USKONORJAT JA DINOSAURUS  

     

väittely- ja elämänkatsomusromaani    

 

Ritva-Liisa Harjumaa    

Pienkustantaja: Revontulet    

Rovaniemi 2007  

Painopaikka:

Kopijyvä Oy

Jyväskylä 2007  

ISBN 978-952-99520-5-2                  

 

Takakansi.

 

   Ritva-Liisa Harjumaan 18. teos kertoo nuoresta naisteologista, joka vuodepotilaaksi jouduttuaan päätyy kamppailemaan vaikeitten epäilystensä kanssa koettaessaan ratkaista, pystyykö hän vilpittömällä sydämellä työskentelemään kirkon palveluksessa.

   Tekstissä on runsaasti vuoropuhelua, koska luonteet ja mielipiteet kuvastuvat siitä vähemmän osoittelevasti, ja lisäksi lukijakin voi samalla ”osallistua” keskusteluun argumenttien ja vastaväitteiden sinkoillessa puolin ja toisin.

   Teos on väittely- ja elämänkatsomusromaani ja käsittelee uskonkysymyksiä varsin monelta eri kannalta, samoin kuin politiikkaa, yhteiskuntaa ja kipeitä ihmissuhdeongelmia. Yllättäviä ja tulenarkojakin teemoja sekoittuu tavallisiin arkipäivän iloihin ja murheisiin. Huumori keventää välillä hyvinkin raskaitten aiheitten pohtimista Mirjamin ajatuskutomossa. Teksti on tyypiltään viihteellistä teologiaa.

   Joitakin otteita esille tulevista teemoista:

   Uusi uskonto Muumi-peikon ympärille – Mini-Jeesus ja sensuroitu Raamattu – Kidutuspuu Pohjoismaitten lippujen symbolina – Uskontojen kannibalismia ja veriurheilua – Sanallisia pilapiirroksia uskonhörhöistä ja raamattujuopoista – Kuopattu käsky ja silvottu usko – ”Helmaan hellän paimenen taisteluista rientelen” – Markkinataloudessa pitää joskus tehdä kipeitä ratkaisuja, jotta tulevaisuudessakin on töitä – Ihminenkö ja nykyuskonnotko ovat evoluution huippu? – Suurienkin aatteiden viimeinen käyttöpäivä.          

 

Kansikuva: Eino Nikula

ISBN 978-952-99520-5-2

 

 

USKONORJAT JA DINOSAURUS

 

SISÄLLYS:  

 

1. Jotakin murtui - 2. Aurinkoinen ystävätär - 3. Mistä kiikastaa selvässä asiassa? - 4. Sosiaalikuraattori - 5. Ei turhia kysymyksiä - 6. Järki taskuun - 7. Polttohautaus - 8. Kuolleet karkuteillä - 9. Hautaan hoputus - 10. Polvirukous -          

11. Läpi seinän lentelevi - 12. Katuva nainen - 13. Kotilomalla - 14. Viina varjelijana - 15. Rikoksia ja armottamisia          

- 16. Lapsen usko - 17. Kainalosauvasaapastelua - 18. Pilapiirroksia - 19. Kadunviivajumalat - 20. Emolintu Hiroshiman yllä - 21. Luvattoman onnen hetkiä - 22. Onpa taivaassa tarjolla lapsillekin - 23. Keisarin uudet vaatteet - 24. Käskytystä ylhäältä - 25. Uskontofobiaa - 26. Saa olla sellainen kuin on - 27. Ystävä sä lapsien - 28. Puujumala -          

29. Palvontaa - 30. Häkkejä ja ohjenuoria - 31. Taivaassa on tungosta - 32. Välitysmiehiä - 33. Pyhimyksiä ja taivasikävää - 34. Haihtuvia hattaroita - 35. Moraalikäsitysten myllerryksessä - 36. Ihmisoikeusrajoitteinen - 37. Silmänkääntötemppuja - 38. Sisään ja ulos - 39. Länsimaitten nousu ja tuho - 40. Hellä paimen          

 

                                                                                                                                                                                                           

HENKILÖT:    

 

Mirjami, nuori, ”kiltti” naisteologi, joka makaa tapaturman jälkeen sairaalassa ja kamppailee vaikeitten epäilystensä kanssa    

Siiri, edellisen ahdasmielinen ja vanhoja syntejään katuva täti, joka on hoitanut Mirjamia lapsuudesta alkaen

Elisa Eilinen, mystinen väliolento

Vähänikko, jämerä rovasti, Mirjamin rippi-isä ja kenties tuleva esimies

Tuomo, kirkon tunnollinen ja varmauskoinen vahtimestari

Tellervo, salaperäisesti hymyilevä perushoitaja ja Mirjamin ystävätär

Jaakko, lakimies ja hurmaava herrasmies, joka on aikaisemmin ollut Mirjamin miesystävä

Laila, kuolemaisillaan oleva, lapsenuskoinen potilas

Kaisu-mummu sekä monia muita todellisia tai mielikuvitusolentoja

 

1. JOTAKIN MURTUI  

         

 - Voih, uh, ähkäisi Mirjami ja yritti siirtää jalkaansa parempaan asentoon.

   Hänet oli jälleen tuotu sairaalaan. Kolme viikkoa sitten hänen oikea jalkansa oli murtunut ja pistetty kipsiin. Jotakin oli vialla, kun säärtä jomotti armottomasti. Sitä tutkittiin ja kuvattiin, mutta syytä ei löydetty. Polvessakin oli ruhjeita. Lisäksi hän oli saanut aivotärähdyksen lentäessään sillä tavalla työpaikkansa tai oikeammin tulevan työpaikkansa lattialle.

   Mirjamin oli pitänyt seuraavana päivänä saada vihkimys papiksi ja päästä myöhemmin vakinaiseen virkaan Sallavaaran seurakuntaan. Hän oli illalla mennyt tutkimaan paikkoja, jotta olisi osannut orientoitua tärkeään seremoniaan, mutta silloin se tapahtui. Muitten mielestä katastrofi. Hänen omasta mielestään ehkä sellainen, mutta saattoikin olla pelastus.

   Pappiskokelas oli seissyt korokkeella raskaissa mietteissään ja käännähtänyt sitten huolimattomasti aikoessaan laskeutua pari porrasta kirkon käytävälle. Liukasta marmoria ja hyvin vaaleata, joten hän erehtyi askelman leveydestä ja syöksyi kuin harmaa stuka‑hävittäjä kyljelleen kivikovalle permannolle.

   Tuon vertauksen oli kertonut eläkerajaa hipova vahtimestari Härkönen, joka juuri silloin oli saapunut paikalle. Harmaat vaatteet johtuivat siitä, että nuori nainen oli tänä ikimuistettavana juhla‑aattona ollut lähdössä Siiri‑tätinsä kanssa rukouspiiriin. Härkönen oli toimittanut nuoren naisen sairaalaan, ja siitä se poteminen sitten alkoi.

                                             

   Siiri‑täti oli aivan järkyttynyt tapahtuneesta. Hän juoksi sairaalassa joskus kolmekin kertaa päivässä, kantoi herkkuja ja pisteli niitä veljentyttärensä muikistelevaan suuhun vastalauseita kuuntelematta. Kun tyttö oksensi suun täydeltä tädin parasta lihamureketta vitivalkoiselle peitteelle, häneltä vihdoin alettiin kysellä, että maistuuko.

   Ilmikapina eli tässä tapauksessa huulien tiukka yhteen puristaminen olivat ainoat keinot saada täti kääntämään mustanutturaista päätään. Ei sekään aina auttanut, vaan olisi pitänyt tehdä verinen vallankumous ja sen jatkeeksi kaiken murskaava ydinasesota, ja niihin orvolla tyttöraasulla ei koskaan ollut ilmaantunut mahdollisuuksia.

 ‑ Saat olla suuressa kiitollisuudenvelassa isäsi sisarelle. Hän on tehnyt kaikkensa puolestasi isäsi traagisen onnettomuuden jälkeen. Miten koskaan pystyt palkitsemaan huolehtivan ja rakastavan tätisi vaivat?

                                       

   Näin Mirjamille oli puhuttu pikkutytöstä lähtien. Hänen äitinsä oli kuollut jo aikaisemmin, ja isä‑Einari, joka oli pappi, oli sisarensa miehen kanssa ajanut kuolonkolarin. Tyttö oli istunut takapenkillä ja säästynyt kuin ihmeen kautta hengissä. Hänet oli noukittu rekka‑auton alta naarmuuntuneena mutta tajuissaan.

   Siiri Karikivi oli heti nähnyt tuossa kaikessa Jumalan osoittavan sormen. Rakas veli ja kohtalaisen rakas aviopuoliso olivat menehtyneet, mutta tytär jäi. Hänet annettiin vahingonkorvauksena tädin hoiviin. Vihdoin tuo lapsettomuuttaan murehtinut, äidin onnea kaipaava olento oli saanut ikioman pikkutyttären. Tosin jo kaksitoistavuotiaan, mutta se ei haitannut, koska molemmat tunsivat toisensa hyvin. Läheisen veljen ainoa lapsi.

 ‑ Sinulla on suuri tehtävä edessäsi, koska sinut noin varjeltiin varmalta tuholta, ja minä olen saanut armon olla opastajasi ja tukijasi tulevina päivinä, oli täti puhellut Mirjamille jo ensimmäisenä iltana yhteisessä kodissa.

   Iltarukoukset polvillaan, loputonta anteeksipyytämistä puolin ja toisin. Miltei hermoille käyvää itsensä hillitsemistä puolin ja toisin. Hampaitaan kiristellen tyttö veisasi iltavirttä: "Levolle laskeun Luojani...".

 

                                             ‑ ‑ ‑                

 

   Mirjami heräsi tuttuun ja hieman valittavaan ääneen:

 ‑ Nukuitko jo kultaseni? Olen hieman myöhässä, kun hain sinulle minttujäätelöä. Syö hiukan vanhan tätisi mieliksi.

   Vanhan tätisi mieliksi. Ei täti mikään ikäloppu ollut. Joskus tuntui kuin he olisivat olleet samanikäiset, kaksikymmentäkuusivuotias veljentytär ja vähän alle kuusikymmenvuotias täti. Samat huolet ja pelot, ettei vain erehtyisi synnin teille ja lakkaisi kuuntelemasta Korkeimman tahtoa.

   Mirjamilla oli sikäli helpompaa, että hänen piti ensi sijassa noudattaa vain Siirin toivomuksia ja ohjeita, jotka olivat yksiselitteisiä ja selviä. Ei tarvinnut arvailla eikä saanut kysellä. Täti oli joskus opiskellut filosofiaa yliopistossa ja sen jälkeen teologiaa, mutta opinnot olivat jostakin syystä jääneet kesken. Täti ei ollut koskaan tarkemmin selittänyt miksi.

 ‑ Vielä kolme viikkoa ja kipsi otetaan pois. Sen jälkeen liikut taas reippaasti ja vaivattomasti. Lähdetään sitten yhdessä oikein pitkälle iltakävelylle ja käydään rakkaittemme haudoilla, eikö totta?

 ‑ Joo.

 ‑ Vai etkö haluakaan?

 ‑ Joo joo.

 ‑ No ymmärrän, ettet vielä jaksa olla kovin innostunut. Onko sinulla kipuja?  

 ‑ On, kovasti.

   Omaatuntoa kirveli. Ei kovin kipeästi, mutta jos hän valittaa tuskiaan, niin täti ehkä piankin lähtee kotiin. Mirjamin omatunto oli yleensäkin kovilla. Oli ollut sitä aina. Hänestä tuntui, että joka hetki, kun hän on tätinsä seurassa, hän jollakin tavalla valehtelee. Tai ainakin narraa ja huijaa ja teeskentelee olevansa jotakin muuta.

 ‑ Olet niin rehellinen ja vilpitön tyttönen. Sitä puolta kunnioitan sinussa, kultaseni. Sinulla ei ole koskaan taka‑ajatuksia. Olet läpinäkyvä kuin puhdas ja kirkas vesi. Armon meri. Sinulla on vielä suuri tehtävä edessäsi.

 ‑ Anteeksi täti, mitä sanoitkaan? Nukuttaa niin kauheasti. Ne kipulääkkeet.

 ‑ Sanoin vain sitä samaa kuin ennenkin. Olet puhdas ja vilpitön luonne, vaikka kyllähän Jumala itse puhdistaa astian käyttöönsä. Ehkä tämä koettelemus on sinulle vain hyödyksi ja siunaukseksi. Kulta kirkastuu ja kuona palaa pois.

 ‑ Mitä kuonaa minussa sitten on? kysyi Mirjami ärtyneenä, koska jalkaa kolotti tosissaan, samoin päätä.

 ‑ Kaikissa meissä on syntiä, ainakin se perisynti. Jo äidin kohdussa saamme tartunnan.

   Mirjami oli jo tokaista, että hänen vakava ja vähäpuheinen Jenni‑äitinsä ei takuulla ollut saanut mitään tartuntoja kohtuunsa, ei edes huuliinsa, ei ylä‑ eikä alapäässä. Mikä häntä vaivasi, kun hänellä nykyään oli niin kauheita ajatuksia? Oliko se aivotärähdys sittenkin ollut vaarallinen?

 ‑ Anteeksiantamus ja armo pyyhkivät pois kaiken pahan ja saastaisen, jatkoi Siiri hyväntuulisesti. ‑ Kunhan saamme sinut jaloillesi, olet ikionnellinen. Mitähän hauskaa keksisin varallemme sinä päivänä, kun jalka on kuntoutunut kohdalleen? Ehdotapas, lapseni.

 ‑ Keksi sinä täti‑kulta, mumisi Mirjami, mutta mielessään hän olisi ehdottanut hurjaa rock‑tanssia ja pomppimista suihkulähteeseen alastomana. ‑ Hyi kauhistus.

 ‑ Mitä nyt? kysyi täti hätääntyneenä. ‑ Kutsunko hoitajan?

 ‑ Ei kiitos, kirpaisi vain polvesta. Ai nyt se hoitaja on tulossa, kun meluaa niin kovasti. Taidankin ruveta nukkumaan. Hyvää yötä, rakas täti ja kiitos käynnistä.

 ‑ Laulammeko "Levolle..".?

 ‑ Kiitos ei, tällä kertaa, ehkä huomenna, keskeytti Mirjami kiireesti. ‑ Telle ei ole niitä uskovaisia.

 ‑ Et koskaan saa hävetä uskoasi. Ja ajattelepas, mikä sinun ammattisi, sinun kutsumustehtäväsi tulee olemaan. Se on kaikkein...

 ‑ Hei Telle, voisitko vielä antaa hiukan lääkettä, jotakin rauhoittavaa, kun särky taas vaivaa?

 ‑ Hei Mirjami, iltaa rouva Karikivi. Hieno sää kävelyretkelle.

 ‑ Armon aurinko paistaa niin pahoille kuin hyvillekin, vastasi Siiri kitkerästi, koska hän ei ollenkaan pitänyt Tellervoa sopivana seurana herkälle ja hienostuneelle kasvattityttärelleen.

 

2. AURINKOINEN YSTÄVÄTÄR                  

 

   Siiri vilkutti vielä ovelta ja huomautti Tellelle:

 ‑ Älkää häiritkö potilasta pitkään. Hän tarvitsee rauhaa ja lepoa.

 ‑ En, en, olkaa huoletta.

   Tellervon pyöreät kasvot ja koko olemus muistuttivat täydeltä terältä helottavaa aurinkoa. Hiuspörrö oli kullankeltainen ja ympäröi kuin sädekehä naisen hymyileviä kasvoja. Kuin pyhimyksellä, ajatteli Mirjami. Valitettavasti Telle oli kaukana pyhimyksestä, ainakin Siiri‑tädin hyväksymästä.

   Saattoi olla, että hoitaja tahallaan rehenteli ja liioitteli, koska huomasi Mirjamin kauhistelevan. Hän kertoi huolettomasti monista vallattomista harharetkistään ja uhkarohkeista seikkailuistaan pitkin Eurooppaa. Oli liftannut yksin ja kaksin. Kerran erään etsintäkuulutetun jenginkin matkassa. Kokenut nainen, vaikka vasta vähän yli kolmenkymmenen.

   Mirjami kuunteli mielellään uuden ystävättärensä jutustelua. Sai kuin verhojen välistä seurata, mitä siellä kauheassa, synnillisessä maailmassa tapahtui. Sitä estottomuutta ja omapäisyyttä. Telle sai olla kiitollinen, ettei mitään vakavampaa onnettomuutta ollut päässyt sattumaan. Pari sukupuolitartuntaa ja murtunut ranne jonkun kovakouraisen rakastajan syleilyssä.

 ‑ Olet kuitenkin hoitoalalla. Olen aina kuvitellut, että se on kutsumustyötä.

 ‑ Niin se onkin, vastasi Tellervo. ‑ Miksei olisi? Minusta on kiva auttaa ihmisiä, kun kokemuksesta tiedän, kuinka vaarallista ja riskialtista elämä on.

   Hellä perushoitaja antoi Mirjamille lääkettä, syötti hänelle kiisseliä oikein lusikalla ja kumartui välillä silmät sirrillään tarkastelemaan hoivaamansa ilmeitä. Huomatessaan tämän nauttivan huolenpidosta, hän hymyili tyytyväisenä. Hohtavanvalkoiset leveät hampaat ilmestyivät punaisten, suorastaan aistillisten huulien väliin, samalla kun pehmeisiin poskiin putkahti kaksi syvää hymykuoppasta.

   Kuin herttainen nukke, tuumi Mirjami, mutta ei eloton eikä kylmä.

 ‑ Älä katso minua noin intensiivisesti, valitti potilas. ‑ Olen niin heikossa kunnossa, etten jaksa vastustaa otettasi minuun. Aiotko hypnotisoida minut, pikkuraukan?

 ‑ Et sinä ole mikään pikkuraukka. Et taida tuntea itseäsi. Sinä et ole ollenkaan niin kiltti perhetyttö kuin kuvittelet olevasi.

 ‑ Olenpahan, intti Mirjami. ‑ Kiltti ja hyvin kasvatettu. En kestä tuota kiusoittelevaa ja kaikkitietävää hymyäsi.

   Telle ei loukkaantunut, vaan hihitti hilpeästi. Hänen naurunsa päättyi pieneen, hentoon äännähdykseen, joka muistutti lapsen itkua.

 ‑ Heh‑heh‑hih‑iik.

 ‑ Hyvää yötä, Mirre‑kulta, nuku makeasti. Jos yöllä valvottaa, soita vain kelloa. Heipä hei.

 ‑ Hyvää yötä. Heipä hei.

                                                 

   Kunpa Tellervo olisi ollut uskomassa, Mirjami olisi voinut täysillä heittäytyä nauttimaan yhdessäolosta ja sielujen sukulaisuudesta. Hänellä ei ollut koskaan ollut ei‑uskovaista ystävätärtä. Siiri oli pitänyt siitä huolen.

   Toverit oli tarkkaan seulottu sekä koulussa että pihalla. Heidät tuotiin näytille, ja tädin suupielen pienestä nytkähdyksestä tyttö tiesi, että tuo taas raakattiin. Aivan kuin keisari olisi kääntänyt peukalonsa kurkkuansa kohti gladiaattorien taistelussa roomalaisella areenalla. Tuo sai menettää henkensä, ja sillä siisti.

   Mielipahalla Mirjami muisteli niitä harvoja poikakavereita, jotka olivat käväisseet tädin suurennuslasin alla. Kerran hän oli jopa vastustellut tuota ehdotonta auktoriteettia:

 ‑ Täti‑kiltti, eikö sinulle mikään kelpaa? oli siihen aikaan jo seitsemäntoistavuotias neitonen valittanut. - Mitä vikaa on esimerkiksi Heikissä? Ahkera koulussa ja kunnostautunut jalkapallossa sekä kunnolliset, varakkaat vanhemmat ja etevät sisaret. Sano, miksi en saa lähteä hänen kanssaan elokuviin?

 ‑ Ei kyllin hyvä sinulle. Kyllä minä tiedän, kun se oikea sattuu kohdalle, oli täti leppoisasti selittänyt kantaansa. ‑ Ei siinä raha ole tärkeintä, vaan luonne ja sieluntila.

 ‑ Millä sen tuollaisesta pojankoltiaisesta vielä näkee?

 ‑ Minä näen, ole huoleti. Varmaan se tuleva aviomiehesi vielä ilmaantuu. Odota kärsivällisesti ja rukoile hartaasti johdatusta. Toivottavasti hän on hengellisen säädyn edustaja tai muuten vilpitön uskovainen. Olet ihan sievä ja älykäs tyttö. Jatka vain siveellistä elämääsi ja kehitä itseäsi taivaskelpoiseksi.

 ‑ Taivaassako me vasta tapaamme? suhisi tyttö, mutta tätipäs kuuli.

 ‑ Nenäkkyys ei olenkaan pue sinua. Vaatimaton ja nöyrä käytös on eduksi myös puolisoa valittaessa.

 ‑ Eihän sinullakaan ollut pappia miehenäsi. Herkko‑setä oli liikemies eikä ainakaan aluksi ollut kiinnostunut uskon asioista.

 ‑ Jos jotakin olen elämässäni katunut, niin sitä, että hairahduin maailmanlapseen ja jätin teologian opinnot kesken. Tosin sekin kääntyi parhaaksemme, sillä sain ilon olla johdattelemassa miestäni taivaan tielle. Sinulle en halua koettavaksesi samoja virheitä ja erehdyksiä. Suora polku eikä mitään syrjähyppyjä.

 ‑ Entä jos haluan kokea ne harharetket? Ehkä opin ja kasvan niistä ihmiseksi. Ehkä...

 ‑ Kultaseni, voisitko pistää teeveden kiehumaan, oli täti keskeyttänyt. - Kurkkuuni hieman koskee. Minne sinä tyttöressukka joutuisit, jos lähden tästä matoisesta maailmasta ennen aikojani?

 ‑ Eikö kaikkien elinpäivät ole jo ennakolta laskettu? Eikö...?

 ‑ Mirjami. Minua niin väsyttää, joten en jaksa väitellä kanssasi. Ennen olit oikein kiltti ja kuuliainen tyttö.

                                         

   Nyt sairaalan vuoteessa maatessaan Mirjamia ihan rauhoitti se, että hän oli tädin mielestä jo seitsemäntoistavuotiaana muuttunut vähemmän tottelevaiseksi. Siispä tämä nykyinen kapinallisuus ei johtunutkaan aivotärähdyksestä. Ehkä hän ei olekaan aivan hullu, vaikka tuntemukset olivatkin niin sekavat ja vastahakoiset. Hän sulki silmänsä ja toivoi edes unimaailmassa kokevansa jotakin selvää ja varmaa.

 

3. MISTÄ KIIKASTAA SELVÄSSÄ ASIASSA?                                

 

   Mirjami oli kai jo torkahtanut hetkeksi, kun joku hoitaja hiipi ovesta sisälle ja kuiskutti:

 ‑ Sinulle tuli vieras, arvokas vieras. Yritin estellä, mutta hän tuli suoraan jonkun kuolevan luota eikä ollut päässyt aikaisemmin. Hän pahoittelee, mutta toivoo sinun ottavan hänet vastaan. Tärkeätä.

 ‑ Kuka?

 ‑ Rovasti Vähänikko, pyydänkö sisään?

 ‑ Odota vähän, antaisitko minulle tuon peilin? Olen varmaan kauhean näköinen.

   Nuori potilas oli itsensä arvioinnissa ihan oikeassa. Peilistä katsoivat harmaat, surulliset ja väsyneet kasvot. Ruskea tukka oli kasvanut epätasaiseksi. Otsatukka silmillä kuin ponilla. Sivuilta hän veti sileät hiuksensa kauaksi korvien taakse, mikä antoi hänelle kummallisen, kuuntelevan leiman. Korvat olivat melko suuret, ja koko ilme jotenkin odottava ja vaartoileva. Ulkonevat poskipäät ja kapea, laiha nenä. Silmät suuret ja ruskeat. Huolestuneet jostakin.

   Mirjami kampasi tukkaansa ja antoi peilin pois.

 ‑ Ei se siitä sen paremmaksi muutu. Pyydä rovasti sisään

   Vähänikko oli suuri ja rehevä mies, oikea kirkkoruhtinas. Pituutta ja leveyttä joka suuntaan. Hän valloitti hetkessä huoneen, veti tuolin lattiaa raapien vuoteen viereen, kolhi sen jalalla sängynjalkaa ja omaansa ja jyrähti:

 ‑ Iltaa Mirjami, saanko istua viereesi? Kiitos. Tulin tiedustelemaan vointiasi. Miten jakselet?

   Käskevä ja vastaamaan pakottava hiljaisuus, jonka tyttö katkaisi sanomalla, että ehkä hiukan paremmin, mutta välillä särkee kovasti.

 ‑ Jaaha. Tätisi ja minä olemme huolestuneita tilastasi.

 ‑ Kiitos, mutta lääkärit ovat varsin toivorikkaita.

 ‑ En tarkoita jalkaasi vaan sieluasi.

 ‑ Sitä ei ole vielä kuvattu, kuiskasi Mirjami.

 ‑ Mitä?

   Tuolla yksinkertaisella sanalla rovasti pääsi eroon kiusallisista kysymyksistä tai kannanotoista. Vain vaimo uskalsi joskus tingata jotakin uudestaan, jolloin isäntä tokaisi, että mitä ja kuinka.

 ‑ Emme ymmärrä, mikä tässä on esteenä. Kaikki oli selvää ja perusteellisesti valmisteltua. Jo taivaasta asti. Koulumenestys oli hyvä. Suoritit teologian opintosi keskitasoa lyhyemmässä ajassa. Olet useaan otteeseen toiminut meillä sijaisena, ja olemme olleet varsin tyytyväisiä. Seurakuntalaiset ja etenkin nuoret pitävät sinusta, luottavat sinuun. Olet heille esikuva. Miksi kieltäydyt pappisvihkimyksestä? Sano rehellisesti missä on syy?

 ‑ Enhän minä ole kieltäytynyt, takelteli Mirjami. ‑ Enhän ole voinut osallistua tilaisuuteen, ja tässä on syy, ja pätevä sellainen.

   Tyttö vetäisi peitettä syrjään ja näytti reittä myöten kipsatun raajansa. Vähänikko hiukan hätkähti noin yllätyksellisestä strip tease -esityksestä, mutta rauhoittui ja palasi taas asiaan.

 ‑ Tekosyy. Se paranee kolmessa viikossa. Kun kipsi on poissa, vihkimys voidaan suorittaa. Vaikka pyörätuolissa.

 ‑ Haluan seistä omilla jaloillani.

 ‑ Turhaa itseriittoisuutta. Monet hengenmiehet ontuvat tai ovat muulla tavalla vammautuneita.

 ‑ Miksi en saisi hiukan lykkäystä? Miettisin vielä asiaa.

 ‑ Mitä miettimistä siinä on? Olethan jo harkinnut papiksi tulemista siitä lähtien, kun tulit Siirin hoiviin.

 ‑ Miten niin?

 ‑ Tätisi kertoi, että jo ensimmäisenä iltana olit liittänyt iltarukoukseesi sanat: "Suo, että minusta tulee pappi niin kuin isänikin oli."

 ‑ En muista sellaista, ja voihan järkyttynyt lapsi sanoa mitä hyvänsä. Toivoa olevansa vaikka lukkari, jos kirkossa on kuullut kaunista laulua.

 ‑ Tätisi pitää sitä kuitenkin tärkeänä merkkinä.

 ‑ Kenelle? Hänellekö? Eikö nyt ole kyse minun ammatistani, minun merkeistäni?

 ‑ Itsekeskeinen nuori nainen, huokaisi Vähänikko. ‑ Ei piispaa ja muita hengenmiehiä voi pompottaa miten hyvänsä. Juoksuttaa tänne laita‑Suomeen jonkun neitosen oikkujen mukaan.

 ‑ Ei se ole oikku, jos harkitsee tulevaisuuttaan. Saa kai teknillisessä koulussa olevakin miettiä, rupeaako auto‑ vai sähköalalle.

 ‑ Olisit harkinnut ennen opintojesi aloittamista. Mitä nyt kannattaa panna jarruja päälle, kuin kiusaksi muille.

 ‑ Muuthan ne minua kiusaavat, voihki Mirjami. ‑ Sillä ainaisella hoputtamisella ja patistelulla.

 ‑ Kuulut siis niihin tyyppeihin, jotka aina syyllistävät muita. Itse olet viaton kuin karitsa.

 ‑ En minä sitä...

 ‑ Jos olet nyt reilu ja tahdot tehdä rakkaalle tädillesikin mieliksi, merkitset muistiin jonkin päivämäärän kuukauden kuluttua. Varaan kirkon siksi päiväksi ja kutsun piispan ja muut. Ihan sinua varten, erikoiskäsittely.

 ‑ En minä vielä pysty. Voi, mietitään vielä joitakin viikkoja, sitten ehkä voin ilmoittaa jotakin varmempaa. Anteeksi hirveästi.

 ‑ Tiedätkö edes, mitä on todellinen katumus? Silkkaa sananhelinää sinulta.

   Vähänikko kätteli nopeasti, melkein tylysti. Suuri kämmen oli yllättävän veltto ja pehmeä niin kookkaalle ja karhumaiselle miehelle. Sileässä tukassa oli viivasuora jakaus oikealla puolella. Pienet, ruskeat silmät tirkistelivät harmistuneina nelikulmaisesta, päivettyneestä naamasta. Kuin vanhasta, puisesta kellotaulusta. Nenä olisi sopinut pehmustetuksi lepotuoliksi kukkuvalle käelle.

 - Aika alkaa loppua, ja juttu on saatava pois päiväjärjestyksestä. Siunausta sinulle tyttöriepu.

 

4. SOSIAALIKURAATTORI                                            

 

 ‑ Kuka se täällä niiskuttaa ja lämmittää saunavettä hiirille? kysyi vaimea ääni ovinurkasta.

   Kiireesti Mirjami pyyhki silmiään ja niisti nenäänsä. Joku uusi yöhoitaja. Mitä se nyt taas tahtoi? Vessaan hän pääsee konkaten yksinkin.

 ‑ Itkettää, mutta kukaan ei voi auttaa minua. Olen niin surkea ja päättämätön olento. Nyt olen suututtanut sekä minua rakastavan tädin että ystävällisen rippi‑isäni ja tulevan esimieheni.

 ‑ Jos siitä yleensäkään mitään tulee, mumisi ääni. ‑ Ei siltä vaikuta. Pitkität ja vetkutat, ja lopputulos on nolla.

 ‑ Mistä sinä sen tiedät? Onko se onneton täti lörpötellyt rankat taisteluni koko sairaalan tietoon? Kehenkään ei voi enää luottaa.

   Tyttö alkoi jälleen niiskuttaa ja tursuttaa nenäänsä lakanan kulmaan, kun nenäliinat olivat loppuneet. Ole niin kiltti ja jätä minut rauhaan. Haluan nukkua.

 ‑ Sitähän olet tehnyt koko elämäsi ajan, laukaisi olento huolettomasti. ‑ Jatka vain uniasi, jos niin on parempi.

 ‑ Taas joku hurskas parannukseen käännyttäjä. Mistä lahkosta tulet? Vai tätikö sinutkin lähetti riesakseni?

   Olento nauroi.

 ‑ Tätisi ei tiedä minusta yhtikäs mitään eikä moni muukaan. Aivan muu taho on valtuuttanut minut tulemaan luoksesi.

 ‑ Ei kai psykiatrinen osasto? Olenko sittenkin menettänyt järkeni siinä tapaturmassa? Sekin vielä.

 ‑ Ai mielisairaalako? Oletpa sinä hupaisa.

 ‑ Vai jokin sosiaalivirasto? Ehkä oletkin laitoksen sosiaalikuraattori, joka sekin on valjastettu opastamaan potilaita ja selittämään tälle ummet ja lammet. Hyvä yritys, mutta hukkaan menee minun kohdaltani. Olen nimittäin toivoton tapaus.

 ‑ Sellaista en ole vielä tavannutkaan. Jos korkeammat tahot puuttuvat tilanteeseen, homma hoituu. Sosiaalikuraattori. On teillä ihmispoloisilla nauruhermoja kutkuttavia sanoja. Hah‑haa.

 ‑ Ihmiset? Mikä itse luulet olevasi?

 ‑ Jos toden sanon, niin olen niin kutsuttu väliolento. En aivan ihminenkään, onneksi. On tämä sentään vähän lokoisampi olotila.

 ‑ Hui, älä puhu tuollaisia, minua alkaa pelottaa. Oletko aave? Mikset tule lähemmäksi? Huone on liian hämärä. Sytytä kattovalo, ole niin ystävällinen.

 ‑ En sytytä. Parempi näin. Ehkä sinulle joskus selviää, mikä on toimeni kuva. Muu kuin sosiaalikuraattori. Hah‑haa.

                                                           

   Mirjami taisi torkahtaa välillä.

 ‑ Oletko vielä siellä, väli...olento?

 ‑ Joo, arvelin, että sinusta on turvallisempaa nukahtaa, kun joku istuu luonasi.

 ‑ Sekö muka turvallisempaa, kun epämääräinen ja piilossansa lymyilevä haamu hiiviskelee nurkissa?

 ‑ Olet ärhäkkä tyttö, myhäili väliolento.

 ‑ Minäkö? Olen liian kiltti, tottelevainen ja tahdoton. Oikea nynnyjen nynny ja lepsujen kuningatar.  

           

5. EI TURHIA KYSYMYKSIÄ                                

 

   Seuraavana päivänä ovelta kuului hiljainen, arka naputus.

 ‑ Sisään, äännähti Mirjami kyllästyneenä, koska hänen mielestään sairaalassa kävi sellainen trafiikki, ettei rautatieaseman info‑pisteessäkään voisi olla rauhattomampaa.

 ‑ Sisään vaan, hän ehti huutaa jo toisen kerran, ennen kuin ovi avautui. Ensin kainosti raolleen, sitten sentti sentiltä enemmän, kunnes sisälle mahtui livahtamaan nuori mies, seurakunnan suntio.

 ‑ Ai sinäkö Tuomo? Tule sisään vain. Olin jo hereillä.

   Nuoret tervehtivät. Mies silmäili myötätuntoisena peitteen alta pilkottavaa kipsimöykkyä.

 ‑ Onko sinulla kipuja?

 ‑ Välillä on ja kovia. Ehkä se helpottaa, kun kipsi otetaan pois. Kahvivaunu meni juuri, mutta voisin pyytää sinulle kupposen jos haluat.

 ‑ Kiitos vaan, mutta join juuri kotona.

   He tarkastelivat toisiaan. Tiesivät toisensa, mutta eivät olleet juuri jutelleet. Pitkä hujoppi. Hänellä oli hieman kihartuva, vaalea tukka ja vitsikkäitä pisamia punoittavilla kasvoillaan. Taisi jännittää, poikaparka.

 ‑ Kiva, kun tulit käymään. Miten seurakunnassa hurisee?

 ‑ Kiirettä pitää. Tilaisuuksia joka ikinen päivä, joten täytyy olla tarkkana, ettei sekoittele juttuja.  

 ‑ Hyvinhän se sinulta sujuu. Olen kuullut monen kehuvan sinua huolellisesta työstä ja ystävällisestä asiakkaitten palvelemista. Vähänikkokin mörisee kiitoksiaan.

   Mies punastui entistäkin enemmän ja oli selvästi mielissään.

 ‑ Kiva kuulla, hän mumisi tuijotellen yöpöydällä olevia puteleita ja rasioita. ‑ Anteeksi, kun en hoksannut tuoda kukkia, mutta kun tämä tuli niin äkkiä.

 ‑ Mikä niin? Tänne tulosiko?

 ‑ Juu, kun minulle soitettiin ja pyydettiin...

 ‑ Siiri‑tätikö oli asialla?

 ‑ Juu.

 ‑ Mikä se on värväämään kaikki kaupungin ihmiset tänne minua häirit... ei kun helssaamaan? En ymmärrä sitä intoa ja vouhotusta.

   Nuori mies näytti aivan surkealta ja liikahti jo lähteäkseen.

 ‑ En halua häiritä sinua kauemmin, mutta tätisi on tosi huolissaan.

 ‑ Jalasta vai sielusta?

 ‑ Tuota, tuota sielusta kai, ynisi mies hämillään. ‑ Hän ei käsitä, miksi et halua papiksi. Pyysi minua sen takia, että minustakin piti tulla teologi. Jo lapsena kuulin siitä alinomaa.

 ‑ Eipähän tullut, joten olet huono esimerkki minulle. Mikä tökki?

 ‑ Minulla on paha lukihäiriö. Peruskoulustakin selvisin niukin naukin. Erityisopetusta ja sellaista. En voinut kuvitellakaan lukiota tai muita vaativia opintoja. Tuli siihen muitakin hankaluuksia. Vanhempani olivat todella pettyneitä.

 ‑ Hyvinhän sinulla vahtimestarina menee, vaikka miten sinä osaat...tuota...hm?

 ‑ Osaan minä virsien numerot oikein päin taululle asetella, samoin kirjata kävijämäärät sakastissa.

   Tuomo hymyili sekä surullisesti että itseironisesti.

 ‑ En minä mikään täysi raakki ole.

 ‑ Anteeksi, mutisi Mirjami. – Koitko papillisesta urasta luopumisen raskaana?

 ‑ En tietenkään, sillä vastahan olin lapsi siihen aikaan.

 ‑ Eikö sinulla olisi ollut ristiriitaisia tunteita, kun pohdit kirkon julistamaa sanomaa? Ainakin nyt myöhemmin olet varmaan tajunnut, että oli hyväkin, kun ei tarvitse saarnata sellaista, mihin ei itsekään usko.

 ‑ Kuten mitä? kyseli mies hölmistyneenä. ‑ En minä vaan ole mitään sellaista keksinyt.

 ‑ Voi taivas, anteeksi, mutta nieletkö purematta kaikki kertomukset neitseellisestä syntymästä, Lasaruksen kuolleista herättämisestä ja muista ihmeparantumisista? Eikö sinua stressaa se kauhea kontrasti Vanhan Testamentin raakuuksien ja Vuorisaarnan sanoman välillä? Taikka kirkkojen verinen historia, kolonisaatio ja koko vainojen ja julmuuksien kasautuma?

 ‑ Ihmiset ovat sellaisia, totesi Tuomo apeana. ‑ Ei se ole Raamatun ja kristinuskon vika, jos maapallolla ollaan niin alkeellisessa tilassa. Sitähän varten Jeesuksen sanomaa juuri tarvitaan.

 ‑ Niin tietysti, mutta kuvittele, että joutuisit rippikoulunuorille julistamaan muka totuutena vaikkapa neitseellistä syntymää.

 ‑ Miksei niin olisi voinut tapahtuakin? Emmehän me muutenkaan tiedä kaikkea. Olemme vajavaisia, kuten minäkin näissä lukemishommissa. Miettikööt viisaammat teologit syitä ja selityksiä. Minulle riittää, kun palvelen Jumalaa omalla tavallani.

 ‑ Sinun ei tarvitse vastata epäilevän nuoren kysymyksiin. Voit paeta sen suntion kaapusi taakse. Minulla on jo kokemusta monen vuoden ajalta, ja se on käynyt yhä vain vaikeammaksi ja raskaammaksi. Hajoan näihin pohdintoihin ja ristiriitoihin.

 ‑ En minä osaa sinua auttaa, mutta itse olen kokenut sen hyödylliseksi neuvoksi, että uskon asioissa on pantava järki taskuun. Ei pidä kyseenalaistaa asioita, joita ei ymmärrä.

 ‑ Riittääkö se sinulle?

 ‑ Riittää. Itse olen vapaaehtoisesti tämän asenteeni hyväksynyt ja sitä noudatan.

 ‑ Minullepa se ei riitä. Olisin epärehellinen jos väittäisin muuta.

 ‑ Ehkä joskus riittää. Nyt minun on lähdettävä töihin. Toivotan sinulle kaikkea hyvää ja pikaista paranemista.

 ‑ Kiitos, ethän pahoittanut mieltäsi puheistani?

 ‑ En minä, mutta entä sinä? Mitä muuten sanon tädillesi, kun käynnistäni ei ollut mitään apua?

 ‑ Sano terveiset, että ainakin oli mukavaa jutella kanssasi ja tervetuloa uudelleen. Vankasta uskostasi huolimatta en koe sinua ahdistavana. Tunnen oloni aivan rauhalliseksi.

 ‑ OK, nähdään.

 

                                             ‑ ‑ ‑                        

 

   Mirjami tuijotti valkoiseen, vastamaalattuun kattoon. Puhdas taulu, jolle ei ole kirjoitettu mitään. Ei pienintäkään pistettä, ei edes untuvankevyttä tietoa eikä häivääkään omakohtaisesta uskosta. Valkoiseksi kalkittuja hautoja, joissa on vain kuolleitten luita. Yhtäkkiä hän oli taas kovissa sieluntuskissa.  

 ‑ Joko se nyyhkiminen taas alkaa?

 ‑ Hyi kun säikäytit minut. Etkö sen vertaa ole oppinut ihmisten tapoja, että koputtaisit.

 ‑ Ihmisten tavoissa on varsin paljon arvostelemisen aihetta, mutta koetan muistaa seuraavalla kerralla. Vai pitäisikö minun ilmaista läsnäoloni puhisemalla "Uhuu‑uu"?

 ‑ Järki pitää panna taskuun ja vaikeita asioita ei saa kyseenalaistaa. Minussa on vika. Olen liian kriittinen ja lisäksi epäuskoinen Tuomas. Mistä voisin ikinä löytää avun tähän asenteeseeni?

 - Hyvä on asenne, tuumi väliolento leppoisasti. ‑ Sellaista suhtautumistapaa saisi olla enemmänkin tässä kauniissa ja kauheassa maailmassanne.

 ‑ Pilailet kanssani, nurisi Mirjami loukkaantuneena. ‑ Ehkä vielä tieteessä ja yhteiskunnallisissa uudistuksissa on hyvä, että mietitään vaihtoehtoja ja uskalletaan heittää roskikseen vanhoja ennakkoluuloja ja käyttäytymismalleja.

 ‑ Kidutusta, kuolemanrangaistusta, orjuutta, ihmiskauppaa, sortoa,  riistoa, nälänhätää ja sotia. Niistähän kai olette päässeet, vai mitä?

 ‑ Ei sentään ihan vielä, mutta kovasti siihen pyritään, innostui nainen selostamaan. ‑ Yhdistyneet kansakunnat, ihmisoikeusjärjestöt, monet demokraattiset valtiot ja myös yksityiset ovat tehneet mittavaa työtä. Toivon lippua on syytä pitää korkealla. Kirkotkin avustavat köyhiä ja kärsiviä, täytyy myöntää.

 ‑ Kirkot ja muut hengelliset yhteisöt ovat kuin mikä tahansa yksilö tai yhteisö. On huonoa hallintaa ja joskus parempaakin. Vahva, sokea usko ja tiukka moraali eivät välttämättä ole edellytyksenä eettiselle ja lähimmäistään rakastavalle asenteelle. Eikä teoille, ja nehän ovat tärkeitä, kun kuljetaan eteenpäin kohti valoisampaa tulevaisuutta ja tasa‑arvoisempaa yhteiskuntaa.

   ”Usko ilman tekoja on kuollut.” Aivan niin, mutta jossakin muussa virassa voisin ehkä palvellakin seurakuntaa, en kuitenkaan pappina, jossa tehtävänäni on opettaa uskonkappaleita toisille. Jollen itse usko, kuinka voisin olla oppaana muille? "Sokea sokeaa taluttaa". Haluan ensin varman ja ehdottoman uskon ja sitten olen valmis kutsumustyöhön.

 ‑ Hm, lähdetäänpäs pienelle retkelle. Varmauskoisten valtakuntaan.

 ‑ Enhän minä voi, kun on tämä jalka...

 ‑ Höpsistä, oletpa sinä konkreettisissa asioissa kiinni riippuva maassa möyrijä. Saviset saappaat painavat.

 ‑ Voisitko millään sanoa minulle nimeäsi? kysyi Mirjami veikeästi hymyillen. ‑ Täti ei yhtään pitäisi siitä, että matkustan ventovieraan kanssa. Meitähän ei ole esitelty.

   Ihmettelevä hiljaisuus.

 ‑ Ai, sinä lasket leikkiä, Mirjami. Ihmisistä on niin vaikeata tietää, milloin he ovat tosissaan, koska melkein kaikki heidän puuhansa ovat jotenkin koomisia tai hulluja.

 ‑ Ei sinun ole pakko ilmaista henkilöllisyyttäsi, sanon vain tädille, että lähdin reissuun jonkun anonyymin kanssa. Täti saisi halvauksen, kun luulisi, että olen tutustunut johonkin vaaralliseen ja mystiseen nettiystävään.

 ‑ Voit kutsua minua vaikka nimellä Elisa Eilinen.

   Tyttö purskahti ääneen nauramaan, jolloin hoitaja kurkisti ovesta:

 ‑ Tarvitsetko jotakin? Mikä sinua noin huvittaa?

 ‑ Omat ajatukseni, vastasi Mirjami, mutta katui samassa, sillä ehkä hänestä nyt kerrottaisiin mielenterveystyypeille. ‑ Kaikki on OK, kiitos.

 ‑ Niin, sinä Elisa. Miksi Eilinen? Miksei yhtä hyvin Nykyhetki tai Tulevaisuus?

 ‑ Entiset asiat kuuluvat tällä hetkellä toimenkuvaani. Ehkä joskus saat ilon tutustua kollegaani nimeltään Titityy Tulevaisuudesta.

 ‑ Titi...? Voi sinua hupsua. Elisa, onko se lyhenne Elisabetista? Vai onko se miehen nimi? Raamatussahan oli senniminenkin profeetta.

 ‑ Ei se tarkoita kumpaakaan.

 ‑ Et siis ole uudelleen syntynyt Elisa?

 ‑ No en varmasti. Uskotko muuten jälleensyntymään?

 ‑ En saisi uskoa, mutta Telle puhuu siitä joskus. Se olisi oikeastaan mukavaa. Lykkäisin ne papin hommat seuraavaan elämään, ja olisin täällä juuri sitä, mitä haluaisin.

 ‑ Mitä sinä sitten haluat?

 ‑ Voi en minä tiedä.

 ‑ Keskustellaan sielunvaelluksesta joskus myöhemmin, mutta nyt meidän on lähdettävä.

 ‑ Kerro nyt ainakin, oletko mies vai nainen.

   Elisa astui esille hämärästä. Ei kokonaan, mutta sen verran, että tyttö hahmotti hänet jotenkin. Hieman pettyneenä, koska olento oli lyhyenläntä ja paksuhko. Tukka lyhyt, melkein jenkkityylinen, korvat kuin eri paria ja suipot, nenä pullea kuin seitsemällä kääpiöllä ja ne silmät. Syvällä ja tuikkivat ja pistävän tarkat. Porautuivat hänen sieluunsa saakka.

 ‑ Hui, älä tuijota minua noin terävästi. Ihan pelottaa. Olet juuri kuin Tellervo. Tuollainen imevä katse.

 ‑ Anteeksi, ei ollut tarkoitus hämmentää sinua, mutta joudun koko ajan olemaan valppaana, että pysyisin kärryillä teidän puuhissanne. Kumman haluat minun olevan, mies vai nainen?

 ‑ Ei kai se minun haluistani ole kiinni, mutta nainen kai, kun olemme niin usein kahden kesken tässä huoneessa ja olemme vielä matkallekin lähdössä ilman esiliinaa.

 ‑ Esiliinan voin kyllä hankkia tavaratalosta, aloitti Elisa.

 ‑ Huh niitä sinun puujalkavitsejäsi, nauroi Mirjami. ‑ Ole mitä olet, sillä minä aivan rentoudun seurassasi. Osaat suhtautua ymmärtäväisesti näin mutkikkaaseen olentoon.

 ‑ Jos toden sanon, niin en olisi valinnutkaan sinua, vaan yhden uskovaisen leskivaimon Pohjois‑Suomesta. Olisi ollut helpompaa, kun kaikki on valmista ja tiukassa järjestyksessä. Varma usko.

 ‑ Etkö haluakaan olla minun kanssani? kysyi Mirjami pahoillaan.

 ‑ Nyt kyllä haluan, kun olen paremmin tutustunut sinuun. Päivätorkuille ei minulle jää aikaa, mutta opin kai minäkin jotakin uutta näin sekavassa ilmapiirissä.

 ‑ Luulin, että tiedät jo kaiken.

 ‑ En lähestulkoonkaan. Täydellistä ei ole vielä mikään, ja käsitykseni mukaan myös korkeammat olennot siellä jossakin kasvavat ja kehittyvät koko ajan. Sehän on jo täälläkin luonnon laki. Katso kasveja ja eläinten pentuja ja teitä ihmisiä. 90-vuotiaillakin on ATK‑, näytelmä- tai kielikerhot menossa.

 ‑ Jassoo, siis lähdetään.

 ‑ Odotas, niin teen jotakin.

   Ilman sen kummempia seremonioita Elisa alkoi muuntua. Hiukset hieman kasvoivat ja kihartuivat. Peittivät jo korvatkin. Nenä kapeni ja suuren suuri suu supistui normaalikokoiseksi. Kaula piteni ja iho kirkastui.

 ‑ Nyt taidan olla teidän ihanteenne naiskauneuden kategorioissa. Vielä sipaisu huulipunaa ja puuterin tupsutusta. Kelpaanko naisena?

 ‑ Ohoh, oli tytön ainoa älykäs kommentti.

       

6. JÄRKI TASKUUN                                                        

                     

   He vaelsivat jossakin etelässä hehkuvan auringon alla. Oliivilehtoja ja viikunapuita. Viljavainioita ja pieni kylä edessä.

 ‑ Mennään tuonne. Se vaikuttaa viihtyisältä. Haluaisin jotakin juotavaa, kamala paahde. Siksi en edes harkinnut lähetyssaarnaajankaan uraa, koska pelkään kuumaa. Siiri‑tätikin oli tyytyväinen, koska ei olisi kumminkaan halunnut päästää minua niin kauas yksinäni.

 ‑ Sinähän kävelet tosi reippaasti.

   Hämmästyneenä Mirjami tarkasteli oikeata jalkaansa. Kipsi oli poissa, polvi taipui ja kipu oli hellittänyt.

 ‑ Mahtavaa, hän huudahti. ‑ Voin oikein hypellä ja tanssia.

   Hän keskeytti pomppimisensa syyllisen näköisenä. Siiri‑täti ei tykännyt sellaisista riettaista liikkeistä eivätkä näköjään kyläläisetkään, joita oli alkanut kerääntyä heidän ympärilleen. Ilmeet olivat jurot, jollei kerrassaan murhaavat.

 ‑ Sano heille, että iloitset jalkasi paranemisesta, kuiskasi Elisa.

 ‑ Enhän minä osaan heidän kieltään, vai osaanko? Hyvää päivää, te siellä. Minä olen Mirjami ja tässä on ystäväni Elisa. Olemme kaukaa Suomesta ja olen niin iloinen, kun jalastani on otettu kipsi pois. Kiva olla teidän kauniissa maassanne.

   Yhteistä ja melko ystävällistä mutinaa ja kuiskailua. Jäykät ilmeet selvästi lientyivät, kun he kuulivat vieraitten nimet. Miehet olivat jotenkin vanhahtavasti pukeutuneet. Heillä oli leveä lierihattu, jonka alta pitkät korkkiruuvikiharat kiemurtelivat kaulalle. Tummat vaatteet ja leveät pussihousut etenkin kiinnittivät Mirjamin huomiota.  

 ‑ Samanlaisia hattuja olen nähnyt kuvissa. Ovatko nämä juutalaisia?  

 ‑ Olet aivan oikeassa. Olemme Pyhällä maalla, eräässä pienessä israelilaisessa kylässä.

   Tummapukuiset naiset pysyttelivät taka‑alalla, mutta Mirjami kysäisi eräältä lähinnä seisovalta talonpojalta:

 ‑ Olen aivan ihastunut noihin teidän pussihousuihinne. Onkohan niitä myös naisille? Mistä noita saa ostaa?

   Hälinää ja vihaista puhetta. Kiukkuisia ja myös pelokkaita katseita.

 ‑ Pyhäinhäväistystä. Eikö tuo ulkomaalainen typerä turisti osaa kunnioittaa kansamme tapoja ja perinteitä? Uskontoamme. Ainoata oikeaa oppia koko maailmassa. Lähtekää heti täältä, ettei meidän tarvitse ryhtyä oikeustoimiin teitä vastaan.

 ‑ Anteeksi, ei ollut tarkoitus, pyyteli Mirjami hätääntyneenä. ‑ Selittäkää ainakin, mistä on kysymys, että osaan katua ja ehkä hyvittääkin rikkomukseni.

 ‑ Selitä sille, murisi joku miehistä.

 ‑ Asia on katsokaas niin, että me yhä odotamme Messiasta maan päälle. Teidän Jeesuksenne ei ollut vielä se oikea. Uskomme vahvasti, että hän syntyy tänne meidän kyläämme. Hän ei tulekaan esiin saastaisesta ja synnillä tahratusta naisruumiista, vaan...

   Mies piti paljon puhuvan tauon ja jatkoi:

 ‑ Vaan hän syntyy miehestä. Siis puhtaana ja viattomana. Kun emme ennalta varmasti tiedä, milloin synnytys alkaa, käytämme varmuuden vuoksi pussihousuja.

   Mirjami seisoi tyhmän näköisenä ja epäkohteliaasti suu auki.

 ‑ Voisi olla tuhoisaa, jos pyhä poikavauva mätkähtäisi kovalle permannolle tai kuraiseen maahan. Nyt olemme varmistaneet sen, että lapsi solahtaa jompaankumpaan lahkeeseen.

 ‑ Mutta eihän siinä ole mitään tolkkua, huohotti Mirjami. ‑ Johan sen järkikin sanoo, ettei mies voi synnyttää.

 ‑ Uskon asioissa pitää panna järki taskuun, lausui mies juhlallisesti. ‑ Uskon ja oikean opin alueella ei ole lupa leikkiä.

   Väkijoukko lähestyi uhkaavasti tätä harhaoppista, nuorta rienaajaa, mutta hupsis, siinä samassa Elisa lennätti tytön takaisin sairaalaan.

 ‑ Elisa, mistä aikakaudesta oli kysymys? Jostakin tuhansien vuosien takaisestako?

 ‑ Ei vaan vuosiluku oli tarkalleen 2002 jälkeen Kristuksen syntymän.

 ‑ Avaruusaikaa ja korkean teknologian kautta. Itse asiassa länsimaisen sivistyksen kehdossa. Heimon keskuudessa, joka on tuottanut ihmiskunnalle huippuneroja sekä tieteen että taiteen alalla.

 ‑ Älä nyt sentään tikahdu, rauhoitteli Elisa.

 ‑ Palataan sinne, tyttö hoki. ‑ Minäpä selitän heille, sillä täytyyhän heidän uskoa, kun vetoan heidän terävään älyynsä.

 ‑ Uskovat he kyllä, mutta vain omia toiveitaan. Ei siinä järkipuheet auta. Muuten, oletko tietoinen, että kasvi‑ ja eläinkunnassa uuden elämän synty voi tapahtua urospuolisenkin kautta? Joitakin sisiliskoja oli yksinäisellä saarella. Kaikki sattuivat olemaan koiraita. Vähän ajan kuluttua saari vilisi sisiliskopienokaisia.

 ‑ Miten se oli selitettävissä?

 ‑ Kas, koiraat olivat tulleet raskaiksi ja synnyttivät perillisiä. Samoin on olemassa kaloja, jotka voivat vaihtaa sukupuolta.  

 ‑ Aivan kuten sinä Elisa, huomautti tyttö. ‑ Vaikka niinhän sitä voi tapahtua meidän ihmistenkin keskuudessa, leikkauksen avulla. Luonnotonta. Siiri‑täti saisi laakin.

 - Onhan sitä siis olemassa niin sanottua neitseellistä eli ilman hedelmöittymistä tapahtuvaa syntymää, yleensä kyllä alempien eläinten ja kasvien joukossa. Myös vesikirppu on eräs esimerkki sellaisesta. Entäpä ihminen?  

 

7. POLTTOHAUTAUS                                                  

 

 ‑ Voi kyllä sinun nyt täytyy auttaa minua. Olen aivan epätoivoinen.

 ‑ Totta kai täti‑kulta, jos vain pystyn, vastasi Mirjami ja silitti Siirin kättä, kun vierailija jälleen istahti hänen vuoteensa ääreen.

 ‑ Tiedäthän serkkuni Juhon ja hänen perheensä. Juho‑raiska on nyt sitten lähtenyt. Eilen illalla. Olin myöhään yöhön Helmin ja lasten tukena ja lohtuna. Siksi en päässyt tännekään.  Voi sitä sotkua ja kauheutta.

 ‑ No, eihän se ainakaan yllätyksenä tullut. Olet kertonut, että Juho oli potenut niitä sydänvaivojaan jo monta vuotta.

 ‑ Näin on, mutta ilmi tulikin aivan muu karmea asia.

 ‑ Oliko Juho‑sedällä jokin synkkä salaisuus?

 ‑ Tosi synkkä. Sellaista ei kukaan olisi voinut ennalta arvata. Hän oli kertonut sen ainoastaan tyttärelleen ja tämä puolestaan eilen meille. Se koskee serkku‑paran hautaamista.

 ‑ Eikö häntä haudatakaan tänne? Sille kolmannelle hautausmaalle?

 ‑ Ei se olisi mikään ongelma. Sinne vain vanhempiensa viereen, mutta...uskallanko sitä edes ilmaista? Hän halusi polttohautauksen.

   Siiri katsoi odottavasti veljentytärtään. Tämä ei tiennyt, miten olisi pitänyt reagoida, joten hän inahti paljon puhuvasti:

 ‑ Jaaha.            

 ‑ Etkö muuta osaa sanoa? tuiskahti täti. ‑ Noinko kauaksi olet liukunut kutsumuksestasi? Kerro heti, mitä mieltä olet asiasta. Rehellisesti ja mitään salaamatta.

 ‑ No tuota, kas kun en ole tullut sen kummemmin ajatelleeksi. Eikö se ole kunkin yksityisasia? Millainen arkku tai kukat ja millainen kakku ja kuinka monta vierasta kutsutaan?

 ‑ Rinnastatko sinä täytekakulla herkuttelun ja kallisarvoisen ihmisruumiin häpeämättömän polttamisen ja tuhoamisen toisiinsa?

 ‑ Ei kai siinä mitään...

 ‑ Antaisitko polttaa minutkin? Sano suoraan, että antaisitko kärventää täti‑poloisesi jossakin hirveässä pätsissä kuin helve...kadotuksen esikartanoissa?

 ‑ Ei sitä tuolla tavalla tarvitse ajatella. Tuhkaus on kovasti yleistynyt jo käytännön syistä. Asukasluku kasvaa ja maa‑alueista alkaa olla pulaa.

 ‑ Suomi on pinta‑alaltaan Euroopan kuudenneksi suurin valtio. Juho taisteli Karjalan metsissä juuri sen puolesta, että isänmaa säilyisi itsenäisenä. Näinkö sitä nyt nuukaillaan neliömetreistä sellaisen uhrautumisen jälkeen? Jo täällä metsikköjä ja kangasmaita riittää, jopa upeita maisemia ja näköalapaikkoja. Tarkoitan siis mieltäylentäviä seutuja. Ihan omaisten sielu lepää, kun he saavat tavata rakkaitaan jonkin puhtaan järven rannalla tuoksuvan koivun alla.    

 ‑ Ei sentään vesien äärellä. Saastuvat ne pintavedet jo ilmankin, koska...

 ‑ Vihreisiinkö olet liittynyt, tyttö‑paha? Lasketaanko autuaat vainajatkin jo ongelmajätteisiin?

 ‑ No tavallaan, koska...

 ‑ Arvaan ajatuksenjuoksusi. Vainajat lastataan pitkään junaan ja ajatetaan jonnekin tuhoamislaitokseen tai kuopataan graniittiseen peruskallioomme vaarallisten ydinjätteiden sekaan. Kaivetaanko entisetkin rakkaat ylös ja ahdetaan samaan junaan? Äitisi ja isäsikö myös?

 ‑ Älä nyt täti, en minä jaksa, päätä särkee.

 ‑ Minun päätäni tässä särkee. Nyt ei ole kyse mistään ympäristöystävällisestä toimenpiteestä. Nyt on kyse sielun autuudesta ja ruumiin ylösnousemuksesta. Serkkuni Juhon.

 ‑ Mitä ihmettä polttohautauksella on noitten juttujen kanssa tekemistä? Liioittelet.

 ‑ On vain ja ehdottomasti. Miten Juho‑setä voidaan kutsua haudastaan viimeiselle tuomiolle, jos hän on pienenä, harmaana tuhkasilppuna jonkin purnukan pohjalla tai jopa siroteltu järveen tai ympäri metsiä. Mahdoton tehtävä.

 ‑ Mätänee se setä kumminkin, ja ehkä madot vielä popsivat hänet suihinsa. Ei siitä miehestä paljon jäljelle jää. Mahdotonta se on niinkin päin.

 ‑ Pilkkaat. Aivan sydämestä ottaa, ja niin ottaa Helmilläkin. Juho on tehnyt sellaisen testamentin, ja lapset kannattavat sitä ja väittävät, että sitä ei voi purkaa eikä mitätöidä.

 ‑ Ei ehkä voikaan, jos hän on ollut täysissä sielun ja ruumiin voimissa.

 ‑ Ei se tyyppi ole sellainen ikänä ollutkaan. Tokkura ja pöpperö kaiken elinaikansa.

 ‑ Älä hullujasi puhu. Päisevä mies, suuren koulun rehtori ja joka kunnan virassa nokkamiehenä.

 ‑ Ei se mitään todista, huusi täti aivan punaisena. – Mutta me todistamme, että mies ei tiennyt mitä teki tai joku painosti. Otetaan selvää, kuka siellä ruukasi käydä viisi vuotta sitten, jolloin tuollainen synnillinen paperi värkättiin?

 ‑ Entä se häpeällinen juttu, kun saitte Helmi‑tädin kanssa hänet tekemään parannuksen oikein papin avustuksella? Siitähän on vain vajaat kaksi vuotta. Oliko hän silloinkin pöpi eikä ollut vastuussa ripistään?

 ‑ Otasta ottaa tuo sinun inttämisesi. Käännät asiat pahoin päin. Olin itse läsnä, kun pappi kysyi Juholta, että haluaako hän katua ja tehdä parannuksen.

 ‑ Kerroit, että hän ensin vastasi: En.

 ‑ No erehtyi, oli sellaista sekavuutta. Pappipa kysyi toistamiseen ja Juho ynisi: Nnn.

 ‑ Lyhennetty sanasta EN.

 ‑ Etkö tunne ketään huipputuomaria, joka rupeaisi ajamaan testamentin kaatamista? Rahasta ei ole puutetta. Helmi on äveriäs leski.

 ‑ Kannattaako se? voihki Mirjami. ‑ Antakaa olla. Mitä se sinulle muuten kuuluu ollenkaan?

 ‑ Haluan, että taivaan ilossa on koko perhe ja suku ja monta sukupolvea koolla. Ilohäissä. Autuaasti poisnukkuneen Herkko‑miehenikin sain kääntymään viimeisenä vuotenaan. Äitisi, no kyllä kai hänkin jotakin kuunteli, vaikka eihän sitä tiedä. Itsepäinen ja ylpeä satakuntalainen.

   Ennen kuin Mirjami ehti harkita, häneltä pääsi:

 ‑ Tunnenhan minä yhden lakimiehen, sen Jaakon.

   Mirjami vaikeni kauhistuneena. Ei sitä. Ei ikinä sitä.

 ‑ Entä sukunimi?

 ‑ Ei sittenkään, sillä hän ei hoida tällaisia asioita. Katso puhelinluettelosta.

 ‑ Millaisia asioita sitten?

 ‑ Jos...jos esimerkiksi naapurin kissa karkaa ja kakkii pihallesi.

 ‑ Ei sinun kanssasi kannata asiallisesti keskustella. Selvitän tämän itse. Hyvää yötä, rakas lapsi.

   Siiri kumartui suutelemaan Mirjamia poskelle. Kuivat ja kylmät huulet. Hipaisu ja täti oli mennyt.

 ‑ Hipaisurakkautta, huokaisi Mirjami. ‑ Mutta se Jaakko, kaikkea muuta kuin hipaisuja. Voi ei tätä. Ei näitä synnillisiä ajatuksia.

       

                                             - - -                        

                                                                       

   Jokin liikahti huoneen nurkassa ja kuiskasi:

 ‑ Tervehdys, Mirjami murehtija. Jos joskus päätät ansaita leipäsi muulla keinolla kuin varakkaana kirkkorouvana, voisit perustaa liikeyrityksen nimeltä: Ongelmaompelimo. Työtä riittäisi ja uusia tuotteita virtaisi maailman markkinoille.

 ‑ Uh. Taas on huono omatunto, valitti Mirjami. - Jospa horjutin tädin uskoa ja tuotin vahinkoa hänen sielulleen.

 ‑ Älä yliarvioi itseäsi, tyttö. Sehän olisi mahtavaa, jos pystyisit hivenenkään tutisuttamaan tätisi vankkumattomia käsityksiä. Ennemmin vuori horjuu kuin Siiri.

 ‑ Entä jos hän on oikeassa? Tuhkaus on jotakin väärää ja vastoin raamatun opetuksia.

 ‑ Haluatko lähteä pienelle piknikille  

 ‑ En halua, mutta eihän minulla ole vapaata tahtoa, vaikka aina siitä paasaat. Epämääräinen haamuolentokin tyrannisoi minua.

   Elisa vain nauroi.

 

8. KUOLLEET KARKUTEILLÄ          

 

 ‑ Nyt olemme perillä. Tämä on edesmenneen Juho Ylisen kotitalo. Hänen leskensä Helmi ja Netta‑tytär kiistelevät vainajan tuhkauksesta.

 ‑ En missään nimessä suostu tuhkauttamaan isääsi, sanoi Helmi päättäväisenä. - Vien asian vaikka korkeimpaan oikeuteen.

 ‑ Käsittely voi viedä vuosia, kun on näin selvä testamentti. Etkö halua päästää isäparkaa siunattuun maahan?

 ‑ Kokonaisena, ainoastaan kokonaisena.

 ‑ Eihän isäparka ollut kokonainen. Häneltähän on poistettu melkein kaikki omat hampaat, sappirakko, umpisuoli ja sodassa vasen käsivarsi. Ei hän ihka täydellisenä sieltä haudastaan kuitenkaan nouse.

 ‑ Tuo on saivartelua.

 ‑ Entä ne lukemattomat hurskaat ja uskovaiset ihmiset, jotka ovat menehtyneet tulipaloissa taikka marttyyreinä poltettu rovioilla? Eikö heillä ole mitään toivoa ylösnousemuksesta?

 ‑ En minä...

 ‑ Entä suurissa pommituksissa ja räjähdyksissä kuolleet? Kerrotaan, että sellaisen jälkeen arkkuun on pantu ehkä vain vainajan kello ja luottokortti. Mitään muuta tunnistettavaa ei ole jäänyt jäljelle.

 ‑ Voi...

 ‑ Ovatko kaikki vesiin hukkuneet ilman muuta uuden elämän ulkopuolella? Merenelävien mutustelemat ja kalojen silppuamat? Entä maahan haudatut? Mädänneet ja muuttuneet maaksi jo aikoja sitten. Jokunen luu jäljellä. Siitäkö se uusi ruumis muokataan?

 ‑ Niin, se hengellinen ruumis, se se nousee.

 ‑ Mikä ratkaiseva ero on maassa maatuneen ruumiin ja tulessa poltetun välillä? Selitä se aste‑ero, joka tekee toisesta autuaan ja toisesta hyljätyn. Jos kerran kirurgin poistama sappirakkokin kaivetaan esille kaatopaikalta ja lisätään isän hengelliseen ruumiiseen, niin mitä silloin on väliä, vaikka ruumis olisi jauhettu atomeiksi jossakin pippurimyllyssä?

 ‑ En minä jaksa, nyyhkyttää Helmi. ‑ Pastori Tinka on juuri tulossa. Hän esittää sinulle lisää päteviä todisteita tuhkausta vastaan.

 ‑ Päivää pastori Tinka ja tervetuloa. Voisitteko toistaa tyttärelleni sen saman, josta keskustelimme eilen? Sen vainajan muistelemisen.

 ‑ Vastustan ehdottomasti polttohautausta jo siitäkin syystä, että omaiset haluavat, että heillä on jokin paikka, jonne he voivat mennä rakkaitaan muistelemaan ja viemään kukkia.

 ‑ Kuulitko Netta? Etkö jo itsekin ala vakuuttua, että isä haudataan ihan normaalisti?

 ‑ En käsitä, mikä vedenpitävä argumentti tuo on? Eihän tuhkattukaan ruumis suoraan pilviin katoa. Uurna voidaan laittaa perhehaudan nurkkaan tai sille varatulle paikalle muuriin tai jopa kotiin tulisijan reunukselle. Silloin sitä tulisi muisteltua joka kerta, kun vilkaisee takan päällä tikittävää kelloa. Noinko löyhää on perustelu ja todistelu muissakin asioissa? Ehkäpä vieläkin tärkeämmissä, maapallomme tulevaisuutta koskevissa kuin myös moraalisissa ja eettisissä ratkaisuissa? Jokin hutaistu väittämä ja ydinsota käyntiin pelkkien harhaluulojen ryydittämänä.

 ‑ Minut se ainakin vakuutti, kun pastori niin sanoi, intti Helmi ja keikautti topakkana päätään.

 ‑ Lain yli et sinäkään, äiti-kulta, pääse naukuvine pastoreinesi kävelemään.

 

                                             ‑ ‑ ‑                

 

 ‑ Kauhea tuo Netta, puhisi Mirjami. ‑ Antaisi jo myöten.

 - Samantapaisia oikeudenkäyntejä on suoritettu ennenkin, kertoi Elisa. - Yhdysvalloissa eräs mies halusi tulla haudatuksi alasti, koska hän kuului nudisteihin. Suku vastusti kaikin voimin niin säädytöntä pukeutumista ja taisi jopa voittaa jutun.

 - Niin, ja haudattiinhan keskitysleireilläkin kaasulla surmatut alastomina, samoin kuin joissakin maissa teloitettavat kaivoivat itse hautansa, riisuutuivat ja vaipuivat ammuttuina montun pohjalle. Luulisi, ettei paratiisin portilla seiso ketään tiukkapipoista moraalin vartijaa estämässä vähäpukeista astumasta taivaallisiin häihin. Aivan kuten roomalaiskatoliseen kirkkoon saapuvalta naiselta vaaditaan huivi paljaille hartioille ja minihameeseen pidennystä. Sama kai tuo on, missä kunnossa Netan isäpappa maahan pannaan.

 ‑ Se voi kylläkin olla samantekevää, mutta edistyshän pysähtyisi kerrassaan, jos joka ikisessä tilanteessa noudatettaisiin ainoastaan vanhoja, totuttuja tapoja. Vaihtoehdot loppuisivat ja kasvu ja kehitys.

 ‑ Miksi juuri tuhkaus olisi suurempaa edistystä?

 ‑ Itsehän jo Siirille selostit, että tilanpuute ja hygienia. Käydäänpä vielä katsomassa erästä näytelmää. Se tapahtuu kaukana tulevaisuudessa ja kertoo eräästä tiuhaan asutusta metropolista voimakkaasti tulvivan virran rannalla.

 - Miten pääsemme tulevaisuuteen, koska sinähän hoidat kuulemma vain mennyttä aikaa?

 - Titityy Tulevaisuudesta antoi minulle litteran ja valtakirjan, selitti Elisa Eilinen.

                                                 

 ‑ Kas niin, perillä ollaan. Seistään täällä vähän etäämmällä, tällä korkealla kumpareella ja tarkkaillaan joen rantaa.

 ‑ Virta tulvii valtavasti ja vesi nousee suurella nopeudella, selvitti Mirjami huolestuneena näkemäänsä. - Vastapäinen ranta on täysin luhistumassa. Se on näköjään hautausmaa, koska siellä on vielä joitakin kiviä pystyssä.                      

 ‑ Se on suunnattoman laaja, monta kymmentä hehtaaria.

 ‑ Kalmisto on jäänyt taajan asutuksen puristukseen. Kuka hullu on rakentanut hautuumaita ihmisasuntojen lähelle ja aivan veden ääreen.

 ‑ Ei ehkä ole ollut tilaa muualla. Tai ne olisivat joutuneet liian kauaksi. Hankalaa kaipaaville omaisille. Lisäksi tulva ei ennen ole ollut näin korkealla.

 ‑ Hirveätä, nyt koko rinne lähti liikkeelle. Tuolla kelluu seppeleitä ja joitakin laatikoita. Ei kai ne vaan ole arkkuja? Vedessä ui hahmoja tai eivät uikaan, vaan kelluvat ja ajelehtivat. Ovatko ne...?

 ‑ Käväistäänpä rouva Huomen-Hyttisen kauniissa pihassa alajuoksun varrella, keskeytti Elisa. - Hänellä on tapana järjestää viehättäviä grillijuhlia rakkaudella hoidetussa puutarhassaan. Mitä näet?

 ‑ Perheenjäsenet latovat risaisia arkkuja roskalaatikon taakse. Valtava röykkiö, myös seppeleitä ja kaikenlaista kamaa. He valittavat, miten pohjavesi on saastunutta ja juomakelvotonta.

   Pikkulapset mönkivät mudan ja roinan keskellä.

 ‑ Äiti täällä on keltaisia tikkuja. Saammeko leikkiä niillä?

 ‑ Katsotaanpa, ei toki, nehän ovat luunpalasia. Heittäkää ne heti roskikseen.

 ‑ Entä nämä pienet nakit, pehmeät ja haisevat kummalta? Söisiköhän Peni niitä?

 ‑ Nehän on kuin prinssimakkaroita, mutta mikä tuo kova on? Sehän on kuin...kynsi. Viekää ne äkkiä jätetynnyriin ja menkää pesemään kätenne vähimmän likaisessa lätäkössä.

 ‑ Ne ovat ihmisen sormia, kuiskasi isosisko muksuille.

 ‑ Tuolla on ihan hyvät tekohampaat ja peruukki sekä leukaluussa kultapaikkojakin viisi kappaletta, kuiskasi Mirjami Elisalle. ‑ Alue muistuttaa jo kaasukammion takapihaa. Lähdetään kotiin.

 ‑ Mitäs pidit?

 ‑ Inhottavaa, mutta eivät hautausmaat tulevaisuudessakaan ainoita saastutuksen lähteitä ole. Koko näytelmä oli liioiteltua ja silkkaa fantasiaa.

 ‑ Fantasioita on niin monenlaisia, mutisi Elisa moniselitteisesti.

 

9. HAUTAAN HOPUTUS                                                

 

   Mirjamin huoneeseen tuotiin ylimääräinen potilas, vanha nainen. Siiri motkotti lääkärille:

 ‑ Tämähän on yksityishuone, ja minä maksan siitä melkoiset rahat. Mitä tuo mummo täällä tekee?

 ‑ Sanelma Hyötynen on tässä vain tilapäisesti, ehkä pari vuorokautta. Ymmärräthän, että meillä on suunnaton tilanpuute. Me hyvitämme tämän sitten laskussa. Mirjamin pitäisi itse asiassa olla jo kotihoidossa, koska hänellä ei ole välitöntä hengenvaaraa, joten tämä on jo tarpeeton myönnytys hänen kohdallaan.

 ‑ Toivottavasti se mummo ei kuolla kupsahda kesken kaiken. En halua tytölle enää lisää järkytyksiä.

 ‑ Kai papiksi aikova yhden kuolevan kestäisi, mutisi lääkäri ja poistui harmistuneena paikalta.

   Sanelma‑mummo oli hiljainen ja kiltti asukas. Hänen suuret vetiset silmänsä olivat aivan ymmyrkäiset ja tarkastelivat yhä hämmästyneinä maailmaa, vaikka siihen töllistelyyn hänellä oli ollut aikaa yli kahdeksankymmentä vuotta.

   Huonetoverit jutustelivat leppoisasti. Mummo nukahteli tuon tuosta, joten Mirjamille jäi ihan tarpeeksi aikaa omille sekaville ajatuksilleen.

                                                 

   Yhdessä vilauksessa huoneessa oli kolme tomeraa tätiä ja heiveröinen miehenpuoli. Sanelma heräsi säpsähtäen.

 ‑ Taasko te tulitte?

 ‑ Totta kai käymme sinua tervehtimässä ja virkistämässä. Ahaa, täällä on toinenkin. Emme kai häiritse? Olemme Sanelman veljentyttäriä, ja tässä on mieheni Huugo, selosti pisin ja terävänokkaisin naisista. ‑ Minä olen Elli.

 ‑ Ja minä olen Mirjami, olkaa hyvä vain. Menisin muuten aulaan, mutta liikun aika vaivalloisesti, kun kipsi on niin raskas.

   Sanelman sukulaiset eivät enää huonetoverista piitanneet, vaan aloittivat ennalta huolella suunnitellun hyökkäyksensä, joka kiihtyi salamasodaksi asti.

 ‑ Millainen on vointisi? Näytät rasittuneelta. Anemiako sinulla on vai pahempaa. Mitä nuo laikut naamassasi on? Entä nuo pistosten jäljet. Oletko ollut letkuruokinnassa? Niinkö lähellä on pääsysi taivaan kotiin? Anna se kaksiosi oitis meille. Mitä sinä sitä enää panttaat?

   Sanelma vain haukkoi henkeään.

 ‑ Siis hengenahdistustakin. Keuhkokuume se tavallisesti on se viimeinen vieras vanhuksen sairasvuoteella. Iloitsemme jo nyt puolestasi, sillä olethan jo monta vuotta kaivannut pääsyä pois tästä murheen laaksosta. Kivuista ja kärsimyksistä, sinne rakkaan miesvainajasi luokse.

                                                     

   Vähän väliä tutkailtiin sanojen tehoa. Mirjami ei tiennyt, pitäisikö ottaa käyttöön maanjäristysten richterin asteikko vai mikä, mutta ilman sitäkin hän mielipahakseen havaitsi, kuinka taivaaseen kuskattavan kunto huononi. Hengitys muuttui katkonaiseksi läähätykseksi, ja useaan otteeseen potilas hamuili soittokelloa. Vikkelästi joku nopsa veljentytär siirsi sen kauemmaksi.

   Tellervo tuli huoneeseen. Omaiset alkoivat pommittaa häntä kysymyksillään.

 ‑ Eikö olekin totta, että Sanelma on heikentynyt ja laihtunut kovasti viime viikkoina?

 ‑ Käykö hän enää ollenkaan ulkona virkistäytymässä? Ei tietysti omin jaloin, mutta pyörätuolissa.

 ‑ Millainen on ruokahalu.

 ‑ Toipuiko hän kokonaan siitä flunssasta? Eikö keuhkoihin sittenkin jäänyt jotakin röhinää? Siihenhän ne ikäihmiset lopulta menehtyvät. Se on sellainen sääntö. Luonnonlaki.

 ‑ Etkö sinäkin usko, että Sanelmalle olisi parasta päästä mahdollisimman pian taivaan kotiin?

   Odottakaahan vähän, keskeytti Tellervo harmistuneena. ‑ Joko te olette kaikin voimin hoputtamassa Sanelma‑tätiänne rajan yli? Eikös se ole vähän liian ennenaikaista?      

 ‑ Ei toki, hänhän on potenut jo seitsemän vuotta ja paranemisesta ei ole tietoakaan. Ihan hirvittää katsella hänen kuihtumistaan.

 ‑ Onko hänellä kauheita kipuja? kysäisi Huugo toivorikkaana.

 ‑ Ei juuri ollenkaan, vastasi Telle. ‑ Ja jos onkin, annamme heti lääkitystä. Ei tämä tauti ole mitenkään kovin kivulias, vaan se vie ihmiseltä pikkuhiljaa voimat.

 ‑ Sellainen kituminen pitäisi heti paikalla katkaista. Kärsimystä ja epätoivoa koko elämä.

 ‑ Näyttääkö Sanelma teidän mielestänne kärsivältä?

   Omaiset tarkastelivat torkahtelevaa tätiään.

 ‑ Joko hän aloitti kuoleman unensa?

 ‑ Ei todellakaan, hän vain lepää välillä. Ajantaju voi olla heikko, mutta arvatkaapas, mikä on jäljellä. Kohtalainen ruokahalu. Olisittepa olleet katsomassa, kuinka hän äsken ahmi täytekakkua. Nenä kermavaahdossa ja hymy huulilla.

 ‑ Silti noin laiha.

 ‑ Ei hän kuitenkaan nälkään ole kuolemassa. Lisäksi hän on hyväntuulinen, ja vaikka puhe on hidasta ja muistikatkojakin esiintyy, hän osoittaa yhä huumorintajua ja kiinnostusta päivän tapahtumiin.

 ‑ Ohoh.

 ‑ Moni terve ja paljon nuorempi on huomattavasti kyllästyneempi elämäänsä. Itse asiassa monin verroin kangistuneempi ja kuolleempi. Hän on täällä vain rutiinitarkastuksissa ja palaa taas palvelutaloon parin päivän päästä. Välillä Sanelma saa vierailla omassakin kodissaan, mikä ilahduttaa häntä silminnähtävästi.

 

10..POLVIRUKOUS                  

 

   Eräänä päivänä Mirjami sai vieraakseen Petran, noin kaksikymmenvuotiaan neitosen. Itku kurkussa tämä alkoi selostaa murheitaan. Hänen isänsä oli vaikeasti sairas, ja tytär oli yrittänyt hartaasti rukoilla hänen toipumisensa puolesta. Oli käynyt monissa parantamiskokouksissa. Välillä oli jotakin jo tapahtunutkin myönteiseen suuntaan, mutta sitten tila oli taas äkisti huonontunut.

 ‑ Minulla on uskovainen ystävä ja hän luottaa aivan ehdottomasti rukouksen voimaan. Itse en jaksa olla niin varma ja toivorikas. Auta nyt minua, Mirjami, ja kerro minulle joitakin omia kokemuksiasi uskoni rohkaisuksi.  

 ‑ En tiedä, pystynkö auttamaan sinua, vastasi Mirjami epäröiden. ‑ Ei nyt tule mieleen.

 ‑ Täytyyhän sinulla olla omakohtaisia muistoja rukouksen vaikutuksista, koska olet pappi. Etkö siis ollenkaan usko raamatun ihmeisiin?

 ‑ Kyllähän minä, kai niissä on todellisuuspohjaakin, kakisteli potilas. - Vaikea sanoa, kun niistä ei ole tieteellisesti pätevää todistusta.

 ‑ Eräs ystävättäreni on puolestaan täysin varma, että ihmeteot ovat totta ja mahdollisia. En ymmärrä sinun kantaasi. Sinä siis epäilet?

 ‑ Tavallaan. On minulla yksi oikein voimakas rukouskokemus, mutta se ei mitenkään tue uskoasi, joten et varmaankaan halua kuulla siitä.

 ‑ Totta kai haluan. Kerro, ole niin kiltti.

 

                                             - - -        

 

   Mirjami alkoi kertoa lapsuudestaan. Hänen äitinsä oli sairastellut tämän tästä pitkiä aikoja. Tavallaan perhe oli jo tottunut siihen kierrokseen. Sairaalaan ja kotiin ja taas takaisin hoitoon. Välillä parempaa, välillä huonompaa. Tietenkin pappisperheessä rukoiltiin joka päivä äidin paranemisen puolesta.

   Tytär oli ollut yksitoistavuotias, kun taudissa jälleen ilmeni käänne pahempaan suuntaan. Sillä kertaa äiti oli hoidettavana kotona. Isä oli ilmoittanut tytön seurakunnan kesäleirille, jossa tämä oli ollut aikaisemminkin. Se varmasti virkistäisi häntä kaiken huolen keskellä.

   Leirin emäntä oli luvannut ottaa tytön mukaansa ja tuli tätä noutamaan. Mirjami ei olisi millään lähtenyt. Ehkä hän aavisti jotakin. Moneen kertaan hän halasi ja hyvästeli äitinsä.

 ‑ En lähde, jollet halua. Jään mielelläni kotiin seuraksesi. Voisin lukea sinulle ja laulaa.

 ‑ Lähde vain kultaseni, ihan rauhallisella mielellä. Tuotat minulle iloa, jos osallistut siihen leiriin. Saat hiukan väriä poskiisi ja muutakin ajateltavaa kuin nämä aikuisten asiat.

   Isäkin patisti lähtemään, samoin emäntä. Surullisena hän tarkkaili potilaan ilmeitä ja olemusta. Olipa tämä kovasti riutunut viime tapaamiselta.

 ‑ Tule nyt, Mirre. Pääsethän sinä kesken pois, jos tulee ikävä kotiin.

   Vielä oveltakin Mirjami kääntyi katsomaan äitiään. Sydäntä särkeväksi muistoksi tytölle jäi suurten, orvokinsinisten silmien surumielinen, rakastava katse.

                                             

   Saavuimme leirikeskukseen. Siellä oli monta parakkia kimaltelevan järven rannalla. Upeata hiekkarantaa ja vehreitä nurmikenttiä. Saunan piipusta nousi jo iloinen savukiehkura. Leikittäisiin, pelattaisiin palloa ja laulettaisiin. Paistettaisiin makkaraa hiekalla ja soudeltaisiin järvellä. Tuttua ja viihtyisää. Kivoja kavereita ja ystävällistä henkilökuntaa.

   Perjantai alkoi olla illassa, kun emäntä riensi sulkapalloa pelaavien lasten luo, epäröi hetken ja sanoi sitten:

 ‑ Älä nyt pelästy, Mirre, mutta isäsi soitti juuri ja pyysi, että minä ajan sinut kaupunkiin.

 ‑ Onko äiti tullut huonommaksi?

 ‑ On. Hae vain tavarasi ja sitten autoon. Tipsu tulee mukaan.

   Juoksin kiireesti majoitustiloihin ja heittelin tavarani kassiin. Juuri kun olin astumassa ovesta ulos, muistin äkkiä jotakin. Polvistuin lattialle ja ristin käteni. Meidän perheessä ei ollut tapana pitää polvirukouksia, mutta olin nähnyt kuvia siitä. Ehkä raamatussakin.

   Uskoin, että sillä olisi enemmän tehoa, joten aloin hätäisesti toistaa yksiä ja samoja sanoja: "Rakas Jumala, auta äitiä. Paranna äiti. Auta äitiä. Kuule minua. Amen."

 ‑ Mirre, tuletko sinä? huuteli emäntä pihalla.

 ‑ Joo joo, vastasin ja syöksyin ulos ja autoon.

 ‑ Uskoitko, että rukouksesi kuullaan? kysyi Petra.

 ‑ Luultavasti, en oikeastaan ehtinyt ajatella tarkemmin. Pelkäsin, mutta en oikein kovasti. Halusin vain mahdollisimman pian päästä äidin luokse.

                                                   

   Tipsu ja minä sijoituimme takaistuimelle. Koko aikana ei kukaan puhunut sanaakaan. Tipsu tarttui varovaisesti käteeni. Yhä muistan, kuinka hänen laihat, hieman sierettyneet sormensa kiertyivät omieni ympärille. Auto pomppi sivutiellä ja me siellä takapenkillä. Kuin kaksi kumipalloa, hervottomina ja liikkeen armoilla. Avuttomina mutkikkaalla ja mäkisellä elämäntiellä.

   Ne kaksikymmentä kilometriä tuntuivat toivottoman pitkiltä. Mitä lähemmäksi kotia tulimme, sitä huolestuneemmaksi tunsin itseni. Entä jos en ehdikään ajoissa? Entä jos äiti on...? Kuolema‑sanaa en päästänyt mieleenikään. Minähän olin hartaasti rukoillut, ja oikein  polvillani.

   Ajoimme talon eteen. Makuuhuoneen ikkuna oli auki. Muistan ajatelleeni, että kuinka isä on noin huolimaton. Äitihän voisi vilustua. Vaalea verho liehui kevyesti kesätuulessa. Vilkutti minulle, kuten äitikin usein teki, kun hän hyvästeli minut turvalliselle koulumatkalle.

   Portaat ylös, isä itkien ovella, sisään ja äidin luo. Hänet oli jo asetettu arkkuun. Pysähdys, kansi avattiin, katsoin viimeisen kerran äitiäni ja sitten isä nyökkäsi kantajille.

   Isä ja minä vain seisoimme sylikkäin ja kuuntelimme ovien avautuvan ja sulkeutuvan. Isäni itki haikeasti.

                                         

 ‑ Rukoustasi ei siis kuultu? kuiskasi Petra aivan järkyttyneenä.

 ‑ Ei kai, ei niin. Olen pahoillani. Ei olisi pitänyt kertoa.

 ‑ Miten olet ollenkaan jaksanut uskoa sen jälkeen? Luulisi, että koko maailmasi romahti, varsinkin, kun rukous ja uskonasiat olivat sinulle niin tuttuja jo lapsuudesta alkaen.

 ‑ En tiedä, vastasi Mirjami allapäin. ‑ En todellakaan tiedä. Ehkä en uskokaan.

   Nuoret naiset kättelivät ja hyvästelivät. Pappiskokelaalla oli niin kova ja suuri pala kurkussaan, että hän oli tukehtua. Hän nieli ja nieli, sekä itkua että kyyneleitä. Myös pettymystä ja epäonnistumisen tunnettaan.

 

                                             ‑ ‑ ‑                                      

 

   Sinä iltana Mirjami todella odotteli Elisaa. Kunpa tämä voisi lohduttaa häntä. Hän oli jo nukahtamaisillaan, kun tuttu ääni puhutteli häntä:

 ‑ Hei Mirre, luopumisen haikeus. Äidistä ja uskosta. Oletko lainkaan rukoillut tuon tapauksen jälkeen?

 ‑ Totta kai, sanoi Mirjami ärtyneenä. ‑ Joka päivä ja paljon ja etenkin nyt, kun olen niin epävarma kutsumuksestani.

 ‑ Miksi rukoilet, jollet kerran usko ja se on osoittautunut turhaksi?

 ‑ En minä tiedä, ehkä vain...ehkä vain...

 ‑ Varmuuden vuoksi, sillä ei se ota jos ei annakaan.

 ‑ Rumasti sanottu, moitti tyttö. ‑ Kenties minulla sittenkin on hitunen toivoa jäljellä. Luulisin, että rukouksiini on kyllä myöhemmin vastattu. Paranin kerran kamalasta mahaflunssasta huisin nopeasti. Muilla se kesti viikon, mutta minulla vain päivän. En tosin aina ole saanut sitä, mitä olen pyytänyt vaan jotakin muuta.

 ‑ Mahdollisesti parempaa vai...?

 ‑ Niin. Vaikea tietää, kun ei ole selvillä kokonaisuudesta. Eräässä tienhaarassa, jossa jouduin valitsemaan Jumalan tahdon ja omani väliltä, rukoilin sellaisella kiihkeydellä, että sormeni olivat murtua kovasta puristamisesta. Olin varma, että kuolisin, jos en saisi sitä, mitä niin epätoivoisesti halusin. Yhtä ryteikköä kaikki. Ehkä uskoni oli liian heikko, mutta minkäs luonteelleen voi. Epäilevä ja huono opetuslapsi.

 ‑ Toivot siis itsellesi vankkaa ja horjumatonta uskoa, joka ei jousta eikä horjahda milliäkään, vaikka järki puhuisi aivan toista?

 ‑ Saisi se usko jonkin verran lujempaa tekoa olla.

 ‑ Lähdetäänpäs retkelle ehdottoman ja vankkumattoman uskon maisemiin.

 

                                             - - -                

 

   Retkeläiset ilmestyivät hyvin hoidetun omakotitalon pihalle. Ovella tuli vastaan pitkä ja ylväsryhtinen nainen, joka oli pukeutunut siniseen jakkupukuun. Tummat hiukset olivat sileästi kammatut ja ilme määrätietoinen. Hän kääntyi huutamaan kuistin portailla seisovalle nuorelle pariskunnalle:

 ‑ Ei sitten. Jos teillä ei ole uskoa sinapinsiemenenkään verran, niin antakaa asian olla ja kutsukaa lääkäri, kun kerran tiedätte paremmin.      

 ‑ Emmehän me, sopersi vaimo onnettomana. ‑ Haluaisin koko sydämestäni uskoa, mutta kun en voi. Kyllä Jumala armahtaa tällaista heikkouskoistakin. Itsehän Hän on minut tällaiseksi luonut.

 ‑ Ettäkö epäuskoiseksi? Nyt puhut palturia ja herjaat Luojaasi. Et yritä tarpeeksi, ja sinä Lauri, sinun velvollisuutesi perheenpäänä on pitää huolta, että talossasi pysytään uskon tiellä.

 ‑ Kyllähän minä, mutisi mies. ‑ Mutta kun niin kauheasti pelottaa lapsen puolesta. Sellainen vakava sairaus, joka yhä vaan pahenee.

 ‑ Tehkää sitten valintanne: joko lääkkeet tai rukous.

 ‑ Eikö voitaisi käyttää molempia? yritti mies vielä ehdottaa kompromissia. - Kutsumme lääkärin, annamme pojalle lääkitystä ja rukoilemme yhdessä oikein sydämemme pohjasta. Tuntuu, että silloin meidän olisi helpompi uskoa.

 ‑ Niin kai, uskoa lääkkeisiin vaan ei Kaikkivaltiaan voimaan. Silloin se menee pelkäksi pelleilyksi. Hyvästi. Jos tulette toisiin aatoksiin, autan teitä mielelläni. Taksa on entinen, vaikka olette aiheuttaneet minulle paljon mielipahaa vastahakoisuudellanne.

 ‑ Kiitos tähänastisesta, huudahti vaimo hätääntyneenä. ‑ Jos olisi kysymys jostakin lievemmästä taudista mutta sentään diabetes. Lääkäri sanoi, että lääkitystä ei missään nimessä saa keskeyttää. Voi Lauri, mitä me teemme?

                                                     

 ‑ Mitä he tekivät? tiedusteli Mirjami. ‑ Jättivätkö he pistokset pois?

 ‑ Jättivät. He olivat kahden vaiheilla, mutta halu ehdottomasti ja vankkumattomasti luottaa Jumalan parantavaan voimaan painoi vaakakupissa enemmän. Ehkä myös huoli heidän omien sielujensa autuudesta.

 ‑ Veivätkö he lapsen myöhemmin lääkäriin?

 ‑ Eivät ehtineet, koska poika menehtyi jo parin päivän sisällä. Rukouksella parantaja kyllä kutsuttiin apuun, mutta hänkään ei mahtanut asialle mitään. Syytti sitten vanhempia heikosta uskosta ja siitä, että rukoilemisessa oli pidetty se tauko. Jollei sitä olisi ollut, niin...

 ‑ Olipa surullinen tarina. Oletko siis sitä mieltä, ettei sairasta kannata yrittää parantaa rukouksella?

 ‑ En tietenkään, mutta on käytettävä tervettä järkeä. Miksei rukoukseen voitaisi vastata myös lääkkeitten ja asianmukaisen hoidon muodossa? Potilas saa ohjausta ja viisautta valitsemaan, kenen puoleen kannattaa kääntyä.

 ‑ Parantaja tietysti arveli, että jos käyttää lääkkeitä, kukaan ei pysty sanomaan, mistä se apu tuli.

 ‑ Niin varmaankin, mutta ihmisen olisi lujassa uskossaankin muistettava, että on toista itse suunnitella ja määräillä jonkin tilanteen kulkua, kuin antaa Jumalan tahdon tapahtua. Kenties parannusrukous pitäisi aloittaa sanoilla: "Jos on sallittua”.

 ‑ Ei kai rukoileminen ainakaan pahaksi ole? tuumi Mirjami. ‑ Ehkä sillä keinoin saa voimia sitten myöhemmin kohdata se epämieluisakin ratkaisu. Pitää ainakin linjaa auki ylöspäin.

 ‑ Sanotaan, että kaikessa rukoilemisessa tulisi ottaa huomioon se seikka, että tulos ei saa hyödyttää ainoastaan rukoilijaa itseään, vaan siitä pitäisi koitua apua ja lohtua myös muille ihmisille. Silloin se on siunauksellisempaa ja antoisampaa.

 - Ruotsissa joku pappi oli huolissaan siitä, että ihmiset tulevat kirkkoon vain saadakseen kokea parantumisen ihmeen eikä kuulemaan evankeliumia. Kummallista, että Jeesus juuri parantamalla sairaita keräsi kuulijoita ja seuraajia ympärilleen. Hän jopa lupasi, että opetuslapset tulevat suorittamaan vieläkin suurempia tekoja. Käyttäytymismallit siis muuttuvat.

 

11. LÄPI SEINÄN LENTELEVI                                

 

 ‑ Hyvänen aika, Kaisu‑mummu, seinän läpikö sinä aiot kävellä?

   Kuului kolinaa ja muminaa, pientä valitustakin.

 ‑ Elä huoli, ei siinä kuinkaan käynyt. Mennään kylpyhuoneeseen, niin painelen otsaasi kylmällä pyyhkeellä, ettei sinulle kasva patteja otsaan kuin joulupukin porolle.

   Jonkin ajan kuluttua Tellervo sipsutteli Mirjamin huoneeseen.

 ‑ Kaisu‑mummuko siellä taas kompuroi?

 ‑ Juu ja tällä kertaa hän käveli seinään pahki. Luuli kai oven olevan sillä kohtaa.

 ‑ Minua on aina kummastuttanut se raamatun kertomus, jossa Jeesus ilmestyi opetuslasten keskelle, vaikka ovet olivat lukitut, puheli Mirjami mietteissään. ‑ Sitäkin voisi tietenkin selittää symbolisesti.

 ‑ Miten sitten?

 ‑ No vaikka niin, että Jeesus on aina omiensa keskuudessa, vaikka olosuhteet olisivat kuinka vaikeat ja moninkertaiset lukot ovissa.

 ‑ Hm, on se kimuranttia, kun kaikkea täytyy yrittää selittää jollakin keinolla. Yksinkertaisempaa olisi sanoa, että juttu oli vain tarua.

 ‑ Ei se sovi, huokaisi Mirjami. ‑ Ennemminkin niin, että se oli ihmeteko. Tämä juuri on niin vaikeata ja turhauttavaa. En ikinä selviäisi seurakuntalaisten kysymyksistä.

 ‑ Ehkä he eivät enää kyseenalaista mitään. Ei tarvitse miettiä eikä vastata. Nostat vain palkkaa.

 ‑ Nykyään kysellään ja epäillään, etenkin sellaiset, jotka ovat alkaneet kiinnostua hengellisistä asioista. Myös nuoret. Voi sentään sitä kolmannen asteen kuulustelua. En ilkene joka kohtaan myöntää, etten tiedä ja että pitää uskoa kyselemättä.

                                                                   

   Illemmalla Telle palasi tuomaan iltapalaa.

 ‑ Vatikaani kuulemma väittää nykyään, ettei kondomi suojaa hiv‑tartunnalta.

 ‑ Miten he perustelevat väitettään?

 ‑ Aidsia aiheuttavat virukset ovat niin pieniä, että ne sujahtavat kalvon läpi.

 ‑ Ohoh, sitten sekin turvakeino osoittautuu tehottomaksi. Sääli ihmisiä. Suurella vaivalla on jotkut saatu käyttämään turvaesinettä, ja nyt sekin apu vesitetään.

 ‑ Sanopas muuta. Taitaa vain niillä kardinaaleilla olla ketunhäntä kainalossa. Vastustavat saman tien ehkäisyneuvontaa. Heippa Mirre, täytyykin tästä lähteä, kun se Kaisu‑mummu taas koikkaloi siellä käytävässä.

   Mirjami tuijotti vastapäistä seinää, valkoista ja tyhjää, mutta järkähtämättömän vahvaa kiviseinää.

                                             - - -                            

 

 ‑ Täältä tullaan, kuului hilpeä ääni nurkasta. ‑ Millaista tuotetta se ristiriitatehdas tällä hetkellä rustaa?                

 ‑ Kelpaa sinun, kun kuljet läpi seinien. En käsitä, miten se on mahdollista. Kerro minullekin, että voin joskus kokeilla, kun Siiri‑täti vahtii ulkonaliikkumisaikojani.

 ‑ Te ihmiset ette ole vielä sillä tasolla, että teidän haltuunne voisi uskoa mitään henkisempää lahjaa. Ei telepatiaa, ei omin avuin lentämistä, ei esineitten liikuttelua, ei ennustamista eikä edes kovin yksityiskohtaista ajatusten lukua. Tosin jotkut ovat hieman intuitiivisempia ja vaistoavat ihmeen tarkasti lähimmäistensä tunnelmat ja mielenliikkeet.

 ‑ Olen lukenut, että avaruudessa on olemassa niin pieniä hiukkasia, että ne sujahtavat maapallon raskaan massan läpi kuin tyhjää vain. Pitäisikö tässä muuttua sellaiseksi pikkuötökäksi?

 ‑ Sitäkin te ihmiset kuulemma kehittelette, että ihminen voitaisiin muuntaa ajatusenergiaksi, joka lähetettäisiin vaikkapa Jupiteriin ja palautettaisiin taas lihalliseksi olennoksi. Sen jälkeen uudelleen energiaksi ja takaisin maan pinnalle. Näin säästyttäisiin pitkiltä, jopa vuosia kestäviltä reissuilta toisille planeetoille.

 ‑ Hui, minä en ainakaan ryhtyisi koekaniiniksi. Entä, jos tiedemiehet eivät enää osaisi muuttaa minua ihmiseksi, vaan jäisin hortoilemaan pelkkänä aatoksena joko Jupiterille taikka tänne. Hualahuualahuu, täällä minä olen, Enni Mirjami Menonen. Uskotko Siiri-täti, että istun tässä sohvallasi?

 ‑ Joopa joo, täytyykin tästä lähteä nokosille. Heippa.

 ‑ Hei Elisa, täytyykö sinunkin nukkua? Luulin, ettei taivaassa väsytä eikä nukuta.

 ‑ En minä vielä missään taivaassa olekaan, ja meidän ainakin täytyy kerätä energiaa ja selvitellä tuntemuksiamme unen avulla. Tosin me voimme itse aika pitkälle valita uniohjelmamme. Terapeuttiset tai virkistävät tai opettavaiset tai koomiset.

 ‑ Koomisetkin? Nauratteko te siellä?

 ‑ Olethan kuullut minunkin nauravan, kun sanelet niitä kummia mielipiteitäsi. Heh‑hee.

 ‑ Tietysti kiitollisuudesta johtuvaa iloitsemista ja riemua, mutta että oikein naurua, ihmetteli tyttö.

 ‑ Kehotetaanhan raamatussakin iloitsemaan ja kiittämään. Kuten pahamieli purkautuu itkuna ja nyyhkytyksinä, miksei sitten hyvämieli nauruna ja kikatuksena? Joissakin uskonnoissa tanssi on tärkeä ylistämiskeino. Sanotaanhan, että pääsiäisaamuna aurinkokin riemuitsee ja tanssii. Tanssiva maailmankaikkeus.

 ‑ Hm, jaa. Kovin kevytmielisen tuntuista.

 ‑ Oletko kuullut juttua eräästä miehestä, joka oli kuolemaisillaan syöpään. Ystävät toivat hänelle nähtäväksi vanhojen koomikoitten elokuvia, sellaisten kuin Charles Chaplin, Buster Keaton ja niin edelleen. Sairas katseli niitä aikansa kuluksi, ja kuinka ollakaan, hän ei mahtanut sille mitään, että hän vähän päästä purskahti ihan ääneen nauramaan.

 ‑ Sairaalan henkilökunta piti häntä varmaankin hulluna ja seonneena?

 ‑ Saattoi pitääkin, joka tapauksessa mies parani. Ilo ja hyvämieli nähtävästi kehittävät parantavia aineita, aivan kuten hölkätessä erittyy jotakin morfiinin sukuista ainetta.

 ‑ Nauruparannustako?

 ‑ Onhan sitä olemassa sellainen uskonlahkokin, jossa perinpohjaisesti keskitytään juuri sydämen pohjasta nauramiseen. Nauruherätys.

 ‑ Kai tässä on ruvettava lukemaan kaskukirjoja, mumisi Mirjami empivänä. ‑ Minun uskoani eivät totisesti sellaisetkaan vahvista.

 ‑ Mainitsisin vielä yhden asian, minusta varsin kauniin ja lohduttavan. Jotkut sanovat, että kukka on Jumalan hymy. Hyvää yötä ja nuku makeasti, herttainen Mirjamin kukka.

 - Kiitos samoin, Elisa‑ystäväni.                  

                                           

12. KATUVA NAINEN                                      

 

 - Tässä sitä taas ollaan, huh huh, huokaili Siiri ja asetteli herkkuja veljentyttärensä yöpöydälle. – Toin termospullossa kahvia, joten syödään nämä korvapuustit heti lämpiminä.  

 - Kiitoksia, täti, mutta älä ota näitä vierailuja minään rasituksena. Voit sinä pitää välillä vapaapäiviäkin. Kyllä minä ymmärrän.

 - Höpsistä, tämä on minulle suuri ilo ja rakkaan lähimmäiseni palvelua. Oletko jo tehnyt päätöksesi? Pitkät ja hyvin suoritetut opinnot. Älä kasaa päällesi vielä kiittämättömyyden syntiä.

 - Syntiä ja syntiä. Helppo sinun on paasata, kun olet itse tietysti ollut oikea pyhimys ja viaton pulmunen, puuskahti Mirjami ärtyneenä. – Olet niin synnitön, että katsot oikeudeksesi ja velvollisuudeksesi nakella kiviä muitten maan päällä horjahtelevien niskaan.

   Sen sijaan että täti olisi pahastunut ja ruvennut torumaan, hän katsoikin tyttöä pitkään. Huolestuneena, melkein pelokkaana ja kysyi vaisusti:

 - Oletko todella sitä mieltä, lapseni? Et tiedä mitään niistä hirveistä syyllisyydentunteista ja kaivertavista omantunnon pistoksista, joita olen joutunut kokemaan vuosikausia.

 - Et ole koskaan kertonut synkistä salaisuuksistasi.

 - En ole kertonut kenellekään, en edes Herkko-sedällesi. En myöskään ole ripittäytynyt papille.

   Siiri vaikeni ja hänestä tuntui ylivoimaiselta jatkaa tästä aiheesta.

 - En sittenkään voi. En kestäisi tuomiotasi.

 - Minäkö olisin sinun tuomarisi? Sellaista en ole ikipäivinä kuullutkaan. Anna tulla vaan. Olet tietysti joskus jättänyt panematta kolikkoa kolehtihaaviin tai panetellut vajaauskoista seurakuntatätiä, jos tämä on erehtynyt seuraamaan tanssikilpailuja televisiosta.

 - Voi älä, Mirjami. Ei tämä ole leikinasia. En kertoisi sinullekaan, mutta kun olen ajatellut, että tulevaisuutesi vuoksi sinun olisi hyvä tietää, millaisessa mielenmaisemassa tätisi on elänyt ja miksi niin kiihkeästi toivoisin sinulle papin ammattia.

 

                                             - - -            

 

   Siiri ja Herkko olivat avioituneet varsin nuorina. Mies toivoi kovasti lasta, ja kyllä he sitä yrittivätkin. Vaimo alkoi katkeroitua, koska hän kuuli jatkuvasti juttuja siitä, miten kovasti aviomies juoksi naisten perässä. Saadakseen muuta ajateltavaa hän aloitti opinnot teologisessa tiedekunnassa.

   Valmistuminen oli jo lähellä, kun Siiri huomasi odottavansa lasta. Herkko riemastui, mutta vaimon valtasi sekasortoinen ja negatiivinen mielentila. Aviomiehen uskottomuus ja mahdollisesti keskenjäävät opinnot lisäsivät ahdistusta. Keskenmenokin jo välillä uhkasi, ja kauhukseen Siiri oli melkein toivonut sitä. Erohan tästä kuitenkin tulee, jos Herkko niittautuu johonkin hepsankeikkaan.

 - Miten lapselle kävi? kyseli Mirjami huolestuneena.

 - Se kuoli heti syntymänsä jälkeen. Ja koko prosessi oli minun syytäni.

   Kun synnytys jo häämötti lähitulevaisuudessa, Herkon firmassa järjestettiin suuret juhlat. Iltaa aiottiin mennä istumaan jonnekin peräkorvessa lahoavaan kelorotiskoon, ja mittari näytti kahtakymmentä astetta pakkasta. Herkko ja muut varoittivat viimeisillään olevaa odottavaa äitiä lähtemästä mukaan, koska tämä jo muutenkin oli kovin huonokuntoinen ja nuhainen.

 - Jäitkö kotiin?

 - En tietenkään. Tiesin, että illanvietossa olisi mukana myös se aviosiipan oletettu tyttöystävä. Riehakasta menoa, litroittain viinaa ja majoitustilaa riittämiin syrjähyppyjen tueksi.

   Siiri sairastui flunssaan, lapsi syntyi etuajassa ja kaiken kukkuraksi äidille tuli munuaismyrkytys.

 - Eihän sen siitä vilustumisesta tarvinnut johtua.

 - Ei sitä niin varmasti voi sanoa. Joka tapauksessa menetin näköni muutamiksi päiviksi.

 - Ehditkö ollenkaan nähdä pikkuistasi?

 - En koskaan katsellut pienen poikani kasvoja. Herkko oli kuolla tuskasta, mutta minua kalvoi valtava syyllisyys, monestakin teosta ja tunteesta.

                   

   Juhlissa Siiri oli ollut panevinaan merkille salarakkaitten kiihkeät tunteet, ja häntä raivostutti yhä enemmän juuri se, että mies oli saattanut hänet raskaaksi ja hylkää sitten vaimonsa avuttoman lapsiparan kanssa häpeään ja kenties puutteeseenkin.

   Eräänä yönä, kun vauva oli jälleen tuotu äitinsä huoneeseen ja makasi pikkusängyssään vuoteen vieressä, Siiri oli noussut korjaamaan peitettä. Hän hapuili sokeana vauvaa ja havaitsi, että korissa oli kaksi pyöreätä, sileätä päätä. Hän muisti, että lapselle oli joku lahjoittanut suuren nuken seuraksi. Hetken hän oli epävarma, kumpi on poika ja kumpi nukke. Sitten hän oli vetänyt peitteen lapsen päätä kohti. Ehkä noin, tai sitten näin? Siiri oli lysähtänyt takaisin vuoteelleen ja kuumeenhorroksessa nukahtanut sekavaan uneensa.

   Aamulla tuli hoitaja ja totesi, että vauva oli kuollut.

 - Mikä sanottiin syyksi?

 - Se selittämätön kätkytkuolema, mutta minähän en uskonut, vaan arvelin, että olin tukehduttanut vauvani.

 - Epäilivätkö lääkärit sellaista?

 - Eivät yhtään, sillä kai he olisivat siitä maininneet.

 - No silloinhan asia on selvä. Mitä sinä sitä turhaan murehdit?

   Siiri puhkesi itkuun ja väitti, että ehkä hän oli itse asiassa toivonut lapsen kuolemaa ja alitajuisesti sijoittanut peitteen sen kasvoille. Vaikka hän oli näitten vuosikymmenien aikana ajatellut ja muistellut tapahtumaa miltä näkökulmalta hyvänsä, hän ei pystynyt varmuudella sanomaan, mitä oli tapahtunut.

 - Olisit kysynyt lääkäriltä.

 - En uskaltanut, en Herkonkaan vuoksi. Kuvittele hänen tunteitaan, jos vaimo olisi osoittautunut kauan odotetun pikkuprinssin surmaajaksi.

 - Ei se niin olisi mennyt. Kuumehoureet ja sokeus ja kivut ja kaikki muu. Vahinko se olisi ollut.

 - Minun sydämenipä todisti aivan muuta.

 - Et siis ole kertonut siitä edes jollekin sielunhoitajalle tai psykiatrille?

   Ei Siiri ollut uskaltanut, vaan kantoi taakkaansa yksin. Hän oli odottanut merkkiä taivaasta siitä, että hänelle oli annettu anteeksi tai että hän ei ollut syyllistynytkään koko hirmutekoon. Sitten veli oli saanut pienen tyttären, joka oli alusta asti ollut kummitädille suunnattoman rakas ja läheinen. Mirjamin äidin sairauden vuoksi hän oli joutunut usein huolehtimaan tytöstä.

   Sittemmin tuli toinen merkki. Herkko ja Mirjamin isä menehtyivät auto-onnettomuudessa, mutta tytär säästyi kuin ihmeteon seurauksena. Siispä suojelusenkeli oli ollut läsnä. Kuin enkelisanomaa, lohdutukseksi tädille. Kun tyttö vielä alkoi opiskella teologiaa, Siiri kuvitteli, että hän sai anteeksiannon myös keskenjääneistä opinnoista.

 - Eihän tuolla tavalla voi ajatella, mutisi Mirjami. – En kai minä voisi olla jokin sovitusuhri toisen ihmisen puolesta. En kai minä pysty elämään sinun sijaisenasi. Lakkaa kuvittelemasta olemattomia ja anna jo vihdoin anteeksi itsellesi.

   Nähdessään toisen tuskan Mirjami tunsi niin suurta sääliä, että hän kurkottautui syleilemään tätiään lämpimästi.

 - Rakas Siiri-täti, jos se sinua yhtään helpottaa, niin minä voin antaa sinulle synninpäästön. Rakas Siiri, olkoon syntisi sinulle anteeksi annetut Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja veressä.

 - Vaikka minun syntini olisivat veriruskeat, ne tulevat villanvalkoisiksi, sopersi Siiri syvästi järkyttyneenä. – Niin kaukana kuin taivas on maasta, niin kauaksi Hän siirtää rikkomuksemme. Kiitos lapseni, sinulla on niin hyvät ja lämpimät kädet ja osaat valita oikeat sanat. Sinusta tulisi hyvä pappi.

 

                                             - - -                        

 

   Mirjami vääntelehti vuoteellaan. Kipu jalassa oli suorastaan sietämätön. Kunpa Telle tulisi pian. Tai Elisa.

 - Se oli todella kaunis kohtaus, tuo tätisi lohduttaminen, kuulutti väliolento kaapin takaa. – Toivottavasti työkutsumuksesi sinulle pian selviää.  

 - Jumalaa voi palvella niin monella tavalla, tiuskaisi Mirjami. – Jos kaikki olisivat pappeja, kävisi kuin jossakin entisessä Aasian valtiossa, jossa munkkien määrä kasvoi niin suureksi, ettei kukaan enää tehnyt arkisia töitä ja elättänyt heitä. Koko valtio kuulemma romahti.

 - Jo vain, myönteli Elisa sopuisasti. – On sellainenkin lause, että kärsivällisyyden palkka on kärsivällisyys.

 - Pelkkää sanahelinää, marisi tyttö. – Sinä kun tunnet sen Titityyn Tulevaisuudesta, pyydä ihmeessä hänet luokseni, että vihdoin saisin selvyyttä tähän sotkuiseen tilanteeseeni.

 - Tulevaisuutta ei oikeastaan ole edes olemassa, koska se muotoutuu pikkuhiljaa tästä hetkestä.

 - Hetki on kamala. Särkee niin armottomasti sekä säärtä että sielua.

 - Pitää ensin oppia ennustamaan menneisyyttä.

 - Taas sitä sanoilla leikkimistä, vaikka sanotaanhan myös, että historia on paras opettaja. Minun henkilöhistoriani on täynnä solmuja ja selvittämättömiä asioita.

 - Ehkä myös valheita? kuiskasi Elisa.

 - Mitä tarkoitat, ei minulla ainakaan, paitsi mitä olen silloin tällöin kaunistellut mokiani tädille. Muutenhan hän olisi kimpussani kuin salaisen poliisin miehet.

 - Itselleenkin voi valehdella, ja silloin huijaa myös Jumalaa.

 - Uskotko sinä, Elisa, Jumalaan?

 - Se on kunkin henkilökohtainen kysymys. Siihen vastaamalla jo provosoi toista suuntaan tai toiseen.

 - Siis jälleen uusi tabu monien muiden estojen ja häkkien lisäksi.

 - Olen vain varovainen sinun suhteesi. Mitä siihen tulevaisuuteen tulee, niin jos olisi ollut tarkoitus, että tunnemme sen jo etukäteen, pikkuvauvat syntyisivät tänne kristallipallo kainalossa. Meidän on itse rakennettava asuinsijaamme.

 - Kukin on siis oman onnensa seppä. Miten kapitalistista ja julmaa, koska kaikilla ei ole yhtä hyviä edellytyksiä edes tyydyttävään elämisen muotoon.

 - Ei ihmisiin voi pakolla kaataa uskoa ja elämänviisauksia. Rikas mies oli joutunut kuolemansa jälkeen pahaan paikkaan ja hän pyysi Jeesusta lähettämään jonkun varoittamaan synnillistä elämää viettäviä velipoikia. Vapahtaja arveli, ettei siitä kuitenkaan olisi mitään apua.

 - Taidamme olla sekä herkkä- että epäherkkäuskoisia, päivitteli Mirjami. – Kunpa joskus löytyisi se kultainen keskitie.        

               

13. KOTILOMALLA                                                              

 

   Mirjami pakotettiin käymään kotona, vaikka hän ei olisi millään halunnut lähteä sairaalasta. Jotta ei loukkaisi tätiään, hän suostui viettämään pari yötä viikonloppulomalla. Muka lomaa, kun sekavat ajatukset jatkoivat vellomistaan, vaikka hänet olisi lennätetty kuuhun.

   Täti touhusi ja kertoi uusia kuulumisiaan. Synninpäästön jälkeen hän oli todella vaikuttanut vapautuneemmalta. Innostuneena ja myötätuntoisena hän alkoi selostaa erään ystävättärensä pojan sairauskertomusta. Nuori mies oli työskennellyt suuren firman myyntiedustajana ja ajanut autollaan joka puolella Suomea, jopa Keski-Euroopassa asti. Tyytyväinen monipuoliseen ja liikkuvaiseen työhönsä, tarmokas ja terve.

   Yllättäen hän joutui kolariin, ja toinen jalka ruhjoutui pahoin. Sitä korjailtiin ja kuntoutettiin, mutta paraneminen vain viivästyi. Viimein hänessä todettiin MS-tauti. Se oli kauhea isku koko perheelle. Pikkuhiljaa tämä ennen niin elämäniloinen ja optimistinen Vesa muuttui kärttyisäksi, marisevaksi ukoksi, jota muut suorastaan pelokkaina palvelivat. Mikään ei kelvannut, ja vaimoparka oli alituisesti loan ryöpytyksen ja raivon kohteena.

 - Kerroin tämän vain siksi, että sinä Mirjami-kulta, huomaisit, että joillakuilla ovat asiat vielä huonommin. Kun vain jaksat pysyä reippaalla mielellä ja hoidat kuntoutuksen hyvin, olet kohtsillään taas entiselläsi.

   Mirjamin sydäntä kouraisi. Entä jos hänellekin oli kehittymässä MS-tauti? Hän oli huomannut luonteensakin muuttuvan jo nyt, ennen koko sairauden toteamista. Hän oli kiukkuinen, tiuskiva ja valmis riitelemään vaikka pienen enkelin kanssa. Varovaisesti hän yritti urkkia asiantilaa tädiltään.

 - Oletko varma, ettei tässä minun potemisessa ole jotakin vakavampaa? Äidillänihän oli se syöpä, joten jospa minullakin on jotain vaarallista.

   Täti melkein nauroi.

 - Jätä tuollaiset höpötykset. Johan sinua on tutkittu tarpeeksi ja vielä hyvässä sairaalassa. Kyllä lääkärit olisivat meitä puhutelleet, jos epäilisivät jotakin.

 - Minä se viimeisenä saisin siitä kuulla. Vasta heittäessään ruusua hautaan arkkuni päälle he kuiskaten paljastaisivat, että se ja se tauti sinussa oli.

   Siiri vain hymähteli ja alkoi puuhata askareissaan. Se rauhoitti tyttöä joksikin aikaa, koska hän tiesi, kuinka tärkeä hän oli tädilleen.

                                   

   Mirjami yritti ottaa lehteä pöydältä. Ei halunnut vaivata tätiään. Hän kurkotteli kankean kipsinsä kanssa, ja yhdessä hetkessä tapahtui paljon. Siiri ryntäsi katsomaan, kun kuuli kovaa ryminää ja kilinää. Tyttö makasi koukussa sohvan ja pöydän välissä ja valitti. Kainalosauvakin oli romuttunut, samoin korkea maljakko sirpaleina lattialla.

   Sairaalassa todettiin, että lonkassa oli murtuma, toinen kyynärpää oli kolhiutunut sekä myös selkä. Pari kylkiluutakin oli säröillä.

 - Pääsi taitaa olla ainoa paikka, mitä et vielä ole vahingoittanut, mörisi lääkäri. – Mikä saaterin tuhoamisvimma sinua riivaa? Et pääse täältä pois vielä pitkään aikaan.

 - Kiitos, kuiskasi Mirjami kaksiselitteisesti. – Mene tätikulta kotiin lepäämään. Haluan vain nukkua.

   Tellervolla oli vapaapäiviä, ja runneltu potilas tunsi olevansa ypöyksin ja unohdettu.

 - Voi Elisa, älä sinäkin hylkää minua, hän huudahti.

   Tarkkakorvainen perushoitaja kurkisti ovesta.

 - Anna-Liisaako kyselet? Hänelläkin on nyt vapaailta. Koeta rentoutua, niin kyllä se siitä lutviutuu.

                                   

   Mirjami ryhtyi siihen ainoaan toimeen, johon hän vielä pystyi. Hän alkoi niiskuttaa. Hän oli tosin kuullut, että juuri sellaiset naiset, jotka kovasti itkevät, ovat niitä kovimpia ja koettavat kyynelillään saada muita alistumaan tahtoonsa. Kivikovia kyynelhelmiä, joilla pommitetaan aviomiesraasun helposti syyllistyvää sydäntä.

 - Mutta minähän olen todella niin onneton. En minä ole sellainen kyynelehtivä määräilijä.

 - Ehkä et, kuului taas tuttu ääni nurkasta. – Mutta melkoinen tuholainen olet. Onko sinulla jokin itsemurhavietti, kun tuolla tavalla kolhit kehoparkaasi?

 - Ei jalan ja lonkan ja kylkiluitten murtuminen vielä mitään itsemurhaa ole.

 - Olkoon sitten jalkaitsaria. Raamatussahan kerrotaan, että Jaakobilta murtui lonkkaluu, kun hän paini Jumalan kanssa. Sinulla on kai menossa pikku Mirjamin paini.

 - Älä toru minua, mutta kivaa, kun tulit. Luulin, että olit jo kyllästynyt minuun.

 - Ei tässä kyllästyminen auta, vaativassa työtehtävässä. Käväisin vain välillä viikonloppuvapaalla, minäkin.

 - Ainakin sain tässä muutaman viikon armonaikaa, huokaisi nuori hengelliseen säätyyn patisteltava. – Kunpa sinä suostuisit neuvomaan minua, mitä pitäisi tehdä.

 - Sinua on jo liikaakin ohjastettu. Mieti itse.

 

14. VIINA VARJELIJANA                                          

 

   Selkärankaa yhä tutkittiin, mutta kyynärpäässä olivat vain pehmeät osat tärähtäneet ja hermoja jäänyt puristukseen. Ystävällisiä ja hillitysti kauhistelevia vieraita ilmaantui Mirjamia lohduttamaan. Neitonen joutui oikein tosissaan miettimään, millaisia lauseita hänen pitäisi käyttää pystyäkseen uskottavasti puolustelemaan näitä havereitaan.

 - Vahinko, mikä vahinko, myönteli rovasti Vähänikko, joka vyöryi lähes päivittäin haluttoman pastorikandidaatin huoneeseen. – Tosin sanotaan, että mitä kauempana joku on Jumalasta, sitä rankempiin kohtaloihin hänet johdatetaan, jotta hän taipuisi nöyryyteen ja kuuliaisuuteen.

 - Jumalako nämä tapaturmat on lähettänyt? kyseli Mirjami kapinallisena. – En usko, jos hän kerran on rakastava isä.

 - Isäkin joutuu joskus kurittamaan uppiniskaisia lapsiaan. Oikean tien löytäminen ja sille lähteminen voi todella olla kovan takana. Oletko kuullut, millä tavalla minä tulin uskoon?

 - On täti kai siitä jotakin maininnut.

 

                                              - - -              

 

   Vähänikko oli ollut nuorena miehenä varsin railakkaan luontoinen. Komea rehvastelija. Toveripiiri ryyppäsi, mellasteli ja syyllistyi pikkurötöksiin. Piirteli käymälöihin ja paiskoi kaljapulloja talojen seiniin. Näytteli sormimerkkejä nätinnäköisille pimuille ja bussissa nuokkuville mummeleille. Tällaista tapahtui ihan vain oman voiman tunnossa.

   Eräänä yönä he taas rellestivät puistossa ja joutuivat riitaan jonkun vieraan kaverin kanssa. Vähänikko oli jo niin paljon maistissa, että kuukahti nurmikolle nukuskelemaan. Hän heräsi putkassa ja sai kauhukseen kuulla, että se vieras mies oli puukotettu hengiltä. Vielä karmeampi oli uutinen, että hänen paras ystävänsä oli syypää tuohon veritekoon.

 - Minua ei syytetty mistään, mutta tuo tapaus käänsi elämäni suunnan yhdessä hetkessä. Tiesin sisimmässäni, että jos olisin ollut tappelukunnossa, olisin suurella todennäköisyydellä rynnännyt ystäväni avuksi.  

 - Viina siis tavallaan pelasti sinut, hymisi Mirjami.

 - Nyt puhut ajattelemattomasti, suutahti rovasti. – Sen yön jälkeen olen vihannut alkoholia kuin paholaista. Se tuhoaa perheitä ja terveyden, riistää ihmisiltä työpaikkoja ja ajaa viimein veneen alle asunnottomien seuraksi. Aivan riippumatta sosiaalisesta asemasta, sillä lääkärit voivat olla samassa jamassa duunarin kanssa. Kaiken kauheuden lisäksi rattijuopot ovat suurena vaarana liikenteelle. Jopa hengenmiehiltä puhallutetaan liian suuria promilleja.

 - Joo, joo, mutta monille pieni hörppy on ainoa rentoutumiskeino kiireitten ja paineitten alla.

 - Jos se pysyisikin kohtuudessa, mutta ihmisparalla on taipumus kaikessa mennä liiallisuuksiin. Sisu ja itsekuri puuttuvat tyystin.

 - Uskomisessakin voi mennä kohtuuttomuuksiin, mutisi Mirjami. – Tulevat uskonhörhöiksi ja raamattujuopoiksi. Aika vaarallinen riippuvuus sekin. Ahdistavat ja vainoavat muita vähempi- tai vääräuskoisia.

 - En tunne sinua entiseksi herttaiseksi ja tottelevaiseksi Mirjamiksi. Tee kiireesti parannus, ettet vain lopulta joudu synnillisen paatumuksen tilaan, josta ei enää ole paluuta.

 - Anteeksi, tiedän toki, että raittiustyö on sinulle sydämenasia. Saat varmasti paljon hyvää aikaa, kun voimakkaalla persoonallasi pystyt tukemaan heikkoja ja viinasta riippuvaisia. Olethan ollut mukana perustamassa viihtyisää päiväkotiakin toipuville alkoholisteille. Kuulin muuten jutun miehestä, joka oli jo päässyt irti viinan kiroista. Silloin hän tuli uskoon, meni ehtoolliselle ja samana iltana hän oli taas retkahtanut.  

 - Kaikkea sinä uskotkin.  

 - Ei se raivoraittiiksi tuleminenkaan niin yksiselitteinen asia ole. USA:n presidentti George W. Bush törpötteli hänkin aikoinaan, mutta tultuaan uskoon viina sai jäädä.

 - Mitä haitallista siinä muka olisi? Tekee suuret ratkaisunsa ainakin selvin päin.

 - Ei siis voida edes viinaa syyttää, kun hän saa aikaan runsaasti möhläyksiä ja härskiin valheisiin perustuvaa sotakiihkoilua. Sellainen Leuhkapuska. Kompensoi kenties päihdeorja-alemmuuttaan yrittämällä toimia Jumalan käskyläisenä. Joku pappi tekisi todella suuren palveluksen kärsivälle maailmalle, jos lorauttaisi sen ylimielisen uhoajan ja fanaattisen kansankiihottajan huulien välistä muutaman alkoholipisaran ehtoollisella. Muut valtiot saisivat olla rauhassa, kun hourupäinen presidentti jahtaisi vaaleanpunaisia elefanttiterroristeja omassa olohuoneessaan. Sääli tietysti perhettä.

 - Raittius on toki hyvä asia, puolusteli Vähänikko näkemystään. – Vaikka kyllä syntinen ihminen pystyy törkeisiin tekoihin ilman viinaakin. Lehdet ovat täynnä tappoja ja niitä turhia ja traagisia kolareita.

 

15. RIKOKSIA JA ARMOTTAMISIA                                  

 

 - Tule vain sisälle, Tuomo, huuteli Mirjami.

   Nuori mies avasi oven ja pujahti nolona huoneeseen.

 - Mistä arvasit, että se olin minä?

 - No kun rapisit ja ryit niin kauan siellä oven takana. Olet aina tervetullut. Ei sinun tarvitse kursailla eikä ujostella.

   Tuomo punastui mielihyvästä ja katseli säälien Mirjamia.

 - Kuulin, että olit kaatunut kotona. Miten lonkka ja jalka ja kylkiluut voivat?

 - Ynnä kyynärpää ja selkä, naurahti Mirjami. – Kiitos kysymästä, kai minusta vielä kokonainen, eheä ihminen tulee. Pää on kuulemma ainoa paikka, mikä ei ole tärähtänyt.

   Tuomo hymyili varovaisesti ja hienotunteisen hillitysti.

 - Totta kai sinä paranet. Olen kovasti rukoillut puolestasi.

 - Kiitos, se tuntuu hyvältä. Jo se ystävällinen muistaminen, vaikka rukoileminen ei auttaisikaan.

 - Minä uskon vahvasti, että siitä on apua, ainakin lohdutusta ja voimia kestää vastoinkäymisiä.

 - Niin sitä vain laistetaan itse ongelmasta ja vahvasta uskosta, vaikka samaa mieltä olen itsekin ollut tähän asti, mutisi Mirjami. – Älä sentään minusta välitä. Olen niin kovin suivaantunut tähän potemiseeni, että en aina harkitse sanojani.

 - Haluatko edes tulla terveeksi? Sitähän Jeesuskin saattoi tiedustella, ennen kuin aloitti parannustyönsä.

 - Miksi en haluaisi, kysyi tyttö hieman kireänä. – Mitä sinulle muuten kuuluu?

 - Sitä samaa. Minulla on monenlaisia tehtäviä ympäri kaupunkia, eräs kirpputorihommakin on ihan mielenkiintoista.

 - Jaaha. Ruokatunnillako olet?

 - Joo, ja eilen koin jotakin hyvin epämiellyttävää. Olin kassajonossa, ja minun edessäni seisoi noin viisissäkymmenissä oleva mies, löysä pusakka päällä. Ehdin juuri ajatella, että ihmisistä ei enää pysty sanomaan, onko kysymyksessä olutmaha vai muunlainen lihavuus. Samoin naisten massut pömpöttävät yhtä hyvin ryypiskelystä kuin vauvan odottamisestakin.

 - Olen huomannut samaa. No mitä sitten tapahtui?

 - Yhtäkkiä kassarouva osoitti sormellaan miehen mahaa ja käski avata pusakan. Vähän aikaa epäröityään mies totteli, ja alta paljastui melkoinen kimpale poronpaistia. Kallista.

 - Hyh hyh sitä häikäilemättömyyttä. Oliko se joku pultsari?

 - Ei vaan ihan tavallinen, siististi pukeutunut kaveri pipo päässään. Mies vietiin jonnekin takahuoneeseen enkä jäänyt odottelemaan, koska oli kiire töihin. Ehkä ilmoittivat poliisille. Erästä asiaa olen tässä ihmetellyt. Kun kerroin tapauksesta työtoverilleni, hän heti sanoi, että kauheata ja kuinka törkeätä epärehellisyyttä.

 - Niinhän se olikin.

 - Joo, mutta kun kerroin hänelle, että eräs jättifirman johtajista, joku Kärry-Kalle, oli yrittänyt tullissa kuljettaa salaa kalliitta tavaroita maahamme, tuo työtoveri vaikeni. Sitten tiukkasin häneltä, että mitä hän siitä arveli.

 - No mitä hän sanoi?

 - Hänestä se oli eri asia, mutta eipä selittänyt tarkemmin, kummasteli Tuomo. - Ökyäveriäät yritysjohtajat saavat siis olla vaikka kuinka epärehellisiä ja ryövätä jopa itse valtiolta. Anteeksi hän kuitenkin sai, ainakin eräältä pomoltaan.

 - Olen ruvennut  piirtelemään kaikenlaisia aiheita televisiosta. Siitä tilanteesta tulisi puhutteleva pilakuva. Vaivalloisesti hymyilevä kravattiherra seisoo sormet tiukasti ristissä ja kädet koholla kuin hartaalla kirkkomummolla, ja hän antaa täyden synninpäästön uudelle toimitusjohtajalleen. Anoo ehkä samalla armoa hallituksen jäseniltä, jotka suorittivat päätöksensä aavistamattakaan, millaisen repolaisen ovat pomokseen valinneet. Pienipalkkaiselta asiatytöltäkin tiedustellaan varmaan työhönottotilanteessa taustaa eli onko tyttöriepu joskus langennut myymälävarkauteen.

 - Tulihan siitä kettuilusta sentään sakkorangaistus, ja anteeksianto on kaunista.

 - Jokin siinä mätti, siinä kiihkeässä ja kiireisessä tuessa, moitiskeli Mirjami. - No asiahan on sillä selvä eikä mitään hankalia lisätutkimuksia tarvita. Sanoivat vielä, että se oli inhimillinen erehdys. Sekö, että tyyppi sekoitti vihreän ja punaisen linjan? Täytyy olla värisokea, mutta upean työpaikan hän silti saa. Toivoa vain täytyy, ettei oma firmakin joudu vilpin ja kavaltamisen kohteeksi. Kunhan ei vielä törmäilisi liikennevaloissakin. Voisimmehan vielä olettaa niinkin, että poronpaistimieskin teki inhimillisen erehdyksen, koska ei pystynyt näkemään eroa oman pusakkansa ja ostoskorin välillä.

 - Pyrinpä siihen superyritykseen kirjanpitopuolelle, sanaili Tuomo. - Jos sitten miljoonia alkaa kadota omiin taskuihini, selitän vain pokkana, että sekoitin keskenään joitakin tilejä, koska minulla on lukihäiriö. Siis inhimillinen erehdys. ”Erehtyminen on inhimillistä, mutta anteeksianto jumalallista.”

 - Joku lakimies sanoi, että suuri talousrikos kannattaa aina. Ensinnäkin sitä on vaikeata saada selville, sillä kollegatkin varmaan suojelevat bonusten toivossa. Jos siitä kuitenkin saadaan vihiä, hankitaan niin hyvät asianajajat, että juttu pitkittyy ja lopulta vanhenee. Vaikea on niissä rötöksissä vedota inhimilliseen erehdykseen, kun kahmija on oikeustieteen tai taloustieteen tohtori taikka ainakin ekonomi, sillä kuinka niin pölvästejä ollenkaan päästetään johtopaikoille, irvaili Mirjami. – Inhimillinen moka kai on sekin, kun joku kalauttaa kaveriaan päähän kirveellä, koska luuli sitä pölkyksi. Tämäntapainen rikos vesitettäisiin nähtävästi vaivatta USA:ssa, jos kyseistä uhria epäiltäisiin terrorismista.

 - Joissakin tapauksissa päästään jo niin pitkälle, että kähveltäjän syyllisyys on todettu, mutta seurauksena on vain pienehköt sakot.

 - Kuuluisasta profeetasta ei saa piirtää kuvia, ei semminkään pilapiirroksia. Ehkäpä Suomen liikemiehetkin ovat tabuja. Poliitikoista tehdään vaikka millä mitalla karrikatyyrejä, ja heistä näytetään pitkiä ohjelmia telkkarissakin. Nähtävästi superhyperkonsernijohtajat ovat lailla suojattuja. Rötös-Rellut ovat uhanalainen laji, vaikka sikiävätkin niin railakkaasti. Tauti tarttuu nuorempiinkin, koska jo finninaamaiset pojanklopit kahmivat petoksella haltuunsa jopa hyväntekeväisyysyhdistysten vaivalla kerättyjä varoja.

 

16. LAPSEN USKO                                          

 

   Mirjamin huoneeseen tuotiin suuresta leikkauksesta toipuva potilas, joka odotti pääsyä toiselle osastolle. Oli aika heikossa kunnossa ja torkkui suurimman osan aikaa. Laila oli kuusissakymmenissä. Kalpea, laiha ja aivan voimaton.

 - Taasko ne toivat tänne jonkun? kuiskutti Siiri harmistuneena veljentyttärelleen. – Sinullahan piti olla täysin oma huone.

 - Tilapäisesti vaan, ei se minua haittaa.

 - Ajattelin vain sinun mielentilaasi. Viimeisillään oleva huonetoveri ei ainakaan ole omiaan piristämään sinua.

 - Hys, täti, jos hän sittenkin kuulee. Ehkä minä päinvastoin kykenen rohkaisemaan häntä. Hän on harras uskovainen.

 - On se vain tuiki tärkeätä se vahva taivasusko, Siiri korotti ääntään. - Kuinka täällä ollenkaan kestäisi ilman sitä? Ihanaan Isän kotiin pääsyä tässä odottelee itse kukin. Ei kuitenkaan ihan lähiaikoina.

 - Niin niin, kuului heikko huokaus naapurivuoteesta. – Minäkin kurja olen uskomassa.

 - Pidä vain lujasti kiinni uskostasi, neuvoi Siiri. – Voisin tuoda tänne joitakin hyviä kirjoja ja lukeakin sinulle sielusi ravinnoksi.

 - Täti, anna olla, kuiskasi Mirjami. – Lailan täytyy saada levätä. Sellainen raskas leikkaus.  

 

                                             - - -              

 

   Illan hämärtyessä Mirjami huhuili varovaisesti:

 - Elisa, hei Elisa. Oletko täällä?

 - Hyvää yötä kuiskasi Laila. – Nuku hyvin, Mirjami.

   Ovelle koputettiin ja rovasti Vähänikko tömisti huoneeseen.

 - Iltaa Mirjami, en kai häiritse, kun tulen näin myöhään. Minulla olisi asiaa Lailalle.

 - Iltaa, hän taitaa jo nukkua. Hoitaja antoi vahvan lääkityksen.

 - Tulen sitten huomenna uudestaan, sanoi Vähänikko lupsakasti. – Minulla alkaa pian viikon loma, ja lähdemme vaimon kanssa sukuloimaan.

 - Kivaa, minne päin suunnistatte?

 - Tuonne vain Karjalan puoleen. Vaimo on sieltä kotoisin, sellainen Karjalanneito. Siis kukka, noin kuvaannollisesti puhuen. Joku täti täyttää vuosia, joten tyttäretkin ilmestyvät sinne pesueineen. Heh heh.

 - Toivotan teille virkistävää ja turvallista matkaa.

 - Kiitos, ja siunausta myös. Sitä tarvitaan. Jumalan haltuun.

   Mirjami ehti jo huokaista helpotuksesta. Kerrankin se lähtee ilman että alkaa motkottaa siitä papiksi vihkimisestä. Silloin rovasti palasi takaisin kynnykseltä ja tokaisi.

  - Oletko jo selkiintynyt niissä tuumailuissasi? Olisi mukava, kun voisin vaimollekin kertoa, että saamme uuden ja mieleisen naispapin. Kerttu niin pitää sinusta.

   Vähänikko otti mittavan nenäliinan taskustaan ja turisutti suurta nenäänsä. Kuin norsu. Mirjami oli aina ihmetellyt, kuinka kellään ihmisellä voi olla niin suuri ja violetinvärinen nenä. Täynnä kuoppia kuin rokonarpisella, ammusten jälkiä raivoisan tykistökeskityksen jälkeen. Paksu ja turvonnut. Oikeastaan kamala. Punertavat silmät ja se potaattinenä tulivat esille nenäliinan takaa, pärskähdys ja kirnuava niiskutus. Silloin jotakin ratkesi.                  

 - En ole vielä päättänyt, mutta minua ei saa painostaa, kimitti Mirjami riitaisella äänellä. – Jättäkää minut jo rauhaan. Paholaismaiset inkvisiittorit. Kiihkouskovaiset mustat korpit. Valheelle rakennettu kirkko.

   Asialleen vihkiytynyt sielunhoitaja koki potilaan tunnepitoiset sanat kutsuksi, joten hän oitis kolisteli tuolin Mirjamin sängyn viereen, aukoi takkinsa kaulusta ja jyrisi:

 - Tyttö, onko sinulle annettu jotakin huumaavaa lääkettä? Mitä sinulla on meidän kirkkoamme vastaan?

 - Kaikki, huusi tyttö. – Ihan joka kohta. Että nyt neitseellinen syntymä, että nyt ylösnousemus, että vielä kokonainen kimppu muka ihmetekoja. Valhetta ja vääristelyä ja seurakunnan harhaan johtamista. Entä taivas? Tätikin lupaili Lailalle taivaan ihanuutta, vaikka ei tiedä hönkäsen pöläystä, onko sellaista edes olemassa. Satuilua ja kuvitelmaa. Hengelliset rötösherrat eli autuushuijarit. Myyvät taivaallisia tonttipaikkoja, vaikka sijainnista ei ole tietoakaan. Nykyajan anekauppaa. Petosta ja nenästä vetämistä. Törkeimmän sortin huijausta.

 - En usko korviani. Mikä sinua riivaa?  

 - Kutsu tänne joku räyhähenkien manaaja. Te julistatte totuutena pelkkää tarua ja toiveajattelua. Yhtä hyvin voimme ruveta pitämään Lumikki-satua totena ja perustamme fanaattisen seurakunnan sen ympärille. Valtion kirkko. Kiskotte suuret verot oikein lain voimalla. Uskokaa yhtä hyvin Sammakkoprinssiin tai Punahilkkaan tai hölmöläistarinoihin. Niissäkin on enemmän todellisuuspohjaa.          

 - Pyydänkö hoitajan tänne? päivitteli Vähänikko. – Et voi olla tosissasi. Etkö ole lukenut raamattua? Siellähän kaikki kerrotaan, ja siihen ilmoitukseen pitää ehdottomasti uskoa.

 - Raamattu on ristiriitainen ja koottu monesta kirjasta. Evankeliumitkin olivat aluksi pelkkää suullista tietoa. Virheitä on voinut tapahtua. Muistettu väärin. Kerrottu tahallaan väärin. Otettu mukaan se, mikä miellyttää. Yhä löytyy uusia tekstejä, kuten vaikka Tuomaan ja Juudaksen evankeliumit.    

 - Se kirja on pyhä ja täyttä Jumalan sanaa. Ei kirjaintakaan saa muuttaa.

 - Eikö Vanhasta Testamentistakaan? Tulvillaan tappamista, raiskaamista ja kostoa, vieläpä Jumalan käskystä muka. Koko kirja pitäisi sensuroida, kuten jokin sadistinen ja rikoksiin yllyttävä pornoelokuva.

 - Uskotko sinä onneton edes Jumalaan?

 - Uskotko itse?

 - Pakkohan minun on uskoa, kun niistä asioista kaiken aikaa puhun ja saarnaan.

   Vähänikko vaikeni, ja molemmat miettivät kotvan aikaa, mitä se lause oikein piti sisällään. Sitten Mirjami jatkoi.

 - Minunpa ei ole pakko, minä voin valita ja sanon mieluummin rehellisesti, että en jaksa uskoa. En voi rakentaa elämääni enkä ammattiani sellaisen epämääräisyyden ja huuhaan varaan. Jumalasta ei ole mitään todistuksia, ei mitään tässä maailmassa päteviä tieteellisiä havaintoja.

 - Onhan raamattu ja maailmankaikkeuden ihmeet ja kansojen historia kuten myös Vanhan Testamentin ennustukset, jotka toteutuivat Jeesuksessa, sekä johdatus omassa elämässämme ja oman sisimmän, omantunnon todistus. Onhan…

 - Ei pitävää todistusta. Kukin voi tietysti uskoa omalla tavallaan, jos siitä sen autuaammaksi tulee, mutta sellaisen harhan varassa ei ole oikeutta pakottaa muita samaan näkemykseen, jopa vainota, kiduttaa ja tappaa toisinajattelevia. Noitarovioita ja kiristystä, jotta oma usko vahvistuisi. Olematon taivasko se on palkintona kärsiville ja alistetuille ihmisraukoille? Tyhjä taivas, autio talo, joka…

                                       

 - Voin pahoin, kuului Lailan hento ääni. – Hoitaja, apua.

   Lääkäri ja hoitaja ryntäsivät paikalle. Laila oli levoton ja tuskissaan, kun häntä lähdettiin viemään teholle.

 - Et kai sinä Laila vain kuullut, mitä puhuimme? kysyi Vähänikko huolestuneena.

 - Kuulin ihan tarpeeksi, voihkaisi potilas ja menetti tajuntansa.                                        

   Rovasti nousi seisomaan tuohtuneena ja punaisena.

 - Oletko nyt tyytyväinen, sinä syntinen ja epäuskoinen nainen? Sinua ei varmaan kiinnosta, vaikka kuolemaisillaan oleva lähimmäinen lähtee viimeiselle matkalleen epäilys sydämessä. Revit rikki heikon ihmisen armon viitan ja murskasit raunioksi hänen ihanan taivaansa ja kielsit hellän paimenen, joka olisi ollut vastaanottamassa Lailaa.

   Mirjami oli itsekin järkyttynyt, mutta koetti puolustella sanomisiaan.

 - Ei kai Jeesus Lailaa minun sanojeni vuoksi hylkää?

 - Ei Hän, mutta kuoleman hetki on totisesti jo tarpeeksi raskas muutenkin, ettei sitä ahdinkoa saa enää ajattelemattomalla puheella ja rienauksilla lisätä. John Bunyan kirjoitti jo 1600-luvulla uskonnollisessa allegoriassaan ”Kristityn vaellus”, että kuoleman virta on juuri niin syvä, kuin millaiseksi sen kuoleva itse uskoo ja kokee. Pohdiskele tätä ja muutakin, ennen kuin menet laukomaan suustasi kritiikkiä ja löyhiä johtopäätöksiäsi, jotka saattavat olla yhtä huteralla pohjalla kuin minunkin käsitykseni.

   

17. KAINALOSAUVASAAPASTELUA                                

 

   Mirjami nukkui rauhattomasti ja näki katkonaista unta, kuinka sieluntuskissaan vaikeroiva Laila syöksyi helvetin tuleen, ojenteli epätoivoisena kuihtuneita käsivarsiaan ja huusi Mirjamia apuun. Surkeana nuori pappiskokelas valitti aamulla huoliaan Tellelle.

 - Kerro nyt, miten Laila voi.

 - Kyllä hän toipuu tällä erää, mutta mitä te sen rovastin kanssa oikein puhuitte, kun hän tuli niin levottomaksi?

   Mirjami kertoi häpeillen ja takellellen pääpiirteet eilisestä kiihkeästä keskustelusta.

 - Enpä olisi uskonut, että sinulla riittää puhtia ruveta väittelemään Vähänikon kanssa, päivitteli Telle. – Taitaapa tyttöparalla olla käynnissä melkoinen henkien taistelu.

 - En todellakaan tiedä, mikä minuun meni. Kunhan vain Laila ei menehtyisi minun ajattelemattoman ryöpytykseni vuoksi. Menettää vielä lapsenuskonsa.

 - Toivotaan, ettei. Vähänikko tuli juuri hänen luokseen. Ehkä se käynti rauhoittaa potilasta.

 - Olen luullut, että suhtaudut vähän nurjamielisesti uskontoon ja etenkin tuohon hengen jättiläiseen.

 - Asiat täytyy ottaa tapaus tapaukselta. Ei kaikki ole niin mustavalkoista, että tuosta poikki ja pinoon. Lailaa sikäli ymmärrän, että hänen on ollut pakko turvautua johonkin korkeampaan instanssiin kaikkien kärsimystensä keskellä. Vähänikko on kuin turvallisen isän edustaja.

 - Onko hänellä ollut muutakin murhetta kuin tämä vaikea sairaus?

   Telle selosti lyhyesti Lailan elämänkaarta. Hän oli varhain jäänyt orvoksi ja tehnyt raskasta työtä elättääkseen pikkusiskojaan. Sitten hän oli kaikeksi onnettomuudeksi nainut parantumattoman juopon, joka veti perheensä yhä suurempaan kurjuuteen. Pahoinpitelyä, velkoja ja suoranaista nälkää. Suuri perhe, kahdeksan lasta, joilla heilläkin on omat vastoinkäymisensä ja murheensa.

 - Onko Laila ollut uskomassa lapsuudestaan asti?

 - Se oli jo idullaan, vaikka varsinainen herätys tuli kaikkien näitten huolien ja tuskien vaikutuksesta. Hän kertoi, että Jeesuksen armon myötä hän viimein koki olevansa arvokas ja taivaan isän rakastama olento. Jeesuksen nimessä ja veressä. Taivasikävä on ollut erittäin oleellista Lailan elämässä. Hän pääsee ”keskelle taivasta iloitsemaan ja ylistämään Karitsaa, rakasta veriylkäänsä”.

 - Tunnet hänet aika hyvin, huomautti Mirjami.

 - Olemme asuneet kauan samassa talossa, ja Laila on minulle tuttu myös monien sairaalakäyntiensä vuoksi.

 - On kaunista, että suot hänelle taivaan autuuden, vaikka et itse usko siihen.

 - Kukapa siitä niin varmuudella osaa sanoa, mutta pääasia on, että Laila-paralla olisi hieman helpompaa näinä viimeisinä hetkinään. Mitä itse tykkäisit siitä, että sinulta riistettäisiin ainoa kainalosauvasi?

 - Kamalaa tietenkin, mutta vie hänelle lämpimät terveiseni. Mitä arvelet, pitäisikö minun pyytää Lailalta anteeksi eilisiä puheitani?

 - No jaa, mumisi Telle epävarmasti. – Nähdäkseni Vähänikko hoitelee homman parhain päin.

 - Kyllä minäkin, huudahti Mirjami ärtyneenä. – Pappia sitä kai minustakin ollaan värkkäämässä. Sielunhoitajaa.

 - Anteeksi, mutta nyt minun täytyy juosta muihin askareisiin. Moi.

 - Jepuliste, kun sillä on aina niin kiire, tuhisi Mirjami. – Mokomakin koheltaja.              

                                              - - -                              

 

 - Sinustahan muokataan oikein täysiveristä sielunhoitajaa, joka kärrää kuolemanhädässä kamppailevan potilaan helvetin porteille. Huomenta vaan, Mirjami-pieni.

 - Huomenta Elisa, vastasi tyttö kalseasti. – Mitä tässä on nauramista? Tulitko sinäkin minua morkkaamaan ja syyllistämään? Oikein toisesta ulottuvuudesta ja henkiolennon auktoriteetilla.

 - Osaavathan ne ihmiset omin päinkin sen syyllistämisen taidon, joko muita tai itseään.

 - Tellervokin hämmästeli, että minulta eilen pääsi sellainen ryöppy Vähänikon aikana. Jotenkin vain suutahdin, vaikka olen aina ollut sellainen kiltti tyttö.

 - Kiltit ne vasta vaarallisia ruutitynnyreitä ovatkin. Ovat aina hillinneet itseään kestämisen rajoille asti, ja kun sitten purkaus tapahtuu, se voi olla varsin hallitsematonta. Saat olla kiitollinen, ettet ruvennut käyttämään fyysistä väkivaltaa sitä rovastia vastaan. Heittänyt vaikka tuolla mehukannulla.

 - En ylettynyt siihen, mutta mieleni teki tarttua lujasti kiinni sen menninkäisnenästä ja vääntää oikein kunnolla. Ruma kuin mikä. Kuin kranaattien möyrimää maata.

 - Joka houkutteli sinut vielä lisätulitukseen. Olisiko siitä toisen loukkaamisesta ollut etua omien mielipiteittesi uskottavuudelle?

 - Ei kai, mutta olisi se helpottanut paineita. Eipä olisi äijiraiska enää tullut minulle mälkyttämään.

 - Jos olisit tappanut hänet, nalkutus olisi ollut vieläkin epätodennäköisempää, jollet sitten usko kummituksiin.

 - Hyi sinun puheitasi.

 - Valitettavasti näin on usein teidän maailmassanne. Kun sanat loppuvat, alkavat nyrkit tai vieläkin järeämmät aseet puhua. Perheessä, työpaikoilla sekä myös ulkopolitiikassa ja eri uskontojen piirissä. Oletko todella miettinyt, miksi tällä kertaa suutuit niin kovasti?

 - Se pottunenä yökötti.

 - Perustelu ja motiivi se on tuokin maailmansodan aloittamiselle, naureskeli Elisa. – Epämiellyttäviä diktaattoreja kaadetaan, ja kansaparka saa kärsiä. Olet siis mielestäsi ollut sangen kiltti tyttö.

 - Totta tosiaan, etupäässä. En ole tehnyt syntiä, siis varsinaisesti, kuin yhden ainoan kerran.

 - Kerropa minullekin siitä hairahduksestasi.

 - Etkö muka ole tietoinen siitä, vaikka nimesi on Eilinen? Ei huvita muistella menneitä. Enhän tehnyt sitä kovin kauan yhteen menoon.

 - Kumautat jotakuta kalloon moukarilla, mutta vain kerran, ja uhri kituu ainoastaan pari tuntia, joten asia on haudattu ja anteeksi annettu. Toista iskua ei vain sitten enää tarvitsekaan antaa. Niin peruuttamatonta.

 - Kiusaat minua taas, valitti Mirjami. - Voihan sitä katua ja parantaa tapansa. Siinä se ihmisen kehitys juuri on. Jotkut sanovat, että armoa on juuri se uudestaan aloittamisen mahdollisuus eikä vain pelkkää sanoilla anomista ja anteeksiannon vakuuttelua. Sanan helinää.

 - Oletko muuten huomannut, että täällä teidän maailmassanne väkivalta ja tappaminen ei olekaan niin kovin suuri rike, varsinkin kun se tapahtuu kodin, isänmaan ja uskonnon nimissä? Sen sijaan rakkaus ja seksi ovat ylen määrin kaduttavia ja pöyristyttäviä rikoksia. USA:n presidentti Clintonkin oli vähällä menettää virkansa epäsovinnaisten rakkausjuttujensa vuoksi, mutta onko omaa kansaansakin  huijaavaa ja häikäilemätöntä sotapresidentti Bushia tosissaan vielä edes vaadittu eroamaan?

 - Ei kai sentään rakkautta sinänsä lasketa syntien joukkoon? vastusteli nainen. - Sehän on aina etupäässä hyvää, kuten vanhempien ja lasten välinen sekä aviopuolisoitten keskinäinen kiintymys, samoin kuin ystävään kohdistuva. Tietysti myös maailmanlaajuinen vähäosaisten auttaminen.

 - Hm. Mikset siis halua puhua siitä ainoasta synnistäsi?

 - Eihän se…, antaa olla. Voi kun voisin olla varma, ettei Lailalle ole tapahtunut mitään vahinkoa, ei sielun eikä ruumiin kohdalla.

 - Kerronpa sinulle salaisuuden, kuiskasi Elisa. – Kun tykistökeskityksesi oli pahimmillaan, hiivin Lailan viereen ja armollisesti peitin käsilläni hänen korvansa sinun puheenvuorojesi kohdalla. Fiksua vai mitä?

 - Oliko Vähänikon paatos sitten terapeuttisempaa?

 - Kenties sentään tutumpaa Lailalle. Olisi vain ollut hyödyllisempää, jos olisit hoksannut itse peittää suusi ajoissa, ettei nyt tarvitsisi katua möläyksiään.

 - Ihmisiä täytyy siis aina mielistellä, huusi Mirjami. – Missä on sananvapaus ja totuus?

 - Mikä totuus? kysäisi Elisa kuivasti. – Sinun ikiomasiko?

   

18. PILAPIIRROKSIA                                                

 

 - Miksi tuo sinun kyynärpääsi on taas noin turvoksissa? kyseli Telle. – Oletko nostanut jotakin painavaa?  

 - Ei se siitä ole, mutta olen piirtänyt aika tavalla, mutisi Mirjami hieman nolona.

 - Piirrätkö sinä? Näytä minullekin.

 - Ei ne mitään kummoisiakaan ole. Olen aina harrastanut sitä. Jollei minusta ole papiksi, ryhdyn pilapiirtäjäksi.

 - Näytä jo. Miksi juuri pilakuvia?

 - Tekisi mieleni repiä jotakin hajalle ja pilkata ja saattaa naurunalaiseksi.  

 - Juuri äsken muuan tunnettu kirkonmies sanoi, ettei ihmistä saa pilkata, huomautti Tellervo.

 - Ei tietenkään esimerkiksi vammaisia, vaan tarkoitankin julmia sortajia ja riistäjiä. Jo valistusajan filosofi Voltaire arveli aikanaan, että mitään vallanpitäjät eivät niin pelkää kuin kansan pilkkaa. Samalla kannalla on myös nobelisti Dario Fo, jonka mielestä vallassa olijat pitää riisua alusvaatteisilleen. Amerikkalaisten sanotaan olevan irvailun mestareita, joten hyödyntäkööt nyt sitä taitoaan ja ottakoot maansa hallinnon puhutteluun. Pistäisivät kiireen vilkkaa kynät pyörimään ja filmikamerat surraamaan.  

 - Sinä nuori kapinallinen, nauroi Telle.  

  - Minulla on jo kauan ollut sellainen tapa, että hahmottelen telkkarista kaiken maailman tyyppejä, uutistenlukijoista diktaattoreihin ja avosuisiin laulajattariin asti. On hyvää harjoitusta yrittää nopeasti tavoittaa se oleellinen, mikä kussakin ihmisessä on. En tiedä, onnistunko, mutta se on kivaa. Kehtaanko edes näyttää näitä, koska ne eivät ole mitään taideteoksia.

 - Sehän sopii, sillä en ole ikinä ollut mikään taidearvostelija. Taulutkin ripustan seinälle väärinpäin, jollei niissä ole nimikirjoitusta alareunassa.

   Mirjami otti yöpöydän laatikosta esille pari A4-arkkia.

 - Sinä kauhistut näitä minun aiheitani, kun olen sentään potentiaalinen pappi.

 - Ole vaikka pervopastori, mutta kuvat tänne.

                                   

   Tellervo ei kovinkaan helposti äimistellyt mitään, koska hän oli sentään ehtinyt kokea kaikenlaista. Nyt hän tuijotti epävarmana molempia kuvia vuoronperään.

 - Tässä on käsittääkseni joku piispa pitkässä kauhtanassa ja piispanhiippa päässään.

 - Se on paavi, auttoi ystävätär.

 - Alla lukee, että sallikaa lasten tulla minun tyköni. Ja sitten lisätekstinä neitseellinen syntymä ja kysymysmerkki.

 - Kertoisitko lisää.

 - Pari pikkupoikaa jonottaa pääsyä paavin viitan alle ja kolmas konttaa sieltä juuri ulos. Mitä tämä…?

 - Se on sitä pedofiiliasiaa, selitti Mirjami hämillään. – Minusta on karmeata, että roomalaiskatolisilta papeilta kielletään normaali avioliitto naisen kanssa. Omia lapsukaisia ja tervettä perhe-elämää.

 - Totta. Sitten korvikkeena päädytään käyttämään hyväksi lapsia, noita palleroisia, suklaasilmäisiä kuoripoikia. Ällöttävää. Jos vanhemmat yrittävät nostaa syytteitä, Vatikaanista kyllä löytyy virkaveljien suojelijoita. Tulee mieleen, että ehkä siellä korkeimmissakin portaissa harrastetaan tämänkaltaista hekumaa, kun niin ollaan valmiita anteeksiantoon ja uuden työpaikan järjestelyyn.

 - On muuten merkillistä, että vankiloissa istuvat hurjimmat ja paatuneimmat murhamiehet saattavat pitää juuri lasten raiskausta kaikkein karseimpana rikoksena. Äskettäin eräs harmaa ja heiveröinen pappi tuomittiin Amerikassa vankilaan kymmenien pikkupoikien seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Pappi menehtyi lyhyen ajan kuluttua hämärissä olosuhteissa, ja olen kuullut, että muuallakin sen alan rikollisilla on tukalat paikat vankitovereittensa kynsissä.

 - Murhamiehen ja paavin moraalia on tietenkin vaikea vertailla, arveli Telle. – Mutta pohtimisen aihetta siinä on. Lahoja ja myrkyllisiä puita on kaikkialla, vaikka oltaisiin kuinka hengellistä ja hurskasta tahansa. Helppo sinun on muuten kritisoida vierasta kirkkokuntaa, mutta etpä uskaltaisi moittia luterilaista oppia.

                                                       

   Mirjami näyttää toista kuvaa Tellervolle.                                              

 - Tämä piirros on tosi räävitön, ja se voi yhtä hyvin kuvata kristinoppiamme yleensä. Annas kun selitän. Tuossa on ristiinnaulittu, ja ahne mies on iskenyt hampaansa Jeesuksen kylkeen. Ahmii hänen lihaansa. Toisella puolella rillipäinen ja oppineen näköinen nainen imee kuppaussarven läpi verta uhrista. Verenhimoinen uskonto koko kristinusko.

 - On niitä veriuhreja muuallakin. Jo luonnonkansat uhrasivat eläimiä tai jopa ihmisiä jumalille. Yritettiin saada heidät suosiollisiksi ja anottiin siunausta jokapäiväiseen uurastukseen. Miten voidaan kuvitellakaan, että kristinusko olisi jotenkin korkeammalla tasolla kuin muut uskonnot? Jokin kehityksen korkein päämäärä, johon muitakin käännytetään, miekalla ja verellä. Länsimaisen sivistyksen ilmentymä.    

 - Barbaarimaisia tekoja kristityt ovat joka tapauksessa suorittaneet, kiihtyi Mirjami. - En pysty luettelemaankaan, mihin hirmutekoihin nämä ainoan oikean jumalan palvelijat ovat ehtineet syyllistyä. Alkuperäiskansojen tuhoamiseen, kuten inkat ja intiaanit sekä Afrikan neekerien orjuuttamiseen. Myös saamelaisten seitoihin ja uskomuksiin ne hurskaat käännyttäjät iskivät miekkansa.  Kokonaiset kulttuurit ovat joutuneet väistymään ristiin ja vereen vetoavien hurskaitten rötösherrojen tieltä. Kalliit aarteet, runsaat luonnonvarat ja laajojen alueitten omistus ovat siirtyneet näiden piittaamattomien, Kristusta seuraavien miehittäjien haltuun.

- Parasta aikaa meillä on menossa öljyristiretki, huomautti Tellervo. - Johdonmukaista jatkoa muille rosvousmatkoille. 1000-luvun alkupuolella järjestettiin jopa lasten ristiretki.

 - Lapset ne nytkin saavat kärsiä länsimaitten uskonnollisimman kansan eli Yhdysvaltain kynsissä ja koko riehunnan seurauksista. Sähkönjakelu, puhdas vesi, koululaitos, terveydenhoito ja koko kulttuuri rappeutetaan, kun horroristit jahtaavat terroristeja. Afganistanissa oli lapsikuolleisuus jo ennen sotaa maapallomme suurimpia.

 - Luin jostakin, että Irakin sodassa on tähän mennessä saanut surmansa noin 40 000 siviiliä, kertoi Tellervo. - Miltä kuulostaisi tällainen Irakin sota-rauhan eli rauha-sodan aikainen muistokirjoitus: ”Rakas ainoa lapsemme, oheisvahinko noin numero 35 200 menehtyi sairaalassa hoitaessaan pommitusten uhreja terrorismin vastaisessa sodassa, jota USA kävi 15 000 kilometrin päässä kotimaastaan suojellakseen omaa valtiotaan ja ajaessaan ylivoimaisen supervallan taloudellisia ja poliittisia etuja. Suuresti kaivaten isä ja äiti.”

 - Siviiliuhreja ei saanut enää sairaaloissa laskeakaan, kun Irakin sota pääsi vauhtiin. Kuinka monta siviiliuhria pitää olla, ennen kuin puhutaan kansanmurhasta? Saattaapa muuten olla, että raja vaihtelee sen mukaan, kuinka hurskaasta ja jumalan valitsemasta tappajasta on kysymys. Vaan on sitä matemaattisestikin tutkittu. Kun Israel vuonna 2003 suunnitteli täsmäiskua Gazaan surmatakseen palestiinalaisen Hamasin johtajia, armeija värväsi matemaatikon antamaan ohjelukuja siitä, kuinka monta siviiliuhria voidaan hyväksyä. Oli ehdotettu, että 3,14 sivullisen kuolemaa sopisi vastaamaan yhtä kuollutta terroristia. Matematiikan 3,14 on muuten piin luku, ja joidenkuiden mielestä se myös symbolisoi jumalaa.

 - Noinko kevyesti arvotetaan eri valtioitten siviilit? kauhisteli Tellervo. – Jotta yksi terroristi saadaan hengiltä, samalla tuon ”hyväksytyn” tilaston turvin surmattaisiin esimerkiksi isä, äiti, isoisä ja pikkulapsi. Raakaa ja ihmisarvoa alentavaa murhaamista koko terrorismin vastainen sota ja ne täsmätapot. Supervallalla desimaalipilkku on tietenkin vallan eri kohdassa. Kenties heillä sallituksi luvuksi tuleekin suunnilleen 31400,00 siviiliä

 - Myös aineelliset vahingot ovat sodissa valtavat, jatkoi Mirjami. - Niin kuin ei olisi jo tarpeeksi luonnonkatastrofeja, tulvia, kuivuutta ja maanjäristyksiä. Häikäilemättömästi aiheutetaan öljytuhoja, murskataan siltoja, teitä ja voimaloita sekä suunnaton määrä julkisia laitoksia ja koteja. Vuonna 2006 käydyn Libanonin sodan maksumiehinä tulevat tietysti suurelta osin toimimaan Euroopan maat, jotka eivät kannata sotia vaan diplomaattisia neuvotteluja. Sotakorvauslaskut menevät ihan vääriin osoitteisiin.

 - Se siitä seuraa, kun yritetään vastata sotarikokseen sotarikoksella, murehti Tellervo. - Kiihkouskovaisia fundamentalisteja on joka puolella. Jos yksi tyyppi tulee jonkinnäköiseen uskoon, hän käännyttää väkisin itselleen kaverin, ja sen jälkeen on verta janoava seurakunta jo perustettu ja pyhästi vihitty käyttöön. Mutta kenen? Tuskin ainakaan Jumalan ja Hänen rakkautta julistavan poikansa palvelukseen. Moni yhteisö on vilpittömästi uskonut olevansa valittu kansa. Tietenkin Israel ja nykyään myös Yhdysvallat. Tekisi mieleni kysyä, kenen valitsemia he ovat. Sen sarvipäisen ja pitkähäntäisen tyypinkö? Paholaisen palvontaa on niin monenlaista.

 

                                             - - -                  

 

   Mirjami selosti myöhemmin huoliaan Elisalle:

 - Lapsena koin kiirastorstain siitäkin syystä aika kiusalliseksi, koska ehtoollissanat jo herättivät minussa suurta vastenmielisyyttä. Että nyt Jeesus kehottaa syömään oman ruumiinsa ja juomaan omaa vertaan. Minua kummastuttaa, että tuollainenkin groteskeja mielikuvia herättävä riitti on säilynyt kristinuskossa, jota kuitenkin harrastaa itseään kulturellina ja parempana väkenä pitävä länsimainen valiojoukko. Oikein hattu pitää olla päässä taidenäyttelyssä, jotta elegantti lady olisi etiketin mukaisesti puettu. Pikkurilli kipparassa nautitaan hienoaromista teetä rokokoohahmoin koristelluista posliinikupeista.

 - Tietenkin se ehtoollinen on vertauskuvallista ja korostaa suurta uhrautumista ja rakkautta, selitteli Elisa.

 - Minäpäs en miellä sitä niin, vaan tunteisiini vetoaa ennemminkin kertomus tuhlaajapojan isästä tai hyvästä paimenesta, joka kantaa eksyneen karitsan kotiin olkapäällään.

 - Eräs varhaiskristillinen lahko tähdensi jumaluuden ykseyttä, jossa miehiset ja naiselliset ominaisuudet muodostavat harmonisen kokonaisuuden. Sen olotilan saavuttamiseksi saatettiin 300-luvulla järjestää jopa orgioita. Kristuksen ruumiin sijasta miehet tarjosivat syötäväksi omaa spermaansa ja naiset kuukautisvertaan.

 - Yököttävää, huudahti Mirjami väristen. – Kerrassaan inhottavaa.

 - Ajattelepas hieman syvemmin. Sperma on elämännestettä ja aivan olennaista ihmiskunnan jatkuvuudelle. Todellista elämäneliksiiriä. Eikö se ole kuitenkin vähemmän brutaalia tarjottavaa kuin ihmisruumis?

 - Entä se naisten lahjoittama aine? Vertahan sekin on.

 - Sekin on ihmisruumiin luonnollista eritettä ja viittaa toivorikkaaseen tulevaisuuteen, onnelliseen äitiyteen ja jälkeläisten syntymään. Sillä on aivan toinen mielleyhtymä ja tunnepohja, kuin että eläimestä tai ihmisestä väkivallalla ja teräaseilla valutetaan ulos elintärkeätä nestettä. Tuollaisen julman teurastamisen seurauksena uhri lisäksi kituu ja kuolee.

 - Uhriksi vuodatettu veri itse asiassa tahraa eikä puhdista, huokasi Mirjami. - Jälleen palaamme siihen raakaan ristinkuolemaan. Pakonomaista tuskan ihannoimista. Tuntuu vähän siltä, että kärsiminen ja kidutus ovat kristinuskossa tärkeämpää kuin vapautus terveeseen elämään, rakkaus ja sopusointu.

 

19. KADUNVIIVAJUMALAT                                          

 

   Eräänä aamuna Tellervo tuli huoneeseen kovin nuutuneen näköisenä.

 - Taidat olla loman tarpeessa, kun olet noin riutunut ja punasilmäinen?

 - Kiitos kehumisista, vastasi Telle väsyneenä. – En ole nukkunut silmän täyttäkään viime yönä. Se kamala päänsärky alkoi jo eilen työssä.

 - Kuinka ikävää, mutta huomennahan voit levätä, kun on se vapaapäiväsi.

 - Mikä onni, mutta oli tässä jotakin muutakin. Jouduin erittäin vastenmielisen puhuttelun kohteeksi eilen illalla. Lähdin haukkaamaan raitista ilmaa, ja huomasin, että eräästä rakennuksesta purkautui suuri joukko väkeä. Pujottelin tungoksessa, ja ykskaks kaksi nuorta naista pysäytti minut. He tyrkyttivät minulle jotakin esitettä ja alkoivat tenttaamisensa, kiihkeästi ja silmät palaen.

 - Mihin uskonsuuntaan he kuuluivat?

 - Eivät sanoneet. Ehkä jotakin lahkoa. He tiukkasivat moneen kertaan, uskonko Jeesukseen ja syntien anteeksisaamiseen. Sanoin, että en nyt erityisemmin, ja siitäkös he riehaantuivat. Latelivat raamatunlauseita ja uhkauksia. Helvetin tulta ja muuta. Yritin päästä heistä eroon. Eivät sentään tarttuneet takinhihaani.

 - Kuinka epämiellyttävää.

 - Sitten he kysyivät, että olinko ajatellut, minne joutuisin, jos kuolisin seuraavana yönä.

 - Sellaista turhaa pelottelua, sillä eihän nuoren ihmisen tuota tarvitse niin tosissaan ottaa. Tervehän sinä olet etkä liiku myöhään ulkona.

 - Se vaikutti minuun hämmästyttävän voimakkaasti. Aivan heikotti. Lopulta sain eksytettyä nuo kiivaat käännyttäjät kannoiltani. Illalla en uskaltanut nukkua.

 - Olisit ottanut jotakin mietoa rauhoittavaa.

 - En uskaltanut sitäkään. Hirvitti. Enoni kuoli nuorena nukkuessaan.

 - Vaikea uskoa, että tuollainen reipas ja paljon maailmaa kiertänyt nainen voisi noin vauhkoontua.

 - Annas kun kerron. Jokin vuosi sitten tunsin erään toisen nuoren naisen, alle kolmekymppisen kätilön, joka oli aivan odottamatta löydetty aamulla vuoteestaan kuolleena. Ehkä sydän tai muuta, mutta silti aika selittämätöntä. Meihin työkavereihin se teki karmaisevan vaikutuksen.  

 - Onpa onni, ettei tuon kovistelun kohteena ollut joku herkkähermoinen ja sydäntautia sairastava vanhus, lohdutteli Mirjami. - Luulenpa, noiden naisten uskovan, että jos he eivät he saarnaa parannusta jollekulle vastaantulevalle, he itse joutuvat kadotukseen. Jonkinlainen pakkomielle ja taikauskoa. Ei saa kävellä tikapuitten alta, ei pidä astua jalkakäytävällä olevan viivan päälle, ei sallita tanssia eikä huulipunaa.

 - Sehän on varsinaista tikapuu-uskontoa ja kadunviivajumaluutta, lisäsi Telle. – Torjutaan onnettomuuksia pakonomaisilla liikkeillä ja pyhillä sanoilla. Sekin ärsyttää, kun joku ehdoin tahdoin tunnustaa aviopuolisolleen mitättömänkin syrjähyppynsä saadakseen itselleen ihanan omantunnon rauhan. Siirtää kärsimyksensä toisen, ehkä vielä heikomman kannettavaksi. Itsekästä ja ymmärtämätöntä. Raakaa välinpitämättömyyttä muitten tunteista, kunhan itse pääsee pinteestä ja pujahtaa taivaaseen.

 - Eräissä hengellisissä suunnissa jo sekin lasketaan synniksi, että tervehtii eriuskoista. Siitäkin nyökkäyksestä täytyy tehdä parannusta, tiesi Mirjami. – Jossakin 1900-luvun puolivälin jälkeen pohjoinen herätysliike alkoi käyttää melko ronskeja otteita laumastaan horjahtelevien kurinpalautukseksi. Pidettiin  parannuskokouksia. Myöhään illalla, jotta olisi enemmän tehoa. Niinhän esimerkiksi Irakissa terroristeiksi epäiltyjä haetaan keskellä yötä kodeistaan. Viattomat lapset ja muut siviilit säikähtävät todella. Myös natsiaikana Gestapon miehet tulivat noutamaan uhrejaan juuri yöllä. Noitien ja aaveitten aikaa.    

 - No tekivätkö he parannuksen niissä pohjoisen kokouksissa?

 - Saattoivat tehdäkin, koska oli pakko. Istuntoa vain pitkitettiin ja syyllistämisen tehoa lisättiin. Eräskin viisikymmentävuotias rouvashenkilö oli syytettynä, koska oli esiintynyt televisiossa.

 - Kai hän oli tiennyt, että sellainen on syntiä.

 - Hän ei ollut edes hoksannut, että heitä kuvattiin. Hän oli kauan vetänyt seurakunnassa kerhoa kehitysvammaisille. Näiden pieni kuoro esiintyi kirkossa, ja he kaikki istuivat etupenkissä. Silloin tulla tupsahti kuvaaja paikalle, ehkä oli jokin vammaisten päivä.

 - Ja kerhon vetäjä kuljetettiin kuulusteluun? kummasteli Telle. - Saiko hän armahduksen?

 - Luulisin, ja nyt, monen kymmenen vuoden päästä, jossakin kirkollisessa lehdessä on ollut kehotus, että kaikkien niitten, joita oli höykytetty mitättömästä syystä silloin takavuosina, pitäisi ilmoittautua, ja heiltä pyydettäisiin julkisesti anteeksi niitä loukkauksia.

 - Jo on huterolla pohjalla se synniksi julistaminen, naurahti Tellervo. – Onneksi Suomessa ei sentään panna täytäntöön kuolemanrangaistuksia. Niitä on vaikea perua ja pyydellä anteeksi. Siksihän USA:ssakin niitä on ruvettu vastustamaan, varsinkin alaikäisten. Liian lopullista.

 - Väkivaltaisiksi ne pohjoisenkin kannanotot olivat vähällä muodostua. Tunkeutuivat koteihin ja särkivät telkkareita, mutta eihän Suomen tasavalta sellaista hyväksy, kalliin omaisuuden tärvelemistä.

 - On se vain lyhyt askel sanoista tekoihin.

 

20. EMOLINTU HIROSHIMAN YLLÄ                                      

 

   Siiri tuli jälleen vierailulle. Jo hänen olemuksestaan ja ilmeistään Mirjami huomasi, että jokin oli vialla.

 - Hei, täti, oletko saanut sen flunssan, kun näytät niin nuopealta?

 - En onneksi, mutta se vanha asia alkoi taas vaivata mieltäni. En varmaankaan koskaan saa siitä rauhaa. Se on minun ristini ja syntitaakkani hautaan asti.

 - Tarkoitat sitä vauvasi kuolemaa. Luulin, että olit jo päässyt sen yli. Sinä et sitä aiheuttanut, ja jos aiheutit, et tahallasi. Pahempiakin vahingontuottamuksia annetaan anteeksi katuvalle. Kuvittele mielessäsi esimerkiksi jotakin nuorta äitiä, joka omalla pihallaan peruuttaa autolla kaksivuotiaan lapsensa päälle. Siinä vasta kriisiapua tarvitaan.

 - Olisi ehkä sittenkin helpompaa, jos varmasti tietäisin olevani syyllinen. Nyt vatvon sitä samaa, olenko vai enkö ole. Olen yrittänyt muistutella sitä sekavaa yötä ja aamulla lavastin tapahtumat uudestaan kuin ainakin rikoskäsittelyssä.

 - Hyvä tavaton, miten sen teit? äimisteli Mirjami.

 - Laitoin pahvilaatikon tuolin päälle vuoteeni viereen ja sijoitin sen toiseen päähän kaksi isohkoa palloa esittämään vauvan ja sen nuken päitä.

 - Kuka pösilö tuo vastasyntyneen vuoteeseen suuripäisen nuken?

 - Se pösilö oli isäni sisar, joka muutenkin oli kuin taivaasta tipahtanut tai paremminkin manalasta ylösnoussut, vastasi Siiri kuivasti. – No, asetin myös pienen peitteen puoliväliin kuviteltua vauvan sänkyä. Menin pitkälleni ja nousin seisomaan silmät tiukasti kiinni.

 - Mitä tapahtui?

 - Tönäisin polvellani tuolia. Hela hoito romahti lattialle ja pallot vierivät vikkelästi sängyn alle. Jo siinä vaiheessa pillahdin itkuun. Olin lyöty ja muserrettu, kun mikään ei onnistu.

 - Voi täti-raukkaani, miksi rääkkäät itseäsi tuolla tavalla? Pelkkää itsekidutusta. Saisit liittyä johonkin itsensä verille ruoskivaan katumuskulkueeseen.

 - Äläs muuta sano, mutta kun minun täytyy. On pakko tehdä jotakin. Kasasin lavasteeni uudestaan ja kohottauduin sängystä varovaisemmin. Hapuilin käsilläni laatikon yläpäätä ja tunsin ne molemmat pallot. Arvelin, että lähinnä oleva oli pikkupoikani pää. Kopeloin käsiini myös peitteen ja vedin sitä yhä ylemmäksi. En muista muita yksityiskohtia, vaikka pinnistelisin koko vuoden. Tulen hulluksi.

 - Miltä ne pallot tuntuivat?

 - Sileiltä ja kylmiltä.

 - Entä ne päät silloin onnettomuusyönä? Tuntuivatko nekin kylmiltä?

   Siiri mietti kauan.

 - Saattoi olla, koska jouduin arvailemaan, kumpi on kumpi.

 - Eiköhän vain vauvan pää olisi tuntunut lämpimämmältä, paitsi jos…jos hän oli jo kuollut siinä vaiheessa?

 - Silloinhan en olisikaan aiheuttanut hänen kuolemaansa, vaikka olisin vetänyt peitteen kuinka ylös hyvänsä? Olet ihana ihminen, Mirjami. Kai se niin sitten oli?

 - Voi hyvinkin olla, sillä luulisi unentokkurassa olevankin erottavan, kumpi on eloton esine ja kumpi elävä lapsi. Joka tapauksessa et mahda sille enää mitään. Ole turvassa ja usko Jumalan armoon ja anteeksiantamukseen.

   Siiri pyyhki kyyneleitä silmistään, halasi veljentytärtään lämpimästi ja nousi lähteäkseen. Ovelta hän huiskutti iloisesti ja meni käytävään. Minuutin kuluttua ovi jälleen aukeni, ja täti kurkisti huoneeseen.

                                     

 - Kuule Mirjami, rupesin taas muistuttelemaan, olivatko ne päät kylmiä vai oliko se toinen sittenkin lämpimämpi. Entä jos sittenkin alitajuisesti halusin päästä eroon siitä vauvasta?

 - Täti, huusi Mirjami kiukkuisena. – Lopeta tuollaiset puheet tällä sekunnilla. Minäkin tulen hulluksi noista höpinöistä..

 - Älä suutu, niiskutti täti. – Täytyisikö minun sittenkin mennä puhumaan papille?

 - Olen viittä vaille pappi, kivahti tyttö. – Jos jonkun apua kaipaat, niin hakeudu psykiatrille, ainakin kuuden vuoden terapiaan. Eräs asia muuten välähti mieleeni. Jossakin kirjassa kerrottiin taannehtivasta armosta.  

 - Ei siinä ole mitään uutta. Jos on tehnyt jotakin pahaa vuosia sitten, voi sen saada anteeksi vielä nykyhetkelläkin.

 - Ei se sitä tarkoita, vaan sillä on jotakin tekemistä ajan mysteerin kanssa. Ikään kuin se armo pyyhkisi pois sen teonkin. Aika ja asioiden kausaliteetti eivät muutenkaan ole itsestään selviä juttuja. Avaruuden mustissa aukoissa ja Bermudan kolmiossakin aika saattaa hävitä, ja. jotkut väittävät, että se on riippuvainen maapallon pyörimisliikkeestä ja kuuluu siis ainoastaan ihmisten ajatusmaailmaan.

 - Saattaa olla, sanotaanhan Raamatussakin, että Jumalalle yksi päivä on kuin tuhat vuotta, tuumiskeli Siiri. - Niinhän ne teologit selittävät maailman luomistakin kuudessa päivässä. Entä ne seuraukset siitä pahasta teosta? Ne toki ovat useimmiten läsnä tässäkin hetkessä.

 - En minäkään sitä näkemystä täysin ymmärrä, paitsi jos pitää koko tätä maailmaamme pelkkänä harhana ja unena. Voihan ajatuksiaankin korjata noin vain, jopa päinvastaisiksi. Viisi vuotta sitten olin sitä mieltä, että seinänaapurini on kamala törppö, mutta tutustuttuani häneen lähemmin hän onkin osoittautunut ihan mukavaksi ja reiluksi kaveriksi. Väitetään lisäksi sellaistakin, että aika itse asiassa juoksee kahteen vastakkaiseen suuntaan. En muutenkaan enää miellä aikaa pituusakselina, vaan nimenomaa syvyyssuunnassa.

 - Onko siinä eroa?

 - On minusta, koska syvyys ei olisikaan minuutteja ja vuosia, vaan tunnetiloja, elämyksiä, ja kehitystasoja. Varsinaisen ajankäsityksen ulkopuolella. Apua, en itsekään tiedä, mitä lörpötän.

   Mirjami vaikeni liian monimutkaisten ajatusrakennelmiensa myllerryksessä, mutta täti vaikutti huojentuneelta.

 - Jotenkin minusta tuntuu, että tässä on järkeä ja uutta ulottuvuutta. Kuvaannollisesti sanottuna Jumala upottaa pahat tekomme valtameren syvyyksiin, pois ulottuviltamme eli vaikutus- ja kokemuspiiristämme. Järki tässä alkaa sassaroida, joten parasta jättää tähän. Kiitos kuitenkin. Taidan olla aika itsekeskeinen ja ylpeä tyyppi, kun en jaksa hyväksyä pahan tekoni tapahtumista ja ottaa kyselemättä vastaan armoa. Kilvoitellaan ja nähdään taas, rakas pikkuiseni.

   Siiri-täti kumartui suutelemaan Mirjamia otsalle lämpimin huulin. Tämä kuiskasi liikuttuneena:

 - Haluaisin suudella molempia korviasi, kuten intialaisilla äideillä on tapana tehdä pienokaisilleen.. Sillä keinoin mikään paha ei pääse ihmiseen sisälle. ”Vapauteen Kristus vapautti meidät.” Näkyillään.

 

                                             - - -                                  

               

 - Taasko sinä piirtelet? kysyi Tellervo tuodessaan lounastarjotinta. – Ettei vain ole lämpö noussut, kun olet noin hikinen.

 - Innostunut minä olen. Katsopas tätä ja yritä tulkita sen merkitystä.

   Tellervo otti paperin käteensä ja tutki sitä vähän aikaa pää kallellaan.

 - Siinä on suuri ilmalaiva vai olisiko sittenkin lentokone?

 - Juu, pommikone.

 - Pari sotilasta näkyy myös kuvassa. Koneen kyljessä lukee: ”Number 666 Beast”.

 - Juuri niin, näin tapauksen telkkarissa. Afganistanin sodan aikana amerikkalainen kone on lähdössä runtelemaan köyhää maata. Nuoret jenkkisotilaat seisoskelevat rehvastellen koneen vieressä. Teksti tarkoittaa pedon lukua. Siispä: Ilmestyskirjan pedonko lipun alla syvästi uskovainen presidentti George W. Bush purjehtiikin?  

 - Minä en tuollaiseen koneeseen uskaltaisi nousta. Sehän on kuin kirous, päivitteli Telle.

 - Kirousta ja kuolemaahan se kone on viemässä jo muutenkin kiusattuun maahan, sen äideille ja lapsille. Itse olen ruvennut mieltämään USA:n pomon juuri Ilmestyskirjan pedoksi. Tai sitten Antikristukseksi. Aika voimakkaasti ilmaistu, mutta kun syyskuun yhdennentoista torni-iskut olivat tapahtuneet, presidentti julisti, että joka ei ole Yhdysvaltain puolella, on heitä vastaan.

 - Mustavalkoista ajattelua.

 - Tuli mielikuva, että Bush uskoi olevansa joku ylimaallinen profeetta, joka voi Jumalan valtuuttamana laukoa ilmoille moisen ehdottoman tuomion. Melko koppavaa ja ylimielistä. Etsimättä tulee mieleen eräs toinen leuhka kiihkoilija, kansallissosialistisen Saksan propagandaministeri Josef Göbbels. Ennen toisen maailmansodan alkua hän kysyi väkijoukolta: ”Tahdotteko totaalista sotaa?”. Ulvoen kansanjoukko antoi suostumuksensa.

 - Pääsihän Bushilta se ristiretkimöläyskin alkukiihkossaan, muisti Tellervo. - Tiesitkö, että hän oli ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi? Onneksi ei tärpännyt, vaikka itseään hän on nimittänyt Amerikan rauhanapostoliksi. Luuli tuovansa Lähi-itään rauhan ja demokratian, mutta onkin osoittautunut pakkomielteiseksi sotapresidentiksi. Kunpa amerikkalaiset heräisivät ajoissa.

 - Sillä koneella, joka kuljetti atomipommia Hiroshimaan, oli myös nimi, Enola Gay, joista ensimmäinen oli annettu erään miehistön jäsenen äidin mukaan. Gay-sana tarkoittaa iloista, mutta myös homoa. Luulisi äitiressukan kääntyvän haudassaan, koska hänet kirjataan historiaan sellaisen hirmuteon suorittajan synnyttäjänä. Tuhoa kylvävä emolintu.

 - Niin, mutta vihollisten lasten niskaan. Tosin sanotaan, että se ei ole hyvä äiti, joka rakastaa vain omia lapsiaan. Irvokasta, että äitienpäivän vietto on saanut alkunsa juuri Yhdysvalloista. Perhe on yli kaiken.

 - Nyt kuitenkin tuntuu, että Bush on todellinen Baby-Killer.

 - Niin ovat terroristitkin, keskeytti Tellervo. – Viattomat sivulliset niissä itsemurhaiskuissakin ovat ne ensimmäiset uhrit.

 - Siispä pata kattilaa soimaa. Valtiohorrorismilla pyritään tyrehdyttämään privaattihorrorismia. Huonoa esimerkkiä, kun alennutaan rikoksentekijän tasolle. Äärimmäistä oikeutta taitaa olla varsin vaikeata toteuttaa, jos keinot ovat julmat ja murhanhimoiset. Ehkäpä ihmiskunta joskus oppii neuvottelemaan, sietämään erilaisuutta ja tekemään kompromisseja, joskin epätyydyttäviä ja puutteellisia.

 - Ettei vaan sotaletka jatkuisi Iraniin saakka, jopa pidemmälle, aina maailmanpaloksi asti.

 - Siis niin pitkälle, kunnes kaikki vastenmielisiin kulttuureihin lukeutuvat ja toisinajattelevat tyypit ja ryhmät on hävitetty maan pinnalta, huokasi Mirjami. - Tuomarina tulee tietysti istumaan se maa, jolla on valta ja aseet. ”Vaalit voittaa se, joka laskee äänet”, sanoi aikanaan jo Stalin. Sotaoikeuteen vedetään aina hävinnyt osapuoli eikä toki atomipommin pudottajaa tai esimerkiksi Vietnamissa ja Irakissa biologisia aseita käyttänyttä hurskasta suurvaltaa, maailmanpoliisia. Aina joku on uhkaamassa toista tai ainakin uskotaan niin. Kenties viimeisellä rannalla ydinsodan jälkeen jenkkiä uhkaa enää vain toinen jenkki.

                     

   Tellervo jatkoi äimistelyään:

 - Sitä en myöskään pysty ymmärtämään, mikä ero on seuraavilla kolmella hyökkäyssodalla. Nimittäin Hitlerin tunkeutumisella Puolaan vuonna 1939, Neuvostoliiton marssimisella Suomen rajojen yli samana vuonna ja USA:n ryntäyksellä Afganistaniin heti New Yorkin torni-iskujen jälkeen.

 - Kaikki kolme valtiota väittivät tietysti puolustavansa maataan ja sen turvallisuutta.

 - Joopa joo, mutta esimerkiksi itse Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt tuomitsi Neuvostoliiton hyökkäyksen ja sanoi, ettei Leningradin turvallisuus voinut mitenkään olla uhattuna suomalaisten taholta, koska siinä suurkaupungissa oli asukkaita enemmän kuin koko Suomessa yhteensä.

 - Kansainliittokin erotti Neuvostoliiton yhteydestään, tiesi Mirjami. - Eihän se toki Suomea auttanut, mutta jäi ainakin historian kirjoihin reiluna eleenä. Toista on nyt YK:n kanssa, sillä se antoi lähes yksimielisesti tukensa Afganistaniin suuntautuvalle murhaamisretkelle.

 - Häpeätahra rauhaa rakentavan järjestön haarniskassa, kuten Ruandankin verilöylyt Afrikassa. Kuitenkaan sitä suostumusta ei ihan yksituumaisesti saatu aikaan, sillä esimerkiksi eräs Suomen ministereistä tohti huomauttaa, että meitä painostettiin liittymään rintamaan. Toivottavasti se rauhaa puolustava kannanotto tulee jäämään aikakirjoihin.

 - Avuttomien kohteitten kimppuun niissä kolmessa sodassa joka tapauksessa käytiin, kauhisteli Mirjami. - Raukkamaista. Natsien salamasotaa oli torjumassa kourallinen puolalaisia ratsumiehiä, suomalaiset taistelivat urheasti polttopulloilla, haloilla ja sorkkaraudoilla itäisen suurvallan panssareita vastaan, ja juuri Afganistanin sorrettu kansa joutui sijaiskärsijänä kestämään ne raskaat kostoretkipommitukset.

 - Se oli varmaankin asevoimien tehon kokeilua, kuten natseilla Espanjan sisällissodassa. Talebanien hallintohan saatiin ainakin kaadettua. Vai saatiinko? Yhä vain hirveämpää väkivaltaa on tiedossa. Perustelut siihen sotaan olivat ainakin heppoiset. Rangaistiin konekaappaajia, vaikka yksikään ei ollut afgaani. Kas kun eivät röykyttäneet Yhdysvaltain ökyrikasta öljy-ystävää Saudi Arabiaa, koska suurin osa torni-iskujen tekijöistä oli juuri sieltä kotoisin.

 - Afganistanissahan oli kuulemma niitä terroristien leirejä, huomautti Mirjami. – Luin jostakin, että joku niistä kaappaajista oli saanut opetusta myös yhdysvaltalaisessa koulutuskeskuksessa. Mikseivät muut valtiot rynnistäneet pommittamaan maan tasalle New Yorkin vähäväkisten slummeja? Oikein YK:n valtuutuksella.

     

21. LUVATTOMAN ONNEN HETKIÄ                                      

 

 - Täällä on sinulle vieras, oikea herrasmies, aah, kuiskasi Tellervo ovelta ja hymyili veikeästi.  

 - Rovastiko? Joko hän on leppynyt minulle?

 - Nuorempi.

 - Tuomoko? Pyydä sisään.

 - Vanhempi.

 - Voi tätä leikkiä. En minä jaksa arvuutella. Sisään!

   Mirjami korjaili peitettään, joten hän ei heti huomannut tulijaa. Vasta kun suuri, tuoksuva ruusukimppu ilmestyi hänen kasvojensa eteen, tyttö kohotti hämmästyneenä katseensa.

 - Sinäkö Jaakko? Voi ei. Mene pois.

   Vähän alle viisikymppinen mies seisoi hymyillen vuoteen vieressä. Vieraalla oli tummat, takaraivolle pakenevat hiukset, hiukan harmaata ohimoilla ja ystävälliset harmaat silmät, jotka sekä huvittuneina että kysyvinä tarkastelivat nuorta potilasta.

 - Kiitoksia vain ystävällisestä tervetuliaistoivotuksestasi. Kuulin, että olet loukkaantunut onnettomuudessa ja ajattelin pistäytyä, kun satuin olemaan näissä maisemissa. Kuinka voit?

 - Kauhean huonosti. Joka paikassa murtumia ja kolotusta. Tuntuu, etten tästä enää koskaan parane entiselleni. Onko perheesikin mukana?

 - Ei, oli lyhyt vastaus. - Tytöt ovat tietenkin koulussa, vanhin jo lukion ensimmäisellä.

 - Ai että niin isoja? Vaikka onhan siitä jo viisi vuotta.

 - Viisi ja puoli, korjasi Jaakko.

   Molemmat vaikenivat, mutta tarkastelivat toisiaan kiinteästi. Yrittivät nähdä ajatuksiin ja tuntemuksiin saakka.

 - Ystävien kesken ei haittaa, vaikka ei olisi tavattu pitkään aikaan. Sielujen sympatia ja kemialliset värähtelyt säilyvät, Mirjami-pieni.

 - Ainakin pakastettuna, mutta sulattamiseen tarvittaisiin jättimikrouunia. Ei maksa vaivaa. Suurkiitos vain kukista, ovat vallan ihania. Pyydän Tellervoa laittamaan ne vaasiin.

   Mies seisoi hievahtamatta paikallaan, vilkuili välillä tuolia, mutta ei sittenkään tohtinut istuutua ilman kehotusta. Mirjami hypisteli kukkavihkoa hermostuneena ja katkaistakseen kiusallisen hiljaisuuden alkoi selostaa niitten väriä ja tuoksua. Sitten esitelmöinti siirtyi huoneen verhoihin, lääkitykseen ja hänen koviin kipuihinsa.

   Ei mitään tehoa. Kukkaisritari vain seisoi ja katsoi. Alkoi sentään hyräillä: ”Kerran katsoin sinua syvälle silmiin.”    

 - Sen lurituspuolen sinä ainakin hallitset, tokaisi vastahakoinen neito suivaantuneena. - Kiva, että kävit. Turvallista matkaa ja heippa.

   Vitkastellen Jaakko siirtyi oven luo lähteäkseen.

 - Olen täällä vielä huomennakin työasioissa. Voisin tulla iltapäivällä käymään, jos sinusta tuntuu siltä.

 - Ei sinun tarvitse, kesken kiireittesi. Soitan nyt hoitajaa. Tellervo!

                                         

   Tellervo tuli kiireesti sisälle ja nyökkäsi ohimennen Jaakolle.

 - Sepä oli äkkinäinen vierailu, hän ihmetteli. – Ajoitko sen hurmurin tiehensä?

 - Saattaa tulla huomenna, mutta mennyttä mikä mennyttä.

   Mirjami melkein nyyhkytti.

 - Älä vain erehdy toimimaan vastoin sisimpiä tunteitasi. Itseään ei kannata huijata, koska se kostautuu. Olethan itsekin saarnannut, että jos pettää sieluaan, on vilpillinen myös Jumalaa kohtaan. Jos haluat kertoa tästä jutusta, voin tulla tänne seuraksesi kolmen jälkeen..

 - Mitä turhia. Ei kun kiitoksia, Telle. Tule vain. Et arvaa, mikä kauhea stoori minulla on ollut tuon tyypin kanssa.

 

                                             - - -                            

   Mirjami selosti tarinaansa Tellervolle.

   Hän oli opiskellut viimeistä vuottaan teologiaa ja hänellä oli mukava tyttöystävä. Erja oli täynnä salaperäistä mystiikkaa ja kummallisia kokemuksia. Kaiken hän halusi tulkita erittäin merkitykselliseksi. Jos kello kukkui, linja-auto ajoi ohi ja harakka istui puussa, Erjalla oli liuta selityksiä tälle mystiselle sattumalle. Ei toki välttämättä negatiivisia. Saattoi olla, että Elli-täti menehtyi sinä kellonlyömänä taikka yhtä hyvin Matti ja Maija löysivät toisensa. .

   Mirjamista tuollainen mielikuvituksen laukkaaminen oli vain hauskaa ja virkistävää, mutta kun se kohdistui häneen itseensä, alkoivat vakavat paikat. Erja oli nähnyt unen, jossa näyttäytyi joku mies. Kovasta utelemisesta huolimatta kaverista ei selvinnyt sen tarkempaa informaatiota. Mies kun mies. Ehkä pitkä, ehkä lyhyt. Ehkä tumma, ehkä vaalea. Ikäkin oli noin suurin piirtein. Selvää oli ainoastaan se, että tyyppi oli Mirjamin tuleva sulho, jonka tämä tapaisi aivan lähiaikoina, viimeistään ensi vuonna.

   Tytöt olivat istuneet yliopiston täpötäydessä kahvilassa, ja Mirjami selasi hajamielisenä muistiinpanojaan. Erja puhui ja paasasi ja nousi äkkinäiseen tapaansa seisomaan. Silloin joku törmäsi häneen ja pukkasi pöytää, jolloin Mirjamin kahvi hulvahti luentokansion päälle.

   Se joku oli keski-ikäinen mies, ohut tukka ja siniharmaat silmät. Kovasti pahoitellen hän tarjoutui hakemaan Mirjamille uudet kahvit, jopa possun ylimääräistä mielipahan lievitykseksi. Näin he tutustuivat, Mirjami ja Jaakko. Lakimies, joka oli suorittamassa jotakin lisätutkintoa. Sormusta ei näkynyt, sillä sen seikan Erja oli ensimmäiseksi havainnut. Kohtelias ja miellyttävä.

   Seurustelu alkoi heti ja täydellä teholla. Jaakko oli innokas ja varma. Mirjami puolestaan innokas ja epävarma. Sielunkumppanuus ja valtava imu olivat pääponnet tässä kohtaamisessa, ja tietysti se kohtalonomaisuus. Jumalan tahto ja johdatus, kuten Erja sen tulkitsi.

   Koitti syyskuun kahdeskymmenes päivä. Jaakko oli jo monesti selvin sanoin ilmaissut, että nyt oli se H-hetki. Rakkaus ja keskinäinen vetovoima olivat niin vastustamattomia, että toimia piti. Mirjami mietti ja pohti. Samana päivänä selvisi, että Jaakolla oli vaimo ja kaksi alaikäistä tytärtä. Oli kuulemma erokin hetimiten edessä, kunhan löytää asunnon.

   Syyskuun kahdeskymmenes jäi Mirjamille mieleen hänen omana Getsemanenaan. Erona Jeesuksen käymiin taisteluihin oli se, että todennäköisesti nuoren rakastuneen naisen tahto tulisi tapahtumaan eikä jonkun yliluonnollisen olennon. Niin ja Jaakon toivomukset, tottahan toki.

   Kamppailu oli silti kova ja kesti monta hajamielistä päivää ja tuskanhikistä yötä. Mirjami oli aivan tulessa siitä ikävästä ja kaipuusta. Lakkaamatta hän kysyi Jumalan tahtoa ja kauhulla odotti vastausta. Kerran hän jo oikein ponnekkaasti tiukkasi, että mikä on sinun tahtosi. Nopea vastaus tuli jostakin alitajunnasta: ”Entä mikä on sinun tahtosi?”

   Mirjami tuskastui. Ajatukset velloivat edes takaisin, kuten nuorella neidolla on tapanakin. Sitten Jaakko tuli kylään, ja tulivuori purkautui, ja mahtava laavavirta syöksyi heidän päälleen. Tyttö ei voinut kuvitellakaan, että hän olisi voinut olla niin onnenautuas. Kaikki oli täydellistä, ja potentiaalinen sulhasmieskin näytti olevan varsin tyytyväinen ja ylpeä suorituksestaan. Hellyyttä, intohimoa ja läheisyyttä.

                                                   

   Tilanne pysyi ennallaan tarkalleen kaksi kuukautta, jona aikana he periaatteessa tapasivat seitsemänä päivänä viikossa ja rakastelivat niin monta kertaa, että olisi täytynyt olla tilastotieteen professori, joka olisi pystynyt bongaamaan joka laakin. Vaimo oli sinä aikana opiskelemassa Englannissa.

   Sitten tapaamiset harvenivat. Tuli esteitä, vieläpä ylitsepääsemättömiä Jaakon kannalta. Vessan pöntön uusiminen jäi erityisesti mieleen pätevänä syynä, koska remonttimiehiä ei voi vedättää miten vain. Inkeri palasi kotiin ja alkoi sairastella. Harventuneetkin tapaamiset olivat silti yhtä juhlaa ja liekehtivää tunteenpaloa. Erja mokoma oli yllättäen muuttanut mieltään. Hän alkoi varoitella ystävätärtään.

 - Näin tässä taas tärkeän unen. Kunnioita esteitä, hän toisteli. – Jos jokin käy noin vaivalloiseksi, sillä täytyy olla tarkoitus. Valmistaudu irrottautumaan Jaakosta.

 - En ikinä, oli Mirjami huutanut. – Tukisit minua etkä maalailisi uhkakuvia eteeni niillä iänikuisilla unihöperryksilläsi.

 - Sanotaan, että pitää antaa rakastetun mennä. Jos hän palaa, hän on sinun, mutta jollei, hän ei ole ikinä kuulunutkaan sinulle. Pelkään vain sinun puolestasi, Mirre. Romahdat, jos jatkat tätä menoa.

 - Hän on minun, oli Mirjami huutanut. – Minun vai onko sinulla jokin taka-ajatus? Pyydystätkö Jaakkoa itsellesi?

   Erja vallan sydämistyi moisesta syytöksestä. Jotta tämä rakkaustarina olisi saanut kaikki mahdolliset klassiset puitteet, Mirjami havaitsi jotakin poikkeuksellista itsessään. Tai oikeammin hän huomasi, että jotakin puuttui. Odottiko hän lasta?

   Vanhanaikaisen kasvatuksen saanut, kohtalaisen ahdasmielinen ja teologiaa opiskeleva nuori nainen tuli lähes hysteeriseksi, mutta sitten hänelle valkeni, että tässähän olisi oiva mahdollisuus. Hän kertoi asiasta Jaakolle, joka kutistui niin vaitonaiseksi ja harvapuheiseksi, että sellainen hän oli viimeksi ollut alle kolmevuotiaana.

 - Tuskin…ja kuinka niin…eihän se ole mahdollista…oletko ollut, ei sentään…eiköhän tämä järjesty…älä soittele minulle, koska Inkeri hermostuu ja alkaa epäillä jotakin…voi piru sentään.

   Lasta ei tullut, ja Erja lohdutti ystäväänsä:

 - Jos mies todella haluaa suhdetta, vaimo ei ole esteenä, ei terve eikä sairas.

                                                       

 - Toivuin pikku hiljaa, kertoi Mirjami. – Onneksi oli paljon työtä. Myös Erja tuki ja rohkaisi minua, mutta sitten hän löysi elämänsä miehen ja muutti Australiaan. Oli kai uneksinut kengurusta.  

 - Nyt on Jaakko siis palannut, viiden vuoden kuluttua. Kuinka romanttista, kujersi Tellervo. - Mitä aiot tehdä vai kysytkö tätäkin Jumalalta?

   Mirjami vaistosi ironiaa ystävättärensä äänessä.

 - En minä vaan tiedä. En jaksa syventyä vielä tähänkin ongelmaa. Miksi minua rangaistaan tällaisilla taakoilla? Olen katkerasti katunut ja pyytänyt Jumalalta anteeksi tätä suurta syntiäni. Sukupuolielämää ilman avioliittoa ja vielä ukkomiehen kanssa. Muille en ole puhunut kuin nyt sinulle.

 - Tätisi ei siis tiedä?

 - Ei, hyvä tavaton sentään. Hän pitäisi minua tosi langenneena ja syntisenä naisena.

 - Jospa Jaska tekee sinusta nyt kunniallisen vaimoihmisen, ilvehti Tellervo.

   Jaakko käväisi seuraavana päivänä sairaalassa. Uusi, aistikas solmio. Hän oli hyväntuulinen ja hurmaava.

 - Minä olisin kyllä valmis aloittamaan alusta, koska en kanna sinulle mistään kaunaa, hunajapupuseni. Olet yhtä haluttava kuin ennenkin, sinä Pohjolan suukoteltava kultahippu.

 - Entä vaimosi ja tytöt?

 - Inkeri on terve ja työssä. Enkä minä enää asu hänen luonaan.

 - Oletko eronnut? hämmästeli Mirjami ja tunsi oudon onnen aallon sisimmässään. Näinkö tässä sittenkin kävisi? Kaikki kääntyisi parhain päin.

 - Olet ollut koko ajan mielessäni ja sydämessäni, vakuutti Jaakko. – En patistele sinua, rakkaani, mutta mieti asiaa. Tulen tänne uudestaan ensi kuussa. Jos tämä onkin kohtaloa?

   Hellä ja kunnioittava jäähyväissuudelma otsalle, ja nuori, hämmentynyt tuleva naispappi ja yhtä ymmällään oleva, puhdasotsainen, mutta kokenut morsian jäi loikoilemaan vuoteelleen sielu ja sydän ja kipeä koipi tykyttäen.

 

22. ONPA TAIVAASSA TARJOLLA LAPSILLEKIN    

 

 - Onpa Laila mennyt huonon näköiseksi, kuiskasi Siiri Mirjamille ja katseli säälien viereisessä vuoteessa riutuvaa potilasta. – Tännekö he hänet jälleen toivat? Luulin, että teillä oli ollut jotakin kärhämää.

 - Ei kai sitten ollut, vastasi Mirjami väsyneenä. – Olen yrittänyt olla hänelle lohdutukseksi ja rohkaisuksi, mutta ei hän juurikaan jaksa puhua. Ehkä kuulee kuitenkin.

   Laila liikahti hieman ja avasi tummat silmänsä. Hän yritti kostuttaa huuliaan ja äännähti heikosti, joten Siiri meni tarjoamaan hänelle juotavaa. Korjasi myös peitettä ja taputti ystävällisesti kädelle.

 - Lepäilehän nyt Laila. Ei kai sinulla ole kipuja?

   Tuskin huomattava pään pudistus ja heikko kuiskaus:

 - Voisitteko laulaa jotakin?

 - Mitä haluaisit? Tiedätkö Mirjami, mikä on hänen lempivirtensä?

 - Se lapsista ja taivaasta, kuiskasi Laila.

   Siiri ja Mirjami alkoivat hiljaisella äänellä laulaa: ”Onpa taivaassa tarjolla lapsillekin, jotka Jeesusta rakastavat”.

   He veisasivat kaikki säkeistöt ja tutkivat samalla tarkoin potilaan ilmeitä. Siiri soitti hoitajaa, joka ryhtyi heti valmistaviin toimenpiteisiin. Lääkärin saapuessa, Mirjami ja hänen tätinsä siirtyivät käytävään.

 - Lailalla on nyt rauha ja hyvä olla, koska hän on päässyt taivaan kotiin, hellän paimenen luokse, sanoi Siiri liikuttuneella äänellä. – Sen vaistosi kaikesta. Huomasitko, kuinka hänen kasvonsa rentoutuivat ja kärsivä ilme muuttui levolliseksi ja luottavaiseksi?

 - Minusta tuntui, että vain tyhjä kuori oli jäljellä. Kuoleman saapuminen on kai kokeneelle hoitohenkilökunnallekin arvoitus. Mitä oikeastaan tapahtuu, ja lähteekö kuolevasta leijailemaan henki tai sielu? Entä minne se menee?

       

                                             - - -                      

 

   Tellervo asteli sisälle topakkana ja alkoi tuohtuneena selostaa Mirjamille tuntemuksiaan:

 - Päähän potkittuja, niitä kyllä riittää täällä hyvinvointivaltiossammekin. Demokratiaa ja sosiaaliturvaa, mutta ihmisen kunnioitus puuttuu.

 - Mitä sinulle on tapahtunut?

 - Ei minulle ainakaan vielä, mutta tiedäthän Auli Kukkamäen, sen virikeohjaajan Hoivalehdon palvelutalosta? Hän on koulutukseltaan perushoitaja ja on työskennellyt ikäihmisten askartelun ja viihdetoiminnan parissa jo kaksikymmentä vuotta.

 - Kyllähän minä hänet tunnen. Olen käynyt siellä joskus pitämässä viikkohartauksia. Reipas ja lämmin nainen. Kurssittanut itseään ja on todella sitoutunut työhönsä. Nythän siitä vanhusten aktivoimisesta touhutaan joka puolella. Yritetään estää laitostumista ja pitää asukkaat virkeinä ja omatoimisina. Sillä keinoin pystytään kenties säästämään kustannuksissakin.

 - Niissä toki säästetään, mutta millä tavalla. Tapasin Aulin, kun kävin siellä tervehtimässä äitini sisarta. Vietettiin jonkun mummelin synttäreitä, ja Auli oli järjestänyt repäisevät juhlat. Oli täytekakkua, yhteislaulua, hauskat paperihatut päässä sekä leikittiin käsien ja sormien avulla noin vain istualtaan. ”Jos sun lysti on, niin kätes yhteen lyö” ja ”Täti Monikaa”. Tai vieläkin vähemmän vaativaa kuten ”Pallo, pallo, pallo, pallo” tai ”Lintu, lintu, lintu, lintu” ja niin edespäin. Jäljiteltiin pallon pompottamista ja linnun herkkää lentoa. Naurua ja hyvää mieltä riitti. Synkänoloinen tätinikin veti suutaan vinoon monta kertaa, kun hänen lintunsa sotkeutui siipiinsä.

 - Tiedän, että se on todella laaja rakennuskompleksi, kaksi korkeata kerrostaloa ja remontoitu vastikään. Vaateliaita asukkaita. Pidimme kanttorin kanssa siellä toivekonsertin, ja laulujen joukossa olivat muun muassa Jean Sibeliuksen ”Ristilukki” sekä Franz Schubertin ”Ave Maria” ja ”Kaksi krenatööriä” saksaksi laulettuna.

 - Juhlan jälkeen Auli tuli puhuttelemaan minua ja sanoi itkeneensä kaksi viikkoa, jatkoi Tellervo. -  Johtokunta oli kutsunut hänet luokseen ja täytenä yllätyksenä ilmoittanut lyhyesti ja kalseasti: ”Sinun palveluksiasi ei enää tarvita. Voimme ehkä osoittaa sinulle perushoitajan töitä siellä Järvikylässä, joka sijaitsee neljänkymmenen kilometrin päässä täältä.”

 - Auli oli varmaan ollut järkyttynyt.

 - Totisesti ja hän oli kysynyt, että miten virikeohjaajan työ tullaan järjestämään. Vastaus oli: ”Sen hoitaa joku perushoitaja sivutöinään.”

 - Kuinka yliolkaista ja vähättelevää. Ikään kuin parinkymmenen vuoden antaumuksellisella uurastuksella ei olisi mitään arvoa. Tietysti joku toinen voi jollakin tavalla suoriutua niistä hommista, mutta kun tiedämme, kuinka vajaalla henkilöstöllä hoitoalalla jo muutenkin työskennellään, arvaa, ettei se joku jaksa enää samalla innolla paneutua uuteen ja ehkä vastenmieliseenkin tehtävään.

 - Aivan kuin pätevälle sydänkirurgille sanottaisiin, että tästä lähtien hänen potilaansa hoitaa joku reumalääkäri.

 - Tai englanninopettajan töistä vastaa sivukeikkoinaan joku historianlehtori, keksi Mirjami. – Aulilla on viisi pientä lasta, joten neljänkymmenen kilometrin päässä oleva työpaikka tuottaisi suuria hankaluuksia. Sama se on yt –neuvottelujen vuoksi ulospotkittujen kohdalla. Tarjotaan lapionvarsihommia jostakin maan äärestä. Jollei kyseinen toimihenkilö siihen suostu, se on hänen häpeänsä. ”Täytyy olla valmis suuriin muutoksiin”, julisti joku talousasiantuntija. Kysymys onkin siitä, että keiden on oltava?  

 - Samassa tehtaassa vuosikausia puurtaneella työntekijällä on jo kiinteät suhteet asuinpaikkakuntaansa. Vaimolla on ehkä töitä, lapset tyytyväisiä kouluunsa ja velkainen omakotitalo juuri valmistunut. Korkeat johtajat suorastaan syyllistävät erottamiaan alaisia. Pitää alistua eikä jarruttaa teollisuuden kehitystä, aivan kuin olisi kysymys patavanhoillisista ihmisistä, jos he haluavat säilyttää entiset työpaikkansa. Muuttaisivatko Optio-Ossit upeita kartanoitaan jonnekin Karjalan soille?

 - Valmiita muutoksiin ne herrat kyllä ovat, nimittäin oman superpalkan muuttamiseen huippulukemiin, jotta siinäkin saavutettaisiin jonkin suurvallan malli. Posliinielefanttien touhua koko juttu. Onko markkinoitten kasvu ainoa autuaaksi tekevä asia? Uusi uskonto, jonka toimintatapoja ei saa edes asettaa kyseenalaisiksi. Pyhä ja tabu. Jos nyt vertauksilla puhumme, olen ruvennut mieltämään optiot jonkinlaisiksi suojelurahoiksi, joita mafia-pomoillekin maksetaan. Tässä tapauksessa yritysjohtajia lahjotaan, jotta he pitäisivät verstaansa Suomessa.

 - Niin valtavien ihmismäärien irtisanominen näin pienessä maassa on tosi härskiä, huokaili Tellervo. - Se kostautuu, sillä mikään kansa ei loputtomiin kestä sortoa ja vääryyksiä. Rassataan niin kauan, että lopulta on edessä vallankumous. Ihmeteltiin juutalaisia, kun he nöyrästi marssivat kapsäkki kädessä kaasu-uuniin. Suomalaisetkin kävelevät kuin lempeät lampaat susien määräämää tietä. Kasvu ei aina ole kaunista eikä terveellistä. Jättiperunat voivat olla varsin vetisiä, väkisin lihotetut porsaat elimistölle suorastaan vaarallisia, jos niissä on käytetty joitakin haitallisia aineita, ja urheilijat pullistuttavat lihaksiaan hormoneilla ja lopputuloksena voi olla ennenaikainen kuolema.

 - Samaa rehvastelua ja piittaamatonta voiton tavoittelua ilmenee politiikassa ja ikävä kyllä myös uskonnoissa. Suurin ja kaunein on mottona, pienemmistä ja heikommassa asemassa olevista viis. Kuitenkin luonto tulee viimein silmille, samoin historian kulku. Dinosauruksetkin katosivat maapallolta, samoin moni muu ylettömän kookas laji.  Pienet, vikkelät nisäkkäät väistelivät jättiläisiä taitavasti, kehittyivät ja valtasivat viimein kaikki mantereet. Rooman valtakuntaa oli mahdoton voittaa, ja mitenkäs siinä kävikään? Suuri ja mahtava Neuvostoliitto haihtui kuin kupla, kun aika oli kypsä muutokselle.

 - On niitä pieniäkin lajeja kuollut sukupuuttoon, mumisi Tellervo vastalauseensa. – Norsut ovat tosi kookkaita, ja kenties juuri siitä syystä ne ovat pärjänneet Afrikan vaikeissa ja rajusti muuttuvissa olosuhteissa.          

 - Joopa joo, siispä kaikki vertaukset ontuvat, ainakin hieman.

 

                                             - - -                              

 

   Mirjami ei tahtonut saada unta, kun hän oli niin kiihtynyt pieniin ihmisiin kohdistuvista vääryyksistä. Hän huhuili aikansa, ja unisen oloinen Elisa ilmestyi nojailemaan kaappiin. Tällä kertaa hän oli pukeutuneena pinkinväriseen, pörröiseen aamutakkiin. Hiukset oli kääritty tiukoille pampuloille.

 - Mitä nyt taas? hän marisi. - Kolmivuorotyöläiselläkin on enemmän aikaa nukkua kuin meikkä-tyttöpojalla.

 - Ajatteles, että joku yli parikymmentä vuotta tehdastansa antaumuksella ja uutteruudella palvellut, haalaripukuinen, yt -ulosneuvoteltu työmies sanoi, että hän on hyvässä kunnossa ja pitää työstään. Silti ulos. Jättiyrityksen sankaripomo lausui: ”Olen hyvässä kunnossa ja pidän työstäni.” Hän sai pitää jalkansa entisessäkin työpaikassaan ja löysi itselleen vielä rahakkaamman areenan maailmanlaajuisesta huippufirmasta.

 - Suomessa on sentään eläkkeet ja monet sosiaaliverkot, joten nälkään täällä ei kuitenkaan kuolla.

   Mirjami ei vaan rauhoittunut.

 - Sekin tekee kipeätä, että hyperpomot lohduttelevat ylenkatsottuja työntekijöitään sanomalla, että on vaalittava globaalista kehitystä ja tehtävä kipeitä ratkaisuja, jotta tulevaisuudessa olisi työtä. Ainoat johtajille kipua tuottavat asiat ovat kiiltonahkakenkien kiristäminen ja optioitten pienuus. Ketkä ovat vastaisuudessakin työllistettyinä? Ne pomotko? Vai ottavatko he viiden vuoden päästä entiset alaisensa takaisin, kun säästöt ovat purreet ja antaneet yhtiöille vielä suuremmat voitot? Tuskin niitä rahoja toimihenkilöiden hyväksi jaeltaisiin, vaan ne pistettäisiin jälleen lisäkasvuun ja johtajien palkankorotuksiin, mutta viisi vuotta on perheelle pitkä aika velan maksussa ja lasten kouluttamisessa.

 - Puhumattakaan, että se ihana, täystyöllinen tulevaisuus olisi vasta parinkymmenen vuoden päässä, tuumi Elisa. - Sukupolvihan siinä ehtii vaihtua. Tai sadan vuoden kuluttua. Tuhatvuotinen valtakunta. Tai kenties vasta tulevassa elämässä? ”Onpa taivaassa tarjolla lapsillekin, jotka globaalista ja riistävää markkinataloutta rakastavat.” Oletko valmis reissuun? Runsaan sadan vuoden taakse, Afrikassa sijaitsevaan Kongoon.  

                                               

   Oli paahtavan kuumaa. Joukko ihmisiä istui tuuheitten puitten varjossa. Mitä lähemmäksi Mirjami ja Elisa tulivat, sitä selvemmäksi kävi, ettei kaikki ollut ihan kohdallaan. Mustat olivat etupäässä nuoria miehiä, mutta oli joukossa naisia ja lähes murrosikäisiä poikia.

   Lähellä näkyi korkeita kumipuita, joiden runkoja pitkin nuorukaiset kiipeilivät. Alhaalla työskenteli ryhmä mustia, jotka keräsivät kautsua suuriin astioihin.

 - Kova on työtahti, arveli Mirjami. – Tuskin ehtivät hengähtää välillä.

 - Entä jos hengähtävät taikka kumia kertyy liian vähän työnjohtajien mielestä?

 - Saattaa vaikuttaa palkkaan. Sääli, koska pienetkin tulot ovat varmaan tarpeen.

 - Jos tulokset ovat liian niukat ja ahertaminen katsotaan hitaaksi, seurauksena voi olla ankara rangaistus. Mene katsomaan sitä puun varjossa istuvaa väkeä lähempää.

   Mirjami hiipi puun luokse ja totesi kauhukseen, että nuorilta ihmisiltä oli katkaistu joko toinen tai molemmat käsivarret. Surullisina he kohottelivat tummia kädentynkiään. Elisa kertoi, että kautsua myyvät liikeyhtiöt halusivat saada kunnon voitot, hinnalla millä hyvänsä. Se hinta oli nuorten terveys ja työkyky. Belgian kuningas Leopold II, jonka hallinnassa Kongo siihen aikaan oli, tiesi nähtävästi näistä julmuuksista, mutta kauppa se on joka kannattaa.

 - Hän saattoi olla aivan hurskas ja Jumalaa pelkääväinen mies, jatkoi Elisa. - Ainakin hautajaiset olivat komeat ja kunnioittavat. Mahtoiko kyseinen valtias tavata uhrejaan siellä toisessa maailmassa? Mitä hänelle on silloin tarjolla? Luultavasti kirkon litaniat ovat pyyhkineet pois varakkaan miehen veriruskeat synnit, ja hän mahtailee taivaassakin parhaassa salissa. Näinkö on?

 - Lapsena kuuntelin itkien laulua tuskissaan riutuvasta Mustasta Saarasta: ”Ei taivahassa kuolonvaaraa, ei kyyneleitä, yötäkään. Näin lauloi kerran Musta Saara, pien´ neekerlapsi hyvillään.” Eräässä säkeistössä luvattiin, että taivaassa ”Karitsan veri puhtahaksi sai mustan Saaran kokonaan”.

 - Puhtaaksi pesemistä olisi tässä Kongon tapauksessa tarvinnut nimenomaa moni armoton valkoinen mies, arveli Elisa. - On niin helppoa tekeytyä tietämättömäksi, kun on tarpeeksi kaukana tapahtumapaikasta. Kun keksittiin kaukaa tappavat tykit, sen sanottiin helpottavan ampujien omantunnontuskia. Afganistanin sodassa omaa turvallisuuttaan vahtivat amerikkalaiset pommittivat kohdettaan aluksi kymmenen kilometrin korkeudelta, ja ne olivat todellisia täsmäpommeja, koska ne osuivat pikkuvauvoihinkin. Raunioista löytynyt pieni, vaaleanpunainen sandaali oli sydäntä riipaiseva näky. ”Pelkurien sodan” nimellä se varmaan historiaan jääkin, kuten on olemassa esimerkiksi ”Ruusujen sota” tai ”Kolmikymmenvuotinen sota”. Vieläkin julmempia tuhoajia ovat miehittämättömät lentokoneet, joita Israelkin käytti Libanonin sodassa kesällä 2006.

 - Omatunto on niin helppo vaientaa, kun ei itse tarvitse olla todistamassa tekojensa seurauksia eikä uhrien kärsimystä. Liikeyritykset ovat helisemässä juuri osakkeenomistajien kynsissä, koska mitkään voitot eivät tyydytä näitä tarpeeksi. Kaukaiset Amerikan mammat, ja miksei myös ahneet Suomen papat ovat koko ajan vain vaatimassa lisää. Kunpa voisin ja osaisin tehdä jotakin kärsivien auttamiseksi, nyyhkytti Mirjami.

     

23. KEISARIN UUDET VAATTEET                                                    

 

 - Tuskin mikään kertomus kuvaa niin hyvin nykyuskontojen tilaa kuin se, missä puhutaan keisarin uusista vaatteista, moitiskeli Mirjami Tellervolle. - Tekopyhyys, teeskentely ja vilpillisyys ulottuvat aivan pikkuasioihin asti. Vaikeata myöntää, että kaikki ne ominaisuudet ovat mellevästi muhineet omassakin sielussani.  

 - Onko sinulla kokemuksia sellaisesta asenteesta?

 - Vaikka millä mitalla, mutta jostakin syystä penkinpainajaisteni virittämät elämykset ovat muodostuneet lähes painajaisiksi.

 - Niinkö kamalaa se oli? Onhan tunnettua, että ne, samoin kuin ylioppilasjuhlat, pääsevät liian usein riehaantumaan jopa vaarallisiin virityksiin asti. Jouduitko johonkin vaaratilanteeseen?

 - Ei mitään fyysistä. Itse asiassa ei tapahtunut juuri mitään, ja se tapahtumattomuus nimenomaan oli kauheinta. Ne tunnelmat antoivat suuntaa koko myöhemmälle elämälleni, myös ammatinvalinnalle. Saatan liioitella, mutta minulta niitten juhlien tai juhlimattomuuksien seurauksena ovet monille elämän alueille sulkeutuivat auttamattomasti. Itse olen tietysti syypää siihen. Olisi pitänyt uskaltaa enemmän. Riskeerata.

 

                                             - - -            

 

   Mirjamillekin oli koittanut se ihana joskin työntäyteinen ylioppilaskevät. Abiturienttiluokka oli mennyt suorastaan kiitettävästi, joten kovin suuria paineita ei ollut. Junnaavat koulupäivät olivat ainakin onneksi ohi.

   Lukion molemmat ylimmät luokat aikoivat viettää juhliaan yhdessä. Parin muunkin koulun oppilaita oli tulossa mukaan, joten vaihtelua ja virkistystä oli yllin kyllin tiedossa. Railakkaita tyyppejä huhuista päätellen. Samalla luokalla oleva Sinikka pyyteli kovasti Mirjamiakin osallistumaan niihin juhliin. Siiri-täti ei halunnut kuullakaan sellaisesta. Remuisaa ja synnillistä menoa.

   Täti ehdotti, että he lähtisivät kaksistaan hauskalle ja antoisalle teatterimatkalle naapurikaupunkiin. Kaunis, mieltäylentävä ja puhdashenkinen näytelmä. He yöpyisivät hienossa hotellissa, söisivät hyvin ja tutustuisivat nähtävyyksiin. Mirjami myönteli, sillä oikeastaan häntä pelotti olla mukana niissä hurjissa juhlissa.

   Silloin Maiju, sellainen hiljukainen, inahteli informaatiotansa, että myös seurakunta järjestää kestit tuleville ylioppilaille. Järven rannalla sijaitsevassa perinnerikkaassa huvilassa, jossa pidettiin rippikoululeirejä ja virkistystilaisuuksia ylirasittuneille äideille. Näissä penkinpainajaisissa olisi sitä oikeata tunnelmaa ja juhlamieltä, niin herkkää ja nuorille uskovaisille sopivaa ohjelmaa. Täti innostui kovasti.

 - Turhaan sinä tyttökulta vanhan tätisi seurassa olet tuona ihmeellisenä iltanasi. Mene Maijun kanssa. Kivoja nuoria. Ehkä tapaat siellä tulevan sulhosikin, houkutteli Siiri veitikkamainen hymy kultasankaisten silmälasiensa takana.

   Tahdottomana ja haluttomana kuuntelemaan todellisia tunteitaan Mirjami suostui, jollakin tavalla alakuloisena. Samapa tuo nyt oli, missä hän niitä juhliaan vietti, vaan Sinikkapa kertoi myöhemmin kokemuksiaan vallan haltioissaan.

 - Se oli yhden kaverin isän huippuhieno luksuspaikka järven rannalla. Sisäsauna ja savusauna ja rantasauna, ja kaikki kiivaassa käytössä. Jotkut pulahtivat avannossakin. Mahtavaa. Sinne oli tilattu oikein kuusimiehinen bändi ja tarjoilu oli kuin miljonäärien häissä. Tanssimme ja nauroimme ja esitimme hassuja kuvaelmia ja…

 - Entä se viina? oli Mirjami kysynyt epäluuloisena.

 - Olihan sitäkin, mutta mitään kamalaa ei tapahtunut. Muut kaverit pitivät järjestystä ja raahasivat liian uupuneet nokosille, niin tytöt kuin pojatkin. Ei meille tytöille sen kummempaa sattunut, paitsi ehkä Sirpalle, joka juhlii samalla tyylillä joka viikonloppu. Nytkin se yritti vikitellä vähän jokaista poikaa. Olisit aivan hyvin voinut olla mukana. Olisit viimeinkin oppinut tanssimaan. Siellä oli monta oikein siistiä ja kivaa tyyppiä. Kohtuuden ystäviä.

 - Siispä ”teillä kaikilla oli niin mukavaa, oi, jospa oisin saanut olla mukana”, oli  Mirjami hyräillyt jotensakin kitkeränä.

 - Mikä tuossa nyt oli niin ratkaisevaa? kummasteli Telle. - On paljon ihmisiä, joita sellainen irrottelu ei miellytä, koska heillä on muuta tärkeämpää ajateltavaa ja tehtävää. Millaista oli niissä seurakunnan järjestämissä bileissä?

                                                       

   Illan suussa nuoret abiturientit olivat saapuneet seurakunnan huvilalle, joka oli vanha, kaksikerroksinen puurakennus. Seinien valkoinen väri oli rapistunut ja kulunut harmahtavaksi. Vaaleansinisiksi maalatut ikkunanpuitteet olivat haalistuneet pilkullisiksi. Suuri lasiveranta ja pieniä, tornimaisia rakennelmia katolla. Satulinna, josta asukkaat ja sadut olivat paenneet. Jäljellä vain linna.

   Sisällä oli yhtä lohduttoman näköistä. Tapettikin irvisteli katon rajassa. Lautalattia narahteli alakuloisesti. Viitoitti kulkijaa varomaan askeleitaan. Lisäksi kaikkialla leijaili lahon ja vettyneen puun tuoksu. Voimakkaimmillaan lemu.

   Suurimpaan huoneeseen oli katettu pitkä pöytä, jonka ääreen istuutui seitsemän nuorta. Mirjami ei tuntenut muita kuin Maijun. Kaikki olivat tyttöjä. Isäntänä toimi nuori diakoni, ja joku punaposkinen aputyttö puuhasteli keittiön puolella. Papin piti tulla käväisemään myöhemmin. Pitämään iltarukoukset.

   Ikkunasta näkyi valkoista, loputtomiin valkoista lunta. Ensin rantaa ja lumitaakkojensa alla nöyristeleviä, särmikkäitä kuusia, ja sitten aava järvilakeus, joka pikku hiljaa kutistumistaan kutistui raskaan, harmaan ja töhryisen sumun tieltä. Hämärä ja lopulta pimeys valtasivat alaa. Näköpiiri supistui, kunnes lopulta pystyi erottamaan vain köyryselkäisinä piilottelevia lumikinoksia seinän vieressä. Kuin talvinen ristisaatto.

 - Täällä on niin ihanat näköalat, kehui diakoni. – Näkisittepä sen suven loistossa. Tervetuloa juhannusjuhliimme.

 - Kiitoksia, mumisivat ne seitsemän sisarusta.

   Sitten olikin jo aika kääntää katse sisäänpäin, ensin huoneeseen. Pöydällä oli suuri valkoinen paperiliina. Ehkä jäänyt muistona jostakin muistotilaisuudesta. Ruskehtava, hiukan verta muistuttava tahra pollotti juuri Mirjamin kahvikupin vieressä. Hautajaistunnelmaa lisäsi vielä peräseinän vieressä seisova pieni pöytä. Kuin alttari, jossa paloi kaksi valkeata kynttilää. Pikkupöydällä oli lilanvärisiä tulppaaneja ja ruokapöydällä keltaisia. Ennakoivat pääsiäisen riemua.

   Hautajaisissa on kynttilöitten välissä tavallisesti kuva vainajasta. Tällä kertaa sen korvasi pöydän yläpuolella riippuva maalaus Jeesuksesta Getsemanessa. Mies lojui maassa, pitkät hiukset ja punertava viitta hajallaan. Katse oli kohotettuna kohti puutarhan mustia ja uhkaavia puita, mutta myös harmaata taivasta.

 - Jospa veisaisimme ensin ruokavirren, kehotti diakoni. – Tähän tunnelmaamme sopii hyvin ”Herraa hyvää kiittäkää”.

   Rapisteltiin esille virsi pehmeäksi veisatusta kirjasta. Pientä pränttiä, joten nuorten silmienkin oli vaikeata pysyä ruodussa eli oikealla rivillä. Laulettiin muutakin, jopa ”Kun on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa”, joka oli jo hyväksytty koraalikirjaan. Vapaa tunnelma.

 - Meille sopii erinomaisesti myös kaunis hengellinen laulu ”Kun nuoruuden aika on ruusuinen”. Otetaanpa se seuraavaksi. Laulakaa reippaasti vain. Ylistyksemme pitää olla voimakasta, jotta se oikein taivaan saleihin kajahtaa.

   Seitsemästä tytöstä vain Mirjamilla oli todella hyvä ääni. Muut olivat joko epämusikaalisia, ujoja, kurkkukipuisia tai muuten estyneitä. Diakoni vilkaisi kovaäänistä laulajatarta hyväksyvästi ja herkesi lausumaan:

 - Sinustahan pitäisi tulla kanttori. Tai pappi, hän jatkoi sitten epäröiden. – Johan sellainenkin nykyään passaa. Mikä sinun nimesi muuten on?

   Mirjami sopersi häkeltyneenä vastauksensa. Muut tuijottivat häntä vedensinisin ja viattomin silmin. Ei hymyn häivettä kellään, puhumattakaan nuorten tyttöjen kikatuksesta ja naurunpyrskähdyksistä.

   Tarjoilu oli ihan maukasta ja runsasta. Voileipiä. Mehuakin juotiin. Laulettiin sitä pari maallistakin kappaletta. ”Mä oksalla ylimmällä” ja ”Taivas on sininen ja valkoinen”.

   Niin oli Mirjaminkin nuori sydän ollut ajatuksia täynnä. Ristiriitaisia, mielipahan sekaisia, tyytymättömiä, kapinallisia, kateellisia, epävarmoja, typertyneitä, pelokkaita ja katuvia.

                                                       

 - Ja tämän tilaisuuden takiako päätit ryhtyä papiksi?        

 - En vielä siihen hommaan, mutta sen jälkeen muutenkin askeettisesta elämästäni alkoi tippua pois yhä vain enemmän turhaa maallista roskaa ja koristetta. Ei kiharoita, hajuvettä eikä kirkkaita värejä, vaan mustia, harmaita tai sinisiä vaatteita. Ei elokuvia, teatteria eikä maallista musiikkia. Kirjallisuus joutui samanlaisen sensuurin uhriksi. Ihan pelotti, jos kannessa rietasteli joku räikeästi naurava tai suuteleva pari. Teksteissä hyppäsin äkkiä seksiä tai kiroilua ilmaisevien sanojen yli. Hermostuin lukiessa, koska koko ajan piti olla varuillaan.

 - Mitä tätisi sanoi?

 - Ei hän huomannut kaikkea, mutta vaatteisiin hän olisi toivonut korjausta. Ei hän niin kauhean ahdasmielinen ollutkaan, vaan osteli minulle sieviä, värikkäitä puseroita ja huiveja. Loukkaantui, kun en käyttänyt niitä.

 - Kuinka kauan tällaista elämän riisumista kesti?

 - Useamman vuoden, sillä vasta aivan viime aikoina olen tuuminut, että liika on liikaa uskovaisuudessakin.

 - Miten se vaihe vaikutti suhtautumiseesi poikiin?

 - Aivan raunioittavasti. En sietänyt heitä lähellenikään. Olin kuullut, kuinka eräs nainen antoi seksivalistusta koululaisille. Vaikeata uskoa, mutta hän väitti, että tyttö ei saa mennä puolta metriä lähemmäksi poikakaveriaan, ettei vain lopulta päädy ei-toivottuun raskauteen. Muistan ihmetelleeni, että miten käy vaikkapa kassajonossa, jossa ihmiset tunkevat itsensä kiinni edessä seisoviin.

                                                               

 - Olisitko ollut sen onnellisempi, jos olisit sittenkin mennyt sinne Sinikan penkinpainajaisiin? tiedusteli Telle. - Olisihan saattanut käydä niinkin, että kokemattomana olisit nauttinut liikaa alkoholia, antanut jonkun pojan saattaa itsesi raskaaksi ja uudet, aivan ylivoimaiset vaikeudet olisivat putkahtaneet esiin.

 - Tai sitten ei. Olisin pysynyt kohtuuden tiellä, mutta en olisi päästänyt elämää liukumaan käsistäni.

 - Mahdatko nyt liikaa korostaa sitä maallisten rientojen miellyttävyyttä? Kolikolla on kaksi puolta, sanovat englantilaiset.

 - Miksi heti kuvaat jotakin äärimmäisyyttä? Liiallista viinan juontia ja holtitonta sukupuolielämää.

 - Liiallisuuksiin sinä itsekin sorruit siinä ahtaudessasi, huomautti Tellervo. - Askel vain ja olisit jo ollut nunnaluostarissa tai vainoamassa toisinajattelevia.

 - Niin kai. Ei ole ihme, että idän viisauksissa korostetaan kultaista keskitietä. Ihminen kai ihan luonnostaan rakastaa ääri-ilmiöitä. Ne vahvistavat hänen uskoaan siihen suuntautumiseen, jonka hän on valinnut uskonnossa tai politiikassa. Sama pätee myös musiikkiin ja taiteisiin ylipäänsä. Natsismikin osoittaa taas heräämisen merkkejä. Se liike pitää nykyään melko matalaa profiilia ainakin Euroopassa. Järjestävät rock-konsertteja ja värväävät sieltä nuoria joukkoonsa.

 - Minä olen puolestani lukenut, että uusnatsismia esiintyy nykyään myös Amerikassa. Sieltä he löytäisivätkin otollisen maaperän Ku Klux Klanin ja konservatiivisten fundamentalistien parissa. Arjalaisuutta ja ”Valkoista Valtaa” ihannoivia fanaatikkoja. Kauhia Kolmen Kopla. On sääli amerikkalaisia, kun he ovat niin kovin herkkäuskoisia. Tarvitsee vain hiukan vilautella sanaa ”turvallisuus”, niin jenkit seuraavat sivuilleen vilkuilematta johtajaansa.

 - Taistellessaan oletettuja uhkia vastaan kaukana omien rajojensa ulkopuolella heiltä jää oivaltamatta, että ”vihollinen on palannut heihin itseensä”, kuten sanotaan, arveli Mirjami. - Väkivalta ja sen estottomat kannattajat nakertavat pikku hiljaa suurvallan perusydintä: vapautta ja demokratiaa. Yksityisten ihmisten suorittamat murhatkin ovat lisääntyneet ja kohdistuvat jopa aivan tuntemattomiin ja sivullisiin kadulla kulkijoihin. Sillä tavalla menehtyy tuhansia amerikkalaisia vuosittain.

 - Huolestuttaa hieman sekin seikka, että Saksan nykyinen liittokansleri lienee uskovainen. Uskonto ja politiikka ovat vaarallinen yhdistelmä. Kuin viina ja jokin voimakas lääke. Yhdessä nautittuna tuhoisaa. Se on jo koettu Yhdysvaltain presidentin George W. Bushinkin kohdalla. Joku sotilaspastori nimitti häntä ”Jumalan oikeaksi kädeksi”.

 - Sitä hän kai uskoo olevansakin. Niinhän hunni Attilakin hyökätessään Eurooppaan kutsui itseään ”Jumalan ruoskaksi”. Tehokasta taistelua, kun on korkeampi voima kannustajana ja tukijana. Vaikka joskus ihmettelee, kenen puolella se Jumala todellisuudessa on. Ensimmäisessä maailmansodassakin molemmat osapuolet anoivat hartaina suojelusta ja voittoa kaiken Luojalta. Taitaa olla ihmisten keksintöä koko sotajumalaperiaate.    

24. KÄSKYTYSTÄ YLHÄÄLTÄ                                  

 

 - Onpa teillä ihmisillä räikeä puheääni, moitiskeli Elisa köpötellessään jälleen esille nurkastaan. Tällä kertaa hän muistutti vanhaa, harmaapartaista ukkoa.

 - Sinä se vaihdat hahmoa kuten muut paitaa tai puseroa. Muodin trendejä se sinäkin seuraat, näemmä. Muutu nuoreksi rokkariksi, niin kestät paremmin melua.

 - Saattaisi olla hyödyllistä, koska hoitohenkilökunta, siistijät ja omaiset sekä myös potilaat voimiensa mukaan huutavat kireällä äänellä kuin olisivat henkensä hädässä.

 - Kenties kokevat olevansakin, totesi Mirjami. – Minä ainakin olen loppuun kiusattu. Äänistä puheen ollen, voimmeko ollenkaan luottaa sisästämme kuuluviin vinkkeihin, kehotuksiin, jopa ääniin?      

 - Amerikkalainen ihmisoikeusaktivisti ja näyttelijä Jane Fonda kertoi, että USA:ssa oli vuoden mehevin kasku se, että presidentti Bush väittää Jumalan käskeneen hänen hyökätä Irakiin. Taisi ollakin varapresidentti Cheney tai muut öljy-, ase- ja autopohatat kuiskuttelijoina.

 - Millä tuollaiset taivaalliset äänet testaa? Ihmislapset johdetaan niin helposti harhaan, valitti Mirjami.

 - Sanotaan, että hedelmistään puu tunnetaan. Jos Bushin käskyäänien tuloksena on laiton sota ja mittaamaton määrä kärsimystä viattomille, eikö hedelmä vaikutakin melko myrkylliseltä? Ruotsin ulkoministerin Anna Lindhin surmaajakin kertoi, että ääni oli käskenyt häntä tekemään sen hirmuteon.

 - Joku suomalainen rukouksella parantaja kuvasi Jumalan ääntä lempeäksi ja miellyttäväksi, mutta pahan puolelta tuleva puhe on kovaa ja kalseata, metallista.

 - Teillä maapallon kansalaisilla on todella kiihkeä halu kokea aivan konkreettisesti ääniä tai hahmoja, huomautti Elisa. - Sillä tavalla saatte itsenne ja muut vakuuttuneiksi asian todenperäisyydestä ja tärkeydestä. Jotkut nuoret uskoon tulleet rukoilevat hartaasti, että Jumala puhuisi heille tai näyttäytyisi jossakin hahmossa. Sen jälkeen he kyllä jaksaisivat uskoa. Epäuskoiselle Tuomaalle Jeesus kyllä julisti, että autuaita ovat ne, jotka uskovat ilman näkemistäkin.

 - Entä ne ilmestykset ja enkelit?

 - Tiedemiehenne ovat tutkineet taipumusta nähdä enkeleitä, kertoi Elisa. - On todettu, että kiihkeä tunnetila, pelko, kaipaus tai toive, voi vaikuttaa aivoissa prosessin, jolloin ihminen todella aisteillaan havaitsee jotakin yliluonnollista. Jos muuten tervejärkinen yksilö omin silmin näkee rakkaan vainajan astelevan pirttiin, hän ei voi muuta kuin uskoa tuon näyn todenperäisyyteen.  

 - Tunnen erään viisikymmentä vuotta avioliitossa olleen leskimiehen, joka selvästi kuuli, miten vaimovainaja antoi hänelle ohjeitaan miehen imuroidessa huoneistoa, muisteli Mirjami kuulemaansa. – Ei kammottavaa, vaan lohduttavaa ja hellyttävää. Eräs lääkäri oikein kehotti surevaa juttelemaan puolisolleen, esimerkiksi tähän tapaan: ”Haluatko vielä toisen voileivän, kultaseni?” tai ”Hyvää yötä, rakas Kalevini.” Vaimo aivan selvästi tunsi miehensä partaveden tuoksunkin.      

 - Hulluuden ja terveen itsesäilytysvaiston välinen raja näyttää olevan veteen piirretty viiva. Hyviä öitä, Mirjami, nyt minun täytyy häippästä, koska Tellervo jo kailottaa käytävässä ja rämistelee iltapalan kanssa.

   Niine hyvineen Elisa yhtäkkiä kutistui, oheni, liukeni ja haihtui nurkan hämärään.

         

25. USKONTOFOBIAA                                                          

   

 - Mitä arvelet, Telle? Voiko jo aivan pienellä lapsella olla synnynnäinen vastenmielisyys johonkin? Sellaiseen, jonka vaistoaa vaaralliseksi tai muuten epäsuotavaksi itselleen.  

 - Miksei olisi? Monet pikkulapset ovat aika nirsoja ruokansa suhteen. Kenties liian hapan tai maustettu tai huonosti sulava herättää heissä itsesäilytysvietin, joten he kieltäytyvät sellaisesta ravinnosta. Sen takia lapset usein kieltäytyvät vihanneksista, koska ne ovat nykyaikana niin täynnä torjunta-aineita ja myrkkyjä.

 - Ruoka nyt on aika konkreettista ja selvää.

 - Samoin jotkut ovat yleensäkin varovaisempia ja harkitsevampia vaaratilanteissa. Tuskin kovin kömpelö poika viitsii kiikkua tikapuilla ja kiivetä katolle, koska tuntee kykenemättömyytensä. Taikka jatkuvasti heikko uimataito panee lapsen pelkäämään vettä. Tietää omat rajoituksensa. Tai hintelä kaveri ei mene haastamaan riitaa suurempien poikien kanssa.

 - Entä voiko olla aivan atavistista inhoa uskontoa kohtaan?

 - Tunnetko jonkun sellaisen, ihmetteli Tellervo.

 - Minä itse olen sellainen.

 - Sinäkö? nauroi   Telle. – Sinähän olet aikonut tulla papiksi ja opiskellut teologiaa vuosikaudet. Järjetöntä.

 - Niin se vaan on, huokasi Mirjami surullisena. – Olen tässä ehtinyt ajatella lapsuuttani ja niitä tuntemuksia.

                                         

   Mirjamin vanhemmat olivat jossakin vaiheessa asuneet vanhassa piharakennuksessa, jossa ei ollut sisävessaa. Tytär oli silloin ollut viisivuotias. Hän oli saanut joltakin opettajalta lahjaksi vanhan raamatunhistorian, koululaisille tarkoitetun, mutta ei mitenkään silotellun tai sensuroidun.

   Tyttö oli istunut potalla ja lukenut sitä kirjaa. Mieleinen ja hän oli lukenut sen peräti kolmeen kertaan, mutta aina vain Getsemanen tapahtumiin asti. Sen verran hän tiesi jo ennestään Jeesuksen kärsimyshistoriasta, että jotakin kamalaa tapahtuisi kirjan loppupuolella. Siispä hän jätti lukemisen aina kesken. Hirvitti ja pelotti.    

 - Kun olen tässä muistellut lapsuuttani, sieltä pulpahtaa esille monia samansuuntaisia kokemuksia. Vuosikausia minulle oli uskomattoman vastenmielistä lähteä kirkkoon tai muihin hengellisiin tilaisuuksiin. Jopa sellaista musiikkia pidin jotenkin kammottavana.

 - Jospa vanhempasi olivat sinua liikaa patistaneet tutustumaan niihin asioihin, arveli Tellervo.

 - Ennemminkin päinvastoin. Sain lähteä tai olla lähtemättä. Eräänkin kerran tallustelin viiden metrin päässä vanhempieni perässä. He eivät vilkaisseetkaan minuun, paitsi tarkistaakseen erään leveän kadun kohdalla, olinko päässyt turvallisesti yli. Muistan, kuinka kiukkuinen olin, ja toisaalta syyllisyys kalvoi.

 - Sinnittelit niin harvoin vanhempiesi tahtoa vastaan, että tuollainen hiljainen vallankumous oli ehkä tarpeen, ettet kokonaan olisi tullut alistetuksi.

 - Radion aamuhartaudet ja jumalanpalvelukset olivat voimille käyviä. Ne kuunneltiin aina kaikki alusta loppuun. Jokin surkea, uikuttava virsi kajahteli lopuksi ja päästi armeliaasti piinasta taas sillä kertaa. Pääsiäispyhät olivat kaikkein kammottavimmat, se synkkä, vertatihkuva rääkkäyssanoma. Jouluna oli sentään joulupukki, lahjat, syöminen, vierailuja ja muuta hauskaa. Siiri-tädin luona meno vain jatkui ja vielä korostetumpana ja ankeampana.

                         

 - Joku on verrannutkin uskontoa ja viinaa toisiinsa. Samoin on sanottu, että uskonto on morfiinia kansalle. On ihmisiä, jotka ovat aivan luonnostaan raittiita. Tulevat huonovointisiksi alkoholista tai tupakasta. Jos sinäkin olet allerginen, jopa absolutisti uskontoihin nähden, naureskeli Tellervo. – Miksi pitäisi pakottautua tekemään jotakin vastoin tahtoaan. Monissa tapauksissa keho itse ilmaisee, minkälainen ruoka on parasta ja sopii juuri kyseiselle tyypille. Se vaistomainen ravinnon valinta vain tukahdutetaan jo lapsena, kun pakotetaan pienokainen syömään ylen änkensä.

 - Olin kerran Siiri-tädin kanssa Roomassa, jatkoi Mirjami. – Hän oli vallan haltioissaan ja otti päämääräkseen käydä kaikissa Rooman kirkoissa. Vierailumme päättyivät pyhäkköön numero kaksikymmentä. Niitä on kuulemma ainakin 400.  

 - Olen minäkin niitä nähnyt. Juhlallisen kauniita ja täynnä vanhaa, arvokasta taidetta.

 - Minusta ne olivat värisyttävän karseita, kuten katakombitkin. Veistoksia, joissa ilmeet ja asennot kuvastivat mitä suurinta tuskaa. Sellaistako tuottaa se suuri rakkauden ja toivon uskonto? Yökötti. Marttyyreja ja kamppailuja. Viimeistä tuomiota ja uhkaa. Sairasta ja vistoa.

 - Riippuu varmasti tunnelmasta, millaisena jonkin taideteoksen kokee, mietti Telle. – Tunteisiinhan uskonnoissa vedotaan. On mystisiä rituaaleja, ylenmääräistä kumartelua ja ristinmerkkejä, kiihottavia tuoksuja, vaikuttavaa musiikkia, koskettavia maalauksia ja kyyneliin kirvoittavia saarnoja. Sama systeemi kutsuu toisia luokseen ja toisia sen sijaan vierottaa.

 - Joku ortodoksi toi minulle suitsutuskynttilöitä. En pystynyt polttamaan niitä. Päätä särki ja mahaa väänsi. On kyllä sanottu, että rituaaleja ei enää siinä vaiheessa tarvita, kun on päässyt henkisesti ylemmälle tasolle. Helikopteri nousee suoraan maasta korkeuksiin eikä pitkä, näännyttävä kiitorata ole enää tarpeen.

 - Eräs ystäväni pelkää lentämistä, kertoi Tellervo. - Hän ottaa kovan tujauksen viskiä kestääkseen ne tuskat. Jos sinulla on uskontofobia, käytä samaa huumausmenetelmää, kun nouset saarnastuoliin selostamaan Vanhan Testamentin kauhukertomuksia tai joudut esittelemään jollekin ryhmälle keskiaikaisen kivikirkon seinämaalauksia.

 

26. SAA OLLA SELLAINEN KUIN ON                                  

 

   Rovasti Vähänikko vääntäytyi ovesta sisälle ja rojahti raskaasti vuoteen vieressä olevaan tuoliin. Piteli huohottaen sydänalaansa ja pyyhki hikeä otsaltaan.

 - Voitko huonosti? kysyi Mirjami huolestuneena. – Tässä on vettä, ole hyvä.

 - Kiitos tyttöseni, pitäisi laihduttaa, mutta kun ei ole sitä sisua. Ei ihme, että päihteistäkin on niin vaikeata päästä eroon. On taas ollut tavallista raskaampi yönseutu. Markulla on ollut yskää jo monta viikkoa. Tuuraan välillä Kerttua, että hän saisi edes vähän aikaa nukkua.

 - Kovilla te olette molemmat poikanne kanssa. Ihan ihailla täytyy uhrautuvaisuuttanne ja kärsivällisyyttänne.

 - Niin se on. Raskas taakka, ja joskus mietin, johtuuko se niistä minun nuoruudensynneistäni.

 - Älä sellaisia ajattelekaan, Varmaankin kaikki on anteeksi annettu. Kehitysvammaisia lapsia voi syntyä mihin tahansa perheeseen. Ei se ole kenenkään syy.

 - Näin Kerttukin ajattelee, mutta hänellä onkin niin kummallinen luonne. Sellainen joustava. Tuntuu vain niin toivottomalta, kun kehitystä ei tapahdu.

 - Onhan Markku oppinut kaikenlaista omassa koulussaan. Opettajatkin ovat kehuneet sitä edistystä, koska poika pystyy senkin verran huolehtimaan itsestään.

 - Mutta että jo yli kymmenenvuotias. Välistä tuntuu, että koirammekin on pidemmällä kuin tämä lapsiraasu. Viisaampi ja oppivaisempi. Minulle pojan syntymä oli kova pala.

 - Ettekö yhtään aavistaneet etukäteen?

 - Emme hitustakaan. Onneksi ei tehty lapsivesitutkimusta.

 - Onneksi?

 - No saimmepas ainakin ne odotusajan kuukaudet iloita uudesta tulokkaasta. Tyttäret alkoivat jo olla niin suuria. Kerttu se tointui nopeammin. Sanoi, että kun emme kerran voi mitään asialle, otamme sen sellaisenaan ja teemme parhaamme. Säälittää vain, kun vaimolta jäi mieleinen työkin näitten perhevaikeuksien takia.

 - Kerttu on ihana ihminen. Ei katkeruutta eikä kademieltä. Sanotaanhan, että kauheinta maailmassa ovat katkerat silmät. Minusta vaimosi on oikein kristityn esikuva.

 - Onkin vaikka hieman lepsu uskossaan ja turhan vapaamielinen. Hyväksyy melkein mitä tahansa. Olen häntä siitä kyllä toruskellut, mutta eihän se auta. Luonne kun on sellainen.

 - Eikä tarpeeksi sisua vaihtaa äkäisemmälle vaihteelle, nauroi Mirjami. – Saat olla kiitollinen kumppanistasi. Hänen kehtonsa ääressä seisoi varmaankin liuta hyviä haltiattaria.

 - Enkeleitä, korjasi rovasti oikeaoppineesti. – Minä taistelin kaikilla mahdollisilla rintamilla. Ensin en uskonut koko vajavaisuuteen ollenkaan, sitten suutuin ja pommitin lääkäreitä ja sairaaloita, sitten rukoilin, ja sitten päivittelin, että missä on vika. Missä suojelusenkeli piilotteli pojan syntyessä?

 - Tutkimattomia asioita on niin paljon, huokaisi Mirjami surullisena. – Täytyy vain kestää ja luottaa, että kaikki kääntyy parhain päin.

 - Ei Markun tapauksessa ainakaan, mutta itse koin vähitellen merkillisen muuttumisen suhtautumisessani poikaan. Päätin antaa hänen olla juuri sellainen kuin hän on ja iloita, jos ilmenee vaikka kuinkakin pientä muutosta parempaan.

 - Niin on varmaankin viisainta.

 - Sitten se ajatustapa levisi muillekin aloille. Koira, tyttäret, jopa vaimo. Olkoot mitä ovat. Kai sillä jokin tarkoitus on olevinaan. Sitten muutkin eläimet. Hidas ja hermoille käyvä kilpikonnamönkijä, pihakoivussa rääkyvät varikset ja metsässä inisevät ötökät. Olkoot, Luojan luomat. Kai rikkaruohoillakin on jokin tehtävä tässä matoisessa ja epätäydellisessä maailmassa. Nokkoset ja ne riivatun takiaiset kasvimaan laidalla. Et voi kuvitellakaan, minne asti olen laajentanut sitä ”antaa olla” -näkemystäni.

 - Et minuun ainakaan, koska jatkuvasti yrität pakottaa minua papiksi, harmitteli Mirjami.

 - Noo siltä se ehkä tuntuu. Voi olla, että olen liikaa painostanut sinua, mutta minusta on sääli, jos et osaa etkä uskalla käyttää lahjojasi ja leiviskääsi, koska sinusta tulisi hyvä ja vilpitön evankeliumin julistaja. Tee niin kuin haluat ja mikä oikealta tuntuu.

 - Kiitoksia. Odotas, kun fundeeraan. Ehkäpä ulotat suvaitsevaisuutesi myös epäorgaaniseen luontoon: tulivuoriin, meriin, kallioihin ja kiviin?

 - Kyllä kyllä, mutta menepäs vielä pidemmälle.

 - En ymmärrä. Siis henkiolentoihin asti. Ethän noteeraa haltiattaria etkä tonttuja etkä aaveita. Enkeleitäkö tarkoitat?

 - Marssi yhä vaan eteenpäin, komensi Vähänikko.

   Mirjami oli vaiti ja kummasteli mielessään, mistä oikein oli kyse, mutta rippi-isä jatkoi:

 - Tarkoitan, että annan Jumalankin olla juuri sellainen kuin Hän on. En yritä muokata Häntä mieleisekseni. En enää tolvaa Hänen luokseen lista kädessä ja latele määräyksiäni: Paranna Markku. Toivoa voi ja rukoillakin, mutta paras rukous on ”Tapahtukoon sinun tahtosi”.

 - Kuulostaa hienolta. Ihmiset ovat kautta aikojen muovanneet jumaliaan omaksi kuvakseen. Vaikka he eivät muotoilisikaan patsaita tai kuvia Herrastansa, he istuttavat Häneen omia käsityksiään, päähänpinttymiään, ominaisuuksiaan ja vajavaisuuksiaan. Ei ihme, että maapallollamme vallitsee sellainen kaaos ja taistelu. Jos jo jumalatkin ovat arvovallasta keskenään kamppailevia hirviöitä ja kostajia, niin mitä sitten ovatkaan ihmispoloiset.

 - Ehkäpä Raamatun kielto, ettei saa pitää muita jumalia Hänen rinnallaan, tarkoittaakin, ettei saa itse luoda palvottaviksi sellaisia henkiolentoja, jotka ovat Korkeimman irvikuvia. Lähden tästä taas päästämään Kertun ostoksille. Siunausta, rakas rippilapseni.

 

27. YSTÄVÄ SÄ LAPSIEN                                      

 

   Eräänä päivänä Tuomo ja Mirjami vertailivat ikiään. Molemmat olivat vielä alle kolmenkymmenen.

 - Luulin, että olet paljon nuorempi, päivitteli Mirjami. – Olet niin hyvin säilynyt. Hoikka ja terveen näköinen. Elämän lika ja loska ei ole vielä turmellut ja rypistänyt sinua.

 - Minä jos kukaan tiedän elämän pimeästä ja synnillisestä puolesta. Eikö tätisi ole kertonut?

 - Ei, vaan hän aina sanoo, että olet kunnon poika ja vahvasti uskomassa.

   Tuomoa hymyilytti.

 - Niinpä niin, nykyään, mutta elämäni on ollut tosi rosoista. Lähes kaiken olen kokenut. Tupakoinnin aloitin jo kymmenvuotiaana. Oikea ketjupolttaja.

 - Kerro mitä tapahtui.

   Tuomo oli menestynyt varsin huonosti koulussa. Lukihäiriötä ei ymmärretty opettajien eikä kavereiden taholta. Häntä pidettiin jotenkin tyhmänä. Näinhän on usein kuulovammaistenkin kohdalla. Kun toinen ei kolmannenkaan kysymyksen jälkeen ole perillä, missä mennään, hän alkaa käydä toopesta. Sen sijaan jos tyypillä on paksut linssit nokallaan, hänet mielletään professorin aluksi.

   Peruskoulu tuli jotenkuten käytyä, mutta sen jälkeen alkoikin se ajelehtiminen. Poika löysi itselleen pakotien. Hän tutustui jengiin, jossa puuhattiin kaikkea mahdollista normaalista poikkeavaa, varkauksiakin. Tuomo käytti viinaa ja monen sortin huumeita. Epämääräiset naisystävät kuuluivat myös kuvioon. Ihme, ettei hän sairastunut niistä suhteista.

   Nuorukainen oli tyytyväinen ystäviinsä, koska jokaisessa oli jotakin vialla. Hänen lukihäiriötään ei noteerannut kukaan. Eräs kaveri oli pilannut kuulonsa kovalla musiikilla. Eräältä oli mennyt silmä tappelussa, ja hän käytti mielenosoituksellisesti mustaa lappua sen päällä. Merirosvojengiksi heitä nimitettiinkin. Pari kaveria änkytti ja aina jollakulla oli viiltohaavoja jaloissa tai käsivarsissa sekä murtumia pitkin ruumista. Lisäksi se tolkuton päihteitten nauttiminen aiheutti muutakin sairautta: ripulia, oksentelua ja myös flunssaa, koska he joutuivat varsin taajaan yöpymään ulkosalla. Ensiapuasemat ja putkat olivat tuttuja paikkoja.

                                 

   Näissä merkeissä kului monta vuotta. Sitten eräänä iltana vakavamielinen velipoika päätti väkisin viedä Tuomon nuorten päihdekokoukseen. Se pidettiin kirkon tiloissa. Nuorempi veli sinnitteli aikansa, mutta valtavan pizzan jälkeen hän viimein suostui lähtemään tilaisuuteen.

   Seurakuntasalissa oli noin kymmenkunta nuorta, römeä-ääninen pappi ja silmälasiensa takaa vilkuileva tyttökanttori. Yksi kuulija nukahti kesken, ja hänet tuupittiin penkille pitkäkseen. Yksi melusi ja raivosi niin äänekkäästi, että muitakin jo pelotti, ja hänet kirkkoherra itse kantoi karhunkämmenissään kadulle.

   Tuomo istui veljensä vieressä ja kiukutteli kaiken aikaa. Näytteli keskisormeaan, tosin vain edessä istuvan takana. Kerran jo nousi seisomaan, mutta veli kiskoi hänet takaisin

 - Senkin kusipää, sähän lupasit tulla. Saat oksentaa sen pizzan ulos, jos karkaat, raukkis.

   Veli oli uskovainen, mutta hän hallitsi tilanteeseen sopivan kielenkäytön, joten Tuomo lysähti paikalleen ja alkoi sähistä. Sanoi pappi mitä hyvänsä, Tuomo letkautteli vastalauseita. Hän otti virsikirjan ja taitteli puolet sivuista koirankorville. Veli ei uskaltanut kieltää. Sitten Tuomo alkoi puoliääneen mutista ulkoa kaikkia niitä kirosanoja, joita hän muisti.

   Hän sekosi sanojen 41 ja 42 välissä, suuttui ja ärjäisi papille:

 - Haista vittu, jättipölvästi, sorkit pilalle räknäämiseni.

 - Haista ite, senkin laiheliini ja ääliö, oli hengenmiehen välitön reaktio. – Kanttori, laula jotakin, joka viihdyttää noita penteleen kakaroita.

   Lilaan pukeutunut, eteerinen naiskanttori säesti itseään uruilla ja aloitti veisaamisen, johon pappi yhtyi todella komealla bassollaan. Urkujen, kanttorin ja papin muodostama trio voitti melullaan seurakunnan sähläyksen, joten Tuomonkin oli pakko kuunnella.  

   ”Ystävä sä lapsien, katso minuun pienehen. Minne käynkin maailmassa, sinä olet hoitamassa. Onni täällä vaihtelee. Taivaan Isä suojelee.”

   Tuomo aikoi juuri tukkia korvansa käsillään, kun hänen viereensä ilmestyi pieni olento.

 - Oliko se enkeli? kuiskasi Mirjami järkyttyneenä.

   Kaikkea muuta. Se oli ollut noin kuusivuotias poika, joka oli selvästi kehitysvammainen. Hän nojasi vaivalloisesti pöytään ja tuijotti ulkonevilla silmillään Tuomoa. Kuin sammakko. Paksuhuulinen suu auki, vinossa. Sammakkoprinssi. Sitten poika ojensi kätensä, avasi sen ja tarjosi Tuomolle mustaa lakritsinpalaa. Pieni hikinen kämmen oli aivan mustana makeisesta.

   Hämmentyneenä Tuomo otti lahjan vastaan, kuiskasi kiitoksensa ja pisti mustan möykyn suuhunsa. Se maistui makealta. lämpimältä ja hyvältä. ”Missä äitisi on”, nuori mies ehti kysäistä, kun pappi puuttui asiaan.

 - Markku on minun poikani. En saanut mistään lapsenvahtia, joten otin hänet mukaani. Toivottavasti hän ei häiritse.

   Jostakin syystä kuulijat alkoivat hoivata Markkua. Joku tarjosi karkkia ja jollakulla oli hauska tarra mukanaan. Eräs pojista auttoi pikkukaverin tämän isän luokse alttarille. Loppuajan he kuuntelivat tai olivat ainakin hiljaa. Viimeisen virren jälkeen pappi kysyi, halusiko joku tulla juttelemaan hänen kanssaan. Epäröimättä Tuomo oli nostanut kätensä. Se oli ollut ihmeen kevyt.

                                 

 - Siitä se alkoi, totesi nuorukainen rauhallisesti. – Sinä yhtenä yönä minulta meni himo päihteisiin. Tietysti oli vielä joskus vieroitusoireita, mutta ne hoidettiin lääkkeitten avulla. Uusi elämä oli alkanut ja totaalisesti. Varuillani saan olla, mutta vielä olen pysynyt kuivilla. Paljon työtä ja tehtävää ja ystäviä.

 - Ja se pappi oli Vähänikko, eikö vain?

 - Niin oli. Hänelle ja pikku Markulle saan olla kiitollinen paljosta, ja tottahan toki Jeesukselle. Ymmärrät, etten välitä juuri kyseenalaistaa mitään uskoa koskevaa, koska olen itsekin niin huteralla pohjalla. Yksi ryyppy, ja taas on helvetti valloillaan. Joudun toki maksamaan tästä jotakin. Luovun vapaudesta tulkita teologiaa omalla tavallani, mutta vastalahjaksi saan vapauden päihteistä.

 - Ehkä myöhemmin? arveli Mirjami varovaisesti. – Ehkä myöhemmin maailmankuvasi avartuu, ja uskallat ajatella omilla aivoillasi.

 - Siihen asti ajattelen mieluummin sydämellä, myhäili Tuomo leppoisasti. – Väkisin ei mitään saa.

 - Ei miestäkään, mutisi Mirjami mietteissään ja korjasi sitten nopeasti: - Eikä muutakaan, eikä ole väliäkään. Menee niin kuin hyvä on.

 

28. PUUJUMALA                                                        

 

 - Voi kun Jumala olisi jotakin konkreettisempaa ja helpommin havaittavaa, huokaili Mirjami Elisalle. – Silloin jaksaisin uskoa ja palvella häntä.

 - On oikeastaan viisasta, ettei Jumalasta saa tehdä kuvia, kuten on laita islamissa, juutalaisuudessa ja teidän kristinuskossanne. Siihenhän sitä on pyritty, että ajatusmaailma muuttuisi edes hiukan henkisemmäksi ja hengellisemmäksi. Jo varhaiskristillisellä ajalla gnostilaiset olivat sitä mieltä, että pelastuminen ei tapahdu kirkon kautta vaan salaisen tiedon avulla ihmismielessä. Vapautumista askel askeleelta aineen ja jälleensyntymän kahleista. Lähdettäisiinkö taas retkelle menneisyyteen?

 - Kivaa, sillä siellä pystyn jälleen kävelemään normaalisti. Kuinka kauaksi aioit minut tällä kertaa kuljettaa? Toivottavasti ei aivan ammoisiin aikoihin ja jonkun kauhean luolamiehen jahdattavaksi.

 - Ei huolta. Matkaamme vain 1900-luvun alkuun. Kuvailepa, mitä tuolla näkyy.  

                                     

   Lumisen aron keskellä viiltävässä viimassa ja tuiskussa törröttää muutamia puuparakkeja. Ympärillä touhuaa miehiä, myös suomalaisia. He ovat lähteneet Lapin työttömyyttä pakoon ratatöihin Murmanskin lähelle. Viisi nuorta miestä on juuri saapunut paikalle. Rakennusten edessä näkyy paaluja ja puomeja, joihin on sidottu hevosia. Miehet löytävät viimein vapaankin paikan, ja komea, vaalea Eetu sitoo Pollensa erääseen matalaan pylvääseen oven pielessä.

   Juuri kun he ovat aikeissa siirtyä sisätiloihin lämmittelemään ja syömään eväitään, joka puolelta lähestyy pieniä, tummia, vinosilmäisiä kavereita. Ehkä kirgiisejä. He piirittävät suomalaiset ja alkavat kiivaasti molittaa omalla kielellään. Viittilöivät Eetuun ja hevoseen päin ja tunnelma kiristyy uhkaavasti. Vihaisia ilmeitä ja huitomista.                                                                                                      

 - Ehkä täällä on määrätyt paikat varattuina eri kansallisuuksille, tuumii Eetu, kun paikalle tulee suomalainen tulkki

 - Olet karkeasti häväissyt noitten miesten jumalaa, toruskelee tulkki. – Siitä he ovat närkästyneet.

   Suomalaiset ovat aivan äimänä ja katselevat ympärilleen, mutta missään ei näy kuvapatsasta tai mahtavaa kiveä, jota olisi voinut pitää palvonnan kohteena.

 - No se on tuo paalu, valistaa tulkki hölmistynyttä Eetua. – Siirrä konisi hopusti pois.

   Eetu tarkastelee paalua lähemmin, mutta ei huomaa siinä mitään erikoista. Ehkä joitakin rosoja ja kohoumia, mutta muuten tuiki tavallinen harmaa pölkky. Lauhkeana ja rauhaa rakastavana miehenä hän kuitenkin irrottaa hevosensa ja siirtää sen puomin luo muitten joukkoon. Kirgiisit pulisevat vielä hetken aikaa, mutta hajaantuvat sitten omille teilleen.

                             

 - Siis he olivat viisaampia ja sivistyneempiä kuin ne nykyajankin uskovaiset, jotka ovat valmiita syyttämään eriuskoisia pyhyyden häpäisemisestä ja jopa tappamaan heidät, tuumiskeli Mirjami. - Näillä pikkumiehillä ei näkynyt edes aseita, vaan he ilmaisivat mielipahansa varsin hillitysti.

 - Ei siitäkään kovin pitkä aika ole, kun teidän demokraattisessa ja suvaitsevaisessa Suomessanne sellaisen loukkauksen varjolla kirjailijoita ja taiteilijoita haastettiin oikeuteen jumalanpilkasta. Pelkkien kirjojen tai kuvapatsaitten perusteella. Käsittämätöntä, että sellaisen pilkasta, jota ehkä ei ole olemassakaan, langetetaan maallisiakin tuomioita.

 - Ja vaikka Jumala olisikin olemassa, tuskin Hän alentuisi ihmisten touhuamisista tai töhertelyistä loukkaantumaan. Ymmärtäähän jokainen äiti ja isäkin, että kolmivuotiaan leperryksiä ei kannata ottaa todesta. Ihmiset siis pitävät kaiken Luojaa kehittymättömämpänä kuin jotakin nuorta äitiä. Siinä vasta olisi jumalanpilkkaa kerrakseen. Tehdä jumalasta ihmisen kaltainen. Pikkumainen, epäoikeudenmukainen, riitaisa, kostonhimoinen, raadollinen, julma ja koko luomakuntaa tuhoava.

 - Jos mikä on jumalanpilkkaa, niin se, kun 36-vuotias liikemies ajoi Audillaan Helsingissä seitsemänvuotiaan pikkutytön päälle suojatiellä. Tyttö oli aloittamassa ensimmäistä koulupäiväänsä. Ihmisestähän sanotaan, että Jumala loi hänet omaksi kuvakseen. Noinko huolettomasti sitä vain voidaan tuhota ja hävittää Luojan luomuksia?

 - Ja koko karmea sodankäyntinne, jatkoi Elisa. - Voi tätä teidän maailmaanne ja sen pyhiä asioita. Jos joku olisi kolhinut sitä loistoautoa, hän olisi monen mielestä syyllistynyt suurempaan rikokseen kuin mitä on ihmishengen riistäminen. Kultainen vasikka, mammonan haltioitunutta palvontaa, autojumalat, piittaamattomuutta ja ihmisen ylimielisyyttä. Nyt ohjastelen sinut taas takaisin huoneeseesi. Heipä hei, täältä tullaan.      

 

29. PALVONTAA                                                          

   

   Tellervo piipahti ystävättärensä luona ennen kotiin lähtöään.

 - Ihmiset kaipaavat jotakin käsin kosketeltavaa uskomisensa tueksi, sanoi Mirjami. – Kun Jumala ei riitä, otetaan avuksi esineet. Hypistellään hartaina rukousnauhoja. Ortodokseilla on taidokkaasti maalattuja ikoneita, joiden edessä tehdään ristinmerkkejä ja osoitetaan kiitollisuutta ja palvontaa, todella tunteikkaasti. Roomassa kävimme Siiri-tädin kanssa kirkossa, jossa uskovaiset suutelivat Pietarin patsaan ukkovarvasta. Se oli kovasti kulunut siitä pussailusta.                                                                                                                          

 - Hirvittää se bakteerimäärä, mikä siinäkin rituaalissa siirtyy henkilöstä toiseen, päivitteli Tellervo. - Tai kenties vaikutus onkin päinvastainen. Vaihdetaan viruksia ja muita pikkuriiviöitä ja lisätään samalla immuniteettia ja vastustuskykyä.

 - Siis jonkin tyyppistä uskovaisuudella rokotusta, tuumi Mirjami. - Tai voi olla, että se hurskas tunnelma ja palvonnan kohde varjeli kansaa sairastumiselta. Pyhäinjäännöksillä ja rukousnauhoilla on loistavaa menekkiä kaikissa uskontokunnissa. Oikeastaan taikakaluja, joilla jopa uskotaan olevan parantava vaikutus. Vaan puupölkky taikka ikoni. Onko niillä niin suurta eroa? Paitsi taiteellisessa mielessä ja rahallisesti.

 - Lapissa kristityt raivasivat tieltään saamelaisten seidat ja pyhät kivet. Aiheuttivatko nuo palvonnan kohteet niinkään paljon tuhoa ja kärsimystä kuin kristinusko kaikkine kummallisuuksineen ja väkivallantekoineen? Shamaanejakin vainottiin. Ei hyväksytty yhteyksiä tuonpuoleiseen, vaikka sitä samaa kai kristillinen uskokin yrittää, ehkä vain huonommalla menestyksellä. Hurmoksessa ne ovat helluntailaiset ja lestadiolaisetkin ylistäessään ”Halleluja” -huudoillaan tai ”Ole kiitetty Herra Jeesus” -lauseillaan sitä samaa Jumalaa, jota muutkin ihmiset ovat kaivanneet ja tavoitelleet vuosituhansia.

 - Shamaanit sentään yrittivät parantaa ihmisiä, jatkoi Mirjami. - Mutta monet kirkkokunnat eivät hyväksy sitäkään, vaikka väittävät, että Jeesuksen aikana se oli sallittua. Ihmeteot ja kielillä puhuminen. Kuitenkin Jeesus lupasi opetuslapsilleen, että he tekisivät samoja tekoja ja vielä suurempiakin. Jos nyt uskovaiset tiukasti pitävät kiinni raamatun jokaisesta kirjaimesta, mikseivät sitten hyväksy kaikkia kohtia?

 - Sairaitten parantamiseenkin varsinaiset kirkkouskovaiset suhtautuvat vierovasti, vaikka kyllä sen hyvin ymmärtää, kun on olemassa niin paljon hurmahenkisyyttä ja epärealistista ongelmien hoitamista.

 - Kaikki uskonnot ovat muutenkin mahdottoman ristiriitaisia, suorastaan paradoksaalisia. Ekumeeninen liike yrittää etsiä sitä, mikä on yhteistä. Kinaa ja ylitsepääsemätöntä oppiristiriitaa tulee silti jutusta kuin jutusta. Pohjoisen herätysliikkeessä eräs kokonainen siipi joutui lähtemään vanhoillissuunnasta 1960-luvulla, kun väittelyä syntyi siitä, joutuuko kastamatta jäänyt lapsi kadotukseen.

 - Voi hyvä tavaton, päivitteli Tellervo. - Pitäisivät ennemmin huolta nykyään elävistä palleroista, joita ”Äärimmäisen oikeuden” ja pyhien päähänpinttymien vuoksi surmataan kuin kärpäsiä. Jeesuskin varoitti kirjanoppineita ja julisti, että sapatti on tarkoitettu ihmistä varten, hänen virkistyksekseen, eikä päinvastoin. Antaisivat jo olla ja tyytyisivät Muumi-peikon viisauteen, että kaikki on niin epävarmaa ja siksi juuri turvallista.

 - Nyt keksin. Perustetaan uusi, puhdasoppinen uskonto Muumi-perheen ympärille, innostui Mirjami sanailemaan. – Pyhä perhe. Sitten laaditaan tiukkoja lakeja ja uskon kynnyksiä. Vaadittaisiin muumillista opiskelua yliopistossa valtion tuella, nimitys vakinaiseen, kunnioitettuun kirkkoherran virkaan ohjastelemaan uskollista kanalaumaa ja lopuksi pääsy nauttimaan kunnon eläkettä sekä jälkipolven muistin virkistämiseksi näköismaalaus seurakunnan kanslian seinälle. Hurskas muumittu rovasti.                                                                                                                                                

                                 

 - On Jumalaa sitten olemassa tai ei, ainakin hän on varmaan täysin erilainen kuin mitä ihmiset omassa korskeudessaan ja kaikki tietäväisyydessään luulevat ja uskottelevat, arveli Mirjami. - Se on ainakin hyvä ja positiivinen asia, koska jos Luoja olisi ihmisen kaltainen, se olisi todella katastrofaalista ja julmaa.

 - Joku tiedemies väitti vakavalla naamalla, että ihminen on evoluution huippu. Kamalampaa arviota en ole kuullutkaan. Mikä häpeä. Häpeän olla ihminen. Apinoiden planeetallakaan ei voisi olla surkeampi järjestys ja elämänmeno.      

 - Sääli vain, että enkelit itkevät kauniit silmänsä punaisiksi tämän luomakunnan kruunun töppäilyjä, valitti Mirjami.

 - Tai he nauravat vatsansa kipeiksi, irvaili Tellervo. - Oikea maailmanhistorian, ei kun maailmankaikkeuden röhönauru.

 - Kaikki uskonnot pitäisi määrätä katkolle eli jäähylle. Ainakin sadaksi vuodeksi. Sittenpä nähtäisiin, miten siinä käy. Entä sellainen ihmiskunta, joka on tyystin ilman uskontoa?

 - Tuskin se kovinkaan paljon hirveämpää jälkeä jättäisi. Vaikka onhan sellaisestakin maailmankuvasta jo näyttöä, kuten Leninin ja Stalinin Neuvostoliitto ja julmiin kidutuksiin syyllistyneet  punakhmerit kommunistisessa Kambodzassa sekä nykyäänkin Kiina ja Pohjois-Korea, mutta hirviöitä sitä on uskovaistenkin isännöimissä valtioissa. Pitäisi tehdä puolueeton tilasto sen tiimoilta, kummat ovat vaarallisempia: jonkin uskonnon edustajat vai ateistit.

 - Valon pilkahduksia on toki molemmin puolin, myönsi Mirjami. - Suunnaton määrä lähimmäisen rakkautta ja vastuuta toisista ihmisistä ja yhteiskunnasta, vieläpä koko maapallosta. Miten sellaista eettisyyttä osattaisiin istuttaa koko ihmiskuntaan? Geeneihinkö pistoksia? Kasvatuksella? Esimerkillä? Uudenlaisella uskonnolla? Mystisellä valistuksella ja valaistumisella toisesta ulottuvuudesta?

 - Ei ainakaan enää uskonto-nimikkeellä, koska se on liian rasitettu ilmaus, tokaisi Tellervo. - Uskonto ei ole osoittautunut hyväksi eikä sen paremmin tiedontokaan, jos nyt keksisimme uuden nimityksen järkeisopille ja pelkän kylmän tietomäärän lisäämiselle. Entä olisiko slangisana ”uskikset” tuoreempi ja viattomampi termi uskovaisille?

 - Nyt joku tiedemieskin tutkii sitä, että kuuluuko uskominen ihmisen perusolemukseen. Onko se välttämätön osa persoonallisuutta. Onko se jotakin sellaista, joka auttaa evoluutiossa, vie eteenpäin, rohkaisee ja antaa luottamusta tulevaisuuteen. On siis jotakin positiivista ja itsesäilytysvaiston mukaista.

 - Auttaahan rukouskin siinä mielessä, että jaksaa ja uskaltaa paremmin ryhtyä työhön ja elämäntaisteluun, tuumi Tellervo. - Ei masennu vastoinkäymisistä, kun kokee olevansa Korkeimman suojeluksessa ja johdatuksessa.

 - Siis vaikka sitä Korkeinta ei olisi edes olemassakaan?

 - Niin tai paremminkin riippumatta siitä, millainen hän on. Ei kuitenkaan pelottava, negatiivinen eikä vihaa ja kostoa kylvävä.

 - Ei se, että ihmisillä on tarve uskoa ja kaipuu tuonpuoleiseen, vielä todista jumalan olemassaolosta, vaikka toisaalta sanotaan, että kaikki, mitä ihmismieli voi kuvitella, saattaa joskus toteutua. Vaikkapa seuramatka Jupiter-planeetalle.

 - Ajatuksissa se jo toteutuukin, mietiskeli Tellervo. - Kuvittelen olevani Pariisissa ja terve menoa, siellä ollaan. Ehkä mielikuvitus- ja unimaailma sittenkin on heijastusta toisesta todellisuudesta. Rikkinäisen ja vääristelevän naurutalopeilin välityksellä.

 - Niinhän apostoli Paavalikin sanoi, että nyt näemme kuin kuvastimesta, mutta silloin kasvoista kasvoihin, siteerasi Mirjami.

 - Mikäs ettei, mutta on hullua ja irvokasta, että viallisen peilin antamaa kuvaa palvotaan ja sen nimissä vainotaan erilaisen peiliromun omistajaa.

 - Joopa joo, joku taiteilija maalaa kaupunginjohtajasta kuvan peilirämän antamien vinkkien mukaan. Taitaisi kaupunginisä raivostua.

 - Tai sitten ei, nauroi Tellervo. – Johan taiteilijoille selityksiä riittää vaikka kivikasan tulkitsemisessa tuoksuvaksi ruusutarhaksi. Taiteesta, muodista ja politiikasta, sen paremmin kuin uskonnostakaan ei kannata kiistellä. Siis sormi suulle.

 - Voi kun tietäisi enemmän ja osaisi rakastaa paremmin, huokaili Mirjami.

 - Minäpä tiedän sen verran, että nyt sitä painellaan kohti supermarketia. Ostan sinulle huomiseksi niitä himoitsemiasi suklaapusuja. Hyviä öitä, sinä kohtalaisen herttainen ihmisolento, hyvästeli Tellervo ystävättärensä hymyssä suin.

 

30. HÄKKEJÄ JA OHJENUORIA                              

 

   Eräänä iltana Elisa istuskeli kaapin päällä ja heilutteli pitkiä koipiaan. Toinen oli tuuheitten, mustien karvojen peitossa.

 - Miksi teidän ihmisten maailmassa kaiken pitää olla niin monimutkaista ja kivuliasta? Olen kokeillut taivaaseen asti ylistetyn karvanpoistoaineen vaikutusta. Kestin sitä aikani, mutta jouduin keskeyttämään. Kutitti, kirveli ja punoitti. Inhottavaa.

 - Miksi sitten lankesit siihen? Olisit vain taikonut itsellesi silkosääret. Turhamaisuudesta pitää maksaa tässä maailmassa.

 - Joka mediassa julistetaan, että karvat pitää poistaa. Onko se jokin taika, jolla esimerkiksi suonikohjut tai reumatismi pysyvät loitolla?

 - Älä taas yritä juksata, ettet muka tiedä. Muoti ja kauneus. Ne ovat kautta aikojen olleet ihmiskunnan todelliset hirmuvaltiaat. Alistutaan kalliisiin, jopa vaarallisiin, kosmeettisiin leikkauksiin, sentti pois leuasta ja kymmenen vyötäröstä, rinnat ylös ja otsakurtut olemattomiin.

 - Eräs kuuluisa saksalainen laulajatar ei halunnut leikkausta, vaan jokaista esiintymistä varten hän kiristi kasvoryppynsä takaraivoa kohden ja kiinnitti ne jollakin teipillä taakse.

 - Hassua, nauroi Mirjami. – Entä jos pidike irtosi ja rypyt valahtivat kasvoille kesken esityksen?

 - Sanopa muuta. Ryppyriemuhirviö olisi teutaroinut lavalla kaiken kansan nähtävillä. Kuitenkin terveellisempi ratkaisu kuin ne vaikeatkin operaatiot, joihin on menehtynyt monia ex-kaunottaria. Jälkeen päin on ilmennyt komplikaatioita tai sairaalabakteerit ovat hoitaneet homman hautuumaaserkkujensa iloksi.

 - Muuten asiasta viidenteen. Jalkaani ei ole kolottanut koko päivänä, kertoi Mirjami. – Voi sentään, täytyy raapia maalaamatonta puuta. Anteeksi, en saisi olla näin taikauskoinen, mutta minkäs mahdat.

 - Koko ihmiskunnan historia pyörii harhojen ja uskomusten varassa. Mitä hullumpi olettamus, sitä vankkumattomampi usko. Tehdäänpä eräs koe, joka on samalla roolileikkiä.

 - Juu, matkataan Andeille. Ehkä tapaamme siellä pesunkestävän ufo-olennon.

                                             

 - Tällä kertaa saat esittää suomalaista kauppamatkustajaa eli myyntiedustajaa. Innokasta mutta kokematonta.

 - Jännää, mitä minun on määrä kaupata?

 - Esimerkiksi hyvää suomalaista kasvosaippuaa. Ryhdypäs suunnittelemaan sille nimeä ja pakkausta. Kun olemme bonganneet sopivan ja kussakin valtiossa hyväksytyn brändin, voimme lähteä matkaan. Siis ehdotapas, millainen olisi myyvä päällyspaperi.

 - Kuinka olisi sileäposkinen, vaaleakutrinen Suomi-neito hehkeässä kansallispuvussa poseeraamassa valkorunkoisen, letreälehtisen koivun alla.

 - Aloititpa riskialttiista päästä. Sellaista pakkausta olisi parasta olla kaupittelematta arabimaissa. Eräässä idän valtiossa siitä voisi saada kuolemantuomion.

 - Miten ihmeessä? Tyttöhän olisi täysissä pukeissa.

 - Siitä huolimatta, koska naista ei saa kuvat vaatteet päällä eikä ilman. Tosin monissa säännöissä tapahtuu nykyään lipsumista. Länsimainen mainonta jyrää päälle kaikkialla.

 - Entä jonkin eläimen kuva?

 - Nekin ovat tabuja monessa maassa. Muslimialueilla koira ja sika ovat jotakin saastaista, samoin Israelissa. Pahimpia haukkumasanoja, mitä kansallissosialistit saattoivat keksiä juutalaisista oli ”Schweinehund” eli sikakoira.

 - Nyt ymmärrän, miksi jossakin eteläsuomalaisessa kaupungissa palleroiset possupatsaat piti poistaa kadulta. Niiden oli määrä estää moottoriajoneuvoja pääsemästä kävelyteille, ja ne nähtävästi korvattiin söpöillä kilpikonnilla. Samoin tiedän, että Turkissa Nalle Puhin esittäminen julkisella TV-kanavalla on kiellettyä, koska sadussa esiintyy pikkuinen Nasu-porsas.

 - Pöllö on näissä länsimaissa viisauden symboli, jatkoi Elisa. - Mainostelevisio on todennäköisesti todiste siitä, mutta Marokossa se on noituuden vertauskuva. Samoin käärmeellä on erilaisia konnotaatioita eri puolilla maapalloa. Sekin saattaa edustaa viisautta ja pröystäilee esimerkiksi lääketieteen tunnusmerkkinä. Lisäksi se on viekkauden vertauskuva, koska viettelihän se Eeva-paran syntiin, ja se herättää jo muutenkin ihmisissä pelon ja inhon väristyksiä.

 - Ei kaikissa, koska tunnen täällä Suomessa erään eronneen miehen, jolla on kaksi pitkää kuristajakäärmettä vuodekumppaneinaan. Kaveri väitti, että ne ovat erittäin hyväilynkipeitä ja hellempiä kuin ex-vaimo konsanaan.

   Tuli pitkä tauko, jonka aikana Elisa yritti partakoneella raakata pisimpiä karvoja kintuistaan. Irvisteli ja voihkaisi välillä.            

                               

 - Väri kai on aika tavalla samantekevää eri maissa, kunhan ei erehdys käyttämään räikeänpunaista hautajaisissa, tuumi Mirjami. – Tosin aikaisemmin morsian saattoi meillä olla puettu mustaan leninkiin eikä valkoiseen.  

 - Tuovat ne väritkin muassaan negatiivisia mielikuvia. Ruskea ei ole kovin suosittu Argentiinassa, koska monet entiset natsit pakenivat sinne. Saksan fasistit olivat nimittäin kuuluisia kovaotteisista, ruskeapaitaisista SA –miehistään. Eivät numerotkaan ole täysin puhtaita ikävistä assosiaatioista. Automerkki Oldsmobile 88 joutui syrjinnän kohteeksi toisen maailmansodan jälkeen. Luku 88 herätti närää. Laskepas mielessäsi, mikä aakkosten kirjain on 8.

 - Tuota A–B-C… juu. Sehän on H. Mitä pahaa sinä voisi olla?

 - Sekin vielä kaksi kertaa, HH. Mitä se tuo mieleesi?

 - Luokkatoverini Heikki Härmälän, hih-hih. No ainakin Heinrich Himmlerin, pelottavan keskitys- ja tuhoamisleirien organisoijan.

 - Hänetkin, mutta varsinainen syy oli Heil Hitler –tervehdys. Yhä nykyäänkin uusnatsit käyttävät lukua 88 teksteissään.

 - Monilla kuvioillakin voi olla valtava vaikutus kansanjoukkoihin, jatkoi Mirjami. – Sirppi ja vasara viittaavat heti määrättyyn suuntaan. Tietysti on myös hakaristin synkkä varjo Euroopan historiassa, vaikka se on alun perin ollut onnen symboli. Se on hyvin vanha merkki, ja sitä tavataan kaikilla mantereilla. Sitä on löydetty muun muassa Mesopotamiasta, antiikin ja varhaiskristillisyyden ajoilta sekä myös Amerikan intiaanikulttuureista. Se on Skandinaviassa ollut kauan suosittu merkki puuesineissä ja tekstiileissä. Suomalainen taidemaalari Gallen-Kallela käytti sitä niin ikään teoksissaan, ja museo joutui etukäteen asiasta varoittamaan, kun näyttelyä vietiin Keski-Eurooppaan. Nykyään hakaristin esittäminen on Saksassa ja Israelissa rangaistava teko.

 - Suomessa hakaristi esiintyy myös ilmavoimien lipuissa ja kunniamerkeissä sekä Lotta Svärdin tunnuksessa. Sitä on kuuleman mukaan käytetty USA:n ilmavoimienkin hävittäjissä 1930-luvulla. Sehän on erittäin yleinen hyvän vertauskuva myös uskonnoissa, esimerkiksi hindut näkevät siinä merkityksiä jälleensyntymästä, ja sen sanotaan symboloivan itsensä Buddhan jalanjälkeä ja olevan merkki hyvästä elämästä. Sri Lankassa ja Intiassa Punaisen Ristin alajaosto on suunnitellut ottavansa käyttöön punaisen hakaristin.

 - No voi hyvä ihme sentään, päivitteli Mirjami. – Punainen Ristikin on muuten harkinnut merkkinsä muuttamista, ettei se turhaan ärsyttäisi muitten uskontojen harjoittajia. Yrittivät ne europarlamentaarikot kieltää hakaristin esittämisen koko EU:n alueella, koska se on niin voimakkaasti latautunut pahan vertauskuvaksi. Tosin vain parinkymmenen vuoden ajan, ja verrattuna tuon merkin vuosituhansia kestäneeseen positiiviseen historiaan, olisi taitanut olla sangen hätiköityä luopua koko kuviosta. Liioiteltua hätävarjelua.

 - Oletko muuten kuullut, miten jotkut irvileuat ovat tulkinneet lyhennettä EU? Kutsuvat sitä nimellä Eliittiuhoajat taikka Elinkeinot tai Elämisenehdot Ulos. Jo vain, mutta japanilaisethan sanovat, että täydellisyys on suurinta julmuutta ja että täydellisyys on valmista tuhoon. Ei sitä europarlamentaarikoiltakaan sovi liikaa vaatia.

                                                           

 - On melkoinen määrä eleitä ja sormimerkkejä, joita on syytä välttää, jollei nimenomaan halua saada aikaiseksi jotakin määrättyä tunnelmaa. Eräs opettaja kertoi, kuinka hankalaa on opettaa lapsille sormien nimityksiä, sillä aina kuuluu tirskahduksia erään sormen kohdalla. Opiskelijatyttö muisti varoa, ettei nostanut peukaloa pystyyn liftatessaan Lähi-idän maissa, koska sellainen antoi kuskille luvan määrätynlaiseen hyväksikäyttöön. Kättä piti riiputtaa sivulla sormet alaspäin.

 - Jos muodostaa etusormella ja peukalolla ympyrän ja osoittelee sitten jotakuta, länsimaissa se tarkoittaa hyvä eli että nappiin meni, mutta Japanissa se saatetaan käsittää nollaksi eli olet mitätön. Ruumiin kieli on tärkeätä hallita ihmisten välisissä kontakteissa. Jos sanoilla toivotat jonkun sydämellisesti tervetulleeksi, mutta samalla teet torjuvan liikkeen käsilläsi, positiivisuus katoaa. Itse asiassa eleet vaikuttavat voimakkaammin kuin sanat.

 - Eläimet ja lapset ovat herkkävaistoisia. Eräässä kyläpaikassa näin, kuinka isoäiti yritti houkutella pienokaista luokseen, muisteli Mirjami. – Pikku Pekka pakeni, koska naisen koko asento ja lähestymisyritykset olivat jotenkin kovakouraisen tokiottosia.

 - Tiesitkö muuten, että jossakin päin maailmaa niinkin nätti pojan nimi kuin Pekka on erittäin ruma kirosana? Aina ei edes tiedetä, miksi jollakin sanalla on negatiivinen sisältö. Oletko siitä tietoinen, mikä on pahimpia kirosanoja englanninkielessä?

 - Luulisin, että se on ”fuck”. Ei kuulosta kummoiseltakaan suomalaisen korvissa eikä omassatunnossa.

 - Kielitieteilijätkin vielä tutkivat sen ilmauksen alkuperää ja jotkut arvelevat, että se on muunnos verbistä ”suck”, joka merkitsee imemistä. Kielteinen mieltäminen sopisi sangen hyvin kuvaan, koska joissakin USA:n osavaltioissa suuseksi on rangaistava teko. Vaan annetaanpa presidentillisten rakkausaktien olla.  

 - Joka puolella on karikoita ja ansoja, valitti Mirjami. – Pian ei uskalla edes häälähtää, kun jo rikkoo rajoja ja aiheuttaa vaaraa itselleen tai muille. En ainakaan rupea kauppamatkustajaksi, en edes autojen myyjäksi.

 - Siispä onkin tärkeätä kyseenalaistaa häkkejä ja kahleita, mutta myös pyhiä arvoja ja tottumuksia. Albert Einstein on sanonut, että helpompaa on särkeä atomin ydintä kuin ihmisten ennakkoluuloja. Kun nyt autokaupoista tuli puhe, sellaistakin on tapahtunut, että jotkut amerikkalaiset suurliikemiehet alkoivat vieroksua ruotsalaista Volvo –merkkiä, koska sana toi mieleen, naisen emättimen.

 - Pommikoneet ovat ihan peniksen muotoisia, mutta eipä siinä mielikuva häiritse moralisteja, kun he lähtevät surmaamaan äitejä ja lapsia. Tiukkapipoisuudellakin on liennytyshetkensä.

                                             - - -                          

 

 - Hei taas, Tuomo, laadin tässä aikani kuluksi verbaalista ilottelua sanasta ”risti”. Luenko sen sinulle?

 - Ole hyvä vaan. Kuulostaa kiintoisalta.                                                                                                                                  

                           

                                            RISTI

 

   Maire katsoo jatkuvasti ristiin. - Onko hänestä tullut katolinen? - Ei vaan hän hieman karsastaa. Maire on niin kaino, että täällä kylän kokouksessakin hän istuessaan laittaa säärensä ristiin. – Meidän vanhaemäntäkin laittaa säärensä ristiin, jos tilaisuus kestää liian kauan ja hän on nauttinut runsaasti vahvaa kahvia..

   Kokouksessa menivät mielipiteet pahasti ristiin ja syntyi vakava ristiriita, kun jotkut halusivat varoja kirkon uuteen ristiin. Ristikosken mummo huokasi ja pani kätensä ristiin rukoillessaan uutta ristiä. Nuori Niilo Ristioja sen sijaan risti etu- ja keskisormensa lasketellessaan luikuria kirkkoherralle kolehtirahoista. Amerikassa käynyt Meeri kipristeli sormensa myös ristiin, koska hän toivotti sulhaselleen onnea keikkamatkalle Ristijärvelle. Sulho oli sekä kitaristi että hanuristi. Ristiinnaulitun kuva tarkasteli seurakuntaa kokoussalin seinältä.

   Tehtaan konttoristi loi paheksuvan silmäyksensä omaan kotiristiin eli juopottelevaan mieheensä. Nytkin sen silmät harittivat aivan ristiin. Kortti-Petteri, jolla oli käsivarressa tatuoitu hakaristi, pelasi porukkansa kanssa rakennuksen takana ja pani kaiken toivonsa ristiin, koska sitä hänellä oli eniten. Pääskyt lentelivät sinitaivaalla ristiin rastiin, ja siniristilippu hulmusi salossa.

   Euforistinen, ristihuulinen motoristi puristi hampaansa yhteen ja huristi avoautollaan rinnettä alas. Suoraan päin pyykkinarua, joka hetkessä kuristi tämän ristiverisen turistin. Punainen Risti ei ehtinyt ajoissa paikalle. Sittemmin hänen kuolinilmoituksensa oli lehdessä ristillä, ja hänen hautaansa koristi rautaristi, jossa kaksi vaihdetankoa oli ristissä ja ristissä luki: ”Kristiina Ristimäki, syntynyt Ristiinassa, kuoli Ristilammella.”

   Pyykkiä ripustanut nainen oli ristitty Tiinaksi ja hän oli muuten ihan hyvä kristitty, mutta nyt hän ei seisonutkaan kädet ristissä, vaan heristi nyrkkiään pyykin likaajalle. Hänen miehensä Kristian Ristioja oli melkoinen kulinaristi, joten hän käristi ristikon päällä porsasta, vaikka hänen ristiselkäänsä kovasti kolotti. Pikku poika päristi ja täristi rumpuaan ja siristi silmiään aurinkoisella pihalla. Sisar, joka oli sekä manikyristi että pedikyristi, koristi kukkasilla koiraansa, joka oli varsin onnistunut ristisiitos Venäjän vinttikoirasta ja perhoskoirasta. Koivu varisti jo lehtiään.

   Ristiritari George W. Bush, joka vannoo kristinuskon ja ristinmuotoisen kidutuspuun nimeen eikä ole mikään humoristi, kiristi hallitukseltaan suuret rahat ja aloitti ihmisoikeusjuristien vastalauseista huolimatta tuhannennen ristiretkensä ristilukin kokoiselle Ristijoelle, jonka varmuudella tiedettiin olevan terroristien turvapaikka ja jossa terroristijohtaja bin Ladenkin piileskeli. Kylän ristikirkkoon hän suoritti risteilyohjuksillaan tosi tiuhaan ristipistoja, niin että siinä ristisaatossa viimeinenkin oletettu terroristi karisti tomut jaloistaan. Ristiveto oli niin täydellinen, että lopulta maapallolla ei ollut enää ristinsielua, joka olisi uhannut hypervaltion turvallisuutta.

 

31. TAIVAASSA ON TUNGOSTA                              

 

   Tuomo tuli jälleen ystäväänsä tervehtimään. Hänellä oli aina mukana jotakin pientä tuliaista, esimerkiksi pastillirasia, josta Mirjami ilostui kovasti. Tällä kertaa nuoren miehen pitkien sormien välissä oli pikkuruinen ruukku, jossa oli tekokukka, lilanvärinen saintpaulia. Ujostellen hän ojensi sen potilaalle.

 - Oi kiitos, Tuomo. Tämä ilahduttaa minua valtavasti.

 - Se on vain tekokukka, mutta sairaalaan on mukavampi tuoda sellaisia, ettei joku häiriinny tuoksusta.

 - Keinotekoista on koko elämä, ryhtyi Mirjami filosofoimaan. – Jos aina vain odottaa aitoa ja todellista, saa jäädä nuolemaan näppejään. Pidän muovikuusestakin, koska se on niin helppohoitoinen. Oksat vain suppuun ja koko hökötys komeroon. Joissakin asioissa on hienoa, että pääsee vähemmällä, kun elämä muuten on niin monimutkaista ja ongelmallista.

 - Tässä kukassa on kirkollinen väri, violetti. Ei ollut tarkoitus provosoida, mutta muita ei ollut saatavana.

 - Lila on myös hyljätyn väri, muisti Mirjami. – Sellaiseksi tunnen itseni monella tapaa. Ehkä Jumalakin on luopunut minua ohjailemasta, kun olen niin itsepäinen ja tottelematon.

 - Ei takuulla, vastusti Tuomo kiihkeästi. – Hän ei hylkää meitä ikinä.

 - Tekisi mieleni vaihtaa uskontoa, jos sillä tavalla löytäisin rauhan ja tarkoituksen elämälleni.

 - Pakenemista ja turhan päiten. Niinhän sitä erotaan avioliitostakin, kun uusi rakastettu on muka parempi ja sopivampi.

 - Minä kun en ole naimisissa kirkon kanssa, en edes kihloissa. En ole minkään taivaallisen yljän morsian. Enkä nunna ja siksi juuri vetkuttelen sen papiksi vihkimisen kanssa. En halua sitoutua.

 - Sitoutua juuri pitääkin, myös avioliitossa. Tekee lupauksen eikä anna sivusta tulevien viettelysten horjuttaa uskoa ja perusrakenteita.

 - Avioliitto on jotakin konkreettista, mutta miten voi sitoutua olemattomaan? Tai ainakin hirveän epämääräiseen ja vaikeasti todistettavaan. Asuntoa ja työpaikkaakin on lupa vaihtaa, jos löytyy parempaa, intti Mirjami. - Eräs suomalainen nainen kääntyi islaminuskoon, koska hän kaipasi yksijumalaisuuteen perustuvaa uskontoa.

 - Väitätkö, että kristinuskossa on monta jumalaa?

 - Itse asiassa on: Isä, Poika ja Pyhä Henki.

 - Heidäthän kuitenkin selitetään yhdeksi kokonaisuudeksi, puolustautui Tuomo.

 - Perustellaan toki jollakin tavalla, mutta jos käsityksiä ja ilmiöitä täytyy kovin monimutkaisesti selittää ja puolustella, alkaa epäillä koko asian todenperäisyyttä. Eihän todella rehellinen ihminenkään alituisesti korosta rehellisyyttään ja vaadi muitakin siihen uskomaan, jopa rangaistuksen uhalla. Eri uskonnot ovat saaneet siksi paljon vaikutteita toisistaan, ettei taida olla kovinkaan elintärkeätä, mihin itse kukin lopulta kuuluu. Jo muinaisessa Egyptissä tunnettiin jumalkolminaisuuksia: isä Osiris, äiti Isis ja poika Horus.

 - Jos jokaisen ristiriidan takia ryhtyisi uskontoa vaihtamaan, ihmiset kiehuisivat jatkuvassa muutosprosessissa. Se vaikeuttaisi tavallista arkielämää ja kutsumuksen suorittamista.

 - Tai olisi hyväksi mielen ja sielun kehitykselle, tuumi Mirjami. – Uskomusten ja ratkaisumallien pitäisikin olla jatkuvan tarkkailun, kyseenalaistamisen ja uudistamisen kohteena.

 - Rauhatonta ja tarpeetonta, vastusti Tuomo. –Tiedän myös erään suomalaisen papin, joka kääntyi juutalaisuuteen juuri samasta syystä. Halusi yksijumalaista oppia. Piispa kehotti miestä pitämään epäilynsä omana tietonaan ja pysymään kirkossa.

 - Melkoista älyllistä epärehellisyyttä. Hurskasta huijausta, mutta siinäs nyt näet. Olen minäkin noita asioita mietiskellyt. Luonnonkansoilla oli monta jumalaa, joilla oli omat tehtävänsä. Yhden jumalan puoleen käännyttiin arkisten toimien onnistumiseksi, joku muu toimi suojelevana olentona elämän vaaratilanteissa. Työjako ja hierarkia. Tällaiset alijumalat olivat ehkä helpommin lähestyttävissä kuin toivottoman korkeitten portaitten yläpäässä hallitseva suuri henki tai persoona.

 - Pakanuuteenko sinun mielestäsi pitäisi palata?

 - Jos se on luonnonläheisempää ja terveempää ja sellaisessa muodossa, ettei tarvitse uhrata ihmisiä eikä painostaa muihin jumaliin uskovia. Shamaanien rukouksista ja loitsuista saattoi olla ihan yhtä hyvä hyöty sairaalle kuin kristillisen kirkon posmituksista. Sanotaan muuten, että jos potilas uskoo lääkkeen voimaan, hänellä on suurempi mahdollisuus parantua, ja jos vielä lääkärikin uskoo rohdon tehoon, toipumismahdollisuudet sen kun petraantuvat.  

                   

                                             - - -                        

 - Myös antiikin ihmisillä oli vallalla monijumalaisuus. Kullakin omat toimialueensa ja vahvuutensa. Joku määrätty edusti hedelmällisyyttä, toinen taas rakkautta tai viisautta. Olipa viestinviejillä, varkailla ja kauppiaillakin oma suojelijansa, Merkurius. Sattuikin olemaan sama tyyppi yhteisenä. Eikö muuten olekin varsin nykyaikaista ja osuvaa? puheli Mirjami Elisalle eräänä mustelmansinisenä myrskyiltana. - Ehkäpä yksijumalaisuus onkin eräänlaista diktatuuria ja hirmuvaltaa? Ihmiskunta on taantunut käsityksissään, niin ylivertainen kuin se kuvittelee olevansa.

 - Ihmismieli kaipaa vahvoja auktoriteetteja ja johtajia. Muka turvallisia isähahmoja, kuten Isä Aurinkoinen eli Stalin, sillä johtajan ei tarvitse olla hyvä, kunhan on vahva. Tiukan johdon alaisena ihmisen ei tarvitse eikä hän usein saakaan itse ajatella eikä tehdä päätöksiä. Pääasia, että voi siirtää vastuun ja syyllisyyden muiden kannettavaksi.  

 - Niinkin järjettömästi voisi ajatella, että Jeesus ei sovittanutkaan ihmisten syntejä Golgatalla, vaan sellaisen Luojan puutteita, joka oli saanut aikaan näin kauhistuttavan ja barbaarisen maailman. Ihmispoloiset jaksoivat taas uskoa viisaaseen ja rakastavaan isään.  

 - Järjettömästi täytyykin opetella pohdiskelemaan, tuumiskeli väliolento. - Silloin voi löytyä uutta ja mullistavaa. Yhdysvalloissa ja Venäjälläkin on tapana, että tärkeissä kokouksissa oikein kehotetaan möläyttämään keskustelun höysteeksi jotakin järjenvastaista. Se laukaisee mielikuvituksen voimat ja kenties edesauttaa jotakuta hoksaamaan hienon ja toimivan idean.

 - Vaikkapa, että Marsiin päästään vaaleanpunaisilla elefanteilla, heitti Mirjami. – Selitäpäs, miten se veisi tiedettä eteenpäin.

 - Hm, annas kun fundeeraan hieman. Juu, norsun lepattavat korvat panevat ajattelemaan, olisiko suurilla siivekkeillä sittenkin käyttöä raketeissa, aivan kuten piirroselokuvassa lentävällä Dumbo-norsulla.

 - Entä väri tässä ehdotuksessa? Ai juu, väreilläkin on oma värähtelynsä, joten ehkä myöhemmin osataan hyödyntää sitä vaikkapa viestinnässä. Radioaaltojen ja langattoman sijasta ruusunpunaisia ajatuksia maapallolle itkemään jääneelle morsiamelle. Väritelepatiaa. Jo meni överiksi.

 - Luovuutta tarvitaan tieteessä, taiteessa ja miksei myös uskonnossa.

 - Sitä on jo ollut liikaakin. Minusta on alkanut tuntua, että koko kristinusko on yhtä suurta huijausta ja tarua. Jotkut tutkijat toivoisivat, että tietoa löytyisi enemmän, kuten esimerkiksi Kuolleen meren kirjakääröt, koska meiltä on salattu liikaa tosiasioita. Itse olen sitä mieltä, että meille on liikaa kerrottu ja sävelletty. Sellaista satuilevaa muka-tietoa. Ihminenhän itse luo elämästään legendaa, kun hän kertoo katkonaisia muistoja lapsuudestaan.

 - Mainitse jokin esimerkki.

 - No vaikkapa tähän tapaan: ”Lähdin isän kanssa Jyväskylään, jossa menimme elokuviin.” Tosiasiassa hän lähtikin äidin ja pikkuveljen mukana, vaikka olisi toivonut saavansa olla isänsä seurassa. Eivät menneet Jyväskylään, koska hän vain sekoitti kaksi erillistä matkaa, joista toinen suuntautui Seinäjoelle. Eivät menneet elokuviin, vaan kärttyisän Maija-tädin kotiin, jossa serkkupojat kiusasivat tyttöä koko illan. Olen sitä mieltä, että raamatun sepustuksista puolet pois, ja homma hoituu ainakin yhtä hyvin kuin tähän asti.

 - Mikä on sitä liikaa? kyseli Elisa huvittuneena.

 - Koko kertomus Jeesuksesta. Tai ainakin suurin osa. Ehkä hän ei ollenkaan noussut kuolleista, vaan opetuslapset varastivat ruumiin haudasta, jotta komeasti alkanut tarina ei olisi saanut niin surkeata loppua. Nolotti tietysti, kun suuret toiveet ja unelmat olivat raunioina. Jotkut tutkijat väittävät, että Jeesus kyllä näytti kuolevan ristillä, mutta ystävät saivat ottaa hänet niin aikaisin pois, että pystyivät virvoittelemaan uhrin henkiin.  

 - Menisin vielä pidemmälle, jatkoi Elisa. - Kenties Jeesus ei ollenkaan joutunut ristille, vaan hänet sekoitettiin johonkuhun muuhun. Samannimisiä oli paljon ja ristiinnaulitseminen oli tavattoman yleistä. Kerrottiinhan, että esimerkiksi Roomaan johtavan tien varrella saattoi nähdä kilometrimäärin ristejä ja niissä kauheissa tuskissaan kiemurtelevia tuomittuja.

 - Palataan vieläkin kauemmaksi taakse päin, innostui Mirjami selittämään. - Jospa Jeesuksen tarina päättyi itse asiassa jo Getsemaneen. Hän valitsikin itselleen pelastumisen tien, häntä ei kavallettu eikä pidätetty ollenkaan. Pilatuksen luona oli aivan toinen mies, tai sekin juttu on pelkkää puppua ja tyhjää jorinaa.

 - Getsemane on mielenkiintoinen käännekohta, tuumi Elisa. – Sinäkin kerroit omasta Getsemanestasi, jossa jouduit taistelemaan, valitsetko oman vai Jumalan tahdon suhteessasi Jaakkoon.

 - Mistä Jeesus niin varmasti tiesi, että pitikö hänen lähteä sille kärsimystielle? Entä jos hän erehtyi Jumalan tahdosta ja lähti omalle, sairasmieliselle tielleen? Aikaisemmin hän oli jaksanut vastustaa kiusausta eikä ollut heittäytynyt alas pyhäkön katolta, mutta nyt häneen iski halu näyttää, olla jotakin ja iskostua historiaan traagisen tapahtumaketjun unohtumattomana sankarina. Sellainen käyttäytyminen olisi ollut vastoin kaikkea itsesäilytysvaistoa. Se tuo mieleen jopa itsemurhaan pyrkimisen, jota tapahtuu myös nykyaikana liikenteessä. Halutaankin kuolla, kun ajetaan ehdoin tahdoin väärälle kaistalle.

 - Jeesus ei vahingoittanut muita valitessaan ristintien.

 - Mistä me sen tiedämme? intti Mirjami. - Jospa hänellä sittenkin oli vaimo ja lapsia. Itsemurhaan ajautuneen perheellä on yleensäkin ankeat olot. Kaikki se syyllisyys ja syyllistäminen ja naapurien inho. Ystäviä hänellä ainakin oli. Kuinka armollinen Jumala saattoi vaatia pojaltaan jotakin niin karmeata ja itsetuhoista? Abrahamkin oli empaattisempi isä ja sopisi paremmin esimerkiksi kristityille, koska hän ei voinut uhrata omaa ainoata poikaansa Iisakia, vaikka Jumala oli häntä niin käskenyt. Sen sijaan hän teurastikin oinaan.

 - On sitä näemmä Raamatun miehissäkin ollut melkoisia selittäjiä, huomautti Elisa leppoisasti. - Aika äkkinäinen suunnanmuutos, sivumennen sanoen. Muille hän kertoi, että Jumala oli kieltänyt häntä koskemasta poikaan, mutta mahtoiko vain terve talonpoikaisjärki olla syynä, ettei isä ryhtynyt niin karmeaan veritekoon.

                                                     

 - Jeesuksen ristinkuoleman kohdalla ihmiset kai arvelevat, että tarvittiin niin radikaalia kärsimysnäytelmää, jotta he jaksaisivat uskoa Taivaallisen Isän rakkauteen, jatkoi väliolento.

 - Jokin siinä ajattelutavassa kuitenkin mättää, väitti Mirjami. - Se raakuus on niin alkeellista. Veriurheilua, jonka käyttöä jo kritisoidaan elokuvissakin. Se johtaa nuorisoa harhaan ja edesauttaa väkivallan ihannointia, vaikka sitä kyllä on kristinuskossakin ollut riittämiin.

 - Joidenkin uskonsuuntien mukaan Jeesus ei tullutkaan maailmaan syntien sovittajaksi, vaan pelkästään suureksi profeetaksi ja esimerkiksi muille. Ilmoittamaan ihmisille salaista jumalallista tietoa. Varhaiskristillisellä ajalla eläneet gnostilaiset olivat muun muassa sitä mieltä. Raamatun ulkopuolelle jääneessä Tuomaan evankeliumissa ei mainita ollenkaan ristinkuolemaa eikä ylösnousemusta.

 - Suuria profeettoja on ollut varsin runsas joukko maapallollamme, sanoi Mirjami. – Minusta joskus tuntuu, että islamin usko ja juutalaisuus olisivat sittenkin vähemmän löperöllä pohjalla kuin meidän kristinoppimme. He eivät niin innolla yritäkään tehdä profeetoistaan jumalia. Erehtymättömiä kylläkin, valitettavasti. Siksi ymmärtää, miksi ylipapit olivat tosi suivaantuneita, kun Jeesusta nimitettiin Jumalan Pojaksi.

 - Sellaisellakin käsityksellä on kannattajansa, että vapahtajia, jeesuksia, eli mikaeleja on ollut ennenkin ja saattaa tulla myös myöhemmin, koska miltään valmiilta taideteokselta ei rakas maaemonne juuri vaikuta. Ensimmäinen Mikael oli kuulemma jo Aatami, mutta jokin meni pieleen.

 - Ihmisellä on oikein luonnossa osata möhliä kaikki mahdollinen tässä elämässä, totesi Mirjami murheellisena. - Jos joku Taavetti Peräpökkylä Pyhävaaralta perustaa uuden suunnan taikka lahkon, alku on monesti täynnä lämpöistä yhteishenkeä ja rakkautta, mutta lopussa ei seisokaan kiitos, vaan suvaitsemattomuus ja vaino.

  - Kuvioon tulee varsin pian mukaan vallanhimo, ja eräs ajattelija onkin sanonut, että valta turmelee, ja absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti.

 - Minusta alkaa tuntua, jos nyt oletamme, että Jumalaa on yleensäkään olemassa, että Hän on useaan otteeseen yrittänyt saada ihmiskunnalle julistettua rakkauden ja rauhan oppia, ilosanomaa, evankeliumia, mutta uskovaisten käsissä kaikki tärvääntyy. Varsin lyhyen ajan kuluttua toisten alistaminen ja kosto rehahtavat ilmiliekkeihin. ”Joka aamu on armo uus” ei koske vain yksityisen kristityn elämänvaellusta, vaan se käsittää myös uskontokunnat ja tietenkin maallisella puolella luonnon järjestyksen, tieteet, taiteet ja yhteiskunnan systeemit. Eilisellä mannalla, toisin sanoen tiedolla ja uskolla, on taipumus pilaantua.

 - Siispä viimeinen käyttöpäivä on ajat sitten toistuvasti ohitettu. Uudistusta ja uskonpuhdistusta kaivataan kaikilla aloilla, siis tuoreita, rohkeita teesejä, lisäsi Elisa. – Entiset opit, jopa pelottavat kuten vaikka natsismi ja kommunismi, putkahtelevat yhä uudestaan esiin myrkyllisenä lannoitusaineena ja varoittavana esimerkkinä.

 - Ei pitäisi ehdoin tahdoin ryhtyä lannan, romun ja kuonan tuottajaksi tai varastoijaksi, uhosi Mirjami. – Ydinjätesaastetta on jo muutenkin roppakaupalla. Koskahan EU keksii rahdata ongelmajätteet Suomen Lappiin, kun se on niin sopivasti tyhjenemässä asukkaista? Eräs juttu on askarruttanut minua jo kauan, koska siinäkin mahdollisesti lastattiin joku henkilö raskaalla syyllisyydellä. Lapsena säälin kovasti Juudasta. Joutua sellaiseen kavaltajan ja rosmon rooliin, vieläpä itsemurhaajaksi.

 - Sekään titteli ei ole enää varmaa, kun se Juudas Iskariotin evankeliumi on löydetty. Jos siinä on rahtuakaan perää, Juudas oli Jeesuksen rakkain opetuslapsi, ja Mestari nimenomaa kehotti tätä kavaltamiseen, jotta Isän tahto tapahtuisi.

 - Minusta siinäkin on jotakin mätää, huudahti Mirjami. – Käskeä ystäväänsä ehdoin tahdoin tekemään jotakin väärää ja halveksuttavaa. Luulisi, että hän olisi estänyt ainakin Juudaksen itsemurhan. Häpeällistä ja epäeettistä. Yllytys ja avunanto rikokseen tuomitaan jo maallisessakin oikeudessa.

 - Saattaa se itsemurhastoorikin olla jälkikäteen sepitettyä dramatisointia, mutta tähän kiistanalaiseen kohtaan hengenmiehet tietenkin sanovat, että Jumalan tiet ovat niin paljon korkeammalla kuin meidän polkumme. Pelastustapahtuma on mysteerio, rauhoitteli Elisa.

 - Ei pure minuun. Kai meille maan matosillekin on annettu jonkinmoinen oikeudentaju. Maalaisjärki ja sisimmän käsitys oikeasta ja väärästä? Kyllä se järkeilykin on Jumalan lahjaa eikä sitä saa halveerata ja sen yli kävellä.

 - Se rakennelmapa juuri horjuu, koska omatunto ja jopa järki muotoutuvat erilaisten kulttuurien mallin mukaisiksi.

 - Minun kulttuurinipa on vahvasti luterilainen enkä sittenkään jaksa uskoa pääsiäisen sanoman totuudellisuuteen ja tarpeellisuuteen.

 - Poikkeuksia näemmä löytyy, mutisi Elisa lauhkeasti.

 - Siis kerettiläisiä, vääräuskoisia, eriseuraisia ja toisinajattelevia vainottavia. Toisaalta kirkollisissakin lehdissä peräänkuulutetaan moniarvoisuutta ja erilaisten mielipiteitten arvostamista.

 - Jos joku esittää eriäviä mielipiteitä, ei sen silti tarvitse merkitä, ettei mihinkään kannata uskoa. Moniarvoisuus vain rikastuttaa ja elähdyttää yhteisöä. On todella ikävää, että jos joku alkaa tutkia vaikkapa lääkkeen tehokkuutta, peruslähtökohdaksi usein asetetaan määrätty fakta, toisin sanoen, että aine on hyvää tai huonoa. Sen määritelmän taas sanelee raha. ”Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”, totesivat jo muinaiset roomalaiset. Jos lääketehtaat ovat päättäneet rikastua ja saada sijoittajilleen mojovat tulot, ne suosittavat vaikka arsenikkia mahavaivoihin. Lääkärit eivät tohdi olla kirjoittamatta reseptejä, ja saavathan he muutakin etua tietoisesta vilpistään. Ainakin ilmaisia ulkomaanmatkoja.

 - Myös antibiootit on tällä haavaa todettu joissakin tapauksissa tehottomiksi tai suorastaan vahingollisiksi, koska ne vähentävät ihmisen omaa luontaista vastustuskykyä, tiesi Mirjami. – Ne saattavat samalla tuhota elimistölle tarpeellisiakin bakteereita. Suomalaiset ovat kuulemma erittäin arkoja esittämään hoitoa koskevia toiveitaan, koska pelkäävät murentavansa lääkärin auktoriteettia.

 - Siis jälleen ehdotonta luottamusta ylimpänä koettuun käskyvaltaan. Ovat ne lääketieteen tutkijat itsekin joutuneet vainon kohteiksi. Espanjalainen lääkäri ja teologi Michael Servet keksi 1500-luvulla veren pienen kiertokulun, mutta koska teos miellettiin panteistiseksi ja uusplatonilaiseksi, inkvisitio alkoi vainota häntä. Lääkäri pääsi pakenemaan Geneveen, mutta Sveitsin reformoidun kirkon perustaja Jean Calvin vangitutti ja teloitutti hänet vaarallisena kerettiläisenä, joten kyllä protestantitkin sen kehityksen jarruttamisen niksit osaavat. Kun Calvin oli saanut oman ahaa-elämyksensä, hän uskoi olevansa kaikkivaltiaan valittu ja lopetti silloin kaikki epäilyt Jumalaa kohtaan. Hän oli hyvin jyrkkä mielipiteissään ja piti omia tavoitteitaan Korkeimman tahtona.

 - Sitäkin olen hämmästellyt, että miksi kristillinen teologia niin pakkomielteisesti pitää kiinni persoonallisesta Jumalasta, pahoitteli nuori naisteologi. - Sellainen käsitys vain edesauttaa Jumalan alentamista ihmispersoonan tasolle. Kuitenkin Raamatussa nimenomaa korostetaan, että Jumala on Henki. Kaikkivaltias ja aina läsnä oleva, jossa me elämme, olemme ja liikumme.

 

32. VÄLITYSMIEHIÄ                                                  

 

   Elisa ilmestyi taas entiselle paikalleen huoneen takanurkkaan.

 - Iltaa, Mirjami. miten se uskonnonrakennustyösi edistyy?

 - Surkeasti. Kaikki tulee aina vain sekavammaksi. Taidan olla menettämässä sen vähänkin uskoni, huokaili tyttö.

 - Kuulostaa hienolta, joten edistystä on tapahtunut.

 - Puhut aivan päättömiä. Teet jälleen jotakin karkeata pilaa minusta ja tärkeistä asioista.

 - En varmasti, mutta jollet pysty tietämään koko totuutta tai edes pilkahduksia siitä, on parasta tyytyä mahdollisimman vähään, sinapinsiemeneen.

 - Sen kokoisella uskolla voisi jo siirtää vuoria, mutta minä en jaksaisi nostaa edes tuota tuolia.

 - Et sinä, vaan jokin korkeampi voima. Ihmiset ovat uskomattoman itsekeskeisiä, todella uskomattomia.

 - Alat jo hallita meidän kieltämme, kun osaat käyttää monimerkityksellisiä sanaleikkejä, hymähti Mirjami. – Ehkä koko raamattu on yhtä ja samaa sanaleikkiä ja arvoitusta. Kukin tulkitkoon sitä tavallaan. Kieli on kohtalomme, sanotaan. Ainakin se tyrannin tavoin määräilee elämäämme ja asenteitamme. Luther arveli, että jokainen tulkoon uskollaan autuaaksi. Kai hän tarkoitti sitä, että ihminen pelastuu uskomalla Vapahtajaan sekä hänen tuomaansa anteeksiantamukseen ja armoon eikä hyvillä teoillaan.

 - Tai sitten, että usko on todella kunkin henkilökohtainen asia. Olemme erilaisia ja jokaiselle on räätälöity oma usko ja tie.

 - Liian yksilöllistä, vastusti Mirjami. - Emme ole valmiita niin suureen vastuuseen ja luottamukseen. Tukeudumme toisiin uskovaisiin ja absoluuttisesti totena pidettävään Raamattuun eli Jumalan sanaan. Tosin jotkut viisaat ovat sitä mieltä, ettemme vielä edes pysty valitsemaan hyvän ja pahan väliltä, vaan ainoastaan kahdesta pahasta sen pienemmän.  

 - Raamatussa sanotaan, että aikanaan Jumala on kirjoittava lakinsa ihmisten sydämiin. Silloin ulkopuoliset määräykset ja niitten ahnaat valvojat käyvät tarpeettomiksi, jopa vaarallisiksi Jumala-suhteellenne.

 - Ja leijona ja karitsa elelevät sovussa, ja miekat taotaan auroiksi, siteerasi Mirjami. -. Jo niitä ruusuisia tulevaisuuden unelmia riittää. Minä haluaisin jotakin varmaa ja pysyvää tähän hetkeen.

 - Minä, minä ja vielä kerran minä. Oletko kysynyt, mitä Jumala sinulta odottaa?

 - Totta kai, jo sata kertaa. Vastausta ei vain tule.

 - Tai et sitä kuuntele etkä tunnista. Et uskalla. Pelkureita teidän klaaninne. Uskisten eli uskovaisten epäuskoinen ja uskoton kananpoikajengi.

 

                                             - - -                            

 

   Tuomo tuli jälleen tapansa mukaan vierailulle. Mirjami ilahtui, mutta samalla hänellä oli ahdistava tunne siitä, että hänen pitäisi asetella sanojansa oikein ja säädyllisesti, jotta ei loukkaisi ystäväänsä. Tosin nuorukainen ei tuntunut olevan moksiskaan Mirjamin puheesta ja paasaamisesta.

 - Kaikki on koettu, hän totesi rauhallisesti, kun tyttö pyyteli anteeksi suorasanaisuuttaan. Tällä kertaa he virittelivät juttua peloista.

   Nuori mies oli lukenut artikkelin, jossa neuvottiin pelkoreaktion ja paniikkioireitten hallintaa. Melkein mikä tahansa toiminta on omiaan estämään pelkoa. Kun kohtaus on tulossa, niin silloin pitää kiinnittää huomio johonkin muuhun. Voi heiluttaa käsiään, naputtaa pöytään tai ruveta luettelemaan aakkosia päässään. Tällainen toiminta aktivoi erilaisia radastoja kuin ne, jotka saavat aikaan pelkoa. Eräs odottava äiti löysi helpotusta tuskiinsa synnytyspöydällä, kun hän hypisteli lakanaa ja kuvitteli olevansa aurinkoisella hiekkarannalla.

 - Pelko ja korkeampien voimien lepyttely näyttää olevan hyvin oleellinen tekijä uskonnoissa ja niitten kehittämissä rituaaleissa, arveli Mirjami. - Luonnonkansojen uskonto on ollut sangen konkreettista ja proosallista. On rukoiltu metsästys- ja kalastusonnea sekä menestystä maanviljelyksessä. On varottu loukkaamasta metsän ja vesien henkiä, jotta saaliit eivät ehtyisi. He jopa osasivat olla haaskaamatta ja rasittamatta luontoa. Pyydystivät ja käyttivät vain sen, mikä kulloinkin oli tarpeen.

 - Nykypäivän suurkonsernien johtajat saisivat lähteä ympäristökurssille alkuasukasheimojen luokse, mutta tietenkin ahneilla pomoilla olisi tuomisinaan rekkalasteittain paikallisilta ryövättyä tukkipuuta, arveli Tuomo. – Vaan minkäs he luonnolleen ja sijoittajien ylettömille vaatimuksille mahtavat. On saatava loistavasti voittoa ja vielä enemmän voittoa. Pohjatonta se ahneus. Tällaisen markkinatalouden arvostelija leimataan vanhanaikaiseksi ja typeräksi. Kas kun ei ihan rikolliseksi.

 - Niinhän on jo itse asiassa tapahtunutkin, vieläpä meillä sananvapauden mallimaassa. Sananlaskussa sanotaan, että tyhmyydestä sakotetaan, mutta ei enää möhläyksen tekijää, vaan uhria. Joku rötöstelijä hassasi miljardeja tuottamattomiin kauppoihin ulkomaille, niin valtion kuin osakkeenomistajienkin varoja. Jos joku uskaltaa kritisoida ja asettaa kyseenalaisiksi moiset älyttömät liiketoimet, voi seurauksena olla kunnianloukkaussyyte. Tiesitkö, että kunnian saa muuten takaisin noin 50 000 eurolla?

 - Ennen sitä ei saanut millään palautettua, joten varottiin visusti maineen menetystä. Ihmettelen vain, että kuinka kunniattomien kunniaa on mahdollista loukata, veisteli Tuomo. - Ehkä ihmettelykin pian kriminalisoidaan, joten hämmästellään nyt täydellä teholla, kun siihen vielä on mahdollisuus ilman vankilatuomiota.

 - Sinä olet ihmeen moderni näissä talouselämän asioissa, ihasteli Mirjami. – Mutta uskonnossa olet melko tiukkapipoinen.

 - Et kai kuvittele, että maailmantaloudessakaan on yhtä ainoata oikeata näkemystä? Eriäviä mielipiteitä saa ja pitääkin olla. Samoin uskonasioissa. Kukin sitten omii itselleen sen omalle kropalle parhaiten soveltuvan.

 - Vaikka vääränkin ja muita vaurioittavan, kyseli tyttö uhmakkaasti.

 - Niinhän se yhä menee, koska kukaan ei ole täydellinen eikä kaikkitietävä. Valistusfilosofi Voltaire julisti jo yli kaksisataa vuotta sitten, että vaikka jonkun muun mielipide oli hänen käsityksensä mukaan väärä, hän halusi henkeen ja vereen asti puolustaa toisen oikeutta ilmaista se. Saamme olla kiitollisia, että asumme näin suvaitsevaisessa maassa. ”On maista kaikista sittenkin tää synnyinmaa kaikkein rakkahin.” Kiinassa eräs kansalaisaktivisti arvosteli jotakin patoa. Hänet hakattiin niin pahasti, että selkäranka murtui, ja hän halvaantui kaulasta alaspäin.

   Nuoret olivat hetken hiljaa ja lähettivät sitten yhdessä Tuomon rakkaalle Taivaalliselle Isälle rukouspyynnön paremman yhteiskunnan hyväksi taistelevan kiinalaisen puolesta.

                                             

 - Kristinuskossa minua on ärsyttänyt etenkin se, että tarvitaan välitysmiehiä yhteydessä Jumalaan. Ikään kuin hän olisi niin pelottava, ettei häntä saa lähestyä henkilökohtaisesti.

 - Mikä senkään estää? tuumi Tuomo. – Rukoilen minäkin paljon ja suoraan Jumalaa, vaikka totta kai Jeesus on tärkeä sovittajana ja puolestapuhujana.

 - Jospa tämä välityssysteemi onkin vain väliaikainen ratkaisu, kun ihmiset eivät osaa eivätkä uskalla puhutella Korkeinta itse. Eivät vielä alkuunkaan tunne Häntä. Mikä isä se semmoinen on, jonka audienssille pääsyyn tarvitaan kymmenittäin eteisiä vartijoineen sekä liuta lahjottavia adjutantteja? Tulee mieleen Venäjän tsaari tai joku muu yksinvaltias. Ryömien tullaan ja kumarrellen poistutaan selkä edellä. Sitäkö on palvonta ja kunnioitus? Nöyristelyä ja matelua, vaikka pienoisia olemmekin. Samaa orjailua vaaditaan sitten lähimmäisiltäkin. Tuntuu, että siinäkin suhteessa ihminen on luonut jumalan omaksi kuvakseen.

 - Oppi-isämme Martti Luther yritti palauttaa isä-lapsi-suhteen.

 - Vaan onko meistä tullut sen demokraattisempia ja myötätuntoisempia? Kirkkoherran virastossakin saattaa nokkimisjärjestys ja työpaikkakiusaaminen olla huipussaan. Vieläpä niinkin mitättömän asian vuoksi kuin että työntekijällä on huonommat vaatteet ja halvempi auto.

 - Ainakin kirkossa pyritään kristilliseen rakkauteen, sinnitteli Tuomo.

 - Pyrkimys voi olla arvaamattoman ylevä monellakin alueella, mutta kuinkas käy? Halutaan turvata oma rakas isänmaa ja lennetään oitis tappamaan siviilejä tuhansien kilometrien päähän, kuten Afganistanissa ja Irakissa on käynyt. Epämiellyttäviä valtion päämiehiä, epädemokraattisia hallituksia ja tynnyreittäin öljyä löytyy muualtakin. Sotaletka saattaa jatkua vielä Iraninkin puolelle. Entä muualle? Lopulta lilliputtivaltio Monacoon saakka, jos suurvallan johtaja ei hyväksy uhkapeliä. Pyhän akseli luikertelee vihdoin kaikkialle.        

 - Se ”Pahan akselikaan” ei ole aivan yksiselitteinen juttu, tuumiskeli Tuomo. – Nimitys taitaa osua kohdalleen myös amerikkalaisista puhuttaessa. Heidän noudattamansa kostolinja on tuttua jo entuudestaan. Toisen maailmansodan aikana japanilaiset iskivät Yhdysvaltojen tukikohtaan, ja pian oli seurauksena akseli: Pearl Harbor – Hiroshima. Terroristit tuhosivat WTC:n tornit ja jo parin viikon kuluttua alkoi tapahtumaketju: New York – Afganistan – Irak. Tosin ollaan sitä mieltä, että Irakin hyökkäystä oli kaavailtu jo pidemmän aikaa, mutta pätevä motiivi puuttui. Tässä jää ihmettelemään, että kuinka ne iskut sattuivatkin niin kreivin aikaan. Olisiko kohtaloa hiukan avitettu? Ainakin katsomalla sormien läpi terrorismin mahdollista uhkaa USA:ssa.

 - Aika rankka väite, vaikka koskaan ei voi aavistaa, mitä salaisista kansioista myöhemmin paljastuu. Natsit syyttivät erästä kommunistia Berliinin valtiopäivätalon polttamisesta, mutta annas olla. Nyt ollaan sitä mieltä, että saksalaiset itse sytyttivät rakennuksen tuleen saadakseen pätevän syyn vainoilleen. Jokin vuosi sitten Moskovassa tapahtunutta kerrostalon räjäyttämistä tutkitaan yhä eikä olla niinkään varmoja, että juuri Tshetshenian sissit ovat syyllisiä tihutyöhön. Sijaiskärsijöitä ja syntipukkeja riittää vähän joka lähtöön.

 - Valitettavasti se Pahan akseli on pesiytynyt meidän jokaisen sydämeen myös yksilötasolla, mutisi Tuomo surullisena. – Turha siitä on muita mollata ja osoitella.

                                                           

 - Sitä kyllä olen koko ajan kovasti ihmetellyt, että kyseenalaistat Jeesuksen sovitustyön ja Vapahtajan tehtävän, jatkoi Tuomo. - Välitysmiestä tarvitaan maallisissakin kiistajutuissa: avioerossa, palkkaongelmissa, vakuutusasioissa ja rikoksiin sortuneitten nuorten johdattelussa normaaliin elämään.

 - Onko kristinusko sitten mielestäsi jonkinlainen kiista- ja riitakysymys Jumalan ja ihmisen välillä? tinkasi Mirjami tuohtuneena. - Kovin vaikuttaa maalliselta ja banaalilta. Väkivaltainen ja kostonhimoinen isä tekee lapsensa perinnöttömäksi, jollei suosikkipoika tule väliin lepyttelemään. Vielä niin karmealla tavalla. On jotenkin sairasta, että kidutuspuu on kokonaisen uskonnon vertauskuva. Masokistista itsensä ruoskimista, vaikka onhan sellaista muittenkin palvontamenoissa samanlaisina synkkinä kulkueina. Jossakin Aasian maassa muuan mies antoi ristiinnaulita itsensä pitkäperjantaina ihan oikeasti. Oli tehnyt niin jo muutamana aikaisempanakin vuotena. Hänet otettiin pois ristiltä parin minuutin kuluttua, koska hän ei olisi kestänyt sitä piinaa kauempaa.

 - Välitysmiehinä ne karitsat ja muut eläinuhrit, jopa ihmisetkin, eri uskontojen rituaaleissa toimivat, vänkäsi Tuomo kantaansa. – Ei se pelkästään kristittyjen keksintöä ole.

 - Uhraamisesta puheen ollen, Kainin ja Abelin tarina on minua ärsyttänyt pikkutytöstä asti. Kain, joka oli peltomies, uhrasi Jumalalle maan hedelmiä, mutta Abel eläimiä. Jumala katsoi suopeasti sen eläinuhrin puoleen, ja Kain tuli kateelliseksi ja tappoi veljensä.

 - Mikä siinä on niin ärsyttävää?

 - Minusta olisi ollut parempi uhrata kasveja eikä eläinraukkoja. Julmaa. En käsittänyt, miksi Abelin lahja oli arvostetumpaa.

 - Jos se oli kalliimpaa? Kain yritti päästä halvalla siitä hommasta, veisteli Tuomo.

 - Siiri-täti korostaa minulle koko ajan, että lahjan hinta ei ole ratkaisevaa, vaan se että haluaa ilahduttaa toista. Miksei Kainin anti ilahduttanut?

 - Jos se vertauskuvallisesti tarkoittaa, että ihmisrodun piti kääntyä lihansyöjäksi. Sen sanotaan kehittäneen kovasti aivoja.

 - Jos naudanpihvin popsiminen tuottaa vain riekaleiksi ammuttua ihmislihaa, niin ryhdynpä kasvissyöjäksi ja lempeäksi Mansikki -lehmäksi, ammuu, menosi Mirjami. – Kerropa minulle faktoja, minkä vuoksi Kainin uhria ylenkatsottiin?

 - Ehkä hänen sydämensä ei ollut yhtä puhdas ja altis kuin veljensä?

 - Tekosyitä, tuhahti tyttö. – Tavallaan tässä kertomuksessa jo pohjustettiin Jeesuksen veristä kuolemaa. Arvotettiin se ennen aikojaan. Kateus on tietenkin paha juttu, mutta kenties Kain sisimmässään tunsi, että häntä oli kohdeltu väärin. Raadeltu, verta tihkuva uhri oli otollisempaa kuin raikkaat maan hedelmät. Veljen tappaminen oli tietysti kauhean väärin, mutta oliko se edes totta? Vääristeltyä kuten moni muukin asia Raamatussa. Muutetaan tapahtuma mieleiseksi ja omaa käsitystä vastaavaksi. Elukan raato oli parempi ja sillä sipuli.

 - Hindulaisuudessa ja monissa alkuperäiskansojen uskonnoissa kunnioitetaan elämää yleensä, huomautti siihen Tuomo. - . Tottahan toki kasvikin on elävä, mutta on siinä sentään jonkinlainen ero. Valitettavasti se hauras elämänkunnioitus lopahtaa joka puolella varsin herkästi, jos taloudelliset eturistiriidat ja muitten alistaminen ovat kysymyksessä.

           

33. PYHIMYKSIÄ  JA TAIVASIKÄVÄÄ                              

 

   Tellervo pistäytyi kotiin lähtiessään juttelemassa.  

 - Miksi olet jälleen niin punainen? Ei kai lämpö ole noussut? Anna kun kokeilen.

   Hoitaja laski ystävällisen ja hellän kätensä potilaan otsalle, hymyili veikeästi ja katsoi Mirjamia silmiin.

 - ”Kun ensi kerran silmäs näin, niin luulin auringon loistavan”, hän hyräili. – Viileältä vaikuttaa. Kylmältä koko nainen. Et kai vain punastu?                        

 - Tuomo kävi täällä ja hän on oikein mukava kaveri, kiirehti Mirjami vaihtamaan puheenaihetta. - Silti väittelemme alituisesti. Tällä kertaa välitysmiehistä ja uhreista. En jaksa hyväksyä, että Jeesus on jotenkin Jumalan ja minun välissä.

 - Onhan niitä väliportaita enemmänkin, arveli Telle. – Jos ei uskalleta puhutella Jeesusta, käännytään hänen äitinsä Neitsyt Marian puoleen. Sen jälkeen palvotaan tämän äitiä Annaa. Pyhimyksiä riittää. Luin sellaistakin, että jossakin katolisessa maassa heillä oli niin runsaasti juhlapäiviä, että työnteko jo kärsi niistä runsaista vapaapäivistä.

 - Lisää väkeä julistetaan autuaiksi. Pyhimykseksi pääsee, jos on suorittanut ainakin kaksi ihmetekoa. Parantamista tai muuta sellaista. Luulisi, että joku ihailijakaartista lankeaa kiusaukseen antaa väärän todistuksen pyhimyskandidaatista. Fanit keräävät nimilistaa kuin jollekulle kansanedustajaksi pyrkivälle tai seurakuntaneuvoksen titteliä tavoittelevalle. Yliluonnollisen teon kynnys voi madaltua. Liian paljon jää toivomisen, luulemisen ja minusta-tuntuu-tiedon varaan. Väkisin läpijyrätty ja vilpillä voideltu pyhimys.

 - Jumalallisten henkilöitten määrä itse asiassa kasvaa. Onko se jo monijumalaisuutta?

   Mirjami mietti hetken, ennen kuin vastasi.

 - Ei toki, vaikka läheltä pitää. Kun edellinen paavi Johannes Paavali II oli matkalla viimeiseen leposijaansa, nuori italialainen äiti kertoi tuoneensa pikkupoikansa katsomaan tilaisuutta, koska hän oli sitä mieltä, että paavi oli jumala, vaikka muut eivät olleet sitä huomanneet.

 - Aika vahvasti ilmaistu, kun Jeesus joutui ristille osittain juuri samantapaisesta lausumasta eli siitä, että hän oli Jumalan poika. Raja ihmisen ja jumalan välillä näyttää hämärtyneen.

 - Keisari Hirohitoakin pidettiin jumalana Japanissa, jatkoi Tellervo. – Kolmannen valtakunnan aikana Adolf Hitleristä sanottiin, että hän oli Messias, joka pelastaa Euroopan bolshevismilta.

 - Uskonhäiriköitä riittää, sillä voisihan joku väittää koirallaan olevan jumalallisia ominaisuuksia. Tuntuu muuten kummalta, että joku nykyään uskaltaa katolisessa Italiassa samaistaa itsensä Jeesukseen. Italian pääministeri Berlusconi sanoi olevansa politiikan Jeesus, koska häntäkin vainotaan. Joku harras uskovainen olisi saattanut loukkaantua ja pitää ilmaisua jopa jumalanpilkkana.

 

                                             - - -                                          

 

 - Tervehdys Mirjami, sinä itsellinen nainen.

 - Hei taas, Elisa, kiva kun tulit, vastasi Mirjami. – Jääräpäinen minä olen ja hukassa kuin aasi mudassa, kuten eräs iranilainen mies sanoi Irakin sotaan sotkeutuneista amerikkalaisista.

 - Monijumalaisuusko sinua on näinä päivinä askarruttanut?

 - Kyllä vaan. Minua kummastuttaa, että kun luonto ja avaruus ovat niin uskomattoman monipuolisia ja runsaita, niin kuinka hengellisen maailman puolella olisi vain yksi jumala ja ne enkelit.

 - Entä jos sielläkin vallitsisi valtava moninaisuuden rikkaus ja luomisen vilske? Eri kehitysasteella työskenteleviä olentoja joka puolella. Uutta luodaan ja kokeillaan. Erehdytään, opitaan ja kehitytään.

 - Tarkoitatko ihmisvainajia?

 - Heitäkin, mutta hehän ovat vain pieni osa luomakuntaa.

 - Tarkoitatko, että on useampia jumalia? Mikä kristillinen näkemys sellainen olisi?

 - Onhan sitä kaikenlaisia näkemyksiä, vieläpä kristittyjenkin keskuudessa. Varhaiset gnostilaiset arvelivat, että on olemassa kaksi jumalaa, joista toinen, se kehittymättömämpi, on maailman luoja.

 - Se selittäisi kohtalaisen järkeenkäyvästi hyvän ja pahan ongelmaa, innostui Mirjami. – Mutta jos olisi kuitenkin joku pääjumala ja kaikkivaltias, niin miten hän saattoi päästää jonkun toheloimaan tämän maapalloraiskan kanssa sillä tavalla?                                                

 - Raamatun evankeliumien mukaan Jeesuksen oli lähettänyt juuri Vanhan Testamentin Jumala, Jahve, se pahan maailman luoja. Sen sijaan gnostilaisten tulkintojen mukaan Jeesuksen lähettäjä oli oikea Jumala, Hengen Herra.

 - Ei olisi mikään ihme, jos luomiskertomuksiakin löytyisi vielä useampia, jopa kehitysoppia tukevia. Sitten vain kynsin hampain kirkonmiehet takertuvat entisiin selityksiin. Kas siinäkin olisi jälleen sitä hämärän miesten sekavaa sanomaa. Jos koko eepoksesta löytyisi viisi lausetta, jotka edes hipaisevat todenperäisyyttä, olisin ikionnellinen.

 - Yhteisiä käsityksiä ja lausuntoja on useilla eri uskonnoilla. Ehkä Jeesus kävi nuoruudessaan opintomatkalla Intiassa ja muissa idän maissa. Nähtävästi teille ihmispoloisille on lahjoitettu pienoinen pisara armonmerestä. Te itse paisutitte siitä kristallinkirkkaasta tilkasta valtameren kokoisen likavesialtaan. Saastaisuuden alkumeren.

                                       

 - Voi surkeus tätä tietämättömyyden tuskaa, valitti nuori pappiskandidaatti.

 - Ymmärrän tunteesi, mutta salaisuuksiksi monet asiat kuitenkin jäävät, lohdutti väliolento. - Jospa jumalillakin on erilaisia kehitysasteita ja haasteita? Sellaistakin kerrotaan, että joku jumala kerää kokemuksia, joita hän voi saada juuri ihmisten avulla, sekä hyvää että pahaa. Iloista ja surullista. Tehdään tavallaan kronikkaa ihmiskunnasta. Ehkä niistä tiedoista ja elämyksistä on joskus hyötyä, kun uudet taivaat ja maa luodaan.

 - Jotenkin ilahduttavaa ja optimistista, myönteli Mirjami. - Kokemuksemme ja taitomme kirjataan johonkin hengelliseen sielun perimään. Henkiseen geenipankkiin. Mikään ei joudu hukkaan, vaan päätyy kierrätykseen ja uusiokäyttöön. Jonkinlaista jälleensyntymää? Se ainakin lohduttaa niitä,  joiden läheisiä on kohdannut varhainen kuolema.

 - Saattaa myös olla tiedossa vaikeita oppitunteja, myhäili Elisa.

 - Toden sanot. Eräs keski-ikäinen poikamies sanoi avoimesti inhoavansa lapsia. Silloin joku tokaisi, että tulevassa elämässä hänestä varmaankin tulee lastenkodin johtaja. Jossakin vaiheessahan ne puuttuvat taidot ja tuntemukset on opeteltava. Miksi kaikki jumalalliset, hengelliset ja taivaalliset olennot ja ilmiöt eivät voisi olla jatkuvassa, luovassa käymistilassa? Minua ei viehätä sellainen taivas, jossa vain velttoillaan ja löhötään. Ei se tuleva, jos sitä nyt on, voi sisältää pelkkää harpunkielten repimistä verisin sormin ja tyydyttämättömin, elämättömin ja ilottomin sydämin.

 - Toivoisitko sinä, että voisit syntyä tänne uudestaan?

 - Totta kai. Se olisi ihanaa. Silloin tekisin kaikkea sitä, mitä nyt en saa, voi, osaa enkä uskalla.

 - Olisit siis valmis kirjoittamaan nimesi hakemuksen sarakkeeseen: sikariehakas elämä. Ehkä ihan ilotalon johtajattareksi?

 - Hyi, mitä kauheita sinä oikein vihjailet?

   Väliolento hymyili kaksiselitteisesti ja kierteli sormillaan ylöspäin kääntyviä, mustiksi vahattuja viiksiään, sipaisi kädellään kiiltävänmustia hiuksiaan, oikaisi sirosti punapilkullista solmiotaan ja alkoi lepytellä närkästynyttä tyttöä..

 - No leikki sikseen. Älä pane pahaksesi. Se, ettemme vielä tai kenties koskaan tiedä kaikkea, ei ole pelkästään negatiivinen asia. Saksalainen näytelmäkirjailija Bertolt Brecht on sanonut, että taide ei ole taidetta, ellei siinä ole salaisuuksia. Samoin voisimme sanoa uskonnoista ja filosofisista käsityksistä. Täytyyhän jäädä jotakin pohdiskeltavaa ja uuden löytämistä. Uskokaan ei saa olla tiukka ja ahdistava kuin kureliivi, vaan siihen pitää jättää kasvunvaraa. Kaikkeen mahdolliseen, jopa mahdottomaan, ja joka ulottuvuuteen.

           

34. HAIHTUVIA HATTAROITA                                

 

 - Mitä nyt, Mirre-pieni? Itketkö sinä? kyseli Tellervo ystävältään. Mitä se Jaakko sanoi? Lähti aika hopusti.

 - Tunnen olevani perusteellisesti huijattu, petetty, häväisty ja hyväksi käytetty, nyyhkytti Mirjami. – Jaakko tuli tänne ruusupuskansa kanssa ja ehdotteli taas tapaamista ja hellittelyä.

 - Mitä siinä on poraamista? Sinähän pidit siitä aikanaan ja kehuit lemmiskelynne maasta taivaisiin. Ehkä suhteenne on kypsynyt ja siitä kehkeytyy jotakin vakavampaa.

 - Samalla tasolla on kaikki, koko hömpötys.

 - Nythän Jaakko on ainakin vapaa mies, koska muutti erilleen Inkeristä.

 - Mitä vielä. Sillä katalalla retaleella on jo uusi vaimo. Minua ei huolinut, mutta aivan vieras narttu hänet vamppasi. Olisi edes kysäissyt välillä minun kantaani.

 - Ihanko totta? Ovatko he onnellisia?

 - Juuri samalla tyylillä kuin edellisenkin kanssa. Sopuisaa arkielämää ja vauvakin tulossa. Olen vain makeata juhlakuorrutusta arkeen. Hänen mielestään olin joka kerta yhä uudestaan kuin ehta neitsyt. Ikään kuin minulle olisi joka päivä leikkauksella palautettu se ehdottoman tärkeä koskemattomuus. Immenkalvo vain reilaan.

 - Älä itke, hän ei ole sinun arvoisesi, lohdutti Telle ja jatkoi hetken epäröityään. - Tulee toisia ja kunnollisempia. Jos olet saanut tarpeeksesi miessukupuolesta, naisista saattaisi löytyä uskollisempia ja turvallisempia ystäviä. Vai mitä arvelet? Kuunteletko sinä?

   Mirjami vain nyyhkytti ja keskittyi omaan suruunsa.

 - Olen kirjoittanut pari runoa. Luen ne sinulle, saanhan?

                                               

          En tunne rakkautta, en ole sitä koskaan tavannut

          se ei liiku täällä päin tai ehkä valepuvussa

          kerran joku kosketti selkääni,

          kun käännyin, se oli  poissa

          tai yksinäinen lapsi istui hiekassa ja katsoi merelle.

          En tarvitse sitä, muut rakastelkoot pitkin tienvieriä,  

          pehmeällä nurmella

          minä kävelen tiellä, kovalla tiellä

          siirrän varovasti jalkojani, kukaan ei tartu nilkkoihini

          kukaan ei rakasta minua

          kyyneleeni valuvat tielle, turhalle tielle

          niin on parasta.

 

   Sen jälkeen Mirjami esitti vielä kolme runoaan:

 

          Ensin toivo on avaruuksien laajuinen,

          siinä voi kellua ja hyppiä

          pitkin ja poikin

          koskaan ei näy rajoja,

          jos joku niistä kertoo, hän on väärä profeetta.

          Sitä mukaa kun toivo heikkenee, rajat lähestyvät

          viimein ei uskalla edes asentoa vaihtaa,

          kun on jo epätoivon puolella.

          Sitten tulee hetki,

          jolloin toivo on valunut ulos minusta

          jolloin se on vain pieni lämmittämätön piste

          kylmässä avaruudessa.

 

          Elämiseen ei tarvita palatsia, pieni kamari riittää

          ikkuna maailmaan, ei niin suuren suuri

          pari hiljaista puuta,

          runsaasti lehtiä sekavana rykelmänä

          oksalla horjahteleva lintu

          vaaran päälle hinattu pilvi, harmaa, repaleinen

          alati muotoutuva

          kaikki kuviot syntymässä

          kaikki unelmat syntymässä

          minussa itsessäni, katsovassa mielessäni

          miksi lähtisin Intiaan, siellä tuliturkkinen tiikeri

          miksi en katsoisi ikkunastani

          naapurin pulloposkinen kissa vaanimassa unelmaa

          saaliista.

 

          Seison portilla

          nojaan lahoamassa olevaan pylvääseen

          ja katson tielle

          se luikertelee alakuloisena suon yli

          kukaan ei koskaan tule,

          kaikki hiipivät hartiat kyyryssä muualle

          kukaan ei tule, ei ainakaan perille

          menen järvelle

          tyhjät laineet ajautuvat rantaan

          mutta sinun veneesi purjehtii kauas ulapalle

          koskaan et vastaa tervehdykseeni

          sanasi ovat haaksirikkoutuneet myrskyssä

          palaan taloomme

          henget ovat lähteneet sieltä

          ihmiset ja odotus

          savu on muuttumassa pilveksi

          hylkään tien, järven ja talon

          hylkään odotuksen

          puhallan sinut hajoavaksi hattaraksi taivaalle.

         

 - Saisinko ottaa näistä kopiot? kysyi Tellervo hyvin liikuttuneena. – Löydän niistä itseni.

 

                                             - - -                                  

 

   Elisa sipsutti varvastossuissaan hämärästä parrasvaloihin eli potilashuoneen yölampun valopiiriin ja esitti kohtausta baletista ”Joutsenlampi”. Hän oli pukeutunut lyhyeen, valkoiseen harsohameeseen ja päätti siron esityksensä notkeaan spagaatti-istuntaan.

 - Hienoa, kehui Mirjami ja taputti käsiään hillitysti kuulostellen samalla hoitajien juoksentelua käytävässä. – Olet naamioitumisen mestari, mutta miksi et koskaan ole esiintynyt minulle lapseksi sonnustautuneena?

 - Ehkä siihen aivan alitajuisesti vaikuttaa se, että opetuslapset aikanaan havainnoivat Jeesuksen lapsen hahmossa. En halua antaa vääriä signaaleja. Mitkä ovat tunnelmasi näin iltapuhteella, sinä Mirjami Mietiskelijä?

 - Hävytön se Jaakko, alkoi nuori nainen raivota Elisalle. – Että kehtaakin pompottaa minua. Patologinen valehtelija ja Auervaara.

 - Mikä Auervaarassa on vikana? kyseli Elisa sovittelevaan tapaansa. – Hän on tehnyt monta naista onnelliseksi.

 - Ja kahminut viimeisetkin rovot.

 - Se on tietysti väärin, mutta nainen on siinä touhussa joutunut maksamaan melkoisen summan rakkaudesta. Maksettua rakkautta, mutta saman asianhan ajaa myös avioituminen rikkaan puolison kanssa. On sitä vielä muuallakin, ilotaloissa. Jotkut pitävät sitä suorastaan terapiana, kunhan valvotaan, ettei ketään vahingoiteta. Monet ovat valmiita maksamaan miljoonia jostakin taideteoksesta tai harvinaisesta esineestä, ja silti ostaja kokee saavansa rahallensa vastinetta.

 - Mitä minä sain Jaakolta? huusi Mirjami kyyneleet silmissä. – Kerropa minulle senkin hurskastelija, joka et tunne ihmisluontoa. Eunukki. Transvestiitti.

   Elisa alkoi sydämensä pohjasta kikattaa.

 - Hih-hih-hii, ainakin olet opettanut minut nauramaan vitseillesi.

 - Ei tämä ollut vitsi, vaan tahallinen loukkaus, aimo solvaus. Reagoit vallan väärin.

 - Joten ilkeyksien laukomisesta katoaa teho ja huvi. Minua vain huvittaa ne leimoja lyövät ja musta-valkoiset nimitykset. Eunukki-sanakin kuvastaa vain teidän halveksivaa suhtautumistanne vähänkin poikkeavaan yksilöön. Eihän täällä ole muuten haaremiakaan.

 - Älä poikkea sivupoluille, vaan vastaa kysymykseeni, vintiö.

 - Anna minun ihmetellä rauhassa. Jos mies pukeutuu naisten hepeniin, häntä oitis haukutaan transvestiitiksi, mutta teidän korppikotkia imitoivat, mustiin pukeutuneet, kravattikaulaiset juppinaisenne saavat jäljitellä herroja mielin määrin. Kas kun eivät hanki kalsareita ja niihin sepalusta. Tarkoituksella muutan hahmoani aina tarpeen mukaan. Se monipuolistaa luonnettani ja suhdettani teihin ihmisiin. On myös sellaista näkemystä, ettei Jumalakaan ole pelkästään maskuliininen olento, vaan yhdistelmä, johon kuuluu myös naiseuden ominaisuuksia, Mother-Father eli Äiti-Isä.

                                 

 - Toistan kysymykseni: Mitä minä olen saanut Jaakolta?

 - Rakastitko häntä?

 - Valtavasti ja koko sydämestäni. Pelkkä muisto valtaa minut kuin hyökyaalto. Ehkä siinä oli himoakin, mutta kuuluuhan sekin sukupuoliseen kiintymykseen. Imee yhteen.

 - Toinen kysymys, vaikkakaan ei niin tähdellinen: Rakastiko hän sinua?

 - Luulin ja uskoin, että hän rakasti. Ainakin hän osoitti sen niin monella tavalla, ennen kuin vieraantuminen alkoi.

 - Sait siis olla rakkauden ja intohimon kohteena. Hän teki sinusta kokonaisen naisen, niinhän olet mielessäsi ajatellut.

 - Niin hän teki, ja vaikka en enää ikimaailmassa menisi naimisiin, mikään ei voi pyyhkäistä pois sitä iloa ja täyteläisyyden tunnetta. Pelkäsin aina, että joutuisin neitsyenä hautaan.

 - Hieno lahja sinulle, mutisi Elisa ja pisti suuhunsa raikastavan pastillin. Hän yritti silloin tällöin opetella maapallon asukkaiden tavoille.

 - Lakkaa rouskuttamatta niitä pastilleja. Käyt hermoilleni. Taasko olet tehnyt niitä taikojasi? Susilakkireuhkana päässä, pitkä palmikko solmussa, kulunut nahkarotsi ja peräpohjalaisen kansallispuvun hame. Jaloissasi? Hui, paksut, pässinpökkimät, harmaat villasukat ja kultaremmiset avokkaat. Oletko aivan kahjo?

 - En sen hullumpi kuin te ihmislapsetkaan, mutta asiaan. Oletko katunut suhdettasi?

 - Olen, kivahti Mirjami painokkaasti. – Tai en. Voi en, se oli elämäni onnellisinta aikaa.

 - Aikaisemmin mainitsit minulle, että vain kerran olet tehnyt syntiä. Oliko se juuri tämä tapaus?

 - Juu tai en minä tiedä, voihki tyttö. – Tavallaan oli.

 - Tavallaan, matki Elisa pilke silmäkulmassa. – Tiedätkö edes, sinä pappisnoviisi, mikä on sitä tavallaan-syntiä?

 - Sanotaan, että synti on sydämen eroa Jumalasta.

 - Tunsitko olleesi erossa Hänestä, kun rakastelit Jaakon kanssa?

 - En kauhistus. Harvoin olen rukoillut niin paljon kuin niinä aikoina. Tunsin tarvitsevani apua ja johdatusta ja suojelusta. Voi Elisa, miksi kiusaat minua? Saatoin lähettää jonkin viestin tai kiitoksen korkeuksiin jopa keskellä ihanan ihania tuntemuksiani. Kiitin, että sain osakseni jotakin sellaista, melkein taivaallista. Perhosen siiven ylimaallista värähtelyä.

 - Sitähän orgasmi on, ja senhän voi kuulemma kokea myös hengellisessä tilaisuudessa kaiken hallelujan ja huumaavan musiikin keskellä, sangen makeana, totesi Elisa ja sulki päättäväisesti pastillirasiansa. Tosin hän oli ottanut sieltä jo kourallisen ja sujauttanut hameensa taskuun.

 - Sinähän petkutat minua niitten pastilliesi kanssa? moitti Mirjami. – En ikinä olisi uskonut, että olet noin luihu ja vilpillinen. Olen todella pettynyt.

 - Elisa punastui aivan pilkulliseksi, mutta hankasi sitten täplät raidoiksi. Hän katsoi tyttöä anovasti kuin ristikoitten takaa.

 - Annatko minulle anteeksi? Otan vain yhden vielä, saanhan?

 - Ja sitten toisen ja niin edelleen. En luota sinuun, vaikka minkä niille mielihaluilleen mahtaa.

 - Teidän maailmassanne on ikävä kyllä monesti niin, että epärehellisyys perii maan. Perii jopa esikoisoikeuden ja ainutlaatuisen siunauksen tulla erääksi suuren kansan kantaisäksi. Teidän pyhän kirjanne, Raamatun, Jaakob huiputti raskaamman kerran vanhaa, sokeaa Iisakia, kun hän ensin oli keplotellut nälkäiseltä veljeltään Eesaulta vanhimmalle pojalle kuuluvan aseman. Oli tietysti harkitsematonta tyytyä vaihtokaupassa pelkkään hernekeittoon.

 - Joo, muistan, kuinka ihmettelin sitäkin lapsena. Äiti Rebekka vielä auttoi siinä rötöstelyssä. Iisak yritti tietysti varmistaa, olisiko siunauksen kohde oikea. Jaakobilla oli sileät kädet, kun taas vanhemmalla veljellä perin karvaiset. Isä tunnisti nuoremman poikansa äänen, tuli epäluuloiseksi ja kehotti tätä tulemaan lähemmäksi, jotta hän voisi tunnustella perillistänsä tarkemmin. Äitipä oli keksinyt kietoa vuohen nahkaa poikansa käsivarsien ympärille, joten isä meni lankaan.

 - Vieläkin törkeämmäksi teko muuttui, kun Jaakob vastasi sumeilematta: ”Olen” vanhuksen tiedusteltua häneltä suoraan, oliko siunauksen anoja Eesau. Isä oli myös ihmetellyt, että Jaakob oli niin nopeasti löytänyt sen vuohen, johon poika vastasi, että Jumala oli johdattanut sen hänen eteensä.

 - Kuinka noin röyhkeällä petoksella voisi olla mitään siunausta elämässä? päivitteli Mirjami. - Vaikeahan se Israelin kansan kohtalo on tosin ollutkin. Minusta tuntuu tästäkin syystä, että myös koko kristinusko on valheelle väsätty ja vilpilliselle hiekalle rakettu. Tosi papusoppasotku ja karvaturriuskonto.

 - Hengenmiehet selittävät sen tietysti taas sanomalla, että emme ymmärrä Korkeimman tarkoitusperiä ja että huonokin teko kääntyy lopulta parhain päin.

 - Eipä se kristinuskon kulkema tie niin kovin parhaasta päästä ole. Yhtä hyvin voitaisiin tulkita keskitysleirin kauhut joksikin positiiviseksi asiaksi Euroopan historiassa. No, juutalaiset muuttivat takaisin Pyhään maahan, vaan onko siitäkään seurannut mitään hyvää? Vihaa, sotimista ja verenvuodatusta palestiinalaisten kanssa puolin ja toisin. Taitavat taas olla vain ihmisen tekosia eikä mitään ylimaallista johdatusta. Minä tyhmä Mirjami mutu-uskoni kanssa en voi sitä tietenkään käsittää, mutta vilppi ei siitä silti sen pyhitetymmäksi muutu.

                                                           

   Elisa silmäili Mirjamia tutkivasti.

 - Oletko sen Jaakko-kokemuksesi jälkeen etääntynyt Jumalasta?

 - Jos koen etääntymistä, ei se Jaakosta johdu, vaan näistä uskon epäilyksistäni.

 - Rakkautta kyllä usein pidetään syntinä ja saarnataan moraalista, vaikka joissakin kulttuureissa on lupa pitää useampia vaimoja, jopa aviomiehiä. Omatunto on tiiviisti sidoksissa kasvatukseen, ja moraali on tuskin koskaan estänyt ihmistä kiduttamasta ja tappamasta lähimmäistään. Eettiset periaatteet ovat asia erikseen. Mikään moraali ei pidättele tappamasta muita, ainakaan jos käsky tulee valtion tai jonkin uskontokunnan johdon taholta. Kun vankilassa lusinut murhamies vietiin rintamalle taistelemaan, hän kysyi: ”Mitä siitä saa, jos tappaa ihmisen?” Vastaus kuului: ”Kunniamerkin.”

 

35. MORAALIKÄSITYSTEN MYLLERRYKSESSÄ                              

 

 - Olen aina sanonut, että sellainen on kerrassaan moraalitonta, vaahtosi Siiri istahtaessaan Mirjamin vuoteen viereen. – Nuoriso on aivan läpeensä turmeltunutta.

 - Mitä ne nyt ovat tehneet?

 - Tunnethan Hiljan, sen peruskoulunopettajan? Hänen tyttärensä Jaana asuu avoliitossa jonkun hampparin kanssa. Taitaa olla jokin värillinen.

 - Aikuinen nainen kai saa talostella kenen kanssa lystää. Onko mies vapaa?

 - Saattaa olla, vaikka kuka niistä maahanmuuttajista selvän ottaa. Omistaa viidenkymmenen sulottaren haaremin jossakin idän perukoilla. Hilja on aivan masentunut, uskovainen äiti.

 - Onko Jaanakin uskomassa?

 - Ei takuulla, kun moiseen säädyttömyyteen ryhtyy. Hilja häpeää käydä tyttärensä luona, jos raamattupiirin rouvat saavat sen tietoonsa. Huono äiti ja epäonnistunut kasvattaja.

 - Moraali on aika tavalla kiinni kunkin kansan kulttuurista ja tavoista. Se muuttuu ajan mukana. Täytyy vain sopeutua.

 - Oletko sinäkin kallistumassa maailmanlasten holtittomaan elämänmenoon? Voi tyttöressukkaa.

 - Eipä uskoisi, mutta ovat ne hirmuvaltiaatkin olleet melkoisia moraalin vartijoita. Stalin sensuroi pussauskohtauksia elokuvista, ja Hitler katsasti taidenäyttelyitä ja vainosi homoja.

 - Edes jotakin hyvää niissäkin hirviöissä. Olen aina ihaillut amerikkalaisten asenteita. Siellä myös nuoret painottavat, kuinka tärkeätä on pidättäytyä esiaviollisista suhteista.

 - Avioerotilasto sen sijaan kukoistaa. Ehkä harjoittelua on liian vähän.

 - Älä aina intä vastaan, Mirjami. Oli mieltä ylentävää, että  amerikkalaiset olivat närkästyneitä Ateenan olympialaisten alkujuhlallisuuksista, koska niissä näytettiin alastomia ihmiskehoja, muka antiikin ajan patsaita.

 - Onhan meilläkin vastaavanlaisia taideteoksia. Nytpä tuli mieleen, että Suomi toimi vuonna 2006 EU:n puheenjohtajamaana. Miksei pantu pystyyn kansanäänestystä aiheesta, miten saisimme asiallisilla pukimilla varustettua Helsingin keskustassa komeilevat kolme seppää ja Topeliuksen herttaiset tyttöhahmot sekä Tampereen siltapatsaat. Sepille komeat bokserit, tytöille ainakin bikinit, ja Tampereen uroksille reippaat haalarit, jotka muistuttavat siitä ajasta, jolloin meilläkin työväki sai vielä tehdä töitä.                

 - Eduskuntatalon istuntosalissakin on niitä alastomia patsaita, ja niistä käytiin 1930-luvulla melkoista polemiikkia, muisteli Siiri. – Ihmeen helposti asioihin totutaan. Kristillisenkin puolueen kansanedustajat ovat niitten kanssa nokitusten päivät pääksytysten.  

 - USA:n oikeusministeriössä alastonpatsaat peitettiin tummilla verhoilla, kun poliitikot eivät kehdanneet esiintyä TV-kameroitten edessä, jos olkapään takana kurkisteli suloinen naku-impi. Taisi olla itse oikeuden jumalatar. Onko sitten ihme, minkälaisia rikollisia tekoja Yhdysvallat maailmalla suorittaa, kun itse laillisuuden edustaja hunnutetaan ja siirretään rautaesiripun taakse.

 - Oikeustaju on todella pelottavasti hämärtynyt joka taholla, myönsi Siiri. – Yksityiseltä ihmiseltä viedään ennalta kyselemättä työpaikat sekä maat ja mannut, ja päättäjät vain selittelevät tekosiaan kaiken maailman kaavoituksilla ja moottoritien rakentamisilla. Ikioman pankkinsakaan ohi ei pian enää uskalla kävellä, kun sieltä jo lykätään kouraan jokin kohtuuton palveluvelotuslappu. Jalkakäytävä kai kuluu ja ikkuna töhriintyy. ”Minä näin oikeuspaikan, ja katso, sielläkin vallitsi vääryys.”

 - Yhdysvalloista kerrotaan sellaistakin juttua, että vielä 1900-luvun alussa ei saanut mainita mitään naisen sääristä, jopa flyygelinkin jalat verhottiin häveliäästi. Bostonissa oli ollut kuusimiehinen kamariorkesteri ja sitä kutsuttiin kvintetiksi, vaikka sellaisessahan pitäisi olla viisi jäsentä. Sana sekstetti oli liian rietasta.

 - Nähtävästi siinä moraalin vahtimisessakin voidaan mennä liian pitkälle, myönteli täti. – Kaikessahan on vaarana päätyä äärimmäisyyksiin.

 - Vielä yksi mehevä stoori, jos kestät kuulla, naureskeli Mirjami. – Yhdysvaltalainen senaattori antoi muutama vuosi sitten lausunnon, jossa hän tuomitsi Teletapit.

 - Mitä pahaa niissä pulleissa pehmoleluissa voisi olla? Minäkin ostin sellaisen kummipojalleni. Hän pitää siitä kovasti. Halii ja suukottelee.

 - Senaattori väitti, että Teletapit ovat viettelemässä lapsia homoseksuaalisuuteen. Muutoin tämä mies saattaa olla ihan selväpäinen ja on osaltaan vastaamassa suurvallan ulkopolitiikasta, ydinaseista, maailmantaloudesta ja maapallon ilmasto-ongelmista.

 - Joidenkin vinksahtaneitten vuoksi ei kannata koko moraali-käsitettä romuttaa, puolusteli Siiri kantaansa.

 - Ei tietenkään. Äskettäin Irakissa tapahtui järkyttävä välikohtaus. Eräs amerikkalainen sotilas astui miinaan, ja kaverit ryhtyivät silmittömästi tulittamaan lähitalojen asukkaita, jopa paikalle saapunutta taksia. Kaksikymmentäneljä kaupunkilaista sai surmansa, ja asiaa tutkitaan murhana. Uhrien joukossa oli kuulemma yksivuotias tyttö ja nelivuotias poika. Pyörätuolissa istunutta 76-vuotiasta perheenpäätä oli ammuttu lähietäisyydeltä yhdeksän kertaa.

 - Kauheata ja moraalitonta, päivitteli Siiri-täti.

 - Riipaisevaa oli katsoa filmiä haikeasti itkevästä pienestä pojasta, joka siinä hyökkäyksessä oli kenties menettänyt sekä äitinsä että sisaruksiaan. Mediaväki tekee suunnattoman tärkeätä työtä levittäessään ihmisten tietoon, miten häikäilemättömästi omaa etuaan ajavat ryhmittymät käyttäytyvät. Reportaasilla saattaa olla laajempaakin merkitystä, kuten Vietnamin sodan aikana otetulla kuvalla, jossa näkyy palava pikkutyttö. Kaikkialla kauhistuttiin tuota tapausta, ja se informaatio ehkä osaltaan joudutti sodan lopettamista.

 - Pitäisi järjestää yleisiä mielenosoituksia sotaa ja väkivaltaa vastaan. Minä ainakin osallistuisin sellaisiin, mutta rauhallisiin. Vaan luokiteltaisiinko heidätkin vaarallisiksi vihollistaistelijoiksi tai isänmaan pettureiksi?

 - Hienoa, täti-kulta Olen aina tiennyt, ettet ole mikään jänishousu. Sen siviilien tuhoamisen jälkeen muuan eversti moitiskeli, että taistelun huumassakaan ei saa tehdä moraalittomia tekoja. Tuntuu hurskaalta ohjeelta, kun koko sota on laiton ja jo alkaessaan sekä YK:n että miljoonien mielenosoittajien vastustama. Jumalan nimissä ja valittuna kansana sotiminen tietysti rauhoittaa mieltä. Itsemurhapommittajillekin kuulemma kerrotaan, etteivät he itse tee niitä tuhotekoja, vaan Allah liikuttaa heidän kättään.

 - Uskontoja ei voi sentään kaikesta kauheasta syyttää, väitti Siiri. – Luin jostakin, että sitä pikkutyttöjen sukuelinten silpomista ei ole ollenkaan määrätty koraanissa, vaan äidit noudattavat vanhoja perinteitä ja pakottavat toisiaankin siihen.

 - Ehkä äidit sittenkin alitajuisesti haluavat samat kiusat ja kärsimykset tyttärilleen. Ylimaalliseksi ylistetty äidinrakkauskin on kyseenalaista. Tulee mieleen suuri, musta naarashämähäkki, jonka sanotaan olevan pahan äidin symboli. Tunnen erään rouvan, joka väen vängällä pakotti tyttärensä eroamaan kohtalaisen kunnollisesta juntista, koska hän itsekin oli kokenut avioeron nuoruudessaan. Häpesi sitä, oli syy sitten ollut mikä tahansa.

 - Siispä äiti-myytillä ei aina olekaan loistavaa sädekehää. Sääli, mutta nyt minun täytyy rientää kotiin iltateelle ja Raamatun lukuun. Makeita unia, rakas Mirjamini.

                                               

36. IHMISOIKEUSRAJOITTEINEN                                                

 

   Mirjami kääntelehti vuoteellaan. Telle taisi olla oikeassa väittäessään, että hän oli rapakunnossa. Nuori nainen otti peilin yöpöydän laatikosta ja tarkasteli huolestuneena kasvojaan ja hiuksiaan.

 - Hiukset elottomat, näppyjä naamassa, huulet aivan värittömät. Ei kai minulle ole tulossa anemia? Täällä lääketieteen vaalimassa kalliissa kehdossa. Silmissä harmaa ja toivoton katse. Voi kauhistus, otsassa on selvä pystysuora vako. Ryppyjäkö jo tässä iässä?

 - Mitä sinä vaikerrat? mutisi Elisa ikkunan luota. – Nätti nainenhan sinä olet. Mitä nyt muutamasta kurtusta. Pitäisi jo tuossa iässä osata keskittyä oleelliseen.

 - Mikä on sitä oleellista? tiuskaisi Mirjami. – Tietysti höperrät jotakin sisäisestä sielun kauneudesta. Minulle ei riitä pelkkä söpö sielu ja makee mieli. Olen oikea vanhanpiian mallikappale.                                  

 - En usko, että olet tosissasi noin pintapuolinen. Suomalainen rockyhtye voitti juuri Ateenassa Euroviisukisat. Hengenmiehet olivat heti kauhistelemassa sitä hirviöpukeutumista ja naamareita sekä syyttämässä heitä saatanan palvonnasta. Kuitenkin Lordi-yhtyeen Hard Rock Hallelujah -laulussa on suorastaan raamatullista julistusta. Puhutaan syntisten yöstä ja väärien profeettojen varomisesta. Näistä asioistahan Jeesuskin saarnasi.

 - On totta, että ei osata eikä haluta katsoa naamareitten taakse. Minua järkytti nuorena tyttönä Victor Hugon romaanin pohjalta tehty elokuva Notre Damen kellonsoittajasta. Katsotaan pelkkään karseaan ulkokuoreen, ja jos joku ei täytä kauneuden mittapuita, hänet leimataan vaaralliseksi kummajaiseksi, jopa pimeyden voimien edustajaksi. Vaikeasti kehitysvammaisetkin saattavat olla todella vastenmielisen näköisiä, mutta luonne on siitä huolimatta miellyttävä, ja heidän taitojensa rajoissa suoritettu työ aivan tyydyttävää. Kun käy tervehtimässä viimeisellä vuoteellaan riutuvaa vanhusta, havaitsee, kuinka luurankomiehen läheisyys kutistaa ja vääristää ennen niin viehättävän naisen rujoksi hirviöksi, joka tylsänä tai vihaisena tuijottaa ympäristöään. Silti omaiset näkevät hänessä hellän äidin ja rakastavan isän.

 - Maailmassanne on suunnaton määrä onnettomuuksien ja tulipalojen, mutta valitettavasti myös sodan, pommi-iskujen ja raakojen kidutusten runtelemia ihmisiä, valitteli väliolento. - Etiketin mukaan sonnustautuneitten, tyylikkäitten lähimmäistenne tihutöitä. Jos missi menettää ihanat kasvonsa, ei hänestä automaattisesti tule noita-akkaa tai pahan akselin kannattajaa.

 - Lordi-ilmiö on saanut valtavasti palautetta sekä puolesta että vastaan, mutta kauhistelivatko esimerkiksi kirkot juutalaisten vainoamista ja joukkotuhoa? Entä terroristijahdin tuottamaa siviilien teurastamista? Entäpä joka ikisen sotaa käyvän maan tai sissiryhmän aseistamista, kun vaan rahallista tulosta syntyy ja pörssi kukoistaa.?  

 - Maapallonne johtajien kermalla, presidentti Bush mukaan luettuna, on kyllä solmio ja hiukset taidokkaan parturin jäljiltä. Siksikö hengenmiehet eivät lausu moitteen sanaa? Eivät ainakaan tarpeeksi voimakkaasti. Elegantti pukeutuminenko takaa horroristeillekin työrauhan? Ovatko nykyhallitsijat, poliitikot, yrityspomot ja uskontojen opinvalvojat susia lammasten vaatteissa? Pyhiä petoja, joita ei saa edes kritisoida.    

 -  ”Karitsat ovat eksyneet ilman opastavaa valoa”, laulavat hirviörokkarit, lisäsi Mirjami. -. Rohkeata puhetta, kun toisinajattelu ja vastaansanominen lasketaan paheeksi ja jopa kuolemalla rangaistavaksi rikokseksi tällä enkelien ja pirujen näyttämöllä. Entisinä aikoina hovinarrit olivat niitä harvoja, jotka uskalsivat arvostella hallitsijoitten tekemisiä. Nykyään olisi hyvä, jos heidän roolinsa omaksuisi aivan tavallinen kansa, ja tietenkin myös taiteilijat, joita jo muutenkin usein pidetään kummajaisina.

 

                                             - - -              

 

   Keskellä yötä potilas kuuli hiljaisen kuiskauksen:

 - Anteeksi, että herätän sinut, Mirjami, mutta lähdemme jälleen pitkälle matkalle. En aikonut kuljettaa sinua siihen tilanteeseen, ettet järkyty liikaa. Elämä vain on monelle kauhistava shokki, ja sinun ja teidän kaikkien ihmisten pitäisi voida tehdä asialle jotakin. Kivetkin jo huutavat sitä julmuutta ja vääryyttä.

 - Eikö Jeesus sanonut, että Isä herättää kivistä itselleen opetuslapsia ja seuraajia, kysyi Mirjami unisena. – Niin, ja myös pakanoista. Lähdetään vaan. Tällekin opintomatkalle.

   Elisa kuljetti nuoren naisen kauas Aasiaan, Mantshuriaan. He saapuivat suuren rakennuskompleksin luokse. Väliolento selitti, että nyt oli menossa toinen maailmansota, ja japanilaiset olivat valloittaneet maan. Vähän aikaa sitten hyökkääjät olivat toimeenpanneet eräässä kaupungissa verilöylyn, jossa yli 200 000 ihmistä tapettiin etupäässä pistimin.

 - Tuolla edessä näet japanilaisten ylläpitämän keskitysleirin, jossa on paljon kiinalaisia kommunisteja.  

  - Kävin kerran tädin kanssa Saksassa Sachsenhausenin keskitysleirin museossa. En ehkä välittäisikään tulla tuonne, jos et pahastu.  

 - Sinulla on täysi vapaus valita, mutta heilläpä ei ollut.

 - Monesti ihmetellään, kuinka on mahdollista, että ihmiset voivat kohdella toisiaan niin raakalaismaisesti sekä sodissa että rauhan aikana, huokasi Mirjami. - Selitykseksi annetaan tavallisesti, että väkivallantekijät eivät pidä vastapuolen taistelijoita sotilaina vaan vihollisina. Eivät edes ihmisinä, eivät edes lapsia. Sekin ajatus ja asenne aivopestään ihmismieleen hämmästyttävän nopeasti, varsinkin jos omasta turvallisuudesta on kysymys. Se on rauhoittanut omaatuntoa ja auttanut itse kutakin suorittamaan velvollisuutensa nurisematta.

 - Puhuaksemme tässä myös vuodesta 2005 eräältä amerikkalaiselta sotilaalta kysyttiin Irakissa, eikö hän tuntenut huonoa omaatuntoa joutuessaan surmaamaan myös siviilejä. Nuorukainen vastasi: ”Kipu ja kärsimys, jota tunnen omassatunnossani, on se uhri, jonka minä voin antaa isänmaalleni tässä sodassa.”

 - Olipa se erikoinen näkökanta, kun vertaillaan omaa henkistä ja lähimmäisen fyysistä kärsimystä toisiinsa, arveli Mirjami. – Voin kai sittenkin lähteä kanssasi sisälle, mutta eihän viivytä kauan?

                                         

   He astuivat sairaalaan ja jäivät seisomaan eräälle osastolle. Hämärä huone, jossa sivupenkillä  kyyhötti useita miehiä odottamassa vuoroaan. Heillä oli lyhyt, valkoinen paita yllään ja he istuivat hieman kumarassa. Ehkä heillä oli tuskia jo edellisestä käsittelystä.

   Keskellä huonetta oli leikkauspöytä, yltä päältä veressä. Sillä makasi koehenkilö selällään. Erään avustajan, kenties kiinalainen hänkin, oli käsketty pestä tutkittava mahdollisimman huolellisesti ja perusteellisesti. Mies otti erittäin karhean juuriharjan sangosta ja alkoi hangata. Yhä vain enemmän ja aina vain kovempaa. Myös uhrin kasvot.

- Tämä oli nimeltään yksikkö 731, joka oli olevinaan trooppisten tautien ja juomaveden tutkimista varten perustettu laitos, kertoi Elisa Eilinen hiljaisella äänellä. - Tosi asiassa se oli keskittynyt raakaan ihmisten silpomiseen, ja siellä tehtiin vangeille julmia kokeita kuten kuolemantohtori Mengele Saksassa natsivallan aikana. Japanin sotaoikeudenkäynneissä 1945 tämä rikollinen toiminta ei tullut lainkaan esille, vaikka leirin johtaja oli luovuttanut asiakirjat amerikkalaisille. Asiasta vaiettiin tyystin.

 

                                              - - -          

 

   Mirjami oli hyvin vaitelias ja kalpea. Kun he olivat saapuneet takaisin sairaalaan, hän kuiskasi.

 - Jokin varhaiskristittyjen suunta uskoi, että ihminen onkin Saatanan luoma, pahuuden voimien aikaansaannosta. Siltä nyt tuntuu. Jeesuksen Kristuksen tehtävä ihmiskunnan Vapahtajana ei nähtävästi ollutkaan lepytellä sitä hyvää Jumalaa, jos Häntä on edes olemassakaan, vaan katkoa ne voittamattoman raskaat raakuuden, sorron, synnin ja kuoleman kahleet, joilla paholainen yrittää pitää luomuksensa raatelevissa kynsissään.

 

37. SILMÄNKÄÄNTÖTEMPPUJA                                    

 

   Eräänä päivänä Mirjami jälleen purki sydäntään Tellervolle.

 - Olen tässä taas miettinyt sitä huijausta. Oikeastaan kaikki nauttivat siitä, lapsetkin. He haluavat tulla huiputetuiksi. Taikurit ja taikatemput ovat tavattoman mieleistä ohjelmaa myös pienokaisille. Pupu on hatussa ja ykskaks kadonnut. Upea katoamistemppu. Se salaperäinen mystisyyden tuntu. Temppuilijana taitava taikuri, joka hallitsee yleisönsä. Sorminäppäryyttä, nopeutta ja älyä. Yllättymistä, vikaan mennyttä arvaamista, jännitystä, pelkoakin, kun puulaatikkoon ryöminyttä naista sahataan kahtia, mutta myös iloa tapahtumien nerokkaasta etenemisestä ja hoksaamisen riemua.

 - Juuri samanlaista kuin on maailmassa moni muukin alue: rakastuminen, elämä perheen keskuudessa ja töissä, politiikka, yhteiskunnan toiminnot ja uskonnot.

 - Siis uskonnotkin, huudahti Mirjami. - Se on aika vahvasti sanottu, mutta vaikeata minunkin on niihin Raamatun ihmekertomuksiin on uskoa. Merkitty muistiin monta kymmentä vuotta myöhemmin. Saattaa koostua jopa isovanhempien kertomista taruista ja taidokkaasta juonenkehittelystä. Yhä minua askarruttaa ja kiehtoo se käsitys, ettei Jeesus noussutkaan kuolleista, vaan opetuslapset veivät hänet pois haudasta.

 - Siitä kuuluisasta katoamistempusta kehkeytyi vain maailmanhistorialliset seuraukset niin hyvässä kuin myös pahassa, tuumi Tellervo. – Omasta mielestäni pahaa on kyllä koitunut vielä enemmän.

 - Entäpä, jos Jeesus sittenkin päätyi kamppailussaan toisenlaiseen ratkaisuun ja käveli Getsemanesta pois vapaana miehenä.

 - Mitä maailmassa olisi sen jälkeen tapahtunut, jollei olisi ollutkaan ristinkuolemaa eikä kuolleista heräämistä?

 - Hänestä olisi kenties jäänyt kaunis muisto ja mahtavia rakkauteen opastavia lauseita.

 - Eri uskonnoissa ja filosofioissa on hyvin samantapaisia ajatuksia ja ihanteita. Ei Jeesuksen oppi varmaankaan niin kovin ainutlaatuista ollut, väitti Tellervo. – Vaan kunpa opetuslapset olisivat vain tyytyneet perustamaan uskontonsa vuorisaarnan ympärille ja jättäneet piinapuu-uhoamisensa vähemmälle. Minusta ristinkuolema ei ole niinkään osoitus Jumalan rakkaudesta kuin ihmisten julmuudesta. Sellaistakin on jossakin päin maapallollamme tapahtunut, että pappeja on naulittu ristille. Jokin vuosi sitten erään iltapäivälehden lööpissä luki, että pikkupojat olivat ristiinnaulinneet kissan. Kuinkahan monelle sadistille sekin uutinen antoi uuden vihjeen raakoihin tekoihin?

 - Oikeastaan on karmeata, että juuri meidän demokraattisten ja ihmisoikeuksia ajavien pohjoismaalaisten lipussa on risti symbolina. Saisivat meille suomalaisille vaihtaa tilalle vaikka pelkän Suomen jellonan.    

 - Hullua muuten, että meillä esiintyy sellaista vertauskuvaa yleensäkään, koska täällähän tuskin majailee niitä kissapetoja muualla kuin Korkeasaaressa ja Ruokolahdella. Täytyy taas rientää näihin arkisiin puuhiini, sillä juokse sinä hoitsu ja niin edelleen.

 

                                             - - -                                          

 

 - Mitä tälle epäilevälle Tuomaanalle kuuluu?    

 - Hyvä kun tulit, Elisa-ystäväni, kun Tellekin taas ryntäsi niihin palvelutehtäviinsä. Saisivat sairaalatkin palkata jonkun sielunhoitajan perimmäisiä kysymyksiä pohtivien potilaitten avuksi.

 - Hyvä ihme, onhan täällä se sairaalateologi. Miksi et puhu hänelle?

 - Hän kävi kaksi kertaa eikä ole sen jälkeen nenäänsä tänne pistänyt. Pelkäsi kai, että epäusko on jokin virus, joka tarttuu vahvankin uskonpanssarin läpi.

 - Epäilet siis Jeesuksen tehtävää ja loppuvaiheita. Entä pidätkö häntä laisinkaan todellisena historian henkilönä?

 - Jospa hänet on tavallaan yhdistetty monista eri persoonista. Kudottu ympärille oppien ja legendojen verkko, ja satuolento on aloittanut oman elämänsä kuin jonkin kirjan sankari. Pohjois-Suomen kuuluisa jätkä Nätti-Jussi oli varmaankin hauska mies, mutta silti monet jutut eivät ole laisinkaan hänen keksimiään. Ne vain ladotaan hänen piikkiinsä, koska ne ovat tyyliltään samalla tavalla liioittelevia ja yllätyksellisiä. Eräänlaisia Muenchhausen -tarinoita.  

 - Siis koko kristinusko voisi olla legendaa ja yhteistä kansanperimää, tuumaili Elisa. - Vieläpä muista uskonnoista peräisin. Yhteistajuntaa. Entä se pieni valonpilkahdus kansojen historiassa, epäitsekäs rakkaus ja heikomman hoivaaminen? Onko alkukipinän sittenkin sytyttänyt ja lähettänyt jokin korkeampi voima eli Jumala?

 - Miksei niinkin, mutta etupäässä tuo kipinä on muuttunut vaaralliseksi ja tuhoisaksi. Ihminen tulkitsee sitä väärin ja toteuttaa raakalaismaisesti. Kunpa ei lopulta kokonaisvaltaisena maailmanpalona. Eikä sekään niin yksiselitteisen varmaa ole, että Jeesusta oli henkilönä edes olemassakaan, intti Mirjami. – Jos päästään käsiksi joihinkin arkeologisiin löytöihin, niitäkin voidaan väärentää.

 - Aika iso urakka sellainen suurhuijaus olisi, vaikka onhan sitä tapahtunut ennenkin. Egyptiläisillä oli joku kuningatar, joka ei miellyttänyt seuraavaa faaraota, joten kaikki tiedot ja merkinnät poistettiin. Sekään toimenpide ei ollut täydellistä, vaan jokin raapustus jäi jäljelle. Siispä jälkipolvi on sittenkin saanut vihiä tuon hallitsijattaren olemassaolosta.

 - Olen lukenut, että roomalaiset inhosivat foinikialaisia ja kokivat heidät kilpailijoikseen merenkulussa, joten historiaan kirjoitettiin karseita ja panettelevia juttuja tuon kansan harjoittamasta ihmisten uhraamisesta ja muusta. Jälkeenpäin on todettu, etteivät foinikialaiset sen kummempia petoja olleet kuin antiikin muutkaan kansat.

 - Tämän päivän suurvallat puijaavat ja sanovat vääriä todistuksia lähimmäisistään oikein massiivisessa mittakaavassa, mutta nykyisen tietotulvan vuoksi, valheitten jäljet jäävät melko lyhytaikaisiksi, arveli Elisa. - Aina on joku amatöörifilmaaja napannut kuvia tai joku sivullinen töherrellyt muistiinpanojaan julmuuksien keskellä. Olet siis sitä mieltä, että uskonnoissa ja niitten muistiin merkitsemisessä on ollut  paljon toivomisen varaa..

 - Juuri niin, mutta järjetöntä on kokonaisen valtion tukeman uskontokunnan ylläpitäminen ja rahoittaminen ja sen nimessä sotiminen. Usein asiat on ratkaistu yhden äänen enemmistöllä, kuten kuulemma se, onko naisella sielua vai ei. Sellaisen macho-ajattelun seurauksena me naispapit saisimme vihdoin vain makuuhuoneen nurkassa laulaa tuutulauluja vauvoillemme. ”Koti, kirkko ja lapset” oli natsienkin vaalilause.

 - Varhaiskristityt eivät suhtautuneet kovinkaan nuivasti jälleensyntymiseen, mutta muuan niinä aikoina elänyt kirkkoisä kauhistui ajatusta, että hänen pitäisi palata maapallolle maksamaan pahojen tekojensa karmaa. Irstasta ja synnillistä menoa hänellä oli ollut siksi paljon, että hän vaati itselleen kokonaisen armon kertaheitolla. Se tuntui olevan ainoa oikea ratkaisu hänen omaan pulmaansa. Vähän samaan tyyliin voitaisiin määrätä yleiseksi ennakkotapaukseksi tilanne, jossa yksi kokouksen jäsen olisi allerginen kissoille, mutta viisikymmentä ei. Sen yhden henkilön vaikeuksien vuoksi kissat ja niistä kertovat tekstit ja kuvat hävitettäisiin maan päältä, ja niistä puhuminenkin rangaistaisiin kuolemalla. Yhdellä äänellä ratkaistaisiin kaikkien kissojen ja niitten suosijien vastainen kohtalo.

 - Tuota juuri tarkoitan, innostui Mirjami. – Uskokoon kukin tavallaan, mutta jos yhdentyyppisellä näkemyksellä lakisääteisesti verotetaan ja ahdistellaan vähäosaisia, se lähentelee talousrikosta. Aneita myytiin, jotta taivaallinen tonttipaikka olisi taattu. Uskontojen taivasosuuksien lupaaminen muistuttaa nykyistä vilpillistä kiinteistökauppaa. Netissä tarjotaan maapalaa, jota ei ole olemassakaan. Nuoret pojat pantiin Iranin ja Irakin välisessä sodassa polkemaan miinakenttiä, kun poikaressukat uskoivat lentävänsä siinä hetkessä taivaaseen. Niin lensivätkin, nimittäin taivaan tuuliin.  

 - ”Joka viettelee yhden näistä pienimmistä”, siteerasi Elisa.

 - Pyhäinjäännöksiä riittää samasta ristinpuusta kokonaisten suurkaupunkien lämmitysmateriaaliksi. En ihmettelisi, vaikka kärsimyspuusta peräisin olevat tikut olisivat tätä nykyä muovisia ja Made in Thaimaa. Pyhimysten hiuksia ja vaateriekaleita kai valmistetaan peruukkitehtaissa ja tuottoisissa, pörssiin pyrkivissä polyesterikutomoissa. Hiljattain löydettiin kivitauluja ja kirjoituksia, joiden piti olla peräisin kuningas Salomon rakennuttamasta temppelistä. Nykyään tutkijat ovat päätyneet käsitykseen, että kaikki on ollut petkutusta, mutta niin taitavasti tehtyä, että suurin osa arkeologeistakin oli mennyt ansaan.

 

38. SISÄÄN JA ULOS                                                    

 

   Tellervo koetti houkutella Mirjamia liikkumaan enemmän.

 - Yritä edes. Olet mahdottoman laiska löllö. Ei se kunto tuolla lötköttelyllä kohennu. Tee ainakin hengitysharjoituksia. Nyt! Sisään, ulos, sisään, ulos.

 - Vasen, oikea, vasen, oikea, matki Mirjami. - En minä viitsi. Harrastan mieluummin omaa mielenhölkkääni. Sielun ryteikössä on ihan tarpeeksi pomppimista ja punnertamista. Liikuntakin on nykyajan yliarvostettu epäjumala. Ehdottomuus, josta laistamista pidetään lähes syntinä. Sauvasaapastelua ja vesipolskuttelua.

 - Se virkistää ja vahvistaa, puolusteli Tellervo, joka itsekin oli innokas kuntourheilija. – Se tuottaa sellaista ainetta, joka tekee iloiseksi.

 - Hyvässä lykyssä myös riippuvaiseksi. En halua olla jossakin ilokaasutokkurassa koko elämääni. Yhtä hyvin ostan pullon viinaa ja aloitan sen kittaamisen.

 - Oletpa sinä tänään taas yrmeällä tuulella. Taidankin lähteä Molkojärven Toivon huoneeseen. Vaikka hän on melkein satavuotias ja pyörätuolissa, hän on oikea ilopilleri sinuun verrattuna.

 - Hänellä ei enää pahemmin raksuta eivätkä syvällisemmät kysymykset hätistele.

 - Toivotaan, että sinultakin ne yliannostellut pohtimiset haihtuvat 90-vuotissynttäreilläsi. Happy birthday to you…!

 - Lakkaa hoilottamasta, ei kun anteeksi Telle, puhutaan jostakin muusta, ja minä yritän tässä vielä hengitellä. Sisään, ulos ja niin edelleen. Huh.

                                                       

 - Huh huh. Tuomollakin on muuten ollut varsin vaiherikas elämä. Ei kai se mikään salaisuus ole, mutta hän on ollut vakavasti päihteitten orja aikaisemmin.

 - Tiedän, vastasi Telle. – Olemme keskustelleet siitä usein.

 - Tunnetko hänet lähemminkin? ihmetteli Mirjami.

 - Tapaamme usein kirppiksellä, jossa myydään tavaroita kehitysmaitten hyväksi. Työskentelen siellä aina, kun jää vapaata aikaa.

 - Olen luullut, ettet ole kovin kiinnostunut uskonnosta, ja nyt osoittaudut sangen humaaniksi.

 - Ei se ideologia estä taistelemasta ihmisyyden puolesta. Voi olla uskomassa tai ilman, sillä jopa ateistit saattavat olla varsin antaumuksellisesti suuntautuneita lähimmäistensä rakastamiseen. Ei se hyvän tekeminen ole vain kristittyjen etuoikeus. Tosin he pelkäävät hyviä tekoja, etteivät joutuisi omavanhurskauden kukkuloille. Kuitenkin raamatussa sanotaan, että usko ilman tekoja on kuollut.

 - Sinusta se pastori pitäisi tulla, kun latelet noita raamatunlauseitasi, nauroi Mirjami. – Kerro enemmän siitä kirpputorista. Ketä siellä työskentelee?

 - Esimerkiksi eräs nuori mies, joka on paennut Irakista. Hän kerää autolastillisen tavaraa, etupäässä pikkulapsille. Vaatteita ja leluja. Sitten hän lähtee pitkälle matkalleen Irakiin. Jakaa lahjansa siellä ja palaa Suomeen. Oli todella syvästi hellyttävää, kun elokuvassa näytettiin sitä jakelutapahtumaa. Tummakutriset ja -silmäiset pienokaiset olivat mahtavan kiitollisia ja hymyilivät kauniisti sovitellessaan ylleen T-paitojaan ja halaillessaan pehmonallejaan.

 - Kuinka valtiot pystyvät tappamaan ja vahingoittamaan sellaisia pikkuenkeleitä? Oman isänmaansa turvallisuuden nimissä ja terroristimetsästyksen pyhittämin keinoin? Kyllä meidän naisten täytyy nousta kapinaan kaikkea vääryyttä ja väkivaltaa vastaan.

   Posket hehkuen Mirjami kohottautui vuoteeltaan, mutta vaipui ähkäisten takaisin.

 - Samperin kinttu. Haluan parantua, että pääsisi tekemään jotakin ja taistelemaan rauhan ja ihmisoikeuksien puolesta. Alan opiskella lakia.

 - Sekin oli niin liikuttavaa, että on olemassa noin pientä puuhailua kuin sillä nuorella irakilaisella. En toki tarkoita pitkää ja vaarallista matkaa sinne itään, vaan sitä, että lahjoitetaan jokin pikkuinen college-pusero jollekulle pikkuruiselle lapselle. Monet ehkä tuumivat, että se on turhaa, jopa naiivia.

 - ”Minkä olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä, sen olette tehneet minulle”, lausui Mirjami. – Mitähän presidentti Bush ja monet muut ihmisoikeuksien polkijat vastaavat viimeisellä tuomiolla tulisilmäiselle tuomarille, kun Hän tiedustelee uskovaiselta sotapresidentiltä tämän ansioluetteloa? Oman kansan huijaamista ja harhaan johtamista sekä muitten valtioitten raunioittamista ja väestön kiusaamista ja tappamista.

 - Se irakilainen poika ei kysele, onko jokin lähimmäisen auttamisoperaatio järkevää tai tarpeellista. Hänen sydämensä kehottaa tekemään niin. Ehkä se on Jumalan ääni nuorukaisen sisimmässä. Hän on muuten harras muslimi.

 - ”Harras” -sanasta tulee mieleeni Chilen kovaotteinen diktaattori Pinochet, joka kidutti ja surmasi tuhatmäärin kansalaisiaan, muisteli Mirjami. - Nykyään tuo raakalainen kulkee harmaapäisenä pappana kepin varassa, ja hänen kerrotaan olevan hellä perheenisä. Oikeudenkäyntiäkin on jouduttu lykkäämään vanhuksen heikon terveydentilan vuoksi. Eipäs kukaan chileläinen vainottu välttänyt teloitusta, vaikka hänellä olisi ollut migreeniä tai verenpainetta. Pinochet julisti TV:ssä, että hän on ”harras kristitty”. Onpa negatiivista mainosta uskonnollemme. Vaimo ja poika ovat tällä tietämällä piilottaneet suuria rahasummia jonnekin. Siispä vielä talousrikollisia.

 - Oletko tietoinen, että Pinochet menehtyi jokin aika sitten ohitusleikkauksen jälkeen? Sai sitä ennen tietysti viimeisen voitelun ja liihotteli puhtaana pulmusena taivaan luksuskartanoihin.

                                       

 - Jo vanhempani olivat kirkosta eronneita, joten minusta se on aivan luonnollista, selosti Tellervo elämänvaiheitaan ystävättärelleen. – Nykyäänhän se on vallan trendinä. On se vaan kummallista, että mikään valtio suostuu liittoutumaan niin huterolle pohjalle rakennetun yhteisön kanssa.

 - Osa eroaa, koska oppi ei kosketa heitä tai se on liian tiukkapipoista, kun taas toinen porukka on tyytymätön liialliseen vapaamielisyyteen, lepsuiluun ja armon jakeluun. Ikinä ei olla tyytyväisiä. Ovatko hengelliset asiat koskaan koskettaneet sinua?

 - Paljonkin eräässä vaiheessa. Etsin todella vakavissani elämän tarkoitusta. Sain jostakin käsiini selostuksen evankelisluterilaisen kirkkomme periaatteista ja opista. Suorastaan innostuin aiheesta. Siinä sanottiin muun muassa, että maailman hätä on tullut niin globaaliseksi, että koko Jumalan kansaa tarvitaan ruotuun. He voivat antaa todistuksen lähimmäisenrakkaudesta ja huolenpidosta, joten heidän tulee ottaa osaa kaikkien ihmisten iloihin ja kärsimyksiin. Se kosketti minua kovasti, kun siinä vielä kerrottiin, että ”Kristuksen ruumiin jäsenten on taisteltava sorrettujen rinnalla kohti sitä vapautta ja ihmisarvoa, joka on luvattu meille Jumalan valtakunnan tulemisessa”. Tällaista lähetystehtävää on määrä toteuttaa erilaisten poliittisten ja yhteiskunnallisten järjestelmien piirissä.  

 - Sehän on hieno julistus, kunhan vain pääsisi tulemaan todeksi yli uskonnollisten ja valtiollisten rajojen.

 - Luin myös paljon hengellistä kirjallisuutta ja yritin löytää todisteita siitä, että Jeesus oli edes henkilönäkään ollut olemassa. Hänen sovitustehtävänsäkään ei saanut minua vakuuttuneeksi.

 - Samaan johtopäätökseen olen minäkin, pappiparka, tulossa, huokasi Mirjami huolestuneena. – Mutta kerro toki enemmän elämästäsi.

 

                                             - - -                    

   Tellervo oli ollut viisilapsisen perheen vanhin ja varsin raisu ja villi jo nuorena. Koulukin jäi kesken, ja tyttö lähti liftaamaan pitkin Eurooppaa. Kavereita tuli, poikia ja tyttöjä. Huumejengitkin tulivat tutuiksi ja monenlaiset irralliset suhteet. Ei kummempia vaaratilanteita, joten hauska elämänmeno jatkui.

   Aika ajoin Tellervo teki tilapäistöitä sekä ulkomailla että Suomessa. Eräänä kesänä hän pääsi siivoojaksi sairaalaan, ja hänessä alkoi ilmetä kaikenlaista vaivaa. Kunto heikkeni ja kauhu vahvistui. Kokeita otettiin eikä mikään selvinnyt. Ensin arveltiin syöpää, ja koko elämä musteni.

 - Eivät ne asiantuntijatkaan kaikesta ole selvillä, keskeytti Mirjami. – On ymmärrettävää, että hoitovirheitä tapahtuu, koska ihmisruumis on tavattoman monimutkainen systeemi.

   Tellervolla ei ollut syöpää, mutta sitten alettiin epäillä jotakin vieläkin kauheampaa. Olihan hänellä ollut niitä suojaamattomia suhteita Euroopan joka kolkassa, jopa Afrikassa asti. Kokeet näyttivätkin jo välillä positiivista.

   Mirjami intoutui selittämään.

 - Luin juuri eräästä nuoresta brittimiehestä, taisi olla homo, jonka todettiin saaneen hiv-tartunnan. Jonkin ajan kuluttua saatiin toisenlaista tietoa. Tulokset näyttivät negatiivista. Lääkärit olivat ymmällä, koska tapaus vaikutti ihmeeltä. Arvelivat kuitenkin, että nuorukainen oli itsessään kehittänyt parantavia vasta-aineita. En tiedä kaverin myöhemmistä vaiheista. Amerikkalaiset tiedemiehet ovat kuulemma aivan hiljattain pystyneet parantamaan syöpätapauksia käyttämällä hyväksi ihmisen omia vasta-aineita. Krokotiilitkin pystyvät erittämään antibiootteja, jos eläin on vahingoittunut ja vaarallinen tulehdus uhkaa. Sitkeä laji, mutta anteeksi, että keskeytin. Miten sinulle kävi?

   Epävarmuuden tilaa oli kestänyt kauan, kuukausia, jolloin Tellervo oli syventynyt hengellisten asioitten tutkimiseen. Heikon kuntonsa vuoksi hän ei jaksanut ryhtyä kahlaamaan läpi  Suomen uskontokuntia, mutta niittautui viimein kotikaupunkinsa seurakunnan raamattupiiriin. Pastori oli nuorehko mies ja aluksi varsin ystävällinen ja leppoisa. Saihan hän uuden uskonsisaren laumaansa. Sitten tämä etsijätyyppi alkoi tehdä hankalia kysymyksiä ja paljasti vahingossa jotakin raskauttavaa omastakin elämäntilanteestaan.

                                                           

   Raamattupiiriin oli kuulunut hiljainen ja vakava opiskelija, johon Tellervo huomasi kiintyvänsä yhä enemmän. He tapasivat piirin ulkopuolellakin. Tekivät retkiä ja kävivät yhdessä syömässä.  Yhtäkkiä Tellervo totesi olevansa mielettömästi rakastunut. Sellaista voimakasta tunnetta hän ei ollut koskaan ennen kokenut.

 - Vastasiko tuo toinen tunteisiisi? Millainen hän oli? kyseli Mirjami uteliaana. – Vieläkö hän on kuvioissa mukana?

 - Odotas nyt. Hänkin tuntui nauttivan seurustelustamme. Ainakin lähti mukaan, kun pyysin. Hänen nimensä oli Tuula.

   Pitkä tauko, jonka aikana Mirjami tuijotti ystävätärtään säikähtäneenä.

 - Tuulako, siis nainen? Rakastuitko samaa sukupuolta olevaan?

 - Kyllä vain ja tulisesti. Ei sellainenkaan suuntautuminen minulle mitään uutta ollut, mutta nyt oli tosi kysymyksessä.

 - Kuten minulla Jaakon kanssa, muisteli Mirjami mietteliäänä. – Tuliko siitä oikein intiimisuhde?

 - Ei päässyt muodostumaan enkä olisi siinä vaiheessa voinutkaan asettaa rakastettuani alttiiksi mahdolliselle tartunnalle. Kaiken kukkuraksi se pappi oli havainnut jotakin roihua käytöksessäni, koska hän otti minut ankaraan puhutteluun. Siinä sielunhoitotilaisuudessa sinkoilivat kaikki mahdolliset termit, joita hän antaumuksella sovelsi minuun ja syvään rakkauteeni. Pitkä lista nimityksiä, kuten miehimys, huora, homo, pervo, syntinen nainen, viattoman lapsen viettelijä, Baabelin portto, kadotukseen kirottu, joka vie hurskaan Jumalan lapsenkin mennessään tuliseen järveen, ynnä muuta mieltä ylentävää.

 - Ei kai Tuulakaan enää mikään alaikäinen ollut?

 - Ei sinne päinkään, vaan pitkälti yli kahdenkymmenen kuten minäkin. Pappi ajoi minut ulos keskustelupiiristämme, kielsi ankarasti minua enää tapaamasta Tuulaa ja uhkasi usuttaa poliisit perääni, jos rikkoisin hänen käskyään.

 - Miten Tuula suhtautui tähän erottamiseen?

 - Muuttui yhä säikymmäksi. Tuli kerran minua kadulla vastaan eikä tervehtinyt. Se hiirulainen kiirehti vain askeleitaan ja pälyili pelokkaasti.

 - Ehkä hän olisi myöhemmin muuttanut suhtautumistaan, jos olisit ollut sinnikkäämpi rakkaudentunnustuksissasi.

 - En usko ja lisäksi se papin saarna ja pervottelu kylmäsi koko olemustani. Irtaannuin Tuulasta, raamattupiiristä, seurakunnasta ja saman tien hengellisten asioitten perässä juoksemisesta. Tehokas puhuttelu sielunhoitajalta.

 - Onko sinulla tällä hetkellä ketään lähi-ihmistä?

 - Ei ole. Haku on kyllä päällä, mutta ei väkisin. Sen kaplakan jälkeisenä päivänä kävi ilmi, että olin terve ja puhdas. Minua oli vaivannut vain jokin sitkeä pöpö, joka vähitellen hellitti otteensa ja pakeni. Päätin, että vastuuton elämä sai kohdaltani jäädä ja lähdin opiskelemaan perushoitajaksi. Tässä olen yli kolmikymppisenä ja tosi tyytyväisenä kutsumukseeni.

 

39. LÄNSIMAITTEN NOUSU JA TUHO                        

 

   Tellervo pyysi Mirjamia käytävään.

 - Tulisitko avukseni Kaisu-mummun huoneeseen? Hän on taas kovin levoton ja saarnaa puoliunessa. Puhuu kamalia. Ennustaa maailmanloppua ja uhkailee kauhealla tuholla.

 - Sehän on hyvin yleistä monessa uskontokunnassa. Myydään kaikki omaisuus ja mennään jollekin kedolle odottamaan taivaaseen sieppaamista. Jo Jeesuksen opetuslapsetkin kuvittelivat Herransa tulevan aivan lähiaikoina. Jonkun lahkon jäsenet tekivät itsemurhan johtajansa käskystä. Pomot itse puikkivat pakoon. Olivat kai jotenkin maallisestikin hyötyneet lähimmäistensä nenästä vetämisestä.

    Naiset hiipivät Kaisun huoneeseen ja sulkivat oven, koska ikäihmiseksi hänellä oli kuuluva ja täyteläinen ääni.

               

                                             - - -                                            

                 

   Te kyykäärmeitten sikiöt. Miten uskotte välttävänne tulevaa rangaistusta ja tuhoa? Vuorista purkautuu tulenlieskoja ja valtameret tulvivat. Maan kuoren alla tuliset järvet kuohuvat ja mannerten väliset laatat vapisevat, myös suuren ja mahtavan Yhdysvaltojen kamaralla. Napajäätiköt vuodattavat kyyneleitään. Hirmumyrskyt ja tsunamit koettelevat ihmiskuntaa. Ilma välillä palaa ja välillä jäätyy. Puoli miljoonaa ihmistä pakenee Afrikan aavikoilta kohti Eurooppaa. Kulkutaudit riehuvat ja nälkä kiristää otettaan. Elävät ylistävät kuolleita.

   Luulette olevanne evoluution huippua ja se kaikkein korkein ihminen ja luomakunnan kruunu. Petytte katkerasti, sillä ihmislajeja on ennenkin kuollut sukupuuttoon. Etsikkoaikanne on ohi. Hirmuliskot nääntyvät ja kaatuvat. Rosvohallituksenne on murenemassa. Savijalkainen jättiläinen luhistuu omaan mahdottomuuteensa. Vainoa, riistoa, sotaa, kidutusta, tosiasioitten vääristelyä, pienten ihmisten alentamista ja hyväksi käyttöä.

   Vallanpitäjät raiskaavat metsiä, meriä, ilmastoa, lapsia, alamaisiaan, työväkeään ja lammaslaumaansa. Viimeinen käyttöpäivä on jo ohi. Terveellinen kalakin muuttuu botuliinin pilaamaksi myrkyksi, jos se pääsee pahentumaan. Uskonnot ja eri kirkkokunnat tuudittautuvat siihen uskoon, että niiden jäsenet pelastetaan viime hetkellä, nuo saastuttavaa tautia kantavat uskonorjat. Turha toivo, sillä heillekin on viimeinen hetki jo koittanut. He ovat pettäneet toisensa ja Jumalansa. Tehneet Korkeimmasta oman kammottavan kuvansa. Leppymättömän, kostonhimoisen ja raakalaismaisen diktaattorin.

   Ilmestyskirjan peto ja Antikristus pukeutuvat lumeverhoon. Yrittävät eksyttää jopa valitutkin. Hitlerit, Bushit, Iivana Julmat, Maot, Idi Aminit ja Maria Veriset tulevat ja menevät, mutta kansa pysyy. Ei vaan kansakin tuhoutuu, sillä pahan akseli kulkee jokaisen omassa sydämessä. Jokainen yksilö on kavaltanut ja häpäissyt Luojansa ja Taivaallisen Isänsä. Vetänyt päälleen tulta ja tulikiveä kuten muinaisessa Sodomassa ja Gomorrassa.

   Sellaista on länsimaisen kulttuurin nousu ja tuho. Eivät kulttuurit eivätkä uskonnot vielä ole kehityskaarensa huipulla. Keskeneräistä ja raadollista. Ihmiset raivoavat ja syöksevät tuhoa ja kärsimystä ympärilleen. ”Älä tapa” on kuopattu käsky. ”Rakasta lähimmäistäsi” on vasta sikiöasteella. Jumalat kamppailevat vielä synnytystuskissaan. Vapahtajat ilmestyvät ketjussa, mutta valo ja rakkaus kestävät vain muutaman päivän. Sen jälkeen maa on jälleen täynnä ahneita ja vallanhimoisia hirviöitä ja julmaa lakia palvovia tyranneja.

   Me kaikki tavalliset maapallon asukkaatkin, ruohonjuuri-ihmiset, tiedämme auttamattomasti syvällä sisimmässämme, että uudet valtakunnat ja kulttuurit tulevat nousemaan, mutta onko esimerkiksi Kiinan valta sen parempi? Sitten seuraavat Afrikan kansat ja muut elinehdoistaan taistelevat kehitysmaat. Opetamme heidät kumartamaan ylipalvottua pilipaliteknologiaamme, mutta istutamme heihin samalla piittaamattoman ja leuhkan elämänasenteemme. Siispä he hyökkäävät kimppuumme ja turvautuvat meidän omiin tuhoaseisiimme. Me vain kummastelemme, että kuinkas siinä nyt noin kävi, mutta niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan. Väärästä ja turmeltuneesta puusta korjataan vääriä ja myrkyllisiä hedelmiä.

   USA on kovasti huolissaan siitä, että vaaralliset aseet joutuvat vääriin käsiin. Nyt kuitenkin tuo terroristijahtia suorittava ”hyvä veli” Venäjä on päästämässä sisuksistaan ehkä vieläkin vaarallisemman tappovälineen, radioaktiivisen myrkyn, poloniumin. Raamatussa ennustetaan, että idässä tulee näkymään valonleimahdus, mutta kenties se ei tarkoitakaan ydinpommia, vaan kaikkialle hitaasti hiipivää kuolemanainetta, ihmisen itse valmistamaa superepidemiaa, joka tulee salakavalasti kuin varas yöllä.

   Todellisuudet sekoittuvat. Taivas ja manala. Tuleva elämä ja mennet miljardivuodet. Vaihtavat paikkaa ja opiskelevat toisiaan. Katsomme ylös, jossa veneen pohja häämöttää vihreän veden läpi. Veneessä olijat tuijottavat meitä täällä mudan keskellä. Kas kuinka omituista kansaa. Korkeammasta todellisuudesta ja ulottuvuudesta tutkaillaan veneen soutajia. Ovatpa alkeellista kivikauden väkeä. Kehityksen portaat on tarkoitettu sekä jumalille että ihmisille. Ylösnousemusko voisi vielä pelastaa kurjat? Ei lahonneena, matojen nakertamana ruumiina haudan uumenista, vaan mielen ja hengen kohoamisena ylemmälle ja valaistuneelle tasolle.

   Jollei ihmisrotu tästä tokene, aloitetaan alusta. Ainakin muurahaiskarhusta lähtien. Sillä on tavattoman pienet aivot, mutta se tajuaa, että alueen kaikkia termiittipesiä ei saa yhdellä kertaa runnoa maan tasalle. Se kiertää pesältä pesälle ja ottaa vain sen päivän tarpeet. Jokapäiväisen leipänsä, kuten luonnonkansatkin tekivät aikoinaan. Luonnon ja elämän kunnioitusta. Muurahaiskarhun pikkuriikkiset aivot. Nekö siis kelpaisivat käyttövoimaksi uudelle, uljaalle ihmisrodulle? Suuret, ylvästelevät, tuhoa kylvävät ja nerokkaat aivomme eivät ole olleet maapallomme hallitsijan arvoiset. Ne synnyttävät kerska-asenteita ja kerskakulutusta.

   ”Mua auta Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa laisinkaan. En päästä sua, ennen kuin mua käyt siunaamaan.”

 

                                             - - -                                        

 

 - Siihen se saarna tavallisesti päättyy, kuiskasi Tellervo. – Lääkärit neuvovat antamaan jotakin rauhoittavaa, mutta lääkkeitähän syötetään muutenkin aivan perusteettomasti ikäihmisille. Montaa sorttia ja tarpeettomiakin, jopa vaarallisia.  

 - Huumaamalla itsemme täyteen hörhöilyyn pääsemme tietysti kuulemasta ikäviä asioita, tuumiskeli Mirjami. – Nyt hän näyttää nukkuvan rauhallisesti. Siunausta, Kaisu-mummulle.

   Tellervo kävi vielä peittelemässä vanhuksen. Hellästi ja varovasti. Silitti ryppyistä kättä.

 - Hän on entinen historianopettaja. Omituisella tavalla hän imee itseensä myös nykymaailman tietoa. Seuraa uutisia ja lehtiä.

 - Karmea kuva maapallon tulevaisuudesta, vaikka ei elämä joka paikassa ole yhtä tuskaa ja sodan melskettä. Monet ihmiset ovat autuaallisen onnellisia tässäkin ajassa. Kysy vaikka nuorelta kihlaparilta tai vauvansa ensiaskeleita seuraavilta vanhemmilta tai mieleisen työpaikan saaneelta kansalaiselta tai lapsenlapsiaan hoivaavalta mummolta ja vaarilta tai rannassa tyyntä järvenpintaa ihailevalta mökkiläiseltä taikka tuhoalueella työskentelevältä sairaanhoitajalta, joka on juuri havainnut, että ruoka, lääkkeet ja sidetarvikkeet sittenkin riittävät kärsivien auttamiseen.

 - Ymmärrän, että onnen tunne voi toisinaan olla aivan rajaton, ainakin yksilön kohdalla, myönteli Tellervo. -  Myös verettömän vallankumouksen jälkeen raakalaismaisesta sortovallasta vapautuneen ja itsenäisyyttään juhlivan kansakunnan riemu saattaa olla pilviä hipovaa. Media vain näyttää niin huolestuttavaa kuvaa nykymaailman tilasta.

 - Entä jos kaikki negatiivinen informaatio sensuroitaisiin? Silti tapahtuisi hirmutekoja, ja viattomassa tietämättömyydessään ihmiset vieläkin vähemmän pääsisivät osallistumaan olojen parantamiseen. Emme voi panna päätämme pensaaseen ja sieltä hyväuskoisina höpistä loitsuamme: Kaikki on hyvin. ”Rauha, rauha, vaikka rauhaa ei ole.” Minua on kummastuttanut, ettei ainakaan viime aikoina ole juuri kerrottu uutisia Tshetshenian sodasta. Vallitseeko siellä todellinen rauha vai uutispimennys vai onko saatu valmiiksi se ”Lopullinen ratkaisu”, johon natsitkin hirmuvallallaan pyrkivät?

 - Eräs pieni poika oli taitava piirtäjä ja hän sanoi, että hän piirtää maailmaa mieleisekseen. Kunpa osaisimme maalata tekstiä, kuvia ja tapahtumia kuin tietokoneessa. Hävittää tuhoa tuottavaa ja luoda uutta ja tervettä yhdessä silmänräpäyksessä. Jotkut yrittävät turvautua positiiviseen ajatteluun ja mielikuvien avulla parantaa vaikkapa sairaita. Visualisoidaan haluttu olotila, esimerkiksi terve käsi, ja kehitys alkaa vyöryä siihen suuntaan.

 - Eikö sellainen olisi suggestiota ja hypnoosia? kyseli Mirjami.

 - Ei välttämättä, vaan annettaisiin luonnon sekä hyvien ja tervehdyttävien voimien suorittaa tehtävänsä. Aivan kuten luontainen vastustuskyky estää jonkin sairauden puhkeamista.

 - Jos Jumalaa on yleensä olemassa, Hän kuulemma haluaa ainoastaan hyvää lapsillensa, pohdiskeli Mirjami. - Siis meidän pitäisi antaa korkeampien voimien muovata käsityksiämme ja tekojamme.

 - Aloitat nykyään usein lauseesi sanoilla ”Jos Jumalaa on olemassa”. Sen varmemmaksi tuo asia ei taida tässä todellisuudessa tullakaan. Silti se ei kuulosta pessimistiseltä, vaan ennemminkin rehelliseltä. Se joka tapauksessa avaa ovia ja antaa vaihtoehtoja ja toivoa.  

 

40. HELLÄ PAIMEN                                                    

 

   Mirjami linkutti kepin kanssa huoneeseensa. Telle seurasi touhukkaana.

 - Hyvinhän se menee, kehui ystävätär. – Parin päivän päästä sinut komennetaan jo kotiin.

 - Juuri niin, komennetaan, käsketään, väkisin kiikutetaan kirkuvana ja terveellä jalalla potkivana. Oletko koskaan tavannut potilasta, joka ei suine surminensakaan halua lähteä sairaalasta?

 - Olen toki. Se voi olla sama asia, miksi vanki ei tahdo jättää selliään. Varmaa ja turvallista. Ainakin tarpeeksi ruokaa ja katto pään päällä. Ulkona oleva maailma voi olla varsin vaarallinen heikolle ja vähävaraiselle. Todellinen kiusausten paikka.

 - Vertaatko minua vankiin? Heikkotahtoiseen taparikolliseen?

   Tellervo vain hymyili.

 - Totta puhut, mutisi Mirjami apeana. – Pelottaa kaikki edessä oleva. Ei fyysisesti, mutta henkisesti ja hengellisesti.  

 - On se vaan raskasta, kun on tuo hengellinenkin taakka kannettavana. Heitä pois omatekoiset selkäreput ja painolastit. Eikö Kristus nimenomaa tullut vapauttamaan ihmiskuntaa taakoista?

 - Juu-u, huokaisi Mirjami. – Kunpa se olisikin niin yksinkertaista.

 - Sitä se onkin, mikäli olen pappien puheita kuunnellut. Heität vain kaikki huolesi Korkeimman haltuun, niin hän pitää sinusta huolen. Ihan tuli tippa silmään, kun lauloit äsken satavuotiaan Toivon luona: ”Kohta iltakello lyö, päättyy päivän vaiva, työ. Hoivaan hellän paimenen taisteluista rientelen. Kohta päivä ainainen, luona Isän ylhäisen. Kaiken mulle ilmoittaa, kätketytkin kirkastaa.” Tälle vanhukselle se on todellisuutta, ja totesit varmaankin, kuinka rauhallinen, suorastaan iloinen hänen ilmeensä oli, kun hän kiitteli sinua.  

 - Jo vain, koska hänellä on usko.

 - Jollet halua papiksi, sinulla riittäisi työmaata kierrellä vapaaehtoisena sairaaloissa ja vanhusten taloissa musisoimassa. Että jollakulla pitääkin olla kaunis ja puhutteleva ääni. Työmaata kyllä riittää. Virkistystoimintaa arvostetaan kovasti nykyään, koska se on todellista terapiaa potilaille. Ilmainen lauleskelu ei ainakaan maksa sairaaloille mitään, hurraa.

 - Entä minulle? Siiri-täti hyppäisi kattoon, jos luopuisin turvallisesta valtion virkamiehen palkasta ja kohtalaisesta eläkkeestä.

 - Superrikas täti, irvaili Telle. – Mikäs sinun on luritellessa. Vai tekisikö hän sinut perinnöttömäksi?

 

                                            - - -                                    

 

   Epäileväinen papinalku makasi selällään ja katseli kattoon. Jalka oli vain hieman rasittunut äskeisestä keikkareissusta. Siis: hän oli tarpeeksi toipunut lähteäkseen kotihoitoon. Siiri odotti malttamattomana ja onnellisena puhekumppaniaan ja ystäväänsä. Niin, hänhän oli tätinsä ystävätär, joka marisevanakin toi vaihtelua ja elämää tämän hyvin järjestettyyn kotiin.

 - Voi taavetti, mitä minä teen? hän voihkaisi. – Kaikki on yhtä pitkää kuin leveätäkin. Mitään ei ole selvinnyt. Olen jälleen alkupisteessä. Kierrän ympyrää kuin eksynyt marjastaja metsässä.

 - Iltapäivää ja muutenkin hauskaa päivänjatkoa, toivotti Elisa sillä ironisella ja ärsyttävällä äänellään, jota Mirjami sekä vihasi että rakasti.

 - Niin on elämässäkin, olento jatkoi. - Rakastatte ja vihaatte samoja asioita. Toivotte saavanne ja samalla pääsevänne jostakin eroon. Yhtä mylläkkää se teidän sielunelämänne. Enpä haluaisi vaihtaa kanssasi.

 - Aina sinä arvaat ajatukseni. Koen, että minut riisutaan alasti näitten juttutuokioittemme aikana. Mutta vaihdetaan toki rooleja. Haluaisin olla huoleton väliolento.

 - Huoleton kuin ilmojen lintu, jonka ruokkimisesta taivaallinen isä pitää huolen. Taikka kedon kukka, joka vaatetetaan hienommaksi kuin Salomo loistossaan.

 - Ollaanpas sitä taas hurskaita, morkkasi Mirjami kitkeränä. – Ensin Telle latelee minulle viisauksia Raamatusta, sitten vielä sinä.

 - Kenties siinä kirjassa onkin paljon hyvää sanomaa. ”Kokeilkaa kaikki ja pitäkää se, mikä hyvää on”, neuvoi jo Paavalikin.

 - Eipäs vaan saa valita. Kaikki pyhien kirjojen fantasiat pitää niellä sellaisenaan. Minulle riittäisi Mini-Jeesus lähimmäisenrakkausohjeineen ynnä muutenkin vahvasti sensuroitu Raamattu, pelkkä Vuorisaarna ja pari kohtaa Psalmeista ja Paavalin kirjeistä. Siinä olisi sopiva ydinannos tämän maailman kurjuuteen ja hätään, ja ehkä Korkein oli sen sellaiseksi tarkoittanutkin, mutta epärehelliset ja vallanhimoiset muka Kristuksen seuraajat raatelivat ja sotkivat evankeliumin todellisen ilosanoman ristillä ja verellä. Kun sitten vielä piiruakaan ei saa muuttaa.

 - Älä sitten muuta, vaan nielaise koko satsi, kuten Tuomo-ystäväsi. Alan jo kyllästyä seuraasi. Taidan siirtyä sen nuoren ja valoisan suntion adjutantiksi.

 - Älä jätä minua, huusi Mirjami kyyneleet silmissä. – ”En jaksa käydä yksin, vaan vajoan”. Voi taivas, taasko jokin hengellinen laulu kummittelee mielessäni?

 - Sanoit, että kierrät ympyrää ja että olet taas alkupisteessä. Näinkö on vai oletko sittenkin oppinut jotakin uutta ja saanut evästä tuleville päiville?

 - Niin kuin mitä?

 - Ei sinun kanssasi kannata puhua. Ole sitten alkutekijöissäsi. Tyydy siihen ja mieti, mikä on leiviskäsi.

 - Niin kuin mikä?

 - Anteeksi, että korotan ääntäni, mutta alkaa ottaa koteloon tämä jahnaus. Rupeatko papiksi vai et? Vastaa, nainen.

   Ainoa vastaus oli surkea niiskutus, joka vaihtui masentuneeseen soperrukseen.

 - Een, een minä vaan tiedä.

 - Haluatko papiksi?

 - En.

 - Miksi et.

 - Koska joutuisin olemaan niin hirveän epärehellinen. En voisi nauttia palkkaa semmoisesta tehtävästä, jota en pystyisi suorittamaan täydestä sydämestäni ja vilpittömin mielin.

 - Mitä haluaisit tehdä?

 - Laulaa, vastasi tyttö ja perui heti. – Ei minulla ole tarpeeksi lahjoja, ja koulutuskin maksaa.

 - Entä se ilmainen lauleskelu vapaaehtoistyössä, josta Telle mainitsi?

 - Mistä elanto? Älä vaan syötä minulle sitä puppua, että rakastava isä pitää huolen ruisrääkästäkin saati sitten satakielestä.

 - Kouluttaudu kanttoriksi. Silloin sinun ei tarvitse selittää sanaa eikä joutua tunnontuskiin eriseuraisuudestasi. Laulat vain kauniisti tunnelmallisista taivasunelmista. Suomalaiset tangotkin saattavat sisältää lähes hengellistä sanomaa. ”Satumaa” koko kaihossaan ja paremmasta maasta haaveillessaan.

 - Liian papillista se kanttorin puuhakin. Hommani ei saa hipoakaan kirkollisia piirejä. Ai juu, nyt keksin. Eroan kirkosta, niin saan olla rauhassa. Sekin on nyt muotia. Kirkosta tallustellaan ulos, ja verorahat vierivät perässä. Vuosituhannen vaihteesta lähtien on kirkosta kuulemma eronnut ainakin 100 000 henkeä, ja vuonna 2005 seurakunnat menettivät yli kaksi miljoonaa euroa kirkollisveroina.

 - Saattaisit sittenkin ruveta kaipaamaan jotakin hengellistä kotia, arveli Elisa. – Eroaminen olisi aika radikaali ratkaisu, kun olet lapsesta asti varttunut uskovaisten siipien suojassa.

 - Ryhdyn erakoksi ja pystytän erämaajärven rannalle oman pienen punaisen mökin, jossa yksin istun ja lauleskelen. Pylväspyhimys omassa rauhassani ja uskossani tai uskottomuudessani. Jo nuorena tyttönä olin sitä mieltä, että jollei olisi muita ihmisiä, olisin pyhimys.  

 - Käsittääkseni ihmisten tärkeimpiä tehtäviä on oppia sietämään ja palvelemaan toisiaan. Siitä seuraa suurin tyydytys, on palkka sitten minkä suuruinen hyvänsä. Alue voi olla mikä tahansa kerrostalon rakentamisesta aina sinfonioitten säveltämiseen saakka.

 - Aion etsiytyä ateistien seuraan, tokaisi Mirjami uhmakkaana.

 - Hyvä niinkin, kunhan et tee heidän opeistaan taas uutta fundamentalistista ja ehdotonta uskontoa. Sekin on vahvaa uskoa, kun sanoo, ettei ole mitään uskoa tai ei ketään johon uskoa.

 - On minulla jonkinlainen Jumala, koska rukoilen paljon, myönteli Mirjami. - Sellainen 51 prosenttia vastaan 49 prosenttia. Varmuuden vuoksi elikkä jonkinlainen hengellinen henkivakuutus. Eikö olekin hävytöntä sanoa näin?  

 - Ei minusta, vaan reilua ja luottavaista. Ehkä sitä luottamusta ei enempää tarvitakaan. Muutama grammaa mannaa kullekin päivälle. Hengen ravintoa ei onneksi voi kuivata, suolata eikä pakastaa. Joka aamu on aloitettava alusta ja nöyrryttävä tunnustamaan, ettei mitään tiedä eikä itse asiassa mihinkään uskokaan. Hiven toivorikasta luottamusta ja itsesäilytysvaistoa kuin taivaan linnulla.

 - Johan sinä puhut kuin Tuomo. On pantava järki taskuun.

 - Käytä silti järkeäsi, niin paljon kuin sitä riittää, neuvoi väliolento. - Kirkon sisältä kumpuavalla, teologiantohtorin kritiikillä voisi olla enemmän painovoimaa jopa kristillisissä ekumeenisissa liikkeissä. Samoin kuin eri uskontojen välisessä kanssakäymisessä, joka tulee lisääntymään, vieläpä niin sanottuihin pakanauskontoihin asti. Arvioi, kritisoi, kyseenalaista, tuo julki epäilysi ja tee jotakin sen hyväksi, että toisetkin voisivat vapauta liiallisen uskonvouhotuksen kahleista. Ylikukkineista säännöistä ja homehtuneista näkemyksistä ja pakkomielteistä, sillä ne ovat jo näyttäneet raatelevat kyntensä ja kauhistuttavan, pohjattoman Molokin kitansa. Uhreja, kostoa ja kärsimystä

 - Olemme siis vielä koelaboratoriossa? jatkoi Mirjami nöyrästi. – Ihmisellä on vielä pitkä opintie edessään.

 - Jos nämä nykyiset uskonnot ovat maailmanhistorian viimeinen sana, syön uuden punaisen lippikseni, jonka juuri ostin kirppikseltä. Hirviöt uskovat ja samaistuvat hirviöön ja toimivat sen mukaisesti. Seura tekee kaltaisekseen. Pelkäävät, vainoavat, käännyttävät, kiduttavat ja teloittavat. Sama muissakin uskomuksissa ja päähänpinttymissä, kuten politiikassa, oikeuspaikoilla, yhteiskunnan eri kerrostumissa, perhe-elämässä, liikemaailmassa, tieteessä ja taiteessa. Kateutta ja brutaalia vallankäyttöä.

 

                                             - - -                      

 

 - Siiri-tätikö sinut ylihuomenna hakee, pikku Mirjami? tiedusteli Elisa. - Aivan sydämeeni koskee, kun olen havainnut, kuinka paljon hän sinua rakastaa.

 - Tiedän sen, ja ihme kyllä tunteeni häntä kohtaan ovat muovautuneet ihan samanlaisiksi. Kunpa osaisin ilahduttaa häntä ja jättää nurisemiseni vähemmäksi.

 - Varmasti osaat. Sinua taitaa olla joku muukin kuskaamassa kotiin? kiusoitteli Elisa lippalakkinsa alta.

 - Joo, Tuomo. Hän tulee auttamaan tavaroitteni raijaamisessa. Tänne on kertynyt mahtava varasto kaikenlaista rompetta. Suuri muutto käynnissä. Hohhoijaa. Tottahan tiedät, että Siiri-täti on ostanut minulle kaksion. Hän sanoi, että jos hän on jo yhden kerran tukehduttanut oman vauvansa, hän ei halua tehdä sitä toista kertaa. Tädin mielestä minun on jo aika itsenäistyä ja irrottaa otteeni hänen esiliinan nauhoistaan.

 - Viisas täti. Onko hän pettynyt, jollet rupeakaan papiksi?

 - Hän väitti, että siinäkin suhteessa saan täysin ”vappaat” kädet. Täti lupasi, että saan sukeltaa hänen omakotitalonsa valtaviin tavaravarastoihinsa ja raahata ne Tuomon kanssa sinne kehitysapukirpputorille. Kunpa jalkani pian paranisi, sillä siellä kirppiksellä tarvitaan vähän päästä tuuraajaa. Olet tervetullut ostoksille, kunhan et haamuile ja pelota pois asiakkaita.

   Mirjami nauroi ihan hekottamalla. Elisa ei yhtynyt nauruun, vaan sanoi hyvin vakavana:

 - Toivotan sinulle kaikkea hyvää ja kunkin ihmisolennon ikioman Jumalan mukaista siunausta. Heippa.

 - Joko lähdet? Voi ei. Miten pärjään ilman sinua?

 - Pian tulet toimeen ilman muitakin kainalosauvoja, siispä tsemppiä vaan.  

 - Miksi hyvästelet jo nyt, sillä vasta ylihuomennahan minä pääsen sairaalasta?

 - Inhoan jäähyväisiä, joten heippa ja moi.

 - Siunausta sinullekin, rakas Elisa. Heippa ja moi, toivotti Mirjami ja alkoi sekä itkeä että nauraa.