VALETOTUUDET OLJENKORSINA

kyseenalaistajan merkintöjä  

satiireja , aforismeja ja novelleja    

Ritva-Liisa Harjumaa

Pienkustantaja: Revontulet          

Rovaniemi 2013              

Painopaikka:

Kopijyvä Oy

Jyväskylä 2013      

ISBN 978-952-67215-9-0    

Takakansi:

   Teos sisältää satiireja, aforismeja ja novelleja.

   Monien sanojen ja käsitteiden eteen voidaan nykyään asettaa sana vale-. Esiintyy valelääkäreitä,  –hoitajia,

-opettajia,  -tohtoreita,  –edunvalvojia ja jopa valesyytettyjä, jotka viimeiseen asti kiistävät syyllisyytensä. Kasvavassa

määrin markkinoille tulvii valemerkkituotteita, ikävä kyllä

myös lääkkeitä. Sillat ja rakennukset romahtavat, koska

asialla ovat kai olleet valelujuuslaskelmientekijät.

Kattotiilet ovat nurin narin, seinien eristeet väärässä

järjestyksessä, hometaloja desinfioidaan niin voimakkailla

aineilla, että niihin on menehtynyt lapsi. Siis käytännön

alojen koulutuksen väheneminen tuottaa meille myös

valerakennusmestareita.

   Kokonaiset ideologiat synnyttävät valetotuuksia.

Yhteiskuntauudistukset, uskonnot ja muut aatteet herättävät

yhä enemmän epäilyksiä ja osoittautuvat usein valheellisiksi

harhoiksi. Ahdistettu ihminen turvautuu vaikka kuinka

heiveröisiin oljenkorsiin, jopa vaarallisiin myrkkyihin.  

   Kansojen johtajatkin etsivät omaa etuaan, vaikka saarnaavat haluavansa parantavia uudistuksia ja alamaistensa hyvinvointia. Joskus tuntuu siltä, että eläinkunnasta löytyvät luotettavimmat evoluution edustajat. Hoivaavat emohahmot.  

   Narraaminen lienee parhain keino pärjätä nykymaailmassa. Itsensäkin huijaaminen on yleistä. On valerakkautta, -rakastettuja, -ystäviä ja –onnellisuutta. Rehellisyys ehkä perii hiukan maata, mutta vilpillisyys sitäkin enemmän.

Kannen suunnittelu ja kuva:

Ritva-Liisa Harjumaa

ISBN 978-952-67215-9-0

VALETOTUUDET OLJENKORSINA

  SISÄLLYS:        

I Satiireja          

1. Sopiiko parantaja-Jeesus kirkkoon? - 2. Finnairin ankanpojat rahalaatikon perässä - 3. Nuoruuden dementia - 4. Syrjäytettyjen puolesta - 5. Tyhjästä on paha nyhjästä - 6. Elämän kunnioitus on romahtamassa - 7. Vartalolle sopiva työ - 8. Mitä papattuu? - 9. Pakenevatko EU-kansalaiset kuuhun? - 10. Lapsityövoimaako vai kasvatusta? - 11. Kalkkunoita ja vanhuksia - 12. Mustankipeä rakkaus - 13. Uneton Suomessa - 14. Lukukinkereitä piispoille - 15. Minne tunteet ja tulkinta kadonneet? - 16. Kasvu – kasvannainen – syöpä - 17. Ei kummallekaan luvattu maa - 18. Ei koskaan enää - 19. Lapsiuhrejako odotetaan? - 20. Aattona saapuu joulukuttu - 21. Jotakin ehkä on - 22. Liian tyhmiä kysymyksiä  

II Aforismeja          

III Novelleja          

1. Harhaanjohtavaa tiedottamista - 2. Täydellisyyden harhoja - 3. Itsepetosta - 4. Oljenkorsilla paratiisin portille          

   I SATIIREJA  

   1. Sopiiko parantaja-Jeesus kirkkoon?

   Nyt kysellään, että sopiiko parantajasaarnaaja kirkkoon. Pirkko Jalovaara on kauan kierrellyt eri seurakunnissa parantamassa ihmisiä. Joskus hän ajaa pois myös riivaajia, ja hänen mielestään pitkäaikaislääkkeet juuri päästävät riivaajat sisälle ihmiseen.

   Piispa selitti, ettei Jalovaaran esittämiä ajatuksia voida hyväksyä, koska ne eivät ole kirkon opin mukaisia. Kirkkoherrojen tehtävänä on valvoa jo etukäteen, ettei määrätynlaisia tilaisuuksia tuoda kirkon tiloihin. Siis ennakkosensuuria. Varuillaan toki pitää olla kaikessa, on puhujana sitten saarnaaja, kansanedustaja, psykiatri, lääkefirman edustaja tai luterilaisen kirkon pappi.

   Kummastuttaa, miten pelkät parantamisyrityksetkin herättävät niin suurta huolestuneisuutta.  Raamatussa, johon kirkkomme kai pitäytyy, kerrotaan paljon Jeesuksen suorittamista ihmeparantumisista. Täytyykö Raamattuakin sensuroida ja poistaa ne kirjasta, jotta ne eivät yllyttäisi kirkonvastaiseen käytökseen? Emme voi olla varmoja siitä, paranevatko Jalovaaran potilaat tai edes Jeesuksen hoitamatkaan jo 2000 vuotta sitten kirjoitettujen sairauskertomusten perusteella. Jeesuskin poisti riivaajia ja ajoi ne suureen sikalaumaan, joka tuli hulluksi ja syöksyi järveen. Omaisuusrikos.  

   Kirkko kyllä sallii lestadiolaisten kokoontua seiniensä sisällä. Onko kirkon opin mukaista syrjiä naispappeja ja hyväksikäyttää lapsia? Puhutellaanko lainrikkojia vakavasti?

   Opetuslapset kantelivat Mestarilleen, että myös jotkut muut paransivat ja ajoivat ulos riivaajia. Jeesuksen mielestä sitä ei saanut estää, koska ulkopuolisetkin pyrkivät auttamaan ihmisiä.

   Sairaitten puolesta heiveröisesti rukoileminen ehkä sallitaan kirkossamme. Parantumisen hyväksyminen on jo riskaabelia, koska silloin mennään noituuden puolelle. Lääkkeet tuovat valtavaa helpotusta sairaitten maailmaan, mutta kohtuudella nautittuina, kuten on laita uskontojenkin kohdalla. Kohtuu-uskontoa. Yliannostukset ovat tuhoisia. Yhdysvalloissa kuolee nuoria kipulääkkeisiin enemmän kuin liikenteessä. Joku voisi kysyä, että mikä niitä koululaisten surmaajia oikein riivaa. On esitetty sellaistakin, että Hyvinkään, Jokelan ja jotkut USA:n demonimaisesti tulittavat tappajat ovat käyttäneet samaa mielialalääkettä, joka lisää väkivaltaisuutta.  

   Ihmiset kaipaavat mystiikkaa ja erehtyväistäkin sanomaa hoivaavasta Isästä. Uusia tulkintoja siis tarvitaan, ettei sanottaisi, että pappikin lukee kuin piru Raamattua.

   2. Finnairin ankanpojat rahalaatikon perässä

   Yhä vielä Finnairin johtajien tolkuton ahneus askarruttaa kansalaisia. On mieltä lämmittävää, että on herätty huomaamaan piittaamattoman ja omia työntekijöitä ylenkatsovan toiminnan vääryys. Yli puoluerajojen ministereistä piensijoittajiin asti on kauhisteltu niitä miljoonabonuksia, joita pomoille on holvattu, jotta he eivät karkaisi muihin firmoihin. Finnairin muu henkilökunta on kyllä lupautunut säästötalkoisiin.      

   Pomoista on näytetty aurinkoisesti hymyileviä kuvia. Kun saa hankituksi rahaa, se naurattaa, mutta jos sitä saa omien alaisten kustannuksella, se oikein hekotuttaa. On arveltu, että rohmuamisen syy on jo ihmisen geeneissä, koska hinnalla millä hyvänsä on selvittävä kovassa henkiin jäämisen taistelussa.  

   Ehkä osatekijänä voisi kuitenkin olla kasvatus ja se rakas ihanne, johon pienokainen niitataan jo ensimmäisinä elinvuosinaan. Ennen oli porvariskodissa sääntönä, ettei ruokapöydässä saanut puhua uskonnosta, politiikasta, sairauksista eikä rahasta, jotta ei pilattaisi kenenkään ruokahalua eikä loukattaisi tunteita. Oli perheessä sitten enemmän tai vähemmän vaurautta, siitä ei kailotettu maailmalle, ei kerskuttu eikä ruikuteltu. Aikuinen huomaa varsin pian, mikä on jonkun henkilön keppihevonen. Setä puhuu aina politiikasta, täti uskonnosta, eno postimerkeistään, joita hän haalii ulkomailta asti. Varttunut kuulija saattaa innostua samasta teemasta taikka kokemustensa  perusteella omistautuu jollekin aivan muulle alalle.

   Lapsella ei ole samaa kykyä valita. Kun ankanpoikanen kuoriutuu munasta, se alkaa seurata emonaan ensimmäistä ohikulkijaa, on se sitten naapurin emäntä tai pahvilaatikko. Miksi ei lapsikin imisi itseensä sitä aihetta, josta vanhemmat koko ajan mesoavat? Joko haluna saada  enemmän rahaa tai pelkona sen vähänkin menettämisestä. Tulin laukkukaupasta ja kohtasin kadulla nuoren naisen, joka mainitsi jotakin uudesta kassistani. Silloin hänen kolmevuotias poikansa tokaisi: ”Mitä te maktoi?” Yllätyin, koska olisin luullut, että vesseli olisi tiedustellut, että mitä tiinä laukutta on tai mikti tiinä on tuptu.

   Aikoinaan rahoilla, autoilla, hienoilla turkeilla ja koruilla rehvastelijoita sanottiin   nousukkaiksi. Jotkut tutkijat väittävät, että monet miehet jäävät sosiaaliselta ja tunne-elämän kehitykseltään 12-vuotiaan tasolle. Mahtavatko Finnairin hekottavat tunnevammaiset miehet, ja nykyään tietysti myös naiset, kuulua siihen nousukaskoplaan, jonka nenän edessä lapsena vedettiin rahalaatikkoa? Toivottavasti heitä ei palkata jonkin sairaalan, lastentarhan tai hoivakodin johtokuntaan. Laitokselta menisi vain maine, mutta hoidettavilta henki.

   3. Nuoruuden dementia

  Taas uusi alue, jolla voidaan harjoittaa työpaikkasyrjintää. Ei ole yhteistyökykyinen  –lause vei ennen psykiatrin vastaanotolle. Nykyään riittänee vain, että työntekijä unohti tärkeän paperin tai avaimensa tai erehtyi kokouksen alkamisajasta.

    Ihmiset ovat olleet muistiltaan erilaisia kautta aikojen. Joku luolamies ei kuolemakseenkaan muistanut, minne hukkasi nuijansa. Pikkupojalta jäi vihko kotiin, jolloin opettaja lähetti hänet kovassa pakkasessa hakemaan tavaran kotoa, viiden kilometrin päästä. Lapsi unohti hädissään myös lapasensa, jolloin sormi paleltui. Ylioppilasluokan tyttöoppilaalta jäi koko laukku kotiin. Opettaja sanoi, että hyvä, kun muistit tuoda tänne edes pääsi. Me hoidamme loput, lainaamme kynät, paperit ja oppikirjan. Shakkia ja seniorimaratonia harrastava eläkeläinen jätti yhden ainoan kerran sähkölieden päälle. Oitis oli vävy toimittamassa häntä hoivakotiin.    

   Avioeroaan sureva nelikymppinen nainen unohti pyykkikoneen päiväkausiksi pörräämään, kunnes autotalliin tippuva vesi toi huoltomiehet paikalle. Alle 50-vuotias säännöllisessä työssä käyvä nainen ei voi katsoa sarjafilmejä telkkarista, koska hänen muistinsa on niin huono. Niin kuin ne sarjisten juonet liian hurjaa vauhtia etenisivät.  

   Maailman ihmeaivo, Albert Einstein lähti myöhään töistä kotiin taksilla eikä millään muistanut kotiosoitettaan New Yorkissa. Onneksi taksikuski oli vähemmän muistihäiriöinen. Einstein ei tietääkseni kuollut dementiaosastolla.    

   Televisiossa näytettiin murheellista 25-vuotiasta naista, jolla oli todettu Alzheimerin tauti. Kuinka niin nuori oli sentyyppiseen tutkimukseen yleensä päätynytkään? Luulisi, että senikäinen olisi kiinnostuneempi raskaustestistä tai mahdollisuudesta päästä eroon murrosiän finnien arvista. Ehkä lääketehtaat ulottavat seurantaansa yhä nuorempiin ikäluokkiin, koska silloinhan on tiedossa kallista ja ennaltaehkäisevää rohtojen tuputusta. Jopa vauvaiästä lähtien, koska pienokainen on hukannut tuttinsa peräti kaksi kertaa, siis toivoton tapaus.

   Kokemuksesta tiedämme, että aina tulee lisätutkimuksia, joilla kumotaan edelliset. Kai ihmisille annetaan taas turvallinen mahdollisuus muistaa, mitä mieleen mahtuu. Vouhotus kolesterolin, kananmunien, rasvan ja kahvin vaarallisuudesta on oiva esimerkki yli-innokkaasta mutu-tutkimuksesta.

   4. Syrjäytettyjen puolesta

   Sonera laajensi kaapeli-tv-verkkonsa kapasiteettia Lapissa 24.4. Oli ensin harjoitellut pienemmällä alueella, jotta pohjoisessa kaikki ”sujuu” mahdollisimman hyvin. Meille luvattiin enemmän kanavia, suurempi määrä teräväpiirtoista sisältöä ja entistä monipuolisempaa tv-viihdettä.

   Monelta asiakkaalta katosi kuva kaikista kanavista, joten teräväpiirtoa ei terävinkään katsoja pystynyt arvioimaan. Sikäli oli viihde monipuolisempaa, että joissakin ruuduissa luki: Ei signaalia ja joissakin Heikko signaali. Nyt en puhu niistä, jotka varsin pienellä vaivalla saivat kuvat taas ruutuun. Haluan tuoda esille ne monet vähävaraiset, yksinäiset ja liikuntarajoitteiset, jotka saattavat yhä edelleen tuijottaa mustaa viihderuutua ja jotka eivät pysty hakemaan apua.

   Hyviä neuvoja toki annettiin kanavien palauttamiseen, mutta otetaanpa esimerkiksi yksinäinen huonosti liikkuva leskirouva, jolle kännykällä soittaminen tai siihen vastaaminen jo hipoo taitamisen rajoja. Miten hän selviäisi seuraavista toimenpiteistä?    

   1.Katso ohjeita netistä (ei omista tietokonetta). – 2. Soita maksulliseen palveluun, 1.99 euroa minuutti (näppäiltävä pitkä numero, puhelimen käytön opetus kesti useita päiviä, emme voi kuvitella, että edes tehdasasetuksiin palauttaminen sujuisi parilla eurolla). – 3. Virittäjän voi tilata kotiin peräti 59 eurolla. – 4. Velotuksetta vempain viritetään jossakin liikkeessä (naisella ei autoa, digiboksikin jo painaa, mutta kokonaisia televisioita on jouduttu raahaamaan viritykseen). – 5. Joitakin bokseja ei edes saada korjattua, siis uusi tilalle alle markkinahintojen (ei ilahduta pienituloista).    

   Kun kaapelit aikanaan asennettiin, taloyhtiöt ja omakotitalot jo maksoivat siitä, että tv näkyy hyvin. Koska Soneran muutostyö on pakollista, niin sen, joka on haitan aiheuttanutkin, pitäisi korvata kaikki kulut. Lisäksi firman velvollisuus olisi tarkistaa, onko vielä pimennossa joku käyttäjä, jolle kyllä olisi riittänyt vähempikin terävyys ja monipuolisuus.      

   Eräs pastori sanoi yksinäisen lähimmäisemme muistotilaisuudessa, jossa oli läsnä vain pappi, seurakunnan emäntä ja tämän sisar: ”Jokainen ihminen on ainakin yhden puheen arvoinen, edes muistopuheen.” Sanoisin myös: ”Jokainen suomalainen on toimivan television arvoinen.”

   5. Tyhjästä on paha nyhjästä

   Paitsi kun kunnan ulkoistama jätehuoltofirma kippaa tyhjiä jäteastioita autoonsa ja perii siitä vielä maksun. Eräs perhe käy ani harvoin kesämökillään ja silloinkin he tuovat tontiltaan joka ikisen roskan kaupunkiin. Heillä ei ole omaa jäteastiaa, mutta yhteiskeräyspisteen tiimoilta tuli kuitenkin käyttömaksu. Ovat saattaneet joskus jäätelötikku hampaissaan kävellä astian ohi, mutta mistään käytöstä ei suinkaan ole kyse.  

   Muuan perikunta omistaa mökkipalstan yksinäisessä niemessä. Kerran vuodessa joku omistajista käy tarkistamassa, että torppa on vielä olemassa. Pitkän ajomatkan jälkeen hän juo kahvia termospullosta ja syö voileipänsä, mutta ei hän missään nimessä tuota mitään jätettä tontille eivätkä he tarvitse yhteiskeräyspistettäkään. Mahdolliset luonnolliset tarpeensakin hän tekee vasta jollakin huoltoasemalla valtaa pitävien ulottumattomissa. Siitä huolimatta heille tuli rosvoava lasku käytöstä. Pian kai ulkoistetaan karhuamisoikeus jonkin Euroopan maan mafiamiehille. Jos edes olisi kysymyksessä lakisääteinen vero eli nimikkeenä olisi jätevero, laskuttamisen ymmärtäisi.

   Lapsuudesta moni muistaa, kuinka loukkaavaa oli, jos vanhemmat taikka opettaja eivät uskoneet, vaikka vakuutimme olevamme syyttömiä johonkin rikkeeseen. Epäiltiin pahinta ja nimiteltiin viatonta nuorta.  

   Byrokraattiset firmat eivät luota sanaamme, ettemme roskaa heidän reviiriään. Tavalliset suomalaiset ovat vielä rehellisiä. Lompakotkin palautetaan takseista, myymälöistä ja virastoista. Kasvava joukko poliitikkoja ja muita julkimoita ensin salaa, sitten unohtaa, narraa, kiistää, ja ehkä pakon edessä sentään ”kertoo sellaisen totuuden kuin osaa”. Häpeällistä, että rivikansalaiset samaistetaan moisiin totuuden torviin.

   6. Elämän kunnioitus on romahtamassa

   Nuori nainen käveli kadulla ja kumartui vähän päästä noukkimaan maasta jotakin ja heitti sen sitten kostealle nurmelle. Tuttava pysähtyi kummastelemaan: ”Hulluko sinä olet kun viskot kastematoja ruohikolle, koulutettu nainen. Mitä ihmisetkin siitä ajattelevat?” ”Niitä tulee niin sääli, kun ne kärsivät pölyisellä asfaltilla,”, oli vastaus.  

   Hyvinkään traagisen ampumistapauksen jälkeen on jälleen kyselty järkyttyneinä, että miksi. Nuori mies ampui väkijoukkoon ja murhasi ihmisiä. Yhteiskunnan yleistä pahoinvointia on tyrkytetty motiiviksi muillekin murhenäytelmille, kun esimerkiksi hyvin toimeentulevan perheen aikuinen tappaa rakkaimpansa: lapsensa ja puolisonsa, joskus jopa itsensä. Haluaa päättää toisten elämästä ja kuolemasta. Elämän kunnioituksen opettaminen ja vaaliminen on kadonnut niin kodeista, kouluista kuin myös muista yhteiskunnan laitoksista. Jäljet pelottavat.    

   On todettu historian hirveimmistä hirmuhallitsijoista, vaikkapa Rooman keisarista Caligulasta, että hän humaltui vallasta, kun huomasi voivansa tehdä mitä tahansa ja kelle tahansa. Pelottavalla tavalla tällainen käsitys tuli esille vuosi sitten tapahtuneessa ”ruokasodassa”, jossa peruskoulun yhdeksäsluokkalaiset heittelivät ruokaa ympäriinsä viimeisenä koulupäivänä ja riemuitsivat siitä, että kukaan ei voinut tehdä heille mitään.  

   Kerrotaan, että tänä vuonna eräs yhdeksänvuotias alkoi raivota kinkunsiivuista koulussa ja paikalle piti hälyttää poliisi! Niin kuin ei opettaja, keittolanemäntä, vahtimestari tai ohi kulkeva remonttimies voinut hoitaa tilannetta?

   18-vuotiasta rauhoittamaan tarvitaan nykyisellä kasvatusperiaatteella kai kokonaista armeijanosastoa.

   Samoin koulukiusaamistapauksissa. Vaadittaisiin vain napakkaa käskytystä tai tarvittaessa pahoinpitelijä irrotetaan käsin uhrinsa kimpusta. Siihenpä ei uskalleta antaa aikuiselle valtuuksia, ettei tämä joudu syytetyksi seksuaalisesta hipelöinnistä tai väkivallasta.    

   Kuuluisa lähetyssaarnaaja, lääkäri, ”Elämän kunnioitus” –kirjan tekijä ja vuonna 1952 Nobelin rauhanpalkinnon saaja tohtori Albert Schweitzer viestitti radioreportaasissa Suomen kansalle: ”Vain elämän kunnioitus, jota olemme velvolliset tuntemaan inhimillistä elämää kohtaan, voi tuoda maailmalle rauhan.”    

   7. Vartalolle sopiva työ

   ”Mikään työ ei sovi minun vartalolleni.”, vastasi entinen nuorukainen isälleen, joka moitti häntä työhalujen puuttumisesta. Niin julmaa juppipomoa ei taida olla koko rakkaassa isänmaassamme, että hän vaatisi heiveröistä ja vaikeasti reumaattista naista nostelemaan raskaita säkkejä varastolla.

   Samaa armeliaisuuttapa ei esiinny henkisellä puolella. Lapsen teoreettinen lahjakkuus ja taipumukset saattavat olla vaikka kuinka heikkoja ja huteria, mutta silti hänet pakotetaan raahaamaan ylivoimaisen raskasta vieraan kielen tai matematiikan säkkiä, uupumukseen saakka. Onko sitten ihme, että osa masentuu, sulkeutuu, syrjäytyy tai nousee avoimeen mellakointiin ja häiriköintiin, nykyistä koulujärjestelmää vastustavaan toivottomaan orjakapinaan?  

   Kun yhtenäiskoulu oli tullut voimaan Ruotsissa, mediassa näkyi varoituksia siitä, ettei Suomen kannattaisi langeta samaan loukkuun. Naapurimaassamme täytyi joissakin kouluissa pitää luokassa kahta opettajaa. Toinen opetti ja toinen piti järjestystä. Meillä joudutaan säästöjen vuoksi vähentämään jopa kouluavustajienkin määrää. He ovat tehneet tärkeätä työtä, koska nuoret aikuiset ovat jo pelkällä läsnäolollaan vähentäneet varsinaisen opettajan sosiaalista painetta sekä myös auttaneet ja opastaneet heikommin pärjääviä.

   Ennen peruskoulun unelmavaltakuntaa käytiin vain muutama luokka koulua, jossa opetettiin perusasiat: lukeminen, kirjoittaminen ja matematiikan alkeet. Suurin osa lapsista pystyi omaksumaan nämä taidot ilman apukoulua. Sen jälkeen tapahtui valinta teoreettisten ja käytännön taitojen välillä. Ihmiselle tuottaa suurta iloa saada toteuttaa itseään siinä tehtävässä, jonka hän hallitsee.    

   Vapaaoppilaspaikat takasivat vähävaraisille myös lukioon pääsemisen. Lisäksi tapahtui poikkisosiaalista siirtymistä, koska myöhemmin opiskelusta kiinnostuneet saattoivat ilman ylioppilastutkintoakin suorittaa akateemisia tutkintoja. Kremppainen metsuri tuumaili tulevaisuuttaan kannon nokassa: ”Mitäpäs, jos mie lähen lukemaan maisteriksi?” Hän päätyi viimein erään aikuisoppilaitoksen innostavaksi rehtoriksi.

   8. Mitä papattuu?

   Pikkupoika kyseli hätääntyneenä, että mitä TV- elokuvassa tapahtuu, kun äiti välillä lakkasi lukemasta tekstiä ja jutteli isän kanssa. Sama huolestunut tiedustelu kuullaan nyt myös kokeneitten politiikkojen ja asiantuntijoitten suusta, kun on kyse Espanjalle annettavasta tuesta ja mitä siitä sovittiin. Tulkintoja on useampia, ja kaksi niistä on kuulemma oikein. Erikoista, kun päätetään kauaskantoisista talousasioista.

   Satoja vuosia sitten kirkolliskokouksessa äänestettiin siitä, onko naisella sielua. Yhden äänen enemmistöllä julistettiin, että on sillä. Jopa hengellisellä puolella tuntuu valinta ja päätöksenteko olevan helpompaa ja konkreettisempaa kuin avaruusajan huippukokouksissa Brysselissä.

   Kieli on armoton todellisuuden ohjastaja ja virhetulkintojen alkulähde. Klassinen esimerkkilause havainnollistaa pienen välimerkinkin käytön tärkeyttä: ”Armoa (annetaan), (siis) ei Siperiaan” tai ”Armoa ei (anneta), (siis tuomitaan) Siperiaan.” Pilkun viilaustahan se usein on koko valtioitten hallinnollinen toiminta ja kansalaisten kurissa pitäminen.  

     Suomalainen mies joutui rajariitaan naapurinsa kanssa, ja lopulta hän päätti viedä jutun oikeuden ratkaistavaksi. Mies ei palkannut asianajajaa, koska oli varma näkemyksensä oikeellisuudesta ja kyvystään selostaa itsestään selvät tosiasiat. Tietysti hän hävisi, ja tuomari moitti: ”Mikset ottanut lakimiestä, sillä et sinä meidän kapulakieltä hallitse, niin suomenopettaja kuin oletkin.”

   Euro-maailmassa putkahtaa koko ajan esiin odottamattomia tilanteita ja uusia sanankäänteitä. On muistettava, että sanat saattavat tarkoittaa varsin erilaisia asioita kussakin yhteydessä, esimerkiksi englannin ”get” –sanalla voi olla 150 erilaista merkitystä. Filosofi Ludwig Wittgensteinin mielestä ”mielekkäät lauseet ovat maailman asiantilojen kuvia”. Ehkä Euro-alueen unelmat ja keinot ovat yhtä kaoottiset kuin niistä kertovat julkilausumatkin?

   Myönnettäköön toki, että nykyisen talouskriisin kanssa kamppailevat ekspertit, kääntäjät, puhtaaksikirjoittajat ja tulkitsijat ovat alansa huippuja. Ainoa heikkous on se, että he ovat vain ihmisiä. ”Erehtyminen on inhimillistä” –lause jatkuu: ”mutta anteeksiantaminen on jumalallista”. Kenet armahdetaan, kenet ei?

   9. Pakenevatko EU-kansalaiset kuuhun?

   EU-alueen, jossa on yli 500 miljoonaa asukasta, ei tarvinne juuri pelätä aseellista hyökkäystä jostakin ulkopuolelta. Uhkana näyttää olevan vanha rakas vihollisemme: raha ja etenkin sen epäterve käyttö. Toinen menestynyt talousmahti USA ehdottaa meille liittovaltiota. Jos se kerran on suhtkoht hyvin toiminut heillä, miksei myös Euroopassa?  

   Tuskin amerikkalaiset sentään suosittaisivat meille veristä sisällissotaa pohjois- ja etelävaltioitten kesken. Suomi lipsuisi nähtävästi jälleen Saksan aseveljeksi. Joutuisimmeko olemaan luuserin puolella? Raskaat sotakorvaukset tiedossa, mutta niistähän selvittiin, ja talous sen kuin elpyi. Konfliktilla olisi kuitenkin vaarana paisua maailmanpaloksi.  

   Euroopan kansojen suuret kulttuurierot ja minikirjavaiset asenteet talousasioiden hoidossa asettavat tietysti huomattavia esteitä yhteistyölle. Erilaisuuden kauneus näyttää valitettavasti rumatkin kasvonsa. Kuka pystyisi sellaista sekasotkua valvomaan ja ohjastamaan? Emme kai odota, että joku vallanhimoinen Hitler tai Mussolini olisi taas kärkkymässä Messiaan, kansan pelastajan roolia?  

   Yhdysvalloillakin on tuntuvat erot eri kansallisuuksien välillä. Heidän valtiotaan nimitettiin aikanaan moninaisten väestönryhmien ”sulatusuuniksi”, koska he ottivat vastaan lähes kaikki maahan pyrkivät. Siinäpä se. Uudet kansalaiset rantautuivatkin Amerikan mantereelle pakolaisina ja vainottuina. Entisessä kotimaassaan heillä ei ollut elämisen mahdollisuuksia. Kohtalona olisi ollut roviolle, vankilaan tai nälkäkuolemaan.    

   Onhan paljon vaikeampaa luopua perinteellisistä tavoistaan ja alistua ulkopuolisten määräysvaltaan, jos on asustanut jopa vuosituhansia omalla kotikonnullaan samoin ajattelevien keskellä. Siis EU-kansalaisten pitäisi paeta aivan vieraalle seudulle, jossa he lisäksi joutuisivat kamppailemaan ankaria luonnonolosuhteita vastaan. Se yhdistäisi ja edistäisi sopua. Siispä Napaseudulle tai autioituvaan Saharaan? Hm, vieläkin liian lähellä Brysselin herrasväkeä.        

   Ehkä kaikkien eurooppalaisten olisi syytä hakeutua aivan eri taivaankappaleelle, vaikkapa kuuhun tai Jupiterille. Maapallon muut suurvallat jäisivät taistelemaan Euroopan kokoisesta tontista, saisivat lisää elintilaa, ja yksi tuhlariporukka olisi poissa kuvioista.

   10. Lapsityövoimaako?

   Opettajien ammattijärjestö ajaa lakimuutoksena mahdollisuutta laittaa oppilas siivoamaan sotkemansa paikat jälki-istunnossa. Vaarana on, että muka astutaan jonkun varpaille, kuten yleensä on aina laita uudistusten ollessa kyseessä. Voi, tätä liiallisen liikavarpaista kansaa. OAJ:n tarkoituksena ei ole viedä työpaikkoja siivoojilta, vaan aikomus on kasvatuksellinen.

   Seuraavanlainenko on nykyajan tilanne kouluissa ja myös kotona? Muuan opettaja kehotti kauniisti oppilasta korjaamaan lattialla olevan karamellipaperin roskakoriin. ”Mitäs maksat?” oli tyly vastaus, vaikka nuori oli itse tiputtanut paperin. Opettaja noukki roskan. Pian ei äiti uskalla pyytää lastaan siivoamaan huonetta tai sijaamaan vuodetta, ilman että perillinen on tinkaamassa indeksiin sidottua palkkiota tai joku helläsydäminen tätönen on syyttämässä äitiä lapsityövoiman käytöstä.    

   Kaksi pikkutyttöä innostui vanhempiensa avustuksella avaamaan jäätelökioskia eräässä kaupungissa. Viranomaiset torppasivat aikeen. Ei olisi kuulemma tarpeeksi hygieenistä. Kun taannoin levisi vakava salmonellatartunta lentokoneen ruoka-annoksista, pakkaajina eivät totisesti olleet lapsukaiset, vaan aikuinen, joka ei ollut muistanut pestä takapuolen pyyhkimisen jälkeen käsiään käymälässä käytyään. Viisivuotias päiväkotilainenkaan ei syyllistyisi moiseen epäsiisteyteen. Toitotetaan nuorison syrjäytymisestä, mutta tukahdutetaan silti kaikenlainen positiivinen yrittäjyys heti alkuunsa, ainakin verotuksella.    

   Vaikkakin vääräuskoisena, olen kunnioituksella tarkkaillut toimintaa vanhoillislestadiolaisten suviseuroissa. Pikkulapset keräävät roskia tai kauppaavat jäätelöä. Reippaina ja iloisina. Palkkioksi he saavat ruokalippuja ja jätskiä. Alue pysyy siistinä, ja pikkukansalaiset oppivat työniloa ja vastuuta.  

   Joissakin maissa lapsiraukat pakotetaan sotilaiksi tai työskentelemään vaarallisissa kaivoksissa. He joutuvat myymään itseään kaduilla hankkiakseen perheilleen elantoa, mutta on kai täysin eri asia myydä jäätelötötteröitä kuin itseään. Sitä eroa eivät jotkut tötteröt meillä valitettavasti tunnista.

   11. Kalkkunoita ja vanhuksia

  Mediassa näytettiin järkyttäviä kuvia kotieläinten kuljetuksista teurastettaviksi. Rahahan se ratkaisee. Esimerkiksi kalkkunat on ahdettu mataliin häkkeihin, jossa ne joutuvat kestämään samassa asennossa pitkiä matkoja. Ahtaita häkkejä on puolustettu turvallisuussyistä, koska linnut ovat niissä rauhallisempia. Niinhän sitominen ja pakkopaita rauhoittavat ihmisenkin.

   Jo vuonna 1998 annettiin hyvän voinnin direktiivi, jolla velvoitetaan huolehtimaan eläinten mukavuudesta noissa kuolemankuljetuksissakin. Tuntuu inhimilliseltä, ja saattaa olla mahdollista, että hyvää oloa sovelletaan myöhemmin jopa ihmisiin, joita vanhuksetkin vielä lienevät.  

   Yli 90-vuotias, mieleltään täysin virkeä ja aikaansa seuraava nainen asui vanhassa talossaan, mutta parin kompastumisen jälkeen hän hakeutui kotipaikkakuntansa palvelutaloon. Tilaa löytyi dementiaosastolta, ja sielläkin oli tarjolla vain pieni, varaston kaltainen koppero, jossa oli  ikkuna. Sinne hänet lukittiin turvasäilöön. Pirteä, seurallinen ja tasatarkkaan elossa oleva ihminen ahdettiin kuin ruumiin säilytyslokeroon viimeistä kuljetusta varten, joka tapahtuikin kuukauden kuluttua. Kuolinsyyksi tuli kai elämänhalun hiipuminen.  

    Kalkkunoita ei päästetä välillä jaloittelemaan. Ei muuten usein vanhuksiakaan säästösyistä, jollei hyväntahtoinen omainen tai joku vapaaehtoinen tarjoudu avuksi. Sellainenkin direktiivi on olemassa, että nautoja pitää ulkoiluttaa määrätty määrä vuodessa, jolloin ne pysyvät kunnossa ja tuottavat hyvin. Vanhuksille ei katsota tarpeelliseksi kumpaakaan edellytystä. Semmoistakin kerrotaan, että ikäihmisille lakataan antamasta nestettä, joten he nääntyvät janoon ja kuivuvat. Ehkäpä ulkoiluttaminen on silloin keveämmin ja huokeammin toteutettavissa tai ainakin kuljettaminen viimeiselle leposijalle. Onpa taivaassa tarjona vanhuksillekin oma koti niin turvallinen.    

    12. Mustankipeä rakkaus

   Iranissa nuori mies oli rakastunut opiskelijaneitoseen ja pyrki seuraan, mutta tämä ei suostunut. Mies heitti happoa tytön kasvoille. Sana ”rakkaus” on aikoja sitten muuttunut varsin paradoksaaliseksi käsitteeksi. Se alkaa pikkuhiljaa olla ”omistamisen” ja ”väkivallan” synonyymi. Suomessakin saatetaan omistushaluisena surmata kostoksi puoliso ja jopa pienet lapset.

   Muuan runoni kuvaa edellä mainittua rakastamisen tapaa:    

      Rakastit häntä niin, olit hulluna hänen ruumiiseensa,  

      josta teit ruumiin leipäveitsellä.

      Enää se ei rakastele pikkulintuja

      eikä kiertele puutarhassa ilman lupaasi.

      Enää se ei mieti ajatuksia, joita sinä et omista,

      enää se ei hymyile ohitsesi – lapselle.

   Eräs suomalainen mies lähti kaupungille ruokaostoksille. Sitten hän käväisi postissa ja lisäksi alennusmyynneissä ostamassa paitaa, mutta ei löytänyt mieleistään. Kauhukseen hän huomasi, että reissu oli kestänyt yli vaimon määräämän ajan. Kotona kulta odotti päivällisen kanssa kiukkuisena kuin tappaja-ampiainen. ”Kenen letukan luona olet luurannut?” Mies näytti ostokset, ja onneksi hänellä oli kuitti postista. Paitaharhailusta ei ollut tietenkään mitään tositetta. Vaimo purskahti ulisevaan itkuun, ja pärinää kesti vielä seuraavinakin päivinä. Puolisot ovat lähes 80-vuotiaita. Voiko sen heikompaa itsetuntoa olla suolistoloisellakaan? Ei edes kirkkokuoro kelpaisi alibiksi.

   Osaavat ne muutkin rakastaa mustankipeästi. Netissä joku nuori nainen valitti, että hänen elämänsä on lopussa ja katastrofi uhkaa. Voiko hän enää ikinä luottaa kumppaniinsa? Ainut mahdollisuus on ero. Aviomies oli jutellut yhden ainoan kerran puhelimessa jonkun nätin, tutun naisen kanssa, ja se riitti avioelämän tuhoutumiseen. Kun yksi penikkatautinen niittautuu yhteen toisen avuttoman kanssa, vieläpä vihkivalalla tai ilman, niin loppusumma on yhtä kuin katkeruuden keitoksia.

   Onko muunlaista rakkautta olemassakaan? Ehkä seuraava runoni valottaa sitä:

      Minun rakkauteni ei ole kahle, ei kultainen eikä

      ruostuva, ei kestävä eikä helposti murtuva.    

      Se ei muistuta häkkiä, jonka ristikot sulkeutuvat

      valittaen.

      Se on avoin ovi tulla ja lähteä vapaasti - jonnekin.

   13. Uneton Suomessa

   Oikein tutkijatasolla annetaan ohjeita siihen, miten suomalaiset pystyisivät nukahtamaan ympäristön tuottamista elämän äänistä huolimatta. Olisi jotenkin pystyttävä suojautumaan, kun patteri naksuttaa, naapuri huudattaa telkkaria ja radiota, jututtaa perillisiään tai kumppaniaan, vessat kohisevat, viulu ja koira vinkuvat, tuoleja siirrellään, huoltomies kolistelee portaissa, hissi jyskyttää, ovet paukkuvat ja pikkulintu visertää pihakoivussa.

   Hermot kiristyvät hyvistä ohjeista huolimatta, jopa pyöräilijä yrittää teloa jalankulkijaa tai naisautoilija koettaa tahallisesti ajaa pikkulasten yli suojatiellä. Eräs mies halusi itselleen turvahuonetta, ja jonkin ajan kuluttua hän surmasi vaimonsa ja pienet lapsensa. Syitä voi olla monia moiseen hirmutekoon, mutta sitä kuitenkin on tapahtunut, että joku on heittänyt itkevän vauvansa seinään, jotta melu lakkaisi.

   Sanotaan, että terve lapsi on koko ajan äänessä ja liikkeessä. Pelkkää elämäniloa. Isännöitsijätoimistotkin ovat jo moittineet asukkaita, jotka ovat valittaneet lasten leikkimelusta. No, tulevia kansalaisia ei ole pian tiedossa ollenkaan, jos erään kerrostalon marisijat saavat tahtonsa läpi. He syyttävät naapurina asuvaa nuortaparia, että nämä yrittävät saada vauvan aikaiseksi liian äänekkäästi, koska talo kuulemma jytisee voimakkaista liikkeistä. Siis ajettakoon tupakoitsijat ja vauvantekijät pihalle paheineen.

   Eräs ratkaisu pulmaan olisi se, että annetaankin pariskunnille äänieristetty väestönsuoja käyttöön, koska eihän sillä enää turvallisessa maassamme ole mitään virkaa. Meiltähän lopetetaan vähitellen rajavartiostot, poliisit ja armeija. Asukkaille jaettaisiin vain vauvantekoajat samoin kuin saunavuorotkin.  

   Todettakoon, että ihmiskunta on laji, joka pulisee, kiljuu, ähisee, nikottelee, yskii, kuorsaa ja haisee. Niinpä tarvitsemme ennemminkin siedätystä kuin suvaitsemattomuutta. Oi, ihmiset toistanne rakastakaa, tai edes sietäkää.

   14. Lukukinkereitä piispoille

   Ihmetytti, kun TV-ohjelmassa Pohjois-Suomea paimentava piispa kierteli ja väisteli haastattelijan kysymyksiä lestadiolaisnaisten ehkäisyasiassa. Toisaalta hän myönsi, että naisia ei saa pakottaa kieltäytymään ehkäisystä, koska se olisi ihmisoikeusrikkomus. Kuitenkin hän vältteli mahdollisuutta puuttua tilanteeseen. Myönsi kylläkin, että on valmis toimimaan, jos havaitsee jotakin painostamista.

   Mikä muu voisi olla piispan tehtävä, kuin valvoa seurakuntalaistensa hyvinvointia? Onko vielä piispantarkastuksia vai tarkasteleeko hiippakunnan päämies vain kainosti varpaitaan, kuten tekevät EU-kokousten osanottajat perhepotreteissaan? Johan poliisikin saapuu palopaikalle tutkimaan, onko kysymyksessä rikos vai vahinko. Onko piispoilla mahdollisesti kyse uuslukutaidottomuudesta, kun lehdet ovat tulvillaan keskustelua vanhoillislestadiolaisen uskonyhteisön piirissä tapahtuneista loukkauksista? Sodan jälkeen tavallisia saksalaisia on syytetty siitä, että he ummistivat silmänsä natsien rikoksille ja väittivät, etteivät olleet havainneet mitään, vaikka juutalaisia ja toisinajattelijoita pahoinpideltiin avoimesti kaduilla.

   Kirkolla ei ole varaa pullauttaa ihmisoikeuden rikkojia ulos pyhäköstään, koska lestadiolaiset ovat ahkeria ja rehellisiä veronmaksajia. Tulee mieleen, että luterilainen kirkkomme olisi valmis ottamaan siipiensä suojaan jopa mafia- ja terroristijärjestöjä, jos vain fyrkkaa olisi tiedossa.

   Uupuneet ja henkensä uhalla synnyttävät lestisnaiset kertovat, että he eivät omantunnon vuoksi ja kadotuksen pelossa uskalla kieltäytyä ottamasta vastaan lisää lapsia Jumalalta. Eivät kai ne lapsukaiset Taivaan Isän alulle panemia ole. Kyllä toimessa on ollut perheenisä Muttilainen himoineen, haluineen ja nautintaoikeuksineen. On raukkamaista ja aivan Jumalan pilkkaa vyöryttää syy Luojan niskoille.    

   Jos lestadiolaismies hyväksikäyttää pieniä lapsia, hän pyytää anteeksi ja on valmis hyvällä omallatunnolla jatkamaan rikkomustaan. Miksei äitikin voisi joka ehkäisypillerin jälkeen pyytää nöyrästi anteeksi ja paneutua paremmissa voimissa perheensä hellään hoivaamiseen? Ei edes Raamatun pyhänä pidetty laki näytä olevan sama kaikille. Se luetaan, miten luetaan ja kenen hyväksi.    

   15. Minne tunteet ja tulkinta kadonneet?

   Kauhiasti yllätyin, millaisia kommentteja Mannerheim-elokuva on saanut osakseen. Katsojat eivät ole uskaltaneet käyttää omia tunteitaan ja älyään. He pitävät filmiä pinnallisena ja kömpelönä. Kömpelöitä ovat kai Picassonkin maalaukset jonkun mielestä.

   Kysymys on tarinasta, jossa Mannerheimin elämä on vain taustalla. Ehkä vanha tarinankertoja haluaa varoittaa joskus vielä maailmanvaltaan nousevan Afrikan nuorisoa niistä virheistä, joihin valkoiset ja keltaiset rodut ovat syyllistyneet.

   Elokuvaa täytyi katsoa aivan toisesta näkökulmasta kuin tavallisia draamoja, joissa on paljon toimintaa ja jankutettuja tapahtumia ynnä korostettuja seksi- ja väkivaltakohtauksia.

   Tuli mieleen piirros, joka on tehty muutamalla viivanvetäisyllä, siis jonkinlainen karikatyyri ihmisestä yleensä. Elokuva muistutti myös äärimmäisen pelkistettyä sananlaskua tai haikurunoa, ehkä myös hyräilyä, joka käsittää vain pari sointua. Muinaisuudesta kantautuvaa kivipaateen rummutusta, alkuihmisen sydänääniä. Tunteitten ja oivallusten kohtua.  

   Elokuvarunon tekijät olivat uskaltaneet luoda tunnelmaa niin yksinkertaisilla symboleilla, että moni katsoja olisi valmis pitämään niitä suorastaan arkipäiväisinä kliseinä. Tuli leiskui kuvaamassa tunteitten roihua. Opetus tiivistyi yhdeksi lauseeksi tai kuvaksi. Päähenkilö ontui, koska mikään ei ole täydellistä, ei edes kansan ihailemassa sankarissa. Hänenkin taustastaan löytyy kärsivä ja raadollinen ihminen.

   Sotaa näkyi vain televisioruudussa, ja marssivissa jaloissa, ikään kuin sotilailla ei olisi päätä ollutkaan. Kunniamerkit eivät juuri erottuneet maihinnousupuvun veripilkkuisista kuvioista. Mitalienjakotilaisuudessa vaaleanpunaiseen vaatteeseen pukeutunut vaimo seisoi kainosti sivussa unelmoimassa täysipainoisesta perhe-elämästä. Siviili jäi totisesti joulukuusenkoristeitten ja palopuheitten varjoon.    

   Majesteetillinen hevonen nosti ihmisen maan tomusta ylimykselliseen mahtiin. Suurelle rakkaudelle tarjotun kosintaillallisen aikana tapahtuva yksinkertainen koreografia ennusti jo, että morsian tulee pakenemaan. Pariskunta kiersi juhlapöytää kuin kissa kuumaa puuroa. Kohtalon iva toteutui päähenkilön kohdalla. Koska isänmaansa itsenäisyyttä puolustava mies oli aatteensa vuoksi hylännyt perheensä, niin hän tuli itse hylätyksi itsenäisen nuoren naisen taholta.  Kaikkea ei voi saada, ei nykyaikanakaan.    

   Neljäkymmentäviisi minuuttia oli oikea runsaudensarvi. Tuskin jokin kolmen tunnin mammuttielokuva pystyy aina yhtä tehokkaasti herättämään myötäelämisen tunteita. Pyhänä palvotun sotamarsalkan elämää sivuava filmi pani todella mielikuvituksen ja tulkintaenergian liikkeelle. Syvästi puhuttelevia, eläviä kuvia, vaikka pienellä budjetilla.

   16. Kasvu – kasvannainen - syöpä

   Kasvun ihannoiminen tuo turvallisuutta. Ihmiset, eläimet ja kasvit kasvavat, tosin määrättyyn mittaansa. Yli kaksimetriset ja kaksisataakiloiset ihmiset ovat ongelma. Elimistössä ilmenee häiriöitä, jopa ennenaikaista menehtymistä.

   Miksi joillakin alueilla ylenmääräisestä kasvamisesta on tullut ehdoton tavoite, epäjumala, jota eivät uskalla poliitikot eivätkä päättäjät edes kyseenalaistaa? Ehkä me tavalliset ihmiset tohdimme pohtia, ovatko esimerkiksi seuraavat asiat vain positiivisia:

 - kromosomiporsaat ynnä ylettömästi paisutetut perunat, rinnat ja muskelit  

 - pomojen, vaikka mokiakin tehneitten, suhteettomat palkkapussit ja erorahat sekä jättieläkkeet

 - sijoituksista kertyvät suurvoitot, vaikka yrityksen työntekijöitä erotetaan

 - kiihkeä liiketoiminnan laajentaminen maapallon toiselle puolelle  

 - yhä mammuttimaisempia autoja, kanaloita, navetoita, sikaloita, kuntia, sairaaloita ja kouluja

 - epäterveellinen ja paniikinomaisesti laajeneva terveyden tavoittelu, popsitaan yliannoksina vitamiineja, napsitaan lääkkeitä, latkitaan terveysjuomia sekä hölkätään, hiihdetään ja punnerretaan henkihieveriin asti. Onko edes olemassa tilastoja terveydensäilyttämiskuolemista?    

   Yhteiskuntaa on verrattu ihmisruumiiseen. Pomot ja alaiset puurtavat yhteiseksi hyväksi. Jos jokin elin tai toiminto reistailee, se raunioittaa koko kehoa. Kaikkia osia tarvitaan, jopa minimaalisia hormoni- ja hivenaineannoksia. Pikkuvarpaasta voi lähteä liikkeelle kuolio tai verenmyrkytys. Silloin ei naapurivarvaskaan ole turvassa.

   Nykyään syrjäytetään heikoimmassa asemassa olevia, kuten lapsia, nuoria, sairaita ja ikäihmisiä. Mutta sepäs ei tunnu riittävän. Myös terveitä, ahkeria, parhaassa työ-iässä olevia kansalaisia potkitaan raakalaismaisesti syrjään. Mitä muuta kuin syrjimistä ovat loputtomat, jokapäiväiset irtisanomiset ja uusiin, epävarmoihin hommiin siirtelemiset? Johdossa näyttävät olevan pöhöttyneet vesipäät, elefanttitautiset, jotka viis välittävät muusta kehosta.  

   Armahtakaa toki pikkuvarpaita, joiden avustuksella koko ruho vaeltaa!    

   17. Ei kummallekaan luvattu maa

   Syyllistä ei kannata ryhtyä osoittelemaan, kun on kyse Israelin ja Palestiinan keskinäisestä vuosikymmeniä kestäneestä sekasotkusta. Pata kattilaa soimaa. Hiljattain Israel surmasi erään Hamasin johtajista. Siis murhasi, jos vastenmielisiä kansalaisia, omia tai vieraita tapetaan tahallisesti noin vain. Gazan puolelta tuikitaan takaisin melko tehottomiksi jäävillä raketeilla, mikä muistuttaa uhmaikäisten pojankoltiaisten hommailua. Israel puolustautuu monenkertaisella asevoimalla ja osumatarkkuudella, sillä pikkuvauvojakin menehtyy. Siviiliuhreista ei piitata kummallakaan puolella.  

   Rauhanomainen ratkaisu tuntuu tuiki hankalalta. Fantasiamaailmassa voitaisiin kaavailla erästä urheilusta tuttua kuviota. Jos pelikentällä sattuu epäreilu ja vaarallinen tilanne, joku pelaaja lähetetään jäähylle tai peli puhalletaan tyystin poikki. Areena ehkä tyhjennetään kokonaan.

   Israelilaisten ja palestiinalaisten evakuointi saattaisi olla seuraavanlainen: USA ei enää lähettäisikään aseita Israelille, vaan lahjoittaisi sillä rahalla piletit loistoristeilijöihin, jotta kaikki juutalaiset pääsisivät matkustamaan Amerikkaan. Sinnehän heitä pakeni natsienkin aikaan. Lahjakkaat ja ahkerat israelilaiset loisivat pian vauraan ja onnellisen elämän sen läntisen ”valitun” kansan keskuudessa. Palestiinalaiset yritettäisiin kotouttaa johonkin arabimaahan, vaikkapa rikkaitten saudien vieraiksi.  

   Jäisikö Välimeren ranta sitten vallan tyhjiöksi houkuttelemaan kaikenmaailman ahneita miehittäjiä eli ”ystävällismielisiä läsnäolijoita”, kuten yhdysvaltalaiset ovat itseään nimittäneet ottaessaan hallintaansa muita maita? Ei toki, vaan YK julistaisi seudun maapallon luonnonsuojelualueeksi. Nimeksi voisi tulla Uusparatiisi, jossa viikunanlehtiin verhoutuneet rauhanturvaajatyöntekijät viljelisivät appelsiineja ja kasvattaisivat karjaa nälkää näkevien kansojen auttamiseksi.

   Älä unta näe. Evakuointioperaatio tyssäisi heti kahteen esteeseen: palestiinalaisten kiviin ja hutiraketteihin sekä Israelin ydinaseisiin. Nyt ne vain alkaisivat suuntautua muihinkin valtioihin, meihin ”viattomiin” sivullisiin.      

   18. Ei koskaan enää

   Saksalainen laulu hehkuttaa: ”Das gibt nur einmal” eli ”Sitä on vain kerran, se ei koskaan tule uudelleen.” Teksti kertoo rakkaudesta. Myös petollinen kumppani vakuuttaa, ettei hän koskaan enää lankea. Alkoholisti lupaa kerta toisensa jälkeen, että törpöttely päättyi nyt. Ihmissuhteissa vannomiset saattavat toteutuakin, mutta miten on laita luonnonkatastrofeissa, sodissa ja ihmiskätten luomuksissa?

   Ensimmäisen maailmansodan jälkeen uskottiin, ettei enää voinut seurata toista maailmanpaloa. Entä säästymmekö kolmanneltakaan? Titanic oli takuulla uppoamaton, mutta vaipui aaltoihin jo neitsytmatkallaan.  

   On ällistyttävää, että suomalaisen kaivoksen johtaja rohkenee lupailla, ettei tulevaisuudessa tapahdu uutta altaitten vuotoa. Syynä oli ollut inhimillinen erehdys. Mistä saadaan sataprosenttisen luotettavia työntekijöitä? Homeinsinöörejä, jotka hoksaavat suojata vastavaletun sementin sateelta, samoin lautakasan. Halpaa vierastyövoimaako toiselta taivaankappaleelta? Jokin ET -olentojen valioryhmä tai harmaan talouden enkelitiimi?    

   Omakotitalot, urheiluhallit ja tehtaat palavat tai romahtavat. Ei tunnu uskottavalta, että vain ydinvoimala olisi animaatiomaailman satulinna, joka säilyy ehjänä tulvissa, maanjäristyksissä ja ilkivallanteoissa.

   On varoitettu, ettei ydinvoimalaa kannata yrittää rakentaa täysin tuhoutumattomaksi, koska se ei maailmassamme onnistu, vaan ennemminkin pitäisi satsata siihen, että suuronnettomuuden sattuessa voimalassa olisi mahdollisimman monta turvallista varokeinoa, kuten ketuilla pakotiensä.    

   Kummastuttaa, että Vuotoksen kaltaisia altaita niin kiihkeästi vastustetaan, vaikka se edustaisi uusiutuvia, saastuttamattomia luonnonvaroja. Varsinaiset ympäristö- ja maisemavahingot ovat sittenkin vähäisiä. Luonto parantaa itse itsensä esteettiseksi, kunhan siihen ei ole dumpattu vaarallisia myrkkyjä tai ydinjätteitä, jotka vahingoittavat tuleviakin sukupolvia vuosisatojen ajan. Kaivostenkin oli määrä olla valopilkkuja Suomen taloudessa, mutta niistäpä näyttääkin muodostuvan pimeyden pesiä.      

   ”Kerta kiellon päälle”, sanotaan.

   19. Lapsiuhrejako odotetaan?

   Laukaan ratsastushallin sortuminen ja pikkutytön menehtyminen on synkkä esimerkki siitä, miten varoituksista ei piitata. Ihmisuhritko vasta herättävät järkevään ja vastuulliseen toimintaan? Samaa välinpitämättömyyttä viestittää myös keskustelu suurpedoista.

   Etelä-Suomessakin sudet ilmestyvät pihalle ja synnyttävät äideissä ja isissä suurta pelkoa. Eläimet oppivat nopeasti, että niitten ei tarvitse enää pelätä ihmistä. Ei eläimiä silti täydy tappaa sukupuuttoon asti. Joissakin maissa karhuja ja susia ajetaan pakosalle melulla ja ampumalla laukauksia ilmaan. Myös yksikin surmattu yksilö saattaa riittää pelotukseksi. Mansikkamaita ryöstelevät rastaat säikähtävät, jos kuollut lajitoveri roikkuu lähettyvillä. Uudenkaupungin saaristossa peloteltiin kyykäärmeitä pois pihapiiristä ripustamalla seinälle tapettu kyy. Kenties auttoikin.

   Jos pedot saavat rauhassa tulla kotipihoille etsimään ruokaansa roskapöntöistä, ne mieltävät koko alueen omakseen. Sen puolesta täytyy taistella, on näköpiirissä sitten koira, lapsi tai heikkovoimainen vanhus.

   Pelottelu voi koitua kohtalokkaaksi säikyttelijälle itselleen. Mies varasti huoltoasemalta bensiiniä. Omistaja juoksi perässä ladellen suomenkielemme värikkäitä sanoja eikä muuta. Hänelle taisi tulla sakkoja, koska hän oli aiheuttanut henkistä kärsimystä varkaalle. Siispä muittenkin kuin ihmispetojen kohdalla on muistettava siistiä kielenkäyttöä: Anteeksi nyt, arvoisa herra Susihukkanen, mutta irrottaisitteko hampaanne pikkupojastani.  

   Petofanit väittävät, ettei karhu käy ihmisen kimppuun. Jos sellaista on tapahtunut, eläin on ”luonnevikainen”. Vaikka olen lukenut kasvatusoppiakin, en tohtisi ryhtyä perusteellisemmin tutkailemaan vastaan tallustavan nallen tai ison pahan suden psyykkistä tilaa. Heiluttaisin toki mustetahrapaperia, joka olisi vaarassa muuttua veritahralappuseksi. Lisätkää siis psykiatrin koulutusta lapsille sekä poroille ja muille kotieläimille. Jotain tarttis tehrä.  

   20. Aattona saapuu joulukuttu

   Monikon ja yksikön epäjohdonmukainen käyttö äitien- ja isänpäivä- juhlien yhteydessä nostaa joidenkin feministien mielestä miesten arvoa. Kielitutkijat tosin selittävät eroa vain eri aikojen erilaisella puhetyylillä.

   Kielenkäytössä on huomioitava myös rytmi ja musiikillisuus, jotka tulevat usein ilmi myös proosan puolella. Äidinpäivä on jotenkin töksähtävämpi kuin monikko. Isienpäivä taas tuo mieleen pikkulapsen lepertelyn. Miksei yhtä hyvin iskänpäivä tai äiskänpäivä? Isäinpäivä sointuisi mukavasti.    

   Äänteet b, g ja d eivät ole alun perin olleet suomalaisia. Siispä d:n ääntäminen sanassa äidinpäivä tuottaisi hankaluuksia. Lahlen Hollolassa sanottaisiin ”äilinpäivä”, ja monin paikoin Suomea se olisi ”äitinpäivä” tai ”äirinpäivä”.

   Joissakin murteissa d-äänne lähes häivytetään, esimerkkinä ”En mie tiiä.” Siispä äidinpäivästä tulisikin ”äijinpäivä”. Lapissa ”äiji” tarkoittaa isoisää, kuten ”ämmi” isoäitiä. ”Äijinpäivässä” ne mokomatkin miehenretaleet putkahtaisivat jälleen valtaan sortamaan alistettuja muoreja. Siis totellista temokratiaa on vaikea saavuttaa, jos kieli on kohtalomme.  

   Monikon käyttö olisi tosi ajankohtaista. Perheissä on usein kaksi äitiä, lesbot, tai kaksi isää, homoliitot. Lisäksi on runsaasti uus- ja adoptioperheitä. Raajat, sorry rajat, on avattu kohti muuta maailmaa, ja päihdetokkurassa oleva nainen seurustelee globalisoituneesti kaikenlaisten miesten kanssa, joten hän ei pysty kirkkoherranvirastossa parhaalla tahdollakaan ilmoittamaan, onko vauvan isän nimi Matti, Ivan vai Charles. Tummaverinen äiti muistuttelee jopa Ali Babaa tai Hui Huita. Isien tapaamiset lapsen kanssa on porrastettava, ettei vain joku nyrkkeilyn raskaansarjanmestari satu törmäyskurssille hintelän Matti-ATK-isän kanssa.  

   Eräässä uskonnossa Jumalaa kutsutaan ”Isä-Äidiksi”. Kimuranttia on saada aikaan tasapaksuutta kielen avulla. Profeetta Elisa miellyttänee kaikkia, ainakin biseksuaalisesti. Kuinka feministit ollenkaan hyväksyvät Jeesus-lasta, koska hän on poika? Hänestä pitäisi tehdä Jenny-lapsi.  

    Tontut edustavat onneksi joko miehiä tai naisia, mutta jouluaattona meille saapuu varmuuden vuoksi joulukuttu.      

   21. Jotakin ehkä on

   Joku filosofi-kirjailija mietti vuosikausia Jumalan olemassaoloa ja päätyi lauseeseen: ”Jotakin on.” Se on kaunein uskontunnustus, mitä saatan kuvitella. Jotakin ehkä on–toteamus olisi vieläkin nöyrempi ja totuudellisempi.

   Huolestuneina kysellään, miksi ihmisiä eroaa kirkosta ja miksi etenkin nuoret suhtautuvat hyvin epäilevästi kristinuskon opettamaan teologiaan ja maailmankuvaan. Jumalan, taivaan ja koko hengellisen ajatusmaailman todellisuuteen.

   Ehkäpä kristinusko ja muutkin uskontokunnat kulkevat vilpillisen ja väärän otsakkeen alla. Sen sijaan, että ne uskaltautuisivat pysymään filosofisena aatesuuntana, niitä yritetään väkisin tuputtaa uskontona kansalaisille, jotka ovat liian rehellisiä vastaanottamaan ainoana oikeana uskona mitä tahansa satuilua ja historiantulkintaa.

   Vaaralliseksi tuollainen toiminta muuttuu, kun Raamattu, toisin sanoen erään heimon tarustokokoelma, asetetaan säätämään maallista elämää perheissä, yhteiskunnassa taikka maailmanpolitiikassa. Pyhästä Kirjasta tehdään asetusluettelo, lakikirja, johon tehtävään se ei sovellu lainkaan. Ennen kirkollinen ja maallinen oikeudenkäytäntö itse asiassa kattoivat toisensa. Kidutukset, julmat rangaistukset ja toisinajattelijoitten vainoaminen olivat ”normaalia” arkipäivää.    

   Maallista lakia on jouduttu tarkistamaan ja uudistamaan, miksei sitten hengellistäkin? Raamatusta pitäisi muka etsiä neuvoa, kun on kyse pukeutumisesta, virkistystoiminnasta, terveydenhoidosta, syntyvyyden säännöstelystä, naisen mahdollisuudesta päästä papiksi, seksuaalisesta suuntautumisesta tai onko Israelilla etuoikeus pitää kynsin hampain kiinni Jumalan lupaamasta maakaistaleesta. Jos Kalevalassa tai hölmöläisten tarinoissa olisi satoja vuosia sitten kehotettu suomalaisia ottamaan haltuunsa Ruotsin Kiiruna, ryhtyisimmekö ”valittuna kansana” sotatoimiin naapuriamme vastaan?    

   Usko on auttanut lukemattomia ihmisiä kestämään kärsimyksiä, surua ja kuolemaa, joten kainalosauvaa ei saa potkaista syrjään keneltäkään. On tutkittu, että uskominen saattaa kuulua jopa osana evoluutioon, koska se edistää ihmiskunnan selviytymistä ja sisukasta pyrkimystä uuteen ja parempaan. Näin on, jos se pysyy myönteisenä ja rakkaudellisena. Uskominen ja jumalasuhde ovat niin henkilökohtaisia ja elintärkeitä asioita, ettei niitä saa jättää uskontojen, kirkkojen, ihmisten tahrimien kirjoitusten tai omaa etuaan ajavien poppamiesten määriteltäviksi.    

   22. Liian tyhmiä kysymyksiä

   ”En voi sietää tyhmiä kysymyksiä”, tiuskaisi eräs opettaja oppilailleen. Mistä nuori voi tietää, onko kysymys tyhmä vai asiallinen? Siksi hän juuri kysyy, että oppisi uusia, vaikeitakin asioita. Parasta siis pitää suunsa kiinni, kuten suomalaisilla on yleensä tapana. Kommunikointimme on joko vaikenemista tai tappelua. Väittelytaitoa puuttuu. Asioiden tarkempi pohdiskelu koetaan usein henkilökohtaiseksi loukkaukseksi.    

   ”Oletteko muka asiantuntija?” Näin tokaisi erään tärkeistä uudistuksista päättävän kokouksen puheenjohtaja rivikansalaiselle, joka oli vain kohteliaasti pyytänyt hieman tarkempaa selvitystä esillä olevasta ehdotuksesta.

   Mietityttää, mahtaako osasyynä nykyisiin sotkuihin, esimerkiksi liikennerahoituksessa, olla juuri arkuus kyseenalaistaa suunnitteilla olevia hätähousuratkaisuja. Jopa 150 miljoonaa euroa uupuu tieosuuksien parantamissuunnitelmasta. Monimutkaistuneessa maailmassamme on pitkällä tähtäimellä vaikeaa varautua uusiin sääntöihin, tilanteisiin, ja ehkä vasta ilmassa leijuviin rahoitusmahdollisuuksiin. Siispä typeriäkin kysymyksiä ja kummasteluja pitäisi joka tasolla tuoda ilmi rutkasti ja taajaan, jotta vältyttäisiin epäviisailta päätöksiltä.

   Tiedonhaluinen naisalainen voi saada kaikkitietävältä miespuheenjohtajalta mittarimadon luoman, kokonaisvaltaisen mulkaisun, ja jopa tytöttelykin on saattanut olla vastauksena.

   Ei kysyvä tieltä eksy, mutta hän voi kuitenkin joutua pysyvästi pihalle.      

   II AFORISMEJA  

   Se on kuulustelijan syy, jollei hänen kysymyksiinsä pysty vastaamaan totuudenmukaisesti.

   Eivät kaikki kerjää vain rahaa, vaan myös kiitosta, rakkautta, sääliä ja elämän lopettamista.

   Koiralle sanotaan irti, kun se tarraa hampaillaan isännän kenkiin. Ihmisellekin joudutaan sanomaan: Irrota jo, kun hän sairaalloisesti takertuu äitiin, lapseensa, puolisoonsa, toisten suosioon, päihteisiin, vakikaunoihin, vainajiinsa ja viimeisen käyttöpäivänsä ohittaneisiin uskomuksiin.

  Tarvitset vain pienen elämäntapojesi muutoksen niin paranet, neuvoo ystävä alkoholistia tai vakavasti sairasta. – En tiedä, haluanko parantua tai edes elää, vastaa opastettu.

    On siinäkin pakkoliikkeitä, kun hylätty itsepintaisesti näppäilee entisen rakastettunsa puhelinnumeroa.

   Sinnikäs ruokavalionsa supistaja huokaisee hartaasti: ”En välitä harpunsoitosta enkä paratiisiomenoista, mutta kunpa joskus pääsisin uunituoremuhkusämpyläpaljonvoitapäälletaivaaseen.”

   Miljoonaperijätär on miljoonakertaisesti masentunut, koska hänellä on kaikki. Kauneuden hän on perinyt äidiltään ja rahat isältään.

   Möttöset ovat tarkkoja hienoista tavoista ja tavaroista. – He ovatkin poroporvarillisia sipsuttajia ja oikea hopealusikkakattausperhe.

   Tunteet on tarkoitettu torjuttaviksi eikä tongittaviksi.

   Masentunutta ei pidä neuvoa ottamaan itseään niskasta kiinni ja lähtemään liikkeelle. Miksi kuitenkin samalla lehden aukeamalla kehotetaan hankkimaan koira, jotta tulee ulkoiltua? Koirako saa ottaa omistajaansa niskasta kiinni?

   Perunkirjoituksessa kaksi uskovaista veljestä riiteli käkikellosta, jonka isä oli kuulemma luvannut jommallekummalle heistä. Toinen asetti kellon lattialle ja uhkasi kirveellä ratkaista kiistan. Sisar sai estettyä Salomonin tuomion, mutta veljekset eivät koskaan enää suostuneet tapaamaan toisiaan eivätkä ikinä antaneet anteeksi.

   Vanhus odottaa terveyskeskussairaalan ulko-ovella, että joku päästäisi hänet vapauteen, koska hän ei tiedä koodia. Ruumiskappelin kautta pääsee ilman koodiakin.

   Amerikasta oli Suomeen rantautunut yhdistys, jossa oli lupa sanallisesti purkaa synkimpiäkin tunteita. Kaksi ystäväpariskuntaa meni siihen mukaan, mutta puhdistautumisesta kehkeytyi niin raju kaplakka, lähes käsirysy, että jokainen, myös piirin vetäjä, riitaantui jokaisen kanssa. Toinen aviopari ajautui jopa eroon.

   Kukin käsittelee suruaan omalla tavallaan. Leski polttaa pihalla miehensä vaatteet jo hautajaisiltana kuin jossakin rikoselokuvassa. Avioliitto oli ollut ihan kohtuullisen onnellinen.

   Säästöjen vuoksi ambulanssitkin ulkoistetaan. Ujellus kuuluu kova-äänisistä, jotta tiedetään, että apu on tulossa. Jos on, minne mahdollisesrti ja milloin lienee.

   Kaikkien ihmisten aikaansaannosten suhteen on syytä olla varuillaan. Perhe - kirkko – sosialismi – rakenneuudistukset – oikeuslaitos – politiikka - terveydenhoito – koulutus - taide ja tiede.  Jopa omat ajatuksetkin.

   Puhdasta sen olla pitää, joten eipäs kähmitä, elämä.

   Pieni tytär menehtyi, kun äiti ei saanut apua puhelimella, vaikka soitti viisi kertaa, ennen kuin sai lääkärin käsiinsä. Ehkä äidin ääni oli avuton ja anteeksi pyytävä eikä hän ollut tottunut käskemään. Täytyy olla vähintään peruskoulunopettaja tai urheiluselostaja, ennen kuin saa hätäpuhelun menemään läpi sikainfluenssaneuvontaan. Ääni on kohtalomme.  

   Palkkahaitari venyy ja monipuolistuu: alapäästä alennetaan ja yläpäästä lisätään.  

   Toisinajattelun olisi turvallisinta olla salaista.  

   Ihmiset ovat siinä suhteessa samanlaisia, että kaikki ovat erilaisia.

   Jos menet asioissa pintaa syvemmälle, kaivat omaa hautaasi.    

   Ihminen on evoluution ja sivistyksen pahin vihollinen.    

   Mikä on tyypillistä hyvälle tilintarkastajalle? Hän on joko huijari tai neurootikko.

   Vaatii taitoa tehdä itsensä naurettavaksi koko Suomenmaassa.  

   Uskonto on yhtä kuin mututietoa korukansissa.

   Jos hyvä yrittää olla parempi kuin mitä hänelle kuuluu, hänestä saattaa valitettavasti tulla tyranni. Liian isoissa saappaissa.    

   Demokratiakin on eräs tehokas keino jarruttaa kehitystä.  

   Sielu pitää ruumiin pulleana ja verevänä. Kun mieli kuihtuu, koko keho kärsii ravinnon puutteesta.      

    Miksi rajatieto olisi sen kummempaa huuhaata kuin uskomiset eli uskonnot yleensä? Horoskooppi osuu sentään joskus oikeaan, entä taivaspovailut?

   Traktorimönkijä kaatui ja murskasi miehen alleen. Jokainen päivä ilman onnettomuutta tai muuta vastoinkäymistä on jo taivas.

  Meillä on tuore vihannesvarasto mökillä: nokkoset ja voikukat.  

   Ei pitäisi ronklata Jumalan luomaa. Sää ja naapurit ovat vain sellaisia kuin ovat. On vain elettävä olosuhteitten mukaan.    

   Uskonto on tehnyt tehtävänsä, uskonto saa mennä. Kirkko on sentään hoitanut köyhiä, sairaita ja hautuumaita sekä pitänyt henkilörekisteriä. Se olisi varsin hyödyllinen tehtävä nykyäänkin eikä siihen mitään teologiaa ja uskonoppia tarvita.

   Elämää suurempi elämä on elää toisten hyväksi, sillä heiltä saa lisäsirpaleen omaan elämäänsä. Elämän jatkoaikaa.  

   Asioita täytyy joskus selittää pois, sillä korvike voi olla ihan hyvä, tyhjää parreempi, Jotain asiaa ei voi selittää pois eikä tuota tunnetta selittää sisään.  

   Nero suorittaa syrjähyppyjä ihmisten maailmaan.

  Vaikka ihmisten auttaminen ei aina autakaan, avuton yrityskin on jo arvo sinänsä.

   Eräällä miesopettajalla oli tapana pitää haukkumakerhoa ja irvailla oppilaittensa kustannuksella. Kerran joku nokkela oppilas keksi heittää lempeästi huulta opettajastaan. Tämä suuttui silmittömästi ja lähti luokasta ovet paukkuen.

   Uskonto vaarallisempi ase kuin pommi. Sillä nujerretaan vahvakin mieli, kun ulotetaan käskytys myös haudan toiselle puolelle.

   Sotilaita koulutetaan tappajiksi, ja sitten on vaikeuksia sopeuttaa heitä yhteiskuntaan, kun he palaavat siviiliin. He joutuvat hakeutumaan palkkamurhaajiksi. Täytyy kai käynnistää koulutus käänteistappamiseen. Siis ensiapuun elvyttäjiksi tai kätilöiksi keskososastolle.  

   Lentokoneitten businessluokka on hiipumassa, kuitenkin joistakin eliittiluokkalaisista on tärkeätä, ettei joudu kärsimään jonkun vähemmän toivotun tyypin vierustoverina, esimerkiksi erirotuisen, vaatimattomammin pukeutuneen tai rumemman. Saattaa seurusteluerottelu levitä vihdoin käsittämään myös linja-autoja, myymälöitä, jumalanpalveluksia, jalkakäytäviä ja puistonpenkkejä. Tutulta tuntuu. Näinhän on ollut laita Etelä-Afrikassa ja Yhdysvalloissakin. Myös juutalaisvainojen aikaan Euroopassamme.

   Nykyajan työttömyysvaltakunnissa odotetaan vapaapäiviä kuin jänis joulua. Valitetaan suuriäänisesti, että koko viikonloppu meni pilalle, kun anoppi tuli kylästelemään, tyttärelle tuli pieni nuha tai sää oli surkea eli aurinko ei porottanut sinitaivaalta taukoamatta.

   Siitä on hyötyä, jos asiat ovat aika hyvin. Jaksaa enemmän valittaa.

   Afganistanissa toteutetaan kriisinhallintaa eli ikävä kyllä kriisinhallitsemattomuutta.  

   Itse asia voi vielä olla totta, jopa veruke hipoo totuudellisuutta, mutta painotus onkin sitten valhetta.

   Silloin on kirjoitettava rakkaudettomuusrunoja, kun suuri rakkaus loppuu.

   Ystävyys on sitä, että kadehditaan ja moititaan toisen hyviä puolia ja matkitaan huonoja.

   Saksa ja Neuvostoliitto ajoivat ammatti-ihmiset maasta. Suomi taitaa seurata esimerkkiä, kun firmat kiihdyttävät työttömyyttä säästöillään ja yt-potkuillaan.

  Täytyy perustaa täydellisten deittipalvelu, koska lähimmäisessä ärsyttää kaikki, jopa enkelin siipien havina.

   Juutalaisille on kehittynyt erikoislaatuinen sielunmaisema. Aina pitää olla muurit sulkemassa joko sisään tai ulos. Natsiajan ghetot ja keskitysleirit ovat siirtyneet Lähi-itään erottelemaan Israelia ja Palestiinaa. Tuntuu kai kotoisalta.  

   Ikäihminen on tyytyväinen, jos on rahaa ja ruokaa. Omaiset olivat tuoneet mummolle Raamatun yöpöydälle. Eräänä iltana he huomasivat, että iltarukouksen jälkeen mummo kaivoi yöpöydän laatikosta pankkikirjan ja syventyi siihen.

   Useimmat muuttuvat epärehellisiksi käyttäessään sanaa ”rakas” ja halatessaan lämpimästi lähimmäisiään.  

   Epärehellinen suuret rahat perii. Jollei heti, niin oltuaan pari vuotta vankilassa.    

   Nelivuotiaille tarkoitetussa Raamatussa on raakoja ja pelottavia kuvia. Daavidin ja Goljatin kaksintaistelu, egyptiläiset hukkumassa virtaan ja ristiinnaulitseminen. Maallinen sensuuri kieltäisi sellaiset elokuvat alle viisitoistavuotiailta. Luulisi, että uskonnon opetuksen pitäisi ohjata jo pikkulapsetkin empatiaan.

   Ei kannata paapoa masennusta, kun kuolema hiiviskelee kantapäillä.  

   Eläkkeellä olevaa pappia pyydettiin siunaamaan sukulaistaan hautaan. Hän ei päässyt tulemaan, koska hän valmisti itselleen uurnaa kansalaisopiston puutyöpiirissä.

   Maailma on kuin haiseva ankkalammikko täynnä luonnevikaisia lintuja, uskovaisia hirviöitä.      

   Saksalaiset saivat hiukan oudossa muodossa kaipaamansa rodunjalostuksen, kun heidän alueelleen tulvi sodan aikana ja jälkeen miljoonia vieraita sotilaita: venäläisiä, valkoisia ja mustia amerikkalaisia, ranskalaisia ynnä muita. Heidän toimestaan syntyi ainakin miljoona lasta, toivottuina tai raiskauksen seurauksena.    

   Monet ovat syvällisiä vain itsekehuissaan.    

   Eläimetkin voivat olla hyvin älykkäitä, ja niillä saattaa olla tietoisuus. Ihmisen pitäisi olla luomakunnan kruunu, vaan hän on osoittautunutkin orjantappurakruunuksi.

   Tärkeätä elämäntaidossa on osata näytellä. Myös eläimet teeskentelevät selviytyäkseen, kuten jotkut koppakuoriaiset ovat olevinaan kuolleita, jotta saalistaja ei niitä nappaa.

   TV:ssä esitellään isännän ja koiran käytöskoulu. Samanlainen ohjelma pitäisi tuottaa myös vanhempien ja lasten tapojen hiomiseksi.

   Termi ”uusi, uljas maailma” tulisi muuttaa lauseeksi ”uusi, utami maailma”.

   Lasten on vaikeata antaa ihan tavalliselle, parastaan yrittävälle äidilleen anteeksi joitakin töppäyksiä. Äiti ei ole aina kiireittensä keskellä ehtinyt kuunnella lapsen huolia. Äideissä on se vika, että he ovat ihmisiä. Enkeleitäkö pitäisi hommata maapallon asukkaitten synnyttäjiksi? Sekin toimi on siis ulkoistettava. Harva nainen tohtii putipuhtaana, koskemattomana neitsyenä synnyttää. Ehkäpä joku Maria –niminen sentään.

   Nigeriassa pikkulapsia on poltettu noitina. Ennen vanhaan Lapin noidat eli shamaanit olivat jotakin positiivista, parantajia ja ihmisten auttajia. Turmelemiseen yllättävän valmis kristinusko teki heistä pahoja noitia ja paholaisen palvelijoita, mutta uskontomme on yleensäkin keskittynyt enemmän piruun kuin jumalaan.

   Tiikerinkesyttäjä muistaa koko ajan, että se toinen on tiikeri. Ihmisten kanssa tekemisissä olevan olisi parasta olla tietoinen, että se on ihminen. Kumpaankaan ei ole syytä luottaa.

   Pitää kunnioitta erehtyväistä ihmistä, sillä parhaansa hän tekee. Kenties?

   Luonnepillereillä voisi korjata huonoja käytöstapoja ja epäkohteliaisuutta, kuten mahanpuruja ja ummetusta.

   Ehdotin eräälle terveelle, harrastuksia kaipaavalle eläkeläisrouvalle, että hän alkaisi kirjoittaa omaelämäkertaa ihan vain lapsiaan varten. Hän sanoi, ettei hän tiedä, mitä kirjoittaisi. Neuvoin häntä muistuttelemaan joitakin onnellisia hetkiä elämästään. Hän väitti, että mieleen ei tullut ainoatakaan. Tiukkasin yhä, että eikö todella edes yhtä onnenpilkahdusta. Nainen mietti kauan eikä keksinyt.

   Tasa-arvoa ei ole vielä saavutettu kouluissa. Oppilaat saavat kiroilla ja nimitellä opettajia vaikka kuinka törkeästi. Opettajille ei sallita yhtä vapaata sanojen käyttöä, etteivät joudu syytteeseen henkisestä pahoinpitelystä. Saavat sentään neuvoa sanajärjestystä ja englannin kielen verbien taivutusta kaiken mölyn keskellä.

   Maassa maan tavalla –lause ei miellytä kaikkia puolueita. Siispä joillekuille maahanmuuttajille on sallittava Suomessakin ajaa tien vasemmalla puolella tai pukeutua T-paitaan ja shortseihin tulipalopakkasilla tai yrittää kasvattaa avomaalla appelsiineja Lapin kairoissa tai kieltää uskonnollisista syistä koko maassamme ”Jo joutui armas aika” –virsi ynnä ”Kolme pientä porsasta” –laulu.

   Viinaan menevä, veneen alla asuva saattaa tehdä pienen näpistyksen päästäkseen talvelle putkaan lämpimään ja aterioimaan. Häkissä viettävät eläintarhan eläimetkin suojattua elämää. Myös demokratiassa tarvitaan vapauden rajoittamista ja pakkosyöttöä. Rauhantyössä rauhaan pakottamista.    

   Poliitikkojen muistelmateos onkin muistihäiriöisen elämäkerta.

  Masennus ajaa jo koulusta eläkkeelle. Depressio-sanan keksijä olisi haastettava Haagin tuomioistuimeen elämätavanturmelemis- ja ihmisyysrikoksesta.    

   Suurin vihollinen on oma itse. Muittenkin kanssa pärjää, jos tulee toimeen itsensä kanssa.    

   Uskonto tuottaa kaikissa muodoissaan ja tilanteissaan lähes aina tuskaa, uskoon tuleminen ja siitä irtaantuminen yhtä lailla.  

   Ei ole väliä, mitä ihmiset puhuvat, koska kumminkin he käsittävät väärin eivätkä tunne kohdetta ja olosuhteita.    

   Nainen haluaa mennä psykiatrin juttusille, koska hän haluaa päästä irti aviomiesriippuvuudestaan. Avioerosta on kulunut jo yli 30 vuotta.

   Itsekritiikki on haitallisin ominaisuus aloittelevalle taiteilijalle, urheilijalle tai tiedemiehelle. Menestyneelle henkilölle itsekritiikin puute on vaarallista ja tuhoisaa.

   Olisi tarpeellista tehdä selvä ero kiusaamisen eri muodoissa. Kiusaamista on monen asteista: kiusoittelu – flirtti – käpälöinti – väkivalta – raiskaus – tappo.

   Emmää viitti enkä halua mitään, paitsi päästä eläkkeelle tai tekemään  0-päiväistä työviikkoa työssäkäyvien täydellä palkalla.  

   Iloitsee, kun on sen aika, ja suree ajallaan, eikä sekoita tilanteita ja tunteita.  

   Voi elämän kevät, kun se nuoruus on vaikeata. Kuten myös kuoleman syksy.  

   Auttajat kinastelevat, väittelevät, riitelevät ja syyttelevät uhrin ympärillä niin kauan, että tämä menehtyy. Jonkinasteinen kunniamurha sekin.

   Jos tekee työssään parhaansa, raha ja onni hiiviskelevät perässä.  

   Mitä itsepäisempi, sitä riippuvaisempi.  

   On opittava tekemään jotakin toisten mielestä turhaa, niin se poikii mielihyvää ja rauhaa, kunhan tekeminen ei ole pelkkää viinan latkimista.  

   Suomalainen AA-kerho: ennen naapuria autettiin, nyt ammutaan.

   Rahan puute on paras työhalujen lisääjä, motivoija ja työllistäjä. Myös rikollisuuteen toki, vaikka onhan sitä elämysrikollisuuttakin.  

   Kuusi tärkeätä U:ta: uskonto, uni, urheilu, ummetus, hoitotehtävien ulkoistaminen ja työpaikalta ulos.  

   Epänormaalia luonnollisuutta harjoitetaan, kun yritetään saada mielenrauhaa, unta ja ulostusta lääkkeillä.

   Hukkisessa on taiteilijan suuruudenhulluus ilman taidetta.    

   Joku sai valheella viisumin. Korkein oikeus totesi, että se on pätevä.

   Jos hätäkeskuksiin pääsee syntymään pitkiä jonoja, syntyvät myös ihmisuhrit eli polttouhrit, hukkumisuhrit, pistämisuhrit, lääkitysuhrit ja hoitovahinkouhrit.

   Kun etsii maailman rauhaa, omakin rauha löytyy. Harva tulee onnelliseksi omaa napaa tuijottamalla, paitsi munkit nirvanassaan.    

   Lukot ovat näköjään murtamista ja sellit karkaamista varten.

   Kerjääminen on kielletty, vaikka hyväntekeväisyys helpottaisi kuntien rahanpuutetaakkaa.    

   Ystävät kaikkosivat ympäriltä, ei niinkään kuolemalle, vaan vainajoituviin ajatuksiin.

   Uskaltaakseen käyttää luonnonkiveä hautakivenä on oltava tarpeeksi köyhä – tai rikas.

   Lievästi nousujohteinen ura: katuojasta puistonpenkille. Rankasti laskujohteinen ura: pankinjohtajasta puliukoksi.  

   Ei älykkyys ole ainoa pääsylippu menestykseen ja onneen, mutta kokeneen viisaus joskus on.    

   Auto oli pysäköity joen rantaan, mies lähti asioille ja auto syöksyi jokeen. Koira oli painanut tassullaan kaasua. Eläimetkin alkavat olla ylikoulutettuja.

  Perheen kolmivuotias poika suuttui, raivosi ja kiljui. Isä, 30-vuotias tekniikan tohtori, raivostui ja kiljui. Ei saisi alentua lapsen, nuoren, koiran eikä edes puolison tasolle.

   Kiitollisuus ja tyytyväisyys ovat paras kasvualusta elämälle.  

   Syntiä on vaikea pitää sairautena.    

   Rakastumisen ja onnen tunnetta ei saa pois millään selityksillä.  

   Miespoliitikkojen täytyy vain päteä, mutta naispoliitikon täytyy päteä kaksinkertaisesti. Joskus toki riittää, kun hän on nätti.

   Kesämökki on mainio tyhjyyden täyttäjä, tuumii mökkihöperö kansa.

   Jos joku haluaa, että elämä on täysin selvää, hän joutuu yrittämään tehdä siitä selvää, tai sitten muista ihmisistä, toisinajattelijoista.

   Ei ole itsestään selviä, onnellisia loppuja, vaan pitää olla kyky tehdä vaikeitakin ratkaisuja.    

   Kolme kertaa oli murtauduttu kerrostalon varastoihin ja viety astiastoja, mattoja ja verhoja. Osa löytyi kirpputorilta. Kirppikset ovat vaarassa muodostua varastettujen tavaroitten osto- ja myyntiliikkeiksi.  

   Tulevaisuuden liika pohtiminen ja pelkääminen rajoittaa nykyaikaa, siinä toimimista ja tukahduttaa siis tulevaisuuden perussäveliä. Se on vaarallista tämän hetken toiminnalle, koska tarkkaavaisuus siirtyy toiseen aikaan ja ulottuvuuteen.      

   Vuosien varastajat, elämän estäjät.  

   Ihmissuhteilla ei korvata itse elämää. Hyvät suhteet saattavat antaa tilapäistä maustetta ja potkua elämisen laatuun.    

   Poikkeavuus on luovuuden lähde.  

   Kuinka kova diktatuuri maassa pitäisi olla vallalla, jotta nuorison juhlaremussa rikotut pullot ja muut roskat katoaisivat puistoista ja uimarannoilta?

   Raha kompensoi monia puutteita avioliitossa, ja jollei sitä ole, saattaa rakkauskin hieman helpottaa ilmapiiriä.

   On turvallista, kun kukaan ei minua tunne.    

   Synnin pelkääminen on usein haitallisempaa kuin itse synti. Lääke voi olla vaarallisempaa kuin itse tauti.    

    Synnitön tyyppi on kaikkein huolestuttavin tuttavuus.    

   Joka liikaa vaahtoaa, että puhdasta sen olla pitää, heittää samalla pesuveden mukana pois lapsen.  

   Kohta täytyy kai pidättää lastenvaunujen lykkijä, ruohonleikkaajan kuljettaja ja rollaattorilla seikkaileva rattijuoppoudesta.  

   Lillun-lallun-laiturilla iltaruskosta nauttiminen vaatisi luodinkestävät varusteet. Muu maailma unholaan jääköön.

   Inhottaa kaikki kääppöinen ja lyhyt, etenkin lyhyt elämä.    

   Yksin syöt, yksin kuolet, sanotaan, mutta yksinäisyys voi olla kohtalona, vaikka olisi roikkunut ruokaporukoissakin. – Kaksin juot, putkassa kuolet, jollet jo sitä ennen ryyppykaverin puukoniskusta.

   Perustelut ovat aina hyviä ja harkittuja, vaikka kansanmurhaan.    

   Hänellä on jo uskontokiintiö täynnä.    

   Joka ilta huokaisen helpotuksesta, etteivät välit lapsiini ole menneet poikki, vaikka olen heitä neuvonut ja varoitellutkin.

   On se vaan aika noloa, kun sellainen kavaltaa ja varastaa, jolla jo on rahaa. Liioiteltua hätävarjelua, kuten USA:n raketti-iskut epäilyttäviin muihin maihin.      

   Kunpa motiivit olisivat edes kutakuinkin puhtaat, niin seuraukset eivät olisi niin hirveitä.  

   Taas meni yksi armonpäivä hukkaan. Olin mökillä iltaan asti.  

   Kolme on kuoleman voittanutta: ikkunan pesu, hölkkä ja viina.    

   Luonto on yhtä kuin sääskiä, hämähäkinseittejä, myyränkoloja ja vaarallisia punkkeja.  

   Ihmisten parhaimmatkin jumalat ovat pahemman sortin epäjumalahirviöitä.  

   Vaikeimmin parannettavaa aivopesua ja itsepetosta on rakastuminen.  

   Miksi kirjoitat niin kauheista asioista? – Elämä on kauheata, mutta silti elämisen arvoista.  

   Ihmiset elelevät ihmisinä huolettomasti ja pelottomasti, mutta jos he hoksaisivat kuuluvansa sellaiseen lajiin, he kauhistuisivat.

   Yksinäisyys on jatkuva valitusvirsi vapautetun orjan suussa.  

   Ihmiset kaipaavat ajatuksia. Jollei ole omia, niin sitten edes toisten.  

   Vaikea on tietää tapahtumien taustaa, sillä harvoin asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät.  

   Ystävistä ei ole syytä luopua, ovat he sitten kuinka kummallisia ja vastenmielisiä hyvänsä.  

   Jollei ole nuorenakaan ollut mikään kaunotar, niin romahdus ei ole kovin suuri vanhanakaan.  

   On syntynyt kasti – uushoivattomat, johon voi kuulua kaikenikäisiä jäseniä mistä hyvänsä yhteiskuntaluokasta.    

   Tavaton uikutus ja masennus, kun kaikki on hyvin. Millaista se tuska onkaan, jos jotakin ikävää tai onnettomuus tapahtuisi?

   Kohtuutta tarvitaan niin viinassa, rakkaudessa kuin uskonnossakin.  

   Usko Toivo Kankkusen tuhosi retkahdus päihteisiin ja epäluotettaviin ystäviin.  

   Saunan pitäisi olla terveellinen ja tuoda hyviä viboja. Löylynheiton MM-kisoista kehkeytyi kuolemanheittokisat, sillä yksi mies sai surmansa.

   On olemassa alikehittynyt kehitysmaa sekä ylikehittynyt yliteollisuusmaa. Normaaliin verrattuina kehittymättömiä kummatkin.

   Pikkuvanhasta tulee viisas aikuinen, joka saa elää lapsena koko ikänsä.  

   Suuri rakkaus on monille samaa kuin armoton, tuhoava mustasukkaisuus.  

   Pyyteetöntä rakkautta on kuulemma jossakin. Kenties haudassa, kun pääkallo ei osaa aukoa suutaan.  

   Yö saattaisi olla ikäihmiselle parasta aikaa. Vihdoinkin on rauhaa ja aikaa ajatella.  

   Mitä lapsi mahtaa pelätä lääkärissä? Pistämistä? Varsin viisasta on toivoa, ettei häntä vahingoiteta lääkkeillä eikä rokotuksilla.  

   Miettinen ei missään nimessä kelpaa kirkkovaltuustoon. – Miksi ei, kelpaahan hän lautamieheksikin? – No, oikeudessa hän ei voi passittaa ihmisiä kadotukseen.

   Kampuramieli uskonasioissa haittaa liikettä eteenpäin vielä enemmän kuin kampurajalka kehossa.    

   Ikkunat auki Euroopan pikkumaisille säännöille, ja ovet auki EU-maitten rikollisille ja myrkkyruokatarjonnalle.    

   Puolustuspuhe on riidan esiaste perheessä.    

   Totuus on aina törkeätä ja epämiellyttävää kuultavaa.

   Ilmapiiri on ikävä, valitti eräs poliitikko, kun häntä haastateltiin jääviydestä jossakin yrityshankkeessa. Samaa lausetta voisi taparikollinenkin käyttää tuomioistuimen edessä ja sitten vaatia käsittelyä korkeammassa oikeudessa.    

   On lestadiolaisilla miehilläkin varma ehkäisykeino? – He sekaantuvat alaikäisiin tyttäriinsä, myös poikiin, niin eipä ole pelkoa epätoivotusta raskaudesta. Sekaantuminen sen sijaan on varsin epätoivottua lapsukaisten kannalta.    

   Ei ystäviä kannata hylätä ennen aikojaan, vaan vasta sitten, kun heistä ei ole enää mitään hyötyä.    

   Vapauden hinta on yksinäisyys, ja ystävyydestä on maksettava vapaudella.    

   Mies torppasi kaikki naisen unelmat, ampui ne alas yksitellen kuin savikiekot.  

   Suuri osa ihmisolennon ajasta kuluu luonnon ja toisten ihmisten turmelemiseen.  

   Varakkaillekin lapsilisää ja muita tukia on omituista tasa-arvon tavoittelua. Jos jo ennen olisi osattu olla vähemmän tasa-arvoisia, olisimme nyt enemmän tasa-arvoisia.    

   Brittikirjailija Rudyard Kipling on lausunut: ”Itä on itä ja länsi on länsi, ei yhdy ne milloinkaan.” Nykyään voisimme lisätä, että eivät yhdy, paitsi ahneudessa ja sorrossa. Tai kun kiinalaiset ja venäläiset ostavat koko lännen.  

   Miksi olet niin kauan pysynyt piilossa lahjoinesi? – En halunnut pysyä, vaan minut painettiin piiloon.

   Valitettavaa, jos ihmissuhteissa tilanne ajetaan siihen, että on pakko valehdella.  

   Harmi, jos antaa tyhmien määrätä valinnoistaan. – Siis ei kannata myöntää äänestysoikeutta kansalle. – Ei myöskään parlamenttien ja johtokuntien jäsenille. – Millä asiat saadaan kohdalleen? – Annetaan niiden olla ennallaan, sillä ei se enää hullummaksi voi mennä.

   Kadun niitä riskejä, joita en ole uskaltanut ottaa.

   Mitä ehdottomampi totuus, sitä häikäilemättömämpää valhetta tarvitaan sen koossa pysymiseen.

   Lujaluontoinen ihminen pitää tiukasti kiinni omasta hyvästään ja toisten pahasta.

   Hyvän ja pahan tiedon puu kaipaisi kiireesti jalostamista, koska tähän asti se on kantanut  etupäässä vain pahoja hedelmiä.  

   Millä sitä elämäänsä täyttää ellei kuolemalla tai ainakin sen uhalla, huokaisi iäkäs nainen tutkiessaan vahvoja reseptilääkkeitään.

   Ikäihmisillä on sikäli helpompaa, ettei koko ajan tarvitse vahtia nuorena pysymistään.  

   Miehet ovat törppöjä? – Miksi? – Koska he eivät ole naisia.  

   Ihmisestä tulee kunnollinen nuori vasta 70-vuotiaana, kunhan ei vain eläkeläisenäkään retkahda juopotteluun tai fundamentalismiin.    

   Jos elämästä katoaa mielekkyys, alkaa mielettömyys ja ajautuminen veneen alle.  

   Sen verran on narrattava, että pärjää elämän taisteluissa.  

   Ennen sai pelätä, ettei raapusta nimeään vekseliin, nykyään ettei eutanasiatestamenttiin.  

   En rasita tätä hetkeä muilla hetkillä, en menneillä enkä tulevilla.  

   Jos kaikki tuntuu olevan täydellistä, ongelmakutomo alkaa raksuttaa.

   Eläkkeelle siirtyneellä pariskunnalla oli lapsia, vaurautta ja onnellinen avioelämä. Mies huolestui kovasti, koska hän tunsi yhä vain hellempiä tunteita vaimoaan kohtaan. Itkien hän totesi, että edellisessä elämässä vaimo oli ollut hänen tyttärensä, joten hänen oli mahdotonta jatkaa normaalia avioelämää tämän kanssa. Ystävä yritti lohduttaa miestä, että ehkä vaimo olikin ollut vain tytärpuoli tai ottolapsi. Sitten hän neuvoi miestä kääntymään roomalaiskatoliseksi tai lestadiolaisuuteen. Mies valitti, että silloinhan hänen synnintuntonsa yhä vain kasvaisi. Ystävä vastasi, että ei tietenkään, koska miehelle saarnattaisiin synnit anteeksi rauhaan ja iloon asti eikä hän ainakaan joutuisi maallisen oikeuden eteen pedofiliasta.

   ”Me uusproletaarit olemme perustamassa omia yhdistyksiä”, kertoivat yt-potkitut maisterit, insinöörit ja tohtorit toivorikkaina ruokajonossa.

   ”En pelkää enkä kaihda ruokaa”, sanoi laihduttaja. – ”Voin pistää sitä jopa suuhuni.”

   Tehdään kompromissi, ehdotti teinipoika isälleen, joka vastusti kalliimman kännykän ostoa. Hienoa, että osaat tehdä sovitteluratkaisuja, siis mennään katsomaan jotakin keskihintaista. Ei tietenkään, vaan sitä kalliimpaa, päätti poika. Niin he tekivätkin, koska lujatahtoisemman kompromissi voitti.

   Miten pääsee kuuluisaksi kirjailijaksi? – On ensin oltava kuuluisa missi tai urheilija tai laulaja.  

   Kirjailijaa moitittiin siitä, että hän aina kirjoittaa vain sotaromaaneja vanhoista tapahtumista. Mies vastasi, että sota ja tappaminen ovat aina ajankohtaisia, valitettavasti.    

   Predestinoitu riman alle.  

   Pylväspyhimyksetkin tarvitsevat syntisiä tuomaan heille ruokaa.

   Jollei ihminen osaa elää, hän turvautuu saivartelevaan filosofiaan.  

   Kaksi r:ää ei mahdu samaan lauseeseen: raha ja reiluus.  

   Älykkäitten on yleensä ajettava himmennetyin älyvaloin, etteivät ärsytä muita.  

   Hyvännäköinen lentoemäntä joutui usein palaamaan työstä kotiin yöllä pimeätä sivukatua myöten. Eräänä iltana kokonainen jengi remusi ja nahisteli kadulla. Jälkeenpäin joku ihmetteli, miten neitonen oli uskaltanut pujottautua joukkion läpi. Nainen kertoi sammuttaneensa seksuaalisen ja eroottisen vetovoimansa, seksivalonsa. Kaverit olivat tuskin vilkaisseetkaan häneen.

   On kaksi tyyppiä, jotka yrittävät olla hienompia kuin muut: filosofit ja julkkisten minkkiturkkirouvat.  

   Jotkut osaavat tehdä arkielämästä taidetta ja taiteesta arkipäiväisyyttä.  

   Työmies on palkkansa ansainnut – paitsi nykymaailmassa.

   Rauhallisissakin mielenosoituksissa tie on auki taivasta myöten – ja usein ikävä kyllä vain sinne.    

   Mitä yhteistä on sodalla ja rauhalla? Sodissa rikkaat ahmivat ja köyhät näkevät nälkää – kuten rauhan aikanakin.  

   Kerää muuta ajateltavaa kuin oma itse.

   On surkeata, jos jollakulla on vain älyä eikä tahtoa.  

   Ei saa mennä laatimaan lakia, jollei sen noudattamista voi valvoa. Kieltolaki alkaa toimia kiellettynä hedelmänä, joka ei estä esimerkiksi tupakoimasta vaan ennemminkin houkuttaa.

   Jos kirjailijat käyttäisivät yhtä paljon löyhiä ylisanoja kuin arvostelijat, heitä pidettäisiin alkeellisina ja kehittymättöminä.

   Yö on nukkumista varten. Samalla kun illalla riisuu vaatekappaleet yltään, niin samalla pitäisi riisua myös huolet mielestään.

   Jokaisella on hallussaan tärkeä unelma, joka ei koskaan toteutunut. Toteutumattomien haaveitten valtakunta pitäisi myös saada jotenkin yleishyödylliseen käyttöön.

   Valelääkäristä pidettiin, koska hän osasi kuunnella potilasta ja oli varovainen lääkkeitten määräämisessä. Hän myös kysyi auliisti neuvoa kokeneemmilta. Tuskin hoitovirheitä eli kauniimmin

sanottuna hoitovahinkoja on hänelle sattunut sen enempää kuin pätevillekään tohtoreille.

  Nykyään tarvittaisiin myös pikkutarkkoja naapurivakoilijoita. Nainen oli virunut asunnossaan kaksi ja puoli vuotta kuolleena. Hänet löydettiin, kun tehtiin ikkunaremonttia. Joku kerrostalossa asuva mies oli menehtynyt jo kauan sitten, ja tapaus havaittiin, kun postia kertyi niin paljon, että postiluukku täyttyi. Eräässä suuressa talossa, jonkun asukkaan koira pysähtyi joka kerta määrätylle ovelle nuuskimaan, ja silloin vainaja löytyi.

   Kun tulee lisää lakeja, tulee myös lisää viattomia lainrikkojia, tyytymättömyyttä. Muuan opettaja oli yli kaksikymmentä vuotta pysäköinyt autonsa samaan paikkaan kadulle koulun eteen. Eräänä päivänä tuulilasissa oli sakkolappu. Sääntöjä oli muutettu, ja tunnollinen, jopa hieman uskovaisuuteen kallellaan oleva isoäiti nolostui ja järkyttyi tavattomasti. Rikostilastot sen kun kasvavat.

   Jos asiat ovat aika hyvin, jaksaa enemmän valittaa.  

   Asioitten käänteispuoli pitäisi saada enemmän käyttöön. Sen sijaan, että rukoilisi jotakin hyvää vain itselleen, pyrkiikin suuntaamaan anomuksensa koskemaan naapuria, jopa hankalaa sellaista.

   Äiti-maa ehkä kestää ilmastonmuutoksen jotenkuten. Pääasiaksi kasvihuonepäästö- ja ilmastonlämpenemistouhuissa jääkin se, että kansojen on opittava terveille ja säästäväisille tavoille.

   Jumalasta tehtiin näköispatsas ihmisestä, katkera, kostonhimoinen ja pelottava. Jeesus yritti kertoa muuta, mutta hänet naulittiinkin ristille. Ei niinkään osoitus Jumalan rakkaudesta vaan ihmisten julmuudesta.  

   Nykyään järjestetään isännän ja koiran käytöskouluja. Pitäisi suunnitella vastaavia kursseja myös vanhemmille ja lapsille.

   Kiinassa oli maanjäristys, jossa oli noin 1500 kuolonuhria. Ruumiit jätettiin korppikotkien syötäviksi. Jonkinlainen taivashautaus. Kun petolinnut eivät jaksaneet syödä kaikkia, loput vainajat poltettiin.

   Olisi tarpeellista tehdä selvä ero kiusaamisen eri muodoissa. Kiusaaminen monen asteista: kiusoittelu – flirtti – käpälöinti – väkivalta – raiskaus – tappo.

   Alkoholisti joi ja joi Ruotsissa. Mitkään omaisten neuvot ja lääkärien pelottelut eivät auttaneet, ei edes AA-kerho. Yhtäkkiä mies lakkasi juomasta, ja myös pysyi raittiina. Hän kertoi, että hän oli vaan itsekseen todennut, että juopotteluhan on terveydelle vaarallista.

  Luonnollisista asioista tehdään mainonnan ja pelottelun avulla epänormaaleja toimintoja. Uni, ulostus, ruokailu ja liikunta. Ei kulu kauankaan, kun niistä on tullut jotain niin vaikeata, että siihen ei auta kuin lääkkeet ja pitkäaikaiset hoitotoimenpiteet.

   Rippikoululeireillä pitäisi olla kalterit ikkunoissa ja ovissa moninkertaiset lukot, etteivät nuoret karkaa.

   Vauva puri jatkuvasti äitiään, milloin nenänpäähän, milloin poskeen. Äiti kielsi ja uikutti, mutta lapsi piti sitä hauskana leikkinä ja nauroi makeasti. Eräänä päivänä äiti reagoi aivan vaistomaisesti ja puri vauvaansa varovaisesti takaisin. Lapsi ei edes itkenyt vaan katsoi äitiään ihmeissään eikä purrut sen jälkeen. Viesti oli mennyt perille, mutta onneksi se ei kantautunut lastensuojeluviranomaisille, koska vauva olisi ehkä otettu huostaan.

   Eräässä suomalaisessa yliopistossa on hyvin pitkät ja jyrkät portaat kadulle. Vaikeasti liikuntavammainen laskeutui niitä hitaasti ja vaivalloisesti, koska ne olivat myös liukkaat. Äkkiä hänen otteensa irtosi kaiteesta, ja nuori mies kieri monet portaat alas jääden kadulle makaamaan kaiken kansan töllisteltäväksi. Nousi vihdoin jaloilleen. Poika muuten opiskeli yliopistossa kieliä, ja valmistui jo seuraavana vuonna maisteriksi.

   Nainen aikoi ylittää kadun ja oli jäädä auton alle. Takana tuleva mies ehti tarttua häntä molemmista käsivarsista ja esti turman. Käsivarsiin tuli mustelmat, siis lievä pahoinpitely. Pelastaja onneksi välttyi syytteeseen joutumiselta.

   Viinautuvat eläkeläiset, huumeoituvat nuoret ja jurriutuvat urheilijat.

   Onko ihmisen perusvietti sittenkin usko? Hän haluaa uskoa johonkin, on kohde sitten totta, puolitotuuksia tai valhetta.

   Pahempaa on omistaa ihmisiä kuin rahaa. Setelit eivät niin paljon vahingoitu omistamishalusta kuin ihmiset, kuin mustasukkaisen vaimon pupukatseinen, yksityiselämästään vieroitettu mies.

   Kustantamo tuottaa valheitten käsikirjoja, vilpillisiä omaelämäkertoja, jotka naamioidaan taiteeksi.  

   Nerona pysytteleminen on raskasta. Tomppelina pysyminen ei vaadi ponnisteluja.    

   Se on jo tissituomarointia, kun oikein korkein oikeus pähkäilee, onko lääkäri syyllistynyt rikokseen, jos hän jotakuta nänninutturapotilasta tutkiessaan on imenyt tämän nisiä.

   Elämää kohdellaan kuin vihollista, tapahtuu sitten hyvää tai pahaa, sama hapan ilme.  

   Mitä korkeampi on asema yksityisellä tai yhteisöllä valtiolla, sitä suurempi vaara on liukua rikollisuuteen ja väkivaltaan.    

   Loukkaavimpia lauseita naiselle on: ”Olet ihan kuin muutkin naiset.”

   On häpeäksi koko suvulle, jos mies hukkaa vaimonsa tuhkauurnan jo matkalla muistotilaisuuteen. Uurnat ovat liian minikokoisia ja vaatimattomia. Kullasta ja timantista muotoiltuja ei niinkään helposti kadota. Kuninkailla oli valtavat sarkofagit, joita ei hevin liikutella, hukata eikä vohkita.  

   Joka puolella mellastavat pyhät ja pahat ja kunnianhimoiset akanat. On tullut asioitten pahentamissäädösten kausi.

   Lieneekö mitään vähemmän noteerattua kuin yksinäisen runoilijan uikutus?  

   Rikollinen, myös itsemurhapommittaja, on ikävä kyllä usein yhtä kuin työtön nuori.

   Sairaus on elämän korvike, silloin kun ei uskalleta elää täysillä eikä päästää leiviskäänsä täyteen kukoistukseen.

   Ihanaa, ettei hän ole ihminen. Jonkinlainen väliolento hän kai on.

   Joka tietää, se sietää.

   Murrosikäinen etsii elämän tarkoitusta ja on viisauksien noukkija ja napostelija.

   Lapsia kuljetetaan vanhempiensa työpaikoille tutustumaan. He saavat perehtyä monenlaisiin ammattialoihin: patologiin, syvänmerensukeltajaan, armeijan koelentäjään, pernaruton tutkijoihin, syyllisiksi todettujen, mutta irrallaan kulkevien kansanedustajien työtapoihin, kiristäjiin, suojelurahojen kerääjiin ja työstä potkittujen entisiin työpaikkoihin, joita katsellaan tietysti vain ulkoa päin.

   Luontoäidin surulliset lapset ovat poikia, jotka syntyvät ennen sotaa, juuri sopivasti ehtiäkseen siihen mukaan.

   Vapaudella orjuuttaminen käyttää kristinuskon julistajilta. ”Vapauteen Kristus vapautti teidät.” Miksi sitten kaikkialla on sekä konkreettisilla että henkisillä kahleilla raskautettuja uskonorjia?

   Samantekevää, mihin ihmiset uskovat, vikaan se menee joka tapauksessa.

   Hän ei ehdi elää, koska hän koko ajan mittaa verenpainettaan.

   Jokainen on varmaan tutustunut jonkinlaiseen sotaan – ainakin kansalaisväkivaltaan.

   Osoitan rakkauttani mieluummin rahalla kuin ruoalla.

   Kerta kiellon päälle – lestadiolaiset pedofiilit voivat jatkaa lasten hyväksikäyttöä täyttä päätä anteeksipyynnön ja –annon päälle.

   Pilkkaajien istuimilla on vielä tilaa.

   Elämätön elämä eli moninkertainen kuolema.

   Kompromissiuskovainen hyödyntää taitavasti sekä maallisen että hengellisen taivaan.

   Mielisairaat ja masentuneet teillä on aina keskuudessanne.

   Ei kannata pilata lomaansa sukulaisilla – eikä perheensä seurassa.

   Ai-juu-ihmiset rupattelevat omiaan, vaikka joku itkee äitinsä arkun ääressä.

   Arsenikkia voi nauttia ilman vaaraa pienin annoksin silloin tällöin. Samoin uskontoa.

   Jos usko on esteenä elämälle, siitä on päästävä kiireesti eroon. Uskosta nimittäin.

   Marsalkka Mannerheim nukkui kovalla vuoteella, mutta lehmille on EU-direktiivien mukaan hankittava patjat. Ei kai höyhenpatjoja sentään, ettei tule ammuille allergiaa. Vesipatja olisi taloudellinen, koska keikuttelu kirnuaisi samalla vaivalla maidosta voita. Lämpöpatja tuottaisi piimää ja viiliä. Seuraava direktiivi määrää kanoille silmälasit, jotta ne löytävät varmasti jokaisen jyvän, niin mitään ei mene hukkaan.

   Autojen navigointilaitteet aiheuttavat vaaratilanteita, siispä täytyy järjestää kallista kurssitusta. Ennen kysyttiin, että missä on se nainen jonkin asian takana. Nyt on syytä tiedustella, että mistä tulee se raha. Se vaaniskelee jokaisen keksinnön ja uudistuksen liepeillä.

   Hitaasti myrkyttäviä aineita ovat arsenikki ja uskonto.

   Täytyypä pitää tuumaustaukoa hengellisistä asioista, jotta järki ai ala sassaroida.

   Kristitylle on tärkeämpää oman sielun pelastus kuin lähimmäisen kehon hyvinvointi. Kun noitia poltettiin roviolla, kirkonmiehet selittivät, että sielu saadaan sillä keinoin puhtaaksi ja taivaskelpoiseksi. Hitlerin juutalaisvainoja ei ole kai vielä pyritty puolustelemaan taivaaseen pääsyllä.

   Ennen sairaus oli vain tilapäinen poikkeama terveydestä. Nuori tyttö pyörtyi koulun pitkissä lauantairukouksissa eikä siitä seurannut sen kummempaa. Hänet raahattiin juhlasalin viereiseen telinevarastoon tai terveydenhoitajan pakeille. Nyt on oitis vuorossa vähintään perusteellinen aivotutkimus, kuvaukset ja ehkä kova lääkityskin. Huolehtimista, suremista ja suoranaista pelkoa oli ennen vähemmän.

   Kaksi miestä, psykologi ja psykiatri, keskustelee TV:ssä. Jäykistyneitä ja epäselvä puhe. Naispsykologit puolestaan ovat harmaita, ryppyisiä, ahdistuneita, voipuneita ja masentuneen näköisiä. Uusi erikoinen ihmislaji on syntynyt: harmaapsykologit.

   Ei ikä mieltä anna, eikä edes oppineisuus. Lääkärit ja tuomarit ovat yhtä lailla hämärämiehiä homo- ja naispappeusasioissa kuin tavalliset rivikansalaisetkin.

   Kristityissä ja oikeistolaisissakin on kunnon kansalaisia.

   Kun Suomi pyrki vuonna 1994 EU:hun, Kreikka vastusti sellaisen ”roskavaltion” liittoon hyväksymistä. Eipä kosteta pahaa pahalla, vaan avustetaan kaikin voimin ja varoin ja vielä ylikin kaveria.

   Ei kannattaisi ottaa niin todesta pappien ja muitten kansankiihottajien puheita.

   Jos arjessa otetaan uskonto liian syvällisesti, se alkaa tuntua syvältä.

   Saarnamiehet haluavat sisukkaasti päästä jonkin päälle, ainakin naisen, lapsen ja vallan päälle.

   ”Mitä olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä, sen te olette tehneet minulle”, lausui Jeesus. – Ovatko siis katoliset papit, Suomen kirkon saarnamiehet ja raittiit perheenisät raiskanneet Jeesuksen?

   Aatteellisuus on ajatuksen ja rakkauden vihollinen.

   Uskonnoilla ja muilla ideologioilla on taipumus muuttua vastenmielisiksi ja mielipuolisiksi.

   Jeesukselle paholainen asetti kolme kiusausta temppelin katolla. Mestarin neljäs kiusaus taisi olla Getsemanessa, kun hän ei pyytänyt apua taivaalliselta enkeliarmeijalta, vaan antautui ehdoin tahdoin ristiinnaulittavaksi. Eikö sellainen ole itsetuhoisuutta eli itsemurhahakuisuutta? - Hänhän pelasti ja vapahti maailman tuolla uhrauksellaan. – Ei sekään ole nykyään niin varmaa tai se koskee vain joitakin harvoja ihmisiä. Sitä ei voida verrata siihen, että joku pelastaa henkensä uhalla lähimmäisensä palavasta talosta tai avannosta.

   Avioliitossa kaivataan varmuutta, mutta se onkin sitä vastoin erittäin epävarmalla pohjalla. Ehditään juuri ja juuri alttarille ja sieltä pois, ennen kuin jo erotaan. ”Hyppele piiriin ja piiristä pois. Hyppele ystävän kanssa.”

   Kun rippikoulusta selviää neitsyenä, huumeettomana, hengissä ja järjissään, niin hyvä on.

   Nuoren ei kannata liian aikaisin leimautua uskovaiseksi eikä uskonnottomaksi.

   Kaiken ihminen pystyy vääristämään, jopa rakkauden, uskonnon, totuuden, todellisuuden ja

itse elämän.

   On olemassa ihmissuhteita, joissa ei pärjää muuten kuin narraamalla ja teeskentelemällä. Tai ainakin väistelemällä totuutta. On suurta armoa, jos pärjää useampia päiviä ilman valheita.

   Yhteiskunta ja sen lait ovat kansalaisia varten. Myös uskonto ja politiikka ovat ihmistä varten

eivätkä päinvastoin.

   Hänellä on kyky tehdä useita onnellisiksi: miehiä, naisia, lapsia, koiria ja hamstereita.  

   Ristiriita ei ole negatiivista eikä aina tarkoitettu tasoitettavaksi, vaan rosojen pitää loksahtaa paikalleen kuin palapelissä. Ristiriita on itse elämä, ei rasite vaan rikkaus. Se on hedelmällinen kasvualusta luovuudelle.

   Erkillä oli niin kova kuolemanpelko, ettei hän suostunut lähtemään yksiinkään hautajaisiin, ei edes äitinsä, vaimonsa tai lapsensa. Hän pystyi melkein laistamaan myös omansa, koska hautaustoimistossa oli sekoitettu asiakkaita, ja väärä vainaja oli vähällä tulla haudatuksi Erkin sijasta.

   Jotkut keski-ikäiset hölkkäävät, hiihtävät ja pelaavat kohti kuolemaa. Hiukan yli 40-vuotias menehtyi pelatessaan lentopalloa. Veteraanijuoksukilpailuitten päätteeksi noin 50-vuotias mies kaatui ja menehtyi tultuaan maaliin. Vaimo ja lapset olivat innolla kannustaneet isää.

   Jos joku estottomasti kieltää elämää, se kieltää roimasti takaisin.

   Tarkoittaako sananlaskun lause ”Muu maa mustikka” mustien maahanmuuttajien kotimaata?

   Alkoholisti listi sellistin, ja viulisti listi moisen nistin.

   Rottia on jo käytetty miinanraivaukseen. Nyt ne pannaan nuuskimaan tuberkuloosia sairastavia. Ne saavat taudin selville alle tunnissa, kun taas laboranteilta menee viikko sairauden toteamiseen. Todellista rottasotaa.

   Jumalan rangaistuksen pelko on pahin este uskon tiellä ja luottamuksen rakentamisessa rakastavaan Taivaan Isään.

   Lahjakas oppilas valitti äidilleen, että häntä kiusataan koulussa ja huudellaan. ”Priimus, priimus!” – Älä välitä, lohdutti äiti, sillä mitä iloa on lahjakkuudesta, jollei sitä huomata.  

   Maassamme on järjestetty monenlaisia tukiryhmiä traumaattisten kokemusten korjaamiseksi. On ryhmiä alkoholistien perheille, suuronnettomuuksista kärsineille, läheisen omaisensa menettäneille ja myös niille, jotka on siepattu Ufoon. Onko vastaavaa hoitoa myös uskonnollisen suunnan pedofiilien vammauttamille? – He hoitavat uskonlapsensa itse ilman ulkopuolisten apua. – Jaaha, lohdutellaan siis saarnamiehen paljaan, lämpimän mahan alla.

   Saamme joka päivä nauttia hengellisiä piraattituotteita. – Mitä ne ovat? Kirjoja ja musiikkia vai? – Ei vaan, Jeesuksen rakkaudensanoman vääristettyä julistusta. Väittävät sen olevan ehdottoman aitoa ja väärentämätöntä. Alkuperäistä ja piiruakaan ei ole muutettu.

   Ystävät varoittavat, että Maire ei saa olla muille kynnysmattona eikä antaa heidän käyttää häntä hyväksi. Maire vastaa, ettei häntä millään voi kukaan käyttää hyväksi, koska hän on sisäistänyt lauseen: Olemme tulleet tänne palvelemaan eikä palveltavaksi.

   Ystävältä harva haluaa saada terävää analysointia vaan lämmintä myötätuntoa.  

   Kirkonmiehet levittävät taivasikävää tai sen kammoa.

   Kuolleilla sieluilla olisi kysyntää vaaleissa.

   Kristillisdemokraatit kommentoivat vaalien jälkeen, että se oli tässä tilanteessa hyvä tulos. Missä tilanteessa? Vai tässä maailmassa?

   Ovatko suomalaiset masentuneita lörtsyjä?

   On surkeata, jos joku ilmoittautuu ennenaikaisesti kuolemankaartiin. Siihen kyllä pidetään kutsunnat aikanaan.

   Elämänhaluton on silti kuolemanpelkoinen. Välimaastossa vaaniikin sairaus.

   Täytyy olla vahva pää ja lujat hermot, että kestää viinaa, filosofiaa ja teologiaa.

   Taide ja uskonto vaativat turhanaikaista pönkitystä tyhjän päälle.

   On neljä asiaa, jotka tekevät elämästä turhan monimutkaista: uskonto, filosofia, psykologia ja EU-direktiivit.

   Rikkaaseen Jumala-suhteeseen ei tarvita uskontoa eikä sen sanelemia direktiivejä.

   Antakaa vahingon kiertää. Hallituksemme ministereitäkin kierrätetään pilaamaan perusteellisesti yhä uusia yhteiskunnan alueita

   CIA:n johtaja joutui eroamaan syrjähypyn vuoksi, jonka hän oli tehnyt rakkaan kumppanin luokse. Kuinka usein jonkun pomon on pitänyt erota syrjähypystä väkivallan ja liiallisen voimankäytön puolelle. Ydinaseita ja demonista siviilien pommittamista.    

   Nuoret etsivät humalaa energiajuomista, joita he latkivat kymmeniä tölkkejä päivässä. He päätyvät ”pärinätilaan” ja ovat ylivilkkaita. Samalla kunto ja positiivinen energia heikkenevät.

   On olemassa niinkin pelottavia lähimmäisiä, ettei heille uskalleta olla antamatta anteeksi.

   Vilkkaaseen seuraelämään kyllästynyt huokaa: Pitää olla vähemmän hauska, jotta ihmiset eivät ole koko aikaa kimpussa.

   Hän ei halua kuulua eriarvostettujen taiteilijoitten seuraan.

   Lähiomaiset ovat usein pahimpia mielensaastuttajia ja elämänilon nollaajia.

   Ihmiskunta saattaakin tuhoutua omaan typeryyteensä eikä syntiin.

   Mikä ero on pyramideilla ja uskonnoilla? – Pyramidit ovat kestäneet toki kauan, mutta rapistuvat ajan myötä, kun maailma muuttuu. Uskonnot rappeutuvat, mutta eivät luovuta, vaan sama hörhöily jatkuu.

   Uskontojen vika on se, että ne rajoittavat järkevää ajattelua ja humanistista toimintaa.

   Jumalaa on pyritty siirtämään Saatanan rooliin. Yhtä taipumaton ja pahansuopa.

   Paavali puhui tuntemattomasta jumalasta, jolle oli Ateenassa vihitty alttari. Hän selitti kuulijoille, että kysymys oli Jeesuksen julistamasta Jumalasta. Tavallisesta nykykristitystä tuntuu, että Jumala on yhtä tuntematon kuin ennenkin, tai ainakaan muka-seuraajat eivät ole piitanneet Hänen rakkauden opeistaan rahtuakaan.

   Äiti kertoi, ettei hän antanut poikansa pimputella pianoa. Poika on yhä 50-vuotiaana naimaton eikä kai uskalla pimputella kenenkään pimppiäkään.

   Koulutus lisää ainakin leuhkuutta ja taitavuutta muitten röyhkeässä kohtelussa. Se ei välttämättä edesauta viisautta ja asiantuntemusta.

   Hienossa kaupunginhotellissa oli suuret juhlat. Runsaasti eliittiä paikalla. Johtavassa asemassa toimivan maisterisrouvan johtavassa asemassa toimiskeleva tohtorismies hyppäsi ykköskuteissaan pöydälle tanssimaan ja osoittamaan iloaan upeasta gaalasta. Seuraukset sottaiset. Ravintolan henkilöunta katseli surkeana ja tietysti voimattomana astioitten, pöytäliinojen ja lattioitten turmeltumista. Ruokaa lensi ympäriinsä kuin peruskoulun yhdeksäsluokkalaisten ruokasodassa  2000-luvulla. Riehujan vaimo oli erään koulun rehtori. Siinä oppilaitoksessa vallitsi kyllä kuri ja järjestys.

   Jos nuori vaistoaa, ettei aikuinen inhoa häntä, vaikka hän on nuori ja kummallinen, suotuisa kosketuspinta on jo löydetty.

   Suomessa on eniten työntekijöitten poissaoloja Euroopassa. Muuten ovat ehkä terveitä, mutta se kauhea masennus. Ollaan masentuneita, jollei ole työtä tai sitä on liikaa. Siis olotilan jatkumo on masennus. Huolestuttavaa tautitehtailua. Johan se masentaa tutkijatkin.

   On ilahduttavaa, että maahanmuuttajia yritetään kotouttaa maahamme. Pitäisi myös kotouttaa omia uusavuttomia kansalaisiamme tähän maailmaan ja inhimillisen ihmisen rooliin.

   Rooli jää päälle vapaa-aikanakin. Reipas, keski-ikäinen historianopettaja matkusti makuuvaunussa. Samaan hyttiin tuli vieras opiskelijatyttö. Vähän ajan päästä tämä kohteliaasti tiedusteli: Oletteko opettaja? Opettaja oli ihmeissään eikä hän ollut ehtinyt vielä muuta tehdä kuin ystävällisesti toivottaa neitosen tervetulleeksi, neuvoa, mihin tämä asetti suuren laukun ja pienen kassin ja vaatteensa ja lukemisensa ja eväänsä. Ikkuna ei mennyt kunnolla kiinni, joten opettaja kehotti tyttöä ottamaan ensin verhon välistä pois. Mistä kummasta nuori tiesi, että vanhempi nainen oli opettaja?

   Kolme isoa, pahaa sutta ei kun uskontoa. Ne ovat: (kiellettyjä sanoja … ).

   Uskonnosta ei ole tullut pelkkä uskonnottomuus, vaan ennemminkin uskottomuus rakkauden sanomalle.

   Ikävä, jos uskonnosta tulee vallanhimoista uskottelua, jopa uhkailua.

   Syrjäytettyjen ryhmään on nykyään myös luettava Jeesus, koska hänen opetuksensa eivät kelpaa. Ehkä kirkkoherroja neuvottaisiin pidättäytymään päästämästä Mestaria saarnastuoliin. Voisi tulla kirkon opin vastaista, vastenmielistä julistusta eli totuuksia uskontomme tilasta. Ehkä hänetkin lähetettäisiin eheytettäväksi homojen kanssa. Stalinillakin oli Siperiassa leirejä, joissa toisinajattelijoita koetettiin sopeuttaa ja suostua kommunistiseen järjestelmään. On hieman ristiriitaista, että Jeesusta jouduttaisiin pitämään toisintuumailijana muka-omiensa keskuudessa.

   Uskonnot saattavatkin olla ihmiskunnan suurimpia ja eniten tuhoa tuottaneita huijauksia.    

   Vietittekö joulun maalla, perinteellisessä tunnelmassa? – Ei toki, juhlien hässäkkä on jo tarpeeksi kauheata kaupungissakin kaikkien mukavuuksien keskellä.

   On oltava tosi tarkka, kun lähettää joulukortteja kaukaisemmille sukulaisille ja ystäville. Jostakin pitäisi voida tarkistaa, onko hän jo mahdollisesti kuollut. Kai on rohjettava pirauttaa henkilölle itselleen ja keksiä jotakin muutakin rupateltavaa kuin joulu.

   Demokratiaa pystytään toteuttamaan vain diktatuurilla ja pakolla. Kuka nyt vapaaehtoisesti taipuisi tasa-arvoon?

   Haluatko rehellisen vai vähemmän rehellisen mielipiteeni kampauksestasi? Mies antoi edellisen ja nykyään he asuvatkin jo erillään.

   Totuus on piilotettava kumppanilta kuin vaarallinen lelu lapselta.

   Yhteiskunnassa näyttää aina olevan jokin sortotoimenpide menossa. Suurkuntia lisätään, vaikka ei tiedetä edes sitä, tuoko se säästöjä. Sen sijaan tavalliset kuntalaiset pelkäävät palvelujen vähenevän.

   Mitä hyötyä on olla älykäs, jos elämäntapa, tavoitteet ja asenteet ovat tyhmiä?

   Aseettomat nälkäpakolaiset pyrkivät Eurooppaan. Seuraava aalto onkin kai sitten aseelliset fanaatikot.

   Luterilainen kirkko opetti kyllä kansalaiset lukemaan, mutta on kieltänyt heitä ajattelemasta ja pohtimasta lukemaansa.

   Epäruudinkeksijät äimistelevät, kuinka kaikki saattaakin niin helposti mennä pieleen.

   Koittaa näköjään naisten tasa-arvoisuuden aika, kun USA hyväksyy naisten sijoittamisen eturintamaan. Alamme olla mustien, köyhien ja muiden väheksyttyjen kansanluokkien kastissa.

   Turha on syyttää omasta törttöilystä kohtaloa tai geenejä.

   Lestadiolaisten äänenkannattajassa oli teksti: ”On olemassa vaara, että esimerkiksi ekologinen ajattelu, humanitäärinen apu ja rauhanaate syrjäyttävät uskon näkökulman.”

   Mitä kannattaa vielä miettiä jälkipolvia, kun omatkin polvet vielä toimivat?

   Joku vaatii täydellistä ja virheetöntä metsäpolkua, mutta kompastuukin epätäydelliseen ja todelliseen kiveen tai kantoon ja katkaisee jalkansa.

   Naisia on moitittu, että heillä on penis-kateus, mutta miehillä taitaakin olla kohtu-kateus.

   Ei tarvetta mielentilatutkimukseen, mutta ei hän ihan normaalikaan ole, sanotaan massa- tai sarjamurhaajasta. Sama lausunto pätisi muihinkin ammatteihin: poliitikko, tiedemies, taiteilija ja himouskovainen.  

   Sunnuntaiaamuisin ei näy liikettä pikkukaupungin kaduilla, sillä ihmiset joko nukkuvat tai hiihtävät maastossa.

   Lohkeilevat kynnet viestittävät, että kehosta puuttuu jotakin ainetta. Lohkeileva elämä ilmaisee, että jotakin tärkeätä puuttuu.

   Hyvät neuvot ovat tarpeen – joskus.

   Yli 70-vuotias, itsensä terveeksi tunteva nainen valitteli, että miksi mittari-ihanteeksi asetetaan 30-vuotiaan miehen verenpaine ja kolesteroli sekä 20-vuotiaan missin vyötärönmitta ja paino.

   Hyväntekeväisyys muuttuu varsin helposti pahantekeväisyydeksi, kun ryövätään vaikkapa sairaille lapsille lahjoitetut varat.

   Jos ystäviään kohtaan on ajan ja rahan suhteen liian nuuka, huomaa jäljelle jääneen hyvin nuukasti ystäviä.

   On järkevämpää elää kuin alati tiedostaa elämän katoavaisuus ja lyhyys.

   Uskonto on tehnyt tehtävänsä, siis uskonto saa mennä. Se on tosin auttanut köyhiä ja sairaita, opettanut lukutaitoa, suorittanut ennen kirjapainon keksimistä teosten kopiointia, hoitanut hautuumaita ja rekistereitä sekä innoittanut taiteilijoita mestariteoksiin.

   Pitää tarkoin harkita sekä avioliittoa että eroamista, sillä tyhjän saa pyytämättäkin.

   Katson heti toisen ihmisen läpi, kehui psykologi taitojaan. – Niin katsotkin, koska toinen on sinulle kuin ilmaa vaan.

   Demokraattisessa perheessä lapset saavat itse päättää kotiintuloajoista – ja myöhästyvät niistäkin.

   Taustamusiikiksi televisiouutisiin on tullut taiteellinen orkesterivinkaisu, joskus jopa rääkäisy.

   Liiallinen, vaikka hyvää tarkoittava, lasten ja puolison varoittelu ja pelottelu on tehokas tapa estää heitä elämästä.

   Tuokin rakennus on taas lähes romahtanut, joten rakennusfirma sanoi olevansa melkein pahoillaan.

   Miespapit varovat, ettei evankeliumista pääse tulemaan eevankeljuilua.

   Kunpa jostakin löytyisi konstailematon uskonto.

   Vastustuskykyinen vastarannankiiski.

   Terveysjuomakin voi lihottaa. Mikä olisi vaaraton uskonto, joka ei turmele käyttäjäänsä? Jonkinlainen vesitetty uskonto, vesiuskonto.

   On terveysintoilua, raittiusintoilua ja uskontointoilua.

   On rentouttavaa saada ystäväkseen sellainen, jolla ei ole pakkomielteitä, esimerkiksi hölkkäämistä, mielenrauhan tavoittelua tai uskovaisuutta.

   Vangit voivat nykyään opiskella, vaikkapa poliiseiksi, jolloin heillä olisi mahdollisuus vartiointifirman perustamiseen. Miksei myös ekonomeiksi, jolloin he voisivat pystyttää oman pankin tai lukkotehtaan. Myös tuomarin virka olisi hyödyksi, koska he saattaisivat itse puolustaa itseään tai syyttää muita rötöksistään.

   Elämä on helpompaa, jos ei yritä pakottaa maailmankaikkeutta noudattamaan tahtoaan.

   Ristillä on jo 2000 vuotta moukaroitu ja piinattu sekä kansoja että yksityisiä ihmisiä.

   Elämän puolella olijoita ei siedetä.

   Mitä sitä terveyttä kannattaa mennä parantelemaan? On sairasta olla liian täydellinen. Täydellisyys on suurinta julmuutta. Täydellisyys on valmista tuhoon.

   Kun terveyttä ryhdytään lääkitsemään kuin tautia, sairastutaan todella.

   Harrastakaa vieraanvaraisuutta, niin saatte pitää enkeleitä vierainanne – taikka vihollisia – kiusankappaleita – anoppia – erirotuisia.

   Mututiedoillakin pärjää tässä mutumaailmassa.

   On surullista, jos etsimisestä täytyy luopua joidenkin moraalisääntöjen vuoksi.

   Liikunta lieventää, hälventää, estää ja poistaa keski-ikäisten miesten toivottomuutta. Sydärin jälkeen se ainakin tapahtuu, haudassa.

   Rankkaa, kun tuonpuolisella pilataan tämänpuolinen. Tuonpuoleista ei ehkä enää pystytä pilaamaan, kun helvetistä on tullut vanhanaikaista.

   Mitä kovempi usko, sitä raskaampi menetyksen pelko, kuoleman pelko, hylkäämisen pelko.

   Kaikki on rahasta kiinni, tai ei olekaan.

   Kävelysauvat, usko ja viina ovat vaarallisia kohtuuttomasti käytettyinä.

   Ihminen on taipuvainen petettäväksi ja pettämään. Jos ilmenee vaivoja, tulee parempi olo, kun

huijaa itseään.

   Kirjailijan ohje aloittelijalle, joka halusi ensin ajatella, ennen kuin alkoi kirjoittaa: ”Älä ajattele, kirjoita ensin ja ajattele vasta sitten. Sen jälkeen tulee ajattelun vuoro

   Ei se kirjailija kelpaa muuhun kuin muistelemaan muitten tekoja.

   Jotkut kaipaavat kirjoissa vain tapahtumattomuutta, sitäkin vähin sanoin.

   Jos joku on eliittiä jo syntyessään, ei kaipaa myöhemminkään nahkasohvia, kultakoruja eikä uutta autoa tai keittiöremonttia joka vuosi.

   Mies valitti, että vaimo ei välittäisi, vaikka häneltä olisi puoli päätä pois. Ei niin, koska päätöntä on sen kaverin touhuaminen muutenkin.    

   Kristittyjä kaikkein viimeiseksi kannatta äänestää, koska muilla puolueilla on valta reuhata vain hautaan asti, mutta kristilliset ulottavat määräysvallan jopa haudan taakse.  

   Avioliiton usein pitää koossa ulkopuolinen suhde eivätkä lapset ja raha.

   Maailmankaikkeutta ei kannata määräillä, toiseksi siinä jää.

   Kaksi palavaa pensasta: kristillisdemokraattien edustaja Päivi Räsänen uskoo Jumalaan, kun taas keskustan nokkamies Paavo Väyrynen uskoo itseensä.

  On aika vastuutonta panna apteekin nimeksi ”Ilopilleri”, kun tiedetään, miten nuoriso on ruvennut käyttämään lääkkeitä piristysaineina ja huumeina. Ne ovat lääkärien määräämiä ja helpommin saatavissa kuin katukaupassa.

   Köyhät teillä on aina keskuudessanne. Siispä tervetuloa Hermannin nuorisoseuraan, myös vaurauden raunioilla huojuvat läntiset teollisuusvaltiot.

   Suomesta tulee sittenkin Suur-Saksan osa-alue, mutta onneksi aseettomasti EU:n kautta.

   Ennalta ehkäisevät lääkkeet ja rokotukset saattavat tappaa nopeammin kuin ennustettu tauti. 12-vuotiaille ehdotetaan rokotusta kohdunkaulasyöpää vastaan, vaikka vaiva voi ilmetä vasta 30 vuoden kuluttua.

   Kun valtion asiat ovat kovasti retuperällä, on kiusaus turvautua yksinvaltaan, jopa diktatuuriin, kuten esimerkiksi Hitlerin aikana Natsi-Saksassa.

   Kuoleman pelottavuus on huonosti hoidetun elämän aavemainen peilikuva.

   Ennen rukoiltiin jokapäiväistä leipää. Nykyään saa olla tyytyväinen, jos saa edes jokakolmaspäiväisen sapuskan.

   Sylihäirikkö heitettiin koneesta kesken matkan. – Voi vauvaparkaa, ehkä hänelle tuli ilmaraivo. – Aikuinen mies se oli. Hän yritti väkisin ängetä muitten syliin.

   On siinäkin työtapaturma, kun vainaja vahingoittaa krematoriossa työskenteleviä. Suomen yleisin arkkumalli halutaan kieltää, koska koristeena on keinokuitua, ja nauhat olivat lentäneet työntekijöiden kasvoille.

   Mies ryösti lähikaupan Suomessa. Saaliiksi tuli vain vähän rahaa, joten rangaistus oli lievä. Hänellä oli pienistä alushousuista tehty naamio kasvoillaan. USA:ssa miehelle olisi ehkä tullut ankarammat seuraamukset, koska hän oli syyllistynyt siveettömyyteen. Eihän siellä suuressa maailmassa hyväksytä lökäpöksyjäkään eikä alkkareitten vilkkumista housunvyötäröstä.

   Tiedonvälittäjä tutkii kaksi tuntia lehteä todetakseen, ettei niissä ole mitään tärkeätä ja kertomisen arvoista.

   Jonkin suuren sairaalan paikoitusalueelle oli kasautunut puoli metriä lunta, joten vaativaan leikkaukseen rientävä kirurgi parkkeerasi muualle. Hänelle tuli sakkoja ja sanottiin, ettei lumi ole laillinen syy väärälle parkkeeraukselle.

   Väitetään, että työpaikalla oleileva koira vähentää stressiä. Olisiko sellainen verrokkiryhmä tehokas, johon kuuluisi vaimo, papukaija tai rakastajatar?

   Piittaamaton kaahari törmäsi ihmisryhmään. Yksi kuoli ja kaksi tuli raajarikoksi. Kerrotaan, että ryökäleelle tuomittiin kaksi ja puoli vuotta ehdollista.

   Oikeudenkäynnissä raakaa raiskaajaa vastaan inhimillisyys hukutetaan inhimillisyyteen.

   En vastusta tiedettä enkä uskontoa, vaan niiden hirmuvaltaista väärinkäyttöä.

   Tieteen ehdoton totuus on alkanut horjahdella vasta nyt, mutta uskonnon kohdalla ei senkään vertaa.

   Se joka elää vain menneessä tai tulevassa, on joko syntymätön tai vainaja.

   Kiittämättömyys tuo esille madonsyömää mannaa menneisyydestä.

   Tieto voi olla suoranaista väkivaltaa. Hyvätkin hedelmät muuttuvat kitkeriksi ja vaarallisiksi.

Mies kysyi huolestuneena urologi-veljeltään, pitäisikö hänen käydä taajaan eturauhastutkimuksissa. Veli varoitti käymästä. Ajatukset suuntautuvat liikaa juuri jonkin negatiivisen odottamiseen ja pelkäämiseen. Jollei ole oireita, on parasta vain elellä eteenpäin.

   Raskainta on jäädä velkaan vainajalle, sillä koskaan ei saa kuittia velan suorittamisesta.

   Lehdessä mainittiin mekaaninen rakkaus. ”Voiko robotti rakastaa?” kysyi nainen ystävättäreltään. – ”Nuivasti”, vastasi tämä, ”olen ollut sellaisen kanssa  naimisissa kolmisenkymmentä vuotta.”

   Absoluuttinen totuus taitaakin olla absoluuttista valhetta.

   Kaikkien kroppa ei kestä toisinajattelua, sanoi pastorin vaimo. Hänen miehellään oli aina napit vastakkain muitten pappien ja piispan kanssa. Mies sai odottamatta sydänkohtauksen ja menehtyi siihen.

   Rauhan voi saavuttaa, kun hyväksyy, ettei tiedä kaikkea.

   Seuratkaa, kun rakkaus kutsuu, mutta … voi hitsi sentään.

   Kun olet löytänyt hyvän ystävän, jännitys on päättynyt, joten alat kiihkeästi etsiä uutta.  Uusi metsästys alkaa.

   Jos pelkää elämää, pelkää myös kuolemaa, ja päinvastoin.

   Avioliiton vääristyneet kasvot. Omistusoikeus on ehdoton, kuin tavaraan. Lehmäänkään miehellä ei ole sellaista oikeutta kuin vaimoon, sillä EU valvoo, tarkastaa, sakottaa ja lopettaa huonon kotieläinten hoidon, ja ehkä koko maatilan. Myös lehmään sekaantumisen.

  On varmaan mellevää samaistua johonkin ryhmään: maratonissa kisailevat hikisiskot ja hikiveikot.

  Seitsemänkymmentä täyttävä nainen pahoitteli, että hänet on kutsuttu ikähäväistäväksi johonkin juhlaan. Siellä kukitettaisiin, kakutettaisiin, kortitettaisiin ja kailotettaisiin suu maireassa hymyssä naisen ikä kaikelle kansalle.

   Rintava ryöstäjä söhli keikkansa totaalisesti. Kassi ei pysynyt pakomatkalla mahan päällä vaan mätkähti kadulle.

   Uusi eläinsuojelulaki vaatii, että pitää päivittää eläinten kunto ja toiminnat. Samanlaista lakia olisi syytä kaavailla vanhuksillekin, kun kotihoitaja tai hänen sijaisensijaisensa unehuttaa asiakkaansa yksin koko viikonlopuksi.

   Isät ja pojat on kutsuttu tutustumaan toisiinsa leirioloissa. Kutsussa kehotettiin jättämään pullot ja puukot kotiin.

   Jollei voi jakaa ajatuksiaan toisen kanssa, tuntee olonsa yksinäiseksi ja surulliseksi. Pieni, aisoissa pysyvä riitakin jo helpottaa.

   Pastori Hanni on todellinen evankelista, ilosanoman julistaja, sillä hän jättää suuren helpotuksen ilon jälkeensä, kun lähtee pois seurakunnasta.

   On meillä sentään vaihtoehtojen paratiisi, ihastelee vaimo miehelleen lomaa suunnitellessaan: juna tai lentokone, maanantai tai tiistai, kesäkuussa tai heinäkuussa, lasten kanssa tai ilman, sinun kanssasi tai naapurin Heikin. Jos vain hänen vaimonsa päästää.

   Eräs kenraali vapautettiin tehtävästä. Vapauttaa voidaan monissa merkityksissä: vapauttaa koulusta, työstä, avioliitosta, kahleista tai kiristävistä vaatteista. Kun liian innokas armeijan iskujoukko lähtee vapauttamaan panttivankeja, se vapauttaa heidät joko elämään tai elämästä.

   Mies kävelee jäykästi keppiinsä nojaten kiihkeästi elävän vaimonsa ja koko elämän perässä.

   Jos uskoo tietävänsä jonkun ei-hankalan ihmisen, tämä onkin jo vainaja.

   Puolionnellisuus on jo positiivisen puolella.

   Voi miehelläkin olla juoksuaika. Ennen avioliittoa hän juoksee naisen perässä ja naimisissa ollessaan tätä karkuun. Toivottoman rakkauden perässä on turha olla huolissaan, koska se saattaakin muuntua onnettomaksi rakkaudeksi, jos takaa-ajo nimittäin luonnistuu.

   Paras tapa kiittää lahjasta on käyttää sitä oikein.

   Joka pystyy vielä unelmoimaan, ei pysty tappamaan itseään.

   Joku ei sen tähden tehnyt pommi-iskua, että hän oli syrjäytynyt, vaan hän oli vetäytynyt syrjään tekemään pommia.

   Kuka voi valittaa yksinäisyyttään, jos Jumala on ystävänä?

   Kaksisuuntaista vaivannäköä: pihakukat ja ikkunoiden pesu.

   Yhä useammalla on mielessä omien hautajaisten suunnittelu.

   Venäläinen sananlasku: ”Tyhmän eväät syödään ensin.”

   Lestadiolaiset edustavat etupäässä herttaista huiputusta. He ovat vieraanvaraisia, reippaita, ja heillä on paljon kilttejä lapsia ja leveitä lastenvaunuja. Seuroissa he kuuntelevat kova-äänisistä saarnaa teltoissa, makuuasennossa.

   Joka sietää kohtalaista täydellisyyttä, sillä on terve asenne epätäydellisyyteen.

   Mitä vahvemmaksi avioliitto vannotaan, sitä huterammalle pohjalle se ajautuu, koska se ei perustu todellisuuteen.

   Nainen valittaa ystävättärelleen: ”Ei miehessäni muuta vikaa ole kuin … ” Ystävätär ehtii välillä käydä kaupungilla shoppailemassa, ja kun hän palaa, luettelo yhä jatkuu.

   Parasta uskollisuutta liitossa on, että huoltaa lapset ja auton eikä myy tauluja ja asuntoa perheen alta. Muu on ylimääräistä virkistystoimintaa ja akun latausta.

   On oltava tarkkana, kun kovin hajamielinen tyyppi halutaan työllistää. Hän ei sovi kirjastoon, koska siellä hän hukkaa Gogolin ”Kuolleet sielut”.  Hautaustoimistossa hän on vaarassa kadottaa kuolleitten ruumiit. Sielut kenties pelastuvat.

   Jähmettyneistä ja kuolleista ajatuksista herätettyä ei hyväksytä.

   Ei saa levittää surun varjoa ilon ylle. Loukkaavia sanoja sataa kuin vesipisaroita tai teräviä rakeita.

   Täristävä tieviiva vähentää onnettomuuksia. Täristävät saarnat, tautikuvaukset ja talousennusteet vähentävät onnellisuutta.

   Hyväkin tarkoitus menettää tehonsa, kun se toteutetaan pahalla tavalla.

   Nuorella on varaa tehdä elämästään monimutkaista ja raskasta.

   Pilveä ei voi käskeä, koska se muotoutuu miksi vain, vaikkapa nalleksi, laivaksi enkeliksi tai irvisteleväksi karhunpääksi.

   Tosiasiat eivät ole ainoat todellisuuden rakennuskivet ja mitta.

   Kirjan kirjoittaminen vaatii inspiraatiota ja persperaatiota.

   Eläinkrematorio paloi Satakunnassa. Eläinsuojelijat raivoissaan.

   Kuolemanpelon torjumiseksi tarvitaan monenlaista touhuilua: fyysistä, henkistä ja hengellistä. Harrastetaan ikkunoitten jatkuvaa pesua, pihan lakaisua, hölkkäämistä, bodausta, mantroja, rukousnauhan hypistelyä, runoilua, pyhien kirjojen selaamista, vaalilupausten kaltaisten saarnojen kuuntelemista, otsalla Jerusalemin itkumuuriin nyökkimistä, polvilleen tai kontalleen vaipumista. Kukin kai tulee uskollaan autuaaksi.

   Tyhmyys ei ole rikos, vaikka siitä sakotetaan, jos hyvän hyvyyttään kirjoittaa nimensä takuupaperiin.

   En ymmärrä sellaista myönteistä lausuntoa, joka sanotaan kielteisesti ja ilkeästi.  

   Hyväkin tarkoitus menettää tehonsa, kun se esitetään pahalla tavalla.  

   Luulenpa, että tosiasioitten täytyy pakostakin olla aina huonoja ja ikävää kuultavaa.

   Laki on niin kuin se luetaan, tapahtumat ja tilastotulokset niin kuin ne tulkitaan.

   Saksassa aiotaan antaa pedofiileille rokotetta jo ennalta. Koska rokotetta täytyy saada kaupaksi, niin vaarana on, että rokotettavien piiri laajenee. Pistellään ei-pedofiileiksi myös vauvat äitinsä kohdussa. Joku isä vain uneksii saavansa vauvan vaimonsa kanssa, ja unelmastakin rokotetaan varmuuden vuoksi. Onpahan miehen toiveikkaat ajatukset suuntautuneet pikkupalleroon.

   Toisaalta on niin ja toisaalta näin. Toikkaroiva totuus.

   Ei ikä mieltä anna, korkeintaan myrtyneet, mutruilevat huulet ja vihanrypyt naamatauluun.

   Sydämellä on pätevät syynsä, jota tiukkapipoinen järki ei tunne.

   Pelko pois, toteuta vaan haaveesi, neuvoi mafiapomo poikaansa, joka myöhemmin näytti kyntensä suuryhtiön Optio-Oskarina.

   Kumpi on haitallisempaa pitkällä tähtäyksellä: pettää toista vai itseään?

   Joka näyttää tunteensa, tulee petetyksi.

   Paras keino ajaa kumppani toisen syliin, on väkivalloin puristaa hänet omaan tukehduttavaan syliinsä.

   Vannomatta paras -sanontaa ei millään suostuta noudattamaan, vaan raskautetaan ihmisiä kenties katteettomiksikin jäävillä pakkolupauksilla: raittiuslupaus, konfirmaatio, sotilasvala, rakkaudenvakuuttelut, avioliittolupaus, kummit opastamassa vauvaa taivaan tielle, korvausrahat vääryyttä kärsineelle, työllisyyden parantamisuskottelut ja talouden tulevaisuuspovailut, jopa viimeinen voitelu.

   Veijareita vaijerilla. Elämää verrataan sipsutteluun rotkon päälle pingotetulla vaijerilla.

   Monen lähin lähimmäinen on hän itse.

   Vannotaan Raamatun päällä, että puhutaan totta. Miten sellainen totuus olisi luotettavaa, kun jo kirja edustaa melkoista harhaa?

   Säälittävä on sellainen kansa, jonka suurin rakkaus on raha.

   Hänen ystävänsä on kyttyräselkäinen, vikoileva ja pahansuopa, mutta eihän sairaus saa olla puolustuksena ilkeydelle.

   Lapissa kaikki kukkii nopeasti. Paitsi ongelmat ja masennus oikein rehottavat ja lisääntyvät läpi vuoden.

   Muttiset ovat ihan kunnon ihmisiä arkielämässä, mutta hengellisessä elämässään he ovat lipsuneet rakkauden ja totuudellisuuden poluilta, koska tukeutuvat Raamattuun.

   On yleismaailmallinen käytäntö, että naisia aina vedetään häpyhuulesta.

   Jumalan muka-palvelijat eivät ole maallisia hirviöitä parempia, paitsi ehkä kidutusten ja julmuuksien inkvisitiomaisessa keksimisessä.

   Pyhät pahanteossa. Kirkolta kestää satoja vuosia, ennen kuin se peruu ja pyytää anteeksi vinksahduksiaan ja suoranaisia henkirikoksiaan.

   Kun joutuu äänestämään uutta kirkkoherraa, on kuin valitsisi kuudesta mafiamiehestä vähiten pahan, ahneen, julman ja suvaitsemattoman.

   Jeesus näyttää olevan kirkoilta hukassa. Uusia yhdyskuntia perustetaan optimistisina, mutta lopulta Jeesus kuitenkin karkotetaan liian vapaamielisenä ja toisintuumivana pyhäköstä. Uskovaiset muka puolustavat Jumalaa, jopa miekalla. Itse asiassa he puolustavat omia harhojaan.

   Myönteinen ajattelu on uusi stressin aihe. On pakko ajatella positiivisesti inhottavasta naapurista, vaarallisesta rikollisesta, toisen kansan ja rodun edustajasta, petollisesta kumppanista ja hankalasta lapsimelua tuottavasta kakarasta.

   Joka jätetään syömään yksin ruokalassa, muka syrjäytetään. Ehkä hän haluaakin aterioida yksin ja rauhassa ilman hälinää, arvostelua ja juoruilua. Yksinäisyys on monelle ylellisyyttä.

   Nuorella työssä käyvällä pariskunnalla oli kaksi pientä lasta. Vaimo päätti jakaa tiskivuorot miehensä kanssa ja teippasi listan jääkaapin oveen. Mies laisti lähes kaikki vuoronsa, mutta leikki sen sijaan kyllä lasten kanssa. Vaimo nalkutti aikansa ja luopui. Sopu säilyi.

   Mies ei ole parempi sen vuoksi, että hän on mies, vaan koska hän tietää olevansa mies. Samaa levollista itsetuntoa soisi naisellekin.

   Jäähalleja ja muita rakennuksia romahtaa. Ovatkohan asialla olleet lujuuslaskemattomuusinsinöörit?

   Kirkko on moneen otteeseen yrittänyt tuhota tieteellisen kehityksen ja myös uskon.

   Olisi kiintoisaa tutustua tilastoon, josta näkyisi, kumpaa kristinusko on enemmän saanut aikaan: hyvää vai pahaa.

   Äidit antavat miestensä raiskata lapsiaan, kunhan oma turvallisuus säilyy sekä perhesopu, mielenrauha ja oletettu taivasosuus.

   Uskontoakin markkinoidaan itse asiassa piraattituotteena.

Väärä ja vaarallinen koostumus.

   Ihmiskunta näyttää sairastavan monisuuntaista mielialahäiriötä. Kaikkeen tartutaan ja lähes kaikki tuhotaan.

   Elämä on täynnä kysymyksiä ja vastaamattomuuksia.

   On väärin, kun muut pakottavat jarruttamaan elämistä, ennen kuin on edes kuollut.

   Ovatko tilastot luotettavin tapa jakaa kansalle tietoa, totuutta ja käsityksiä todellisuudesta? Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

   On tärkeätä, että opiskelijoille neuvotaan kaikkein alkeellisimmat perusasiat, esimerkiksi, että leikkauspöydällä on oikea potilas ja oikea sairaus.

   Kun keskustellaan Raamatusta, ei kannata olla turhan tarkka totuudesta. Siis omatunto taskuun.

   Jos ryhdytään ruotimaan Raamatun oikeaoppisuutta ja totuudellisuutta, koko opus romahtaa kasaan kuin korttitalo. Taitaa olla hiekalle rakettu.

   Eikö olisi toivottavaa, että edes varoitetaan uskontojen harhoista ja vaaroista, kuten vaaditaan selostukset savukepakkauksiin ja ravinto-aineisiin?

   Hedelmistään puu tunnetaan. – Yök, olet siis kiinnostunut maailmanhistoriasta ja uskonnoista?

   Hyväosaiset ovat parempiosaisia kaikessa, yhtä hyvin tulevaisuudessa kuin taivaassa.

   Raha tuo muassaan lähimmäisenrakkautta. Kallista harrastuskurssia vetävä nainen kyyditsee varovaisesti oppilaitaan kilpailuun, jotta he pysyvät hengissä ja jatkavat maksamista.

   Jeesuksen harharetki maapallolle kertomaan armahtavasta Isästä päättyi lyhyeen. Hänet ajettiin ulos kristinuskosta jo muutamien vuosikymmenien kukuttua, koska hänen julistamansa opit vapaudesta, rakkaudesta ja ihmisoikeuksista tuntuivat ihmisistä vastenmielisiltä. Tilalle pystytettiin mahtavia kirkkoja ja ihmisjohtoisia instituutioita.

   Sellainen on mitään sanomaton kansanjohtaja, josta ei voida sanoa mitään, koska hän ei ole tullut kuuluisaksi talousrötöksistä eikä hänellä ole muutakaan rikostaustaa.

   On kauheata olla ihminen. Ilman viinaa tai uskontoa sitä ei kestäisi ollenkaan.

   Eturivissä istuvat Lahtiset ymmärtävät musiikista vain hintavan oopperalipun verran.

   Mitt Romney, USA:n presidenttiehdokas lausui: ”En ole täsmälleen perillä, mitä sanoin, mutta mitä sitten sanoinkin, pidän siitä kiinni.” Voi, voi, niitä suurvaltojen pomoja. Makedonian kuningas lohdutti pari tuhatta vuotta sitten taitojaan epäilevää kruununperillistä: ”Voi, poikani, et tiedäkään, miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan.” Pojasta tuli sittemmin Aleksanteri Suuri.

   Jos on tarpeeksi karismaa, opettaja pitää järjestyksen yllä vaikka pyjamassa. Muunlaisen tyypin ei kannata opettajaksi pyrkiäkään.

   Jos jokin maa julistetaan itsenäiseksi ja demokraattiseksi, joku oitis pyrkii kaappaamaan vallan itselleen.

   Kaikki keinot ovat luvallisia sodassa ja rakkaudessa. Sekä kuolemanpelkoa torjuttaessa.  

   Falskiksi osoittautunut kristinusko on Jumalan tuntemuksen ja palvelemisen rajamailla. Se on siis todellista rajatietoa. Hämärän miehet tuottavat sumuista Jumalten hämärää.

   95-vuotias ikä-ihminen kehuskelee: ”Minulla on jo viisi lasta eläkkeellä. Mikä helpotus, sillä se aika lapsilisistä eläkkeisiin tuntui kukkarolleni melko raskaalta.”

   Jeesuksen lause ”Tie, totuus ja elämä” joudutaan nykyään tulkitsemaan: tie = suistokrokotiilien kohtauspaikka – totuus = valetotuus – elämä = toisinajattelijoitten kuolema.

   III TARINOITA

   1. HARHAANJOHTAVAA TIEDOTTAMISTA

   Lehti-ilmoitus

   Suuressa pääkaupungin sanomalehdessä oli 1990-luvulla seuraavanlainen ilmoitus:

      Taivaallinen tonttipaikka. Tartu tilaisuuteen ja osta

      mahtava lomanviettopaikka Lapista erämaajärven ran-  

      nalta. Hyväkuntoinen hirsimökki ja puolen kilometrin

      pituinen hiekkaranta. Takaamme, ettet pety. Tee loistava

      kauppa ja hanki pääsy onnellisten rannalle. XXX ZZZ

   Lapsiperhe tarttui tilaisuuteen, otti suuren velan ja lunasti itselleen pääsyn onnellisten tontille, ihanalle rauhan rannalle. Myöhemmin ilmeni, ettei kyseistä palstaa ollut olemassakaan.

   Pää pilvissä

   Elettiin 1900-luvun alkupuolta. Vuosisata oli juuri nytkähtänyt uudeksi, ilman että maailmalla olisi tapahtunut sen kummempia mullistuksia kuin ennenkään. Maailmanloppua ei tullutkaan, vaikka sitä oli menty oikein kaukaisen järven jäälle odottamaan. Ihmiset myivät huokealla omaisuuttaan, mutta sen takaisin lunastaminen olikin sitten eri juttu..

   Aikansa veisattuaan ja haihtuviin pilviin tuijotettuaan he palailivat tyhjin käsin ja tyhjin uskoin kotipuoleen. Eivät edes koteihinsa, koska ne oli myyty, jopa polkuhintaan, koska oli niin kiire jäälle odottamaan taivaaseen noutajaa. Taas oli kaikki aloitettava alusta, kuten joskus kauan sitten nuoruudessa.

   Ihmeteltiin suurta pyrstötähteä, jonka nimikään ei pysynyt muistissa. Jostakin H:n päältä se oli. Jotkut sisukkaat uskoivat edelleen, toiset menettivät sen vähänkin uskonsa. Saivat siinäkin aloittaa tyhjästä. Olemattomuudesta.

   Naamasen talossa ei tarvinnut aloittaa alusta, sillä Vihtori-isäntä ei ollut hetkeäkään haikaillut oikean uskon perään. Ei tosin vääränkään. Hänelle oli kertynyt maita ja tavaroita tuona edullisena hetkenä. Melkein jokaiselta kyläläiseltä oli tipahdellut jotakin Vihtorin pohjattomaan säkkiin. Talo vaurastui ja perhe kukoisti.

   Sukutalo jatkoi rikastumistaan, kun ohjaksiin tarttui Vihtorin  vanhin poika Severi. Pienen särön siihen turvalliseen onneen toi hänen vaimonsa, Kaisa, joka alkoi olla yhä enemmän kallellaan uskoon päin. Veisasi miehelleen suureen ääneen ja loi merkitseviä silmäyksiä. Yhden tyttäristä hän oli jo saanut verkkoonsa. Äiti ja Helvi kiersivät niskat kyssyssä seuroissa, ja usko sen kun kasvoi.

   Severi ei viitsinyt puuttua asiaan, kun naiset muuten hoitivat askareensa mallikkaasti. Harmitti vain, että tytär oli ohittanut erittäin lupaavan ja varakkaan kosijan. Ei kuulemma kelvannut uskoton hänelle. Tulkoon uudestaan kysymään, kun on liittynyt Jumalan lasten oikeaoppiseen laumaan. No tuleehan niitä toisia, suuren talon komialle tyttärelle. Hyvät kapiotkin koossa.

   Severi Naamanen oli elänyt sellaisen kohtalaisen normaalin miehen elämän. Joskus erehtyi, useimmiten ei. Joskus tuntoa kolkutti, mutta useimmiten ei. Ei kannata päästää turhia ajatuksia mieleensä. Siitä vain hermostuu ja kunnon yöunetkin kaikkoavat.

   Viime tipassa

   Oltiin jo kolmekymmenluvulla, ja nyt vallitsi Naamasen talossa vallan toisenlaiset tunnelmat. Alkoi olla sydänyön hetket käsissä. Ulkona paukkui hirmuinen pakkanen. Siansorkka-aita naksahteli pakkaspojan kynsissä, ja nälkäinen ovela kettu rääkkäsi ja huudatti viatonta pupuparkaa puhtoisella hangella, jonka poikki aidan seipäitten muodostama aavemaisen sininen varjo levitteli kuristavaa ristikkoaan. Kylmä kuu mollotti kaamostaivaalla ja valoi kelmeätä loistettaan suureen maalaistaloon, jossa jo muutenkin oli täysi valaistus päällä.

   Talon väki kurkisteli ikkunoista, käväisipä joku portaillakin hytisemässä.

 - Missä se Väiski viipyy? Ja se Kovakangas?

   Ei näkynyt vielä. Kuolemanhiljaisuus vallitsi lähitienoilla. Sitten sen taas katkaisi aidan terävä napsahdus tai jäniksen rääkäisy

 - Mene joentörmälle vahtimaan, joko se tulee, komensi emäntä nuorta Kallea. - Mikä niitä viivyttää? Jos ne tulevat liian myöhään, mikä meidät perii?

- Älkää nyt vielä huolestuko, äiti, lohdutti se uskovainen tytär, Helvi. - On Väiskillä niin hyvä hevonen. Kyllä niitten jo pitäisi tulla, jollei ole sattunut jotakin haaveria.

 - Älä sellaisesta puhukaan, huokaili emäntä. - Loppu on pian käsillä ja kaikki kadotuksen tuskat edessä.

   Joku ulkopuolinen olisi voinut luulla, että talossa odotettiin lääkäriä tai ainakin jotakuta muuta sairaanhoitoon perehtynyttä  kyläläistä. Ei sinne päinkään. Siellähän odoteltiin kuumeisesti saarnamiestä. Oikeassa uskossa olevaa, kiivasta ja tulisieluista maallikkosaarnaajaa, joka oli voimakkailla puheillaan päästänyt monta sielua synnin- ja kuolemanhädästä.

   Severillä oli molemmat hädät. Hän makasi tuskissaan vuoteellaan, oksensi verta ja huusi kipujansa ja kauhuansa. Emäntä pyyhki hikeä hänen otsaltaan, lisäsi välillä peitteitä, kun toinen oli horkassaan pudota sängystä. Hän vapisi niin että lattia tutisi. Vankka leveistä lankuista kyhätty lattia.

   Leveistä laudoista nikkaroitiin jo jotakin muutakin vajan puolella. Vaikka oli niin jäätävän kylmää, Severin pahoin syrjitty velipuoli Eetu siellä rakenteli täyttä päätä arkkua isännälleen.Hän meni välillä itse arkkuun köllöttelemään saadakseen varmasti oikeat mitat. Hän oli nimittäin varsin samanpituinen kuin vainaja, ei kun se kohtsillään todennäköinen vainaja.

   Velipuoli tuumiskeli, että Severin lähdön jälkeen hänellekin ehkä koittavat paremmat ajat. Sopuisasta Väiskistä tulisi uusi isäntä, ja saattaapa käydä niinkin onnellisesti, että Eetullekin lohkeaa jokin mökin paikka, jossa aloitella uutta elämää. Mies oli kyllä siitäkin syystä lähtenyt vajaan askartelemaan, jotta hän sai pysytellä hiukan kauempana Severin kuolinkamppailusta. Se oli karmeaa kuultavaa.

   Eivät vain ruumiin tuskat, vaan myös sielun, raastoivat suuren talon isäntää. Hän ei ollut senkään ajan keski-ikää ajatellen kovin vanha, vasta viidenkymmenen kieppeissä. Hän ei olisi millään halunnut kuolla.Oli niin paljon kesken. Uusi navettakin suunnitteilla. Hankittava lisää hevosia. Rahasta ei ollut puutetta. Hän ei olisi suuresta hinnastakaan hennonut luopua tavaroistaan ja tonteistaan. Ei ainakaan vielä.  

   Nämäkään huolenaiheet eivät olleet kylliksi kärsivälle Severille.  Hänellä oli kauheat tunnonvaivat. Hän oli koko ikänsä ylenkatsonut uskoa ja uskovaisia. Ei ollut mitenkään turhan tarkasti noudattanut raamatun käskyjä. Nyt kiitivät kaikki mahdolliset pahat teot hänen silmiensä ohi.

 - Kaisa, sinähän olet uskomassa ja sinulla on valta saarnata minulle synnit anteeksi. Käytä vaimo-hyvä nyt näitä valtuuksia. Julista minulle synninpäästö. Aukaise minulle, rakkaalle miehellesi, taivaan päärlyportit.

 - Siihen on ehtona nöyrä syntiensä tunnustaminen ja todellinen   katumus. En usko, että olet vielä oikeassa mielentilassa. Olet niin raskaasti rikkonut elämässäsi, että vain tosi uskovainen saarnamies voi sinut taakastasi vapauttaa. Tässä tarvitaan itse Kaaleppi Kovakangasta.

 - Kuinka hän olisi pätevämpi kuin sinä, joka olet kulkenut taivaan tietä jo parikymmentä vuotta. Auta nyt minua. Auta sinäkin, Helvi.

   Severin hätää oli vaikeata katsella. Tuska oli viiltävää.. Välillä huutaen ääneen, ja välillä itsekseen mutisten, hän yritti tunnustaa syntejään. Hän oli kerran humalapäissään keikuttanut venettä ja kalakaveri oli hukkunut. Hän oli petkuttanut kaupoissa, jopa varastanut naapurin omaisuutta. Käyttänyt hyväkseen toisen vaimoa, piioista nyt puhumattakaan. Jonkin verran Severillä sentään pysyi jarru päällä, kun hän vaikeroi naisjutuistaan. Olihan Kaisa läsnä eikä hänkään nyt ihan kaikkea tiennyt. Ei ainakaan niistä lampaista eikä syrjäkylän pojankoltiaisista.

 - Odotellaan tässä vain kaikessa rauhassa, sanoi emäntä vakavana. - Saat sitten täydellisen synninpäästön, kun oikea mies tulee paikalle.

   Jotenkin Severistä tuntui, että Kaisa tahallaan kiusasi häntä. Vetkutteli armahtamisen kanssa. Kosti kai hänelle jotakin. Ei kai niitä selkäsaunoja, joita hän oli jaellut sekä lapsilleen, palkollisilleen että vaimolleen. Teki nytkin mieli mojauttaa sitä vasten pläsiä, mutta kun ei käsi noussut. Aivan kuin vastaukseksi emäntä sanoi hiljaisella, mutta silti melkein uhkaavalla äänellä:

 - Et sinä minuakaan ole aina niin ystävällisesti kohdellut. Kovin olet ollut kovakourainen. Muistelepas niitä tapauksia ja tee parannusta.

 - En minä niitä yksitellen voi muistaa enkä luetella. Eikö se riitä, kun noin vain yhtenä könttinä kadun kaikkea?

   Kaisa nipisti kuivuneet huulensa tiukasti yhteen eikä sanonut mitään. Samalla tavalla tytär puristi vielä kohtalaisen mehevät huulensa yhteen. Tuli se maksun aika isällekin.

   Sen verran vaimo ja tytär heltyivät, että rupesivat virittelemään lähtövirttä Severille. Koska tämä ei ollut ennenkään kuunnellut akkojen lurituksia, hän ei tunnistanut, että kyseessä oli sellainen laulu, jota veisattiin tavallisesti vasta ruumiille. Naiset kai tuumivat, ettei pari tuntia sinne tai tänne haitannut mitään. Ehkä he halusivat nopeuttaa ajan kulkua ja elelivät jo niissä tulevissa vapautuksensa tunnelmissa.

   Muu talon väki, jälkipolvea, miniöitä ja palveluskuntaa, seurasi kuolinvuoteen tapahtumia sekä pelon että inhon ilmein. Pikkulapset kihisivät äärimmäisessä nurkassa. Eivät ymmärtäneet, miksi ennen niinvoimakas ja määräilevä pappa oli muuttunut itkeväksi ja voihkivaksi lapseksi.

   Severin verille purruilta huulilta kaikui vielä sellainenkin tunnustus, että hän oli nuorena miehenä tappelussa puukottanut ryyppykaverinsa kuoliaaksi. Kukaan ei ollut tiennyt siitä. Perhe kuunteli kauhuissaan. Millaisen murhamiehen kanssa he olivat oikein elelleet? Tosin äkkipikainen ja helposti toisiin käsiksi käyvä, mutta että ihan hengen olisi riistänyt lähimmäiseltään.

   Naiset nyökyttelivät, katsoivat toisiinsa ja jatkoivat veisaamista kuin sinnillä. Taisivat tietää asioista vieläkin enemmän. Nyt, nyt oli heidän vuoronsa lyödä.                            

 - Nyt ne tulee, huusi joku ikkunasta. - Sieltä tulee meidän tamma, ja Väiski sitä oikein komeasti laukottaa. Voi hurja. Ja reessä on...juu, on se... se saarnamies.

   Severi oli juuri oksentamassa vatiin. Vähääkään välittämättä miniästään, joka piteli astiaa, hän sysäsi sen syrjään ja antoi koko limaisen ja verisen ryöpyn roiskahtaa naisen helmaan. Kirosi päälle ja yritti korahdellen ärjäistä:

 - Tuokaa se äkkiä sisälle. Saatanan akat, ovi auki.

   Kuolemansairaalle miehelle tämä raju ponnistelu oli liikaa. Huohottaen ja räkien hän vaipui kalpeana ja voipuneena takaisin vuoteelleen. Ovesta syöksyi suuri lammasturkkiin pukeutunut mies. Kuin noudattaen Severin esimerkkiä hän mäiskäytti pitkän syljen puhtaalle raitaiselle räsymatolle. Kirpeä pakkasilma niin karvasteli kurkussa. Akat siivotkoot, oli näiden luomakunnan herrojen elämänasenne. Siihenhän ne on luotu, miestä palvelemaan.

   Saarnamies riensi vuoteen viereen, kumartui katsomaan ja kuuntelemaan potilasta.

 - Taisin myöhästyä, kun piti välillä käydä kusella.  

 - Elääkö isä vielä? kysyi Väiski henkeään pidätellen.

 - Ei se enää hengitä, kuiskasi emäntä.

   Omavanhurskauden kukkuloilla

   1990-luvulla toinen vanha mies taistelee elämästään sairaalassa kaukana pohjoisessa. Severin kuolinkamppailusta oli kulunut lähes kuusikymmentä vuotta. Nyt elettiin avaruus- ja atomiaikaa. Tietokoneitten, kännyköitten ja räjähdysmäisesti kasvavan teknologian vuosia. Ihmisen yksilöllisyyttä ja vapautta korostettiin eri puolilla maailmaa. Ihmisraukan oikeutta saada kuolla arvokkaasti.

   Unto makaa vuoteessa tiputuspullo vieressään. Huoneessa on hätääntyneitä ja itkeskeleviä omaisia. Unton uskovainen vaimokin touhuaa miehensä ympärillä. Tämä on aivan tajuissaan ja hyvin rauhallinen. Levollisuus oikein säteilee hänen uurteisista kasvoistaan. Tyyni rauha. Hän kokee olevansa valmis lähtemään Suuren Mestarinsa luokse. Niin hän ainakin itse uskoo ja luulee ja harhaisesti kuvittelee.

   Mitä mieltä mahtavatkaan olla vaimon saattamaan tulleet uskonsisaret? He pommittavat vanhusta kysymyksillään, jopa uhkauksillaan.

 - Tee nyt vihdoin parannus ja käänny oikeaan uskoon, Unto-parka.

 - Kuka sen oikean uskon sitten tietää? vastasi mies rauhalliseen tapaansa ja raotti silmiään. - Olen käsittääkseni tehnyt välit selviksi yläkertaan päin.

 - Et sinä niitä omin päin pysty selvittämään. Siihen tarvitaan uskovaisen julistamaa synninpäästöä. Tunnusta ensin syntisi ja kadu ja pyydä armoa ja anteeksiantamusta.

   Vanhus yritti pitää silmiään auki, mutta väsytti sanomattomasti. Hoitajat olivat kai antaneet jotakin rauhoittavaa, mutta ei hänen levollisuutensa lääkkeistä johtunut. Hän oli vain ollut sellainen koko elämänsä ajan. Ystävällinen, ahkera ja avulias. Vähästäänkin hän oli auttanut tarvitsevia. Yökaudet ajanut ilmaiseksi traktorilla naapurien peltoja, vaikka oli jo koko päivän raatanut omilla tiluksillaan.

   Unto olisi vaimon sanojen mukana antanut vaikka viimeisen rievun päältään. Onneksi vaimona oli taloudellisesti ajatteleva ja tinkimätön naisihminen. Eeva piti miehensä, lapsensa ja koko talouden kurissa.

 - Olen minä kaikilta niiltä anteeksi pyytänytkin, joita vastaan tiedän rikkoneeni. Olen myös yrittänyt korjata tekemäni virheet. Ainahan se ei ole mahdollista, mutta yrittänyt ainakin olen.

 - Se kun ei yrittämisestä parane. Se on vain sitä omavanhurskauden kukkuloille kipuamista. Yrität raiska omilla avuillasi tunkeutua taivasten valtakuntaan. Se kun ei vain omilla eväillä onnistu.

 - Ei kai ihmiseltä voi vaatia enempää kuin hänelle on annettu. Ei kai se ylimmäinen tuomari niin julma voi olla, että häätää kadotukseen sellaisenkin, joka on koettanut elää Hänen tahtonsa mukaisesti.

 - Taas sinulla on se yrittämisen maku. Itserakas fariseus. Et sinä omilla selityksilläsi taivaan portteja avaa.

 - Mikä ne sitten avaa?

 - Toisten uskovaisten vakuuttama anteeksianto.

 - Miten he voisivat tietää, mitä joku ihminen on kokenut ja tuntenut täällä vaeltaessaan? Uskon, että vain Jumala osaa lukea ihmisen ajatukset ja sisimmätkin salaisuudet.

 - Kirjaviisaaksiko aiot heittäytyä? Ei katumuksen häivääkään sinusta löydy. Taidat olla perin juurin paatunut.

   Unton nuorin poika keskeytti keskustelun, koska huomasi isänsä uupuvan pahan kerran. Naiset lähtivät hälisten ja kaakattaen huoneesta.

 - Odota vain, Unto. Me tulemme takaisin, ja silloin sinulla pitää olla valmius armon vastaanottamiseen. Oikeaan uskoon.

   Poika yritti lohdutella isäänsä, mutta tämä hymyili väsyneesti ja sanoi, että kukin pitäköön oman uskonsa. Hän niin kuin nuo naisetkin. Hyvää he vain tarkoittavat, kun ovat huolissaan hänen pelastumisestaan.

 - Tekisi mieli ihan vain sen takia kääntyä heidän uskoonsa, että se rauhoittaisi äitiäsi. Eeva on kovasti ahdistunut minun sieluntilastani. En vain ymmärrä, miksi tämä rauha ja turvallisuuden tunne olisi väärin. Turvaan koko sielustani Taivaalliseen Isään ja luotan Hänen suureen armoonsa. Olisin epärehellinen, jos uskoisin muuta. Ei kai taivaassakaan epärehellisiä tulijoita kaivata?

   Kului muutamia päiviä. Eeva ja uskovaiset tekivät oikein sotasuunnitelmia Unton kaatamiseksi tai heidän mielestään nostamiseksi taivaalliselle tielle. Vuoron perään he kävivät sairaan luona ja koettivat kaikkia mahdollisia keinoja sairaan miehen nujertamiseksi. Vaimo oli antanut siihen täydet valtuudet. Sairaalapappi oli hieman huolissaan ja varoitteli Eevaa.

 - Miehelläsi on jo muutenkin täysi tekeminen raihnaan ruumiinsa ja kipujensa kanssa. Turha hänen taakkaansa on enää lisätä. Olemme paljon keskustelleet hengellisistä asioista ja minä ainakin olisin valmis uskomaan, että Unto kuuluu Jumalan lasten joukkoon.

 - Se on sitä sinun uskoasi. Olet kyllä olevinasi kristillisen kirkon palvelija, mutta harhailet silti kaukana taivaan tiestä. Oletko itsekään tehnyt oikeata parannusta synneistäsi? Onko kukaan uskomassa oleva saarnannut sinulle syntejä anteeksi?

   Pastori oli mennyt hämilleen, vaikka hän oli niin monet kerrat joutunut näihin väittelyihin ja tiesi ne turhiksi. Tuli vain niin sääli Untoa, jonka hän todella tiesi hyväksi ja lähimmäisiään rakastavaksi mieheksi.

   Piskuinen lauma eli ne naiset ja yksi kiihkeä saarnamies houkuttelivat ja uhkailivat. Kuvasivat värikkäästi sekä taivaan ihanuuksia että kadotuksen kauhuja.

 - Etkö ymmärrä omaa parastasi, Unto? Takaamme ja vakuutamme pyhästi sinulle, että muutamalla sanalla lunastat itsellesi taivaallisen tonttipaikan. Muutama sana ja voit rauhallisin mielin odottaa kutsua suuriin häihin.

 - Odotan sitä nytkin rauhallisin mielin. Miksi te kiusaatte minua. Joka puolella puhutaan, että potilaan pitäisi saada kuolla rauhassa ja arvokkaasti. Ihmisarvonsa mukaisesti. Miksi te yritätte saada minut pois raiteiltani ja kuohutatte mieltäni?

 - Joko alkaa vaikuttaa? Hienoa. Sinun omaksi parhaaksesihan me tässä yritämme tarjota sinulle taivaallista hunajaa. Meillä on hätä sinun sielustasi.

 - Teillä taitaa olla hätä omasta sielustanne. Koette olevanne huteralla pohjalla, jollei jokainen tunnusta teidän oppianne ja usko samalla tavalla. Rintaman täytyy olla vahva ja rikkumaton, ennen kuin teillä on turvallisuus ja rauha omissa sieluissanne.

 - Sinäpä hävytön olet, vaikka edessäsi on viimeiset hengenvedot. Mehän rakastamme sinua, veljeämme, vaikka oletkin vielä harhaantunut ja maailmassa.

 - Mitä se sellainen rakkaus on, joka tekee lähimmäisestä onnettoman ja tuskaisen? Oletteko ollenkaan Jeesuksen asialla? Hänhän oli itse lempeys eikä tuominnut ryöväriäkään ristinpuulla.

 - Mutta ryöväri katuikin ja pääsi sen vuoksi paratiisiin.

 - Mistä te voitte tietää, kuinka paljon minä kadun ja mitä olen kertonut Jumalalle?

 - Etkö jo usko, ettei se riitä. Sinun pitää tehdä parannus meidän seurakuntamme sääntöjen mukaan, meidän uskovaisillemme.

 - Epäilenpä, että te pidätte Jeesusta vain tavaramerkkinänne, mutta ette ihan tosissanne seuraa Häntä. Ehkä Hän ei edes tunne teitä, koska haluatte olla niin julmia heikommillenne. Minua alkaa taas väsyttää. Olisitteko ystävällisiä ja menisitte jo pois.

 - Ai haluat siis jäädä paatumukseesi ja katumattomiin synteihisi? Tällä kertaa lähdemme, mutta me palaamme pian. On meillä kokemusta, kuinka vieläkin paatuneempi on luhistunut ja saanut armon.

   Vaimo tuli kurkistamaan, mitä Unton ruumille ja sielulle kuului. Ruumis oli hyvin voipunut. Unto oli melkein horroksissa. Sielukin oli jo hieman huonovointinen. Liian paljon ja liian väkevää rohtoa väsyneelle matkalaiselle.

   Tulenlieskat

   Suuressa eteläsuomalaisessa kaupungissa riehuu raivoisa tulipalo.  Keskustassa on syttynyt tuleen viisikerroksinen rakennus, Neljännen kerroksen asukkaat ovat jääneet liekkien ja savun saartamaksi. Palokunta ehti onneksi ajoissa paikalle, joten melkein kaikki saatiin pelastetuksi tikkaitten tai levitetyn kankaan avulla.

   Melkein kaikki. Asukkaat hyppivät tottelevaisesti kankaalle. Vanhat ja nuoret. Mutta yhden asukkaan pelastumista vielä odoteltiin. Avatun ikkunan ääressä seisoi nuori Jaana, kirjastoapulainen. Vaaleat hiukset ja sininen neulepusero loistivat alas kadulle asti. Hento sinipiika, mutta valitettavasti ilman siipiä.

   Häntä kehotettiin hyppäämään. Ei mitään tulosta. Nainen vain seisoi kuin jähmettyneenä, vaikka useista ikkunoista syöksyi jo ulos pitkiä tulenlieskoja. Kuin valtavan lohikäärmeen kidasta.

 - Hyppää jo ihmeessä! Me pitelemme kangasta.

 - En voi, minulla on korkean paikan kammo.

 - Tule ainakin ikkunalaudalle.

 - En voi. Pelottaa. huimaa.

 - Huoneesi on jo liekeissä. hyppää ja vähän äkkiä.

 - Nostakaa tikkaat. Tulkoon joku noutamaan. En uskalla yksin.

 - Emme voi käyttää tikkaita. Emme saa autoa ajetuksi tarpeeksi lähelle. Se ei mahdu ikkunasi alle. Siinä on pahuksenmoinen vinkkeli. Hyppää tyttö ja sassiin.

   Nainen katosi välillä näkyvistä. Oliko mennyt peremmälle vai pyörtynyt lattialle? Ihmisjoukko kohisi pihalla. Hekin yltyivät huutelemaan tytölle.

 - Jaana, äkkiä nyt. Haluatko palaa kuoliaaksi?

   Nainen oli taas noussut seisomaan. Huohotti ja veti sisäänsä raitista ilmaa ikkunasta.

 - Hyppää. Kuolet savuun siellä sisällä. Kiipeä ikkunalaudalle.

 - En voi. Jos se kangas ei kestä minua.

 - Takuulla kestää, tuommoisen hoikan tytön. Meillä on suuri vahva kangas. Siihen voisi pyllähtää vaikka elefantti. Kestihän se kauppaneuvos Pulliaisenkin. Yli satakiloisen. Hyppää jo.

 - En voi! Onko se varmaa, että otatte minut kiinni?

 - Niin tosi kuin vesi. Tähänhän meidät on koulutettu. Nappaamme sinut kuin höyhenen. Sataprosenttisesti.

 - Mikään ei ole sataprosenttista.

 - Ei niin, jos vaikka tulee pyörremyrsky ja tempaa kankaan käsistämme. Tai noita-akka ratsastaa tänne luudallaan ja vie koko kankaan mennessään pöytäliinaksi kotiinsa. Tässä maailmassa ei mikään voi estää pelastumistasi, jos hyppäät heti ja suoraan alas.

 - Jos sammuttaisitte tulen porraskäytävän kautta. Tai katolta käsin?

 - Se ei onnistu, senkin idiootti. Kaikki muutkin ovat hypänneet eivätkä ole edes jalkaansa taittaneet.

   Muutkin asukkaat, jotka olivat juuri hyppäämällä pelastuneet yhtyivät kuoroon.

 - Näethän meidät? Me hyppäsimme ja Lammisen eukko on vielä vanha huonokinttuinen kääkkänä, huusi eräs nuorukaisista.

 - Älä hauku minua, Pertti, senkin kovanaama, puuttui puheeseen rouva Lamminen.

 - Sorry vaan, mutta tuo pimu on saatava hyppäämään, kiljui nahkatakkipoika ympärillä seisoville.

 - Se palaa nyt. Siellähän näkyy jo liekkejä, huusi joku palomiehistä. - Hyppää, samperin tollo.

 - Me voimme VAKUUTTAA ja TAATA, että pelastut. Hyppää, Jaana!

   Jaana kiipesi epäröiden ja kauhusta tutisten ikkunalaudalle, huojui siinä vähän aikaa ja kurkisti alas.

 - Älä katso alas. Olet juuri oikealla hollilla. HYPPÄÄ!

   Jaana horjui. Näytti siltä, että hän voisi kaatua yhtä hyvin sisään-  kuin ulospäinkin. Huojumista ja pihalla seisovien kauhistunutta odottamista. Varma pelastus niin lähellä. Voi itku.

   Pelastuivatko he?

   Kolmenlaista pelastumista odotettiin. Kolmen ihmisen vapautumista pelottavista ja tuhoavista taisteluista. Kahden kuolevan pääsyä taivaan iloon ja yhden pääsyä jatkamaan maallista vaellustaan terveenä nuorena naisena.

      1) Jaanan kohtalo

   Ihmiset hälisivät yhä pihalla. Huutelivat jo yhteen ääneen kehotuksiaan Jaanalle. Kukin oman taitonsa ja maailmankatsomuksensa mukaan. Uskovainen ruustinna Lamminen uhkaili tyttöä kadotuksella ja helvetin tulella. Käski hypätä, että vielä ehtisi katua syntistä elämäänsä ja tansseissa käyntejään. Jaana-paralla oli jo muutenkin melkoiset kadotuksen lieskat takanaan. Ne nuoleskelivat hänen ohuen mekkonsa helmoja. Kuumottivat sääriä.

   Palomiehet kuvailivat hänelle kärventymisen kauhuja. He olivat tarpeekseen nähneet hiilelle palaneita ruumiita. Käskivät tytön ajatella sitä tuskaa ja kirvelyä, joka vähitellen hiipisi pedon lailla hänen kantapäistään yhä vain ylemmäksi. Karmea kuolema. He moittivat häntä myös pelastustoimenpiteitten viivästyttämisestä. Suorastaan estämisestä. Miehiä olisi jo tarvittu apuna palavan rakennuksen alakerrassa. Saattoihan olla, että vielä joku oli joutumassa tulen saaliiksi, sillä välin kun tuo neitsykäinen sinnitteli ja kieltäytyi itsepäisesti varmasta pelastuksesta.

Mokomakin hienohelma.

   Tehokkainta kieltä käytti nuori Pertti. Hän uhosi koko miehuudessaan musta nahkarotsi kiillellen, kalisteli helyjään ja haroi välillä tulipunaisena törröttävää irokeesiharjaansa. Kovis käytti koko kadulla ja leffoissa oppimansa sanavaraston tytön taivuttelemiseen.

 - Mikä sä luulet olevasi, nynnymäinen pimu? Eikö järjen sana tehoa? Painu sun typerään kalloosi. Senkin nirppanokka. Et ole käytävässäkään alentunut vastaamaan kohteliaaseen tervehdykseeni.

   Sitten seurasi kokonainen sarja meheviä kirosanoja ja alapään anatomiaa. Pertti sai purkaa kiukkunsa siitä miehisen arvonsa loukkaamisesta, jota hän oli saanut kokea tytön kylmäkiskoisuuden vuoksi. Viereinen ovi ja baby käyttäytyy kuin joku hiivatin siveä neitsytkuningatar.

   Pertti oikein hikeentyi kesken saarnaansa, jolloin eräs nuori äiti kuljetti kaksi puhdashenkistä pienokaistaan kauemmaksi ja veti heille villamyssyt korville. Ruustinna köpötteli päätään puistellen porttia kohti. Se turmeltunut nuoriso.

   Palopäällikkökin sattui tulemaan paikalle ja kuunteli paheksuvana moista esitystä. Että vielä hänen omat palomiehensäkin yhtyivät tytön parjauskampanjaan ja antoivat tuon rääväsuisen hulikaanin häpäistä koko pelastusoperaation.

   Tämä sanojen ja tunteitten tulitus oli sittenkin liikaa Jaanalle. Hän huojahteli ikkunalaudalla kahden vaiheilla ja yhtäkkiä kaatuikin ulospäin. Heilahteli hieman ja putosi suoraan keskelle kangasta. Palomiehiltä oli ote kirvota, kun he eivät olleet valmistautuneet näin äkkinäiseen loikkaukseen. Lisäksi kirjastovirkailijan harsomaiset helmat avautuivat kuin herkkä tropiikin kukka ja paljastivat maailman hurmaavimman ohuitten sukkahousujen peittämän...Hupsis, Jo vain lopultakin.

   Tyttö päristeli kankaan päällä, yritti vielä vienosti kirkua, mutta avattuaan siniset silmänsä hän totesi katsovansa suoraan nuoren komean palomiehen lämpimiin, ei kun tulisiin silmiin. Ne aivan leiskuivat ensilemmen syttymisestä. Kipinöitä sinkoili puolin ja toisin. Sitten palomies auttoi vapisevan tytön kadulla odottavaan ambulanssiin ja tuki häntä vankalla turvallisella käsivarrellaan, kun neito otti ensimmäisiä haparoivia askeleitaan maan kamaralla.

   Palopäällikkö nuhteli myöhemmin alaisiaan. Olihan siellä ollut lehdistökin runsaslukuisena paikalla, vieläpä paikallinen TV, ja palomiehet käyttäytyivät kuin humalainen puukkojunkkariporukka. Antoivat vielä sen skidin soittaa suurta suutaan.

 - Tyttöhän hyppäsi ja pelastui. Teimme parhaamme.

   Palopäällikkö myönteli, mutta kehotti miehiään myöhemmin vastaavassa tilaisuudessa pitäytymään korrektimpaan kielenkäyttöön.

   Pertin ei tarvinnut tinkiä puheoppinsa hienouksista. Eikä karkeuksista. Hän kirjoitti komeasti magnan suomen kielessä, antautui tuliseksi palopuhujaksi erääseen radikaaliin puolueeseen ja lopulta ansaitsi leipänsä nuorena lupaavana kirjailijana, joka osasi häikäilemättömästi käyttää ihanan äidinkielemme koko kirjoa. Kaikkia mahdollisia sanoja.

      2) Severin kohtalo

   Severin kuolinvuoteen äärellä seisova saarnamies Kaaleppi Kovakangas oikaisi kipeytynyttä selkäänsä ja lausahti vähän pettyneenä:

 - Sinne se Severikin sitten katosi, helvetin tuleen, kun en ehtinyt ajoissa saarnaamaan hänelle syntejä anteeksi.

 - Entä jos vielä yrittäisitte, koetti emäntä houkutella. - Ehkä hän vielä tajuaa puheenne.

 - Ei tajua. Kuollut kuin kivi.

   Sitten Kovakangas kääntyi närkästyneenä Väiskin puoleen:

 - Sinäkin, Väiski, olit liian lempeäkätinen sen tammasi kanssa. Sanoinhan minä monta kertaa, että käytä ruoskaa, niin se juoksee.

 - En minä oikein sellaista halua. Luontokappaletta hakata. Parhaansa se yritti, mutisi Severin vanhin poika nolona.

 - Ei siinä sääli auta, kun on kysymyksessä isäsi sielun autuus. Nyt on tämäkin kuolema sinun tunnollasi, poika. Et ole tainnut paljon seuroissa käydä?

 - En ole oikein joutanut, kun on tuo työ ja perhekin kasvaa.

 - Eipä kasva tarpeeksi nopeasti. Kuusi pitkää vuotta olette jo olleet naimisissa ja vasta kolme lasta. Onko itse perkele päässyt saastuttamaan aviovuoteenne, kun ei perillisiä tule?

   Väiski punoitti ja loi hätääntyneen katseen nuoreen vaimoonsa, joka tuli pirttiin käytyään vaihtamassa uuden puhtaan hameen päällensä. Oli valinnut varmuuden vuoksi jo mustan. Mitä niitä yhtä kyytiä vaihtamaan rupeaa.

   Helvi huudahti yllättäen:

 - Hei katsokaa, isä hengittää vielä. Se elää.

   Kaikki kumartuivat katsomaan. Toden totta. Severin rinta kohoili epätasaisesti. Pääkin hieman kääntyi ja huulilta pusertui heikko valittava ääni.

 - Kas vaan, taisi se pelastus sittenkin koittaa tämän talon isännälle. Kuuletko sinä minua? Sano joutuin, että kadut ja uskot saavasi armon. Sano nyt.

   Severi vain liikutteli vaivalloisesti mustan parransängen ympäröimää suutaan. Nuolaisi sitten terävällä kielellään kuivia huuliaan. Nuolaisi vielä kerran. Sinertävät huulet liikahtivat, mutta ääntä ei kuulunut. Saarnamies painoi suuren korvalehtensä lähemmäksi kuolevan suuta, mutta ei pystynyt erottamaan ratkaisevia sanoja.

   Kovakangasta harmitti. Pitikin olla hilkulla. Mainehan tässä menee, kun noinkin mahtavan miehen sielu pääsee livahtamaan tuliseen pätsiin. Väiskin syy, sen untelon.

 - Sano vain yksi sana. Uskon. Ei muuta. USKON!

   Severi säpsähti kovaa ääntä ja nuolaisi vielä kerran huuliaan. Melkeinpä himokkaasti. Näin ajatteli Helvi, mutta hänellähän oli isästään muitakin ikäviä muistoja kuin pieksäminen. Oli ollut muunkinlaista kosketuspintaa. Hyi hirveä, kun sitä muisteli.

   Saarnamies tarkkaili Severin suun liikkeitä ja tulkkasi ne sitten varsin sujuvasti sekä asiakkaan että omaksi edukseen:

 - Selvä on. Veljemme Severi lausui ”Uskon”, joten saarnaan hänelle kaikki synnit anteeksi. Ilolla voimme lähettää rakkaan uskonveljemme taivaan ihanuuteen. Oikeassa uskossa. Puhtaana kuin puhtain villa. Veisaamaan ilovirttä enkelien seurassa.

   Miniä mietti itsekseen, että appiukosta ei olisi enää ollut maallisen omaisuuden luovuttajaksi, mutta yrittäessään kostuttaa huuliaan hän oli lunastanut itselleen taivaallisen tonttipaikan.

      3) Unton kohtalo

   Sairaalassa Unton kuolinvuoteen äärellä tunnettu saarnamies Ketola oli vuorostaan ollut hätistelemässä vanhuksen sielua taivaan tielle. Mitkään järkipuheet ja kehotukset eivät olleet auttaneet, Ei edes vaimon uikuttava itku. Hänhän niin halusi jatkaa onnellista yhteiselämää miehensä kanssa myös siellä tulevissa kartanoissa. Kukaan ei kysynyt Unton mielipidettä aviosuhteen jatkumisesta tyrannimaisen, kylmähkön ja toraisan Eevan kumppanina.

   Sairaalapappi kurkisti huoneeseen ja oli juuri vähällä pyytää Ketolaa poistumaan. Hänellä olisi siihen ollut pätevä syy. Täytyihän hänenkin saada keskustella potilaansa kanssa. Jostakin syystä pappi vetäytyi pois. Oli tietysti kiire muitten asiakkaiden luokse. Tätä poistumistaan hän myöhemmin katkerasti katui, sillä totisesti hän ei olisi suonut sellaista loppua hyvälle ja rauhaa rakastavalle miehelle.

   Huoneesta kuului kovaa ääntä ja möykettä. Ensin Ketolan römeä ääni, Sitten myös Unton vaivalloiset soperrukset ja lopulta korvia vihlovat hätähuudot. Hoitajat syöksyivät apuun ja kyselivät säikähtäneiltä omaisilta, mitä siellä oikein tapahtui. Ennen kuin he ehtivät rynnätä huoneeseen Unton avuksi, Ketola livahti ulos kuin pistäväsilmäinen kärppä. Hikisenä, huohottavana ja selvästi pettyneenä.

 - Unto oli juuri murtumassa. Kokeneena sielunhoitajana näin, että oli vain minuuttien kysymys, kun hänen paatunut mielensä antaa periksi, niin että hän suostuu ottamaan vastaan armon hunajaista sanaa.

 - Miten kävi? Pelastuiko Unto? kyseli Eeva huolestuneena.

 - Valitettavasti ei. Juuri, kun hän oli lausumaisillaan oikeat sanat suuressa tuskassaan, hän jotenkin sekosi. En saanut siltä höperöltä ainuttakaan järkevää sanaa. Meni niine hyvinensä helvettiin. Syntisäkki.

   Eeva ja muut uskovaiset puhkesivat suureen itkuun. Vollottivat ja niiskuttivat. Uskottomana säilynyt nuorin poika Hannu astui huoneeseen, ja siellä häntä kohtasi surkea ja mieltä kääntävä näky. Isä riuhtoi aivan hulluna hoitajien käsissä. Silmät toljottivat ja pullistuivat päästä. Suu oli vaahdossa. Käheitä karjahduksia pääsi hänen vinoon vääntyneestä suustaan.

 - Ettäkö helvettiin. Voi voi minua kurjaa. VOI! Auttakaa. Joudun helvettiin...

   Hänelle annettiin rauhoittava pistos. Se tyynnytti kärsivän ja paljon raataneen ruumiin, mutta rauhoittiko se mieltä? Sielua?

   Sellainen oli Unton lähtö toiseen maailmaan.

 - Mikä hänelle nyt oikein tuli, ihmetteli henkilökunta. - Hän on ollut niin tyyni ja kärsivällinen potilas. Miksi hänen loppunsa piti olla noin kauhea? Mitä täällä oikein tapahtui? Selittäkää.                          

   Ketola selitti, aivan rauhallisena ja vahvana uskossaan. Hän oli viimeinkin osannut kuvata helvetin kauhuja niin elävästi, että Unto oli ruvennut taipumaan. Joutui suureen pelkotilaan ja olisi varmasti pyytänyt pelastuksen sanoja, jollei aika olisi loppunut kesken.

   Hannun mieleen jäi lähtemättömästi kuva isänsä viimeisistä hetkistä. Se peitti alleen vuosikymmenien kauniit ja leppoisat muistot rakastavasta ja lämpimästä isästä. Myötätuntoisesta lähimmäisestä. Vuosikausia Hannun unissa kummitteli tuo kammottava irvikuva, kauheasti irvistelevä ja raivoava hirviö. Kuin kopio jostakin pahasta peikosta, kauhuelokuvan saatanallisesta oliosta.

   2. TÄYDELLISYYDEN HARHOJA

   Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Kuumasti ja häikäisevästi. Epätavallisen kovaa hellettä oli kestänyt useita viikkoja. Keskisuomalainen pikkukaupunki kamppaili jo kuivuuden kourissa. Kuinka heinäkuussakaan saattoi olla näin painostavaa?

   Kaupungin uusin hautausmaa aivan hehkui liiallisesta lämmöstä. Hikoilevien haudankaivajien ja puutarhurien mielestä se alkoi muistuttaa helvetin esikartanoa. Matalalla kiviaidalla ympäröity kalmisto sijaitsi korkealla harjulla. Hiekkaa ja soraa joka puolella. Muistutti soranottopaikkaa, jollainen muuten oli aivan hautausmaan kupeella. Ties vaikka kauhakuormaajiin pian alkaisi tarttua arkkuja ja luurankoja.

   Kastelulaitteet olivat aivan riittämättömät näinkin laajalle alueelle. Se vähäkin nurmikko, mikä oli saatu kasvamaan haudoille ja niitten väliin, nuokkui ruman ruskeana ja kulottuneena. Puita oli harvassa ja ne olivat vielä pieniä ja kituliaita. Niistä ei juuri pahemmin riittänyt varjoa työntekijöille eikä vainajille. Kuoleman varjon laakso, paitsi että se olikin harju.

   Puutarhurilla oli suuri huoli kukista. Ne ryyppäsivät kuin rapajuopot ja niitä olisi pitänyt kastella monta kertaa päivässä. Omaiset kävivät tosin hoitamassa hautoja, mutta kova kuumuus ajoi heidätkin pika pikaa vilpoisemmille seuduille, mieluiten kauempana läikehtivän järven tuntumaan.

   Verenpisarat olivat nuupallaan. Heleänpunaisten kyynelten paino oli niille liikaa. Ne kumartelivat ja notkahtivat kuin rukousasentoon. Aneemisen näköiset pikkuruusut muistuttivat  kuihtuneita morsiuskimppuja. Rehevät begoniat kamppailivat urheasti hengestään. Levittivät näyttävästi oranssinvärisiä ja hehkuvanpunaisia kukkiaan, ja paksuja vihreitä lehtiään, mutta

niidenkin oli annettava periksi herra Helteelle.

   Hyväuskoiset omaiset kuljettivat paikalle irtokukkia, jotka pyörtyivät jo tullessaan. Teräväkärkiset pikkumaljakot eivät riittäneet. Juuri kun edellinen haudalla kävijä oli kääntänyt selkänsä, naapurihaudan sureva sukulainen ”käänsi” maljakon itselleen, napautti terävän kärjen heilahtelevaan hiekkaan ja tuikkasi omat kukkansa siihen. Sen oli muuan haudankaivaja omin silmin nähnyt. Ei kehdannut mennä huomauttamaan, kun kysymyksessä oli eräs kaupungin rikkaimpia rouvia ja kirkkoneuvoston jäsen.

   Taas oli tulossa sunnuntai ja ainakin kolme hautausta. Siunaus tapahtui yleensä ulkona, koska portin viereen rakennettu kappeli oli liian pieni ja toimitti etupäässä vain ruumiskellarin virkaa. Sitäkin huonosti, koska nyt helleaallon vallitessa oli todettu, ettei kellari ollenkaan pysynyt oikeassa lämpötilassaan. Se falskasi nähtävästi pahasti.

                                        - - -

   Sunnuntaipäivä koitti yhtä paahtavana kuin edellisetkin. Kahden jälkeen tuotiin siunattavaksi Siina Marttisen maalliset jäännökset. Hän oli jo arkussaan odottamassa kappelin ovella, jonka yläpuolella luki: ”Tiet kaikki yhtyy täällä, portilla kalmiston.” Jotensakin pahaenteinen lause. Vainajakin olisi ollut samaa mieltä, jos olisi tiennyt asiasta.

   Monitoiminainen Siina Marttinen oli ollut keskisuuren muotiliikkeen omistaja. Aloittanut aivan tyhjästä ja ahkeruudellaan, viekkaudellaan ja ehkä hiukan muillakin avuillaan hän oli nostanut kauppansa huomattavaan kukoistukseen. Jokainen arvonsa tunteva rouvashenkilö asioi hänen butiikissaan, kuten hän mielihyvin sitä nimitti. Seurasi trendejä aina Pariisista ja Amerikasta asti.

   Itse hän oli malliesimerkki innokkaasta muodin edustajasta. Näyttävästi, mutta silti aistikkaasti pukeutunut. Upein vaatekappale oli kirjavaksi värjätty, mahtava kettuturkki, joka ulottui maahan saakka. Teatterin naulakoilla samoin kuin ravintolassa se vaati oman huomionsa, mutta myöskin tilansa.  

   Sitä ei niin vain huolettomasti heitetty tuolin selkänojalle. Se pursuili ja velloi siitä vähän ajan kuluttua lattialle. Liukas kun oli. Kuin rasvattu sumopainija. Kavaljeerilta vaadittiin suorastaan treenattuja lihaksia, jotta hän jaksoi ujuttaa sen hyllyvän turkiskasan daaminsa harteille. Kummallista oli, että aivan keskikokoinen nainen jaksoi kannatella sitä, varsinkin kun tämä uhkea daami hoippui sirojen juhlakenkien varassa, joiden korot olivat terävät kuin naskalit ja ainakin viisitoista senttiä korkeat.

   Itsetietoisesti ja varmasti Siina kantoi höyhenensä. Mitä nyt ei uhraisi kauneuden ja tyylikkyyden alttarille. Muitten naisten kateelliset silmäykset ja miesten ihmettelevä ihailu oli paras palkinto kipeistä varpaista, suonikohjuista ja vaivaisenluista. Siina ei ollut enää aivan nuori. Puolivälissä viittäkymmentä, mutta vielä erittäin vetävän näköinen. Taidokkaasti ehostettu ja tukan väri vaihteli kaikissa sateenkaaren väreissä.

   Hänellä oli ollut miehiä, mutta ei miestä. Yhtä ainoata omaa rakasta mussukkaa. Siina hukutti pettymyksensä ja kaipauksensa työhön ja kalliisiin viineihin. Niitä hän tosin joutui nauttimaan kohtuudella, samoin kuin herkullisia ruokia. Hänellä oli pienenpieni ongelma. Vasta alullaan, mutta se kauhistutti muotitalon omistajaa. Hänelle oli alkanut kertyä ylipainoa. Kiusallista ihramöykkyä vyötärön tienoille ja vähän muuallekin. Hän inhosi hölkkäämistä ja kuntosalillakaan hän ei ehtinyt juosta.

   Sellaiset juoksemiset hän kyllä tunsi perusteellisesti, jos korko alkoi juosta huippulukemiin, jos asiakkaat olivat hitaita maksamaan tai olivat erehtyneet lainaamaan häneltä rahaa. Sukkahousujen silmukat saattoivat myös juosta, mutta harvemmin, koska hän arvosti luksusluokan laatua sekä vaatteissaan että esineissään.

   Sen sijaan hänellä itsellään oli jatkuva juoksuaika. Vuodet kuluivat, kilot karttuivat, mutta sopivaa sulhasta ei vain ilmestynyt. Joskus mieleinen ehkä vilahtikin ohimennen maisemissa, mutta sitten tämä joko karkasi muitten matkaan taikka oli jo sidottu hankalaan ja kärttyisään vaimoonsa, joka piteli miestä pihdeissään kuin rapu. Ihan raivostutti.

   Siinasta tiedettiin aika paljon kaupungilla. Hän oli asunut tällä paikkakunnalla koko ikänsä. Käynyt opiskelemassa muotialaa ja markkinointia jopa Euroopan suurkaupungeissa asti. Hän oli matkustellut ympäri maailmaa lukuisia kertoja. Ei sieltäkään ollut omaa kultaa löytynyt. Ei miljonääriä eikä hiukan köyhempääkään. Sellainenkin olisi jo alkanut hänelle kelvata.

   Johtajatar kuului lähes kaikkiin yhdistyksiin. Siitä oli hyötyä liikeasioissa. Hän oli jopa eläinsuojeluyhdistyksen sihteeri, vaikka inhosi sydämensä pohjasta kissoja ja oli pahasti allerginen koirille ja hevosille ja kuulemma myös seeproille. Hänet oli testattu erittäin kalliissa yksityissairaalassa.

   Hän kävi milloin ehti sekakuorossa, sillä naiskuoroihin ja muihin pelkkiä vaimoihmisiä työllistäviin kerhoihin ei kannattanut nenäänsä pistää. Ajan haaskausta. Kuorossa hän kokeili jokaista bassoa ja tenoria, sekä kerran vahingossa viininpöpperössään myös erästä tummaa ja hoikkaa alttoa. Oli ollut tyydyttävän mukavaa viimeisen vaatekappaleen riisumiseen asti. Ei Siina koskaan niin pöllyssä ollut, ettei olisi erottanut urosta naaraasta. Johan jo eläinsuojeluyhdistyksessäkin piti olla tarkkana, että kirjasi sukupuolet kohdalleen.

                                       - - -  

   Siina-neiti siis arvuutteli hautausmaan portilla, ketä hänen maahanpanijaisiinsa saapuisi. Jonkin verran kaupungin kermaa, mutta suuri osa oli kai pelännyt hapantuvansa siinä kuumuudessa ja oli jäänyt pois. Monet olivat ikävä kyllä matkoilla tai mökeillä, koska oli parasta loma-aikaa. Sähkeitä ja adresseja oli kyllä odottamassa korkea pino erään ravintolan kabinetissa.  

   Autoja alkoi hurautella parkkipaikalle, mutta lähiomaisia ja ystäviä oli vain kourallinen. Noinko vähän? Järkyttävän piskuinen lauma. Heitä oli tarkalleen laskettuna kuusi henkeä.

   Portilla seisoi jalkaterät ulospäin sojottaen Siinan pitkäaikainen siivooja rouva Viinikka. Hänen lähettyvillään huojuskeli muina miehinä nuori  pojankoltiainen, jonka nimeä vainaja ei varmaankaan olisi edes muistanut. Liian vähäpätöinen havainnoitavaksi. Janne oli tullut tätinsä kuskiksi.  

   Täti oli maksanut sekä bensiinin että ylimääräistä tippiä veljenpojalleen. Lisäksi hän oli kehuskellut, että tiedossa olivat oikeat ruokahautajaiset, häränpihviä ja upeaa täytekakkua. Kun poika oli yhä vain epäröinyt ja mutissut jostakin jännittävästä jalkapallomatsista, täti oli lyönyt viimeisen valttinsa pöytään. Hän uhkasi tehdä pojan perinnöttömäksi. Se tehosi oitis. ei sen takia, että tädiltä olisi jäänyt mitään perittävää, mutta kaikissa leffoissa se oli se vihoviimeinen ukaasi, joka taltutti sinnittelevän nuoren.

   Rupsahtaneen näköistä kukkalaitetta puristi hikisissä käsissään yhtä rupsahtaneen näköinen nainen. Hän oli Helinä, Siinan läheinen ystävätär jo kouluajoilta. Rypistynyt otsa ja alaspäin vääntyneet suupielet kuvastivat kai surua. Musta leninki oli peräisin Siinan liikkeestä. Ystävätär oli ostanut sen jokunen vuosi sitten  appensa hautajaisiin. Nainen oli maksanut siitä huikean hinnan.  

   Se oli ollut Siinalla ihan periaatteena, että sukulaisia ja ystäviä ei saanut paapoa hinnanalennuksilla. Silloin heistä vasta vihamiehiä tulikin. Kaikkia oli kohdeltava tasa-arvoisina, ettei kukaan jäänyt kiitollisuudenvelkaan. Siispä oli sangen ilahduttavaa, että ystävättären nyrpeä ilme heijasti kaikkea muuta kuin kiitollisuutta. Mitä lienee muistellut?

   Erään loistoauton luona seisoskeli levoton ja peräti haluttoman tuntuinen vanhempi herra, joka vilkuili koko ajan ympärilleen, kuin olisi epätoivoisesti etsinyt pakotietä. Hän oli Pepe, Helinän aikoja sitten vihkivalansa rikkonut aviomies. Vaimo vinkkasi hänelle käskevästi sormellaan, ja Pepe koikkelehti paikalle. Tumma puku ja harmaa solmio. Vuosien varrella moni nainen oli silmäillyt häntä ihailevasti ja kutsuvasti. Useimpien kutsua tämä sankari oli viipymättä noudattanutkin.

   Joukossa oli myös nuori lintumaisesti hypähtelevä naisihminen. Hän oli Siinaa paljon nuorempi. Samaa isää, mutta eri äitiä. Taina työskenteli sisarpuolensa liikkeessä myyjänä. Palkka oli olematon, koska hänellä oli kuulemma muita etuja. Niistä Taina ei ollut vielä päässyt selville. Hän oli yksinhuoltaja ja sai armosta asua Siinan omistamassa yksiössä. Maksoi tietysti vuokraa kovimman taksan mukaan. Koko hänen olemuksensa kuvasti nöyryytettyä ja nujerrettua ihmistä. Laiha ja nälkiintynyt. Ehkä ihan todella puutteessa elävä.

   Taina uhrasi nimittäin kaikkensa ainoan tyttärensä Karoliinan hyväksi. Tämä viisivuotias pikkuneiti paini kuin eri sarjassa äitinsä kanssa. Hänellä oli muodikas ja hintava mekko yllään, hienot kiiltonahkakengät ja aitoja kultakoruja kaulassaan, jopa korvissa.

   Kyllä Tainakin yritti antaa lapselle parastaan, mutta ihme kyllä, myös Siina-täti oli ottanut kummityttärensä aivan erityisesti siipiensä ja kirjokettuturkkinsa suojaan. Karoliina oli kummitätinsä heikko kohta ja lemmikki. Hän todella rakasti lasta ja oli valmis edistämään pienokaisen hyvinvointia kaikin mahdollisin tavoin.

   Hänelle tuotti suurta onnea, kun hän sai tuntea lapsukaisen pehmoiset käsivarret kaulallaan. Hellyyttä ja äidin onnea hänelläkin. Ulkomaille saakka hän oli tyttöstä kuljetellut. Lupasi kouluttaa tämän vaikka tohtoriksi. Karoliina olikin hyvin terävä ja menestyi hyvin päiväkerhossa. Hänessä oli tätinsä itsevarmuutta ja rohkeutta.

   Suntio ja pappi saapuivat, ja saattoväen piti lähteä liikkeelle. Arkunkantajia ei vain löytynyt tarpeeksi. Nuori Janne oli kauhistuneena piiloutunut pienen tätinsä taakse, kun kantajia ryhdyttiin kyselemään. Siina olisi raivostunut, jos olisi tiennyt tästä. Ensinnäkin oli karmeata, että asioita ei ollut kunnolla suunniteltu etukäteen. Se oli täysin vastoin hänen periaatteitaan. Toiseksi oli ärsyttävää, ettei saattoväestä saatu kylliksi kokoon miespuolisia surijoita, jotta nämä olisivat voineet kantaa hennon ja hoikan kaunokaisen hänen viimeiseen leposijaansa.

   Ne hento ja hoikka olivat kyllä Siinan ikiomia mielipiteitä, joita ei tarvitse ottaa vakavasti. Ei tämä menestyvä liikenainen ollut muutenkaan onnistunut valheen polkuja täysin välttämään tässä liian lyhyeksi jääneessä elämässään.

   Kantajia ei siis ilmaantunut, vaikka moni mies olisi kyllä ollut kovasti ilahtunut siitä tosiasiasta, ettei ainakaan turkkeja tarvinnut tässä helteessä lähteä haudalle raijaamaan.  

   Onneksi käytettävissä olivat sentään vanhat kitisevät ruumiskärryt, joten kantajiksi ei tarvinnut ryhtyä värväämään naisväkeä, ja vainaja-parka saattoi turvallisin mielin matkata kohti sukuhautaa.

                                        - - -

   Sureva saattue aloitti vaelluksensa jäykkäniskaisen suntion johdolla. Pienikokoinen pappi kipitti hänen perässään lilliputtien juoksumarssia pysyäkseen tahdissa mukana. Pitkine säärineen loikkivat Janne ja Pepe kiidättivät valitusvirttä veisaavia rattaita muutaman kilometrin tuntivauhtia. Nuorukainen oli muutenkin ylettömän kiinnostunut nopeista autoista. Suntio joutui koko ajan lisäämään tempoa, etteivät pastori ja ruumisvaunut olisi tökkineet häntä takamuksiin. Muu väki seurasi kannoilla parhaan kykynsä mukaan. Kukaan ei mukissut vastaan. Sittenpähän tästä päästäisiin. Mitä pikemmin sitä parempi.

   Harmaalla, kauniisti sammaloituneella kiviaidalla koikkui tavallisesti vanhemmanpuoleisia naisihmisiä nautiskelemassa parempiosaisten peijaisista. Siinan viimeinen matka olisi varmasti vetänyt suuren porukan parhaille aitiopaikoille, mutta sietämätön helle oli estänyt useimpia kurttukaulaisia haaskalintuja saapumasta.  Kaikkein innokkain istuntojen pitäjä, leskirouva Nissinen oli yhä vuoteen omana, koska edellisissä hautajaisissa hän oli valitettavasti saanut auringonpiston.

   Välittömästi arkun perässä, ilman minkäänlaista hajurakoa, laahustivat ystävätär sekä Taina pikkuisen Karoliinansa kanssa. Seuraavassa rivissä tallusteli vain rouva Viinikka, mutta eipä siihen olisi muita juuri mahtunutkaan. Tavattoman kapeat käytävät. Kauempana takana tarpoi se muu harvalukuinen joukko pehmeässä hiekassa kompastellen ja manaillen sisimmässään kuumuutta ja pitkää hikistä matkaa. Koko kalmisto oli totisesti hiekalle rakennettu.

   Taina oli edellisenä päivänä käynyt katsomassa, missä Siinan hauta sijaitsi eikä se silloin ollut tuntunut olevan näin kaukana portista. Ettei vain suntio juoksuttanut heitä ylimääräisiä kunniakierroksia. Vai olivatko ne kierrokset tarkoitettukin miehelle itselleen? Hän oli puolen vuoden päästä varsin haluttomasti jäämässä varhaiseläkkeelle, mutta kun se muisti välillä pätki niin armottomasti.

   Se myönteinen puoli tässä pitkässä taivalluksessa kuitenkin oli, että kukin ehti muistella vainajaa perusteellisesti. Ja lämmöllä? Oikein helvetin tuleen toivotellen. Siina olisi varmaankin suonut, että kuljettava matka olisi ollut lyhyempi. Mitä sitä kannattaa menneitä ruveta muistelemaan.

                                       - - -

   Janne ei ollut tuntenut johtaja Marttista kovin hyvin. Kohteliaana nuorena miehenä hän oli yrittänyt joskus tervehtiä, mutta Siina oli katsonut häntä kuin ilmaa. Kerran hän kuitenkin oli sangen tiukassa äänilajissa tivannut pojalta, mitä tämä oikein luuhasi siellä myymälän takahuoneessa. Kopea nainen oli siinä paikassa ruvennut pojan nähden laskemaan kalliita raidallisia T-paitoja. Nuori mies oli syvästi loukkaantunut moisista epäilyistä. Hän oli vain tullut tätiään vastaan, koska heidän piti mennä yhdessä sairaalaan pappaa katsomaan.

   Rouva Viinikka kulki pystypäin. Työnsä hän oli hoitanut kunnolla ja kärsivällisesti. Hänen täytyi rehellisesti myöntää, että musta kyy oli kyllä monesti hänen sydämessään luikerrellut, kun hänen oli ollut pakko kuunnella sitä ryöpsytystä ja haukkumista, jota työnantaja hänen päälleen syyti. Useimmiten aivan aiheettomasti. Niin kuin se Yönkuningatar-stoorikin. Vahinkohan voi sattua kelle hyvänsä.  

   Siina käytti runsaasti kalliita hajuvesiä. Oli niittenkin erikoisasiantuntija, kuten muka kaiken muunkin. Hän oli tuonut Pariisista Yönkuningatar-nimistä parfyymia. Pienessä, sirossa kristallipullossa. Huumaava lemmentuoksu, vaikka eipä se ollut mieleistä urosta paikalle houkutellut.

   Eräänä päivänä Viinikka huitaisi pölynimurinsa varrella koko putelin päin valkoiseksi kalkittua tiiliseinää. Pullo särkyi ja koko läävä haisi räävittömästi vielä seuraavalla viikollakin. Haisi, sillä eivät tuollaiset sulotuoksut tämän ahkeran siistijän auenneitten ihohuokosten täplittämää perunanenää viehättäneet.

   Oli kuin maanjäristys olisi pyyhkäissyt yli idyllisen pikkukaupungin. Mokoman asian takia. Kauheitten raivonpuuskien ravisuttama Siina menosi tunnin ja sanoi epäävänsä siivoojaltaan puolen vuoden palkan. Uhkasi jopa erottaa hänet, mämmikouran ja maalaistollon. Nämä tittelit olivat aivan erityisesti loukanneet rouva Viinikkaa, koska hänen parhaita avujaan oli ollut juuri kätevyys, jota myös hänen edesmennyt aviopuolisonsa oli alinomaa kehuskellut, varsinkin sänkyhommissa. Lisäksi, hänhän oli koko ikänsä asunut kaupungissa.

   Ikävä välikohtaus oli tapahtunut juuri edellisellä viikolla, kun Siina sai lähtökutsun taivaaseen, jos sai. Viinikka hymyili vinosti ja pahansuovasti.

   Pepe kuljetti rattaita vasemmalla kädellään. Siinä kiilteli paksu, uutuuttaan hohteleva kultasormus. Ei toki ollut kysymyksessä mikään uusi vihkivala, kun ensimmäinenkin oli murentunut kerta toisensa jälkeen. Ei miehen omatunto olisi sallinut enää tuollaisten katteettomien lupausten antamista. Ehdoin tahdoin, mitä nyt joskus vahingossa, jollei nainen muuten suostunut pysymään kiltisti alla. Taikka päällä, tämä hivenen modernimpi kasti.

   Ei vaan sormus oli siitä syystä säilynyt uuden veroisena, koska miten se rintataskussa olisi päässyt raappiintumaan ja himmentymään. Useammin se oli siellä oleillut kuin Pepen paksussa sormessa. Hän oli kauppamatkustaja ja otti hommansa vakavasti. Hoiti nurisematta kaikki tarvittavat liikematkat, joskus myöskin muutamia tekaistuja, kun johtajan silmä vältti.  

   Varsin monissa liikeneuvotteluissa oli eduksi esittää vakiintunutta ja luotettavaa perheenisää, mutta kohdalle osui, taivaalle kiitos, myös tilanteita, joissa sormus todella pahasti häiritsi niin sanottua suhdetoimintaa. Kaupparatsu uskoi vakaasti, että hänestä pidettiin, sillä hän osasi olla lipevän kohtelias ja kumarrella joka suuntaan kuin linkkuveitsi.

   Mies vilkuili silloin tällöin vaimoaan. Kovin oli happaman näköinen, mutta niinhän se oli aina. Ei hymyn häivettä ollut näkynyt sitten hääyön. Mikä siinäkin oli muka kiikastanut? Hopusti toimeen ja valmis. Se päti ainakin liike-elämässä. Se akka ei vain ollut tyytyväinen mihinkään. Oliko se ihme, että elämänhaluinen ja naurava Siina oli niin kummasti vetänyt häntä puoleensa?

   Pepe tuijotti hetken arkkua. Hänen tuli ihan ikävä. Pari erittäin miellyttävää ja kiihottavaa muistikuvaa välähti hänen mielessään. Ne pehmoiset kuumat paikat. Ah ja voih! Mennyttä tämän naisen osalta, mutta onhan niitä muitakin tiedossa. Ei hätää.

   Ainoa huoli oli, että Helinä olisi sittenkin aavistanut jotakin. Siina oli joskus ehdotellut, että Pepe eroaisi, mutta ei sitä niin vain avioliittoa mennä rikkomaan. Olihan heillä tyttäriäkin kolme kappaletta. Ei ole hyväksi, että teini-ikäisiltä neitosilta kaatuu myönteinen miehen malli. Isä seisoo kuin Runeberg jalustallaan. Ei häntä sovi erotouhuilla alas romahduttaa.

   Helinä-vaimo oli niin täynnä vihamielisiä ja ristiriitaisia tunteita, että oli vallan tikahtua. Totta kai hän oli tiennyt Pepen puuhista parhaan ystävättärensä kanssa. Siina avoimesti vihjaili siihen suuntaan, jotta olisi saanut Helinän suunnittelemaan eroa. Kiusallaankaan hän ei eronnut. Hyvä olikin. Nyt tuosta iilimadosta oli onnellisesti päästy.

   Vilppiä ja kalvamista oli ollut koko ystävyys alusta pitäen. Jo alakoulussa se mokoma kaksinaamainen käärme oli kannellut hänestä perättömiä opettajalle, luokkatovereille ja vihdoin jopa vanhemmille. Levitti juttuja, että Helinä näpistelee rahoja ja antaa poikien tirkistellä housuihinsa. Itse se puuhasi kaikenlaista jo vauvaiästä lähtien. Kun Helinä oikein suuttui ja loukkaantui jostakin kataluudesta, Siina osasi olla niin maireata ja lepytellä hänet. Ihan tässä tuli murheen kyyneleet silmiin, kun muisteli sitä nöyryytystä ja hyväksikäyttöä.

   Melkein samanlaisissa tunnelmissa käveli Taina. Jollei sisar olisi ollut niin kiltti Karoliinalle, hän olisi kipin kapin paennut toiselle paikkakunnalle. Taloudellinen turvattomuuskaan ei olisi pelottanut, kun vain olisi päässyt eroon siitä noita-akasta. Saattoi olla, että se oli jättänyt jotakin Karoliinalle, mutta suurimman osan omaisuuttaan se on varmasti testamentannut vaikka naiskuorolle, kunhan vain voisi loukata ja piinata häntä, ainoata siskoaan.

   Kuinka paljon rahaa olikaan mennyt Siinan terveyden ja kauneuden hoitoon? Totta kai todelliset lääke- ja sairaalamenot olivat asia erikseen, mutta entä ne kasvojenkohotukset, ylettömän kalliit kauneushoitolat ja kylpylät? Niistä oli tullut Siinalle aivan kuin pakkomielle. Jokin aika sitten sillä säälimättömällä saalistajalla oli alkanut kyteä tosi kiihkeitä aikomuksia Pepen valloittamiseksi. Sen Taina oli aivan selvästi pannut merkille. Siina oli kiehnannut kuin kiimainen narttukissa miehen ympärillä.

   Sitten se vampyyri teki kauhistuttavan tempun, joka koitui hänen omaksi tuhokseen. Pepe piti hoikista ja notkeista naisista. Oli hikeä pursuten yrittänyt väännellä rakastajatartaan mitä kummallisimmille mutkille ja koukeroille. Siina oli ähissyt ja puhissut ja voihkinut. Ei suuresta hurmiosta vaan kivusta, kun ihrakerrokset joutuivat liian kovaan likistykseen. Taina ei ollut korviaan uskoa, kun sisar ilmoitti lähtevänsä Helsinkiin vaativaan leikkaukseen. Ensiluokkaisessa yksityissairaalassa Siinalta pienennettäisiin mahaa, leukoja, reisiä, vyötäröä, pakaroita ja ties mitä.  

    Taina oli varoitellut huolestuneena. Ei ihmisen nahan alle saanut syyttä suotta mennä tongiskelemaan. Nykyaikana vielä, kun on kaikenlaisia kamalia bakteereja ja tauteja. Siina oli vain käheästi nauranut ja väittänyt siskon olevan kateellinen, koska itse ei pystynyt omalle riutuneelle naamalleen ja lässähtäneelle keholleen tekemään yhtikäs mitään. ”Rahalla saa ja hevosella pääsee” oli Siina rallatellut itsevarmaan tapaansa. Tainaa ihan hirvitti. Jotenkin hän aavisti pahaa.

    Ökyrikas liikenainen leikattiin ja oli jo toipumassa monta senttiä hoikempana, kun ne bakteerit sitten iskivät. Rahoistaan ja rehvakkaasta itseluottamuksestaan huolimatta muotisalongin johtajatar Siina Marttinen menehtyi siihen kauneusleikkaukseensa, ja tässä sitä nyt käveltiin. Hänen mätänevän ja tomuksi muuttuvan ruumiinsa jäljessä.

   Tainan tuli oikein paha mieli ja hän tunsi sääliä sisartaan kohtaan. Silmät kyynelissä hän katsoi pientä Karoliinaa, joka piti tiukasti kiinni äitinsä kädestä. Lapsukaisen katse oli kiinteästi suunnattuna tärisevään arkkuun. Pienet palleroiset jalat alkoivat jo väsyä. Kaikki oli niin käsittämätöntä ja kummallista. Missähän Siina-täti oli?

   Jotakin outoa ja pelottavaa tuntui pienessä nenässä. Hän nyrpisteli sitä. Sitten hento ääni kysyi inhoten:

 - Äiti, mikä täällä haisee?

   3. ITSEPETOSTA

   Ikkunanpesijä

 - Mikä harmi, että taas jouduin tähän ruuhkaan. Miksi minun pitikin lähteä asunnolta juuri tähän aikaan? Koko pääkaupungin autot ovat ahtautuneet Mannerheimintielle.

   Orvokkia harmitti. Häntä harmitti usein nykyään. Oikeastaan häntä oli harmittanut lapsuudesta asti. Aina jokin asia oli vinossa tai ainakin menossa päin honkia. Pitkänhuiskea neitonen, jonka niskassa heilui reipas poninhäntä. Mitä harmittelemista hänellä olisi? Terve nuori nainen. Ei enää ihan tyttönen, koska kolmaskymmenes vuosikymmen lähestyi uhkaavasti. Sekin vielä.

   Kun hän oli muuttanut tähän uuteen asuntoonsa, hän oli penkonut vanhempiensa kodin vintillä hakemassa vanhaa koukerojalkaista lamppua uuteen kotiinsa. Silloin hänen käsiinsä oli osunut pieni nuhruinen sinikantinen vihko, johon hän oli kirjoitellut pyöreällä, kummastelevalla käsialallaan huomioita elämästä.

   Hän oli ollut silloin kolmannella luokalla peruskoulussa. Vihko ei varsinaisesti ollut pienen tytön päiväkirjaa. Siihen oli merkitty vain kaikki se, mikä kovasti huolestutti häntä. Joka päivä tuli uusia huolenaiheita. Entisiä ei juuri kadonnut, korkeintaan jotkin unohtuivat.

   Pikkuista koululaista oli aivan hirvittänyt, millaista elämä olisi sitten aikuisena. Varmasti satoja, ei kun tuhansia, ei kun miljoonia huolehtimisen aiheita. Pientä päätä ihan pakotti kuten talvista tähtitaivasta katsellessa. Ohut tiukkaan kammattu poninhäntä kiristi tytön päänahkaa. Kaikkia murheita ei muistanut edes miettiä, jollei heti kirjoittanut niitä vihkoon.

   Aikuinen Orvokki sipaisi hiuksiaan ja korjasi suklaanruskeata samettirinkulaa, joka piti kurissa hänen pitkiä vaaleita hiuksiaan. Tähänkö sitä taas jäätiin koko päiväksi seisomaan. Kapealle liikennekorokkeelle? Valot ovat varmaan juuttuneet samaan väriin tuntikausiksi. Siltä Orvokista tuntui, vaikka eihän hänellä varsinaisesti ollut minnekään kiire. Minne hänellä? Työtön, opinnot alkutekijöissään ja kaikkein tärkein, Lauri, työmatkalla Turussa.

   Hänen oli vain ollut aivan pakko karata ulos asunnostaan edes hetkeksi. Päätti tehdä pienen kierroksen kaupungilla ja palata sitten harmiensa keskelle Uudenmaankadulle.

 - Olipa hienoa, että sait asunnon aivan keskikaupungin tuntumasta, ihasteli Kati-sisko.

 - Niin mutta kun siinä on niin kauhea liikenne.

 - Onneksi se on neljännessä kerroksessa. Sinnehän ei liikenteen melu kovin pahasti kuulu.

 - Mutta kun ei ole hissiä. Läkähdyn niihin jyrkkiin portaisiin. Kädetkin venyvät kuin simpanssilla.

 - Ylipitkät raajathan sinulla on jo ennestäänkin, totesi isosiko, jolle ei totisesti ollut siunaantunut hienotunteisuuden lahjaa. Oli tullut äitiinsä.

 - Vanha talo ja pölyä paikat pullollaan. Tukehdun siihen siivoamiseen.

 - Koskas sinua on ruvennut siivous kiinnostamaan? Enpä ennen ole nähnyt sinua pölyrätti kädessä huiskimassa.

   Muistellessaan tätä Orvokki kopsutti kenkänsä kärjellä koroketta ja ihan vain purkaakseen harmiaan hän puuskahti puoliääneen:

 - Ja sitten vielä ne vietävän ikkunat. Nekin olisi pestävä.

 - Voisinko minä auttaa niitten pesussa? kysyi kohtelias miehen ääni hänen vierestään.

   Ensin Orvokki ihan säikähti. Sitten hän tuijotti hämmästyneenä puhujaa. Pitkä komea nuori mies. Ei liian nuori. Tarpeeksi pitkä, koska Orvokki aina ensimmäisenä arvioi pituuden. Vaistomaisesti. Häntä ei huvittanut käyskennellä puolikumarassa pätkän rinnalla. Muutenkin äiti aina soimasi häntä huonosta ryhdistä.

 - Niin että tuleeko minulle pestiä? toisti mies hymyillen leikkisästi ruskeilla silmillään.

 - Oletko tosissasi? Ne ovat älyttömän korkeat, kuin goottilaisessa kirkossa. Niistä ei juuri läpi näe, mutta ei lasimaalausten takia, vaan koska ne ovat niin likaiset. Ja niitä on peräti kolme kappaletta.

 - Ei se minua pelota, sillä minulla on diplomi ikkunan pesemisessä. Näytänkö?

   Mies oli kaivavinaan salkkuaan.

 - Uskotaan, mutta asun neljännessä kerroksessa. Vanha talo ja huoneet hirveän korkeita. Minua ihan pelottaa ja huimaa, kun ajattelenkin niitten pesemistä ja sitä avutonta kiikkumista ikkunalaudalla.

 - Minä en ole avuton eikä minua huimaa. Suoritin asevelvollisuuteni lennostossa.

   Orvokista tuntui, että mieheen ei voinut hitustakaan luottaa. Sehän puhui mitä sattui. Muutoin hän kyllä vaikutti kunnolliselta ja rehdiltä.

   Orvokki ilmoitti miehelle tarkan osoitteensa ja puhelinnumeronsa. Mies lupasi soittaa seuraavana päivänä, koska nyt hänellä oli jokin tärkeä meno. Liikennevalot ehtivät vaihtua useampaankin otteeseen, sillä aikaa kun nämä uudet tuttavat neuvottelivat ikkunoitten pesemisestä. Orvokki lupasi, että kaikki tarvittavat välineet ja aineet olisivat varmasti saatavilla, kun tämä ahkera apumies ilmestyisi.

   He jo hyvästelivät, kun mies yhtäkkiä hoksasi kysyä uuden työnantajansa nimeä:

 - Minä olen Hannu Tiensuu. Mikä sinä olet nimeltäsi?

 - Eija Orvokki Kousa. Kutsumanimi on Orvokki.

 - Miksi ei Eija? Sehän siinä on ensimmäisenä.

 - Ehkä selitän sinulle huomenna, miksi minulla kaikki on numero kakkosta. Kuten sanotaan:: ”Ensimmäinen enkeli, toinen tonkeli”.

 - Minusta sinä näytät ennemminkin enkeliltä vaaleine kutreinesi, myhäili mies.

   Hannu harppoi kiireesti bussia kohden ja Orvokki seisoi varsin hölmistyneenä kadulla. Olivat sentään onnistuneet kävelemään yhden ajotien yli.

   Äiti ja Kati eivät kyllä hyväksyisi tällaista treffien tekoa. Mieshän saattoi olla mikä roisto hyvänsä. Päästää hänet noin muitta mutkitta asuntoonsa. Tuskin se edes tulee. Taisi olla pelkkää huulenheittoa koko kaveri.

   Kakkosen kirous

   Huolet olivat unohtuneet vähäksi aikaa, mutta sitten ne taas palasivat ja entistäänkin painostavampina. Lisämausteen antoi vielä tämä uusi tuttavuus ja ne hurjat ongelmat, jotka hän saattaisi aiheuttaa. Useampia miehiä Orvokki ei enää ristikseen halunnut. Lauri riitti. Se hänen suuren palvontansa kohde, mutta niin kummallisen tavoittamaton ja etäinen. Kuin sumussa leijuva koko mies, vaikka pituutta olikin ne vaadittavat 183 senttiä.

   Lauri oli Turussa jos oli. Miksi hän epäilisi miehen sanoja, koska eihän hän koskaan ollut saanut tätä kiinni valheesta. Ei sanan varsinaisessa merkityksessä. Liukumista ja vetkuttelua ja väistelyä ja asioitten lykkäämistä parempaan ajankohtaan. Sitä kyllä oli ihan tarpeeksi.

 - Katsotaan nyt. Eihän tässä ole mitään kiirettä. Täytyy tuumia huolellisesti, ettei tee päätä pahkaa jotakin, mitä myöhemmin saa katua, haasteli tämä harkitseva sulho.

   Jos olisikin ollut jo varma sulhanen, mutta sekin oli vielä aivan auki. Orvokki oli vienosti ehdotellut, että kun hänelle nyt sattui tämä asunnon vaihtokin, hän voisi ainakin joksikin aikaa majoittua miesystävänsä luokse.

 - Katsotaan nyt, eihän tässä ole...

   Orvokki heilautti poninhäntäänsä. Harmitti niin vietävästi. Oliko hän ollut liian innokas ja aktiivinen? Sitähän miehet kammoksuivat. Metsästävää naista. Heidän piti itse saada jahdata naarasta kieli roikkuen ja ahnas himo silmissä. Sitäkään Lauri ei tehnyt. Niin hidasliikkeiseltä metsämieheltä pääsisi etanakin karkuun. Katsotaan nyt...

   Nainen ravisteli äkäisenä päätään. Hän näytti itse asiassa vielä aika tyttömäiseltä. Suurin puute oli ehkä juuri tuo melkoinen pituus, mutta ylimääräisen kiusan muodostivat myös pitkät huiskivat raajat, joita hän ei vieläkään osannut asettaa järjestykseen. Teiniaikainen kömpelyys vaivasi yhä. Hän oli kuin vasikka, ei vaan hieho, koska se kolmaskymmenes syntymäpäivä lähes...

 - Voi taivas näitä mietteitä, tuhahti Orvokki.

   Samalla hän vilkaisi ympärilleen, olisiko taas joku innokas apuri tarttumassa hänen löysästi heitettyyn lauseeseensa. Ei nyt sentään tällä kertaa. Sen olisikin täytynyt olla pappi tai ainakin joku taivaanrannan maalari, jos hän siihen ”taivas”-sanaan olisi takertunut.

   Nainen meni istumaan erääseen katukahvilaan ja tilasi vain teetä. Vatsaa joskus kipristeli. Piti vähän vahtia syömisiään, ettei maha kimpaannu. Sekin vielä ja jo tässä iässä. Äiti söi hyvällä ruokahalulla melkein hevosen päivässä. Maha kyllä kasvoi, mutta ei pahemmin valitellut. Äiti. Voi turkanen jos äiti olisi ollut toisenlainen.

   Jos äiti olisi ollut toisenlainen, Orvokkia ja Katia ei olisi olemassakaan. Isällä oli ollut toinen perhe ennen heitä. Hänellä oli ollut vaimo ja kolme murrosikäistä lasta. Hän oli tavannut viehkeän ja määrätietoisen Annikin ravintolassa jollakin liikematkallaan. Annikin lempi oli syttynyt heti, Kalevin hiukan myöhemmin.

   Kalevi oli pyristellyt kahden vaiheilla kolme vuotta. Hän ei olisi millään halunnut luopua ensimmäisestä perheestään eikä olisi ollut mikään pakkokaan, koska vaimo ei ollut lainkaan tietoinen puolisonsa harha-askeleesta. Heillä oli niin mukavaa yhdessä, mutta Annikki-neiti oli päättänyt, että tämä juttu ei saa jäädä miksikään tilapäiseksi syrjähypyksi. joita hänellä oli jo aivan tarpeeksi kontollaan. Nyt oli aika saalistaa itselleen vakituinen ja hihnassaan pysyvä aviomies.

   Annikki maanitteli, pyysi, suukotteli, houkutteli ja uhkaili. Hän laittoi jopa Katinkin alulle, jotta mies olisi taipunut. Hän löi Kalevia kaikilla mahdollisilla esineillä, ei onneksi sentään terävillä eikä raskailla. Muutenhan Orvokkikaan ei olisi saanut tilaisuutta syntyä.

   Kiihkeä rakastajatar kiristi miestä sillä, että menisi kertomaan Kalevin työtovereille, vaimon sukulaisille ja ystäville, vieläpä keskenkasvuisille tyttärille isän toilauksista. Viattomat ja pahaa-aavistamattomat lapset olisivat varmasti olleet aivan kauhuissaan.

   Viimein Kalevi taipui. Eräänä kauniina kesäiltana hän kertoi hillitysti ja hienovaraisesti tämän yllätysuutisen vaimolleen, joka puolestaan kirkui sen suureen ääneen lapsilleen ja naapureille.

   Pahin oli nyt takanapäin, joten Kalevi saattoi rauhassa panna eropaperit vetämään ja ruveta suunnittelemaan häitä uuden nuorikkonsa kanssa. Kati oli jo ehtinyt putkahtaa maailmaan, ennen kuin vihkivaloja viimein vaihdettiin vaaleanpunaisilla ruusuilla koristetussa vanhassa tunnelmallisessa kirkossa. Kaikki Kalevin kolme tytärtä oli kutsuttu juhlistamaan vihkitilaisuutta. He olisivat olleet kuin kevään ihanat sulottaret valkeissa pitsimekoissaan.

   Annikin mieliharmiksi yksikään heistä ei saapunut. Varmasti ensimmäisen vaimon vaikutusta. Sen ruppanan. Merkillistä, kuinka kauan joku jaksaa kantaa kaunaa pienestä vastoinkäymisestä. Entinen vaimo oli selvästi rupsahtanut eroprosessin aikana ja jatkoi sisukkaasti kuihtumistaan viimeiseen hengenvetoonsa asti. Tuotti siten paljon mielipahaa Kalevin hellälle sydämelle. Hankki mokoma vielä nivelreumankin jossakin vaiheessa. Naksutteli ja kränisi.

   Orvokki oli siis isänsä toisen vaimon toinen lapsi. Kati oli saanut päähänsä, että Orvokki oli nätimpi nimi kuin Eija, joten toisesta nimestä tuli kutsumanimi. Orvokki oli kirjoittanut muistiin pitkän luettelon kaikista niistä asioista, joissa kakkonen oli vaikuttanut hänen elämäänsä.

   Kaikissa mahdollisissa tilanteissa Kati sai aina valita ensimmäisenä ja kahmi tällä tavalla itselleen parhaat palat. Leivoksista, makeisista, leluista ja vaatteista.

 - Odota, odota vuoroasi, Okki. Anna Katin valita ensin, oli äiti määrännyt, vaikka kysymyksessä olisivat olleet Orvokin omat synttärit. - Älä ole niin itsekäs, että aina pyrit ensimmäiseksi.

   Kati oli nauranut sisarensa ongelmalle ja väittänyt, että tämän muisti oli siinä kohdassa valikoivaa. Pikkusisko huomioi vain kaiken kakkosta koskevan, mutta sivuutti muut numerot.

 - Ethän sinä nytkään asu toisessa kerroksessa vaan neljännessä.

 - Niin mutta se onkin kaksi kertaa kaksi.

 - Olet toivoton. Sinunhan kanssasi jää aina toiseksi, nauroi sisar.

   Katilla oli aina ollut paremmat arvosanat kuin Orvokilla. Kati tuli kilpailuissa tavallisesti ensimmäiseksi, Orvokki korkeintaan toiseksi. Kakkosten tarkkaaminen alkoi mennä jo manian puolelle. Hän osti arpoja, joissa oli numero kaksi. Ei voittanut mitään, mutta usko ei silti horjunut. Hän valitsi jos mahdollista tenttiään varten sellaisen päivän, jossa oli kakkonen. Saattoi nipin napin päästä läpi. Tavallisesti kuitenkin vasta toisella yrittämällä.

 - Tämäpä on hidasta meininkiä, marisi Kalevi tyttärelleen. - Kati suorittaa kaiken jo ensimmäisellä kerralla. Mikä sinussa on vikana? Tai tiedänhän minä. Olet kaikessa niin toiskätinen ja uneksiva. Kuin toisissa maailmoissa.

 - Siinä sen kuulet, isä. Uskon pian olevani toisen asteen kansalainen. Sekundaa.

 - No no,  hyvitteli isä. - Itsehän niistä kakkosista jatkuvasti höpötät.

 - Olen minä ainakin yhdessä asiassa ensimmäinen. Olen pidempi kuin Kati.

 - Sisko hyvä, jos otamme huomioon koko perheen, olet taas toisella sijalla, sillä isähän on sinuakin kookkaampi.

 - Lopettakaa, tytöt. Kakkoskanavalta tulee mielenkiintoinen elokuva. Ruvetaan katsomaan sitä, huuteli äiti.

 - Se ei taida olla kovin kaksinen, mutta onhan se saanut kaksi Oscaria, myhäili isä.

   Orvokilla oli kaksi ystävätärtä, Kiki ja Ulpu. Kiki oli valmis kuntohoitaja. Siinä sivussa hän oli perustanut perheen, jossa oli yksi poika, ja tytärkin syntyisi kuukauden kuluttua. Kiki lueskeli mielellään naisten lehtien psykologin palstoja ja sovelsi oppimaansa kaikkeen elolliseen. Yritti varmaan saada ulkosalla viihtyvää kollikissaansakin luopumaan seksuaalisista estoistaan. Ystävätärtään hän neuvoi:

 - Lakkaa mieltämästä itseäsi kakkosena. Keskity oikein voimakkaasti ajattelemaan, että oletkin kaikkein korkeimmalla pallilla. Päätä ponnekkaasti olla paras ja ensimmäinen. Älä päästä muita edellesi.

   Orvokki noudatti oitis tätä sääntöä. Kerran hän oli seisonut kadun varrella odottamassa ylipääsyä. Sillä kertaa eivät liikennevalot olleet apuna eivätkä esteenä. Väkeä oli tungokseen asti, ja eräs mustaan kauhtanaan pukeutunut terävänokkainen juppinainen levitteli olkapäitään ja laukkujaan päästäkseen ensimmäisenä törmäämään

liikenteen vilskeeseen. Kuin uhitteleva korppi, joka oli nousemassa siivilleen.

 - Tuotapa en päästä ensimmäiseksi. Nyt on minun vuoroni ja takuulla, tuumi Orvokki.

   Hän oli sysännyt naisen syrjään ja rynnännyt vilkasliikenteiselle kadulle. Suoraan hurjastelevan mopon saaliiksi. Vain toisen jalan nilkka oli murtunut tässä elämäntapojen uudistamispyrkimyksessä.        

   Ulpu opiskeli markkinointia ja oli jo julkikihloissa. Hänelle olisi riittänyt kosijoita vaikka joka sormelle, mutta nainen oli kauan harkittuaan valinnut Petterin, joka kiehasi ja pyöri morsiamensa ympärillä ylettömän rakastuneena. Oikein odotti tilaisuutta saada palvella rakastettuaan.

   Tämä ystävätär aivan erikoisesti varoitteli Orvokkia liiallisesta aktiivisuudesta miesten suhteen.

 - Älä missään nimessä näytä ihastumistasi. Anna miehen innostua ja kävellä ansaan.

   Orvokki ei vain käsittänyt, mitä se käytännössä merkitsisi. Katillekin oli varhain löytynyt kelvollinen sulhanen eikä siskon ollut tarvinnut ponnistella itseään henkihieveriin. Heidänkin perheessään oli jo kolme lasta.

   Toinenko nainen?

   Orvokki saapui asunnolleen. Kodiksi hän ei sitä vielä osannut kutsua. Hän riensi heti puhelimeen, näppäili tutun numeron, jossa oli jopa kaksi kakkosta. Tiesiköhän se kerrankin onnea? Pysyvää parisuhdetta? Oliko hänestä tulossa taikauskoinen?

   Lauri ei vastannut puhelimeen. Ei hivellyt hänen korviaan sillä hillityllä ja miehekkäällä äänellään. Ehkä hiukan liian pehmeällä ja alistuvalla, mutta eihän hän mikään machomies ollutkaan. Onneksi. Hän oli kohtelias. Hänellä oli vaaleat hiukan kihartuvat hiukset. Melkein naiselliset. Ei, ei. Ei toki naiselliset. Voihan maskuliinisella miehelläkin olla kauniit kiharat. Esimerkiksi...?

   Hetken nainen muistutteli joitakin maskuliinisia kultakiharaisia miehiä, mutta ei siinä kiireessä muistanut ainuttakaan. Ehkä Ruotsin kuningas nuorempana? Mutta oliko hän niin järin maskuliininen?

   Orvokki tuhahti. Mikä miehisyyden mittaaja hän oli. Pääasia oli tietenkin, että heillä synkkasi. Vai synkkasiko? Mikseivät asiat sitten edisty, vaikka he ovat tunteneet toisensa jo kolme vuotta? Äiti hoputteli, Ulpu varoitteli, Kati kiusoitteli ja Kiki yritti rohkaista.

   Mikä ihmeen kiire hänellä sitten oli? Siihen hän ainakin tiesi vastauksen ja suoralta kädeltä. Hänellä oli itse asiassa kauhea kiire. Hänellä oli kolmikymppisen naisen mieletön hoppu löytää mies ja saada lapsia. Kakkosnainen oli todella huolissaan, sillä biologinen kello raksutti pelottavana ja uhkaavana. Armotta.

 - Tulen hulluksi sen Laurin kanssa. Mikä häntä riivaa? Miksi se on niin jaakea? mutisi Orvokki tuskastuneena ja purki tavaroita pakkauksista. Senkin sinikantisen pienen huolivihkonsa. Selasi sitä huolimattomasti ja viskasi kirjahyllyyn. On tässä murheita jo tarpeeksi tällekin päivälle. Mitä menneistä.

   Ne Turun reissut. Siellä opiskeli Laurin hyvä tyttöystävä Camilla. He olivat seurustelleet jo ennen kuin Orvokki tapasi tämän hurmurinsa.

 - Se on vain ystävyyttä, vakuutteli mies. - Sellaista platonista. Camilla ymmärtää niin hyvin minun mielenliikkeitäni ja hänkin on kiinnostunut runoudesta.

 - Ja pyh, tuumi Orvokki. - Mokomakin runotar. Realistinen ja arkinen lääkärinplanttu. Olen se minäkin runoutta lukenut.

   Hän oli heti asiasta kuultuaan kantanut kirjastosta kilokaupalla  runokirjoja. Ne olivatkin ihan hyvää unilääkettä iltaisin. Kuinka joku jaksoikin leperrellä iltaruskosta ja pilvenhattaroista sivu sivun jälkeen, ja silti asiassa ei päästy hitustakaan eteenpäin. Kaikki polki paikallaan. Sitten runo olikin jo lopussa.

   Samanlaista on koko tämä minun elämäni, huokaili Orvokki. - En minä tähän vatkutukseen enää pitkäpiimäisiä runoja kaipaa. Voi kun äiti olisi toisenlainen, niin hän voisi neuvoa ja auttaa minua.

   Olihan Orvokki joutunut setvimään asioitaan äitinsä kanssa, koska tämä oli suorasukaiseen tapaansa ronskisti tivannut tyttäreltään, että missäs ne häät viipyvät.

 - Sinä et osaa pidellä miehestä kiinni. Sitä täytyy ensin naisellisin keinoin houkutella ja sen jälkeen se täytyy ottaa.

 - Entä jos Lauri ei olekaan se oikea?

 - Höpsis, mies on oikea, jos sinä päätät, että se on oikea. Sitten otat sen ja alat suunnitella häitä.

 - Niinkö sinä menettelit isän kanssa, kysyi Orvokki hieman ilkeästi.

 - No jaa, no niin, isäsi oli aivan hulluna minuun. Hän jahtasi minua yöt ja päivät. Ensimmäinen vaimo oli vain niin hankala kiviriippa suhteessamme. Kalevi hoiti eron ja lopulta sitten suostuin hänen kosintaansa.

   Äiti istui hetken vaiti ja katseli unelmoiden eteensä.

   Voi kauhistus, kuinka joku voi olla noin epärehellinen. Varmasti myös itselleen. Orvokkia sekä säälitti että suututti. Sitten hän alkoi pohtia, miten osaisi soveltaa emonsa neuvoa käytäntöön eli Laurin ottamiseen.

   Camilla ei sentään asunut Laurin luona, vaan hänellä oli oma asunto Helsingissä. Täältä käsin hän sitten kävi Turussa opiskelemassa. Hän saattoi vain päiväseltään tehdä sinne mutkan ja porhalsi sitten kiireen vilkkaa takaisin kotiin Lauria nujuuttamaan.

   Mikä heidän suhteensa oikein oli? Toisaalta he elivät erillään, mutta Orvokki oli huomannut, että Camilla piti miestä tiukassa otteessaan. Monta yhteistä suunnitelmaa Laurin kanssa oli kariutunut, kun Camilla oli päättänyt muuta ja myös toteutti aikeensa. Vei miehen lomailemaan minne ja milloin halusi. Varasi teatteriliput, vaikka Orvokilla olisi ollut jo muita suunnitelmia illan varalle. Mies seurasi nöyrästi kuin koira emäntäänsä.

   Kumpi heistä todellisuudessa oli se toinen nainen: Camilla vai hän? Puhelin soi ja Orvokki syöksyi vastaamaan. Iski vasemman kömpelön alaraajansa pöydänjalkaan. Hän tuskin tunsi kipua nostaessaan luurin paikaltaan ja vastatessaan uneksivan pehmeästi:  

 - Orvokki puhelimessa.

   Lauri vieroksui kovia ja särmikkäitä ääniä, joten nimestä tuli melkein ODVOGGI, koska kovia äänteitä ja uhkaavasti pörräävää R:ä piti yrittää välttää tai ainakin pehmentää ne naisellisiksi ja vienoiksi.

 - Haloo, onko Miettisellä?

 - Ei, tämä on...

 - Anteeksi, väärä numero.

   Lauri oli peräti kolme vuotta Orvokkia nuorempi, mutta oli puolestaan vuoden Camillaa vanhempi. Mitäs tuosta. Pieni ikäero, se kolme vuotta, mutta sittenkin tuntui, että Camillalla oli jonkinlainen etulyöntiasema. Lisäksi hän oli pieni ja siro. Hänellä oli uskomattoman kauniit sääret, jotka hän osasi somasti asetella vierekkäin, jotta esteettinen nautinto aivan kuin kaksinkertaistui. Nukkemaisuutta korosti vielä lyhyt musta tukka ja tummat, hieman vinot silmät. Ei hän toki kieroon katsonut, vaan hänellä oli jotakin itämaisen viehkeää ja salaperäistä ilmeessään.

   Totta kai he olivat tavanneet ja monta kertaa Laurin asunnolla, koska miehellä ei ollut mitään selvää lukujärjestystä naistensa tapaamisajoista. Jos Orvokki sattui tulemaan vierailulle samaan aikaan kuin kilpailijatar oli siellä, toinen tavallisesti perääntyi rupateltuaan kohteliaasti vähän aikaa. Se perääntyjä oli kyllä lähes säännöllisesti Orvokki. Camilla istui jämerästi keskellä sohvaa kuin ruustinna ja antoi ymmärtää, että nyt on hänen vuoronsa.

   Sekin Orvokkia suututti, että  vaikka hän oli juuri saapunut miehen luokse, Camilla saattoi ihan luonnollisena asiana kujertaa tälle:

 - Lauri, lähdepäs kanssani ostoksille ja ole niin kiltti, että autat minua kantamaan tavarat kotiini. Ne painavat niin kauheasti.

   Tällä nainen oikein alleviivasi hentouttaan ja avuttomuuttaan. Lauri vilkaisi Orvokkia ja sanoi tavallisesti tähän tapan:

 - Eihän sinulla Orvokki ole mitään sitä vastaan, että lähden Camillan kanssa? Tavataan me sitten uudestaan vaikkapa. Jookos?

   Lauri ei edes vaivautunut pitämään naisia erossa toisistaan. Ei välittänyt peitellä toisen olemassaoloa, sillä eihän kummassakaan suhteessa ollut mitään salaamista. Seksisuhde silti molempiin, sillä senkin Lauri oli avoimesti Orvokille tunnustanut.

 - Kumpi on parempi? oli Orvokki kerran äreänä kysäissyt.

 - En haluaisi mennä vertailemaan teitä toisiinne. Molempien kanssa on mukavaa, vaikkakin erilaista, oli Lauri diplomaattisesti selostanut.

 - Miten niin erilaista? Kumpi...?

 - Lähdettäisiinkö jo syömään? Mennään siihen uuteen pizzapaikkaan, jossa olin Camillankin kanssa. Hän piti siitä erityisesti.

   Orvokin oli tehnyt mieli kirota ja kirkua, että suksikoon vaikka mihin pizzapaikkaan ja muihinkin paikkoihin, mutta sitten he olivat vain yhdessä sopuisasti lähteneet kaupungille, ja juuri siihen kyseiseen ravintolaan.

   Orvokki tuohtui näistä muistoistaan niin ettei ollut kuulla koko puhelinta, kun se viimein pirisi.

 - Haloo, Orvokki puhelimessa, pääsi naiselta turhan kuuluvasti.

 - Mitä sinä huudat. Tiedäthän, etten kestä kovia ja karkeita ääniä. Se on niin sivistymätöntä.

 - Hei, Lauri, kiva, että soitit. Miten matkasi meni?

 - Aivan mukavasti. Kävimme Camillan kanssa teatterissa katsomassa sitä…

 - Olen täällä uudessa asunnossa. Kaikki on vielä aivan sekaisin, mutta voisitko silti tulla minua hakemaan. Menisimme jonnekin syömään.

 - Kiitoksia vain, mutta olen aika väsynyt ajamisesta. Sentään Turusta asti ja liikenne oli karmea. Kaksi kertaa joku törkimys oli vähällä törmätä autooni. Katsotaan vaikka huomenna. Mikäs kiire tässä on? Soittelen sitten sinulle.

 - Jaa, no ei sitten. Heippa.

 - Hei, Orvokki, älä rasita itseäsi liialla siivoamisella. Hyvää yötä.

   Orvokki istui pakkauksiensa keskellä ja nieli kyyneleitään. Aina se oli tämä sama juttu. Pelkkää pettymystä. Vastahan kello oli puoli seitsemän. Miten Lauri voi olla väsynyt kuin vanha ukko? Vai mistä se oli niin uuvahtanut? Ei kai sentään teatteri-illasta. Olikohan Camilla tullut taas Helsinkiin?                              

   Apumies

   Seuraavana aamuna puhelin soi ja Orvokki syöksyi vastaamaan.

 - Odvoggi buhelim..

 - Hei, täällä on Hannu. Muistathan sen ikkunanpesijäinsinöörin?

 - Hei, vastasi Orvokki hieman vaisusti. - Mitä kuuluu?

   Hannu nauroi makeasti. Hän varmaankin arvasi, että nainen oli odottanut jonkun toisen soittoa.

 - Kiitos, hyvää vain. Vieläkö tarvitset apumiestä, vai onko joku muu hoitanut tingin?

 - Ei...juu...ei. On ne vielä pesemättä. En vain ollut varma, tarkoititko totta tarjouksellasi.

 - Totta se on. Tulenko tänään? Mihin kellonaikaan?

   He sopivat ajasta heti aamupäivällä. Mies tuli täsmälleen kello yksitoista, niin kuin oli sovittu. Orvokki ihmetteli, että joku voisi olla niin helposti liikuteltavissa. Hän oli aika tavalla hämillään. Epäilyksiä heräsi. Entä jos mies on jonkin sortin rikollinen, vaikka eipä täällä ollut paljon ryöstettävää, mutta kuitenkin. Entä hän itse? Nainen parhaassa iässä. Oliko hän aivan hullu, että päästi ventovieraan kaverin kotiinsa?

   Ikkunan pesu sujui reippaasti, vaikka Orvokista tuntui, että mies sittenkin hieman viivytteli eri työskentelyvaiheissa. Halusi kai jatkaa seuranpitoa. Lopuksi Orvokki tarjosi apulaiselleen hyvät pullakahvit ja herkullista salaattia. Hannu kehui kovasti pöydän antimia ja istuskeli vielä hetken katsellen ympärilleen.

 - Jos vielä tarvitset asiantuntevaa apua jossakin hommassa, olen kyllä valmis tulemaan. Onhan sinulla minun puhelinnumeroni?

   Orvokki oli pannut merkille, että miehellä ei ollut sormusta. Sehän ei todistanut mitään, mutta oli jonkinlaisena osviittana. Hän kun ei millään hinnalla halunnut aloittaa seurustelua varatun miehen kanssa. Hän yritti olla ovela ja kysyi:

 - Onko se kotinumerosi?

 - Ei, se on työhön. Teen pitkiä päiviä, kun on tullut ylimääräistä rahantarvetta.

 - Oletko ostanut talon vai miksi?

 - Uutta asuntoa olen ainakin hakemassa, koska..., mies epäröi ja paljasti sitten. - Koska olen hakemassa asumuseroa.

   Orvokin kasvot varmasti venähtivät hieman, sillä Hannu kiirehti selittämään.

 - Meillä on jo kauan mennyt huonosti vaimon kanssa. Olemme jo pidemmän aikaa suunnitelleet eroa, ja nyt se viimeinkin toteutuu. Heti kun saan sopivan asunnon, muutan erilleen.

 - Etkö ole vielä löytänyt sellaista?

 - En, koska sen täytyy olla tarpeeksi tilava ja hyvässä kaupunginosassa. Haluan, että lapset tulevat sinne minua tervehtimään ja myös oleskelevat siellä useita päiviä lomillaan.

 - Montako lasta sinulla on?

 - Kaksi. Poika ja tyttö. Molemmat ovat jo koulussa.

 - Asutteko te täällä?

 - Ei kun Riihimäellä. Vaimollani on siellä työpaikka. Kyllä he pärjäävät.

   He hyvästelivät ja mies muistutti vielä Orvokkia, että tämä varmasti soittaisi ja pyytäisi apua.

 - Voithan sinä soittaa itsekin.

 - Niin, mikäs ettei. Vapaa, tai ainakin miltei vapaa mies, hymähteli Hannu.

   Ikkunanpesijä lähti ja Orvokki jäi järjestelemään paikkoja hieman sekavassa mielentilassa. Yksi asia, jonka hän ainakin oli päättänyt mielessään, oli se, ettei hän koskaan aloita seurustelua ukkomiehen kanssa. Siitä ei varsinkaan tule mitään valmista, paitsi tietysti äidin kohdalla. Mummo oli kertonut aika tarkkaan poikansa avioeropuuhista ja niistä kärsimyksistä, mitä mies oli tuottanut ensimmäiselle perheelleen. Sellaista ei huvikseen aiheuta muille eikä itselleen.

   Mutta Hannuhan oli eroamassa. Se on ehkä parin kuukauden asia. Silloin vasta Orvokki hoksasi, että eihän hän vielä ollut ajatellutkaan varsinaista seurustelua tämän kanssa. Lauriahan hän rakasti sydämensä pohjasta, mutta saisihan hänelläkin olla pelkkä eri sukupuolta oleva ystävä, niin kuin Laurillakin oli Camilla.

   Entä jos hän tällä keinoin saisi Laurin mustasukkaiseksi? Se ajatus elähdytti ja virkisti kummasti. Oliko tässä kohtalon johdatusta? Hannu ilmestyi paikalle antamaan potkua Laurin naimapuuhiin. Ettei vain potkaisisi väärään suuntaan? Lauri oli ylpeä mies ja arka arvostaan. Häntä ei saisi liikaa ärsytellä, jotta hän ei loukkaantuneena pakenisi Camillan hellään ja runolliseen, pah, syliin.

   Asetelma muuttuu  

   Kesä vaihtui syksyksi ja Orvokki oli saanut uuden kotinsa aivan viihtyisään kuntoon. Hän oli sittenkin soittanut Hannulle, joka kaksi kertaa oli käynyt jelppimässä uutta ystäväänsä. Jälkimmäisellä kerralla Orvokki oli kiitokseksi tarjonnut miehelle pizzan siinä Camillan suosimassa ravintolassa. Oliko Orvokilla joitakin taka-

ajatuksia? Saattoi ollakin.

   Lauria ja Camillaa ei näkynyt, mutta Hannu oli tehnyt oudon ehdotuksen. Hän ei ollut vieläkään löytänyt sopivaa asuntoa, vaan asusti huokeassa matkakodissa, ja se oli perin epäviihtyisää. Ajaminen Riihimäelle joka ikinen päivä oli liian työlästä, koska työpäivätkin olivat niin epäsäännölliset. Ehkä se pitkä työmatka juuri oli ollut omiaan vieroittamaan aviopuolisoita toisistaan.

 - Kuulehan, Orvokki. Sinullahan on käytössäsi kaksi tilavaa huonetta. Älä nyt ymmärrä väärin, mutta voisinko minä ihan vain tilapäisesti majailla siinä toisessa huoneessa? Maksaisin tietysti kunnollisen ja käyvän vuokran.

   Orvokki oli ällistynyt. Liian pian. Eihän hän tuntenut koko miestä. Ei ainakaan vielä, mutta jos nyt torjun, tuokin makupala livahtaa muitten käsiin.

   Mies huomasi Orvokin epäröinnin.

 - Ei sitten. Ymmärrän hyvin. Tämä oli liian röyhkeätä. Anteeksi kauheasti. Toivottavasti voimme silti vielä tavata.

 - Totta kai, ei se mitään, mutta minulla on toinen suhde, jota en haluaisi vaarantaa.

 - Asuuko mies luonasi?

 - Ei, mutta...

 - Oletteko kihloissa?

 - Emme, mutta....

 - Aiotteko pian mennä?

 - Emme, en tiedä, mutta...

 - Kauanko olette seurustelleet?

 - Kolme vuotta.

 - Ei se sitten haittaa. Jos olisitte tosissanne, olisitte jo aikoja sitten panneet töpinäksi vai onko hän sidottu?

 - Ei oikeastaan.

 - Mitä se nyt tarkoittaa? Oikeastaan.

 - Hän seurustelee toisenkin naisen kanssa.

 - Aikovatko nämä mennä kihloihin?

 - En tiedä, tuskin.

 - Asuvatko he yhdessä?

 - Eivät, mutta...

   Kymmenessä minuutissa Hannu oli onkinut selville Orvokin koko kummallisen rakkauselämän ja heiveröisen suhteen. Sitten hän saattoi naisen tämän kotiovelle, mutta ei yrittänytkään päästä sisälle jatkoille. Suuteli tätä kuitenkin kevyesti poskelle.

 - Näkemiin, Orvokki. Soitellaan. Mietipä huviksesi suhteitasi.

   Huvitusta se ei ollut, kun Orvokki jälleen sukelsi huoliensa myllerrykseen ja valvoi niiden parissa melkein koko yön. Pieni ruudullinen vihko olisi taas saanut pitkän luettelon murheita sivuillensa, jos nainen olisi viitsinyt ruveta kirjoittamaan.

   Lauri opiskeli, mutta Orvokki ei enää jaksanut edes kysellä, mikä ala milloinkin oli menossa. Mies oli uskomattoman päättämätön. Ylioppilaaksi tulonsa jälkeen hän oli käväissyt kaikissa mahdollisissa tiedekunnissa ja opistoissa, viihtynyt ehkä pari kuukautta ja vaihtanut sitten toiseen. Välillä hänellä oli työpaikkakin. Hän oli älykäs ja omien sanojensa mukaan menestynyt hyvin koulussa, mutta jotakin puuttui. Pitkäjännitteisyyttä ja taistelutahtoa vastoinkäymisten kohdatessa.

   Jossakin mielessä Orvokilla oli samantapaisia kokemuksia. Hänen todistuksensa eivät olleet mitenkään hyviä, mutta monenlaisissa oppilaitoksissa, jopa valtiotieteellisessä tiedekunnassakin, hän oli ehtinyt opintojaan harjoittaa. Ei niinkään suorittaa. Juuri valtiotieteellisessä he olivat kohdanneetkin kolme vuotta sitten. Lauri haaveili diplomaatin urasta, koska hänen setänsäkin oli sillä alalla. Näki maailmaa ja sai matkustella. Oli mahdollisuus seurustella hienojen ihmisten kanssa ja nauttia kulttuurista.

   Camilla oli viittä vaille valmis lääkäri. Hän halusi erikoistua lastenlääkäriksi. Hän opiskeli ahkerasti ja ajoi yhtenään Turun ja pääkaupungin väliä. Neljäkin kertaa viikossa. Nyt hän oli kuulemma kyllästynyt siihen. Eikä vain tympääntynyt ajamiseen, vaan hän oli alkanut suorastaan pelätä. Tosin mitään vakavampaa ei ollut vielä sattunut. Vain pari peltikolaria, mutta useita tosi vaarallisia tilanteita.

   Kilpailijattarella oli pieni ja turvaton kaksiovinen auto. Se litistyisi muitten ajoneuvojen alle, kuten piirrettyjen elokuvien kissa tiejyrän möyriessä sen päälle.

   Orvokki joutui vähän päästä karkottamaan ajatuksistaan mielikuvan auto-onnettomuudesta, jossa Camilla saisi surm..., hän menettäisi henke..., jotenkin menehty...tai vakavasti, ei kun lievästi loukkaant... Näitä kauheita sanoja Orvokki ei uskaltanut ajatella loppuun asti.

   Sitten hän hurskaana päätteli, että kenties jokin odottamaton onnettomuus muuttaisi Camillan luonteenlaatua siihen suuntaan, ettei hän enää olisi kiinnostunut Laurista. Irrottaisi sirot hyppysensä miehestä ja rakastuisi johonkin häntä hoitavaan lääkäriin. Hänellä olisi vain ihan mitätön murtuma käsivarressa tai pieni aivotärähdys, mutta niiden vaikutuksesta Camilla luovuttaisi eikä pyydystäisi enää Orvokin omaa rakastettua.

   Orvokilla oli hirveitä tunnontuskia jo näinkin miedoista kuvitelmista. Silti hän alin omaan kyseli Laurilta, mitä Camillalle kuului. Mies jo vähän ihmetteli.

 - Oletpa sinä kiinnostunut Camillasta. Olen toivonutkin, että teistä tulisi ystävät. Olen ollut huomaavinani jonkinlaista kireyttä välillänne. Olisihan se kivaa, jos me kaikki kolme voisimme joskus lähteä lomalle. Ilman niitä happamia ilmeitä.

   Olisipa Lauri nyt nähnyt hänen ilmeensä? Ei viisi sitruunaakaan voisi syytää sisuksistaan kitkerämpää happamuutta kuin Orvokin kolmikymmenvuotiaat kasvot. Muuten, hänellä oli jo syntymässä pienet vaot suupieliin ja pari hentoa ryppyä valkealle otsalle. Ne johtuivat näistä alituisista huolista ja pettymyksistä.

   Syyskuun 20. päivänä kello 21.15 kahden tien risteyksessä 52 kilometrin päässä Turusta kaksi autoa törmäsi toisiinsa. Toinen oli raskaassa lastissa oleva rekka-auto ja toinen oli kaksiovinen pikkuauto. Sitä ajoi nuori nainen, joka oli jostakin syystä joutunut väärälle ajokaistalle. Alkoholilla ei ollut osuutta onnettomuudessa, mutta keli oli ollut kovan vesisateen vuoksi vaarallisen liukas.

   Surutyötä Schubertin tahtiin

   Orvokki ei ollut lainkaan tietoinen tapauksesta. Olihan se tietysti ollut lehdessä, mutta ei hän niitä niin tarkkaan laavannut, että olisi huomannut tuota pientä uutista, joka kuitenkin saattoi muuttaa koko hänen elämänsä.

   Vuorokauden kuluttua onnettomuudesta Lauri soitti Orvokille ja itkien pyysi häntä tulemaan luokseen. Mies oli tuskin pystynyt ilmaisemaan asiaansa, koska itkunpyrskähdykset olivat olleet niin valtavat.

   Säikähtäneenä Orvokki riensi miehen asunnolle. Lauri oli suorastaan epätoivoinen surussaan. Nainen ihmetteli ja ajatteli, että Camilla oli sittenkin ollut tälle rakkaampi kuin hän oli osannut uskoakaan. Mikseivät he sitten olleet menneet yhteen ja tehneet totta rakkaudestaan?

   Alkoi pitkä surutyön aika, joka kesti jouluun asti, koska silloin Lauri aikoi lähteä vanhempiensa luokse Poriin. Orvokki yritti hienovaraisesti saada häntä luopumaan matkasta. Hänellä oli ollut aivan toisenlaisia suunnitelmia juhlapyhien ajaksi.

 - Lauri kultaseni, emmekö voisi viettää joulua yhdessä? Valmistaisin sinulle oikein sellaisen vanhan ajan joulun. Runsaasti monenlaisia herkkuja ja pieni kuusi ja koristeita. Kävisimme jouluostoksilla. Se varmaankin piristäisi sinua. Tunnelmallista joulumusiikkia. Ehkä pistäytyisimme kirkossakin.

 - Kiitos huolenpidostasi, mutta en kestäisi täällä tätä ensimmäistä jouluani ilman Camillaa. Minun täytyy päästä omaisteni pariin.

 - Olenhan minäkin sinulle läheinen ihminen. Olemme tunteneet toisemme jo kauan. Enkö minä saisi lohduttaa sinua?

 - Olet jo tehnyt niin paljon hyväkseni. Nyt kaipaan sellaisia ihmisiä, jotka ajattelevat positiivisesti rakkaasta vainajastani.

 - Kyllähän minäkin, huudahti Orvokki hätääntyneenä.

 - Uskon todella, että sinä yrität olla myönteinen, mutta sisäisesti vaistoan, että sinulla on negatiivisia ja selvittämättömiä tunteita Camillaa kohtaan. Kunpa olisit pystynyt kohtaamaan hänet ystävänä jo hänen eläessään.

 - Voi Lauri, etkö millään voisi jäädä tänne? Minä yritän muuttaa suhtautumistani. Yritän tosissani.

 - Älä ryhdy painostamaan minua. Koen sen liian ahdistavana.

   Niiden pitkien raastavien viikkojen aikana Lauri sai paljastettua, että erityisesti hänen mieltään painoi se viimeinen kerta, jolloin hän ja Camilla tapasivat. Nainen oli hartaasti pyytänyt, että mies muuttaisi Turkuun ainakin seuraavaan kevääseen asti. Silloin Camilla jo valmistuisi ja yrittäisi saada työpaikkaa lähempänä Lauria. Edes tulevan talven Camilla säästyisi näiltä pitkiltä ajomatkoilta, joita hän pelkäsi ja inhosi.

 - Mitä vastasit hänelle, Lauri?

 - Sanoin vain, että katsotaan nyt ja että eihän tässä olla jäniksen selässä.

 - Miten Camilla siihen suhtautui?

 - Hän katsoi minua pitkään tummilla silmillään. Hyvin surullisesti ja pettyneenä. Voi jospa olisin luvannut muuttaa Turkuun. Kenties hän silloin olisi ollut iloisemmassa ja toivorikkaammassa mielentilassa eikä koko kolaria olisi päässyt tapahtumaankaan.

   Orvokki laittoi välillä vahvaa kahvia ja valmisti terveellisiä aterioita, sillä Lauri ei tahtonut surussaan syödä mitään. Jos naisen mielessä jo oli välähtänytkin se mahdollisuus, että nyt oli tie auki taivasta myöten, hän uljaasti torjui tuon ajatuksen ja keskittyi hoivaamaan surevaa ystäväänsä. Todella epäitsekkäästi ja myötätunnolla. Lauri oli laihtunut ja hänen kapea siropiirteinen nenänsä oli yhä vain terävöitynyt. Hienon hienoja ryppyjä oli ilmestynyt silmäkulmiin ja otsaan. Kaunis prinssi oli kuihtumassa.                            

   Ystävätär tarjoutui joskus jäämään yöksi jo siitäkin syystä, että hän joutui kulkemaan melkoisen matkan kotinsa ja Laurin asunnon väliä. Vaihtamaan jopa bussia. Lauri torjui ehdotuksen jyrkästi.

 - Ei missään tapauksessa. Kyllä minä pärjään. Minun täytyy saada olla täällä välillä yksin muistojeni kanssa.

 - En minä sinua häiritsisi Lauri-kulta. Voisin mennä jo aikaisin nukkumaan.

 - Ymmärrän, ettet halua olla häiriöksi, mutta minä kaipaan välillä rauhaa. Lisäksi me puhumme Camillan äidin tai sisaren kanssa harva se ilta. Joskus hänen kouluaikainen ystävättärensäkin soittaa minulle. Se lohduttaa meitä kaikkia.

 - En minä kuuntelisi sinun henkilökohtaisia puheluitasi. Voisin mennä vaikka kävelylle siksi aikaa.

 - Älä nyt ole noin itsepintainen, Orvokki. En jaksa koko aikaa olla taistelu- ja puolustusasemissa. Sinun pitäisi osoittaa enemmän hienotunteisuutta surevaa kohtaan.

 - Voi, miksi puhut minulle noin julmasti? Enhän minä halua sinulle muuta kuin hyvää.

 - Sen uskon ja siksi toivoisinkin sinun menevän yöksi kotiisi. Tule sitten taas varhain aamulla, jos se vain sopii. Jollei siitä ole sinulle suurta vaivaa, pyytäisin sinua tulemaan kauppahallin kautta. Sieltä voisit ostaa sitä herkullista savustettua nautaa, jota olen sinullekin tarjonnut. Ruokahaluni on mennyt todella huonoksi, joten ihan oman terveyteni vuoksi minun täytyy yrittää vaalia sitä joillakin vaatimattomilla herkuilla.

 - Joudun tekemään melkoisen mutkan tullessani. Eikö sitä lihaa saa muualta?

 - Ei yhtä hyvää, mutta jos sinulle ei sovi, en tietenkään halua olla vaivaksi.

   Sopihan se kun sovitettiin. Vaatimaton herkku maksoi muuten melkoisesti, mutta Orvokki ei kehdannut pyytää mieheltä rahaa, koska tällä oli muutakin tärkeämpää pohdittavaa.

   Päivät kuluivat kokonaan näissä laupiaan samarialaisen palvelutehtävissä. Laurin opintoja ei kumpikaan edes muistanut, mutta Orvokiltakin meni muutama tentti sivu suun, kun hänen piti olla kaiket ajat rakastettunsa seuralaisena. Hänen teki mieli jo pyytää isää ostamaan hänelle auton, jotta ”työmatkat” sujuisivat helpommin.

   Orvokki ymmärsi, että fyysisen lähestymisen aika ei ollut vielä tullut, mutta hän yritti silti joskus vaivihkaa silittää miehen pehmoista tukkaa tai taputtaa häntä lohduttavasti kädelle. Senkin Lauri torjui yllättävän voimakkaasti. Hän oli kuin mimoosa, johon kukaan ei tohtinut koskea. Raskas suru ympäröi häntä kuin läpipääsemätön panssari.

   Lauri oli hyvin musikaalinen ja aikaisemmin hän oli ihan vakavissaan harkinnut muusikon uraa. Hän lauloi, soitti pianoa ja viulua. Olipa hän yrittänyt säveltämistäkin. Hän oli opiskellut säveltapailua, ja pelkäksi tapailuksi se oli jäänytkin, kuten joku ilkeämielinen naapuri oli asian ilmaissut.

   Hyvin tärkeänä mies piti vakavan musiikin kuuntelemista. Orvokki istui sohvan toisessa päässä ja mies toisessa nojaten kyynärpäätään pehmeään tyynyyn. Välillä hän itki ja huokaili haikeasti. Erityisen lohduttavaa ja rauhoittavaa oli Schubertin ”Winterreise” mahtavan basson laulamana. Toisinaan huoneiston täytti juhlavilla

soinnuillaan joko Bach taikka Händel.

   Orvokki ei ollut koskaan tuntenut kiinnostusta klassiseen musiikkiin ja Schubertiin hän kyllästyi kerrassaan. Kuukauden kuluttua hän olisi osannut laulaa koko kappaleen ulkoa, jos hän vain ylipäänsä olisi osannut laulaa. Yölläkin se soi hänen korvissaan. mutta kyllä se tästä muuttuu. Parasta on antaa miehen tehdä surutyönsä loppuun. Varmasti hänelle jää mielikuva myötätuntoisesta ja rakkaasta ystävästä. Vielä se koittaa onnen hetki heillekin. Kärsivällisyyttä, sitä tässä vaadittiin.

   Rakastunut nainen oli jostakin kuullut lauseen: ”Kärsivällisyyden palkka on kärsivällisyys”. Hänen mielestään se oli huono sanonta, sillä hänen tietenkin sen olisi pitänyt kuulua: ”Kärsivällisyyden palkka on se, että saa mitä toivoo ja odottaa”.

   Nainen siivosi, laittoi ruokaa ja pesi pyykkiä. Monessa asiassa hän joutui noudattamaan Camillan esimerkkiä. Mies halusi, että myös hänen alusvaatteensa silitettäisiin.

 - Pitääkö sukatkin silittää? Orvokki uteli hieman ivallisena.

 - En ole ihan varma, mutta luulen, että Camilla silitti nekin. Hän oli niin tavattoman siisti ja tarkka kaikesta.

   Laurin ääni tukahtui ja suu meni väärään kuin pienellä lapsella. Ikävä ja kaipaus putkahtivat esille pienistäkin arkisista toimista ja esineistä. Hakiessaan ja järjestellessään tavaroita Orvokki totesi, että taloudessa oli hämmästyttävän paljon vainajan omaisuutta. Nyyhkyttäen Lauri kosketteli hiusharjaa taikka sinistä angorapuseroa taikka tehokasta vihannesraastinta.

   Kaikkialta muistot tulvahtivat vastaan. Myös Orvokille. Hän seisoi keittiössä painaen otsaansa kylmään äskettäin maalatun astiakaapin oveen. Camilla oli valinnut värin, hennon vaaleanvihreän. Olohuoneesta kuului Laurin voipunut mutta silti kohtelias ja hillitty ääni:

 - Orvokki, mikä siellä kitisee ja natisee? Mikä on se kirskuva ääni. Voisitko lopettaa? Hermoni eivät kestä tuollaista narskutusta.

 - Totta kai, kultaseni. Anteeksi, pyyteli Orvokki ja lakkasi narskuttamasta hampaitaan. Hän ei ollut itsekään huomannut kiristelevänsä niitä.

   Hartaista ja toistuvista pyynnöistä huolimatta Lauri ei muuttanut mieltään, vaan lähti kuin lähtikin jouluksi Poriin. Hän kertoi, että eräs Camillan koulutoveri vietti myös jouluaan siellä sukulaistensa seurassa. He olivat päättäneet tavata ja auttaa toisiaan tässä raskaassa surutyössä.

 - Voisinhan minäkin auttaa sinua. Voit puhua Camillasta koska vain ja niin paljon kuin haluat.

 - Kiitos vaan, mutta Margit on hänen rakas lapsuudenystävänsä ja osaa kertoa kaikenlaisia herkkiä muistoja yhteisestä ystävästämme.

 - Onko hän naimisissa? töksäytti Orvokki varomattomasti.

 - On ja hänellä on kolme lasta. Camilla niin piti lapsista.

   Taas miehen kauniit siniset silmät kyyneltyivät. Sitten hän loi nuhtelevan katseen Orvokkiin.

 - Et suinkaan sinä vain ole mustasukkainen Margitillekin? Kolmen lapsen äidille. Se on minusta jo jotenkin sairasta. Olen huomannut, että olet liian omistushaluinen ihmisiin nähden.

   Nyt kyyneltyivät Orvokin harmaat silmät. Elämä oli jatkuvasti niin peräti harmaata ja toivotonta. Miksi?                          

   Orvokki saattoi Laurin asemalle, koska tämä ei mitenkään uskaltanut lähteä omalla autollaan. Juna tuntui turvalliselta auto-onnettomuuden jättämän kauhean shokin jälkeen..

 - Haluaisitko, että lähden sittenkin mukaasi? Voisin asua hotellissa, jos vanhempiesi kodissa ei ole tilaa.

   Mies näytti melkein pelästyneeltä.:

 - On siellä tilaa, onhan toki. Suuri omakotitalo, oikeastaan huvila, mutta haluan olla pelkästään omaisteni kanssa. Me läheiset yhdessä perinteellisessä joulujuhlassamme.

 - Eihän Margitkaan ole omaisiasi, töksäytti Orvokki taas harkitsemattomasti.

   Lauri katsoi häntä murheellisena.

 - Voi Orvokki, kuinka sinun on vaikeata päästä tuosta vikoilevasta luonteenlaadustasi. Olet toisaalta niin mukava ystävä.

 - Sinä näytät aika masentuneelta, Lauri. Jos saattaisin sinut vaikka Tampereelle asti, niin matkasi menisi miellyttävämmin?

 - Kiitos kaunis, mutta siitä olisi sinulle liikaa vaivaa. Haluan istua rauhassa ja mietiskellä elämää vähän pintaa syvemmältä.

   Nainen oli haluttomasti ja viivytellen poistunut vaunusta, jonne hän oli melkein väkisin tunkeutunut Laurin seuraksi. He olivat etsineet numeroidun paikan. Se oli ikkunan vieressä ja onneksi menosuuntaan, koska mies tuli pahoinvoivaksi istuessaan selkä veturiin päin.

 - Sydämelliset kiitokset sinulle, Orvokki, kaikesta huolenpidostasi ja ystävyydestäsi. Juna lähtee näillä sekunneilla. Lähde jo, ettei sinun tarvitse hypätä liikkuvasta junasta. Käytävällä on kauhea tungos. Hyvää joulua!

   Miksi hän jo nyt toivotti hyvää joulua? Eikö hän aikonut soittaa sitä ennen, vaikka jouluun oli vielä monta päivää? Huoli ja tuska täyttivät naisen sydämen. Mies melkein työnsi hänet ovea kohti. Syleili nopeasti ja viileästi. Ei puhettakaan suudelmasta, ei edes poskelle. Lauri ei mielellään näyttänyt tunteitaan ihmisten aikana, puolusteli Orvokki hänen käytöstään. Nainen perääntyi takaperin ja askel askeleelta käytävää pitkin. Aivan kuin tyrkittynä. Hän ei millään olisi halunnut erota rakkaastaan.

   Viimein hän oli laiturilla. Juna nytkähti liikkeelle kuin kuolinkouristuksissa. Hirveitä ajatuksia. Orvokki käveli ja sitten juoksi vaunun rinnalla. Hän näki Laurin istuvan rauhallisena ikkunan ääressä, mutta tämä ei vilkaissutkaan ulos. Tutki jotakin sylissään, ehkä laukkuaan. Orvokille jäi hämärä mielikuva siitä, että vastapäisellä penkillä nököttävä nainen huomasi tilanteen, kurkki uteliaana ikkunasta ja silmäili häntä säälien. Epätoivoista saattajaa.

   Orvokki oli niin hengästynyt junan rinnalla juoksemisesta ja vähän muustakin, että kyyneltensä läpi hän näki melkein punaista tuijottaessaan viimeisen vaunun peräseinää, ennen kuin pikajuna häipyi mutkan taakse. Viimeisen vaunun näköpiiristä liukumisessa on aina jotakin lopullista ja peruuttamatonta. On kuin armoton esirippu aukeaisi ja arkku lipuisi poltettavaksi krematorion kappelissa. Juna ei koskaan käänny takaisin, kuten auto voi tehdä. Ripeä ja jyrkkä U-käännös, ja taas ajoneuvon nokka osoittaa kohti hyvästelijää. Riemukas ja onnellinen jälleennäkeminen.  

   Nainen huiskutti ja vilkutti ja heitteli päämäärättömiä lentosuukkojaan vielä silloinkin, kun hän oli jo varma, ettei mies niitä enää huomaisi. Oliko tämä kertaakaan katsonut ulos ikkunasta junan lähdettyä? Hänellä oli matkalukemisenaan jokin vakava filosofinen teos, jonka avulla hän yritti kaivautua pintaa syvemmälle.

   Tuntien itsensä kovin hylätyksi nainen hiljalleen käveli kotiinsa. Seuraavana päivänä hän menisi Laurin asunnolle siivoamaan ja järjestelemään paikkoja, jotta tällä olisi miellyttävämpää palata kotiin joululomaltaan. Lisäksi Lauri oli pyytänyt häntä kastelemaan kukkia. Eräs Camillan lahjoittama vaati vettä ainakin joka kolmas päivä.

 - Vaadi mitä vaadit, kähisi Orvokki hampaittensa välistä. - Taitaa sinulle käydä hullusti minun hoidossani.

   Kukka viihtyi ja kukoisti aivan erinomaisesti hänen hoidossaan, sillä eihän Orvokki voinut mitään lempeälle ja alistuvalle luonteelleen.

   Onnen odotusta

   Kyllä Orvokillakin oli syvällisempiäkin ajatuksia, sillä vähän väliä hänen mieleensä putkahti jokin hieno lause tai sananlasku. Eräs vaivasi häntä alituiseen. ”Toivossa on hyvä elää.” Ehkä tuo piti paikkansa, jos toivo oli hyvin perusteltua, mutta häntä alkoi kalvaa ahdistus ja pelko, ettei hän koskaan saisi omakseen unelmiensa prinssiä. Eikä ketään muutakaan, vähemmän toivottua.

   Lauri viipyi Porissa pitkään eikä soittanut kertaakaan. Orvokki jo hermostui, oliko miehelle sittenkin sattunut jokin onnettomuus. Vai oliko hän sairastunut vakavasti? Luulisi hänen sentään rakkaalle naisystävälleen soittelevan, vaikka olikin siellä vanhempiensa hellässä hoivassa. Lauri oli ainoa poika. Hänellä oli paljon vanhempi sisar, joka oli ollut nuorukaiselle melkein kuin toinen äiti. Nuorukaista oli siis hellitty ja hemmoteltu oikein kahden emon voimalla.

   Orvokki ei jaksanut ajatellakaan oman joulun valmistamista asuntoonsa, vaan myöntyi auliisti äitinsä pyyntöön tulla heidän vieraakseen. Vanhempia hieman ihmetytti, että tytär oli niin huonosti pitänyt yhteyttä. Tuskin oli puhelimessa ehtinyt juttelemaan ja kertomaan menemisistään. He olivat jo huolissaan.

   Kun tytär tavaroineen ja lahjakääröineen ilmestyi kotiovelle, äidin ensimmäiset sanat kuuluivat:

 - Voi hyvä ihme, Okki, mitä sinulle on tapahtunut? Olet tullut entistäkin kulmikkaammaksi. Olet laihtunut, mutta se ei sinua juuri kaunista, kun olet niin suuriluinen ja kromelo.

 - Heippa, äiti, yritti Orvokki keskeyttää tuon hänen ulkonäkönsä arvioinnin. - Kivaa, että saan viettää joulun täällä. Mitä isälle kuuluu?

 - Tuossahan se Kalevi onkin. Lihoo ja hidastuu entisestään. Mutta sinullahan on jo ryppyjä. Parasta se on kolmikymppisenkin alistua kohtaloonsa ja käyttää kunnon voiteita ja kasvonaamioita. Minulla on hieno resepti...

 - Koska se Katin perhe saapuu? Ihana nähdä niitä lapsukaisia.

   Orvokki kertoi perheelleen tarkempia yksityiskohtia elämästään Laurin kanssa. Neuvoja ja ohjeita alkoi heti sataa kaatamalla.

 - Nyt sinulla on loistava tilaisuus napata se mies, kun Camillasta on noin vaivattomasti päästy eroon, touhusi äiti. - Toimeksi vain. Pyydetään poikaystäväsikin tänne joulua juhlimaan.

 - Hän lähti Poriin vanhempiensa luokse.

 - Hulluko sinä olet, että päästit miehen sinne, niin kauaksi? Koska hän palaa?

 - Ei ole ollut puhetta. Ehkä uuden vuoden jälkeen.

 - Etkö ole kysynyt?

 - Emme ole soitelleet hänen lähtönsä jälkeen.

   Äiti oli aivan äimänä.

 - Sinulta se ote lipsuu joka tilanteessa. Että päästitkin sen karkuun. Soita heti sille ja sano, että tulet sinne tapaninpäiväksi. Tuolla on puhelin. Minä pyöritän numeron. Mikä se on?

 - Älä nyt hätäile, äiti, vaikersi Orvokki. - En minä voi. Katsotaan nyt.

 - Okki on ihan oikeassa, puuttui Kati puheeseen. - Älä ihmeessä soita, vaan anna Laurin hoitaa yhteydenotto. Pallo on nyt hänellä.

 - Pallo on perusteellisesti hukassa, jollet soita. Mikä sen numero on?

   Äiti ja Kati kiistelivät näistä aivan vastakkaisista mielipiteistään. Orvokista tuntui, että hän sekoaa. Isäkin innostui asiasta, vaikka harvemmin pyysikään tai sai puheenvuoroa tässä kanalaumassa.

 - Onko sillä Maurilla mitään ammattia?

 - Lauri se on, oikaisi Orvokki harmistuneena.

 - Niin missä se Lauri on töissä? Vai opiskeleeko se?

 - Hän opiskelee vielä.

 - Mitä sitten?

 - Noo kaikenlaista. Ei mitään juuri tällä hetkellä, koska hän suree Camillan poismenoa.

 - Mitä sinä tyttö puhut? Jos kaikki lesket lakkaisivat työnteosta, Suomen työllisyystilanne olisi aivan toinen. Vuoden suruaika ja nuorille aukenisi hyviä paikkoja. Heh heh. Jos vielä eronneetkin saisivat saman itkemisajan, niin...

 - Älä ole typerä, Kalevi. Tämä on vakava asia. Tyttö on pian kolmekymmentä eikä miehestä tietoakaan.

   Äiti vilkaisi tytärtään arvioivasti ja korjasi:

 - Nimittäin aviomiehestä. Kolme vuotta seurustelleet ja kaikki yhtä tyhjän kanssa.

 - Kyllä minä yritän parhaani, nyyhkytti Orvokki. - En jaksa enää. Taidan sittenkin mennä asunnolleni.

   Vanhemmat ja Kati rauhoittelivat häntä.

 - Vietetään nyt mukava joulu kaikki yhdessä. Pian se Lauri palaa. Voi olla jo ihan toisissa tunnelmissa.

   Lomalla Orvokki tapasi myös ystävättäriään. Heitäkin hän oli laiminlyönyt näinä surun kuukausina. Ulpulla oli varma neuvo valmiina:

 - Johan minä olen sinulle sanonut. Unohda se mies. Hän ei ole sinun arvoisesi. Eikö sinulla ole sen vertaa ylpeyttä? Ota hänestä ainakin etäisyyttä.

 - Johan meillä on täisyyttä, vikisi Orvokki onnettomana. - Hänhän on Porissa asti.

 - Se on hänen ottamansa etäisyys. Sinähän tässä surkeana odotat ja haikailet. Ryhdy puuhaamaan jotakin muuta ja heitä mielestäsi koko kaveri. Hän on sinulle vain pakkomielle.

   Kiki oli ainoa, joka todella toi hänelle lohtua tässä murehtimisessa.

 - Tule viettämään uutta vuotta meille. Tehdään taikoja. Ei sitä koskaan tiedä, vaikka ne auttaisivat.

 - Ei minua mikään voi auttaa. Olen tuomittu vanhaksi piiaksi.

 - Höpö höpö. Muistathan, miten minäkin löysin Jormani? Ne horoskoopit. Niihin minä uskon.

 - Se oli vain sattumaa, väitti Orvokki vastaan.

 - Eikä ollut. Luin sen viikon horoskoopista, että onnenpäiväni on keskiviikko ja onnenvärini olisi silloin sininen. Muistatko, mitä tein?

 - Menit jonnekin keskiviikkona?

 - Joo, juuri niin. Lähdin ystävättäreni kanssa ravintolaan ja ylläni oli taivaansininen leninki. Se jossa oli vaaleampia röyhelöitä. Muistatko?

 - Muistan sen puvun, sillä se todella sopi sinulle.

 - Tulimme Marjan kanssa ravintolaan ja odotimme pääsevämme pöytään. Silloin jo joku koputti minua olkapäälle ja pyysi tanssiin. Se oli Jorma.

 - Jo oli nopeata meininkiä.

 - Niin oli. Tiesimme molemmat heti ensi silmäyksellä, että tuo on se oikea. Siitä se alkoi. Jorma kertoi, että juuri se sininen leninki oli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Hän piti jo siihen aikaan siitä väristä.

 - Mitä se horoskooppi siinä auttoi? Olisit mennyt tanssimaan muutenkin. Tehän kävitte jatkuvasti jossakin Marjan kanssa.

 - Turhaan sinä yrität vesittää tätä asiaa. Tehdään sinulle taikoja ja luetaan kaikkien lehtien ennustukset. Kyllä se vielä tärppää.

 - Minä haluan Laurin enkä muita.

 - Ehkä horoskoopit neuvovat siinäkin asiassa. Milloin ja miten sinun pitäisi toimia.

 - Ja minkä värinen pusero ja millaiset korut, tuhahti Orvokki hiukan ironisesti. - Voi älä nyt loukkaannu, Kiki. Uskonhan minä. Yritetään yhdessä.

   Ystävättäret alkoivat punoa sotasuunnitelmiaan ja selailla naisten lehtiä. Se kummasti lohdutti ja virkisti ikävöivää morsiota.

   Kokeilua

   Orvokki rohkaisi mielensä ja soitti tulevien appivanhempiensa kotiin. Hän oli taas kerrankin luottavaisella mielellä. Tulevaisuus näytti kohtalaisen varmalta. Camilla oli historiaa eikä enää voisi tapahtua mitään, mikä estäisi heidän avioitumistaan.

   Tuleva ”anoppi” vastasi puhelimeen. Hän oli aivan moitteettoman ystävällinen, kun oli ensin käsittänyt kuka soitti. Ei nähtävästi tiennyt hänestä mitään. Se hieman masensi Orvokkia, mutta hän lohdutti itseään päättelemällä, että ehkä Lauri oli puhunutkin hänestä äidilleen, mutta tämä oli unohtanut.

   Kohteliaasti he kyselivät toistensa joulun vietosta, mutta valitettavasti hän ei voinut pyytää Lauria puhelimeen, koska hän juuri sillä hetkellä nukkui.

 - Ei kai hän vain ole sairas, kysyi Orvokki hätääntyneenä.

 - Ei ollenkaan. Nykyään hän voi jo paljon paremmin. Hän oli kovin masentunut tänne saapuessaan. Kovia kokenut poika-parkani. Olemme todella yrittäneet kaikkemme valaaksemme häneen taas uutta elämänhalua.

   Anopinkokelas lupasi pyytää poikaansa soittamaan Orvokille.

   Kun puhelua ei vain kuulunut, Orvokki päätti yrittää uudelleen. Sydän pamppaillen hän näppäili numeron. Tällä kertaa isä vastasi. Hän jahnasi hallootansa useampaan kertaan eikä millään tahtonut tajuta kuka soitti.

 - Halloo, halloo. Kuka? Halloo...Ai että Orvokki Kuussa? Mikä on asianne?

 - Voisinko saada Lauria puhelimeen?

 - Lauri on nyt lenkillä.

 - Voisitteko pyytää häntä soittamaan Orvokille numeroon...?

   Ukko kärisi, että hän hoitaa asian, mutta soittoa ei vain tullut. Taas kului muutama päivä. Oli jo tammikuun puoliväli. Kylmää ja pimeätä. Orvokki poltti joka päivä paksua lilanväristä kynttilää. Aivan kuin vainajalle. Kummalle se olikaan sytytetty? Camillalle vai Laurille? Vai hänelle itselleen? Violetti on hyljätyn väri. Siitä eivät horoskoopit maininneet halaistua sanaa.

   Kolmas kerta toden sanoo, tuumi Orvokki ja koetti vielä tavoittaa Lauria. Tämän äiti oli vuorostaan puhelimessa. Hän väitti kertoneensa pojalle aikaisemmasta soitosta ja hiukan tuntui hiukan ihmettelevän, ettei Lauri ollut ottanut yhteyttä.

 - Sellainen ei ollenkaan ole poikani tapaista. Hän on niin tunnollinen ja hyvin kasvatettu nuori mies. Hoitaa aina täsmällisesti asiansa ja ottaa toiset huomioon.

   Orvokki rauhoitteli rouvaa ja kysyi. oliko poika tällä kertaa tavattavissa.

 - Valitettavasti ei nytkään. Hän on ystäviensä kanssa ulkona. Kaipaa niin kovasti virkistystä. Onneksi Pori on hänen kotikaupunkinsa, joten entisiä koulutovereita vielä löytyy.

   Orvokin teki mieli vähän kummastella surevan lesken vilkasta seuraelämää, mutta lähetti hänelle vain terveisiä ja pyysi soittamaan. Mutisi, että asia on tärkeä. Olihan se tuiki tärkeää, naiselle itselleen ainakin. Yhtäkkiä rouva kysäisikin:

 - Kuinka kauan te olette tunteneet toisenne?

 - Kolme vuotta.

 - Vai niin, ja Camillan poikani oli tuntenut yli viisi vuotta. Laurimme on aina ollut uskollinen ystävilleen. Sekin... -, anoppi tuntui miettivän ja jatkoi sitten ystävälliseen tapaansa. - Tunsitteko te Camillan?  

 - Tunsin ja yritin auttaa Lauria viime syksynä ja auttaisin vieläkin, jos saisin häneen yhteyttä.

 - Sepä hauskaa kuulla. Olemme niin iloisia, että olette tukenut Lauria tässä murheen laaksossa. Kiitokset teille.

   Tämä tuntui hyvältä kuulla. Anoppi olisi varmasti myötämielinen häntä kohtaan, kun se aika koittaisi. Hiukan tulevaa miniää ihmetytti, että Lauri tuntui aina olevan estettynä. Parin päivän kuluttua hän jälleen soitti Poriin. Voihan se neljäskin kerta toden sanoa. Sehän on joka tapauksessa kaksi kertaa kaksi, arveli tämä taikauskoinen nuori nainen. Lopultakin mies oli langan päässä.

 - Hei, Lauri, olen ollut kamalan huolissani sinusta. Miten sinulla menee?

 - Kyllä se tästä. Äiti ja isä ja sisaren perhe ovat olleet suurena apuna ja sitten se...

 - Niin mikä?

 - No yleensäkin vanhat tuttavat ja sukulaiset. Millainen sinun joulusi oli?

 - Oikein hyvä ja tunnelmallinen. Olin vanhempieni luona Espoossa. Katinkin perhe oli siellä. Vanha perhejoulu. Jopa lunta ja joulupukki. Milloin tulet Helsinkiin?

 - En oikein tiedä. Ehkä viivyn täällä vielä jonkin aikaa, kun se...

 - Kuule, Lauri. voisin lainata isän suurta autoa. Se on takuulla turvallinen ja olen hyvä ajaja. Isä usein pyytää minut kuskiksi pitkille liikematkoilleen. Minä voisin tulla hakemaan sinua, niin sinun ei tarvitse kököttää junassa niin kuin sinne mennessäsi. Olisi kivaa tavata perhettäsi.

 - Katsotaan nyt. Eihän sillä ole mitään hoppua. Kiitos ja soitellaan taas. Äitikin juttelee mielellään kanssasi. Moi.

 - Moi, Lauri, terveisiä äidillesi.

   Orvokista oli alkanut tuntua, että melkein kaikki keskustelut muitten ihmisten kanssa olivat jollakin tavalla tyrmääviä. Sen jälkeen täytyi oikein haukkoa henkeä ja koota itsensä. Kaikki ei ole nyt kohdallaan, vaikka hän kuinkakin yritti puolustella Laurin käytöstä. Ei rakastunut sulhasehdokas ole noin viileä ja torjuva. Nyt Orvokki ainakin tiesi, että äidin kanssa oli ollut puhetta hänestä. Miksei Lauri ollut soittanut hänelle?

   Eipä vain olisi voinut uskoa  

   Puuskittainen yhteydenpito Hannuun jatkui. He kävivät ulkona syömässä ja teatterissakin. Hannu oli fantastinen tanssija. Orvokki ihan kuumeni hänen vahvojen käsivarsiensa syleilyssä. Hannu meni ehkä hieman liiankin pitkälle otteissaan. Se tuntui huumaavalta, mutta Orvokki ei halunnut päästää mieleensä mitään seksuaalisia kuvitelmia. Hän pysyisi uskollinen sulhaselleen. Tämä oli vain henkistä ystävyyttä.

   Hannu kävi hänen asunnollaankin hanttitöissä. Hän oli hyvin kätevä ja sanoi korjaavansa melkein kaiken kotonaan Riihimäellä.

 - Miten se asumuserosi edistyy?

 - Se on ihan jumissa. En ole saanut mieleistä asuntoa täältä, ja lastenkin takia on hyvä, että isä sentään silloin tällöin näyttäytyy kotonaan. Meillä on hyvät välit, usko pois.

 - Uskon hyvinkin. Olet hauska ja ystävällinen mies. Onko sinulla hyvät välit myös vaimoosi?

   Hannu ryki vähän aikaa.

 - Välillä paremmin, välillä huonommin. Niinhän se on kaikissa perheissä, mutta lasten takia yritämme tulla juttuun.

 - Olet taitanut tulla katumapäälle?

 - Missä suhteessa?

 - Siinä avioeron hankkimisessa.

 - En nyt osaa sanoa. Joskus tuntuu siltä ja joskus tältä. Emme kovin paljon tapaa toisiamme Tiinan kanssa. Hänen äitinsä on aina ollut valmis toimimaan meillä kotimiehenä. Sen suhteen ei ole ollut vaikeuksia. Vaimolla on omat työnsä ja harrastuksensa ja ystävänsä. En minä niistä paljoakaan tiedä.

 - Onhan se ihanteellista, kun kummallakin on mahdollisuus omaan yksityisyyteen.

 - Toisaalta on, mutta kyllä se myös vieroittaa. Liian vähän yhteisiä harrastuksia ja keskinäistä aikaa.

   Hannu yritti joskus varovaisesti lähennellä Orvokkia, mutta tämä pysyi tiukkana.

 - Olet hurmaava ja puoleensavetävä mies, sen myönnän, mutta kun minulla on se Lauri.

 - Olihan hänelläkin suhde Camillaan samaan aikaan kun hän rakasteli sinun kanssasi.

   Orvokki jäykistyi.

 - Ei puhuta siitä enää, sillä se on ohimennyttä aikaa. Nyt olen Laurille se ainoa. En voisi pettää hänen luottamustaan.

   Hannu hyvästeli naista ystävällisesti, mutta pudisteli päätään lähtiessään.

 - Voi sinua, pieni Orvokki.

   Lauri palasi lomaltaan helmikuun lopussa ja soitti heti Orvokille. Halusi tavata, koska oli jotakin tärkeätä asiaa. Sydän kuuluvasti tykyttäen nainen lähti kohtaamispaikalle. Hän oli todella sonnustautunut parhaimpiinsa ja ehostanut itseään tavallista huolellisemmin. Nätti nainen.

   He söivät hyvän illallisen, mutta Lauri ei halunnut tanssia. Camillan kuolemasta oli vielä niin lyhyt aika.

 - Aiotko pitää kokonaisen suruvuoden, vaikka ette olleet edes kihloissa?

   Mies näytti loukkaantuneelta.

 - Et ehkä ymmärrä tuollaisia hienovaraisempia tunteita ja suhtautumistapoja, mutta meidän perheessä kunnioitetaan perinteitä ja vainajia.

   Lauri oli äitinsä puolelta vanhaa aatelissukua, jokin af. Hänen isänsä esi-isät olivat puolestaan vauraita liikemiehiä, joitakin tunnettuja poliitikkoja joukossa. Orvokki mietti, pitikö mies häntä liian rahvaanomaisena. Ne pienet ohimennen heitetyt repliikit ronskiudesta ja karkeasta puheäänestä. Mitä se nyt merkitsi? Vastakohdat täydentävät toisiaan.

   Myöhään yöllä he palasivat Laurin asunnolle. Se oli käynyt aivan kuin vahingossa, sillä Orvokkihan asui lähellä ravintolaa aivan keskikaupungilla. Nainen oli vain roikkunut kuin laastari miehen matkassa. Tämä oli välillä melkein hilpeä, jutteli ja kertoili joulustaan Porissa. Ehkä hän siitä toipuu. Jokohan olisi aika toimia?

   Mies ei estellyt, kun Orvokki pujahti sisälle hänen asuntoonsa. Ehkä toinenkin oli ollut tarpeessa ja ikävöinyt häntä kamalasti.

Lauri katseli ulos ikkunasta ja sanoi ystävällisesti:

 - Taitaa tulla sade. Turha sinun on sitä pitkää matkaa lähteä kulkemaan. Voisin tietysti saattaa sinut kotiisi, mutta kun rupesi niin väsyttämään. Joululoma oli yhtä menoa ja vierailua. Voit hyvin jäädä tänne yöksi.

   Orvokki aivan hehkui innosta ja kiitollisuudesta. Aivan kuin koira, joka vain kurjalla säällä sai yöpyä sisällä. Sai olla kiitollinen armopaloista. Lauri oli ehkä tarkoittanut yöpuuksi olohuoneensa sohvaa, mutta Orvokki änkesi heti makuuhuoneeseen ja aloitti riisuutumisoperaation. Ensin hän strippasi itsensä ja vähääkään välittämättä toisen hieman hämmentyneestä estelystä hän kuori myöskin rakastettunsa nautittavampaan asuun.

   Aamulla varhain Orvokki lähti miehen asunnosta. Molemmat kiittelivät ja hyvästelivät.

 - Soitellaan. Ihan pian. kiitokset sinulle vielä.

 - Kiitos, Orvokki. Sinun kanssasi on niin rentoa ja mukavaa, niin tuttua. Se etu vanhasta ystävyydestä on, että tietää toisen tarpeet ja toivomukset. Hei.

   Orvokki odotti loputtomiin bussia lätäkköjä täynnä olevalla pysäkillä, jossa ei ollut katosta. Hänellä ei ollut sateensuojaa eikä hän ollut huomannut pyytää Laurilta. Hän kastui litimäräksi. Korkeakorkoiset kultakengät ja harsomaiset hameenhelmat ja kullalta kimalteleva juhlajakku ja taidolla laitetut kiharat. Meikit valuivat noroina pitkin poskia. Ehkä seassa oli myös kyyneleitä.

   Mitä tässä oli itkemistä? Seksi oli luonnistunut ihan rutiinilla. Vanhaan tapaan. Ei nyt mitään mahtavaa intohimon leiskuntaa, mutta tuttua ja turvallista. Sitähän oli mieskin kehunut. Eikö se ole hyvä alku avioliitolle? Avioitumisesta Lauri ei ollut maininnut pihaustakaan. Jos Orvokki olisi kysynyt, vastaus olisi vuorenvarmasti ollut:

 - Katsotaan nyt. Eihän tässä ole mitään hoppua...

   Muutaman päivän kuluttua Lauri soitti ja pyysi taas Orvokkia ulos. Hänellä oli jotakin tähdellistä kerrottavaa. Niinhän hän oli sanonut edellisellä kerrallakin, mutta eipä mitään erikoista ja uutta ollut tullut puheeksi. Ei ainakaan kosintaa. Nytkö se tapahtuisi? Nyt, torstaina.  

   Nainen oli tarkistanut lehdestä, että tällä viikolla hänen onnenpäivänsä olisi torstai. Onnea tuottavaksi jalokiveksi ilmoitettiin rubiini. Ilokseen hän muisti, että oli joskus vanhemmiltaan saanut jouluksi kalliit korvakorut, joissa komeili juuri rubiini. Punaisena ja houkuttelevana.  

   Laurilta hän ei ollut koskaan saanut mainittavampaa lahjaa, koska miehen mielestä se oli liian materialistista ystävyyden osoitusta. Henkinen anti oli tärkeintä. Tällä kertaa olisi varmasti toisin. Minkähänlaisen kihlasormuksen hän on valinnut morsiamelleen?

   Huolellisesti meikattuna ja somistautuneena Orvokki riensi  sovittuun ravintolaan. Lauri oli reipas ja innostuneen näköinen.

 - Kiva kun pääsit tulemaan. Sinä olet ollut niin uskollinen ja hyvä ystävä, että juuri sinulle haluan ensimmäisenä kertoa suuret uutiseni.

   Orvokki hehkui, mutta jotakin oli vialla kosijan sanamuodossa. Totta kai asia kerrotaan ensin morsiamelle ja sitten vasta muille, vai oliko Lauri niin hienoa sukua, että hänen täytyisi ensin kysyä lupaa tytön isältä tai ehkä etukäteen tiedottaa kihlauksesta omillekin vanhemmilleen.

   Tätä sekasotkua miettiessään Orvokilta oli lipsahtaa ohi pari tärkeätä lausetta.

 - Kuule Orvokki-kulta. En puhelimessa vielä maininnut, kun soitit minulle Poriin, mutta olen saanut uudelleen tutustua ihanaan nuoreen naiseen. Hän on Hannele ja olimme samalla luokalla Porissa. Jo ala-asteen kolmannella luokalla muistan nykineeni häntä tukasta. Hurmaavat pitkät punaiset kutrit jo siihen aikaan. Hieno tyttö.

 - Onhan se kivaa tavata entisiä luokkatovereitaan. On minullakin Ulpu, johon yhä pidän yhteyt...

- Kuulehan, tämä Hannele on terveydenhoitaja ja työssä täällä Hesassa. Muutan ensi viikolla hänen luokseen asumaan siksi aikaa, kun hankimme yhteisen asunnon, tilavamman.

 - Ethän sinä halunnut muuttaa yhteen minunkaan kanssani, etkä Camillan. Kuinka sitten nyt?

 - Katsos, tämä on aivan eri asia, mies selitti rauhallisena ja tyytyväisenä. - Aiomme julkaista kihlauksemme mahdollisimman pian. Häät vietämmekin Porissa. Jo kesällä. Kivaa, kun molempien vanhemmat asuvat siellä. Hekin ovat tunteneet toisensa jo kauan. Kaikki sopii yhteen kuin napitettu.  

   Lauri oli niin innoissaan näistä hääsuunnitelmista, ettei varmaankaan huomannut, kuinka hänen pitkäaikainen ystävättärensä kalpeni, kutistui, surkastui, luhistui ja muuttui puhumattomaksi. Sisällä vain kiehui suru ja viha. Niin juuri: viha.

   Mies saattoi Orvokin tämän asunnolle, kiitteli ja hyvästeli. Sanoi, että hänen täytyi päästä aikaisin nukkumaan, koska hänen piti mennä aamujunalle Hannelea vastaan. Tällä olisi kauheasti kannettavaa.

 - Entä se yö? Se toissayö, jolloin olimme yhdessä? Mitä se tarkoitti?

 - Jaa se. Se oli vähän niin kuin jäähyväisiksi. Sinähän silloin tulit luokseni ihan vängällä. En minä sinua pyytänyt lähtemään luokseni matkojen päähän. Kotisihan on paljon lähempänä ravintolaa. Se, että sallin sinun yöpyä makuuhuoneessani, oli vain osoitus siitä kiitollisuudesta, mitä tunnen sinua kohtaan kaikista näistä vuosista ja siitä tuesta, mitä annoit minulle Camillan kuoleman jälkeen. Olen ainaisesti kiitollinen sinul...

   Orvokki väänsi avainta, syöksyi sisälle ja veti raskaan ulko-oven perässään kiinni kovalla rämähdyksellä. Mies jäi hölmistyneenä seisomaan kadulle. Hän ei varmaankaan ymmärtänyt noin epäkohteliasta ja karkeata käytöstä. Noin sivistymätöntä ja rahvaanomaista. Hänhän on sentään syntyperältään af.

   Toinen tonkeli

   Sisälle päästyään Orvokki soitti Hannulle. Hänellä oli nykyään myös tämän kännykän numero. Mies vastasi heti. Hän oli Helsingissä ja aikoi yöpyä siinä matkakodissa.

 - Tule tänne, Hannu. Voit yöpyä täällä. Selitän sitten.

   Hannu tuli yllättävän nopeasti. Oli kai ottanut taksin. Orvokki tiesi ilman naisten lehtien lukemistakin, että juuri tämä oli vihoviimeisin teko. mihin hylätty osapuoli saattoi langeta. Hypätä tunnin kuluttua uuteen suhteeseen, ennen kuin oli alkuunkaan ehtinyt selvitellä itselleen, mitä oli vialla edellisessä liitossa.

 - Siitä vaan. Kaikki on kuitenkin pilalla. Mitä tässä odottelemaan. On sitä jo odoteltu tarpeeksi.

   Näin Orvokki mumisi itsekseen kuoriessaan vaatteitaan vähemmäksi. Hannu oli selvinnyt omistaan ihmeen sutjakasti. He eivät olleet vaihtaneet sanaakaan. Nyt Hannu kysyi katsoen naista vakavasti silmiin:

 - Orvokki, oletko varma, että haluat tätä?

 - Luulisin, jos se sinulle sopii.

   Romanttisempiakin keskusteluja on käyty lemmenparien välillä, mutta itse lempiminen oli suorastaan kiitettävää. Orvokki myönsi Hannullekin, että se oli parempaa kuin Laurin kanssa. Vapaampaa ja huolettomampaa, kun ei tarvinnut koko aikaa varoa ja olla hienotunteinen. Siitä vaan.

   Hannu vain nauroi ja sanoi ymmärtävänsä, että Orvokki oli katkera ja vihainen.

 - Pidetään silti huoli siitä, ettemme kumpikaan käytä toisiamme hyväksi. Tehdään se heti selväksi. Sinä olet vaaleanpunaisia korviasi myöten vielä kiinni Laurissa ja minä olen naimisissa. Auttamattomasti. Suoraan sanoen Tiina ei edes tiedä eroaikeistani. Ei ole tullut puhuttua, kun on ne lapset.

 - Eikö vaimosi siis tiedä mitään asumuserostakaan?

 - Ei ainakaan vielä. Suutuspäissämme olemme molemmat uhanneet erota, mutta siihen se on jäänyt. Pelkäksi sanaharkaksi ja uhoamiseksi.

   Varsin onnistuneen yön jälkeen he söivät aamupalaa kuin ainakin aviopari. Orvokki tunsi olonsa toisaalta rennoksi ja toisaalta taas huolestuneeksi.

 - Entä nyt, Hannu? Miten tästä eteenpäin?

 - Minun puolestani samalla tavalla. Emme pysty tekemään sen varmempia suunnitelmia tällä hetkellä. Eletään päivä kerrallaan ja katsotaan. Ollaan yhdessä niin kauan kuin sen kummastakin tuntuu hyvältä.

 - Eikö sinusta tunnu pahalta olla uskoton vaimollesi?

 - Ei oikeastaan. En tunne olevani mitenkään uskoton. eihän meillä ole pitkään aikaan ollut mitään todellista avioliittoa ja läheisyyttä. Enhän edes tiedä, vaikka hänellä olisi ollut toinen mies jo vuosikausia.

 - Niinkö? innostui Orvokki. - Entä jos hänellä on, eroaisitko sitten?

 - Ethän nyt vaan innostu. En minä tiedä. Älä vain taas ala rakennella haavelinnoja pelkän toiveajattelun varaan. En minä ryhdy vakoilemaan Tiinaa enkä tiukkaamaan häneltä hänen seikkailujaan. Jos niitä tulee ilmi, katsotaan asia uusiksi.

 - En pysty elämään niin epävarmalla pohjalla. Minun on pakko jollakin tavalla suunnitella tulevaisuutta.

 - Mitä me itse asiassa tiedämme tulevaisuudesta noin ylipäätään? Onko avioliittokaan aina niin tuiki onnellista? Eivät edes kaikki kirkon jäsenetkään ole sataprosenttisen varmoja, onko koko taivasta edes olemassakaan, joten älä enää erehdy rakentamaan taloa hiekalle. Sanon suoraan, että enempää en pysty lupaamaan kuin tämän nykyisen olotilan tällä hetkellä. Nautitaan siitä ja iloitaan tästä muuten niin mutkattomasta ystävyydestä.

 - Helppo sinun on puhua, tokaisi Orvokki ihan närkästyneenä. - Sinulla on kaikki. Vaimo, lapset ja koti. vieläpä suhteellisen onnellista perhe-elämää. Kaiken kukkuraksi vielä mieleinen naisystävä. Mietipä, mitä minulle jää.

 - No ainakin tämä meidän ystävyytemme. Ryhdy opiskelemaan tosissasi tai hanki työpaikka. Olet aivan liian kauan ajelehtinut silläkin alueella.

 - Älä yritä väännellä asioita väärään suuntaan. En minä työstä ole huolissani vaan perheestä. Olen jo siinä iässä, että lapset olisi järkevintä hankkia ja mahdollisimman nopeasti.

 - Kaipaatko niitä todella vai onko sekin jokin päähänpinttymä? Oletko ollenkaan kypsä vastaamaan perheestä, kun opintosikin ovat olleet niin retuperällä?

   Orvokille tuli ihan paha mieli. Hän jankkasi ja jankkasi:

 - Olen minä kypsä ja haluan minä lapsia. Olen aivan sairas, kun katselen sisareni tai ystävättäreni pienokaisia. Minä aivan panikoidun, kun ajattelen, että jäisin niistä paitsi.

 - Olet nytkin vapaa katselemaan ympärillesi. Ehkä joku sitoutumaton ja sopiva isäehdokas ilmestyy näköpiiriisi, mutta paniikinomaisesti ei sellaista kannata etsiä. Miehet vaistoavat, että heitä yritetään ajaa ansaan. Vapaudelle sen pitää perustua.

 - Entä sinä? Koetko sinä, että pidän sinua pihdeissäni? Vastaa rehellisesti, Hannu.

   Mies mietti hetken.

 - En koe mitään sellaista, koska olen tehnyt sekä itselleni että sinulle selväksi, etten voi sitoutua sinuun. Jos sinulle tällainen vapaaehtoisuuteen rakentuva suhde riittää, sopii se minullekin.

   Hannu nousi reippaasti ja suuteli Orvokkia hellästi.

 - Minun onkin tästä lähdettävä töihin. Mieti tarkkaan, mitä haluat ja soita sitten minulle. Ota tai jätä.

   Hannun mentyä Orvokki meni avaamaan ikkunaa. Ne olisivat taas talven jälkeen pesun tarpeessa. Kadun pöly leijaili näköjään tänne asti. Hän avasi toisen puoliskon ja sitten vielä ulkoikkunan selkosen selälleen. Raikas maaliskuinen tuoksu tulvahti sisälle. Liikenteen humu voimistui. Pulupariskunta pyrähti lentoon ikkunalaudalta.

   Orvokki kumartui katsomaan alas kadulle. Sen harmahtava pinta näytti häämöttävän uskomattoman kaukana. Peräänantamatonta asfalttia. Kiireisiä ihmisiä juoksentelemassa edestakaisin. Joku veti ylipainoista villakoiraa perässään.

 - Kuinkahan korkealta ihmisen täytyy pudota kovaan katuun, jotta hän menettäisi henkensä? Ehdottomalla varmuudella. Murskaantuisi täysin, kuten Camilla haitariksi litistyneeseen autoonsa.

   Tätä Orvokki mietti. Neljäs kerros. Jos ottaisi ihan vauhtia, olisiko teho silloin parempi? Täytyisi vain odottaa, ettei muita ihmisiä olisi alla. Hän ei halunnut, että joku loukkaantuisi. Aivan viaton sivullinen. Ei edes Lauri, vaikka tämä sattuisi kävelemään kadulla. Ei muuten tainnut kävellä. Saattoipa olla, että hän tästä lähtien vältti koko tienoota. Pyöriskelee vain uuden rakkautensa Hannelen helmoissa. Piiri pieni pyörii.

   Alakerran vanha rouva liikkui kadulla hyvin vaivalloisesti rollaattoriinsa nojaten. Pari askelta ja sitten hänen jo täytyi pysähtyä huoahtamaan. Kääntyi joka kerta puolittain taaksepäin. Ikään kuin koko ajan katsoisi menneisyyteen. Ei koskaan eteenpäin. Ressukka laahusti selkä edellä tulevaisuuteen.

   Orvokki oli ennenkin pannut tämän merkille, koska hän oli monet kerrat auttanut rouvaa pääsemään kadun yli. Usein oli täytynyt pysähtyä keskelle ajotietäkin hengähtämään. Katkonaisesti ja vinkuen rouva tavoitteli happea keuhkoihinsa.

   Ei hän niin kovin vanha ollut mutta kerrassaan rapakunnossa. Neljäntoista pillerin ja kolmen kodinhoitajan avulla hän raahautui päivästä toiseen. Ei halunnut lähteä kotoaan. Onneksi asui ensimmäisessä kerroksessa, sillä muutoinhan ei kotona asumisesta olisi tullut mitään hissittömässä rakennuksessa.  

   Menköön nyt ensin alta pois, sitten olisi Orvokin vuoro. Miksi hän enää jatkaisi elämistään? Kaikki hänen suunnitelmansa ja toiveensa kariutuivat aina. Absoluuttisesti. Se oli kuin kirous. Oliko se kakkosen kirous? Eikö hänelle ollut tarkoitettukaan ensimmäistä sijaa missään elämänsä vaiheessa?

   Pitikö vain säyseästi tyytyä toiseen tilaan? Voiko vaatimattomampikin sijoitus muodostua elämän täyttymykseksi? Saattaako sellaisen hyväksyä, siihen tottua ja lopulta jopa oppia kohtalaisesti nauttimaan siitä? Onko muuten nautinto ainoa peruste, minkä vuoksi kannattaa elää?

   Orvokki liikahti hermostuneena. Liian monimutkaisia kysymyksiä. Hänellä ei enää jaksanut pohtia asioita kovin syvältä. Ei äitikään ollut niin tehnyt. Hän halusi jotakin, päätti ottaa sen ja otti.

   Nainen kurottautui pidemmälle ikkunalaudalla. Häntä todella huimasi. Eihän hän ollut uskaltanut edes ikkunoita pestä, vaan oli vetkutellut niitten kanssa, kunnes Hannu oli ilmestynyt pelastavana enkelinä apuun.

   Hannuko olisi sittenkin hänelle enkelin asemassa, vaikka ei voisikaan ehdottomasti lupautua hänen omakseen? Ei kai kukaan aviopuolisoaankaan voi täysin omistaa? Ei ehkä ollut tarkoituskaan. Kun omistaisi edes suurimman osan, edes kuusikymmentä prosenttia, sillä se jo tuntuisi paremmalta ja lohduttavammalta. Miksi koko ajan pitäisi omistaa? Tavaroita, maata, ihmisiä ja aatteita?

   Jälleen Orvokki liikahti kiusaantuneena. Jäsenet alkoivat puutua hankalassa asennossa ja ikkunalauta painoi kipeästi lonkkaa. Täytyisi välillä huilata, joten Orvokki vetäytyi kauemmaksi. Vanha rouva oli jo kaakertanut pois ikkunan alta. Nyt olisi kyllä reitti vapaa.

   Hulluko hän oli? Jostakin välähti mieleen vanha lastenloru: ”Ensimmäinen enkeli, toinen tonkeli”. Miten se jatkui? Olkoon. Eihän urheilukilpailuissakaan aina voinut olla paras. Omasta asenteestahan se riippui, pitikö toista sijoitusta raskaana tappiona vai kohtalaisena suorituksena.

   Orvokki otti puhelimen käteensä, näppäili erään numeron ja kuultuaan vastauksen sanoi huolettomuutta teeskennellen:

 - Hei, Hannu. Minä täällä. Tokanainen, se toinen tonkeli.

   4. OLJENKORSILLA PARATIISIN PORTILLE

   Paratiisin portilla

   Pienen valkoiseksi maalatun puukirkon kellot kumahtelivat harvaan tahtiin. Sydämen vajaatoimintaa. Kesäkuun alkupäiviä kaukana pohjoisessa, hiljaisen erämaajärven rannalla. Suvi oli myöhässä niin kuin usein täällä karussa napapiirin ilmastossa. Se kyllä tuli sitten aikanaan, sitäkin kukoistavampana ja suloisempana. Tosin liian lyhyenä.

   Kyläläiset pysähtyivät kuuntelemaan kellojen sanomaa.

 - Nyt sitä Mattia sitten viedään. Vihdoin ja viimein. Olisin mennyt hautajaisiin, mutta kun tuntuu, että se mies on ollut kuolleena jo monta vuotta. Ikään kuin hautajaiset olisivat myöhässä. En sittenkään saanut lähdettyä. Onhan siellä jokunen sukulainen kuitenkin.

   Pieni hautajaissaatto rahisi pitkin kapeata hiekkakäytävää avatulle haudalle. Vakavailmeinen hieman kumara suntio johti joukkoansa. Ontuen lievästi. Vamma oli muisto sodasta, jossa hän myös oli johtanut joukkuettaan taistelun tiimellykseen. Monet kaatuivat. Vaipuivat vainajiksi, kuten tämäkin tässä arkussa. Tosin kolmisenkymmentä vuotta sodan jälkeen.

   Suntio tunsi arkussa makaavan aseveljensä varsin hyvin. Tunsi syvää myötätuntoa häntä kohtaan. Samalla tavalla oikeata jalkaansa ontuvaa. Kohtalo oli vain ollut muuten erilainen. Raskaampi kuin suntiolla.

   Arkku seurasi keinahdellen. Tottumattomia nuoria sukulaispoikia oli haalittu sen verran kokoon, että tästä matkasta selvittiin. Yksi vanhempi mies, vainajan veli, oli ainoa kokenut kantaja. Hänen piti ihan jarrutella, jotta nuoret virmat kaverit eivät olisi pistäneet juoksuksi halutessaan päästä mahdollisimman pian eroon tästä vaikeasta ja tunteita kuohuttavasta tehtävästä. Hyvää se niille tekee, että joutuvat vähän ajattelemaan elämän varjopuoliakin. Elämän lakastumista. Katoavaisuutta.

   Seisottiin haudan ympärillä. Arkkua jo laskettiin maan syliin. Myöskin vaativa ja huolestuttava toimenpide. Suntio oli koko ajan silmä tarkkana, etteivät pojanjullit päästä hihnoista irti liian aikaisin. Nykimistä ja lisää kehdon keinutusta. Pohjalla rasahti. Suntio rykäisi helpottuneena. Selvän teki.

   Vaikka oli jo kesä, siunaus oli tapahtunut kirkossa. Omaiset olivat halunneet niin. Liian monta viluista ja raihnaista täti-ihmistä joutuisi seisoskelemaan epätasaisella haudan reunalla kipeine ja turvonneine nilkkoineen. Niinpä haudalla pidettävät seremoniat jäivät varsin lyhyiksi. Pappi oli vakava ja asiallinen. Yritti saada tunnetta mukaan, mutta oli suntio kuullut lennokkaampiakin puheita kappalaisen suusta.

   Omaisia oli kourallinen. Sisaria ja heidän perheitään. Kyyneleitä ei näkynyt. Suntiolla oli tapana laskea itkijöitten määrää. Ei millään pahalla, mutta jotakin sitä täytyi ajatella, kun lakkaamatta joutui seisomaan kipeällä jalalla ja odottelemaan tehtävän päättymistä.

   Olipas sentään kyyneliä. Nuorin sisarista, joka tiedettiin ylettömän hermoherkäksi, luultavasti äidin perintöä, nyyhkytti ja tursasi holtittomasti. Hyrisi melkein koko ajan. Ja niisti terävää punaista nenäänsä. Suntio sovitteli veljen avustuksella häkkyrää haudan suojaksi, jonka jälkeen pieniä vaatimattomia kukkalaitteita aseteltiin kummun päälle. Joku pieni sukulaistyttö laittoi toisten joukkoon kirkkaankeltaisen tervehdyksensä. Kuusi kulleroa.

   Suntio nosti katseensa ja antoi sen lipua kiviaidan takana olevalle niitylle. Keltaisenaan kulleroita. Aurinkoa ja kesän lupausta. Pastori aloitti virren. Suntio yhtyi siihen komealla bassollaan. Kirjaa hän ei tarvinnut. Saattoi osata virsikirjan ulkoa kannesta kanteen kuin paraskin lukkari. Aina se sama: ”Sun haltuus rakas Isäni...”. Miksi ei koskaan äitini? Monille haavoittuneille ja kuoleville ÄITI oli juuri se viimeinen sana, minkä he jaksoivat lausua.

   Toisessa todellisuudessa, uudessa ja tutkimattomassa, harjoitteli Masa, viralliselta nimeltään Matti Elmeri Niittyranta, ensi askeleitaan. Mielipahakseen hän huomasi yhä ontuvansa. Pääsi sentään liikkeelle, toisin kuin maallisen korpivaelluksensa viitenä viimeisenä vuotena. Ehkä tämä tästä korjaantuu, kun pääsee peremmälle.

   Kauempaa kuuluikin jo laulua. Taisi olla se sama ”Sun haltuus...”, joka kajahteli vielä tuolla alhaallakin, tosin aika epäsointuisena täkäläiseen musiikkiin verrattuna. Jostakin kuului myöskin soittoa. Mikä lienee peli? Ettei vain hanuri, se paholaisen vempele? Jotakin kimeämpää. Kumma kyllä Masa tiesi nyt paljon sellaista, jolle ennen ei ollut edes nimeä. Soittopeli oli harppu. Ettei vain sekin ollut synnillinen kapine. Kas kun nyt täällä, mutta voihan olla, että tämä Paratiisin esipiha oli vielä jotakin maallisempaa aluetta, kun ei tarkalleen tiedetty, millaista porukkaa oli tulossa. Taivaan ihanuuteen. Olivatko kaikki edes uskomassa?

   Lähellä oli portti, ja Masa aikoi juuri lähteä sitä avaamaan, kun alakerran veisaaminen loppui, ja hautajaisväki alkoi kävellä portin luokse pysäköityihin autoihin. Melko reipasta tahtia. Vaappuvat tantatkin. Oli sittenkin aika kolakkaa. Hautajaisissa on muuten aina läsnä sisäinen viileä kuoleman henkäys, oli vuodenaika mikä tahansa. Toinen syy kiireiseen lähtöön oli edessä kangasteleva voileipätarjoilu seurakuntasalissa. Sotaveteraanien kustantama.

   Masa halusi ihan vain kohteliaisuudesta seurata omat maahanpanijaisensa loppuun asti, ainakin täällä haudalla, joten hän kurkisteli alas. Näki harmikseen vain poistuvia selkiä. Velipoikakin tuolla. Ja sen änkyrä vaimo. Naista katsellessaan Masalle tuli ihan hyvä mieli siitä, että oli sentään saanut säästyä edes avioliitolta. Montaa muuta ikävää asiaa hän ei sitten ollut onnistunut välttämäänkään.

   Vainaja oli kyllä pannut merkille nuorimman sisaren, sen Selman, itkeskelyt. Nyt hän tiesi, että joissakin opeissa uskotaan, että poismennyttä ei saa itkeä ja surra liian kiihkeästi ja epätoivoisesti. Kuolleelle sielulle tulee paha olo ja hänen on vaikeata jatkaa matkaansa. Omaisten pitää osata päästää irti rakkaastaan. Antaa leijan liidellä taivaalle.

   Masasta tuntui, ettei sisaren märiseminen niinkään johtunut ikävästä isoa veljeä kohtaan, vaan pikemminkin hermostuneesta luonteenlaadusta. Siispä mies ei tuntenut enää olevansa sidottu maallisiin, vaan täysin valmis jatkamaan taivaallista vaellustaan ihanille kukkakedoille.

   Matti avasi rohkeasti portin ja aikoi työntyä sisälle. Ei hänen elämänpiirissään ollut ennenkään kursailtu ovella eikä pyydelty lupaa astua sisään. Ängettiin vaan korkeaan kynnykseen kompastellen pirttiin, vetäistiin lakkireuhka päästä ja istahdettiin muitta mutkitta ovensuupenkille. Hyvät päivät kyllä muristiin jos niin sattui, ja talossa oli puhelias emäntä.  

   Yllätys, yllätys! Portille ilmestyikin jokin olento, joka karskisti kuin vääpeli väitti, ettei sisälle ollut tulemista. Ei vielä. Masa kovasti kummasteli, miten niin ei vielä.

 - Olen minä jo tätä odotellut. Peräti viisi vuotta liikkumattomana sairaalan letkuissa. Jos olenkin myöhässä enkä etuajassa?

 - Ei siitä ole kysymys, sanoi vahti kylmästi.

   Masalle tuli mieleen ne monet aika nöyryyttävät käynnit sosiaalivirastoissa ja kunnassa, joita hän oli invalidiksi tulonsa jälkeen joutunut suorittamaan. Byrokratiaa ja usein kohtuutonta välinpitämättömyyttä. Hän siis turvautui niihin samoihin tehottomiin lauseisiinsa kuin maan päälläkin:

 - Jos nyt sentään. Toin lisää papereita. Jos vielä yrittäisitte järjestää. Ehkä tulen ensi viikolla kysymään. Jos sittenkin...

 - Ei näy olevan mitään papereita eikä niistä täällä olisi hyötyäkään. Katsopas, meillä on sellainen käytäntö, että tänne asukkaaksi pyrkijän pitää ensin antaa tarkka selostus toiminnastaan ja ansioistaan entisessä elämässään.

   Masa aivan hätääntyi.

 - Minä kun en ole noita kirjamiehiä. Kovin olivat nuo minun opintoni hataria. Lukemaankin opin melkein sattumalta. En edes kiertokoulua saanut käydä loppuun, kun piti niin varhain mennä töihin. Kylälle ja savottaankin. En millään pysty kirjoittamaan sellaista raporttia.

 - Äläpäs nyt hoppuile. Ei sellaista täällä vaaditakaan. Kukaan ei pystyisi väsäämään meille kelpaavaa tekstiä. Annamme sinulle niin sanotun videonauhan katseltavaksesi. Samalla seuraamme reaktioitasi ja teemme tarpeelliset johtopäätökset taivaskelpoisuudestasi.

 - Tarvitaanko siihen oikein televisio? Sitten en voi katsoa sitä nauhaa. Televisio on meidän piireissämme raskasta syntiä. Paholaisen sontaluukku. Ei pesukoneenkaan pyöritystä saa töllistellä sivuikkunasta. Jos vaikka sattuisi naisten vaaleanpunaisia pöksyjä  riettaana houkutuksena kieppumaan silmien edessä. Olen ollut uskossa jo nuoresta miehestä alkaen. Minä en voi istua pilkkaajien penkillä.

 - Joko lopetit? kysyi vartiomies tylysti. - Kun ei niin ei. Tuolta kauempaa menevät portaat suoraan alas. Siitä vaan.

 - No saatanhan minä takaisin maailmaankin palata. Kun vain saisin olla hieman terveempi ja liikuntakykyinen. Kyllä se velipoika kummastelee. Kun ei vain saisi halvausta sekin.

 - Kuuntele edes. Eivät ne portaat takaisin maailmaan johda, vaan suoraa päätä helvettiin.

   Vahti vetäytyi sisälle ja aikoi jo ruveta sulkemaan porttia, jonka raosta hän oli Masalle määräyksiään ladellut.

 - Ei, ei. Odottakaa, huusi Matti hädissään. - Takaatteko varmasti, että tämä nauhan katseleminen ei yhtään lisää minun syntitaakkaani?

 - Emme lupaa mitään. Ei meitä sovi kiristää. Hyvän asian vuoksi täytyy osata tinkiä periaatteistaan. Elämässä tarvitaan hiukan joustamista, jopa virkatehtävissäkin.  Ota tai jätä.

   Olento raplasi oven kanssa uudestaan, ja silloin Masa parkaisi kuin sielunsa hädässä:

 - Odottakaa. Katson nauhan. Missä se televisio on?

   Vahti näytti jostakin esille putkahtanutta laitetta, tuli asettamaan nauhan videoon, työnsi tuolin vieraansa taakse ja tökkäsi nauhurin käyntiin. Masa rojahti tuoliin perin huolestuneessa mielentilassa. Että ensitöikseen täällä viettelevät synnin teille. Mutta maassa maan tavalla. Olihan hänen rintamallakin, aina muuten etulinjassa, täytynyt opetella monia kummallisuuksia ja noudattaa rankkoja ja hänelle tuiki vastenmielisiä määräyksiä. Pakko kai tämäkin esitys oli seurata alusta loppuun.

   Kaksipäinen hirviö

   Aivan toisenlainen kulkue matkasi Lapin kairassa noin parikymmentä vuotta ennen Talvisodan syttymistä. Nuori roteva mies reppu selässä ja suuri matka-aski toisessa kädessä veti köydestä perässään pientä mutta pirteää lehmänkantturaa. Mansikki olisi mieluummin pysähtynyt ja hamuillut ruohoa polun varresta, mutta miehellä, Elmeri Niittyrannalla ei ollut aikaa pitkiin levähdyksiin.  Hänellä oli nimittäin kiire oman mökin tekoon kaukaiseen jokivarteen.

   Matkaseuraan kuuluivat vielä nuori Leena-vaimo ja muutaman kuukauden ikäinen Matti. He olivat lähteneet liikkeelle vaimon kotitalosta, jossa Elmeri oli ollut töissä, tykästynyt nuorimpaan tyttäreen ja vihdoin ottanut hänet puolisokseen. Todella mieleinen. Leena oli pitkä ja hoikka. Hiukset vaaleat, silmät suuret ja siniset. Juuri niihin suuriin herkkiin silmiin Elmeri oli rakastunutkin. Näyttivät katsovan muihin maailmoihin. Parempiin ja ihanampiin.

   Toivorikkaana nuoripari oli lähtenyt tälle matkalleen. Elmeri oli kuullut, että 40 kilometrin päässä olisi tilaisuus rakentaa omia mökkejä kalaisan sivujoen rannalle. Tarvikkeet sai ottaa ei-kenenkään metsästä. Taisi olla valtion. Lähimpään kirkonkylään oli kymmeniä kilometrejä, mutta muutama asunto oli jo kohonnut joentörmälle. Vaimon isä oli lahjoittanut heille lehmän. Kyllä he uskoivat pärjäävänsä.

   Eivät he tietenkään voineet käyttää omaa autoa, ei edes linjuria. Oliko sellaisia juuri nähtykään niillä seuduilla? Ei ollut myöskään hevosta, joten matka oli tehtävä jalan epämääräistä kärrytietä pitkin, joka välillä katosi olemattomiin tai muuttui pitkospuiksi. He joutuisivat yöpymään pari kertaa, koska nuori äiti ei jaksaisi taivaltaa pitkiä rupeamia. Mansikillekin se tuottaisi vaikeuksia.

   Heillä ei ollut hätää. Oli vasta kesäkuun puoliväli. Yölläkin siksi lämmintä, ettei tarvinnut pelätä paleltumista. Elmeri voisi vielä sytyttää tulen, jolla he keittäisivät ateriansa. Kirkkaat viileät purot virkistivät heitä matkan varrella. Ei mitään huolta perille pääsemisestä. Tavallaan viivästynyt häämatka, vaikka eiväthän he olleet sellaisesta varmaan kuulleetkaan.

   Ensimmäinen päivä meni ihan mukavasti. Pieni tuulenhenki piti sääsket kurissa ja päivä paistoi iloisesti nuorelle perheelle. He pysähtyivät silloin tällöin, koska poikaa piti syöttää. Elmeri katseli onnellisena, kun yhdeksäntoistavuotias Leena avasi puseronsa, päästi esille lumivalkoisen pehmeän rintansa, työnsi punaisen mehevän nännin poikansa suuhun ja keskittyi nauttimaan äidin onnestaan. Poika lutkutti aikansa ja pulautteli sitten asiaan kuuluvasti. Mansikkikin aterioitsi tai lepäsi ja märehti tauoilla. Eihän tämä niin raskasta ollutkaan kuin Leena oli pelännyt.

   Yöllä vihmoi vettä, mutta ei sekään haitannut. Toisiinsa pusertuneina nuoret nukkuivat makeasti suuren kuusen juurella pienoinen sylissään. Aamulla ilma lämpeni ja sääskiarmeijat syntyivät kuin tyhjästä. Eivät pelkät armeijat vaan valtaisat armeijakunnat. Vaikka Elmeri oli tottunut eränkävijä ja oli ehtinyt jo raataa savotoillakin säässä kuin säässä, hän ei ollut ikinä kokenut tällaista helvettiä.

   Silmiä ei uskaltanut avata hetkeksikään. Kaikki oli täynnä vihaisesti inisevää ja kipeästi pistelevää hyönteismassaa. Puserokin oli kuin pienen terävän harmaan karvan peitossa. Sääskiöljyistä he eivät olleet kuulleet puhuttavankaan. Elmeri pärjäsi jotenkuten paksuissa vaatteissaan ja hattu korvilla. Huiski silloin tällöin suurilla känsäisillä kourillaan verenhimoisia hyönteisiä kauemmaksi. Ei apua. Ne vain syöksyivät takaisin ja ahmivat saalistaan.

   Mansikki muuttui levottomaksi. Heilutteli kiivaasti korviaan ja häntäänsä yrittäen epätoivoisesti karkottaa vihollisiaan. Keikutteli päätään ja lonksutteli luisevia raajojaan. Oli vain entistäkin hankalampi perässä vedettävä. Joskus se ammui surkealla äänellä ja katseli suurin kostein silmin syyttävästi emäntäänsä, joka sen oli tänne hirviöitten keskelle kuljettanut.

   Kaikkein kauheinta oli Leenalla ja vauvalla. Vaimon kauniit ennen niin sileät kasvot hehkuivat punaisina ja pöhöttyneinä raakalaisten pistoksista. Äiti yritti suojella lastaan. mutta jos hänet kääri kapaloihin ja vaatteisiin nykerönenää myöten, poika hermostui valtavasti. Se ei saanut tarpeeksi ilmaa ja hikoili.

   Vauvan kasvot täytyi jättää paljaiksi, ja silloin vasta nuo pedot oikein himokkaasti hyökkäsivätkin avuttoman lapsen kimppuun. Makeita kyyneleitä, makeata kuolaa ja makeata hikeä tuoksahteli joka puolelle ja sai sääsket aivan hurjiksi. Vauvan ohut iho ja makoisaveri olivat aivan käden eli pistimen ulottuvilla.

   Kamalinta oli, kun lasta täytyi ruveta vaihtamaan kuiviin tai imettämään. Se marisi ja itki ja oli tukehtua maitoon. Rinnat ja nännit, jopa pojan pienet huutavat huuletkin olivat mustanaan itikoista. Leena-parkakin alkoi itkeä ja pyyteli miestään palaamaan

takaisin.

   Tällaisissa tunnelmissa he illan lähestyessä yrittivät matkata eteenpäin. Kauempana näytti jälleen olevan vuolas puro, joka solinallaan heitä houkutteli. Ympärillä synkkää metsää. Ihmeen hämärää tuossa Lapin valoisassa suviyössä. Leena käveli poika sylissään ensimmäisenä määräämässä tahdin. Yhtäkkiä hän kirkaisi ja alkoi sitten hillittömästi huutaa. Poika samoin. Mansikki lepsutteli korviaan.

 - Mitä nyt? kysyi mies. - Mitä sie kiljut?

 - Katso Elmeri tuolla, tuolla on jokin hirviö. Sillä on kaksi päätä. Lähdetään kotiin.

   Elmerikin melkein säikähti. Vaimo oli oikeassa. Etäämpänä korkeitten tuuheitten kuusien lomasta heitä lähestyi suuri tumma olio. Se keinahteli raskaasti ja sillä oli todella kaksi päätä.

 - Älä nyt hermostu. Odotas mie katson sitä tarkemmin.

   Elmeri otti varmuuden vuoksi kirveen repustaan, siristeli silmiään ja vilkuili samalla ympärilleen, löytyisikö sopivaa piilopaikkaa. Heille ihmisille sellainen olisi ehkä löytynytkin jostakin pöheiköstä, mutta mihin piilotat tuon lehmänmöhkäleen, joka lisäksi mölisi vauhkona sääskien puremista.

 - Kuuntele. Se laulaa.

   Elmeri kuunteli, ja kylmät väreet karsivat selkäpiitä. Totta tosiaan. Kuului möreä-äänistä laulua. Veisuuta. Tuttu virsi: ”Kun kerran täältä erkanen, sen katson voitokseni...”.

 - Onko se paholainen? kuiskasi Leena kauhuissaan.

   Hiki pisaroi kummankin matkalaisen otsalle. Pakoon ei enää päässyt. Nyt olento tuli kokonaan esille tuon suuren kuusikon takaa.

 - No voi taivaan talikynttilät, pääsi Elmeriltä. Hän ei käyttänyt voimakkaampia ilmaisuja, koska oli asunut melkein kolme vuotta appensa talossa. Leenan vanhemmat olivat hartaita uskovaisia.

   Niittyrannan pariskunta seisoi leveän puron toisella puolella ja hirviö lähestyi veden yli johtavia niljaisia lankkuja. Olio muodostui kahdesta miehestä ja ruumisarkusta, jota he kuljettivat välissään. Se oli hätäisesti kyhätty karkeista laudoista. Kun miehet peräkanaa huojahtelevin askelin raahasivat kuormaansa, heidän mustahattuiset päänsä heilahtelivat eri tahtiin ja antoivat mielikuvan kaksipäisestä olennosta.

   Vastaantulijat tervehtivät nuoria puron toiselta puolelta. Ja annas olla, päästyään keskelle siltaa etummainen liukastui ja horjahti, varmaankin jo väsymyksestä, ja ote kirposi arkusta. Toiseltakin lipesi laatikko kynsistä, joten se rämähti vinoon pitkospuiden viereen etuosan jäsähtäessä veteen. Kansi irtosi, ja nuoripari näki että kirstussa makasi likaisiin ryysyihin puettu mies. Kovasti musta ja muuttunut.

 - Voi perhana, ähkäisi toinen miehistä, se jälkimmäisenä arkkua kantanut. - Senkin mämmikoura. Miksi löysäsit? Tässä on totisesti muutenkin...

   Lisäsaarna keskeytyi, koska ruumiin nähdessään Leena alkoi taas huutaa. Ei vaan kirkua. Korvia vihlovasti. Hän menetti tyystin malttinsa. Elmeri ei päässyt edes miehiä auttamaan, kun he yrittivät saada kantta kiinni ja arkkua nostetuksi purosta. Leena takertui mieheensä koko nuoruuden voimalla ja estottomuudella. Elmerin täytyi varoa vauvaa, joten hänellä oli täysi työ pidellä reuhtovaa vaimoa.

 - Onko se hullu vai mikä sitä vaivaa? kysyi toinen miehistä ärtyneenä. - Onhan tämä harmillinen möhläys, mutta ei se noin kamalan kiljumisen väärtti ole.

   Miehet saivat arkun kuivalle maalle, sytyttivät tupakat ja alkoivat selostaa tilannetta Elmerille. Leena vielä niiskutteli, mutta syventyi sitten ruokkimaan Mattia, joka myös oli huutanut itsensä aivan tokkuraan. Purskautti kiukkuisesti maidon suustaan ja jatkoi kätinäänsä.

   Vainaja oli kotoisin Leenan kotitalon läheltä. Hän oli ollut metsätöissä kauempana, tuupertunut jokeen ja löydetty vasta seuraavalla viikolla.

 - Miksei häntä haudattu sinne? Onhan siellä Korpijärven kirkonkylä lähellä, ihmetteli Elmeri.

 - Ei saanut muka haudata. Suku halusi ruumiin välttämättä tänne kotiseudulle. Aikovat pitää hautajaiset parin päivän päästä, joten tässä on tosi kiire saada raato, vainaja, siunattuun maahan. Taisi olla vähän päissään siinä veneessä toikkaroidessaan. En sentään uskaltaisi mennä vannomaan.

 - Miksei häntä säilytetty jossakin ja kuljetettu vasta talvella rekikelin aikaan?

 - Missä sie tota säilytät kesähelteellä? Kaivossako? Ehdotimme sitä kyllä, mutta omaiset lupasivat maksaa kunnolla, sillä ei tällaista reissua joka päivä halua tehdä. Hajukin on ihan kauhea.

   Niinpä olikin. Leuto kesätuuli oli alkanut liidätellä sääskiä kauemmaksi, mutta löyhytteli sen sijaan imelää kuvottavaa hajua nuorten sieraimiin. Leena yökkäili ja Elmerikin siirtyi istumaan hiukan kauemmaksi. Lehmä päästi sisuksistaan suuren pyöreän paljon vähemmän haisevan pehmoisen läjän tarkalleen polun keskelle.

   Miehet katselivat läjää ja viivyttivät yhä lähtöä. Sytyttivät jopa toisen savukkeen. Pitää olla muita aromeja nenän alla tällaisessa työssä, kuten patologilla ruumiita leikellessään. Tästä eivät miehet tietenkään maininneet mitään, koska eivät tuollaisista asioista tienneet. Tässä heillä oli ruumista ihan nokko.

 - Miksi te veisasitte tullessanne? Vaimo pelästyi siitäkin.

 - Tuo Kämäräinen on horjahtanut oikean uskon puolelle ja sen mielestä tälle vainajalle pitää veisata, jos siitä olisi sielulle apua, kun kuolemakin oli niin härski.

 - Jo vain, mie uskon, että sillä on vaikutusta vielä kuoleman jälkeenkin. Pitää veisata vainajalle. Kenties sillä on vielä pieni mahdollisuus livahtaa taivaaseen. Ainakin ovensuuhun. Ehkä löytyy armo kurjalle syntiselle, vaikkei hänellä enää ole tilaisuutta katumiseen.

   Leena kuunteli tarkkaavaisena. Suuret siniset silmät olivat pelokkaat ja ahdistuneet. Miehet nousivat. Hyvästeltiin ja toivotettiin hyvää matkaa puolin ja toisin. Keinahteleva kaksipäinen hirviö katosi mutkan taakse. Veisuuta ei enää kuulunut. Eivät jaksaneet. Hyvä jos jaksoivat perille. Se etummaisena laahustava uskovainen mies oli näyttänyt aika harmaalta.

 - Tämä oli huono enne. Palataan kotiin, mutta annetaan noiden ensin mennä.

 - Älä sie höpötä, Leena. Ei tämä mitään merkitse. Luonnollinen selitys, vaikka ei sellaista saattuetta joka päivä kohtaakaan. Juodaanko purosta ja jatketaan matkaa?

   Ymmärrettävästä syystä he eivät juoneet siitä purosta. Täyttivät vesiastiansa vasta myöhemmin. Leena halusi, että he kulkisivat mahdollisimman kauas tuosta paikasta, ennen kuin asettuivat yöpuulle kuusen juurelle.

   Elmeri valvoi vielä toisten nukkuessa. Mietti. Yritti sopertaa jotakin rukousta, muistutella virrenpätkää. Se kävi niin kankeasti. Apen talossa hän oli ruuvaillut uskossa olemista. Se ei oikein luonnistanut. Oli liian paljon vaikeita ja kauhistuttaviakin asioita tiellä. Pelottelua ja uhkailua. Rakastavaan Taivaan Isään hän ei oikein päässyt tutustumaan. Koetti lukea raamattua, kun appi kehotti, mutta lopetti senkin. Järki rupesi pahoin sassaroimaan. Elmeri tunsi vaistomaisesti, että sellainen usko ei passannut hänelle.    

   Kullerokedolla  

   Loppumatka sujui hyvin. He vaelsivat siitä suurimman osan pitkin koukeroisen joen törmää. Tuuli hiukan ja sääskiä ei ollut enää kuin puoli miljoonaa. Näin Elmeri veisteli kertoessaan tapauksesta myöhemmin lapsilleen.  

   He löysivät mukavan paikan joen rannalta. Lähin tölli vasta kolmen kilometrin päässä. Mutta tässä oli tavattoman kaunista. Metsää ja niittyä, joka aivan pursui luonnonkukista. Kalaa oli joessa ja riistaa metsässä. Kukaan ei kysynyt perään. Eivät jaksaneet Helsingistä asti.

   Elmeri rakensi heille pienen harmaan mökin. Ei punaista, siihen ei olisi ollut varaa.  Koti valmistui ennen pakkasten tuloa. Tähän asti he olivat asustaneet häthätää kyhätyssä kopperossa. Sattui lämmin kesä.

   Heillä ei ollut huolia. Tällä hetkellä. Avio-onni kukoisti. Kukoisti vielä vuosia eteenkin päin. Alkoi sitten vähitellen säröillä. Ei toki rakkauden puutteesta. Yksinäisyys ja jatkuva ikävä kalvoivat nuoren vaimon järkeä ja sydäntä. Leena osoittautui melko heikkorakenteiseksi, ainakin mieleltään. Hän masentui helposti ja turvautui kiihkeästi mieheensä, jonka kuitenkin täytyi suurimman osan vuotta työskennellä kaukaisilla savotoilla. Vaimo yksin pimeyden ja pakkasen piirittämänä. Kuusi lasta hän sai sentään synnytettyä. Välissä pari keskenmenoakin.

   Masa oli sieltä taivaan esikartanosta katsellut kukkivaa kulleroketoa hautuumaan takana. Senkaltainen kultainen keto olikin hänen ensimmäinen muistonsa tästä maailmasta. Ja äidistä. Hän oli äidin poika. Aina taapersi perässä ja päästi kovan mekkalan, jos äiti etääntyi kauemmaksi taikka lähti yksin navettatöihinsä. Pienemmät sisarukset olivat paljon itsenäisempiä taikka eivät yhtä sinnikkäitä juoksemaan ja huutamaan.

   Poika oli ollut vasta viisivuotias, kun hän oli istunut äitinsä sylissä keskellä suurta kullerokenttää. Keltaisia kukkia niin kauas kuin silmä kantoi. Kimalaisten pörinää. Pääskysten suhahtelua kirkkaansinisellä taivaalla. Jännittäviä lumivalkoisia pilvenhattaroita purjehtimassa siellä taivaallisella merellä. Äiti näytti hänelle, kuinka hauskoja kuvia niistä muodostui. Kissannaama. Suuri talo. Joen kuohuissa pärskähtelevä vene.

   Aikuisenakin Masa muisti kuinka kovasti äiti oli pusertanut häntä rintaansa vasten. Jos hän olisi tiennyt kuuluisien taiteilijoitten maalaamista madonnankuvista, hän olisi osannut verrata tuota tunteitten määrää toisiinsa. Useissa maalauksissa, jotka kuvaavat Mariaa ja Jeesus-lasta, äidin ote näyttää jotenkin heiveröiseltä ja veltolta. Ilmekin hajamielinen. Tuntuu kuin lapsi olisi vaarassa liukua pois äitinsä sylistä.

   Näin ei ollut Leenan ja Matin kohdalla. Äidin käsivarret kietoutuivat tiukasti ja lämpimästi pojan ympärille. Kullerot nyökkäilivät heille ystävällisesti ja muodostivat turvallisen muurin heidän suojakseen.

   Äiti tuoksui maidolta. Aina maidolta, joko lehmän tai omaltaan, koska hän imetti koko ajan. Silti puhtaalta. Äidiltä. Pehmeä ruudullinen pumpulimekko levitti runsaat helmansa heinikkoon. Huivi oli huolettomasti heitetty kukkien päälle. Vaaleat suortuvat olivat valloillaan.

   Vielä siihen aikaan kisaili iloinen ilme hänen nuorilla kasvoillaan. Ei enää kovin valkoisilla. Päivetys oli jo purrut, ja pakkanen ja viima olivat viiltäneet syveneviä vakoja hänen iholleen aukealla törmällä, jonka päällä hän joutui pesemään pyykkiä ja viruttelemaan sitä hyhmäisessä avannossa. Kädet olivat punaiset ja sierettyneet, mutta niin hellät.

   Äidillä oli tapana silloin tällöin rypistellä otsaansa. Ei osoittaakseen närkästystä lastensa käyttäytymisen johdosta, vaan miettiessään. Leena mietti paljon ja hartaasti. Niitä uskon asioita. Luki paksua raamattuaan, jonka he olivat saaneet hänen isältään lahjaksi. Siinä oli paljon kammottavia ja kostoa uhoavia kuvia. Hän tutki niitä tarkasti. Ja veisasi ahkeraan virsiä.

   Alkoi nytkin veisata tai oikeammin vain laulaa. Pehmeästi ja hyväillen. Pienen poikansa korvaan: ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Hänt ihana enkeli kotihin vie...”.

   Tämän Masa muisti. Muita ei ollut olemassakaan. Ei isää eikä sisaruksia. Vain he kahdestaan äidin kanssa. Kulleroitten keskellä.

   Polttouhrit

   Huoleton lapsuus alkoi pikku hiljaa rapistua ja haihtua taka-alalle. Perhe kasvoi ja kova raataminen alkoi tulla jo Matinkin kohtaloksi. Vanhimpana hän joutui yhä enenevässä määrin antamaan osuutensa sekä lasten, karjan että maanviljelyksen hyväksi. Isä oli talvet savotoilla kaukana perheestään. Kävi harvoin kotona. Ei halunnut rasittaa hevosta pitkillä ajomatkoilla. Halusi säästää joka ikisen pennin perheensä elatukseen.

   Kesällä Elmeri uurasti mökillään, mutta kävi silti töissä myös muualla. Isän kotonaolo oli Masalle virkistävää loma-aikaa. Ei niinkään töiden puolesta, vaan silloin hän sai helpotusta siihen kauheaan huoleen, jota tuo vasta kymmenvuotias poika jo joutui kokemaan ja kestämään. Kesällä äitikin oli paremmassa kunnossa. Jollei mies olisi joutunut olemaan niin paljon muualla, Leenankin elämä olisi saattanut muodostua toisenlaiseksi. Turvallinen ja hyväntahtoinen mies oli parasta lääkettä sairastuvalle ja hajoavalle mielelle.

   Sillä sairasta se jo oli, se vaimon raamatun luku ja suhtautuminen uskon asioihin. Naapurimökinkin emäntä oli uskomassa, mutta hän oli reipas ja iloinen, välistä nauroikin oikein remakasti. Hoiti karjaa ja melkein joka vuosi karttuvaa lapsikatrastaan.

Huokaili joskus, mutta useimmiten oli valoisalla mielellä.

   Hänkin katseli kummastellen Leenaa. Tämä luki ja paahtoi ilta- ja yökaudet pirtin pöydän ääressä. Selasi ja uikutti. Löysi kirjasta kaikkein karmeimmat ja tulikivenkatkuisimmat uhkaukset. Lapset lyöttäytyivät yhteen ja hakeutuivat samaan sänkyyn etsien turvaa toisistaan, kun äiti kovalla yksitoikkoisella äänellä saarnasi raamatusta. Keksi kai omiakin selityksiä ja pisti mukaan lisäkorostuksia jo muutenkin pelottavaan tekstiin. Veriuhreja ja kostoa. Helvettiin kiroamista.

   Jos Masa olisi tuntenut maailmankirjallisuutta, hän olisi pystynyt vertailemaan Danten helvettiä tähän äitinsä kuvailemaan ja olisi voinut todeta, että jälkimmäinen veisi voiton vaikka mistä kauheudesta. Mausteeksi Leena vielä veisasi synkkyyttä uhkuvia virsiä, joissa vilisi lapsille käsittämättömiä sanoja. Veriylkä, synnin ruttotauti ja synnissä siinnyt. Mökissä vallitsi ainainen pitkäperjantain tunnelma. Koskaan siellä ei koittanut pääsiäisaamun ilosta tanssiva aurinko.

   Lapsiaan Leena ei paljon huomannut näinä hurmoksen hetkinään. Hyvä jos muisti itkevän vauvan imettää. Lehmä ja lampaatkin saattoivat valittaa nälkäänsä taikka lypsämisen puutetta myöhään yöhön. Masa kokkaili varsin taitavasti. Hänestä seuraava, Hilma, hoiti näppärästi pienempiään.

   Masa oli selostanut isälleen, kuinka turvatonta heidän elämänsä oli silloin kun äidillä oli huono kautensa. Elmeri kehotti poikaa heti lähtemään naapuriin ja hakemaan apua, jos tilanne alkaisi muodostua liian vaaralliseksi. Leena hosui puukkojen ja kirveen kanssa taistellessaan pahoja henkiä vastaan. Se oli toistaiseksi vain umpimähkäistä huitomista sinne tänne, mutta poika pelkäsi, että joskus saattaisivat hekin joutua sen kiivaan raivon kohteeksi, jota äidin koko olemus ja epätoivoiset huudot ilmaisivat.

   Tulenteko saattoi jäädä Leenalta kesken. Palava sytyke tipahtaa lattialle, ja nainen oli vain vajonneena synkkiin mietteisiinsä. Sitä kauheata saarnaamista seurasi nimittäin hiljaisuuteen ja apatiaan vaipuminen. Kuinka monta kertaa Masa olikaan poiminut palavia kekäleitä lattialta taikka piilotellut tulitikkuja, puukkoja ja keritsimiä, kun äidin ilmeet ja eleet olivat osoittaneet nousevaa kauhutilaa.

   Oli kuuma elokuun ilta. Hellettä ja kuivuutta oli jatkunut jo pari viikkoa. Maa ihan ritisi janoaan ja kulottunut heinä vain odotti sytyttäjäänsä. Isä oli ollut pari päivää kylällä hankkimassa ruokaa ja muita tarvikkeita. Ehkä tulisi tänä iltana. Sitä Masa toivoi hartaasti.

   Äiti oli ollut mahdottoman levoton nämä päivät. Kutsui Elmeriä ja välillä soimasi tätä julmasti, kun se jätti perheensä tänne heitteille. Siihen lomaan äiti saarnasi suureen ääneen jotakin ennustusta, jonka joku munkki oli kauan sitten lausunut:

 - Kun tähkä tuuleentuu ja painuu maata kohden, silloin tulee kauheus ja hätä. Sota ja verenvuodatus. Maailmanloppu.

   Ukonilmaa ja sadetta ei vain kuulunut. Taivaanranta pilveili. Näytti välillä synkät puolensa, mutta kirkastui taas poutataivaaksi. Masa oli mennyt tien mutkaan katsomaan, joko isä tulisi. Hirvitti taas seuraava yö. Alkoi jo pimetä iltaisin. Taas se kauhea talvi edessä. Öljylampun luomat, aavemaisesti heilahtelevat hirviöt katossa. Samoin kuin rauhattomasti edestakaisin vaeltavan äidin suuri kumara varjo uhkaamassa seinällä.

   Jotakin rasahti metsässä. Joko isä tulee? Ei vaan jokin suuri eläin etsiskeli metsästä ravintoaan. Hirvi ehkä. Ei Masaa pelottanut. Eivät eläimet, mutta tuo kotimökin tunnelma. Tunnollisena isona veljenä hän käveli vähän matkaa taaksepäin nähdäkseen, millainen on tilanne mökillä. Pikkusiskot ja velipoika olivat jääneet pihalle leikkimään Hilman huolellisessa valvonnassa.

   Masa meni lähemmäksi. Mitä kummaa siellä tapahtuu? Lapset itkivät surkealla äänellä. Hilmankin kimakka voivotus kuului joukosta. Masa juoksi pihaan eikä ollut uskoa silmiään. Pihalla kasvoi nuori hoikka koivu, jonka ympärille oli koottu risuja. Kolme lasta oli sidottu koivuun köydellä. Hilma seisoi peloissaan pihan toisella puolella ja huusi apua. Vauvaa ei näkynyt. Oli kai pirtissä. Äitikin tuli ulos, meni risukasan ja lasten luo ja alkoi hermostunein liikkein raapia tulta tikuista.

 - Älä äiti. Älä polta niitä lapsia, huusi Masa ja juoksi muitten luo.

   Äiti ei ollut tietääkseenkään, vaan jatkoi raapimista.

Tuloksetta. Oliko sittenkin pientä tuulenvirettä vai miksei se onnistunut?

 - Älä äiti. Anna tikut minulle. Minä autan.

 - Minun on uhrattava lapset syntieni sovitukseksi. Veriruskeat. Villanvalkoisiksi. Kadotus ja tulinen järvi.

   Hän alkoi taas huutaa ja veisasi väliin: ”Jos ei joku Jeesuksessa elä aina uskossa, se kuin oksa kuivuneena poltethan tulessa.”

   Sitten hän saarnasi jostakin Aabrahamista ja Iisakista. Tytöt itkivät. Pikkuveli riuhtoi köyttä. Ei itkenyt, taisi kiroilla. Se jäi myöhemminkin maailman lapseksi eikä halunnut noudattaa äitinsä uskoa.

 - Ei näistä ole mihinkään. Hae uusi rasia pirtistä.

   Masa lähti juoksemaan mökille. Ajatukset sinkoilivat mielessä. Kunpa isä tulisi. Jos hän taikka Hilma lähtee juoksemaan kolmen kilometrin päähän naapuriin, apu ei ikinä tule ajoissa. Poika kurkisti pienestä himmeälasisesta ikkunasta. Oli huutaa kauhusta. Äiti oli sittenkin saanut tulen syttymään. Haluton pieni liekki nuoleskeli nihkeästi risuläjää. Savua nousi mahdottomasti. Oliko siellä sittenkin jotakin märkää?

   Vauva kitisi kopassa. Ei sillä ollut hätää. Masa kiipesi takan reunalle. Siitä hän sai tikut haltuunsa. Puristi niitä kädessään, juoksi ulos ja mietti kuumeisesti. Hän vilkaisi pihalle. Lapset kiljuivat, vaikka tuli heitä tuskin vielä kosketti. Äidillä sen sijaan oli pitkä terävä puukko kädessään ja sillä hän sohi lapsia kohti. Huusi siitä Iisakistaan niin kovaa, että Masa kuuli sen portaille asti.

 - Äiti kuule. Täällä on lisää tikkuja. Ne on niin korkealla, etten ulotu. Tule auttamaan.

   Tuli oli melkein sammumassa, joten äiti päättikin lähteä hakemaan uusia tikkuja. Hän käveli kumarassa pientä mäkeä ylös mökille. Ei vilkaissutkaan poikaansa, joka seisoi hiiren hiljaa portaiden vieressä piilottaen tikkurasian selkänsä taakse. Äiti meni ovesta sisälle, ja poika sai jalat alleen.

   Hän juoksi lasten luokse ja koetti irrottaa köyttä. Huolimattomasti sidottu. Hilma auttoi ja pikkuveli vääntelehti. Masa otti puukon, jonka äiti oli pudottanut kädestään, ja sai nyrhittyä köyden poikki. Hän käski kaikkien olla ääneti. Äitiä ei näkynyt eikä kuulunut. Pirtissä aivan hiljaista. Mitä se puuhasi? Köydet irtosivat ja lapset juoksivat metsään. Masa jäi vahtimaan, mitä pihassa tapahtuisi.

   Kesti todella kauan, ennen kuin äiti tuli pihalle. Hän meni risukasan luokse. Katseli sitä pitkän aikaa. Ei ehkä muistanut mitä oli tapahtunut. Yllättäen hän katsoi metsään. Suurilla sinisillä silmillään. Masan sydän hyppäsi kurkkuun. Äiti katsoi suoraan häntä. Suoraan silmiin, siltä pojasta tuntui. Jos se tulee... Ei tullut. Ei ollutkaan huomannut. Otti koneellisesti puukon ja tikut. Käveli taas hartiat kumarassa sisälle mökkiin. Ei kai tapa sitä vauvaa, mutta minkä he sille mahtaisivat. Missä se isä viipyy?

   Isä tuli vasta seuraavana päivänä. Lapset olivat metsässä myöhään yöhön, kunnes vilu ja mäkäräiset ajoivat heidät sisälle. Äiti nukkui sängyssään selällään, jalat levällään. Käsivarret ojennettuina sivulle niin pitkälle kuin sänkyä riitti. Masa kurkisti vauvaa, joka nukkui aivan rauhallisesti. Maitoa leuassa. Äiti oli nähtävästi syöttänyt sen.

   Masa kertoi kaiken isälleen, joka kuunteli vakavana. Hän tajusi, missä vaarassa lapset olivat. Tällaista heillä luultavasti oli kaiken aikaa. Elmeri ei keksinyt mitään ratkaisua. Vierasta työvoimaa hän ei pystynyt palkkaamaan lapsia ja taloutta hoitamaan, mutta vaimo täytyisi saada hoitoon.

   Siihen se ajatus sitten jäi, ja toimenpiteet. Ahkerasta ja rivakasta työmiehestä alkoivat elämännesteet loppua. Tarmo ja päätösten teko. Jos nyt vielä katsotaan. Onhan Leenalla niitä parempiakin kausia. Onhan hän vielä kotona pari viikkoa, ennen kuin lähtee savotoille. Ehkä tämä tästä.

   Masasta oli tulossa metsän eläin, ainakin vahtikoira. Valpas ja aina varuillaan. Yritti jo ennakoida tilannetta. Vartioi äitinsä liikkeitä yöhön asti. Vasta kun totesi tämän nukkuvan, uskalsi itsekin oikaista vuoteelle nuorempiensa viereen. Nukkui silmät raollaan kuin kuolleella. Unenkin läpi kuunteli jokaista risahdusta äitinsä nurkasta. Tällaistako on pienen pojan elämä? Äidin ikioman Matin?

   Tulinen järvi  

   Masa oli jo kaksitoistavuotias, ja kaikki jatkui samanlaisena. Joskus teki mieli kouluun, mutta eihän täältä päässyt. Ei hän olisi voinutkaan jättää nuorempia sisaruksiaan ilman hoivaa. Ei isäkään olisi siitä pitänyt. Hän oli ainoa mies talossa. Toisten tuki ja turva.

   Oli välillä helpompaakin. Oikeastaan juuri silloin, kun äiti oli vajonnut siihen tylsyyteensä. Tuskin osasi syödä ilman hoputtamista. Laihtui ja sairastelikin välillä. Kuumetta ja räkätautia. Samaa sitten heissä kaikissa. Vähiten hänessä Masassa, kun piti koko ajan vahtia. Ei ehtinyt sairastella.

   Naapurimökin Emmakin oli todennut Leenan tilan ja kävi mahdollisimman usein katsastamassa perhettä. Toi jotakin lämpimäistä. Olivat varakkaampia, koska emäntäkin oli täydessä työn touhussa. Nainen käväisi myös navetassa arvioimassa tilannetta. Lehmä riutui ja neljä lammasta määki koko ajan. Niinhän ne muutenkin tekevät, mutta Emman mielestä niillä oli hätääntynyt sävy äänessä.

   Leena hiukan virkistyi naapurinsa käynneistä. Jaksoi joskus jutellakin. Valitteli, että raamatun kieli on niin vaikeata. Ei siitä oppimaton nainen selvää saanut. Emma lohdutteli, ettei ollut tarviskaan.

- Kyllä miehet ymmärtävät ja osaavat selittää sanaa. Ei se olekaan vaimoväen tehtävä. Johan niin sanotaan raamatussakin. Meidän Kalle osaa vastata kaikkiin minun kysymyksiini. Ei tarvitse niillä päätään vaivata. Hyvä mies.

 - Elmeri ei ole uskomassa. Siitäkin minulla on näitä tunnonvaivoja. Olen huono vaimo, kun en ole saanut houkuteltua miestäni pelastuksen tielle.

 - Jätä se ison kirjan lukeminen viisaammille ja keskity emännän hommiisi. Minusta karja ja lapset näyttävät jotenkin riutuneilta. Saavatko ne edes tarpeeksi syömistä?

   Tästä alkoi uusi ruikutus ja valitusvirsi. Kehno äiti, kehno vaimo. Heikko uskossa. Kadotus on kaiken loppu.

   Emma rauhoitteli ja keksi sitten ehdottaa, että pidetty saarnamies, se Kukkola, kävisi Leenaa tapaamassa ja saarnaamassa hänelle synnit anteeksi.

   Vaikka Masa oli todella tietämätön kaikesta, mitä maailmalla tapahtui, jokin eläimen vaisto kertoi hänelle, että tästä se vasta soppa syntyy. He kävivät harvoin seuroissa, mutta sen verran poika oli uskovaisia nähnyt, että tiesi tämän Kukkolan olevan pelottavan ankara ja synnit synniksi sanova mies.

   Oli kireä pakkasilta, kun ulkona kopisteltiin. Lapset huusivat yhteen ääneen:

 - Isä tulee.

   Sitten juoksivat ovelle. Paksuun turkkiin pukeutunut mies astui pirttiin. Otti karvalakin päästään ja toivotti Jumalan tervettä. Synkkä ja mustakulmainen mies. Nuorin pillahti itkuun. Eivät olleet tottuneet vieraisiin eikä varsinkaan näin ukkospilven kaltaiseen.

   Leena niiaili ja pyyhki käsiään esiliinaansa. Näytti pelokkaalta ja syylliseltä. ”Ei saa lyödä lyötyä” on ohjenuorana monessa maassa, mutta tämä sääntö ei koskenut saarnamies Kukkolaa. Pikapuoliin hän aloitti jyrinänsä täydellä teholla. Malttoi sentään ensin juoda kolme kuppia kahvia, jota kuitenkin moitti liian laihaksi. Pulla ja voileivät maistuivat. Surkeana Masa katseli, miten heidän seuraavan päivän ateriansa katosi parempiin suihin. Kukkola kai tuumi, että parempi maassa kuin jumalattoman suussa.  

   Raamattua luettiin kovalla ja uhkaavalla äänellä. Välillä veisattiin, välillä tuomittiin. Leena-riepu itki. Oli niin kovat tunnonvaivat. Lapset kyyhöttivät sängyssään ja katselivat kauhistuneina tuota menoa. Vaikka äiti ei heille aina ollutkaan niin kovin turvallinen olento, he tajusivat, että nyt hänkin oli ankaran hyökkäyksen kohteena. Vaistomaisesti pienet ketun pennut asettuivat emonsa puolelle. Pikkuveli irvisteli ja kuiskaili ilkeyksiä Kukkolasta, joka ei niitä onneksi kuullut. Masa hyssytteli ja piti siskoja kainalossaan.

 - Menit tieten tahtoen vihille uskottoman miehen kanssa. Tässä on rangaistus. Tee siitä heti parannusta.

 - Millä minä sitä teen? Enhän voi hänestä erotakaan.

 - Älä mainitsekaan niin rietasta sanaa kuin ero. Sinun pitää rukoilla ja yrittää taivuttaa Elmeri uskon tielle. Ennen sitä et saa minulta synninpäästöä. Siihen asti ovat taivaan helmiportit sinulta ikuisesti suljettuina.

   Leena alkoi jo tulla hysteeriseksi. Polvillaan hän rukoili armoa ja anteeksiantamusta itselleen ja miehelleen. Ei lohdutuksen pisaraa herunut saarnamiehen kapeilta huulilta. Masasta tuntui, että mies oikein nautti tästä äidin kiduttamisesta ja nöyryytyksestä. Mutta että vielä isääkin se kehtasi morkata. Masakin päätti yhtyä keskusteluun.

 - Isä on hyvä mies. Ahkera ja aina kiltti meille kaikille. Äiti on myös hyvä. Ei saa haukkua heitä.

   Kukkola käänsi kulmikasta päätään rivakasti ympäri kuin Lapin pöllö. Täydet 180 astetta nähdäkseen, kuka röyhkimys siellä nurkkasängyssä oikein suutaan aukoi.

 - Sinäkö se olit? Tuollainen koltiainen ja olet tietävinäsi nämä asiat paremmin kuin minä. Tee heti parannus röyhkeydestäsi. Sanan pilkasta.

 - En minä sanaa pilkannut enkä teitäkään. Halusin vain puolustaa isää ja äitiä. Mitä pahaa he ovat teille tehneet?

 - Nyt sen näet, Leena. Täysiä paatuneita pakanoita koko perheesi. Ei vain miehesi, vaan lapsesikin olet johtamassa harhaan ja syöksemässä tuliseen järveen. Tee parannusta, vaimo. VAIMO!

   Leena itki ja heilui ja mumisi hermostuneita rukouksiaan kuin loitsuja. Hän oli melkein sekoamassa. Kukkola tuli Masan luokse. Pikkusisarukset pidättivät itkuaan. Saarnamies tarttui kovakouraisesti poikaa kauluksesta ja riuhtaisi hänet lattialle. Sisaret roikkuivat ensin veljessään, mutta putosivat sitten kuin rypäleet takaisin sänkyyn.

   Masa yritti irrottautua julmasta otteesta. Mies puristi hänen hentoa niskaansa armottomilla sormillaan, pakotti pojan polvilleen lattialle vuoteen viereen ja karjui:

 - Tee parannus poika. Tee heti parannus taikka joudut tänä iltana helvettiin.

   Leenankin äidinvaistot heräsivät. Itkuisella äänellä hän pyysi Kukkolaa jättämään pojan rauhaan.

 - Minä olen syyllinen. Minä yksin. Älkää piinatko poikaa.

 - Ahaa, vaimo. Kovettumassa olet itsekin. Luulin jo, että armon hunaja alkaisi sinulle kelvata. Kallis veriuhri. Sinunkin puolestasi, syntisäkki. Poika tee parannus ja oitis.

 - Miten? änkytti Masa. - Mitä minun pitää tehdä?

 - Niin on poikasi kaukana oikeasta uskosta, ettei edes osaa parannusta tehdä. Etkö sinä kurja nainen ole opettanut lapsiasi joka ilta polvillaan anomaan armoa ja anteeksiantamusta?

 - En tiennyt, että niin pitää tehdä. Hehän ovat vasta lapsia.

 - Perkeleen lapsia he ovat ilman synnin tunnustamista ja armoa. Minkä ikäinen olet, poika?

 - Kaksitoista, kuiskasi Masa.

 - Täysi syntikuorma jo päällä. Etkös vain ole ajatellut irstaita ja kuvitellut naista ja himojasi? Sillä silmällä katsellut sisariasi, kun nytkin niin sylikkäin kyhnäsitte. Tunnusta riettautesi poika.

   Masaltakin pääsi jo itku siinä tiukassa otteessa. Hän pelkäsi niskansa murtuvan. Teki kamalan kipeätä.

 - Armoa. Armoa ja anteeksi, hän huusi koettaen päästä irti tuskallisesta otteesta. Kuin pihdit niskassa.

   Pelastajaksi ilmaantui kuusivuotias pikkuveli, joka nousi sängyssä seisomaan. Hän oli kai jo jonkin aikaa kerännyt annosta poskiinsa ja sylkäisi suuren märän roiskeen Kukkolaa kohti. Osui vain kaulukseen. Sitten hän huusi kirkkaalla pikkupojan äänellään:

 - Painu itse helvettiin ja siihen tuliseen järveen, senkin perkele, senkin kiusaaja.

   Ensin Masa luuli, että mies kuristaisi veljen, mutta ei. Tämä oli jo liikaa Kukkolallekin. Hän vetäisi turkin päälleen, sieppasi karvalakin penkiltä, ryntäsi ovelle ja mylvi perheelle:

 - Se on sitten selvä se koko sakin helvettiin meno. Elmeri mukaan luettuna. Armon ja anteeksiantamuksen olette katsoneet ylen. Terve menoa kadotukseen joka sorkka.

   Kukkola syöksyi ulos ovesta. Masaa värisytti, mutta hänen mielestään he olivat selvinneet taistelusta voittajina. Hän löi pikkuveljeä rehvakkaasti olalle, lohdutteli itkeviä siskoja ja aikoi juuri lausua muutaman rohkaisevan sanan äidilleen, kun hän huomasi tämän tuijottavan katseen. Pelottavaa. Hän vaistosi, että Leena oli nyt täydellisesti seonnut.

   Äiti höpisi koko yön jotakin. Ei nukkunut, ei myöskään selannut raamattua. Ei laulanut virsiä. Jokunen kirosana pääsi hänen huuliltaan. Hän puristi lujasti leipäveistä latistunutta rintaansa vasten. Masasta se tuntui kauhealta. Kun äiti viimein aamupuolella yötä nukahti sekavaan ja voihkivaan uneen, Masa varoitti nuorempia pysymään hiljaa paikoillaan oven suussa täysissä ulkovaatteissa valmiina syöksymään pakoon. Masa menisi naapuriin Emmaa hakemaan. Tämä pyytäisi varmaan isää tulemaan kotiin. Äiti täytyisi viedä sairaalaan. Muu ei enää auttanut.

   Pikkuveli lupasi huolehtia muista ja Hilma alkoi heti haalia kokoon vaatteita ja ruokaa mahdollista pakomatkaa varten. Masa riensi ulos, otti suksensa ja alkoi kiireesti hiihtää naapuriin. Pakkasta oli varmaan yli kaksikymmentä astetta. Silti Masan tukka ja selkä olivat läpimärkiä hiestä. Pelosta ja kauhusta ja epätoivosta.

   Kirves pään päällä

   Isä sai sanan savotalle. Viestin tuoja huusi:

 - Elmeri, lähde äkkiä kotiisi. Akka on tullut hulluksi!

   Mies otti hevosensa ja reen. Savotta oli kaukana. Kovia pakkasia oli jatkunut monta viikkoa. Huoli kalvoi mieltä, miten ne märät lapsirievut siellä pärjäävät? Luultavasti Emma huolehtii sinne jonkun kotimieheksi.

   Mökillä oli todella ollut Kallen ja Emman suurikokoinen poika Leevi seurana. Hän vaartoili huolestuneena Leenaa, joka vaihtoi taas mielialaa kuin kaistaa. Välillä veisasi ja rukoili, välillä kirosi ja raivosi. Sitten oli taas tuntejakin aivan hiljaa. Ehkä nukkui, kun piti silmiään kiinni.

   Lapset vahtivat vuoron perään ikkunassa. Ulos he eivät tarjenneet mennä. Kunpa isä jo tulisi. Kului pari päivää ja naapurin pojan oli lähdettävä töihin kylälle.

 - Kyllä se Elmeri pian tulee, Voi tulla jo tänä iltana. Pitäkää pirtti lämpimänä. Minä tein teille runsaasti polttopuita. Onhan teillä ruokaa. Olkaa ihan hissukseen, että Leenakin saa olla rauhassa. Jos se rupeaa pahasti raivoamaan, menkää saunaan ja teljetkää ovi. Kyllä se isä pian tulee.

   Niine hyvineen Leevi lähti hiihtelemään kotiinsa. Voi niitä onnettomia. Masa oli kuunnellut Leevin neuvoja, mutta ajatteli mielessään, ettei ikipäivänä sulkeudu joukkonsa kanssa saunaan. Äitihän sytyttää koko roskan palamaan, kuten oli yrittänyt polttaa heidät roviolla jo aikaisemminkin. Ehkä Leevi ei tiennyt tapauksesta.

   Myöhään illalla tuttu hevonen ja reki lähestyivät pihaa. Lapset olivat niin riemuissaan, etteivät malttaneet olla päästämättä pieniä ilonkiljahduksia. Leenakin heräsi. Tuli tokkuraisena hiukset hapsottaen ikkunaan. Totesi Elmerin juuri astuvan reestä ja alkoi kauheasti kirota.

 - Mie tapan sut. Vääräuskoisen, joka viettelit meidät kaikki helvettiin.

   Leena haki porstuasta terävän kirveen. Leevi oli sen juuri varta vasten hionut lähtiessään, jotta Masalla olisi helpompaa, jos hän joutuisi tekemään lisää pikkupuita. Nainen asettui oven pieleen kirves koholla. Korkealla päänsä yläpuolella. Kookas nainen, kun ojentautui koko pituuteensa.

 - Penskat penkille ja hiljaa, hän rääkäisi lapsille.

   Katsoessaan pirttiin päin Leena ei ehtinyt huomata, että Masa luiskahti kuin kärppä ovesta pieneen eteiseen ja pihalle. Nainen  huusi häntä takaisin, mutta poika ei totellut. Hän juoksi navettaan isän luokse, joka päästeli höyryävää hevosta valjaista. Antoi sille heiniä. Tuumiskeli, että saattaa pian olla edessä pitkä reissu sairaalaan.

   Masa syöksyi isän luokse ja kuiskaamalla selosti tilanteen.

 - Ole varuillasi. Se vaanii sinua kirveen kanssa heti oven oikealla puolella.

   Masa pelasti isänsä hengen. Miehellä ei ollut minkäänlaista asetta, koska arveli selviävänsä vaimoihmisestä paljainkin kourin. Hän tiesi astua varoen pirttiin. Kulki ensin pienen märältä ja melkein mädältä haisevan eteisen läpi. Ovi oli auki ja Elmeri näki lapsensa istumassa peräpenkillä jäykkinä ja kauhuissaan. Hän keskittyi ja astui hitaasti huoneeseen. Ovi oli niin matala, että pitkän miehen piti kumartua, jotta ei loukkaisi päätään. Se juuri oli peräti vaarallinen hetki.

   Kun Elmeri kumartui, kirves iski välähtäen alas. Mestauskirves. Jollei mies olisi osannut olla varuillaan, terä olisi osunut juuri kaulan kohdalle. Nyt hän osasi vääntää ruumistaan sivuun ja tarttui kirveen varteen ja samalla vaimonsa käsiin.

   Alkoi kauhea temmellys ja pyöriminen lattialla. Elmerillä paksut vaatteet ja väsymys painoi päälle. Ähisevä ottelu kesti uskomattoman kauan. Leenalla tuntui olevan miehen voimat. Se raivo vain lisäsi hänen sisuaan ja otteensa rajuutta. Elmeri sai todella taistella henkensä edestä, että viimein sai vaimon alleen ja kirveen väännettyä tämän käsistä. Nainen rimpuili ja raapi. Elmerillä oli jo pahoja raapaleita kasvoissaan. Oli kuin mies olisi taistellut suurikokoisen ilveskissan kanssa.

   Aviopuolisot makasivat päälletysten ja kasvotusten. Katsoivat toisiaan silmiin, kuten niin monesti liittonsa aikana. Ne suuret kauniit ruiskukansiniset silmät, joihin Elmeri oli aikanaan rakastunut, olivat pistävän mustat vihasta. Punareunaiset paljosta valvomisesta. Kuin vanhalla vihaisella noita-akalla. Kellertävät  hampaat olivat kiristyneet rumaan irvistykseen.

   Mies katseli kauhulla vaimoaan ja ajatteli:

 - Tuo ei ole enää Leena. Tuo raivokas petoeläin ei ole minun rakas herkkä Leenani.

 - Matti, tuo köyttä!

   Yhteisvoimin he sitoivat vaimon. Köyttivät tiukkaan kapaloon. Mies oli niin voipunut tuon taistelun jälkeen, että hänen täytyi istahtaa penkille huoahtamaan. Sydämestä otti.

   He kantoivat äidin rekeen ja olivat juuri aikeissa ryhtyä peittelemään häntä kunnolla, kun isä murahti:

 - Ei näin päin. Jalat toiseen suuntaan. Emmehän me tässä ruumista olla kuljettamassa.

   He nostivat raskaan paketin vielä kerran toiseen asentoon ja peittelivät hänet niin hyvin kuin osasivat. Pakkanen oli yhä vain kiristynyt. Todella pelotti, että äiti paleltuisi kuoliaaksi pitkällä matkalla.

   Masa pyysi päästä isän mukaan, mutta tämä kielsi päättäväisesti. Nuoremmat tarvitsivat isoa veljeään. Poika vain tiukkasi ja piukutti:

 - Ei siskoilla ole hätää. Hilma kyllä pystyy huolehtimaan nuoremmista. Heillä on ruokaa ja polttopuita. Sie voit tarvita minua matkalla, jotta saat välillä hieman huokaista.

   Elmeri suostui, sillä hän oli niin loppuun ajettu, että pelkäsi nukahtavansa istualleen. Ja niin miehet lähtivät matkaan. Raskaalle rekiretkelle.

   Koko reitti oli suurin piirtein sama kuin mitä Elmeri nuorikkonsa ja esikoisensa kansa oli vaeltanut päinvastaiseen suuntaan yli kymmenen vuotta sitten. Vaikka sääskiparvet ja ruumiinkantajat olivat olleet epämiellyttävä kokemus, ei sitä voinut verratakaan tähän saattomatkaan.

   Pakkanen paukkui, lumi kirskahteli reen jalasten alla ja vanha hevonen ravisteli ihmeissään harjaansa. Sekin kummasteli, kuinka sen ennen niin lempeä isäntä heti lähti uuteen ajoon antamatta kaakkiparan edes levähtää. Siksipä matkanteko sujuikin verkkaisesti.

   Leena tuijotti miljoonia kirkkaita tähtiä mustalla yötaivaalla. Veisasi ja itki. Kirosi ja sadatteli. Luuli olevansa matkalla helvettiin. Toisinaan hän oli niin kuolemanhiljainen, että Masan täytyi moneen kertaan tarkistaa, oliko äiti yleensä hengissä.

   Yhtäkkiä nainen alkoi laulaa pakkasenkirkkaalla hieman särähtelevällä äänellä:

   ”Taivaan ihanat lintuset katoovan taivaan alla

    kiiruhtain rientää, riemuiten, pois täältä laulamalla.

    He yhdess' joukoss' liitäen, laulullaan Luojaa kiittäen

    pois kylmäst' ilmast' muuttaa.”

   Välillä naisparkaa oli pakko kävelyttää tarpeilleen ja estääkseen häntä paleltumasta tiukassa käärössään. Kerran hän oli jo karata metsään. Uusi raivoisa kahakka paksussa lumihangessa. Tuhansien timanttien koristelemassa. Kovat timantit taivaalla ja maassa.  

   Nujakka kesti nyt lyhyemmän aikaa kuin pirtissä. Masa avusti isäänsä, vaikka sydän oli haljeta tuskasta ja säälistä. Piinaava matka jatkui, ja isäkin sai välillä hiukan torkahtaa, kun poika tarttui ohjaksiin.

   Miehet, sillä mieheksihän nuori Matti tällä kärsimystaipaleellaan varttui, eivät vaihtaneet juuri sanaakaan koko matkan aikana. Mitä nyt lyhyitä käskyjä toisilleen ja hevoselle. Seuraavan päivän iltapäivänä he vasta lähestyivät suurta kirkonkylää, jossa oli sairaala. Melkoinen kauppakeskus. Silloin Elmeri puhutteli poikaansa:

 - Masa, hyvä kun sie lähdit mukaan. En olisi yksin pärjännyt.

   Masan silmiä kirvelsi, kuten jo monta kertaa tämän rekiretken aikana ja aikaisemminkin elämässään. Ja myöhemminkin vielä tulisi karvastelemaan.

   He ajoivat hevosen sairaalan pihalle ja alkoivat raahata Leenaa sisälle, kun ulos syöksähti terhakka sairaanhoitaja, joka keskeytti miesten aikeet.

 - Mitä te sitä naista tänne tuotte? Mikä häntä vaivaa?

   Turha kysymys kokeneelta hoitajalta, sillä Leena oli taas herännyt ja elämöi ja esitti täydellä teholla kauheata kiroilunäytelmäänsä.

 - Akka on tullut hulluksi. Toimme hänet sairaalaan.

 - Ei tämä ole mikään hullujenhuone. Tämä on tavallinen

keskussairaala. Viekää potilas Ouluun. Siellä on mielisairaala.

 - Sinne on täältä yli kaksisataa kilometriä, ja olemme jo matkanneet lähes viisikymmentä kilometriä. Meillä on vain tämä yksi hevonen. Ettekö voisi ottaa vaimoani sisälle ja toimittaa häntä junalla Ouluun?

 - Emme suorita sellaisia kuljetuksia. Meillä on työtä ja potilaita ihan tarpeeksi omasta takaa. Viekää nainen pois. Heti.

   Miehet kantoivat rimpuilevan ja vaahtosuisen Leenan takaisin rekeen. Masa oli huolissaan, mutta Elmeri iski hänelle silmää. Kulttuurin ja koulutettujen ihmisten viidakossa täytyi käyttää metsäneläimen oveluutta.

   Oli jo pilkkopimeätä. Hoitaja livahti kiireesti sisälle tulipalopakkasesta. Sulkeutuva ovi hävitti sen vähänkin valoviirun pihasta. Tähdet kimmelsivät ja riehakkaat revontulet karkeloivat samettitaivaalla. Isä oli ajanut reen aittarakennuksen nurkan taakse. Siellä he odottivat hiljaa, sillä Leenakin oli taas vaiennut. Masa ihmetteli, mitä isällä oli mielessä. Sitten se selvisi.

   Kun sairaalan pihamaalla oli taas aivan hiljaista, he ajoivat hevosen portaitten eteen, nostivat kiireesti äidin rappusille, peittelivät hänet ja ajoivat nopeasti nurkan taakse. Sieltä he tarkkailivat tilannetta. Elmeri halusi siten varmistaa, ettei vaimolla olisi hätää. Näinhän vastasyntyneetkin jätetään avuttomina makaamaan lastenkodin ovelle.

   Hetken kuluttua sairaalan ulko-ovi avattiin ja hoitajia astui valokeilaan. He puhuivat kiivaasti keskenään ja katselivat tielle päin yrittäen havaita sieltä jotakin liikettä. Ketään ei näkynyt. Hevonenkin osasi olla hiljaa piilossaan. Se melkein luki isäntänsä

ajatukset. Tässä tapauksessa siis viisaampi ja harkitsevampi kuin emäntänsä.

   Hoitajat kauhistelivat pakkasta ja vetivät raivoavan Leenan sisäpuolelle. Se oli viimeinen kerta, kun Matti näki äitinsä. Sen hän tiesi vaistollaan, mutta kysyi silti isältään:

 - Tuleeko äiti vielä takaisin kotiin?

 - En mie tiedä. Voihan se tullakin, kun hoitavat ja on ne lääkkeet.

   Elmerikin epäili vaimonsa toipumista. Jotenkin vain tuntui siltä. Hän näki vaimonsa vain yhden kerran elossa tämän jälkeen. Hän oli kesällä mennyt Ouluun Leenaa tapaamaan. Oli ollut järkyttävä kokemus.

   Ei hän käynyt siellä uudestaan eivätkä lääkäritkään pitäneet sitä tarpeellisena. Leena oli raivostunut aivan holtittomasti ja rynnännyt miehensä kimppuun. Elmeri piti parempana pysytellä poissa. Vuosia myöhemmin hän kävi noutamassa vaimonsa ruumiin ja toimitti sen oman kirkonkylän multiin. Ainoina saattajina olivat Elmeri, Matti, Hilma-sisko, velipoika ja naapurin Emma.

   Tirkistelyä    

   Emman nuorimmasta siskosta tuli uusi vaimo Elmerille. Hän oli yhtä hedelmällinen kuin sisarensakin, joten mökkiin ilmaantui sisar- ja velipuolia tiuhaan tahtiin. Elmeri oli hyvin tyytyväinen, kun hän sai rauhassa tienata savotoilla ja uurastaa kesäisin talonsa hyväksi. Oli turvallista tietää, että kotijoukot pärjäsivät ahkeran, taloudellisen ja hyväntuulisen vaimon hoivissa.

   Vanhimmat lapset puikkivat kuin jänikset maailmalle. Kokonsa ja taitonsa mukaan. Masa tietysti ensimmäisenä. Kylällä riitti töitä uutteralle ja luotettavalle nuorukaiselle. Savotoilla hän oli työskennellyt isänsä apurina jo heti Leenan sairaalaan joutumisen jälkeen.

   Poika lähestyi yhdeksättätoista ikävuottaan. Katseli jo emäntää itselleen, mutta rohkeus ja ripeät otteet puuttuivat. Tällä hetkellä hän työskenteli suurehkossa Korvalan talossa. Siellä oli piikana Alma, joka Masaa erityisesti miellytti. Hän oli jo tähän mennessä huomannut, että iloiset ja reippaat tytöt väkisinkin viehättivät häntä.

   Alma oli liiankin riehakas ja nauravainen. Emäntä häntä välillä oikaisi, koska tyttö näytti olevan perin herkkä miesten vikittelylle ja pilapuheille. Punastui, kihersi ja kiemurteli.

 - Älä usko kaikkea, mitä ne sanovat. Olet kyllä nätti tyttö, mutta miehet nyt puhuvat mitä vaan saadakseen naisen saaliikseen. Löytyy se oma sinullekin. Ei siinä niin kauheasti tarvitse kujertaa. Toivottavasti tapaat kunnon miehen.

   Masa kävi iltaisin myös kylällä töissä. Hän oli haluttua työvoimaa, hiukan ehkä hiturainen, mutta ei se haitannut, kun tulos oli sitä parempaa. Korvalan talo oli suuren suon takana, jonka poikki nuorukainen tallusteli. Hän nautti tuosta matkasta ja tarkkaili samalla lintuja ja muita eläimiä. Hän oli ylpeä hyvästä kuulostaan. Jos näätä juoksi ontossa puunrungossa, Masa saattoi erottaa tuon pienoisen rapinan jo kauas. Samoin hän nuuski ilmaa kuin koira ja havaitsi sellaisiakin hajuja, joista tavallinen turtunut nokka ei tiennyt tuon taivaallista.

   Eräänä kesäisenä iltana hän taas palaili kylältä. Äkkiä kuului kovaa mäkätystä. Matti tiiraili korkeuksiin, koska hän arvasi, että taivaanvuohi se siellä piti konserttiaan. Kun jälleen tuli hiljaista, miehen tarkkoihin korviin kantautui kaukainen ääni. Kuin jäniksen rääkäisy ketun hampaissa.

   Hän pysähtyi kuuntelemaan. Ääni tuli varmaankin sivummalla sijaitsevasta ladosta. Taas kirkaisu. Kuolemanhädässä. Vaikka Masalla itselläänkin oli tapana asetella ansalankoja pupujusseille, hänen tuli kuitenkin sääli tuota rääkyjää. Päätti ainakin poiketa katsomaan, mitä siellä tapahtui. Varovaisena eränkävijänä hän ei törmännyt suoraan sisälle oviaukosta, vaan meni ladon sivulle ja alkoi tirkistellä leveistä raoista sisälle.

   Siellä oli mies täydessä touhussa. Makasi naisen päällä ja meno oli kova. Olihan Masalla jo käsitys tuollaisista puuhista. Ahtaassa mökissä hän oli monet kerrat tarkkaillut vanhempiensa lemmiskelyä. Tämä ladossa tapahtuva kohtaus ei vain vaikuttanut samanlaiselta. Isä oli aina heti lopettanut puuhansa, jos vaimo oli ollut vähänkin haluton. Ei ollut tohtinut loukata rakkaintaan.

   Ladossa kirkuva nainen pani kovasti vastaan. Itki, puri ja raapi. Kiemurteli ja taisteli. Hävisi. Kuului vain pieni vinkuva valitus.

   Matti seurasi näytelmää. Jokin esti häntä toimimasta. Oliko se uteliaisuus? Hänen teki mieli nähdä, miten kokenut mies menetteli niissä puuhissa. Sillä kokenut tuo roikale näytti olevan myös naisen väkivaltaisessa alistamisessa. Nuorukainen kurkisteli ja tirkisteli.

   Koko ajan hän samalla mietti hätäännyksissään mitä tekisi. Mies vaikutti perin rotevalta ja paljon vanhemmalta kuin hän. Terve ja työssä karaistunut mies Masakin, mutta silti vielä varsin keskenkasvuinen ja hontelo. Tappiolle hän jäisi varmasti, vaikka takaapäinkin hyökkäisi. Saattoihan raiskaajalla olla puukko.

   Sitten hän ajatteli kiljaista jotakin ja sen jälkeen pötkiä pakoon. Ainakin väkivallanteko keskeytyisi, ehkä loppuisikin. Mies säikähtäisi, mutta lähtisikö se takaa-ajoon?

   Yhtäkkiä pahoinpitelijä nosti päätään ja katsoi suoraan tirkistelijää silmiin raon läpi. Sehän oli se rikkaan Nikkilän poika, Santeri. Oikea tappelupukari ja rähinöitsijä. Masa tuijotti latoon kuin huumattuna. Naisen itkuiset kasvot näkyivät nyt selvästi. Täynnä mustelmia ja ruhjeita. Verikin valui otsasta. Se oli Alma! Hänen Almansa. Ei ollenkaan hänen Almansa, sillä tuskin tyttö oli häntä koskaan juuri huomannutkaan. Hänhän ei ollut mikään naisten naurattaja.

   Masa ei itsekään käsittänyt, miksi tämä näky oli hänelle kuin lähtölaukaus. Olisi luullut, että nyt vasta hän apuun rientääkin. Mutta ei. Hän juoksi kuin mieletön. Kumarassa pensaitten suojassa. Lippalakki putosi. Salaman nopeasti hän kääntyi ja sieppasi sen käteensä. Ei hän nyt ainakaan siinä tunaroisi, että jättäisi todistuskappaleita maastoon.  

   Ottaessaan lakkiaan hän vilkaisi peloissaan ladolle. Santeri seisoi kuin uhoava jättiläinen rakennuksen nurkalla ja tähyili hänen jälkeensä, mutta ei lähtenyt tavoittamaan pakenijaa. Ei ollut kai sittenkään huomannut, että joku ihminen oli häntä tarkkaillut. Oli luullut vaikka poron rahistelevan ladon seinää ja killistelevän metallinhohtoisella silmällään hirsien rakosista. Jos Santeri oli kuullutkin juoksuaskelia, hän nähtävästi arveli, että se sama eläin tolvasi jostakin säikähtäneenä tiheään näreikköön.

   Alman rääkymistä ei enää kuulunut. Vuohi mäkätti taivaalla. Kansa uskoo, että itse vanha keituri siellä naureskelee ihmislasten syntisille puuhille. Varmistavat, että paholainen saa sitten myöhemmin runsaan joukon kadotettuja sieluja saaliikseen.

   Masa jatkoi juoksuaan. Oksat löivät vasten kasvoja. Puseron hiha repesi. Mitä hänen pitäisi tehdä? Hakea apua Korvalasta. Liian kaukana. Takaisin kylälle yömyöhään. Vielä kauempana. Miltä näyttäisi, jos hän ilmestyisi kertomaan, että suuren ja sikarikkaan talon perillinen oli ollut raiskaamassa piikatyttöä? Entä hän, Masa, kasvot raapaleilla ja pusakka risana? Hullun akan poika. Kumpaa uskottaisiin?

   Almaa ei löydetty. Ei koskaan. Poliisikin kävi kuulustelemassa Korvalan väkeä. Myös Mattia. Tämä vain pudisteli päätään. Kukaan ei tiennyt mitään. Jotkut kylän nuoret miehet olivat viimeisinä nähneet Alman sinä iltana. Tyttö oli tehnyt lähtöä kotiin, mutta oli sitten jäänytkin vähäksi aikaa kikattelemaan miesjoukkoon. He olivat varmoja, että tyttö oli lähtenyt yksin.  

   Ehkä myöhemmin joku oli liittynyt seuraan. Vai mihin kummaan tyttöpaha oli joutunut? Järveä ja jokea naarattiin. Suosta oli turhaa mitään etsiä. Sinne upposi lehmiä, vieläpä useitakin samaan paikkaan. Suo vain veti vihreän pitsipeitteen päälleen ja jatkoi vaanivaa untaan. Salakavalaa.

   Masa arveli, että Santeri oli lopulta surmannut tytön, jotta tämä ei olisi päässyt kylälle juoruja levittelemään. Tai tyttö oli vahingossa menettänyt henkensä. Oli hän ollut aika pahannäköinen jo siinä vaiheessa, kun poika oli latoon kurkistellut. Tai tyttö oli epätoivossaan juossut suohon, koska tiesi, ettei kukaan häntä uskoisi. Mainekaan ei ollut ihan putipuhdas.

   Matti oli niin järkyttynyt tapauksesta ja omasta osuudestaan siihen, että hän alkoi nähdä painajaisunia. Hän syytti itseään vitkastelusta ja pelkuruudesta, mutta hänen reaktionsa oli ollut niin voimakas ja ehdoton, että hän ei ollut voinut muuta. Varovaisuus oli hänelle kuin toinen luonto. Juuri sen avulla hän oli saanut säilytettyä henkensä mökin ankeissa olosuhteissa. Mitä muuta hän saattoi tehdä kuin paeta ja vaieta?

   Verinen enkeli    

   Talonväki oli kuullut, miten poika oli huutanut ja valittanut unissaan. Aamulla he tiedustelivat syytä. Masa kertoi, että hän oli nähnyt unta tuuleentuvasta elopellosta, joka valmistautui leikattavaksi. Silloin tulee tapahtumaan suuria mullistuksia, ehkä ihan maailmanloppu. Siitähän äiti oli paasannut yrittäessään uhrata ja polttaa lapsiaan.

   Sen sijaan että Korvalan väki olisi nauranut ja pilkannut poikaa, he suhtautuivatkin ennustukseen yllättävän vakavasti. Se kai tuntui tutulta heistäkin. Emännälle tuli ihan tavaksi kysellä aamukahvilla, mitä unia Masa oli taas nähnyt.

   Poika huomasi saavansa huomiota, jopa arvonantoa jutuistaan, joten hän kertoi todellisia ja keksittyjä uniaan. Se että hänen äitinsä oli hourupäinen vain lisäsi Masan unien luotettavuutta. Onhan kautta aikojen puhuttu Jumalan hulluista. Maailmalta tihkui sitä paitsi tietoja tänne kaukaiseen Lappiinkin asti, että joku Hitleri oli panemassa Eurooppaa uusiksi. Sotaa ja verenvuodatusta oli tulossa.

   Eräänä yönä Masa näki unen, joka oli raadella hänen mielensä rikki. Hän oli ollut kävelevinään suolla ja kuuntelevinaan mäkätystä taivaalta. Äkkiä sieltä laskeutuikin jokin hahmo. Mutaisissa ryysyissä värisevä verinen enkeli. Siivetkin veren tahraamat. Kasvoilla tuskaisa irvistys. Enkeli pyyhki verta kasvoiltaan, ja silloin Masa havaitsi, että se oli Alma.

   Sinä yönä oli oikein isännän pitänyt tulla häntä rauhoittelemaan. Muutkin olivat peloissaan. Vaimoväki itkeä tuhersi. Masa kertoi kauhean unensa, mutta jätti Alman mainitsematta. Varmuuden vuoksi. Itse hän vaivihkaa kierteli ladon lähettyvillä ja yritti etsiä todistuskappaleita veriteosta. Mitään ei löytynyt. Heinätkin oli pöyhitty aivan luonnollisen näköiseksi röykkiöksi. Oli kuin maa olisi niellyt Alman, ja niin kai se olikin. Suo.

   Matti Niittyranta alkoi jo saada kuuluisuutta ennustajana. Hän käytti tätä mainetta hyväkseen ja alkoi ”nähdä” onnettomuutta manaavia uniaan Nikkilän talolle. Ensin vain pienempiä kommelluksia ja vahinkoja. Ollenkaan riippumatta siitä, toteutuivatko ne, kyläläiset menivät sangen halukkaasti leikkiin mukaan. Melkein jokaisella oli jotakin hampaankolossa Nikkilän väkeä vastaan. Sen talon naiset olivat ahneita ja pöyhkeitä ja miehet rääväsuisia ja väkivaltaisia.

   Viimein Masa arveli, että nyt on iskettävä oikein kunnolla. Hän kertoi unestaan, jossa eräs vauraan talon vanhimpia poikia tulisi joutumaan tuhoisan väkivallan kohteeksi. Varovaisena miehenä Masa ei maininnut nimiä, mutta osoitehan oli selvä.

   Juttu levisi nopeasti kylällä, ja sitä päiviteltiin ja ihmeteltiin kovasti. Taisi se tulla Santerinkin korviin. Oli kulunut vain pari kuukautta Alman katoamisesta, kun Santeri joutui tappeluun naapurikylän miesten kanssa, sai puukosta niin vaarallisen pistohaavan, että menehtyi vammoihinsa seuraavana päivänä.

   Nyt sitä vasta taivasteltiinkin. Sitä tapausta, mutta varsinkin Matin ennustajan lahjoja. Eipä siinä suuria povarieukon kykyjä tarvittukaan. Santeri oli veritekonsa jälkeen muuttunut yhä vain rämäpäisemmäksi. Mellasti jatkuvasti änkyräkännissä ja haastoi riitaa jokaisen vastaantulijan kanssa. Jopa paksua ja hyväntahtoista Kallisen vanhaa isäntääkin hän yritti kurmuttaa keskellä kylän raittia. Ja tämä kun oli vain kysynyt Santerilta, että mitä kuuluu.

   Sinä kohtalokkaana päivänä Nikkilän perillinen oli puukko kädessä aiheettomasti hyökännyt kahden aseettoman naapurikyläläisen kimppuun. Oli syntynyt kiivas kamppailu, ja puukko oli kääntynytkin isäntäänsä vastaan. Skorpionin pistin. Onneksi oli silminnäkijöitä, jotka mielihyvin todistivat, että kysymyksessä oli ollut puhdas itsepuolustus. Kun miehet olivat yrittäneet vääntää asetta hyökkääjän kädestä, se oli vahingossa luiskahtanut Santerin sydämettömään sydämeen.

   Ennen kuin profeetan tehtävät ehtivät muodostua Matille oikein toimenkuvaksi, etelästä kantautui synkkiä uutisia. Talvisota syttyi ja nuori Niittyrannan poikakin kutsuttiin isänmaan palvelukseen. Sanotaan, että paikanvaihdos auttaa surussa ja mielentilan kaaoksissa. Niin nytkin. Harva nuorukainen lähti sotaretkelle niin auliisti ja helpottuneena kuin Masa. Tuli uutta ajateltavaa ja tyttöriepu alkoi unohtua. Hän toisteli lakkaamatta itselleen, että eihän se hänen syytään ollut. Santeria muuten oli tuskin edes kuulusteltu, vaikka oli yleisessä tiedossa, että hän yritti iskeä naisia kaikissa mahdollisissa tilanteissa.

   Hevosen laukotusta ja selkäreppuja

   Tyystin uusi elämä alkoi Matti Niittyrannalle. Hän selviytyi hyvin hommistaan. Oli tottunut tottelemaan ja tekemään hurjasti töitä. Esimiehet piankin huomasivat, että siinä oli nuorukainen, johon saattoi luottaa. Rehdin suomalaisen perikuva. Sinisilmäinen ja vaaleatukkainen. Riuska ja voimakas, sillä lihaksetkin alkoivat kehittyä ja mies puhjeta kukoistukseensa.

   Kaveritkin pitivät hänestä, sillä Masa ei koskaan ollut leuhka eikä ylimielinen. Hän oli rauhallinen ja avulias. Ymmärsi huumoria ja kertoi juttuja joskus itsekin. Olihan hänellä jo elämänkokemusta savottareissuiltaan ja muualtakin.

    Sotavuodet kuluivat ilman pienintäkään haavoittumista. Yhden kerran oli kova angiina, mutta siitäkin nuorukainen selvisi ja elämä jatkui. Sellaisena kuin se nyt sodassa voi jatkua. Kuoleman varjossa elämistä. Uhkaava kirves alati pään päällä.

   Jatkosodan loppupuolella Masa oli tietysti kaikkein tuimimmissa taisteluissa. Hänen tehtävänään oli kuljettaa hevosella ammuksia eturintamaan. Suuria lasteja ja nopeasti. Tavaraa tarvittiin, sillä hätä oli käsissä. Masa pärjäsi hyvin myös hevosten kanssa, joten oli aivan luonnollista, että hän sai toimia kuskina. Hänellä oli isältänsä perintönä eläimen lempeä käsittely. Muutkin ihailivat, kun hän sai Liisansa jatkamaan matkaa, vaikka kranaatit räjähtelivät joka puolella, tykkituli oli helvetillinen ja melu varmaan eläimen herkille korville kauhistuttava.

   Suomalainen sisukas liinaharja veti uskollisesti raskasta kuormaansa ja ohjaksissa oli toinen sisukas suomalainen liinaharja.

 - So so Liisa. Noh noh. Menehän nyt. Ei tässä ole hätää. Pian palataan takasin ja saat makoisan aterian.

   Liisa höristeli korviaan, viuhautti hännällään ja jatkoi kiskomista. Joskus kyllä riehaantui nousemaan takajaloilleen ja hirnumaan murheellisesti. Laukkasikin välistä, mutta aina ajaja sai tilanteen hallintaansa.

   Rintama oli murtumassa ja miehet perääntyivät. Tie oli täynnä likaisia ja loppuun asti taistelleita sotilaita. Kaiken sen liikenteen keskellä Masa hoputti hevostaan eteenpäin. Hän kyllä hieman ihmetteli, miksi ihmis- ja ajoneuvovirta kulki koko ajan vastakkaiseen suuntaan. Joitakin lääkintämiehiä sentään juoksi niska kyrmyssä kuin ahvenella etulinjaa kohti, jonne hänkin oli matkalla tärkeine lasteinensa.

   Vastaantulevat sotilaat mulkoilivat häntä kummissaan. Viimein eräs tarttui Liisaa suitsista ja karjaisi ajajalle:

 - Hulluko sinä olet? Minne oikein luulet olevasi menossa?

 - En luule vaan tiedän olevani menossa eturintamalle ammuksia viemään.

 - Samperin tollo. Eturintama on tässä ja nyt. Käännä äkkiä kaakkisi ja lähde karkuun.

   Masa teki hitaanpuoleisen tilannearvion, käänsi hevosensa aika vaivalloisesti huonolla tiellä ja juoksevien miesten keskellä. Lähti rivakasti ajelemaan takaisin päin. Otti pari sotilasta kyytiin, kun Liisa ei tuntunut panevan pahakseen. Hevonenkin oli todella tyytyväinen tähän ratkaisuun.

   Jotkut pitivät Masaa tärähtäneenä, toiset lähes sankarina. Esimiehetkin kiittelivät hänen tekoaan. Oli pelastanut arvokkaan ammuskuorman ja hevosen. Hänhän oli muulloinkin osoittanut lujahermoisuutta näissä kuljetustehtävissään.

   Mitalia ei sentään herunut, mutta kun Matti meni jollekin asialle komentokorsuun, upseerit tulivat paiskaamaan kättä ja lausumaan muutaman kehuvan sanan nuorukaisen kylmäpäisyydestä. Masa oli ihan otettu. Samalla hän sai lähemmin tutustua siihen hienostuneeseen ja oikeastaan miellyttävään kalliin sikarin tuoksuun, joka myöhemmin tuli muodostumaan hänelle soimaavaksi omantunnon taakaksi.

   Nuori jermu kävi silloin tällöin lomilla. Kylällä hän sai ihailua osakseen, vaikka ei olisi tehnyt yhtään mitään. Oleskellut vain rintaman tuntumassa. Hän oli ihan komea näky sotilaspuvussaan, ja niinpä hänellä alkoi olla menestystä tyttöjenkin parissa. Lomat olivat valitettavasti vain niin tavattoman lyhyitä harkitsevalle kosiomiehelle.

   Sen verran ne kuitenkin kestivät, että Masa oli ehtinyt tutustua Hannaan, joka oli kohtalaisen vauraasta mökistä. Tietysti iloinen ja reipas tyttö. Hehän olivat Matin makuun. Neitosella oli suuria suunnitelmia. Hän aikoi opiskella kätilöksi. Tähänkin asti hän oli saanut avustaa uusien vauvojen maailmaan tulossa. Hanna oli uskovainen tyttö, ja tämä vaikutti, että Masakin alkoi suhtautua hieman myönteisemmin uskonasioihin.

   Hanna lupasi kirjoittaa ja lähetellä paketteja, joten seurustelu oli päässyt hyvään vauhtiin. Lomalla oli kiva käydä, mutta ne latomuistot pakkasivat jonkin verran häiritsemään tunnelmia.

   Kovat taistelut jatkuivat ja Matti pantiin joka tuoksinaan. Eräänä pimeänä yönä suomalaiset joutuivat vihollispartion yllättämäksi. Metsä oli hyvin tiheätä. Alkoi taistelu, josta Masa ei ollut osannut uneksia pahimmissa painajaisunissaankaan. Mies miestä vastaan. Pistimet käsissä. Iskivät toisiaan umpimähkään. Voihkaisu ja jompikumpi kuoli.

   Ei ihan umpimähkään sentään. Tiedettiin, että omilla pojilla oli reput, mutta vihollisella ei. Pilkkopimeässäkin Masa kuuli tai muuten vaistosi, että aron poika kyttäsi aivan tuntumassa. Hän tunnusteli nopeasti käsikopelolta, oliko toisella reppua. Jos ei, raju ja syvä pisto. Varmuuden vuoksi vielä toinen. Vastustaja irrotti otteensa, lysähti maahan ja seuraava oli jo vuorossa.

   Kamppailijat olivat aika tasaväkisiä sekä määrältään että voimiltaan. Taistelua kesti kauan. Monta reputonta oli jo muuttunut vainajaksi Masan käsissä, kun alkoi kuulua molottavan lauman poistumista. Osa oli kai saanut tarpeekseen ja pötki pakoon? Tämä lisäsi Masan taistelutahtoa ja hurjuutta. Taidetaan tästä selvitä. Voi Hanna!

   Oli toinenkin tuntomerkki, joka erotti oman soturin vihollisesta. Haju. Vastustaja tuoksui usein oudolle hajuvedelle, vai oliko se saippuaa? Masan tarkka nenä noteerasi yleensä tuonkin varoitusmerkin ajoissa. Nyt oli jälleen vastassa samanpituinen nuori mies. Nuori, koska oli niin notkea ja nopea liikkeissään.  

   Ei tosin lemunnut hajuvedeltä, mutta jokin outo tuoksu hänessä kuitenkin oli. Mutta mikä? Nopeasti kopeloituaan Masa havaitsi, että miehellä ei ollut selkäreppua. Kova pisto. Mies nytkähti. Varmuuden vuoksi toinen eri paikkaan. Mies lysähti kasaan.

   Sitten hän joutui vielä yhden kanssa napit vastakkain, Ai, sillä on reppu. Perkele, kuului vielä tunnussanana, ja Masa hellitti otteensa. Kovaa pulinaa ja vihollinen pakeni. Hikiset ja veriset jermut seisoivat huohottaen pimeässä. Joitain varjoja näytti juoksevan kauempana.

   Masa oli yhä niin valmis kohtaamaan odottamattoman hyökkääjän, ettei hän uskaltanut paikaltaan liikkua. Kädellään vain haparoi paksun puunrungon suojakseen. Niin muutkin. Sitten vain odotusta. Taistelutantereelta kuului yllättävän vähän vaikerrusta. Teurastus oli ollut tarkka ja perusteellinen.

   Aamu valkeni, ja miehet kömpivät koloistaan esille. Katselivat toisiaan. Kuin menninkäisiä tai maahisia, jotka ovat nousseet talvilevoltaan. Multaa ja likaa ja verta. He alkoivat tutkia ruumiskasoja. Ehkä joku on vielä hengissä. Omalta puolelta kuului liikettä. Varmasti lääkintämiehetkin ovat tulossa. Ne nyt ehtivät joka paikkaan etunenässä, aivan kuin reportterit. Varmaan joku TK-mies näppäilikin heistä jo kuvia, Ehkä vallan puussa istuen, jotta saisi paremman kuvakulman.

   Reppuselkäisiä kaatuneita oli yllättävän vähän. Eräs oli kovin vistossa asennossa. Makasi reppunsa päällä muodostaen kaarevan sillan taaksepäin. Jalat roikkuivat toisella puolella. Kuolonirvistykseen vääntyneet kasvot pollottivat ylösalaisin toisella puolella. Miehet kävivät kääntämässä hänet edes kyljelleen.

   Reputtomia oli paljon. Nuoria naapurimaan poikia.

 - Ohoh, tuossahan on meidän vänrikkikin.

   Muut tulivat katsomaan. Nuori hoikka mies makasi verissään muitten rinnalla. Masa jostakin syystä ei tahtonut uskoa:

 - Onko se suomalainen?

 - No katso nyt asepukua. Mie tiedän sen nimenkin. Se on uusi, jokin Kovalainen tai sinne päin. Se tuli vasta viime viikolla.

 - Eihän sillä ole reppuakaan.

 - Ei kai upseerit mitään kuormakameleita ole. Ei tietenkään sillä ole reppua.

   Masan hiusmarrossa kävi kummallinen värinä. Hän ei sittenkään uskonut. Hän meni lähemmäksi ja kumartui todetakseen, onko mies vielä elossa. Ei ollut. Sen sijaan nenässä tuntui mieto hienon sikarin tuoksu. Nyt hän muisti, että kamppaillessaan sen viimeisen reputtoman kanssa, hän oli tuntenut juuri tämän tuoksun. Tunnisti sen vasta nyt. Liian myöhään.

   Ei tuo voi olla se sama. Ehkä vänrikki oli kamppaillut aivan hänen vieressään venäläisen kanssa ja tuoksu tulvahti sen takia hänen nenäänsä. Se ei VOI olla sama mies. Se EI SAA olla.

   Suomalaisten tappiot olivat kerrassaan vähäiset. Vain pari sotilasta kaatui ja se vänrikki. Tätä yötaistelua pidettiin niin tärkeänä ja suuren urhoollisuuden osoituksena, että he kaikki saivat mitalin ja ylimääräistä lomaa. Masa oli aivan mykkänä koko ajan. Muut ne kertoivat ja kehuskelivat. Niittyrantaakin siinä sivussa. Tarkka poika pistoissaan. Joku katseli häntä ja tokaisi:

 - Jo sun on korkea aika päästä lomille. Sullahan seisoo silmät päässä.

   Jalkamies  

   Loma tuli pidettyä. Hanna oli ihanan myötämielinen. Ehkä he voisivat kehittää tästä jotakin vakavampaakin. Molemmat kaipasivat omaa perhettä. Lapsia. Sodan jälkeen löytyisi töitä. Ei heitä huolestuttanut. Rakentaisivat kodin vaikka omin käsin, kuten heidän vanhempansakin olivat tehneet.  

   Tulevaisuuden näkymät olivat siis hyvät, kunhan sota ensin päättyisi. Loppuvaiheessaan se jo olikin. Oli menossa Lapin sota ja saksalaisia joukkoja ajettiin pohjoiseen. Siihenkin Matti osallistui, mutta pääsi kuitenkin juuri ennen sodan päättymistä kotiin. Vieläkin nuoremmat soturit saattoivat asian päätökseen. Ilmankos sitä kutsuttiinkin lasten sodaksi. Nämä hiukan vanhemmat poikaset kotiutettiin.

   Jalkapatikassa he aloittivat kotimatkansa etelää kohti. Kolme nuorta ja riehakkaan iloista miestä, Matti, Savolainen ja Häkkinen. Kymmeniä kilometrejä. Kapea huonokuntoinen maantie oli yhtä kuoppaa ja liejua. Kuorma-autoja surrasi molempiin suuntiin. Miehiä marssi syksyisellä tiellä.

   Vallattomasti nämä kolme reipasta muskettisoturia vilkuttelivat vastaantulijoille ja ohiajaville. He pääsisivät kotiin ja aloittaisivat uuden elämän. Vihdoinkin todellisen elämän. Saappaat olivat yltä päältä kurassa, mutta sekös heitä haittasi. Viimeistä päivää armeijassa. Rovaniemellä he saisivat lopulliset paperit ja olisivat vapaita miehiä vapaassa maassa. Rehvakkaasti he huutelivat muille:

 - Se on sitten sota loppu meidän kohdaltamme. Olisi loppunut vieläkin hopummin, jos olisivat hoksanneet antaa hela hoidon meille kolmelle urakaksi.

   Välistä sankarit lauloivat suureen ääneen. Savolainen oli pitävinään tyttöä käsivarsillaan ja tanssasi keskellä tietä hoilottaen samalla ”Väliaikaista kaikki on vaan”.  

   Masakin riehaantui vastoin tapojaan ja esitti uljasta saksalaista paraatimarssia nostellen laihoja koipiaan kuin koppava kukkopoika. Välillä hän, joka ei eläissään ollut maistanut viinan pisaraakaan, hoiperteli tiellä laidasta laitaan matkien humalaista ja päästeli suustaan innostuneita kiljahduksia. Muut nauroivat aivan kippurassa.

   Heidän riemullaan ei tuntunut olevan rajoja. He olivat selvinneet hengissä. Savolaisella oli vaimo ja lapsi odottamassa kotona. Häkkisellä morsian vasta katsottuna. Hän aikoi lähteä opiskelemaan autoalaa. Oli muutenkin saanut puuhata niitten kimpussa koko sodan ajan. Olihan ainakin saanut kokemusta siitä, miten aivan mahdottomassa kunnossa olevat ajoneuvot saadaan liikkeelle mahdottomissa olosuhteissa.

   Masankin tulevaisuudensuunnitelmia kyseltiin. Ujosti poika kertoi Hannasta ja valoisista toiveistaan saada aloittaa yhteiselämää tuon mieleisen tytön kanssa.

   Maantielle ilmaantui melkoinen este, samoin kuin heidän elämäänsäkin. Suuri kuorma-auto oli kallellaan tien vieressä. Oli juuttunut mutaan. Kuljettaja seisoi vieressä, raapi päätään, syljeskeli ja kiroili.

 - Ei hätiä mitiä, sanoi Häkkinen hilpeästi. - Autetaan kaveri suosta.

 - Jos jelppaatte minua, pääsette lavalla Rovaniemelle asti.

   Pääsiväthän he, mutta missä kunnossa?

   Savolainen meni asemiin maantien puolelle ja alkoi työntää. Häkkinen asettui keskelle ja punnersi oikein olan takaa. Masa päätyi laitimmaiseksi pientareelle. Oli tottunut olemaan se laitimmainen, kuten seuroissa saarnattiin. Saappaat upposivat märkään kuraan, mutta mitä sillä oli enää väliä.

   Auto ei liikahtanutkaan. Muita apumiehiä ei ilmaantunut, joten nämä kolme kaveria yrittivät parastaan. Masa siirtyi vielä metrin verran ojaa kohti, jos sieltä kulmasta saisi paremman otteen. Kas noin, nyt auto alkoi nousta. Hii-op.

   Kuului kauhea pamaus. Ei Viipurin vaan Ylinamman pamaus. Se oli tien laitaan asetettu miina. Kaikki miehet lensivät jaloiltaan kuin heihin olisi osunut valtava teräsnyrkki. Savolainen sinkoutui keskelle tietä. Hän loukkaantui melko pahasti, mutta saatiin sentään paikattua kohtalaiseen kuntoon. Häkkinen paiskautui myös tantereeseen. Hänen kävi pahemmin. Hänestä tuli sotasokea niissä sodan viimeisissä silmänräpäyksissä.

   Matti lensi kaaressa ojan yli pehmeään sammalikkoon. Hän nousi istumaan. Kuljettaja ja muut paikalle ehtineet huusivat:

 - Miten sinulle kävi?

 - Eihän tässä käynyt juuri kuinkaan, oli rauhallinen vastaus.

   Masa yritti nousta jaloilleen, mutta olisi pitänyt sanoa, että jalalleen. Hän ei päässytkään ylös. Hämmästyneenä hän katseli alaraajojaan.

 - Saapas lensi jonnekin.

   Sen jälkeen hän menetti tajuntansa. Oli kyllä lentänyt muutakin kuin saapas. Sen sisässä oli ollut Matin oikea jalka polvesta asti. Muita miehiä riensi apuun, haavoittuneet nostettiin kiireesti kuorma-auton lavalle ja kotimatka alkoi.

   Typistettyä elämää  

   Uusi elämä alkoi, mutta varsin toisenlaisena kuin mitä Matti oli osannut odottaa. Alkoi pitkä sairaalakierros. Aina Tamperetta ja pääkaupunkia myöten. Jalkaa jouduttiin leikkaamaan ja lyhentämään toistakymmentä kertaa. Siihen oli tullut luumätä.

   Hanna piti yhä yhteyttä ystäväänsä. Hän olisi halunnut odottaa, kunnes Matti toipuisi. Se sotasokea Häkkinenkin meni hyvin pian naimisiin ja sai neljä poikaa. Hän elätti taitavana hierojana perhettään. Oli aina ollut niin näppärä käsistään. Masa vaan ei jotenkin saanut otetta elämään. Hän koetti vieroittaa tyttöä itsestään. Kaikki oli niin epävarmaa. Eihän hän ollut edes toipumassa. Kärsimys ja sairaaloissa viruminen vain jatkuivat.

   Kaksi vuotta on pitkä aika nuoren mielestä. Ensin sodassa viisi vuotta, sitten tämä toinen sota. Hannakin viimein luopui odottamasta. Valmistui kätilöksi ja apuhoitajaksi. Meni naimisiin sotainvalidin kanssa, mutta lievemmin vammautuneen.                      

   Matti palasi kotiseudulleen. Hän sai omakseen asutustilan, jota hän hoiti ansiokkaasti normien mukaan. Hän kävi yhä kylälläkin töissä. Mahdoton sisu sillä miehellä. Raatoi pitkiä työpäiviä.

   Velipoika oli kerran mennyt katsomaan, kun Masa raivasi peltoa jokirannassa. He pysähtyivät juttelemaan. Isoveli irrotteli saapastaan. Proteesin ja tyngän välistä veri vuoti yhtenä norona.

   Masa alkoi käydä seuroissa. Hän tutustui toisenlaisiin uskoviin kuin se pelottava saarnamies lapsuudesta. Hannan kaltaisiin valoisiin ja lämpimiin ihmisiin. Mies linkkasi kalvavalla tekojalallaan kylällä. Aseveljilleen hän joskus vinoili:

 - Sodassa palvelin jalkaväessä ja nykyään olen todellinen jalkamies.

   Viimeinen patikkamatka  

   Neljännesvuosisata oli kulunut sodan päättymisestä. Matti asusti mökkiään, omisti jo kohtalaisia metsäpalstojakin ja raatoi edelleen töissään. Toimi johonkin aikaa myös savotalla vahtina.

   Tätä se kai tulisi olemaan? Hiljaiseloa. Arkista aherrusta ja virkistykseksi seuroissa käyntiä. Ei hän muuta enää osannut odottaakaan. Oli muuten melko saita luonteeltaan ja oli tullut yhä vain nuukemmaksi. Niinhän sanotaan, että vanhemman väen helmasynti on saituus. Kun muut synnit eivät enää maistu. Ei seksikään, koska alan merkitys on vähentynyt. Voihan olla, että siihen ei enää ole edes mahdollisuuksia. Matilla ei niihin toimiin ollut juuri löytynyt tilaisuutta aikaisemminkaan.

   Joku naapuri oli tullut käymään Matin mökillä. Koska se oli aivan pimeänä, hän aikoi kääntyä takaisin, mutta kurkisti kuitenkin ovesta. Isäntä istui penkillä yksin pimeässä. Naapuri melkein säikähti.

 - Mitä sie täällä pilkkopimeässä istut? Miksei sulla ole valoa?

 - Kun ei ole tuota tarkemman tekemistä, oli levollinen vastaus.

   Naapuri arveli, että kyllä taas on kysymys siitä säästämisestä. Ei raatsinut edes tulitikkua raapaista.

   Matti joutui käymään sairaalassa aika usein. Proteesia tarkistettiin ja oli ilmaantunut muutakin vaivaa. Jalkaa särki ja selkä temppuili. Muut kehottivat häntä kovasti menemään tarkempiin tutkimuksiin johonkin suurempaan sairaalaan.

   Mies suostui viimein. Eräänä aamuna hän lähti kortteeripaikastaan siinä vieraassa kaupungissa. Ontui kahden kilometrin matkan perille ja pantiin monenlaisiin kokeisiin. Niissä epäonnistui jotakin. Oliko jokin lipsahtanut? Pisto osunut väärään paikkaan? Matti ei kysellyt perään eikä tietenkään kukaan muukaan.

   Jo valmiiksi invalidisoitunut sotaveteraani halvaantui niin täydellisesti, ettei edes päätään saanut kääntymään. Naapuri kertoi murheellisena muille, että ne kaksi kilometriä sairaalaan olivatkin sitten viimeinen patikkamatka, minkä Matti pystyi jalkaisin tekemään. Olisi sekin reissu saanut jäädä tekemättä, kun hän sentään jo oli tottunut niihin kipuihin ja kolotuksiin.

   Kotikylän pienessä sairaalassa Matti sitten löysi viimeisen kotinsa. Viimeisen vuoteensa. Sukulaiset kävivät ensin katsomassa, mutta totesivat, että eihän se ymmärrä kuitenkaan. Nuorin sisar, herkkähermoinen Selma, kyllä väitti, että Masan silmät selvästi liikkuivat ja että tämä seurasi ihmisten puuhia huoneessa. Näytti ihan tarkkaavaisesti kuuntelevan puheitakin.

 - Mielikuvitusta, sanoivat muut ja lakkasivat käymästä potilaan luona. Heille itselle tuli vain niin paha mieli veljeä katsellessa.

   Hanna oli nykyään apuhoitajana samaisessa sairaalassa. Hänkin oli sitä mieltä, että Matti jollakin tavalla reagoi puheeseen ja kosketukseen. Erityisesti kylpeminen oli miehelle mieleistä. Niinpä Hanna tekikin sen palveluksen entiselle sulhaselleen niin usein kuin mahdollista. Hannalla oli hellä sydän.

   Vuosia kului eikä Matin tilassa tapahtunut muutosta. Ei niin parempaan kuin huonompaankaan suuntaan. Hoito oli asiantuntevaa ja hyvää. Miehellä oli suuri ja vahva sydän.

   Sinapinsiemen

   Nauha loppui siellä toisessa todellisuudessa. Matti katseli tyhjää kuvaruutua. Niin suuri tyhjyys, että sellaista hän oli kokenut vain nähdessään, miten äitiä viimeistä kertaa kiskottiin sairaalan ovesta sisälle kiiluvan kylmänä pakkasyönä. Rimpuilevana ja kirosanat rohtuneilla huulillaan.

   Sisimpään alkoi hiipiä myös jotakin muuta, pelkoa. Miten tässä oikein käy?

 - Kas, nauha päättyi. Millaiset ovat tuntosi?

   Matti aivan hätkähti.

 - Eipä kovin kummoiset  Tyhjyyttä. Ei tässä minun elämässäni taida juuri kerskumisen aihetta olla.

 - Ei ole monella muullakaan, lohdutti olento. - Täytyypä tästä lähteä. On paljon töitä.

   Taas Masa hätääntyi. Jättääkö tuo vahti hänet tähän yksin? Minne hän joutuisi. Hän nousi vähän kankeasti seisomaan.

 - Täytyy kai sitten minunkin lähteä. Sinne alas. Kun olisi saanut edes kaikkein laitimmaisen paikan taivaallisessa salissa.

   Matti lähti hitaasti ontumaan sinne päin, missä oli huomannut ne kadotukseen johtavat portaat. Olipas outoa, kun niitä ei nyt näkynytkään. Matti katseli joka taholle. Olento seurasi tätä etsiskelyä hieman huvittuneena.

 - Jospa mentäisiin kuitenkin katsomaan, millaista tuolla portin sisäpuolella on.

   Hän aukaisi portin suurella rautaisella aitanavaimella. Eipäs sentään, kultaiseksihan tuo oli muuttunut. Matti astui sisälle ja hämmästyi ylen määrin.

 - Onpa täällä kaunista. Ihanaa kultaista kulleroketoa silmänkantamattomiin, ja niin kirkas taivas. Tämähän on kuin jostakin makeasta maisemakortista.

   Olentoa huvitti ja hän selitti ystävällisesti:

 - Valmistamme nämä sielujen tervetuliaismaisemat aivan räätälintyönä. Kullekin sopiva ja mieluisten muistojen mukaan. Eteläsuomalaisille sahanomistajille vähän erilaista, samoin afrikkalaisille heimopäälliköille tai Intian nälkäisille katulapsille.  

   Matti oli aivan haltioissaan. Tuntui kuin hän olisi saanut mieleisen syntymäpäivälahjan.

 - Kiitoksia kovasti. Tämäpä on ystävällistä ja huomaavaista. Kiitos, että sain katsella tätä jonkin aikaa. On helpompi sitten palata sinne alas johtaville portaille.

 - Mistä sinä olet saanut päähäsi, että kuulut siihen alakerran väkeen?

 - No kun on se latojuttu ja se reppujupakka.

   Matista oli niin helppoa puhua tälle olennolle, kun ei tarvinnut selitellä pitkään ja juurta jaksain kokemuksiaan eikä raskaita tuntemisiaan.

 - Ei täällä ketään ihan tahratonta olekaan paitsi meikäläiset ja se Suuren Isännän Poika. Täällä on tarkoitus suorittaa sellainen perusteellinen pyykinpesu ja vähän valkaista teidän likaantuneita rääsyjänne.

 - ”Vaikka teidän syntinne olisivat veriruskeat...”. Sitä lausettako tarkoitatte?

 - Vähän sinne päin. Teille ihmisille täytyy vain käyttää niin kovaa ja liioiteltua kieltä, ennen kuin tokenette. Lieväsanaisempi puhe ei taida oikein tehota.

   Jostakin syystä tuo lause, jota Masa oli pitänyt uhkaavana ja pelottavana maan päällä vaeltaessaan, kuulostikin nyt ihan lempeältä.

 - Yritin minä olla uskomassa, mutta nyt tuntuu, ettei se kovin hääviä ole ollut. Usko on kutistunut peräti mitättömäksi.

 - Täällä tutkitaan sydämet perin pohjin ja laitetaan ne tosi tarkkaan syyniin. Kai sitä jotakin sinultakin on löytynyt, edes sinapinsiemenen verran, kun kerran nimesi näyttää olevan tässä listassa.

   Matti ilostui kovasti, mutta tunsi olonsa silti vähän yksinäiseksi ja orvoksi. Hän, todella tottunut eränkävijä, epäröi ajatellessaan, että joutuisi omin päin vaeltamaan valtavan kukkaniityn yli. Entä mitä sen takana?

 - Katsopas kuka on tullut sinua vastaan. Taidatkin tuntea.

   Matti huomasi erään hahmon lähestyvän kentältä päin. Naisen. Se oli äiti! Yhtä nuorena ja kauniina kuin silloin kerran pidellessään häntä sylissään siellä keltaisten kukkien keskellä.

 - Hei Matti. Onpa ihanaa nähdä sinua taas. Tulepa tänne.

   Äiti ojensi kätensä. Masalle. Se ei enää tuntunut sierettyneeltä. Otsalla ei ollut raskaasta ja epätoivoisesta miettimisestä ja pelkäämisestä syntyneitä ryppyjä. Puhdas puuvillamekko tuoksui uudelle ja raikkaalle. Vaaleat suortuvat kehystivät vapaina onnellisesti hymyileviä kasvoja.

 - Lähdetään. Isäsikin siellä odottelee. Puuhastelee taas uuden kämpän kimpussa. Ilostui kovasti, kun kuuli, että olet tulossa.

 - Isäkö? Eihän hän ollut oikeassa uskossa?

 - On se poika vain itsepäinen, myhäili äiti olennolle, joka jo vilkutteli hyvästiksi, jotta pääsisi muihin töihin käsiksi.

 - On isä täällä ja monia tuttujasi. Kas niin, laitapa töppöstä toisen eteen.

   Masa katsoi hätääntyneenä alas jalkoihinsa. Miten hän jaksaa täällä kuljeskella, kun se koipi aina haittasi liikkumista. Kipeytyi, ettei öisin tahtonut saada unen päästä kiinni. Kas kummaa, nytpä ei näkynytkään proteesia, ei kivistävää verta tihkuvaa tynkää, vaan pienen pojan iloiset juoksuvalmiit varpaat. Kipristelivät siinä heinikossa.

   Niin he lähtivät kävelemään eteenpäin ja opiskelemaan tätä uudenlaista elämää. Äiti hyräili kulkiessaan: ”On pimeä korpi ja kivinen tie ja usein se käytävä liukaskin lie...”. Kotiin ei ollut pitkä matka, koska kotia oli kaikki.

   Suojelusenkeli    

   Matti oli kuulevinaan laulua. Hän avasi silmänsä ja yritti katsoa ympärilleen huoneessa, jossa joku liikkui. Varjo puuhasi seinällä. Reippaasti ja touhukkaasti. Laulu katkesi välillä, kun nainen keskittyi töihinsä. Tuntui turvalliselta, kun Hanna oli työvuorossa ja läsnä. Taas kuului hyräilyä vessan puolelta. Kolistelua ja vettä laskettiin hanasta. Tavaroiden siirtelyä ja siivoamista.

 - No hereillähän sinä oletkin, Matti. Nyt on jo myöhäinen ilta. Ulkona on ollut oikein komia ilma. Kävin vanhempiesi haudalla ja laitoin sinne kimpun kulleroita. Niistähän äitisi ja sinä niin kovasti piditte. Pian nuo kultakukat ovat upeimmillaan. Pääsisitpä katsomaan.

   Hanna jutteli, kuten hänellä oli tapana potilailleen. Hän oli varma, että Matti ymmärsi jotakin, vaikka ei pystynyt liikuttamaan kuin silmiään ja niitäkin kovin verkkaisesti.

 - Huomenna taas kylvetän sinua, kun siitä niin näytät nauttivan. Ehkä se helpottaa oloasi. Viisi vuotta on pitkä aika virua aivan liikkumattomana. On se kumma, ettei sinua jo ole kutsuttu pois. Ehkä et ole ollut sittenkään valmis. Tulen huomenna iltapäivällä töihin. Näkemiin siihen asti. Jumalan rauhaa sinulle poloinen.

   Hanna kävi taputtamassa Matin kättä, hymyili valoisasti ja lämpimästi. Lähti sitten ulos ja oman perheensä luokse. Matti katseli hänen jälkeensä. Hänen olisi tehnyt mieli kääntää päätään, mutta sehän ei onnistunut. Hän muisti ihmeellisen unensa. Hän oli ihan uskonut, että se oli totta. Oli aivan paha mieli, ettei se ollutkaan todellista. Hän oli aika väsynyt. Kaikkeen. Ihmeekseen hän huomasi, ettei häntä pelottanut.  

   Hän katseli vähän aikaa Suojelusenkeliä esittävää taulua seinällä. Sen oli Hanna hänelle tuonut. Hämärien, väsyneitten silmien edessä kuva näytti alkavan liikkua. Suuri valkosiipinen enkeli kulki kahden pienen lapsen takana liukkaalla sillalla. Pitkospuilla Matin mielestä. Koko ajan enkelin ihanat valkeat kädet olivat valmiina ottamaan lapsista kiinni, jos vaara uhkaisi. Matti katseli kuvaa. Se alkoi hiljalleen elää. Sitten hän sulki rauhallisena silmänsä.