USKOMUSTEN UHAN ALLA

Elämäntapatarinoita            

Ritva-Liisa Harjumaa

Pienkustantaja: Revontulet

Rovaniemi 2002

Painettu kuvausvalmiista materiaalista:

Gummerus Kirjapaino Oy

Saarijärvi 2002

ISBN 951-98988-0-8

Takakansi.

   Teos sisältää elämäntapatarinoita, joissa valotetaan niitä monia itse keksittyjä ja omatekoisia kahleita ja häkkejä, joiden valtaan ihminen on joutunut. Myytit ja rasitteet siirtyvät perintönä jopa sukupolvesta toiseen. Kirja koostuu neljästä osasta:

  I ”Epäterveyden kirjassa” kuvataan monenlaisia pinttyneitä tapoja ja asenteita. Osittain niitten käsittely tapahtuu keskustelupiirissä, jossa hyvin erilaisia katsantokantoja on edustettuina. Esimerkiksi suhtautuminen säähän saattaa olla perin harhaanjohtavaa, kun ylistetään vain poutaa ja aurinkoisia päiviä, ikään kuin ihmisen hyvinvointi ja onnellisuus olisi ehdollistettu niin kovin ulkonaisista olosuhteista riippuvaksi.

  II ”Suolet vadilla” on pienoisnäytelmä, joka kuvailee keskustelua perinnelounaalla, johon osallistuu meidän kaikkien hyvin tuntema tyyppi. Hän höystää jokaisen puheenaiheen jollakin negatiivisella, jopa mieltä etovalla lausahduksella. Herkät ihmiset tuntevat usein olevansa melkoisessa myrkkynuolisateessa.

   III ”Kolmen rouvan ristiretki” kertoo vaikeasti toteutettavista unelmista sekä niistä harhakäsityksistä, joita meillä on lähimmäisistämme. Kaapissa piileskelevät luurangot ovat hyvin moninaiset.

   IV ”Piikkejä ja balladeja” muodostuu 83:sta runonovellista. Ne on kirjoitettu kalevalaisella mitalla ja niissä on runsaasti kriittistä, mutta myös myötätuntoista kuvausta ihmisen heikkouksista ja raadollisuudesta. Useissa käytetään mustaa huumoria tyylikeinona, mutta nimensä mukaisesti tekstit sisältävät myös rakkautta, sen kaipuuta ja pettymyksiäkin.

ISBN 951-98988-0-8

Kansikuva: Eino Nikula

USKOMSTEN UHAN ALLA

SISÄLLYS:            

I  EPÄTERVEYDEN KIRJA

1. Ongelmana talvitakki - 2. Nukku-Mattia narraamassa –

3. Halauslappu - 4. Sään armoilla - 5. Hölkkähörhöt - 6.Terveyssyöpöt - 7. Se neljäs tärkeä U - 8. Pakkosyöttö -

9. Modernia magiaa - 10. Mitä on nämä tuoksut mun ympärilläin? - 11. Asentokysymys - 12. Raittiusjuopot - 13. Kitkeriä tunnepäästöjä - 14. Tulostusta

II  SUOLET VADILLA

III  KOLMEN ROUVAN RISTIRETKI

1. Lähdössä Pyhälle maalle - 2. Laivaa lastataan - 3. Hermoilua hytissä - 4. Kannella kolisee - 5. Aaltojen tuuditeltavina - 6. Kapteenin pöydässä - 7. Myrskylintujen seurassa -

8. Ei niin kovin pyhällä maalla - 9. Luurankoja kaapissa -

10.Vielä yksi luuranko lisää - 11. Jälleen kotisatamassa

IV  PIIKKEJÄ JA BALLADEJA

          I  EPÄTERVEYDEN KIRJA

1. Ongelmana talvitakki

   Meeri lähti varhain kotoa. Ehtisi tehdä virkistävän kävelylenkin, ennen kuin liikkeet avataan. Hänellä oli ongelma. Jonkun mielestä ehkä vähäinen, mutta hän oli askarrellut sen kimpussa monta päivää. Oikeastaan kuukausia, koska jo syksyllä hän oli herännyt huomaamaan, että nyt on oikea hetki ostaa uusi talvitakki. Lämmin ja silti aistikas. Ja huokea. Se oli melkein tärkein pointti, jota hänen täytyisi pitää silmällä.

   Perheessä oli jatkuva pula rahasta, vaikka he molemmat, Seppo ja hän, olivat töissä eikä palkkakaan ollut niitä kaikkein huonoimpia. Lapset ja talous ja velat. Aina vain sitä samaa pyöritystä.

   Karusellin vauhti sen kun kiihtyi poikien varttuessa. Lisää pelejä ja urheiluvarusteita sieltä kalleimmasta päästä. Tytär oli vielä niin pieni, että äidin ostamat vaatteet kelpasivat, mutta annas olla parin vuoden kuluttua. Pariisilainen muotitalokaan ei niitä nykyajan nuoria pystyisi tyydyttämään.

   Joka tapauksessa Meeri yrittäisi päästä ensimmäisenä ovesta sisälle, heti kello yhdeksältä, kun Kaikkosen pukimo aloittaisi romahdusmaisen alennusmyyntinsä.

   Oli maaliskuu. Yöllä oli ollut vielä kova pakkanen ja rannassa värjöttävät alastomat koivut näyttivät taas uuden puolensa. Meeri ei ollut ennen sitä havainnutkaan. Siellä täällä oksilla kimalteli suuria säihkyviä pisaroita, oikeastaan jäähileitä. Ne tuikkivat haapeassa kevätauringossa. Tuikkivat ja välillä jokin niistä sammui.

   Tuli mieleen tähtitaivas. Senkin takia, että myös nämä pikkuriikkiset valopisteet suorittivat tavallaan tähdenlennon. Irtaantuivat turvallisesta oksastaan ja leijailivat maahan. Kevyen höytyväisen lumen mukana. Kimaltelivat vienosti vielä maahan saavuttuaankin. Timanttisadetta.

   Nyt Meeri ymmärsi, miksi joku oli runoillut timantista hangella. Ei tarvittu erämaan rauhaa tähän näytelmään. Keskikaupungin kerrostalojenkin välistä löytyi todellisia taideteoksia, kun vain osasi katsoa. Hän oli melkein juhlavassa tunnelmassa.

   Jääpaloja. Meeri koetteli kielensä kärjellä poskihammastaan. Vihloi. Aamulla hän oli kaikessa kiireessä hörppinyt kaksi kupillista tulikuumaa kahvia. Liian kuumaa, koska vihlaisi ilkeästi. Sen jälkeen hän oli siemaissut lasillisen jääkylmää omenamehua. Taas oli vihlonut.

   Sepolla oli tapana tiputtaa jääpaloja juomiin, vaikka vaimo sitä vastusti. Mies oli vain kehottanut häntä ostamaan jotakin sellaista hammastahnaa, jota mainostettiin telkkarissa. Auttoi herkkiin ikeniin. Meeriä suututti. Ensin sytytetään ehdoin tahdoin tulipalo ja sitten koetetaan se kaikin voimin sammuttaa. Parasta on vain kuunnella hampaitaan ja välttää juomasta liian kuumaa tai kylmää.  

   Sekavaa ja järjenvastaista koko maailmanmeno ja tottumukset. Meeri oli ihan huolestunut lapsiensa vuoksi. Hän tavallaan ymmärsi erästä tuntemaansa nuorta paria, joka kieltäytyi hankkimasta jälkeläisiä tähän hullujenhuoneeseen. Naudatkin olivat nykyään hulluja mutta ihmiset vieläkin mielettömämpiä.

   Meeri vilkaisi säikähtäneenä kelloa. Liike aukeaa näillä minuuteilla. Pitikin jäädä ölläilemään luonnon taideteoksia ja pähkäilemään elämän monimutkaisuutta, kun pitäisi saada ostettua uusi talvitakki edullisesti.

   Kiireisin askelin nainen riensi jäljellä olevat viisisataa metriä ja tunkeutui toisten halukkaiden ostajien joukossa Kaikkosen lasiovista sisälle. Vähältäpä piti. Nyt vain riepujen kimppuun.

   Hyvin pettynyt ja tuohtunut naishenkilö käveli taas ulos vaatetusliikkeestä. Ei tietenkään sopivia kokoja. Sittenkin kamalan kalliita, jos olivat vähänkin hauskemman näköisiä. Yhtä takkia hän oli jo sovittanutkin, mutta se kammottavan kretuliini väri oli tehnyt hänet entistäkin kalpeammaksi ja alakuloisemmaksi myymälän kelmeässä valaistuksessa.

   Olisikohan se ulkona näyttänyt paremmalta? Mutta eihän sitä talvitakinkaan kanssa pelkästään ulkosalla kuljeskella. Ollaan sisällä kaupoissa ja kirjastossa ja missä vain. Pitäisikö hänen kieltäytyä menemästä ystävättären kanssa kahvilaan vain sen takia, että vaatekappaleen väri oli karmea eikä synkkaa yhtään naaman kanssa?

   Eräs sinertävä takki olisi ollut mieleen, mutta joku hätäinen ja ahne rouvashenkilö oli siepannut sen aivan hänen nenänsä edestä. Oli sitten irrottanut sen hetkeksi kädestään, jolloin Meeri vuorostaan oli mennyt sitä hypistelemään ja todennut kankaan hyvän laadun, kohtuullisen hinnan ja muutkin häntä miellyttävät seikat.

   Heti kun rouva oli huomannut, että Meerikin osoitti kiinnostusta takkia kohtaan, hän palasi päättäväisesti orren luo, tempasi takin kainaloonsa ja upposi sovituskoppiin. Johan nyt ulkovaatteita voisi näkösälläkin kokeilla, mutta tyyppi halusi kai viedä löytönsä turvaan toisilta kuin myyrä koloonsa. Ehkä oikein tirkisteli verhojen raosta, milloin Meeri kyllästyisi odottamaan ja lähtisi tiehensä.

   Nainen oli ollut ihmismielen tuntija, sillä Meeri todella tympääntyi vaartoilemiseen kopin edessä ja lähti kadulle. Oli siihen lähtöön toinenkin syy. Hänen piti ehtiä töihin. Kadulla joku nainen jakoi pieniä mainoslehtisiä. Väen vängällä työnsi yhden Meerinkin käteen. Tämä silmäili sitä puolihuolimattomasti. Jokin keskustelupiiri. Vielä tässä keskustelua, kun joutui olemaan äänessä päivät pääksytysten. Oikea puhetyöläinen. Opettaja. Ja kovalla äänellä ja monta kertaa, ennen kuin meni perille, vaikka oli jo lähes aikuisista opiskelijoista kysymys. Olivat sentään ammattikoululaisia.

   Nykyihmisillä oli varmaan syntymävahaa korvissaan. Tai desibelit olivat tuhonneet heiltä kuulohermot. Kukaan ei kuullut tai ei kuunnellut tai ei tajunnut. Sama peli taas kotona. Piti yhä uudelleen huudella sanomalehden yli viestejään sille muka elinikäiselle sydänystävälleen. Lapset. Niistä ei kannattanut puhuakaan. Parasta viedä korvalääkärille joka sorkka.

   Siispä Meeri ei ollut laisinkaan alttiissa mielentilassa millekään keskustelupiirille. Hän olisi heittänyt paperin roskakoriin, mutta koska sellaista ei sattunut olemaan näköpiirissä, hän kuuliaisena tasavallan kansalaisena sysäsi sen kassiinsa. Ei sovi sotkea katuja. Oppilaitakin saattoi olla lähettyvillä.

   Sitten vasta iltapuolella kotona se paperi jälleen sukelsi esille Meerin laukusta. Keltainen ja suurta pränttiä. Hän lukaisi sen läpi, vaikka oli jo ehtinyt rutistaa sen pieneksi möykyksi. Ryppyjen keskeltä näkyi teksti, jossa pyydettiin erilaisista ongelmista kärsiviä saapumaan keskustelupiiriin, joka kokoontuisi joka viikko kaupungin kirjastossa, torstaisin kello 18.00. Vetäjänä toimi joku Kristiina Saijens. Täysin outo nimi. Mahtoiko olla seurakunnan tai jonkin yhdistyksen palveluksessa? Tai työväenopiston?

   Meeri seisoi yhä paperi kädessään ja mietti. Ongelmia? Talvitakki? Oliko se liian mitätöntä? Eipä silti, lähes kaikki oli yhtä ongelmakenttää. Ei sieltä yksityisiä kohtia osannut ruveta luettelemaan. Ehkä nyt se rahapula päällimmäisenä? Niin ja tietysti se kolotus hartioissa.

   Torstaina. Se on huomenna. No mietin vielä. Seppo oli aivan hiljattain kehotellut häntä hakeutumaan johonkin harrastukseen. Pelkkää työtä ja raatamista: opettaminen, lapset ja huusholli. Ei edes ulkona ehtinyt pistäytymään, mitä nyt työmatkat. Hyvä sekin.

   Ei mitään omaa aikaa. Oma oli syy. Jotkut tekevät vaikka väitöskirjoja toimen ja perheen lomassa. Joillakuilla on sitä energiaa. Meeri tuskin jaksoi päivälehtiä lukea tai televisiota töllötellä niinä harvoina iltahetkinä, jolloin hänellä ei ollut tähdellisempää puuhaa.

   Torstai? Sepolla ei pitäisi olla mitään erikoista sinä päivänä. Ei keilaamista, ei kuoroa, ei tennistä, ei postimerkkikerhoa eikä muutakaan. Vanhin poika Janne saattaisi pärjätä hyvin pari tuntia yksikseen, mutta Jaria ja pientä Eevaa ei voisi ajatellakaan jätettäviksi kotiin ilman aikuisen seuraa.

2. Nukku-Mattia narraamassa

   Seuraavana päivänä vähän ennen kuutta Meeri asteli pääkirjaston tiloihin. Hän otti varmuuden vuoksi päällysvaatteetkin kokoushuoneeseen mukaansa, sen ikivanhan takkinsa. Ei sekään saanut noin vain varkaitten saaliiksi jäädä. Kirjastossa liikkui kaikenlaista väkeä. Naulakko aivan tyrkyllä ulko-oven pielessä. Vahtimestari tihrusteli papereitaan jossakin maailman ääressä tai oli kahvitauolla.

   Joskus Meerillä oli tunne, että hän oli liian pikkumainen ja epäluuloinen, mutta sellaiseksi maailma opettaa. Ja ammatti. Mistä sellainen opettaja on kotoisin, joka lepsuilee joka asiassa? Siispä hän ei enää tuntenutkaan olevansa turhan pikkutarkka vaan tunnollinen ja huolellinen.

   Kokoushuone oli pienempi kuin Meeri oli osannut odottaa. Ehkä se olikin jokin tutkijoitten kammio. Tarkoitettu yhdelle hengelle. Kaksi pientä pöytää ja jokunen tuoli. Kuinkahan monta tänne tulisi?

   Huoneessa seisoskeli jo joku keski-ikäinen naisihminen sammaleenvihreässä jakkupuvussa. Valtava oranssinvärinen huivi kietaistuna kaulan ympäri. Tumma tukka, Silmiä ei näkynyt, koska nainen oli koko ajan kumartuneena pöydän yli ja selaili papereitaan.

   Nyt hän huomasi Meerin ja tuli ystävällisesti hymyillen kättelemään. Suuret tummat hämmästyttävän syvät silmät. Salaisuuksien kaivot. Mitähän jännittävää tuo nainen ammentaisi esille muitten virkistykseksi?

 - Olen Kristiina Saijens, mutta sano Krisseksi vaan. Kiva kun tulit tänne. Tervetuloa. Odotellaan tässä vielä muita.

   Meeri istuutui toisen pienen pöydän ääreen melkein oven suuhun, jotta pääsisi helposti lähtemään, jos tämä venyisi aivan mahdottomiin. Tänä iltana täytyisi vielä valmistella seuraavan päivän tunteja. Katsotaan nyt. Eihän tämä ota jos ei annakaan. Meerillä oli suorastaan löytöretkeilijän tunnelma. Estoton ja ennakkoluuloton. Oikeastaan hyvä olo.

   Seuraavina ovesta ilmestyi yhtä aikaa kaksi naista. Neljänkympin puolivälissä. Toinen, lyhyempi, näytti tutulta. Olisikohan se joku opettaja? Hoikka ja hoidettu. Lyhyt punertavaksi värjätty tukka. Terävät pulisongit. Kirkkaat ja epätavallisen kosteat silmät. Ilme toi mieleen jahdatun ja hätääntyneen saaliin. Ehkä jäniksen. Kaikkialla vaanii kettu tai jokin muu vaara. Nopeat, lintumaiset, hiukan hermostuneet liikkeet. Puhelias. Kuuluvalla äänellä ilmoitti nimekseen Heidi T. Ei Meeri tuntenut ketään sennimistä.

   Hänen seuralaisensa oli myös pienehkö. Ruskea tukka. Suora ja vahatun näköinen. suuret silmät. eivät yhtä hätääntyneet kuin Heidillä, vaan ennemminkin hämmästyneet. Vilkuili ympärilleen. Meeriäkin monta kertaa. Tunsikohan olevansa väärässä köökissä? Ehkä Heidi oli väkisin houkutellut matkaansa. Tämäkin nainen tuli hetken epäröityään tervehtimään myös Meeriä. Nimi kuului olevan Maire K.

   Vasta kolme koossa ja aikaa enää vajaat viisi minuuttia. Vähäiseksipä jää. Saisi olla enemmän osallistujia. Ei Meeriä olisi huvittanut olla koko iltaa huomion keskipisteenä. Halusi pikemminkin rentoutua ja kuunnella muitten murheita.

   Silloin astui huoneeseen uusi rouva. Edellisiä huomattavasti vanhempi. Huulet kireänä viivana kuin viivoittimella vedetty. Pieni ja hintelä. Isokokoisilla ei kai ongelmia olekaan. Meeri alkoi tuntea itsensä aivan jättiläiseksi näitten lilliputtien seurassa.

   Hän veti hartioitaan hiukan kumaraan, kuten hänellä oli ollut tapana jo murrosiästä lähtien. Aina hän oli ollut luokan pisin tyttö. Usein kookkaampi kuin yksikään pojista, jotka alkoivat kasvaa vasta myöhemmin. Ei ollut hauskaa joutua silmätikuksi pituutensa vuoksi. Koulun käytävällä saattoi joku vieras opettaja huutaa: ”Sinä pitkä tyttö siellä oven pielessä. Sinä juuri. Sininen pusero. Tule auttamaan näitten laatikoitten kantamisessa.”

   Meeri oli ollut kuin majakka yössä. Päätään pidempi muita. Fyysisesti kyllä, mutta koulumenestykseltään tavallinen keskiverto-oppilas. Veli sen sijaan oli lähes nero. Raivasi itselleen paikkaa auringossa sekä aivoillaan että kyynärpäillään. Meeri oli jo varhain oppinut, että jollei ollut kaunotar eikä nero, oli vain yritettävä turvautua terveeseen kaupunkilaisjärkeen.

   Olisikohan tämä suuri kokokin sellainen ongelma, että sitä voisi esitellä tässä piirissä?

   Uusin tulokas oli nimeltään Auli V. Puhui selvällä ja terävällä äänellä, jotenkin aggressiivisesti. Tuntui olevan sama sukunimi kuin eräällä kansanedustajalla. Mahtoivatko olla sukua?

 - Hyvät ystävät, onpa hauskaa, että olette päässeet tulemaan tähän joukkoomme, tähän meidän piskuiseen laumaamme. Kertokaa tästä piiristä vielä ystävillennekin. Kaikki ovat tervetulleita mukaan. Jaan tässä teille ensin näitä osallistumislomakkeita, jotta voitte tutustua niihin. Samoin joitakin yksityiskohtaisempia tietoja toiminnastamme. Ja lisäksi pankkisiirtolomakkeita. Kurssimaksu on vain kaksi euroa.

   Todella pieni summa. Sitä ei ollut esitteessä mainittu. Mikähän poppoo tämä oikein on? Meeri tuli epäluuloiseksi. Täytyy vähän katsastella, mitä täällä tapahtuu, ennen kuin kirjoittaa nimeään mihinkään papereihin. Ei tällä väkimäärällä kyllä rikastuta, vai onko tuolla naisella vielä muitakin piirejä tässä kaupungissa?

   Kristiina oli juuri saanut paperinsa jaettua, kun uusi jäsen koputteli ovelle. Sisään työntyi pitkä ja laiha mies. Alkavaa kaljua kellertävien haivenien keskellä. Hiukset roikkuivat kaulalle asti. Ei hän miltään rappiolla olevalta vaikuttanut, mutta aika tavalla  hoitamattomalta ja laiminlyödyltä. Hyljeksitty linnunpoikanen, mutta kookas. Paksulinssiset lasit. Hän tuntui olevan jotenkin pöpperössä. Oliko juossut liian kovaa vai erehtynyt huoneesta, kun oli myöhässäkin? Anteeksi hän pyyteli kolmeen kertaan kumarrellen joka taholle.  

   Piirin vetäjä meni ystävällisesti häntä puhuttelemaan. Mies kysyi, oliko hän varmasti oikeassa paikassa. Pelkät naiset näyttivät hieman hämmentävän häntä. Oliko hän sitten odottanut jotakin miesporukkaa? Sellaista sai kyllä hakea vain kapakasta tai urheilun parista. Menisi keilaamaan niin kuin Seppokin.

   Meeri yritti saada selvää miehen nimestä. Saattoi olla Veijo tai Keijo H. Mies katseli ahnaasti Meerin paikkaa oven pielessä, mutta tämä ei ollut näkevinäänkään. Ei kai hän nyt yhdelle ujolle hujopille tuoliansa luovuta. Opetelkoon seurallisemmaksi. Mies suoritti estejuoksun naisten säärien yli ikkunan luokse ja rojahti istumaan kuuluvasti ähkäisten.

   Sovittiin toimintaperiaatteista. Kristiina oli myötätunnolla pannut merkille, kuinka raskasta ja tukalaa monen ihmisen elämä oli. Vaikka ei olisi kovin suurista vaikeuksistakaan kyse. Ei vakavista sairauksista eikä ylitsepääsemättömistä taloudellisista ongelmista. Pienistäkin seikoista pääsee kasvamaan esteitä elämisen laadun parantamiselle ja ihmisen henkiselle kehitykselle. Ja vihdoin kärpäsistä alkaa muodostua härkäsiä.

   On vain opittava käsittelemään pulmiaan ja arvioimaan niiden tärkeyttä. Ihmisen on osattava ajoissa sivuuttaa vähäpätöisemmät hankaluudet ja lakata kiinnittämästä niihin liikaa huomiota.

   Koko suhtautuminen arkielämään saattaa olla vääristynyttä, suorastaan sairasta. Paljon tarvitaan itsetutkistelua ja mielipiteitten ja tottumusten muokkausta, jotta terveet elämäntavat ja asenteet kehkeytyisivät täyteen kukoistukseensa.

 - Albert Einstein on sanonut, että helpompaa on särkeä atomin ydin kuin muuttaa ihmisten asenteita. Me yritämme olla optimistisempia.

   Krisse piti pienen tauon, jonka aikana vain Meeri kohteliaasti hymähti. Hän kuunteli tätä kaikkea kahden vaiheilla. Nämähän ovat itsestäänselvyyksiä. Niitä sai lukea minkä tahansa lehden palstoilta. Kyllästymiseen saakka kuulla TV:n viisaitten keskustelijoitten suusta. Älyköitä, ainakin omasta mielestään.

   Tietenkin opettavaista ja hienoa, mutta mitä onkaan karu käytännön elämä? Nämäkin löpinät unohtuvat heti, kun on päästy pihalle ja kotiin. Ei hän nyt sentään keskenkään pois lähde. Krisse on hyvin positiivisen ja valoisan tuntuinen. Onpa jännää kuunnella, mitä muilla osanottajilla on sydämellään. Vaikuttavat kaikki tyynni hermokimpuilta. Meeri arveli olevansa ainoa kohtuullisen tervejärkisen näköinen koko porukassa.

 - Kukin teistä voi vapaasti kertoa kokemuksistaan ja huolistaan. Tietysti tämä on vain meidän keskeistä, täysin luottamuksellista. Näitä asioita ei saisi kertoa kevytmielisesti muille pelkän juoruilun mielessä. Keskinäinen luottamus on oivallinen kasvupohja ongelmien esille tuomisessa ja niitten mahdollisessa korjaamisessa.

   Kristiina sanoi toimivansa vain puheenjohtajana, mutta hän antaa tietenkin tarpeen mukaan omankin panoksensa keskusteluun. Onhan toki todettu, että valaisevat esimerkit ovat monesti parasta opetusmateriaalia.

   He kolme opettajaa, Meeri, Heidi ja Maire, nyökkäilivät hyväksyvästi. Tuntuipa tutulta ja järkevältä. Sen jälkeen piti aloittaa. Kaikki katsoivat toisiinsa odottavina. Krisse autteli alkuun ja lohdutteli, että kenenkään ei ole pakko puhua jollei halua. Ei pakkoa, mutta pelätäkään ei tarvinnut. Lähtölaukaukseksi hän kertoi lyhyesti eräästä tuttavastaan, jolla oli aivan mahdottomia uniongelmia. Muut myhähtelivät myötätuntoisina.

   Silloin ryhmän ainoa mies, se Veijo, avasi sanaisen arkkunsa ja alkoi vuolaasti valitella juuri näitä nukkumisvaikeuksiaan. Jo iltapäivällä rupesi pelottamaan, ettei taas yöllä saa unta. Kauhistutti, miten aamulla jaksaa herätä ja lähteä töihin. Aika tarkkaa hommaa tietokoneitten korjaajana.

   Jatkuva jännitys ja stressi. Kiire painoi päälle eikä saanut rauhassa tutkia laitteita. Joku aina hoputtamassa vieressä. Yöllä nämä päivän aikana kertyneet huolet alkoivat taas itsepintaisesti pyöriä mielessä.  

   Toiset osallistuivat innokkaina kysymysten tekoon ja laukoivat välillä rohkaisevia neuvojaan. Jopa Meeri tiedusteli silloin tällöin jotakin.

 - Käytätkö unilääkkeitä? Ei niistä miedoista ole vahinkoa. Vahvoihin vain tulee riippuvuus.

 - Unihygienia on tärkeätä.

 - Mitä se sellainen on? kysyi Veijo aivan voipuneena kaikesta hyödyllisestä opastuksesta.

 - No esimerkiksi huoneen pitää olla rauhallinen ja...

 - Ja kattia kans, siitähän juuri on kysymys, että se ei ole rauhallinen, murisi Veijo.

 - Niin, niin, mutta makuuhuoneen lämpötilan pitää myös olla sopiva. Liian kuumassa ei nuku koirakaan kunnolla. Kulkee raasu läähättäen paikasta toiseen, kieli roikkuen. Pitkäkarvainen lemmikkini.

   Tämä toteamus tuli Mairelta, jolla oli suuri karvainen hurtta kotona. Hän jo nytkin vilkuili kelloaan, että ehtisi ajoissa ystäväänsä pissattamaan. Pitkä lenkki illalla oli terveellistä sekä Bellalle että emännälle. Siitä se uni tulee jos on tullakseen.

   Lampaat oli jo laskettu ja tarjottu mustaa sidettä silmille. Tummia verhoja ikkunoihin.

 - Kaamoksen aikaan minä en ainakaan pysty nukkumaan, voivotteli Heidi. - Liian pimeätä ja painostavaa. Melkein pelottavaa, vaikka olisi yölamppukin palamassa.

 - Minä taas en pysty saamaan unta, kun päivät alkavat pidentyä. Liika valo ja kirkkauskin on pahasta, uikutti Maire.

 - Mitä tuumitte vesisängystä? pisti Meeri väliin.

 - Olen jo testannut senkin, selvitti Heidi. - Ei pienintäkään apua, mutta tietääkö joku, millainen vekotin se moottorisänky on? Sitä en ole vielä kokeillut.

 - Mahtaako se keinutella samalla tavalla kuin kehto taikka lastenvaunut? Minä tulen merisairaaksi jo soutuveneessäkin, motkotteli Auli. - Vesisänkyä on muuten vaikea pitää puhtaana. Oikea bakteeripesä mokomakin.

 - Minäpä laitoin vuoteeni alle suuren metallilevyn maasäteilyn estämiseksi, mutta eihän sekään auttanut, kertoi Maire. - Pitää katsoa oikein varvuilla mihin makuupaikkansa sijoittaa.

   Joku ehdotti vuoteen kääntämistä pohjois-etelä-suuntaan, vai oliko se sittenkin jollain muulla tavalla. Ei Meeri muistanut. Minne hän kotona leveätä parisänkyä kääntelisi? Seppo raivostuisi. Oli jo muutenkin niin tapoihinsa pinttynyt, ettei voinut edes puolta vaihtaa, vaikka Meeri kärsi ikkunasta tulevasta vedosta.  

   Sepolla puolestaan oli ikioma puhaltajansa käynnissä. Kuorsasi ja puhisi mustien viiksiensä välistä eikä olisi herännyt edes myrskytuulen ulvontaan tai suurpommitukseen. Aamulla sitä sai täysin voimin töniä hereille. Mikään herätyskello ei ollut kyllin kuuluva. Joidenkin kelpaa.

   Krisse oli yrittänyt sanoa jotakin väliin, mutta ei ollut ennättänyt. Posket punoittaen Veijo valitti ympäristön aiheuttamia ongelmia. Illalla naapureitten stereot. Hissi kulki ylös ja alas kuin huviretkellä. Pikkutunneille asti möykkäsi naapuritalon tanssipaikka. Aamuyöstä tulivat kaivinkoneet ja lumiaurat kuin kiusalla häiritsemään edes sitä parin tunnin unta, jonka Veijo olisi saaliikseen saanut.

   Samaan orkesteriin yhtyi sanomalehti, joka räpsähti postiluukusta sellaisella ryminällä, että luuli rynnäkköpoliisin olevan tulossa. Takuulla ihan tahallaan postinjakaja syöksyi portaita alas rämisyttäen raskaita rautasaappaitaan.

   Koko yön vessat kohisivat, vesihanat sihisivät ja tippuivat. Kuului kummia naksahduksia. Lopultakin hän oli selvittänyt, että se oli lämpöpatteri. Talonmies aivan avuton. Veijo kyllä korjasi tietokoneita, mutta patteria hän ei saanut vaikenemaan. Tasainen napsahdus tasaisin väliajoin. Kuin japanilainen kidutusmuoto. Hän oli tulla hulluksi.

   Hullulta mies jo näyttikin. Hahtuvat ja silmät pystyssä. Rankan kärsimyksen leima laihoilla ja hiukan riutuneilla kasvoillaan. Ei oikein ruokakaan maittanut, kun oli niin perin juurin väsynyt edellisestä yöstä. Otti joskus unilääkettä, mutta aamulla oli liian kohmeloinen olo, ettei olisi uskaltanut lähteä vaativaan työhönsä. Onneksi hän ei sentään ollut mikään sydänkirurgi.

 - Etkö ole hoksannut käyttää korvatulppia? kysyi Maire.

 - Yritin niitäkin, mutta sitten en kuullut vekkaria ja myöhästyin töistä.

   Onpas sikeää unta, ajatteli Meeri itsekseen. Ihan sama pulma kuin Sepolla, mutta ilman tulppia.

 - Tulpat on hyvä keksintö, jatkoi Maire tohkeissaan. - Tiedän erään tuttavapariskunnan, jossa isä aina laittaa ne korviinsa kun joutuu lapsenvahdiksi vaimon ollessa töissä. Heillä on kuusi mekastavaa poikaa. Korvia huumaava melu.

 - Miten se isä sitten tietää, jos jollakin lapsella on hätä?

 - Todellinen hätähuuto kuuluu tulppienkin läpi.

   Meeri katsoi kelloaan. Varttitunti jäljellä sovitusta ajasta. Kristiina oli pitkin matkaa koettanut saada ääntään kuuluville. Mitähän sillä oli sanottavaa? Meeri katsoi velvollisuudekseen taata puheenjohtajallekin puheenvuoro, joten hän kysyi kuuluvalla äänellä:

 - Niin Krisse, haluaisitko sinä sanoa tähän jotakin kommenttia?

   Muut vaikenivat ja Kristiina aloitti hiljaa ja levollisesti:

 - Rakkaat ystävät. Tämä on ollut todella mielenkiintoista kuultavaa. Minusta vain tuntuu, että mitään varsinaista apukeinoa ei ole löytynyt. Eikä nähtävästi löydykään tähän asti esille tulleitten ajatusten piiristä.

 - Mistä minä sitten voisin saada helpotusta ja apua? kysyi Veijo aivan masentuneena. - Ei tässä vaivassa auta mikään. Kyllä olen jo kaikkea kokeillut. Lämmintä maitoakin iltaisin ja...

 - Liian materialistista. Aineellisen maailman aiheuttamia häiriöitä yritetään poistaa jollakin toisella aineella. Uudenlaisilla materialistisilla keinoilla. Sanotaan, että terve sielu terveessä ruumiissa. Itse olen kyllä sitä mieltä, että terve ruumis rakentuu terveen mielen, terveen ajattelutavan ympärille.

 - Mitä se tarkoittaa käytännössä? Minkäs teet kun patteri naksuttaa etkä pysty nukkumaan?

 - Antaa sen naksuttaa. Ajattele jotakin muuta. Hauskempaa.

   Kiihkeätä ja melkein vihaista puheensorinaa huoneessa. Ärtyneitä huudahduksia:

 - Se nyt on silkkaa mielikuvitusta. - Itsesuggestiota. Siihen en ainakaan rupea enkä hypnoosiin. Voi olla vaarallista. - Ei ajatuksilleen mitään mahda. Ne aina palaavat kiertämään samaa kehää kuin kulunut gramofonilevy. Mikä sen muka sysäisi uriltaan? - Toiveajattelua. - Huu-haata!

   Meerikin oli jo pistänyt joukkoon muutaman arvostelevan repliikin. Sitten hän katsoi Krisseä ja hänen tuli tätä ihan sääli. Tiesi kokemuksesta, mitä on joutua vastalauseita syytelevän suuren luokan keskelle. Oma ääni ei enää riitä eivätkä muutkaan voimavarat. Tappio ja häpeä. Sitä tilannetta opettaja yrittää kynsin hampain välttää. Nyt puheenjohtaja oli ajanut itsensä siihen jamaan jo ensimmäisessä kokouksessa.

   Kristiina ei näyttänyt masentuneelta. Ei pelokkaalta eikä närkästyneeltä. Hän hymyili lempeästi ja saatuaan viimein puheenvuoron lausahti leppoisasti:

 - Kukin itse ratkaiskoon, mistä on apua ja mistä ei, mutta jos Veijo on jo kaikki konstit käyttänyt eikä unta vain tule, ainahan sitä voisi kokeilla jotakin uutta. Etenkin kun siitä ei varmastikaan ole mitään vahinkoa niin kuin vaikkapa vahvoista pillereistä. Sisua se vaatii ja harjoitusta.

 - Lisää paineita ja suorituspakkoa, vastusteli Veijo, mutta Krisse jatkoi vain kärsivällisesti:

 - Tiedän erään hyvin vaativaa ja stressaavaa työtä tekevän naisen, joka aivan tietoisesti poistaa mielestään huolenaiheita samalla kun hän riisuutuu illalla. Hän melkein ääneen lausuu, että tuon ja tuon vaatekappaleen mukana lähteköön yöksi lepäämään se ja se ongelma. Ei se välttämättä heti ensimmäisellä kerralla onnistu, mutta kokeilkaapa kuitenkin ensi yönä. Onnea yrityksellenne. Tavataan ensi torstaina. Kerään vain nämä lomakkeet pois. Hyvää yötä ja makeita unia.

                                            - - -

   Ryhmä lähti vilkkaasti jutellen kadulle. Maire tarjosi kyytiä, kunhan hän ensin muistaa, mihin oli jättänyt autonsa. Oliko se kirjaston eteen vai takapihalle? Heidi lupasi auttaa etsinnöissä. Meeri ei tahtonut uskoa korviaan. Oliko tuo jotakin hevoshuumoria? Maire oli vielä reippaasti alle viidenkymmenen ja puheistaan päätellen kieltenopettaja, mutta pystyi silti hukkaamaan autonsa.

   Pian kuuluikin Mairen kimeä huudahdus:

 - Täällä se on. Seinän vieressä. Tule Heidi. Minä avaan vain oven.

   Meeri ja Auli olivat jääneet tarkkailemaan tilannetta. Aulilla oli otsa syvissä rypyissä. Vaikka Meeri oli tuntenut hänet vasta pari tuntia, hänellä oli tunne, että hän osasi jo lukea tämän ajatuksia. Ainakin arvata, ja se oli sikäli helppoa, että naisen mielipiteet näyttivät aina olevan siellä kielteisen puolella.

   Maire solkutti ja solkutti avainta, mutta se ei vaan kääntynyt. Heidi katseli tätä puuhastelua auton toiselta puolen ja tömisteli jalkojaan.

 - Huh kun varpaita palelee. Taitaa tulla pakkanen yöksi. Onko tämä ollenkaan sinun autosi?

 - No nyt se aukesi. Minulla oli vain väärät avaimet. Hei hei, huusi Maire vielä yleisölleen.

   Hän jo starttasi, kovaa ja vihlovasti. Moottori kakisteli siinä äkkipikaisessa käsittelyssä. Heidi naputteli ikkunaruudun takana. Kesti pienen tovin, ennen kuin Maire tajusi, että sivuovi oli vielä lukossa. Hän avasi sen ja ystävätär hyppäsi autoon.

   Auli puisteli päätään ja totesi:

 - Tuon naisen kyydissä en välittäisi olla. Sehän on täysi tohelo. Tuleeko kaikista opettajista tuollaisia?

   Meeri kiirehti puolustelemaan virkasisariaan, mutta kyllä hänestäkin Mairessa oli jotakin outoa. Aulin toimenkuvasta ei vielä ollut puhuttu, joten Meeri ystävällisesti tiedusteli mitä Auli puuhasi.

 - Olen osoitetoimistossa töissä. Odottelen vain hartaasti eläkkeelle pääsyä. Raskas homma ja asiakkaat täysiä törppöjä. Tyhmät kysymykset pitäisi lailla kieltää. Luulevat kai minua joksikin selvänäkijäksi, kun tiedustelevat kaikkea asiaankuulumatontakin.

 - Kuten mitä?

 - Vaikkapa, että tiedänkö minä, asuuko se Keräskä vielä siellä Villenpuiston kulmilla. Luuria ei uskalla lyödä korvaan, mutta mikään ei niin harmita kuin ihmisten tyhmyys. Sitä on vain kestettävä vielä muutama vuosi.

   Meeri tunsi itsensä hiukan vaivautuneeksi. Hänhän oli koko elämänsä ajan ollut vain jossakin siellä keskitason tuntumassa. Olikohan hänkin jo ehtinyt osoittaa Aulille tyhmyytensä? Aika nokkava nainen muuten.

 - Minä asun tuolla torin takana. Taidat asua samalla suunnalla. Mennäänkö yhtä matkaa?

   Meeri totesi, että hänen älykkyysosamääränsä oli testattu ja hänet oli näin ollen kelpuutettu Aulin huippuälykkääseen seuraan. Viima oli jäätävä, ja naiset lähtivät ripeästi kävelemään kotia kohti. Tosin Auli hieman arasteli lonkkaansa. Se jäykistyi, kun päivät pitkät istui palvelemassa kaiken maailman hunsvotteja.

   Kävelijät vilkaisivat taakseen ja melkein säikähtivät. Pitkä mies seurasi heitä kuin varjo. Mutta sehän oli Veijo. Meeri huusi jotakin ystävällistä, mutta mies vain pysytteli omissa oloissaan ja jättäytyi tahallaan heistä jälkeen. Mietti kai jo kauhulla sitä patteriaan. Huudahti viimein alakuloisesti ”Hei”, huiskautti oikeata kättään ja mönki jollekin sivukadulle.

 - Vähän kumma mies, tuumi Auli. - Vähän kummia ovat muutkin.

   Hän vaikeni ja katseli arvioiden Meeriä. Tämä ihan kohensi ryhtiään ja yritti täyttää kelpoisuusvaatimukset tässäkin kisassa: järkevän ihmisen roolissa. Aulille hän sanoi:

 - Joo mutta eihän sitä vielä ensi näkemältä opi ihmisiä tuntemaan. Ehkä siellä on mukavaakin ja antoisaa. Aika vapaa ilmapiiri. Aiotko tulla ensi torstaina?

 - En ole niinkään varma. Ilmapiiri on mielestäni liiankin vapaa. Sellainen asiaton ja pintapuolinen. Odotin tieteellisempää lähestymistapaa, kun se kerran kokoontuu siellä kirjastossa. Mikähän tuo Kristiina oikein on naisiaan?

   Ei Meerikään hänestä mitään tarkempaa tiennyt. Ei niissä esitteissä ainakaan mainittu minkäänlaista toimenkuvaa tai titteliä. Naiset hyvästelivät ja Meeri saapui kotiin hieman epämääräisissä tunnelmissa. Epämääräisesti asioitaan hoitaneen lapsenvahdin luokse.

   Seppo istui kahden poikansa välissä ja seurasi telkkarista jotakin toimintaelokuvaa. Pieni Eeva-tyttö nukkui täysissä päivävaatteissaan sohvan nurkassa puristaen suurta nallea sylissään.  Näin myöhään.

 - Mikset pannut niitä nukkumaan? Eevaa ainakin. Huomenna kouluun ja päiväkotiin. En ikinä saa niitä hereille aamulla.

 - Älä nyt aina morkkaa. Tein parhaani. Mitäs viivyit niin kauan. Pane sinä ne nukkumaan, niin minä saan katsoa tämän filmin loppuun...Hei hei ja hyvää yötä, heitti isä lapsilleen ja syventyi taas mielipuuhaansa.

   Meeri vei tenavat nukkumaan. Jari vastusti äänekkäästi, koska elokuva jäi kesken. Eeva kuorittiin irti vaatteistaan ja yöpuku kiskottiin unisen ja velton tytön päälle. Iltapesu sai jäädä, mutta Meeri pyyhki kuitenkin märällä paperilla pahimmat suklaat poskista ja kaulasta.

   Alkoi suututtaa. Olivatkohan he saaneet mitään iltapalaa? Ei tarvinnut kuin vilkaista keittiöön, niin vastaus oli oitis selvillä. Pöytä, tiskipöytä, työpöytä ja osa lattiaa todistivat, että OLIVAT. Yksi suuri rasvainen makkaravoileipä möllötti vielä olohuoneen pöydällä anopin kutoman hienon poppanan päällä.

   Leipä taisikin olla Sepon, koska tämä tarttui siihen hanakasti, kun Meeri yritti siivoilla tavaroita vähemmäksi. Filmi päättyi ja Seppo haukotteli leveästi.

 - Rankka päivä. Vielä tämä lasten vahtiminen kaiken päälle. Millaista siellä kirjastossa oli?

 - Ihan mielenkiintoista. Vähänpuoleisesti ihmisiä.

 - Mistä te keskustelitte?

 - Unettomuudesta lähinnä.

 - Miten se sinua koskee? Sinähän nukahdat illalla jo nojatuoliin kesken uutisten. Nytkin silmäsi lerputtavat.

 - Tulee meille kai muitakin aiheita. Aion minä mennä. On se vaihtelua ainakin. Jos vain viitsit olla kotosalla torstaina?

   Seppo haukotteli ja lupasi olla. Uskomattoman lyhyen ajan kuluttua makuuhuoneesta alkoi kuulua äänekästä kuorsausta. Eeva heräsi ja halusi vettä. Sitten vielä mehua ja sitten taas vettä ja sitten...

   Meeri sanoi, että stop tykkänään. Jari alkoi kiljua kuin palosireeni. Oli nähnyt pahaa unta. Liian jännä filmi. Seppo nukkui viattoman syvää unta. Olihan hyvin suoritettu lapsenvahdin tehtävä onnellisesti takanapäin.

   Vaimokin kömpi vuoteeseen, mietti hetken unettomuuden vaivoja ja  nukahti sitten niin äkisti kuin säkki olisi vedetty pään yli.

3. Halauslappu

   Seuraavana torstaina Meeri lähti kuin lähtikin kirjastolle. Saihan hän sillä tavalla taas yhden vapaapäivän viikossa. Nyt olikin jo paljon helpompaa, kun he olivat edes jotenkuten tuttuja keskenään. Iloisesti rupatellen naiset asettuivat paikoilleen. Veijoa ei kuulunut. Taisi säikähtää tätä kanaparvea. Kyseltiin kuulumisia ja tutkittiin Krissen jakamaa monistetta, jossa oli koosteena pääkohtia heidän viimekertaisista keskusteluistaan.

 - Tämähän on hienoa, sanoi Heidi tyytyväisenä. - Mietinkin jo viime kerralla, että täytyisikö tehdä muistiinpanoja, kun tulee esille niin paljon hyvää asiaa, ettei niitä ehdi sulattaa ja painaa mieleensä kerta kuulemalla. Jos taas tekee muistiinpanoja, se haittaa seuraamista ja puheenvuorojen käyttöä. Todella hienoa. Kiitos, Krisse.

   Veijo luiskahti paikalleen ikkunan pieleen. Sen jälkeen huoneeseen vielä ilmestyi aivan nuori mies, melkein poikanen. Nähtävästi opiskelija. Saattoi olla vasta lukiolainen. Mitähän se täältä haki? Luulisi, että olisi jo ovelta kääntynyt takaisin, kun huomasi heidän ikärakenteensa. Poika hankki jostakin tuolin itselleen ja tökkäsi sen oven eteen Meerin viereen. Ei puhunut halaistua sanaa. Ei edes tervehtinyt.

   Krisse kävi kättelemässä, selitti muutamalla sanalla, mistä tässä ryhmässä oli kysymys ja tiedusteli samalla nuorukaisen nimeä. Se oli Pete. Poika vain nyökytteli naisen selityksille. Meerille välähti mieleen, mahtoiko se osatakaan maan kieltä. Tässäkin kaupungissa oli niin runsaasti ulkomaalaisia. Poika kaiketi luuli tätä joksikin kielikerhoksi, jossa opetetaan suomea.

   Niin päästiin alkuun. Krisse päätteli, että yhä oli ryhmässä jonkin verran alkukankeutta, joten voisi tehdä hyvää, jos rentouduttaisiin oikein hauskalla tavalla. Hän jakoi kullekin mahdottoman pienen punaisen lappusen, jossa oli sydämiä ja kaksi toistaan halaavaa hahmoa. Siinä luki ”Halauslappu” ja ”Minua saa halata”. Naiset tirskahtelivat ja miehet olivat haudanvakavia. Jäykistyivät vielä entistäkin puisevammiksi.

 - Kas niin, sanoi puheenjohtaja hilpeästi. – Katsokaa minusta mallia. Noustaan kaikki yhdessä seisomaan ja halataan kumpaakin vierustoveria.

   Tuolit ja pöydät kolisivat ja lattialla olevat laukut kaatuilivat, kun kaikki piiriläiset kompuroivat pystyyn. Meeri sijoitti takkinsa,  paksun huivinsa, ylimääräisen villatakkinsa. angoramyssynsä ja itse neulomansa lapaset siksi aikaa pöydän päälle. Tähän asti ne olivat olleet hänen sylissään. Täällä ei ollut minkäänlaista paikkaa, minne ne olisi voinut ripustaa. Nyt tämä pienikin hankaluus ärsytti häntä.

   Meeri tiesi kuitenkin kokemuksesta, miten vaikeata on lämmitellä eri sukupuolta olevaa aikuisikäistä suomalaisjoukkoa, jolla ei näytä olevan mitään yhteistä. Suu mutrussa tämän maan kansalaiset katselevat toisiaan alta kulmien. Mitähän tuo aikoo? Täytyypä olla varuillaan. En kai vain munaa itseäni. Siispä Meerin myötätunto oli ryhmän vetäjän puolella. Saas nähdä kuinka tässä käy.

   Pieni lauma oli sisukas. Kun tänne kerran oli tultu ja vielä maksettukin, he ihan kirjaimellisesti käärivät hihat ylös ja ryhtyivät toimeen. Hieman verkkaisesti myönnettäköön. Krisse näytti esimerkkiä ja halasi sydämellisesti ja pitkään Veijoa, joka kietaisi luurankomaiset käsivartensa itseään paljon lyhyemmän naisen ympärille.

  Sitten kaveri aivan selvästi yritti jo pyristellä eroon, mutta Krisse ei luovuttanut, vaan painautui iloisen rennosti miestä vasten. Veijo punoitti eikä näyttänyt mitenkään vapautuneelta eikä onnelliselta. Yhtä rasittuneelta ja huonosti nukkuneelta kuin viime kerrallakin.

   Heidi ja Maire syleilivät toisiaan nopeasti ja kikattaen. Hehän tunsivat jo entuudestaan, joten hämmennys ei ollut kovin suurta. Lisäksi he olivat muutenkin samantyylisiä ja samankokoisia. Nopealiikkeisiä ja jotenkin tokiottoisia. Helppoa heille.

   Auli kääntyi vakavana Meerin puoleen. Silmäili Meerin kasvoja ja totesi, että aikeet ovat samat. Sen jälkeen hän halasi naapuriaan niin etäältä ja niin viileän kevyesti kuin osasi. Jakun hihat tuskin koskettivat Meerin olkavarsia. Runsaasti ilmaa välissä kuin huoneistokaupassa. Meeri vastasi syleilyyn vähintäänkin yhtä varoen ja pikaisesti.

   Veijo ja Heidi katselivat toisiansa. Nainen tirskui ja Veijo yritti posket punaisina koukkia käsillään halaamisen malliin. Koko homma jäi ikään kuin puolitiehen.

   Mairekin oli kääntynyt odottavan näköisenä Auliin päin, mutta tämäpä selviytyi toimenpiteestä yllättävän sukkelasti. Hän nosti molemmat kätensä, asetti ne vierustoverinsa olkapäiden kohdalle ja tarttui hillitysti tämän puseroon. Piteli kangasta etusormensa ja peukalonsa välissä, ikään kuin olisi vain hypistellyt ja tunnustellut, minkälaisesta materiaalista se oli valmistettu.

   Ennen kuin Maire ehti sen kummemmin lämmetä ja reagoida, Auli päästi otteensa irti ja vetäisi kiireesti kätensä pois. Aivan kuin olisi kosketellut myrkyllistä kasvia.

   Nuorukainen seisoa jökötti kankeana Meerin oikealla puolella. Täytyihän tuokin huomioida, tuumi Meeri ja astui askeleen lähemmäksi. Poika taivutti äkisti yläruumistaan ja heitti hontelot yläraajansa vierustoverinsa hartioille. Hetken odotus ja irti. Melkein sysäisi hänet luotaan. Meeriä nauratti. Poika yritti hymyillä, mutta siitä tuli hämmentynyt virnistys.

   Myös Kristiina yritti lähestyä poikaa, mutta tällä oli jo koko halauskiintiö täynnä, joten hän ei vilkaissutkaan naiseen päin, vaan alkoi muka penkoa reppuaan. Krisse hymähti, kiitteli heitä reippaasta suorituksesta ja kehotti istuutumaan. Mikä helpotus. Toivottavasti tätä ei tarvitse tehdä joka kerta. Pete ja Auli näyttivät kaikkein nyrpeimmiltä.

 - Tämäkin on taas sitä uutta vouhotusta, kuiskasi Auli Meerin korvaan. - Mitä siitäkin nyt kostuu? Ventovieraat ihmiset.

  Meeriä huvitti. Hän muisti tapauksen erään yhdistyksen pikkujoulusta. Valtavan suurikokoinen ja ronski naisihminen halasi kaikkia ihan selvin päin, mutta niin kovakouraisesti, että Meeri oli aivan vinkaissut kivusta. Naisen luisevat poskipäät olivat  rajusti kalahtaneet hänen poskeensa. Hyvä kun se ei murtunut. Niin se voimanainen näytti runnovan muitakin. Tuskan ilme viipyi monien kasvoilla tämän hellyydenosoituksen jäljiltä.

   Maire sen sijaan innostui kehumaan halauskokemustaan:

 - Aivan ihanaa. Osoittaa avoimesti tunteitaan. Ihanaa. Pitää rakastaa ihmisiä. Kaikkia. Pitää rakastaa. Kaikkia. RAKASTAA!

   Maire aivan hekumoi siinä rakkauden vuodatuksessaan. Siinä oli jo jotakin hysteeristä. Melkein tympäisi. Auli muikisteli suutaan. Jotenkin ylikierroksilla koko Maire.

                                            - - -

 - Mikä meillä tänään on aiheena? kysyi Heidi silmät tuikkien. - Yritin viime kerran jälkeen olla ajattelematta unen saamista. Ei se ainakaan vielä onnistunut. Valvoin kolmeen saakka. Katsoin koko ajan kelloa ja siitä hermostuu aivan mielettömästi, kun huomaa, että niin ja niin vähän on enää yöstä jäljellä ja herätyskello pirisee puoli seitsemältä.

 - Ehdottakaa jotakin aihetta, kehotteli Krisse. - Ehkä palaamme tähän uniasiaan vielä myöhemminkin, koska se tuntuu olevan yleinen ongelma sangen monille ihmisille. Nuorillekin.  

   Kukaan ei keksinyt mitään. Heidi tiedusteli varovaisesti:

 - Saako täällä ottaa esille minkä tahansa aiheen? Vaikka kuinkakin mitättömän?

 - Ei ole olemassakaan mitättömiä aiheita. Vähäinenkin asia voi olla melkein kestämätön jonkun toisen mielestä. Ajatelkaapa vaikka nuorta kaunista tyttöä, joka haaveilee valokuvamallin urasta. Pieni, melkein näkymätön nyppy nenässä voi hänelle olla se kaikkein kauhein onnettomuus, joka vie neitoselta yöunet ja ajaa hänet melkein hermoromahduksen partaalle.

   Taas oli kerhon vetäjä osannut sohaista mehiläispesään. Yhteen ääneen piiriläiset kertoivat vastaavista kokemuksistaan. Nauraen Krisse yritti jakaa puheenvuoroja, jotta kaikki saisivat kuulla toistensa kertomukset.

   Meerikin myönsi, miten hänen pituutensa oli vaivannut häntä jo kouluajoista saakka. Pilasi häneltä ryhdin. Ehkä hänellä sen vuoksioli jo nyt selkävaivoja, vaikka ei ollut vielä neljääkymmentäkään. Jalkojakin pakotti, kun aina piti sääriään vinossa ja polviaan koukussa, jotta olisi vaikuttanut lyhyemmältä. Kuormitus oli vallan väärin, mutta se hyöty siitä oli, että piti varoa lihomista, koska muuten hän olisi romahtanut kasaan kuin savijalkainen jättiläinen.

 - Et sinä ole yhtään liian pitkä, valehtelivat Heidi ja Maire kuin yhdestä suusta. - Nykyään kaikki tytöt ovat aikamoisia hongankolistajia. Ajattele vaikka missiehdokkaita.

   Meeri ihan liikuttui tuosta ystävällisestä yrityksestä, mutta mutisi kuitenkin, ettei missiys ollut koskaan kuulunut hänen urahaaveisiinsa.

   Krisse heitä vielä yllytti luvaten, että täällä kerhossa sai puhua vaikka peräpukamista, jos niistä oli vaivaa ja mielipahaa.

 - Kas kun ei muista alapään asioista, tuhahti Auli Meerille. -  Ei täällä ainakaan sovi mihinkään säädyttömyyksiin mennä.

   Kristiina ehkä sittenkin kuuli Aulin sanat, koska hän lempeästi huomautti, ettei ketään saa tietenkään loukata eikä asettaa tukalaan asemaan.

   Niinpä Heidikin uskaltautui kertomaan vaivoistaan:

 - Olen ikäväkseni todennut, että puikoista ja voiteista ei ole minkäänlaista apua pukamiini. Ne vain kuivattavat ja aiheuttavat vieläkin suurempaa tuskaa. Parhaimmaksi keinoksi olen havainnut pyyhkiä niitä mahdollisimman usein kostealla paperilla. Montakin kertaa päivässä, koska kummasti alapää vain erittää ulostusjätettä vielä vessassa käymisen jälkeenkin. Tietysti rasvaan niitä myös jollakin miedolla kosteusvoiteella.

 - Ai samalla, jota käytät kasvoihisikin? kysäisi Auli pilkallisena ja kuiskasi sitten Meerille: - Onpa tehokasta.

 - Minullakin on kokemuksia, puuttui Maire puheeseen. - Minäkin...

   Kesken kaiken kajahti kuulutus. Vahtimestarilta:

 - Vaalean Fiatin omistajaa, rekisterinumero ABC 123, pyydetään välittömästi siirtämään ajoneuvonsa toiseen paikkaan. Muut autoilijat eivät pääse esteettömästi lähtemään pihasta.

   Kaikki kuuntelivat. Vain Maire, Heidi ja Veijo olivat autolla. Hetken hiljaisuus ja taas uusi innokas rupattelu.

 - Kumma, että ei sen vertaa oteta huomioon toisten tarpeita. Jättää nyt autonsa muitten tielle, marmatti Auli.

   Viitisen minuutin kuluttua luettiin taas sama kuulutus, mutta hiukan tiukemmassa äänensävyssä. Rekisterinumero mainittiin jopa kolmeen kertaan.

   Hiljaisuus, jonka aikana kukin mietti numeroaan ja autonsa väriä. Silloin Heidi huudahti:

 - Kuule Maire. Sinunhan autosi se on. Etkö kuullut?

 - Ai minunko? Mikä...mitä...ai juu...

   Maire nousi hölmistyneenä seisomaan. Muuten vielä nuorekkaan oloinen, mutta niin omissa maailmoissaan, ettei ympäristöään tajunnut. Lähti kuitenkin pöllämystyneen näköisenä käytävään.

   Toiset olivat hieman ihmeissään, ja Heidi alkoi selitellä työtoverinsa käytöstä:

 - On se Maire aika hajamielinen. Koulun pihassakin sillä on tapana jättää Fiatinsa ihan minne sattuu. Ei ollenkaan noteeraa toisia autoilijoita. Kerran erään luokan pojat nostivat koko vempeleen kadun puolelle, kun useatkaan kuulutukset eivät tehonneet.

 - Eihän tuollainen tunnistaisi edes omaa nimeään, päivitteli Auli.

   Maire palasi eikä ollut edes nolo. Ennemminkin hämmästynyt, ettei hänen ajokkinsa sijaintia hyväksytty. Poikittain kahden auton nokan edessä.

 - Rakkaus, rakkaus on tärkeätä. Lähimmäisen rakkaus. Minä niin rakastan kaikkia, huuteli Maire, kun huomasi, että muut katselivat häntä hieman oudoksuen.      

                                            - - -

   Keskustelu jatkui hyppelehtien kuin pupu pensaikossa. Uskomattoman mitättömät virheet ulkomuodossa tai käyttäytymisessä olivat kasvaneet jättiläismäisiin mittasuhteisiin jossakin elämän vaiheessa.

   Maire ei ollut alaluokilla uskaltanut hymyillä, koska etuhampaitten väliin jäi pieni rako. Yhä vieläkin hänellä oli tapana viedä käsi suulleen nauraessaan.

   Heidi ei voinut kulkea avojaloin lapsena, koska pikkuvarvas pyrki kääntymään viereisen päälle. ”Heidi Hipsuvarvas” oli pahin haukkumanimi, mitä hän saattoi kuvitella elämässään..

   Aulilla oli ollut lievä r-vika, jota peittääkseen hän oli ollut äärettömän kekseliäs käyttämään kiertoilmaisuja. ”Rotta” oli ”se päästäisen näköinen mutta isompi eläin”. ”Ruotsi” oli ”se maa, jonka pääkaupunki on Tukholma”. Veljeään Reinoa hän oli nimittänyt ”Helismaan kaimaksi”.

 - Tuo kehitti varmaan kielitaitoasi?

 - Ehkä niinkin. Olin hyvä ainekirjoituksessa, mutta raskasta se oli.

 - Et enää juurikaan sorauta r-kirjaintasi. Minusta se antaa puheellesi vain jännittävän, hiukan vierasmaalaisen leiman, kehaisi Heidi.

   Veijo oli kärsinyt ja yhäkin kärsi punastumisestaan. ”Neidoksi” häntä oli koulussa haukuttukin.

 - On ihanaa, jos mies on herkkä ja kiltti, hymisteli Maire.

 - Tutkimuksissa on ikävä kyllä todettu, että kiltit miehet eivät saa naista syttymään, mumisi Veijo korvat tulipunaisina.

 - Entä sinä Pete? Millainen pikkujuttu on sinua rassannut?

 - Melkein mikä vaan, vastasi nuorukainen surumielisenä. - Lastenhuoneemme katossa ei ollut lamppua, vaan johdonpätkä, jossa oli valkoinen sokeripalan muotoinen nappula. Siinä oli kaksi mustaa reikää. Pelkäsin sitä kauheasti enkä meinannut uskaltaa nukkua.

 - Miksi niin?

 - Luulin, että se oli jokin olento, joka tiiraili minua pikkuruisilla silmillään.

 - Mutta hyvänen aika. Emmehän saa unohtaa puheenjohtajaamme, huudahti Heidi yhtäkkiä. - Kerropa Krisse meille jotakin omista kokemuksistasi.

 - Täytyy tunnustaa, etten ole enää pitkään aikaan antanut ajatusteni askarrella turhissa pikkuasioissa.

 - Kai sinulla sentään jotakin periaatteistasi lipsumista on ollut ?tiukkasi Auli kuin ärsytellen. - Ennen kuin sinusta tuli noin pyhä ja viisas.

   Hetken hiljaisuus, jolloin piiriläiset hieman huolestuneina odottivat Kristiinan reaktiota. Tämä vain hymähti ja vastasi rauhallisesti:

 - Kun olin aivan nuori ja kokematon, vasta tehtäväni alkuvaiheessa, pelkäsin tai olin ainakin huolestunut, etten löytäisi tietä tänne...oikeata aukkoa josta...vaikka ei se oikeastaan mikään mitätön juttu ollut, vaan ennemminkin tarpeeton murehdittavaksi, koska löysin...

 - Tuo on minullekin tuttua, keskeytti Maire. - Olen käynyt monesti sukulaisteni luona Hämeenlinnassa, ja joka kerta on yhtä vaikeata löytää sinne asemalta.

   Taas hiljaisuus, jonka aikana kukin taitonsa ja edellytyksiensä mukaan mietti kuulemaansa. Sitten Meeri kysyi:

 - Kas niin, Krisse, mitä sinä esittäisit yhteenvedoksi tälle istunnolle? Tarkoitan siihen mitättömien nyppyjen aiheuttamaan ylihuolehtimiseen.

   Kristiina sai oikein ponnistella, että olisi saanut pääkohtia kokoon tämäniltaisen tiimellyksen jäljiltä. Jälleen kerran hän kehotti ajattelemaan suurempia ympyröitä. monien lähimmäistemme todella vaikeita elämänkohtaloita. Asettamaan asioita ja tapahtumia tärkeysjärjestykseen. Miettimään, voisiko itse tehdä jotakin muitten hyväksi, koska sillä tavalla omat huolet unohtuvat tai menettävät painokkuuttaan.

   Kotiin saavuttuaan Meeri näytti halauslappua miehelleen. Seppo tuijotti makeita sydämenkuvia ja kahta herttaista hahmoa, pyöreäsilmäistä, aivan kuin ne olisi otettu pelikorttien Hullunkurisista perheistä. Tyttö ja poika, jotka olivat syventyneet hellään halaukseen ja seisoivat siinä autuaina toisiinsa nojaten.

 - Ai tuollaistako siellä opetetaan? mutisi mies hieman miettiväisenä. - Toivottavasti et vaadi minultakin mokomaa litteraa, ennen kuin saan panna toimeksi noissa halaamistouhuissa. Mitenkäs rouvalle passaisi tänä iltana, kun on jo tullut perusteellisesti harjoiteltuakin?

4. Sään armoilla      

 - Onpas tosi kurja ilma. On sataa ripsinyt koko viikon. Nyt se on vielä kääntynyt räntäsateeksi ja loskaksi. Mielikin tulee aivan murheelliseksi, valitteli Heidi seuraavana istuntopäivänä ja ravisteli surullisena märkää lunta takistaan.

   Muutkin piiriläiset yhtyivät samaan valitusvirteen:

 - Kuinka masentavaa. - Mieliala nollalukemissa. - Kuinkahan kauan tätä surkeutta taas kestää? - Mitä se säätiedotus oikein lupasi?    

   Ainoa joka ei valitellut oli Kristiina. Kun toiset olivat viimein asettuneet aloillensa ja Auli vielä paperinenäliinalla huolellisesti pyyhkinyt kallista nahkalaukkuaan ja saappaitaan, puheenjohtaja totesi:

 - Tässä meillä olisikin antoisa keskustelunaihe tälle illalle, nimittäin sää. Olemmeko me ihmiset todellakin näin ulkoisen maailman armoilla? Eikö se ole vain kasvatuksesta ja asenteista kiinni, jos niinkin tavanomainen asia kuin sää pääsee vaikuttamaan mielialaan ja tunteisiin?

   Kiivas vastalauseitten myrsky oli palautteena.

 - Vaikuttaahan se. Totta kai on aivan toinen tunnelma, kun aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Sitä piristyy aivan silmissä. Auringostahan me saamme elinvoimaa. Samoin kuin kasvit ja eläimetkin, yritti Heidi vielä puolustella näkemystään.

 - Tai liikaa säteilyä. Häikäisyä.

 - Pitää suojautua. Onhan niitä voiteita ja auringonlaseja. Tehokkaitakin.

 - Kaksipiippuinen asia, jos ensin täytyy perusteellisesti suojautua, että kestää pari tuntia siinä paahteessa.

 - Hiki kuulemma estää palamista. Sen tähden uimarannalla pitäisi vaikkapa pelata palloa eikä maata liikkumattomana ja antaa auringon  kärventää itseään.

 - Luin jostakin, että esimerkiksi pakkasvoiteet eivät enää olekaan tehokkain keino paleltumia vastaan. Oma iho sellaisenaan ja sen rasvapitoisuus ovat paras suoja. Tietenkin kovimmalta viimalta pitää suojata kasvonsa esimerkiksi huivilla tai hupulla.

 - Ei liian villaisella huivilla. Jos siihen hengittelee kosteutta, pakkanen puree sitä äkäisemmin.

 - Ennen sanottiin, että pakkasenpuremaa pitää hieroa lumella. Nyt väitetään ihan päinvastaista. Pitääkin varovaisesti kosketella sitä jollakin lämpimällä.

 - Kaikki muuttuu. Mihinkään ei voi enää luottaa eikä uskoa. Kai sitä on itse kokeiltava, mikä passaa ja mikä ei. Auringonlaseistakin olen kuullut, että ne vain veltostuttavat silmien omaa kykyä säädellä pupillejaan. Esimerkiksi arabeilla kuuluu olevan hyvä näkö, vaikka he alituisesti tuijottelevat kauaksi tosi häikäisevässä auringonpaisteessa.

 - Se etäälle katsominen juuri onkin terveellistä. Kesken lukemisen pitäisi aina välillä suunnata katseensa kauas. Se on oikeata silmäjumppaa.

 - On se aivan pöyristyttävää, että telkkarissakin mainostetaan huulivoidetta aivan pienille naperoille, uhosi Meeri. - Samoin sitä loputonta käsien rasvaamista. Itse olen kokeillut, miten perusteellisenkin kylpyammeen jynssäämisen jälkeen tarvitsee odotella noin varttitunti ja taas on kädet aivan pehmeät ja silkoiset. Ensin iho tosin  hieman kiristelee ja sitten omat rasvat hoitelevat asian.

 - Voihan sitä käyttää käsineitä tiskatessa ja siivotessa.

 - Olen senkin testannut, selosti Meeri tietäväisenä. - Ne hautovat liikaa, ja silloin vasta iho ärtyykin. Vielä pahempaa kuin se tilapäinen kuivahtaminen.

 - Ensin suositellaan huipputehokasta pesuainetta tai saippuaa, ja sitten on pakko levitellä rasvainen tai kosteuttava mönjä päälle. Epäloogista ja turhaa. Seisoskellaan joka päivä suihkussa, ehkä montakin kertaa. Iho kuivuu liiasta saippuoimisesta, ja kas, siinä on taas uusi ongelma valmiina.

 - Ei kai peseminen voi olla pahasta? huudahti Auli. - Täytyyhän nykyaikaisen ihmisen hoitaa hygieniaansa. Likapirkkojako meistä pitäisi tulla?

 - Kohtuus kaikessa. Äideillä oli ennen aivan maniana kylvettää pikkuvauvoja kerran päivässä. Nyt neuvotaan, että heille riittää sitä liottamista pari kertaa viikossa. Tietysti kädet ja jalat on aivan eri asia, etenkin kesäaikaan. Ne on pakko puhdistaa useammin.

 - Jostakin luin, että sen tähden Amerikassa puhkesi ennen sotia se kauhea polioepidemia, kun amerikkalaiset pesevät itseään liikaa. Lakanat vaihdetaan joka päivä ja paita kolmesti.

 - Totta kai täytyy saada puhdasta vaatetta päälleen, jos on kovin kuuma ilmasto.

 - Ei se Amerikkakaan joka kolkasta niin mahdottoman helteinen ole. Jotkut asiat vain tahtovat muuttua pakkomielteiksi.

 - Mitä arvelette nykyajan allergiatouhusta? päivitteli Meeri. - Matot ja sohvat ja vaatteet ja koirat. Kaikki vain ulos. Pian ei saa edes pitkätukkainen isoveli asua samassa taloudessa. Ihmiset tulevat yhä vain herkemmiksi ja alttiimmiksi erilaisille aineille.

 - Nuoremman poikamme perheessä on oikein sottainen ja karvainen koira, puuttui Auli puheeseen. - Miniässä alkoi olla astman oireita, joten imuroin Pörrin harva se päivä oikein kunnolla, mutta eläinlääkäri sanoi, että se pitää oitis lopettaa.

 - Se koirako? Voi raasu.

 - Ei vaan se imurointi, koska piski alkoi tulla kaljuksi sekä mielettömän äreäksi. Tosin se oli jo vanha ja kivulloinen. Sillä oli lonkkavika, kun se liukastui pahasti viime talvena.

 - Kadullako?

 - Ei kun olohuoneemme parketilla, kun he olivat meillä kylässä.

   Kaikki pohdiskelivat hetken vaitonaisina koira-paran kohtaloa, mutta sitten Meeri taas aloitti:

 - Sitten ne uudet hienot nimitykset, kuten esimerkiksi metsäallergia ja maa-allergia. Tai tuuliallergia. Eräs opettajistamme saa heti oireita, jos hän joutuu istumaan vedossa eikä se suinkaan ole flunssaa.

 - Pitäähän taudille keksiä nimi, miten sitä muuten osattaisiin hoitaa? Täytyy tietää mistä se johtuu.

 - Totta kai, mutta joskus tuntuu, että olisi parempi olla lyömättä leimoja joka pikku vaivaan. Ikään kuin maalata pirua seinälle. Jo vanhakansa osasi välttää mainitsemasta karhua nimeltä, jotta ei kutsuisi petoa paikalle. Sitä nimiteltiin vain sievästi mesikämmeneksi.

 - Sekö nyt estäisi ihmisiä sairastumasta vaikkapa umpisuolen lisäkkeen tulehdukseen, jos sitä ei olisi nimetty millään tavalla tai jos sillä olisi jokin söpö lempinimi.

 - Esimerkiksi ”Pikku lonkeroinen”, nauroi Veijokin väliin.

 - Jo tämä menee vallan pipariksi, toruskeli Auli. - Pysytään toki asiallisina.

 - Kyllä vain etiketin ja nimen alla odotetaan olevan kyseistä ainetta taikka toimintaa, huomautti Kristiina mietteliäänä. - En ole lähes kolmeenkymmeneen vuoteen käyttänyt itsestäni sanaa ”väsynyt”. Mistä sitten johtuneekaan, että minua ylen harvoin väsyttää?

 - Onhan se niinkin, intoutui Heidi selittämään. - Olen huomannut, että kun ensin itken jotakin määrättyä asiaa, vähän päästä rupean säälittelemään itseäni ja huomaan olevani kauhean onneton, ja sitten alankin surkeasti itkeä sitä vollottamistani enkä enää alkuperäistä syytä juuri muistakaan.

 - Taivas kun monimutkaista, huokaisi Auli kyllästyneenä.

   Toiset tuumiskelivat taas pari minuuttia, kunnes Meeri aloitti:

 - Nykyäänhän on todistettu, että juuri huonepöly suojelee lapsia allergialta. Ehkä se tavallaan immunisoi heidät.

 - Ajatelkaapas, että sairaalabakteerien syyksi mainitaankin tällä hetkellä juuri se, että hoitohenkilökunta pesee liikaa käsiään eikä liian vähän. Käyttävät vielä lisäksi turhan voimakkaita pesuaineita.

 - Mihin me oikein olemme joutumassa? huusi Auli aivan punaisena kiukusta. -  Kivikauteenko me olemme palaamassa, kun ei enää saa peseytyä eikä käyttää saippuaa?

 - En minä sitä tarkoitakaan, vaan liika on liikaa jopa siisteydessäkin, puolusti Meeri kantaansa. - Olen sellaistakin lukenut, että jollakin primitiivisellä kansalla Siperiassa on mahdottoman hyvä iho, vaikka he peseytyvät kokonaan vain pari kertaa vuodessa. Ei se itsensä yletön kuuraaminenkaan hyvää tee. Ei ainakaan saisi hinkata kasvojaan pyyheliinalla pesun jälkeen, koska siitä tulee ryppyjä.

 - Sinulla vasta kummia mielipiteitä on, vaikka olet kolmen lapsen äiti. Voi kersaparkoja, uhosi Auli närkästyneenä. - Sattuuko kukaan muuten muistamaan, mikä tässä kokouksessa piti olla teemana?

   Keskustelukerho mietti kuumeisesti, mutta Kristiina vain hymyili.

 - Ai niin, se sää. Siis sään armoilla oleminen, totesi Meeri aikansa kaiveltuaan aivojensa lokeroita. - Kuule Krisse, olemmeko sinun mielestäsi seikkailleet liian kauaksi alkuperäisestä aiheestamme?

 - En sanoisi ihan niinkään, sillä sään armoilla oleminen  tarkoittaa, että antaa ehdollistaa itsensä jollekin asialle, ja sama juttuhan tapahtuu siinäkin, että väen vängällä haluaa käyttää jotakin pesuainetta taikka voidetta, koska yleinen mielipide sitä suosii.

 - Niinhän sitä lomaakin odotetaan kuukausikaupalla. Jos sitten sää on huono, koko rentoutuminen ja virkistyminen on tiessään. Kai sitä lomalla muutakin voi tehdä kuin löhötä auringossa.

 - Tuota juuri tarkoitin, Meeri. Ripustamme itsellemme monia tarpeettomia painoja ja kahleita. Emme uskalla edes yrittää vapautua niistä, joten puhukaa vain sydämenne kyllyydestä ja mistä aiheesta hyvänsä.

 - Aivan niin, Krisse. Miksi meidän pitäisi pysyä jossakin määrätyssä aiheessa? menosi Heidi. - Eihän tämä mikään opettajainkokous ole. Täällä voimme puhua siitä, mikä tuntuu tärkeältä ja kiinnostavalta, eiks vaan?

 - Juu, juu, huutelivat toiset ja jatkoivat juttelemistaan. - Mutta miten siitä lomasta saisi kaiken irti ellei ole mahdollisuutta levätä ja palautua?

 - Ihmisillä näyttää olevan sellainen käsitys, että vain laiskottelu ja loikoilu on todellista lepoa. Kuitenkin jonkun suuren suomalaisenliikeyrityksen johtajatar on sanonut, että työn vaihtaminen on parasta lepoa. Silloin vasta pääsee eroon entisistä paineista ja ajatuskierteistä.

 - Pähkähullua, huusivat Maire ja Heidi. - Emme ole kuulleetkaan noin järjetöntä mielipidettä. Totta kai lomalla pitää löhötä ja rentoutua ja nukkua paljon.

 - Ja tietenkin ulkoilla ja urheilla, lisäsi Heidi.

 - Eräs maamme talouselämän voimahahmo on myös neuvonut, että ihmisellä pitäisi olla jokin todella vahva harrastus, jatkoi Krisse myhäillen. - Ei pelkkää lelluttelua eikä tissuttelua, vaan sellaista, joka täyttää ihmisen kokonaisvaltaisesti ja antaa elämälle sitäkin kautta sisältöä, varsinkin jollei hänellä ole tilaisuutta osallistua varsinaiseen työelämään.

 - Iskä pelkää kauheasti eläkkeelle jäämistä, mutisi Petekin huolestuneen näköisenä. - Saa nähdä miten ukko kestää pakollisen syrjäytymisensä, kun se ei keksi mitään tekemistä ja aika tulee pitkäksi.

                                            - - -

   Meeri todella hämmästeli niitä lauseryöppyjä, jotka sinkoilivat  ahtaassa pömpelissä. Puolesta ja vastaan. Kaikilla tuntui olevan kokemuksia liiallisesta sitoutumisesta vallitseviin olosuhteisiin.

   Veijo valitti, kuinka hän keinokuituvaatteissaan jatkuvasti vilustuu hiihtoreissuillaan. Hiki pakkautuu kankaan alle hartioihin muhimaan. Tuuli puhaltaa ja vilunväreet ovat vaanimassa. Hän huomasi vaihtaa hölkkäpukunsa puuvillaiseen. On lämmin ja hengittävä tunne. Lisäksi asu pysyy raikkaampana.

   Heidi vastusti Veijon ratkaisua. Keinokuituinen asu on paljon pukevampi, kun se ei veny eikä vanu. Peseminenkin on helpompaa, koska se kuivuu nopeasti. Ei tarvitse edes silittää. Siksihän keinotekoiset kuidut ovatkin niin suosittuja.

   Meeripä oli samaa mieltä Veijon kanssa:

 - Ajattele nyt jostakin polyesteristä tehtyä leninkiä. Kainaloissa hikitahrat jo ensimmäisessä käytössä. Ja se haju, joka ei lähde pesemälläkään. Ei ainakaan niissä lämpötiloissa, joita kyseinen vaate yleensä sietää, selvitteli Meeri kantaansa ja jatkoi:

 - En voi ollenkaan käyttää sukkahousuja. Yritin siirtyä puuvillaisiin, mutta nehän eivät tahdo istua lainkaan. Nykyään olenkin niin vanhanaikainen tai sitten kevytmielinen, että käytän pitkiä sukkia ja sukkanauhaliivejä. Siispä en enää kärsi tulehduksista enkä liiasta hikoilemisesta.

 - Niitähän ne mainostavatkin nykyään, nimittäin niitä pikkuhousunsuojia. Siihen on menty, kun tuuletusta ei saa housujen läpi.

   Tässä kohdassa naiset vilkaisivat miespuolisia keskustelijoita. Veijo myötäili, mutta Pete oli aluksi hiukan kiusaantuneen näköinen. Äkkiä hän kuitenkin sanoi:

 - Niin se on miestenkin alushousujen kohdalla. Pakko minunkin on käyttää täyttä puuvillaa. Muuten iho ärtyy ja tulee kutinaa.

 - Luonnonkuidut olisivat tietysti hienoja, mutta ne eivät tahdo kestää. Tulee kohtuuttoman kalliiksi ostaa koko ajan uutta, kun entiset menevät nopeassa tahdissa rikki.

 - Sukkahousujen suhteen kyllä ollaan pihejä, mutta miten on laita muissa hankinnoissa? Kaatopaikat ovat pullollaan täysin käyttökelpoista tavaraa. Kodinkoneita ja kokonaisia kaapistoja. Uutta vaan pitää saada hinnalla millä hyvänsä.

 - Se on sitä hillitöntä kerskakulutusta, päivitteli Veijo. - Meitä vastapäätä valmistui upouusi hintava kerrostalo. Tuliterät keittiön kaapit ja kaakelit heitettiin parvekkeelta pihalle, kun ne eivät miellyttäneet ostajaa, sitä nirppanokkaa.

 - Minun tulee ihan sääli nykyajan nuoria isiä ja äitejä, kun he joutuvat suorittamaan valintojaan tässä kauheassa informaation ristiaallokossa, huokaili Meeri. - Olen joskus aivan pyörällä päästäni, kun katselen telkkaria tai luen lehtiä. Tänään tätä, huomenna sitä.

 - Niin kuin juuri se poutasäässä oleskelukin, kummasteli Auli totisena. - Tyttöromaaneista jo opin, miten köyhä lapsi vietiin maalle päivänpaisteeseen, ja kaikki vaivat paranivat. Nyt lapsia yritetään varjella auringolta aivan pakonomaisesti. Mustat lasit silmillään he näyttävät aivan Maija Mehiläisiltä. Australiassa on kuulemma oikein yleisesti vallalla määräys, että koululaisilla pitää olla päähine ja tummat lasit.

 - Entä se solarium-villitys? Jos tekniikka sattuu pettämään, auringonpalvojat kärventyvät kauhuelokuvien hirviöiksi.

 - Minun täytyy, täytyy ehdottomasti saada aurinkoa pimeän ja ankean talven aikana ja jälkeen, huusi Heidi kiihtyneenä. - En jaksa muuten elää. Jollen saa valoa ja aurinkoenergiaa Suomessa, tilaan heti paikalla matkan jonnekin etelän maahan. Oi sitä ihanuutta olla kuumien säteitten hyväiltävänä.

 - Oi kuinka hurmaavaa oli ennen, kun sai huoletta vaellella

tihkusateessa ja antaa raikkaan veden suudella kasvojaan, muisteli Maire. - Nyt saa pelätä, että se suloinen sadekuuro tuo tullessaan vaikka mitä saasteita. Hyvä kun uskaltaa pyykkejä pihaan ripustaa.

 - Pyykit on ehdottomasti kuivattava ulkosalla, saarnasi Auli tiukkana. - En saattaisi kuvitellakaan, että pelkkä pyykkikoneella kieputtelu riittäisi, taikka kuivauskaappi. Kannan ne joka kerta ulos, vaikka olin nääntyä siihen taakkaan vaikean sairauteni jälkeen. Kalle se kieltelee, mutta eipäs tule auttamaan, se laiska nahjus. Minä kyllä raadan henkeni uhalla, koska palkintona on se raikas tuoksu. Sitä ei anna kalleimmankaan koneen pyöritys eikä puhallus.

 - TV tosiaan sanelee katsojalle, millainen sää on hyvä ja kaunis. Sen pitää ehdottomasti olla poutainen ja aurinkoinen. Ei kai säätieteilijöille juolahda mieleenkään, että joku pitää sateesta ja pehmeästä pilviverhosta, jopa myrskystä ja reippaasta pyräkästä. Kuitenkin koko eläin- ja kasvikunta tarvitsee sadetta ja tuulta.

 - Onhan säätiedotus hyväksi, jotta saamme tietää keli- ja myrskyvaroitukset, mutisi Veijo.

 - Niin mutta se onkin eri asia. Ärsyttää, kun jo pikkulapsiin iskostetaan lähes ehdottomana sääntönä käsitys, millainen sää on kaunis ja miellyttävä, harmitteli Meeri. – Minulla on tunne, että julkisesti ihan liikaa tähdennetään aurinkoisen sään tuomia positiivisia puolia. Aivan kuin se olisi ainoa autuaaksi tekevä olotila.

 - Olen kanssasi samaa mieltä, yhtyi Krisekin keskusteluun. – Televisiossakin toitotetaan jatkuvasti, että tänään on koko Suomi harmaa, mutta huomenna ilmat paranevat ja saamme nauttia kauniista, aurinkoisesta säästä viikonloppuna.

 - Mitä se haittaa, vaikka niin sanotaankin?

 - Sepä saattaa olla suorastaan vahingollista, kun kokematon nuori ehdollistetaan jollekin perin ulkonaiselle onnen edellytykselle.

 - Tuota en ikinä usko, intti Heidi. – Perustele toki kantaasi.

 - Jokin aika sitten hyvin nuori poika surmasi koulutoverinsa. Kun häneltä tiukattiin motiivia moiseen hirmutekoon, hän viimein mainitsi erään syyn.  

   Krisse piti tauon ja jatkoi:    

 - Poika selitti, että teko tuli tehtyä, kun sääkin oli niin huono ja satoi.

 - Eihän se voinut olla ainoa syy.

 - Ei tietenkään, mutta että hänen mieleensäkään juolahti syyttää sadetta mielialastaan, panee kyllä ajattelemaan eikö poutasäätä aivan liioitellen korosteta hyvän olon ja onnellisuuden lähteenä.

- Entä se allergiaa aiheuttavilla kasveilla pelottelu? kyseli Maire. - Pitkän aikaa luulin, että pujo on sama kuin paju.

 - Olisiko sellainen informaatio juuri sitä pirun maalaamista seinälle? tuumi Veijo.

 - Luonto se on tärkeintä ja ulkoilu, touhusi Heidi. - Puista saamme bioenergiaa ja elämänuskoa. Ah, kuinka ihanaa on kietoa käsivartensa mahtavan männyn ympärille. Vuosisatojen syke virtaa sieluuni ja sydämeeni.

 - Ja toukat ja pihka ja roskat, huomautti Auli taas ivallisena.

 - Oletko edes koskaan itse kokeillut? Joskus tunnen, miten ympärilläni oleva energiakenttä on kutistunut pariin millimetriin. Vaikka eipä silti, kyllä toinen ihminenkin voi lisätä meille elämänvoimaa taikka sitten imeä meidät tyhjiin. Hoitohenkilökunta usein valittaa, että he menettävät kaiken tarmonsa ja energiansa joutuessaan päivät pitkät hoivaamaan ja auttamaan heikkokuntoisia. Luonnosta saan rauhaa, kun mieli on levoton.

 - Olen lukenut, ettei ihmisen itse asiassa tarvitsekaan paeta tilapäistä levottomuutta. Se, niin kuin ajoittainen stressikin, kuuluu elämään ja antaa sille maustetta ja potkua. Ainainen tylsä rauhantila vain veltostuttaa. Pitää olla haasteita, onnistumista ja välillä epäonneakin. Se vain kasvattaa ja karaisee ihmistä, tuumi Kristiina.

 - Minä niin hartaasti toivoisin, että taivaassakin olisi kovasti toimintaa, kuiskasi Maire. - Minä varmasti kyllästyisin pelkkään harpunsoittoon, etenkin kun olen aika epämusikaalinen. Suomalaisesta tangosta kyllä pidän. Ah, miten me tanssimme myöhään...

 - Kyllä se musiikkimakukin kehittyy ja hienostuu, kun paljon kuuntelee korkeatasoisia konsertteja, neuvoi Auli.

 - Olemme me kyllä aika tavalla uskonkin armoilla eikä vain sään, arveli Veijo totisena.

 - Mitä tarkoitat?

 - No sitä, että jotkut ammentavat elämänohjeensa raamatusta tai muista viisaista kirjoista eivätkä väisty piiruakaan siltä oikeaksi katsomaltaan tieltä. Minusta tuntuu, että nykyään monet luottavat yhtä vakaasti tiedotusvälineisiin ja lääkäreihin.

                                             - - -

 - Kas niin, nyt meidän on lopetettava tällä kertaa. Kirjasto suljetaan. Kiitokset vain puheenvuoroistanne. Miettikääpä itse tykönänne, mitkä asiat teitä ehdollistavat ja muodostavat teille niin vahvan pakkopaidan, ettette uskalla ettekä jaksa siitä irtaantua. Meitä ehdollistaa jopa tämä rakas luonto sekä vuodenajat. Kukapa ei morkkaisi inhottavaa sateista syksyä ja ylistäisi vuorostaan ihania aurinkoisia kesäpäiviä.

   Kristiina piti pienen tauon ja katsoi veikeästi ympärilleen.

 - Mitä arvelette? Täytyisikö meidän yrittää päästä eroon myös ajan ja iän vaikutuksista ja hirmuvallasta?

   Muut tuijottivat häntä äimistyneinä. Laskiko nainen leikkiä? Kristiina alkoi taas selailla papereitaan ja jatkoi:

 - Ensi kerralla saatte jälleen luettelomaisen monisteen tämän illan aikana esille tulleista asioista ja aiheista. Ehkä ne herättävät uusia kysymyksiä ja ajatuksia. Hyvää ja rauhallista yötä kaikille.

   Meeri, Auli ja Heidi pörpähtivät kadulle vieläkin kuumissaan kiihkeästä ajatusten vaihdosta. He jatkoivat rupatteluaan vielä kotimatkallakin. Heidi halusi vielä kävellä ja selvitellä päätään. Maire oli mennyt bongailemaan autoaan parkkipaikalta. Veijo ja Pete suunnistivat yhdessä pienelle lenkille. Krisse lähti aina viimeisenä. Häneen Meeri ei ollut vielä kertaakaan saanut mitään henkilökohtaista kontaktia. Mikä tämä piiri oikein oli?

 - Ihmettelen, mihin tällä touhulla oikein pyritään, tuumiskeli Aulikin. - Jokin järki ja päämäärä sitä sentään pitäisi olla kaikella toiminnalla. Asiat eivät pysy alkuunkaan hallinnassa. Vielä maksullista ja kirjaston tiloissa.

 - En ole minäkään päässyt selville, mikä yhdistys tämä on, lausahti Meeri. - Ei se varmaan seurakunnankaan puuhia ole, koska vielä ei ainakaan ole varsinaisesti puhuttu uskonnosta.

 - Toivottavasti tämä ei ole jotakin harhaoppista poukkoilua. Kysytään seuraavalla kerralla Kristiinalta suoraan, mikä on homman nimi ja mihin tarkoitukseen rahat menevät.

   Heidi oli kyllä tyytyväinen. Saihan sitä jotakin mystistä ja jännittävää asioissa ollakin. Vaikkapa henkimaailman asioita, kun ei vain ole liian vaarallista.  

5. Hölkkähörhöt

 - Terveisiä pitkältä ihanalta jalkalenkiltä. Tulen aivan sairaaksi, jos yksikin päivä jää väliin enkä pääse ulos luontoon, touhusi Heidi ja istahti punaposkisena ja raikkaansa paikalleen Veijon viereen.

   Hätääntynyt ilmekin oli hiukan lieventynyt tuon riemukkaan luonnossa ravaamisen jälkeen. Hänellä oli yllään tummansininen tyylikäs lenkkihaalari, jossa oli punaisia kapeita raitoja. Keinokuitua.

 - Mahtaisiko tuokin olla vain pakkomielle? Ehdollistat itsesi ulkoilulle ja määrätyille toistuville toiminnoille.

 - Ei kai nyt terveellisessä ulkoilmaelämässä voi mitään pahaa olla. Sisällä mökissäkö sitä pitäisi mököttää?

 - Eihän asioita niin mustavalkoisesti tarvitse ottaa. Että vain joko-tahi. Ulkoilee, jos se on mukavaa ja siitä tulee hyvälle mielelle, mutta ei siitä saisi muodostua uutta stressin aihetta.

 - Ei se ulkoilu sittenkään ainoa autuaaksi tekevä asia ole, selosti Meeri. - Eräs ystävättäreni oli kaatunut kadulla ja joutui olemaan yli kolme viikkoa sisällä, kun kädet olivat kipsissä. Naapurin rouva tuli häntä tapaamaan ja ihmetteli kovasti, miten ystävätär oli niin freesin näköinen, vaikka ei ollut päässyt ulos.

 - Kuinka hän sitten säilyi niin hehkeänä?

 - Hän ei edes ollut tullut ajatelleeksikaan, että sisälläolo olisi häntä raunioittanut. Ainahan voi tuulettaa tai vaikkapa seistä parvekkeella, jos nyt niin valtavasti happea kaipaa. Hänellä on suuri huoneisto ja hän liikkuu yleensäkin paljon. Kulkee ja hakee. On itse asiassa kaukana työtehoseuran ihanteesta. Miksi keittiössäkin kaiken pitäisi olla käden ulottuvilla. Siinähän sitä saa liikuntaa, kun kumartelee ja touhuaa.

 - Mutta luonto ja raitis ilma, yritti Heidi taas tuoda esille uskonkäsitystään.

 - Olen lukenut, että esimerkiksi jotkut mielipidevangit saattavat pysyä hämmästyttävän hyvässä kunnossa. Edellyttäen tietenkin, että saavat ruokaa ja ettei heitä muuten kiusata. Eräskin mies käveli joka päivä kilometrikaupalla ahtaassa kopissaan. Hän oikein räknäsi kuinka monta kilometriä hän oli päivässä taivaltanut.

 - Saattaa olla tottakin, Veijo, mutta ihmiset ovat niin erilaisia, keskeytti Auli. - Usein se henkinen näivettyminen ja nääntyminen on pahinta vankeudessa, kuten myöskin sairauden kynsissä. Mitä siitä arvelet?

 - Moni vanki kirjoittaa muistelmiaan ja tekee sillä tavalla luovaa työtä, joka muutenkin pitää ihmisen vireänä ja elämänhaluisena. He harrastavat jonkinlaista mielen hölkkää.

 - Terve ruumis terveen sielun ympärillä, kuten Krisse meille kerran sanoi, muistutteli Meeri.

 - En minä ulkoilua vastusta, jos se pysyy raameissaan, selvitti Veijo mielipidettään. - Muutkin sinänsä hyödylliset asiat voivat muodostua manioiksi. Tiedän erään keski-ikäisen naishenkilön, jonka on aivan pakko lähteä iltaisin konserttiin tai teatteriin, koska kotiin jääminen olisi todiste velttoilusta ja asteittaisesta vajoamisesta erakoitumiseen ja ehkä kaljoitteluunkin.

 - On tietysti perin nautinnollista ja mieltä ylentävää käydä konserteissa ja muissakin kulttuuririennoissa, mutta pitäisi tarkkailla itseään, onko lähtemisen syy vain pakonomainen yksinäisyyden karttaminen. Vai mahdollisesti halu näyttäytyä eliittiporukassa. Saada arvostusta hienosta harrastuksestaan.

 - Tuossa on kyllä vinha perä, huomautti Auli. - Miehenikin on pakko näyttäytyä joka kissanristiäisissä, ettei menetä ääniä seuraavissa eduskuntavaaleissa.

   Kaikki katsoivat Aulia hieman yllättyneinä.  

 - En tiennytkään. - Joo, sama nimi. - Jaa, onko miehesi kansanedustaja V?

   Meeri oli jo heti alussa huomannut yhtäläisyyttä sukunimessä,  joka kuitenkin on Suomessa siksi tavallinen, ettei hän uskonut samasta henkilöstä olevan kysymys.

 - Kyllä vain, mieheni on Kalle V. Niissä politiikan koukeroissa hän on kiinni kuin tervassa. Toimittava ja osallistuttava, vaikka ei enää jaksaisi eikä koe siinä mitään hohdokkuutta. Sääli Kalle-parkaa.

 - Onhan siinä omat hyvätkin puolensa, sanoi Heidi melkein kateellisena. - Oletko ollut myös presidentinlinnan juhlissa?

 - Jo vain ja monta monituista kertaa. Ei niistä paljon kostu. En vain voi kieltäytyä Kallen vuoksi. Uutta leninkiä en kyllä totisesti joka kerraksi hanki. Mieluummin tosin istuisin kotona, lukisin hyvää kirjaa tai kuuntelisin klassillista musiikkia levyiltäni.

   Muut olivat epäuskoisen näköisiä. Kuinka paljon ihminen oikein pettää itseään? Jokainen heistä.

                                            - - -

   Maire ja Pete puuttuivat joukosta. Krisse kyseli, tiesikö kukaan heistä. Peten poissaolon syistä ei kukaan ollut selvillä, mutta Heidi alkoi kertoa ystävästään.

 - Maire ei päässyt tänään. Hän käväisi täällä kyllä eilen kun erehtyi päivästä. Tänä iltana hänellä on tärkeä kokous.

 - Luulin, ettei hän ole työssä tällä hetkellä.

 - Ei se työtä koskekaan. Hänellä on tapaaminen yhden meedion kanssa.

   Muut tuijottivat puhujaa kuin pysäytetyssä filmissä. Auli veti suutaan ivalliseen hymyyn:

 - Arvasinhan minä, että hän on hieman omituinen.

 - On hän jonkin verran erikoinen, myönsi Heidi. - Olen tuntenut hänet jo kauan. Hän on ollut opettajana meidän lukiossa ja vieläkin tuuraa joskus. Hänellä on täysin pätevän paperit ja hän on käynyt ties kuinka paljon ylimääräisiä kursseja, mutta opetustyö ei oikein tahdo luonnistua. Hän on yrittänyt peruskoulussakin ja aikuisopetuksessa. Kaikkialla jokin tökkii. Aikuistenkin opettamisessa on vaikeuksia. Joutuu itkien lähtemään kesken tunnin luokasta kun oppilaat kiusaavat.

 - Eikä mikään ihme. Kun ei autoansa löydä. Ei varmaan löydä edes oikeata luokkahuonetta.

 - Ei usein löytänytkään. Ei myöskään arvostelukirjaa, avaimiaan eikä nauhureita. ATK oli hänelle kerrassaan kauhistus. Liian monimutkaista ja ehdotonta.

 - Sanoit, että hän on pätevä? Onko hän suorittanut oikein maisterin tutkinnon?

 - On toki. Hyvät paperit. Opiskelu meni suorastaan loistavasti. Jos myöhästyi tentistä taikka eksyi väärään luentosaliin, otti vain kaiken uusiksi. Omilla ehdoillaan. Älkää nyt luulko, että parjaan poissaolijaa, mutta kyllä Maire itsekin kertoo näistä asioista ihan avoimesti. Kas kun ei ole jo kertonutkin. Jokaisella on heikkoutensa ja virheensä, eikös vaan?

   Muut myöntelivät armollisesti, paitsi Auli, jonka mielipide oli ehdoton ja ankara:

 - Voihan sitä tehdä joskus virheitä, mutta niistä pitää oppia ja yrittää päästä. Pitää kouluttaa itseään täsmällisyyteen ja tarkkuuteen. Sen verran itsekuria odottaisi aikuiselta ihmiseltä.      

   Meeri tiedusteli uteliaana:

 - Miksi se Maire sinne meedion luokse meni?

 - Hänellä on kyseltävää miehestään. Eräs asia on kovasti vaivannut Mairen mieltä.

 - Onko hän naimisissa? Mitä hänen miehelleen on tapahtunut? Onko hän mahdollisesti kadoksissa?

 - Ei varsinaisesti. Hän kuoli muutama vuosi sitten. On haudattuna kolmannelle hautausmaalle. Olin mukana siunaustilaisuudessa. Kaunista ja paljon väkeä. Merkittävä liikemies tässä kaupungissa.

 - Ai todella Maire K. Kyllä minä muistan kauppaneuvos Emil K:n, selvensi Aulikin. - Meidän Kalle joutui paljon tekemisiin hänen kanssaan. Oikea vanhanajan herrasmies. Mutta ei kai Maire hänen vaimonsa voinut olla? Tytär ehkä?

 - Oli Maire vaimo. Tosin heillä oli pienoinen ikäero.

 - Niin on meilläkin Sepon kanssa. Yli kymmenen vuotta, mutta se on vaan hyväksi, kun olin niin lapsellinen nuorempana, innostui Meeri puolustamaan eri-ikäisten avioliittoa.

 - Tässä oli kyllä kyse vähän suuremmasta erosta, nimittäin kolmestakymmenestä vuodesta.

 - Ei ole tosi! Onko se mahdollista? Muistat kai väärin, että nyt 30 vuotta.

   Heidi vakuutti asian olevan niin. Maire oli aina väittänyt, ettei ikäeroa edes huomannut. Heillä oli ollut niin voimakas sielujen sympatia eikä sieluilla kai ole väliä, minkä ikäisiä ne ovat.

 - Sitä miehen sieluako Maire nyt meni puhuttelemaan? kysyi Auli, jolle ilmestyivät yhä vain syvemmät halveksunnan juonteet suupieliin.

 - Sitä juuri. Maire oli aina varoitellut miestään liiasta tupakanpoltosta. Siihen paheeseen Emil sitten kuolikin, kun keuhkot väsyivät hengittämiseen. Nyt Maire haluaa saada selville, onko Emil-kulta päässyt eroon tuosta paheestaan siellä toisella puolella.

   Filmissä oli vieläkin pidempi katko kuin vähää aikaisemmin. Auli näytti todella harmistuneelta. Heidi varmaan piti heitä pilkkanaan. Pää tutisten hän kehotti läsnäolijoita viipymättä palaamaan päiväjärjestykseen eli puhumaan viimeinkin jotakin kunnollista asiaa.

   Heidipä yhä vain itsepintaisesti puolusteli Mairea ja kertoi tämän olevan kovasti kiinnostunut kaikesta mystisestä, astrologiasta sun muusta. Henkisestä kehityksestä.

 - Hakisi sitä tieteellisistä teoksista, filosofiasta ja hengellisestä kirjallisuudesta eikä kaiken maailman hömppä-pömpästä, opasti Auli topakasti. - Sano hänelle meiltä sellaiset terveiset. Ettei hän vallan hullujen huoneeseen päädy.

                                            - - -

   Krisse pani nauhan pyörimään. Siitä kuului heidän viimekertaista keskusteluaan. Noinko sekavasti he puhuivat? Toinen toistensa suuhun. Sitten hän taas jakoi heille tekstejä, jotka hän oli purkanut nauhalta. Mikä sekamelska ja kaaos. Mitähän tästäkin hyötyisi?

   Heidi järjesteli kävelysauvojaan, etteivät ne olisi kaatuneet Veijon päälle. Rupattelivat hetken niiden hyödyllisyydestä. Ihan ihmettelivät, ettei Meeri ollut vielä hankkinut sellaisia. Auttavat liukkaalla kelilläkin säilyttämään tasapainon. Erittäin oikeaoppista ja terveellistä, oli joku lääkärikin sanonut.

 - Tottapahan sinä hölkkäät säännöllisesti, Meeri?

 - On tässä nykyisessä elämäntilanteessa hölkkäämiset jääneet toiselle sijalle. Kaiken kukkuraksi kuulin tässä eräänä päivänä liikunnanopettajaltamme, että ei se hirveätä vauhtia puuskuttaminen taidakaan niin tuiki terveellistä olla.

 - Kuinka niin? kyselivät muut epäuskoisina. - Juoksevathan eläimetkin todella kovaa. Ajattelepas vaikka gepardia, kun se jahtaa villisti poukkoilevaa antilooppia.

 - Eläimet ovatkin eri asia. Ensinnäkin ne liikkuvat vaakasuorassa asennossa, kun taas ihminen kannattelee koko ruhonsa painoa ohuiden koipiensa varassa. Ei ihme, että polvet ja nilkat pettävät siinä vauhdissa.

 - Tuota en ikinä usko, huusi urheilullinen Heidi aivan loukkaantuneena. - Juokseminen tekee vain hyvää. Sillä keinoin parannan kaikki sairauteni ja ikään kuin juoksen eroon huolistani.

 - Pakoon sinä juokset mutta mitä, räväytti Auli ilmoille mielipiteensä. - Ja etpäs ole niistä huolistasi eroon päässyt, esimerkiksi siitä unettomuudesta.

 - Auttaapas se, sillä olisin vieläkin kurjemmassa kunnossa, jos luopuisin liikunnasta, mutta miten sinä Meeri selität sen, että eläimillä saattaa olla aivan mahdottoman suuri nopeus juoksussaan? Gepardillakin ainakin 120 kilometriä tunnissa. Selvitäpäs minulle, miksi niiden elimistö sen kestää, jankutti Heidi sisukkaasti.

 - Gepardi juoksee vain hyvin lyhyen pyrähdyksen kerrallaan, mutta ihmiset painelevat yhteen kyytiin tarpeettoman pitkiä matkoja, ja sisäkalut sen kun hölskyvät sinne tänne. Se ei kuulemma ole niille laisinkaan hyväksi.

 - No kävelysauvojen käyttö ei ainakaan hämmentele sisälmyksiäsi  sekaisin. Ostaisit edes sellaiset.

 - Epäilen, ettei niittenkään terveellisyyttä ole vielä tarpeeksi tutkittu. Tarkoitan sitä jäykkää asentoa, kun olkapäät on koholla kuin entisellä mannekiinilla. Meno ainakin näyttää olevan yhtä tököttämistä. Tai sitten he vetävät sauvoja perässään maata pitkin. Mitä hyötyä sellaisestakaan on?

   Meeri edelleen puolusteli hölkkäämättömyyttään ja tuumi, että heillä oli totisesti tärkeämpääkin hankittavaa. Vaikkapa uusi talvitakki, uusi akku ja se lastenvaatteitten jatkuva hullunmylly. Lisäksi velkojen lyhennykset.

 - Kyllä lapsiperheillä on huikeat menot. Minäkin sen tiedän, kun meillä on ollut kolme lasta. Nyt he ovat jo aikuisia, mutta jatkuvasti heille pitää jostakin apua löytyä. Tytärkin on taas työttömänä, huokaili Auli.

 - Johan teillä on suuret tulotkin. Miehelläsi ainakin.

 - Myönnän että on nyt, mutta siihen aikaan, kun lapset olivat nuorempia, saattoi olla todella tiukkaa.

   Krisse esitti yhteenvetona pienen kertomuksen, jonka hän oli hiljattain kuullut.

 - Eräs mies oli innokas hevosten kasvattaja. Hän kävi ratsastamassa harva se päivä. Hänen ystävänsä sanoi hänelle: ”Ai, sinä käyt siis ratsastamassa, jotta pysyisit terveenä ja hyvässä kunnossa?” Mies vastasi: ”En suinkaan, vaan minä käyn ratsastamassa juuri SIKSI, että olen terve ja hyvässä kunnossa.”

   Piiriläiset miettivät. Tajusivat ehkä tai sitten eivät. Krisse hymyili ja toivotti hyvää yötä.

   Auli ja Meeri kävelivät taas yhdessä kotiin. Auli oli kovasti kiihtynyt ja toisteli vähän päästä, ettei tulisi enää seuraavalla kerralla. Oli se kauhea Maire sitten läsnä tai poissa, yhtä höperöä koko meininki. Auli ei kehdannut edes miehelleen kertoa, mitä siellä kerhossa puhuttiin. Meeri oli vaitelias. Hän tuumiskeli, mitkä olivat ne hänen pakkomielteenomaiset koukkunsa ja kahleensa.

6. Terveyssyöpöt

 - Huh kun tuli taas syötyä liikaa. Olen aivan tönkässä. Pökkelönä, mutta kun se oli niin maukasta, ähisi Heidi tervehtiessään muita kerholaisia.

 - Minäkin söin aivan ylen änkeni, tunnusti Meeri. - On se kummaa, että vaikka koululla nauttii hyvän ja ravitsevan aterian, kotona taas ahmii kuin olisi nälkäkuurin pitänyt. On pakko kokata perheelle ja paljon. Seppo on aina suu auki kuin suurikokoinen käenpoika.

   Auli laihana, melkein ruipelona, ei ollenkaan yhtynyt sellaisiin mielipiteisiin, että ihminen voisi syödä liikaa. Tunteehan sen vyötäröllään, kun alkaa kiristää.

 - Minä avaan nappeja tai vetoketjua, niin kiristys menee ohi, naureskeli Heidi. - Minua ihmetellään, että olen näin hoikka, vaikka pistän maaruuni todella valtavia annoksia. Mairekin voi todistaa. Mutta minäpä liikun. Liikun ulkona ja sisällä. Voimistelen ja joogaan. Meditoin ja käyn hierojalla. Hän puristelee minusta liiat rasvat pellolle.

   Veijollakin oli sanottavaa tähän asiaan:

 - Jotkut pitävät oikein elämäntehtävänään vahtia jokaista suupalaansa. Pohtivat ravintoarvoja ja vitamiineja. Tiedän erään huippukuntoilijan, lähes kuusikymmenvuotiaan miehen, joka ahdisteli vieraitaankin syömään vaimon leipomia kuivakakkuja. Ne koppurat oli tehty jostakin tummasta jauhosta. Ehkä ruisjauhosta. Omituisen makuisia ja todella kuivikasta pureskeltavaa. Kauheinta oli, että tuo terveysintoilija hyvin lyhyessä ajassa kuoli mahasyöpään. Se oli kuin kohtalon ivaa. Ihan hirvitti kuulla hänen menehtymisestään.

 - Olisiko ylivarovaisuus myös jonkin asteen sairautta? huomautti Krisse. -  Ainakin se altistaa juuri niille peloille. Mistä sen tietää, vaikka juuri pelot aiheuttavat ruumiissa epänormaaleja muutoksia.

 - Eräs tuttavani on syönyt pelkkää kasvisravintoa jo kaksikymmentä vuotta, kertoili Meeri. - Aina jotakin kummaa vaivaa paksusuolessa. Tähystetään ja tutkitaan. Nukka on vallan kuivettunutta. Lisäksi hän ahmii kuivia kuituja, joissa on teräviä piikkejä kuin parsinneuloja. Sitten ihmettelee, kun peräsuolesta vuotaa verta. Taas tutkittiin eikä löydetty syytä.

 - Raakoja vihanneksiakin monet puputtavat kuin kaniinit. Kovaa selleriä, porkkanaa ja keräkaalia. Sellaisenaan vain sen kun suu sietää. Ei se hirmukovien kasvisten rouskutus taida olla hampaillekaan hyväksi. Emmehän ole mitään oravia eivätkä meidän hampaamme uudistu kuin proteesin avulla, pohdiskeli Veijo.

 - Niin, ja sitten tulevat vielä kovat vatsanväänteet päälle. Aika moni iäkäs ja heikkovatsainen on luopunut keittämättömien kasvisten syömisestä. Mahakivut helpottivat. Puhun kokemuksesta, selosti Auli ja jatkoi: - Ihmisellä on taipumus hoiperrella laidasta toiseen. Ensin pelätään kiehauttaa ruokaa, etteivät vain vitamiinit katoa, ja sitten syödään kaikki aivan raakana, vaikka ei omistakaan märehtijän sisäkaluja.  

   Aulilta oli leikattu syöpä paksusuolesta. Juuri ja juuri oli selvinnyt hengissä. Oli laihtunut miltei luurangoksi. Suoli ei tahtonut lähteä toimimaan millään konstilla.

   Heidi kertoi eräästä naisesta, joka kävi neljä kertaa vuodessa suurissa tarkastuksissa ja usein vielä pienemmissä, kun väli hänen mielestään oli liian pitkä, jotta olisi voinut rauhallisena odottaa seuraavaa lääkärissä käyntiä.

 - Tältä on minustakin joskus tuntunut, huomautti Auli.

 - No niin, tämä rouva valitti, että hän ei pysty viettämään normaalia elämää niitten tarkastusten välilläkään. Juuri kun oli todettu, että hän ainakin sillä tunnilla oli kunnossa, hän alkoi valmistautua uuteen tutkimukseen. Tunsi itsensä kyllä terveeksi ja melko vahvaksikin, mutta ei pystynyt tarttumaan mihinkään, ei taloudenhoitoon eikä harrastuksiin. Hän oli eläkkeellä, joten työkään ei ollut esteenä uusille riennoille. Rahasta ei myöskään ollut puutetta.

 - Sairaana hän tietysti odotti parantumista, sanoi Krisse. - Se ainakin oli positiivista suhtautumista, mutta nyt kun hän on terve, hän tavallaan koko ajan odottaa sairastumista ja kaiken loppua. Itse asiassa kielteisempi asenne kuin potilaana ollessaan. Hän ei pysty irrottautumaan huolestuneista ajatuksistaan. Ne kiertävät sitä samaa kehäänsä kuten siinä patterin naksutuksessa.

 - Juuri niin, arveli Heidi. - Heti kun hänet on tutkimuksissa todettu terveeksi, hän jo alkaa suunnitella toiselle lääkärille vaihtamista. Entä jos tässä sairaalassa ei olekaan perusteellista tietoa hänen tapauksestaan. Surkeata on vielä sekin, että tämä potilas pelkää niitä tarkastuksia melkein yhtä paljon kuin koko sairautta. On aivan voimaton ja voipunut jo pelkästä odotuksesta. Tarvitsee rauhoittavia lääkkeitä, että kestää sitä kauhutilaansa.

   Kristiinan mielipide oli, että leikkauksesta selvinneen naisen olisi pitänyt olla iloinen ja kiitollinen parantumisestaan. Elää hetki kerrallansa täysipainoista ja rikasta elämää ja ottaa asiat sellaisina kuin ne kohdalle tulevat. Ajatella, että kullekin päivälle riittää murheensa ja että voimia annetaan aina tarpeen mukaan. Paljon on aivan turhaa ja hyödytöntä, jopa järjetöntä murehtimista, joka vain edesauttaa sairastumista ja huonoa vointia.

   Mairella muuten oli kaikki mahdolliset vaivat riesanaan. Hän oli kasvissyöjä jo vakaumukseltaan, joten sekin rajoitti hänen elämäänsä. Hänen piti välttää maitotuotteita ja muitakin aineita. Kokeilla ja hylätä. Senkään vuoksi hän ei ollut pystynyt pitämään työpaikkaansa koulussa, koska hän ei aamulla pystynyt lähtemään minnekään vatsavaivojensa takia. Laiha, kalpea ja huolestunut.

   Hänen mahakipuihinsa saattoi osaltaan vaikuttaa se suunnaton pelko, suoranainen kauhu, jota hän tunsi aikuisiakin opiskelijoita kohtaan. Ne kun olivat sellaisia hirviöitä. Muut opettajat eivät olleet huomanneet heissä mitään sen kummempaa epäsosiaalista käytössä.

 - Ikävä kyllä, jotkut ihmiset oikein vetävät puoleensa negatiivista ajattelua, tuumi Veijo.

   Aulikin nyökytteli päätään, koska hänestä oli suorastaan helpompaa olla kokouksessa mukana, jos Maire ei ollut läsnä. Tämä toi muassaan omituisen sekavuuden ja hermostuneisuuden ilmapiirin. Levottomuuden ja hämmingin kaikista rakkauden vakuutteluistaan huolimatta.    

                                            - - -

 - Minun käsitykseni mukaan ihmiset ylipäätään syövät aivan liikaa, tarpeettoman suuria annoksia, innostui Veijo kertomaan. - Olin kerran äitini kuskina, kun hän meni jonnekin eläkeläisten päivällisille. Minuakin pyydettiin ruokailemaan, joten istuin joukossa kauhistelemassa sitä mässäilyä. Ilmaiset sapuskat ja ahmiminen oli suorastaan mieltä etovaa. Vaikka olen nuori terve mies, olin takuulla vähäruokaisin koko porukasta.

 - Jos he eivät saaneet kotonaan tarpeeksi syötävää? ehdotti Meeri.

 - Ei puhettakaan, koska se oli jokin virkamiespoppoo, joilla kaikilla oli varaa matkustella ja harrastaa mitä mieli teki. Kaikkein eniten hirvitti katsella naisia. Vanhoja naisia, joiden lautasten reunojen ylikin pursuvat annokset olisivat voineet ravita ainakin viisi raavasta miestä. He santsasivat kaikkea, jopa makeata jälkiruokaa. Aivan kuin eivät ikinä olisi saaneet kyllikseen.

 - Olin eräänä päivänä poikieni kanssa eräässä pizzapaikassa, kertoi Meeri. - Viereisessä pöydässä istui pitkään mustaan takkiin pukeutunut juppinainen. Meikattu ja värjätty. Janne ihmetteli hänen tapaansa ruokailla, koska se oli todella karseata katseltavaa.

 - Mikä siinä nyt niin kamalaa oli?

 - Nainen asetti veitsen ja haarukan vierekkäin valtavan pizzan päälle ja suoraan sanoen raateli pizzasta paloja irralleen. Kauhealla kiireellä ja rajusti. Sitten hän pisti, ei kun heitti, haarukalla suuren möykyn suuhunsa. Todella viskasi sen naamaansa. En ole koskaan nähnyt moista ateriointia.

 - Jos hänellä oli kiire jonnekin?

 - Eipä näyttänyt olevan, sillä sen todella korppikotkamaisen lounastamisensa jälkeen hän kaikessa rauhassa joi vielä kupposen kahvia. Janne ja Jari yrittivät seurata esimerkkiä, mutta molemmilta pojilta sinkosi veitsi lattialle. Oli täysi työ saada heidät taas syömään siististi.

 - Minusta sekin on jotenkin karmeata, kun mainoksissa toitotetaan, että on hyvä syy syödä, Veijo arvosteli. - Ensin yllytetään syömään ja jo seuraavassa väläyksessä tarjotaan laihduttavia tai ruuansulatusta edistäviä aineita. Jolleivät ihmiset hotkisi niin mielettömiä annoksia, heidän ei tarvitsisi hillitä röyhtäilyjään. Kas kun eivät vielä päätteeksi päästele pierujaan ruokapöydässä, aivan kuin keskiajalla.

 - Ruuastakin on tehty nautintoaine, josta on vaikeata päästä irti ja joka syyllistää käyttäjäänsä.

 - Filosofi William Blake on sanonut, ettei taidekaan saisi olla nautinto.

 - Tuota en kyllä ymmärrä enkä niin muodoin myöskään voi hyväksyä, sanoi Heidi. - Menen konserttiin nimenomaan nautiskellakseni oikein sydämeni pohjasta.

 - Luulen, että mitä enemmän joku syö, sitä kovempi nälkä on vähän ajan päästä, väitti Auli. - Ruokahalu todella kasvaa syödessä. Siinä pätee sama sääntö, että mitä enemmän raapii jotakin hyttysenpuremaa, sitä kovemmin se kutiaa.

 - Minä en ainakaan pakota lapsiani syömään enempää kun he jaksavat, kehuskeli Meeri. - Jo varhain lapselta pilataan luonnollinen taju kylläisyydestä, kun häntä houkutellaan pistelemään poskeensa jotakin ylimääräistä. Luvataan taivaat ja maat, kunhan ipana syö.

 - Minäkin muistan, kuinka pidin nenästäni kiinni, kun en voinut kestää maidon hajua, muisteli Maire. - Pakko vain oli juoda kaikki loppuun, muuten ei saanut nousta pöydästä.

 - Syöminen oli ihan moraalinen velvollisuus, kyllä minä muistan, kertoi Auli. - Lautanen tyhjäksi, koska hyvää Jumalan viljaa ei saanut heittää likasankoon. Oli synti jättää jotakin lautaselle.

 - Sekin on kääntynyt päälaelleen nykyaikana, koska aivan käyttökelpoista ruokaa heitetään mielettömiä määriä roskiin.

 - Totta, mutta ennen vanhaa kerrottiin vielä höysteeksi maailman nälkää näkevistä lapsukaisista, jotta ruokahalu olisi kasvanut.

 - Minulta päinvastoin se vähäinenkin ruokahalu katoaa tykkänään, kun ajattelen niitä nälkää näkeviä, kuihtuneita raukkoja, totesi Veijo vakavana.  - Turhanpäiväinen ahmiminen ja mässäily ällöttää. Syön vain sen, minkä katson tarpeelliseksi.

 - Lapsen omaa mielipidettä ja makutottumuksia ei kunnioitettu laisinkaan. Varsinkin kouluruokailu saattoi olla pienille oppilaille kauhukokemus.

 - Onhan itsestään selvää, että nuoria täytyisi myös kouluttaa syömään monipuolisemmin, mutta kai se jo riittää, jos pitää erilaisia ruokalajeja tarjolla eikä väkisin ahdistele lasta syömään.

 - En tiedä, missä on vika, mutta minusta tuntuu, että nykyään katukuvassa näkyy paljon enemmän todella lihavia ja ylisyötettyjä lapsia ja nuoria, säälitteli Auli. - Hyvä että liikkumaan pääsevät, kun reidet on niin paksut. Kulkea laahustavat jalat levällään.

 - Liikunta, se auttaa, intoili taas Heidi. - Kouluissa pitää olla enemmän ja tehokkaampaa voimistelua ja urheilua.

 - Ei se pelkkä liikkuminen auta, väitti Meeri. - Sääliksi käy, kun näkee punkeron pungertavan. Hänen ilmeensä jo kuvastaa valtavaa nälkää. Nyt hän vain uskoo, että sen kankean taivuttelun ja jalkojen harvatahtisen ravistelemisen jälkeen on lupa hotkia vaikka kokonainen hevonen.

 - On se vaan kummallista, että jos syö liikaa taikka koettaa noudattaa paastoa, molemmissa tapauksissa se tärkein ajatuksissa pyörivä asia on ruoka, sanoi Auli. - Kai se on sama juttu alkoholisteillakin?

 - Ruokien liian tarkkaa valikoiminenkaan ei aina ole terveellistä, arveli Veijo. - Tiedän erään vanhan rouvan, joka on vuosia litkinyt kaikkein kevyintä maitoa, ja sitten pitää ottaa kalkkitabletit avuksi luuston hapertumisen vuoksi.

 - Voidaanko vitamiineilla yleensäkään korvata normaalia ravintoa? Tuntuu, että pian pillerit valtaavat itselleen koko aterioinnin alueen. Se minkä pitäisi olla vain tilapäisratkaisu puutostilassa tai tukena kasvavalle lapselle, alkaakin olla ehdoton pakko ja jokapäiväinen leipä.

 - Ennaltaehkäisykin saattaa muodostua ylimitoitetuksi, päivitteli Meeri. – Pian kai keksitään pilleri, joita popsimalla yritetään estää nilkan nyrjähtäminen lentopallossa. Apteekitkin ovat muuttumassa oikeiksi valintamyymälöiksi, kun asiakkaalla on mahdollisuus noukkia koriinsa hyllyltä sen seitsemää sorttia.

 - Sehän on hyvä asia, puolusteli Auli. – Todella ansiokasta kuluttajapalvelua, kun voi kaikessa rauhassa harkita ja valita lääkkeensä.

 - Mitä vielä, vastusteli Meeri. – Menin tässä yhtenä päivänä ostamaan vain pullollisen yskänlääkettä vekaroille, mutta annas olla. Kun seisoin kassalla, korissani oli ainakin kymmenen ylimääräistä pakkausta ja putelia. Turhia ja ehkä vielä vaarallisiakin, jos niitä intoutuu liikaa käyttämään.

                                            - - -

 - Välillä vainotaan jotakin lajia ja sitten se taas pääsee pannasta. Vaikkapa voi. Armeijassa annettiin ennen vanhaan tähystäjille ylimääräiset voiannokset, kertoi Maire.

 - Minäkin olen kuullut eräästä nuoresta opiskelijanaisesta, jonka näkö alkoi huonontua. Lääkäri kehotti häntä syömään voita ja pulma helpotti.

 - Kaikkea sitä puhutaan ja asioita kaunistellaan, tokaisi Auli. - En minä ainakaan kovin vähällä usko tuollaisiin kansan keksimiin parannuskeinoihin.

 - Lääkärihän sitä tyttöä juuri neuvoi, puolustautui Heidi. - Minä syön yrttejä ja hunajaa ja kaikkea mahdollista suoraan luonnosta otettua. Teen maukkaita salaatteja koivunlehdistä ja voikukan vihreistä osista.

 - Ne vasta vaarallisia voivat ollakin, kun niitä ei ole vielä tutkittu, esitelmöi Auli. - Ei senkään vertaa kuin lääkkeitä. Samahan se koskee luomuviljelyäkin. Mistä sitä tietää, mitä niihin tuotteisiin sekoitetaan, vaikka ne on niin olevinaan puhtaita ja varmoja?

 - Auli se jaksaa olla epäuskoinen ja negatiivinen. Kuinka pystyt elämään tuollaisella asenteella?

 - Sinä Heidi ylistit sitä hunajaa, keskeytti Meeri. - Onhan se hyvää vaikka palovammoille ja estää kuulemma myös hiusten harmaantumista, mutta ajattelepas sitä sokerimäärää mikä siinä on. Eivät hampaat siitä ainakaan tykkää. Tunnen erään keski-ikäisen miehen, joka joutui alkavan sokeritaudin vuoksi luopumaan makean käytöstä. Hän itse ainakin vakuutti, että samalla kertaa vähenivät elleivät suorastaan loppuneet, hänen monet ja taajat hammaslääkärillä juoksunsa.

 - Nähtävästi ei ollut enää mitään paikattavaa. Ehkä koko kalusto alkoi olla muovia tai kultaa.

 - Minä poistatin heti kaikki amalgaanipaikat, kun niitten vaarallisuudesta alettiin varotella, kehui Auli.

 - Entä jos kultakin osoittautuu vahingolliseksi? Silloin hammaslääkärit tarjoutuvat kilvan poistamaan paikkoja. Ihan ilmaiseksi, kunhan saavat roskasangot itselleen.

 - Veijo se jaksaa irvailla vakavista asioista, torui Auli.

   Kerholaiset vetivät välillä henkeä, ja sitten Veijo jatkoi:

 - Sekin on jo kyllästyttävää, että avaa telkusta minkä kanavan hyvänsä, aina on vastassa ruokaa: mainoksia tai kokkien sörsselikisoja. Miljardi ihmistä näkee maailmassa nälkää, ja meitä yritetään saada väen vängällä ostamaan ylimääräisiä ruokia.

 - Tiesittekö, että pelkästään laihdutuslääkkeisiin käytetyillä rahamäärillä saataisiin nälänhätä poistettua koko maailmasta?

 - Siis viisainta olisi länsimaisen ihmisen vähentää annoksiaan ja antaa sen sijasta ropo avustusjärjestöille. Nälkäpäivä, tosin hieman lieventyneenä, siirtyisikin kehitysmaista meidän talliin ja muuttuisi jokapäiväiseksi elämäntavaksi.

 - Minkäs mahdat kun nälkä kaivertaa suolissa jopa meillä teollisuusmaitten asukkaillakin.

 - Pitää vain ajatella jotakin muuta kuten siinä patterin napsutuksessakin. Sisua ja sisua.

 - Ja runsaasti liikuntaa, kuului jälleen Heidin kirkas ääni  taustalla.    

   Heidi aivan punoitti. Hän suhtautui ulkoiluun, urheiluun ja yrtteihinsä tosi uskovaisen hehkulla ja paatoksella, mutta Meeripä huomasi, että hänen alkoi tehdä mieli tukevaa iltapalaa. Silloin Krisse onneksi toivottikin heille hyvää yötä. Minkäänlaista yhteenvetoa hän ei enää ehtinyt tekemään.

   Juttelu jatkui vielä käytävän puolella.

 - Minäkin kerään luonnosta lehtiä ja juuria salaatteihini, vikisi Maire innostuneena. - Juoksutan myös mahlaa koivunrungosta. Mahdottoman terveellistä.

 - Koivuraukat, ei kai kukaan luonnonsuojelija ole nähnyt sinua niissä ryöstöpuuhissa? kiusoitteli Veijo. - Toisaalta ennenhän käytettiin koivuntuhkaa syöpälääkkeenä.

 - Joku on sanonut, että ei olisi pitänyt luopua sinkkiämpäreistä, koska niistäkin liukeni terveellisiä aineita elimistöön.

 - Tätini käytti orapihlajan marjoja verenpaineeseensa, touhusi Maire.

 - Auttoiko se?

 - En minä varmuudella tiedä, mutta yritti hän ainakin. Samoin hän syö paljon omenoita, koska nekin kuulemma alentavat verenpainetta.

 - Ajatelkaas, että kananmunista oli vähällä tulla pahemman luokan vihollisia, ja nyt juuri luin lehdestä, että ne käynnistävät ihmisruumiissa hyvän kolesterolin kehittymisen.

 - Mistä lehdestä tuon luit, Heidi? Lainaa sitä minullekin.

 - Sellaisenkin jutun kuulin kerran, että jogurtti aiheuttaa rotissa sokeutta, pisti Veijo väliin.

 - Tuon kyllä keksit itse, vastusteli Heidi. - Minusta kaikki jogurtit maistuvat aivan älyttömän herkullisilta. Pelottelet meitä, senkin vintiö.

 - Rotista puheen ollen, alkaa tässä tuntua siltä, että pian joudumme syömään rottiakin, ainakin krokotiileja ja strutseja, koska  nautaparka on osoittautunut niin vaaralliseksi ja possutkin vielä hävitetään sukupuuttoon.

 - Tiesittekö muuten, että villisika on oikein hyvin kotiutunut meidän Lappiimme?

 - On se vaan merkillistä, että Steiner-koulun isä varoitteli jo 1920-luvulla ruokkimasta nautaeläintä sen oman lajin proteiinilla, kertoi Auli. - Muistaakseni hän nimenomaan väitti, että lehmät  tulisivat siitä hulluiksi.

 - Hei hei ja tavataan ensi torstaina, huutelivat keskustelijat toisilleen ja lähtivät kukin kotiinsa.

7. Se neljäs tärkeä U

   Krisse jakoi hyväntuulisena monisteitaan ja piiriläiset sorisivat vilkkaasti. Kaikki muut olivat läsnä paitsi Heidi. Maire kurkisteli ovelle:

 - Kyllä Heidi sanoi tulevansa. Mikähän häntä viivyttää?

   Koska kello oli jo viisi minuuttia yli, he päättivät aloittaa. Tulee sitten kun kerkiää. Krissellä oli tällä kertaa oma ehdotus aiheesta.

 - Mitähän jos tänään jälleen keskustelisimme eräästä hyvin tärkeästä U:sta. Mikä olikaan ensimmäinen?

   Melkein yhdestä suusta ryhmä vastasi:

 - Unettomuus.

 - Aivan niin, entä se toinen?

   Tämähän oli kuin leikkiä ”Laiva on lastattu”. Jopa Auli innostui huutelemaan ehdotuksiaan. Puheistaan päätellen hänellä oli tosi korkea älykkyysosamäärä. Ei vain ollut tärpännyt elämässä. Saattaisi muuten olla vaikka professori.

 - Unohtaminen. - Uiminen avannossa. - Uusi asenne. - Urheilu. - Ulkoilu.

 - Sitä on jo käsitelty, mörisi Veijo. - Entä uteliaisuus?

   Toiset jatkoivat kuorossa:

 - Umpimielisyys. - Uskovaisuus. - Uupuminen. - Uhrautuminen, nimittäin liiallinen.

 - Uhmaikä, etenkin keski-ikäisten miesten, letkautti Meeri ehdotuksensa. - Kolmen lapsen kiukuttelu on pientä Sepon äksyilyihin verrattuna.

   Krisse nauroi ja sanoi kaikkien näitten aiheitten vaativan ihan oman pohdintansa, ja sitä riittäisi vaikka kokonaiseksi illaksi. Silloin ovi aukeni ja Heidi pujahti huoneeseen.

 - Anteeksi, että olen myöhässä, mutta minulle tuli tärkeä puhelu. Isäni soitti Turusta. Hän on yli kahdeksankymmentä. Oli aikanaan arvostettu liikemies ja hänellä oli monta rautaa tulessa. Arvatkaapas, mikä tällä hetkellä on ainoa puheenaihe?

 - Unettomuus, ehdotti Veijo.

 - Sekin joskus, mutta itse asiassa ainoa teema on: ummetus.

 - Siinähän se oli, se uusi tärkeä U:lla alkava ongelma, huudahti Kristiina. - Taitaapa olla tähän asti käsittelemistämme aiheista järjestyksessä numero neljä. Kerropas lisää isästäsi, Heidi.        

 - No hän asuu vielä omassa kodissaan. Melko hyvässä kunnossa. Keskustelumme kulkee seuraavaan tapaan:

  ”Hei isä, mitä sinulle kuuluu?” Isä vastaa: ”Kiitos, aika hyvää. Suolikin toimi aamulla, tosin hitaasti.” Tai tällä tavalla: ”Mitä sinulle kuuluu?” ja vastaus on: ”Ei kovin hyvää. Suoli ei toiminut ennen kuin iltapäivällä.” Se on siis todella ainoa kertomisen arvoinen asia.

 - Noin se maailma supistuu, ja tämä taas vaikuttaa siihen ulostamiseenkin. Koko elämä pyörii yhden ja saman asian ympärillä ja painotukset vääristyvät, huomautti Krisse. - Keskustelitteko te ennen monipuolisemmista aiheista?

 - Ilman muuta. Häntä ei tuntisi samaksi mieheksi kuin mitä hän oli vielä viisi vuotta sitten. Silloin meillä oli kiintoisia väittelyitä politiikasta, taiteista ja urheilusta. Melkeinpä mistä vain. Nyt kun yritän kysellä, onko hän käynyt ulkona tai mitä hän on syönyt tai onko veljeni soittanut hänelle tai mitä hän on lukenut ja katsonut televisiosta, aina palataan ulostamiseen.

  ”Kävin ulkona, jotta vatsa toimisi paremmin” tai ”Koetin syödä enemmän kuituja, jotta vatsa toimisi” tai ”On veljesi soittanut ja neuvoi minulle uuden dieetin, jotta ummetus helpottaisi” tai ”Luin eilen lehdestä, että pitää juoda runsaasti vettä, jotta vatsa toimisi” tai ”Miksi meidän televisiossamme ei mainosteta tarpeeksi suolentyhjennyslääkkeitä, kuten on laita esimerkiksi saksalaisissa lehdissä?”

 - Niissäkö puhutaan vielä enemmän sellaisista vaivoista?

 - Kyllä minun mielestäni, vastasi Heidi. - Olen jo pidemmän aikaa tilannut erästä saksalaista naistenlehteä kohentaakseni kielitaitoani, ja vähän joka sivulla komeilee houkutteleva mainos ulostuslääkkeistä. Oikein kuvan kanssa.

 - Mitähän se kuva esittää? kysyi Veijo uteliaana.

 - Siinä näkyy kappale vehreintä luontoa, vaikkapa hyvin hoidettupuutarha. Linnut laulavat puiden oksilla ja unelmansiniset perhoset leijailevat heleänvärisissä kukissa. Ja kaiken sen keskellä nököttää pienoinen pikkula, jonka ovessa on sydämenkuva. Jossakin vilahtaa myös asiallinen teksti tepsivästä rohdosta.

 - Ulostaminen on mielestäni todella erittäin tärkeätä, sanoi Auli pontevasti. - Voisin kertoa teille kuinka kauhea sellainen tilanne on, kun suoli ei lähde toimimaan vaikka lääkärit tekisivät mitä. He yrittivät...

   Kukaan ei päässyt kuulemaan Aulin kertomusta, koska Maire tapansa mukaan keskeytti ja alkoi kailottaa omia kokemuksiaan:

 - Minulla on WC täynnä lehtiä ja filosofista kirjallisuutta. Toivon, että ne auttavat minua rentoutumaan ja keskittymään tarpeitteni tekemiseen.

 - Kuka filosofi on kaikkein paras lantalastin lähdettäjä? Hegel vai Kant vai Voltaire vai...?

 - Hyi sinua Veijo, kun olet ilkeä. Kun luen vessassa, pystyn olemaan huolehtimatta ulostamisesta. Eikö Krisse juuri ole neuvonut meitä, että yrittäisimme pitää ajatuksemme kurissa?

 - Niinhän minä olen sanonut, mutta jotenkin tuollainen liiallinen suolen tyhjenemiseen houkutteleminen ja pakottaminen tuntuu luonnottomalta. Eihän ole tapana lukea mitään ruokailunkaan aikana. Luonnollinen tapahtuma.

 - Kyllä vain unenkin päästä saa helpommin kiinni kun ensin vuoteessa lukee vähän aikaa jotakin mieltä ylentävää kirjallisuutta. Siitä tulee ihan rituaali, jota suosittelen muillekin, lausui Auli painavan mielipiteensä.

 - Tietysti on hyvä, että kukin löytää omat rituaalinsa, kunhan niistä ei pääse kehittymään pakkopaitaa, josta on enemmän vahinkoa kuin hyötyä, selitti Krisse kantaansa. - Minua joskus ihan huolestuttaa, kun pikkulapselle kerätään potan ympärille kokonainen satukirjojen röykkiö. Tietysti he viihtyvät paremmin paikallaan, mutta sittenkin. Sillä tavallahan heitä opetetaan istua kököttämään tarpeillaan niin kauan että koko suoli on tulla esille.

 - Sitten tulevat tietysti taas ne peräpukamat, totesi Maire surullisena. - Minä olen huomannut sellaisenkin keinon tehokkaasti, että laitan joka aamu peräsuoleeni palan saippuaa. Hienosaippuaa tietysti, ettei ärsyynny.

                                            - - -

   Heidi näytti miettivältä:

 - Onkohan tämä nyt ihan samaa asiaa, mutta tietääkseni eräässä ravintolassa, jossa tarjotaan tosi tulisesti maustettua ruokaa, pistetään annoksen päälle valmiiksi jokin tabletti.

 - Mitä varten?

 - Ehkä ruuansulatuksen edistämiseksi tai sitten mahakipuja  vastaan.

 - Sepä se vasta on oikea katumuspilleri. On se vaan hirveätä, kun ruoka alkaa olla sen sorttista, että heti tarvitaan hoitotoimenpiteet, ennen kuin asiakas on vielä kotiinsa ehtinyt. Pian kai portieeri suorittaa ovella vieraalle vatsahuuhtelun, jotta ruokailija takuulla pysyisi hengissä.

 - Sinulla Veijo on taipumusta dramatisoida asioita, tuumi Auli. - Mutta olen kyllä jostakin kuullut, että esimerkiksi japanilaisilla on tavallista enemmän paksusuolensyöpää. Tutkija väitti sen johtuvan paljosta tomaattisoseen eli sen ketchupin käytöstä.

 - Voi taavetti ja minä kun niin rakastan tulista ruokaa, huudahti Heidi huolestuneena.

 - Olen ollut huomaavinani, että suoli toimii huonommin, jos olen juuri nauttinut kovin rasvaista tai maustettua ruokaa, selvitti Auli. - Minulla on näes kokemusta näissä vaivoissa. Olen todella perehtynyt...Mutta olkoon tällä kertaa. Eikö meidän pitäisi jo lopetella, Kristiina?

  - Olet aivan oikeassa. Valitettavasti meidän on nyt jätettävä tämä mielenkiintoinen aihe. Haluaisin vielä sanoa siihen Heidin isän keskustelutyyliin palatakseni, että voihan olla niinkin, että vakavammat asiat, ainakin kuolemaa koskevat, pelottavat meitä liikaa. On helpompaa paneutua arkipäiväisiin pikkuvaivoihin. Suojelee sillä tavalla itseään syvällisemmiltä pohdinnoilta.

 - Huomaattehan kalliit ystävät, intoili Heidi. - Huomaattehan, että tässä on taas yksi esimerkki siitä, miten ajatukset alkavat kiertää yhtä ja samaa kehää.

 - Olette varmaan lukeneet, että Immanuel Kantilla oli tapana jättää kävelykeppinsä silloin tällöin kotiin, sanoi Krisse. - Selityksenä oli, että tämä suuri filosofi ei halunnut joutua jonkin päähänpinttymän tai kivettyneen tottumuksen pauloihin. Uskalsi tehdä vapauttavan poikkeuksen säännöllisestä elämäntavastaan.

 - Minäkin aivan rakastan mansikoita, mutta silti pidän silloin tällöin taukoa niiden syömisessä, huudahti Maire. - Minäkin osaan noudattaa Kantin esimerkkiä.

 - Jos ahmin liikaa mansikoita, nenäni alkaa hikoilla, tokaisi Pete.

 - Siis vuotaa? oikaisi Auli.

 - Ei kun oikeasti hikoilla. Hikipisaroita pursuaa nenäni päälle.

   Kaikki alkoivat keräillä kamppeitaan, mutta ainoa, joka luikahti heti ulos ovesta, oli Pete. Hänellä oli kiire lukemaan tenttiin. Toiset jäivät vielä rupattelemaan seisaaltaan. Meeri innostui kertomaan esimerkkejä perheensä piiristä.

 - Lapsellekin on oma ulostus tavattoman tärkeätä. Ylpeänä hän näyttää potasta tuotoksiaan. Se on jotakin omaa, jonka hän on saanut aikaan. Silloin pitää muistaa kehua lasta, vaikka keija heiluisi ja keikkuisi kuinka uhkaavasti lapsen käsissä. Joskus valahtaa koko soppa lattialle, jollei äiti ole tarpeeksi vikkelä.

   Meeri sovitteli villamyssyä kiharoilleen ja totesi vielä:

 -  Olen muuten lukenut, että lasta ei saisi liian aikaisin pakottaa siistiksi. Joissakin Keski-Euroopan maissa karkeat vitsit saattavat heijastaa juuri tätä liian ankaraa kasvatusta, koska ne oikein herkuttelevat ulostusasioilla ja -sanoilla.

 - Totta kai me pelkäämme, että jollemme ulosta säännöllisesti, suoli täyttyy kuonasta ja myrkyttää koko kehon, voivotteli Maire.

   Veijollakin oli taas valaiseva tapaus kerrottavanaan:

 - Eräs naispuolinen työtoverini oli vain pari viikkoa vuoteessa pahan flunssan takia, ja hänen suolensa lakkasi toimimasta. Siitä seurasivat sitten pitkälliset tutkimukset ja kauhea pelko jostakin pahemmasta. Tämä puolestaan nostatti naisparassa aivan hysteerisen liikunnan tarpeen. Ylimitoitetun. Kas kun ei lähtenyt maratonia juoksemaan, vaikka oli vasta toipumassa vilustumisestaan.

 - Koiran ruokkiminen on tarkkaa puuhaa, selvitti Maire kokemuksiaan. - Entäs sitten akvaariokalat? Hitunenkin liikaa ravintoa ja ne pullistuvat kuin ilmapallot. Voi sitä surua hoitajalle. Myös hevonen voi saada pahan ähkyn tai variksen poikanen haljeta, jos niitä syöttää liikaa. Tiedän tapauksen.

 - Silloin ruoka on kaikesta päättäen ollut tavallista turvottavampaa. Paisunut vasta mahalaukussa. Harvoin kai ihminen nauttii sellaista ravintoa, että hän siihen repeäisi.

 - Voi rakkaat ystävät, kyllä meidän nyt täytyy viimeinkin lähteä, että vahtimestari pääsee lukitsemaan ovet, houkutteli Krisse näitä innokkaita keskustelijoita. - Tottahan toki tämä on kiinnostavaa, mutta muistakaa, että suolen toiminta ei sittenkään ole maailman tärkein asia. Jatketaan taas ensi kerralla. Heippa.

 - Kyllä se joillekuille on, mutisi Auli. - Riippuu vain siitä mitä on joutunut kokemaan, mutta olkoon.

   Naiset tulivat ulos kirjastosta ja lähtivät rientämään räntäisessä vastatuulessa rantaa kohti. Auli marisi todella pahantuulisena:

 - Niinpä niin, tässä sitä taas ollaan kadulla, kaikkine viisauksinemme. Sanokoon Kristiina mitä hyvänsä, tämä sää on kauhea.

 - Kävelenkö liian kovaa? Minulla on vain aina sellainen tunne, että kotona on tapahtunut jotakin. Ei toki mitään vakavampaa. Kakat housuun tai sitä lajia. Eeva ei aina muista kertoa potalle menosta, jos hän on kovin syventynyt leikkeihinsä eikä Seppo muista kysyä.

 - Ehkä se housuihin laskeminen on jonkinlainen vastalause äidin poissaololle?

 - Niin minäkin vähän arvelen. Se taitaa olla oikein sellainen haiseva vastalause.

8. Pakkosyöttö

 - Mitähän jos tällä kerralla ottaisimme teemaksi pakkosyötön, ehdotti puheenjohtaja. - Olisiko teillä jotakin kommenttia tällaiseen toimenpiteeseen?

 - On kyllä, vaikka siinä onkin kysymys oikeasta pakkosyötöstä, vastasi Heidi. - Luin juuri lehdestä, että Euroopassa hanhia yritetään pakolla lihottaa, koska siellä päin hanhenmaksa on parasta herkkua. Linnut eivät pääse pakoon ja niille pistetään väkisin ruokaa suuhun.

 - Hyi kauheata, huudahti Maire säälivänä. - Kuinka ne suostuvat nielemään liikaa?

 - Eivät ne raukat mahda mitään, koska niitten kurkkuun työnnetään metalliputki, jonka läpi ravinto ahdetaan. Putki repii samalla kurkkutorvea ja toimenpide on varmasti kamalan kivulias.

 - Olen kuullut, että sitä samaa putkella syöttämistä käytettiin myös ensimmäisiin naisasianaisiin englantilaisissa vankiloissa, kun he olivat tehneet nälkälakon aatteensa vuoksi.

 - Voi sitä ihmisten ahneutta ja julmuutta, sanoi nuori Pete hiljaa ja surullisena. - Senkin tähden tahtoisin päästä eroon vaivastani, jotta voisin valmistua johonkin ammattiin ja auttaa kärsiviä.

  Muut katsoivat hetken aikaa poikaa, joka punastui joutuessaan näin odottamatta julkisuuden valokeilaan. Sitten Krisse sanoi:

 - Tuopa oli kauniisti sanottu. Koska sinulla on noin hyvät motiivit, olen aivan varma, että saat helpotusta ongelmaasi. Rukouksesi varmasti kuullaan.

 - Ai rukous? sanoi Auli hiukan mietteliäänä. - Uskot siis rukoukseen, Kristiina?

 - Uskon kyllä, mutta palaisimmeko tällä kerralla vielä siihen pakkosyöttöaiheeseemme? Jos teille sopii?

 - Hyvä, puhutaan vain siitä, jatkoi Aulikin. - Haluaisinkin todeta, että kyllä se raitis ilma saa jo tältä päivältä riittää.

 - Mistä sinä nyt olet niin suivaantunut? Kaikkihan me olemme hartaita raittiin ilman ystäviä.

 - Niin kai, mutta ulkona. Luonnossa. Minä istun koko päivän osoitetoimistossa ilmastoinnin puisteltavana. Se luukku on juuri tuolini takana ja puhaltaa viiltävästi ristiselkääni. Ihan vilunväreet käyvät muutaman tunnin päästä. Silti muut toimistossa huutavat, että he tukehtuvat.

 - Miksette avaa ikkunaa ja tuuleta kerralla oikein kunnolla?

 - Eihän niitä saa auki kuin särkemällä. Talvellakin se on kiusallista, mutta koleina kesäpäivinä, jolloin lämmitys ei ole päällä, se jäätävä veto ottaa voimille.

 - Miksi ette pyydä katkaisemaan koko ilmastointia?

 - Miten se kävisi päinsä, sillä jos tuuletus ei toimi, jotkut heti valittavat tunkkaisuutta tai liiallista lämpöä.

 - Olen minäkin kokenut samaa, kun istun opinto-osastolla, puuttui Heidi puheeseen. - Täytyy oikein hakemalla hakea sellainen pöytä, joka on mahdollisimman kaukana siitä hurisijasta. Juttelin kerran käytävässä erään tuttavani kanssa, emmekä tahtoneet saada toistemme puheesta selvää, kun kohina oli niin mahdoton.

 - Kaiken kukkuraksi se aiheuttaa lisää kuivuutta muutenkin ahdistavassa huoneilmassa, kertoi Auli. - Ihmettelin yhteen aikaan, että onko minussa sokeritauti, kun täytyi juoda yhtä mittaa ja siitä huolimatta jano vain vaivasi ja huulet kuivuivat. Kotona en koe sellaista koskaan. Siitä päättelin, että se oli se Pohjoisnavan  tuuli, joka kuivatti ilman.

 - Yksi tuttavani oli jo aikeissa vaihtaa asuntoa, kun se ilmastointi häiritsi jatkuvalla surinallaan, muisteli Meeri. - Eikä kysymys ole  mistään heikkohermoisesta tyypistä. Istuin itse hänen vieraanaan ja kummastelin, oliko yläkerrassa jokin työkone käynnissä.

   Auli kertoi, että hän oli viimein sijoittanut paksun pahvin aukon eteen. Se oli auttanut jonkin verran.

 - Auli on siis tosiaan joutunut jonkinasteisen pakkosyötön kohteeksi, totesi Krisse. - Onko muilla ollut vastaavia kokemuksia?

 - Vaikka millä mitalla, huudahti Meeri. - Olen jo pidemmän ajan ollut kovasti huolissani siitä, että meidät, ja tietenkin myös avuttomat lapset, pumpataan täyteen kaikkia mahdollisia aineita ilman että itse pääsemme määräämään, mitä haluamme ja kestämme.

 - Mitä esimerkiksi?

 - No vaikkapa pakollinen fluori juomaveteen. Se ei haittaa vaikka sitä olisi jossakin hammastahnalaadussa, koska kuluttaja voi itse valita mitä ostaa, mutta että juomaveteen, jota meidän kaikkien on pakko käyttää. Emme kai rupea kuskaamaan vesiä kaupunkiin mökkimme kaivosta?

 - Hyväähän se kuulemma tekee, etenkin hampaille. Mahtaako siitä nyt olla niin suurta haittaa?

 - Myöhemmin on väitetty, että liika fluori juuri haperruttaa luustoa. Kuka ne annokset niin tarkalleen mittaa, kun olemme sittenkin varsin erilaisia ja erikokoisia? Sama satsi jotakin ainetta voi jo olla yliannostus jollekin toiselle ihmiselle.

 - Tottahan ne kaikki perusteellisesti tutkitaan, mutisi Auli. - Ei kai meitä nyt ehdoin tahdoin myrkytetä oikein kunnan ja valtion toimesta.

 - Ties kuinka paljon tarpeettomia vitamiineja ja hormoneja meihin ahdetaan. Lisäksi vielä ylimääräisiä annoksia. Kotimaan tuotteita ehkä pystytään vielä joten kuten valvomaan, mutta mistä me tiedämme, mitä sotkua ne ulkomailta meille syytävät? Väri- ja suoja-aineita. Joka lähtöön. Aivan kiukustun kun ajattelen nykyihmisen turvattomuutta. Saaste ei enää tule ainoastaan tehtaista tai maatalouden torjunta-aineista, vaan meidän ikiomasta rakkaasta jokapäiväisestä leivästämme.

 - Entä rokotukset? Vastustatko niitäkin, Meeri?

 - En uskalla vastustaa, koska lapset on rokotettava. En haluaisi ottaa sitä riskiä, että he sairastuisivat. Se on tavallaan uskonasia, jopa taikauskoista tottelemista. Silti arvelen, että jotakin voi olla niissäkin liikaa. Jo kouluikään mennessä lapsiin on pistelty roppakaupalla sairauksia taikka niitten vasta-aineita.    

                                            - - -

 - Onko sekin pakkosyöttöä, kun täytyy tehdä jotakin suorastaan järjetöntä vastoin tahtoaan, koska yleinen mielipide painostaa siihen suuntaan? kysyi Veijo. - Kun ei esimerkiksi kehtaa naapurien takia jättää nurmikkoaan leikkaamatta. Äiti-mamma vallan hurjistuu, jollen käy raakkaamassa pihaa joka turkasen viikko.

 - Miksei olisi? Olemme vain niin tottuneet noudattamaan yleistä muotia ja tapoja, ettemme edes huomaa sitä pakkosyötöksi. Turkit ja korut ja muotivaatteet ja autot. Kaikessa katsotaan mallia muista.

 - Tietenkin sitä pitää katsoa, että on asianmukaisesti pukeutunut vaikkapa taidenäyttelyssä taikka teatterin ensi-illassa. Ykköskuteet antavat juhlatunnelmaa ja lisäävät viihtyvyyttä, oli Aulin käsitys asiasta. - Jo lähimmäistensä vuoksi täytyy osata sopeutua, ellei halua edustaa jotakin risupartataiteilijaa.

 - Aikaisemmin olit sitä mieltä, ettet hanki uutta leninkiä linnan juhliin. Mistäs nyt tuuli puhaltaa?

 - Niin olinkin ja olen yhä, koska entinen on ihan arvokas ja hyvä. Jo vain sitä kelpaa näytellä eikä sen pitäisi ketään loukata jos on säästäväinen.

 - Koko nuorisomuotihan on tavallaan pakkosyöttöä. Piukat farkut vaikka verenkierto tyrehtyisi siihen paikkaan pakkasella. Paljain päin ja renkaita nenässä ja korvissa, jopa huulessa sekä kielenkin läpi pistettyinä. Kuinka he pystyvät syömään mitään? Taikka hm suutelemaan ihmetteli Veijo. - Jotkut ovat lisäksi niille metalleille allergisia.  

 - Älä muuta sano, kauhisteli Heidi. - Afrikassa nuoret tytöt valkaisevat ihoaan jollakin elohopean ja kortisonin sekoituksella. Heitä on varoitettu, mutta mikään ei voita sikäläisen nuoren naisen halua olla vaaleaihoinen. Henkensä kaupalla he sitä tekevät.

 - Ja länsimaissa taas ruskistetaan hipiää ihosyövänkin uhalla, totesi Auli ja lisäsi kuin Heidiä ärsyttääkseen. - Kaunista päivetystähän sinäkin niiltä etelän reissuiltasi käyt hankkimassa. Mielestäni värjäät tukkaasi aika voimakkaasti. Ei sekään niin ylen terveellistä voi ajan oloon olla.

 - On se sentään toista.

 - Niinpä niin, sanoi Meeri. - Maassa maan tavalla. Luin muuten jutun, että joku miesnäyttelijä joutui roolinsa vuoksi vaalentamaan hiuksensa aivan valkoisiksi. Tietämäni mukaan alkuperäinen väri ei enää koskaan tullut esille, vaikka tukka kasvoi. Kuitenkin mies oli tuskin neljääkymmentä täyttänyt.

                                            - - -

 - Luontoa ei saisi kovasti ruveta ärsyttelemään eikä ehdoin tahdoin taistelemaan sitä vastaan. Se kun saattaa tulla silmille, varoitteli Veijo. - Naiset olivat ennen vanhaan jopa valmiit leikkauttamaan pois alimmat kylkiluunsa, jotta olisivat hoikempia ja kureliivit mahtuisivat paremmin päälle. Hullujako ne olivat?

 - Toisen sukupuolen vuoksi ollaan valmiita tekemään mitä hyvänsä. Joku nainen oli leikkauttanut pois rintansa, kun partneri tykkäsi latteapovisesta. Ero heille kumminkin lopulta tuli.

 - Ovat ne miehetkin turhamaisia. Kaljuuntuminen ja hilse saa heidät vauhkoontumaan. Suuri osa hiusten lähdöstä on muuten aivan luonnollista uudistumista. Sulkasatoa.

 - Mutta ei kaljuuntuminen, tokaisi Veijo harmissaan ja sipaisi kädellään päälakeaan. - Olen minä siihenkin kaikki konstit käyttänyt, mutta en sentään vielä ihonsiirtoa. Hilselääkettä on pakko käyttää.

 - Eikä ole, tuumi Meeri. - Siitä se hilseily vain yltyy. Kai ihokin saattaa omia aikojaan kesiä eikä siitä silti tarvitse riehaantua.

 - Aina vähätellään toisten ongelmia, vastusti Maire. - Muilla on vain mitättömiä pulmia, kun omat ovat aivan vuoren korkuisia. Minun on pakko värjätä hiuksiani, muuten näyttäisin harmaahapsiselta mummolta.

 - Mitä pahaa siinä on, mutisi Auli, jolla oli hiukan harmaata ohimoillaan. - Järjetöntä turhamaisuutta.

 - Ei kai ole typerämpää vahtia harmaita hiuksia kuin naarmuja lattiassa, sinkautti Heidi ärtyisenä. - En tarkoita ketään.

   Sitten hän loi tuiman katseen Auliin, joka oli jo ehtinyt tuoda oikean karvansa esille niissä siisteys- ja järjestysasioissa. Kaiken piti kiiltää ja olla edustuskunnossa. Täydellistä.

 - Pakko tehdä sitä ja pakko tehdä tätä, Se vasta minua kiukuttaa, huudahti Meeri. – Sanotaan, että mikään muu ei ole pakko kuin köyhän kuolema, mutta Seppopa aina vaatii, että on ihan pakko saada kaksi lämmintä ateriaa päivässä.

 - Onhan se tärkeätä.

 - Mitä vielä, lämpimissä sisätiloissa istuskeleva aikuinen mies. Hänen isänsä hankki elantonsa metsätöissä ja kahlasi kainaloitaan myöten hangessa tulipalopakkasilla. Silloin ymmärtää, että lämmin keitto on mannaa ja terveellistä, kun metsuri viimein palaa savotalle aterioimaan.

 - Ainahan on sanottu, että pitää nauttia lämpimät ateriat, vastusteli Auli. - Sehän kuuluu jo perheenemännän velvollisuuksiin.

 - Ainahan on sanottu ja ainahan on tehty. Sitä minä juuri vastustan, intti Meeri. - Pitääkö tyhmiäkin tapoja ja perinteitä noudattaa, vaikka ne kokisi tarpeettomiksi tai suorastaan haitallisiksi?

 - Minuakin ottaa koteloon, kun puhutaan pakosta, yhtyi Veijo puolustamaan Meeriä. - On muka pakko, että lapsesta tulee alkoholisti, jos hänen isänsä juo. Tai on ihan pakko, että lapsetkin sairastuvat sydän- ja verisuonitauteihin tai tulevat vanhempiensa tapaan  mielenvikaisiksi. Tuntuu joskus, että lapsi suorastaan pettää vanhempansa, jollei seuraa näitten polkuja sairauksienkin suhteen.

 - Minkäs perinnöllisyydelle voit, sanoi Auli. - Isien pahat teot ja niin edelleen. Tiedekin sitä tukee.

 - Kaamean fatalistista. Olemmehan sentään yksilöitä ja kai meissä jokin muukin vaikuttaa kuin geeniperimä, pauhasi Meeri. - Seurasin telkkarista ohjelmaa, jossa erittäin surullisen ja voipuneen näköinen naispsykologi väitti, että jos lapsi kasvaa orpona, niin hänen on ihan pakko myöhemmin luisua huumejengeihin. PAKKO! Niin hän sanoi.

 - Ehkä tilastot? yritti Auli.

 - Tilaston ryökäleet, ne juuri ovat pahimpia valehtelijoita ja todistavat juuri sitä, mitä toimeksiantaja haluaa tai mistä maksetaan. Jos esimerkiksi halutaan tulokseksi, että tupakka on hyödyllistä ja jopa terveellistä, haastatellaan ensisijaisesti himokäryttäjiä. Nämä  tietenkin kertovat kuinka piristävää on vetäistä sauhut, jos joutuu tekemään yötöitä vaikkapa sanomalehden toimituksessa taikka sairaalassa. He eivät kestäisi sitä raatamista ilman sauhuttelua.

 - Laki on niin kuin se luetaan, todisteli Mairekin.

 - Minusta aivan liikaa korostetaan onnellisen lapsuuden merkitystä, huomautti Veijo. - Siinäkin lasketaan raskas taakka kasvavan nuoren hennoille hartioille. Ilmankos nykyajan psykiatrit purkavatkin näitä vanhoja jähmettyneitä kaavoja. Lohduttavat meitä, että jokaisella on mahdollisuus hankkia itselleen onnellinen lapsuus.

 - Näin jälkikäteenkö? Ja höpsistä, tuhahti Auli. - Eihän mennyttä voi muuttaa toiseksi. Ei ajanpyörää voi kääntää vastakkaiseen suuntaan.

 - Ehkä jossakin mielessä voikin, puuttui Kristiina puheeseen. - Olen kuullut kerrottavan niin sanotusta taannehtivasta armosta. Voi suorastaan rukoilla korjausta nimenomaan menneisyyden tapahtumiin eikä vain pyytää anteeksi rikkomuksiaan tai mahdollisuutta sovittaa niitä.

 - Mitä tuo nyt tarkoittaa? ihmetteli Heidi.

 - Minusta se olisi ihanaa, huudahti Maire. - Voi kun se olisikin totta.

   Muut piiriläiset olivat mietteliään näköisiä. Ja epäluuloisen.

 - Entä se sairaalloinen höpötys vaihdevuosista ja niiden tuomista ongelmista? aloitti Meeri. - Tiedän monta naisihmistä, jotka ovat liukuneet tuon ajan ohi tuskin huomaten, että jotakin katastrofaalista olisi tapahtunut.

 - Mutta se hikoilu ja muut oireet. Minä ainakin olin aivan naatti niitten ongelmien puristuksessa, kauhisteli Auli. - Jollen olisi saanut lääkitystä, olisin aivan nääntynyt siihen vaivaan.

 - Totta kai yksilöt ovat erilaisia, mutta silti uskon, että suuri osa ongelmallisista oireiluista on itse tehtyjä ja juuri tiedotusvälineitten aikaan saamia.

 - Onpa sinulla helppoja ratkaisuja, Meeri, huusi Heidi. - Televisio vain kiinni tai pellolle ja taudit paranevat. Aivan jo hirvittää tulevat vuodet, vaikka tietysti se aika on vielä kaukana.

   Heidi hiljensi ääntään ja vilkaisi vaivihkaa ympärilleen, olivatko muut huomanneet, että hän mahdollisesti piakkoin lähestyisi noita kauheita vuosia.

                                            - - -

 - On siitä pakkosyötöstä joskus hyötyäkin. Ajatelkaapa, miten lapsille ja aikuisille saadaan ujutettua hyviä käytöstapoja ja tottumuksia.

 - Mitä esimerkiksi?

 - Opetetaan kiittämään, tervehtimään ja avaamaan ovia. Kielletään roskaamasta katuja ja...

 - Siltäkö sinusta tuntuu, Auli? Jos kävelisit joskus kaupungilla, niin olisit huomannut, miten törkeässä kunnossa puistot ja kaikki julkiset paikat ovat? menosi Meeri. - Piirrellään seiniin hävyttömyyksiä ja tiputetaan roskat käsistä minne sattuu.

 - Se on minulle tuttua jo kotoa, vastasi Auli. - Koetapas opettaa vanhaa koiraa eli Kallea istumaan. Tai sen taidon hän jo osaakin  ainakin television ja ruokapöydän ääressä, mutta hänen jäljiltään saisi perustaa vaatekaupan. Sukka siellä, paita tuolla. Siinä sitä tarvittaisiin pakkosyöttöä, mutta eivät minun voimani siihen enää riitä.

 - Ennen vanhaan lapsia neuvottiin hyville tavoille jo kotona, mutta nykyään se kai täytyy tehdä lakisääteiseksi. Ensin sakot tumpeista kadulla, sitten ehdollista vankeutta, sitten ehdotonta ja lopulta elinikäistä kuritushuonetta ja...

 - Ja kauniiksi lopuksi kuolemantuomio katujen roskaamisesta, ehdotti Veijo kolkolla äänellä. - Poliisivaltioko on ainoa järjestelmä, joka panee ihmiset suorittamaan edes niin mitättömän siistimistehtävän kuin korjaamaan omat jälkensä?

 - Sitten vielä se armoton tuhlaaminen, huusi Meeri, joka vallan kiihtyi kaikista koulumuisteloistaan. - Kun jogurtti ei oppilaalle maistu, hän paiskaa sen täysillä ruokasalin seinään. Ja nyt taas puuhaillaan niitten köyhyyspakettien kimpussa.

 - Joo, meidän koulussa poikien vessan katto oli mustikkamössön  peitossa, muisteli myös Heidi. - Jälkiruoka ei vain ollut arvoisien herrojen mieleen. Se kyllä tapahtui peruskoulun puoleisessa  siivessä, myönnettäköön.

 - Jopa sekarotuiset rakit käyttäytyvät paremmin kuin ihmislapset, päivitteli Meeri. - Tai aikuiset, muka kypsät kansalaiset.

 - Pakkosyöttö voi käsittääkseni tapahtua melkein huomaamatta, puheli Kristiina rauhalliseen tapaansa. - Joskus tuntuu, että lapsille määrätään turhan aikaisin silmälasit. Lakkaamatta liikkeet lupaavat tarjouksia ja houkuttelevat asiakkaita ostamaan, kun kerran niin halvalla saa.

 - Täytyyhän lasit hankkia jos on vaikeuksia näkemisessä, huomautti Auli.

 - Jos on todella tarve, lasit ovat paikallaan, mutta siinäkin on yksilöllisiä eroavuuksia. Joltakin kellosepältä tai tarkka-ampujalta vaaditaan ehkä tarkempaa näköä kuin tavalliselta ihmiseltä, mutta heilläkin on apuvälineensä.

 - Tiedän muuten erään jännän tapauksen, aloitti Veijo. - Joku mies valitteli silmälääkäri-ystävälleen heikontunutta näköään ja harmitteli, ettei hän enää erottanut sitä tavattoman pientä tekstiä lentoaikatauluissa. Arvatkaapa mitä lääkäri ehdotti?

 - No tietysti hän kehotti uusimaan lasit.

 - Ei sinne päinkään. Ensinnäkin tämä kyseinen mies ei ollut koskaan käyttänytkään silmälaseja, vaan tohtori neuvoi: ”Parempi kun et vielä hanki laseja. Jos niin pienen präntin lukeminen on sinulle tärkeätä, luetuta tekstit vaikkapa sihteerilläsi.”

 - Voiko tuo olla edes totta?

 - On se, koska istuin viereisessä pöydässä ja kuulin keskustelun. Niinhän ihmisen pitäisi yrittää pärjätä mahdollisimman kauan omilla hampaillaankin eikä liian vähäisin perustein hanki itselleen proteesia.

 - Luin jostakin, että kun Englannissa kansalle alettiin jaella tekohampaita ilmaiseksi, jotkut innostuivat vedättämään pois aivan terveetkin hampaansa, kertoi Heidi. - Sillä rahanahneudella ei näytä olevan mitään mittaa eikä määrää.

 - Jos postissa alkaisi tulla ilmaisnäytteinä lasisilmiä ja muitten sydämiä, ihmiset antaisivat poistaa omat...

 - Hui kauhistus sinua, Veijo. Puhut ihan kamalia, huusi Heidi.

                                            - - -

. - Tahtoisin vielä sanoa jotakin niistä hirveän voimakkaista torjunta-aineista, sillä monet pienet eläimet eivät tahdo niitä kestää, säälitteli Maire. - Eräällä perheellä oli marsu, ja yhtäkkiä se kuoli. Emäntä kertoi, että hän oli antanut marsulle torilta ostamiaan salaatinlehtiä, mutta oli sen ainoan kerran unohtanut huuhdella ne perusteellisesti.

 - Onhan marsu huomattavasti pienempi ihmistä. Ei kai niitä voi verrata keskenään? arveli Heidi.

 - Samaa lihaa ja verta kuitenkin, ja lapsethan puolestaan ovat paljon pienempiä kuin me. Sitten vielä sairaat ja vanhukset, joiden sietokyky on varmasti alhaisempi kuin nuoren ja terveen ihmisen.

 - Seurasin telkkarista ohjelmaa, jossa eläinlääkäri hoiti lemmikkieläimiä, ja se teki minuun todella lähtemättömän vaikutuksen, aloitti Veijo kertomuksensa. - Kissalla oli paha allergia ja mikään ei tuntunut auttavan. Viimein sen omistaja oli hoksannut pestä kissan ruoka-astian käsin ja erikseen eikä tiskikoneessa muun perheen ruokailuvälineitten joukossa. Kissa parani. Luulin ensin, että se oli jokin vitsi, mutta ei. Lääkäri kertoi sen ihan vakavalla naamalla ja kehui kissan omistajaa nokkeluudesta.  

 - Siispä, ovatko ne koneetkaan aina niin priimakunnossa, että niiden huuhtelutehoon voisi luottaa?

 - Eipä se ihmisenkään suorittama astioiden viruttelu täysin varmaa ole, väitti Heidi. - Englannissa autoin talon rouvaa tiskaamisessa ja olin selälleni lentää, kun vielä pesuaineesta kuplivat astiat nostettiin sellaisinaan suoraan kuivauskaappiin tai korkeintaan liinalla hiukan pyyhkäistiin.

 - Parasta on siis palata entiseen suomalaiseen tyyliin ja nuolla lusikat puhtaiksi aterioinnin jälkeen, leukaili Veijo. - Sitten kukin vain asettelee lusikkansa omalle paikalleen hyllyssä. Vähemmän vaarallista se on vanha puuro kuin kaiken maailman myrkyt.

 - Taidat olla laiska taloustöissä, nuhteli Auli. - Noin varmaan Kallekin tekee kalakämpällään. Hyh-hyh sitä porsastelua.

 - Entäs sitten kun tuholaistorjunta-aineita kylvettiin erään suurkaupungin päälle oikein lentokoneesta käsin, päivitteli vuorostaan Maire. - Kaikki hiirtä pienemmät kai menehtyivät siihen suihkuun.

 - Minusta sekin on pakkosyöttöä, kun koko ajan hoputetaan ihmisiä lääkäriin tarkastuksiin, lausui Veijo mielipiteensä. - Keksitään kaiken maailman mittareita, jolla kotonaan voi testata verenpainettaan ja kolesteroliaan. Eräskin työtoverini, nuorehko mies, mittaa verenpaineensa ainakin kolmesti päivässä. Eihän sairaalassakaan tarkisteta lämpöä kuin korkeintaan kaksi kertaa.

 - Eräällä sedälläni oli nielurisaleikkauksen jälkeen vähäistä lämmönnousua, joka hermostutti häntä kovasti. Sitten lääkäri antoi miehelle tepsivän neuvon.

 - Mikä se oli?

 - Lääkäri kielsi häntä ollenkaan mittaamasta kuumetta.

 - Laskiko lämpö?

 - Laski.

 - No eihän hän edes tiennyt olevansa kuumeeton, jollei hän sitä mitannut.

 - Ei niin, mutta muutaman viikon kuluttua hän taas mittasi lämpönsä ja se oli aivan normaali.

 - Ihminen voi nähtävästi peloillaan ja huolestumisellaan vaikuttaa muihinkin elintoimintoihinsa, arveli Kristiina. - Kannattaa siis harkita, millaisia ajatuksia päästää mieleensä, sillä nekin ovat energiaa.

 - Ihan hirvittää, kun jokaista hätistellään leikkaukseen, vaikka olisi vain pieni näppy jossakin. On saattanut olla nuoruudesta asti. Toiset vain ovat täplikkäämpiä kuin toiset. Harva on niin täydellinen iholtaan.

 - Tiedän jutun kolmesta lääkäristä, nuorehkoja kaikki, jotka istuivat leppoisasti puutarhassa nautiskelemassa lämpimästä kesäpäivästä. Eräällä heistä oli shortsit ja silloin kollegojenkatse osui kaverin sääreen. Siinä oli pieni patti ja ollut jo kauan. Yksi heistä ehdotti, että hän leikkaisi sen pois huomispäivänä. Miesparka suostui ja vielä sen huomisen päivän hän näki, mutta ei juuri kovin monta muuta, sillä patti rehahti aktiiviseksi ja lääkäri kuoli lyhyen ajan kuluttua leikkauksesta.

 - Ette kai te lääkärikuntaakin rupea morkkaamaan, puuttui Auli tuohtuneena puheeseen. - Sanon vain, että enpä olisi tässä, jollei olisi ollut päteviä lääkäreitä auttamassa.

 - Emme me taas sitä tarkoita, etteikö vaivoihin saisi apua hakea, mutta sellainen aivan tarpeeton ihon alle meneminen saattaa olla luonnotonta, jopa vaarallista.

 - Vatsamakkaroita leikellään ja siihenkin on joku menehtynyt, kun tuli veritulppa käsittelyn jälkeen. Ehkei olisi tullut muuten, ei ainakaan pitkään aikaan. Nainen parhaassa iässä, mutta hiton turhamainen, murisi Veijo.

 - Juuri puhuit kaljustasi ja hilseestäsi. Pata kattilaa soimaa. Antaisit takuulla viillellä päälakeasi ristiin ja rastiin, jos olisit varma tuloksesta eli paksusta, kähärästä harteille asti valuvasta hiuskuontalosta, kiusoitteli Heidi.  

 - Harvapa se on niin itsenäinen ja vahva, että jaksaa vastustaa ympäristön painetta. Koskee se sitten politiikkaa, uskontoa tai yleistä mielipidettä terveyskysymyksissä, päätteli Kristiina ja katsoi kelloaan. - On kuitenkin muistettava, että monissa asioissa pätee sääntö: ”Mikä sopii härälle, ei sovi Jupiterille”.

 - Mitä sinä tuollakin tarkoitat, sähähti Auli. - Kumpia me ollaan? Onko täällä vallalla jokin kastijako vai?

 - Älä nyt ota tätä niin vakavasti Auli, rauhoitteli Heidi. - Krisse kai tarkoittaa, että olemme sittenkin niin kovin erilaisia. Emme pääse juuri tuomitsemaan toisia heidän kummallisten toilaustensa vuoksi. Vai mitä sinä Meeri arvelet?

 - Olen kanssasi samaa mieltä, mutta silti haluaisin tähdentää, ettei ainakaan kovin arveluttavia ja vaarallisia asioita saisi oikein median voimalla tuputtaa katsojille, ei etenkään nuorille. Opettajana tunnen olevani vastuussa, millaisia käsityksiä ja malleja jakelen lapsille ja nuorisolle.

 - Hoh-hoijaa, huokaili Heidi.

 - Mikä sinua nyt niin nukuttaa? Etkö saanut unta viime yönä?

 - Univelka ei tällä kertaa ollut minun syytäni, vaan sisareni tytär on äskettäin tullut Amerikasta ja yöpyi minun luonani. Hän potee kovasti matkaväsymystä, sitä jet-lagia. Nyt hänellä oli vuorokauden rytmit täysin sekaisin ja hän valvotti minua tuntikausia.

 - Jospa sekin on vain asennekysymys, josta nykyään pidetään turhan  suurta ääntä, huomautti Krisse. - Minä lennän varsin usein pitkiäkin matkoja mantereelta toiselle, mutta en koskaan ole ollut pahemmin uupunut. En ole edes viitsinyt ajatella sitä.

 - Taasko sitä mielikuvituksen lentoa ja selvien tosiasioitten vääristelyä? puuskahti Auli harmistuneena.

 - Kas niin, yhdessäolomme on taas ikävä kyllä päättymässä. En kannata liioiteltua hätävarjelua enkä myöskään äärimmäisyyksiin menevää ongelmien vähättelyä. Ei ole hyvä heittäytyä veteen, ennen kuin osaa uida. Muutenkin kehottaisin meitä itse kutakin olemaan valppaana ja asettamaan vartija ajatustemme ovelle. Hyvää yötä ja nähdään ensi torstaina.

 - Pyh, vartija ajatustemme ovelle. Onpa sillä Kristiinalla sanonnat. Oikeastaan aika hyväkin ilmaisu, tuumi Auli, kun he taas Meerin ja Heidin kanssa painelivat kotia kohti.

 - Minusta Krisse on aivan verraton. Haluaisin tutustua häneen lähemmin, mutta hän tuntuu pitävän eräänlaista etäisyyttä. Miksikähän? kyseli Heidi.

 - En tiedä, jotakin salaperäistä hänessä on, mutta ei se minusta ole negatiivista. Hei vaan.

   Meeri erosi joukosta ja liukasteli ajatuksissaan mäkeä alas rantaan. Vartija tässä oli tarpeen sekä ajatuksille että jaloille.

9. Modernia magiaa

   Odotettu päivä, torstai, oli taas käsillä, ja Petekin oli onneksi päässyt tulemaan mukaan. Yhdessä piiriläiset jännäsivät pojan koulunkäyntiä. Heidi oli tarjoutunut opastamaan häntä englannin kielessä ja Veijo matikassa.

 - Hei Pete, kiva nähdä sinua taas.

 - Hei vaan, vähältä oli, etten voinut tulla tänään, kun on niin älyttömästi kokeita.

 - Joko sinä tänä vuonna kirjoitat? kysyi Maire, joka aina tuntui olevan jotenkin irti todellisuudesta. Koskaan hänestä ei voinut olla varma, oliko aikaisemmin annettu informaatio mennyt perille vai ei.

 - Kirjoitan ensi vuonna, mutta tällä viimeistä edelliselläkin luokalla saa todella paiskia töitä niska limassa, kun ei ole mikään nero.

 - Miellyttävää on tavata ahkeria ja tunnollisia nuoria, kehaisi Auli. - Kyllä heille jostakin kolo löytyy. Pitää vain reippaasti pinnistellä.

 - En minä siitä vielä huolehdikaan.

 - Mitä aiot opiskella ylioppilastutkinnon jälkeen?  

 - Yritän oikeustieteelliseen. Tuskin minua kelpuutetaan lakia lukemaan, mutta sitten harkitsen jotakin sosiaalialaa. Minua kiinnostavat kaikenlaiset tapaukset, jotka liittyvät ihmiselämän hankaluuksiin sekä myös niitten selvittelyyn.

 - Sehän on hienoa. Vaikutat kypsältä pojalta.

 - Joo kyllä muuten, mutta ei se aina ole niin helppoa.

 - Eipä tietenkään eikä ehkä pidä ollakaan, jotta pääsee kehittymään elämässä muissakin suhteissa kuin vain teoriassa ja älyllisesti, lohdutteli Kristiina. - Saanko muuten kysyä sinulta, miksi tulit meidän ryhmään? Olet sentään aika tavalla nuorempi kuin me muut.

   Pete mietti vähän aikaa ja vastasi sitten jotenkin nolona:

 - Kun huomasin ilmoituksesta, että täällä käsitellään monen sortin  ongelmia, ajattelin, että jos tähän minunkin huolenaiheeseeni  löytyisi jokin parannuskeino. Olen yrittänyt jo vähän kaikkea.  Psykologeja ja lääkkeitä. Se on vain niin sikakallista.

 - Sika? Sika mitä? ihmetteli Auli.

 - Älyttömän kallista, maksaa maltaita, huokaisi poika.

 - Kerro vain huoletta vaikeuksistasi, kehotti Krisse ystävällisesti. - Olet varmaankin jo huomannut, miten me muutkin täällä rupattelemme aivan avoimesti asioistamme. Mikä sinua sitten vaivaa?

 - Minulla on kahvikuppineuroosi.

   Muut näyttivät hämmästyneiltä. Maire jopa hihitti, ja Veijo huudahti:

 - Olen luullut, että se on etupäässä naisväen vaivoja.

 - Eipäs vaan ole. Pelkään kauheasti esiintymistä ja puhumista vieraille ihmisille. Myös puhelimessa. Monta kertaa olen pannut äidin tai sisaren asialle, kun on pitänyt tilata hammaslääkäriä tai neuvotella kesätyöpaikasta.

 - Kyllä se siitä helpottaa kun ikää karttuu, vakuutti Meeri.

 - Ei tunnu helpottavan. Vaikka olisin vain mummin synttäreillä, niin kakkulautanen alkaa täristä jos joku katsoo.

   Petellä oli todella raskaita murheita tästä vaikeudestaan. Kesäpaikkoja oli mennyt ohi suun taikka hän oli joutunut kesken lähtemään työpaikasta, koska tuo kauhea ujous ja hermostuminen olivat esteenä ihmisten kanssa kommunikoimiselle. Hän punoitti ja jäykistyi. Änkytti ja kädet hikoilivat ja vapisivat. Järki seisoi, ettei tahtonut saada sanaa suustaan.

   Opettajat ja kaverit koulussa olivat suhtautuneet häneen melko myötätuntoisesti. Hän sai istua takapenkissä eikä hänen tarvinnut vastatta. Viittasi kyllä merkiksi, että tiesi asian. Onneksi kirjalliset kokeet menivät suhteellisen hyvin, koska hänen oli pakko niissä ansaita opettajien luottamus taitoihinsa. Nämähän olivat olleet valmiita joustamaan aika paljon tuntien puitteissa.

   Urheilussa hän saavutti kaveriensa kunnioituksen menestymällä peleissä melkein kiitettävästi, vieläpä kilpailuissa. Kotona häntä varottiin ja paapottiin. Isä tosin joskus räjähti ja käski hänen heittää pois mokomat hömpötykset. Karaisua vain, kylmiä suihkuja ja karkeita pyyhkeitä. Kyllä se siitä tokenee.

   Ei vain auttanut. Piti ottaa rauhoittava pilleri, ennen kuin joutui suullisesti esittämään jotakin tärkeätä asiaa. Se poisti pahimman pelon. Liikaa ei niitäkään voinut popsia, koska muuten tuli tohelo olo ja sai pelätä ettei ymmärrä kysymyksiä

 - Miten sinä sitten oikeussalissa kuvittelet pärjääväsi?

 - Sehän minua kauhistuttaakin. Kai on tyydyttävä vain toimistossa istumiseen, Lukkojen takana papereita plaraamassa.

                                            - - -

   Muut alkoivat innolla kertoa omista kokemuksistaan ja vakuuttivat, että iän mukana tuo vaiva joko kokonaan katoaa tai ainakin lieventyy. Meeri lohdutti nuorukaista sanomalla:

 - Voitko kuvitella, että minäkin oli koulutyttönä auttamattoman ujo?

 - Sitä on vaikeata uskoa, mutisi poika. - Kun olet noin mahdottoman reipas ja tomera, ja puhutkin aika...

 - …paljon, täydensi Meeri nauraen. - Olin niin arka koulussa, että juuri ja juuri pystyin luokan edessä lukemaan omaa ainettani. Olin kuolla kauhusta.

 - Miten pääsit siitä?

 - En oikein tiedä. Täytyy todella muistutella, milloin viimeksi on kärsinyt ujoudesta. Tietysti kaikilla on joitakin tilanteita, joissa menee lukkoon, koska ei ole ihan omalla alueellaan. Jos joutuisin laulamaan suurelle yleisölle, pyörtyisin varmasti.

 - Minä olen turhan ujo naisväen seurassa, tarkoitan, jos minulla on joitakin pyrkimyksiä vakavampaan seurusteluun, tunnusti Veijo hämillään.

 - Miten tuon nyt ottaisi, nauroi Heidi. - Koska olet noinkin reipas ja puhelias tässä meidän piirissämme, se todistaa, ettet havittele syvempää suhdetta meistä kenenkään kanssa. Vai?

   Heidi katsoi Veijoa ilkikurisesti hymyillen. Meeri ihmetteli, miksi mies punastui niin kovasti ja kakisteli aikoen kai sanoa jotakin.

   Sitten Maire jo huusi väliin, että hänkin on välillä kauhean varautunut ja peloissaan.

 - Minäkin olen ollut joskus, sanoi Auli äkkiarvaamatta.

 - Milloin ihmeessä, kun vaikutat niin itsevarmalta?

 - Noo, olen vain. On ollut tilanteita, mutta olkoon.

   Meeristä tuntui, että Auli puhui omasta epävarmuudestaan vain lohduttaakseen poikaa. Se tuntui yhtäkkiä hyvältä. Kai Aulissakin piili inhimillinen olento, jossakin syvällä?

   Heidi myönsi, että hänelläkin oli samoja taipumuksia. Häntäkin vaivasi esiintymiskuume määrätyissä tilanteissa. Siitäkin huolimatta, että hän ulospäin vaikutti iloiselta ja puheliaalta. Kun piti mennä pankinjohtajan kanssa neuvottelemaan laina-asioista, oli pakko hyvissä ajoin nielaista pilleri, ettei häntä olisi pidetty hermostuneena, tärisevänä tanttana. Jo päiviä etukäteen joutui nauttimaan jotakin rauhoittavaa.

 - Kuinka ihmeessä pärjäät opettajana?

 - Se menettelee, kun on tuttu ryhmä ja he ovat nuorempia ja tietämättömämpiä kuin minä. Uusi luokka on todella kauhistuttava asia. Suu kuivana ja sydän läpättäen pidän ensimmäiset tunnit syksyllä. Näyttelen reipasta ja kai se sitten tehoaa. Kelpaisin tällä taidolla vaikka Kansallisteatteriin, naurahti Heidi.

   Meeri alkoi kertoa lukemastaan lehtiartikkelista:  

 - Luin jostakin, että niin sanotuilla pakkoliikkeillä pystyy hallitsemaan hermostuttavat olosuhteet ja pelon tuntemukset. On niillä siis hyvätkin puolensa.

 - Silloin ne vasta sinua hulluna pitävätkin, jos huidot ympärillesi, nyit korvaasi, nikkaat silmää tai hypistelet kaulustasi, koputat kolme kertaa ja sylkäiset paperikoriin.

 - Minä aina sylkäisen jos musta kissa menee tien yli, selvitti Maire. - Vain kerran en sylkäissyt, kun se tuntui siinä tilanteessa  pakanalliselta taikauskolta.

 - No tapahtuiko sen kummempaa?

 - Tapahtui. Hirveä asia. Emiliä kuljetettiin juuri sairaalaan, ja minä seurasin ambulanssia taksilla. Silloin jostakin pensaasta luikahti musta kissa eteemme ja hädin tuskin välttyi jäämästä auton alle. Silloin päätin, etten sylkäise.

 - Olisihan se taksissa ollut vaikeatakin.

 - Päätin, että rukoilen ainoastaan.

 - Mitä tapahtui?

 - Emiliä yritettiin elvyttää, mutta se ei onnistunut. Hän ei tullut enää edes tajuihinsa. Se oli kauhea kokemus. Ikäni kadun, etten avannut taksin ikkunaa ja sylkäissyt.

 - Ei se kissasta johtunut. Se miehesi menehtyminen. Pelkkää humpuukia ja herkkäuskoisuutta, rauhoitteli Auli. - Sen puolesta voit olla turvallisella mielellä.

 - Nykyään en jätä koskaan sylkäisemättä. En koskaan, sanoi Maire päättäväisen näköisenä. - Enkä astu viivan päälle, enkä kaada suolapurkkia ruokapöydässä, enkä kävele tikapuitten alta, enkä kuuntele kevyttä musiikkia sunnuntaina jumalanpalveluksen aikana, enkä...

 - Hyvä ihme, Maire, eihän tuo jälkimmäinen kuulu taikuuden piiriin, korjasi Heidi. - Sehän kuuluu kristilliseen kasvatukseen. En minäkään mene tanssiravintolaan pääsiäisenä tai joulunpyhien aikaan.

 - Ai, eikö kuulu? ihmetteli Maire. - Jaa, saattaa olla. Ajattelin vain, että sekin on jonkinlaista pakonomaista epäonnen loitolla pitämistä. Eräänlaista manausta.

 - Et voi olla tosissasi, toruskeli Aulikin. - Täytyyhän vanhoja  uskonnollisia tapoja kunnioittaa.

 - Ai että pitää kahta vaimoa kuten mormonit tai neljää kuten muslimit tai on syömättä sianlihaa vaikka hullun naudan tauti on uhkaamassa taikka katkaista varkaalta käsi taikka langettaa kuolemantuomio, jos markkinoitavan tuotteen pakkauksessa näkyy naisen kuva.

 - Älä hullujasi puhu, huusi Heidi. - Ei sellaista olekaan tai ainakin sen kuvan täytyy esittää alastonta naista.

 - Vaikka naisella olisi heleä suomalainen kansallispuku yllään, ruudullinen huivi kaulassaan ja tykkimyssy päässään, sama tuomio jysähtää voimaan eräissä idän maissa. Olen lukenut siitä. Niin se elämänmeno on laisensa eri puolilla maailmaa.

                                            - - -

 - Näyttelijät ja urheilijat ne vasta ovatkin taikauskoisia ja luottavat kai lujasti niihin temppuihinsa, puheli Veijo. - Ihan naurattaa katsella, kun nuori mies tai yhtä hyvin nainen valmistautuu vaikkapa keihäänheittoon. Sitä sipsutusta, hypistelyä ja muita pakonomaisia liikkeitä. Askeleet ovat jo alkamassa, ja vielä kerran takaisin.

 - Se auttaa keskittymään.

 - Niin mutta televisioruutu on niin armoton ja paljastava. Pian he kai katsovat ensin kortilla tai kaivavat nenäänsä tai kihnuttavat rintojaan taikka vielä vähän alempaakin. Minua niin huvittaa...

 - Kertokaapa muutkin siitä niin sanotusta kahvikuppineuroosista, keskeytti Auli tämän uhkaavasti alapäätä lähestyvän aiheen. - Mitä sinä Meeri tarkoitit, kun sanoit pakkoliikkeitten helpottavan ahdistusta? Pitääkö meidän kaikkien ruveta huiskimaan sinne tänne, jos olemme vaikeitten ja pelottavien ajatusten vallassa?

 - Ei niitten liikkeitten nyt niin hirveän voimakkaita ja näkyviä tarvitse olla. Ehkä vain piilossa, vaikkapa pöydän alla, ristii sormensa tai napauttaa polveaan kolme kertaa. Mitä hyvänsä, joka laukaisee pelkotilanteen. Se on kai jonkinnäköinen vastatuli, joka sytytetään riehuvaa metsäpaloa tukahduttamaan.

 - Ai eräänlainen vastausko? Sellaistakin joskus tarvittaisiin, kun ihmistä manipuloidaan ja ahdistellaan liikaa hengellisissä taikka yhteiskunnallisissa kysymyksissä, mietti Heidi. - Pitää kai ruveta opettelemaan erilaisiin tilanteisiin sopivia mantroja ja soveltaa niitä, jollei pysty käymään suoraan hyökkäykseen kauhujaan ja neuroosejaan vastaan?

 - Kaikella pitää tietysti olla järkevät rajansa, sillä apukeino, lääke mukaan luettuna, ei saa tulla vaarallisemmaksi ja vaikeammaksi hallita kuin itse vaiva, varoitteli Kristiina. – Kuten esimerkiksi yksittäisten terroristien jahtaaminen saattaa muuttua koko maapalloa järisyttäväksi valtioterrorismiksi.

   Puheenjohtaja tutki välillä nauhuriaan ja jatkoi:

 - Kovasti kiitoksia taas tästä kerrasta. On tietenkin hyvä, että kokeillaan kaikenlaista ja etsitään itselle sopivaa elämänmallia, mutta aina on muistettava, ettei purematta niele mitä hyvänsä. Tieteenkin testaamat tulokset muuttuvat aikojen kuluessa. Oikeastaan kaikki keksinnöt ovat vain pohjana uudelle tutkimustyölle, jossa joudutaan kyseenalaistamaan entiset hyödyt ja arvot.

 - Siis ainainen epäusko ja skeptisyys? Kuka sellaisessa ilmapiirissä jaksaa elää? huokaili Heidi. - Haluaisin vankempaa perustaa elämälleni ja uskolleni.

 - Ei sen silti tarvitse johtaa mihinkään nihilistiseen ajattelutapaan. Sanoihan jo Paavalikin, että koetelkaa kaikki ja pitäkää se mikä hyvää on. Toivotan teille uusia ideoita ja rohkeutta niiden toteuttamiseen. Hyvää yötä.  

10. Mitä on nämä tuoksut mun ympärilläin?

   Veijo suhahti taas paikalleen kompastellen naisten jalkoihin ja omiinsa.

 - Sinullahan on uutta partavettä, Veijo. Tosi miehekäs tuoksu, kehaisi Heidi kiusoitellen.

   Veijon kasvot lehahtivat aivan helakanpunaisiksi. Hän oli yllättävän mielissään Heidin huomautuksesta.

 - Minun täytyi vaihtaa toiseen merkkiin, kun edellinen aiheutti yhä pahenevaa allergiaa. Saas nähdä, pärjäänkö tämänkään kanssa. Pikkuisen jo tuntuu kutinaa leuan alta.

 - Onko sitä pakko käyttää mitään partavettä? Miksi te sitä käytätte?

 - Kaikki muutkin käyttävät. Telkkari on täynnä mainoksia. Niinhän naisetkin ropsivat päälleen hajuvesiä ja muuta suitsuketta.

 - Ennen vanhaan ihmisten oli suorastaan pakko käyttää hajusteita, kun kehon hygienia oli aivan olematonta. Jo lähimmäistenkin vuoksi, mutta eihän nykyään luulisi sellaista ongelmaa olevankaan. Kenenkään ei tarvitse enää olla haisunäätä, selvitti Auli.

 - Jotkut sanovat, että on huono asia, että naisen oma tuoksu peitetään ja hävitetään keinotekoisesti. Onhan olemassa hyönteislajeja, joiden naaraat lähettävät niin voimakkaita sulotuoksuja kilometrien päähän, että koiraat ovat aivan pökertyä näistä kutsuista.

 - Minä en ainakaan halua lähetellä hajukutsuja kilometrien päähän, tokaisi Auli närkästyneenä. - Oma mies riittää ja hän on tavoitettavissa ilman hajupommejakin.

 - Minun koirallani on todella vakava ongelma. Sen hengitys on ruvennut haisemaan niin pahalle, etten voi enää pitää sitä yöllä sängyssäni. Täytyisiköhän se viedä eläinlääkäriin?

 - Etkö tiennyt, Maire, että koirillekin myydään jo hengitystä raikastavia pillereitä? Kysy kaupasta.

 - Ei se hyvältä tuoksuminenkaan kaikkiin pulmiin tehoa, valitteli Veijo. - Meille tuli ero Minnan kanssa vaikka kuinka suihkin deodorantteja ja muuta.

 - En tiennytkään, että olet ollut naimisissa, sanoi Meeri. - Oletteko jo kauan olleet erossa?

 - Kuusi vuotta. Ja kuusi vuotta ehdittiin olla naimisissa. Onneksi ei tullut lapsia.

 - Miten niin onneksi? Lapsethan ovat suuri rikkaus, moitiskeli Auli.

 - Ei se avioerolapsen elämä mitään herkkua ole. Tuskin Minna olisi minulle niitä muksuja enää vilauttanutkaan, kun hänellä oli sellainen syy lähtöönsä.

 - Mikä syy? Ei kai vaan viina tai väkivalta?

 - Ei veikkonen, olen lempeä kuin lammas, mutta Minnan mielestä tyhmä kuin pässi. Tai ainakin tylsä. Tylsä! Aviomiehenä ja luultavasti myös isänä.

 - Sekö oli ainoa syy? Etköhän nyt liioittele?

 - Pääasiallinen syy ainakin. Minna lähti toisen miehen matkaan, koska tämä ei ollut tylsä.

 - Entä jos hän oli allerginen sinun spermallesi? Sellaisestakin olen lukenut, mietiskeli Maire.

   Muut melkein nolostuivat, mutta Veijo ei loukkaantunut. Hänestä sellainen syy olisi ollut luonnollinen ja paljon helpompi kestää kuin se tylsyys.

   Meeri katseli epämääräistä ja alakuloista Veijoa ja tuumi itsekseen, että ehkä se Minna ei ollut niinkään väärässä. Sääli kuitenkin miestä. Herkkä ja arka, mutta miksei mies voisi olla sellainenkin?  

 - Minulla on sisar, jolla on ollut pissavika lapsuudesta asti, kertoi Maire. - Häneltä oli vähällä jäädä ylioppilaskirjoituksetkin suorittamatta, kun hän pelkäsi, että kesken kaiken tulee tarve vessaan.

 - Tuossa ei ole mitään järkeä, sillä totta kai jokainen saa käydä tarpeillaan, jos valvoja on mukana.

 - Juu mutta sisko ei kehdannut pyytää, kun olisi joutunut vaivaamaan opettajaa monta kertaa kaiken kansan nähden.

 - Niinpä niin, ja hermostuminen vain lisää virtsaneritystä. Löytyikö sisarellesi lopulta apua vaivaansa?

 - Ei mistään. Hän on yhä sen pelon vallassa. Ei uskalla matkustaa eikä käydä elokuvissa eikä juuri kylässäkään. Kotona vain mököttää ja vahtii tuntemuksiaan.

 - Eikö lääkkeistäkään ole ollut hyötyä?

 - Ei vaikka hän on juossut hintavilla erikoislääkäreilläkin. Vihdoin sitten arveltiin, että hän on allerginen omalle virtsalleen.

 - Voi naisparkaa. Enpä ole mokomaa kuullut. Tuholainen omassa ruumiissaan. Milläs sitä pakenet, säälitteli Veijo.

   Auli oli edelleen kiinnostunut näistä hajunpoistopuheista.

 - Minusta on hienoa, että oikein televisiossa esitellään aineita, joita voi ruiskuttaa sohviin ja muihin tekstiileihin, jos haluaa päästä eroon hajuista, esimerkiksi jos koira on ollut vierailulla.

 - Taikka epämiellyttävän anopin jättämiä, mutisi Veijo hieman katkerana. - Sauhusi kuin pahin korsteeni. Olin kuolla siihen katkuun, kun matami oli tullut piipahtamaan meille pariksi viikoksi.

 - Saahan sitä nykyään huoneistoon nautittaviakin tuoksuja, lohdutteli Heidi.

 - Niitä minä todella kannatan, kehuskeli Auli. - Miellyttäviä. Ruusun ja muitten kukkien. Ei kuitenkaan voikukan. Se on liian voimakas, ja lisäksi luonnonkukat eivät kestä sisällä. Haisevat ja roskaavat aivan mahdottomasti. Maljakkoakin on vaikea saada kiiltävän puhtaaksi sellaisten roskakukkien jälkeen.

 - Ai kristallimaljakoitako? Heidi kysyi pilkallisesti. - Luonnonkukat ne vasta lumoavia ovatkin. Koko luonto. Kun metsässä saa kietoa käsivartensa paksun tuoksuvan männyn ympärille, voi kysyä, mitä minulta enää puuttuu.

 - Ehkä mies? Korvikkeena luonto on tietysti paikallaan, mutta mikään ei korvaa lämmintä ja rakastavaa ihmissuhdetta. Jollei minulla olisi Seppoa ja tenavia, minua ei olisi tavallaan olemassakaan.

 - Kuinka sinä Meeri noin armotonta kieltä käytät? Eihän kaikilla ole sellaista mahdollisuutta. Mitä sinä tiedät muitten kohtaloista? Ovat yrittäneet aikansa ja luopuneet toivosta. Etsineet muita vastikkeita. On kai luonto parempi vaihtoehto kuin viina? Ihmettelen sinun yksiviivaisuuttasi.

   Veijo oli ihan kiihtynyt. Hän vilkuili alinomaa Heidiin päin ikään kuin olisi etsinyt tukea ja kannatusta häneltä. Meeri ei viitsinyt jatkaa, mutta jotenkin tuo Heidin ylikorostettu luonnonpalvonta kävi hänellä koteloon. Kelpaa sitä metsässä ravata, kun ei ole perhettä vaalittavana.

   Auli yhä vain jatkoi siitä tuoksusta:

 - Minulla on jatkuvasti vessassa ja komeroissa ja keittiössä ja joka paikassa niitä raikastuspakkauksia. Kieloa ja ruusua ja lavendelia. Ja sitä hienostunutta gardeniaa.

 - Minusta on ällöttävää, jos vessaan astuessaan vastaan tulvahtaa kokonaisen puutarhan tuoksu. Äitelää gardeniaa tai muuta, vastusti Meeri hieman käreällä äänellä. - Puhdasta voi olla ja raikasta, mutta luultavasti juuri se tavaton tuoksujen tupsutus aiheuttaa allergiaa. Pahempaa se on hengityselimille kuin pelkkä p:n haju.

   Meeri ei itsekään tiennyt, miksi hän oli tänään niin ärtyisellä tuulella. Koulussa oli ollut hankalaa erään uuden oppilaan kanssa, joka kokeili opettajansa kärsivällisyyttä ja sanoa möläytti, mitä sylki suuhun toi. Luokka nauraa kihersi ja odotti jännittyneenä Meerin palautetta. Kerran hän oli jo vähällä huutaa, että suu kiinni, mutta onneksi puri ajoissa huultaan. Ei alaikäisten kanssa kannata ryhtyä suun soittoon. Toiseksi siinä jää kumminkin.

   Kotona Seppo oli ensimmäistä kertaa suhtautunut nuivasti hänen kerhoon lähtöönsä. Hänellä olisi ollut tiedossa sählyotteluita kavereitten kanssa eikä niille sopinut muu kuin torstai. Oliko se loputon toisarvoisista asioista lätiseminen niin tärkeätä joka viikko? Kaksi kertaa kuussa muka riittää.

   Mitä Meeri siitä kostui? Eihän hän edes osannut selittää miehelleen, millaisia suuria oppeja ja ideoita hän oli sieltä torstai-illastaan saaliikseen saanut. Eikä vaimo ollut miehen mielestä yhtään sen jalommaksi muuttunut. Hukkaan menivät nekin höpinät elämän uudistumisesta. Ja niin edelleen.

   Meeri oikein ääneen huokaisi, kun häntä harmitti. Se ainutlaatuisen tärkeä perhe oli siis esteenä kaikelle omalle kehittymiselle. Ja niin kun hän oli siitä antoisasta äidin roolistaan täälläkin uhonnut. Turhaa puhetta. Moni muukin asia. Puhuu toista ja sisimmässään tuntee toista. Sitä kirottua epärehellisyyttä. jopa itseään kohtaan.

   Sekin ihmetytti, että miksi hän nykyään kimpaantui niin herkästi. Koska hän oli viimeksi ollut tällainen ärripurri?...Voi tietysti, Eevaa odottaessaan. Ei kai vain? Kuumeisesti hän laski ja ynnäsi päiviä ulkomuististaan. Ei kai?

                                            - - -

   Muut, paitsi Krisse, kuuluivat keskustelevan ihmisten välisistä kemioista. Oliko siinäkin haju mukana? Jutustelussa vilahtelivat pullantuoksuiset äidit sekä joulukuusen unohtumaton tuoksu ja tunnelma. Miehekäs piipun aromi isoisässä ja tärkätyn esiliinan tuoksu ja kahina isoäidissä. Menestyvän suurliikemiehen kalliin sikarin lemu. Kissan pissat ja vanhan jauholaarin jännittävä tuoksu hämyisässä aitassa.

   Veijo kertoi haikeana jostakin surkeasti epäonnistuneesta kosintayrityksestään.

 - Ennen Minnaa olin kovasti tykästynyt yhteen Vaulaan. Siitähän ei tullut mitään, koska aloin heti aivastella ja pärskiä, kun yritin häntä noin niin kuin lähemmin...

 - Miksi aivastelit? keskeytti Auli, joka kai pelkäsi, että pian seuraisi yksityiskohtaisempia kuvauksia esileikeistä.

 - Vaula tuoksui aivan ihanalta, mutta se johtui jostakin hienosta puuterista ja sitä kun minä en taas kestänyt yhtään.

 - Etkö pyytänyt tyttöä luopumaan puuterinkäytöstä?

 - Pyysin, mutta ei hän suostunut. Hän ei siis rakastanut minua kylliksi, huokaili mies alistuneesti.

 - Liiallinen puuterikerros tai meikki tukkii ihohuokoset, touhusi Maire. - Jo äitini varoitti minua niiden käytöstä.

 - Niinhän sen pitääkin peittää rosoisuudet, jotta ei näyttäisi kovin rokonarpiselta.

 - Joo joo, mutta sitä on turhaa aloittaa liian nuorena, kun hipiä on vielä muutenkin sileä. Enemmän haittaa kuin hyötyä, menosi Maire, jonka omat kasvot muistuttivat vahakabinetin nukkea. Tasaista, kiiltävää ja jotenkin elotonta.

 - On totta, että joillakin naisilla on niin paksu pakkeli naamassa, että hymyileminenkin tuottaa vaikeuksia, arvosteli Auli. - Laasti halkeilee kuin savimaa kuivuuden jälkeen.

 - Meikki on tehtävä huolella ja taiten. Sen pitää näyttää luonnolliselta.

 - Mitä hyötyä koko puuhasta silloin on? vastusteli Auli. - Siihen menee vain tuhottomasti aikaa. Meillä oli kerran vieraana noin nelikymppinen nainen USA:sta. Hänen ehostustouhunsa kestivät tasan kolme tuntia aamusella ja varustuksen purkaminen lähes saman verran illalla. Mihinkään sitä ei voinut viedä, kun taas alkoi se töhriminen. Suurimman ajan kauniista juhannusviikosta se rouva istua nyhjötti huoneessaan peilin edessä.

 - Kauneuden vuoksi kannattaa tehdä mitä vaan, puolusteli Heidi hieman vaisusti.

 - Ja pyh, minun mielestäni se nainen ei siitä taiteilustaan ainakaan paremmaksi muuttunut.

 - Eläin haistaa pelon, puuttui puheeseen Maire. - Bellasta tulee kummallisen röyhkeä ja huonosti käyttäytyvä, kun eräät tuttavani tulevat meille kylään. Vaimo pelkää koiria. Loukkaannuin syvästi, kun hän väitti, että lemmikkini on luonnevikainen.

 - Voivat ne hajut ihmistenkin asennoitumista ja käytöstä ohjailla, kertoi Krisse. - Eräs intohimoinen tasa-arvon kannattaja vältti matkustamasta edes lyhyttäkään väliä julkisilla kulkuneuvoilla ja arvatkaapas mistä syystä. Juuri siksi, että hän ei kestänyt istua tavallisen suomalaisen miehen vieressä, joka mahdollisesti lemahti hielle, vanhalle viinalle tai tunkkaisille vaatteille.

 - Ihanteet voivat olla vaikka kuinka korkeat, mutta käytäntö ja suvaitsevaisuuden toteutus ovatkin sitten eri asia, huomautti Veijo.

   Meeri avasi suuren käsilaukkunsa, otti esille hiukan pehmentyneen paperinenäliinan ja niistää turisutti nenäänsä kuuluvasti. Töräytti oikein mielenosoituksellisesti. Muut kääntyivät katsomaan. Sitten he  vilkaisivat kelloa ja loppuhälinä alkoi. Krisse kiitteli hiljaisella äänellä ja luultavasti samoilla sanoilla kuin tavallista.

                                            - - -

   Aulin seuraan Meeri taas lyöttäytyi. Mikäs muukaan auttoi, kun tämä asui samalla suunnalla ja selvästi oli halukas rupattelemaan hänen kanssaan vielä kotimatkallakin. Veijo seurasi Heidiä ja Mairea kuin vihikoira. Hän ei muuten koskaan kävellyt kenenkään rinnalla, vaan seurasi nöyrästi vähintään metrin verran jäljessä kuin prinssipuoliso. Ei sillä keinoin naista pyydystetä, tuumi Meeri.

   Pete ei ollut päässyt kerhoon, koska valmistautui kokeisiin ja pohti kai sitä kahvikuppineuroosiaan. Häntä melkein kaipasi. Oli ainakin jotakin nuorempaa ja nätimpää katseltavaa. Meeri arveli olevansa toiseksi nuorin koko ryhmässä.

   Aulilla oli kokonainen huolten harso kasvoillaan. Hänellä oli vielä tapana voimakkaasti rypistellä otsaansa. Nosti kolme tai neljä poimua näkösälle joka käänteessä. Syventeli nenän pielessä olevia juonteita. Naururyppyjä ei ollut päässyt syntymään. Liian vähän hymyä ja huvia. Vaikutti katkeralta ja kireältä. Kaikesta löytyi jotakin arvosteltavaa ja nypittävää. Etukäteen jo tiesi, että kotimatka oli yhtä ruikutusta ja moitetta.

   Meerin mieleen muistui eräs tapaus kouluajoilta. Ala-asteen opettaja oli ollut aivan hurmaava ja ystävällinen nuori rouva. Aina niin nätisti puettukin. Eräänä aamuna hän oli ehdottanut luokalle jotakin, ehkä tavaamista tai muuta, mutta se ei ollut miellyttänyt Meeriä, vaan hän oli otsan rypistelyllä osoittanut haluttomuuttaan.

   Silloin opettaja oli tullut hänen luokseen, kumartunut kuiskaamaan jotakin oppilaansa korvaan. Lähtemättömästi olivat sanat ja opetus jääneet tytön mieleen. Opettaja oli varoittanut: ”Kuule Meeri, älä rypistele otsaasi, siitä voi tulla pysyviä kurttuja.”

   Kun rakastettu ja ihailtu opettaja neuvoi tuollaisen asian aivan henkilökohtaisesti, se oli tehonnut. Sen jälkeen Meeri ei ollut enää koskaan rypistellyt kasvojaan. Hän oli oikein peilin edessä harjoitellut ja tarkkaillut ilmeitään. Silti hän ei ollut mikään ilmeetön olento. Tiedä häntä mistä johtui, mutta Meerillä oli ikäisekseen harvinaisen sileä iho. Jos se nyt oli niin tärkeätä.

   Auli alkoi harmistuneena paasata huomioitaan Krissestä. Taas se nainen oli jäänyt viimeisenä seisomaan pöytänsä ääreen nenä papereissa. Vieläkään Meerille ei ollut ilmaantunut tilaisuutta jututtaa tätä kahden kesken. Auli päivitteli:

 - Ei siitä Kristiinasta vain saa selvää. En eläissäni ole tavannut puheenjohtajaa, joka ei puhu. Ei yhteenvetoa, ei paljon muutakaan. Muovinen mallinukke voisi seistä nurkassa keskustelua ohjailemassa. Tai patsas.

 - Käyttäähän hän joitakin repliikkipuheenvuoroja. Olen huomannut, että hän joskus kysymyksillään ohjailee juttujamme.

 - Saattaa olla. On vain niin hiljukainen, ettei sanoista saa selvää. Ei vähääkään pontevuutta eikä intoa. Sinä Meeri olisit paljon parempi vetäjänä.

 - Noo, opettajat ovat yleensä tomerampia. On pakko että selviää.

 - Siispä Maire ei ole siinä virassa pärjännytkään. Sekava ja kummallinen. Ei pysy asiassa. Eikä kuuntele muita. Elää omassa utumaailmassaan.

   Meeri yritti vielä puolustella Kristiinaa:

 - Jakaahan hän niitä monisteita ja purkaa paperille puheitamme siitä nauhurista. Siinä on kova työ.

 - Onko sellainen edes sallittuakaan? Emmehän ollenkaan tiedä, missä hän niitä tietoja käyttää. Esittää mielipiteitämme jollekin muulle ryhmälle, vaikka kaiken piti olla niin hienotunteista ja luottamuksellista.

 - Kuka siitä nyt toisella paikkakunnalla arvaisi, että juuri me olemme kysymyksessä? Pelkkiä etunimiä.

 - Ei ollenkaan pelkkiä. Sukunimemme ovat tulleet esille vaikka kuinka monta kertaa, samoin kuin tarkat kuvaukset työstämme ja asuinpaikastamme. Jos joku haluaisi ottaa lähemmin selvää, se olisi varsin mahdollista.

 - Emme kai me nyt niin kiinnostavia ole. Kuka välittäisi nähdä sellaista vaivaa?

 - Lehdistö ja TV. Varsinkin juorulehdet. Minun mieheni on julkisuuden henkilö. Parlamentin jäsen. Ollut jo parikymmentä vuotta. Sellaista juuri jahdataan.

 - Tietenkin, mutta eihän miehesi ole käynyt meidän piirissämme eikä lausunut mitään mielipiteitä.

 - Ei muuta kuin päästänyt aviopuolisonsa osallistumaan johonkin höyrähtäneitten kokoukseen. Joskus kymmenen vuotta sitten meillä oli todellinen kauhukokemus, kun Kallen väitettiin seksuaalisesti ahdistelleen erästä toimistonsa työntekijää.

 - Kauheata. Miten siinä kävi?

 - Vältyimme juuri ja juuri julkisuudelta. Kai toimittajatkin lopulta uskoivat, ettei Kalle välitä lähennellä muuta kuin jääkaappia.

 - Yritin etsiä Krissen numeroa ja osoitetta puhelinluettelosta, aloitti Meeri taas tästä molempia kiinnostavasta aiheesta. - Sitten kysyin tiedustelusta. Salainen numero. Täytyisi penkoa osoitetoimistosta. Sinultahan se käyttää, kun olet siellä töissä.

 - Olen jo tarkistanut, mutta voitko kuvitella, naista ei löydy mistään rekisteristä.

 - Eihän sellainen voi olla mahdollista Suomen maassa. Luulen, että jopa kissatkin on merkitty joihinkin kirjoihin ja kansiin.

 - Hirvittävän epäilyttävää. Luvaton maahanmuuttaja. Olisiko vaikka etsintäkuulutettu rikollinen? Ainakin vakooja.

 - Hän on niin miellyttävä.

 - Se ei vielä todista mitään. Onhan sitä olemassa niitä lapsenkasvomurhaajiakin.

 - Hui Auli, älä nyt sentään pelottele minua. Ei sen niin vakavaa ja vaarallista tarvitse olla. Silti ihmettelen, miksi hänellä on salainen numero? Sekin vaikuttaa hämäräperäiseltä. Pakenee jotakin. Mihin kumman yhdistykseen hän oikein kuuluu? Kun ei vain olisi jokin kammottava lahko?

 - Kurssimaksukin on niin pieni. Jospa se vain toimii syöttinä herkkäuskoisille. Hänellä saattaa olla sitoutuneita pikkuryhmiä ympäri Suomea. Tai jos hän havittelee suurta lahjoitusta tai testamenttia. Kun ei vain surmaa meitä kaikkia, kun on sitä ennen vaatinut nimiämme johonkin hämäräperäiseen paperiin.

 - Voi Auli, on sinulla mielikuvitusta. Ei meidän nimiämme ole kuin osallistumislistassa. Ei kai niitä voi siitä mihinkään vekseliin tai luovutuspaperiin siirtää.

 - Sanopas se. Täytyy kysyä mieheltäni Kallelta.

 - Miksi sitten käyt tässä piirissä, kun Krisse on sinulle niin vastenmielinen?

 - En tiedä itsekään. Ei minulla ole muitakaan yhteyksiä. Lapset asuvat kaukana ja vierailevat meillä ani harvoin. Mies aina matkoilla tai työssä.

 - Entä työtoverisi?

 - Melkoisia törppöjä kaikki tyynni. Yritän pian päästä varhaiseläkkeelle. Taitaa onnistua. Miehen kautta on suhteita lääkäreihin ja joka puolelle. Olihan minulla se vakava sairauskin.

 - Selvisit siitä sentään.

 - Tällä erää, mutta koskaan ei voi tietää, milloin se uusiintuu ja missä. Ei mitään oikeata elämää. Pelkkää pelkoa ja odotusta.

   Meeri aikoi kysyä, että mitä se oikea elämä sitten on, mutta he saapuivatkin jo Aulin kotiovelle. Pienoiskerrostalo. Kallis. Mahtavat näkymät järvelle ja puistoon. Auli pyysi häntä sisälle, ihan vain vähäksi aikaa, jotta hän näyttäisi, kuinka hieno näköala heiltä oli. Meeri epäröi, mutta muistaessaan Sepon sählyinnot, hän päätti vielä vähän jatkaa iltalomaansa ja suostui kutsuun.

                                            - - -

    Asunto oli kolmannessa kerroksessa. Päädyssä. Samassa kerroksessa oli vain pari muuta nimeä. Tunnettuja siinä kaupungissa. Suuria huoneistoja. Aulin kotioven edessä oli pehmeä vihreä matto, jossa luki ”Tervetuloa”. Sievästi maton päälle oli asetettu miehen suuret mustat talvikengät. Siistit ja puhtaat. Silti jätetty yksinäisyyteen oven ulkopuolelle. Kenkien kärjet olivat kääntyneet hieman sisäänpäin, aivan kuin ujostellen isäntäänsä.

   Auli avasi ovea sen verran, että he mahtuivat sisälle. Suuri aula ja vielä suurempi olohuone avautuivat Meerin eteen. Kaikki niin kiiltävän puhdasta, ettei sinne enää siistitkään miesten kengät olisi sopineet.

   Rouva V. alkoi kiireesti riisua saappaitaan pois jo kynnyksellä. Meeri noudatti esimerkkiä. Niinpä emäntä ja vieras pökkivät vähän aikaa toisiaan. Viimein Meerinkin kuluneille ja linttaan astutuille jalkineille löytyi sija putipuhtaan muovimatonpalasen päältä.

 . Huoneisto oli tulvillaan kalliita ja hienoja tavaroita. Antiikkihuonekaluja. Suurinta huomiota herätti parkettilattia. Ei vain puhdas ja kiiltävä, vaan vielä lakattu ja kiiltävä. Kuvansa siinä olisi voinut nähdä. Näytti liukkaalta kuin luistinrata. Meeri tassutti sukkasillaan varovaisesti lattiapinnan poikki seuraavalle persialaismatolle.    

 - Tämä on vähän liukas, joten ole varovainen. Kalle se on täällä kontallaan vähän päästä, vaikka ei olisi maistanut pisaraakaan väkevämpiä. Sillä välin kun oli sairaalassa Kalle oli kompuroinut oikein pahemman kerran. Kävi melkoinen haaveri.

 - Toivottavasti ei mitään vakavampaa.

 - Ei onneksi, jalka vain hiukan murtui.

 - Voi kuinka ikävää. Paraniko se pian?

 - Korjaantui kun huolella liimasin ja teippasin. Ei sitä enää juuri huomaa.

   Meeri mietti vähän aikaa ennen kuin kysäisi:

 - Onko sinussa jopa sairaanhoitajan vikaa? Eikö miestäsi edes tarvinnut viedä sairaalaan paikattavaksi?

 - Oi, ei toki, ei sen Kallen koipi mihinkään murtunut, vaan parhaan ja arvokkaimman antiikkituolimme jalka, kun se kömyrä iski siihen ukkovarpaansa tasapainoa hamuillessaan.

 - Kaunishan tämä lattia on ja kaikki niin puhdasta ja uutta.

 - Näin on. Meillä oli täysremontti kolme vuotta sitten. Nyt on kaapiston oviin tullut pari raapaletta, kun miniät sohlasivat  keittopuuhissaan. Täytyy uusia koko keittiö tänä kesänä.

   Meeri katseli ja ihasteli. Oikea laboratoriotunnelma. Tuskin uskalsi hengittää. Auli tuntui olevan omassa elementissään.

 - Et usko, kuinka kaikki pääsi rappeutumaan sillä välin kun olin sairaalassa. Kalle yritti elellä siististi, mutta eihän ne miehet osaa.  

 - Miksi hän ei palkannut siivoojaa? Tai ehkä teillä onkin?

 - Ei puhettakaan mistään vieraasta tohelosta kromeloimassa täällä. Ainakin sitä täytyisi vahtia koko ajan. Kääntyessään ne jo pudottavat jonkin esineen kuin koira hännällään. Itse minä siivoan. Huone kerrallaan. Siinä riittää puuhaa, kun on näitä neliöitä.      

 - Eikö sinua väsytä? Varsinkin kun sairastelit.

 - Ei se auta. On vain kestettävä. Ennen, kun lapset olivat kotona, saatoin imuroida kolmekin kertaa päivässä. Tytär, kaksi poikaa ja vielä kaverit kaiken kukkuraksi. Lisäksi se työ. Silloin olin uupua. Kallesta ei ole apua. Se pakenee mökille, vaikka olisi vapaatakin.

 - Missä teillä on mökki?

 - Viidenkymmenen kilometrin päässä Kaunislammen rannalla. Musta, mutainen haiseva lätäkkö, mutta Kallelle kaikki kaikessa. En käy siellä juuri koskaan. En jaksa siivota sitä sotkua. Säilykepurkkeja, makkarankuoria ja muuta roskaa kainaloihin asti. Se on Kallen oma myyränpesä. Elelköön siellä miten mielii, mutta täällä ei sotke. Ei totisesti.

 - Kyllä minun nyt täytyy lähteä, etteivät Seppo ja lapset hermostu. Kiitokset ihanan kotisi esittelystä.

   Auli melkein hymyili. Katkerat juonteet väreilivät kasvoilla.

 - Onhan se kaunista, mutta työtä siitä on. Sen saat uskoa.

   Meeri luiskahti ulos ovesta, tallasi Kallen talvikengille. Melkein pyysi anteeksi kansanedustajalta. Oliko mies ollenkaan kotosalla? Ehkä oli jo nukkumassa tai sitten mökillään.

   Kadulla Meeri vasta vapautui jännityksestä. Hienon lattian ja kalliitten tavaroitten varomisesta. Pitäisiköhän hänen kutsua Auli vastavierailulle? Ei ikinä. Vaikka hän siivoaisi kokonaisen kuukauden yhteen menoon, hän ei saisi huusholliaan läheskään esittelykelpoiseen kuntoon Auli-rouvan visiittiä varten. Meeri saattoi kuvitella, miten naisen pienet pistävät silmät havaitsisivat jokaisen pölyhiukkasen ja naarmun. Jopa hiuksen kuluneelta sohvalta. Voi Kalle-parkaa.

                                            - - -

 - Hei Meeri, tulithan sinä vihdoin ja viimein.

 - Hui, kuka siinä? Ai sinä Maire? Aivan säikähdin. Oletko odotellut minua?

 - Seurasin sinua. mutta arvasin, ettet viivy kauan Aulin luona. Minulla on sinulle eräs pyyntö.

 - Sano vain. Mikä se on?

 - Voi kun minä toivoisin, että lähtisit minun kanssani Emilin luokse. Heidi ei voinut tulla, kun hänelle tuli veljen perhe etelästä kylään. Kyllä Heidi siitä minulle jo aikaisemmin mainitsikin, mutta minä olin sen vallan unohtanut.

 - Emilin luokse? kysyi Meri hieman viivytellen. - Mutta miehesihän on kuol...

 - Ei kuollut. Minä uskon vahvasti, että hän elää siellä toisella puolella.

 - Mutta emmehän me mitenkään...

 - Tarkoitinkin, että lähtisit kanssani hänen haudalleen. En uskalla mennä yksin, kun on jo niin myöhäkin.

 - Niin myöhähän nyt on, mutisi Meeri ja vilkaisi kelloaan. - Etkö millään voisi mennä sinne huomenna? Ja päiväsaikaan. Jos sovitaan  vaikka kolmen jälkeen, voin aivan hyvin tulla seuraksesi.  

 - En minä voi. Se on liian myöhäistä. Tänään on kulunut tasan neljä vuotta Emilin muutosta, sinne taivaan kotiin. En voi tuottaa hänelle pettymystä.

 - Voi Maire pieni, huokaisi Meeri kuin lapselle. - Ethän voi olla tosissasi. Ei Emil varmaankaan pane sitä pahakseen, vaikka vierailetkin hänen luonaan vasta huomenna. Yksi päivä sinne...

 - Tahdon olla tässä asiassa tiukkana ja ihan ehdoton, anteeksi vain. Onhan se kiusallista vaivata sinua näin myöhään.

 - Noo, voisinhan soittaa kotiin ja ilmoittaa, että myöhästyn vielä vähän lisää. Nämä siunatut kännykät.

   Meeri näppäili kotinsa numeron ja Sepon uninen ja kieltämättä varsin äreä ääni vastasi.

 - Mitä sinä nyt? Sain juuri lapset sänkyyn. Nyt ne taas riehaantuvat. Mitä sulla on asiaa?

 - Hei vain, rakas mieheni. Valitettavasti minun on ilmoitettava, että tässä menee vielä noin tunti, mutta jos ipanat jo ovat nukkumassa, se ei sinua haittaa jos tulenkin vasta myöhemmin vai?

 - Mikä siellä nyt niin viivyttää?

 - Selitän sitten kotona. Eräs kerhomme jäsen tarvitsee hiukan apua.

 - Humalassako hän on? Nainen vai mies?

 - Nainen tietenkin. Älä nyt höperrä tyhjää. Heippa.

   Maire seurasi kärsimättömänä keskustelua, ja sitten he lähtivät kiireen vilkkaa hipsimään kohti kolmatta hautausmaata. Silloin vasta Meerikin tajusi, ettei hän koskaan ennen ollut käynyt näin myöhäisinä iltatunteina missään kalmistossa. Hän alkoi harmitella:

 - Olisi pitänyt pyytää Veijoa mukaan, mutta en kehtaa soittaa hänelle, etten vaan häiritse, jos hän on juuri saanut unen päästä kiinni. Olisi tietenkin mukavampaa, jos meillä olisi mies matkassa.

 - Sinä olet niin turvallinen Meeri. Minua todella hirveästi pelottaa, kun siellä on niin rauhatonta.

   Meerikin ihan säikähti:

 - Rauhatonta? Sepon isä on haudattu sinne, mutta en minä koskaan ole kuullut mistään häiriöstä siellä päin. Ei ole ollut hautakivien kaatajia eikä muutakaan leposijojen häpäisemistä.

 - Eiväthän minua elävät ihmiset pelotakaan, vaan kun ne vainajat ovat niin levottomia. Räyhäävät ja riitelevät.

 - Kuinka ihmeessä voit uskoa tuollaiseen puppuun? Aikuinen koulutettu nainen. Lakkaa heti puhumasta tuollaista soopaa taikka en lähde sinne ollenkaan.

 - Älä nyt suutu Meeri. Minä olen niin herkkä, että aistin viestejä toisestakin maailmasta.

   Meeri tunsi, miten kylmät väreet juoksivat pitkin selkäpiitä. Kun kehtaisi, kieltäytyisi koko hommasta. Toivottavasti siellä on muitakin omaisia. Kellohan on vasta puoli kymmenen.  

   Naiset jatkoivat matkaansa melkein juoksujalkaa. Sataa tihutti ja tuuli puisteli alakuloisia, vielä talvihorroksessaan uinailevia puita ja pensaita, kun he saapuivat hautuumaan portille.

   Maire kertoi miehestään ja avioliitostaan, joka oli ollut ylen onnellinen. He olivat ehtineet olla yhdessä melkein yhdeksän vuotta. Kaikki tuntui nyt kuin unelta. Oliko sitä ollut olemassakaan muussa kuin hänen mielikuvituksessaan?

   Meeri vilkaisi Mairea eikä olisi yhtään ihmetellyt, vaikka Emil osoittautuisi pelkäksi haavekuvaksi. Semmoisen haudalle tässä nyt paineltiin, ja Seppo ärhentelee kotona. Oikein kiukutti.

 - Oliko Emil ollut aikaisemmin naimisissa?

 - Oli toki. Hänen vaimonsa oli kuollut jo aikoja sitten. Heillä oli kolme lasta, nyt jo aikuisia. Tytär on pari vuotta minua vanhempi.

 - Tosi nuori äitipuoli. Miten Emilin lapset suhtautuivat avioliittoonne?

 - Oikein hyvin. Luulen, että he kaikki ovat perineet isänsä suvaitsevaisen ja ymmärtäväisen luonteen. Pidämme yhä yhteyttä ja usein vietän juhlapyhiä ja muita merkkipäiviä heidän luonaan. Olen niin kiitollinen heistä. Lapsenlapsetkin tuntuvat ihan omilta. Vien heitä joskus sirkukseen tai hampurilaispaikkoihin.

   Meerin oli pakko tunnustaa, että hän ei ikipäivänä antaisi muksujaan Mairen hoiviin. Hukkaisi vielä nekin.

 - Miten te tutustuitte?

 - Kävimme samassa työväenopiston piirissä. Huomasimme  heti, että olimme sukulaissieluja. Luultavasti aviopari tai sisaruksia jo edellisessä elämässä. Tai Emil oli ennemminkin ollut minun isäni. Niin kuvittelin, koska kaipasin kovasti omaa isääni. Hän kuoli kun olin vasta alaluokilla. Hän piti minusta ja hyväksyi minut tällaisena.

 - Oliko se...hm...vain tuollainen toveruussuhde vai oliko siinä...hm...myös jotakin seksuaalista?

 - Voi, se oli aivan hurja seksisuhde. Olimme sulaa siitä tulesta ja intohimosta. Hän oli todella mies minun makuuni. Emilkin sanoi olevansa tavattoman onnellinen seurassani. Hänellä oli kokemusta ja...keinoja tehdä minut autuaaksi. Siinä ei ikäero haitannut.

                                            - - -

   Meeri tuli aivan kateelliseksi kuunnellessaan tuota vuodatusta ja seksielämän ylistystä. Kunpa Seppokin välillä viitsisi keksiä jotakin vaihtelua. Mutta ei. Jäykkä mikä jäykkä. Vai oliko hänessä itsessä vika, kun oli aina niin kädet täynnä muuta puuhaa.

  - Voi kun saisin hänet takaisin edes viideksi minuutiksi, niin pystyisin kertomaan hänelle, kuinka syvästi häntä rakastan ja kaipaan.

 - Ehkä Emil tietääkin sen siellä toisella puolella.

 - Ei se riitä minulle. Sen tähden käyn niitten meedioittenkin puheilla. Jos edes viideksi minuutiksi.

 - Jospa se ei ole sallittuakaan. Sanotaanhan, että vainajien henkien täytyy antaa olla rauhassa.

 - Sitä en usko. Emil ei koskaan kyllästynyt minun seuraani. Hän ikävöi minua jo eläessäänkin ja hakeutui jatkuvasti luokseni. Kun käväisin vain kaupungilla asioilla, hän jo lempeästi puheli minulle lähtiessäni: ”Älä viivy kauan, rakkaani. Minulla on parempi olo kun olet kotona.”

 - Nyt hänellä on varmasti hyvä olla. Luulisi hänen toivovan, että jatkat omaa elämääsi tästä murheestasi huolimatta.

 - Sitten kun olen saanut tavata häntä, toisti Maire itsepintaisesti kuin Janne, joka halusi yhä vain lisää karkkia.

 - Olen varma, että ehdit noinkin pitkän avioliittonne aikana monta kertaa saada hänet vakuuttuneeksi rakkaudestasi. Totta kai tulit puhuneeksi siitä.

 - En tarpeeksi usein. Olin aika nuori ja lapsellinen, kun avioiduimme. Itsekeskeinen ja kiukuttelin tämän tästä kuin pahainen kakara. Uhmaikäinen ja murrosikäinen samalla kertaa.

 - Miten miehesi suhtautui noihin elkeisiin?

 - Ihanasti, kuten kaikkeen. Hymyili vain ja lohdutteli ja rauhoitteli minua. Suukotteli ja sai minut nauramaan. Mutta sitten olin taas kuin vihulainen. En käsitä, mikä minua riivasi.

 - Lapsillahan on tapana koetella vanhempiensa ja opettajiensa kärsivällisyyttä. Ehkä kokeilit Emiliä. Halusit tulla vakuuttuneeksi hänen lämpimistä tunteistaan.

 - Tiedostin sen kyllä itsekin. Kehtaanko kertoakaan sinulle erästä asiaa, minkä toistuvasti koin rakastelumme aikana?

 - Kerro toki, jos se sinua helpottaa.

 - No, kun Emil hyväili minua ja teki sitä muutakin, minulla oli sellainen tunne, että olen hoitopöydällä oleva pieni vauva, jonka vaippoja isä vaihtaa kuiviin. Tuli niin rauhallinen ja turvallinen olo.

 - Mitä Emil sanoi tuosta tunteestasi?

 - En koskaan kertonut siitä, koska pelkäsin, että hän olisi siitä jotenkin loukkaantunut. Olinhan niin paljon nuorempi. En halunnut hänen mieltävän minua tyttäriinsä, joihin hänellä oli todella lämmin ja läheinen suhde. Halasivat ja suutelivatkin.

 - Siinä asiassa olit minun mielestäni erittäin hienotunteinen, vaikka kertomasi perusteella uskoisin, että Emil olisi ymmärtänyt tuonkin tuntemuksesi ja suorastaan iloinnut, että hän tavallaan saattoi täyttää sinulle puuttuvan isänkin paikan.

   Meeri ja Maire seisoivat Emilin haudan äärellä. Hillitty tumma kivi, jossa kultakirjaimin luki nimiä ja aikoja. Jäkälä- ja havuseppeleitä. Muutama kuihtunut irtokukka, jotka Maire siivosi pois. Loppuun palanut kynttilä. Mustat, kosteudesta kiiltelevät oksat huokailivat ympärillä. Meeriä ei yhtään pelottanut. Hyvän ihmisen haudalla.

   Mairella oli tuomisina pieni paketti. Meeri oli jo ehtinyt hiukan ihmetellä sen mitättömyyttä. Mitä siinä mahtoi olla?

   Leski avasi pakkauksen ja otti esille pienen pienoisen ruukun, jossa oli olemattoman pieni sininen kukka. Elävä kukka. Sehän paleltuisi aamuun mennessä. Sitä Maire ei kai ollut ottanut huomioon. Hän asetteli lahjansa hellästi hautakiven viereen. Silitteli sitä ja kiveä.

 - Olen itkenyt niin paljon, etten jaksa enää. Siitä ei tulisi mitään loppua jos aloittaisin. Sen tähden en uskalla päästää kyyneleitäni valloilleen.

 - Niin kaunis pieni..., Meeri empi harmitellen suulauttaan. - Niin kaunis ja siro kukka.

 - Sen pitääkin olla pieni. Se muodostaa jonkinlaisen vastakohdan valtavan suurelle rakkaudellemme. Korostaa sitä. Tiedätkö, millaisia lahjoja tuo erittäin varakas mies minulle toi?

 - Jotakin pientä.

 - Juuri niin, esimerkiksi vain pienen pastillirasian taikka pikkuruisen vanamonkukan, niin hennon ja hauraan, että hänen suurissa sormissaan se näytti vain pelkältä hengeltä ja toisesta maailmasta tänne eksyneeltä.

 - Kuinka kauniisti sinä puhut Maire. Minulle tulee ihan kyyneleet silmiin. Voi kun voisin auttaa sinua. Voi kun jaksaisit uskoa, että miehelläsi on hyvä olla ja että hän tietää kuinka paljon häntä rakastit ja yhä rakastat.

   Meeri syleili Mairea lämpimästi.

   Naiset seisoivat edelleen haudan luona. Tihkusade oli lakannut. Tähtiä ja kuun sirppi ilmestyi tummalle taivaalle.

 - Jaksatko vielä kertoa, miten Emil kuo...nukkui pois?

 - Oli tällainen kevättalven yö. Täysikuu. Minulla on aina ollut kauhean vaikeata saada unta sellaiseen aikaan. Olen kai jonkinlainen kuuhullu. Olin ottanut unilääkettä ja aika runsaastikin, joten en kuullut, oliko Emil pyytänyt apua. En myöskään huomannut, että hän olisi liikahdellut levottomasti.

 - Koska heräsit?

 - Vasta aamuyöstä. Totesin, että Emil nukkui. Hyvin rauhallisesti, niin kuin hänellä oli tapana. Hänen saksalainen äitinsä oli käyttänyt sellaista sanontaa, että hyvä omatunto on paras päänalunen.

   Maire kertoi, että hän oli ollut vähällä seota huomatessaan mitä oli tapahtunut. Hän oli ensin väkipakolla yrittänyt ravistella miestään hereille. Oli koettanut elvyttää suusta suuhun-menetelmällä. Oli vihdoin suorastaan runnonut miehen rintaa yrittäessään saada sydäntä toimimaan. Hän oli nähnyt niin tehtävän telkkarissa.

   Hän oli ollut täysin hysteerisessä tilassa. Sitten hän soitti ambulanssin. Numeroakaan hän ei ollut hevin löytänyt siinä kaaoksessa.

   Kaikista näistä töppäyksistään Maire syytti raskaasti itseään. Oliko hän itse aiheuttanut miehensä kuoleman?

 - Mitä lääkärit sanoivat, kysyi Meeri.

 - He lohduttivat minua, ettei asialle olisi voitu enää tehdä mitään. Emil oli lähtenyt jo yöllä. Vaikka lääkäri olisi heti kutsuttu paikalle, se olisi ollut turhaa.

 - Tuohan auttoi sinua varmasti paljon surussasi.

 - En itse asiassa uskonut heitä, koska luulin, että Emil sittenkin oli vielä elossa, kun häntä lähdettiin viemään sairasautoon. Ehkä käteni vapisivat niin kovasti, että olin tuntevinani hänen sydämensä  sykkivän. Sen suuren ja lämpimän ja rakastavan.

 - Noin on varmaankin tapahtunut tavattoman monelle omaiselle. Ei sinun kannata siitä syyllisyyttä kantaa.

 - En minä sitä enää niin paljon surekaan, mutta se kiukuttelu. En koskaan anna itselleni anteeksi oikutteluani. Ruokaakaan en osannut laittaa. Panin marjakeittoon suolaa sokerin asemesta.

 - Arvaapas mitä minä tuumin tapauksesta. Emil oli niin suuri ja kehittynyt luonne, että hän itse asiassa halusi ottaa vastaan haasteita. Oppia sietämään ja hyväksymään toisten heikkouksia ja mokia. Halusi taistella, jotta kehittyisi yhä vain paremmaksi ihmisenä ja lähimmäistensä palvelijana.

 - Ettäkö hän olisi nauttinut minun typerästä käyttäytymisestäni?

 - Ei nyt ihan niinkään, mutta jos hän olisi halunnut rinnalleen tasaisen ja yksitoikkoisen naisen, hän olisi voinut mennä naimisiin jonkun vakaan ja hurskaan kirkkoherran lesken kanssa. Hyvän kokin ja tapoihinsa pinttyneen. Suolat olisivat kyllä olleet keitoksissa paikallaan, mutta entä elämän suola? Yhdessä kasvaminen ja uuden opettelu?

 - Emil kyllä joskus myönsikin, että hän aivan elpyy ja virkistyy, kun joutuu ihmettelemään minun kotkotuksiani, muisteli Maire hieman epävarmana. - Iloiselta ja tyytyväiseltä hän aina vaikutti.

 - Eikös vaan. Jos hän jo eläessään ymmärsi sinua ja vaikeuksiasi, hän ymmärtää niitä vieläkin paremmin nykyisestä perspektiivistä katsoessaan. Ole aivan huoleti. Rakkaus ei koskaan häviä.

   Meeriä melkein hävetti, että häntä nyt pidetään kovin uskovaisena, mutta nuo sanat vain putkahtivat jostakin hänen mieleensä. Hiljakseen he lähtivät palaamaan keskikaupungille. Meerin kotiovella he taas syleilivät toisiaan ja Maire sanoi kyyneleet silmissä:

 - Kiitos Meeri, kauheasti kiitoksia sinulle. Arvasin, että ymmärtäisit minua. Tiedätkö, että minulla on ollut sellainen tunne, että Emil on lähettänyt Kristiinan luokseni lohduttamaan minua. Ja nyt sinäkin olet näin paljon helpottanut oloani.

 - Kiitokset vain itsellesi.

 - Arvaas miksi tulin siihen keskustelupiiriin. Huomasin ilmoituksesta, että Krissen etukirjaimet ovat KS, ja Emilin puolestaan EK.

 - Niin, entä sitten? Mitä niillä voisi olla yhteistä? Mitä sinä sillä tarkoitat?

   Maire katsoi Meeriä hämmästyneen näköisenä, mutta ei selittänyt sen kummemmin. Kai on niin, että joiltakuilta ihmisiltä ei koskaan saa järkevää vastausta yhtään mihinkään. On vain tyydyttävä ottamaan heidät sellaisina kuin he ovat.

11. Asentokysymys

 - Voisitko vaihtaa tuolia kanssani? kysyi Maire Meeriltä. - Tämä on liian korkea ja takakeno. Jalkani puutuvat ja selkäni kipeytyy. Pallea ahdistaa, joten on vaikeata hengittää. Siitä taas tulee rytmihäiriöitä. Nytkin sydän nytkähtelee ikävästi. Huh-huh.

   Tällaisen vuodatuksen jälkeen vain julmuri olisi voinut kieltäytyä vaihtamasta istuinta. siispä Meeri nousi ja naiset siirtelivät tuolejaan. Ei niissä Meerin mielestä niin kovin suurta eroa ollut.

   Kaikki tuolit näyttivät täällä olevan eri paria, aivan kuin jossakin varastossa. Krissellä näytti olevan pelkkä jakkara, joka konkkasi ja liikahteli vähän päästä, kun hän muutti asentoaan. Ei se häntä näyttänyt vaivaavan.

 - On se tuolin ja pöydän korkeus tärkeätä työpaikalla. Samoin muoto. Minäkin valikoin kauan, ennen kuin löysin sopivat työhuoneeseeni koululla, muistutteli Heidi. - Enhän minä paljon ehdi huoneessani istumaan, mutta silti. Parasta on varoa jo ennakolta, ettei tule kolotuksia.

 - Sinä urheilijatyttö. Ei sinulla luulisi olevan vaikeuksia huonekalujen kanssa. Notkea kuin kärppä.

   Heidi hymähti Veijon lauseelle, mutta väitti, että hänellä oli jatkuva kolotus joka paikassa. Hierominen on onnellisuuden huippu. Yhä vain kovaotteisempia urheiluhierojia. Sitten saunaan ja olo on jonkin aikaa autuaallinen. Samoin kuin rankan hiihtolenkin jälkeen. Saattaa jopa nukkua aamuun asti. Ilman katkoja.

 - Miksi ei saisi olla katkoja? kysyi Meeri. - Minä en ole nukkunut ilman katkoja kymmeneen vuoteen, enkä silti ole pahemmin väsynyt. Seppo saattaa herättää montakin kertaa yössä, koska hän...Joo, ja lapset alituisesti. Ennen meillä oli vielä koirakin, joka valeraskaudessaan hönkäili ja tassutteli yökaudet huoneesta toiseen. Sen oksennuksia sai sitten korjailla parikin kertaa yössä. Hyvä jos tunnin saa nykyäänkään nukkua yhteen mittaan. Silti voi uni olla makeata ja sikeätä.

 - Sinä olet varmaankin poikkeus, arveli Heidi nyrpeänä. - Johan me olemme puhuneetkin unihygieniasta. Makuuhuoneessa pitää siis olla hiljaisuus, sopiva lämpötila ja raitis ilma.

 - Pehmustettu sellikö sinulla pitäisi olla? Ei sellaista rauhaa löydä maaseudultakaan. Aina on joku lintu piipittämässä tai koski kohisee. Sinullahan pitäisi olla haudan hiljaisuus. Sitäkö toivot?

 - Älä sinä ahdistele Heidiä, Meeri, puuttui Veijo puheeseen. - Et olisi sinäkään niin äreä, jos olisit nukkunut täyden yön kunnolla.

 - En minä ole äreä. Sanon vain oman mielipiteeni. Ei kaikkien elämä ole samanlaista hiljaiseloa ja itsensä hemmottelua.

 - Minä teen raskasta työtä kaiket päivät. Kai minä saan itseäni joskus hemmotellakin.

 - Opetustyötä minäkin teen. Et sinä Heidi ole ainoa opettaja tässä ryhmässä. Kyllä minä tiedän mitä se on.

   Kristiinakin avasi suunsa:

 - Eikö meidän pitänyt puhua ergonomiasta? Huonekaluista ja sellaisesta.

 - Kerronpa eräästä tuttavastani, joka on todella taitava kynänkäyttäjä, aloitti Veijo. - Mielikuvitusta riittää ja nähtävästi myös kirjallista lahjakkuutta. Hän on liikemies ja tiedän, että hänestä olisi muunlaiseenkin kirjoittamiseen kuin karhuamakirjeitten ja mainosten väsäämiseen. Ette ikinä usko, mikä on esteenä vaativammankin teoksen syntymiselle?

 - Hänellä ei ole siihen aikaa eikä voimia pitkän työpäivän jälkeen?

 - Ei sinne päinkään, vaan koko hänen aikansa menee sopivan tietokoneen ja työpöydän ja istuimen ja valaistuksen testaamiseen. Katselin kerran, kun hän oli aloittamassa luovaa kirjoittamistaan. Hän tämän tästä kyseli minulta, mihin sijoittaisi koneen. Millaiseen kulmaan. Mihin asentoon tuolin. Luulin ensin, että se oli leikkiä, mutta tosissaan hän tuntui olevan.

 - Alkamiskitka on kaikessa työssä se vaikein osa. Tiedän erään ammattikirjailijan, joka teroittaa lyijykyniään ja asettelee niitä juomalasiin teräpuoli pystyyn, vaikka hän ei niitä tarvitsekaan. Samoin hän niputtaa ja järjestelee paperiarkkejaan pitkän rupeaman, ennen kuin viimein sijoittaa yhden niistä kirjoituskoneeseensa. Nostaa ja laskee tuoliaan ja vääntelee pöytälamppuaan. Käy kokeilemassa, onko ovi kiinni ja ikkuna raollaan.

 - Sittenkö hän aloittaa?

 - Sitten. Nähtävästi varsin hyvää työtä, koska häneltä on julkaistu parikin romaania.

 - Mutta tältä minun liikemiesystävältäni ei ole vielä julkaistu yhtäkään lausetta, koska hän ei pääse alkuun.

 - Jos jollakulla on todella halua itsensä ilmaisemiseen, hän kirjoittaa vaikka lattialla istuen ja ruskeaan käärepaperiin. Tekosyitä koko tuttavasi puuhastelu.

 - Saattaa ollakin. Käy vain sääliksi lahjakasta miestä. Taitaa se luonne olla aika määräävä tekijä ihmisen kohtaloissa.  

 - Sellaisestakin naispianistista olen lukenut, että hän on aivan pikkumaisen tarkka tuolistaan, kertoi Auli. - Hän ei suostu aloittamaan konserttia, ennen kuin hän on kymmeneen kertaan kokeillut istuimensa korkeuden. Hän lisää yhden albumin alleen, sitten ehkä toisen. Kerran oli kuulemma tapahtunut niin, että yksi ainoa nuottiarkki riitti takaamaan kuuluisalle taiteilijalle sopivan esiintymisasennon.

 - Tuntuu vahvasti liioitellulta. Taitaa olla pelkkää diivailua, arveli Heidi.    

 - Vuoteen ainakin pitää olla hyvä, jos aikoo saada unen päästä kiinni, intoili Maire. - Olen kokeillut vesisängyt ja kaiken maailman patjat ja tyynyt, joita on mainostettu telkkarissa.

 - Ne mainoksetkin jo ovat kauhean näköisiä. Esimerkiksi erilaisista lepotuoleista. Ihminen on siinä mutkalla kuin rautalanka. Tyynyt kuhmuraisia ja muistuttavat ennemminkin jotakin modernia taideteosta.

 - Nehän mukailevat ihmisen kehoa. Tukevat niskaa ja selkää.

 - Höpö-höpö. Kyllä kai ihmisen kehon pitää itse löytää sopiva asentonsa. Siinähän se juuri saa harjoitusta ja voimistelua. Tässä on samaa kuin vitamiinien ja voiteitten kanssa, että ihminen kadottaa oman luonnollisen kykynsä tuottaa rasvaa tai hyödyntää ravintoa.

 - Sinä Meeri olet aina kaikessa vastahankaan. Nukupas itse kovalla lattialla.

 - Olen nukkunutkin. Samoin ohuella patjalla laverisängyssä, koska äitini oli voimistelunopettaja ja hänellä oli sellainen käsitys, että pitää maata kovalla alustalla kuten Mannerheim.

 - Aamulla sitten kolotti paikkoja? Tunnusta pois.

 - Ei sen kummemmin kuin hienoilla ja kalliilla patjoillakaan. Vetreytyvät sitten melko pian. Varsinkin jos vähän venyttelee.

   Heidikin innostui aiheesta:

 - Aamujumppa on tärkeintä. Musa päälle ja sitten kymmenen minuutin rivakka voimistelu. Suihkuun ja työhön.

 - Noinko yksinkertaista se on? huomautti Meeri. - Sinun puheistasi päätellen olet kaikkea muuta kuin reipas työhön lähtiessäsi. Tai myöhemminkään päivän kuluessa.

 - Voihan sitä olla ihanteita ja tavoitteita. Pitää vain sisukkaasti yrittää parantaa elämisen laatua. Kyllä se viimein auttaa, toivottavasti. Mainostavathan ne TV:ssäkin, että juuri vuoteesta saamme elinvoimaa.

 - Turhaksi toiveeksi se saattaa jäädä, jos altistamme itsemme jollekin määrätylle asennolle tai toiminnalle. Väkipakolla. Taas uusi stressin aihe.

 - Etkö sinä sitten koskaan voimistele?

 - Kyllä toisinaan lasten kanssa. Venyttelen aamuisin puoli minuuttia kuin kissa. Eturaajoja ja takaraajoja. Samalla koko vartaloa. Se on kuulemma jokin kiinalainen verryttelytapa. Olen tehnyt sitä lapsesta lähtien, vaikka äiti morkkasikin minua laiskottelusta ja kiskottelusta. Ne äidit vain ovat tietävinään paremmin.

 - Totta kai täytyy vanhoja perinteitä noudattaa ja viisaampien mielipiteitä kunnioittaa, opasti Auli.

 - Kai se kiinalainen ohje on riittävän vanhaa ja viisasta, vai mitä? tokaisi Meeri.

 - Olen havainnut sen varsin hyväksi voimistelumuodoksi, että siivoan itse koko meidän mittavan lukaalin. Luuttuan paikat oikein kontallani ja kurottelen sänkyjenkin alta. Saan sillä tavalla tarpeeksi liikuntaa, ja samalla tulee tehtyä jotakin hyödyllistäkin, ettei vain ravaa tyhjän panttina metsissä ympäriinsä.

 - Entä se raitis ulkoilma, lintujen laulu ja luonnonrauha? huudahti Heidi. - Kuka sitä aina jaksaa ajatella asioiden hyödyllisyyttä?

 - Niin juuri. Sitähän sanotaan, että sen verran pitää tehdä syntiä, että elämä maistuu elämältä.

   Tämän möläyksen laukaisi Veijo, jota kaikki katsoivat hieman ihmeissään ja paheksuvasti.

                                            - - -

   Näinkin pienessä ryhmässä tuli esiin monia vastakkaisia mielipiteitä. Intohimoisia vesisängyn kannattajia ja vastustajia. Joku oli saanut siitä allergiaa. Vettä ei tullut vaihdettua tarpeeksi usein. Haisi ja haisi. Oli pakko luopua ja myydä halvalla kallis mööpeli.

   Veijo alkoi kertoa eräästä havainnostaan:

 - Oletteko panneet merkille, kuinka kömpelösti nuoret pojat ja tytöt liikkuvat niissä lenkkareissaan? Nähtävästi aivan sopimattomat kadulla kävelemiseen. Polvet suorina ja lantio jäykkänä. Jo teini-ikäisinä he muistuttavat navettapolulla kaakertavaa mökin emäntää. Hänelle se kävelytapa on seurausta pitkästä ja kovasta raatamisesta, mutta että nuori viitsii hankkia itselleen kankeat lantiot noin vain, ohimennen. Se on jo pelkkää hulluutta,

 - Muotihan sen määrää. Johan kylminä talvina on tosissaan pelätty, että nuoret todella palelluttavat itsensä liian kireissä pukimissaan. Puseron rintamus auki melkein napaan asti vaikka millaisessa viimassa ja pakkasessa. Sitten köhitään ja valitellaan terveyskeskuksessa. Kauheat lääkekuurit päälle. Täysin turhaa itsensä vaarantamista.

 - Entä tyttöjen ehostus? Kauneusarvot ovat asia sinänsä. Makuasia, mutta ne vahvat luomivärit tulehduttavat ihoa. Sen tähden monet tytöt muistuttavat aivan kiirunoita, lintuja, joilla punaiset silmäluomet. Neitoset ovat joutuneet jättämään meikin ainakin joksikin aikaa pois.

 - Puhumattakaan niistä renkaista korvissa, huulissa ja sieraimissa.

 - Eivät nuoret ole ainoita, jotka lankeavat muotivirtausten ansaan, huomautti Meeri. - Muistattehan ne kokolattiamatot? Joka ikisellä kunnon kansalaisella piti olla sellainen edes makuuhuoneessaan. Eräskin muuten järkevä osastopäällikkö niiskutteli ja pihisi itsensä melkein henkihieveriin, ennen kuin ymmärsi luopua siitä pölypesästä. Olisi ennemmin roikottanut vaikka vaimon ja penskat pellolle.

 - Se pitää osata puhdistaa riittävän usein ja jollakin tarpeeksi voimakkaalla pesuaineella, ehdotti Auli.

 - Jaa-a, huusivat muut kuorossa. - Taasko ne tosivahvat myrkyt?

 - Euroopassa on maita, joissa kokolattiamattoa pidetään jopa kylpyhuoneessa, lausahti Heidi. - Märkä, paksu ja inhottava. On tunne kuin upottaisi varpaansa hyllyvään vihreään suohon. Yök!

 - Mitä te neuvoisitte minulle, kun pojissa on harva se päivä penikkatauti?

 - Älä yritä huijata meitä Meeri, ei kai sellainen voi ihmisiin tarttua.

 - Tarkoitan sitä kasvusärkyä nuorten jaloissa. Kova kipu ja tietysti öiseen aikaan. Koko perhe siinä herää, Välistä Seppokin, kun Janne itkee täysillä. Hierominen ei auta tippaakaan.

 - Oletko yrittänyt sijoittaa pojalle tyynyä jalkojen alle? kysyi Auli. - Sitähän neuvotaan aikuisillekin. Minäkin olen sillä tavalla saanut helpotusta jomotuksiini.

 - Olen minä yrittänyt. Matalaa ja korkeata. Ei mitään hyötyä.

 - Minulle sellainen tyyny ei laisinkaan passaa, toimitti väliin Maire. - Kipu on vain entistäkin ankarampaa. Käytin sellaista joka yö, kun kaikkialla sanottiin, että niin pitää tehdä. Eräänä iltana jätin sen pois eikä kolotusta tuntunut ollenkaan. Ehkä verenkiertoni on toisenlaista kuin muilla.  

 - Kaikki muukin saattaa sinulla olla erilaista kuin normaaleilla ihmisillä, sanoi Auli purevasti, mutta jatkoi kuitenkin. - Olen tosiaan jostakin kuullut, että jos vaikka reumapotilaalla on kovia kipuja polvissa, hän ei saa missään nimessä laittaa tyynyä polvitaipeitten alle, koska se edistää jalkojen koukkuun jäämistä.

 - Ei minulla pitäisi olla nivelreumaa, mutisi Maire.

 - Nyt muistan, mitä äitini teki, kun podin sitä penikkatautia, muisteli Veijo. - Hän suihkutti sääriäni jääkylmällä vedellä ja hieroi ne sitten kuiviksi karkealla pyyhkeellä. Vieläkin muistan sen autuaallisen tunteen, kun tuska lakkasi.

 - Vanhat konstit ovat usein parempia kuin pussillinen uusia, yhtyi Heidikin ylistämään vanhan kansan neuvokkuutta. - Nuorimmalla veljelläni oli jatkuvaa tulehdusta poskionteloissa. Häntä punkteerattiin varmasti toistakymmentä kertaa. Poika ahmi antibiootteja kuin leipää. Sitten tuli odottamaton apu eräältä iäkkäältä hoiturilta.

 - Mitä tapahtui?

 - Olin taas pikkuveljen kanssa sairaalassa ja totta kai hän pelkäsi kovasti. Silloin tuo vanhempi nainen lähestyi meitä, vilkuili huolestuneena ympärilleen, etteivät muut olisi kuulleet hänen kerettiläistä neuvoaan ja kuiskasi minulle: ”Pankaa kotona tulikuumaa vettä pulloon, mutta käärikää sen ympärille villasukka, ettei pojan kasvot pala. Hautokaa sillä pullolla poskia ja käskekää pojan niistää kunnolla. Sillä tavalla ne ontelot tyhjenevät.”

 - Auttoiko se?

 - Auttoi, koska sen jälkeen häntä ei enää tarvinnut viedä lääkärille sen vaivan vuoksi. Aina kun nuhaa alkoi ilmetä, teimme tuon saman toimenpiteen. Vielä aikuisenakin hän noudattaa sen ystävällisen hoitajan ohjetta.

 - Olen minäkin tuosta kuullut, mutta se tuntuu kyllä aika yksinkertaiselta, mietiskeli Auli. - Vähän liiankin helpolta.

   Innostunutta keskustelun sorinaa, kun muutkin kertoivat tietävänsä tuosta keinosta.

 - On muuten tehty tutkimusta siitä, kummalla lääkärillä on enemmän potilaita: silläkö joka määrää paljon lääkkeitä vaiko sellaisella, joka ehdottaa niitä kohtuullisesti. Vastatkaapa nyt kysymykseeni, että kummalla, sanoi Veijo salaperäisen näköisenä.

 - Tietysti sillä, joka määrää runsaat lääkkeet, vastasi Auli varmana. - Potilaathan paranevat, ja maine kiirii muittenkin korviin.

 - Oikein, nimittäin ensimmäinen kohta, ne runsaat lääkemääräykset ja suuri potilasjoukko. Mutta väärin siinä mielessä, että he olisivat parantuneet ja tuttavatkin rientäisivät tämän ihmetohtorin vastaanotolle. On kuulemma niin, että nimenomaan samat potilaat ilmestyvät yhä uudestaan tämän lääkärin luokse.

 - Tietenkin, koska kokevat hänet luotettavaksi ja...

 - Potilaat eivät ole käyntiensä välillä laisinkaan parantuneet, vaan ovat nähtävästi tulleet immuuneiksi antibiooteille ja tauti sen kun pitkittyy tai uusii.

 - Mitä tästä opimme, huudahti Meeri. - Pitääpä neuvoa sisartani,  joka on valmistumassa lääketieteellisestä. Ehdotan, että muistaa määrätä joka pikkuvaivaankin mojovat annokset ja takaa sillä keinoin itselleen kasvavan asiakasjoukon sekä lisäksi hyvät suhteet apteekkariin ja lääketehtaisiin. Plikka saa lahjaksi loistomatkoja ulkomaillekin. jos suostuu vielä sitoutumaan johonkin määrättyyn merkkiin. Senkin uhalla, että hän tietäisi sen vaikutukset haitallisiksi.

 - Älä sentään puhu ihan typeryyksiä, tokaisi Auli närkästyneenä. - Entä sitten lääkärien moraali ja etiikka? Asetat nekin kyseenalaisiksi.

 - Asetanko, kysyi Meeri viattoman näköisenä. - Entä me itse? Meidän moraalimme? Eivät kai ne lääkäritkään sen vilpittömämpiä ja luotettavampia ole kuin me tavalliset pulliaiset?

   Veijo halusi myös sanoa väliin jotakin:

 - Hei kuulkaa, vielä yksi esimerkki. Minulle joku lääkäri kertoi, että siitäkin syystä hänen on ihan pakko kirjoittaa vahvoja ja vaarallisiakin lääkkeitä, koska potilaat muuten luulevat, että heitä yritetään pelkillä vippaskonsteilla parantaa. Ei heille kelpaa, jos tohtori kehottaa vain muuttamaan elämäntapaansa tai edes käyttämään jotakin pehmeämpää hoitokeinoa.

 - Minä ainakin yritän välttää lääkitsemästä pesuettani liikaa ja ihan mitättömistä vaivoista.

 - Olet varmaan ihan terveellä linjalla Meeri, puuttui Krissekin puheeseen. - Tunsin erään nuoren äidin, joka vei lapsensa sairaalaan, koska tällä oli kuumetta ja muuta oireilua. Lapsi heikkeni ja laihtui, koska hän lakkasi syömästä. Äiti oli aivan kauhuissaan, mutta silloin taas joku hoitajatäti supatti hänelle, että vie lapsi kotiin. Kyllä se siellä paranee.

 - Paraniko?

 - No ainakin sillä kertaa. Silloin ei edes vielä puhuttu mistään sairaalabakteereista. Lapsella oli kai ikävä äitiään, ja kotona ruokahalu palasi ja myös kunto koheni. Tietysti kaikessa pitää olla järki mukana. Lääkkeitä ja sairaaloita tarvitaan, mutta niidenkin käytössä on löydettävä jokin kohtuullisuus.

 - On niissä bakteereissa hyvätkin puolensa, sanoi Veijo.

 - Mitä positiivista sinä niistä muka löytäisit?

 - Olen lukenut, että niitä voidaan käyttää jätteiden tuhoamiseen. On olemassa erikoisjoukot viemäreihin ja jopa rautaromuakin varten. Mielikseen ne syödä rouskuttavat vaikkapa ruostuneen traktorin. Edesauttavat saastumisongelmien kurissa pitämistä.

 - Hävittävätkö ne mitä aineita tahansa?

 - Eivät ainakaan vielä muovia. Vaikka kyllä sekin aika vielä koittaa.

 - Kas, mutta silläkin on jälleen haittapuolensa, sanoi Meeri miettiväisenä.

 - Mitkä niin?

 - No melkein kaikki on nykyään valmistettu plastikista ja muovikalvoista. Jopa Anna-tätini nivelistä kolme kappaletta. Entä rakennukset, putkistot ja sähköjohtoverkostot? Entä monenlaiset proteesit? Vähän päästä koko ympäristö, jopa ihmiset, hajoavat käsiimme.

 - Hui miten vaikeata. Ongelmat sen kun lisääntyvät, vaikeroi Maire surullisena. - Sääli tulevia sukupolvia.

                                             - - -

   Jälleen kerran Krisse huomautti kainosti kellosta ja keskustelijat alkoivat puuhata kotiin lähtöä tämän sekavan sillisalaattinsa uuvuttamina.

 - Huomasitteko taas erään tärkeän asian? kysyi Kristiina. - Alunperin oli kysymys asennoista, mutta niistäpä kehittyi taas vihdoin asennekysymyksiä. Näkemiin ensi torstaina.

   Meeri oli luvannut Aulille, että nyt hän ottaa Krissen tiukasti hyppysiinsä. Eihän se nainen voinut savuna ilmaan haihtua, jos hän vain tuppautuu seuraan ja on tekevinään asiaa Kristiinan asunnolle päin. Kyllä hän jotakin veruketta ja syytä keksii. Taitava selittämään, kun on opettaja sekä lisäksi vaimo ja kolmen lakkaamatta kyselevän tenavan äiti.

   Auli lähti ensimmäisenä ja houkutteli Mairen ja Heidin mukaansa. Pyysi heitä oikein iltateelle. Kaikki tiesivät, etteivät näiden naisten vatsat sietäneet kuin toinen toistaan kummallisempia yrttilitkuja. Vaikka sitten kärpässienistä tehtyä, ajatteli Meeri hieman ilkeästi. Hän joi monta kuppia vahvaa kahvia päivässä ja tunsi voivansa erinomaisesti. Ne eivät hänen yöuntaan häirinneet eikä mahakaan mongertanut.

   Krisse puuhaili listojensa kimpussa. Teki niihin joitakin merkintöjä. Oli taas melkein selin. Veijo onneton ei ängennytkään Heidin ja Mairen matkaan, vaan viivytteli ja mulkoili ikkunan luona. Olikohan silläkin jotakin asiaa puheenjohtajalle?

   Meeri lähestyi määrätietoisesti Kristiinaa. Tämä ei tuntunut huomaavan. Silloin Veijo kompuroi esille ja mahdottoman hämillisenä puhutteli Meeriä:

 - Hm, anteeksi. Olisiko sinulla hetki aikaa? Menisimmekö samaa matkaa? Minulla olisi...tota noin...hm...hiukan asiaa.

   Eihän siinä mikään auttanut. Meeri vilkaisi Krissen kumartunutta selkää, ja niin he lähtivät miehen kanssa ovesta. Hiljainen ”Heippa”  kuului pöydän luota.

   Meeriä harmitti. Täytyy yrittää seuraavalla kerralla. Mitähän asiaa sillä Veijolla oikein on? He kävelivät ja kävelivät. Veijo sen kunnioittavan vajaan metrin verran taaempana. Meeri välillä pysähtyi odottamaan, jotta olisivat samalla lähtöviivalla. Mies ei puhunut mitään. Huokaili tapansa mukaan raskaasti. Onkohan sillä sydänvika?

   Vihdoin Meeri aloitti keskustelun:

 - Kaunis ilta, eikö totta? Ihan kiva kävellä kotiin, niin saa raitista ilmaa. Sinullakaan ei ollut autoa mukana?

 - Ei. Tarkoitan on. Ei.

 - Mielenkiintoinen keskustelu, eikös vaan? Ergonomiaa.

 - Oli.

 - Tuollahan minun kotini jo näkyykin. Oliko sinulla mahdollisesti jotakin asiaa?

 - Oli. Olen pannut merkille, että sinulla on hyvin virkistäviä mielipiteitä. Tuot eloa ja pirteyttä koko ryhmään.

 - Niinkö? Sehän on mukavaa kuulla, hämmästeli Meeri. - Olen vain usein eri mieltä kuin muut. Eikö se haittaa sinua?

 - Ei. Minulla...minulla...minulla on sellainen tunne, että voin puhua sinulle.

   Pitkä tauko, jonka Meerin hoputtelu katkaisi:

 - Aivan niin, Voit toki. Mitä sinulla on sydämelläsi?

   Veijo punastui rajuun tapaansa. Paksut linssit hiostuivat. Leuka väpätti kuin pikkulapsella, joka alkaa itkeä. Pelosta tai hämmennyksestä vaikean tehtävän edessä.

 - Sano vain, en minä pane pahakseni. Mikä sinulla on?

 - Olemme olleet samassa piirissä vasta muutaman viikon. Tämä on tietysti aika äkkinäistä, mutta minä ainakin olen varma tunteistani. En ole hätiköivä enkä harkitsematon. Eroa siitä riivatun Minnastakin tuumailin kauan ja hartaasti. Tosin se ei miettimisestä parantunut, koska hän lähti joka tapauksessa. Minna oli...

 - Minnastako halusit puhua? Siitähän on jo kuusi vuotta. Kyllä sinun pitäisi päästä sen asian yli ja aloittaa uusi elämä. Etsiä vaikka uusi naisystävä.

   Veijo punastui vieläkin enemmän, jos se vain oli enää mahdollista ilman että veret pusertuisivat ulos laihoista poskista.

 - Sitähän minä aionkin. En ole vain tähän asti löytänyt sitä oikeaa. minulle sopivaa. minulle luotua. minulle tarkoitettua ihanaa ihmistä, joka saa veret kiertämään ja sydämen sykkimään. Ei kun rajusti hakkaamaan. Ei kun melkein onnesta pysähtymään.

 - Tuohan on hauskaa kuulla. Siitä vain. Tietääkö tämä nainen sinun tunteistasi?

   Veijo ei voinut enää punastua, joten hän alkoi pikku hiljaa valahtaa kalpeammaksi.

 - Ei hän tiedä. Tai ehkä hän on arvannut, kun olen tullut maininneeksi, kuinka hyvin hän ymmärtää asioita ja osaa ilmaista itseään. Ehkä hän tietää?

   Veijo silmäili varovaisesti Meeriä. Tämä säikähti. Ihan yhtäkkiä. Ei voi olla totta. Ei kai se vaan ole? Kauhistus. Mitä minä teen? Noin arkaa miestä ei saa vaurioittaa karkeilla rukkasilla.

 - Voi tietääkin, mutta hän ei ehkä ole vapaa. Oletko siitä tietoinen?

   Veijo mietti. Niin kauan, että he olivat jo Meerin kotiovella. He pysähtyivät ja mies mutisi kummastuneena:

 - Sitä en ole tullut ajatelleeksi. Mitä sinä arvelet tilanteesta, Meeri? Nykyäänhän erotaan aika helposti. Minäkin. Ei toisen naimisissa olon tarvitse olla mikään ratkaiseva este. Niinhän se Minnankin uusi sieppasi hänet aivan nenäni edestä. Minusta piittaamatta. Etkö voisi ajatella, että se nainen eroaa? Jos nyt on niin tiukkaan sitoutunutkaan.

 - En voisi sitä edes ajatella. En ikinä. Sellaisesta et saa puhuakaan minulle. Minä rakastan Seppoa. Ja lapsia. En voisi kuvitellakaan moista roistomaista tekoa. Minä olen aivan ällikällä lyöty...

 - Niin no sinä. Sinä et voisi erota miehestäsi, mutta minä tarkoitankin erästä toista naista.

   Koskaan elämässään Meeri ei ollut hävennyt näin paljon. Ei edes koulussa sitä pituuttaan. Hulluko hän oli kun käsitti noin väärin? Sitten alkoi kiukku herätä. Tuollainen mönkijä, joka ei osaa selvällä suomenkielellä ilmaista ajatuksiaan. Nyt täytyy vain yrittää luikerrella kuiville ja säilyttää kasvonsa.

 - Niin, en tietenkään minä, mutta emmehän me meistä puhuneetkaan, mikäli oikein ymmärsin. Kuka se nainen sitten on?

 - Heidi. Olen silmittömästi rakastunut Heidiin.

 - Mitä sinä siitä minulle puhut? äyski Meeri vieläkin harmistuneena nolosta tilanteestaan. - Kysy Heidiltä.

 - En millään uskalla. Ajattelin, jos sinä tarkkasilmäisenä opettajana olisit havainnut joitakin merkkejä Heidissä. Onko hän minusta kiinnostunut? Yhtään.

   Meeri muistutteli. Äreänä ja yhteistyökyvyttömänä. Hän oli huomaavinaan, että pojat jo tirkistelivät ikkunasta ja ihmettelivät, mitä se äiti siellä kadulla oikein kuppaa.

 - En minä ole sellaista pannut merkille. Ehkä onkin. Olethan saatellut Heidiä ja Mairea kotiin. Etkö silloin ole aistinut mitään kiinnostuksen ilmaisuja?

 - En ole, sanoi Veijo surullisena. - Kai se sitten saa jäädä. Ei minusta ole kosijaksi. Olen niin tylsä ja saamaton. Enkä minkään näköinen, kun Heidikin on niin kaunis.

   Meeri tuumi, että makua on monenlaista. Heidi oli hänen mielestään melkein samanlainen käppyrä kuin Auli. Ei tosin yhtä kireä ja ryppyinen. Ainainen kuntoilu ja laihduttaminen oivat verottaneet osansa naisen hehkeydestä ja hipiästä. Hoikka kyllä, mutta luiseva ja rupsahtanut.

 - Makuasia. Ethän sinäkään hullumman näköinen ole. Pidän silmät auki ja voinpa hieman puhutellakin Heidiä, mutta kyllä tämän kuuluisi olla sinun oma afäärisi. Tsemppiä vaan. Nyt minun täytyy mennä. Pennut kiipeävät seinille, jollen ole panemassa heitä nukkumaan.

   Veijo seisoi korvat lurpallaan ja hartiat kyhärässä. Maailman masentunein kosija. Meerin tuli häntä sääli:

 - Hyvin se menee. Yritä piristyä. Voit vaikka soitella minulle viikolla. Ehkä osaan antaa joitakin neuvoja lemmenleikeistä.

   Se oli kai liian vahvasti sanottu. Veijo punehtui taas voimakkaasti. Nyökytteli, pyyteli anteeksi, moikkasi ja lähti laahustamaan kotiaan kohti. Onnettoman rakkauden elävä tai melkein puolikuollut vertauskuva.

12. Raittiusjuopot

   Maire ja Heidi pyrähtivät paikoilleen. Molemmilla muovinen vesipullo kädessä. Yhtä aikaa pienet hörpyt. Pää takakenossa kuin pulut. Silmät kiinni. Hetken viipyi nautinto kasvoilla. Tulivat suoraan lenkiltä. Uuvahtaneina. Velvollisuutensa hoitaneina. Terveyden jumalatarta kohtaan.

   Naiset asettivat vajaat pullonsa tuoliensa taakse lattialle ja jatkoivat vilkkaasti keskusteluaan. Kysymys oli Mairen suuresta karvaisesta koirasta. Skotlannin paimenkoira. Mairelle kaikki kaikessa.

   Vuosia sitten, jolloin naiset olivat juuri tutustuneet toisiinsa, Heidi oli hakenut ystävättärensä tämän kotoa ja oli heti joutunut törmäyskurssille tuon pedon kanssa. Peto kooltaan, mutta lempeä luonteeltaan. Huonosti kasvatettu ja tottelematon, mutta se ei ollut kaikesta päättäen koiran vika.

   Heidi oli ollut saada laakin, kun ovesta oli törmännyt Mairen lemmikki, joka heti nousi kahdelle jalalle ja alkoi nuolla vieraan meikkejä ja raapia käpälillään aniliininvärisen hölkkäpuvun miehustaa.

 - Astu, astu! oli Maire huutanut kimakasti.

 - Mitä astu? Mihin astu? oli Heidi huutanut vastaan.

 - No, Bellan takajaloille tietysti. Sillä tavalla koiran saa laskeutumaan neljälle jalalle.

   Heidi oli polkenut ja jo potkinutkin, mutta koira vain seisoi ja nuoli. Meikki saattoi olla veden ja jopa suudelman kestävää, mutta ei takuulla tuollaisen hurtan syljen kestävää. Kaulapannasta Maire sai viimein kiskottua innostuneen ihailijan maan pinnalle. Heidi oli pessyt äkäisenä kasvojaan ja tutkinut pukuaan. Napit ja vetoketju olivat kumma kyllä vielä paikoillaan.

   Maire puolusteli äänekkäästi koiraansa. Se oli hänen ystävänsä. Hän kuolisi ilman sitä. Hän kiihtyi niin kovasti moisesta ajatuksesta, että sai rajun yskänpuuskan.

 - Sinuapas ryityttää, totesi Auli kuivasti. - Taidat saada astman siitä lemmikistäsi.

   Lemmikin omistaja puhkesi kiivaisiin vastalauseisiin, jotka taas katkaisi yskänkohtaus.

 - Bellasta en luovu, en ikipäivänä. En, en. EN! Minun ainoa tosiystäväni.

   Heidi näytti hieman loukkaantuneelta ja lausui mielipiteenään:

 - Minusta Mairen pitäisi mennä tutkimuksiin. Astma on vakava asia. Se vain pahenee. Joudutaan vain lisäämään lääkitystä ja pumppuja, ja viimein on happiteltta kohtalona. Sitäkö haluat mokoman koir...?

 - On sitä miedompiakin keinoja, sanoi Meeri. - Eräs tuttavani on oppinut laukaisemaan tai tavallaan purkamaan yskimiskohtauksensa  ajoissa.

 - Millä keinolla?

 - Kun hän tuntee, että puuska on tulossa ja rintaa ahdistaa, hän pienen pienillä köhäisyillä helpottaa tilannetta.

 - Ei siis yski kaikin voimin?

 - Ei, koska se vain aiheuttaa uuden kohtauksen, vielä rajumman.

 - Entä jos hän vetää syvään henkeä tai pidättelee sitä?

 - Ei sekään ole hyväksi, koska yskiminen alkaa vain entistäkin voimakkaampana. Se tulee silloin kuin tykinsuusta. Täysin hallitsemattomana.

 - Liian simppeliä, mutisi Auli pudistellen päätään. - Täytyy ikävä kyllä tunnustaa, Kallellakin on joskus oireilua, vaikka meillä on todella hypersiistiä ja pölytöntä.

 - Kokeilkaapa joskus, kehotti Meeri. - Vain pienen pientä, kevyttä ja myötäilevää kahahtelua kurkussa.

   Kerholaiset kakistelivat ja kurluttivat kuuliaisina jonkin aikaa.

 - Oi apua, minunhan täytyy kertoa Krisselle, että joudun lähtemään aikaisemmin. Minulla on huomenna sairaalassa suuret tutkimukset. Aikaisin aamulla, ja minun kun on niin vaikea herätä varhain.                            

          - - -  

   Maire hypähteli Kristiinan luokse, joka seisoi selkä pöytään päin monisteita käsissään. Oli odottanut taukoa voidakseen julistaa kokouksen avatuksi. Maire meni hänen eteensä seisomaan. Asettui niin lähelle, että kengänkärjet melkein koskettivat Krissen saappaita. Vei kasvonsa naisen kasvojen kohdalle, katsoi tätä tiiviisti tuijottavilla silmillään ja aloitti selostuksensa.

   Meeri ihmetteli tätä käytöstä. Hän oli ennenkin huomannut, että Maire toisinaan aivan naulitsi puhekumppaninsa katseellaan paikoilleen. Kristiina yritti perääntyä. Hän melkein katsoi ristiin, kun toisen kasvot olivat aivan suussa kiinni. Pöytä oli tiellä. Krisse kaartui taaksepäin vyötäröstä lähtien. Ihmeen notkeasti. Yritti saada etäisyyttä, mutta Maire seurasi sinnikkäästi perässä. Kumartui puolestaan eteen päin ja huohotti toisen suuhun asiaansa.

   Auli katseli inhoten näytelmää, ja Heidi selasi monisteitaan. Veijo oli sujauttanut tuolinsa hiukan lähemmäksi kuin tavallista. Hänkin tutki papereitaan. Sanoi jotakin.

 - Näin on, vastasi Heidi kirkkaalla äänellään.

   Veijo sanoi taas pari lausetta.

 - Aivan niin, totesi Heidi nostamatta katsettaan.

   Krisse oli saanut hivuttauduttua irti pöydästä. Hän oli kääntynyt ja lähestyi selkä edellä Aulia. Maire seurasi hänen kannoillaan tai paremminkin varpaillaan. Oliko nainen liian kauan harjoitellut koiransa takajalkojen päällä seisomista, koska hän käytti samaa menetelmää ihmisiinkin nähden? Tuskin, vaan hänellä oli valtava halu saada tiivis kontakti toiseen. Pakottaa hänet tarkkaavaiseksi.

   Auli kai potkaisi Kristiinaa nilkkaan, koska tämä muutti suuntaa ja alkoi perääntyä oviaukkoa kohti. Oli kompastua Meerin laukkuun, mutta selvisi sentään. Molemmat naiset katosivat käytävän puolelle, josta kuului vain Mairen kimitys.

 - Se ei ole ihan viisas. Tuo maisteri, huomautti Auli lyhyesti.

 - Hieman on erikoinen, mutta ihan lämmin ihminen, puolusteli Meeri.

 - Lievästi sanottuna erikoinen eikä täysin järjissään.

   Veijon kosintayritykset jatkuivat, koska Heidi taas kuului hajamielisesti vastailevan:

 - Jaaha...On se...Vai niin...Hm...

   Veijo näytti olevan tosissaan. Hän loi katseensa Meeriin apua anovasti, ja tämä iski varovaisesti silmää rohkaisuksi. Tuli mieleen pulut puistokäytävällä. Urospulu pyörii ja yrittää, mutta tyhmäsilmäinen naaras kääntää sille toistuvasti selkänsä ja nokkii ateriaansa hiekasta. Uros ei vain hellitä. Ja kai se joskus tärppää, koska pikkupulujakin syntyy.

   Veijopa ei ollutkaan pulu, joten hänellä ei näyttänyt tärppäävän. Heidi oli jo todella selin ja kurkotteli vesipulloaan tuolin takaa. Viritteli keskustelua toisella puolella istuvan Aulin kanssa.

   Silloin Krisse ja Maire palasivat käytävästä. Olivatkohan he tanssineet aivan ulko-ovelle asti, kun se niin kauan kesti? Rauhallinen, lempeäsilmäinen puheenjohtaja näytti jopa hivenen verran närkästyneeltä. Hämmentyneeltä ainakin.

 - Totta kai voit lähteä aikaisemmin, Maire, hän sanoi vielä ovelta ja vetäytyi omalle paikalleen pöytänsä taakse. - Toivottavasti tutkimuksista on apua.

   Maire pujotteli Aulin ja Heidin väliin. Veijo nojasi taas seinään surumielisen näköisenä. Siispä Meeri päätti auttaa häntä ja pyrkiä Heidin seuraan tänä iltana, kun kerran tämän ystävätärkin olisi poissa kuvioista.

                                            - - -

   Maire otti niin reippaan kulauksen pullostaan, että osa lirahti hänen leualleen ja rinnoilleen. Latteille kaikesta päättäen. Hän kaivoi nenäliinan taskustaan ja puhdisteli juominkiensa jätöksiä.

 - Raittiusjuopot, lausahti Meeri.

   Heidi kikatti ja Veijo näytti loukkaantuneelta. Auli melkein hymyili ja Maire ei tietysti huomannut mitään. Oli jo taas omassa pilvilinnassaan. Ei kai hän vaan käyttänyt huumeita? Käytös oli ainakin kuin puolipökkerössä olevalla.

   Aivan kuin hän olisi arvannut Meerin ajatukset, hän mutisi hiljaa:

 - Minä en voi koskaan käyttää alkoholia. Tulen siitä jotenkin sekavaksi. En tiedä missä silloin olen.

 - Eipä taida tietää nytkään, kuiskasi Auli.

 - Ihmiset juovat aivan liian vähän nestettä päivän mittaan, totesi Veijo. - Vesi on terveellistä.

 - Eikö siinäkin jo mennä liiallisuuksiin? Nuoret ihmiset kantavat isoa vesipulloa mukanaan kaikkien reppujensa lisäksi ja kulauttelevat joka paikassa, vieläpä yleisissä kulkuneuvoissa.

 - Vettähän se vaan on. Ei viinaa.

 - Tuntuu vain, että siitäkin on tullut jokin uusi muoti tai maneeri, tolkutti Meeri. -  Vai johtuuko se siitä, kun syödään niin kauhean rasvaista ja suolaista ruokaa? Ranskan perunoita, lastuja, pizzaa. Jo nuoresta alkaen. Lihottaa ja janottaa.

 - Näin tässä eräänä pakkaspäivänä rannassa nuoren naisen, kertoi Auli. - Ehkä ulkomaalainen turisti. Valtavat pakkaukset selässä. Kupeella roikkui narusta suuri vesipullo. Kas kun ei jäätynyt lähes kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Kuka niin jäistä juomaa olisi pystynyt latkimaankaan? Tuntui aivan hölmöläisen puuhalta.    

 - Itsepähän kantavat eväänsä. Se se vasta minun mielestäni on kummallista, että puistossa tai bussissa vanhemmanpuoleisilla naisillakin on helmassaan limukkapullo, josta he naukkailevat sitä voimakkaan keltaista nestettä sisäänsä. Se määrä sokeria ja väriaineita, ja aivan vapaaehtoisesti. Sen nyt ymmärtää, että joskus mökillä tai kesäjuhlissa.

 - Pian sitä ei uskalla syödä eikä juoda mitään. Kaikesta voi olla haittaa, jopa vaaraa.

 - Voi olla liioiteltua hätävarjelua, mutta tarkoitankin, että kohtuus kaikessa. Ettei jonkin ruokalajin tai juoman nauttiminen mene pakonomaiseksi tavaksi, koska muutkin niin tekevät. Eihän se silloin eroa alkoholin tai tupakan käytöstä, jota nykyään jo kaihdetaan ja rajoitetaan.

 - Minulla on setä, joka täyttää pian yhdeksänkymmentä vuotta. Hän ei ole raivoraitis, mutta juo kuitenkin kohtuudella ja ylen harvoin. Savukkeen hän saattaa sytyttää juhla-aterian päätteeksi. Sanoo sen maistuvan mainiolta harvakseltaan. Ehkä jouluna, juhannuksena, häissä. Se on siis hänelle todellinen nautintoaine eikä jatkuvaa käryttelyä. Pinttynyt tapa.

 - Olen lukenutkin jostakin, että ihmisruumis kestää ihmeesti vaarallisiakin myrkkyjä. Jopa arsenikkia, jollei sitä saa kehoonsa jatkuvasti. Elimistö puhdistaa itse itseään hämmästyttävällä tehokkuudella. Ihmisillä on vain taipumus mennä kaikessa äärimmäisyyksiin. Jopa kuntoilussa ja muissakin terveellisissä toiminnoissa.

 - Tiedetäänkö edes, kuinka moni on tuupertunut hiihtoladulle tai heti rasituksen jälkeen suihkussa? Normaali laiskuus jo estää ihmistä ponnistelemasta liikaa. Nykyihmiset ovat uuden lajin orjia, jotka eivät osaa kuunnella kehonsa varoituksia ja toivomuksia, vaan puurtavat yli voimiensa kuin ennen orjapiiskurien aikaan.                              

 - Haluamme kai etsiä rajojamme ja ylittää niitä, arveli Kristiina.  

 - Sellainenkin on eräänlaista huumetta. Aivan kuin hölkätessä kehittyy morfiinin sukuista ainetta, joka aiheuttaa mielihyvää ja tietysti myös riippuvuutta.

                                            - - -

   Jonkin ajan kuluttua Krisse aloitti, vaikkakin hieman epäröiden:

 - Olisin muuten utelias kuulemaan, onko teille koskaan tapahtunut mitään kummallista, yliluonnollista taikka ylipäätään jotakin sellaista, jota haluaisitte nimittää ihmeeksi?  

 - Minusta se on joka kerta ihme, jos saan kokeesta siedettävän arvosanan, sanoi Pete. - Se on todella siistiä.

 - Se on ihme, että tulen tänne kerta toisensa jälkeen, vaikka kaikki on yhtä puuroa, sanoi Auli terävään tapaansa.

 - Ihmeitä on kai kaikkialla ympärillämme, vaikka emme aina niitä huomaa, arveli Meeri. - Sama asia voi toiselle olla itsestäänselvyys ja arkinen tapahtuma, mutta toisen mielestä se on suuri ihme ja jopa kiitoksen aihe.

 - Voisitko tarkentaa?

 - Viime kesänä sisareni matkusti koko yön makuuvaunussa. Hän oli kolmen hengen hytissä ja hänellä oli alapeti. Hän oli vielä hereillä, kun hänelle yhtäkkiä tuli sellainen tunne, että hänen oli lähdettävä käytävään.

 - Miksi hän sitten lähti?

 - Ei siihen ollut kummempaa syytä. Hänellä ei ollut tarvetta mennä käymälään. Myöskään hytti ei ollut kuuma eikä kylmä, joten hänellä ei omasta mielestään ollut kerrassaan mitään asiaa nousta vuoteesta, mutta hän vain lähti.

 - Mitä sitten tapahtui?

 - Hän seisoi käytävässä ja katseli pimeässä yössä kiitäviä valoja ja kuunteli junan kiihkeätä jyskytystä. Sitten hän aikoi palata hyttiinsä, ehkä noin vajaan kymmenen minuutin kuluttua.

 - Aikoi? Miksei hän mennyt sisälle?

 - Ei hän ehtinyt, koska hytistä ryntäsi ulos se keskimmäisellä vuoteella nukkunut. Yläpeti oli ollutkin tyhjänä.

 - Mikä sen naisen ulos lennätti?

 - Hänen vuoteensa oli äkkiä pudonnut ja hän oli kierinyt lattialle.

 - Kauhistus, loukkasiko hän itsensä?

 - Ei ollenkaan, mutta ajatelkaapas, jos sisko olisi maannut siinä alla. Painavan vuoteen metallinen reuna olisi varmasti runnellut häntä aika pahasti. Peti oli kaikesta päättäen kiinnitetty huonosti ja siksi se putosi.

 - Olipas ihmeellinen juttu.

 - Ehkä hän alitajuisesti oli vaistonnut jotakin epätavallista natinaa ylävuoteessa, tuumi Auli, joka halusi kaikkeen järkeenkäyvän selityksen.

 - Mitä muuta teillä tulee mieleen, kyseli Kristiina. - Sinulla taitaa olla jotakin kertomista Heidi.

 - On minulla, vaikka se oikeastaan koskee telepatiaa.

 - Haa, totesi Auli kuivasti. - Annapas kuulua.

 - Minulla oli ystävä, hyvin läheinen ja rakas ystävä. Hän asui toisessa päässä Suomea, ja pidimme kyllä yhteyttä kirjeitse ja joskus puhelimellakin. Silloin tällöin meillä oli mahdollisuus tavata jossakin päin maatamme. Ehkä joissakin kokouksissa tai muissa yhteisissä harrastuksissa.

 - Miten se telepatia tähän liittyy?

 - No, meidän piti taas tavata Turussa yhdessä tilaisuudessa, mutta sitten huomasin, että meille oli annettu väärä aika. Luulimme, että se oli vasta kolmen viikon päästä, mutta se pidettiinkin jo samana  viikonloppuna.

 - Mikä siinä oli ongelmana? Miksi et soittanut hänelle? Tai kirjoittanut?

 - Ei kirje olisi ehtinyt enkä ollut varma, olisiko hän edes hakenut sitä.

 - Mistä nimittäin?

 - No poste restantesta. Sen kautta me kirjoittelimme.

 - Vai niin, mutta kai puhelin oli keksitty jo siihen aikaan?

 - En voinut soittaa hänelle, koska hän ei ollut enää töissä.

 - Mikset soittanut kotiin?

 - Voi voi, kun en voinut. Hän ei pitänyt siitä, koska eräs perheenjäsen oli kamalan mustasukkainen.

 - Hänen miehensäkö?

 - Ei vaan hänen vaimonsa.

 - Onpa monimutkaista. Telepatiallako sinä hänet tavoitit?

 - Juuri niin. Istuin nojatuoliini, rentouduin ja lähetin hänelle henkisen viestin, koska olin jonkin verran perehtynyt sellaiseen.

 - Saiko hän sen?

 - Jo vain sai. Tasan tunti viestini lähettämisen jälkeen hän soitti minulle ja kertoi, että olisi ottanut minuun yhteyttä jo puoli tuntia aikaisemminkin, mutta hänellä ei vielä silloin ollut mahdollisuutta käyttää puhelinta.

 - Onko sinulla vielä se ystävä? kysyi Auli hieman närkästyneenä.

 - Valitettavasti ei ole. Eikä siinä koskaan muuta ollutkaan kuin sellaista henkistä, sellaista sielujen kumppanuutta. Käsitättehän? Uskottehan?

 - No tiedä häntä, mumisi Auli. - No olkoon, omapa on asiasi.

 - Entä vielä, vielä joitakin ihmeitä?

 - Kaikki sanoivat, että se oli ihme, kun paranin siitä syövästäni, sanoi Auli äkkiä ja jotenkin vaivaantuneena.

 - Eikö se omasta mielestäsi ollut ihme?

 - Kyllä kai, mutta ei ehkä siinä mielessä, mitä äskeisissä kertomuksissa on tarkoitettu. Ei siinä ollut mitään yliluonnollista. Luulisin.

 - Et ole kuitenkaan ihan varma?

   Auli kertoi muutaman vuoden takaisesta sairastumisestaan. Hän oli tuntenut mahakipuja vain pari päivää, ja sitten se olikin jo menoa. Leikkauspöydälle melkein suoraan omasta keittiöstä, koska suoli oli tukkeutunut. Tehtiin parikin leikkausta, koska ensimmäiset epäonnistuivat. Viimeisen leikkauksen jälkeen Auli oli ollut hyvin heikkona. Hento ja hauras kun oli jo alunperinkin.

   Muuten olisi kyllä ollut toivoa toipumisesta, mutta suoli ei toiminut, ei millään ilveellä. Mitään ei mennyt läpi. Kaikki muut olivat jo varmoja, että se olisi Aulin loppu. Kalle osti jo pienemmän pyykkikoneenkin, sellaisen, jota mieskin osaisi käyttää. Hän oli myös naapureille kertonut, että ei se vaimo siltä reissulta enää palaa.

   Ainoa, joka jaksoi uskoa äidin toipumiseen oli naimaton tytär. Hän oli aivan epätoivoissaan, että rakas äiti jättäisi hänet. Siispä hän pyysi erästä tuntemaansa rukouksella parantajaa tulemaan sairaalaan ja rukoilemaan potilaan puolesta.

 - Auttoiko se? kysyivät muut uteliaina.

 - En tiedä, auttoiko se vai rupesiko suoli jo muutenkin toimimaan heti sen jälkeen kun nainen oli lähtenyt sairaalasta. Olin tuntenut pientä nykimistä ja kurinaa mahassani jo hänen istuessaan vieressäni. Mainitsin siitä lääkäreille, ja ilokseen he totesivat, että jotakin alkoi tihkua läpi, ihan normaalilla tavalla.

 - Olit varmaan sekaisin riemusta ja kiitollisuudesta?

 - En tai ehkä olinkin, mutisi Auli. - Tytär ainakin oli. Olihan se tietysti helpotus. Toivuin nopeasti ja pääsin kotiin. Olin itse asiassa melko tyytyväinen hoitoon ja lääkäreihin. Tietysti siellä joitakin töppäilyjäkin sattui, mutta olkoon. En nostanut syytteitä. Kalle ei halunnut julkisuutta.

 - Kuinka pitkä aika siitä leikkauksesta on kulunut?

 - Yli viisi vuotta. Tarkastuksissa on todettu, että kaikki on kunnossa. Välttelen vain raakoja vihanneksia, mutta muuten saan kuulemma viettää aivan normaalia elämää. Jaksan jo aika hyvin siivotakin. Huh-huh.

   Piiriläiset olivat hiljaa. Heistä tuntui kuin juttu olisi jäänyt jotenkin kesken.

 - Sinun mielestäsi sillä rukoilemisella ei siis olut osuutta eikä arpaa paranemisessasi? kysyi Heidi.

 - Kukapa sen niin varmasti tietää. En minä osaa sanoa. Onko siinä nyt mitään yliluonnollista, jos lääkärit aikansa tunaroituaan hoitavat hommansa hyvin?

 - No niin, sanoi Krisse. - Jatketaan ensi kerralla. Kiitos kaikille ja hyvää yötä.

   Vastaukseksi kuului hilpeitä huudahduksia:

 - Moi-moi. - Hei sitten. - Näkyillään. - Hyviä öitä sinullekin.

 - Se nyt loppui taas kuin kanan lento, lausahti Auli äreästi Meerille, kun he vetivät ulkovaatteita päälleen. - Taisi olla tyhmää kertoa koko asiasta? Siitä sairaudestani tarkoitan.

 - Eihän toki. Minusta se oli todella antoisaa ja ajatuksia

herättävää.

 - Tällä kertaa en voikaan lähteä kanssasi samaa matkaa, sillä  Kalle hakee minut autolla. Menemme vielä kaupunginjohtajan luokse iltateelle. Näkemiin.

                                            - - -

   Meeri oli ihan helpottunut seuralaisensa kylään lähdöstä. Hän ehti juuri ja juuri Heidin kantapäille. Nainen oli niin vikkelä liikkeissään, että siinäkin muistutti kärppää. Veijo viivytteli vielä eteisessä, kun Meeri vain huiskautti hänelle kättään ja viittasi peukalollaan Heidiin päin. Veijo hoksasi heti ja hymyili laimeasti kiitokseksi.

   Veijo-paran puhemies joutui ottamaan oikein juoksuaskelia, ennen kuin hän tavoitti Heidin. Tämä vilkaisi taakseen, hiljensi jopa vauhtia ja kysyi ystävällisesti, minne päin toinen oli menossa. Meeri mutisi vastauksensa, koska hän oli päättänyt mennä samaan suuntaan kuin Heidikin.

   Niin he kävelivät rinnakkain rantaa kohden. Ei ihan rinnakkain. Jos Veijo tallusti aina metrin jäljessä, Heidillä oli tapana viilettää saman verran kumppaninsa edellä. Tämäkin jo olisi erottava tekijä näitten ihmisten seurustelussa, päätteli Meeri ja puuskutti sisukkaasti perässä.

   Heidi jutteli koko ajan. Etupäässä Mairesta. Huomisista tutkimuksista. Mairen terveydentilasta ylipäänsä. Hiukan koulusta ja vaikeista oppilaista. Sitten taas ulkoilusta ja Mairesta. Meeri ynähteli perässä. Miten päästä aiheeseen: mies ja Veijo?

   Silloin Heidi alkoi puhua edellisestä torstaista, jolloin he olivat käyneet Aulin luona.

 - Voi kauhistus kuinka siistiä. On minullakin koti priimakunnossa, mutta se on kuin sikolätti Aulin lukaaliin verrattuna. En ikinä kehtaisi pyytää häntä luokseni kylään. Miten se jaksaa? Ja ne neliöt. Oletko muuten tavannut hänen miestään? Kallea.

 - En tavannut, mutta olen kyllä monet kerrat nähnyt hänen kuviaan lehdissä.

 - Hän on paljon komeampi luonnossa. Yllättävän miellyttävä. Varoi kyllä Aulia. Tiputti kakunmurusia matolle. Kumartui heti noukkimaan ne ylös. Auli seurasi kuin haukka vierestä. Ja se kaveri on oikein parlamentissa päättämässä valtion asioista. Se Kalle. Sääliksi kävi. Pulla oli kyllä todella hyvää.

   Ennen kuin Meeri ehti kysellä Heidin miesihanteesta, tämä alkoi itse kertoa siitä.

 - Muuten Kalle oli todella charmikas, mutta ei tarpeeksi urheilullinen minun makuni mukaan. Haluan, että mies on yhtä teräsjännettä päästä jalkoihin. En kestäisi sellaista kumppania, joka vain löhöää sohvassa ja kykkii työpöytänsä ääressä. Haluan kulkea ja matkustaa. Etelään ja pohjoiseen. Lasketella tuntureilla ja vaeltaa erämaissa. Se on minun elämääni. Jollei mies pysy perässä, jääköön.

   Meeri vallan masentui Veijon puhemiehenä olosta. Hän koetti kuvitella tätä laskettelurinteessä tai kuntopoluilla. Liikkuihan Veijo, mutta melko hitaasti. Arastellen ja vitkastellen. Käväisi puheittensa mukaan suksillakin, vaikka itse asiassa koko hänen laahustava kävelytyylinsä muistutti jollakin tavalla hiihtämistä. Raskaassa ja vaivalloisessa maastossa.

   Ehkä mies pysyisi joten kuten mukana Heidin vauhdissa. Meeri tosin epäili sitä. Hän yritti viritellä toista näkökulmaa asiaan.

 - Eihän ulkonainen puoli ole kaikki. Liian pinnallista, jos katsoo vain kauneuteen tai komeuteen.

 - En katsokaan. Saa olla vaikka rumilus, kunhan urheilee. Ja monta lajia.

 - Tarkoitinkin, että sisäinen elämä ja kauneus ovat tärkeätä. Miellyttävä luonne ja kehityskelpoisuus. Eivätkö sellaisetkin asiat paina vaakakupissa kun puolisoa tai kumppania valitaan?

 - Miksei painakin. Käynhän itsekin tässä piirissä. Luen kovasti filosofisia teoksia ja mielen tasapainoa lisäävää kirjallisuutta. Elämäntapaoppaita, jotta saisin hengelleni rauhan.

 - Eikö toinen etsijä olisi paikallaan ystävänä, vaikka hän ei mikään himoliikkuja olisikaan? Sellainen, joka tuntuu tietävän paljon asioita.

   Heidiltä oli jo mielenkiinto kaikonnut. Hän ei jaksanut pysyä kauan samassa teemassa. Maire palasi taas tapetille. Meeri mietti, miten ihmeessä hän saisi syötettyä jotakin positiivista Veijosta.

   Heidi alkoi taas puhua piiristä:

 - Minusta meillä on kiva porukka. Krisse ei kyllä päästä lähelleen. Mikä lienee? Salaseuralainen. Silti ystävällinen ja positiivinen. Voisi hullumminkin olla. Auli on hirveän negatiivinen ja pinko. Oikea viulunkieli. Kuunteleekin vain vakavaa musiikkia. Ei elämänilon hippuakaan.

 - Entä Veijo? kysyi Meeri uteliaana.

   Heidi kohautteli hartioitaan osoittaen siten kaikin tavoin välinpitämättömyyttään.

 - Ai se Veijo? Täysi untelo koko mies. Kuin pelästynyt kani. Puputtaa, kun kaniemo antaa luvan. Äidistäänkin puhuu vähän päästä. Ei ihme, että sen vaimo lähti. Tylsä mikä tylsä. En välittäisi lähemmin tutustua.

   Meeri tunsi ihan suuttuvansa. Veijo-reppanan puolesta. Hän oli vähällä paljastaa, että ensi näkemältä Heidikin oli vaikuttanut jotenkin jänismäiseltä. Hätääntynyt, takaa ajetun eläimen katse. Levottomuus. Kaksi kania yhdessä. Jo vain passaa. Hän sai oikein  hillitä itsensä, ettei olisi tokaissut jotakin loukkaavaa.

   Aihe: mies ja Veijo sai jäädä. Naiset hyvästelivät Meerin kotiovella. Yhtäkkiä Heidi kysäisi:

 - Onko sinulla valokuvia lapsistasi. Olisi kiva nähdä ne. Meeri hieman hölmistyi tätä odottamatonta kiinnostusta, mutta kaivoi kuitenkin laukustaan perhepotretin. He kaikki viisi edustavan näköisinä. Todella onnistunut kuva.

 - Hyvä ihme, Heidi huudahti. - Onko tuo Seppo sinun miehesi? En tiennyt hänen sukunimeään. Se se on ihan selvästi.

 - Tunnetko hänet?

 - Kyllä vaikka en hyvin. Olemme olleet kuntosalilla lukemattomia kertoja. Olemme pelanneet tennistä ja istuneet kahviossakin rupattelemassa. Hieno mies, se sinun Sepposi. Tosi urheilullinen ja symppis. Oikea ihannemies!

   Heidi vaikeni. Ehkä hän itsekin huomasi, että jotakin saattoi mennä pieleen. Hän tutki taas kuvaa ja kyseli teennäisen innokkaasti lasten nimiä. Kun Meeri oli sanonut, että Eeva, Janne ja Jari, hän toisti Leena, Hannu ja Kari. Ei ollut siis kuunnellut pätkääkään. Näytti olevan mietteissään.

   Mietteissään oli Meerikin, kun hän työnsi kuvat laukkuunsa, avasi oven ja toivotti hyvää yötä. Ehkä hieman kalseasti. Heidi mumisi vastauksensa. Hän joka tavallisesti toitotti sanottavansa kuin kovaääninen. Oliko sillä huono omatunto?

   Meeri pujahti käytävään, seisoi hetken kotiovensa edessä, nielaisi karvaan palan alas kurkustaan ja astui eteiseen riepoteltavaksi. Kaikilla oli ollut kauhean ikävä. Sepolla myös, koska jokin tärkeä ohjelma televisiossa uhkasi mennä ohi, jos hän olisi kesken kaiken ruvennut laittamaan penskoja yöpuulle.

13. Kitkeriä tunnepäästöjä

   Seuraavana torstaina kaikki kerholaiset olivat läsnä. Ilmapiiri oli jotenkin kireä. Ehkä kaunainenkin. Petellä oli mennyt kaksi koetta huonosti. Ei ollut saanut yöllä unta. Vanhemmat motkottivat, ettei hän työskennellyt kyllin ahkerasti.

   Veijo oli viikolla soittanut, ja Meeri oli yrittänyt niin hienotunteisesti kuin osasi selvittää miehelle, että luultavasti ja ehkä ja todennäköisesti ja ikävä kyllä ja valitettavasti saattoi olla niin, ettei Heidi ollut aivan tavattoman kiinnostunut seurustelusta tällä hetkellä. Menevä nainen ja mahdottoman itsenäinen. Tottunut elämään yksin ja määräämään omista asioistaan. Itsellinen virkanainen ja suuri sosiaalinen verkosto.

   Seppo oli lopulta hiipinyt oikein oven pieleen kuuntelemaan ja jälkeen päin kummastellut, mikä tuollainen puhelu voisi olla. Meeri oli kivahtanut hänelle jotakin epäkohteliasta. Ettei hänkään miehen puheluita tule vakoilemaan. Yksityisasiaa. Kai hänelläkin saisi jotakin yksityisyyttä vielä olla, kun toinen pelasi joka iikan ja likan kanssa joka ikisessä joukkueessa ja seurusteli alvariinsa kahviossa.

   Mies oli vain tuijottanut. Ei ollut ymmärtänyt, mutta sitä nyt ei mieheltä kannattanut odottaakaan. Ennen kuin Meeri ehti laukomaan muitakin kitkeriä totuuksia, Seppo oli livahtanut ovesta ulos. Teemu odotti kadulla auton kanssa. Olivat lähdössä lenkille.

   Meeri katseli Heidiä aivan toisin silmin kuin aikaisemmin. Heidi ei ollut näkevinään. Ehkä siinä ei ollutkaan mitään. Urheilun harrastajat kohtaavat ja eroavat pelitilanteen mukaan. SILTI.  

   Veijo oli monta astetta hajamielisempi kuin ennen. Oli vetänyt tuolinsakin kauemmaksi Heidistä, ihastuksensa kohteesta, ja nojasi ikkunalautaan. Pitkä hyytelömäinen varsi ei tainnut pysyä pystyssä ilman tukea. Oliko hän sittenkin hieman ryhditön?

   Maire oli huolestunut ja hermostunut. Tutkimukset olivat vielä kesken. Entä jos se on jotakin vakavaa? Hän ei ollut pystynyt nukkumaan yli viikkoon. Pillereillä vähän aikaa. Naapurit olivat valittaneet koirasta. Se karkasi heidän pihoilleen monta kertaa viikossa ja kaapi lumen alta esille kasveja ja heräävää kevättä.

   Aulikin oli huolissaan. Hän oli aivan äskettäin ollut huomaavinaan pelottavaa oireilua kehossaan. Ettei vain tauti uusisi. Hän oli käynyt ylimääräisessä lääkärintarkastuksessa ja saisi ensi viikolla kuulla tulokset.

   Kaiken lisäksi hän oli yhä hyvin katkerana lapsilleen, jotka eivät tulleetkaan häntä äitienpäivänä tervehtimään. Lähettivät kyllä upean lahjan. Upea sen oli syytä tässä tapauksessa ollakin. Sovituslahja, muuten he saisivat kuulla Aulilta kunniansa. Lastensa eteen kaikkensa uhrannut äiti.

   Heidi oli joutunut vaihtamaan hierojaa. Edellinen oli runnonut häneltä joitakin jänteitä olkapäästä. Oikea käsi ei noussut ollenkaan. Oli hankalaa harrastaa sauvakävelyäkään, hiihtämisestä puhumattakaan. Tenniskin tuotti vihlovaa kipua. Heidi halusi nostaa oikeusjutun niin kovakouraista käsittelijää vastaan. Senkin urheiluhieroja.

                                            - - -

   Kristiina tietenkin aisti tämän ankean ilmapiirin jo ennen kuin kukaan oli ehtinyt kertoa huolistaan. Hänpä siis aloitti:

 - Olemmehan jo aikaisemminkin keskustelleet siitä, miten oma asenne vaikuttaa elämisen laatuun, vieläpä terveyteenkin. Sanotaan, että ihmisen eräs tärkeä tehtävä tässä maailmassa on yrittää muuntaa negatiiviset asiat myönteisiksi. Onnistuukohan sellainen meidän kohdallamme?

   Kaikki pudistelivat yksimielisesti päätään. Ei heidän tapauksessaan. Liian suuria ja kimurantteja huolia. Ehkä sairauksiakin. Toivotonta. Turhauttavaa. Mitä tämäkin hyödyttää?

   Näitä lauseita he toistelivat surullisina ja pettyneinä. Apua ei löydy mistään.

   Krisse puuhasi vielä hetken nauhurinsa kimpussa ja sanoi sitten hiljaisella äänellä:

 - Meillä onkin enää jäljellä vain yksi istunto. Ensi torstaina.

 - Mitä? Tämänhän piti kestää kesäkuun loppuun asti. Kuinka se näin kesken päättyy? Tässähän tulee vasta 13 kertaa. Eikö niitä pitänyt olla enemmän? Sen mukaan ainakin maksoimme, tuhahteli Auli.

 - Valitettavasti minun täytyy lähteä ulkomaille. En tiennyt siitä matkasta kurssia aloittaessamme. Olemmehan kuitenkin saaneet käsiteltyä erittäin paljon tärkeitä asioita.

   Auli kumartui Meerin puoleen ja kuiskasi:

 - Enkös sanonutkin, että tässä on jotakin mätää. Vakooja?

   Kristiinalle hän puuskahti:

 - Lähdetkö oikein ulkomaille saakka uutta lahkoasi perustamaan?

   Krisse vain hymyili:

 - Jotakin sentapaista. No ei sentään. Eihän tämäkään mikään lahko ole. Keskustelupiiri vain.

 - Tuletko ensi syksynä tänne vetämään uutta ryhmää? Jatkaisimme tosi mielellämme, kyseli Maire.

 - Puhutaan siitä vielä ensi istunnossa.  

   Veijo nousi kesken kaiken, loikki ovelle ja mutisi sieltä anteeksipyyntöjään:

 -…Höm….anteeksi nyt…kun mun pitää...on ihan pakko...opinto-osastolle...ennen kuin suljetaan, että ehdimme, tota noin, ehdin.…anteeksi vaan, heippa.

   Muut tuijottivat ällistyneinä ovelle, josta mies oli noin epämääräisen puheenvuoron jälkeen livahtanut käytävään. Jopa Maire, joka ei muulloin juuri havainnoinut ympäristöään, ihmetteli:

 - Mikä sille tuli? Tuliko se huonovointiseksi?

 - Onkohan Veijo ruvennut opiskelemaan? tiedusteli Meeri, joka oli miehestä todella hieman huolissaan.

   Noinko raskaasti tuo oli ottanut ne surkeasti päättyneet kosintayrityksensä? Ettei enää kestänyt istua samassa huoneessakaan rakastettunsa kanssa. Hän päätti soittaa Veijolle heti kotiin päästyään, mutta siitä ei taitaisi tullakaan mitään, sillä Auli tökki häntä kylkeen terävällä etusormellaan ja sihisi:

 - Nyt tai ei koskaan. Tänä iltana sinun täytyy ottaa selville, mikä olento tuo Kristiina oikein on. Millainen koira sen karvoista löytyy.

                                            - - -

   Meeri jäi taas hortoilemaan pöydän viereen. Pakkasi muka kassiaan. Muut lähtivät. Onneksi Veijo, se hiippaileva etana, ei ollut enää paikalla suunnitelmia sotkemassa.

   Krisse vilkaisi ympärilleen ja kelasi nauhuriaan.

 - Ensi viikolla tavataan. Näkemiin.

   Tuntui ihan siltä, että hän olisi halunnut Meerin jo lähtevän. Tämäpä seisoi tanakasti pönkkänä ovella. Oli kokemusta, miten estetään oppilaita ryntäämästä liian aikaisin ruokatunnille. Hän hymyili kuitenkin ystävällisesti ja sanoi topakasti:

 - Minulla olisi vielä jotakin yksityistä kysyttävää sinulta. Sopisiko, että kävelemme vähän matkaa yhdessä?

   Krisse meni vakavaksi, tuumi hetken ja vastasi sitten melkein vältellen:

 - Kyllähän se sopii, mutta vain vähän matkaa. Poikkean yhteen kyläpaikkaan tässä välillä.

   He järjestelivät tuoleja, keräsivät kamppeensa ja sammuttivat valot. Meeri tarjoutui kantamaan nauhuria. Hänellä oli jotenkin huono omatunto. Ikään kuin olisi tekemässä jotakin luvatonta. Ainakin vakoilemassa miellyttävää ja sopuisaa ihmistä, mutta uteliaisuus voitti. Ja Aulin kova patistelu. Meeri oli jo aikaisemminkin saanut häneltä nuhteita, kun oli valinnut puhekumppaneikseen Veijon ja Heidin Kristiinan sijasta.

   Krisse ei sanonut sanaakaan. Silti hiljaisuus ei ollut painostavaa vaan suurta rauhaa ja myötätuntoa. Meeri päätti mennä suoraan asiaan:

 - Kuulehan Krisse, saanko olla vähän utelias, mutta koska olemme niin tyytyväisiä tähän sinun piiriisi, meitä kiinnostaisi tietää hiukan enemmän sinusta. Ensinnäkin, mistä olet kotoisin?

 - Vähän sieltä ja täältä. Olen oikeastaan sellainen koko maailman kansalainen. Pidän koko maapalloa kotimaanani.

 - Puhut kuitenkin ihan hyvää suomea. Ovatko vanhempasi mahdollisesti suomalaisia?

   Krisse epäröi:

 - Hekin olivat maailmankaikkeutemme kansalaisia. Osaan erittäin montaa kieltä. Joudun käyttämään niitä kierrellessäni täällä maan päällä.

   Vastaus tuntui Meeristä erittäin kummalliselta. Pitikö Krisse häntä pilkkanaan? Ei ainakaan näyttänyt ivalliselta. Rauhalliselta ja ystävälliseltä, mutta varovaiselta.

 - Olemme joskus ihmetelleet, mihin ryhmittymään mahdollisesti kuulut. Mihin kirkkokuntaan? Lahkoon? Yhdistykseen? Oletko ehkä teosofi?

 - En haluaisi omia mitään erityistä ryhmittymää itselleni. Olen niissäkin asioissa kosmopoliitti. En toimi kenenkään laskuun enkä ketään vastaan. Haluaisin auttaa kaikkia ihmisiä heidän vaikeuksissaan. Tuoda lohdutusta murheellisille ja kärsiville.

 - Sehän on hieno päämäärä. Meitä vain kummastuttaa, millä hankit elantosi, kun kurssimaksukin on noin pieni, melkein olematon. Vain pari euroa.

   Krisse vain hymyili:

 - Anteeksi että olin näin tahditon, mumisi Meeri nolona.

 - Ei se mitään, mutta älkää te minun elannostani huolehtiko. Taivaallinen Isä kyllä hoitaa lapsiansa silloin kun he ovat hänen palveluksessaan.

   Meeri melkein säpsähti hämmennyksestä. Onneksi ei Auli ollut kuulemassa. Se tuhahtelu ja pyhähtely, mikä olisi seurannut äskeistä kommenttia. Meeristäkin se tuntui liian hurskastelevalta. Krisse ei ollut aikaisemmin juurikaan maininnut mitään uskonnosta tai hengellisistä asioista. Ei sen enempää kuin joku heistä, koska kerran oltiin luterilaisessa maassa ja kuuluttiin kirkkoon. Kielikin on sen kulttuurin mukaista. Vertaukset ja sanonnat.

 - Anteeksi nyt, mutta minun täytyy poiketa tänne.

   Suuri pimeä rakennusrykelmä. Ehkä varasto. Korkea lauta-aita ja kapea portti, jota tuskin huomasi. Krisse hymyili ja nyökkäsi hyvästiksi:

 - Tavataan ensi torstaina. Hei vaan.

   Sitten hän pujahti portista, joka sulkeutui hiljaa. Meeri seisoi kuin salaman iskemänä. Pimeä talo. Mihin ihmeeseen se nainen katosi? Meeri meni portille ja raotti sitä hiukan. Kurkisti sisälle. Ei kissaakaan. Himmeä pihavalo paloi kauempana. Pienempi rakennus taustalla. Ovia. Suljettuja ja hiljaisia. Ei tuntunut siltä, että joku olisi siellä juuri pari minuuttia sitten liikkunut.

   Meeriä alkoi pelottaa. Hän perääntyi takaisin kadulle ja lähti kiireisin askelin kulkemaan kotiinsa. Auli puhui vakoojasta, salaseurasta ynnä muusta sellaisesta. Entä jos hän olikin oikeassa ja tässä oli kysymyksessä jokin vaarallinen liiga? Suuren luokan mafiameininkiä. Kaksoisagentti. Hämäräperäisten ja yliluonnollisten  voimien soluttautumista turvalliseen Suomeemme. Taikuutta.

   Hänen pelästyneisiin aivoihinsa välähti jostakin lause: ”Hedelmistään puu tunnetaan”. Vai tunnetaanko? Mistä sen niin varmasti tietää?

14. Tulostusta

   Seuraavana torstaina kaikki muut olivat läsnä paitsi Pete. Luki kokeeseen. Veijo oli luvannut toimittaa hänellekin monisteet. Tämän illan keskustelut he saisivat hakea kirjaston vahtimestarilta, jolle Krisse veisi ne ennen matkaansa.

   Auli oli yrittänyt tavoittaa Meeriä viikolla, mutta onneksi tällä oli ollut paljon ylimääräistä menoa. Vierailuja ja kokouksia, jopa pieni matka naapurikaupunkiin. Anoppi oli ollut huonovointinen. Aulin soittopyyntöihinkään hän ei ollut vastannut. Hän ei yksinkertaisesti tiennyt, mitä hän kertoisi tiedusteluretkestään. Aulille, joka oli niin arkinen ja realistinen. Ja epäluuloinen kaikkeen nähden.

   Meeri oli tahallaan tullut hiukan myöhässä kokoukseen, jotta Auli ei pääsisi aloittamaan Gestapon kuulusteluaan. Mutta heti kun hän oli istuutunut, Auli kuiskutteli kuuluvasti:

 - No saitko mitään selville? Kerro sitten myöhemmin kaikki minulle.

   Meeri vain nyökkäili kiusaantuneena. Krisse katsoi häntä. Syvälle syvänsinisillä silmillään. Meeristä tuntui, että nainen luki hänen ajatuksensa. Nolotti. Myös pelotti hiukan. Hän ei ollut pystynyt kertomaan siitä varastokokemuksestaan edes Sepolle. Kyllä hän arvasi vastauksen kysymättäkin:

 - Enkös minä varoittanut sinua. Turhaan juoksit niissä huu-haa-istunnoissa. Onneksi se touhu loppuu, ja minäkin pääsen taas...

   Puheenjohtajaa pyydeltiin tekemään jonkinlaista yhteenvetoa kuluneen kevään keskusteluista. Mikä mahtoi olla lopputulos? Miten heidän pitäisi jatkaa tästä eteenpäin? Mikä oli opetus? Miten he oppisivat yhä lisää?

   Heidillä näytti olevan vankka käsitys siitä, että anti oli jäänyt positiivisen puolelle. Maire myötäili ystävätärtään. Veijo myös mumisi jotakin myönteistä ja kyseli, mistä saisi vielä lisää sopivaa kirjallisuutta ajatusten ja ideoitten tueksi.

   Meerikin myönteli ihan periaatteesta, mutta tunteet olivat sekavat. Auli katseli pistävillä silmillään Krisseä ja laukaisi sitten:

 - Niin missä ovat tulokset? Kertokaapas kukin kohdaltanne, miten te olette tämän piirin ansiosta päässeet vaivoistanne tai ainakin saaneet niihin helpotusta.

   Muut kerholaiset katsoivat hämmentyneinä toisiinsa.

 - Niin niin, ainahan kursseista annetaan palautetta, joko positiivista taikka negatiivista. Antaa tulla vain. Kai Kristiina Saijens sen kestää. On kai hän vetänyt kursseja aikaisemminkin.

   Heidi rykäisi ja sanoi ponnekkaasti:

 - Minä ainakin olen kokenut ongelmieni lieventymistä. Olen saanut paljon uusia ajatuksia ja virikkeitä terveellisempään elämäntapaan.

 - Sano yksikin konkreettinen esimerkki, tiukkasi Aulin kolea ääni.

   Heidi hämmentyi eikä keksinyt niin äkkiä mitään.

 - Ei kai sinulla ole mainittavampia pulmia edes ollutkaan. Mielikuvitusta ja itsekurin puutetta.

   Maire kiihtyi ystävänsä puolesta:

 - Älä nyt Auli. Olen minäkin löytänyt helpotusta. Tutkimuksissa todettiin, että minun pitää välttää vehnänalkiota aterioissani. Nyt ainakin tiedän, miten minun pitää elämäni järjestää. Mietin vain entistäkin tarkemmin, mitä syön ja juon ja miten nukun. Olen myös saanut uutta elämänuskoa.

 - Miten löperöä ja epämääräistä, oli Aulin lahjomaton tuomio. - Ne tutkimukset sinulle olisi toki tehty ilman tätä keskustelukerhoakin. Entä se Pete? Kuka tietää hänestä jotakin? Se poikariepu on ravannut täällä uskollisesti, mutta onko hänelle koitunut siitä mitään hyötyä? Kuka tietää?  

 - Pete pyysi kertomaan sellaiset terveiset, että hän on varsin tyytyväinen näihin torstai-iltoihimme, selosti Veijo. - Poika osaa kuulemma mykyään paremmin keskittyä tehtäviinsä. Hän on saanut myös paljon apua urheilusta ja kavereitten kannustuksesta.

   Veijo vaikeni hetkeksi ennen kuin jatkoi:

 - Toivottavasti ette loukkaannu, mutta Pete kertoi minulle, että hänelle on ollut erittäin rohkaisevaa ja lohduttavaa olla niin erikoisten ja kummallisten aikuisten seurassa. Hän arvelee, että kai hänelläkin on jotakin toivoa päästä komplekseistaan, koska ainakaan omasta mielestään hän ei enää olekaan ihan sieltä hulluimmasta päästä.

   Kerholaiset olivat ensin hiljaa, mutta sitten Heidi alkoi hihittää ja taputtaa vimmatusti käsiään. Muut yhtyivät suosionosoituksiin ja nauruun ja pyysivät Veijoa välittämään kuopukselle lämpimät kiitokset seurasta ja sydämelliset onnentoivotukset ahkeralle opiskelijalle.

   Auli näytti kyllä hiukan harmistuneelta ja tiedusteli Veijolta sangen tiukkaan sävyyn:

 - Entä sinä Veijo? Nukutko nykyään paremmin ja oletko oppinut sietämään sen patterisi naksutusta?

   Veijo kakisteli. Nähtävästi ylen rehellinen kaveri.

 - Ehkä nyt vähän paremmin. Hankin korjaajan sille patterille. Se naksahtelee nykyään ani harvoin. Lisäksi...

 - No sen putkimiehen olisit voinut palkata ilman näitä ihmeparannuskurssejakin. Auta armias, jos näistä vielä olisi kiskottu huikeita hintoja. Haastaisin täältä erään henkilön oikeuteen, tai mieheni, kansanedustaja, kyselisi vähän perään, mihin niitä rahoja oikein viedään. Mihin mafiaan tai ihmissyöjälahkoon?

 - Anna olla Auli. älä nyt pilaa muittenkin tunnelmaa, aneli Heidi surkeana. - Useimmat meistä ovat tyytyväisiä ja kiitollisia. Itsestähän se riippuu, saako jostakin tilaisuudesta mieltä ylentäviä aineksia vai ei. Vaikkapa konsertista tai taidenäyttelystä tai yhtä hyvin jumalanpalveluksesta.

   Auli ei ollut kuulevinaan vaan jatkoi tuohtuneena:

 - Entä sinä, Meeri? Mitä muita ongelmia sinulla oli kuin se talvitakki ja perheesi passaaminen? Sait uuden takkisi, mutta ei sekään ollut tämän kerhon vaikutusta. Menit vain kauppaan oikeaan aikaan ja ostit halvalla. Sattui vielä olemaan sinun kokoasikin. Perhehuolet kai ovat ennallaan? Ja talousmenot? Vai vähenikö vuokra tämän kevään aikana?

                                            - - -

   Auli olisi jatkanut vaikka kuinka pitkään. Näin paljon hän ei ollut puhunut koko aikana. Jokin katkeruus ja pettymyskö se hänessä etsi purkautumistietään? Joka tapauksessa toisillakin oli ahdistava ja tukala olo. Osaisipa tuo nainen pitää suunsa kiinni. Hävetti ihan Krissenkin puolesta.

   Tämä istui hiljaa paikallaan. Vakavana mutta ei vihaisena. Miksi se on noin ulkopuolinen? Kuin vieraalta planeetalta? Oliko se joku humanoidi ja ufojen tuoma? Kuin toisesta maailmasta. Meeri aivan panikoitui, kun hän muisteli sitä katoamistemppua varaston pihalla.  

   Meeri katseli muita kerholaisia. Heidi oli täsmälleen yhtä levoton ja hermostunut kuin ennenkin. Toisessa silmässä nyki elohiiri. Välillä hän räpytteli molempia silmiään kiivaaseen tahtiin. Ihme, ettei ripsiväri tarrannut kiinni siinä räpistelyssä. Ilme ahdistunut, liikkeet nykivät. Välillä nopeata, hermostunutta ja ilotonta naurua.

   Maire oli yhä sätkivä ja suunnistamaton liikkeissään. Saattoi kesken kaiken nousta seisomaan aivan kuin aikoisi lähteä jonnekin. Ei sittenkään, vaan lysähti paikalleen järjestellen moneen kertaan sileitä hiuksiaan ja takkinsa helmoja. Siirteli jalkojaan kuin olisi tanssinut istualtaan.

   Meeri ei tuntenut oloaan helpommaksi, mutta ei huonommaksikaan. Sitä tavallista virkaäidin väsymystä ja huolehtimista. Nytkin mietti, saisiko Seppo lapset syömään iltapalaa ja kuinka kauhea sotku hänellä olisi siivottavana kotiin palattuaan.

   Veijo oli kuin valokuva tai kopio entisestä tyypistään. Surumielinen ja epävarma. Vai oliko sittenkään? Naputteli laihoilla sormillaan pöytää kuin olisi pianoa soittanut, mutta lakkasi oitis kun sai Aulilta osakseen kiukkuisen katseen. Muka naksuttava patteri. Itse naksutti sen kun kerkisi.

   Äkkiä Veijo laukaisi:

 - Haluatteko kuulla koko tarinan siitä patterin korjaamisesta?

 - Kerro toki.

 - Tutustuin niin ammattitaitoiseen putkimieheen, että hän sai patterin vaikenemaan. Tosin vasta parin käyntikerran jälkeen.

 - No ei kai sekään tämän piirin ansiota ole?

 - Onpas vain. Tapasin hänet aivan sattumalta täällä kirjastossa, opinto-osastolla, kun odottelin kokouksemme alkamista.

 - Olisit voinut tavata muutenkin.

 - En itse asiassa, sillä en koskaan käytä tätä pääkirjastoa, koska se on niin kaukana asunnoltani. Joka tapauksessa kyseinen putkimies tuli luokseni ja tutki patteria. Ensimmäisellä kerralla se ei tullut ihan kuntoon, mutta hän tuli uudestaan.

 - Sehän hienoa, ynisi Maire hieman vaisusti, koska hänkin vaistosi, että Veijon puheessaan käyttämä paatos oli ehkä kohtuuttoman voimakasta itse asiaan verrattuna.

   Veijo jatkoi todella innostuneena ja punoittaen:

 - Seuraavalla kerralla putkimiehellä oli mukanaan nelivuotias tyttärensä, koska hän on yksinhuoltaja.

 - Jaa, sanoi Meeri henkevästi.

 - Heillä meni niin myöhään luonani, koska tarjosin samalla illallista, että he joutuivat jäämään yöksi.

   Veijo piti dramaattisen tauon, jonka aikana Heidi lausui:

 - Joo, se on ihan kiva, että saa uusia ystäviä, vaikka vain samaa sukupuolta oleviakin. Mikä hänen nimensä on?

 - Hilkka, vastasi Veijo ovelan näköisenä.

 - Juurihan sanoit, että se oli putkimies, mutta eihän Hilkka voi olla miehen nimi, päätteli Maire totisena.

 - Voi lapsikulta, huudahti Heidi, joka oli kuin olikin äkännyt asian. - Miksei putkimies voisi olla naispuolinen, aivan kuin puhemieskin?

 - Ai jaa? Kai se sitten voi, mutisi Maire vieläkin epävarmana.

 - Tämä ei voi olla totta, suhisi Auli Meerille. - Tuo Maire-rouva on takuulla pöpi.

 - Tämän minun putkimieheni nimi on todella Hilkka ja meillä synkkaa tosi hyvin. Myös tyttären kanssa. Söpö tyllerö. Tuskin enää muistankaan koko patteria, sen paremmin kuin naapureitten kolisteluja, kun meillä on niin vilkasta elämää ja sirkutusta kodissani. Onneksi tyttö nukkuu sikeästi öisin ja...

 - Onneksi olkoon, huusivat Heidi ja Meeri yhteen ääneen.

   Meeri tosin hieman suivaantuneena mietiskeli miesten kaksinaamaisuutta. Sellainen vaiva Heidin taivuttelussa ja kaverilla olikin jo toinen katsottuna. Miehet ne osaavat varmistaa selustansa. Onkohan Sepollakin joku varavaimo piilossa?

 - Sattumaa kaikki, vakuutteli Auli. - Ei elämä ole niin yksinkertaista ja sadunomaista. Sanokaa minun sanoneen.

   Aulin kasvojen kireät juonteet eivät olleet yhtään lientyneet. Ilme oli katkera ja vihainen. Ehkä tavallistakin enemmän, joten kerholaiset alkoivat miettiä, mitä tälle jäsenelle oli oikein tapahtunut. Sitten he kauhukseen muistivat, että Aulilla oli ollut se suuri lääkärintarkastus. Meeri kysyi varovaisesti:

 - Kuule Auli, sinunhan piti tällä viikolla saada ne tulokset siitä tutkimuksesta. Ei kai niissä vain ollut jotakin ikävää?

 - Minua niin suututtaa ja minun on todella vaikeata päästä sen yli, mitä sairaalassa tapahtui.

   Odottava hiljaisuus, ja sitten Heidi hiljaa kysyi:

 - Miten kävi? Löytyikö jotakin vikaa?

 - Ei minusta, sillä kaikki on sittenkin aivan kunnossa. Ne oireet eivät johtuneetkaan syövästä.

 - Mikä sinut niin suututti?

 - Ihmisten tohelointi. Ajatelkaas, että kun tulin ulos ja menin autolleni, huomasin, että lokasuojassa oli lommo. Ei tosin kovin suuri. Uskon, että sen saa korjattua ennalleen, mutta kuitenkin harmitti. Upouusi auto ja kolhija oli tietysti häipynyt sen siliän tien ilmoittamatta asiasta mitään. Usuttaisin poliisit sen perään, mokomakin roisto.

 - Onko se miehesi auto? Pelkäätkö mitä hän sanoo?

 - Minäkö pelkäisin Kallea ja pah, tokaisi Auli ivallisesti. - Se on kyllä minun ikioma autoni. Tätä taas saan harmitella monta päivää.

 - Etkö ole kiitollinen, että se oli vain auto? Luulisi, että olet ikionnellinen, kun sinut on taas todettu terveeksi, kuiskasi Maire jotenkin pahoilla mielin.

 - No jaa. Onhan se tietysti niinkin, vastasi Auli melko välinpitämättömästi. - Miltä kannalta katsoo.

                                            - - -

   Krisse alkoi puhua hiljaisella äänellä. Rauhallisen varmasti. Hän ei antanut pettymyksen ilmaisujen eikä katkerien purkausten hämmentää itseään.

 - Ei elämän tarvitse olla pelkkää ihmettä eikä myöskään ulkoa päin tulevaa pakkosyöttöä. Kunkin on itse löydettävä tiensä ja opittava paras tapa elää ja tehdä valintoja. Ette te voi toisten neuvojen mukaan toimia, ellette itse sisäistä uusia ajatuksia ja kokeile uutta elämänmallia. Te saitte ne monisteet haltuunne. Tutkikaa niitä ja yrittäkää löytää, mikä kunkin kohdalla olisi parasta ja järkevintä. Älkää silti unohtako tunnettakaan. Kuunnelkaa sisäistä ääntänne ja ruumiinne kieltä. Luottakaa vaistoonne ja intuitioon.

 - Yhtä pitkää kuin leveätäkin, kähisi Auli taas Meerille. - Nehän  ovat pelkkiä fraaseja. Kukapa vähänkin aikaansa seuraava ihminen ei olisi törmännyt noihin ajatuksiin jo monta kertaa elämänsä aikana. Lehdet ja televisio ovat pullollaan viisaita elämänohjeita ja muka tepsiviä parannusehdotuksia. Sitä samaa modernia magiaa kuin kaikki muukin.  

 - Eräs asia on minusta hyvin tärkeätä elämässä, nimittäin kiitollisuus, sanoi Kristiina, joka oli vakavana kuunnellut Aulin puheenvuoroa. - Sanotaan, että kiitollisuus on ensimmäinen askel paranemiseen ja myöskin ollaan sitä mieltä, että kiitollisuus on kuin avoin käsi, joka valmistautuu saamaan jotakin hyvää ja siunauksellista aina vain lisää. Runsaasti uusia kiitoksen aiheita.

 - Mitä tuolla tarkoitat?

 - Sitä, että esimerkiksi nyrkkiin puristetun käden päällä ei tahdo pysyä kirjakaan tasapainossa. Ei myöskään kahvikuppi eikä moni muukaan esine. Jos kämmen on avoin, se on valmis vastaanottamaan ja pitämään jotakin hallussaan.

   Sitten käteltiin ja kiiteltiin moneen kertaan. Koska Krisse ei enää tulisi syksyllä takaisin, oltiin yksimielisiä siitä, että Meeri olisi oikein sopiva keskustelupiirin puheenjohtajaksi.    Harvinaisen hilpeältä vaikuttava Veijo lupasi kutsua kerhon luokseen kylään, jotta he saisivat tutustua Hilkkaan ja siihen pirpanaan.

   Kaikki muut halasivat toisiaan paitsi Auli, joka virallisesti vain ojensi kätensä Krisselle. Kerholaiset olivat ostaneet heleän, kesäisenkukkakimpun ja keränneet nättiin korttiin nimiä. Kauniita sanoja ja raamatunlause, jonka Heidi ja Maire olivat valinneet.

   Sitä korttia Auli myöhemmin Meerille päivitteli. Sehän oli ihan kuin surunvalittelukortista. Kuvakin oli kovin mauton ja tyylitön. Kyssäniskainen pulu killisteli ylen määrin kiiltävien kultakirjainten keskellä, mutta tarkoitus oli kai hyvä, joten Aulikin oli armollisesti piirtänyt nimensä tuon kliseen alle. ”Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.”

 - Se lause nyt ainakin osui nappiin, tuumi Auli ironinen hymy suupielessään, kun he kulkivat yhdessä kohti rantaa. - Muuten Meeri, jos syksyllä jatkatte tätä sekoilukerhoanne, muista soittaa minullekin.

 - Totta kai, vaikka ihmettelen, miksi lähtisit mukaan, kun et ole oikein pitänyt tyylistämme.

 - Pidän tai en, mutta jotakin viihdykettä sitä kaipaa pimeinä syysiltoina. Haluaisitko joskus lähteä kanssani konserttiin tai teatteriin? Olisi mukava keskustella jonkun kanssa, jopa järkevästi.

   Meeri lupasi ja naiset halasivat joten kuten. Mutta halasivat kuitenkin.

   Tuleva puheenjohtaja käveli hiljalleen kotiin. Salaisuuksia ja mystillisiä tapahtumia. Sitä kai oli koko elämäkin. Suuri arvoitus, josta vain oli yritettävä edes tyydyttävästi selviytyä. Sydämellä ja järjellä, parhaan taitonsa mukaan. Hän osti kioskista suklaapatukat. Viisi kappaletta, jokaiselle perheenjäsenelle omansa. Pieni yksinkertainen rakkaudenosoitus lähimmilleen.

          II  SUOLET VADILLA

   Onerva on kutsunut joitakin ystäviään lounaalle, jolla hänellä on aikomus tarjota hyvin monenlaisia herkkuja. Monet niistä ovat   perinteellistä suomalaista ruokaa. Kaikki kutsutut eivät päässeet mukaan, joten nuori Talvikki tuli äitinsä sijasta. Muut vieraat ovatkin yli viisikymmenvuotiaita.

ONERVA: - Olkaa niin hyvät ja käykää pöytään. Herkkua on siinä monenlaista, joten toivon, että ruoka maistaa. Pianhan meillä onkin joulu, joten rohkenin siteerata tunnettua joululauluamme.

JENNY: - Oi kiitoksia paljon. Onpa ihanan näköistä.

TALVIKKI: - Ja niin hieno kattauskin. Olet nähnyt todella paljon vaivaa tämän lounaan valmistamisessa. Äitinikin on aina kehunut, kuinka taitava sinä olet.

KLAARA: - Miksei äitisi päässyt tulemaan? Onko hän sairas? Jotakin vakavaakin?

TALVIKKI: - Ei toki onneksi. Pientä flunssaa vain. Hän lähettää teille kovasti terveisiä.

KLAARA: - Flunssaako? Ei koskaan pidä väheksyä muka pientä vilustumista, koska siitä voi helposti kehkeytyä jotakin tosi vaarallista. Keuhkokuume, taikka jopa syöpä voi ensin oireilla viattomana flunssana, ja...

ONERVA: - Kas niin, nyt olemme kaikki istuutuneet mukavasti pöydän ympärille. Niin kotoisaa ja viihtyisää. Tervetuloa myös sinulle Ismo. Oli kivaa, että Jenny otti sinut mukaansa. Ettemme ole aivan vain naisseurassa.

KLAARA: - Oletpa sinä lihonut viime näkemältä. Miesten varsinkin pitäisi hiukan valvoa syömisiään. Se kolesteroli näes.

ISMO: - Hallinnassa on, joten nautitaanpa nyt Onervan hienosta tarjoilusta.

ONERVA: - Koska aivan äskettäin osallistuin siihen kokkauskurssiin, ajattelin, että voisimme tässä samalla hieman keskustella siitä, miten näitä valmistetaan ja millaisia aineksia niihin käytetään. Maistetaanpa vaikka tätä salaattia. Käytin siihen herkullisia broilerin rintapaloja.

KLAARA: - Muistattehan, että Onervan mies kuoli kaksi vuotta sitten? Hän käveli pihalla kotiovea kohti ja ehti huudahtaa, että rintaan koskee aivan kauheasti. Siihen hän sitten tuupertui ja jäi ja...

JENNY: - Totta kai minä sen muistan. Niin surullinen tapaus. Yritin todella lohduttaa ystävääni.

ONERVA: - Ystävät ovat tärkeitä, kun on surua ja vastoinkäymisiä. Tässä olisi maukasta kielimakkaraa. Klaara, ole hyvä.

KLAARA: - Kiitos, se näyttää hyvältä. Kielestä puheen ollen, muistattehan sen Huhtasen, sen Jullen? Hänelle kävi tosi köpelösti. Hän valitteli kieltään. Kävi lääkärissä ja mitään ei huomattu ajoissa. Se olikin sitten pahanlaatuinen kasvain. Hautajaiset olivat kuukausi sitten. Olin siellä Ailia lohduttelemassa, joten Talvikki, sano äidillesi, että tarkistuttaisi kielensä ja muutakin...

TALVIKKI: - Kiitos, sanon kyllä. Onerva, mitä tuo mahtavan näköinen ruoka pitää sisällään? Tuo tuossa suurella vadilla?

ONERVA: - Ne ovat omatekoisia siskonmakkaroita. Täyte on oma bravuurinumeroni. Arvuutelkaapa, mitä mausteita olen siinä käyttänyt.

KLAARA: - Nytpä voisimmekin sanoa, että suolia vadilla. Olenko kertonut teille, että miesvainajani sisar oli taannoin suuressa mahaleikkauksessa. Hän ihme kyllä selvisi siitä, ainakin toistaiseksi, mutta kun hän selosti sitä minulle, hän totesi, että häneltä vedettiin kaikki suolet vadille, ennen kuin asia selvisi. Hän kertoi myös...

ONERVA: - Mitä mausteita sinä siitä löytäisit, Jenny?

JENNY: - Onhan siinä pippuria, oreganoa ja paprikaa, ja olen tuntevinani myös valkosipulin maun. Herkullista.

ONERVA: - Siinä on todella hiukan valkosipulin kynttä. Ei kai se maistu liian voimakkaalta? Mitä arvelet, Ismo?

ISMO: - Ei ollenkaan, minusta se on ihan sopivan väkevää. Se on vielä niin terveellistäkin, vai mitä, Klaara?

KLAARA: - Niinhän sitä väitetään, mutta eipä se vain pelastanut appiukkoani viikatemieheltä. Hän lemusi kolmenkymmenen vuoden ajan valkosipulille. Kylän koiratkin häntä jo karttoivat. Onneksi myös naiset, kun se oli sellainen metsästäjätyyppi.

JENNY: - Miten hänelle kävi?

KLAARA: - Kuoli mikä kuoli. Äkkiä ja yksin. Oli kuukahtanut saunaansa. Korkea verenpaine ja sydän.

ISMO: - Minkä ikäinen hän oli kuollessaan?

KLAARA: - Kahdeksankymmentäkuusi vuotta.

TALVIKKI: - Sehän on pitkä elämä. Ehkä hän olisi menehtynyt aikaisemmin ilman sitä valkosipuliaan.

KLAARA: - Tiedä häntä. Hänen poikansa, mieheni nuorempi veli, jäi mitättömän operaation takia leikkauspöydälle. Ihan turhaan.

JENNY: - Mikä häntä vaivasi?

KLAARA: - Kynnet olivat paksut ja koppuraiset, vaikka ei ollut vielä viittäkymmentä.

ISMO: - En ole kuullutkaan, että joku olisi koppuraisiin kynsiin menehtynyt.

KLAARA: - Älä sinä irvaile. Voi sattua itsellesikin. Parasta kun tarkistat omien kynsiesi tilan. Voi tuoni vaania sinuakin jo huomispäivänä.

TALVIKKI: - Eikö se leikkaus sitten onnistunut?

KLAARA: - Jokin komplikaatio siinä tuli. Voisin ottaa asiasta tarkemmin selvää, jos haluatte kuulla siitä. Voisin soittaa Joensuuhun ja kysyä vaikka heti leskeltä. Missä sinulla on puhelin?

ONERVA: - Älä nyt sentään kesken ruokailun. Jatketaanpa tästä. Onko sinun vaikea istua sillä tuolilla, Ismo? Se on niin kiikkerä, kun se on vanha perintötuoli. Jalat vähän epätasaiset. Haenko sinulle uuden tuolin?

ISMO: - Kiitos ei, kyllä minä pärjään. Siirrän sen pois maton kulmalta. Kas noin.

KLAARA: - Siitäpä tuli mieleeni Tarkiaisen perhe. Vanhin poika syntyi kampurajalkaisena. Leikeltiin ja silvottiin moneen kertaan. Ei auttanut. Poika eli onneksi vain teini-ikään. Linkkasi ja keinui kuin laiva myrskyssä. Jäi sitten kuormurin alle, kun ei ehtinyt laahustaa alta pois. Ajavat kuin vimmatut. Se oli kai kohtalo, että pääsi rauhaan tästä kärsimyksen maailmasta. Lohdutin hänen vanhempiaan, mutta...

JENNY: - Kerrohan Onerva, mitä hienouksia olet tähän laatikkoon kätkenyt?

ONERVA: - Siinä on maksaa. Ostin sitä luomukaupasta, joten voitte turvallisesti antautua makuelämyksen valtaan.

KLAARA: - Maksaa! Jaa että maksaa. Kukapa ne luomukauppiaatkaan tietää. Vieläkin vähemmän valvontaa kuin muilla. Tulee ihan ne sota-ajan saippuat mieleen. Niitä oli kuulemma valmistettu juutal...

ISMO: - Mihinkään ei voi luottaa. Pitää itse osata arvioida mitä syö ja mikä kullekin sopii. Tämä laatikko on todella suussa sulavaa.

KLAARA: - Yritin vain sanoa, että...mutta olkoon vanhat muistelukset. Nykyajassakin on tarpeeksi vaaroja ja turman aiheita. Eipä olisi uskonut Harri Heinilästäkään, että on jo mullan alla. Aikansa oli keltainen ja kelmeä kuin kiinalainen. Riutui ja laihtui luurangoksi. Ihan noin kirjaimellisestikin ottaen. Leski kertoi, että se oli ollut nopeata menoa. Ei ainakaan kauan kitunut.

ONERVA (pomppaa seisomaan posket hehkuen): - Emme ole maistaneet vielä puoliakaan pöydän antimista. Ehkä kaipaamme hieman tunnelmallista taustamusiikkia. Hetkinen vain niin laitan kasetin nauhuriin. Vaikka tämä. Se on piristävää ja vie meidät ihanien muistojen aikaan.

JENNY: - Tunnetko tätä Ismo?

ISMO: - En muista kuulleeni.

KLAARA: - Ahaa, sinullakin on siis jo nyt alkanut se dementia? Se tulee olemaan raskasta aikaa Jennylle ja muille...

JENNY: - Sitähän soitettiin tyttäremme Annelin häissä. Mekin tanssimme silloin melkein joka pelin. Olimme aivan romanttisella tuulella. Se oli hurmaavaa, eikö vain ollutkin?

ISMO: - Olihan se. Kyllä musiikki rentouttaa ja panee veret kiertämään vanhemmillakin sotaratsuilla. Heh-heh.

KLAARA: - Sinulle ei kai sitten tehtykään sitä, sitä höyläystä meinaan. Kuulin vain kaupungilta, että olit käynyt tohtori Pörhösen vastaanotolla ja hänhän se juuri on erikoistunut miesten...

ISMO: - Mikäs kappale se tämä on? Se nyt ainakin tuntuu aivan  tutulta. On aivan kieleni päässä.

KLAARA: - Sitä muuten kannattaa tarkkailla, jos kieli tuntuu turralta, koska...

TALVIKKI: - Sehän on ”Tulipunaruusut”. Kiva biisi. Kyllä minäkin tykkään sen tahdissa pyörähdellä.

KLAARA: - Saa sitä ratsuaan juoksuun hoputtaa, mutta entäs kun henki loppuu? Niin kävi Kolehmaisen Jussillekin. Ensin oli karjaa ja hevosia vaikka muille jakaa, mutta iskipä niin paha astma, että lopulta tukehtui kuoliaaksi. Eivät enää auttaneet pumput eivätkä rohdot. Happiteltta olisi heti pitänyt pystyttää, jos sille vaikka näyttikin hevosen kuvaa. Sekin tauti on lisääntymässä, jo lastenkin keskuudessa. Surkeata ja toivotonta. Onpa hyvä, ettei meillä ollut lapsia.

JENNY: - Minusta se soi hieman liian kovalla. Voisitko Onerva hiljentää hiukan?

ONERVA: - Totta kai. Ettei koske korviin. Onko nyt hyvä?    

KLAARA: - Oletteko koskaan olleet läsnä, kun tärykalvo puhkaistaan korvaklinikalla? Jassoo, minäpä olen. Olin naapurin pikkupojan tukena, kun hänet piti viedä lääkäriin. Kamala kokemus. Pojalla korkea kuume ja kova kipu oikeassa korvassa, mutta sittenpä se vasta kipeästi kävi, se puhkaiseminen nimittäin. Aivan pahaa teki näin helläsydämisestä ihmisestä. Poika-parka valui lopuksi lattialle kuin veltto mato. Hyvä kun ei pyörtynyt.

ISMO: - Ojentaisitko minulle hammastikkuja Talvikki.

TALVIKKI: - Tässä, ole hyvä.

KLAARA: - Tikuista juolahti mieleeni, että...

ISMO (hieman ivallisesti): - Et kai ala kertoa jostakin kidutuskeinosta, jossa tikkuja tungetaan kynsien alle.

KLAARA: - En toki. Tämä on vallan toinen kertomus. Tunnette varmaankin sen peruskoulun opettajan, sen Taisto Valkaman? Jenny ainakin tuntee, kun joutuivat istumaan monta vuotta samassa opettajainhuoneessa. Etkö tunnekin?

JENNY: - Tietenkin tunnen. Mukava ja lupsakka mies. Opetti puutöitä. Jäi eläkkeelle jokunen vuosi sitten. En tosin ole nähnyt häntä kaupungilla pitkään aikaan.

KLAARA: - Vaikeata olisi nähdäkään, koska hän siirtyi jo kaksi ja puoli vuotta, ei kun kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta sitten tuonpuoleiseen. Ei voinut välttää kohtaloaan. Kai se kuolinhetki on jo ennalta määrätty.

TALVIKKI (närkästyneenä): - Tuohon minä en usko. Rajoittaa valinnan vapautta. Aiheuttaa ihmisissä flegmaattisuutta ja liiallista kohtaloon tyytymistä.

KLAARA: - Tai sitten rohkeutta. Kun asialle ei voi mitään, uskaltaa yrittää. Polkea vaikka miinakenttiä, kun ihana taivas on tiedossa.

ONERVA: - Mikä sille Valkamalle sitten tuli?

KLAARA: - Hän jatkoi sitä veistelemistään eläkkeelle päästyäänkin. Teki kai jotakin lahjaa vaimolleen. Lipasta tai muuta tekelettä. Eivät kovin hääppöisiä. Se on vain minun yksityinen mielipiteeni. Vaimo saattoi ilahtuakin, kun lattiat ja seinät olivat tupaten täynnä koukeroista puutavaraa.

JENNY: - Entä sitten?

KLAARA: - Valkama sai tikun sormeensa. Suuri ja paksu, se tikku nimittäin. Kova tuska ja miehen oli painuttava polille. Käsi oli jo kokonaan turvonnut ja väri kammottava.

ISMO: - Eivätkö lääkärit mahtaneet mitään?

KLAARA: - Toki mahtoivat. Ottivat tikun pois ja antoivat lääkettä tulehdukseen.

TALVIKKI: - Hän siis selvisi. (Jatkaen hiljaisemmalla äänellä) -  Edes joku Klaaran tuttavista.

KLAARA: - Jo vain, sairaalan pihalle asti. Siellä oli jäämöykkyjä ja keli kuin luistinradalla. Valkamalla oli käsi kantositeessä, ja se kai horjutti tasapainoa. Hän kaatui selälleen, löi päänsä ja heitti henkensä.

ISMO (tavoitellen ivallista naurua): - Otatko hammastikkuja, Jenny? Tässä niitä on.

ONERVA: - Palataanpa tähän lounastunnelmaan. Nostalgista musiikkia, kynttilöitä ja ihania tuoksuja. Tämä kukka-asetelma on tehty katajista, samoin kuin se puukulho. Hieno ja hurmaava tuoksu.

KLAARA: - Hyvä kun vielä osaat nauttia tuoksuista. Sekin aika vielä koittaa, jolloin et erota lannan hajua ruusun tuoksusta.

JENNY (kiireesti): - Totta kai on luonnollista, että aistit vanhemmiten heikkenevät, mutta voi sitä sentään jotakin jäljelle jäädä. Haisteltavaa ja nautittavaa. Maukkaitten ruokien aromit ja puhtoisen saunan tuoksahdus.

KLAARA: - Tarkoitin oikeastaan sitä tilannetta, että tuoksujen katoaminen voi olla aivokasvaimen merkki. Vai oliko se päinvastoin? Liiallinen hajujen rekisteröiminen. Enpä nyt olekaan varma. Täytyy kysyä serkkupojalta, joka on neurologi. Voisinkin soittaa vaikka heti, jos sallit, Onerva?

ONERVA (jo lievästi hermostuneena mutta väkinäisesti asetellen huulilleen kohteliasta emännän hymyään): Jos antaisit nyt olla. Soita vaikka myöhemmin ja kerro sitten minulle.

TALVIKKI: - Kynttilät ovat ihania kaikkina vuoden aikoina. Niiden säihkyvä ja monivärinen sädekehä on jotakin taivaallista. Nautin siitä jo lapsena.

KLAARA: - Et kai liikaa näe sädekehiä? Ettei vain ole alkava kaihi. Kuulin jutun yhdestä...

ONERVA: - Maistakaapas vielä tätä lampaan lapaa. Sain reseptin edesmenneeltä Miina-tädiltäni.

KLAARA (nopeasti): - Mihinkä hän kuoli? En ole kuullutkaan. Kerro heti!

ISMO: - Tietotoimistosi ei siis olekaan ihan täydellinen. Olen muuten joskus ihmetellyt, miksi sinusta ei tullut lääkäriä, kun olet niin perusteellisesti vihkiytynyt sairauksiin. Ja sukunimesikin jo  viittaisi siihen.

TALVIKKI: - Miten niin? Eihän Järvinen millään tavalla tuo mieleen lääketiedettä.

ISMO: - Hänen tyttönimensä onkin Puukko.

KLAARA: - Ei kaikilla ole mahdollisuutta korkeampaan koulutukseen. Voihan sitä maallikkonakin ottaa selvää asioista ja auttaa lähimmäisiään taudinkuvan määrittelyssä.

JENNY: - Määrittelepä nyt mitä aineksia tämä kaalilaatikko sisältää.

KLAARA (vilkaisee sitä puolihuolimattomasti): - Kaalia tietenkin, mutta...

JENNY: - Mitä muuta? Mitä ryynejä siinä on käytetty?

KLAARA: - Ryyneistä tuli mieleeni...

JENNY: - Ne ovat tietenkin ohraa. Niistä saa myöskin mahtavaa punaista puuroa, kun jaksaa hauduttaa yön yli. Oletko koskaan maistanut sellaista Talvikki?

TALVIKKI: - Olen kuin olenkin. Isoäitini valmisti sellaista. Se oli niin kauniin väristäkin. Ohraryynejä voi käyttää myös...

KLAARA: - Ryynit! Kun mieheni nuorin sisar makasi kuolinvuoteellaan, sain kuulla, että tutkimuksissa oli todettu, että hänen suolistonsa oli tupaten täynnä jotakin ryynimäistä moskaa. Olikin sitten loppu lähellä.

JENNY: - Kuka siitä kertoi?

KLAARA: - Hän itse tietenkin, Tosin potilas-raasu ei olisi halunnut kertoa, mutta osaan todella houkutella ihmiset avautumaan ja keventämään sydäntään. Se kummasti huojentaa sekä lievittää pelkoa ja tuskia.

ISMO (hiljaa Talvikille): - Gestapokin jäisi toiseksi tuon tyypin kanssa.

KLAARA: - Mainitsitko Gestapon? Miesvainajaltani jäi paljon kirjoja, joissa kerrotaan Gestapon kuulustelu- ja kidutuskeinoista toisen maailmansodan aikana. Olen lukenut ne kaikki ja voisin selostaa teillekin, kun tulette minun luokseni lounaalle. Saatte nähdä oikein kuviakin. Aitoja ja yksityiskohtaisen tarkkoja. Esimerkiksi eräästä nuoresta äidistä...

TALVIKKI (rynnäten pystyyn): - Anteeksi, missä on vessa? Oksennan...voiii...

JENNY: - Mikä hänelle tuli? Tarvitseeko hän apua?

ONERVA (rauhoitellen): - Kyllä se siitä ohi menee. Minä tiedän  syyn. Hänen äitinsä kertoi minulle, että...

KLAARA: - Onko se vakavaakin? Hei kuule, Talvikki, oletko käynyt tutkimuksissa? Nuorissa sitä vasta äkäisiä syöpälajeja jyllää. Vievät hopusti manan majoille. Ihan vain äitisi hyvänä ystävänä haluan varoittaa sinua tyttö-raiska.

TALVIKKI (tulee kalpeana ja voipuneena kylpyhuoneesta): - Ei tämä ole mitään sellaista, vaan aivan luonnollista pahoinvointia. Kuuluu alkavaan raskauteen.

ONERVA (ystävällisesti): - Niin tietenkin, juo tästä vähän vettä, niin sinulle tulee parempi olo. Kas niin Talvikki-pieni. Haluatko jo lähteä kotiin? Ehkä Ismo voisi heittää sinut, vai mitä?

TALVIKKI: - Kiitos vaan, kyllä minä taas pärjään. Jani tulee minua hakemaan neljältä. Kun pääsen kotiin, kaikki on taas hyvin.

KLAARA: - Onko se Jani sinun miehesi? Asutko hänen kanssaan?

TALVIKKI: - Asun.

KLAARA: - Sepä hyvä. Toivottavasti et ole tavannut äitiäsi hiljattain, vai oletko?

TALVIKKI (ihmeissään): - Olen tietysti. Tapaamme melkein joka päivä. Äiti on niin innoissaan tästä vauvasta.

KLAARA: - Ja hänellä on flunssaa. Ettei vain ole vihurirokkoa. Silloin saa pienokainen sanoa hyvästit sekä kuulo- että näköaistilleen. Voi miten ikävää.

TALVIKKI: - Ei minua mikään vaivaa. Ei ole nuhaa eikä kuumetta. Olen terve, aivan terve. Kuulitko?

KLAARA: - Älä nyt kimpaannu. Se ei ole hyväksi tuossa tilassa. Voi tulla vaikka keskenmeno. Äitisikin joutui yrittämään ainakin neljä kertaa, ennen kuin onnisti. Ennen kuin sinä tulit maailmaan, kultaseni. Se on suvussa, sano minun sanoneen.

TALVIKKI (kauhistuneen näköisenä): - Olen aivan terve. Lääkärikin sanoi. Kaikki on hyvin. Olen aivan...

KLAARA: - Ehkä tällä haavaa, mutta raskausaika on pitkä. Jos vähänkin epäilette, ettei vauva ole normaali, parasta on otattaa se pois mahdollisimman pian, ettei tule karvaita pettymyksiä. Lääkärit kyllä suorittavat abort...

ONERVA: - Eiköhän anneta jo olla. Itselläsi ei ollut lasta, joten et ymmärrä kuinka herkässä mielentilassa nuori odottava äiti on.

KLAARA (kummissaan): - Yritin vain auttaa, mutta eiväthän järkevät neuvot kelpaa. Sen olen jo huomannut. Ihmiset lähtevät pois kesken mielenkiintoisen ja virkistävän keskustelun tai sulkevat puhelimen. Muka vikaa linjassa. Ei voi olla. Ei joka kerta.

TALVIKKI: - Nyt Jani soittaa. Halloo, rakas. Tule HETI noutamaan minua. (Kääntyen muihin päin) - Kiitokset sinulle Onerva herkullisesta ateriasta. Kiitokset muillekin. Heippa.

MUUT (kuorossa): - Hei hei. Kiitos kun tulit edustamaan äitiäsi. Sano hänelle meiltä lämpimät terveiset ja paranemisen toivotukset.

KLAARA (kovalla äänellä vielä porraskäytävään): - Hei vaan Talvikki. Sano äidillesi, että soitan hänelle ja yritän rohkaista häntä, kun ne sairaudet häntä koettelevat. Kehota häntä heti menemään tutkimuksiin. Varo, ettet kaadu pihassa. Älä käytä sitä kännykkää liian usein, ettei sen säteily vaurioita aivojasi ja ehkä lastasikin...Näkemiin, tyttö-pieni.

          III  KOLMEN ROUVAN RISTIRETKI

1. Lähdössä Pyhälle maalle

 - Tähän kurjaan kopperoonko te minut toitte kuolemaan? Tännehän aivan tukehtuu. Täällä on niin kumma hajukin.

 - Älä aina vikise ja valita, Viivi, nuhteli Martta nuorempaa sisartaan. - Tämähän on ihan viihtyisä hytti. Avataan ikkunaa ja asetutaan taloksi.

   Viivi tarkasteli hyttiä vedensinisillä vetisillä silmillään. Epäluuloisesti. Martta-sisko toimen ihmisenä meni pienen pyöreän ikkunan luokse ja alkoi rynkytellä sitä auki. Eihän se tietenkään onnistunut. Ensinnäkin luukku oli aivan liian korkealla. Martallekin vaikka hän oli pitkä ja särmikäs kuin korpikuusi.

 - Se on jotenkin juuttunut. Ripa ei käänny millään. Onkohan tätä räppänää ikinä avattu?

   Viivi seisoi tapansa mukaan haikean ja saamattoman näköisenä kerrossänkyjen vieressä, kassiensa keskellä, mutta kolmas matkustaja, Iris Kurjenpolvi työntyi hänen ohitseen Martan avuksi. Tämä väistyi hieman haluttomasti, koska hän ei yleensäkään antanut tietä kenellekään ja toiseksi hän koki sen melkein nöyryyttävänä, ettei hän muka selviäisi ongelmasta kuin ongelmasta.

 - Ei sinun tarvitse, Iris, kyllä minä tästä selviän. Ikkunasta.

 - Anna nyt, kun autan. Otan tuon tuolin avuksi.

   Iris siirsi keikkuvan istuimen ikkunan alle, kömpi hiukan ähkäisten sen päälle ja alkoi väännellä ripaa. Raplasi ja kiskoi. Huitoi välillä oikeata kättään, että veri alkoi taas kiertää. Rymisytti, mutta luukku ei hievahtanutkaan.

 - Huh huh, enpä olisi uskonut sen olevan näin tiukassa. Täytyy pyytää jotakin miestä apuun. Merimiestä. Tännehän todella tukehtuu.

 - Tämä onkin tarkoitettu vain kahdelle hengelle. Kyllä se happi silloin riittää. Menisit sinäkin, Iris, omaan hyttiisi siitä äheltämästä.

 - Anteeksi vain, Martta. Minähän vaan halusin auttaa teitä.

   Rahtilaiva ”Merenneito” alkoi kaikesta päättäen valmistautua lähtöön. Kannella juostiin ja huudettiin. Joka puolelta kuului rapinaa ja jysähdyksiä. Koputtelua ja karkeita ääniä. Ei vain miesten käskykarjahtelujen aiheuttamia, vaan myöskin raskaat tavarakollit raapivat seiniä ja lattioita. Naiset oikein pysähtyivät kuuntelemaan sitä metelöintiä.

 - Täälläkö on muka rauhaa? Täälläkö minä pystyisin rentoutumaan ja unohtamaan Kullervon? Valintamyymälässäkin on rauhallisempaa.

 - Tämähän on vasta alkutohinoita. Odotas kun pääsemme irti satamasta ja merelle. Aavalle merelle, jonka peilityyni pinta heijastelee avaran taivaan kirkkautta, lohdutteli Iris.

 - Sinäkö se tämän hullun idean keksit? Tietenkin, kukas muu. Sinulla oli jo koulutyttönä pää täynnä järjettömiä höperryksiä. Ei olisi pitänyt kuunnella teitä.

   Viivi vilkaisi syyttävästi myös sisartaan. Kuinka noin järkevä ja määrätietoinen nainen ja lisäksi vielä uskovainen oli suostunut tällaiseen typeryyteen?

 - Rauhoitu nyt Viivi-pieni. Minunkin mielestäni tämä on ihan hyvä ajatus. Sinun kannaltasi, että pääset eroon siitä törkeästä avioerojupakasta, jonka se katala Kullervo sinulle viattomalle järjesti. Mutta tämä koituu myös meidän muidenkin hyväksi. Olen aina haaveillut, että saisin vielä ennen kuolemaani nähdä Pyhän maan ja sen monet vaikuttavat ja ikimuistettavat nähtävyydet.

 - Mutta miksi tällaisella purkilla? Rahtitavaroitten seassa?

 - Kai nyt ymmärrät, ettei meillä kenelläkään ole varaa mihinkään loistoristeilyyn. Tämä on todella huokeata, ja silti ruoka ja palvelu on kuulemma ihan siedettävää. Saamme jopa syödä kapteenin pöydässä. Edes jotakin sivistynyttä seuraa.

 - Minä haluaisin syödä omassa pöydässäni Munkkiniemessä. Omassa keittiössäni, oman Kullervoni kanssa. Yhyy.

 - Älä nyt taas aloita sitä valitusvirttäsi. Et sinä sitä ketaletta itkemällä takaisin saa. Etkä muutenkaan. Kyllä se Tytti sen kynsissään pitää. Siitä panen pääni pantiksi. On se vain sen oloinen vampyyri.

 - Voi Martta, kun tämä matka kestääkin niin älyttömän kauan. Ja sitten vielä takaisin samaa tietä.

 - Mikä ihmeen hoppu sinulla on Helsinkiin? Otit jo virkavapaatakin niitten pikkupentujen paimentamisesta. Että pääset toipumaan siitä  fiaskosta. Rahat on tiukilla sinullakin.

   Iris, joka yhä seisoi ovella ja kuunteli kiinnostuneena sisarusten väittelyä, halusi myös antaa osansa keskusteluun:

 - Juuri niin, Viivi. Minäkin olen oikein innostunut tästä matkasta. Olen aina tykännyt reissata. Melkein jo maapallon ympäri. Tämä on uusi elämys. Melkein kuin ”Lemmenlaivalla”.

   Martta mulkaisi Iristä paheksuvasti.

 - Emme me tänne ole millekään lemmenseikkailulle tulleet. En minä ainakaan, kunniallinen leskirouva. Eikä Viivikään. Kun hän nyt totisesti on päässyt eroon yhdestä retkusta, ei siinä enää toisen kelkkaan lähdetä. Siitä minä kyllä pidän huolen.

 - Älä nyt loukkaannu. Tuli vain mieleen se elokuva TV:stä. Saahan sitä huulta heittää.

 - Saa, mutta ei kaikista asioista eikä mihin tahansa sävyyn. Asiallista ja puhdashenkistä sen olla pitää.

 - Niinpä niin, onneksi minullekin järjestyi aikaa tähän matkaan, joten olen mahdottoman iloinen, että pääsin lähtemään seuraksenne. Ei se retken pituus minuakaan haittaa. Sitä parempi vaan, että on tilaisuus rentoutua ja nauttia.

 - Sinun puolestasi matka voisi kestää vaikka vuoden. Eihän sinulla tietääkseni ole minkään näköistä kunnon työtäkään? Vai mitä?

 - Eipä ole sinullakaan, Martta.

 - Minähän olen eläkkeellä. Sekä seurakunnan kanslistin virasta että...

 - Niin ja miehestäsi. Taitaa olla melkoinen eläke. Everstin leskellä?

 - Kateus on ruma asia. Suorastaan synti. Kun olen säästäväinen ja tarkka, rahat juuri ja juuri riittävät kaikkein tarpeellisimpaan. Ja tähän matkaan, jotta voin tehdä laupeudentyötä rakkaan sisareni hyväksi tällä hänen kärsimysmatkallaan.

 - Taasko sinä saarnaat, Martta? huokasi Iris. - En minä toden totta tästä mitään kärsimysmatkaa suunnittele, vaikka Jerusalemiin suunnistammekin. Aikomukseni on nauttia ja nauttia. Merituulesta ja auringosta ja...

 - Kunhan et viinojasi nautiskele. Mehän sovimme, että millekään juopottelureissulle MINÄ en ainakaan lähde. Houkuttelet vielä Viivinkin samaan syntiin. Hän kun on niin altis vaikutteille tuossa surussansa.

 - Voi älkää taas alkako kinastella. Minä en jaksa sitä ainaista  ristiriitaa ja piikittelyä. Sydämeni on jo muutenkin kuin rikkiraastettu. Mennään kannelle. Minä tukehdun.

   Viivi melkein syöksyi käytävään ja lähti tietysti huojahtelemaan väärään suuntaan, jolloin Iris hänet lempeästi ohjasteli oikealle tielle. He nousivat kapeita portaita kannelle. Martta tömisteli heidän perässään lukittuaan ensin hytin oven huolellisesti. Käänteli vielä ripaa muutaman kerran varmuuden vuoksi.

2. Laivaa lastataan

   Syyskuinen kostea tuuli tunkeutui virkistävänä naisten sieraimiin. He seisoivat vähän aikaa pää takakenossa ja vetivät happea keuhkoihinsa. Sitten joku tönäisi Viiviä, astui Martan varpaille ja lausui perisuomalaisen ”Ohhoh” Irikselle. He olivat joutuneet keskelle kiireistä lähtöhyörinää. Miehet juoksivat ja viimeisiä tavaroita raahattiin ruumaan. Nostokurki vetäytyi hiljalleen ja arvokkaasti omaan rauhaansa satamalaiturilla.

   Tuuli navakasti ja sade vihmoi naiset läpimäriksi tuossa tuokiossa. He vetäytyivät erään katoksen alle ja tarkkailivat sieltä tilannetta.

 - Kukaan ei ole vilkuttamassa meille, voivotteli Viivi. - Jaana ei päässyt tulemaan. Jokin tentti. Kukaan ei ole toivottamassa meille hyvää matkaa. Laiturilla ei ole yhtään saattajaa.

 - Ei kai nyt rahtilaivalle. Miehet tekevät työtään. Tuskin heidän perheensä joka kerta laiturilla nyyhkyttää, arveli Martta. - Sarin piti tulla. Hän melkein lupasi, mutta tietäähän ne nuorten kiireet. Ne ovat tärkeämpiä kuin vanhan äidin matkalle lähtö.

 - Sinä voit olla vanha, mutta en minä ainakaan. Vasta viisikymppinen. Missähän se Pekka viipyy? Hän ihan vannoi tulevansa huiskuttamaan ja laulamaan lähtöserenadia minulle, sanoi Iris heilautellen kiharoitaan ja tutkaillen laituria päästä päähän. - Mutta ainahan se kaveri on myöhässä.

 - Kukas se Pekka on? Etpäs ole hänestä maininnutkaan, kyseli Viivi.

 - Noo, olemme hieman tapailleet. Vasta pari kuukautta. Tiedä häntä, mutta mukavalta tuntuu.

   Viivi tuntui hiukan kummastelevan:

 - Etkö enää asukaan sen Taunon kanssa? Sen entisen asemapäällikön.

   Martta loi Irikseen harmistuneen silmäyksen ja tokaisi:

 - En ole tiennytkään, että asustelet jonkun miehen kanssa.

 - En minä vakinaisesti ole asunutkaan. Mitä nyt joitakin öitä. Emme me enää Taunon kanssa seurustele. Ei ollut tarpeeksi yhteistä. Se joikin liikaa.

 - Vai sellaisia kavereita sinun helmoissasi riippuu. Hyvä kun lähdit tälle matkalle. Saat etäisyyttä ja ehkä vielä muutat elämäntapaasi, kun saat puhdistavia ja ylentäviä vaikutteita raamatun pyhistä paikoista. Kuule, Iris, minulla on muutamia oikein hyviä opaskirjoja Israelista. Sinäkin voisit tutustua niihin jo etukäteen, jotta pystyt paremmin eläytymään tunnelmiin paikan päällä.

 - Kiitokset vain, mutta on minulla muutakin matkalukemista. Sellaista rentouttavaa ja romanttista. Kympin romskuja. Voisin lainata sinullekin.

 - Kiitos ei. Semmoinen ei ole tarpeeksi rakentavaa. Ehkä jopa säädytöntä ja kevytmielistä. En ole perehtynyt niihin enkä aiokaan.

 - Oi Iris, lainaisitko joitakin minulle? Täällä tulee varmasti aika kauhean pitkäksi. Minäpä lähden hyttiisi, niin voit...

 - Anna olla, Viivi. Parempi kun et tutustu sellaiseen roskakirjallisuuteen, Martta keskeytti närkästyneenä.

   Katoksestakin alkoi tippua suuria pisaroita rouvien nenän päähän ja muuallekin. Etenkin Iris oli vaarassa kastua, koska hän pyylevänä naishenkilönä ei kokonaan mahtunut lipan alle. Jopa hänen uudelle takilleen, juuri mahan päälle, pääsi lorisemaan aimo annos vettä räystäästä.

 - Odotetaanko vai mennäänkö jo alas? Iris kysäisi muilta.

 - Ollaan vielä vähän aikaa. Haluan nähdä kun isänmaan ranta jää taakse, pyyteli Viivi. - Ties kuinka kauan kestää, ennen kuin jälleen saamme nähdä sen. Lauletaan kaikki yhdessä, että ”Kotimaani ompi Suomi, Suomi armas synnyinmaa...”

 - Älkää hoilottako, miehet katsovat. Luulevat, että olette ottaneet  rohkaisuryyppyjä merenkäynnin varalle, katkaisi Martta tylysti alkavan musisoinnin.

   Iriskin lakkasi myötäilemästä kesken säkeistön ja huomautti kokeneena matkustajana:

 - Tämä lastaus voi vielä kestää tuntikausia. Sekin vie aikansa, ennen kuin laiva on päässyt avomerelle. Lähdetään vain alas, puretaan tavaramme ja tullaan sitten vaikka uudestaan kannelle.

   Martta lähti painelemaan topakasti kohti portaita ja muut seurasivat kiltisti perässä. Viivi kerran jo liukastelikin märällä ja niljaisella lattialla. Kaikenlaista jätettä ja roskaa. Ehkäpä siivoavat myöhemmin.

   Ennen portaisiin menoa Martta kysyi:

 - Missähän se kapteeni on? Ei näkynyt ainakaan komentosillalla.

 - En minäkään häntä nähnyt. Olisi hänet kyllä huomannut. Suuri komea mies. Oikea merikarhu. Tapasin hänet, kun kävin toimistossa neuvottelemassa tästä matkasta. Ryhdikäs ja reilun tuntuinen. Tumma, hieman kihartava tukka, syvänsiniset tuikkivat silmät...

 - Jaaha, sydämen sivistys riittää. Ei siinä enää mitään filmitähden ominaisuuksia kaivata.

3. Hermoilua hytissä

   Iris meni omaan hyttiinsä ja toiset Viivin ja Martan yhteiseen. He olisivat myös halunneet asua erikseen, mutta toive ei toteutunutkaan, koska kolmas hytti oli mennyt jollekin pariskunnalle. Olivat viime tingassa ilmoittautuneet matkalle. Marttaa suututti, että hänet oli tavallaan lempattu asunnostaan. Maksoivat kai enemmän? Sitä turmeltuneisuutta ja lahjontaa muuten niin rakkaassa Suomen maassa.

   Viivi ja Martta pyllistelivät ahtaassa hytissä. Olivat koko ajan toinen toistensa tiellä. Varsinkin Viivi-sisko kumarteli ja koukkaili juuri kun Martan olisi pitänyt askarrella samassa paikassa.

   Martta oikaisi itseänsä, pyyhki hikeä ja mustia hiussuortuvia otsaltaan ja aikoi juuri pyytää eli käskeä Viiviä käytävän puolelle siksi aikaa, että hän saa järjestettyä tavaransa paikoilleen. Silloin Viivi huudahti hätääntyneenä:

 - Voi Martta, missä se minun lääkekassini on?

 - Oliko sinulla sellaista? Minkälainen se on?

 - Tummansininen, aika suuri ja siinä on itse solmimani tuuheat lankatontut vetoketjussa. Punaista ja keltaista.  

   Martta otti uhkean asennon, pullisti oikein rintakehäänsä ja litteitä rintojaan sekä kailotti kuuluvalla äänellään:

 - Iris. Hei Iris. Kuuletko sinä siellä? Missä se Viivin lääkekassi on? Onko se sinulla?

   Viereisestä hytistä kuului heti Iriksen ääni, ihmeen hyvin. Aivan kuin vierestä. Martta melkein säpsähti.

 - Mitä? Mikä kassi? Sano uudestaan.

 - Se Viivin lääkekassi! Se, jossa on ne tuuheat tontut!

 . Pian kuuluikin jo Iriksen rääkäisy:

 - Täällä se on. Minä tuon sen sinne.

 - Näinkö hyvin täällä kaikki kuuluu läpi? Seinät kuin paperista. Voiko täällä aivastaakaan ilman että joku kuulee? marisi Viivi.

   Iris oli jo ovella ja roikotti suurta laukkua kädessään.

 - Tässä se on, painava kuin mikä. Niin, kuuluuhan täällä läpi, mutta ei sitä sitten huomaa, kun koneet alkavat jyskyttää.

 - Vieläkö sekin melu kaiken muun lisäksi? päivitteli Viivi.

 - Tietenkin, et kai luullut, että tämä on jokin purjelaiva tai kaleeriorjat soutamassa. Mitä tässä kassissa on, kun se on niin raskas?

 - Siinä on minun lääkkeitäni ja lääketieteellisiä kirjoja, joissa neuvotaan hoitotoimenpiteitä.

 - Opiskeletko sinä sairaanhoitajaksi? Ei kai vielä sinun ikäisenäsi tuollaista lääkevarastoa tarvita?

 - No varmuuden vuoksi ja on siinä paljon vitamiini- ja yrttipakkauksiakin. Voisit kokeilla, kuinka ne piristävät ja antavat uutta elinvoimaa.

 - Sinulleko, Viivi? Ainahan sinä olet yhtä väsynyt ja voipunut. Mikseivät ne ole auttaneet?

 - Täytyy olla kärsivällinen. Kyllä ne viimein tepsivät.

 - Miten tuo ikkuna on niin harmaa? Onko se likainen? Vai olemmeko sittenkin merenpinnan alapuolella? kummasteli Martta.

 - Ei siinä silloin ikkunaa olisi. Ulkonahan on nyt sumuista, mutta odottakaapa kun aurinko paistaa. Tuosta luukustakin voi ihailla merimaisemaa, touhusi Iris.

 - Ristikot vain puuttuvat, niin tunnelma olisi kuin ahtaassa vankisellissä. Tai hullujenhuoneessa, valitteli Viivi.

 - Oli se törkeätä, etten saanut omaa hyttiä, harmitteli Martta ja yritti turhaan saada kaapin ovea kiinni, koska lukko ei pitänyt ja tavarat olivat vaarassa vyöryä lattialle. - Onko sinulla Iris aavistustakaan, millainen pariskunta tuohon naapuriin tulee?

 - Tietääkseni he ovat eläkeläisiä. Ei se kapteeni sen enempää kertonut. Varmasti mukavia ihmisiä.

 - Vaikka kuinkakin mukavia, mutta liian lähellä. Kuuntelevat varmasti nytkin korvat höröllään näitä meidän puheitamme. Ei pienintäkään yksityisyyttä.

 - Älä nyt ennenaikaisesti huolehdi. Ehkä hekin haluavat olla omissa oloissaan, kun ovat tällaisella laivalla lähteneet.

   Viivikin marisi joukkoon:

 - Olisin niin toivonut, että olisimme voineet olla keskenämme, me kolme rouvaa.

 - Iris ei ole mikään rouva, eikä ole koskaan ollutkaan, vaikka kuinka monen miehen kanssa olisi asunut, täräytti Martta kursailemattoman mielipiteensä. - Miksi muuten et ole koskaan mennyt naimisiin? Hinkua ei sinulta ainakaan ole puuttunut. Ottaisit vaikka ukkomiehen koukkuusi jos vain onnistuisit.

   Iris ei ollut moksiskaan. Hän oli tottunut Martan tölväisyihin.

 - En ole tavannut sitä oikeaa. Ensin on saattanut olla ihan mukavaa uuden miehen kanssa, mutta jotain on puuttunut. Se sielunkumppanuus. Yhteinen kemia. Ei vain ole sytyttänyt. Ei ole virinnyt sitä molemminpuolista herkkää säveltä. Niin niin. Olisin minä halunnut. Varsinkin lapsia olen kaivannut elämääni. Suloisia pienokaisia.

 - Eivät ne kauan sellaisina pysy. Kasvavat nopeasti. Honteloiksi rääväsuisiksi pojanroikaleiksi ja kikattaviksi tottelemattomiksi tytönheitukoiksi. Niitten teini-ikäisten kanssa se vasta karuselli alkaa, moitiskeli Martta.

 - Jaana ei ainakaan ole mikään tottelematon teinityttö, yritteli Viivi puolustella tytärtään.

- Ei kai enää olekaan. Kauheata se olisikin, jos yli kaksikymppinen käyttäytyy kuin mikäkin koulutyttö, mutta onpas sinulla, Viivi ollut muita huolia siitä Jaanastasi, eikös vain?

   Viivi näytti taas hyvin murheelliselta.

 - Kaikkeni olen yrittänyt, mutta nyt hän on vielä isätön orporaukka. Että se Kullervo saattoikin tehdä näin perheelleen.  Minulle ja tyttärelle.

 - Vastahan se mies sinut jätti. Ei se enää pääse turmiollisesti vaikuttamaan aikuisen naisen kohtaloihin. Kyllä se Jaana ne huonot taipumuksensa sai jo pikkutyttönä. Löperö kasvatus eikä kristillistä pohjaa.

 - Kuinka sinä noin voit puhua, Martta? sanoi Iris väliin. - Minun mielestäni Jaana on ihan mukava nykyaikainen nuori nainen. Hänen kanssaan on oikein antoisaa keskustella.

 - Sinulle nyt kelpaisi keskustelukumppaniksi vaikka laitakaupungin kurjin katunainenkin. Sinusta se olisi varsin mielenkiintoista seuraa. On se vain hyvä, ettei sinulle ole siunaantunut lapsia. Taikka aviottomiahan he tietysti olisivatkin, kun eivät kerran miehet sinun hyppysissäsi pysy.

 - Älä aina parjaa Iristä. Hän on hyvä ihminen. On minuakin monta kertaa auttanut. Niin hauska puheissaan, että toisinaan melkein naurattaa.

   Viivissä näet heräsi pieni leijonanpentu, kun ystävää morkattiin. Mieluummin hän Irikselle kertoi huoliaan kuin Martalle. Tämä oli niin ankara ja pelottava. Auttoi kyllä mutta vasta kauhean nuhdesaarnan jälkeen. Vaati parannukseen. Häntä, Viiviä. Mitä pahaa hän olisi ehtinyt tekemään? Hoiti kotiansa ja Jaanaa. Hoiti työtänsä lasten päiväkodissa. Tosin pätkittäin ja useimmiten sijaisena.

 - Älä sinä soimaa Iristä. Hänellä on hyvä ja avara sydän.

 - Liiankin avara. Liian monelle. Ei minkäänlaista harkintaa eikä rajoja. Kyllä se sinun Jaanasi on nykyaikainen tyttö. Totta, mutta mihin se johtaa? Tupakoi, naukkailee viinaa, juoksee ravintoloissa ja tanssii kenen tahansa juoppolallin käsivarsilla. Opiskelee mitä mieleen johtuu. Ei päättötodistusta mistään. Onko edes peruskoulusta?

 - Mitä sinä tiedät minun Jaanani elämästä? Ei hän naukkaile. Joskus maistaa pari pisaraa aivan vain seuraksi. Niin ne muutkin tekevät. Otit sinäkin lasillisen ennen vanhaan. Ennen kuin tulit uskoon. Jaana ei ota koskaan liikaa. En ole ikinä nähnyt häntä humalassa...

 - Et ole nähnyt, kun tyttö osaa ryypätä salassa. Tai sen kauhean Reiskansa kanssa. Asuukin sen tyypin kaverina. Jo kolmatta vuotta. Sitä et voi kieltää, Mutta minäpä kysyn: Missä viipyvät häät? Missä on pappi? Missä on laillinen vihkiminen? Missä on säädyllinen avioliit...?

   Hytin ovi oli edelleen auki, etteivät rouvat, tai siis ne kaksi rouvaa ja Iris, olisi aivan läkähtyneet pieneen kämppäänsä. Ohi kulki merimiehiä. Yksi naissiivoojakin. Mikä lienee? Yleinen nainen. Jokaisella oli korvat pystyssä kuin kaniinilla. Silmät suurina ihmettelystä, sillä ystävätärten keskustelu alkoi olla melko kovaäänistä. Vielä se ei hukkunut koneitten jyskytykseen, sillä laiva ei ollut edes irronnut satamasta.

   Heille kaikille välähti mieleen se varsin huolestuttava aavistus, että kuinka he voisivat kestää toisiaan Pyhälle maalle asti ja vielä takaisin.

   Naapurihytistä kuului kolistelua ja yskähtelyä. Sitten vaimeata puhetta. Kun oikein kuunteli, sai ihan hyvin joistakin sanoista selvääkin:

”...Maija...tähänkö...anna...autan...raskas...juu...alapeti...joko...se on...ai kello...hyvä on...”

  Noin hyvin kuului. Mitenkä sitten heidän puheensa, kun olivat vielä messunneet niin suureen ääneen? Rouvat hyssyttelivät toisiaan ja päättivät lähteä taas kannelle. Hyvästelemään rakkaan kotikaupunkinsa sataman ja kauniin silhuetin taivaan rannassa.  

4. Kannella kolisee    

   Iris ja Martta olivat jo oven ulkopuolella ja odottelivat Viiviä. Siihen olivat kummatkin tottuneet. Joskus tuntui, että Viivillä oli hitaampi käynnistys kuin muilla. Alkusysäys puuttui, polttoainetta puuttui, kyky käsitellä ajoneuvoaan eli ruumistaan puuttui. Aamulla herääminen ja illalla nukahtaminen, kaikki oli kuin tahmeassa tervassa kävelemistä. Hidas temperamentti sillä etanalla.

 - Tule jo, Viivi. Mitä ihmettä sinä siellä puuhaat?

   Sitten Martta kääntyi Iriksen puoleen, joka keikutteli itseään korkeitten korkojensa varassa. Mistä kummasta se oli jo ehtinyt tuollaisetkin jalkaansa napata?

 - Lukitsitko varmasti ovesi?

 - Joo joo.

 - Se on joka kerta tarkasti lukittava. Emmehän tiedä, millaista väkeä täällä työskentelee ja sitten vielä nuokin, Martta nyökäytti naapurihyttiin päin. - Ei koskaan voi olla liian varovainen.

 - Joo joo.

 - Varsinkaan illalla. Mistä sen tietää, vaikka joku kiimainen miehenroikale ilmaantuu sinulle petikaveriksi. Ollut kauan ilman naista ja...

 - Kauemmin sinä olet ollut ilman miestä kuin nämä laivamiehet ilman  naista. Siitä olen varma. Ethän edes sen miehesikään kanssa ollut enää vuosiin missään...

 - Hiljaa, Iris. Lopeta heti tuollaiset säädyttömät ja rakasta vainajaa loukkaavat puheesi. VIIVI! Tule jo.

 - En minä pääse. Tulkaa auttamaan, vikisi Viivi hyttinsä uumenista.

   Naiset riensivät sisälle. Viivi istui alapetillä kyyryssä. Yläpeti oli niin matalalla, ettei aikuinen kunnolla mahtunut istumaan suorassa. Viivillä näytti olevan varsin tuskaiset oltavat.

 - Auttakaa, en pääse nousemaan. En voi kääntää päätäni. Niskat on jumissa...Auuu, varokaa. Sattuu.

   Melkoisen pungertamisen jälkeen Viivi saatiin kaivettua alapetiltä hytin lattialle. Kasvot tuskan vääristäminä hän seisoi hieman kumarassa, Varoi liikkumasta ja piti päätään kallellaan.

 - Ei tästä tule mitään, sanoi Martta. - Onkohan täällä lääkäriä? Tai hierojaa. Sinähän osaat hieroa, Iris, etkö osaakin? Aina yritit käpälöidä miestänikin, senkin...?

   Iris myönsi kiireesti osaavansa, ettei Martta olisi vajonnut muisteloihinsa. Hän alkoi varovaisesti kosketella ystävättärensä selkää ja hartioita. Viivi valitti surkeasti. Naapurihytin ovi avattiin ja harmaatukkainen silmälasipäinen rouva seisoi kynnyksellä.

 - Voinko jotenkin auttaa. Täältä kuului kovaa valitusta.

   Yhteisvoimin he saivat Viivin sellaiseen kuntoon, että tämä päätti uskaltautua kannelle. Käveli varoen ja hitaasti kuin vanhus. Lepäsi välillä ja loi surkeita silmäyksiä matkatovereihinsa. Pää oli edelleen vinossa.

 - Kyllä se siitä, lohdutti naapurin rouva. - Vetäkää vain jotakin lämmintä päällenne. Sattuisiko hänellä olemaan mitään särkylääkettä?

   Olihan Viivillä vaikka olisi apteekin perustanut.

 - Nytpä näet, että näistä on hyötyä, kehaisi Viivi Irikselle. - Nyt jo helpotti. Mennään kannelle, ennen kuin tukehdun tämän mörskän  tunkkaisuuteen.

   Jälleen he seisoivat kannella. Tällä kertaa kaiteen vieressä, koska oli lakannut satamasta. Sumuista oli ja ankeata. Tämä hyvästijättö isänmaalle.

   Martta ja Iris kinastelivat siinäkin. Iris kun ei tiennyt, milloin ruokailuajat olivat, voiko laivassa pestä pyykkiä, kuka hoitaisi siivouksen? Ei kai vain se epämääräisen näköinen nainen, joka oli hiippaillut alakerrassa. Pitäisi heti mennä puhuttelemaan kapteenia ja ilmoittaa käytävällä lojuvista roskista. Sekä kannen liukkaudesta. Marttakin jo horjahteli paksupohjaisissa kävelykengissään, puhumattakaan Iriksestä korkeine korkoineen.    

 - Anna jo olla, Martta. Emmehän ole vielä edes merellä, ja sinä jo paasaat siisteydestä. Katsotaan. Kyllä he siivoavat. En minä mene kapteenia suututtamaan. Mukavaa miestä.

 - Oletko ikinä tavannut mukavaa miestä? Paitsi tietysti isä-vainajani ja se edesmennyt puolisoni, se eversti Akseli Leskinen.

   Tämän repliikin Martta lausui tavallista kovemmalla äänellä, jotta muutkin kannella olijat saisivat kuulla, kuinka arvovaltainen perhe hänellä oli. Iris vain jatkoi sanailuaan:

 - Mistä sinä ne miesten mukavuudet tiedät? Et edes tunnista miestä. Enemmän sinulla on vanhanpiian elkeitä kuin minulla. Todellisella naisella. Luostarissa olet kai elämäsi viettänyt...

 - Jos todellisen naisen tunnusmerkkinä on siveettömyys ja synnillisyys, enpä välittäisi kuulua koko kaartiin. Minä ainakin...

   Naiset vaikenivat, koska Viivi huudahti jotakin hätäisesti. Itse asiassa ihan mitä mieleen juolahti, jotta saisi keskustelun toisille urille:

 - Hei, katsokaas tuota miestä tuolla laiturilla. Tuota yksinäistä hortoilijaa. Olisikohan se sinun Pekkasi? Jos se on sittenkin tullut saattamaan?  Huuda hänelle, Iris.

   Kaikki kolme rouvaa kumartuivat kaiteen yli ja tarkastelivat mainittua mieshenkilöä. Myös Martta ja Iris bongasivat hänet helposti. Ei satamatyöntekijöitä, vaan yksinään kuljeskeleva vanhempi herra, joka kiinnostuneena tarkasteli laivaa.

 - Onko se sinun Pekkasi? tiukkasi Martta uteliaana.

 - Odottakaas nyt, kun katson tarkemmin. Enpä luule. Tai saattaa ollakin. On sillä tuollainen vaalea poplari. Mutta...

 - Etkö sinä enää mieskavereitasi tunnista? Johan on.

 - Älä nyt. Se on niin kaukana ja on kovasti sumuistakin. Minulta jäivät lasit hyttiin. Ei niitä enää ehdi hakea, kun se näyttää jo olevan pois lähtemässä. Mutta ehkä se on...Voi kun olisi kivaa jos...

 - Tottahan tunnistat miehesi edes iltaisin, kun se on sinun luoksesi yöjalkaan pyrkimässä? Haetko silloinkin silmälasit avuksi? Vai peräti suurennuslasin. Ei tuo niin kovin kookkaalta eikä komialta näytä.

   Viivin tuli Iristä sääli. Tämä näytti todella olevan pahoilla mielin. . Ihan vesi vuoti silmistä, tai vain toisesta. Kai sittenkin se vinkeä tuuli. Voi kun tämä laiva jo lähtisi.

 - Mikä ihme tätä alusta viivyttää? Eikö sen pitänyt lähteä jo kaksi tuntia sitten? Eihän me tällä menolla ikinä päästä Pyhälle maalle.

 - Hyvää ei odota koskaan liian kauan, siskoseni. Niin minäkin monta kertaa ajattelin niitten vuosien aikana, kun Akseli vain sairasteli ja teki lähtöä, mutta...

   Martta vaikeni äkisti. Oliko hän sanonut jotakin sopimatonta?

 - Voi Viivi-kulta. Rahtilaivojen kanssa täytyy olla kärsivällinen valisti Iris ystävätärtään. - Tavarat tässä ovat tärkeitä eikä me ihmiset. Hyvän hyvyyttään he ovat ottaneet meidät mukaansa. Niin edullisesti.

 - Onko tuo se kapteeni? Tuo mies tuolla kaiteen vieressä? kysyi Martta. - Tuo kookas mustapartainen mies.

 - On, on. Hän se on. Kapteeni Uolevi Merenheimo. Enkös vaan ollutkin oikeassa? Komea kuin mikä. En huomannut hänellä sormusta. Vai onko sittenkin?

 - Hae ne lasisi ja tiiraa sen jälkeen. Onhan sinulla aikaa se myöhemminkin todeta. Arvaan, että taas on ne samat metkut mielessä. Se sama miehenkipeä Iris. Muistan, että Akseliakin joskus katsoit sillä silmällä. Mutta hänpä oli uskollisuuden perikuva. Kohtelias, mutta ei pienimmässäkään määrässä kiinnittänyt huomiota sinun lirkutteluihisi. Minun Akselini.

   Iris siirtyi hieman kauemmaksi toisista. Katseli sen poplarimiehen selkää. Hän oli jo niin kaukana, ettei Iris olisi häntä edes kaukoputkella tunnistanut. Parasta pysytellä etäämmällä Martasta. Tämä oli sellainen myrkkykäärme, joka suihkutteli herjojaan joka tilanteessa. Voi Akseli-parkaa. mutta nythän tämä oli jo paremmissa ja autuaammissa maisemissa. Onkohan siellä enää ollenkaan seksielämää?...Siksi juuri täällä maan päällä piti panna töpinäksi, että saisi irti kaiken mahdollisen. Onnen. Tai edes jotakin tyydytystä.

   Rouvien maisema ei vain alkanut vielä vaihtua toiseksi. Kyllä sentään. Ankkuria jo nostettiin. Rautakettingit soittivat sorahtelevaa lähtöfanfaariaan. Sitten laiva irtaantui laiturista. Koneet puksuttivat. Perä edellä alus alkoi hitaasti hakeutua merta kohden.

 - Miksi se näin hitaasti kulkee? Eikö tällä pääse nopeammin?

   Viivikö se todella oli haluamassa vauhtia elämäänsä? Ei olisi uskonut. Kärsivällisesti Iris selitti:

 - Ei se heti voi täydellä höyryllä satamasta ulos rynnätä. Et kai halua törmätä toisiin aluksiin tai joutua karille jo alkumetreillä?

   Viivi pudisteli päätään. Ihan alkoi pelottaa. Ne kaikki kamalat haaksirikot, joita tapahtui suurillekin aluksille nykyään. Eivät mitkään hienot laitteet ja tekniikka auta. Mereen vain upotaan kuin rautanaula. Entä jos tulee myrsky? Osaakohan ne edes ohjata?

 - Takaperinkö tämä liikkuu? Kuin rapu. Miten ne näkee ohjata?

 - Odotas nyt, Viivi-pieni, pian se kääntyy ja lähtee kokka vaahdoten avomerelle. Hei, rakkaat ystäväni, Viivi ja Martta. Oikein hyvää ja onnistunutta matkaa meille kaikille. Ja valoisaa matkamieltä. Ja sopuisaa myöskin!

 - En minä ainakaan ole ensimmäisenä riitaa haastamassa. Kristitty rauhaa rakastava nainen. Mutta hyvää ja siunauksellista matkaa vain meille kaikille!

 - Niin juuri, hyvää matkaa ja unohduksen lohtua, nyyhkytti Viivi pää kallellaan.

5. Aaltojen tuuditeltavina

 - Tämähän keikkuu. Sanoit, Iris, että nykyaikaiset laivat eivät enää keinu. Niin kuin ne pyöreäpohjaiset ennen vanhaan.

 - Eihän tämä keiku. Hiukan vain nytkähtelee. Totta kai kun koneet ovat käynnissä. Ja kun se kääntyy ja kaartaa. Kallistuuhan lentokonekin silloin.

 - Mutta ei näin taajaan. Koko ajan edestakaisin.

 - Iris on kerrankin oikeassa. Ei tämä ole mitään keikkumista. Pelkkää tärinää vain ja kääntymistä. Olen minäkin merellä ollut ja oikeassa myrskyssä. Kyllä se on aivan toisenlaista. Kerrankin eräänä syksynä kun me Akselin kanssa...

 - Nythän on syksy. syyskuu. Tuleeko nytkin myrskyjä? Miksi lähdin ollenkaan. Ennen tulin jo junassa pahoinvoivaksi. Muistatko Martta senkin junamatkan Helsingistä Tampereelle? Kun oli vasta alakoulussa. Oksensin ihan koko ajan.

 - Se oli lapsena se. Kuljethan sinä nykyään raitiovaunullakin. Melkein joka päivä nelosella. Oksennatko siinäkin? Tai kaupungin busseissa? Olihan Kullervollakin auto.

 - Istuin aina edessä ja tuijotin tietä. Voi kamala jos sairastun.

 - Eikö sinulla ole mitään siihen matkapahoinvointiin? Siinä apteekissasi?

 - Luulisin niin. Täytyy heti katsoa. Entä jolleivät ne riitä, kun on niin pitkä matka? Mistä niitä sitten enää saa ostaa? Voi kun tämä on hankalaa.

   Siellä he istuivat ahtaassa hytissä. Iris tällä kertaa alapetillä. Käänteli päätään vähän päästä, ettei pääsisi jumiutumaan. Martta palvelevana uskonsisarena ehdotti, että hänkin voi välillä istua Iriksen paikalla. Kerrankin jonkinlaista rakkauden osoitusta toisille, tuumi Iris vähän ilkeänä.

   Hytissä oli kaksi tuolia. Molemmat keikkuivat. Vaikka ei myrskynnytkään. Keikkuivat vain omia aikojaan, jos istuja hiukankin liikahti. Ihan sai varpaillaan pidellä kiinni lattiasta, että olisi osannut istua liikkumatta. Sepäs oli vaikeata. Viiviltä alkoivat jalat puutua. Varpaat menivät ihan tunnottomiksi. Piti hieroa välillä. No Irishän osasi.

   Naapurista kuului pientä liikettä ja muminaa. Äänet olivat hiljentyneet huomattavasti. Olivat kai hekin huomanneet seinien hataruuden. Varovainen koputus ovelle. Martta meni avaamaan. Naapurin rouva sanoi ystävällisesti:

 - Anteeksi, että häiritsen, mutta jollette sattuisi tietämään, ruokailu on kello...

 - Kiitoksia paljon. Ai, meitähän ei ole vielä esiteltykään. Nimeni on Martta Leskinen, everstinna Leskinen. Tässä on sisareni... ja ystävättäremme...

   Käteltiin ja mumistiin. Seuraan liittyi myös naapurin mies. Harmaatukkainen ja silmälasipäinen hienostunut herra. Kätteli ja katsoi tavallista pidempään Iristä.

   Viivi kyllä oitis havaitsi tuon viipyvän ja tutkivan katseen. Jostakin kummallisesta syystä miehet erittäin nopeasti havainnoivat Iriksen. Jo aivan alakoulussa tyttö oli ollut huomion keskipisteenä, vaikka ei hän vielä silloin niin kovin sievä ollutkaan. Samanlainen ripakinttu kuin he muutkin. Silti poikaviikarit innolla pistelivät häntä mustekynien terillä ja nykivät letistä. Mikä ihmeen säteily se on joissakin ihmisissä, että se väkisinkin vetää puoleensa toisten mielenkiinnon? Onkohan se sitä karismaa?

   Viivi touhusi rohtokassinsa parissa. Tutki etikettejä ja laski huolestuneena päiviä. Riittäisivätkö pillerit? Olisikohan laivalla lääkevarastoa? Luulisi olevan. Sairastuvathan ne raavaat miehetkin. Merimiehetkin. Ehkä tässä sentään pärjää. Martta ja Iris yrittävät kaikkensa. Että hän unohtaisi ja saisi taas mielenrauhan.

   Iris hankki vihdoin ja viimein lähtöä omalle puolelleen. Hyvä sikäli, sillä toiset naiset olivat jo ehtineet kokea ja selvästi tuntea keuhkoissaan, että heille vapautui ylimääräisiä ilmakiloja, kun kolmas läähättäjä poistui. Martta oli jo välillä neuvonutkin Iristä:

 - Älä huuda niin kovaa. Ja jatkuvasti. Kuluu liikaa happea.

   Ystävätär vetäytyi naapurihyttiinsä levähtämään. Itse asiassa  kaunistautumaan. Ehtisi ehkä pestä hiuksensakin. Punertaviksi värjätyt, tuuheat ja eloisat. Vähän villit niin kuin nainen itsekin. Kiharat eivät tahtoneet pysyä kurissa. Eivät omilla paikoillaan. Pyörähtelivät sinne ja tänne, varsinkin kun Iris intoutui kiihkeään keskusteluun. Hersyvään nauruunsa, joka tempasi muutkin mukaansa.

   Martta järjesteli vielä tavaroitaan. Asetteli korkean pinon hengellistä kirjallisuutta pöydälle. Pysyneekö pystyssä tässä tärinässä? Tuosta opuksesta hän jatkaisi tänä iltana. Siinä oli kirjanmerkki paikallaan, aivan oikealla kohdallaan. Sillä ja sillä sivulla. Hengellistä ravintoa, jotta jaksaa pysyä kärsivällisenä hankalien lähimmäistensä seurassa.

   Everstinnaa alkoi jo harmittaa, että Iris oli ollenkaan lähtenyt mukaan, mutta eihän häntä olisi voinut kieltääkään. Iriksen ideata koko homma. Toisaalta tämä oli kokenut matkailija. Hänestä saattaisi olla jopa hyötyä. Jonkinlainen kielitaitokin. Voisi kääntää hänelle englanninkielisiä esitteitä Jerusalemista ja muista raamatun paikkakunnista.

   No olkoon. Ehkä hän nyt tämän ajan jaksaa sietää maailmallista ja synnin poluilla vaeltelevaa kanssamatkustajaansa. Oikeastaan aivan mukavaa. Kun itse tietää olevansa toisenlainen. Parempi ja hurskaampi. Ei Martta ollut uskonut vielä nuoruudessaan. Vasta Sarin syntymän jälkeen. Kaikissa niissä elämän myrskyissä oli täytynyt  ruveta hakemaan turvaa ja apua korkeammalta taholta.

   Martta pudisteli päätään. Se on takana päin ja ohi. Onneksi. Hän selvisi eikä kukaan tiennyt. Ei arvannut mitään. Pelastui siltäkin häpeältä. Sai armon ja uuden elämän. Hoh hoh niitäkin aikoja. Kyllä tämä tästä. Nyt on vain pysyteltävä hieman etäämmällä Iriksestä, ettei tämä pääse hänen ajatusmaailmaansa saastuttamaan. Eikä Viivi-raiskan.

6. Kapteenin pöydässä

   Pari minuuttia ennen ruokailun alkua rouvat astelivat jonossa pieneen mutta viihtyisään ruokasaliin. Martta ensimmäisenä. Valmiina katsastamaan kapteenin pöydän. Oliko varmasti tarpeeksi tilaa heille kaikille? Sille harmaalokkipariskunnallekin? He olivat tietenkin liikaa tässä kuviossa, mutta minkäs mahdoit.

   Martta jo mätkäytti kookkaan käsilaukkunsa suuren pyöreän pöydän reunalle. Parhaalle paikalle. Hän koetti arvuutella, missä kapteeni istuisi, jotta pääsisi hänen viereensä.

   Ei näköalan takia olisi tarvinnut paikkoja varata. Merimaisemaa  oli toki nähtävissä mistä kohdasta vain. Ikkunat olivat suuret ja joka puolella oli vastassa joko harmaata taivasta taikka harmaata merta. Peräikkunoista vilahteli vielä saaria ja kaukainen näkymä Helsingistä.

   Laiva keinahteli todella hiukan. Ihan vähän vain. Martasta se oli jopa viihdyttävää. Iriskään ei ollut tietääkseenkään, vaan jututti täyttä päätä stuerttia ja muuta henkilökuntaa. Martta mittaili katseellaan pöytää. Varaisiko vielä paikat toisillekin? Silloin eräs tarjoilija tuli siihen tarjottimineen ja sanoi:

 - Kapteeni Merenheimo saapuu pian. Sitten voitte istuutua pöytään.

   Martta ihan punastui. Eikö hän muka hallinnut käytöstapoja? Jopa merellä. Hän seurasi hieman närkästyneenä Iriksen rehevää esitelmöintiä. Tämä tiukkasi herra Harmaalokilta jotakin. Tiukkasi ja jatkoi, vaikka rouva selvästi yritti hivuttautua heidän keskelleen. Työnsi jopa käsilaukkunsakin miehensä ja Iriksen väliin. Yritti kai sillä keinolla suojella siippaansa ja tämän tärkeitä elimiä. Hyi, miten Martta nyt tuollaista tuli ajatelleeksi.

   Iris se vain jatkoi kiemurteluaan ja huuliensa kipristelyä. Se nyt keikuttelisi lanteitaan vaikka luurangolle luonnontieteen luokan nurkassa. Kunhan vain voisi olla varma, että luuranko on miehen.

   Tästä hänelle tulikin taas mieleen miesvainajansa Akseli. Ollut maan povessa jo seitsemän vuotta. Onko siitä tosiaan niin kauan? Mitä hän on tehnyt sillä välin? No tietenkin hoitanut Saria ja seurakunnan asioita. Myöskin tärkeitä luottamustoimia. Kas kun Sari ei sittenkään tullut saattamaan. Vaikka tiesi kuinka tärkeätä tämä oli hänen äidilleen.

   Tytär oli todellakin harvinaisen kaunis neitonen. Sekin huolestutti. Suuri punainen pörröinen kiharapilvi kaiken koristuksena. Joskus Marttaa aivan pelotti tytön tuleva kohtalo. Vielä ei ollut ketään vakituista. Metsästysmaat olivat tällä hetkellä teologisen tiedekunnan alueella. Saisi nyt jonkun papin miehekseen. Sari itsekin opiskeli teologiaa. Muuten äiti olisi sitä vastustanut, mutta jospa tyttö sitä kautta sittenkin pääsisi turvallisesti avioliittoon.

   Naispappeutta Martta ei tietenkään hyväksynyt. Ei missään nimessä. ”Nainen vaietkoon seurakunnassa.” Niinhän hänkin oli joutunut tekemään kolmekymmentä pitkää vuotta sen Akselinsa rinnalla. ”Jollet pysty kahdella lauseella ilmaisemaan asiaasi, parasta on että pidät turpasi kiinni.” Se oli everstin ytimekäs mielipide vaimonsa puheenvuoroista. Eipäs vain enää pysty hänen lauseitansa lyhentelemään. Eipäs nyt enää käytä vahvemman oikeutta heikomp...

   Niin se Sari. Martta ryhtyi kiireesti miettimään turvallisempia asioita kuin avioliittoaan. Hän melkein toivoi, että tyttö alkaisi opiskella jotakin muuta. Omantunnon kanssa oli jo muutenkin tarpeeksi tekemistä, jos rupesi muistelemaan vaikkapa…

   Kapteeni saapui. Ryhdikkäänä ja kuninkaallisena. Todellakin tämän valtakunnan kuningas. Martta etsi katseillaan Viiviä. Mihin se taas oli jäänyt kuhnailemaan? Taka-alalle. Nyt kun piti olla hyvissä lähtökuopissa, jotta saisi arvokkaimmat paikat kapteenin pöydässä. Tuollahan se sisko seisoi. Oven suussa. Nojasi ovenpieleen ja oli aivan kalpea. Mikä sitä nyt taas vaivasi? Pää sentään oli jo suorassa.

   Esittelyä, EVERSTINNA Leskinen, kohteliasta jutustelua, kursailua, empimistä, paikkojen tyrkyttämistä muille. Ai että Marttaa tympäisi. Hän oli jo vähällä uudestaan läiskästä rahapussinsa  parhaaksi katsomalleen paikalle, kun kapteeni kohteliaasti pyysi rouva Harmaalokkia istumaan juuri siihen. Kapteenin oikealle puolelle. Miksi se siihen sai istua? Oli kai niin ikäloppu. Natisi jo liitoksissaan.

   Vihdoin kaikki olivat pöydän ympärillä. Myös Viivi joka Martan kiukkuisen viittilöinnin ansiosta liukui kohti pöytää. Askel askeleelta. Selkäkö sitä vaivasi? Sitten hän lysähti Iriksen ja Martan väliin. Tuijotti suoraan eteensä. Kalpeana kuin haamu.

   Ruokailu alkoi. Pöydässä oli ylimääräisiäkin paikkoja. Mahdollisille vieraille ja henkilökunnalle. Kohteliasta ja hillittyä keskustelua, ei juuri mistään. Täällähän ihan viihtyi. Kapteenilla ei näkynyt sormusta. Hän oli varmaankin yli viidenkymmenen. Ehkä leski. Hänkin.

   Iris loisti ja säteili. Hämmästyttävän nuorekasikäisekseen. Ei juuri ryppyjäkään. Jollei se olisi ollut niin pyöreä, se olisi ollut kovasti hauskannäköinen nainen. Iloinen ilme. Innostunut ja ystävällinen kaikille.

   Kapteeni puhutteli kohteliaasti heitä jokaista. Tiedusteli Viivinkin vointia. Viivi avasi suunsa ja sulki sen taas äkkiä. Herkulliset ruuat seisoivat lautasella jäähtymässä. Tuskin palaakaan hän oli saanut syödyksi. Kapteeni kyseli huolestuneena eikö ruoka maittanut.

   Viivi vain nyökkäili ja Martta joutui puolustelemaan huonokäytöksistä sisartaan. Oli selkä kipeänä. Muutenkin vähän ramukunnossa. Kyllä hän siitä piristyy. Raikkaassa meri-ilmassa. Ruoka on aivan erinomaista ja niin edelleen. Kyllä hän myöhemmin antaisi sisaren kuulla kunniansa. Kuin mykkä tai vähä-älyinen. Ihan hävetä sai. Mitä se kapteenikin mahtoi ajatella? Itse niin huomaavainen ja sivistynyt.

   Moneen kertaan kiitellen seurue nousi pöydästä . Kehuttiin vielä kerran ruokia ja laivaa. Säästä mainittiin sen verran, että herra Harmaalokki kyseli, mahtaako noin navakasta tuulesta kehkeytyä oikea myrsky. Mies oli muutenkin tavattoman utelias. Aina samat tekniikka-asiat kielen päällä. Eikö se muusta tiennytkään kuin solmuista ja meridiaaneista? Taisi olla matemaatikko. Niin kovasti kuivan näköinenkin. Juu, ja vakka kantensa valitsee. Kaksi käppyrää.

   Kapteeni rauhoitteli. Tuskin vielä ensi yönä ilmenee mitään hankaluuksia. Ei todellakaan ole mitään hätää. Laiva on hyvin varustettu. Pelastusveneet ynnä muu on varmasti kunnossa. Henkilökunta hyvin koulutettua ja selvillä tehtävistään. Merenheimo oikein intoutui ylistämään laivaa ja kaiken turvallisuutta. Martta jo melkein huolestui tuosta ylirauhoittelusta.

   Kapteeni vain jatkoi luennoimistaan. Ei pienintäkään syytä huoleen, vaikka myrsky seuraavana päivänä puhkeaisikin. Ne sääennusteet ovat hiukan lupailleet sellaista. Toivottavasti rintama kulkee heidän ohitseen. He ovat menossa suoraan Hampuriin, mutta Itämeri voi näin syyssäällä olla kiikkerää purjehdittavaa.

   Viivi seisoi Martan vieressä, kuunteli selostusta ja piteli molemmin käsin kiinni tuolin selkänojasta. Katseli silmäluomiensa raosta pöytää eikä vilkaissutkaan upeaa merinäkymää. Ei niin mistään ikkunasta.

   Silloin Martalle alkoi selvitä, että tyttöparka taitaa olla merisairas. Voi hyvänen aika, ja matka on vasta alkumetreillään. Tuskin ovat rannasta irronneet. Viivihän tulisi merisairaaksi vaikka kylpyammeessa, jos hän jo nyt tällaisia oireita osoitti.

   On se vaan huononpäiväinen. On ollut lapsuudesta asti. Aina sai parhaat palat ja parhaat paikat. Myös junassa tai linja-autossa. Parhaan sängyn matkoilla. Martta, vaikka oli monta vuotta vanhempi, oli saanut tyytyä rippeisiin.

   Tosiaan rippeisiin. Kun pikkusisko kieltäytyi syömästä jotakin, äiti tuputti lautasta Martalle: ”Syö, syö  ettei tarvitse herkkuja laskiin heittää.” Itse asiassa vanhemmat olivat pelänneet, että kuopus ei tule elämään aikuisikään. Niin paljon oli vaivaa ja vastusta.

   Martta pyyteli anteeksi ja toivotteli hyvää yötä pöytäseurueelle. Sitten hän otti sisartaan tiukalla otteella käsivarresta kiinni ja alkoi luovata tätä heidän hyttiään kohden. Ohimennen hän patisti  Iristä mukaansa. Jo tuo keimailu riitti tältä päivältä.

   Iris lähti haluttomasti toisten matkaan. Vielä oveltakin kääntyi hymyilemään sekä kapteenille että herra Harmaalokille, joka kyllä vastasi tuijotukseen, mutta ei hymyyn. Ei kai uskaltanut. Silmäpeli jo alkamassa. Onneksi kapteeni näytti jakavan tasapuolisesti suosiotaan. Että se Iris kehtasi.

7. Myrskylintujen seurassa

   Naiset saapuivat hyttiin. Iris kävi välillä vähentämässä vaatteitaan ja tuli sitten toisten luokse. Viivi makasi alapetillä. Silmät kiinni ja kuolonkalpeana. Oikeastaan vihertävänä.

 - Otitko sinä niitä pillereitä? Pahoinvointiin....Kuinka monta?...Kauhistus niin monta. Hulluko sinä olet? Ei niitä voi napostella kuin salmiakkipastilleita. Ja vielä ne aikaisemmin otetut särkylääkkeet. Kas kun et jo ole raatona.

   Iriksen oli pakko avata ovi käytävään. Tuntui, että he kolme rouvaa täyttivät koko hytin ääriään myöten. Kaikki happi oli nähtävästi joutunut karkaamaan heidän tieltään muualle.

 - Millä me saisimme tänne hiukan raitista ilmaa? Eikö täällä ole venttiiliä? kyseli Martta ja kävi vielä kerran riuhtomassa ikkunaa.

 - Täällä haisee niin kummalta, ynisi Viivi.

 - En minä ainakaan mitään erikoisempaa huomaa, sanoi Iris. - Laiva kai tuoksuu erilaiselta kuin muut paikat. Hieman ummehtunutta ei muuta. Vai mitä, Martta?

   Marttakin nuuski komealla kotkannenällään ympäristöään. En minä myöskään tunne mitään sen kummempaa. Ehkä öljyä tai rasvaa. Bensiiniä, vai millä tämä käy? Mitä tässä laivassa on lastina?

 - Tietääkseni kaikenlaista metallitavaraa. Koneen osia tai jotakin sellaista. Puutavaraa myös, mutta sehän ei haise pahalle.

 - Sinähän vakuutit, että laivassa on kuljetettu vain siistejä lasteja. Etkös vakuuttanutkin, Iris? Silloin kun hankit meille tätä paikkaa.

 - Joopa joo. Kapteeni sanoi niin. Miettisen pariskunta varoitteli minua, ettei vaan saa mennä matkustajaksi sellaiseen laivaan, jossa on ollut rahtina kalaa. Kauhea haju vielä myöhemminkin.

   Viivi nousi äkisti istumaan, löi kipeästi päänsä yläpetiin, kiemurteli itsensä pois sängystä ja syöksyi pieneen vessaan, joka oli hytin nurkassa. Se oli niin ahdas, että kun Martta oli vähää aikaisemmin kumartunut harjaamaan hampaitaan, ovi oli siinä paikassa ponnahtanut auki.

   Koneen jyskytyksenkin läpi kuului oksennuksen jyskyttävä ja pulputtava ääni. Martta avasi oven ja oli antaa ylen itsekin. Haju oli ällöttävä. Vaikka Viivi oli tällä kertaa ollut Pohjolan nopein, osa oksennuksesta oli levinnyt lattialle. Viivi itki, pesi kasvojaan ja käsiään. Ja itki. Pientä toivotonta uikuttavaa itkua, joka hellytti Martankin karaistuneen sydämen.

 - Älä nyt lapsikulta. Tule hyttiin, minä siivoan. Sitten Martta yökkäsi pari kertaa, mutta piti pintansa. Ulos ei tullut pisaraakaan. Everstin kovan koulutuksen kokenut. Kylmiä suihkuja joka aamu. Karkeat pyyhkeet. Ilmankos hän oli nyt niin terve. Niinpä    isosisko alkoi pestä lattiaa ja pöntön reunoja, kuin kasarmilla ikään.

   Iriskin lohdutteli nyyhkyttävää ystäväänsä:

 - Kyllä sinä tähän totut. Johan se lääke rupeaa pian vaikuttamaan. Kysyn, jos kapteenilla olisi jotakin tehokkaampaa. Mene pitkällesi. Olen kuullut, että makuuasennossa ei tunnu niin pahalta, koska tasapainoaisti ei joudu rasitukselle.

   Hän auttoi Viivin taas vuoteelle. Tämä piti silmiään tiukasti kiinni. Seinällä heiluivat Martan takki ja huivi. Kaikki alkoi olla jollakin tavalla vinossa. Viivin hattu ja kapeat ruudulliset ikkunaverhot. Merihenkinen taulu. Vaahtopäisiä aaltoja. Olisi siinä edes ollut vankka rantakallio. Suomen peruskalliota. Iris katseli vinksallaan olevia tavaroita mietteissään. Tällaistahan laivassa on. Pitää ollakin, että tuntee olevansa merellä.

   Joku koputti ovelle. Se oli kapteeni. Hän tuli huolestuneena kyselemään Viivin vointia. Vilkaisi vihreätä naista vuoteella. Nuuhkaisi vain yhden ainoan kerran koko kopin täyttävää löyhkää., mutta vaikeni hienotunteisesti tästä aiheesta ja virkkoi:

 - Myrsky taitaa sittenkin tulla tänä yönä. Tuuli on yhä voimistumassa. Tämä on vasta alkua. Mitä lääkkeitä olette ottanut?

   Marttakin ehti jo hätiin tuoden muassaan melkoisen lisälemun vessasta. Hän tutki Viivin purkkeja kapteenin kanssa. Kertoi särkylääkkeistä. Sanoi, että lapsena Viivillä oli tapana tulla  huonovointiseksi jo pienellä junamatkalla.

   Kapteeni pudisteli päätään. Hän täytti sen loppuosankin hytistä, mikä kolmelta rouvalta oli jäänyt valloittamatta. Iso ja komea mies.. Hikipisarat valuivat pitkin miehekkäitä mustia pulisonkeja.

 - Emme me voi kääntyä takaisin. Olemme jo muutenkin myöhässä. Kallis lasti. Ovat ne muutkin matkustajat täällä pärjänneet. Viime matkallakin kolme nuorta miestä, ja myrsky oli silloin todella huippulukemissaan.

 - Kuinka tämä laiva heiluu näin kovasti? Eivätkö nykyajan alukset ole toisenlaisia?

 - Tietenkin autolautat ja valtavat matkustajalaivat. Oikeat jättiläiset. Uivat hotellit. Tämä on paljon hentorakenteisempi. Vanhaa mallia.

 - Haluan heti ulos täältä, huusi Viivi surkealla äänellä.

 - Ehkä onkin parasta, että viette hänet kannelle. Siellä hän saa ainakin raitista ilmaa. On helpompi hengittää. Täällä on todella tunkkaista. Avaan nyt kuitenkin tuon ikkunan, niin hytti pääsee tuulettumaan.

   Kaksi rouvaa seurasi jännittyneinä kapteenin ponnisteluja luukun kimpussa. Viivillä oli silmät yhä tiukasti kiinni. Hän pelkäsi pyörtyvänsä, vaikka sekin olisi ollut vain helpotus tässä kurjuudessa. Merenheimo tarttui ripaan koko maskuliinisella voimallaan. Iris ajatteli, että oli harmi, että miehellä oli niin paksut vaatteet, sillä muuten he olisivat saaneet ihailla pullistuvia lihaksia ja...

   Kapteeni ähkäisi, ja laiva narahti rumalla äänellä, mikä saattoi johtua nousevasta myrskystäkin. Ikkuna räsähti...ja aukeni sievästi. Tuuli ulvoi ja roiski lirisevän vesivirran sisälle. Siitä välittämättä kaikki neljä vetivät kiivaasti raitista ilmaa keuhkoihinsa.

 - Laitetaan tähän jokin tuki, jotta luukku pysyy ainakin raollaan. Mennään nyt kannelle, että saamme Viivi-rouvan virkistymään.

   Viivi raahattiin kannelle. Siellä hän lähti oikopäätä juoksemaan kaidetta kohti. Kapteeni ehti hädin tuskin ohjata hänet sille puolelle laivaa, jossa tuuli ei ollut vastainen. Silti osa annoksesta lensi taas lattialle ja Viivin takin rintamukseen.

   Vielä nopeampi oli Viivin uusi leveälierinen hattu, joka lensi lerpattaen heidän edellään ja jatkoi matkaansa kuohuvaan mereen. Viivi ei siitä piitannut. Mahtoiko huomatakaan. Hän vain oksensi.

   Iriskin alkoi jo tuntea pahoinvoinnin oireita. Hän käänsi kasvonsa tuimaan merituuleen ja tunne meni ohi. Hän halusi täten näyttää Merenheimolle, että hänestä olisi ainesta vaikka merikapteenin vaimoksi. Martta piteli Viiviä pystyssä reelingin vieressä ja odotti seuraavaa tuotosta. Kapteeni hyöri huolestuneena ympärillä.

   Kaikille alkoi tulla kylmä. Hikisestä hytistä tänne jäätävään viimaan. Iris haki heille lisää vaatetta. Meri oli musta ja uhkaava. Tuuli valitti. Ja Viivi. Lokitkin olivat piiloutuneet jonnekin. Missähän nekin nukkuivat? Seuraavat yleensä ahkerasti laivaa. Tosin tästä laivasta ei heitelty veteen paljonkaan syötävää, koska miehistökin oli aika pieni. Kas kun linnut eivät nyt huomanneet Viivin järjestämää runsasta tarjoilua.

   Seuraava yö oli oikeata painajaista. Välillä Viivi vietiin hyttiin, välillä taas tyhjään ruokasaliin. Ainakin ilma oli siellä raittiimpaa kuin alhaalla. Kun naiset taas välillä palasivat kannen alle, Iriskin jo kiinnitti huomiotaan siihen outoon hajuun. Ei se ollut pelkkää oksennusta tai öljyä.

   Kapteeni kävi vielä myöhemmin tiedustelemassa potilaan tilaa. Viiviltä ei riittänyt enää mitään oksennettavaa. Tilanne oli kauhea. Hänestä tuntui, että koko sisikunta oli tullut ulos ja jäänyt ajelehtimaan meren aalloille.

 - Mikä se merkillinen vieras lemu täällä meidän hytissä oikein on?  Onko tässä laivassa sittenkin kuljetettu jotain mereneläviä? kysyi Martta harmistuneena.

   Kapteenin oli nolona myönnettävä, että edellinen lasti oli ollut kalaa, josta vielä osa oli päässyt mädäntymään.

 - Kuinka matkustajat kestivät sitä?

 - Meillä ei pitänyt olla yhtään matkustajaa alun perin, mutta sitten kolme nuorta miestä halusi välttämättä mukaan. Heidän piti päästä Etelä-Amerikkaan. Ehdottomasti. He olivat valmiita tulemaan vaikka kansimatkustajiksi. Siispä otimme heidät. He jäivät sinne Atlantin taakse.

   Kapteeni mietti vähän aikaa ja sanoi:  

 - Tuli mieleen, että pakenivat jotakin, mutta paperit olivat kyllä kunnossa. Siellä toisessa päässäkin oli kamala myrsky. Satama sekaisin, kaikki sekaisin. Tulvia ja mellakoita. Mutta sinne he jäivät. Tai muut sanoivat niin. Itse sain kovan vatsataudin ja olin sairaalassa koko satamassa olo ajan.

 - Minä ainakin jään laivasta pois heti kun suinkin pääsen. Missä vaan. En kestä tätä enää hetkeäkään.

   Tätä Viivi toisteli lakkaamatta. Itsepäisesti. Vaikka oli maksettu koko matkan edestä. Vaikka ei saisi rahojaan takaisin. Pois vain ja heti.

 - Jatkakaa te muut Pyhälle maalle, etten pilaa teidän matkaanne. Minä ainakin lähden. Lentokoneella. Silloin ei tarvitse kitua kuin pari tuntia. Maksakoon mitä maksaa. Kullervo saa lainata. Mokomakin roisto. Hänen syytään, että olen täällä. Yhyy.

 - Odota kun tuuli tyyntyy. Ehkä jo huomenna. Silloin se on aivan toista. Tyynellä. Ihanaa. Otetaan aurinkoa kannella. Kun on niin hyvä ruokakin...

   Viivi ryntäsi taas oksentamaan. Jotakin oli sentään mahalaukussa vielä jäljellä. Toivotonta. Marttaa alkoi jo suututtaa. Hänellä olisi ollut mahdollisuus lähteä toisen retkikunnan kanssa matkalle. Pastori Helminen veti oikein antoisia ja miellyttäviä uskovaisten seuramatkoja Israeliin. Olivat tosin aika hintavia, mutta olisi hänellä ollut varaa. Sisarrakkaudesta hän oli suostunut lähtemään tähän paattiin. Että sen Iriksen pitikin olla tuollainen hourupää. Järjetöntä.

   Martta kävi välillä aluksen keittiössä hakemassa teetä ja raikasta vettä. Harmaalokit tulivat vastaan käytävässä. He kolme hoipertelivat ja sinkoilivat kapeassa käytävässä puolelta toiselle. Oli vaikeuksia päästä ohi ilman yhteentörmäyksiä. Anteeksi pyytelyä ja pahoittelua. Kysyivät, mitä Viiville kuului.

   Sisar selitti ja aivasteli. Heidän oli täytynyt pitää ikkunaa raollaan myrskystä huolimatta. Muuten Viivi heti kiljui siitä hajusta. Martta ei laisinkaan sietänyt vetoa ja nyt hän joutui kestämään sitä koko ajan. Aivan nutturastaan sai kiinni pidellä siinä viiltävässä ilmavirrassa.

    Naapurihytin pariskunta oli nukkunut hyvin iltayön. Kuin lapsuuden kehdossa, Unettavana tuutulauluna myrskyn vihellykset ja ulvonta. Rentouttavaa heijausta ja niin erikoista. Jännittävää. Nyt he olivat matkalla kannelle. Menevät oikein keulaan nauttimaan myrskystä.

   Harvoin tällaiseen pääsee. Ylös ja alas. Ensin kokka painuu jysähtäen kokka korkeisiin tummiin aaltoihin. Sitten kova pärskähdys, uljas kohoaminen, railakas keinuminen ja taas uudestaan. Se on kuin jotakin hurmiota.

 - Kai meissä on myrskylinnun verta, molemmissa, sanoi rouva ja katsoi hymyillen miestään.

8. Ei niin kovin pyhällä maalla

   Laiva oli saapumassa Hampurin satamaan. Kapteeni Merenheimo otti matkustajat vakavaan puhutteluun. Suunnitelmiin oli tullut melkoisia muutoksia. Ensinnäkin, he eivät ollenkaan suunnistaisi Välimerelle tällä erää. Laivaan oli myrskyssä tullut jokin vaikeasti korjattava vika. He eivät uskaltaisi lähteä niin pitkälle matkalle, mutta olivat kyllä valmiit palaamaan takaisin Suomeen. Tehtäisiin alustavia remontteja ja matka olisi ihan turvallinen. Sääennusteet lupasivat myös hyvää, joten mitään vaaraa ei ollut.

   Yhtiö tietysti palauttaisi rahat ehkä kaikkikin kun oli näin harmillinen tapaus. He joutuisivat olemaan Hampurissa parisen päivää, mutta kapteeni voisi näyttää heille kaupunkia. Ylen määrin mielenkiintoista nähtävää. Hän tunsi kaupungin oikein hyvin. Rouvat saisivat edes jotakin irti tästä matkasta.

   Lastinkin suhteen oli hankaluuksia. Se täytyisi purkaa ja jättää satamaan odottamaan toista kuljetusta. Lisäksi he yrittivät saada jotakin rahdattavaa Suomeen, ettei matka jäisi vallan pakkasen puolelle. Kaikki tämä veisi tietysti oman aikansa.

   Martta oli niin pettynyt, ettei hän edes muistanut, koska oli viimeksi pahoittanut mielensä siinä määrin. Iristäkin harmitti, vaikka kyllä jokunen päivä Hampurissa komean kapteenin kanssa saattaisi korvata menetykset. Hän oli suorastaan toivorikas Uolevin suhteen. Tämä oli eronnut ja vapaa mies.

   Viivi oli itse asiassa ainoa, joka iloitsi tästä käänteestä. Häntä tietenkin hirvitti se kamala merimatka takaisin, mutta sen jälkeen hän ei suostuisi lähtemään edes soutuveneeseen. Kaukomaat saivat jäädä, kunhan vielä hengissä kotimaan kamaralle selviää. Sekin jo tuntui hyvältä, että saisi olla edes muutaman päivän maissa. Jotakin tukevaa jalkojen alla.

   Kun Viivi ensimmäisen kerran astui satamalaiturille, hän käveli huojuen kuin merimies. Muita nauratti. Noinko pian se meren henki tarttuu? Ja kävelytapa.

   Seuraavat päivät he kiertelivät Hampurissa. Oli mukavaa ja hienot ilmat. Merenheimo ehdotti, että kun nyt kerran satamakaupungissa ollaan, niin käydäänpäs tutustumassa siihenkin puoleen elämästä. Hän aikoi viedä heidät St Pauliin ja Reeperbahnille.  Ilotyttöjen työpaikoille. Martta tietenkin vastusteli kovasti, mutta hän ei tohtinut jäädä seurueesta yksin harhailemaan, joten pakko oli seurata.

   Naiset olivat ihmeissään ja kauhuissaan. Martta ei halunnut edes katsoa. Viivi vilkuili varoen, mutta Iris oli kovasti utelias. Kapteeni vakuutteli heille, ettei ollut mitään vaaraa hänen seurassaan. Hän tunsi paikat ja jopa joitakin paikallisia liikkeenharjoittajia.

 - Ai, taidatte siis olla oikein tuttuja tällaisten ihmisten kanssa? Ennenkin täällä kuljeskellut? sanoi Martta kolealla äänellä.

 - Niin olenkin. Käyn täällä usein, mutta en hurvittelemassa vaan työn merkeissä. Tavallisesti Suomen merimieskirkon työntekijöitten kanssa. Koetamme selvittää, olisiko joku maanmiehistämme tai -naisistamme avun tarpeessa. Näin olen päässyt tutustunut näihinkin kuvioihin perusteellisesti.

 - Oi, kuinka kaunista. Aivan kuin oikea syntisten ystävä, ihasteli Viivi. .

 - Jaa-a, sehän on hienoa lähimmäisen palvelua. En tiennytkään, että suoritatte sellaista, kehui Martta.

   Entinen seurakunnan työntekijä  katseli nyt vähän tarkemmin kapteenia. Tietysti komea mies, sillä sen nyt havaitsi kuka vaan, mutta lisäksi hänellä näytti olevan vakavamielisiä. jopa kristillisiä periaatteita. Martta huokaisi ihan huomaamattaan.

   Hän oli ollut jo monta vuotta leskenä ja tyytynyt kohtaloonsa, mutta mielessä oli kyllä käväissyt ajatus, että jos se olisi sallittua, ehkä hän vielä voisi aloittaa yhteistä elämää jonkun kunnon miehen kanssa. Tietysti virallisesti vihittynä eikä sinne tänne huitoen kuin tuo Iris.

   Iris pysähtyi ihmettelemään ”liikkeitten” näyteikkunoita. Ahtaassa tilassa istui naikkosia sen seitsemää sorttia. Nuoria ja aika vanhojakin. Elähtäneitä ja katkerat juonteet otsassa ja suupielissä. Vaatetus kuin sirkuksesta. Mustia nahka-asuja, kiiltäviä metallikoristeita ja käsirautoja. Korkeita saappaita, ruoskia ja kannuksia. Kaikkea mitä kuvitella saattoi. Vaatetus oli nakuasuista paksuihin röyhelöihin saakka. Osa naisista seisoskeli kadun kulmissa kytiksellä. Tarttuivat ketä hyvänsä käsipuolesta, myös naisia.

   Marttaa yökötti. Hän ei ollut oksentanut myrskyssä, mutta nyt vatsaa kiersi pahanlaisesti. Pääsisi jo pois. Tämähän on loputonta.

   Erilaisista teattereista ja halleista virtasi kadulle väkeä. Räikeä melu raastoi korvia. Kapteeni kysyi, haluaisivatko he mennä jonnekin sisälle. Ei pienintäkään vaaraa. Hän tiesi, minne olisi turvallista mennä. Olihan täällä paljon turistejakin vain katselemassa ja kummastelemassa kuten hekin.

   Iris olisi ollut halukas, mutta kun Martta tahtoi niin kiivaasti rientää eteenpäin ja äkkiä ulos, ystävättärenkin oli pakko luopua jännittävistä seikkailuista. Ihanaa, että Uolevi oli mukana. Niin vaivatonta. He pysyttelivät yhdessä kuin lammaskatras pässinsä ympärillä. Viivikin melkein kapteenin käsipuolessa. Hienovaraisesti mies johdatteli kanalaumaansa kiehuvassa tungoksessa. Taitavasti pujotellen karkeuksiaan huutelevien miesten ja naisten lomitse.

 - Terve…öh…Pärkkele, onkos se itte kapteeni Merenheimo? Pärkkele, kun on kiva treffata.

   He kaikki kääntyivät katsomaan miestä, joka horjui kuin korkea honka heidän edessään. Niin humalassa, että ihme kun ei tuupertunut maahan. Kapteeni tervehti häntä iloisesti, kätteli ja esitteli naisille:

 - Tämä on Gustav Wikström, sieltä Vaasasta. Oli meillä kerran oikein perämiehenä. Pätevä mies.

 - Pärkkele, kun on fiiniä seuraa. Kapteenilla on oikein neljä hehkeää hempukkaa kainalossaan. Onnittelen. Pärkkele.

   Martta ihmetteli, eikö mies tuntenut suomen lukusanoja. Kolmehan heitä oli. Niin ne vain syöttävät suomalaisille pakkoruotsia, mutta itse eivät viitsi maan kielellä edes laskemaan opetella. Sitten Martta tuumi, että luultavasti mies näki heidät neljänä. Juopporetku.

   Joku töni Marttaa kyljestä ja ärtyneenä tämä vilkaisi sivulleen. Aivan polvet hetkahtivat veltoiksi säikähdyksestä. Tiiviisti hänen vieressään seisoi maailman kaameimman näköinen ilolintu. Kuin kauhuelokuvasta. Maalattu ja pyntätty, mutta rinnat roikkuivat paljaina. Naama viiruisena virnisteli kapteenille.

   Silloin joku mies huusi heille, ja kaikki kääntyivät katsomaan.

 - Hello, look here. All of you. Say CHEESE, please! kehotti innokas katuvalokuvaaja ja näpsi heistä kuvia sen kun kerkisi. Arvasi komealla merikarhulla olevan pullean lompakon.

   Siinä he tuijottelivat kameraa vähän hölmön näköisinä. Sitten kapteeni kiitteli ja osti heille kaikille kuvat. Martta pisti omansa kiireesti käsilaukkuun. Hävittäisi sen sitten myöhemmin.

   Pärkkele-mies hyvästeli heidät kaikki kohteliaasti. Vakuutteli Merenheimolle, että hyvin menee. Putkassa ollut vain pari kertaa. Tappelusta. Ei ollut puukkoa mukana. Lupasi, ettei otakaan, vaikka henkensä edestä täällä joskus otella sai.

   Ilolintu virnuili siinä myös aikansa. Musta-aukkoisella suullaan. Kapteeni  moikkasi häntäkin, puhutteli Saimaksi ja tiedusteli vointia. Kehotti heti käymään lääkärissä. Kun nainen oli lähtenyt, kapteeni selitti muille:

 - Tuo on sieltä kotiseudultani, raumattaria. Rankka kohtalo. mutta ei osaa muutakaan tehdä. Joskus viemme pastorin kanssa hänet melkein väkisin kirkolle ja syötämme ja käytämme lääkärissä. Kovin ongelmallinen ja riitaisa luonne. Ei sittenkään pysty hyväksymään olosuhteita. Aina napit tai nännit vastakkain toisten yrittäjien kanssa.

 - Nyt riittää tätä elämänmenoa, sanoi kapteeni reippaasti ja päättäväisesti. - Ajellaan kaupunkiin ja minä tarjoan teille komean illallisen jossakin siistissä ja kodikkaassa ravintolassa..

9. Luurankoja kaapissa

   Vihdoinkin alus oli valmis irtoamaan Hampurin satamasta. Kaikki tuntui tällä matkalla alkavan sanalla ”vihdoin”. Silti ei ollut kulunut viikkoakaan, kun he olivat lähteneet kotoa. Viiviä pelotti  edessä oleva merimatka, vaikka kapteeni vakuutteli, että sää tulisi olemaan hieno. Ei myrskyn häivääkään tiedossa. Tehokkaat pillerit apuna. Ei mitään huolta.

   Marttaa kaiveli katkera pettymys pyhiinvaellusmatkansa kariutumisesta. Lisäksi häntä vieläkin inhottivat ne Reeperbahnin kammottavat naikkoset. Sellaiseen haureuden pesään kaiken maailman syntisäkkien seuraan sitä joutuukin. Hän, suoraselkäinen siveä kristitty leski.

   Iris yhä kokeili viettelytaitojaan kapteeniin. Turhaan. Ehkä työaikana ei saa seurustella matkustajien kanssa, kuten virantoimituksessa oleva konstaapelikaan ei saa ottaa tarjottua ryyppyä vastaan. Ehkä sitten myöhemmin? Sitten kun Uolevi on vapaalla. Missähän hän asuu? Taisi olla Raumalla. Siihen suuntaanhan hän oli vihjaillut kertoessaan siitä Saimasta.

   Ehkä tästä jotakin kehkeytyy? Onhan vielä pari päivää jäljellä. Täytyy huolella suunnitella. Tangoa merellä. Harmi, ettei tällä laivalla tanssittu. Siinä lajissa hän olisi voinut panna parastaan uroksen viettelemiseksi. Pehmeä ja hivelevä tango. Naisellisen pehmeä ja hellästi hivelevä tosi nainen.

   Pyhiinvaeltajat olivat taas sisarusten hytissä. Odottelivat lounasta ja pesivät hiuksiaan ja pikkupyykkiä. Ei ollut paljon matkamuistoja. Hampurin eläintarhasta yksi paviaanikortti. Punainen pylly. Marttaa harmitti, että miksi hän osti juuri sen, mutta jono ja tungos myyntikojulla oli ollut läpipääsemätön. Hän oli siepannut sen kortin mikä oli lähinnä.

   Viivilläpä oli kortti eräästä kauniista kirkosta. Martta olisi halunnut vaihtaa, muta Viivi pysyi lujana. Miksi hänen AINA pitäisi taipua ison siskon tahtoon? Pitäköön paviaaninsa.

   Siskokset torailivat vähän aikaa kortin tiimoilta.

 - Ainahan sinä olet saanut tahtosi läpi, Viivi. Vinguit ja piukutit niin kauan, että äiti heltyi ja antoi sinulle haluamasi tavaran. Jopa MINUN omiani. Minun nukkejani ja vesivärejäni.

 - Tuollaista en totisesti muista. Vääristelet ja liioittelet kaiken. SINÄHÄN se minua komensit ja härnäsit. Sortaja.

   Iris ei ensin näyttänyt ostostaan. Hän oli hankkinut sen kaikessa kiireessä ilotyttökujalta. Kiireessä tosiaan, sillä Marttahan oli heitä koko ajan hoputtamassa pois ja takaisin laivalle. Turhaa hoppuilua. Ei kai se siveettömyys sentään takkiin tartu. Ei Martan puhtaaksi pestyyn ulsteriin ainakaan.

   Aikansa inuttuaan muut saivat katsoa Viivin matkamuistoa. Tai kahtakin. Toinen oli kuva jostakin tapahtumasta. Kaksi hahmoa temmelsi ja kiemurteli aivan kummissa asennoissa. Muistuttivat vaaleita käärmeitä. Mikä siinä törrötti? Tuo oli kyllä kuin huulet. Söikö se toinen käärme sen kaverinsa pyrstöä?

   Martta käänteli kuvaa ja puisteli mustanutturaista päätään. Ei selvinnyt.

 - Onko tämäkin sieltä eläintarhasta? Ovatko nuo käärmeitä? Tappelevatko ne?

   Viivi jo hihitti:

 - Katso nyt tarkemmin, Martta-kulta. Nehän ovat ihmisiä ja niiden alastomia raajoja. Iris osti sen sieltä ilotalosta.

   Martta heitti kortin lattialle kuin se olisi polttanut hänen hyppysiään. Inho ja kiukku.

 - Säädytöntä, rivoa, paholaisen hommia! Hyi sinua, Iris!

   Eihän siinä mitään pahaa ole. Kuva on hyvin valaiseva. Oikeastaan kaunis. Pitäisi ottaa mallia, mutta kun olen niin kankea. Täytyisi voimistella enemmän. Lähtisitkö Viivi johonkin jumpparyhmään minun kanssani?

 - Viivi ei lähde mihinkään sinun kanssasi. Tuollaiseenko häntä usutat? Puhdasmielistä rouvashenkilöä. Minun sisartani.

 - Mikä se toinen matkamuisto on? Näytä minulle, Iris, pyyteli Viivi.

   Vaivihkaa Iris sujautti jotakin Viivin helmaan. Viivi hihitti. Hän taisi sittenkin tietää enemmän asioista kuin oli antanut ymmärtää.

   Marttakin halusi nähdä esineen ja sieppasi sen röyhkeästi sisarensa kädestä. Taas se pyörittely ja sopivan kuvakulman etsiminen. Muita ihan nauratti. Kai esineen tarkoitus selvisi Martallekin, koska hän viskasi senkin äkäisesti lattialle. Punoitti ja puhisi vihasta.

   Iris ei jälkeen päin tarkalleen muistanut, mistä se alkoi. Se kauhea riita naisten kesken. Martta oli jo valmiiksi suutuksissaan toisten matkamuistoista. Iris oli pettynyt ja alakuloinen huonosti edistyvästä romanssistaan. Viivi oli ärtynyt ja huolissaan seuraavista päivistä merellä ja niistä surullisista ajatuksista, jotka taas pyrkivät mieleen, kun kotiinpaluu lähestyi. Se Kullervo.  

   Ehkä se sittenkin alkoi siitä paviaanin kuvasta. Martta näet uudelleen palasi aiheeseen, motkotteli sisarelleen ja moitti tätä itsekkääksi, kun ei ollut suostunut vaihtoon. Viivi katseli korttia, jossa paviaaniemo hoivaili hellästi poikastaan. Molemmilla punertavaa karvaa pörrössä päälaella.

 - En suostu mihinkään vaihtoon sinun kanssasi, Martta. Olisit kai halunnut vaihtaa sen seipään nielleen everstisikin minun sulavakäytöksiseen ja hellään Kullervooni. Joskus on tullut mieleen, että jollei Kullervo olisi osoittautunut niin uskolliseksi ja rakastavaksi aviopuolisoksi, sinä olisit ottanut hänet korppikotkan kynsiisi alta aikayksikön.

   Martan puolustusvaistot heräsivät. Siispä hän hyökkäsi täydellä teholla:

 - Oletko järjiltäsi? Minä uskovainen nainen. Ettäs kehtaat. Häpäiset Akselin muistoa. Kullervo kyllä olisi ollut valmis juoksemaan joka vikittelijän perässä. Ja niinhän se juoksikin. Nyt sen Tytin syliin.

 - Tytti sen vokotteli. Ei Kullervo olisi halunnut. Niin hän sanoi minulle ennen asumuseroa. Tytti pakotti. Löi oikein silmälasit murskaksi, jollei mies suostuisi jättämään minua. Se tepsi. Kullervo inhosi väkivaltaa.

 - Nyt olet yhtä epälooginen kuin tavallisestikin. Kullervo inhosi väkivaltaa ja siitä huolimatta vaihtoi sinut väkivaltaiseen narttuun. Mitä järkeä siinä on?

 - Ei elämässä muutenkaan ole paljon järkeä, Viivi sanoi hidastellen puhettaan ja katsellen tutkivasti paviaanin kuvaa.

   Punertava karva. Pörrössä. Pieni poikanen kiikkui emonsa sylissä. Punertavaa karvaa ja pörrössä.

 - Kuule Martta, miten sinä senkin selität, että Kullervolla on juuri samanlainen punainen pörrötukka kuin sillä sinun Sarillasi. Muistatko sen valokuvan, jossa Sari oli Kullervo-sedän sylissä ja jossa he ovat kuin isä ja tytär. Jouduin monta kertaa selittelemään asiaa tuttaville, kun he jatkuvasti erehtyivät luulemaan Saria meidän Jaanaksemme.

   Hytissä oli aivan hiljaista. Martta oli jäykistynyt ja hyvin kalpea. Iris varuillaan. Onneksi ei sentään puhuttu hänestä. Mikä siihen sopuisaan ja saamattomaan Viiviin on oikein mennyt? Tuollaisia solvauksia.

   Sitten alkoi lentää. Sanojen ammuksia. Syyttävää tulitusta. Holtittomia lausahduksia. Ikään kuin ammusvarastoa olisi kauan säilytetty turvallisessa piilossaan ja nyt kaikki räjähti käsiin.

   Viivi oli odottanut Jaanaa ja oli joutunut olemaan kauan sairaalassa, ettei vauva olisi tullut ennen aikojaan maailmaan. Kullervo oli samaan aikaan loukannut jalkapallossa reitensä. Se oli  paksussa kipsissä. Martta oli palvelevaisena marttana käynyt laittamassa sisarensa miehelle ruokaa. Sari oli syntynyt yhdeksän kuukautta tuon tapauksen jälkeen. Viivi summasi ja summasi.

 - Älä sentään puhu aivan tolkuttomia, Viivi. Onhan sitä muitakin lapsia syntynyt samalla kellonlyömällä eivätkä ne kaikki ole Kullervon siittämiä. Hulluksiko sinä olet tullut?

 - Kyllä vaan, kyllä vaan on syntynyt, mutta eihän sen sinun Akselisi pitänyt ollenkaan saada lasta. Paljon sinua vanhempi ja jäykkä kuin, kuin luuranko. Itse sanoit, että se oli ollut tutkimuksissa. Liian hitaat siittiöt vai mitä se oli. Sanoit, että olitte jo lakanneet yrittämästä. Kaikin puolin turhaa koko touhu. Sanoit...

 - Suu kiinni senkin vikisijä. Äänihän sulta menee kun noin paasaat.

   Viivi otti kuuliaisesti esille nenäsuihkeen, ruiskautti molempiin sieraimiinsa. Sitten oli vuorossa pari yskänpastillia. Silmäili sen jälkeen arvioiden astmapumppuaan. Jätti sen kuitenkin tällä kertaa käyttämättä.

   Tämän pienoisen tauon aikana Iris ehti sen verran ajatella, että saattoivat ne Akselin siittiöt olla hitaanpuoleisia, kun piti käydä munasolun kimppuun, mutta itse mies oli tosi nopea otteissaan, kun viehättävä naisihminen sattui ilmaantumaan näköpiiriin.

   Viivi jatkoi uudella innolla ja uudistuneella äänellä:

 - Kiellä sitten. Kiellä sitten uskovainen kristitty ja vanno, ettei se ole totta. No no no?

   Martta istui vaiti ja kalpeana.

 - Etpäs pysty. Sen kun vaan kalpenet. Eipä tullut vannomisesta mitään. Tunnusta. Minäpä vaadin Kullervon isyystestiin ja saan avioeron siinä silmänräpäyksessä.

   Viivi vaikeni taas hetkeksi, kun hän muisti, että hänhän oli jo eronnut. Siispä hän kävi uudestaan sisarensa kimppuun:

 - Tunnusta rikoksesi sinä hurskasteleva huora! Nyt heti.

   Martta ei tunnustanut.

 - Niin juuri huora, oikein pahimmasta päästä. Mikset jäänyt vertaistesi seuraan Reeperbahnille? Sinne näyteikkunaan. Sinne sinä kuulut, senkin Baabelin portto!

   Viivi alkoi kaivella käsityöpussiaan. Hermostuneesti ja kiihkeästi. Iris seurasi huolestuneena vieressä. Mitähän se hakee? Silloin Viivi veti esille pitkät terävät sakset ja alkoi ne kädessään lähestyä Marttaa.

 - Voi älä, Viivi. Pane ne SAKSET heti pois! Mitä sinä nyt? kerkesi Iris huudahtaa, kun Viivi jo avasi saksien kidan ammolleen ja kumartui kohti Martan sääriä... ja leikkasi poikki hameen helmasta riippuvan pitkän mustan langanpätkän.

 - Se on kiusannut minua jo koko aamun. Etpäs olekaan niin täydellinen. Hapsuhelma. Kevytkenkäinen sisaren miehen viettelijä...

   Viivi sujautti sakset takaisin käsityöpussiinsa. Martta oli sanaton ja selvästi peloissaan. Vihdoin hän yritti puolustella itseään, väittää syytöksiä vääriksi, Selittää ja selittää.

   Huuto oli varmaankin ollut aivan melusaasteen rajoilla, sillä naapurin asukkaat kuuluivat lähtevän kiireesti kompuroimaan  kannelle, vaikka ei vielä ollut ruoka-aikakaan. Eivät kai halunneet olla todistajina veriteossa.

   Iris olisi niin mielellään liuennut käytävän puolelle, mutta hän ei tosiaankaan uskaltanut jättää sisaruksia kahden. Hyvä kuitenkin, että taistelun tiimellys ei koskenut häntä, Iristä. Sai täällä syrjemmällä seurata tilanteen kehittymistä. Kaikin puolin sivullisena. Vahingossa häneltä pääsi pieni yskähdys.

 - Entä sinä Iris, huusi Martta äkkiä, sillä hänkin halusi siirtää huomion pois itsestään. - Mitenkäs sinun laitasi on? Onko sinullakin  luuranko kaapissasi? Oletko sinä muka aivan viaton minun Akseliini nähden?

 - Olenhan minä...en kai minä...mitäs nyt minä...

 - Viaton kuin karitsa. Kun oikein muistelen, ihmettelin useinkin, miksi sinä ravasit alvariinsa meillä. Aina oli jotakin asiaa. Ethän sinä MINUN ystävättäreni ollut vaan Viivin. Hänen luokkatoverinsa. Olitte niin paljon nuorempiakin. Kehittymättömiä. Hiirenhännät niskassa. Hammastuki.

 - Ei nyt sentään enää myöhemmin. Tukkani vahvistui. Pesin sitä kananmunilla ja…ja hampaani ovat aivan kunnossa. Katso vaikka...

 - Älä sinä luiskahda syrjäpoluille tässä keskustelussa. Syrjähyppyjä. Niitäkö teit Akselin kanssa kun meillä juoksit silloinkin, kun minä olin tekemässä laupeudentyötäni Kullervo-paralle? Hoitamassa hänen jalkaansa.

   Viivikin taas hurjistui:

 - Sitäkö se olikin? Laupeudentyötä. Hoidit kipsissä olevaa jalkaa. Entä sitä pientä jalkaa siellä haarojen välissä? Taisit hoitaa sitäkin. Millä tavalla hoidit? Tunnusta heti!

 - Pysy asiassa. Me puhumme nyt Iriksen rötöksistä. Odotapas kun muistelen. Kerrankin, kun tulin yllättäen kotiin Kullervon luota, niin sinä ja Akseli punoititte kuin kukon heltta. Miksi punoititte? Miksi ne silmät  kiiluivat kuin porolla? Tunnusta sinä. Tunnusta heti, Iris-ryökäle!

 - Älä nyt, Martta hyvä...enhän minä...

   Ruumiskin olisi jo herännyt tuohon mökään. Eräs merimies tuli koputtamaan ovelle.

 - Anteeksi kun häiritsen keskusteluanne, mutta kapteeni pyysi rouvia jo aterialle, koska..., mutisi mies, joka oli kai lähetetty rauhankyyhkyseksi.

 - Kiitoksia paljon, me tulemme heti, vastasivat kaikki kolme rouvaa kuorossa.

   Sitten he tekivät sen, mikä nähtävästi estää suuremmat surmatyöt maailmassa, nimittäin naisten suorittamat. He alkoivat itkeä. Viivi niiskutti haikeana pieneen nenäliinansa, suihkutti välillä jotakin nenäänsä, otti kulauksen yskänlääkettä ja jatkoi tuhinaansa.

   Iris itki hiljaa ja alakuloisesti. Muistaen koko ajan naisellisuutensa vaatimukset. Ehostuksensa. Pekkakaan ei ole soittanut koko aikana. Onkohan se jo hänet unohtanut? Ei sillä Martalla ole todisteita ja Akselikin on jo haudassa. Sehän kävi päälle kuin härkä, kuuma härkä, ei kun sonni. Sellainen oli se eversti. Ratsuväki mars. Ja sitten alkoi ratsastus. Oi oi sitä tulta ja kiihkoa. Iris vilkaisi ympärilleen ja jatkoi nyyhkimistään.

   Martta ei yleensä juuri itkenyt. Hän istui suorassa nenäliina oikeassa kädessään. Pursautteli joitakin kylmiä kyyneleitä, pyyhki ne pois ja pursautteli uudet tilalle. Ei maailma itkemällä parane. Sen hän oli oppinut sen karskin everstinsä kourissa. Se ei sietänyt parkuvaa akkaa. Ei takuulla ollut epäillyt Sarin alkuperää. Sehän olisi hakannut hänet kuoliaaksi. Ei toki tyttöä mutta tämän äidin. Niin oli raju ja raaka vihassaan.

 - Kyllä meidän nyt täytyy mennä, sanoi Martta. - Kapteeni jo odottaa. Kuule, Viivi. Ethän kerro epäilyksistäsi Sarille? Se olisi kohtuutonta. Annan sinulle anteeksi, että epäilit minua, sisartasi.

   Viivi nyökytteli ja sanoi vaisusti:

 - Ole huoletta. Sari saa olla rauhassa. Eihän se lapsen syytä ole, jos äiti tekee huor...

 - Sovitaanhan mekin, Martta, kysyi Iris innokkaana. - Menneet on menneitä. Unohdetaan ja annetaan anteeksi, eikö vain?

   Martta loi synkän silmäyksen Irikseen, mutta koska hän ei halunnut, että hänenkään menneisyyttään ja mainettaan ruvettaisiin tarkemmin penkomaan, hän nyökkäsi armollisesti:

 - Saat anteeksi. Olkoon. Toivottavasti ymmärrät parantaa tapasi.

 - No niin, sanoi Iris vilkkaasti ja naurahti päälle. - Nyt on sitten luurangot selvitetty. Meidän kahden kaapissa. Miten lienee sinulla, Viivi-kulta? Sinun luurankosi on vielä suuri arvoitus.

   Viivi punastui ja näytti säikähtäneeltä. Hän mumisi hämillään:

 - Ei minulla muuta, mutta se vaivaa, että kerran kaksikymmentä vuotta sitten joku jätti suuren setelin myymäläpöydälle. Ja minä otin sen. En puhunut myyjälle mitään. Mutta meillä oli aika tiukkaa sen asunnon maksamisessa. Silti se painaa mieltäni. Annattehan anteeksi?

   Toiset nyökkäsivät innokkaasti. Iris halasi Viiviä, mutta jätti kuitenkin Martan varmuuden vuoksi väliin. Ei kannata mennä liian lähelle raivostunutta naaraskarhua.

10. Vielä yksi luuranko lisää

   Aamu merellä valkeni kirkkaana ja aurinkoisena. Laiva ei juuri keinahdellut, vaikka ympärillä vyöryi välillä suuriakin aaltoja. Eihän tämä sentään ollut mikään soutuvene. Kyllä näinkin pieni alus tällaisen aaltoilun kesti. Tasaisesti jyskyttäen, kokka uhmaten aaltoja ”Merenneito” purjehti kotimaata kohti. Illalla oltaisiin jo Helsingissä. Vähän yli viikko tähän oli mennyt. Määräsatama vain jäi saavuttamatta.

   Naiset olivat jonkin verran vältelleet toisiaan. Iris lojui kansituolissa niin vähissä vaatteissa kuin uskalsi. Siinä koleudessa. Ehkä hän kuvitteli saavansa itselleen vielä jonkinlaisen päivetyksen, jotta näyttäisi käyneen etelän appelsiinilehdoissa. Vieläpä tulikuumalla hiekkarannalla.

   Martta istui selkä suorana ruokasalissa ja luki raamattua ja muita kirjojaan. Veisasikin välillä tummalla altollaan. Olihan hän joskus ollut kirkkokuorossa. Rouva Harmaalokkikin tuli mukaan laulamaan. Mies kuunteli tai oli kuuntelevinaan ja tutki päivän lehtiä, joten enemmän hän tuntui asustavan kotimaan kamaralla kuin täällä laivalla.

   Lukemista riitti ja uutisia. Levottomuuksista Jerusalemissa ja ympäri maailmaa. Yhdessä kauhisteltiin maailman pahuutta ja synnillisyyttä. Martta kyllä huomasi välttävänsä synti-sanaa. Ei enää käyttänyt sitä kovin usein. Se tuntui pahalta. Sen paljastuksen jälkeen, vaikka tuskin Viivi siihen uskoi. Kiukuspäissään vain lateli tulemaan mitä sattui.

   Viivikään ei viihtynyt alhaalla, vaikka hänellä olisi ollut koko hytti hallussaan. Yhä vain valitteli sitä löyhkää. Martta oli pitänyt ikkunaa auki lähes vuorokaudet ympäriinsä, vaikka oli saanut pahan nuhankin. Näin hän uhrautui sisarensa hyväksi. Hajua hän ei juuri tuntenut. Ei nenäsuihkeenkaan jälkeen. Se oli vain Viivin vilkasta mielikuvitusta. Yliherkkyyttä. Sellainen se oli ollut jo lapsesta asti. Hemmoteltu kakara. Lellivauva.

   Ennen lounasta rouvat lähtivät alakertaan siistiytymään. Iris tuli heitä hakemaan.

 - Mikä ihme täällä yhä haisee, vaikka ikkuna on auki?

 - Minähän olen sanonut, että täällä on lemunnut kaiken aikaa. Aivan kamala löyhkä. Se on aina vain pahentunut, mutta tuo Martta ei vaan usko. Sillähän on nenä umpitukossa.

 - Mistä se tulee? Mehän on tutkittu joka paikka, sanoi Martta ja kurkisteli taas kaappiinsa.

   Viivi meni polvilleen lattialle ja nuuski sängyn alustaa.

 - Minusta se tulee täältä. Sängyn alta, mutta siinähän on vain seinää. Ehkä se tulee lattian alta ruumasta. Tämähän on aivan kauheata. Tässä minä olen saanut maata ja kärsiä. Kuin kaatopaikalla.

   Iriskin kumartui tutkimaan sängyn alustaa. Jotakin risahti. nimittäin Iriksen leningin selkämyksessä. Ei kai se revennyt? Iris oikaisi itsensä harmistuneena.

 - Haiskoon, pianhan ollaan maissa.

   Martta meni myös kontalleen. Kuuluvasti naksahdellen. Korpikuusi monelle mutkalle. Hän alkoi koputella ja nykiä alla olevaa vaneriseinää.

 - Jos tämä onkin laatikko? Suuri patjalaatikko. Saattaa olla. Se on vain niin tiukassa. Autapas Viivi. Yritetään kiskoa se auki. Siellä voi olla jotakin. Siivoavat niin huonosti matkojen välillä. Johan heti alussa huomautin teille niistä roskista käytävällä. Sekin tämän laivan naisihminen. Huivi päässä ja harja kädessä, mutta oletko kertaakaan nähnyt sen harjallaan huitaisevan?

   Naiset ähkivät ja puhkivat laatikon kimpussa. Se liikahti vain sen verran, että he tiesivät olleensa oikeassa.

 - Iris, käy pyytämässä miehiä apuun. Tutkitaan nyt tämäkin paikka, kun kerran keksimme sen.

   Iris palasi hetken kuluttua kapteenin kanssa. Voimamiehen. Mies astui hyttiin:

 - Voi samperi. Anteeksi. Täällähän on kuin sonta...anteeksi, lantatunkiolla. Antakaas kun minä. Älä Viivi satuta selkääsi.

   Mies riuhtoi aikansa ja laatikko alkoi vähitellen siirtyä keskilattiaa kohti. Samalla hän moitiskeli naisia:

 - Miksette ole aikaisemmin puhuneet tästä? Miten olette kestäneet tätä lemua? Viivikin, joka muutenkin on voinut huonosti?

 - Olenhan minä valittanut siitä Martalle ja Irikselle, mutta Martalla on nenä tukossa, ja Iris käy täällä vain silloin tällöin ja...

 - Iris nyt suihkii sellaisen hajuvesimuurin ympärilleen, että hän voisi kaikessa rauhassa pitää vaikka haisunäätää sylissään. Ja puuteria vielä kilokaupalla, motkotti Martta.

 - Hienoa hajuvettä, hienoa puuteria. Ranskalaista Ch...

 - No nyt se aukeaa. Katsotaanpas. Voi elämän kevät!

   Naiset kumartuivat kapteenin olkapään yli ja tuijottivat avattuun laatikkoon. Vaatetta ja jotakin kuvottavaa massaa ja hiuksia ja...

 - Onko se mies? huusi Martta.

 - Onko se ruumis? vinkui Viivi.

 - Nyt Viivilläkin on luuranko kaapissaan! huusi Iris.

   Ensin kaikki ryntäsivät kipin kapin ulos hytistä. Sitten naiset palasivat keräämään sukkelasti tavaransa ja veivät ne ruokasaliin. Kapteeni lukitsi hytin siihen asti, kunnes satamapoliisi tutustuisi tilanteeseen. Naapurin pariskunta seisoi kauhistuneena käytävällä. Heidänkin piti ottaa kamppeensa ja siirtyä yläilmoihin. Mihinkään ei saanut koskea, koska se saattoi olla karmea rikos.

 - Tai tapaturma. Traaginen onnettomuus, voihki Viivi.

 - Älä hupsi. Millä se mies olisi voinut päätyä tuohon raskaaseen laatikkoon ilman että joku muu työnsi sen kiinni?

 - Sen mätänevän raadonko päällä olen joutunut makaamaan monta päivää? Voi kauhistus!

   Viivi oksensi taas kerran, ja kapteeni haki hänelle joutuisasti raikasta juotavaa. Lohdutteli ja rauhoitteli.

   Myöhemmin selvisi, että ne kolme miestä, jotka väen vängällä olivat tuppautuneet mukaan sille Etelä-Amerikan matkalle, olivatkin  olleet huumekauppiaita. Heistä oli ollut samantekevää, vaikka heidän oli täytynytkin tehdä reissunsa haisevan kalalastin mukana. Miehille oli kai tullut riitaa jostakin, he olivat surmanneet kaverinsa ja piilottaneet hänet alapetin alle, patjalaatikkoon.

   Poliisit tiukkasivat kapteenilta, eikö tämä ollut huomannut, että vain kaksi miestä poistui laivasta määräsatamassa, mutta Merenheimo ei ollut nähnyt koko tapausta, koska hän oli ollut kovan ripulinsa takia hoidettavana sairaalassa. Saattoi olla, että miehet olivat lahjoneet jonkun miehistöstä, joten papereihin oli merkitty, että kaikki matkustajat olivat poistuneet aivan asianmukaisesti.

 - Tämänkin vielä piti sattua, päivitteli Martta. - Ja niin kun me otettiin joka lajin rokotusta ennen lähtöä. Toivottavasti ne nyt auttavat, kun on jouduttu tällä ruumishuoneella majailemaan.

11. Jälleen kotisatamassa

   ”Merenneito” lähestyi Helsinkiä. Iris nautti vielä syysauringon lempeästä hyväilystä kansituolissaan. Vilkuili komentosillalle päin. Huomattiinkohan sieltä, kuinka sirot hänen säärensä sentään olivat. Entä tämä upea tukka? Toiset rouvat pakkasivat kassejaan hytissä. Jokaisella heistä oli sangen erilaiset tunnelmat, kun he satamassa hyvästelivät kapteenin ja muut matkakumppaninsa.

   Martta oli syvästi pettynyt. Miten kaikki voikaan mennä niin mönkään? Unelmat Pyhästä maasta. Miten hän selittäisi monille uskonsisarilleen, että eteläisin paikka, minne he olivat päässeet, oli ilotyttökatu  Hampurin satamassa?. Miten hän selittäisi varhaisen kotiin paluunsa? Vain runsas viikko matkalla, ja vielä hitaalla laivalla? Pastori Helmisenkin retket kestivät vähintään kymmenen päivää.  

   Sarille oli pakko kertoa, mutta Martta päätti viettää loput viikoista jossakin kristillisessä lomakeskuksessa. Hänpä varaa heti huoneen, kun pääsee kotiin. Ei hän jaksa ihmisille selitellä tekemisiään. Hän tyhmyri kun oli jo etukäteen kerskunut tästä ainutlaatuisesta matkasta jokaiselle, joka vain jaksoi kuunnella.

   Sitten Martta aikoi ottaa museoon joutavalla laatikkokamerallaan kuvia matkaesitteistä, jotka kertoivat Israelista. Huonoja himmeitä kuvia. Petostako? Ei se näin pienten valheitten poluilla retkeily enää haittaa. Tässä suuressa konkurssissa.

   Että nyt Sarinkin alkuperä oli vähällä tulla ilmi. Martta luuli jo saaneensa vapahduksen koko tapauksesta, vaikka tyttären kiharapää alinomaa muistuttikin tuosta kaukaisesta syrjähypystä.

   Vasta viikkojen päästä Martta meni raamattupiirinsä kokoukseen. Iloista puheensorinaa. Halailua. Innokasta kyselemistä hänen matkastaan. Martalla oli valokuvat mukana. Myös joitakin mereltä otettuja. jotka antaisivat lisätunnelmaa tähän ristiretkeen.

   Hän osasi matkaoppaat melkein ulkoa, samoin pastori Helmisen aikaisemmat kertomukset. Tuskin ne matkat nyt niin kovin erilaisia ovatkaan. Tai erikoisia, paitsi nyt tietysti tämä hänen matkansa. Kunhan tästä selviää hengissä, nimittäin tästä kokouksesta, sitten saa unohtaa koko asian.

   Piiriläiset ja pastori tutkivat kiinnostuneina kuvanippua. Kuului haltioituneita huudahduksia:

 - Ah kuinka ihanaa. Merellä. Avara meri ja korkea taivas. Mitä muuta voi pyytää raameiksi tällaiselle pyhiinvaellusmatkalle?

 - Tuossa on oliivipuut täydessä kukassa. Kas kun näin myöhään syksyllä?

 - Tuossa on se kuuluisa muuri. Oletpa sinä taitava kuvaaja, kun saat noin suuren näkymän samaan kuvaan. En ole tiennytkään.

 - Ehdittekö käydä Nasaretissakin?

 - Kas kun et ole kuvannut sisartasi ja sitä ystävätärtäsi siellä perillä? Ainoastaan laivalla.

   Martta selitteli, että Pyhä maa on niin vaikuttava paikka, ettei kuvaan saanut ahtaa tavallisia arkisia ihmishahmoja. Pilaavat nähtävyydet. Muut kuuntelivat hieman ihmeissään. Itsehän he olivat valmiit tolvaamaan joka kuvaan jos suinkin mahdollista. Vaikka hääparin keskelle jos onnisti.  

 - Ai tässä te olette maissa. Koko seurue. Kas kun se kapteenikin ehti lähteä Jerusalemiin asti sieltä Välimeren satamasta.

 - Tuossahan olet sinä, Martta. Tuo punapää on kai se ystävättäresi, mutta kumpi noista naisista on sinun sisaresi?

   Martta kumartui hölmistyneenä katsomaan. Kuva oli sieltä Reeperbahnilta. Uskonsisaren lyhyt ja paksu sormi osoitti naisen naamaa juuri Martan vieressä. SE! Se ilotyttö, joka oli tunkenut heidän seuraansa juuri kun heistä oltiin ottamassa kuvaa. Kaikessa komeudessaan. Tukka kuin Eiffel-torni. Kasvot niin maalatut, että sirkuksen pellekin jäisi toiseksi. Valkoiseksi kalkittu. Huulet kuin verinen viilto. Hampaat irvistelivät. Ne muutamat. Kamala mustelma toisen silmän ympärillä.

 - Kuka se on? Sano nyt.

 - Ei hän kuulunut seurueeseen. Mikä lienee Jerusalemin laitapuolen kulkijoita. Syntinen nainen.

 - Mitä tuossa lukee? Odotas. S-E-K, ei kun X- ja S-H-O, sitten P. Sexshop... Mitä...?

 - Siinä lukee että matkamuistoja, sanoi Martta vakuuttavalla äänellä.

   Onneksi piiriläisistä vain yksi oli ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut. Ja hänkin oli parasta aikaa poissa flunssan takia. Martta tolkutti yhä sisukkaasti:

 - Sieltä voi ostaa kaikenlaisia pyhäinjäännöksiä. Kankaanpalasia ja luita. Minäkin ostin sellai...

   Martta vilkaisi ympärilleen. Jo sai tämä valheitten päästely riittää. Pastori Helminen, joka välillä saarnasi jopa hepreaksi, kun sille päälle sattui ja halusi briljeerata piispalle, katsoi kuvaa. Niin pientä hymyä ei ilmaantuisi päästäisenkään viiksien lomaan, kun se havaitsee, että julma kärppä on kitumassa kuoliaaksi katiskassa.

   Everstinrouva Leskinen pelastui tällä kertaa suuremmalta satuilulta, koska kaikilla raamattupiiriläisillä oli jo kiire autoihin. Iloisesti kiiteltiin. Etenkin Marttaa mielenkiintoisesta kuvauksesta Pyhältä maalta. Martta kompuroi kotiinsa. Jalat eivät tahtoneet millään kantaa. Onko se vanhuus sittenkin tulossa?

   Martta liittyi toiseen seurakuntaan. Mahdollisimman kauaksi Lauttasaaresta. Hänen uusi pappinsa oli naispappi, Salme Yli-Ala-Marttinen. Mukava ja asiallinen. Sari-tytär ihmetteli, onko äidistä tullut vapaamielinen, kun hän jo hyväksyy naispapitkin. Martta vastasi:

 - Täytyy uskovaisenkin seurata aikaansa. Voihan naisesta jo tulla  presidenttikin. Jatka sinäkin, Sari-kulta, niitä teologian opintojasi. Ei äiti enää vastusta. Saat lukea vaikka piispaksi. Äiti tulee sitten kuuntelemaan sinun saarnojasi.

   Vastoin tapojansa Martta hellästi suuteli tytärtään poskelle.

   Iriskin oli pettynyt. Monestakin syystä. Hän oli toivonut, että viimeistään Israelissa hän olisi saanut tutustua johonkin mukavaan vapaaseen mieheen. Ei päässyt lähellekään. Mielessä karvastelivat vieläkin jotkin ilotyttökadun muistot. Karkeitten miesten pyllylle taputtelut ja rivot huutelut. Erityisesti juuri hänelle. Hänhän oli niin miesten mieleen. Kapteeni oli ihan joutunut tarttumaan Iristä käsipuolesta, että miehet olisivat tajunneet, ettei tuo nainen ollut vapaata tavaraa.

   Se olikin ollut ainoa kerta kun Uolevi oli tarttunut hänen käteensä. Sekin pettymys. Kun ei niin ei. Sellaista on elämä. Pettymistä ja taas uudelleen yrittämistä. Se mokoma herra Harmaalokkikin kieppui vain vaimonsa ympärillä. Kuivettunut kuikelo. Molemmat. Miksi se sitten koko ajan tiiraili häntä? Rehevää ja viettelevää Iristä? Taisi olla niin likinäköinen, että luuli katselevansa jotakin tiedonantopylvästä.

   Mies ei edes kunnolla hyvästellyt satamassa. Rouva kyllä visersi ja ehdotteli tapaamista myöhemminkin. Eivät Harmaalokit olleet pettyneitä. Kiinnostava elämys, etenkin se myrsky. Hurjan jännittävää oli myös se ruumislöytö. Kuin seikkailuelokuvassa. He aikoivat panna uusiksi keväällä ja lähteä Israeliin jonkin ryhmän mukana. Osallistua kirkon järjestämään seuramatkaan. Varmuuden vuoksi. Ehkä sen pastori Helmisen vetämään. Hän on kuulemma tosi asiantuntija Pyhällä maalla.

   Iris huokaisi vähän haikeana ja paljasti Viiville:

 - Täytyy kai vain palata sinne Jussin hoiviin.

 - Minkä Jussin? Pekan kanssahan sinä olet viimeksi kaveerannut. Sen jonka piti tulla satamaan saatolle.

 - Voi ei, Pekka soitti laivalle ja sanoi muuttaneensa Pirjon luokse. Ei jaksanut viikkoakaan olla uskollinen. Se Jussi on sellainen entinen. Kolmen vuoden takainen. Kyllähän se muuten, mutta kun se on niin laiska ja lihava. Löhöää vain telkkarin edessä. Urheilua. Pyh. Urheilisi sen verran, että lähtisi minun seurakseni joskus tanssimaan, tai edes teatteriin.

   Iris päätti tehdä suuren ratkaisun elämässään. Hän oli saanut tarpeekseen yrittämisestä. Toisaalta oli helpotus, että oli niin paljon yrittänyt ja ponnistellut. Siinä miehen pyydystämisessä. Kesti paremmin kun oli tehnyt kaikkensa. Hän katseli Jussia, joka oli liukunut puolimakaavaan asentoon samettisohvalla. Telkkarissa oli menossa jokin jännittävä Formula-kisa. Kauhea pärinä.

   Iris oli jo etukäteen katsonut lehdestä, että Formulan jälkeen tulisi tärkeä jalkapallomatsi joka pelattiin toisella puolella maapalloa. Siinä välissä hän iskisi. Kuin kuningatarkobra. Pahaa aavistamattoman Jussin kimppuun.

   Mitä? Nytkö se formulointi jo päättyi? Jussi puhisi pystyyn sohvalta ja alkoi kalsareissaan hiissata itseään keittiöön jääkaapille. Teki mahtavan makkaravoileivän ja valitsi vielä ruokalajiin sopivan juoman pitkästä pullorivistä. Kaljapulloja. Nyt. Nyt on oikea hetki. Sitten kun se on päässyt istumaan.

   Jussi tekikin ensin mutkan vessaan. Lorisi aikansa ja tuli olohuoneeseen syömään eväitään. Istui jo tukevasti sohvassa. Iris pelästyi, oliko hän sittenkin myöhästynyt. Ei toki, vielä vilkkui mainoksia. Pallosta ei näkynyt jälkeäkään. Nyt.

 - Kuules Jussukkani. Mitä sinä tuumaisit, jos otettaisiin huomenna kuulutukset. Vihdoin ja viimein, kun sentään jo aikaisemminkin on asuttu yhdessä. Hyvinhän tämä menee. Minä hoidan kaikki paperiasiat. Vihkiminen vain sovitaan sellaiselle päivälle, jolloin on vähemmän urheilua.

   Iris säikähti sanojaan. Jos mies havaitsee ironian hänen puheessaan. Ei havainnut. Jussi ryyppäsi suoraan pullon suusta, piti sitä vähän aikaa koholla kuin aloittaisi maljapuhetta ja lausui harvaan ja hartaasti:

 - Joo joo.

   Tuo kai riitti. Rakkauden vannomiseksi. Kosinnaksi. Iris lähti heti selaamaan puhelinluetteloa ja etsi sieltä kirkkoherranviraston numeron. Huomenna se alkaisi. Se lailliseen avioliittoon valmistautuminen. Ei ne miehet taida sen kummempia olla. Jussi ei ainakaan ole väkivaltainen. Ampiaisen tappamisenkin jätti Irikselle. Huitoi sitä vain kauemmaksi Hesarin urheilusivuilla. Hyväluontoinen.

   Irikselle tuli ihan kyyneleet silmiin, mutta vallan muusta syystä kuin miehen lupsakkuuden takia. Yhä vain putkahti mieleen se sama haikailu: Miksi hän ei saanut sitä kapteenia? Olisiko sittenkin pitänyt yrittää tarmokkaammin?

   Turha Iriksen olisi enää heitellä verkkojaan siihen suuntaan. Kapteeni oli mennyt kihloihin. Viivin kanssa. Sen untelon. Tämän naisellinen avuttomuus oli herkistänyt komean merikarhun lämpimän sydämen. Hän halusi hoivata tätä kullanmurusta koko loppuelämänsä. Viivi oli onnellisena vastannut myöntävästi. Oli ihanaa, kun joku huolehti ja ajatteli hänen puolestaan. Kantoi matkalaukut ja sai auki hytin ikkunan.

   Martta se kummasteli, miksi se hytin ikkunan avaaminen niin tärkeätä oli. Viiville, joka ei varmaankaan menisi lähellekään laivaa näitten kauheitten kokemustensa jälkeen. Pikkusisko oli innostuneena visertänyt:

 - Voi Martta-kulta. Totta kai minä vielä laivalla matkustan. Ja montakin kertaa. Uolevi ottaa minut mielihyvin mukaan matkoillensa jos suinkin mahdollista. Vaikka maailman ympäri. Hän tietää tehokkaita lääkkeitä merisairautta vastaan. Enhän minä enää paluumatkalla niin huonovointinen ollutkaan. Aion myös ruveta karaisemaan itseäni. Hölkkään ja voimistelen ja käyn uimahallissa, niin totun veteen.

   Näin Viivi tekikin. Hän yritti vähentää rohtojensa määrää ja opetella suhtautumaan elämään rennommin. Optimistisemmin. Tähän monimutkaiseen ja vaikeaan, mutta sittenkin hyvin mielenkiintoiseen elämään. Pienen rouvan ristiretkeen Pyhälle maalle.

          IV PIIKKEJÄ JA BALLADEJA

ARKIPÄIVÄÄ AVIOSSA

Ensilemmen loimuliekit hiillostuneet hiljallensa

vihkiäisten villi ilta varjoihinsa vaimentunut

vuosikymmenet kun karttuu parisuhteen pyhän päälle

jompikumpi jossittelee: ”Pistettäiskö paremmaksi?”

Tällä kertaa puolisoista mies on melko mellevänä

perhepalstat peukaloipi, pureskelee puheenaiheet

selaileepi seksikirjan, pornofilmiin pilkistääpi.

Kaikkialta kutsu kuuluu: ”Menkää metsot soitimelle!”

Niin on uljas urho valmis viehkovaimon vikittelyyn

alkajaisiks aamusella kullallensa kahvit kantaa.

”Etkö tiedä? Närästääpi, tee se vasta tenhon antaa.”

Pitkin päivää palveluihin kietoo Kaija-kultasensa

laittaa lounaan herkullisen, liedelläkin puolet löyhkää

Kaija kuuraa kattiloita, mumiseepi moitteitansa.

Seppo ohjaa ostoksille vaimon hieman hämmentyneen:

”Osta mitä mieleen mahtuu, minä maksan mielelläni.”

Kaija kiintyy karvalakkiin, kalliiseen ja kirjavaiseen

setelinsä Seppo siirtää kassan kurkkuun kauhistavaan.

Kotimatka muistuttaapi kolmikymmenvuotissotaa

välirauha viiden maissa, Seppo sen kun sisuuntuupi.

Olohuoneen onteloissa, kotikullan kammarissa

Seppo veisun viritteli, luritteli lemmenlaulun

mukavasti mäkättäen, karjahdellen kuuluvasti.

”Ole hiljaa, Seppo-kulta, etkö huomaa ohjelmasta

että tunteet, tuoksusetkin, telkkarista tänne tulvii?”

Seppo sieti säksätyksen, kioskilla kävi mutkan

kauppiaalta kukkakimpun kanniskeli kullallensa

puserteli, suukotteli Kaijaa kovin monta kertaa.

”Kiitos kaunis, älä peitä Kauniita ja rohkehia.”

Sitten alkoi viime taisto vaimo-kullan valloitukseen

kahdeksata kello kukkui, Seppo suihkun suihkaeli

jaksanut ei Kaijaa kantaa yli kynnyksen kuin ennen

kädestä vain johdatteli Kaijan kilot kaksoissänkyyn.

Hienotunteisuuden huntu vedettäköön vuoteen viereen

Seppo aivan uuvahtanut pitkän päivän palveluista

ei se seiso, ei se istu, Kaija kovin kyllästynyt.

Arkipäivä aviossa loppuu lopen leppoisasti:

Seppo kuorsaa selällänsä, suukin sepposelällänsä

Kaija koisii kyljellänsä yhteisiä uniansa.

TÄYDELLISYYS

Neito nuori heiveröinen, siloposki, valkotukka

haastoi huolen äidillensä, murheen emolle esitti:

Voi nyt rakas äiti-kulta, murheita on mulla monta

nyppy tuolla, näppy täällä, huuli rohtuman repimä.

Katse kaipaa täydellistä, puhdasta sen olla pitää

kourin karkein miehet halaa, mieltä etoo ehdotukset.

Miksi aina jotain puuttuu? Piste pieni kiitettävään

viittä vaille arvosanat, opinnot tenän tekevi.

Päivä väärä paikanhakuun, virkaa ei vierelle vyöry..

Univelka päälle painaa, lepoa ei löydy rintaan

hissi hyrrää, koira kuorsaa, patteritkin pahoin paukkuu.

Oi jos oisi täydellistä, virheettä koko elämä.

Äityi äiti moittimahan, toruskeli tytärtänsä:

Jospa vielä yrittäisit papereita postitella

hakukirje sinne tänne, puhelimeen pulputtaisit.

Ei se elo meikäläisen ollut ratki rikkeetöntä

ukko jätti, tytär työtön, poikavätys vankilassa.

On se elo tämmöinenkin sodan kauhuja parempi.

Tytär tukki toisen korvan, neiti nenää nyrpisteli

sinnitteli sinisilmä, kiukutteli kultahippu

silti lähti toimistohon, taisi olla sadas kerta.

Kiitos kaunis, tullos toiste, paljon hyvää papereissa

ehkä löytyy paikka pieni, jossakin on sija sulle

ei nyt auta huolta kantaa, aamu aukee, paistaa päivyt.

Peitti piika korvat kauniit kätösillä molemmilla

horjui kohti järven rantaa, hoiperteli hoikka nilkka

kultahapset hulmahdellen, sinihuivi harteillansa.

Kaamos kiersi vastarantaa, kaamos kulki, kalma hiipi

aurinkoa vaaksan verran, valon välkettä vähäisen.

Kulki kaamos, kulki tyttö, hiipi hento riitejäälle

avannolle aukaistulle, repeytyvän railon reunaan

turman suulle tummaiselle, armoille lumihileitten.

Sohju saarsi saapasvarren, pikkuvarpaat viluun vaipui

siinä seisoi impi nuori, valkotukka, valkoposki

rohtumia huulen päällä, tumma laikku luomen alla.

Kalvo kuulas veden vilppaan, kiehtovasti rauhaan kutsui                                            

heitti huivin harteiltansa, lämpöliinan luotaan työnsi

silitellen, hyvitellen, hellin käsin veden viereen,

siniharson huurteen helmaan, avannolle ainoalle  

äidillensä merkin taittoi, vihje varma etsijöille.

Neito hiljaa hyhmään astuu, täydelliseen tyyneen rauhaan. Kirposi kalojen kouriin.                              

PEHMOLELU PALLEROINEN      

Minä laiha luireliini, tikkutyttö laiheliini

yli hyppään kaikki keitot, siivut suuret sivuuttelen    

kurkku raikas mulle maittaa, vilpas vesi pontta antaa

paino painuu, hiukset haroo, uurteet hiipii hipiälle.

Miksi näin on tyttö pieni? Miksi näykit neiti nuori?

Ennen eines sulle maistui, pizza, possu, hampurlainen

cokis, olvi, ranskan potut, rasva roiskui rintapieliin

hampaat jäyti jäätelöä, nekkupala suussa narskui  

huulet hersyi hunajata, sentit sikis vyötäröllä.

Olit paksu palleroinen, olleroinen, pulleroinen.

Miksi näin on tyttö kulta? Milloin maha manattihin?

Oivat ohjeet äidin armaan, säännöt selvät taaton suvun:

Täytyy syödä, juoda, syödä, puuro tytön tiellä pitää

kaavi loppuun lautasesi, muruset mahaasi ahmi..

Siinä vasta terve tytti, pehmolelu, pulloposki

isin, äidin päivänsäde, perheensä parahin lapsi.

SUKUJUHLAN SOKKELOISSA

Tyttö yksin yksiössään hymisteli Helsingissä

saapui kirje kaupungilta, postiluukusta pujahti:

Sukujuhlat Virtasilla, tule tänne tyttökulta

juuret pitkät puhdin antaa, kohottelee itsetunnon

tiedät silloin suvustasi, kenen verta sulla virtaa.

Juna joutuisasti juoksi, puksutteli Puolangalle

jossa Jaana juhliin juurtui, Virtasia täysi tuhat.  

Serkkupoika sukujuurta jyrsinyt on juurta jaksain

suku silmät sirrillänsä valkokankaan karttaa vahtii.

Jos sä etsit isoisää taikka äiti etsimessä

pappi kurkkaa kirkonkirjaan, tutkijalle tekstit tavaa

ruostunutta ruotsinkieltä kappalaisten koukeroilla.

Kelvannut ei Iita, Kustaa, Vihtori, ei Aatu aivan

piti olla Ida hieno, Gustaf, Viktor, aito Adolf.

Suku uskoi, toivoi, nautti, alkupalat hyvin hotki

ehkä juuriltamme löytyy prinssi, nero, valtamarski,

Mozartinkin pojanpoika, Eino Leinon lehtolapsi.

Ilta tummui, mieli muuttui, Kalle Virtanen jo suuttui

esi-isä hällä hullu, kovin kiivas, raivopäinen

elon ehtoo hourulassa, kahlehissa Kakolassa.

                                    -  - -

Perin porho pariskunta, minkkiturkki mersussansa

shampanjaansa siemaellen vuoroansa vaivoin vuottaa.

Esi-äiti renkiänsä leppeästi lemmiskeli

isäntänsä vanha, vauras, veti viimehenkosia

tuskin ylti istumahan vaarilainen vuoteellansa.

Kuolo karttoi, surma siirtyi, eivät kestä odotusta

vaari löytyi hirtettynä riihestänsä roikkumasta.

Pari intti itsariksi, kunnes nähtiin juovaa kaksi

papparaisen niskan päällä, lempiväiset Turkuun tuotiin

rikos raskas, maine suuri, kirkonkirjoja koristi.

Ökyrikkaat vaiti väistyy, kiire kutsui pennin pariin.

                                     - - -

Virtasien viehko Veera kultaisia kutrejansa

sormin sorjin solmiskelee, jotta huomais kaikki kansa.

Esiäiti punatukka, silmätikku joka jannun

pappien se rintaa raastoi, rovastitkin riehaantuivat.

Noitavainot Pohjanmaalla roihusivat rovioina

siellä hänet grillasivat sankan savun saartamana.

Kaunis Veera huivin huomas, punakutrit sillä peitti..

                                      - - -  

Virtas-Ville vekaroineen rehvasteli pöydän päässä

lapsikatras kilvan karttui, lammasfarmi työtä työnsi.

Isät Villen vallattoman kirjoihinkin saivat merkin:

eräs asui karsinassa lammastansa liehitteli

vierasteli vaimoparkaa,. kauan kiersi käräjillä

juttuansa jauhamassa, valheitansa veistämässä

viettelijäks väittämässä elikkoa eläväistä.

Poika-Ville kiusallansa tiukkaa taattokullaltansa:

Lammasko on mummu mulle, hellä, pehmyt, määkiväinen?

Villen perhe hiljaa haihtuu, lampaat kanaparveen vaihtuu.

                                      - - -

Virtaspari sipsun sapsun yrttiteetä yrittelee

pikkurilli kipparassa muita niuhoo nyrpistellen.

Vuoksi vaateen kyläläisten pihan putsaa, nurmen niittää

ohjenuora nuoremmille: Varo, matki naapureita.

Esi-isä jalkapuussa istui ennen tavan takaa

kiroilusta, huoruudesta, kotoisista kolttosista

niitä näitä näpisteli, laisti kaikki kirkonmenot.

Eipä ollut moksikseenkaan, moikkasi vain naapureita

kirkon hämyporstuassa näky tuttu tuttaville.

Herrasväki sipsun sapsun taisi saada roiman rapsun.

                                     - - -

Virtasille viina maittaa, iloliemeen surut suistaa

geeniperimä kai sekin, onko pelastusta missään?

Sydäntaudit, keuhkot kehnot, ummetus ja vatsanväänteet,

huumehurmat, mielet mustat, allergia, järjen vähyys

kaiken perintönä saanet, survot, tunget toiseen polveen.

Mietti Jaana junassansa, matkallansa Hesan helmaan:

Nuoko taakat täytyy kantaa, vielä laittaa lapsilleenkin?

Vastapäätä vaunussansa nuokkui nainen rillipäinen                

tyttö hälle huoliansa purkaa sukupelkojansa.                      

Nainen, neiti Zeta Äksä, eipä muista maammoansa                  

perin setvi sukuansa eikä pengo perhettänsä..                            

Lastenkodin portahille mytty jäänyt jouluyönä.

Sivu siisti, palsta puhdas, uuden päivän aamurusko

vailla suvun saastumia, itsetunnon kohotusta.

AIKA HIRMUVALTIAANA  

Joka Jukka, moni Maija, aika poika, ajattaret

heillä sama valtarouva neiti Aika keisarinna

mallin määrää elämälle, kuolemankin kaavan kirjoo

houkuttaja, hoputtaja, kiduttaja, kiihottaja

tehollinen teloittaja, hirmuvaltias ikuinen.

Aika rientää, mitä tehdä, tulis tauko, joutuis joulu

pitkäksi ei pidä tulla odottavan aattohetket

kuinka jaksan joutopäivät, ajastaisin ajanpyörää?

Tunnit tempoo, vuodet viuhtoo, minuuteilla meno päällä

sekunnitkin suoristuvat, väliajat vilahtelee.

Mieltä riepoo ristiriita, kiskoo köyttä eri suuntiin

saisi suvi kohta tulla, mutta kuolo kitkutella.

 Mitä kello? kysyy vanhus, harmiksensa vasta viisi.

Viisariko tauluun tarttui vaiko ajatukset aivoon?

Minne kiire kuomaseni? Miksi hoppu muoriseni?

KAUNA

Onpa kauna kainalossa, kitkeröinen kielen alla

kostaisin jos uskaltaisin rikoksesta raskaimmasta

saisi tulla teljetyksi sekä selliin suljetuksi

mokomakin muori musta, virkapaikan velhovaimo.

Mitä hän on sulle suonut, kohdellutko kovin kourin?

Onko palkan pihistellyt, auton runnonut romuksi?

Syöskennellyt paikan sulta, pomolle sua panetellut?      

Vaiko vienyt sulhon sulta, laukun lyttyyn istahtanut?

Mulle sano syytöksesi, pahan mielen pohjimmaiset.

Mietti rouva ryppyotsa, harkitsipa harmaahapsi

vaikeasti vaikerteli mulle suurta suruansa:

Töihin tulin toimistooni, kuljeskelin käytävällä

vastaan viuhtoi tantta törppö, paksu, pöljä pikkarainen

lausahtelin hyvän päivän, toivotukseni tokaisin.

Ei hän edes kohti katso, pengoskeli papereita

jätti mulle vastaamatta, hukkaan heitin hyvän päivän.

Tässäkö on synkkä syysi kauhialle kaunallesi?

Koska näytös näyteltihin, elettiinkö eilen vasta?

Ei nyt eilen, viisi vuotta vierinyt on varmaan tuosta

silloin siirryin eläkkeelle muistelemaan mennehiä

perheelleni tästä paasaan muistostani mustimmasta.

ELÄKELÄINEN

Toimia on täysi tuhat, virkojakin sataviisi

ammateiksi antanevat, sarakkeisiin sanelevat:

Pappi, autoasentaja, tohtorinna, pankkirouva

lääkäri tai opettaja, siistijä ja yrittäjä

neuvoja tai ohjastaja, tutkija ja toimittaja.

Tuore toimi, selvä sääty, eläkkeellä olevaiset.

Onko viisas eläkkeellä, kokemus ja käden taito?

Onko äiti eläkkeellä, immeksi ei enää elvy?

Presidentti tittelinsä kantaa hamaan hautaan asti.

Haastatellaan herrasmiestä, kuvaruutuun: eläkkeellä

tutkistellaan tiedemiestä, teksti toistuu: eläkkeellä

puhutellaan putkimiestä, mikäs muu kuin eläkkeellä

jututetaan joutomiestä, kuva kertoo: eläkkeellä.

Ennen ehkä oli toisin, kastiakin kaikenlaista:

olen martta, neulenainen, kuulun klubiin rotareitten

shakkikerho, keilakallet, ruotsin ryhmä, perhospaavot.

Nytpä uusi ryhmä, sääty, sakki sankka suurentuvi

vakiintuupi veljespiiri, kerholaisten kaunis kaarti

viiteryhmä varsin varma, toimenkuva tavallinen:

Ellikin on eläkkeellä, Villekin saa valtiolta.

KAAMOS

Tutkittu ja tarkistettu: kaamos kauhea on kausi.

Hento, harmaa Hilja-neiti mieltynyt on marraskuuhun

herkkä, hauras hipiänsä säteitä ei päivän siedä.

Lukulamppu lempeästi viihdyttävän varjon heittää

Hilja hiljaa haaveissansa lukee, neuloo, nautiskelee

tumma taivas, oksat mustat, ulkosalla uinahtelee

nekin paapoo piikastamme,  ei oo rajaa rauhallansa.

Päivälehti pöydän päällä kutsuu häntä kurkistamaan

mitä kuuluu maailmalta, viisautta vierahilta.

Tutkija on tosissansa ihmisiä ihmetellyt

kuulustellut, kovistellut, arvioinut ankarasti..

Tulokset on tuiki tarkat, älä enää vastaan intä:

Kaamos kutsuu kuolemalle, tihku tiuha tuonelahan

manaa murheen marraskuukin, syksy synkkä sairastuttaa.

Herkkä, hento neitsykäinen uutissanaa uskoo kurja

siksi jättää jurnutellen mielituolinsa niin armaan.

Huivin harmaan hiuksiin solmii, suunnistelee tohtorille.

Eipä saavu piika konsaan kotikullan kammareihin

todettiinpa tautiseksi, marrasmieleksi mahoksi.

Yhä vielä neuloskelee, popsiskelee pillereitä

sydämellä suruisalla Niuvanniemen naapurissa.

KEVÄÄN KOHINAA

Kevät kiersi kalotille kimmellytti huhtihanget

päivä paistoi, pitsipilvi, sinitaivaan somisteena.

Antti Armas lasketteli, suksillansa suihkaeli

sinisiinto polun päällä, tykkylumet tunneleina

sitten siirtyi tunturille, Lapin äidin rinnan päälle.

Nojailipa sauvoihinsa, sielu laaksossa lepäsi:

Olen poika aurinkoisen, lellivauva lämpölampun.

Virkeänä, vilkkahana, punerrusta poskipäillä

saapui Antti asunnolle tyytyväisenä tupahan.

Sattui silloin silmä telkkaan, töllöttimehen tapasi

vanha viisas professori, tietäjä iänikuinen

kauhuin kuvaili kevättä, kototaivaan kirkkautta

säteilyä säälimättä, otsonien otteluita.

Monen mieli musteneepi, järki kirkas järkähtääpi

unikaan ei tohdi tulla, tuutulaulut ei tehoa.

Antti Armas auvoisesta muuttui aivan ankeaksi

sukset saunassa savusti, sauvat survoi sängyn alle

aurinkoa tirkisteli, poutasäätä pällisteli

salavihkaa vuoteeltansa makuupussin kulman alta.

Ilo kerralla katosi, lopahteli lauleskelu

syksyn synkkyys sielussansa haulikkoa jo hamusi.

HARHAPISTO      

Nainen hieman harhalainen vallan väisti rokotukset

muissa villi flunssa riehui, itse hyöri hommissansa.

Ihmeteltiin, äimisteltiin, ota pistos, ota kaksi.

Viimein taipui tyranniaan, flunssa-annos suoneen syöksyi.

Nytpä alkoi tauti tuima, olo outo oireellinen

yski, ryki, aivasteli, korviin koski, nielu nääntyi

kolotteli kantapäissä, nikamissakin nipisti.

Kauan kesti tämä tauti, täysin toukokuulle asti.

Urheilija uljas aivan kisaeli kaukomailla

jotta oisi vauhti varma, kuntonsakin komiana

eikä virus vokottelis eikä tauti taputtelis

hoitohenkilöstö hankki pistoksia pakaroihin.

Eipäs ehdi areenalle, kun jo polte pistäväinen

ketaroissaan kippuroitsee, hätistelee hermojakin.

Tulehdus tuo turhanlainen noista pistoksista poiki

juoksulihaksia jäytää, aristuttaa askellusta.

Ei oo vauhti voitollinen kisapaikan kuninkaalla

pötköttelee petillänsä liian hätävarjeltuna.

TISKIPÖYTÄTOHTORI

Äiti-kulta äimisteli oikein kansanradiossa:

Poika pesii yksinänsä karseassa kämpässänsä.

Siivous ei suju siltä, pölyt jäävät pyyhkimättä

matot mataa mahallansa, murusia maton alla

lehtipino vuoreks kasvaa, roskapussi röyhistelee

ikkuna on tarkkaan kiinni, raitis ilma kankahalla.

Poika pitkään pötköttelee, tuijottelee telkkaria

joskus joutaa kaapillensa murkinoita maistamahan

makkara ja limppuleipä, cokis-pullo kourassansa.

Eipä huiski hameväki, murusia metsästele

en mä heitä tänne huoli, lokoisaa on elämäni.

Kaksi puolta kolikolla, äidistänsä kuulin kyllä:

pöydällään ei pölyt pyöri, pölyt poikii äidin päässä.

Roskaprofessuurin saakoon, tulkoon tiskitohtoriksi  

murusien maisteriksi, imureitten imaamiksi.

JOS OLISIN...

Miksen päässyt lastentarhaan, musiikkia matkimahan

oisin varmaan Wagner oiva taikka suuri Sibelius

huilu soisi huulillani, sievä sitra sormen alla

orkesterin onkalossa tahtia vain tökkäilisin

kumarassa kumartaisin, hiuksillani huiskuttaisin

saisin kurkku kireällä, konsertteja kaiutella.

Turha toivo, äiti törppö, taatto taatusti törpömpi

leikittivät lattialla kymmenillä kapineilla.

paljoillakin palikoilla, vauhtipyöräautoloilla.

Aina vika vanhemmissa, kun ei luonnu lapsoselle  

laulu laajoilla lavoilla, seteleitten silittely.

Näinpä paahtoi pappa-parka kielellä käräjävällä

vanhainkodin vierustalla, kiikkutuolin kainalossa.

RIENNÄ, RIENNÄ RIIHIMÄKEEN

Leski lausui, lörpötteli, murheitansa mulle mankui:

Oli meillä koti kaunis, talo kallis kaupungilla

ukko raatoi, juoksi, joutui, kukkarommekin kukoisti.

Sitten kuukahti kesällä, hengen heitti heinäkuussa

kaksi poikaa, tytär tuhti, meiltä muutti maailmalle

paras poika Parkanohon, Kokkolahan kuopuksemme.

Yksin yrmeksin talossa, kyhnyttelen kasvimaata

aidan päällitse napotan naapureitten naukumista

pitäisi jo mökki myydä, itse rientää Riihimäkeen.

Kului aikaa aika lailla, vierähteli vuosikymmen

sitten vielä monta vuotta, kymmeniä ehkä kaksi

tulin taasen tervehtimään, Tiittasen tätiä rakasta.

Kyselinpä kuntoansa ynnä muita mietteitänsä

tuttu lause korviin kaikui kautta vuosikymmenien:

Pitäisi jo mökki myydä, itse rientää Riihimäkeen.

ENNALTAEHKÄISYÄ        

Taitaa tulla suuri surma, ehtineekö Eurooppahan?

Rutto raivoisa rupesi kurittamaan Kiinan kansaa.

Kohta pyysin pitkän piikin, käsivarteeni kysäisin.

Onko sulla suunnitelmaa, matka-esite esillä

aatteletko Aasiahan aivan kohta tässä kuussa

tehdä turneen toiseen maahan, Kiinan muurille kavuta?

Enhän toki, viihdyn täällä Savukosken salomailla

kalotilla kaukaisella, pirteissä Perä-Posion.

Lehti lausui, viesti vaati, kätilökin kätkätteli:

Voisit olla varuillasi, varman päälle pistettynä.

ESMERALDA EHTA NAINEN

Morsianta miehelähän suku suuri saattelevi  

nuorikolla ohimoillaan timantteja tosi monta

timantit ne kyllä kestää, tarjoo takuun liitollekin

silkkilaahus, kerman kiilto, kukkakimput kaikkialla.

Sulhanen se mustissansa ihmettelee ihanaista

onni aito ounastelee, satulinnat silmiin siintää.

Vieri vuosi, kului kuusi, pitkästytti pariskunnan

vaimo valtas Toivon toisen, onnen oivan ja oikean.

Ennen kuin he erosivat, tavaransa turvaan toivat

itki äiti nuoren miehen, vääntelehti vaivoissansa

maanitteli miniäänsä, haastatteli hentokaista:

Missä pojan harhaan hoidin, virheviestin veisaelin

kun ei enää sovi sulle, jäänyt on toiselle tilalle?

Vaimo nuori vaivoin virkkoi, laimeasti lausahteli:

Ei ole sinussa syytä, anopissa ainoassa

että lähden lätkimähän, mannuille muhkean miehen.

Onhan poikas aivan aito, kiltti, uuras, uskollinen

ei hän mitään pahaa tehnyt eihän mulle mitään tehnyt

vaan kun löytyi karvas kurttu: hän on pelkkää haukotusta                            

jossitusta, jaaritusta, niin on jolsa ja ikävä.                                    

Auttanut ei äidin ääni, maammon maireat marinat                          

poika painui pirttihinsä asukiksi ainoaksi

katkerasti kaipaeli, kyyneleissä kieriskeli                                      

kunnes kantoi kullan uuden päältä portaitten tupahan.                                

Pitkän, hoikan ja sileän, kuuntelevan kaunokaisen.

Nahkamekon joskus jättää, alla uusi ja ehompi.

Kieli lipoo, katse kiiltää, kiemurtelee huovan alla

hellempi ja kaipaavampi kuni konsaan ensimmäinen.

Eipä tohdi vierailulle anoppikaan astuskella

ennen oli miniänä pieni, reipas Eila-Maija

nykyään on lemmikkinä kookas käärme Esmeralda.

 PIKKU-AMMU          

Pikku-Ammu laitumella silmin säysein mittoo meitä

leuka liikkuu, ruoho raksaa, hapsuhäntä hiljaa heiluu.

Kirjavissa koltuissansa kedon kukat kumartelee

paimenidylliä moista, mistä toista löytää voisit?

Nytpä uhkaa ukkosmyrsky, salamat jo sinkoilevat

mitä syönyt mansikkainen, mistä poiminut pöpöjä?

Pian riehuu raivoansa, nauta-parka tuskissansa

hautapaikan saanee tietty, lihatiskin laatikosta.

Perheenäiti hellin käsin kokkaileepi keittiössä

lihaliemen höyryävän huoltaa pöytään lapsillensa

kohta perhe hourujansa purkaa kolkkoon kuoloon asti.

Polttouunit roihuavat, pätsiin paisteja he pukkaa

lihavuori lihoskelee, uunienkin veto voipuu

musta mönjä taivahalla kauhistuttaa joka kansaa

kaipa kestää sata vuotta, ennen kuin on tonnit tuhkaa

säilytyskin ongelmana, selkäpalaa, rintaa, potkaa.

Silloin keksi keinon kauniin jonkinlainen neropatti

jauhatettiin koko massa kuivajauhe-annoksiksi

mahdutettiin moneen halliin vuoroansa vartoomahan.

Uunit hehkui, miehet raatoi, silti soljuu vuotta monta

sairaus kun savustetaan, kunnon krematoriossa.

                                     - - -

Auttajia saapui vaivaan, linnut, hiiret, pikkupiiat

hyönteistenkin huima jengi, napsivat ja napostivat

uutterasti uurastivat, ylitöissä ynisivät

ettei ehdi pohjavesiin jauhe julma tihutöihin.

Elpyi eteen pulma uusi, ongelma tuo oudonlainen:

Nyt se vasta leviääkin sorjin siivin kaikkialle

jopa tuuli toimeen tarttui, puhalteli puhurikin.

Ehkä pian Euroopassa paksu pilvi pelmahtelee  

taivahasta tänne leijaa hulluus, raivo, mielitauti

leuto tuuli lennättelee, siitepöly siittää surmaa.

Eksperttejä Euroopassa, kaasu-uunin keksijöitä

saadaan vielä vanhuksista, vallan virkamiehistöstä

isoisät, ukit, mummit, eläkkeeltä työhön joutaa

nämä inhat insinöörit, kokemusten karaisemat

tehotakat, tiilimuurit, mallikkaasti muovaelee

valmistelee uunit uljaat, uunit uudet ja vetävät.

INFORMAATIOKATKO

Telkkarista tietotulva taasen tulvii meidän maahan

sauhuttajat sairastuvat, tupakka on tappoase.

Takapihan pimennossa poika ensisauhut sählää

eivät auta soimaukset eikä kunnon kuritukset.

Kouluissakin kakistellaan, yhä yskii ykkösluokka

kallis korsi porsaan suussa, niiskunuuskat sieraimissa

opet ohjaa, kuvat kertoo savuttajan sisuksista

on kuin puhuis pehmoisia, silkkaa roskaa räksyttäisi.

Nelikymppi naimisissa poksuttelee piippuansa

vauva, vaimo, hamsterikin kaasusodan kestänevät.

Lääkäri jo huolissansa huuliansa heiluttelee:

Varo vähän sauhusakki, katku keuhkot sulta syöpi

parasta ois lopetella, askejasi annostella.

Kohta kaikuu kuolinkellot Matille niin mukavalle

keuhkot loppuun loksutetut, herrasyskät yskähdelty

haudassansa Matti maatuu aarnisavut seuranansa.

Annas olla, suvullensa koitti vielä kulta-aika

vakuutukset vaimo vaati tupakkien tuottajalta

eipä kyllin varoitettu oltu meidän miekkostamme

tieto tyssäs, ohjeet ontui, tekstitkin niin pienenlaista

tupakalla tuonelahan varsin veivät vainajaksi.

Kohta perhe puliukon varmoin vakuutuksin viuhtoo

viittaa viestiin vajavaiseen, tietokatkoon toivottomaan.

Vuosikaudet viina virtas onnettoman onteloihin

eipä tiennyt tuhoistansa, viinan vihoista viaton.

HIKEÄ PUKKAA

Hiki huokuu huokosista, vesi valuu vartta pitkin

se on laki raatajalla, työssä käyvän tuskan taakka

ihmisluonto kyllä kaipaa orjuutta ja ruumiin rajaa.

Joku pikkujakkaralta kaatuu, heti niskan taittaa

moni Valto vuoristossa raapii, kaivaa jalansijaa

sileällä seinämällä kärpänenkin toiseks jäisi

viihdytä ei laiskanlinna, hipsutossut, torkkupeitto.

Jollei työssä hiki haise, hankitaan se hölkkäämällä

ennen raatoi rahvas-raukka risaisissa ryysyissänsä.

Nytpä laukkoo kauluskansa muotimerkkihaalareissa

hikeä kun oikein pukkaa, silloin tuntuu elämältä

läähätys ja voivottelu, orkesteriteos oiva

sitten suihkuun, pesusieni, shampoo, vesi, pyyhe puhdas

uudistunut olo urhon koko piinan palkitseepi

jollei juokse joka päivä, sydän sairas, muoto musta.

Hikeä se moni moittii, dödö kaipaa kainalohon

katkua ei kestä kukaan, myrkyt monet hiessä heiluu

silti Lassen lenkkipuku keinokuitua on tiukkaa

hiki hiertää hipiässä, myrkyt muhii miehustassa.

Taitaa olla vaarallista hikihölkkä kalvon alla

tuuletu ei rinta, reisi, huumehöyryt harteillansa.

Muinoin risamekon rinta imi ilmaa, raikastusta.

LAULU YSTÄVÄSTÄ                                                            

Joskus vara vakaisempi vihollisen vierehellä                  

kuin on kanssa kavereitten, luona tosi tuttavien.    

Oli kerran kunnassamme virkamies niin varsin viisas

hyvin hoiti hommelimme, moitteella ei ollut majaa

perhettäänkin paijaeli, seurakuntaan almut antoi .

Saapui kerran kaupungista, helteisestä Heinolasta

autollapa omallansa, voimakkaalla Volvollansa

ajo pitkä janotteli, huoltoaseman hän huomas.

Tölkin, pari posautti, liiveihinsä lorautti

niin hän väitti, intti aivan, ettei aja humalassa

tielle törmää ttokkurassa, kolareilla koputtele.  

Poliisit ne pysäytti Paulin parhaan puhallutti

suoraa viivaa hoiperteli, sinne tänne hihat huiski

silmät seisoi sirrillänsä, ristiin rastiin katse kaarsi

huulillansa hölmö hymy, punaruusut poskillansa.

Promilleja kertyi kaarti, lehdet lauloi, kansa karttoi.

Kauan katui, viinaa väisti, uskohonkin uuvahteli

autoaan hän ajelutti vichy-vesi voiteenansa.

Unohtui jo ihmisiltä julma juttu julkisuuden

hämärtyi nyt häpeäkin, selkä suortui, nuoreks nuortui

kilpaveikot, vihamiehet, poistivat jo puheistansa

juorut, jutut, sutkaukset, vihjaukset, vitsit viekkaat

kunnanpamppu putipuhdas, pulmuseksi paranneltu.

Mutta jälkeen vuoden viiden perhetuttu pakinassaan

puolustelee, pohdiskelee, rattijuoppouteen palaa

kertoo kuinka lohdutteli omaisia aikanansa

miten noinkin rankka rikos vihdoin vääntyy voitoksemme.

Unholasta uusin voimin virkos valoon vanha virsi:

Ai hän onkin rattijuoppo, onko tämä tuore juttu?

Pontikkaa kai piilossansa Pauli litki viisi vuotta?

Taisin nähdä humalassa raitillamme rallaamassa.

Jälleen joutui surun selliin, murhe mursi miehen mielen

halvauskin haperrutti, rytmit sotki sydämestä.

Vihamies jos vaarallinen, ystävä ylitse muiden.

HOIVA HELLÄ

Eli Rauha rauhassansa, kolmiossa naimatonna

vaikka hintelä ja harmaa, elossa hän oli aivan

sattumalta sairasteli, apteekinkin oven aukoi

jälleen virkos, Valtatiellä vetreytti varpaitansa.

kirjastoonkin kaakerteli, konsertteja kuulosteli.

Jäänyt eilen eläkkeelle, oikein oli omillansa

niin ne taipui tunnit, tovit, tyyni rauha rinnassansa.

Sisarukset vartioitsee sisko-rievun rappusilla

huolehtivat, soittelevat, pilkistävät portahilta

he jo jakaa kolmiota, arvuuttelee ansioita.

Toukoaamu avuttomaks kerran raastoi Rauha-raukan

unohtui kai aamupuuro, unestakin uupeloa

tassutteli tasanteella, käytävällä käyskenteli

silloin huippas himpun verran, katos muoto maailmalta

hiukan horjui, hoippui hieman, portaalla on polvillansa.

Hätiin lähti lähimmäinen, akan auttoi ambulanssiin

sairaalassa sukulaiset, heimolaiset huoneessansa

sotasuunnitelmat suoltaa, perintöä piirittelee.

Tarkat tehtiin tutkimukset, kalloakin kallisteltiin

kotiin pääsi, hento häikkä, ehdottivat elämistä.

Rakas sisko suuttui siitä tohtorien turinasta

heillä lista, luettelo laitoksien lattioista:

Anna avain, asuntosi, turhia ne enää sulle

huomenissa siellä siintää vanhainkodin viime huone                  

kohta sieltä jatkat matkaa, keinutellaan kirstussasi.

NUORUUDEN DEMENTIA

Ennen oli tahti toinen, tavat tuiki tavalliset

muistettiin kun mieleen mahtui, unohtaakin uskallettiin

kumpikin niin luonnollista, roboteiksi ei me tulla.

Avaimen jos unehutti, talkkari jo tänne tolvaa

poika koulukirjan hukkas, jässikkä vain jälkkärihin.

Joku aina paremmaksi, muistiltansa mahtavaksi

todettihin toiminnoissa, noissa arkiasioissa.    

                                     - - -

Alkanut on ikäsorto, syrjintä niin säälimätön.

Lapsoselta lelu hukkuu, tutti siirtyy sängyn alle.

Onko hällä dementia, vauvelien visto vaiva?                  

Teini-ikä kaikkein karmein unohduksen valtakunta

niinpä koulun kansliakin pursuu löytötavaroista:

nahkarotsit, nappahanskat, pipot, tumput, turkislakit,

lompakot ja ajokortit, kalliit kirjat kukkurana.

Ihme että nuori aamuin päänsä muistaa mukaan ottaa

tenttitekstit, koepäivät, kynät, kumit kaaoksessa.

Ehkä ongelma on tämä: teinikansan dementia?

                                     - - -

Vaari kerran vahingossa sähkölieden jätti päälle

kerran yhden ainoastaan, kun jo eli leskeyttään.

Tietsikat ja shakkikerho ovat hänen hobbejansa

veteraanikilpailuissa veteleepi voittojansa.

Kuinka monta kertaa nuoret auvoisissa aatoksissaan

unohtavat paineskella, näpytellä nappuloita?

Silti pappaa patistellaan koko vävyn perheen voimin

valvontaan ja holhoukseen, homeloa hoitokotiin

toheloa turvapaikkaan, vaivaistaloon voimatonta.

                                     - - -

Muusikot ja tiedemiehet, maalarit ja liikemiehet

tuskin taskuansa löytää, lappuja on seinät täynnä

nenäliinan solmut loppuu, lakana se olla pitää

sihteeriltä kynät katkee, vaimoltakin voipuu voimat.

Silti ahkerasti työnsä herrrat hoitaa taitavasti.

Itse nero Einstein kerran päästään päästi osoitteensa

taksiakin tilatessa ihmetteli itseänsä

taksi sinne tänne souti, lopulta se kodin löysi .

Potiko siis dementiaa ihmiskunnan ihmeaivo?

EI OO AIKAA

Pikkupoika pihallansa pelaa, painii, juoksee, pomppii

äityy äiti huhuilemaan kersaa luokse läksykirjan.

En mä ehdi, ei oo aikaa tuohon turhaan touhotukseen.

Sama sävel läpi linjan, aika kortilla on aivan:

Opiskele - ei oo aikaa, harrastele - ei oo aikaa

seurustele - ei oo aikaa, uskostele - ei oo aikaa

lueskele - ei oo aikaa, matkustele - ei oo aikaa

hanki vauva - ei oo aikaa, vaali lasta - ei oo aikaa

neuvo nuorta - ei oo aikaa, auta muita - ei oo aikaa

rustaa runo - ei oo aikaa, töhri taulu - ei oo aikaa

laula laulu - ei oo aikaa, vietä lomaa - ei oo aikaa

lähde luontoon - ei oo aikaa, laukkaa lenkki - ei oo aikaa

hoida sielu - ei oo aikaa, kuolet kohta - ei oo...    

Täysin totta tällä kertaa, aika sortui sekunnissa.

TARMO TOLVANEN

Viisikymmenvuotisjuhlat vietän vasta vuoden päästä

en mä ehdi, en mä jouda juhlia jo tänä vuonna

naapurini murahtelee, harmittelee hoppujansa.

Ymmärtäisin kyllä yskän, jos hän oisi yrittäjä

kahlehissa kerhon kuuden, uurastaisi umpiyöhön

vaan ei ole hällä virkaa eikä tointa tarkempata.

Vanhapoika töllissänsä aikaa tappaa joutessansa

aamusella herää päivään, siinä uljas urakkansa.

Vaikka terve, tiukka paikka edes kaupassa on käydä

tiskit tirskuu rasvoissansa, kutehet ei kaappiin kömmi.

En mä ehdi, en mä jouda, valittelee paineitansa.

Joskus juosta jolkuttelee, ettei sammal sääreen kasva

jäkäläistä varpaan väliin, jalkapohjihin hometta.

Lasi särkyi toissa vuonna, ei saa konsaan korjatuksi

kaupassa on vielä ostos, pahvikaan ei aukkoon kiilaa

vällyt päällä viluissansa, pakkasia päivittelee.

sankoin joukoin suvisäällä sääskisiskot syliin surraa

syksyn sateet sänkyvaatteet litimäriks lirittelee

isäntäkin porraspäästä lorottelee pajupehkoon.

En mä ehdi, en mä jouda tänään vielä naulaa noutaa

pahvikin on parren päällä, kenpä sinne täältä joutaa

huoneet hajoo ympäriltä, aika kuluu aatellessa

hetket harvat harkitessa, tarmonpuuskaa vuotellessa.

TASAJAKO TAPPELUTTA

Sotia on käyty monta toinen toistaan tuimempia

kaasua ja ydinvoimaa, napalmia, bakteereita    

katkeruus ja kauna karvas jäytää jälkipolviakin

kateus ja jälkinärä nakertelee nikamissa.

Tuskin taisto ykskään yltää kitkeryyteen sisarusten

kun he rakkaan vanhempansa perinnöstä painiskelee.

Tämän kipon äiti lupas minulle nyt perinnöksi.

Älä hupsi, minullepas, kysy vaikka veljeltäsi

mullehan se kippo kuuluu, korvan itse kolhin siltä.

Tuo on mulle, tää on tänne, luska tänne, riepu mulle.

Näin se soittaa sanasota, roihuaapi ilmiriita

siskot siirtää sormuksia miniältä kauemmaksi

pikkuveli viisikymppi viiksiänsä väänteleepi

kun ei saanut kellorämää, vaikk´on viisaria vailla.

Pinnat piukoilla on heillä, jäynä kasvaa jäätäväksi

vielä mukulatkin muistaa, miten heitä petettihin

pimitettiin peltopläntti, kadotettiin kattokouru.  

                                     - - -

Jotkut vanhemmat on vallan kokemusten viisastamat

sydäntänsä seurailevat, ennakoivat etukäteen

mitä saanee Elli, Matti, Esteri ja Anna-Liisa.

Matti mankui hela hoidon, lehmät lyötiin tyttärille.

Vielä vaivoin yritellään jakaa tasan tenaville:

Kuka tahtoo takaniityn? Kelle Villa Välimeren?

Isipappa innoissansa tyrkyttelee tyttärelle

rantavettä, ruutanoita, kaislikkoa, kalamajaa

vaikka tietää varsin hyvin, ettei hän voi kalaa sietää.

Bungalowin pojallensa papereihin paukuttelee

vaikka poika erämiesnä Nattasilla nukuskelee

ei oo poika ulkomaille raajojansa ulotellut.

Ennakoi tää jotain kyllä: jälkeläisten jäkätystä.

Ennen vasta vainajana torailua taatto kuuli

nyt on vaino varsin valmis kauan ennen kalmistoa.

HANNU-HEIKKI HUUHALAINEN

Hannu-Heikki Huuhalainen rovastin on jälkeläinen

hammastohtorina hyöri, pennit kiskoi potilailta

vakivirka vaimollakin, lapset jätti tekemättä

kauneutta kaikkialla, seinät siinsi taiteistansa

lumivalkoflyygelillä, kissa joskus polkaks pisti

uima-allas uhkeimmillaan hemmotteli häärijöitä.

Miten olla, rahasampo liian harvaan hyrrytteli.

Jos vain heitit hyvän päivän, vekseliin he viirun vaati

lainanmaksut, takaukset lankesivat tuttaville

laki kun on laadittuna, ettei maksa velallinen

jollei pennit pankkiin pyöri, yty riittää ystävällä

karvasta on katsastella, kun se kuitti luokse liitää.

Hannu-Heikki Huuhalainen hyreksi vain linnassansa

talon myydä myhkäiseepi lapsiperheelle pesäksi.

Huikeaksi hinnoittelee, laskuttelee loihakkaasti

vaikka vielä velkataakka kattopeltejä kolisti.

Niinpä Hannu Huuhalainen nuoren parin harhaan johti

harhautti takuumiehet, ystävät on ymmällänsä.

RAKAS LEMMIKKINI

Liuta lemmikkejä meillä: marsu, hiiri, mirriläinen

hamstereita julma joukko, koiravaljakko vireä.

Asui perhe poksissansa kera koiran, lapsen kolmen

Vahti varttui, naperotkin nousivat jo laattialta.

Silloin iski virus, vaiva, yltyi Yrjö yskijäksi

Niinan nenä niiskutteli, Roope raapi, rapsutteli.

Ravisteltiin verhot, raanut, sohvatyynyt tutkisteltiin

aina alkoi allergia koiran kuonon koskiessa.

Emme luovu pennustamme, emme halihauvastamme

lapset vinkui, nenä juoksi, vanhemmatkin voihkaeli.

Terttu-tantta naapurista saapui noita neuvomahan:

Rakki poies raastettava, lääkäriin ja lepopaikkaan

vaikka vasta viisi vuotta, ei se suostu seuraan uuteen

parasta kun piikki pyllyyn, hauvelinne hautuumaalle.

                                      - - -

Jos nyt käymme tätä tietä, näkymät on aivan nurjat

valinnat on vajavaiset, vaihtoehdotkin vähissä.

Niinkö ahne ihmisille, kasveille ja eläimille

että itse olet ainoo, joka muille auvon antaa?

Hilkka-Maija heilasteli Jallu-jannun kanssa kauan

Jallu joutui juontajaksi Jeminalle joutuisasti

ei se Hilkkaa heivaa millään, hukittipa heilasensa.

                                      - - -

Taikka äiti pienoistansa hymyin herkin hellii, vaalii

poika vieroo vellejänsä, äidin kasviskokkareita

Paulan paulaan juosta tahtoo, morsioksi mietiskelee:

Niin on Paula mulle mieleen, sielunkumppani sorea.

Emo empii, soutaa, huopaa, myrkkysienet metsämailta

pojallensa puuroks poimii, käsittelee kastikkeeksi.

Ei se pääse Paula-parka maammolle tuo miniäksi

poikapa ei konsaan palaa, parempi on paareillansa

kuin on oudoissa oloissa, vaimon vieraan vierehellä.

                                      - - -

Maire-muori Marttiansa karsastaen kohta kurkkii

ukko kun on ulkosalla, ehtoot, yötkin, pyhäpäivät

varovasti virsikirjan taskuhunsa työnteleepi

siinä sillä valttiässä, vaan ei pääse pälkähästä.

Kaupungilla kerrottihin, että Martti mökäjääpi

kirkkokuoron keskustassa, päristääpi bassoansa.

Huolet haihtui, mitä vielä, melkein mörkiks Maire muuttui

mustenipa mieleltänsä, suuttui oikein tosissansa.

”Tekosyy on tenoritkin, kaikki Euran eunukitkin

siellä nyhjää neidot, lesket, katiskat nuo kaikenlaiset

kiimaiset ja kirkuvaiset, silkkisukkasopraanotkin.”

Martti moitti muoriansa: ”Väärä nyt on asetelmas

olen vasta uskoon tullut, taivas matkani on määrä

vapahdettiin rintarukka, synnit poissa, siksi laulan.”                  

Selitys ei Mairen mieleen, liemeen uitti rotanmyrkyn

sitten vielä hyvin höysti Matin mielimaustehilla

sekoitteli, hämmenteli, annosteli armaallensa.

Toiselle en häntä anna, varsinkaan en Jeesukselle.

SANATON SAARNA  

Seuraväki seuroihinsa samoelee salomailta

pullistelee pirtti pieni noista sanannälkäisistä

sinisuonikäsillänsä virsikirjaa virittelee

vanhat, nuoret, piiperöiset saarnamiestä odottelee.

Tällä kertaa pöydän taakse työntyy vieras, ventolainen

pälyillen ja arastellen, lienee ensikertalainen.

Alkuvirsi veisatahan ihan niin kuin lämmikkeeksi

tosin lämpöä on liikaa seuratuvan pätsilöissä.

Säkeistöjä melkein sata, tuumii eräs pieni poika

sata kertaa synti-sana, maailma ja rietas meno

veriuhri, Vapahtaja, taivaallinen ylkä kallis.

Saarnamies, sen Taavi tietää, onkin Iikka Illikainen

istuu, katsoo kourihinsa, sanomaansa syventynee

väistyy veisuun viimevärssyt, hiljaisuus ja odottelu.

Kansa äijää äimistelee, äijästä ei lähde ääntä

hikihelmet ohimoilla Iikka istuu, kituu, kärsii.

Miksei puhu, pukahdakaan, mikä tässä takkuaapi

halpausko kielen karsi, lukis rivin raamatusta

kuulemaan on tänne tultu arvokasta armon sanaa.

Iikka lyyhistellen nojaa pirtinpöydän paksun pintaan

kuhmuraiset kourat haroo, kämmeniään kummastelee

uljas ollut unelmansa noilta nuoruusvuosiltansa

että saisi Herran sanaa, siemeniä sirotella

lampahia lohdutella, karitsaista kannatella.

Seuraväki hiiskumatta seuraa miestä vaitonaista

sanat lienee salateillä, ajatukset autioina

jospa arkku aukeaisi, saisi tavut taivahasta.

Iikan murhe, häpeäkin huutaa aivan pilviin asti

mitään ei vain muistu mieleen, toivoa ei toiminnasta

kyynel, kaksi kierähtelee uurteisille poskillensa

nyyhkytyskin nytkäyttää hartiata kumaraista.

Silloin saarna toisenlainen tuli taiten taivahasta

ääntä, itkun hyrinätä päästelee jo pirttikansa

avuttoman Iikan itku koskettikin kuulijoita

liikutukset lennähtivät kuni kyyhkyt pilviin asti:

Hallelujaa, synnit poissa, armo kuuluu kurjimmalle.

Loppuvirsi kiitokseksi niin kuin suurten vetten pauhu

kantautuupi kankahalle, Iikkakin se virteen yhtyy.

Lähteissänsä seurakunta kyyneleitään poies pyyhkii

kättelevät innokkaasti Iikkaa, ihmesaarnamiestä

tunnesiirto solmi sillan, sykähdytti sydänjuuret.

Eipä olla aikoihinkaan vahvaa sanaa tälleen tuotu.

HOPEALLE

Pääsin houkka hopealle, huokaileepi mestarimme

pettynyt ja lannistettu, ylen määrin masentunut

sekunttien murto-osa erotti mut mainehesta

Kulta-Kalle sauvan survoi millin matkan maalimmaksi.

Miksi ryhdyt kilpaan kovaan, kun noin häivyt häviöhön?

Jollet paras, parasta kun huono pysyy piilossansa

hukkaan heitit hikihelmet hamutessas hopeaista.

Katsomossa kansa kiehuu, joka iikka ilkkumassa

maiden valiot kun vyöryy tunnetuille tantereille

eipä mikään rupusakki ravaa laajaa pururataa.

Löllöt, lyllyt, lylleröiset, katsomoiden kantajoukko

odottavat onnenpäivää, katkeraa on toiseks tulla

turhaan tyyriit tiketitkin vastinetta vaille jäivät.

Miksi tyydyt tilaan toiseen, murehdit vain menetystä

jollei kulta sulle suostu, luovu Olli ottelusta

häpeää vain maalles tuotat, voitonhuuman huutajille

jollet jaksa juoksennella, mökissäsi mököttele.

Oli Olli onnistunut kauhioissa karsinnoissa

paini, puursi, punnerteli, harakkana hyppi aivan

uida polski niin kuin hylje, seipään kanssa sinnitteli

suolla mylläs myllylänä, kainaloitaan myöten kirmas

jotta jaksais maaliin juosta, harjoitteli hartioita

kiihdytteli keuhkojansa, voimavirrat viritteli.

Kaikkeni mä annoin teille, kansalle ja Suomenmaalle                    

uljaan urhon urheilulle, uhrilampaan areenalle.                                                                                              

Ehkä nousen tästä vielä, kunhan kihti hiukan höllää

leini lonkaltani liukee, alan tuoreet temmellykset

vartalonkin venytykset, elinnesteen elvytykset.

Tuumi taata tomerana vanhainkodin vaunuloissa.

TOINEN

Tiina-Maija toinen lapsi oli perheen tyttäristä

tuoreen takin sisko saapi, toinen käyttää toisen vanhaa

Tiinalle ne vihdoin virtas: nuket, nallet, nuttulaiset

kesäkoltut kirjavaiset, polkupyörätkin poljetut.

Miksi suostut sijaan toiseen? Vaadi, pyydä päällimmäistä.

Lukiossa toisen luokan toiseen kertaan taaperteli

ystävä kun yljän hylkäs, heitti Heikin Tiinuskalle

Tiina tovin toiveikkaana Heikille on heila hellin

taasen täytyi toiseks tulla, Heikki syliin sulki Sylvin.

Näin se toistamiseen toistui, toisti tätä toista tilaa

haki hommaa, toinen tyrmäs, syrjään sysäs Tiinan tieltä.

                                     - - -

Valloitteli viimein Villen, joka taiten Tiinaan tarttui

kukkia ja konvehteja, halimista hämyilloin

verhot eteen, hyssytteli, portaikkoonkin pilkisteli

taskustansa salaa onki sormuksen, sen hopeaisen.

Miksi helyn hopeaisen eikä kullan kimallusta?

Ville vähän köhiskeli, röhisi ja kurnutteli

sitten sattui sanomahan, pötkylöinä pajatteli:

Katsos kulta, kulta rakas, kultasormus kun on hällä

vaimollani viisahalla, pentujeni poikijalla.

Tiina taintui, tointui, tokas: Ethän ennen kertonutkaan

Tiinaselle tarjonnutkaan tätä virttä vaimostasi.

Kyllä olet lapsellinen, luulin että tiesit tästä

salassa ja suhistellen täällä aina tapailemme.

Ehdotit kun konsertteja, maanittelit matkojakin

aina annoin selityksen: Muualla on puuhaa muuta.

Nyt sen sitten vihdoin tiedät, aivoihisi istuttelet:

Vaimo sinne, vaimo tänne, kuskata mun häntä täytyy

mennä pitää minuutilleen kesken herkkuhommeleitten.

                                      - - -

Kuvittelet kallossasi, että Tiina Villen vaihtoi

vilkkahasti vaimoselle koko karjun kuskaeli

pukkas pellen portaikkohon, toivotteli Turkinmaahan

pakaroissa postimerkki, lähtöleima löllöreisiin.    

Näin ois tehnyt joku toinen, eipä pieni Tiinuskamme

Ville vinkui, valitteli, puhelimeen puhalteli:

Olet rakas, rakkaimpani, en mä koskaan susta luovu

vaimostani viis mä veisaan, vaan kun kerran valat vannoin.

Lomamatkan Liettuahan kerallasi kulta rakas

tekisin niin tosissani, viisi iltaa iloitsisin.

Vaimo vaan ei anna lupaa eikä rahaa riemuretkeen:

Ei se tule kuulohonkaan, että kahmit omaa aikaa.

Miksi lennät Liettuahan? Miksi, miksi, miksi, miksi?

Siihen sanaan suunnitelmat, suloisetkin sortuu, kaatuu.

Täällä virun, vitkuttelen, hys, jo vaimo taitaa tulla.

Mikä neuvoks Tiinan toisen, mikä naisen nauruttoman

luopuisiko lempijästä, rakastajastansa rajusta?

Saatan olla toisenakin, parempaa kuin ypöyksin.

MUSTA-VALKO-AJATTELU

Musta-valko-mietiskely, joko-tahi-tuumiskelu

yleistä on yleisössä, väestössä värssy varma.

Safarilla Saharassa, Afrikassa autiossa

kameleilla keikutteli, kyykisteli kyttyrällä

kolme kankaankutojata, muovailijaa muotimallin

mahtavaa ja mainiota, kuuluisia maailmalla.

Kuuma keskipäivä koittaa, päivä paistaa, paiste polttaa

oppaina on utameita, suunnastansa suistuneita

tumma pilvi taivahalla myrskymetkut mielessänsä

hiekkatuisku tuivertelee, silmillensä syöksähtelee.

Hotelliin he eivät ehdi ennen ehtoota ja yötä.

tropiikissa tupsahtelee pimeys kuin paksu pussi

mikäs auttoi miekkosia, taksia ei tuntumassa

oppaat ohjaa yöpymähän, taiteilijat taivasalle.

Kylmä on kuin Kittilässä, jalat jäätyy, jäykistyvät

varpaat varsin värisevät, kastanjetiks hampaat kääntyy.

Käsillä vain viisi huopaa, harmahtavaa, hahtuvaista.

Emme huoli halvanlaista huopaa rutirumilusta

pitää olla musta-valko, trendikäs ja taiteellinen.

Yksi empii, huovan haalii vartalolleen viluiselle

kaksi kieltää, epää, estää, eivät tingi tyylistänsä.

Aamu ampaa aavikolle, silittelee säteillänsä

herättelee harmajaisen huovan alla huokuvaisen.

Kahteen ei vaan aamu yllä, kuoliaiksi kohmettuivat.

TUNTURITARU

Sattui siellä satu silloin, tositaru tuntureilla

Lapin laajan läänilöissä, revontulten rinkilöissä.

Kolme miestä miehekästä, upouljasta urosta

hiihtivät he hankiloilla, lumilaudoin liitelivät.

Erämaasta eräkämpän, tunturista turvatöllin

huviksensa huomasivat, havaitsivat hyödyksensä.

Aikoivat vain yövyskellä, torkahdella tunnin toista

mutta meni monta aikaa talosteluun tupasessa

pirtti piti pihdeissänsä, kota kourissa kovissa.

Portaille ei pilkistelty, ulkosalle ulosteltu

lumituisku tuivertava, hankimassa harmillinen

yötä monta ympäröitsee, ulko-oven kammitseepi.

Tottuneet on toisenlaisiin tiloihin ja tarjoiluihin

ilmastointi, termostaatti, täällä töllissä ei toimi

eipä virtaa sähkö, vesi, vesipatja ponnahtele.

Sihteeri ei sisään syöksy eikä poika juoksentele

yhteydet perin poikki, jopa kantakabinettiin.

Kännykkäkin roskiin joutaa, nostele ei pylväitänsä

tele viuhtoo yli hilseen, pilvissä on palvelunsa.

Nälkä, jano, vilu varmaan retkimiestä retuuttaapi

eväs ehtyi, litkut loppui, hirsiseinät hautanansa.

Olo tuntuu reppanalta, vaikka valtaviskaaleja

kotonansa kaiken määrää, häärää vaimo, alaisetkin.

Rottasota röttelössä, rottina vain miehet raavaat

yksi puhui yksinänsä, ukisi kai unissansa

salat alkoi tulla julki, toveruuden tositiedot:

Vaimoasi nai tuo taajaan, petti poikas, tyttäresi

lainansaanti loppui sulta, kun se pankinjohtajaasi

puhutteli päiväseltä, saatavia selitteli.

Näin ne velat vanhat virkos, aina lastentarhaan saakka

sielläkin tuo lelun vohki , vaikka luultiin kadonneeksi.

Erotuomarina toimi heistä kolmas, muuten kyllä

taru tunturissa varmaan verivirtoihin ois vienyt.

Siispä kolme kaverusta joikaile ei jänkämailla

jutaamiset täysin jätti, heikko ”Heippa” Helsingissä.

USKOIN ENNEN MITÄ MIELIN      

”Taidat tyttö uskotella”, Tyyne-täti sanoi mulle

kun mä muka olin nähnyt norsun norjan Nakkilassa.

Uskoon, tietoon pieni porras, jos on mieli uskomahan

mainokset ja propaganda esimerkkeinä on tästä

jalkapohja, nenän muoto määrittävät meidät tarkkaan

onko suku sovelias yhteiskunnan yrityksiin

kutrin kierre, kallon kaari, huulet, veri, murresanat        

paljastavat naaman nurjan, miehen melko mitättömän.

Tämä tuoksu hänet hurmaa, vaate tämä vetäväksi

tekee oitis ostajansa, mielitietyn mieleiseksi

tässä voide vartalohon, kasvoihinkin kosteutta

silmäpussit taikoo tuuleen, murskaa mahamakkaratkin.

                                      - - -

Surullista on se aivan, että parisuhtehissa

uskotellaan, uskotaankin, ilman syytä sanottavaa.

Niinpä eräs Elinainen Lasseansa liehitteli

uskoi, toivoi, rakastikin, laput sitoi silmillensä.

Signaalitkin selkoselvät lähetteli Lasse hälle

nuorehkolle neitoselle: ”En mä ole saatavilla.”

Elina se kaiken käänsi, niin kuin neuvoi Lutherimme

parhain päin ja onneksensa, yhä uskoi aamuun uuteen.

                                      - - -

Näin se kiersi keskustelu välillänsä kyllin kauan

neito uskoi uutiseksi, ihan ilosanomaksi:

Ei hän ehdi vierailulle, koska harkitseepi häitä

matkaesitteitä etsii, sovittelee sormuksia.

”En oo vapaa, usko poies!” Elinasta piirre paras

koska Lasse huolitellen murtaa muistot mennehesen.

”Etkö usko, ei me koskaan pariuduta pysyvästi!”

Tietenkään en usko tuota selvää sanaa sulhasmiehen

hän vain mua kiusoittelee, testaileepi tunteitani

sihtaelee suhdettamme, kivijalan vahvan valaa.

”En mä lähde lomailemaan Turunmaalle toukokuussa

jonne olet mökin meille varta vasten vuokraellut

siihen aikaan työskentelen tarmokkaasti Texasissa

näpyttelen näppäimiä, kuulostelen kännykkääni.”

Nainen uskoi, kuuli sitten, että Lasse toukokuussa

Turunlinnaa tongiskeli, nautiskeli naureskellen

eipä vienyt Elinaista, tyttö toinen tumpuissansa

vieras nainen vierellänsä, kaunokainen kainalossa.

                                     - - -

Elina se ihmettelee, selittelee sulhon syitä

puolustelee pariansa, kaunistelee kolhujansa.

Ehkä kierros kaupungilla Aurajoen könkähillä

ei vain ollut Lassen mieleen, pieleen meni tällä kertaa.

Pyydän häntä hartahasti Lappeenrannan lauleloihin

Kotkan kesän karkeloihin, Savonlinnan sambailtaan.

KAIKKI, KAIKKI TAI EI MITÄÄN

Saisi olla selkärankaa Suomessamme suloisessa

hurmaavassa Hartolassa, Sodankylässä somassa

jotta tulis tavaksemme, yleiseksi yhtälöksi

ettei huoli hippusia eikä rupurippusia

kaikki, kaikki tai ei mitään.

On se luotu luonnonlaki, semmoiseksi säädettykin

että jollet katiskaista kaislikkohon kurkottele

taikka onkionkeroista veden valtaan viskaele

uumenihin upottele, ahdistele ahtilaista

et saa siikaa, sinttiäkään etkä haukihoikkalaista

auki olet ahvenista, lahnattomaks läsähtelet.

Jollei saalis suuren suuri eikä rintaa röyhistävä

moni maahan masentuupi, valitteluun vajoaapi

katiskan tuon kitisevän, ongen onkilieroinensa

törmälle vain rantauttaa, kivikkoihin koisimahan.

Ken ei käänny kompromissiin kääppöseen ja heiveröiseen

saapi aivan ilman olla, tyhjän takaa töllistellä.

PITÄISI

Jos mä kiikun kahviloissa, kapakoissa kallistelen

posmittelen, puhun, paasaan, pajatan ja pullistelen

en saa kotiin tultuani riviäkään raavituksi

sanoi suuri iiriläinen, kirjoittaja monen kirjan.

Jotkut jahnaa jutellessa kaiken mikä päässä pyörii

tyhjeneepi ilmapallo, rupsahtaapi rättiseksi

on kuin lehmä lypsyaikaan ohi sangon suihkuttaisi

taikka uros naarahansa hutiheitoin hämmentäisi.

Ideat ja toiminnatkin taluttavat toisiansa

tuhoisa on sana sievä - pitäisi - ja kaikki kuihtuu.

Puolustavat paikkojansa joutomiehet, jahkailijat:

Harkinta on hyödyllistä, tuumailu ja tavoittelu,

Hyppää ensin, mieti sitten, oisiko se viisas tikki

pätee melkein joka kohtaan, paitsi liipaisimen vetoon

eihän elo pelkästänsä ole loppuratkaisuja.

Anna mennä, anna palaa, tartu toimeen, aikalainen.

VELVOLLISUUDENTUNTO                                    

Päiväkoti palleroisten, tenavien taimitarha

tädit hyvin harjoitetut, testatut ja koulutetut

turvallisin mielin taatot, isosiskot, mummit, maammot

lapsukaiset tänne tuopi, valtakunnan virkut versot.

Sijoitettiin sijaisia, työllistettiin toistaiseksi

leiviskä lie laadullista, kutsumuskin kelvollista.

Hoitotäti haki naista, kolmikymmenvuotiasta

hoikka, hieno, hemaiseva, muodikas kuin mallinukke

parinansa piti olla vekaroitten vaalijana

jotta sievät sirkuttajat saavat suojan, seurustelun.

Missä Niina, nättiläinen? Missä olet? Tule tänne!

En mä ehdi joka koloon. Niina, Niina! Kaiku vastaa:

Olen täällä komerossa, suljetussa, lukitussa

tenttikirjaa päähän pänttään, koepäivät koittamassa

arkkitehdiks aion tulla, en nyt jouda lapsenvahdiks

anna mulle lukurauha, viihdyttele viikareita.

Täti juoksi, hoiti, paijas, vesseleitä vilkkahia

pikkupoika katseen vältti, kiirein kierähti kadulle

paaperteli puistotielle, suihkualtaaseen sukelsi.    

Jälkeenpäin on väki varma lastentarhan leikkilöissä

että kussa kerros kaatuu, talo suuri sirpaleina

murenina muuraukset, rakennukset raunioina

siellä Niina nätti puurtaa, suunnittelee, kynä pyörii

vastuu taitaa vieras olla, lähimmäinen pelkkä nolla..

AMMATTIYLPEYS

Ei oo kaikki kaheleita, vailla vastuun voitelua

työnsä kesken jättäviä, utameita urakoissa.

Tiedän tosi talkkareita, kellareihin kurkkijoita

uunienkin uusijoita, tulosvastuun tutkijoita

aina kirja kourassansa, nimilista nyrkissänsä

tulot, menot niihin merkkas, kilowatit, kustannukset.

Tuijottivat tulipesään, kuuntelivat kolinoita

silmäilivät sääriluita, kultahampaita hakivat.

Käynnistäjä oli kaasu, ihmiskehot koksinansa.

                                      - - -

Onpa myöskin toinen tiimi, tositarkat tuikkailijat

veitsin varsin viiltelevät, pistimillä pistelevät

tuntee tarkoin kehon kartat, elimien elinehdot

leikkaajalla kädet kovat, eivät vähästä värise.

Luulit lapsi, että tässä kerrotaankin kirurgista

sydämien siirtäjästä, suolisolmun saksijasta.

Etkö tiedä, koulutusta, tarkennusta taitojensa

harjoitusta saavat sissit, viidakoissa vipeltävät?

                                      - - -

Kemistillä kurssi kova, putkiloita puistelevat

myrkyt, lääkkeet, vitamiinit, hormonit ja asperiinit

kaikki täytyy tutkistella, ampulleiksi annostella                        

ihmisiin ja elikoihin, kasveihin ja luontoäitiin                      

tarkalleen on todettava, mikä tepsii, täysin tappaa                    

elollisen elottomaks, kukoistavan kuihtuvaksi.

Ylpeenä voi ylvästellä, Nobelia naaraella

kun sä tätä heinään heität, räytyy, riutuu rikkaruoho

takuulla se tuhoo kaiken oravaista ohkaisemmat.

KUTSUMUSTYÖ              

Tuttu juttu vanhan kirkon paanukaton paikkaajasta

hoiti homman huolellisen, pomonansa sinitaivas.

Kuullut olen hautuumasta, hehtaarien laajuisesta

tontit taivasmatkalaisten, tuonentuvan vuokralaisten

kappelia siellä kaksi, maili ruumiskellaria.

Suntiona Unto uuras, vahtimestari vakava.

Vieraillensa vyörytteli, käsitteli kävijöille

omaa toimialuettaan, yritystänsä ylisti

ylpeänä haudat näyttää, leposijat lähtijöiden

kukat kauniit rivilöissä, pystyssä on paadet parhaat

ruusun tuoksu tuulen siivin sielun matkaan saattelevi.

Siksi hälle toimi mieleen, pienet sosiaalipaineet

asiakkaat arvostavat, eivät varsin valittele

puhelimeen päivittele, moitekirjeissä marise.

Meidät alas johdatteli, ruumishuoneen rappusia

aivan kuni sairaalassa, oltiin keskikäytävällä

arkkuja on vuotehina, levollisten lavitsoita

oli tiuhaan, tusinoittain, molemmilla puolillamme.

Opas oitis ohuesti, vaimealla äänellänsä

asukkaansa esitteli, potilaitaan puhutteli.

Tässä neuvos se ja sekin, maahan pääsyänsä vuottaa.

Tuossa nuori autokuski riekaleiksi revittynä

pääsee kerran kirurgille, taivaiselle tohtorille.

Tämä kaunis neitsykäinen tuli tänne eilen vasta.

Vallesmannin vanha rouva vaipui viimein vanhuuteensa

synttäreitä ehti viettää, saattoi olla sarjan sadas.

Näin hän haastoi, kulki, kertoi, kunnioitti kalman kansaa

posket hieman punersivat, niin hän toimi tohkeissansa

harvoin eksyi käytäviinsä kuulijoita vieraaksensa

joilla riittää kiinnostusta, heltiääpi huomiota.

Vähän ennen lähtöämme ilmoitteli innokkaasti:

Täällä vielä yksi vainaa, pikkuvainaa, vuoden vasta

tahdotteko hänet nähdä, arkun pienen, pikkaraisen?

MATTI MYÖHÄNEN

Joo-joo-miehet, niin-niin-naiset ovat tuiki toivottomat.  

Tulen, toimin, työstän, takaan, soitan, kirjoitan ja korjaan

selvitän ja tutkin tarkkaan, asiaasi ajaa aion.

Mitään vaan ei tapahtune, seikat seisoo, korot karttuu

eivät tunne itseänsä, saati voimavarojansa

ovat toki tosissansa, vakavissaan vannovatkin

sydämellä sopuisalla syytelevät sanojansa.

On kuin oisi etanasta tiukka ote lipsumassa

lupaukset lahoo, maatuu, haihtuu savuhattaroina.

Tunnin pari myöhästyvät joka mahtimenossansa

viisareita vilkuilevat kokousten koputtajat.

Bussit, laivat liukuu alta, lentoemännätkin laskee

matkustajat moneen kertaan, uupuu Matti Myöhästyjä.

Junan perä hiljaa häipyy horisontin hellään hoivaan

silloin Matti laiturille laukkoo lailla varsan virman.

Kai se kello kohdallansa osoittelee omaa aikaa

kalenterin kuukaudet eri tahtiin tassuttavat.

Erät ehtyy, Matti mönkii kentälle taas liian myöhään

matsi päättyy, Matti vasta pelihousuun pungertaapi.

Tutut ovat siitä taatut, että kerran hautajaiset

Matin maahanpanijaiset, pappiakin pölläyttää

seurakuntaa säikäyttää, kiekauttaa kanttoria.

Arkku hartain heilahduksin haudan pohjaan ponnistelee

silloin Matti alttarille ampaa aaveasussansa.

NIIN ON LAPSI LATISTETTU

Onpa suku samanlainen siitetty myös Saksanmaalla

Pariisissa pesiväinen, talostelee Tahitilla

Afrikassa asuntonsa, tuttu tupa Turkissakin

kasvatettu Koreassa, Japanissa jalostettu.

Vaan ei oo ilmoisna ikänä ilmiötä ihmeellistä

muiden maiden muisteloissa, kronikoissa kansakunnan

kuin on meillä Suomenmaassa, Satakunnassa, Savossa

onpa Oulun ohjaksissa, Haminankin hallinnossa.

Se on luokka latistajan, lätistäjän, litistäjän

varoitukset vanhemmilta, ohjenuorat oppineilta.

Aina alas toisen kiskoo korkeimmalta korokkeelta

kadehtien kaivertaapi jalansijaa siskon alta

tason tahtoo tasapäiseks, huiput hirttää, töyhdöt teippaa

jollei kansa keskiverto, päitä putoo, katkee kaulat.

                                     - - -

Siispä lapsi latistetaan, pikku-Liisa litistetään

Ville-poikaa väheksytään, Anterokin alistetaan.

Vauvasta se alkaa vaino, panettelu piltin pienen.

Muut ne pissii pottahansa, sinä houkka housuihisi.

Kuis sä konttaat kömpelikkö, toiset tasan yhtä vanhat

taapertavat tossuillansa, vaeltavat varpaillansa.

Olet tyhmä, tietämätön, tulevankin turha toivo

vaikka kuusi ällää kahmit, ei oo susta tohtoriksi.

Poika pisti parastansa, tenttejänsä töpinäksi

paperit on pivossansa eikä enää osastolla.

Äiti äsken änkytteli, isäpappa irvisteli:

Ei se mitään vaikka vasta mongertelit maisteriksi

virkapaikkaa valtiolta hömpälle ei hölkyttele

vauva olit vaivalloinen, kapaloissa killistelit.

Saapi paikan palkallisen virastojen vinttilöissä.

Tuosta aivan taatto tuohtui, äitikin jo äksyeli:

Toimen kohta kaatelevat, polttelevat palkkalistan

vähentävät väkeänsä, heikentävät henkikuntaa.

Vakipaikan poika poimi, palkka paljoksi parani.

Vanhemmat nuo varoittavat, virsiänsä vinguttavat:

Ei se kestä järkesikään tuossa työssä vaativassa.

Eikö sydän sykähtele, rytkähtele rytmiin väärään

eikö tuoni tukkaan tartu, vedättele vainajaksi?

Poika puursi, ponnisteli, hoiteli myös henkeänsä

ruumistaankin rakenteli, kunnosteli kehoansa.

Vanhempiaan viehätteli, kosiskeli, mielisteli

ei vaan koskaan ollut mieleen, hoitajainsa hyväksymä

suvun suuren suosiossa, ihailema isäkullan.

Eläke se elähdytti, ehkä viiden vuoden päästä

vanhemmat ne vaikeroivat, väkättivät väkäleuat:

Tulee Suomeen suuri surma, politiikka pyllistelee

lakisanat laimennetaan, rajoitetaan rahastoja

et sä kuunaan Risto-riepu eläkettä enää nauti

tiesimme jo varsin varhain, että tollo olet aivan..

KASAUTUMA KOHTALOITTEN

Telkkari se tiedotteli, iskeskeli tietoiskun

että säännön saneleepi luonnollinen luonnonlaki:

reppanoita rutto riivaa, heidän päälleen poljeskellaan

pulmat poikii pesällisen, ongelmia onkeen tarttuu.

Syntyi tyttö tylleröinen, pulleroinen, palleroinen

syntyi Saara, kasvoi, varttui, naisen osaa odotteli

peruskoulun pelmautti, yritteli yliopit

kauppakoulun kapsutteli, kärytteli keittokurssin

jotta valmistettu oisi, omaan onneen ohjastettu

vaimoseksi viritetty, elvytetty emoseksi.

Sitten Saara Janneen juurtui, sisupussiin suomalaiseen

tiilitalon turvallisen kotikoloksensa hankki

raatoivat ja uurastivat, säästivät ja sijoittivat.

Lainalattioilla leikki kaksi lasta laitettua  

tenavaakin toivottua, kersaa kovin kaivattua

jotka Saara kohdustansa, kätilölle käsiin kärsi.

Koti kukki, kukoisteli, laskut lensi ajallansa

pankkiloiden pitkään pussiin. Mitä tästä vielä puuttui?    

Koira, kissat naukuvaiset onnen määrän määrittivät

anoppi tuo änkyräinen sievän särön seinämähän

joskus kynsillänsä piirsi, jotta heille muistuis mieleen

taivaaseen on virsta vielä, pitkä matka paratiisiin.

                                      - - -

Lorun voisi lopetella näihin taivastuntemuksiin

se kun vaan ei oisi totta, todellisen vastakohta.

Syksy satoi, marras mursi onnenmyyrän onkaloita

varat voipui, velat virkos, kuitit kitui kynnyksellä

huoli, harmi, taisto turha murenteli Jannen jäykän

kahvikupin ääreen kaatui kesken hyvän huomenensa.

Saaran naurut näivettyivät, häämöttääkö huomen vielä

juttu jatkui, jokin juuttui taikka suistui jengoiltansa.

Poika piikkipujottelun uraksensa uhoaapi

nyrkki heilui, poika pisti kaverinsa kuoliaaksi

vankilassa valistuksen, uuden opin opiskeli

sellissänsä suoritteli, valvonnassa vangin vanhan.

Viimein hänet vapauteen valjastettiin vankilasta

väärensi ja varasteli, uhkaili ja uhitteli

tappoi, tuhos, teutaroitsi, murhakin lie muistoissansa

äidiltänsä ainoalta kiroten ja haistatellen

puukkoakin pyöritellen jälleen viime rahat riisti.

                                      - - -

Saara tuttu tohtoreitten, sairaaloissa sijan saaja

lääkäreitten luennoille elävä on esimerkki

vatsaa vääntää, rinta riutuu, kasvaimetkin kukoistavat

sydän sortuu, jalat jäätää, toiminnat nuo vajavaiset

kuolo ei suo katkaisua Saaran surunkyynelille.

Ennen pankin painajaista, pakkolunastuksen päivää

tytär tyystin töpeskeli, tulen kanssa toheloitsi

tanssahteli tulitangon, tuli tarttui taloon tuttuun

poroks poltti pesäkolon, kotikonnun käräytti.

Tyttö tointunut ei tuosta tosi tuhopoltostansa

lohduttautui liköörillä, viinaksilla viihdytteli.

Jostain kummasta ne kömpi kosijatkin näyttämölle

ehkä tämä, ehkä tuokin, pyrki tytön toppatakkiin

herkkujansa hellitteli, seikkaili myös sisemmälle.

Niinpä tytär pyöräytti pojan pienen piiperöisen

isät intti, irrottivat Inkeristä ottehensa

taatoksi ei tullut kukaan tummapäiselle pojalle.

Tuuditteli tuotostansa, isätöntäkin iloa.

Olutpullot ohimarssin toimittivat tasatahtiin

unennäköön, unholahan, uuvuttivat Inkeröisen.

Vaikka vauva vääntelehti, yritteli yninällä

äiti torkkui, nukkui, kääntyi, tukehdutti tuttisuisen.

Syksy satoi, marras mursi, syytä vaan ei tiedä kukaan

liekö heille lohdutusta, kuivausta kyyneleitten

tupasissa tulevissa, taivaan tiilitaloloissa?

”KERRO SE MULLE KULLANMURU,

 KERTOEN AINA HAIHTUU SURU”

Näillä sanoin maanitteli emo-kulta Ninni-lastaan:

Äidin sydän rakastava  anteeksi se kaiken antaa

kerro mulle, kultaseni, virheet, vaiheet elon nuoren

salaisuudet mieltä möyrii, saastuttavat sydänalaa.

Ninni kommellukset kertoi, pienet rikkeet, rikkomukset

naapurien nalkutukset, kolhimiset kupin kalliin.

Äiti tiuski, tukisteli, sätti, moitti, motkotteli

rätisi ja riehahteli, räpätti ja itkeskeli.

Ninni hiukan hämmästynyt ottanut ei opiksensa

yhä kertoi kokemaansa, elämyksiään esitti.

                                     - - -

     Ilo iso jaettuna ehkä kaksinkertaistuupi?

Uskoi tämän tyttösemme alakouluun astellessa

ala-asteen aherteli, avulias oli aina.

Ystävätär löytyi sieltä, Kaarina tuo käärmetyttö.

Kerran kotimatkallansa kaupan kautta käyskenteli

aimo askin leivoksia nouti Ninni juhlihinsa.

Kaarinainen kainalossa kotipihaa lähestyvät

Kaisa-kulta poikasakin äkkäs hieman kauempana

sinne sänttäs, jullikoille juorus Ninnin ostoksista.

Pian pojat ääreen änkes, jakelivat jokaiselle

leivoksia laatikosta, turpihinsa tuppailivat.

Jaettuina leivonnaiset, missä viipyi ilon ihme?  

                                      - - -

Kellä onni onnellinen, kätkeköön sen katsehilta.

Ninni ylti yläpäähän, opinahjoon oppineitten

lakikirjaa laavaeli, pohdiskeli pykäliä

naimakaaren naiskenteli, jaon oppi omaisuuden.

Onni häntä melkein potkas nelkytneljä saappahalla.

Onni-poika opiskeli Ninnin kanssa kuppilassa

Onni kääntyi, vääntyi viereen, onnitteli osaavaista.

Yhdessä he onnitteli, onnitteli, ninnitteli.

Leinon runon ohjenuoraa Ninninen ei muistanutkaan

että oisi Onniansa salassa vain suukotellut

pimennossa puserrellut, piilosessansa pidellyt.

Kertoi tästä kaverille, kämpiksellensä kikatti

kämpän jakoi kettulainen, Marja-Riitta Repolainen.

Kesähäitä hypeltihin Suomen suven soitteluissa

häissä läsnä oli Ninni sekä Onni, autereinen.

Ninni kantoi kukkakimpun, Marja-Riitta morsiona.

VAUHTIVEIKKO

Mikä hinku, maniakin, olla melkein masokisti

etsiskellä turman teitä kanssa kartan, kompassinkin

jäljissänsä järki juoksee, vaisto vanavedessänsä.

Aivan pikkupoikasena Veikko villi puuhun pääsi

runko raukee, kaarna kiertää, oksat ohuetkin taipuu

Veikko tulla tupsahtelee suojaisehen sammalikkoon.

Jää kun alkaa arveluttaa järven hankihartioilla

luistaa sitä liukkahammin poika kohti avantoa

raaputtelee railon reunaa eikä kieri kiisken kitaan.

Metsikössä mehevässä maatuu suuri sotamuisto

pommille ei suoda rauhaa, pojat pukkii, potkiskelee

kaksi poikaa lentoon lähtee, Veikko vierii kiven koloon.

Vaikka Veikko hyvin tietää, ettei ole ajajana

mikään raivo rallikuski, ajokoulun opettaja

viime tinkaan lähdöt läjää, sitten nastan pohjaan painaa

kiemuroilla tiensä täyttää, törmää, mutta umpihankeen.

Eihän tässä käynyt kuinkaan , hangesta vain hätäisesti

anoppiaan autteleepi, poimiskelee pystykorvan.

Täyteläinen tuuri sulla, hipaisee vain vaara vieno

aina auton romuloista onkivat he onnistujan

mahassa on mustelmia, miedosti vain murtumia.

Mitä poika pullistelet, mullistelet muskeleita?

Älä uhmaa kohtaloa, kuolemata älä kärky

varo, tutki tunteitasi, jaakaile ja jarruttele.

Veikko velloo vilinässä, koheltaapi kohinassa

elämältä tämä maistuu, muut jos kaatuu, kestän kyllä

rautaa, terästä on Veikko eikä haavaa haarniskassa.

Luottaa onneen, kadullakin, katsomatta kohti kiitää

vaikka juna vastaan junnais, veturikin viheltäisi

Veikko vatvoo kaasujalkaa, vaaran välttää, matkaa jatkaa.

Kerran katutappelussa Veikko vastoin tahtoansa

mottihin tuo meneskeli, joutueli jengin joukkoon.

Puukot pistää, sohii, survoo, vaan ei osu Veikon vatsaan

hyppelee kuin heinäsirkka, milloin makaa mahallansa.

Itsekin jo ihmettelee tätä ihmepelastusta.

Vaimojaankin Veikko vaihtaa, toisinaan vain tarpeeseensa

vilisevät filmissänsä vaimot, vauvat, virat uudet.

                                      - - -

Onko sitten suojelusta matkassansa muutamilla

eikö ehdi ehtoohetki hälle ennen aikojansa?

Varoitukset viisahitten turhaan kaikuu korvillensa:

Saisit olla sokeritta, rasvojasi vähentele.

Silloin oikein sinnillänsä lautaselleen lastin lätkää

herkut, hillot, hunajaiset nuolee, nielee, röyhtäiseepi

sitten painuu pötköllensä, urheilunkin unohtelee.

Tohtori kun tosissansa torui hänen toimiansa

kehuskeli Veikko hälle, virnisteli viirusilmä:

Minua ei mikään kaada, koviksena koko karju

hotkin vaikka hevosenkin, sorakuorman särpimeksi.

                                      - - -

Onko Veikko oivallinen esimerkki meille muille

vaiko varsin viallinen, tihulaiseks tittelöity?

Vepa muuten, ihme kyllä, mittaa miehen koko matkan

eliniän keskiarvon yksiköllä ylitteli

vuosiensa vieriessä naureskeli narrin lailla

optimisti oli aina, myhäeli myönteisesti

nikotteli nikotiinit, alkon arvot ahmiskeli

vanhanakin viinapullon vaivutteli vaippoihinsa.

TULKINTAVAIKEUKSIA

Miten me on tähän tultu, oikoteitä onnahdeltu

että toisin tulkitsemme, vierahaksi vääntelemme

toisten todet tarkoitukset, lausahdukset lähimmäisen?

Jos me edes kuvan kauniin asioista antaisimme

mutta vastakohdaksensa kaikki hyvä, kiitos kääntyy

vääntyy vaiheet väärennökseen, irvikuvaks ilmestyypi.

Taitaa tuttavana olla teillä Elli emäntäinen

jolla silmät saalistavat, pystyyn korvat karahtavat

nenä nuuhkii, niuhottelee, kieli kieroon kääntelehtii

aivot oikein ojentelee viestin vastaanottajaksi.

Jospa noukkis negaation, vastausten vääntöpuolen

hapankaalin happamuutta. katkeruutta karvasveden.

Kiitos kaunis - Älä pilkkaa. Ole hyvä - Enkö ole?

                                      - - -

Ilahduttaa häntä aioin: ”Takki oikein sievä sulla.”

”Ikivanha riepulainen, ratki rättirääsyläinen

aioin viedä kaatopaikkaan, tyylitaju sulla sählää.”

Kerroinpahan, kuinka oivan lounaan Liisa meille laittoi.

Vastasi: ”Jaa menetteli, mutta tillin töyhtö taipui

lötköksi niin lautasella, nautinnon se pilas multa.”

Jopa vältän virkkomasta, Ellille esittämästä

kuinka taiten tytär työntyi tenttilistan kärkipäähän.

”Eikös ennen edistynyt, onnistunut opinnoissaan?”

                                      - - -

Joku hälle haasteleepi tuosta teinityttärestä

että tämä muusikkona iltamissa illan suussa

pianon kanssa painiskelee, poljeskelee pedaalia

ihmiset on innoissansa tästä sulosoitannasta.

”Eikö alkanut tuo vasta äsken äkkiopintonsa?

Ei sen kannattaisi kantaa näkösälle nuottejansa.

Raijako nyt Rubinstaini? Pah ja pyh - on turhaa puuhaa.”

                                      - - -

Serkkunansa Viinas-Valle, joka vallan viinoistansa

poies pääsi pontikasta, ohitteli olutpullon

apuna on AA-kerhon, juopot valoon valistaapi.

Elliltä se irtoo isku: ”Toistaiseksi raittihina

Valle velloo vesimiesnä, odotas kun viinaan vaipuu.”

                                     - - -

Tutut tuottaa tarinaansa, että Ellin sisko soma

selviääpi syövästänsä, pian pääsee sairaalasta.

Epäluulon varjon Elli viskaa sekaan särpimeksi:

”Saattaa tänään terve olla, ensi vuonna vainajana.”

Miinusmerkein merkittynä Elli etsii ystäviä

kuolonkolkon kalseasta, kalmankodin komerosta

Kallekin jo kaikkoaapi, solahtaapi syliin Sylvin.

VIISIKYMMENTÄ VUOTTA

Viisikymmenvuotispäivä Viitalalle vierähteli

vaimo vispas vauhdikkaasti, tytöt täytti torttusia

pihanurmen pojat perkaa, kiillottavat kaarojansa.

Viitala on virkamiesnä Viirinkankaan virastossa

pöydällänsä papereita, kyniäkin kymmenkunta.

Suunniteltiin: kunnan kerma kotitaloon kuohahtaisi

kukkia ja maljakoita, kippoja ja krääsää muuta

paljon puheenpapatusta sekä säiden selvitystä

hopeita jo hangataankin, kiharoita kieputellaan.

Monet kunnan kihomiehet visiitille vyöryisivät

pivoissansa puhe pitkä tälle päivänsankarille

lehdessäkin lauottaisiin kyllin korulausehia

ammennetaan arkistosta mennehiä muisteloita.

Kohta kuva jutun juureen, monta vuotta vanha varmaan

tunnista ei häntä kukaan, velikin jo vierastaisi

paremmat on poikuuspiirteet kuni ryppyotsaisena

huoliverkot huulillansa, hiukset hapsuhaivenina.

Kunnan pomo huokaileepi puheen juonta jahtaillessaan.

Mistä alan? Syntymästä? Eipä varsin erikoista

syntyneet on kaikki muutkin, vaikka lapsi oisi vasta.

Harrastukset? Hitto vieköön! Olen uusi kunnassani

ukkoa ei näe koskaan kuntalaisten kokkareissa

ei se hiihdä, hoilaa, hölkkää eikä tartu tennismailaan

konsertteja kovin kaihtaa, hiiviskelee hissuksensa.

Työnsä hoitaa melkein salaa, huhkaileepi hillitysti

palkan nostaa, lomapäivät käyskentelee kotosalla

sohvalla kai löhöskelee, raaviskelee korviansa

untelona urheilua pätkän pienen pällistelee.

Onko koskaan ajatusta ikiomaa lausahtanut?

Muistetaanko mainintaansa, liekö mistään mesonnutkaan?

Ei oo roskaa, rikkomusta tiellä Vilho Viitalamme

muttei myöskään kukkasia, elonretken evähiä.

Hiki herui pomon pintaan, yöhön asti yökötteli

viimein virtas pari liuskaa, päivän suuren saarnateksti.

Toisti, toisti lauseitansa: Kiitos, kiitos, kuomasemme

arvostamme, ihailemme, ihailemme, arvostamme

onnea nyt toivotamme, olet päässyt miehen ikään.

Prenikalla palkitsivat, kukaan vaan ei muista miksi.

Viitala ja vaimo-kulta kuuntelivat kehumista

kyynelsilmin kättelivät, laavailivat lahjojansa.

Vaikka ei niin erikoista elämässään ehtinytkään

ainakaan ei pahojansa ollut keittoon kauhomassa

aina sentään ihmisteli, ihmisenä taival taittui

Viitala niin vaitonainen jonkin aukon täällä täytti.

LOTTOVOITTAJA

Laajan luokan lottomiehet rahaa syytää sarakkeisiin

suunnittelee, arvioitsee, järjelläänkin järjestävät

tiedustavat tilastoilta, haastattavat meedioita.

Joskin suuret setelinsä, pennejä vain heille pyörii.

Voittoansa silti vuottaa Suomen suuri lottokansa.

Neiti Naimi Hiljukainen laimeasti lottoaapi

aina saman rivin raapii sarakkeellensa sirosti.

Järkeään ei juuri käytä eikä aivovoimistele

onni ei vain naista muista, harmaata ja hiljukaista.

Viikossa on varma päivä, lottoajan tulostunti

jolloin veret vilkkahasti virtailevat vartalossa

Naimin posket punertavat, tuikahtavat tähtisilmät.

Ei hän enää edes muista, kuinka monta vuotta kirmas

tällä arpa-areenalla, lottokilvassa kovassa.

                                     - - -

Tuli tulos täydellinen, sarake siis siivollinen

huomas Naimi noukkiessaan tuloksia telkkarista.

Ei hän heti usko moista, laskee, ynnää, vertaileekin

silmiänsä siristelee, höristelee korviansa.

Huomenna mä kauppaan kuljen, otan tästä selon selvän.

Yöllä unet unohtuivat, karkasivat kuorsaukset

kankahissa kieriskeli, luikerteli lakanoissa

muut jos lampahia laskee, Naimi räknäs rahojansa.

Aamusella ahkerana Naimi lappu laukussansa

kassajonoon kipitteli, paijaeli pussiansa.

Sattui viereen vaimo viisas, varsin valtavaltuutettu

Loimaan luottohenkilöitä, nauttii kansan kannatusta.

Tuopa Pirkko Pomoilija päällikötkin päällysteli

möyhi muitten asioita, pontevasti puida jaksoi

pian oppi omiaankin pukkimahan paremmaksi.

Tervehtivät toisiansa, kättelivät käsillänsä

Naimi ja se pomo-Pirkko juurittivat juttelua

kaivoi Naimi kassiansa, lappuansa leyhytteli

Pirkko sitoi silmälasit nokkivalle nokallensa

nuohos numerot ja virkkoi: ”Kaikki ompi kohdallansa

kahdeksanpa miljoonaista Naimi-neidin naaraa näykkii.”

”Olen aika taitamaton näissä raha-asioissa.”

”Kyllä autan, avittelen”, Pirkko porisi ja paahtoi:

”Sijoitukset tunnen tarkkaan, kunnan sekä yksityisten.”

Naimi kiitti, niiailikin, Pirkko pirtein puheäänin

sijoitukset sovitteli, silitteli setelitkin

omaan tiliin tulosteli puolet summista sadoista.

Selvisi se sotku viimein, suku auttoi, lakimieskin

kääri kassaan reilut rahat, mahtoi olla melkein milli.

Pirkko taisi tipahdella politiikan portahilta?

Äläs huoli, Suomen kansa petkuttajan palkitseepi

äänestivät eduskuntaan, parlamenttiin pukkasivat

kestitsivät kavaltajan, luottamuksen lahjoittivat.

Suomi säälii sorrettua, se on Pirkko Pomoilija.

SEURAMATKALLE SOMALLE              

Hyvin kauan, kauan sitten, jälkeen sodan jälkilöylyn

siisti seinää Sulkavalla neiti Laina Lyhykäinen

siivoojana siellä touhus, hento nainen unelmissaan.

Unelmia keltä uupuu, sisäsielu surkastuupi.

Alkoivat jo seuramatkat Eurooppahan eteläiseen

ovet, ukset avautuivat mahtavahan maailmahan

herrasmiehet, rouvasnaiset, rahtusenkin rikastuneet

maksoi matkan Majorcalle, ostelivat kukkapaidan.

Niinpä Laina kahvitunnin opetukset oitis oppii

opejoukko oppikoulun kuviansa kierrättelee:

”Tuossa Taimi tirskahtelee Eiffel-tornin haarain alla

Niilo-poika Notre Damen nurkkatiiltä nipistelee.”

Valokuvat valjun viestin tuovat tosielämästä

parempaa se sittenkin kuin luutusouvi Sulkavalla.

Muistot ylivalottuneet, hallavaiset haamulaiset

taikka mustat möykkymassat kummastuttaa katsojaansa:

”Kuka noista möykkysistä olet sinä Saimiseni?

Suuripäinen lienee Lauri, korviaankin höristelee.”

                                      - - -

Näin ne haastoi hemmotellut päivetyksen pioneerit

toivat siistiin Suomehemme hohtoa ja hiivasienen.

Kohtalo kun kostuttaisi korpimatkaa minun huonon

huokaiseepi harjanvarteen köyhä Laina Lyhykäinen.

Kohtalo kai kuuli kuiskeen, hälle antoi arpavoiton

suopi matkan muille maille, Iki-Rooman raunioille.

Laina-neiti onnessansa oman ostaa matka-askin

puseronkin pesaiseepi, rahaa syytää sandaaleihin.

Eipä kestä kameroihin pistää pientä penniänsä

kalliita ja konstikkaita kansannaisen napsutella.

                                      - - -

Seuramatka sujui silleen, että tuolla Rooman tiellä

tutustui hän pariskuntaan, hauskaan sekä huomaavaiseen

heillä hohtaa loistolaitteet, valokuvavempaimensa.

Niin kuin nöyrä seurakoira seuraa Laina loistokkaita

hänkin mahtuu matkakuviin, humanistiperheen huostaan.

Hienosti kun hyvästellään Suomenmaassa Seutulassa

Lainan kotipaikan piirtää herra hienoon lehtiöönsä

lupasivat kuvat kerran postin myötä paneskella.

                                      - - -

Niinpä Laina röystäileepi reissustansa Rooman teille

virkanaiset hieman vieroo, pulputtaako omiansa?

”Tositteet on takuuvarmat, valokuvat näätte vielä

sivistyneet seuralaiset sanojaan ei saata syödä.

Sitten näkyy katakombit olkapäästä oikealle

hieno rouva, hienostunut, melkein hipoo hiuksiani

vieressäni Vatikaani, ehkä paavi parvekkeella

tuolla suihkii suihkulähde, toteuttaa toiveitani.”

Väsyivät jo kuulemahan, pitkästyivät pahan kerran

Lainan lauselöpinöihin, hömpsäparan höperryksiin

luennoksi oli löyhää, puheeksikin puutteellista

kaikki kaunokuvaukset kuivettuivat kehtoihinsa.

Eihän usko ihmisrukka ellei nuole, maista, koske

katso kuvaa kaksin silmin, aitoa ja oikeenlaista.

Posti vaan ei pudottele koskaan hälle kuviansa

valokuvat vitkuttelee eipä minua he muista.

Lailla lapsen joulun alla odottelee lahjojansa

sitten pettyy pieni piltti, mitättömin maailmassa.

Yhä Laina muistoissansa tekee matkan maailmalle

olen pelkkä pieni piste, neiti Laina Lyhykäinen.

ÄLÄ KOIRAA KARVOIHIN KATSO

Urho uros uskovainen, liikemieskin varsin varma

Eini-vaimon vyötärölle joka ehtoo käden käänsi

Eini-pieni heiveröinen, vastaanotin ottavainen

tusinaisen tenavoita pihapiiriin ähki, päästi.

Aina ensin auvoisata avio on monta vuotta

hienon talon taiteilivat, kouluttivat lapsosia

suven helmaan seurat suuret  koko perheen houkuttivat

rukoukset, laulut riitti Eini-kullan evähiksi

aina ahkeraan hän hoitaa kotia ja kersojansa

lempeä ja latistettu Urho-orhin mahan alle.

                                      - - -

Kukaan ei vain usko tätä, että Urho-uskovainen

äkkäs uuden upeamman, uskonsisaren niin uljaan

Kirsti kaunis, hiilihiuksi, hehkeä ja haluttava

komensi ja keinutteli Urho-herraa helmassansa.

Urho, uskalias kyllä, mainio on mainosmieskin

päätti saada omaisuuden, talon, lapset, pankkitilin

Kirstin kohdun kaupan päälle, koreaisen kainaloonsa.

Eini-pieni tyhjän päällä itkuilee ja ihmettelee

ei hän ole palkkaa saanut, saataviaan suunnitellut

eihän vauvan vaalimista eikä lapsen liekutusta

kunnon työksi luokitella, toimenkuvaksi todeta.

                                      - - -

Mahdotonta lahkon lehtiin erojaan on esitellä

Urho uhisee ja pohtii, Kirsti kynsii kalloansa

Kirstin silmät timanttiset, aivot aivan kivikovat:

”Eikö veli-psykiatri avuksemme ennättäisi

testaa Einin hentolaisen, aran, ujon, unteloisen?”

Veli auttaa, testaa, tutkii Eini-rukkaa, riepulaista

vampyyrina veret vaatii, vilkuttelee mustetahraa:

”Taitaa olla ahdistunut, masentunut perin juurin.”

Oisko ihme, vaikka maassa, kaiken kadotti hän äsken?

Hullu oisi, jollei huolis, naukuisi vain nauravaisna.

Näinpä päästiin lakivoimin yhteisymmärrykseen oivaan

Eini antoi talon, lapset, vaivaistalon vaivoin vältti.

Äidiltä voi lapset riistää, jos hän surun murtamana

avuton on, heikkolainen, haikailee ja niiskuttelee.

                                      - - -

Onneksi on vielä meillä opintoja auttamassa

asuntoja oppilaille, ruokarahaa murun määrä.

Eini-raasu opiskeli, itkeskeli, pinnisteli

yksi etu puolellansa, hyöty hieno hallussansa:

oli vapaa tutkimahan, tarttumahan tenttilöihin.                                                          

Ihmeellistä, kumma kyllä, onnistuivat opintonsa                  

lakitekstit luonnistuivat,  oli hällä kokemusta                      

lakimiesten koukeroista, kuiluista kapulakielen.                                                          

Eini luki, pärjäilikin, auskultoi ja istahteli                    

vallan varatuomariksi, virkanaiseksi virisi.

Kerran sitten kaamoksessa Kirsti murtui marraskuussa

jaksanut ei lasten kanssa, omien ja Eini-raiskan

Urho uupui, uuvahteli, päättivät he Kirstin kanssa

kapistukset ulos kantaa, kahteen kasaan kartanolle.

Saapuivat kun lakitupaan seikkojansa setvimähän

istui siellä tuomarina Eini-riepu entisensä.

LAPIN ÄIDIN TUUTULAULU                                                        

Tuli tyttö tummasilmä, sanoin sievin hiljaa haastoi:

Voisitteko opettaja vapaaviikon mulle myöntää?

Lähden häntä hautaamahan, rakkahinta siskoani

taivaan rauhaan sisar siirtyi synnytyksessä kovassa.

Lähti tyttö hautajaisiin, palasikin viikon päästä.

Tuli tyttö tummasilmä open luokse arastellen:

Voisinko mä kuukauden vielä viettää vierahana

siellä siskoni salissa, lankoani lohdutellen

kuutta pientä paimentaisin, osatonta orpolasta?

Olen tuttu turvallinen kaitsijaksi kultaisille.

kotiläksyt kirjaan kyllä, tiedustelen tenttipäivät.

Lähti neito lankolahan, siskolahan sipsutteli.

                                      - - -

Tihkui taru tuttavilta, tositiedot tuntijoilta.

Synnytys se surmaan saattoi äidin nuoren äidillisen

onpa jälkeen neljän lapsen lääkärinsä varoitellut

kätilökin kehotellut ehkäisyä estäjäksi

rajoitusta riskin suuren, terveyden takaajaksi.

Siispä tiesi vaivan viston, tuhohetken tulevaisen.

Äiti siis vain synnytteli, oliko hän houkka aivan?

Lääkäri ei mitään mahda, istukka kun irtos käsiin

verivirtaan hukuttaapi vauvan, vaimon, eipä miestä.

Tämä kauhutapahtuma kyselemään käski syitä.

Miksi nainen ehdoin tahdoin uhmasi noin kohtaloa?

                                      - - -

Vaikka vaimo silloin salaa mieheltään ja uskovilta

pillereitä popsisi tai muuta etsii ehkäisyä

olisi jo vuoden päästä odotukset naapureitten

liian raskas tunnontaakka, puhuttelun piukan paikka.

Oli raukka yrittänyt lääkärinsä reseptillä

kuusi kuuta pillereitä salavihkaa syöskennellä

mutta kauhu, syyllisyyskin, muserteli maahan saakka.

Kuinka voin niin kurja olla, pettää kelpo puolisoa?

Ripittäytyi polvillansa, katkerasti katui, itki

mieskin aivan kauhistuupi, silmittömäks raivostuupi:

”Ootko akka saatanasta, näin kun olet lankeemassa

synnin syliin sortumassa, horjumassa helvettihin!”

Jotta voisi varma olla, ettei akka konsanansa

samaan syntiin syöksähtäisi, vinksahtaisi vilppiin inhaan

ruoski raasun remmeillänsä, piiskasipa pajuvitsoin.

Sitten pani parastansa, vauvan uuden alkuun saattoi.

                 - - -

Mitä vaimo muuta mahtoi, kantoi vielä kaksi lasta

mutta kertaan kolmantehen ruumisraukan kuoloon kantoi.

Tuli tyttö tummasilmä langollensa vaimoseksi

veivät siskon haudallekin kimpun sinikellosia

pikku päivänkakkaroita, niittyvilloja somia

lapsia on kerallansa kuusi siskon, omaa viisi.

Nuori kun on rouva uusi, sisarta kai sitkeämpi

löytyi vaimo vetreämpi eikä suostu synnin teille.

Hartain mielin mieskin kiittää: ”Toivon että ensivaimo

täältä murheen laaksosesta sittenkin sai armon suuren

syntejään kun katui kyllin, ehkä pääsi iloon taivaan.

Vaikka Herra vaimon veisi, antaa uuden uskovamman.”

KARHU KUN ON KOISIMASSA,

VARO HÄNTÄ HÄRNÄÄMÄSTÄ

Tässä tuonnoin haastateltiin naista, ei niin järin nuorta

kovin on kovia kokenut, kuolemaa ja sairautta

kolotusta, hylkäämistä, kaipausta ja eroa.

Ihmetytti väite varma, lause lähes harvinainen:

Selvisin mä sotkuistani, kun en muille kertoellut.

Yleisesti yleistetään, tavaksi jo tavoitellaan:

pitää purkaa paineitansa, ripitellä rikkeitänsä

lesken lohdut lohdutellaan, vaikka kuluis kuusi vuotta

eritellään eronnutta, lehdissäkin lörpötellään

kirjoitetaan opus oiva kurjistakin tuntehista

rahastetaan rahapussi, kosiskellaan kolikoita.

Julkisuus se jauhaa, jahnaa julkkisparan pikkuretket

pienoisetkin onnenhetket repostellaan riekaleiksi.

Onhan tuiki vaarallista, viallista, virheellistä

sulatella surujansa,  huoliansa huokaella

aivan  ihka itseksensä, pikkupäässään pohdiskella.

                                      - - -

Ehkä silloin jos on taattu luottamus ja vaitiolo

ettei pulmat pullistuisi, halkeaisi hulppeasti

räjähteenä räjähtäisi, raateleisi risaisiksi.

Mikään vaan ei salattua, piilossa ja peitettyä

kieli laulaa arimmatkin, ahdistukset avomaalle.

Eroava sydämellä vereslihaan viillellyllä

kuuli ensin kaupungilta eikä perhetuomarilta

mitkä saisi ehdot eron, miten jaon omaisuuden.

Enpä usko, ei voi valaa lakimieskään tälleen laistaa

asiakkaan asioita raittiloilla repostella.

Syy ei ollut virkamiehen, vaan sen vaimo aamusella

penkoi miehen papereita, sieltä tutun nimen nuuski.

                                      - - -

Sitten onkin juttu toinen, että vallan väkivalloin

ihmisiä irvaellaan, julistellaan salat julki

herkät tunteet tuiverrellaan, räpelöidään ratkaisutkin.

Suhteessa jos pieni särö,  railoksi se raivaellaan

vasta kytee tauti kaino, kumistellaan kuolinkellot

sentti liikaa vyötäröllä, kolmosia kauhistellaan

taikka kilo liian laiha, luullaan anoreksiaksi.  

Ei tuo jaksa kilpaa kiitää, sairastellut äsken vasta

moukari ei mätkähtele, hermot heittää voimamiehen.

Julkisuuden juoruilusta pakenevat piilopirttiin

paparossit pilven päältä saavat heidät sihtiin selvään.

Tietäneekö tiede vielä, väreileekö vaikutusta

hyvää taikka haitallista aaltoilusta ajatusten?

Tuopa sairas, sairaaks sortuu, tuopa heikko, heikoks herkee

tuo on paha, paheneepi, tuo on vahva, vahvistuupi.

MUUTTUVAT MUISTOT

                                     ISÄ

Isäpappa innotonna miehen mallia se näytti

harvoin hillui kotosalla, ukset ulvoi, Saabi surras

saattoi sentään mennen tullen muljauttaa meitä kohti:

”Mites koulu, kuis on kokeet, varokaatkin lintsaamasta.”

Joskus sentään joutessansa kotonakin koikkelehtii

sohvallansa makaa, istuu, nousee nopsaan murkinalle

lehden alla korajaapi eikä kuule äidin ääntä:

”Nouse, korjaa, naulaa, kanna, anna lisää lanttejakin.”

Koskaan se ei meitä vienyt urheiluun tai harrastuksiin

pallon potkaisi vain tieltään, portille kun pakoon pyrki.

Ei se kerro, puhu, laula, opinnoistaan emme tiedä

mokomakin marsilainen, vieras, vento, vaivaantunut

suoritti kai mykkäkoulun, kuuroksikin kurssitettiin.

Isä kertoi lyhyesti muille vakiversionsa:

”Leikin paljon lasten kanssa, reppuselkään heitä heitin.”

                                      ÄITI

Psykologin penkin päässä lapset laukoo äidistänsä

mieleinen ei ollut sekään, hieman ehkä ehtoisampi.

Kimeällä äänellänsä aina jotain jossitteli:

”Herää, nouse, harjaa, juokse täyttä laukkaa kouluun asti.”

Palatessa pullan tuoksu pyrkii tosin pihallekin

posket hehkuu, kiire kutsuu, ei suo seuraa yhtään meille.

Kuule äiti! - En mä ehdi, paisti palaa kohta uuniin.

Äiti kuules! - Toisen kerran, riennä läksyjesi luokse.

Isä heilui ulkopuolla, sisäpuolla hääri äiti

hoidettiinpa toisiamme, sisarukset yksinäiset.

Äiti pitkään puolusteli, oli nainen närkästynyt:

Mitä vielä, teitä vaalin, viran jätin varta vasten

jotta voisin teille suoda kodin lämmön, läheisyyden

hoidin, huolsin, tuudittelin, uhrasin mä elämäni.

Missä totuus? Heikun keikun mahtaa muistot hytkytellä.

KUMMAJAINEN KORPIMAILLA

Kertoi taru kaukaisesta, salomaiden sattumasta

lappilaisten laitumille valistusta viriteltiin

viljelystä verryteltiin, maa ja metsä mahtaviksi.

Professori Helsingistä, hieno herra rintamailta

pyydettiinpä puhumahan, laukomahan luentoja

tarkastamaan tiluksia, korven kansaa neuvomahan.

Saapui herra Helsingistä kairan keskelle kapusi

vaimoa ei vierellänsä, sentään potra perillinen.

Tohtorimme työnsä hoiti, katseli ja keskusteli

poika kulki valtoimenaan, kaikki niityt nuohos, nuuski.

Mitä kummaa kuomasemme kuljeskeli ketosilla

heinikossa hyppelehti, sinne tänne toikkaroitsi?

Huiskin haiskin haavillansa tyhjää ilmaa tavoitteli

ravas eteen, taakse laukkoi, oli kuni päätön kukko

harsohaavi heilui, huitoi, sitä joskus tirkisteli

pisti jotain laatikkoonsa. Liekö ollut aito aave?

Pellon reunan katsomossa killisteli karu kansa

hiljaisena, hartahana, puuhiansa pähkäeli

eräs empi, astui sitten metrin mitan lähemmäksi

katsoi, ryki, viimein virkkoi: ”Mitäs meinaat, nuorukainen

noilla heinähyppelyillä, saalistuksella sirolla?”

Poika aivan avoimesti haastoi hyppyhetkistänsä:        

”Perhostelen perhosia, hyönteisiä hyödyntelen.”                          

Puhisten ja päivitellen palaa pappa toisten pariin:

”Käypi sääliks tiedemiestä, tutkijata Helsingistä

rohvessoori viisas varsin, vaan sen poika mielipuoli.”

LIIKENNEVALISTUSTA

Kun on oikein ammattina kunnollinen ajotaito

rekka-auton rämistely, onnikankin ohjastelu

harmittaa ne homsahelmat julkisessa liikenteessä.

Jopa vikivauvasetkin vierii väylään vaunuillansa

äiti pukkii pienokaistaan, kauan kierii suojatiellä.

Entä sitten letkajenkka lastentarhalapsukaisten

paksut tumput toisissansa, haalareissaan laahustavat

tädit hieman hoputtelee, taapertelee tolleroiset.

Humalaiset, kuskin kauhu, umpimähkään unteloivat

valuvat jo istumahan, alkoilevat ajotiellä.

Sitten akka-autoilijat vilkuilevat viisi kertaa

ennen kuin nuo etanaiset matkoihinsa matelevat.

Pulleat ja pulumaiset tantat paksut pusseinensa

pyörivät kuin pyöriäiset, koko kadun kahmaisevat

pukkaisin jos uskaltaisin puskureilla pehmusteille.

                                      - - -

Polkupyörää polki pappa, ikää lähes sata vuotta

risteykseen punaisella vastaan vyöryi vasemmalta

tuli peltikolareita, pappa pantiin potilaaksi.

Konstaapeli kuulusteli, puhutteli pappa-parkaa:

”Kertokaapa asioita kolarista keskustassa

koska kerran osallinen ootte koko kaaoksessa.”                      

”En mä muista tommoisia, siksi syytön olen varmaan

enhän minä mitään nähnyt enkä kuullut senkään vertaa.”

MUUSIKKO JA URHEILIJA

Tuskin yhtään yhtäläistä näissä näkyy maailmoissa

ovat niin kuin itä, länsi, yhtyne ei milloinkana.

Vaihtoivat he kerran kaistaa, muusikko ja urheilija

vierailivat vasitenkin vierahilla areenoilla

muusikko se katsomossa kurkkii keihästä ja kuulaa

hurraa, huutaa soinnukkaasti, tenorina toitottaapi.

Urheilija uljahasti, korvatulpat korvissansa

kiilaa joka konserttihin, tahtipuikon kaarta tiiraa..

Omat termit omituiset toisillensa tarjoilevat

arvailla me voimme tässä, mitä onkaan meneillänsä.

                                          1.

”Huusivat he huikeasti, kovin kovaa korkealta

rumahia rähisivät, vislasivat vihlovasti

suonet pullistuivat päässä, yhteispeli parhaimmillaan.”

”Ai sä katsoit ottelua, Suomi-Ruotsi- kiekkoilua?”

”Vikaan meni, yhteishuuto oli kuoron mylviväisen.”

                                           2.

”Kirkas pilli puhalteli, hopealta hohti aivan

kuulijaakin säväytti, tahti tarkka toppautti

ei niin ääntä äänekästä, kukkopilli kimattaisi.”

”Ai sä kuulit tuomaria, pelin poikki vihelteli?”

”Noinko nurin arvuuttelet, olin arvokonsertissa

huiluansa nuoleskeli nuori nainen, vahvakeuhko

hauislihas liian löysä, tulppaa korvassani käänsin.”

                                           3.

”Oli tosi juhlallista, jättimies kun rummutteli

paksunahkaa pyöreätä, kourat pyöri palikoina

muskelitkin mullisteli, kumahdukset kauas kantoi.”

 ”Kun mä kuulen konsertissa rämisevän rummutuksen

vaimeasta voimakkaaseen, aivan piirtää selkäpiissä

kohtalokas kaukokumu, rumpalointi Finlandian.”

”Kuis sä taasen vikaan vinksuit, en nyt setvi sinfoniaa

raskaan sarjan nyrkkeilyä eilen olin seuraamassa    

moukareina mäihki kourat, traktorinkin tainnuttaisi.”

                                           4.  

”Eilen katsoin kisaa jännää, pitkä mies ja naaraspuoli

kilpaa taitojansa testaa, yksin eivät oisi mitään

toinen toistaan innostaapi, kaksin aina kaunihimpi

taiten seuraa toinen toista, mieskin istuimeltaan tarkkaa

kaverinsa koukeroita, jarruttaa ja kiihdyttääpi

aina parin parhaimmaksi, yhteistyö on yletöntä

sadoin saavat aplodeja, kaikuvia kiitoksia

nyökkäilevät voitokkaasti, harjojansa hulmuttavat.”

”Joo, se oli hieno hetki, Lappeen laulukilpailuissa

huomasin sen myöskin minä, miten Seppo Säestäjä

tarkoin seuras laulajaansa, rouvan hiukset hulmahteli

kun he kiitti kiitokseksi, pokkailivat palkinnosta.”

”Mitä hupsit, en mä tiennyt koko kilpalaulannasta

raviradan reunamilla varjon alla värjöttelin

ihailinpa taasen kerran areenoitten aatelia

ohjastajan yhteistyötä tamma Toivontähden kanssa

harja hulmus kummallakin, kiitäjällä komialla.”

LIIAN MYÖHÄÄN

Lapsena on riemukasta rantatyrskyyn räiskytellä

aurinkoinen uimaranta, kuuma hiekka hehkuissansa

veden rajaan rakensimme hiekkalinnan hapertuvan

aalto saapui, liplatteli, aina jokin torni taittui.

Rantapallo, riehakointi, hauskanhuudot pienokaisten

pyyhkeillänsä pötköttivät, tolleroiset tosinaiset

hylkeeltäkin joku näytti, ähki, puhki, ähelteli

tuossa marsipaaniporsas mönki, kääntyi mahallensa.

Isätkin ne innoissansa uimaboksereitaan uittaa  

rantamissin rusketusta halukkaasti ahmiskellaan

uimahousut niukin naukin peittää kaikkein kallehimman.

maha pursuu pöksyn päälle, kuminauha naksahtelee

vaikka vatsa kuinka kookas, sääret perin puikkomaiset.

Peilistä jos katsoisivat ennen rantakirmailua

froteen alle ryömisivät, kaljunsakin kattaisivat.

Suotakoon se taatollemme, ihramahan ilakointi

hellin tuntein tiirailemme noita perheen pilareita.

Yöllä eivät unta saane, kumpi sitten herättelee

valveillekin  vikittelee: Sussut vaiko selän polte?

                                      - - -

Käytiin toki uimakoulu, uitiin uimamaistereiksi

sukelleltiin, sätkyteltiin sameassa aallokossa  

etsiskeltiin esineitä,  pinnalle taas pulpahdettiin.

Hauskaa oli, ilta joutui, tongiskeltiin tavaroita

varjot pitkät haroi hiekkaa, kylmä viima värisytti.

Tuntimäärin hyppytornin lähes yläkerroksessa

seisoi tyttö laihanlainen, uimakoulun oppilaita

piti sieltä jalat eellä meren syliin syöksähdellä

hyppy yksi, vaan ei toista, sitten se on suoritettu.

Ope käski, neuvoi, ohjas, kaveritkin kiusoitteli

syvenipä illan siimes, tyttö seisoi niin kuin patsas.

Pyyheliinan harteillensa sitoi joku säälitellen

kaikki tiesi tasatarkkaan, hyppyä ei enää tehdä

rimakauhu liian laaja, liian raskas, liian paljon.

Meni varmaan ohitsensa etsikkoinen hetki hältä

voimat valui vartalosta, sisu, tarmo tahdostansa

liian kauan, liian pitkään, harkitseepi hyppyänsä.

Ypöyksin, silhuetti synkkänä se pilveen piirtyy

on kuin oisi oteltava armottoman kuolon kanssa

toivotonta taistelua, jähmeyttä, juuttumista

käsky huulilta ei irtoo: Hyppää, ilta yöhön vaihtuu!

ÖTÖKÄN KUOLEMA

Olohuoneen lattialla mönki muuan pieni musta

verkallensa vaelteli, mistä moinen ilmestynyt

selvästi se suunnisteli, arvioi ja tunnusteli

pysähteli miettimähän, kynnykselle kömmiskeli.

Häiritsi se herraa jäykkää, papereitten piirtelijää

teki työtä tarpeellista, sanaa suolsi, ehkä saarnaa

täytyi toimeen keskittyä, täsmällisin tuumiskeluin

mutta lieto lenkkeilijä katseen kiehtoi puolehensa

mikä lienee nimeltänsä mitättömyys mokomakin

lähinnä tuo pikkarainen oli koppakuoriainen.

Nousi herra vallassansa, vessapaperia vaati

ettei hienot hyppysensä mustaan mönjään tahriintuisi

pehmeällä paperilla paineli ja litisteli

ruttasi ja rusenteli mönkiäistä kesken matkan

neuvotellut ei sen kanssa edes armokuolemasta.

Tutki sitten tuotostansa, eipä ollut tummaa tahnaa

pieni musta mönkiäinen keltavanan kauniin jätti

lattialle loistavalle muistomerkin mystillisen.

Aikaansaannos kummastutti tuholaista tovin verran

ei tuo pistäis, ei kai purrut, tuskin pyrki ruokapöytään.

Miksen ulos ikkunasta suvituulen syliin suonut

saisi siellä toistaiseksi elonmatkaa toikkaroida      

kunnes ehkä naakan nokka  taikka kiiltokengän korko

kuitenkin sen nokkailisi, pikkutahraks piikittäisi.

ODOTUSTA ONKALOISSA

Odotus on naisten tauti, kukoistaapi kaikkialla.

Kivikauden luolaperhe onnessansa oleskelee

roolijako rikkumaton perusta on perherauhan.

Ei se akka ammattia ulkoa oo ahmimassa

eikä täytä tomerana työllistämislomakkeita.

Metsämailla miehet laukkoo nuijin nuijii mammuttia

sapelisin hampain heitä tökkäilivät tiikeritkin

riistaa raijaa raavat miehet kotilieden kaitsijoille.

Naiset laulaa lapsillensa äidillisin äännähdyksin:

”Aa, aa, ee, ee, aa, aa, oo, oo, ärähdys ja ää ja öö, öö.”

Kokkaavat ja siivoilevat luita, linnuntupsukoita.

Väliin ulos vilkaisevat: ”Missä miehet mesoavat?”

Odotusta, aavistusta, kuka kauhu herran hotki?

Vihdoin viuhtoo viidakosta nuijamiehet mahdikkaina

villisikaa vierittävät, hurrailevat huumassansa.

Muijat muut ne miehen moikkaa, vetää varsin vierellensä

yksi leski luolamiehen yksin istuu itkeskellen.

Kertoa ei taida kukaan, kunne katos kaverinsa.

KARKULAINEN KAUKOMAILLA

Hannu ynnä Helenainen, herkkä, hurjan hurmaantunut

Hannu hiukan hillitympi, tahtomista toppuuttelee.

Olo ompi onnekasta, sopua ja suloisuutta

eivät sentään yhteen muuta, Hannusta on järkevämpää:

”Ei saa häihin hyökkäellä, pappi-parkaa patistella.”

Hannu hän on kunnon poika eikä liu lupauksiin.

Kului aikaa, Helenainen kaipaelee kapioita

Hannu-herra huomaamatta kauas haihtui Helenasta

soittelivat, kirjoittivat, aina Hellu hyökkääjänä

Hannun kirjeet harvenivat, laimenivat lemmenviestit

puhelin ei pirahtanut, kilahdellut kännykkäkään.

Muut ne oisi oivaltaneet, että hurma hiipumassa

iniseepi intohimo, läheisyys jo lopahtelee

ohentunee oitis suhde, ehtymässä yhteiselo.

Hellulla vain räiskähtelee rakkautta rovioina.

                                     - - -

Hannusta ei heru mitään, lapun lappusta ei saavu

kuukaudet köntystävät, vuosikin jo vitkuttelee

Hellu onkii osoitteita, ei vaan tärppää tropiikista.

Onko Hannu hapertunut, nuori ei oo enää hänkään?

Vaiko auton armottoman jäänyt raiska runnomaksi?

Vaiko vaimon vienon vienyt, vierasmaisen alttarille?

Epävarmuus, odottelu hiiltää Hellun hermojakin.

Se on uroksien tapa, että hiljaa, tuntein hienoin  

liukenevat lähistöltä, väittelyä välttelevät.

Helenako harmaantuvi katkerana kaksiossaan                                                                      

vaiko vihdoin lusikkansa ottaa käteen oikeahan?

VASITEN VAI VAHINGOSSA

Tylleröinen männikössä mummin kanssa kuljeskeli

isoveli intomielin kivitteli Kurre-poikaa

pikkuneiti pienen jalan, palleroisen polkuun painoi:

talloo pikkutöppöstänsä: ”Siinä mokomakin murkku!”

Mummi pehmein puheäänin puhutteli pienokaista:

”Onpa musta murkkulainen myöskin osa luomakuntaa

elävää ei sovi tappaa, turhanpäiten tahtomalla.

Niitä tarpoo tuhansia metsätiellä vastahamme

jos nyt varpaat vahingossa vipeltäjän vangitsevat

minkäs mahdat, et voi aina vakavaruillasi olla.”

Isoveli ihmeissänsä kuuli tuota tiedotusta

kokemuksestansa kertoi poika aivan tosissansa:

”Vasiten vai vahingossa, sekö pulman ratkaiseepi?

Santtu-serkku Saabillansa ihmisjoukkoon jysäytti

yksi kuoli, kolme tuotiin tehotupiin sairaaloitten

Santtu intti kiven kovaa, ettei tätä tarkoittanut

katsoi kerran suuntaan väärään, koreata kaunokaista

vahinko se oli taattu, vasiten ei tapahtunut.”

Mummi pyrki puolustamaan asennettaan ainoata

autohan on tappoase siinä kuin on kivääritkin

siispä vastuu ajajalla, katurauhan rikkojalla.

Poika poimi kivet kouraan, umpimähkään paiskoeli                          

jos niin kaukaa maaliin mottaa, minkä sille enää mahtaa?

Sattumalta saaliiks sieppaa Kurre-emon poikinensa.

Tuskin pommi, tykkituli, tuntojamme tuikkaileepi                

armollista ampumista, voi myös olla osumatta.

Toista on kun täsmäase, pistin poveen pisteleepi

uhri ei voi pakoon päästä. Silloinko vain tahallista?

MELUSAASTE MITTAAMATON

Tuttavani Tauno Tuisku tarinoitaan tarjoeli

oli tyystin tyytymätön kotipaikkaan kiusalliseen

siirtoa jo suunnitteli, vaihtelua vaivaan moneen.

Haikailee hän rauhansijaa melutonta maisemaksi

keskity ei kohinassa, murinassa mietiskele

ei hän siedä nykimistä eikä paljon pistelyä

ilma jos on sakeana suihketta ja surinata

jokin aina kirskuu, narskuu, viheltää ja vingahtelee.

Kenpä siinä sivistyisi, kirjailuunsa kiinnittyisi?

”Luulin että asut maalla, luonnon rauhan rantamilla.

Kaupungissa kaikki kirskuu, räyhää autot, raitsikatkin

taivas täynnä lentsikoita, pakoputket paukahtelee

ostoksilla olet tiellä, toisten yhtä töniväisten

kahviloissa rokki raikaa, desibelit tuhansissa.

Muuta maalle, löydät sieltä lukulehdon levollisen

korvat nauttii, silmä lepää, aivosikin askartelee.”

”Nyt sä taisit mennä vipuun, maalla juuri majailenkin

koski pauhaa, lokit kirkuu, sääsket suihkii keihäinensä

oksat tyrkkii, hiuksiin tarraa hämähäkin pitkäsiima                                      

jalka lipsuu jäkälässä, maahan kamppaa kuusen juuret..                        

Ulkona myös kaikki heiluu, puut ja pensaat, aallonharja

muurahaiset muodostavat juoksulenkin jalan päälle

pöllö huhuu, vaaris vaakkuu, pikkulinnut kimittävät

sammakotkin sooloilevat, kurkkuäänin kurnuttavin.

Sisälläkin melusaaste mieltä kääntää myrskyittäkin                            

rapinaa on monenlaista, häiriköinä hissuhiiret

sade sählää, toukat tanssii ripaskata raoissansa                                            

kurrekaarti katollamme yhtyy hurjaan humppariehaan.”

Kuka siinä keskittyypi, rentoutuupi rauhassansa?

Häirintää on monenlaista, laji muuan: luonnonäänet.

KAKSI POIKAA LAHJAKASTA

Kaksi poikaa lahjakasta naapureina nahisteli

oma koti kummallakin, vanhemmat ja koti kallis

sopivasti sisaria, jotta särmät silottuvat

veljiäkin vierellänsä, jotta voimia virisi.

Ville viulun vingutteli jopa vekarasta saakka

jousta joutuin joudutteli, opettajat ohjaeli

edistyi ja enentyvi taito taiteen valtatiellä

Naapurissa Niilo-poika huilun hankki haaveeksensa

huulillaan ja sormillansa huilusesta helyt haali

herkkyyttä ja helinätä, povataan jo parhaimmistoon.

Vanhemmat ne valokeilaan viedään tällä askelmalla.

Mikä siis on osuutensa neronuorten nousannassa?

Eikö kiitos, kannustuskin, oppimiseen ovet avaa

vankat kädet vanhempien möyhentele maineuraa?

                                      - - -

Viulu-Ville vanhemmiltaan eipä saanut suunnistusta

viulunope melkein salaa vingutusta vaaliskeli

rahat kasaan Ville raatoi, usein möyri iltamyöhään

peltotöissä naapurien, jaloin juoksi asioita.

Viulu vinkui liiterissä, perin poissa pirttisestä

isä mourus, veljet nauroi, äiti käsin korvat sulki:

”Hanki poika kunnon virka, jota hävetä ei tartte

ei ne soitot seteleitä pankkitiliin puhaltele

lippaaseesi lurittele, kosiskele kukkaroosi.”

Poika luopui leiviskästä, viulun vinttiin piilotteli.

Annas olla, vähän päästä viulun ääntä kuuli kansa

työskenteli tarmokkaasti, ehti maine-estraadeille.

Sisun nosti soimaukset, perheen paljot papatukset.

                                      - - -

Niilo-poika suojaa saanee, perhe, suku suloisena

suosii, ohjaa, avustelee, solmut, sotkut suoristelee

jotta Niilo huiluansa soittaa saisi sortamatta.

Huilunope kauempana asuu keskikaupungista

ei se haittaa, isä istuu illat pitkät Pösössänsä

odottelee Niiloansa, viisastansa vartoelee.

Ei se Nipa näppejänsä koviin töihin tuputtele

eikä huulin hienoin, herkin keittoakaan kuumaa hörpi

valmiiksi on sijattuna hälle koko peti parhain

estelyittä elontiellä mestariksi meneskelee.

                                      - - -

Villen kohtaa matkallansa, ohi Ville vilistääpi

kunnia ja kiitos kertyy palkkioksi parhaimmalle.

Niilo, hieman nynny, nääntyy, kasvaa paine, pelkotila

täytyisi jo toukokuussa se ja se taas suoritella

kilpailuissa huilutella, jopa voittajaksi päästä.

Niilon omat voimat voipuu, vanhemmat ei auttaa voine  

eivät huilukonsertteja pojan puolesta saa soittaa.

Joskus niin ja joskus näinkin, sellaista on elämämme

ehkä riittää jos me varsin yritämme parastamme.

KÄRPÄSTENKIN KUKISTAJAT        

Kuulu firma yksityinen kemiaan on painon pannut

labra uuden uutukainen, steriili kuin umpipullo

eipä roskat riehahtele eikä pöly pöllähtele

henkilöstö haltioissaan kammariaan kehuskelee.

Kerran kaksi kemistiä oli tullut tutustumaan

upouuteen ihmepaikkaan, esimerkki on se heille.

Juuri kesken kurkistelun puhelin se pirahtelee

johtaja nyt pahoitellen askeltelee asialle.

Kaverukset kahteen pekkaan ihastellen hiljaa haastaa

istahtavat istuimille, lupsahtavat lepotuoliin

pitkä kierros käytävillä, nähtävyyden nautiskelu

kohta kalvaa kengissänsä, polvissansa pakottelee..

                                      - - -

Silloin näyttämölle pörrää vahva, vinha vihulainen

raatokärpänen on varmaan, vihreä ja pahapäinen

poukkoilee se holtitonna vasten vieraan viiksilöitä

poteneena paaston pitkän, juomisenkin jättäneenä.

Rauhallinen raahelainen, pitkä pinna porilaisen

ei he oisi moksikseenkaan, hermojansa heilutelleet

tökkäilystä tusinasta, paljostakin pökkäilystä

mutta lailla kostotarten, raivotarten suurten draamain

elukka se syöksyi suoraan silmiin, suuhun suunnisteli

kaljuakin koputteli, kutitteli korvallista..

Verrattuna verenhimoon tämän koviskärpäsemme

noita-akka mieleen toisi lempeän ja hellän maammon.

Pelkäsivät puremata pahalaisen pörriäisen

tiedä häntä mikä tauti oli täällä tutkaan saatu.

Huitoivat ja heiluttivat, jopa tiedejulkaisulla

hetkeks heittäytyi se piiloon, lepoon alle labrakaapin.

Sitten stuka sisukkaasti iski niin kuin ampiainen.

Hiki alkoi heille tulla, ihrojakin irrotteli

naaman viirut vääristeli, pullisteli poskiansa.

Talvisodan suomalainen ei se Raatteen tielle näänny.

luovuttu ei lätkinnästä eikä tosi taistelusta.

Herkes pedon havainnointi, hengähteli lattialla

toinen isoin kengin pomppas, potki, polki vimmatusti

kiusanhengen hartioille, niskojakin naksutteli

litisteli littanaksi, hengen riisti ryökäleeltä.

                                      - - -

Johtaja jo sisään saapui, valitteli viivästystä

ihmetellen silmäeli herrain hikiolemusta

missä lienee laukkoneetkaan odottelun hetkinänsä.

”Olen valmis viihdyttelyyn, esittelyyn esikuvan.”

Kertoivatko Kallet hälle kaatopaikkatunnelmasta?

Putosiko pilven päältä onnellinen opastaja?

KÄÄNTÖPUOLI

Suora selkä suomalaisen, ikihonkana hän seisoo

tenavankin tukiranka, nuorukaisen nahan alla

keski-iässä vain luutuu, kivikovaks kovettuupi

luonnettansa ei hän laista eikä pyörrä puheitansa.

Näinkö vainen yksi puoli päivän mittaan paljastuuupi?

Pankkirouva pankissansa penniläjää pyörittelee

tarkkaa työtä ettei hältä tilit, tulot, palkat, pilkut

eri seuraan sotkeutuisi, kinkkisiksi kippuroisi.

Hiiri hiipii tietsikassa, avaa askel askeleelta

mitä, missä, milloin, kuka penkoo pankkilokeroita.

Hermoja se hötkyttääpi pikkupisteen pilkistely.

Onko Kerttu kassallansa pankkivierailijan kauhu?

Eihän toki, Kertun katse kiehtoo kaikki luukullensa

hymyt herttaiset hän tarjoo kesken huippuhoppujensa

aina löytyy lause kiva kanssaihmisten iloksi.

                                    - - -

Kotonansa Kerttu-rouva oitis purkaa paineitansa

noidan naamaa nainen näyttää hellan luona hitlerinä

miestä morkkaa, parjaa, toruskelee tyttäriä

anoppikin kyydin saapi, samoin kissa kellertävä:

”Mokomakin miukulainen, laiska lehmä lihavainen                      

lorvija ja loikoilija, torkkuvainen tärkeilijä

etpä tartu tiskirättiin, harjanvarsi hirvittääpi.”                                                                                          

Ei se vieras vaistoaisi,  kumpi kissa, mummu kumpi.

Valomajakkana pyörii, sanat sinne tänne suuntaa

Kerttu muita moitiskelee, uhittelee unissaankin.

Katkerana Kerttulainen kotijoukkojansa johtaa

eipä liene särmikkäämpää syöjätärtä sadun varmaan.

KAKSOISELÄMÄÄ

Railakkaasti roolijako valtateillä vastaan vierii

työssä toista, kotonansa muuttuu eri ihmiseksi.

Perheenisä melkein pehmo perhettänsä paijaelee

yllättelee vaimo-kullan, kerran kuussa kukittelee

pallot pelaa pojan kanssa, liidättelee lentsikoita

tyttärelle miehen mallin, hellän, herkän nappiin näyttää.

Vielä kissimirriäkin leuan alta liehittelee

anteeks anoo, hännän päälle, aikomattaan jos hän astuu.

Vaikka kesken kuorsauksen kävelylle koiran kantaa.

Jopa kerran homman hoidon alaisilleen annosteli

kotoa kun soitettihin, tukeuduttiin taaton turvaan.

Kotona se kissimirri oli henkitoreissansa

surullisna koko perhe itki hänen haudallansa

isi helli, lohdutteli, pyyhkieli rillejäänkin.

Virka varma valtiolta osaksensa oli tullut

kutsumukseks kutsuttiinkin taidokasta toimintaansa.

Aamuvarhain, iltamyöhään tutki, toimi, suunnitteli

kotonakin kammarissaan peukaloipi papereita

tulosvastuu raskas raastaa herkän hepun hermojakin

ylin johto, johtokunta tuloksia arvosteli.

Sisukkaasti, vailla vertaa, perheenisä ponnistelee

omaistensa omistukseen kilistelee kultakasaa.

Kaasu-uunit sauhuttelee, surmaa siviilit ja lapset.

tuliaisiks kotiin kantaa helmet, hampaat kultaisetkin.

Joskus tovin tirkistelee tuhkaisia tuotteitansa

eipä säälin kyynel kieri pilkistäjän silmänurkkaan.

KOSKA ALAT ELÄÄ?

Lause meille laususkellaan, mainintana melko tuttu

nykyhetki närkästyttää, onni huomisen on oiva.

Kun mä pääsen tästä tuonne, silloin vasta alan elää.

Ymmärtäisi jos tuo lause vangin suusta vingahtaisi

tai sen syytäis sairasrukka toivotellen toipumista

mutta aivan hyvä hetki nurjempaa se näyttää puolta

tulevissa toiminnoissa kukoistumme täyteen kukkaan.

                                     - - -

Virkanainen virkaelee viran hyvän haltijana

opettaapi oppejansa oppilaille taidoillansa

palkka paisuu, lomat laukkaa, vakinaista, varjeltua.

Silti usein hiljaa huokaa: Kunpa saisin toimen toisen

toisen tuolin toimistossa, uuden seudun sydämestä.

Jussi jahnaa: Voi kun saisin uuden auton ajokiksi

uuden mökin mieluisamman, eukon uuden ja ehomman.

Kaisa kaipaa kaihoissansa niitä hurman hetkilöitä

kun saa viime kerran kiertää lukkoon uksen toimistonsa

kun mä pääsen eläkkeelle, silloin vasta elo alkaa.

                                     - - -

Joskus alkaa, joskus ehtyy, ennustelut ei nyt auta      

tekeminen tyystin tyssää, virikkeetkin väljähtyvät

keksimällä keksitähän edes jotain jauhamista                            

sillä saadaan tunnit täyteen, pikkusievää puuhaamista.

Ihminen on ihme kyllä kummallisen kekseliäs

jotkut vanhaa rahaa vaanii, jotkut uutta uumoilevat.

Virkkaa, nyplää, niittaa, naulaa, törmäät ehkä uraan uuteen.

Parasta kun elää tässä tiimassa ja tilassansa

ettei elonenergiaa siirrä vasta vastaiseksi.

VIISAUTTA VUOROVUOSIN

Tutki tätä, väitä vastaan, apuraha apuun rientää

väitöskirja vierellesi, professuuri eessä päilyy.

Liekö totta taikka unta, hintava on harhakuva

palkka pinkoo, muhii maine, väittelyissä viisahissa.

Kansa katsoo, uskoo, nielee, terve järki jämptiin jäässä

ostavat ja kokeilevat, pettyvät ja kieroutuvat.

Onneksi on aaltoliike, joka hyödyt, haitat testaa

uusi unhoon, vauhtiin vanha,  väittämätkin vuorotyössä

puuro, pizza, porkkanatkin, kahvi, vesi muodin mukaan.

Luonnontuotteet lääkehyllyyn, posket täynnä pillereitä

uutetta ja kukkatippaa, rikkaruohon rippusia.

Vuoropuhelua piisaa, vaihtoehdon vatvomista:

Aurinkoa ota, nauti. - Varo, varsin vaarallista.

Älä kaada kermaa kahviin. - Kaada vainen, ei se haittaa.

Hölkkää hurjasti ja kauan. - Älä, särkyy sisuksesi..

Jätä liha lautaselle. - Älä, siitä voimaa virtaa.

Leikkaa oitis pieni patti. - Älä, se vain riehaantuisi.

Hiero, hankaa hartiata. - Älä, jos on tulehtunut.

Anna maito Mansikille. - Hörppää, kun et liikaa latki.

Napsi, popsi luonnontuote. - Älä, se on testaamatta.

Näin se tarpoo tietämyskin utuisessa uskon maassa

ihmisparka paapertaapi uskomusten uhan alla.

VIHJEEKSI VAIMOVÄELLE

Valikoi ja ajattele, kelle tahdot kätes työntää

silmäile ja suunnittele, ettet syöksy suden kuoppaan

tunnustele tunteitasi, onko niissä tukevuutta

viihtyvyyttä vaaniskele, ettei tule tympeäksi.

                                       A

Heidi harkinnan on nainen, alustelee avionsa

kysyy jopa maammon mieltä, taattonsakin tuumailuja

veikat varsin vaativatkin, kehaisevat Kalevia

kuiskaa siskot sihistellen, mikä sulhossa suloista.

Heidi vielä varmuudeksi horoskoopit laskee, vertaa

korteillakin katsastaapi, uuden vuoden tinat tutkii

jotta voisi olla varma: Kalevi se mulle kuuluu.

Lehdet lukee, palstat popsii pappien ja puoskareitten

kaiken tarkoin tutkistelee, mikään ei voi vikaan mennä.

Seurustelee sinnikkäästi siinä seitsemisen vuotta

kihlaustaan kitkuttelee, vitkuttelee kesät, talvet.

Näin on valmis vihkimiseen Heidi kera Kalevinsa.

                                         B

Toinen tyttö, olkoon Taina, toiminnan on tylleröinen

heinikossa niin kuin kissa hyrräs kerran heinäkuussa

nuori, norja nuorukainen ohitsensa samoileepi

mieluinen ja muhkeakin, pihteihinsä päätti pistää.

Tielle hyppäs, hetkutteli, leiskahteli oitis lempi

parin viikon päästä heille koittaa häiden hurmahetki.

                                       - - -

Kaksi eri neitokaista, erilaista ehtimistä

vertailevat vaiheitansa, mihin maaliin matkasivat.

Heidi Taina-ystävälleen huoliansa huokaileepi

Taina toistaa niin kuin kaiku säveltä hän samanlaista

lopputulos liitoistansa, yhteenveto yhtäläinen.

Miksi tuhlaat tunteitasi tolppaan jähmeään ja jäykkään

jörriin, juroon, jököttävään, mököttävään mörkkimieheen?

Murmelikin miehevämpi, siilipoika sutjakkaampi.

Ei sen kylmä sydän sorru lemmenlaivan lurituksiin

on kuin karhu kumppanina käänteleis ja kuorsailisi

mörisee ja käriseepi, vaikka aamu armas aukee.

Mitään yhteistä ei synny, paitsi kaksi pulskaa poikaa

keskustelut, jutustelut kuivahtaneet koppuroiksi.

Hyväilee se Hallin kaulaa, sille joskus jotain virkkaa

lipsuu siltä lauseitakin laskujansa lukiessa.

Matkoja se joskus tekee teille tietymättömille.

Onko joku jossain siellä? Tuskin viitsii viihdytellä

vierastakaan viehätellä, tapansa on torkahdella

kesken kaiken kosiskelun, himokkaimman hellittelyn.

Retket  työhön, ruokapöytään, sohvalle ja sitten sänkyyn

jutaaminen jatkuu tälleen, kierros hieman hidastuupi.

Sama tuo on, kuinka kauan harkitset ja aprikoitset

suhde selvä, samanlainen, laihanlainen lopputulos.

RUKKASET

Reino Rainer Rantalainen, uros upea ja rehti

työtä tekee raittihina, silti yksin eleleepi

yrittelee ystävättä, ihan ilman impyettä

talostella talossansa, poikamiehen boksissansa.

Viisikymppi väijyskelee, vaan ei verso vaimoloita.

Ohjekirjan onginnasta Reino voisi rustaella

miten mietit, harjoittelet, likkalasta lähestynet

sulotarta saalistelet, kosiskelet kaunokaista.

Ei voi häntä siitä syyttää, ettei oisi kaikkeansa

yrittänyt ylvähästi, komiasti kujerrellut.

Kaverit jo häntä helppi, tuttuihinsa tutustutti

sisar ystävättärensä juttusille juoksutteli

äiti keittokerhoissansa kuulutteli neitokaista

kihlattua kuopukselle, maammoselle miniätä.

Reino reissas, haki, kokkas, teutaroitsi tennispelin

kirkkokuoroon riitasoinnun ripsautti kokeheksi

seuramatkat seurusteli, rupatteli ranskanryhmät.

Aivan yhtä tyhjän kanssa, ei oo suotu morsianta.

Ansaa vielä viritteli tietsikan ja lehden kautta

taisi olla tuttujansa Telen koko luettelo.

Muste loppui kynästänsä, koneestansa nauha nuutui

tietokone takelteli, kangerteli kirjaimissa.

                                     - - -

Tytön tapas, pari sanaa sujui ihan sujuvasti

ovellekin opasteli, tuputteli tapaamiset.

Jälkeen kolmen kohtaamisen viimeistään se veteen valui

Reino kyllä kyllin syttyi, tyttö sen kun torjuskeli.

Reiska osti uuden puvun, solmion sai siskoltansa

parturikin pörrötteli Reinon hentohaivenia

treenasi ja hölkytteli, sauvasaapasteluun sortui

jopa tumppas tupakkansa, ettei ruostu proteesinsa

suuhun suihki, kainaloonkin, uljaammaks ei uros muutu.

Etikettikirjan etsi, kumarrukset kaunisteli

kaapi keskustelunaiheet lehtiläjän lausehista

äiti-mammaa tanssitteli, jotta tango tokenisi

askarteli askeleissa, varpaitansa viritteli.

Mikä tässä kiikastaapi? Ihan mieli maassa mataa.

                                     - - -

Viimein valkeni se päivä, vaisu, hällä-väli-hetki.

Jahtaella en mä jaksa enkä päivin päivystellä

olkoot naiset oloissansa, koloissansa kaunottaret

mikäs mun on elellessä, asustella ainoana

rukkasia rivi runsas, voisin kaupan kaavaella

käsineitä kaupitella, lajitella lapasia.

Lounasaikaan lähti baariin aivan uudenuutukaiseen

remontissa vakibaari, nälkä silti sisuksissa.

Istui pöytään ruokinensa, hyvin hyvältä se maistui

laavaeli päivälehden, sivuja sen silmäeli

täyttä oli, tungostakin, kansa kiersi, töni, tyrkki.

Silloin sade tumma, kuuma, lehdellensä lorahteli

Reino katsoo kiukkuisesti, kuka tollo toheloitsee                          

kallistelee kahviansa,  pilaa pörssiuutisetkin.

Reino katsoi, kummasteli naista nättiä ja nöyrää                          

vahingossa virutteli, annosteli aikomattaan

tungoksessa tiputteli, pahoitteli pisaroita.

Heille koitti kahvinkeitto koko loppuelämäksi.

PARKKIPAIKKA

Paikoituksen probleemeihin kansa kaipaa korjausta

ahtaus kun ahdistaapi, tilkustakin taisteloita.

Laajan liikkeen parkkipaikka perin oli pikkarainen

melkein joka arkiaamu raastoi työhön tulevaista.

Tuulikki tuo toimistossaan tietsikoita taputteli

Harri henkilöstöhuolet hoiti hänkin hartahasti

Tuulikki jo työssä kauan, Harri vasta vajaan vuoden

Tuulikilla parkkipaikka pikkuiselle Pösöllensä

Harri hautoo himojansa, mankuu mannun Mersullensa.

Alkoi sota sisällinen, rettelö ja riita raaka

lähes joka aamu aivan mittelivät mahtiansa

kumpi ensin tulla ehti, kiinnitellä kotteronsa.

Ensin sana, pari piisas, harmin herja huuliltansa

jatkavatpa jäkätystä lounaspaikan jakkaroilla

kahvitunnit kuluu näissä nahistelutunnelmissa

käytävillä kohdatessa kohta alkoi kinastelu.

Toiset kun on toimipaikan jättäneet jo jaloistansa

sadetakit päänsä päällä pitkittää he papatusta

näkivätpä kollegansa  heidät keskikaupungilla

riensivät kai ravintolaan riitelynsä riivaamina.

Tutustuivat toden totta, tuiki tarkoin toisihinsa

käsiteltiin isät, mummot, kaverit ja heilat häijyt

jotta ilmenisi, miksi luonne on noin känttyräinen.

Asiansa veivät vihdoin kirkkoon eikä lakitupaan.

”Tahdon” tippui sopuisasti,  sitten oikein yhtä jalkaa

marssivat he mökkihinsä perheriitarettelöihin.

VERKKOON

Niinhän sitä sanotahan Suomen sananlaskuloissa

köyhä kyllä olla saapi, vaan ei elää neuvotonna.

Veera onnen itsellensä kummin keinoin kalasteli

naimattomat ystävänsä verkkokassin oitis osti.

Huojui Veera raitsikassa valtavine kasseinensa

ajoneuvon ahtaus se lykkää liki lähimmäistä.

Lähti Paavo pysäkillä, pyrki oveansa kohti

tungoksessa tungeskeli, anteeks anoi ahdistusta

eipä liiku, pyristelee kuni hauki haavissansa.

Veeran verkkokassin langat punoi Paavon pauloihinsa

siimoihinsa suuren siian, takertuneet Paavon takkiin

kiertyneet ja solmiutuneet, toiseks alimmaiseen nappiin.

Siihen aikaan verkkokassit tehty oli ohuesta

uistinsiiman sukuisesta, sitkeästä nylonista.

Paavo penkoi peukalolla, paksut sormet painiskeli

eipä verkko värähtänyt eikä kassi kierähtänyt.

Sitten nainen näpelöitsi, sormin norjin näppäeli

nappia, sen alustaakin, hieroi, hinkkas, hipelöitsi.

Eipä siinä tungoksessa ote oikein onnistunut

katse kyllin kohdistunut, kiemuroihin keskittynyt.    

Pysäkit ne ohi kiitää, ollaan päätepysäkillä

siellä yhä  sormiloitiin, tarinoitiin tunti, toista.

Sade heidät sieltä siirsi baarin nurkkaan nypläykseen

saivat sakset avuksensa, vihdoin ne verkosta vapahti.

Kun he kohtas uudestansa, eipä tyttö verkkoansa                            

enää Paavon päälle pannut, pysyi siinä siimattakin.

HAASKALINNUT

Haaskalinnut hautuumaata vaaniskellen vartioitsee

kiviaidan katsomossa kurkkailevat kuolonmatkaa

huivipäiset huuhkajaiset huhuilevat toisillensa.

”Tuolla tuodaan Mattilaista miilunmustan haudan poveen

taisi jäädä tilikirjat siltä siksi sekaisiksi

ettei viedä valon maahan, taivaalliseen taimitarhaan.”

Kaikki saatot seuratahan, kulkijatkin katsastellaan

ihmetellään suruilmeet, mittaellaan murhemäärät

kyyneleet ja nyyhkytykset saavat tarkan syynin siellä

hautakivet arvuutellaan, arvioidaan kukkakimput.

Vihdoin sentään koikkuvaiset korpit kiitää koteihinsa

pöllöt piilopirtteihinsä, kaatopaikoille varikset.

                                      - - -

Tiedän haaskalintulajin, joka ennen kalman kouraa

sukeltelee sairaaloihin, potilaittenkin peloksi.

Lauseet lausuu leppoisasti, itse vastaa viekkahasti:

- Miltä näyttää kuumekäyrä? - Ai, se kiipee kiireisesti.

- Mitattiinko verenpaine? - Ihan huippulukemissa.

- Virtsanäyte vedettiinkö? - Onpa varsin vaarallista.

- Etkö joudu leikkaukseen? - Taitaa olla toivotonta.

- Hyväkö on verenkuva? - Ei se varmaa viestittele.

- Sokeriko hiukan noussut? - Alkavatko amputoida?

- Päätäsikö pakottelee? - Varmaan ratkes verisuoni.

- Vieraileeko vaimo usein? - Mahdat olla viimeisilläs.

- Miksi haukot, hermostutkin? – Vievät houkan hourulahan.

Viimein saapui vaimo valpas, ulos ajoi haaskalinnun

kutsui luokse rakkaimpansa hoitajat ja lääkärinkin.

TAIMIN TAKA-AJATUKSET        

Syitä tarkoin syynätähän, motiiveita määritellään

jopa kyseenalaistetaan jesuiittain jäyhä joiku:

Tarkoitus jos tarpeellinen, keino puhtaaks puhdistuvi.

Taimi toisin tulkitseepi munkkimiesten murinoita

hänkin joskus hämmästeli vitivalkovaellustaan

mitä lienee meinannutkaan, teot muuttui mukaviksi

mitä lienee toivonutkaan, teot vääntyi vähitellen

kansan kehuskeltaviksi, ihkahienoiks ihmisille.

Joka viikko pieni Taimi mummon luokse laputteli

ihmeteltiin miten tyttö kauan jaksoi jutustella

miellytellä mummoansa, vanhustansa viihdytellä

kiltin tytön nimen kantoi jo niin alkuvaiheessansa.

Taimi yksin tiesi syynsä, miksi homman hyvin hoiti

kesken tylsän taivaltelun Terttu-tädin luokse poikkes

siellä viipyä sai hetken, täti pullat, karkit syötti

evästäkin antoi hälle, jotta jaksais mummolassa

kuulla samaa kertomusta isoäidin ihmetöistä.

                                     - - -

Kiltti tyttö Taimi-neiti luki lukiohon saakka

päisevä kun oli päästään, kiitoksella luokat liukui

ystävätär oli Hanna,  hiukan heikko, hiturainen

kangersi ja hoiperteli näissä opin koukeroissa

kielioppi kadoksissa, nahistuneet numerotkin.

Taimi häntä usein auttoi, hioi harjoituksiansa

Hanna-parka niukin naukin päästötodistukseen pääsi.

Kaikki kehui, vanhemmatkin, kuinka Taimi väsymättä

vaivojansa kysymättä, ystäväänsä avitteli.

Taimi tiesi, ettei Hanna häntä juuri houkuttanut

mutta Hannan velipoika kyykisteli kotosalla

Taimin kanssa kisaeli, vilkuili jo neidon vartta.

                                      - - -

Näin se jatkui tyyli Taimin, ei hän koskaan haksahtanut

joskus tuumi tosissansa, mainitseeko motiiveistaan.

Lääkealan yritykseen Taimi työntyi, hyvin juurtui

päivät pitkät puuhastelee, ylitöissä yötä myöten.

Nousee kerros kerrokselta, älykäs ja tunnollinen

viimein jalo johtokunta johtajaksi johdattelee.

Taimi vain ei kerro heille, miksi yöllä tonkii töitä  

vahtimestaria lempi vuosikaudet varastossa

vaksi oli vaimollinen, varovainen Taimi-neiti.

                                     - - -

Kaukoidän kamppailuissa lääkitystä leviteltiin

lääkealan taitajia ajateltiin auttajiksi

vaksiansa suri tyttö, tahtoi päästä tunteistansa

siksi vaati vapaavuotta, jouluksi jo sotaan saapui

suitsutukset selässänsä lähti kera kehumisten

kärsivien karsinoihin, hoitelemaan horkkaisia.

.  

Hoiti hommat ihan nappiin, aikoi olla vajaan vuoden

lääkäriinpä lätkähtikin, lemmenpauloihinsa lankes

niittautuivat toisihinsa noilla naimapapereilla.

Hullun lailla ahkeroivat, kertyi heille kuuluisuutta

laupiaalle lääkärille ynnä hoitohenkilölle.

                                       -- -

Ei ois Taimi tähän jäänyt ilman suurta rakkauttaan

mieluummin hän kotomaassa pesuettaan paimentaisi

kärsimykset kauhistutti, inhoin katsoi itikoita.

Viimein suuren palkintonsa Tukholmasta Taimi nouti

kiitospuheen piti parhaan, kaiutettiin maailmalle:  

”Ei oo mulla osuutta, ei pienen pientä arvan palaa

kaikki tulee ansiotta, ilman omaa aikomusta.”

Katsoi Taimi kyynelsilmin, ihasteltiin naista nöyrää.

RUNOUDEN ARVO                                            

Nuori runoilijan alku keskittynyt kaunotöihin

valkoarkin kirjaileepi sanasepon somistuksin

ristiriidat ristipistoin, aplikointi aatoksilla

punalangat pujotellaan, haaveet, himon houkutukset

koristellaan kaihomielin, surusanoin sommitellaan.

Tekstiniput tarkistelee, lähettelee lauseaarteet

kustantamoon korkealle viisahille vatvojille.

Toivoskellen odottelee, postilaatikolla pinkoo

arviolta vuoden päästä palautus postitellaan

kiihkoissansa kirjeen avaa, jouluksiko julkistetaan?

Kiittävät he kaunihisti pakertajaa paketista

oli poika runoillansa luottamusta osoittanut

kustantamon kuninkaille ynnä muille mahtaville.

Poika-parka murheissansa ylen määrin masentuupi

lähti hienoon Helsinkihin runoaarteet salkussansa.

Tohisivat tuutulaulun vaunun rattaat raksuttavat

nukkui junan jyskytykseen, uinahteli unten maille.

Silloin joku rosvo raaka salaa sieppas salkun hältä

junan pitkiin putkiloihin kiemurteli korsto käärme.

Poika heräs haukotellen, aavistellen aamuun uuteen  

laukkua ei löydy lainkaan, rakkaat riimit tipotiessään

kallista on kopiointi, monistuskin mutkallista

siksi koko luomislasti oli tuossa laukkusessa.

Pari päivää pillitteli, etsiskeli ehtoisinkin

löytyi löytötavaroista kassi kovin koskematon

paikallansa joka arkki, kirjoitukset kohdallansa.

Varasta ei viehättäneet runopojan räpellykset

sysäs salkun sormistansa kiitojunan käytävälle.

Ensin raikas riemu rynni runoilijan rintaluihin

sitten haikeus ja suru sydänalaa syksytteli:

Ei mun kelpaa tuotokseni kenellekään kumppaniksi.

SYÖPÄLÄINEN

Pullakahvi piristänee useimpia juojiansa

piirakkakin paistettuna kodin tuoksut tuoksuttelee

Sylvi Salmi serveeraapi, vikittelee vieraitansa:

”Kasta kahviin, nisu nauti, mikron luukusta sen laitoin

lämpöiselle lautaselle lähimmäiseni iloksi.”

Näin kai rouvat rupattelee, lepertelee leppoisasti

pulla juuttuu Kaijan nieluun,  kahvikuppi kammottaapi.

Mistä tämä mielenmuutos, myrskylinnun lepattelu?

Jutun aiheet arveluttaa, Sylvin sanat säikyttääpi.

Aina onkin teema tässä: Oire ohut, tauti tuima

ruumishuoneen kautta mutka hautaruusun juuren alle.

Sylvin tautitilastoissa terveheks ei koskaan tulla.

Yrjö yski, ehkä kerran, kurkku tuntui karhealta

eipä aikaa kun jo miesi kömpi kurkkukaiverrukseen

inha oli yskä Yrjön, toki pääsi paremmaksi

enkeleitten kiitoskuoroon, bassorivin potrimmaksi.

Rauha raapi näppyläänsä ripauksen verran liikaa

leikattiin ja lennätettiin täyttä vauhtia teholle

syöpä syöpynyt syvälle, ytimiinkin yritellyt

levinnyt ja luikerrellut, kautta kehon kiemurrellut.

Tarttui torttu Kaijan kurkkuun, pidätti hän kakaisua                                  

Sylvi oitis ounasteli, huolitteli hymyhuulin:

”Onko kurkkus köhitellyt, ryitellyt runsahasti?”

Kaija nieli pullanmurun,  pelokkaasti palautti:

”Vasta äsken yskähtelin, kun mä kuulin surmasaarnaas.”                        

Ihmeteltiin miten Sylvi syksynsynkin ennustuksin

tervehenä tallusteli, tautivuoteen taiten vältti.

Sieppasipa syöpäläinen Sylvin kesken ilottelun

haamukaartin hymistelyn, aavistelun aavejengin.

Kaavittiin ja kiidätettiin hautakiven kylmään helmaan.

POIKA EROON EMOSTANSA

Poika eroon emostansa, luota äidin liepehien

vaimohonsa vihkiytyköön, niittautukoon naimaliittoon.

Noudattipa tätä kerran Reino-poika reippahasti

mustakulman muorillensa miniäksi maanitteli

luonnonrauhaan leperteli, linnunlaulua lupasi.

Eipä tiennyt Reino-raiska tulevista tappeluista

maalaistalon tanhuvilla, anoppilan aittatiellä

sata vaanii vihulaista, sopusijan syöjätärtä.

Keittivät ja kokkailivat, paistoivat ja pyykkäsivät

nahistivat navetassa, kanalassa kaakattivat

kirkuivat jo kehdon takaa, raivosivat räiskäleistä.

Reino kiistakapulana ensin riensi riihen taakse

joskus tohti tuomarina taisteluita tarkastella.

Riita repes, kasvoi kauna, nousi nyrkkitappeluita

Reiska kahta rakkaintansa kaihomielin katselevi.

Pikkulapset pakosalle pinkoo eturintamalta.

”Miksi mummo, mukavakin, entä äiti, hellä, hyvä

taasen sättii toisiansa, tosissansa torailevat?”

Lopultakin laantui taisto kahden naisen nurjamielen

Reino pantiin pöydän päähän ylimmäksi tuomariksi.

”Nyt on eessä piukat paikat, valitse jo toinen meistä.”

Reino mietti ihka illan, aprikoitsi aamuun asti        

siinä vaimon vierehellä valintansa vahvistuupi:

”Rakas äiti, kantajani, oma maammo, maammoseni

matkaapas nyt mierontielle, kera vaimon saattelemma.”

Tapasivat sattumalta, kohtasivat kutsumatta

kirkonkylän kekkereissä, pippaloissa pitäjällä

eipä katse kohdannunna eikä ”Päivää” suusta soinut.

Tuli poika hautajaisiin saattelemaan vaimon kanssa.

KIIKKULAUDALLA ELÄMÄN

Kaksi kivaa kaverusta keskenänsä kisailevat

naapurusten naperoita, Kalle sekä pikku Kaisa

leikkivät ja laulelevat, rannallakin riemuitsevat.

Mieleinen on molemmille leikkipuiston lautakeinu

toinen toiseen päähän istuu, vastapaino ystävässä.

Ylös - alas, alas – ylös, näin he kiikkuu kaiket kesät

Kalle kun on painavampi, keinuttelee kaunihisti

koreata Kaisa-kultaa, ettei lennä laudaltansa.

Käsi käteen kiinnitettiin kivikirkon kaaren alla

suudelmilla, sormuksilla, sitoutuivat toisillensa

kaiken kokivat he kaksin, pettymykset, ilon ilmeet

yhdessä he loivat lapsen, tyttärensä ainokaisen.

Pystyttivät puodin pienen, yrityksen yhteisensä

kauppa kävi, kaupungilla Kaisan Kauppa kunniassa

palvelua kiitettihin, kehuskeltiin tavaroita.

Tulot, menot tasapainoon, turvallinen oli tuotos

vaikka toiset kaupat kaatui, säilyttivät sijaintinsa

joustannalla järkevällä, huolella ja harkinnalla.

Oma talo, lomamökki, tyttärelle koulutusta

aherrusta, uurastusta, myöskin kodin kotoisuutta.

Ylös - alas, alas – ylös, pelkoa ei pode lainkaan

kohtalonsa kiikkulauta heiluttelee hellin ottein.

                                     - - -

Myrskytuuli tuloansa teki lintukotoon pieneen

tyttärelle valojansa viekas Ville viserteli

rakastumaan retkahtivat, sille nyt ei mahda mitään.

Minkä Kallen perhe säästi, sen jo Ville vikkelästi

kapakoihin kieritteli, ujutteli uuteen autoon.

Keksi vielä koltiainen johtajaksi jaaritella

reposteli risumajan, yrityksen ikioman

liikettänsä laajenteli, pullisteli, paisutteli

hunteloita huijareita toimi toimihenkilöinä.

Kalle vävyn varoitteli, Kaisakin jo kauhisteli

keinui Villen kiikkulauta: ylös - alas, alas - alas

menot meni mahtaviksi, tuloja ei tipan tippaa.

Viimein vävy väsähteli, vaikerteli velkaantunut:

”Tule appi auttajaksi, anoppikin takaajaksi:”

Värisytti vanhempia, sekasotku säikäytti

mutta tytär lapsinensa itkusilmin inisteli:

”Ville varsin velat maksaa, palauttaa joka pennin.”

Raskain rinnoin takaajiksi, vastaajiksi vekseleille

Kalle sekä Kaisasensa nyyhkyttäen nimen piirsi.

                                    - - -

Arvaatte kai ennakolta, käsitätte kertomatta

kaikki kuihtui, kauppa, koti, turvalliset talletukset

toimi rakas kauppiaana, puotilaisten palvelukset

kasvot katos, kunniakin, liikealan luottomiesten.

Häpeä ei häivy heiltä eikä suru sydämestä                            

lahoavan ladon luokse käsi kädessä he kulki                            

Kalle kera Kaisasensa köyden yli hirren heitti.

Päähän toiseen Kaisan solmi, hellin rantein rakkaimpansa

sitten Kalle köyden lopun kaulallensa kietoeli.

Ylös – alas, ylös – ylös, tasapainoon tällä kertaa

paneutuivat punnuksensa kiikkulaudalla kuoleman.

ANKANPOIKA AIKA NÄTTI

Ankalla on pesä pieni rauhaisassa ruohikossa

emo harras hautomassa, lämmittelee lapsiansa

koputtelee pikkunokat, emo onnen omistelee.

Syntymisen ihme alkaa, vaan ei äiti äärellänsä

kettu juoksi järven rantaa, repolainen retkutteli

aavisteli ankan armaan, paistinpalan lihavaisen

ihan oikein ohimennen leukoihinsa ankan ahmi.

Nurin narin nokatusten, äidittömät äheltäjät

sinne tänne taapertavat emokullan etsinnässä.

Tutkija tuo tipusia tarkkailee ja täysin testaa

kiskoo pahvilaatikkoa poikasparven polun poikki

kunhan jokin liikahtelee nokkivaisten näköpiiriin

äidiksi se kyllä kelpaa, piipertävät perässänsä.

                                     - - -

Päivi-piika pikkarainen, vaivoin viruu vaimosena

hallussansa helppoheikki, huijari ja huiputtaja

housuihinkin haluava, kaikki naiset naaraeli.

Raati eroon erotteli Päivin ynnä Helppoheikin

erokirjat kassissansa pyrki Päivi portahille.

Lakituvan liepehillä syksyä nyt siivotahan

talkkari se tohkeissansa ruskalehdet raaviskelee

hänpä harmohaalareissaan näyttää varsin miehekkäältä

liikahtelee leppoisasti, haravaakin heiluttelee.

Näki naisen aika nätin, alakulon ansasessa

laimeasti laahustavan, tarpehessa taputuksen.

Näin ne alkoi lohdutukset, yritykset ymmärtäjän

niin kuin pieni ankanpoika liittyi pahvilaatikkohon

Päivikin se puolisoksi etsi ensilohduttajan.

Se on sitten taru toinen, että uusi mieskin muuntui

katalaksi ketkaleeksi, joka naisen noukkijaksi

lainaajaksi lanttienkin, tiukkaajaksi takuutekstin.

Ei se poutapäivä paista Päiville niin pikkuiselle

oispa eron jälkeen syytä pari päivää painiskella

ennen kuin sen sulhon solmii kestävillä kahlehilla.

TUOKSUTUOMET TUOMIOLLA

Kunnia on kullankallis, maineen meno murheellista

telkkari jos tiedottaapi, lehdistökin levittelee

kielteisiä katsantoja, hoiperrusta haitallista

turha se on takakäteen kunniaansa kuulutella

lahjojansa laverrella, pahan puheita perua.

Kansat oikein kaksin käsin, yhteisökin ydinpommein

kasvojansa kaunistaapi, pönkittääpi pomon paikan.

Joskus ruutuun räiskähtääpi rikollisen rosvon kuva

toistetaan taas toisen kerran, jotta  kansan tietoon tarttuu.

Kesäpäivät pääksytysten, telkkarissa toistamiseen

tutut tekstit toitotetaan, samat sanat saarnatahan:

”Varokaa ja vartioikaa, ettei pääse yllättämään

lähellenne luikertamaan petomainen pieni pujo.”

Katsojilla nokat nirsot, telkkarihin tuijojilla

aivastavat aivan kohta, nyyhkivät ja niiskuttavat.

Luonto tuodaan tarkkailuhun, tuoksutuomet tuomiolle

luonnon somat lapsukaiset, siitepölypienokaiset

taitaa tulla torjutuiksi, suljetuiksi siirtoloihin

vankiloihin vangituiksi, manatuksi meren mutiin.

Kaikille on laki sama ihmislasten ihanteissa                              

tasan jos me puntit pannaan, pujo saisi seuraksensa                                

muita samoin syyllisiä, allergian antajia.                            

Miksei lehdet lauleskele eikä telkka todistele                                    

joka päivä jaarittele, virittele varoitusta?

Lisäaineet leipäsissä, säilytyksen salajuonet

väriaineet väijymässä, hiipimässä hormonitkin

geenienkin go-go-tanssi, pakkosyöttö poikasille

tuputtelu tyttärille, sukupolville sadoille.

Voisi olla vaikutusta, taltutusta tehokasta

iltapalan popsijoille, kourijoille ruokakaapin.

KAKSI KOTKAA KUIHTUVAISTA

Kotkapari korkealla, kalliollaan kukkulalla

vartijoina vaartoelee, tähystävät tienootansa

vaaniskellen vuorenjuurta, urakkaansa urakoitsee.

Risupesään roikottavat poikasille paistejansa

hiiret, myyrät, pupujussit, naapurien pienet pennut

kaikki maistuu mahtaville, korkehille kuninkaille.

Pojat syntyy, pojat lähtee, tyhjänäkin pesä käypi

parasta on parisuhde näitten ikiuskollisten

harmaantuvat, hapertuvat, väsähtävät vieri viereen.

Niinkin sattuu että toinen ensin ehtii etappiinsa

leskilintu yksin istuu, suree surut siipehensä

myyrämuhennos ei maita eikä hauvat himotuta

kuihtuu, suree, kuihtuu, kuolee, kuningaskin kaipuussansa.

                                      - - -

Lasse ynnä Liisa-Maija aviossaan ainoassa

lapsia ei heille suotu, vauvana on toisillensa

neljä vuosikymmentäkin vierii vallan vikkelästi

nahina on niukanlaista, viihtyvyys kai vetonaula

kimpassa he kaiken kärsii, huolehtivat toisistansa

leipänsäkin voitelevat kylkikylkeen keittiössä.

Aivan kuten kotkillakin toinen riutui ennen toista

Liisa-Maija maisen matkan päätti petipotilaana.

Lasse aivan lamaantuupi eikä enää työhön toivu                            

kumarassa kadut kulkee, jaloin jäykin köntystääpi

naapurit ne huolestuvat Lassen laihan lounahista

vievät hälle herkkujansa, viihdyttävät vierailuilla.

Kyllä tässä täysin pärjään, vuolee vanha valettansa.

Sitten pettää puistotiellä tajunta ja jalat alta

kuolinsyyksi keksitähän: nälkään nääntyi Lasse-parka.

SEURAPIIRIKAUNOTTARET

Meidän maassa mainiossa, Helsingissä herttaisessa

eräät kuulut kaunottaret ikääntyivät itseksensä

leskirouviks romahtivat, menehtyivät miehettömiks

yhdeksäskin vuosikymmen ylittyypi ystäviltä.

Tapailivat toisiansa, mennehiä muistelivat

joku kuuli, kuinka toinen varsin usein lauseen lausui:

”Se nyt sattui siihen aikaan, hiukan jälkeen synkän sodan

silloin tanssin tanssiaiset, kauniina kuin kedon kukka.”

Kuulijaakin kiinnostaapi kertomuksen jännä,juoni

tarkistaapi ajankohtaa: ”Oliko se nelkytluku?”

Naiset katsoi kummissansa tuota turhan tiedustajaa:

”Ålä hupsi, tarkoitamme ensimmäistä suurta sotaa.”

                                      - - -

Kesäpäivän koittaessa päättivät he tehdä retken

virkistykseen valmistuivat, sopivat sen sunnuntaiksi

laajan laaja hautuumaapa kohteena on kaunotarten

Hannan Martti siellä maatuu, maatunut jo monta vuotta.

Portilta he tuomisiksi poimii purkkihortensian

hento Hanna hiukan horjuu raskaan ruukun painon alla

kulkevat he käytäviä, vasemmalle, oikealle

vähän viistoon, polun poikki, oikaisevat haudan halki

kompastuvat kulmapaateen, huohottavat hautaristiin

hortensia hänkin huilaa kesken kiertomatkailua.

Muistelevat, mittailevat, tavailevat tekstit tarkoin.

”Muistan kyllä, Martti makaa mahtimännyn maisemassa

naapurina Nervanderi, vaimo, veli, vävy-parka.”

Jutaavat ja junkuttavat sinne tänne toivossansa

tumma pilvi taivahalla, tihkun tuoksu sieraimissa

Saaran sääret särkeväiset hidastavat hiippailua

soimaukset suuhun saapuu, Saara sortuu syyttelyihin:

”Etkö tiedä toheloinen paikkaa oman puolisosi?

Niinkö harvoin häntä hoivaat, unehutit uroksesi?”

Hanna huokaa hortensiaan häpeäänsä hämillänsä:

”Löysin haudan viime vuonna, kuka sen ois hävittänyt?

Muistan merkit merkittävät, mahdolliset muistuttajat

lähellä on pitkä patsas, kivienkeli niin kookas

katsoo kaihoin korkealle läpi lehtilehdyköitten.

Siellä jossain kivi kirkas, kultalinnut liitelevät.”

Saara salaa suivaantunut epäilee jo etsijätä

ehkä onkin vallan väärä koko kaunis kalmistokin.

                                      - - -

Alkaa sataa solkenansa, suihkuttelee kasvin, naiset

Hannan ehostukset elää, ripsivärit vilistävät

kyyneleetkin kyydittävät meikkimassan matkailua

vallattomat vesivirrat mekon märän kinttuun kietoo

piikkikorot porautuvat mustaan multaan, santaan syvään  

nilkat notkuu, naksahtelee, polvet paljon poksahtelee

vingahtelee hengenveto, körinä kurkusta karkaa.

Portille he ponnistavat, se on sentään sijoillansa

viittilöivät vuokra-auton, kuski melkein kauhistuupi

kahta mörrimenninkäistä, muinaisuuden muotimaijaa

seurapiirikaunotarta, suuren säädyn sulotarta.

Hiirenhännät hiuksinansa, moppi-huisku hurmaavampi    

vampyyreilta vaikuttavat, mustat viirut viiksinänsä.

Hanna huokaa huoneessansa, vuoteessansa vilu väijyy

Martti-kulta moikkaamatta, kukka kukkii kaapin päällä

eikä haudan heinikossa, kalmistossa kaukaisessa.

MUOTI MUUTTUU MAIJASENI

Mikä meille muodikasta, vartin päästä vanhahtavaa

mikä tänään terveellistä, vaarallista viikon päästä

mikä eilen etsittävää, huomenissa haitallista

historian heilurilla liike laaja, laantumaton.

Pohditaanpa punkeroa: vatsa vaappuu, reidet roikkuu

läntisessä lähiössä, aikalaisten aatoksissa

Maija-parka palleroinen kantaja on kaiken kammon.

Kuinka kestää kierimistä, vyörymistä vaatteisiinsa?

Illat pitkät Maija itkee kilollista kohtaloaan

ruokahalu runsaanlainen, sen kun kasvaa dieeteistä

vesi valuu vaimon suusta kaloreita kertaillessa.

                                      - - -

Oli ennen Euroopassa, maku toinen, tanakampi:

Ison talon emäntäinen vaurautta perheen viestii

eipä mikään nälkäkurki, näykkiväinen niuhottaja.

Kysytty ei lääkäriltä eikä edes sulhaselta

mitä tuumii tyttösestä mellevine mittoinensa.

Tämä trendi toiminnassa vieläkin on idän mailla

arabien asunnoilla, hienon herran haaremissa

Iso-Iita ihroinensa muodissa ja mainehessa

pehmoisessa vatsassansa napa näyttää näpsäkältä

rintojakin rehevästi, miehen kourat täysin täyttää.                                                                

                                      - - -                                          

Tänään kysyi Toivoltansa rinnallinen rouva-raukka                          

miellyttääkö miehen mieltä tämän tytön muodon muotti.

Toivo toivoi toivomuksen, virkahteli vetoomuksen:

”Rakastaisin rinnatonta, lattarintaa lähestyisin.”

Vaimo vaati tohtoria rinnattomaks raatelemaan

litteäksi litistämään, latistamaan latteaksi.

Toivo kiitti kaunihisti, sitten toisen täyteläisen

itsellensä irvisteli, vikitteli vierellensä.

AURINKOA ANNUKKAINEN

Aavikolla auringossa, paahtavassa paistehessa

kaikki pikku piipertäjät, matelijat matomaiset

kiireen vilkkaa vetäytyvät varjoisille kujillensa

siimeksehen sokkeloitten, katveeseen kotikolojen.

Ihmisetkin etelässä, tulikuuman taivaan alla

siestahetken sallinevat, säätelevät säteilyä.

Noudata ei normiloita, ehtoloita eteläisten.

Pohjan neito valkonaama, kalpeainen kalotilta.

aurinkoa Annukalle, päivänsäde Paavollekin.

Kesivät ja punoittavat, kuumekäyrää kohottelee

nokka kiiltää, poski polttaa, harjastukka haalistuupi

pisamatkin päälle pakkaa, rypyt ristiin rastiin reissaa

muuan melkein mmumiona, musta karsta kehollansa.

Tämäkään ei riitä heille, Vesivehmaan valkoisille

taitaa olla tajunnassa, joka Anssin asenteessa

etiketti eliitille, varakkaiden vallan viiri:

Ruskie neitsyt ruskettunut, Suomi-poika päivettynyt.

Kuuma grilli pihvipalan leukoihinsa loksauttaa

puristaa ja paahteleekin, suloiseksi syötäväksi

hampurlaisen hampaisihin, sämpylöitten sisukseksi.

Niinpä Annu arkkuun ahtaa koko valkovartalonsa                                  

kansi kiinni, korventukoon solarium-säteilyssä

paistukohon paistimöykyks, hirviöksi hiillostukoon.

Ennen oli rusketuskin raakarahvaan poltinmerkki                          

orja raatoi peltotöissä, päivä päähän porotteli.

Hienohelmat valkoisina pukeutuivat päivänvarjoon

hailakka jos iho heillä, kaksin verroin kaunihimpi.

ELÄMYS SE OLLA PITÄÄ

Elämä ei enää riitä, elämys se olla pitää.

Niin kuin sienet satehella putkahtavat polun pieleen

elämysten yritykset, konepajat kokemusten

teollinen yhteiskunta, teollisuus elämysten.

Kursseja ja koulutusta tupsahtelee joka tupaan

emme osaa nenää niistää ilman kunnon kurssitusta

kalliin kirjan opetusta, ohjausta opettajan.

Lastentarhan oppiäiti johtaa lapset luontotielle

viittaa heille valkovuokon, osoittelee oravaisen:

Kuulkaa lapset, käki kukkuu, tuo on virkku västäräkki.

Ikääntyypi ihmisjoukko, ipanoiden iskuryhmä

pienokaisten picnic-hetki, luontoretki lapsukaisten

elämyksiin opastetaan oikein aikamiehiäkin  

varman viran haltijoita, ponnekkaita päättäjiä.

”Paikoillanne valmiit, hep-hep, elämykset edessänne!

Koe tätä, katso tuonne, haju haista, maista marja

tunne tuuli, kuule kaiku, nauti luonnon hiljaisuutta.”

Kiivetään ja lasketellaan, hiivitään ja hölkytellään

kuten juoppo juomiltansa lisää vaatii väkevyyttä

elämykset eltaantuvat, haalistuvat hohtohetket..

Nuoret, terveet tahvot kerran, koskiveneen valloittivat                        

opas ohjas, sauvoi, neuvoi, varoitteli vieraitansa

oranssiset pussit painoi kaulassa ja olkapäillä                              

irrottivat ikehensä, valjaistansa vapautuivat.

Opasta he hoputtivat, vauhti tuntui vaimealta

kivi kasvoi keulan kaareen, pistäväinen pohjan alle

kaltoin päättyi koskenlasku, jäipä monta morsianta.

Elämys se olla pitää, kuolemus ol kohtalonsa.

KAUNOKUTRI KARJALASTA

Pakenevat pakolaiset alkaa olla tuttu tieto

äidit itkee lapsinensa, vaikertelee vanhuksetkin

yksi vajaa vaateparsi, kenkäpari jaloissansa

ohut huopa harteillansa, varallisuus ainoansa.

Näin myös kansa Karjalasta, kuohunnasta sodan suuren

lähti kohti lännen rauhaa, ripoteltiin rintamaille.

Kerallansa kaunotukka, kultakutri Karjalasta

impi uljas Uhtualta luopui laululaitumistaan

äiti, siskot, vaari vanha, matkasivat mierontietä

hiljallensa laahustellen lehmikarjan kantapäillä

tykkituli, pommitukset, säestivät saattuetta

vilu, nälkä, vierailivat kesken kesän kukoistusta.

Viikkojakin vaelsivat, ponnistivat päiväkaudet

saapuivat he kodikkaaseen, hämäläiseen kirkonkylään

huone heille huoliteltiin Hämeen herraskartanosta

hämäläiset harvakseltaan lauseitakin lausahteli

lehmillekin lepo suotiin, sitten iltaa istumahan.

Kansa katsoi kaunokaista, kultatukkaa Karjalasta

siniruutumekkosessaan Suomen neito norjimmillaan

hiljaa istui itseksensä ruskealla rahillansa

ruoho tuoksui, nurmen nunnut, valkoruusut pensahissa

valkoruusu rinnassansa lettejänsä levitteli.

Mitä lienee miettinytkään unelmissaan neito nuori?

Ei hän istu päivän päästä eikä vielä viikkosenkaan

kartanolla kummasteltiin, tiedusteli talon väki:

”Missä impi idän mailta, kussa kauno Karjalasta?”

Sairastupaan suoritettu, passitettu parantolaan

oli saanut samotessaan naarmun pienen nilkkahansa

veret myrkky myllerteli, äityi äkkikuolemaksi.

Hämäläisen kirkon luona, hiljaisella hautuumaalla

vaiteliaan paaden alla, ruohonjuuren juurakossa

lepää impi Uhtualta, kaunokutri Karjalasta

päivän ehti eleskellä evakkojen etapissa.

Kuka tietää tarkoitusta, inhan oksan oikeutta

pistettä sen pitkän matkan, jolloin pisti kuolonpiikki?