TAIDETTA JA TAPATURMIA    

minijännäreitä                

Ritva-Liisa Harjumaa

Pienkustantaja: Revontulet

Rovaniemi 2004

Painettu kuvausvalmiista materiaalista:

Gummerus Kirjapaino Oy

Saarijärvi 2004

ISBN 951-98988-9-1

Takakansi:    

   Ritva-Liisa Harjumaan neljästoista teos on romaani, joka koostuu viidestätoista minijännäristä ja jossa taiteilijan urasta haaveileva taidekauppias Urmas Kinnula ja hänen terhakka kätilötyttärensä Janina kiertelevät myyntimatkoillaan ympäri Suomea. Kummallakin on omat unelmansa ja pettymyksensä.

   Minne tahansa he saapuvatkin suurella myyntiautollaan, heti siellä alkaa ilmetä mystisiä tapaturmia ja outoja kuolemantapauksia. Vastoin tahtoaan he joutuvat niitten keskelle, jopa syytettyinä. Parhaansa mukaan isä ja tytär yrittävät selviytyä omista henkilökohtaisista pulmistaan ja samalla ratkoa hämäräperäisiä rikoksia.

ISBN 951-98988-9-1

Kansikuva: Hillevi Harjumaa

TAIDETTA JA TAPATURMIA

SISÄLLYS:                                  

I  LUURANKO KOMEROSSA    

1. Luuranko komerossa - 2. Taidekauppias pulassa - 3. Kurkisuolla kauhistellaan - 4. Kuka hän oikein on? - 5. Lisää luurankoja - 6. Aave ikkunassa - 7. Sanomatta jääneitä sanoja - 8. Taidekauppiaan paljastava luonnos - 9. Raskas taakka - 10. Ystävän auttava käsi

II  LIIAN PALJON MUUMIOTA    

1. Sydänsuruja - 2. Vieraisilla - 3. Vanha kirkko - 4. Urhea aputyttö - 5. Liikaa raajoja - 6. Kaarinan kova kohtalo - 7. Missä on loput uhrista? - 8. Vähäheikki vähättelee - 9. Salaperäiset sanat

III  TIETOKONEMURHA    

1. Ystävätärtä tapaamassa - 2. Tiedustelupalvelukin turhautuu - 3. Jutta saapuu vierailulle - 4. Uusi sukulainen ilmaantuu - 5. Vainaja löytyy - 6. Vainajaa elvytellään

IV  MYYMÄLÄNVAHTI    

1. Tulo ystävälliseen kaupunkiin - 2. Kauhun ilme kasvoilla - 3. Antiikkikauppias ahdistuu - 4. Sijaista tarvitaan - 5. Kauhistunut ilme Janinallakin - 6. Lohduton leski - 7. Myymälänvahti

V  KUKKALOISTOA              

1. Leppoisaa lekottelua - 2. Työtäkin on tehtävä - 3. Taidemaalari luomistyön kimpussa - 4. Sydämellinen sukulaisnainen - 5. Unessa tapahtuu - 6. Löytyihän sitä muutakin

VI  SIRKUSTA KERRAKSEEN    

1. Sirkus tuli kaupunkiin - 2. Aarreaitta - 3. Lapsenvahdit 4. Unohtumattomia sirkuselämyksiä - 5. Katsos tiikeri haukkaa - 6. Jälkihoitoa

VII  VANHAN MÖKIN MYSTEERIO    

1. Idyllinen järvimaisema - 2. Päärakennuksen tunnelmia  3. Haikea hämäryys - 4. Vanhan mökin tarina - 5. Surusta sekaisin - 6. Janina salapoliisina

VIII  KOIRANKUONOLAISIA    

1. Sairaskertomusta työstetään - 2. Pikkukaupungin rauhaa - 3. Tapaturman uhri - 4. Idylli särkyy - 5. Sirpaleita keräämässä - 6. Petollinen pensaikko - 7. Minne hän oli ollut menossa? - 8. Kuka se hyökkäsi? - 9. Rakkautta ensi silmäyksellä - 10. Petoja liikkeellä - 11. Yllytystä - 12. Janina huomaa jotakin - 13. Hahmo pensaikossa

IX  VINTILLÄ PIILESKELEE KUOLEMA    

1. Kohti pohjoista - 2. Kolme menninkäistä ja lumottu prinssi - 3. Kolme taidemaalaria - 4. Sota-ajan muistoja - 5. Remonttimiehiä - 6. Ukkospilviä - 7. Kuolemanloukku - 8. Vanhoja kaunoja

X  JOHAN NYT MYRKYN LYKKÄS    

1. Suloisia unelmia - 2. Rakkaita sukulaisia - 3. Jännitystä Rinnevehmaalla - 4. Tiedemiehen kammiossa - 5. Katkeria tunnepäästöjä - 6. Pettymystä ja kiihkeätä hörppäilyä - 7. Tuliliemi tappoaseena

XI  KATKERA KOSTO    

1. Vakava uhkaus - 2. Totta vai harhaa? - 3. Tutkinta käynnistyy - 4. Kostotar uhoaa - 5. Miesparka pistoksissa - 6. Pistettynä

XII  PIKKURUINEN VIHOLLINEN    

1. Kiihottavia kirjeitä - 2. Kammottava uni - 3. Odottamaton viesti - 4. Oireilua koneessa - 5. Iiliäinen - 6. Lässähtänyt luokkakokous

XIII ÄKKIPYSÄYS    

1. Liukas keli - 2. Tarkkaavainen nuori nainen - 3. Löytötavaraa - 4. Tuiki tärkeä puhelu - 5. Poliisitkin pällistelevät

XIV PILKILLÄKIN PELOTTAA    

1 Tulevaisuutta kaavaillaan - 2. Pohjan halla puhuu järvet kantaviksi - 3. Kylmää kökötystä - 4. Jääpatsaita - 5. Kiinnijäätynyt - 6. Tapaturma vai jotakin muuta? - 7. Häikäilemätöntä hämäystä

XV TULIPALOPAKKANEN    

1. Taideaarteita tarjolla - 2. Pehmoleluja ja pienokaisia - 3. Ääni menneisyydestä - 4. Tulenpalavia tunteita - 5. Tulesta tuleekin totta - 6. Tuhopoltosta epäiltynä - 7. Lisää tulivoimaa

          I  LUURANKO KOMEROSSA      

1. Luuranko komerossa  

   Siivooja Saara Konttinen huiski vihaisena rätillään ja heitteli tavaroita ja tuoleja sinne tänne.

 - Tämän sotkuisemmiksi eivät asiat enää voi mennä, hän puhisi ja korjasi punapilkullista huiviaan parempaan asentoon hikisellä ja uurteisella otsallaan. - Miksi se Sepe ei usko minua? Puolet rojuista pellolle ja elämä kirkastuu.

   Sepe Kasvisto oli Kurkisuon ala-asteen rehtori, huippupihi ja kaukonäköinen mies. Kaikella oli käyttöä, kunhan odotteli muutaman vuoden. Vaimollakin oli kolme talvitakkia vaatehuoneessaan. Aina neljän  vuoden väliajoin hän vaihtoi takkia, ja kyläläiset ihastelivat:

 - Onko sinulla taas uusi talvitakki? Niin muodikas.

 - Muotiinhan tavarat taas tulee, kun jaksaa odotella. Luolamiehen taljakin varmaan, tuhahteli Saara ja niisti terävää, alati tukkoista nenäänsä kattoon asti leijailevan pölypilven keskellä. – Että täälläkö muka haisee. Nuo karvaiset möllikät ne täällä lemuaa.

   Nainen tiiraili kiukkuisesti pariakymmentä täytettyä otusta seinän vierellä. Oravia, jäniksiä, kettu, näätä, kaksi keikahtamaisillaan olevaa metsoa ja kolme sellaista irvistelijää, joita ei eläintieteen professorikaan olisi tunnistanut maapallolla eläviksi olennoiksi.

   Sitten hän jatkoi motkotustaan:

 - Käyttökelvotonta roinaa. Nuokin risat pulpetit, selkänojattomat tuolit, virttyneet kretonkiverhot, harvahampaiset sälekaihtimet, nurkistaan käpristyneet pahvitaulut sekä loputon määrä lehtien vuosikertoja ynnä kantensa ja ajankohtaisuutensa menettäneitä koulukirjoja.

   Saaralla oli tapana puhua ääneen, sillä hänen yksinäisyytensä oli alkanut jo papin aamenesta. Viimeinen selvästi lausuttu sana rakkaan aviomiehen puolelta oli ollutkin se perinteellinen ”Tahdon” Taisi sekin olla väärä todistus..

   Tahtomista on vain niin monen sorttista. Kotona vaimonsa luona hän ei ainakaan ollut tahtonut viihtyä. Koko kolmikymmenvuotisen avioliittomöyrästyksensä aikana mies oli karkaillut harva se kuukausi ja palasi joskus vasta puolen vuoden seikkailuiden jälkeen. Mörinästä ja sammalluksesta päätellen hän oli välillä käynyt kiertelemässä Etelä-Amerikan kapakoita. Tai sitten ei. Ehkä vain naapurikaupungissa tai korkeintaan Helsingissä.

   Lapsia heille ei ollut siunaantunut. Ehkä hyväkin, kun isän malli oli noin huurteisen epämääräinen ja liukeneva. Saara asusteli omassa viihtyisässä talossaan ja teki kaikenlaista sivubisnestä. Siivosi etupäässä.

tähän asti korj. xxxxxxxxx

   Koulurakennus oli kaksikerroksinen puutalo. Vanha ja ränsistynyt, mutta kunnan isien mielestä niin perinnerikas ja kiehtova rakennelma, että se oli omiaan edistämään luovaa mielikuvitusta lapsissa. Ei ollut varaa uuteen, koska yläaste ja päiväkoti nielivät kaiken liikenevän. Talo muistutti lähinnä huonosti kyhättyä pakkilaatikkoa. Sitä oli korjailtu ja muunneltu vuosikymmenien aikana. Lisätty kopperoita tarpeen mukaan.

   Käytävien, jopa luokkienkin lattia, saattoi kesken kaiken muodostaa kymmenen sentin askelman. Villisti juoksevat lapsukaiset ja hitaasti mönkivä Tuire Niskanperän äiti tupsahtivat vähän päästä nenälleen keltaiseksi maalatulle lautapermannolle.

   Luonnontieteen luokka sijaitsi toisessa kerroksessa ja sen vieressä oli vinon katon alla pitkä komero. Sinne oli lastattu koko koulun historia. Ainakin sata vuotta. Se olisi ollut oikea aarre jollekulle historian tutkijalle, mutta siivoojalle se oli painajainen.  

 - Kun edes joskus mahtuisi tuonne perälle asti. Tämä on totisesti viimeinen kerta, kun putsaan tätä loukkoa, mutta Sepe, se vihoviimeinen hypersiisti rehtori, vaatii joulu- ja kevät- ja ties mitä siivouksia. Käy sitten ovelta kurkkimassa ja nuuskimassa, onko työ tehty.

 - Miten täällä on yhä näin sekaista? mies motkottaa. - Ihan kuin et olisi nokkaasi tänne pistänyt. Aina vaan se sama löyhkä.

   Tulinen ja oikeudenmukaisuutta janoava Saara raivostui ja aloitti kaakatuksensa, jolla hän oli muitakin miehiä maisemasta karkottanut. Rauhaa rakastava esimies vetäytyi anteeksi pyydellen omaan huoneeseensa.

 - Nyt änkeän tuonne perälle asti, vaikka henki menisi, menosi Saara ja siirteli ja heitteli rojua tieltään.

   Juuri kun hän oli kumartunut tutkimaan lattialla lojuvaa, kohtalaisen hyvin säilynyttä karttakirjaa, kuului kolinaa ja rahinaa ja jokin kalsea ja monihaarainen rakennelma kaatua romahti hänen päälleen. Luiset sormet ja käsivarret kiertyivät kauhistuneen vaimoihmisen ympärille. Siitä oli muuten pitkä aika, kun aviosiippa oli häntä vyötäisistä tarttunut.

   Nainen kiljahti ja yritti ryömiä alta pois. Sitten hän kääntyi katsomaan, kuka hänen kimppuunsa oli hyökännyt. Perin ahtaassa ja huonosti valaistussa varastossa se ei vain millään tahtonut onnistua.

   Kuului vielä natinaa ja hienoista kalahtelua, kun loputkin hyökkääjästä valui lattialle. Tämä yleensä varsin lujahermoinen Saara-rouva syöksyi ovelle, väänsi toisenkin himmeän lampun palamaan ja tuijotti maassa makaavaa.

   Pitkä teline oli nurin ja sen jalusta törrötti pystyssä estäen lähemmän tarkastelun. Saara hiipi lähemmäksi, koska kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Lattialla makasi epämääräinen kasa jotakin. Ihan kuin palikoita ja pitkiä vaaleita rimanpalasia. Ihan kuin luita.

 - Luita! kirkaisi Saara ja ryntäsi taas ovelle. - Apua, tulkaa katsomaan.

   Hän kuitenkin muisti, että näin myöhään illalla talossa ei kukaan voinut olla avuksi. Tosin alakerrassa, rakennuksen toisessa päässä  asui Tuire Niskanperä vanhan Noora-äitinsä kanssa. Opettaja oli aina menossa ja äiti puolikuuro. Nukkui tietysti.

   Siivooja kuunteli vielä tovin. Muuten hiljaista, paitsi että vinkeä tuuli vain ulisi vetoisissa nurkissa.

 - On tässä kummemmastakin selvitty, mutisi Saara tekohampaittensa välistä, otti käteensä karttakepin ja hiipi jälleen ovelle.

   Hämärässä komerossa nainen tutki odottamatonta vierastaan.

 - Tämähän on luuranko, mutta mistä se...? Ai jaa, tietysti opetustarkoitukseen. Enpä ole ennen huomannut sen kaman keskeltä. Meniköhän se rikki? Sepe taas pauhaa.

   Varovaisesti Saara nosti luurangon pystyasentoon telineen varaan ja raahasi koko komeuden luokan puolelle. Nyki ja järjesteli luita parhaan taitonsa mukaan. Anatomiaan hän oli päässyt tutustumaan vain käsitellessään kanaa, sorsaa tai valmistellessaan pupuparkaa paistikuntoon.

 - Pää on vinossa ja hampaat risaiset, mutta ehkä se on ollut sellainen jo alunperinkin. Kas noin, hienoa. Onkohan se mies vai nainen? Aika kookas naiseksi.

   Saara mietti hetken, että veisikö hän tämän parannellun painoksen  takaisin komeroon. Sitten hän tuli toisiin ajatuksiin. Jääköön siihen. Ehkä Sepe ja muut vihdoinkin uskovat, että varastoa täytyy jo toden totta raivata.

   Alaovelta kuului kolistelua. Tuire tulossa. Siivooja odotti, että opettajan asunnonkin ovi kävi, ja sen jälkeen hän hipsi alakertaan ja pihalle, hyppäsi polkupyöränsä selkään ja ajoi kotiinsa.

2. Taidekauppias pulassa

 - Vastaa jo Janina, missä hemmetissä sinä oikein luuhaat?

   Urmas oli yrittänyt tavoittaa tytärtään jo usean päivän ajan. Oli tärkeätä asiaa. Janinan on pakko auttaa häntä, muuten koko liiketoiminta tyrehtyy tähän. Miten hän ajokortiton mies pystyy hoitamaan taidekauppojaan joka puolella Suomea?

 - Vastaa jo...Ha...haloo. No lopultakin. Mikset ole ikinä kotona?

 - Hei isä, olen ollut töissä monta vuoroa. Minun on käytävä töissä, kun sitä kerran on.

 - Älä muutu nokkavaksi. Työtä minäkin tekisin, mutta kun se...

 - Omapa on syysi. Niin makaa kuin petaa.

 - Olen ollut kuivilla jo kolme vuotta. Minulla on sinulle tärkeätä asiaa, voisimmeko tavata? Tarjoaisin lounaan.

 - Kas vaan, entä jos en ole kiinnostunut asioistasi ja lounaastasi? Lupaat mehevän pihvin, mutta tilaatkin halvinta lajia, jotakin särkikeittoa.

 - Silakkakeittoa se oli ja maukasta, mutta miksi muistella entisiä? Äitisikin on sellainen vanhan kaivelija, siksi juuri se ero tulikin.

 - Oli siinä äitiparalla kaivelemista. Pelkkiä sykkiä muistoja. Viinaa ja rahapulaa. Sitten vain lähdet ja hylkäät pienen tyttäresi, joka tarvitsee isää. Heippa.

 - Älä sulje, Janina, en minä omasta aloitteestani olisi lähtenyt. Äitisi se heitti minut ulos, oikein poliisin avustuksella. Pitelin ovenpielistä kiinni ja rukoilin armoa, mutta se juntti kiskoi minut porraskäytävää. Siitä se alamäki alkoi.

 - Älä puolustele. Alamäki oli alkanut jo vuosia sitten. Äiti ei vain enää jaksanut. Meillä menikin hyvin äiskän kanssa.

 - Pahinta maailmassa on katkerat silmät, yritti Urmas epätoivoisesti lepytellä tytärtään.

 - Minullako katkerat silmät? Kukahan senkin on aiheuttanut, vaikka et sinä mun silmiäni ole pitkään aikaan joutanut tutkimaan. Enkä välitä tippaakaan. Viinantippaukkeli.

 - Anteeksi kauheasti se entinen. Usko nyt, että olen muuttunut. En ole maistanut pisaraakaan, mutta kun se ajokorttikin meni niissä rähinöissä. Voisimmeko tavata huomenna Kahdessa Kissassa? Rakas ainoa tyttäreni...Janina?

   Urmas Kinnula ja Janina istuivat lounaalla ja pohtivat tärkeätä  ehdotusta. Isällä oli valtavan suuri auto, jolla hän kuljetti maalauksia ja muitakin taide-esineitä ympäri maata. Se oli samalla oikeastaan asuntovaunu, koska siinä pystyi myös yöpymään.

   Taidekauppias oli aikaisemmin elättänyt itseään tällä myyntimiehen työllä ihan mukavasti, mutta se viina. Yksinäiset illat pitkillä matkoilla. Tohelointia ja kortti otettiin pois. Siinä vaiheessa viinamäen mies viimein hakeutui hoitoon, mutta ei silti luopunut autostaan.

   Viime vuosina Urmaksella oli aina ollut kuskina joku nuori mies. Muuten sujui hyvin, mutta tulot kutistuivat olemattomiin. Kaverit vaativat suurta palkkaa ja kiristivät lisäksi itselleen  mukavampia majoituspaikkoja kuin ahdas auto.

 - Maksan tietysti sinullekin palkkaa, mutta uskoisin, että näin perheyrityksenä homma tuottaisi paremmin. Kokeillaan edes. Luulisi sinua tämä ala kiinnostavan, koska jo lapsena olit niin taitava piirtäjä. Vieläkö harrastat maalaamista?

 - Sinä se jaksat tuputtaa minulle niitä taidehömpötyksiäsi. Ei niitä taitojaan voi eikä saa sukupolvelta toiselle siirtää. En minä ainakaan aio pakottaa omia lapsistani kätilöiksi tai terveydenhoitajiksi.

 - En minä pakota, huokasi Urmas jo aivan voipuneena. - Ei sitten. Se oli vain ehdotus. Edes pari kuukautta, siis ainakin kesään asti. Eihän sinulla kai tällä hetkellä ole mitään vakituista työtäkään. Äitisi kertoi.

 - Oletko puhunut äidin kanssa? Kas kummaa. Eikö se lyönyt luuria korvaasi?

 - Kyllä me sinusta voimme puhua, koska molemmat...

 - Rakastatte minua ja lääp lääp. Olisitte pysyneet yhdessä, senkin  riitapukarit.

 - Ohoh, ihan rinnasta ottaa. En minä jaksa. Olkoon.

   Janina vilkaisi isäänsä syrjäsilmällä. Vanhentunut, liikaa makkaroita mahan päällä. Ei enää olutmakkaroita, mutta jollakin sitä täytyy itseään helliä ja lohduttaa. Nytkin tilasi suuren makean jälkiruuan. Popsi voileipääkin paksuja viipaleita kuin olisi kärsinyt kuukausia nälkää. Oikein haarukalla kaapi kastiketta lautaselta. Sitten leivänpalasella kuten Pariisissa.

   Tytön tuli sääli isäänsä. Tukkakin noin harmaa ja hahtuvainen. Silmät suuret ja ruskeat ja lempeät kuin koiralla.

 - Voimmehan me yrittää. Toisaalta kivakin päästä Suomea kiertelemään. Lopetan sitten heti, kun olen saanut kyllikseni.

   Janina heltyi vielä entisestäänkin, kun näki miten iloiseksi isä tuli. Silmissä vilkkui kosteata. Suki lyhyttä leukapartaansa mielihyvästä tutisevin sormin.

3. Kurkisuolla kauhistellaan

   Kurkisuon ala-asteella oli rehtorin lisäksi vain kolme opettajaa.  Tuire Niskanperän luokka oli juuri sen luurankokomeron vieressä. Hän tutki parasta aikaa papereitaan pikkuisessa opettajainhuoneessa, kun käytävästä alkoi kuulua kauheata mökää ja kiljumista:

 - Opettaja! Tuire, tuu meiän luokkaan heti!

   Tuire seurasi oppilaitaan yläkertaan hyppelemällä sirosti ylös natisevia portaita Kaikkialla tuoksui vanhan rakennuksen vanha puu ja vanhat muistot. Ja ehkä jokin muukin.

 - Mitä nyt? Onko se taas hiiri?  

 - Katso itse. Se on...

 - Luuranko, huokaisi Tuire. - Ei siitä kannata tuollaista melua pitää. Sellaisia oli ennen luonnontieteen luokissa, mutta...

 - Mistä se on tullut? Oletko ostanut sen?

   Vaikka Tuire oli ollut opettajana jo lähes viisi vuotta, hän ei ollut koskaan viitsinyt tonkia komeroa sen tarkemmin. Oven suusta vain sieppasi jonkin pahvitaulun tai kartan. Varastoon ennemminkin heiteltiin tavaroita kuin otettiin.

   Muitakin pedagogeja astui melun houkuttelemana näyttämölle. Riitta-Maija Puro ja Kuisma Kallio ynnä heidän uteliaat oppilaansa tungeksivat huoneeseen.

 - Kas vaan, hämmästeli Kuisma. - Mistä tuo hirvitys on ilmestynyt?

 - Onko meillä tuollainenkin visersi Riitta-Maija. - Käytä sitä opetukseen, Tuire. Se on vaan niin sottaisen näköinen.

 - Mikä on sottaista, kuului rehtorin ääni. - Meillä pitää olla paikat kunnossa, sillä koskaan ei tiedä vaikka tarkastaja...

   Tarkastaja harvoin eksyi heidän syrjäkyläänsä, mutta Sepe eli toivossa, että saisi esitellä perinnekouluaan ja tehokasta opetusta. Luuranko ei semminkään hetkauttanut kokenutta koulunjohtajaa.

 - Jaa tuo on vielä tallella. Tietenkin täällä on luuranko. koulummehan täyttää pian sata vuotta. Voisimmekin järjestää näyttelyn entisistä opetustavoista ja esineistä. Hienoa. Pidetään se vaikka keväämmällä. Koko kylä paikalle. Nimihenkilöitä oikein kaupungista asti. Harvalla oppilaitoksella on esiteltävänä näin paljon arvokasta esineistöä. Minä olen aivan...Kuka sen on onkinut esille?

   Läsnäolijat katselivat toisiaan. Kaikkein epäluuloisimmin koulun pisintä hujoppia, kolttosiin taipuvaista Hessua.

 - Sinäkö Hessu? kysyi rehtori. - Tällä kerralla teit upean siirron. Oivalluksen.

 - Minä sen otin esille, tokaisi Saara Konttinen, joka ei millään olisi suonut, että kunnia annettaisiin mokomalle Hessulle, jonka jäljiltä sai siivota enemmän kuin muitten yhteensä. - Sehän aivan litistyy ja runnoutuu siellä ahtaassa komerossa.

 - Kiitos, Saara, myhäili Sepe. - Tutkitaan jonakin päivänä yhdessä, mitä kalleuksia sieltä aarrekammiosta löytyykään. Kansatieteellistä arvotavaraa.

   Kukaan ei vastannut. Joka oli kerrankin tirkistellyt ovelta tuohon tunkkaiseen aarrekammioon, toivoi sydämensä pohjasta, ettei häntä kelpuutettaisi näihin arkeologisiin kaivauksiin.

 - Mitä mönjää siinä on? Onko tuolla varastossa jotakin tervaa tai öljyä?

   Opettajat siirtyivät lähemmäksi. Likinäköinen Noora painoi nenänsä melkein luurankoon kiinni ja kosketteli koppuraisilla kynsillään luurangon pintaa. Ylhäältä alas.

 - Se on hieman pöpi, kuiskasi Hessu kavereilleen. - Tekee perusteellista lääkärintarkastusta.

 - Hiljaa, komensi Tuire ja lisäsi lempeämmällä äänellä:

 - Äiti, miksi sinä tänne tulit? Mene vielä vuoteeseen, Laitan sinulle kahvitunnilla puuroa.

 - Siinä on todella jotakin puuroa, ruskeata, onko se maksaa?

 - Älä höpsi, Riitta-Maija, torui Saara. - Minä puhdistan sen tuossa tuokiossa.. Haen vain rätin ja pesuainetta.

 - Odota sentään, keskeytti Tuiren äiti.. - Minusta tuo tyyppi vaikuttaa jotenkin tutulta. Sillähän on, mikäli oikein näen...

 - Tutulta? nauroivat oppilaat. - Jo vain.

 - Vanha haamu löysi sydänystävänsä. On käynyt jo etukäteen jossakin haudassa visiitillä.

   Tämän he kuiskasivat vain toistensa korviin. Sitten naurua ja hohotusta ja kikatusta.

 - Hiljaa, menkää heti luokkiinne, määräsi rehtori. - Missä se Saara viipyy?...Ahaa, pyyhi tuosta ja käytä jotakin sitruunantuoksuista, kun se löyhkää niin…

 - Hyvät huomenet vaan kaikille, huuteli Urmas Kinnula reippaasti ovelta. - Me tulimme taas, vaikka onhan siitä jo kokonainen vuosi. Saammeko jälleen asettua tänne ystävälliseen ja perinnerikkaaseen kouluunne taloksi? Niin taiteelliseen.

 - Jaaha, tervetuloa Urmas, mutisi Sepe hieman hajamielisenä. - Totta kai. Tiedät paikat entuudestaan, joten sijoita vain taulujasi kaikessa rauhassa joka puolelle. Kyläläiset ovatkin jo odotelleet vierailuasi. Meillä on tässä...

 - Joo, tässä on tyttäreni, Janina. Hän on varsinaiselta ammatiltaan kätilö, mutta on tällä kertaa isäpapan apurina. Piirtää itsekin hyvin, koska...

 - Päivää, huomenta, hei.

   Ja niin edelleen. Janina hymyili ja puserteli käsiä, moikkasi myös Hessua ja kumppaneita, jotka taas vaartoilivat ovella.

 - Kukas hän sitten on? kysyi neitonen leikkisästi osoittaen luurankoa.

 - Löysimme hm...ei kun otimme sen esille varastosta. Täytyy vain hiukan putsata sitä ensin.

 - Mitä tuo tahma on? Sitähän on tuossa ja vielä tuossakin, ihmetteli Janina. - Antakaas kun katson. Huh, sehän haisee.  

-  Eikä haise, puolustautui Saara nenäänsä turisuttaen. - Ei haise kun pyyhin sitä tällä puhdistusaineella.

 - Seis, mitä tämä on? keskeytti Janina ja kosketti luurankoa, vei varoen ja inhoten sormensa nenänsä alle, mietti ja totesi sitten säikähtäneenä:

 - Tämähän saattaa olla ihmislihaa. Tämähän on oikea. Voi kauhistus. Katsokaa nyt, siinähän on hiuksiakin. Tuo nöhtä voi olla jotakin vaatetta.

   Poliisi ja lääkäri hälytettiin kiireesti paikalle.

 - Kukaan ei saa koskea mihinkään. Lukitaan ovi, komensi rehtori, joka rentoutuakseen katseli joskus jännitysfilmejä.

   Helpommin sanottu kuin tehty, sillä tuossa koulussa ei juuri ollut avaimia ja jos oli, ne eivät sopineet lukkoihin, ja jos ne sopivat, ne eivät kääntyneet tai turvonnut ovi ei mennyt kiinni eikä auki. Ainoa lukollinen paikka oli pienoinen opettajainhuone ja sen viereen väsätty, vieläkin pienempi rehtorin kanslia, jossa säilytettiin tietokonetta, sanakirjoja, kahvikassaa ja opettaja Puron varalaseja.

4. Kuka hän oikein on?

   Koulunpidosta ei tullut mitään sinä päivänä. Konstaapeli Teemu Herakorpi tutki ja kuulusteli. Lääkäri syynäsi luurankoa ja nuori poliisi mönki komerossa, joka tyhjennettiin perusteellisesti. Saara aivan säteili ja olisi mieluusti avustanut puuhassa, mutta sitä ei sallittu.

 - Tämä on mahdollisesti rikospaikka, siis olkaa hyvä ja pysykää luokan ulkopuolella. Kuulustelen teitä sitten yksityisesti ja sopivassa tilaisuudessa. Kukaan ei saa poistua koululta.

 - On jo poistunut toitotti Tuire. - Mikkolan lapset lähtivät,  kun  niillä on mahatauti.

   Nuo lapset muodostivat melkein kolmasosan koulun oppilasvahvuudesta. Itkivät ja pyristelivät vastaan, kun topakka Mikkolan emäntä hätisteli kersojaan kotiin.

 - Tänne ette jää. Saitte ripulin tuosta vainajasta. Kuinka törkeätä. Sellainen siivo. Lakkauttakaa koko koulu. Avustuksia ei enää heru, sanoo miehenikin.

 - Kysytään niiltä, mitä kukin puuhasteli viime yönä, neuvoi touhukas nuori poliisi vanhempaa konstaapelia.

 - Ei tämä mikään viimeöinen juttu ole, murahti kokenut rikostutkija. - Nyt täytyisi saada selville, koska se varsinainen luuranko on tuotu tähän luonnontieteen luokan varastoon.

   Kukaan ei varmasti tiennyt, mutta joku muisti, että 1900-luvun alussa koululla oli toiminut opettajana joku omalaatuinen tiedemies. Hän oli hankkinut runsaasti opetusmateriaalia oppilaille.

 - Vuosisadan alussa? pahoitteli Herakorpi. - Jo on ikivanha juttu. Onko teillä mitään luetteloa hankituista tavaroista?

   Tottahan toki oli, mutta se kattoi vain kolmisenkymmentä vuotta. Luurangosta ei tietenkään ollut mitään mainintaa.

 - Tämä ihmisliha ei voi ollenkaan olla niin vanhaa, ehkä vain muutaman vuoden takaista, oikaisi tohtori Vanhamaa. - Vainaja on lähetettävä kaupunkiin lähempiin tutkimuksiin.

   Urmas ja Janina olivat levitelleet tauluja ympäri koulua. Kylälle vietiin mainoksia taidenäyttelystä. Nämä ensi hetket, kun taideauto ajoi uudelle paikkakunnalle, olivat Kinnulan mielestä oikeata juhlaa. Hän tunsi itsensä tärkeäksi esitelleessään töitä ja vastatessaan mahdollisten ostajien kysymyksiin.

   Kauppias oli todella perehtynyt tuotteisiinsa. Hän maalasi itsekin ja oli aikoinaan pyrkinyt johonkin taidekouluun. Harrastukseksi se oli jäänyt, mutta toivorikkaana hän sijoitti aina taulujen joukkoon omiakin luomuksiaan.

 - Jaa, kukahan se nämä on maalannut? Viehättävä järvimaisema. Niin välkehtivä vesi ja tumma, syvä metsä. Onpa elävää siveltimen käsittelyä. Toista kuin tämä paikalleen kuivahtanut vesiväritöherrys

 - Jaa että sinäkö tämän järven olet sutinut? Enpä nyt tiedä. On riskaabelia ottaa harrastelijoitten töitä. Entäs kenen on tämä töhryinen?

   Urmas mainitsee alakuloisena jonkin nimen.  

 - Joo tiedän, naapurikylän hammaslääkärilläkin on hänen töitään. Kun tarkemmin katson, niin siinä on sitä jotakin. Ehkä jokin modernimpi tapa ilmaista itseään akvarellissa. Minäpä harkitsen.

   Joka kerta Urmas päätti, ettei enää aseta töitään näytille. Kylmää vettä niskaan ja pitkään vihoitteleva arpi sydämessä. Silti hän ei voinut sille mitään, että maalaaminen jatkui. Myyntireissut toivat eteen yhä uusia  maisemia ja jännittäviä ihmistyyppejä. Vain nero tunnistaa neron. Näin hän lohdutteli itseään.

   Janina auttoi poliisia ja lääkäriä tutkimaan komerossa säilytettyjä tavaroita. Muuta arveluttavaa ei löytynyt, paitsi sitä samaa massaa sekä jokin vaateriekale varaston perältä.. Jotakin puuvillaista se oli ollut. Miehen vai naisen?

   Kylältä taikka lähitienoolta ei ollut kadonnut ketään, ainakaan viiteen vuoteen. Tilapäisistä kulkumiehistä ei oltu varmoja, mutta ei heitäkään näin syrjässä usein näkynyt. Oli sentään käynyt harvalukuinen sirkusseurue neljä vuotta sitten. Herakorpi teki tiedustelujaan, mutta ei heidänkään joukosta ollut ketään kadoksissa. Ihmistä nimittäin, mutta koiria kyllä ja yksi kuristajakäärme.

 - Jollei ole vainajaa, ei voi olla murhaakaan, mutta meillä on kyllä tuhti luuranko, vaan ei sen omistajaa, päivitteli Herakorpi.

 - Jos se on jostakin haudasta? ehdotti Janina.

 - Hyvä ajatus, mutta kuinka voisimme myllertää auki satoja hautoja? Sehän on voitu kuljettaa tänne kymmenien kilometrien päästä. Ja miksi juuri tälle koululle ja varastoon?

 - Silloin sitä ei olisi löydetty pitkiin aikoihin. Jos rehtori ja siivoja eivät olisi olleet niin tunnollisia, se ei olisi putkahtanut esille vieläkään.

5. Lisää luurankoja

   Nyyssösten talossa oli äskettäin vaihtunut sukupolvi. Nuori pari halusi taloon ja sen imagoon tuntuvia muutoksia. Lisää arvostusta kylällä. Nuori Hanna-Leena tutki innokkaana vanhaa, käyttämätöntä tallia. Halusi väen väkisin löytää jotakin huomiota herättävää ja arvokasta siihen rehtorin kaavailemaan perinnejuhlaan.

   Avara ulkorakennus oli kuin museo, jossa oli edustettuja niin rukkeja, leipälapioita ja sohvia kuin myös valtavia, rautaheloitettuja kirstuja sekä loputon määrä laatikoita täynnä muuta pois heitettyä kamaa. Vanha Nyyssönen jo toppuutteli nuorta emäntää.

 - Mitä se Hanna-Leena alvariinsa siellä tallissa mönkii ja kuopsuttaa? Ei siellä mitään aarrearkkuja ole. Uskoisit jo.

   Kesken touhukkaitten puuhiensa Hanna-Leena syöksyi kirkuen pihalle.

 - Apua, siellä on taas luuranko.

   Teemu Herakorven apulaiset raahasivat totisina ulos suuren puisen arkun ja näyttivät konstaapelille sen karseata sisältöä. Talonväellä ei ollut harmainta aavistustakaan siitä, miten vainaja oli morsiuskirstuun joutunut.

 - Ettekö ole todellakaan nähneet luurankoa aikaisemmin?

 - Ei se mikään ihme ole, puolustautui nuori isäntä. – Ei meillä ole enää hevosia, joten mitä sinne on kenelläkään asiaa. Nyt vasta, kun vaimoni metsästää niitä perinnetavaroita, tuo kammottava löytö tehtiin.

 - Muistelkaa nyt kuitenkin, onko vierasta porukkaa havaittu tontillanne viime vuosina.

   Luuranko oli hennompi ja pienikokoisempi kuin koululta löydetty. Vaikkakin se Herakorven mielestä vaikutti liian siistiltä ja virheettömältä ollakseen oikea, hän varmuuden vuoksi lähetti sen kaupunkiin lisätutkimuksiin. Ehkä niistä paljastuisi jotakin vihjettä sen käsittelijästä.

   Uudet kuulustelut eivät johtaneet mihinkään. Ketään ei tiettävästi puuttunut  paikkakunnalta, joten todennäköisesti luurangot oli tuotu sinne muualta. Tarkasti käytiin läpi kadonneitten luetteloa oikein valtakunnan tasolla. Ruotsistakin jo tiedusteltiin. Huolella tutkittiin myös DNA:ta.

   Teemu raapi ahdistuneena kaljuaan, kun tutkimustulokset valmistuivat. Kuten hän oli uumoillutkin, Nyyssösten pihalta löydetty tyyppi oli ihan tavallinen luokissa käytetty luuranko.

 - Tämä on jotakin karkeata pilaa tuumi Sepe-rehtori. - Miksi joku varastaisi meidän luurankomme ja toisi tilalle oikean? Ja mistä hiivatista se on peräisin?

 - Taitaa jäädä selvittämättömäksi rikokseksi, arveli Urmaskin. -  Meidän täytyy tästä Janinan kanssa pian jatkaa matkaa. Ei kai lähdöllemme ole estettä?

 - Passaa minun puolestani, konstaapeli myönteli. - Otan yhteyttä jos tarvetta ilmenee.

6. Aave ikkunassa    

   Suunnitellun lähdön edellisenä iltana Janina päätti käväistä vielä koululla. Häneltä oli unohtunut villatakki. Tuiren luokse. Samalla hän vielä hyvästelisi opettajan ja tämän kummallisen äitimuorin.

   Noora oli jatkuvasti tolkuttanut poliisille ja muillekin, että vainajassa oli jotakin tuttua.

 - No mitä tuttua? Voisitteko tarkemmin kuvailla?

 - No kun koskettelin häntä, huomasin jotakin outoa. Se on aivan kieleni kärjellä, mutta...

 - Älkää välittäkö äidin höpinöistä. Hänellä on aina ollut vilkas mielikuvitus ja koska hän on koko ikänsä asunut tällä kylällä, hän on saattanut jossakin vaiheessa kouluaikanaan nähdä sen luurangon luokassa.

 - Niin tietysti, sen vanhan, mutta Noora-rouva tarkoittikin tätä uutta ja oikeata, vastusteli Teemu Herakorpi. - Yritä saada äitisi palauttamaan mieleensä, mistä on kysymys.

   Janina käveli koululle räntäisessä vastatuulessa. Oli jo ilta ja varsin hämärää, mutta hän ei voinut jättää neuletakin noutamista huomiseen. Oli taas tiedossa kovin varhainen lähtö. Isä kun halusi välttämättä päästä tien päälle, koska oli pitkä matka seuraavaan kohteeseen. He majoittuivat yleensä johonkin taajamaan ja tekivät sieltä käsin päivittäin pienempiä myyntimatkoja ympäristöön.

   Tuire tuli vastaan maantiellä. Hän olisi kääntynyt takaisin Janinan seuraksi, mutta tämä ei halunnut.

 - Älä turhia vaivaudu, jos olet menossa jumppaamaan. Noudan vain sen takin, ja jos äitisi on hereillä hyvästelen hänet saman tien. Onhan ne ovet auki?

 - Ilman muuta, mutta en ole kylläkään huomannut takkiasi missään. Tutki vain vapaasti koko rakennus.

   Janina jatkoi matkaa. Olisi sittenkin pitänyt ottaa isä mukaan. Jostakin syystä pelotti. Koulu oli täysin pimeänä. Himmeä ulkovalo vain paloi. Harmi, jos hän herättää Nooran.

   Hiiren hiljaa tyttö sipsutteli sisälle. Kurkisti Tuiren huoneisiin. Ei villatakkia, ei myöskään äitiä. Vuode oli tyhjä. Ettei vain ole lähtenyt ulos seikkailemaan. Janina kiersi koko alakerran, paitsi tietysti opettajainhuonetta, joka oli lukossa. Sitten hän nousi kapeita portaita yläkertaan.

   Rakennus oli todella jännittävä yhdistelmä uutta ja vanhaa. Toisaalta vaaleaksi maalattua seinää, toisaalta pastellinvärisiä  tapetteja, joissa oli kukka- tai lintukuvioita. Vanhasta öljylampusta oli näppärästi tehty valaisin, ja pienen keittiön nurkassa komeili sähköhella. Seinät olivat tulvillaan piirroksia, valokuvia ja taulujäljennöksiä.  

   Katto oli tavattoman korkealla ja kaapistot massiivisia kuin jossakin museossa. Vanhanaikainen kahdenistuttava pulpetti sulassa sovussa pyörivän toimistotuolin vieressä. Täältä olisi kiva ottaa sisäkuvia  kameralla. Ehkä hänellä sittenkin oli taiteellista silmää. On ollut itse asiassa mukavaa olla isän matkassa. Avartavaa.

   Tyttö kapusi mutkittelevia portaita yläkertaan ja avasi haluttomasti sen luurankohuoneen oven. Sinne sai jo mennä. Hän oli juuri sytyttämässä valoa, kun hän huomasi hahmon nurkassa. Siinä samassa nurkassa, missä luurakokin oli seissyt. Pitkä, laiha ja kumara.

 - Ooh, pääsi Janinalta.

 - Sinäkö se olet...? Ai et ollutkaan. Ai se taidekauppiastyttö? Minä se olen, Noora, säikäytinkö sinut?

 - Kyllä vähän. Miksi seisotte täällä pimeässä? Saanko auttaa teidät alas huoneeseenne?

 - Ei älä vielä. Odotan täällä erästä henkilöä. Muistin nimittäin tänään, mikä asia minua siinä luurangossa kummastutti.

 - Mikä sitten? kysyi tyttö uteliaana.

 - En voi vielä kertoa muille kuin hänelle.

   Vanhus vaikeni ja koetti kuulostella portailta tulevia ääniä.

 - Ei vielä. Voisitko lähteä. Kyllä minä pärjään. Oikein turvallista matkaa ja terveisiä isällesi.

   Janina vetäytyi verkkaisesti pois, koska Noora ei nähtävästi halunnut edes kätellä. Jotenkin tuntui pahalta. Ympärilleen vilkuillen hän hiipi alakertaan ja ovesta ulos. Loi vielä katseensa yläkerran ikkunaan ja säpsähti. Ikkunassa näkyi hahmo, kuin aave. Oliko Noora tullut katsomaan, mitä pihalla tapahtui? Vai?

   Juoksujalkaa Janina paineli asuntovaunulle, jossa isä kuorsasi jo täyttä päätä.

7. Sanomatta jääneitä sanoja

 - Syödään aamupala vasta myöhemmin matkan varrella, hoputti Urmas unista tytärtään matkaan. - Löysitkö sen sateenvarjon?

   Odottamatta vastausta Kinnula tarkisti vielä auton renkaat, tutki pysäköintipaikkaa, ettei mitään ollut jäänyt, ja hyppäsi  etuistuimelle.

 - Äkkiä nyt Janina.

   Urmaksen valtasi mieletön vimma päästä muualle. Ehkä siellä jossakin kauppa käy paremmin ja tulevaisuus näyttää valoisammalta.

   Kun he ajoivat koulun tienhaaran ohi, he juuttuivat ruuhkaan. Näin aikaisin ja näin pienessä kylässä. Mitä oikein oli tekeillä? Komisariokin ajoi vastaan konstaapelinsa kanssa, ja tuolla kurvasi tohtori Vanhamaa komealla autollaan. Ihmiset puhuivat ja viittilöivät.

 - Pysäytä, Janina, niin kysytään, mitä siellä tapahtuu.

   Joku kyläläisistä selitti kiihtyneenä, että koululla oli tapahtunut murha.

 - Taasko uusi luuranko? kysyi Urmas kyllästyneenä.

 - Ei vaan Noora Niskanperä, Tuiren äiti, on murhattu. Luultavasti. Kuollut ainakin, ja poliisit menevät tutkimaan asiaa.

 - Mennään sinne, isä, pyyteli Janina. - Tuire voi tarvita apua. Tiedän ehkä jotakin tärkeätä.

 - Parempi, kun emme sotkeudu hämäräperäisiin murhajuttuihin, mutisi Urmas, mutta antoi silti luvan poiketa koululle johtavalle tielle.

   Hitaasti he ajoivat pihaan suurella autollaan. Väkijoukko oli niin tohkeissaan, etteivät hoksanneet edes autoa väistää. Janina jarrutti, ja yksi Mikkolan villikoista kiipesi konepellin päälle irvistelemään.

 . Koulun portailla istui Tuire itkien. Riitta-Maija yritti lohduttaa häntä. Huojui ja supatti hermostuneesti. Pisti välillä jonkin pillerin suuhunsa.

 - Noora-rouva on yhä yläkerrassa, hän neuvoi poliiseja. - Tuire löysi hänet varhain aamulla, kun ihmetteli, miksei äiti tullut kahville.

   Tapahtumat selvisivätkin pikkuhiljaa. Eivät toki pohjiaan myöten, vaan edes se, että Noora oli löytynyt siitä yläkerran suuresta komerosta. Vanhus oli lyyhistynyt risaisen patjan päälle tyynyjen sekaan. Makasi kasvoillaan. Oliko vanhus saanut äkillisen sairauskohtauksen, kaatunut suulleen ja sitten tukehtunut, vai oliko joku edesauttanut turmaa?

 - Minä tiedän jotakin tästä asiasta, huudahti Janina ja kiipesi portaita toiseen kerrokseen.

 - Tuskin se tietää, luulee vaan, koetti Urmas vähätellä, koska häntä alkoi pelottaa koko juttu. Jos ikivanha, höppänänä pidetty  Noora oli kokenut väkivaltaisen kuoleman, oliko reipas ja puhelias Janinakaan enää turvassa?

   Herakorvelle tyttö kertoi edellisen illan tapahtumista.

 - Noora sanoi muistavansa, mikä luurangossa oli niin tuttua. Hän kertoi myös odottavansa jotakuta, jolle hän aikoi kertoa keksinnöstään.

 - Eikö hän vihjaissut sinulle mitään?

 - Ei, kyselin kyllä, mutta hän ei halunnut puhua. Suorastaan hoputti minua lähtemään.

 - Huomasitko talossa mitään outoa, kun poistuit täältä?

 - Kaikki muu oli pimeänä, mutta yläkerran ikkunassa, juuri tässä luokassa, seisoi joku. Puoleksi verhon takana, kuin haamu.

 - Mies vai nainen?

 - En erottanut. Ei kovin lyhyt, kun näkyi niinkin selvästi. Ensin ajattelin, että Noora oli tullut katsomaan lähtöäni.

   Kyläläisiä kuulusteltiin. Ihmiset olivat olleet kuka missäkin puuhassa, mutta tietysti ilman todistajia. Tuire oli mennyt jumppaamaan, mutta liian myöhään. Toiset olivat ehtineet häipyä. Pieni joukko muutenkin.

   Janina oli tullut asuntovaunulle, jossa isä oli jo makuulla. Tyttö oli nukahtanut heti, joten Urmas olisi hyvinkin voinut vielä käväistä ulkona. Tohtori arveli kuoleman tapahtuneen ennen puoltayötä. Luultavasti heti Janinan lähdön jälkeen.

   Riitta-Maija oli istunut TV:n ääressä kotonaan ja tutkinut uusia luonnonrohtoja. Makustellut ternimaitotuotettaan. Tyhjentää kuulemma perusteellisesti suoliston. Ja aivot, oli Kuisma Kallio pilkallisesti huomauttanut.  

   Kuisma itse oli lenkkeillyt metsässä, tapansa mukaan yksin, koska oli sellainen erakko. Eronsa jälkeen hän oli yhä vain enemmän käpertynyt itseensä. Tällä kertaa hän väitti yöpyneensä tulilla. Voisi varmasti esitellä tuoreen nuotion jossakin päin korpea.

   Sepe oli ollut naapurikylässä hakemassa materiaalia perinnejuhlaansa. Vaimo tietysti matkoilla. Tyttäret kaupungissa diskossa.

   Saara Konttinen oli kuljettanut piharakennukseen vanhoja vaatteita ja muuta rompetta. Joku oli soittanut hänelle, mutta touhuava nainen ei ollut kuullut puhelimen pirinää, vaikka yleensä hän oli perin tarkkakorvainen, kun koulun juoruista oli kyse.

   Lähinnä asuvat Nyyssöset kertoivat, että nuori pari oli ollut elokuvissa ja sen jälkeen kylän ainoassa baarissa kaljoilla. Olivat lähteneet kotiin ennen puolta yötä.

   Vanhaemäntä oli uinaillut huivi korvilla vetoisessa kammarissaan, ja isäntä oli piiputellut pirtissä. Todistajina musta kissa ja käkikello, kuten Nyyssönen irvaili.

   Muutkin kylän asukkaat alkoivat panna koko kuulustelua leikiksi. Hävytöntä, että yleensä tiedusteltiin heidän menemisiään. Sellaista oli tapahtunut viimeksi kouluiässä, kun tiukkapipoiset vanhemmat olivat tivanneet kakaroittensa kotiintuloaikoja. Semmoinen loukkasi aikuisen itsetuntoa.

 - Ehkä se on luonnollinen kuolema, yritti Urmas helpottaa tilannetta.

 - Se selviää ruumiinavauksessa. Kenties ruumiista löytyy joitakin  merkkejä uhrin tahallisesta, väkivaltaisesta kaatamisesta ja Nooran vastaan panemisesta, mietiskeli Teemu Herakorpi. - Aika stressaavaa, kun tulee uusia tapauksia, ennen kuin entisetkään ovat ratkenneet, mutta sellaista se on poliisin työ. Pitkäjännitteistä ja kärsivällisyyttä vaativaa. Hohhoijaa.

8. Taidekauppiaan paljastava luonnos

   Teemu Herakorpi lähti tutkimuksissaan liikkeelle uudesta suunnasta. Hän tiedusteli vuoronperään  jokaiselta, olivatko he sattuneet huomaamaan luurangossa jotakin kummallista.

   Etupäässä kyläläisiä oli kuitenkin ihmetyttänyt juuri se pinnassa oleva mönjä ja ne hiukset. Jotkut olivat myös kiinnittäneet huomiota pään vinoon asentoon ja luurangon suureen kokoon.

   Silloin Urmas puuttui puheeseen.

 - Antakaahan olla, mutta eräs asia minua kyllä ällistytti. Koska tapaus oli niin tavattoman erikoinen, tein siitä piirroksen. On näes tarve ilmaista voimakkaita tunteitaan taiteen avulla.

   Viimeinen lause oli tarkoitettu Riitta-Maijalle, joka oli aika nuivasti suhtautunut taidekauppiaan omiin maalauksiin ja arvostellut niitä kirpeästi. Urmas haki autosta paperiarkkeja ja esitteli niitä  poliiseille.

 - Jo näitä luonnoksia tehdessäni äimistelin erästä piirrettä.  Tallensin sen kuitenkin tunnontarkasti näihin tutkielmiin. Katsokaa tuota oikeata jalkaa.

 - Sehän on vinossa, oikeastaan nurin päin. Meni kai sijoiltaan, kun luuranko rymähti Saaran niskaan. Onhan tässä myös toinen olkapää vinksollaan. Ja pää takakenossa. Hampaittenkin kunto on kaikkea muuta kuin täydellistä ihmisolentoa edustavalla mallinukella.

 - Ei se jalka ollut mitenkään irti. Se on yksinkertaisesti kampurajalka. Lapin kuuluisimmalla jätkällä, Nätti-Jussillakin oli sellainen syntymävika. Olen nähnyt valokuvan hänestä.

 - Ei kai tämä sen Nätti-Jussin luuranko voi olla, päivitteli Mikkolan isäntä. - Miten se Jussi oikein kuoli?

 - Vanhainkodissa ihan rauhallisesti, lohdutteli Urmas. - Muistelkaa, onko lähiseudulla asunut ketään jalkavaivaista.

   Muistelemista ja väittelemistä kesti vain puolisen tuntia, kun tohtori huudahti:

 - Totta kai, se Konttinen, se Saaran mies, joka alituiseen reissaa ympäri maailmaa. - Missä se Konttinen tällä hetkellä asustelee? Tietääkö Saara?

 - Niin, oli Pietulla kampurajalka, takelteli nainen. -. Oli jo lapsesta alkaen. En minä tiedä, missä hän on. Ei hän koskaan ole kirjeitä kirjoitellut. Tulee kun sille päälle sattuu.

 - Koska hän viimeksi oli kotosalla?

 - Olisiko vuosi sitten? Tai korkeintaan puolitoista?

 - Ei ikinä, huusi Mikkolan emäntä. - Siitä on ainakin kolme vuotta tai enemmän. Pietu oli silloin Kosken Kallen hautajaisissa. Änkyräkännissä ja riiteli lesken kanssa raja-aidoista. Leski itki sen kynsissä. Muistan sen selvästi, koska minusta se oli hävytöntä käytöstä. Miehenikin paheksui sitä rellestämistä.

 - Kosken hautajaisista on jo viisi vuotta. Kyllä minä tiedän, selvitti joku sukulaismies väliin.

 - Sehän passaisi tämän luurangon ikään. Patologi arveli, että mies oli ollut kuolleena noin viisi vuotta. Onpahan edes yksi murha selvitetty, riemuitsi nuori poliisi. - Näin se meiltä käyttää.

 - Älähän liian aikaisin innostu, varoitteli konstaapeli. - Emme tiedä vielä, millaisissa olosuhteissa hän on menettänyt henkensä. Onko häntä lainkaan murhattu. Meillä ei ole aavistustakaan mahdollisesta murhaajasta emmekä myöskään tiedä, miten vainaja on voinut päätyä koulun varastoon.

 - Ja miksi koulun oikea luuranko lepäsi Nyyssösten tallin vintillä? laukaisi Kuisma.

 - Entä kenet Noora tapasi viime yönä?

 - Jos Noorakin oli huomannut kampurajalan ja tunnisti Konttisen, kenelle hän halusi tiedottaa asiasta? Miksei suoraan poliisille? Halusiko hän kiristää jotakuta? tuumiskeli rehtori.

 - Äiti-kultako kiristäjä? huusi Tuire nyyhkytystensä keskeltä. - Ei sitten ikinä. Rikolliseksiko te olette häntä mustaamassa. Viatonta uhria.

   Kysymyksiä lenteli ilmassa, mutta vastauksia ei juuri saatu.  Tapaus taisi jäädä arvoitukseksi. Vanhaa Nyyssöstä kuulusteltiin oikein erikseen, ja joku juorukello paljasti, että isännän oli usein nähty vierailevan Saara Konttisen luona. Silloin ja etenkin silloin, kun talon isäntä ei ollut kotosalla.

   Saara ja Nyyssönen myönsivät, että heidän välillään oli ollut imua. Sukulaissieluja kun olivat.

 - Mitä pahaa siinä oli? Molemmat melkein leskiä.

 - Myönnettäköön Saara, että sinun miehesi oli aina teillä tietymättömillä, mutta vanhaemäntä Nyyssönen asustelee ja kuorsaa peräkamarissaan tai korkeintaan hiippailee pihalla. Vaisuna mutta ihkasen elävänä.

9. Raskas taakka

   Nyyssösen vanhaemäntä paljasti äkkiarvaamatta, että hän oli eräänä kesäyönä parisen vuotta sitten käppäillyt kamarinsa ikkunaan. Oli taas odotellut miestään niiltä yli yön kestäviltä retkiltä.

 - Ei teidän tarvitse puhua miestänne vastaan, varoitti Herakorpi todistajaa.

 - Ei tarvitse, mutta haluan ja tahdon. Olen kurkkuani myöten täynnä tuon Empun kataluutta ja petollisuutta. Kyllä minä olen ollut varsin tietoinen sen retkun yöjalassa juoksuista. Myös naapurimme, Konttisen Saaran luona. Hyi häpeä.

   Emäntä oli siis katsellut ikkunasta ja nähnyt miehensä kompuroivan vaivalloisesti pihapiiriin Kummallista oli, että Emppu kantoi sylissään jotakin pitkää ja painavaa kääröä. Kuin tukkia. Isäntä oli vienyt taakkansa vanhaan talliin.

   Vanhaemäntä oli hiipinyt pihalle ja kurkkinut rikkinäisistä tallin ikkunoista, kun mies aukoi laatikoita ja kirstuja. Erääseen kookkaaseen, vihreään arkkuun hän sitten pudotti sen pitkulaisen esineen. Ravisti sen irti lakanasta, ja luita kalisi kirstuun. Emäntä oli luullut, että ne olivat jonkin eläimen luita. Ehkä salaa kaadetun hirven.

   Emppu Nyyssönen tunnusti pitkien ja tiukkojen kuulustelujen lannistamana, että hän oli todella hakenut luurangon koululta ja piilottanut sen ulkorakennukseen.

 - Järjetöntä touhua, puhisi konstaapeli.  - Miksi taavetissa?

 - Se oli niin vanha eikä enää käytössä, yritti isäntä selittää luimistellen.

 - Sinäkö se veit Pietu Konttisen luurangon tilalle? Mistä sen löysit vai oliko se sulla jossakin jemmassa? Olitko itse syyllistynyt tähän hirmuiseen veritekoon?

   Emppu punastui ja kalpeni vuoronperään. Hikoili ja samalla vapisi pelosta. Hampaat löivät loukkua kuin horkkatautisella.

 - Tämä on melkein kuin rippisalaisuus. Se lääkärin tai papin vaitiolovelvollisuus, hän takelteli. - En minä häntä tappanut. Suoritin vain kuljetukset.

 - Kenen käskystä? jyrisi Teemu Herakorpi. - Kuka on rikostoverisi? Tunnusta heti.

10. Ystävän auttava käsi  

   Lopulta Nyyssösen täytyi antaa periksi. Eräänä yönä viitisen vuotta sitten hän oli kuullut metelöintiä naapurista. Hän tiesi, että Pietu oli taas tullut ilahduttamaan vaimoaan rähinöinnillään. Juopotteli ja uhkaili. Toteuttikin uhkailunsa ja pahoinpiteli toistuvasti Saara-riepua. Tätä oli jatkunut jo kauan, mutta vaimo ei ollut ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin saadakseen aikaiseksi avioeroa.

   Nyyssönen oli tirkistellyt raja-aidan yli ja miettinyt, että pitäisikö mennä apuun. Yhtäkkiä metelöinti ja vaikerointi lakkasi. Olikohan pahapäinen isäntä ykskaks nukahtanut humalaansa? Emppu aikoi jo tallustella pirttiinsä, kun hän huomasi liikettä Konttisten ovella.

   Kukahan sieltä oli tulossa? Ai Saara. Aikoiko nainen rynnätä pakoon? Ei sinne päinkään. Nainen tuli ovesta takaperin, kumarassa ja raahasi jotakin raskasta portaita alas. Taas Emppu oli vähällä rientää avuksi, mutta sitten hän havaitsi, että Saara oli vetämässä Pietua pihalle.

   Nyyssönen päätteli, että vaimo oli niin kyllästynyt mieheensä, että raijasi tämän ulos eikä ehkä enää koskaan päästäisi tätä kotiinsa. Sepä hienoa. Isäntä oikein hykerteli käsiään. Tästä jupakasta seuraa tietenkin Konttisten asumusero, ja silloin naapurusten räiskyvä lemmenliekki pääsee täysillä roihuamaan

 - Mitä helkkarissa se nainen nyt aikoo? oli Nyyssönen mumissut huolestuneena. - Sehän raahaa sitä roikaletta rantaa kohti. Jättäisi vain keskelle pihaa köllöttämään. Lukitsisi ovet ja soittaisi aamulla tuomarille.

   Saara kiskoi ja kiskoi miestään jaloista yli nurmikon ja ruohottunutta, epätasaista polkua pitkin rantaan. Miehen koko ruumis nytkähteli ja pää poukkoili kuopissa.

 - Sehän teloo sen kaverin. Kuinka se noin elottomalta vaikuttaa, vaikka onkin ympäripäissään?

   Nyyssönen hiipi pensasaidan takana lähemmäksi. Ei halunnut paljastaa läsnäoloaan, koska tuossa täytyi olla jotakin mätää. Kauhistuneena hän seurasi koko näytelmän loppuun asti.

   Saara riuhtoi aviomiehensä ruumiin venevajan viereen. Haki lapion ja alkoi möyhentää pehmeätä ja mutaista maata. Kovempaan maaperään eivät naisen voimat olisi riittäneetkään. Hitaasti ja vaivalloisesti, melkein sentti sentiltä hautapaikka syveni niin paljon, että Pietu juuri ja juuri sopi siihen. Sitten niukalti multaa päälle, Saara pyyhki hikeä otsaltaan, nojasi lapioonsa ja tuijotti järvelle.

 - Miksi et ilmoittanut asiasta poliisille?

 - En voinut. Säälitti Saara, joka oli niin paljon kärsinyt Pietun kynsissä. Arvelin, että Saaran ja Pietun kamppailu oli jotenkin päätynyt miehen turmioksi. Ehkä tämä oli vahingossa kaatunut ja loukannut itsensä.

 - Kertoiko Saara sinulle tapauksesta vai miksi ryhdyit siihen luurankojen vaihtopuuhaan?

 - Ei hän maininnut mitään, ja kului pari vuotta. Silloin eräälle naapurille ilmestyi kaksi ajokoiraa, jotka välistä pääsivät karkaamaan Saaran tontille. Arvelin, että oli vain ajan kysymys, milloin ne hurtat löytävät ruumiin.

   Kolme vuotta sitten Nyyssönen oli eräänä pimeänä elokuun yönä ottanut lapionsa ja ryhtynyt kaivamaan Pietun hautaa auki. Hän oli päättänyt upottaa ruumiin järveen, mutta huomasi sitten, ettei miehen lihallisesta puolesta  ollut enää niin kovin paljon jäljellä. Ehkä myyrät tai muut olivat sittenkin tehneet tehtävänsä. Kamalaa puuhaa se oli ollut siitä huolimatta. Oksentamista hän ei ollut voinut välttää, mutta sisu ei antanut myöten. Hän oli putsannut luut niin hyvin kuin osasi. Väkevillä pesuaineilla ja santapaperilla.

 - Mistä kekkasit sen koulun luurangon?

 - Muistin sen kouluajoilta. Tiesin, kuinka suuri ja sekainen se varasto oli, joten päättelin, että sinne se rikos hukkuisi paremmin kuin järveen.

   Koulu oli ollut sopivasti tyhjillään, koska Tuire oli äitinsä kanssa lomareissulla. Niinpä Nyyssönen kuljetti vainajan varastoon, irrotti entisen luurangon telineestä ja kiinnitti Pietun tilalle. Emppu ei enää jaksanut suunnitella sopivampaa piilopaikkaa vanhalle luurangolle, vaan kätki sen toistaiseksi talliin, mutta että sen yli-innokkaan miniän kutaleen pitikin tonkia se luurankomies esille. Ja akka aina ikkunassa luuraamassa.

 - Entä Noora Niskanperä? Sinäkö hänet surmasit?

 - En takuulla. Hirvitti tietysti, kun luuranko löytyi, mutta toivoin, että asia raukeaisi, koska kukaan ei pystyisi jäljittämään ketään kadonneeksi. Ehkä Pietua yritettäisiin etsiä myöhemmin, jos hän ei palaisi kotiinsa, mutta sellainen maailmanmatkaaja olisi saattanut menehtyä missä vain.

   Koko kylä kohahti hämmästyksestä ja myös mielipahasta, kun tomera ja tehokas, vaikka tosin ronskiotteinen siivooja Saara Konttinen pidätettiin syyllisenä miehensä Pietun kuolemaan. Samoin kuin Nooran menehtymiseen.

   Vanha rouva oli vihjaillut Saaralle, että hänellä on tietoja Pietusta. Konttiska oli jo itsekin päätellyt, että luuranko onkin hänen miehensä, mutta että se puolihöperö huuhkajakin sen äkkäsi, se saattoi naisen kauhun valtaan. Noora oli uhannut laverrella tapauksesta poliisille. Saara oli raivostunut, työntänyt vanhuksen komeroon ja kaatanut tämän silmälleen tukehduttavien tyynyjen päälle.

 - Jäipä karmeat ja alakuloiset muistot tuostakin kylästä, huokaili Janina, kun he vihdoin olivat tien päällä. - Oli se vain upeata, että hoksasit esitellä sitä luonnostasi. Terävä kaveri.

 - Oli sinustakin apua rikoksen selvittämisessä, kun kuvailit niin hyvin sitä viimeistä kohtaamistasi Noora-paran kanssa.

 - Tämä onkin sitten keskinäisen kehumisen kerho, naureskeli tyttö ja jatkoi hieman haikeana. - Nooran viimeiset sanat olivatkin, että turvallista matkaa ja terveisiä isällesi.

          II  LIIAN PALJON MUUMIOTA

1. Rakkaussuruja

   Urmas Kinnula ja hänen tyttärensä Janina ajoivat suurella taidemyyntiautollaan kohti pohjoista. Näillä matkoilla isä ja tytär pääsivät todella tutustumaan toisiinsa. Janina oli vielä aika varautunut, mutta pienenä hän oli ollut oikea isin tyttö, joten vanhempien ero oli ollut hänelle melkoinen shokki.

   Äiti oli estottomasti syyttänyt Urmasta kaikesta mahdollisesta. Oli ikävä kyllä vihjaillut myös väkivaltaiseen käytökseen. Vaistomainen inho ja pelko olivat siirtyneet myös tyttäreen. Kirsikka ei säästellyt sanojaan herjatessaan hävytöntä perheenpäätä, joka raakalaismaisesti oli hylännyt perheensä, jopa pienen tyttärensä.

 - Usko jo, Janina, en se minä ollut, joka perheen rikkoi. Äitisi möykkäsi niin kauan, että oli pakko paeta. Yritin kaikin tavoin myöhemminkin lepytellä sitä syöjät…hm raivostunutta naista, mutta turhaan.

 - Minäkin inhoan alkoholisteja, moitti tytär. - Ei sellaisen kanssa voi elää.

 - Mutta minäpä olen ollut raittiina jo monta vuotta, ja silti hän kohtelee minua kuin jotakin laitapuolen kasvattia, kuin pelkkää roskaa ja saastaa. Muuten vieläkö äitisi seurustelee sen Keken kanssa?

   Urmas vilkaisi vaivihkaa tytärtään ja yritti tulkita tämän ilmeitä, mutta nuori nainen oli kuin suolapatsas. Puristi vain punaiset huulensa tiukemmin yhteen ja keskittyi ajamiseen.

 - Kuulitko Janina? Vieläkö se...?

 - Kuulin kyllä, tokaisi tyttö äkäisenä. - Älä ala huutaa mulle. Mä en ole niitä, jotka kantavat juoruja perheestä toiseen. Soita itse äidille ja kysy, jos se on niin tärkeätä. Etsikkoaikasi taitaa olla ohi.

   Janina hymyili ivallisesti. Ja Urmas surullisesti. Katkaistakseen pitkäksi venyneen, kireän hiljaisuuden isä kysäisi:

 - Niin Janina, miten teillä menee sen kaverisi kanssa? Junnuko se on vai Jussi? Onko hän soitellut? Äitisi kertoi, että...

 - Mitä se sulle kuuluu? kivahti tytär. - Äitiinkään ei enää voi luottaa.

2. Vieraisilla

   Talvi-illan jo hämärtyessä taideauto kaarsi Kerimaan pappilan pihalle. Kirkkoherra tuli oikein portaille vastaan. Hänet tunnettiin todellisena kulttuuripersoonana. Taiteitten ja perinteitten vaalijana. Ystävällisesti hän toivotti Kinnulan tervetulleeksi. Töyhtömäisten kulmakarvojen alta tirkisteli terävä, harmaa silmäpari. Erittäin tarkkaan ja tutkivasti juuri Janinaa.

 - Tässä on tyttäreni Janina. Hänkin on kovasti taiteista kiinnostunut. jo lapsena hän piirsi hauskoja ja koskettavia kuvia. Hän on...

 - Iltaa ja hauska tutustua, keskeytti tyttö ja upotti siron kätösensä papin suureen ja lihaksikkaaseen kouraan. Hieman pehmeään ja hikiseen.

 - Minä jo katselinkin, että kuka se on tämä viehättävä neitonen, myhäili mies turpeitten huuliensa välistä. – Tervetuloa,. voitte aivan hyvin yöpyä pappilan peräkamareissa. Oikein piispan huoneessa.

 - Kiitoksia kovasti, vastasi Urmas, mutta kylä me pärjäämme autossakin. Teemme taas keikkoja ympäristöön.

   Niitä näitä rupatellen he siirtyivät sisätiloihin. Herkuista notkuva kahvipöytä jo odottikin matkamiehiä. Tarjolla oli myös iltapalaa, oikein pikkulämpimiä. Samalla miehet suunnittelivat laajaa näyttelyä seurakuntasalille.

   Kirkkoherra Kauko Patteri oli melko hiljattain mennyt naimisiin itseään paljon nuoremman naisen kanssa. Tämä istui pöydässä hiljaisena ja suoritti emännän tehtävänsä kiitettävästi. Urmas kehui koristeellisia voileipiä ja herkullisia piirakoita sekä todisti niiden maittavuuden syömällä joka lajia vähintään viisi kappaletta. Janina häpesi. Ei heillä sentään niin huonosti mennyt, että oli pakko hotkia ilmaisaterioita pötsin täydeltä.

   Papin nuorikko Riikka rupatteli myöhemmin jo vapautuneesti melkein samanikäisen Janinan kanssa. Hän oli ollut ensin taloudenhoitajana pappilassa, kun ensimmäinen vaimo oli ollut niin kovin sairaalloinen. Silti Kaarina oli sisukkaasti hoitanut opetustyötään ala-asteella.

   Pappilan seinillä oli näyttävä valikoima taidetta, jopa alkuperäismaalauksia. Osa kuului seurakunnalle, mutta huomattava määrä tauluista oli kirkkoherran yksityisomistuksessa.

 - On sinulla vaan lokoisat oltavat täällä, ihasteli Janina. - Olet kuin jonkin kartanon rouva tai kreivitär.

 - Joo-o, vaikka kyllä minä saan töitä paiskia, kun on niin paljon edustustehtäviä seurakunnassa ja myös kunnassa. On minulla nyt apulaisiakin, aina tarpeen mukaan. Kauko pitää minua kuin kukkaa kämmenellä.

   Janina katseli kirkkoherran mahtavia, pulleita kämmeniä, joita hän juuri levitteli kuvatessaan jotakin suurellista ja rahakasta projektiaan. Urmas nyökytteli ja sanoi asiantuntevan repliikkinsä väliin. Miehillä tuntui synkkaavan erinomaisesti.

   Pöydillä ja nojatuoleissa, jopa seinillä oli hienoja, taitavasti virkattuja ja ommeltuja käsitöitä. Janina kuljetti varovaisesti etusormeaan pöytäliinan herkissä sinisissä kuvioissa. Kukkia ja perhosia oli taiteiltu lumivalkoiselle kankaalle.

 - Sinäkö nämäkin olet ommellut? Janina kysyi nuorelta rouvalta. - Aivan hurmaavia ja taidokasta työtä.

 - En minä sentään, en ole vielä ehtinyt. Ne ovat Kaarinan tekemiä tai perimiä. Hän oli syntyisin hyvin äveriäästä liikemiesperheestä. Nämä taulutkin ovat suurelta osin hänen hankkimiaan.

   Riikka oli todella innostunut, ehkä myös kiihtynyt. Posket hehkuivat ja katse haki vähän väliä kontaktia aviopuolisoon. Vaimolla oli suuret siniset silmät. Täytyy kai olla vastakohta miehen pieniin ja pistäviin porsaansilmiin, tuumi Janina. Lapsille tulisi tietysti keskikokoiset silmät.

   Muutenkin aviopari näytti toistensa vastakohdilta. Tietenkin se suuri ikäero, mutta myös käytös ja ulkonäkö poikkesivat toisistaan. Miehellä oli hiekanruskea, sileäksi suittu tukka ja jakaus toisella puolen päätä, kuin viivoittimella  vedetty. Vaimolla oli paksut, taipuisat ja punertavat hiukset, jotka oli koottu komeaksi kruunuksi pään päälle. Kaunis nainen.

   Urmas Kinnulalla oli ollut yleensäkin tapana pysyä samalla paikkakunnalla pidemmän aikaa. Myyntityön ohessa hänellä oli oivallinen tilaisuus puuhata muutakin ja saada mahdollisesti lisätuloja. Nyt siihen oli entistäkin suurempi tarve, koska Janina voisi hyödyntää terveydenhoitoalan opintojaan. Tuuraajia tarvittiin lyhyeksikin aikaa.

   Miehet sopivat, että Urmas auttaisi restaurointitöissä vanhassa kivikirkossa. Hän työstäisi vain saarnastuolin takana olevaa seinää, jota oli paranneltu joitakin vuosia sitten, mutta homma oli jäänyt kesken ja joku tohelo oli vain huitaissut tiilet ja laastin paikoilleen. Tosi törsilöä.

   Varsinaiset korjaustyöt aloitettaisiin heti, kun seurakunnan rahatilanne sen sallisi. Kinnula oli varsin ylpeä tästä luottamustehtävästä ja kehuskeli siitä tyttärelleenkin, kun he palasivat autolleen.

 - Noin se vain sana leviää minun taiteellisuudestani. Portaitten takana on aikanaan ollut jokin värillinen koristekuvio, joka pitää valokuvan mukaan muotoilla siihen uudelleen. Se on minun tehtäväni, puheli taidekauppias tyytyväisenä.

 - Mutta osaatkohan sinä? Oletko koskaan tehnyt sellaista?

 - Älä yhtään epäile, rehvasteli Urmas. - Saat sinäkin osallistua siihen. Katso vain mallia minusta, niin hyvin se menee.

3. Vanha kirkko

   Taulut menivät yllättävän hyvin kaupaksi, sillä kirkkoherra toimi tehokkaana mainostajana. Yksi Urmaksen omakin akvarelli livahti jonkun innokkaan taiteenystävän hyppysiin aivan kuin vahingossa. Rehellisesti sanottuna kaupanpäällisinä. Sitä Urmas ei paljastanut edes tyttärelleen.

   Vapaa-aikoinaan taidekauppias kyykki vetoisessa, puolihämärässä kirkossa ja raaputti seinää. Saarnastuolin portaat olivat pahasti tiellä ja Urmas vääntelehti, puhisi ja huokaili. Lähes kiroili niitä liikoja läskikertymiä palleansa kohdalla. Janina sai luikerrella kuin käärme isänsä apuna.    

 - Tämmöinen homma pitäisi suorittaa kesäaikaan, moitti Janina. - Saamme täällä kuolemantaudin. Kaikkeen hulluun sinä suostutkin. Eihän tämä kohta näy kirkkosaliin asti eikä tätä kirkkoa kovina talvina edes käytetä. Lämmitys kuluttaisi koko lähitienoon metsät. Joulukirkostakin on usein luovuttu. Riikka kertoi.

 - Tämä on kuuluisa temppeli. Etkö todellakaan tiedä, että seisot juuri suuren nähtävyyden reunalla?

   Lattiassa, Janinan jalkojen juuressa oli suorakaiteen muotoinen, suuri laatta. Se oli lasia ja muodosti kuin ikkunan menneisyyteen. Lasikannen alla lepäsi muumio. Erittäin hyvin säilynyt. Sen päällä oli valkoinen vaate, silloin kun se ei ollut näytteillä.

 - Hui, huudahti Janina. - Tuossako se on? Mennään pois ja sanotaan Patterille, että lopetetaan koko hommat. Minulle riittivät jo Kurkisuon luurangot.

 - Eikä lopeteta. Kauko maksaa hyvin eikä muumiosta ole haittaa. Se on maannut siinä jo satoja vuosia, paitsi että...

 - Tervehdys, jaa että täällä on taiteilijoita työssä, kuului matala ääni ulko-oven pielestä.

   Puhuja oli nuori mies, jolla oli selkään asti ulottuva vaaleanruskea, lainehtiva tukka. Vaatteet olivat kuin vahingossa roskiksista mukaan siepatut ja superrennosti päälle vetäistyt. Joka puolella ripsui langanpätkiä, ja farkun polvessa oli reilu halkeama.

   Mies laahusti lähemmäksi, ja Urmaskin nousi seisomaan valmiina puolustamaan ainoaa tytärtään. Yleensäkin nuoret miehet olivat isän käsityksen mukaan sangen epäilyttäviä ja vastenmielisiä, mutta tämä holtiton lurjus oli sieltä karmeimmasta päästä.

 - Hei, vastasi Janina ystävällisesti ja hymyili herttaisesti. - Kiva kun tulit. Minua jo alkoi pelottaa tuo muumio.

   Urmas oli tikahtua kiukkuunsa. Eikö hän, rakastava isä, ollut riittävä suoja Janinalle? Tarvittiinko tytön puolustamisen tuollaista partaista ja pehkotukkaista kyrmyniskaa?

 - Meillä on tässä kiireitä. Kiitos ja hyvästi.

   Nuorelta mieheltä kai puuttui intuitiivinen kyky vaistota, milloin ja mihin hän oli tervetullut, koska hän jäi nojailemaan etupenkkiin, tuijotti kiinnostuneena Janinaa ja puhutteli tätä matalalla, hieman käheällä bassollaan. Seksikäs ääni, oli tytön kommentti myöhemmin.

   Aleksi oli taideopiskelija, joka olisi mieluusti haalinut itselleen koko kirkon saneeraushommelit. Osasi kuulemma ja kaikkea. Janina nauraa tirskutti ja kehaisi pojan rehottavaa tukkaa.

 - Harvoin näkee miehellä noin komeita kutreja. Missä olet opiskellut?

 - En vielä missään, mutta hakemuksia on vetämässä. Suositukset vain puuttuvat. Tuo leuhka pappi Patteri ei ole antanut mulle yhtään paperia, vaikka maalasin niitten puuvajan. Moitti väriä räikeäksi ja liian kirkkaansiniseksi. Mä en tingi taiteellisesta näkemyksestäni, perh...

 - Janina, katsoisitko vielä tarkemmin tätä kohtaa? keskeytti harmistunut isä. - Tämä on kovin rosoista.

   Urmas tunsi, miten pehmeät, tuoksuvat kutrit lehahtivat hänen poskeaan vasten. Yllätys. Kurkistelija ei ollutkaan hänen herttainen tyttärensä vaan tuo metsänpeikkoa muistuttava ruipelo.

 - Menisitkö kauemmaksi, pyysin tytärtäni.

 - Sorry vaan, en halua tunkeilla. Voisin olla avuksi, kun osaan…..

 - Osaat kaikkea ja niin edelleen, jatkoi Urmas yrmeänä.  

   Uppiniskaisen tyttären tavoin Janina ehdotti:

 - Vaikka et muuten voisikaan auttaa meitä, niin olisi ihanaa, jos viitsisit olla täällä meidän seuranamme. Varsinkin iltaisin. Miksei täällä muuten ole kunnon valaistusta?

   Kinnula alkoi yskiä, ihan tosissaan. Henkeen otti ja sydämestä kiristi. Tuollainenko maku hänen taiteellisella tyttärellään olikin? Kirsikan perintöä. Sekin liikemiesketku Keke, jonka perässä se naikkonen on keikkunut jo vuosia.

 - Haluatteko nähdä muumion? inisi vainajamainen ääni sakastin suunnasta. - Se on hieno pakkaus, sen voin sanoa. Tunnen asian, koska olen ollut täällä suntiona jo kolmekymmentä vuotta.

   Suntio Toivo Elontie oli laiha ja kumara ja valitteli kolotuksiaan kaiken aikaa. Hän kävi ensin töllistelemässä saarnastuolin taakse. Työnsi terävillä, luurankomaisilla sormillaan Urmasta syrjemmälle.

 - Hyvää tulee, hän vinkui. - Olenkin jo kauan ihmetellyt, miksi kirkkoherra ei korjauta tuota sotkupaikkaa, vaikka muuten on niin jämpti mies.

 - Mä olen Aleksi, mikä sun nimes on? tiedusteli nuori mies Janinalta ja kuultuaan neidon vastauksen hän aivan haltioitui:

 - Onpas älyttömän fiini nimi. Ja fiini ja makee on tyttökin. Coolia. Minkäs ikäinen hän on?

 - Se on monta sataa vuotta vanha, selosti Elontie, joka ei ollut jaksanut kuunnella kokonaista repliikkiä. - Harvinaisen hyvin säilynyt. Kutsun sitä herra Santeriksi, vaikka kyllä sen oikeakin nimi tiedetään. Joku pappismies aikojen alusta. Odottakaas kun avaan kannen, nyt on vaan niin hämärää. Aleksi, auttaisitko vähän?

   Nuori mies tempaisi kannen auki yhdellä nykäisyllä näyttääkseen voimiaan ihaileville katsojille, siis vain Janinalle.

 - Hissukseen, nuori mies, eivät kaikki ole elämänsä kukoistuksessa. Herra Santerikin on kovin hauras ja paljon kolhuja kokenut.

   Näin moitiskellen suntio raotti varovaisesti kangasta, jonka alta paljastui muumion pää ja rintakehä.

 - Voin minä näyttää sen kokonaankin. Siinä on eräs erikoisuus, kun ne mokomat ryövärit...

 - Voi kiitos, äännähti Janina vienosti. - Ehkä joskus toiste. Olette kovin ystävällinen.

 - Taidat olla herkkä pimu, arveli Aleksi. - Mä tykkään tunteellisista mimmeistä. Ne on niin taiteellisia ja ymmärtävät minunkin pyrkimyksiäni paremmin.

   Suntio asetteli kannen paikoilleen ylpeänä kuin olisi ollut paljastamassa suuren valtiomiehen patsasta.

 - Kas niin, herra Santeri, lepää rauhassa.

4. Urhea aputyttö

   Urmas Kinnulalla oli ennestäänkin tuttavia kylällä. He vierailivat muun muassa kirkkovaltuuston puheenjohtajan perheessä. Heikki Vähäheikki oli pieni ja pyöreä, varmasti kaksikymmentä senttiä vaimoaan lyhyempi ja saman verran tätä lihavampi. Touhukas ja päättäväinen.

   Kyläläisillä oli se käsitys, että kirkkoherra ja Vähäheikki joutuivat riitaan vähän päästä. Aina oli väittelyn aiheena raha. Kumpikin piti sekä omistaan että edustamansa yhteisön rahoista kiinni viimeiseen hengenvetoon asti.

   Varsinkin kirkkoherran edesmennyt vaimo oli ollut tuohtunut puheenjohtajan toimista, koska koulu ja oppilaat joutuivat kärsimään liian tiukoista säästämisoperaatioista. Kaarina oli päästellyt ohuitten huuliensa välistä uskomattomia solvauksia ja herjaavia epäilyjä, jotka koskivat seurakunnan asioitten vilpillistä hoitoa. Juoruja tietenkin, mutta huolestuttavaa.

   Kun Kaarina oli jokunen vuosi sitten saanut surmansa varsin traagisissa olosuhteissa, moni kyläläinen melkein huokaisi helpotuksesta. Yksi riitelijä ja riidan aiheuttaja vähemmän, jos sen nyt halusi kauniisti ja hienotunteisesti ilmaista.

   Kinnulaa vaivasi taas pahanlaatuinen yskä, joten Janina joutui yksin työskentelemään kirkossa. Juttu piti saada valmiiksi, koska heidän oli määrä parin päivän päästä jatkaa matkaa. Jokin huomattava taidetapahtuma toisella puolella lääniä.

   Salaa isältään tyttö oli soittanut Aleksille, jotta tämä tulisi hänen seurakseen kalseaan kirkkoon. Hirvitti se muumio selän takana hönkäilemässä.

 - Miten sinusta voi kätilö tulla, kun olet noin arka? ihmetteli isä. - Ehkä sittenkin vaihdat alaa? Jokin taide...?

 - En minä synnytyksessä mitään raskaana olevia muumioita avustakaan, nälväisi tyttö. - Potilaani ovat ihka eläviä, reippaita naisia. Kiva ammatti, kun yleensä kaikki, äidit, lapset ja jopa isät, toipuvat tapauksesta erinomaisesti. Älä yritäkään taas manipuloida minua.

   Aleksi ei vastannut puhelimen, ei myöskään Riikka eikä suntio, joille Janina hätäpäissään pirautti. Miksi hän olikaan näin vauhkona? Älytöntä.

   Janina hiipi kirkkoon, laittoi juhlavalaistuksen päälle, mikä tarkoitti muutamaa himmeää tuikkua. Suuri taskulamppu hänellä oli työskentelyä varten, koska portaitten takana oleva seinä oli todella pimennossa.

   Hänen piti vielä vähän tasoittaa sitä rosoista ja paakkuista kohtaa, ja sen jälkeen paikka voitaisiin maalata. Janina raaputti ja raapi, kaiversi ja tökki. Vilkuili koko ajan olkansa yli sitä lasikantta. Välillä hänestä tuntui, että se oli raollaan. Roskaa.

 - Ettekö te vieläkään ole valmiita? Ei Santeri-herra tykkää, että sen lepoa häiritään. Korvia vihloo tuo kitinä ja tonkiminen.

   Janina pyllähti istualleen, kun hän niin säikähti. Jollei hän olisi aikaisemmin tavannut suntio Toivo Elontietä, hän olisi takuulla luullut, että Santeri puhutteli häntä haudastaan. Niin oli ääni tukahtunut ja alakuloinen.

 - Tekö siinä olettekin? Voisitteko millään olla täällä kanssani vielä pari tuntia, niin saan homman valmiiksi.

 - En minä voi sinua auttaa. Minun on lähdettävä kirkkoherran avustajaksi naapurikylille. Raatamista ja hautojenkin kaivamista vuorokaudet ympäriinsä, Hoh hoh tätä elämää, ja sitä jatkuvaa kuolemista. Yllättäenkin. Saisi seurakunta pitää kaivurilla kaikki haudat jo valmiiksi avattuina, mutta kun ne säästöt. Näkemiin nyt sitten. Älä tirkistele Santeria omin luvin, se ei tykkää semmoisesta. Hyvää yötä.

   Niine hyvineen suntio tassutteli tiehensä.

 - Nyt tämä on saatava hetkessä valmiiksi, sihisi Janina hampaittensa välistä yrittäen estää niitä kalisemasta. - Kylmä kuin ryssän helv...

   Ei koskaan saisi hötkyillä ja hutiloida. Sen tyttö oppi, mutta liian myöhään. Hän otti suuren ja terävän taltan käteensä. Myös mahtavan vasaran. Voimiaan säästämättä hän kävi äkäisesti  rosokohdan kimppuun. Iski ja koukki.

   Äkkiarvaamatta seinästä lohkesi suuri palanen laastia, Sitten tiiliäkin rymisi lattialle. Siihen mekastukseen olisi jo kuollutkin herännyt. Ei sentään Santeri, mutta...

   Janina tutki taskulampun avulla seinään ilmestynyttä aukkoa, pitkää ja syvää onkaloa. Romahtaako koko seinä, kun siihen tuollainen luola syntyi.

   Tyttö iski päänsä portaisiin, voihkaisi ja työnsi kasvonsa lähemmäksi aukkoa. Ehkä hän osaisi latoa tiilet takaisin ja sen jälkeen hän vain sutaisisi maalin päälle ja sillä sipuli.

   Onkalossa oli jotakin tiellä. Eiväthän tiilet mahdu peitteeksi, jos siellä on jotakin ylimääräistä. Haisevaa, onkohan sinne jäänyt jokin elukka loukkuun? Yök. Hän ojensi varovaisesti muovihanskan peittämän kätensä, kurkotti ja tarttui johonkin. Elottoman kylmää ja pehmeätä, mutta paikoitellen kovaa. Kuin olisi kätellyt spitaalitautista, jolta liha irtoaa…

   Jotakin putosi lattialle, suoraan Janinan varpaitten päälle. Sen jälkeen vanha ja tunnelmallinen kivikirkko kajahteli nuoren naisen kimakasta kirkumisesta. Janina syöksyi ulos ja samaa vauhtia asuntovaunulle.

5. Liikaa raajoja

   Nimismies ja kunnanlääkäri tulivat tutkimaan tapausta. Janina, Urmas ja kirkkoherra olivat myös paikalla. Samoin kuin syvästi loukkaantunut suntio, hän kun pelkäsi, että kunnioitetulle herra Santerille ilmaantuisi kilpailija.

   Janina oli todella kätellyt jotakuta. Ei kokonaista henkilöä vaan pelkkää kättä ja käsivartta. Luita, mutta oli siinä toki vielä lihaakin jäljellä. Ei hihoja ei sormuksia. Ehkä miehen käsi koska niin kookas.

 - Jos se on osa siitä muumiosta, huudahti kirkkoherra. - Siltähän irtosi toinen käsivarsi, kun ne haudanhäpäisijät tanssittivat sitä ympäri kirkkoa.

 - Kuka sen käden olisi tuonne muuriin kätkenyt? kyseli Urmas.

 - Jos syypää onkin se rähjäinen Aleksi, keksi Patteri. - Sellainen renttu. Voisi hyvinkin uskoa hänen tekosikseen.

 - Nyt sanoit väärän todistuksen lähimmäisestäsi, kuului äreä matala ääni eräästä penkistä, jonne Aleksi oli tullut äimistelemään  kummallista löytöä. - Kirkkoherra pyytää vaan anteeksi herjaustaan tai...

 - No no, eipäs tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä, keskeytti nimismies. – Vaan sinäkö sen käden tuonne piilotit, Aleksi?  Muistakin poika puhua totta.

   Aleksi vannoi ja vakuutti, ettei hänellä ole asian kanssa mitään tekemistä. Suntio inahteli taas jotakin:

 - Ei Santerin kädet ole noin epäsiistit ja liittaiset, mutta voimmehan tarkistaa.

 - Siis lasketaan käpälät, hyrisi syytetty.

   Muumion haudan kansi avattiin ja kaikki tutkailivat sisältöä.

 - Sen käsivarren pitäisi olla irrallaan ruumiin vieressä, mutisi Elontie. - Kas noin, nostan vain tätä lakanaa.

   He tutkivat ja räknäsivät. Jalkoja oli kaksi ja käsivarsia samoin. Mitään ei puuttunut.

 - Jospa muumioherralla on jo alunperinkin ollut liikaa raajoja, kailotti Aleksi ivallisena. – Sellainen sekasikiö.

 - Osaamme mekin kolmeen laskea, ärisi kirkkoherra vihaisena ja kovin huolestuneena, koska kirkon ja koko seurakunnan ja nimenomaan hänen oma maineensa olivat vaarassa.

   Käsivarsi lähetettiin tutkittavaksi, ja tuloksista ilmeni, että uhrin kuolemasta oli kulunut korkeintaan neljä vuotta. Sen verran vielä tiedettiin, että kysymyksessä oli nainen, aika suurikätinen.

 - Joku konserttipianisti, irvaili Aleksi.

6. Kaarinan kova kohtalo

   Kerimaan kylää ei olisi aikaisemminkaan voitu moittia uneliaisuudesta ja tapahtumattomuudesta. Vireä ja runsaasti erilaisia kulttuuritilaisuuksia, kiitos toimeliaan kirkkoherran. Nyt siellä aivan kuhisi uteliasta väkeä.

   Arvailtiin, kuka vainaja voisi olla ja mitä hänelle oli tapahtunut. Juoruttiin ja osoitettiin sormella mahdollisia syyllisiä. Kumma kyllä, Aleksin nimi putkahti esille tuon tuostakin. Eipä nuorukainen ollut juuri suosittu kotipaikkakunnallaan. Ei kai muuallakaan, koska tänne aina palasi.

   Janina puolusti tarmokkaasti nuorta taiteilijan alkua, mutta hän ei saanut keneltäkään kannatusta mielipiteelleen. Kirkkoherran nuori vaimokin vaikutti jaakealta ja epäröivältä.

 - Miksei se voisi olla Aleksi. Sellainen hamppari. Tunsin jo kouluajoilta. Aina täynnä kolttosia ja näpistelyjä.

 - Murha on eri asia, vastusteli Janina. - En usko, että hänen luonteellaan pystytään sellaiseen hirmutekoon.

 - Onko se sitten ollenkaan murha, koska varsinaista ruumista ei ole edes löydetty.

 - Jos se olisikin tapaturma ja käsi on irronnut vaikka auto-onnettomuudessa tai sirkkelissä, niin miksi joku olisi kätkenyt ruumiin ja kuljettanut käden kirkkoon?

   Tätä pohtivat viisaammat ja kokeneemmatkin miehet. DNA-tutkimuksista oli todella hyötyä. Vähä vähältä paljastui sekin seikka, että käsi kuului kirkkoherran entiselle vaimolle Kaarinalle.

   Kauhua ja päivittelyä. Kauko Patteri sai jopa lievän sydänkohtauksen. Kyläläisten pitkään kytenyt kauna ja kateus alkoi kantaa hedelmää. Muistuteltiin kaikkia niitä tapauksia, todellisia ja kuviteltuja, jolloin Patteri oli osoittanut häikäilemätöntä ahneutta ja lähimmäistensä oikeuksien polkemista. Saita ja vallanhimoinen.

   Kun vielä oivallettiin, että vaimon kuolema tuotti miehelle paitsi varallisuutta myös nuoren ja verevän vaimon, syytelista alkoi olla valmis.

   Janina yritti lohduttaa Riikkaa, kun tämä surullisena nyyhki pitsinenäliinansa takana.

 - En kehtaa enää kylällä käydä. Ihmiset ovat niin ilkeitä ja pahansuopia. Hyvä kun kauppias suostuu minua palvelemaan, vaikka ennen oli niin höveliä.

   Kirkkovaltuuston puheenjohtaja katsoi hetkensä koittaneen ja lisäsi vettä myllyyn. Hän osasi kertoa monia Patterille epäedullisia juttuja menneisyydestä. Vaikka Kaarinan salaperäinen kuolema olikin helpottanut kaplakkaa seurakunnassa, Heikki Vähäheikki ryhtyi nyt esittämään opettajavainajasta todella myötätuntoisia kannanottoja.

   Hän kertoi, miten hän oli noin kymmenkunta vuotta sitten ollut kalassa järvellä. Hän oli soudellut aivan kirkkoherran laiturin tuntumassa. Sisältä oli kuulunut outoja ääniä. Kovaa veden lorinaa, Valitusta ja suorastaan tuskanhuutoja. Patterikin mörähteli jotakin joukkoon.

   Jos Kaarina olisi ollut nuorempi, Vähäheikki olisi päätellyt, että kivulias synnytys oli käynnissä. Hän ei malttanut olla hiipimättä lähemmäksi. Tirkistellessään vesihöyryisen lasin läpi hän näki jotakin täysin odottamatonta.

   Sauna oli melko tilava ja sen yläosassa oli pitkä orsi. Jokin säkki tai pitkä mytty näytti roikkuvan orresta. Kirkkoherra oli selin ikkunaan ja puuhasi jotakin mytyn vieressä. Hankasi harjalla ja valeli välillä vettä päälle. Pesikö hän ehkä suurta mattokääröä?

   Patteri kiersi ympäri sitä säkkiä, ja silloin Vähäheikki huomasi, että se olikin kirkkoherran vaimo Kaarina, joka molemmista käsistään riippui orressa. Valitti välillä ääneen.

   Vähäheikki pyyhki huuruisia silmälasejaan ja itikoitten tahrimaa ruutua. Mitä kummaa tämä voisi olla? Jokin raaka kidutusmuoto? Silloin kirkkoherra kääntyi äkkiä. Oli ehkä kuullut jotakin. Heikki  Vähäheikki luikki kiireesti tiehensä, mutta tapahtuma oli jäänyt elävästi mieleen, ja nyt hän toitotti sitä pitkin kylää.

   Selitys tuli papilta itseltään. Kylällä oli aina ihmetelty Kaarinan jäykkää ryhtiä ja tuskaisia juonteita suupielissä. Ei tainnut olla varsin onnellinen ja rentoutunut. Nyt saatiin kuulla, että hänellä oli ollut nuoruudesta asti vaikea vamma selkärangassa, joten hänen piti käyttää kankeita ja raskaita tukiliivejä. Jos hän oli ilman niitä, hän valahti kasaan kuin räsynukke.

   Kirkkoherra hoiti itse vaimonsa kylvettämisen, ja jotta peseminen voisi onnistua eikä selkäranka luhistuisi, Kaarina riippui käsistään orressa. Sitten liivit puettiin päälle, ja nainen saattoi taas kävellä normaalisti.

   Patteri joutui kovan painostuksen alaiseksi. Suuret perinnöt painoivat epäedullisesti vaakakupissa. Sitten keksittiin, että vajaa vuosi Kaarinan kuolemasta leski otti Riikan uudeksi vaimokseen. Oliko lempinyt tätä jo puolison eläessäkin? Riikka ei puhunut puoleen eikä toiseen, vaan lojaalina vaimona hän seisoi urheasti miehensä rinnalla.

   Toki Kaarinan kuolintapa tiedettiin. Hänhän oli hukkunut, mutta ruumista ei ollut koskaan löydetty, ennen kuin tämä käsivarsi putkahti nyt esiin sieltä seinästä. Etsintöjä oli kyllä suoritettu, ja järvi naarattiin pitkin ja poikin. Todistajia ei tapahtumalle ilmaantunut. Löydettiin vain rantaan ajelehtinut tyhjä vene, jossa oli Kaarinan hellehattu ja päivänvarjo.

   Tiedettiin, että Kaarina oli lähtenyt illalla soutelemaan. Hän saattoi tehdä pitkiäkin matkoja, koska hän nautti rauhallisista poukamista ja monista tunnelmallisista pikkusaarista. Hän saattoi nousta maihin jollakin rannalla ja istua lukemassa läpi valoisan kesäyön. Kaipasi yksinäisyyttä ja hiljaisuutta voidakseen sananmukaisesti koota itsensä.

   Jälleen hän oli ollut vesillä koko yön, ja vasta aamulla huomattiin, että vene olikin rannassa. Järveltä oli käynyt kova tuuli. Lähisaaret ja rannatkin oli tutkittu. Ei mitään merkkiä kadonneesta. Järvi oli paikoitellen hyvin syvä ja siinä oli voimakkaita virtaamia, joten loppupäätelmänä oli, että Kaarinan vene oli kaatunut aallokossa, hän oli joutunut veden varaan, hukkunut ja ruumis oli takertunut jonnekin ryteikköön. Joka kevät odoteltiin sen löytymistä.

7. Missä on loput uhrista?

   Yli kolmen vuoden takaisten tapahtumien jäljittäminen osoittautui hankalaksi. Kirkkoherralla oli ollut lomapäiviä juuri Kaarinan hukkumisen aikoihin ja mies oli väittänyt käyneensä Hämeenlinnassa luokkakokouksessa. Kukaan ei muistanut nähneensä häntä siellä. Ilmoittautuminen oli kyllä tehty, mutta useita päiviä aikaisemmin. Hotellihuoneesta ei ollut merkintää eikä illallismaksuista.

   Oli ollut ensin hieman puhetta, että vaimokin lähtisi mukaan, mutta se kuitenkin peruuntui. Patteri tunnusti nolona, että kokous oli itse asiassa ollut vain tekosyy, jotta hän oli saanut hieman hengähtää niistä monista huolistaan, myös avioliiton aiheuttamista.

   Mitä hän sitten muka oli tehnyt noina päivinä? Mies oli vain ajellut kauniissa Suomenmaassa. Päämäärättömästi kylästä toiseen, nähtävyydeltä seuraavalle. Kerrassaan toivotonta jäljittää, sillä hän oli yöpynyt tilavassa farmarissaan säästääkseen majoituskustannuksissa. Hän oli ostanut kaupasta murkinaa ja laitellut itse ruokansa kaasukeittimen hehkussa.

   Kauko Patteri myönsi viimein, että hänellä oli ollut suhde Riikan kanssa jo pidemmän aikaa. Kaarina oli kai aavistanut jotakin, koska hän oli muuttunut entistäkin kylmäkiskoisemmaksi ja torjui miehensä sekä fyysisesti että henkisesti. Nalkutti ja oli tyytymätön.

 - Miksi ette jättänyt vaimoanne, jos se noin hankalaksi kehittyi?

 - Miten olisin voinut, kun hän oli niin vaikeasti invalidi? Kyllä te sen varmasti nyt ymmärrätte. Oli meillä paljon yhteistäkin, jopa sopua ja rauhaa.

   Käsi tuotti ylen määrin päänvaivaa. Jos nainen oli kerran hukkunut, miten käsi oli irronnut? Eihän järvessä ollut niin valtavia haukiakaan, että sellainen olisi voinut raadella ruumista.

 - Jos se muumio bongasi sen öisillä retkillään ja kiikutti seurakseen kirkkoon, leukaili Aleksi.        

 - Älä tee pilkkaa vakavista asioista, torui nimismies. - Sen sijaan yrittäisit auttaa meitä ongelman selvittämisessä. Sinähän se olet sellainen yökyöpeli. Missä mahdoit luurata sinäkin yönä?

 - Ehkä olin putkassa, naureskeli nuori mies. - Silloinhan minulla olisi oivallinen alibi. Tai olin rikoksen poluilla kähveltämässä kunniallisten naapurien omaisuutta. Ohoh!

   Siinä silmänräpäyksessä Aleksi muisti, missä hän oli kyseisenä yönä maleksinut. Saadakseen kerrankin olla huomion keskipisteenä ja vielä myönteisellä tavalla Aleksi vetkutti ja vetkutti kertomistaan. Kerskaili kyllä aavistavansa mahdollisen murhaajan, mutta ei suostunut todistamaan väitettään.

   Janinallekin hän ylvästeli:

 - Meikäpoika onkin paras salapoliisi koko tienoolla. Sano minun sanoneen, että hm hm hm se on. Pinnistelköön se älyvapaa jepari vielä aikansa, sitten paljastan komeasti hänellekin, mistä on kysymys.

 - Kerro minulle, pyyteli Janina maireana.

 - Ilmaisen jutun arvoituksena. Jos ratkaiset sen, saat ilmoittaa siitä muillekin.    

   Aleksi kirjoitti jotakin paperille ja antoi sen Janinalle, jolla alkoi kova miettiminen. Hän ei ollut koskaan kovin taitava hoksaamaan sanaleikkejäkään.

8. Vähäheikki vähättelee

   Nimismies suuntasi huomionsa Heikki Vähäheikkiin. Tuoreessa muistissa olivat Kaarinan syytökset varojen väärinkäytöstä, jopa pahemmastakin. Seurakunnan asiakirjoja selattiin, ja summissa oli kuin olikin kaikenlaista mätää. Heikki myönsi, että hän oli jo pidemmän aikaa kavaltanut julkisia varoja. Ihan vain pikkuisen, mutta Kaarina oli ollut tarkka täti ja monessa luottamusvirassa.

 - Sinullahan oli selvä motiivi surmata Kaarina, syytteli nimismies. Kyläläistenkin keskuudessa oli alkanut viritä samansuuntaisia mielipiteitä.

   Aleksia kuulusteltiin ja uhkailtiin, jollei hän paljasta salaisuuttaan. Ehkä hän on itse murhaaja, kun on poikasesta asti ollut sellainen hunsvotti.

   Janina luki isänsä kanssa Aleksin antamaa arvoitusta, mutta omena ei putoa kauaksi puusta. Ei isälläkään leikannut.

 - Anna se jollekin asiatuntijalle, kehotti tytär, mutta Urmas loukkaantui kovasti ja sanoi itse olevansa mestari intuitiivisissa tulkinnoissa. - Kyllä se vielä minulle selviää.

   Eräänä iltana Aleksi kertoi Janinalle menevänsä kylään, johonkin hienoon paikkaan. Odotti saavansa ison potin jostakin jutusta. Lupasi kertoa seuraavana päivänä tarkemmin.

   Janina odotteli miehen soittoa. Odotti kolme päivää, mutta sitten hän alkoi kysellä, mihin Aleksi oli voinut kadota. Sitä tiedusteli jo ärtynyt vuokraemäntäkin, kun ei saanut rahoja ajallaan.

   Käynnistettiin etsinnät, mutta mies oli kadonnut teille tietymättömille. Se on tietysti syyllinen, arveltiin. Pakoilee sen vuoksi.

   Järven sulia kohtiakin naarattiin. Tällä kertaa hukkunut löydettiin. Aleksi oli takertunut uppotukkiin lähelle Vähäheikin kesäpaikan rantaa. Havaittiin kuitenkin varsin huolestuttava seikka. Miehen jalkoihin oli sidottu raskaat painot. Syvemmässä kohdassa hän olisi vajonnut pohjaan asti.

   Murhaajalla oli ollut kiire eikä hän ollut jäänyt tarkistamaan, että ruumis todella upposi väljään veteen. Oliko kukaan havainnut liikettä järvellä pari päivää sitten? Ei niin kukaan. Sikeäunista joukkoa. Nimismies mukaan luettuna. Ei jaksanut valvoa yhdeksää pidemmälle. Olisi nyt hoitanut vahtikoiran hommansa huolellisemmin. Kyläläisiä alkoi pelottaa.

9. Salaperäiset sanat

   Janina oli hyvin surullinen Aleksin puolesta. Nyt lappu nousi vieläkin suurempaan arvoon, kun tiedoillaan rehvasteleva Aleksi oli joutunut murhaajan uhriksi.

 - Katso nyt taas näitä sekavia sanoja. URMAS LINANE. Isä, miksi tässä on sinun nimesi? Eihän sinulla vain ole mitään osuutta tähän rikokseen?

 - Ole hupsimatta, mutta sitä minäkin olen ihmetellyt ja sen vuoksi en haluaisi näyttää paperilappua muille. Rupeavat vielä nekin epäilemään syytöntä.

 - Olen siirrellyt näitä kirjaimia joka ikiseen järjestykseen, mutta ei niissä ole tolkkua. Tunnetko sä Kalevalaa tai Kanteletarta? Minusta tuntuu, että tämä tulkinta voisi olla sieltä. Kuuntelehan: ELINAN SURMA. Kuka surmasi ja kenet?

 - Piika emäntänsä Elinan.

   Isä ja tytär tuijottivat toisiaan. Kiireesti he lähtivät nimismiehen luo.

   Naapurikylästä löytyi sittenkin eräs todistaja. Nuori seurakuntasisar, joka ei ollut kehdannut aikaisemmin ilmoittautua. Kuultuaan Aleksin murheellisesta lopusta hän katsoi velvollisuudekseen tulla poliisin puheille, itku kurkussa, koska pelkäsi kihlauksensa purkautuvan.          

   Aleksi ja tämä Sirpa olivat sinä kohtalokkaana kesäyönä olleet eräässä saaressa telttaretkellä. Oli ollut ihan mukavaa, kunnes järveltä alkoi kuulua molskahtelua.

   Nuoret olivat seuranneet näytelmää pensaitten takaa. Oli jo ollut varsin hämärrä, mutta he erottivat juuri ja juuri seisovan hahmon, joka horjahteli keikkuvassa veneessä. Aleksi oli ollut vähällä huutaa ja kysyä, tarvittiinko siellä apua.

   Kuulosti siltä kuin joku olisi huutanut apua. Ehkä se tulikin veneestä. Hahmo ponnisteli ja askarteli veneen laidalla. Laskiko se verkkoja vai katiskaa? Ehkä hän sen takia huuteli itsekseen, kun puuha ei tahtonut luonnistua.

   Äkkiä olento iski jollakin veneen laitaan. Taas kuului molskahdus. Oliko uistimeen tarttunut jokin möhkäle pohjasta ja tyyppi katkaisi koko siiman+

   Nuoret pällistelivät ja arvuuttelivat. Sitten hahmo istuutui kiireesti paikalleen ja souti pois. Epäonnistuneiksi kalastushommiksi he olivat sen tulkinneet. Aleksi oli väittänyt tuntevansa veneen ja kummastelevansa, kuinka juuri se, ja juuri sinä päivänä.  Oliko mahdollisesti varastettu?

   Aleksi oli lähtenyt kaupunkiin muka opiskelemaan, ja Sirpakin oli puolestaan siirtynyt toiselle paikkakunnalle sydänsurujaan parantelemaan.

   Janinan saaman vihjeen vuoksi Riikkaa alettiin nyt toden teolla kuulustella. Aleksin kuolinyönä hän oli ollut yksin kotona, koska Kauko oli jälleen virkamatkalla. Nainen houkutteli nuoren miehen pappilaan ja sitten veneeseen. Hän lupasi kertoa jotakin tärkeätä. Sitten he soutivat avovedessä pitkää niemeä kohti. Riikka syötti uhrilleen jotakin huumaavaa ja vyörytti tokkuraisen miehen laidan yli sidottuaan ensin painot jalkoihin.

   Veneen laidasta löytyi vielä vanhoja tahroja, jotka tunnistettiin Kaarinan vereksi. Silloin kolmisen vuotta sitten Riikka oli toisella veneellä seurannut emäntäänsä saaren taakse. Oli kertonut tuovansa jotakin viestiä kirkkoherralta. Kun naiset sitten olivat samassa veneessä, Riikka oli lyönyt emäntäänsä airolla, jolloin tämä oli vaipunut tajuttomana veneen pohjalle. Nainen oli sitonut painoja uhriinsa ja pudotti hänet sitten veteen.

   Kaarina oli kuitenkin vironnut ja tarttunut lujasti veneen laitaan. Hänellä oli melkoiset käsivoimat. Riikka ei millään saanut hänen otettaan irtoamaan, ja siksi hän oli iskenyt uhriaan käteen terävällä airon lappeella.  Käsivarsi oli katkennut, ja Kaarina vajosi heti syvyyksiin.

   Riikka oli hinannut emäntänsä veneen lähelle kotirantaa ja aikoi jättää sen aalloille ajelehtimaan. Kauhukseen nainen huomasi, että Kaarinan käsivarsi oli yhä veneessä. Yön pimeydessä hän kuljetti sen vanhaan kivikirkkoon, jossa tehtiin parhaillaan remonttia.

   Portaitten takana olevaa seinää oli purettu ja jo alustavasti korjattu. Riikka kiskoi tiilet irti ja sijoitti käden varmaan piilopaikkaan. Tiilet eivät tosin mahtuneet kunnolla paikoilleen, mutta päälle hän läiski kaikessa kiireessä hiukan laastia ja maalia.

   Puolustuksekseen Riikka selitti, että Kaukon ja Kaarinan avioliitto oli jo muutenkin raunioitunut ja että emäntä oli ruvennut sättimään apulaistaan ja uhannut häätää hänet pappilasta, jos tämä jatkoi touhujaan kirkkoherran kanssa. Mikä olisi ollessa varakkaan pappismiehen rouvana ja rakastettuna, oli Riikka haaveillut kateellisena.

   Urmas ja Janina jatkoivat taas vaellustaan. Tytär huomautti isälleen:

 - On se Jukka soittanut, mutta vain kerran. Ei siitä mitään tule.

   Pitkä ja raskas huokaus, johon isäkin yhtyi.

 - Ei kaikki mene aina niin kuin haluaisi. Ehkä se on ihmiselle joskus hyväksikin.

          III  TIETOKONEMURHA  

1. Ystävätärtä tapaamassa

 - Kun nyt olemme näin lähellä Kynsijärveä, emmekö voisi yöpyä siellä? Se on kaunista seutua. Voisit tehdä joitakin luonnoksia sen mahtavista, lumisista harjuista.

 - Mikä sinua sinne vetää? Ai, taitaa olla joku mies kiikarissa?

 - Pyh, on maailmassa muutakin kuin miehiä. Sä aina luulet, että me emme pärjää ilman teitä.

 - Älähän nyt innostu, emme me sentään ihan mitääntekemättömiä ole. Voidaanhan me poiketa sinne, jos se sinua ilahduttaa.

 - Kiitos iskä. Siellä asuu entinen opiskelutoverini Maiju. Kiva tyttö, vaikka muutti alaa. On nyt jossakin virastossa näppäilemässä tietokonetta.

   Kynsijärvi oli pieni viihtyisä kaupunki suuren järven rannalla. Maiju löytyikin helposti, ja jälleennäkemisen ilo oli molemminpuolinen. Urmaksesta aivan tuntui, kuin hänellä olisi nyt kaksi tytärtä. Maiju asui yksin omakotitalossa, jonka rakkaudella hoidetulla pihalla oli runsaasti tilaa heidän autolleen.

   Iltateen aikana Maiju alkoi kertoa huolistaan. Hänen vanhempansa olivat vuosi sitten menehtyneet tulipalossa ulkomaanmatkalla, ja Maiju oli ainoana tyttärenä saanut talon haltuunsa. Yksinäinen nuori nainen alkoi ottaa selvää, olisiko hänellä lainkaan lähisukulaisia. Lopulta hän oli saanut kuulla isänsä ainoasta sisaresta.

 - Missä hän asuu? Joko olet ottanut häneen yhteyttä?

 - En ole, koska jutussa on jotakin kummallista. Hän on tavallaan kuollut, koska hänestä ei löydy mitään tietoja.

 - Eihän sellainen ole mahdollista, väitti Urmas. - Suomessa, jossa on niin tarkka kirjanpito kaikesta. Matkakorttikin jo ilmaisee, jos olet sattunut käymään kaksi kertaa peräkkäin Espoossa ostoksilla..

 - Pilvikki-täti onkin asunut monta vuotta Yhdysvalloissa. Joku naapuri oli saanut häneltä kortin viisi vuotta sitten.

 - Yritä vain jatkaa selvittelyä, kyllä se siitä, lohdutteli Urmas.

 - Ei minusta ole sellaiseen. Ujostuttaa ottaa yhteyttä outoihin ihmisiin.

 - Minä voin auttaa sinua, lupasi reipas Janina. - Täytyy vain osata tiedustella oikealta taholta.    

2. Tiedustelupalvelukin turhautuu

   Tytöt yrittivät aikansa mutta turhaan. On kuin maa olisi niellyt koko tädin. Viimeinen merkintä, mikä löytyi, oli maininta hänen lähdöstään USA:han yli kaksikymmentä vuotta sitten.

 - Tätisi on tietysti kuollut siellä vieraalla maalla, ja koska hänellä ei ole ollut lähiomaisia, ilmoitus asiasta on jäänyt saapumatta Suomeen.

   Yhdysvalloista saatiin selville, että Pilvikki Syrjänen oli asunut jossakin pikkukaupungissa etelävaltioissa. Hän oli toiminut jonkun miljonäärin lesken seuraneitinä. Rouva oli kuollut, mutta seuralaisen olinpaikasta ei ollut mitään merkintöjä.

 - Amerikassa katoaa vaikka millä mitalla ihmisiä. suuri maa ja hirveä määrä kansaa. Kaikenrotuista ja ehkä laittomastikin maassa oleskelevia. Ottakaa myös selvää kadonneista.

   Neitoset seurasivat ystävällistä neuvoa, mutta kadonneeksi Pilvikkiä ei ainakaan ollut ilmoitettu. Entä rikoksen uhriksi?

 - Minun täytyy varmasti palkata yksityisetsivä. He ovat tottuneet tällaiseen urkkimiseen. Ne viileät virastoihmiset eivät kerro minulle mitään, kun en ole edes tytär. Eivät muka tiedä.

 - Silloin tämä alkaa käydä liian kalliiksi, vastusteli Urmas. - Koetko tämän niin välttämättömäksi, että olet valmis uhraamaan omaisuuksia tuiki tuntemattoman tätisi jäljittämisessä?

 - Olen valmis, huudahti Maiju. - Olen niin, niin yksin ja hylätty. Haluan kokea lähisukulaisen turvaa ja lämpöä.

 - Ethän alkuunkaan tiedä, millainen tätisi on luonteeltaan. Ehkä erakko, kun ei ole ottanut yhteyttä kehenkään. Miksi hän yleensä katosi sinne valtameren taakse?

 - En voi kysyä keneltäkään, huokaisi Maiju surullisena. - Olen niin auttamattomasti yksin.

 - Olet nuori ihminen, joten hakeudu ikäistesi seuraan ja hanki omia ystäviä, neuvoi Urmas. - Ei se verisukulaisuus aina takaa, että ollaan samalla aaltopituudella. Paljon on kaunaa ja kylmyyttä sukulaistenkin kesken.

 - Mutta minä haluan löytää Pilvikki-tädin, intti tyttö.

3. Jutta saapuu vierailulle  

   Tytöt laittoivat lehtiin ilmoituksia, joissa pyydettiin sellaista henkilöä, joka tiesi jotakin Pilvikki Syrjäsestä, soittamaan Maijun puhelinnumeroon.

   Kahden päivän kuluttua tulikin toivottu yhteydenotto. Jutta Jaatinen soitti ja sovittiin tapaamisesta. Jutta oli ollut kolmisenkymmentä vuotta sitten Pilvikin ystävätär.

 - Tai ainakin tuttava, oikaisi vieras varovaisena lausumaansa. - Pilvikki ei päästänyt ketään oikein lähelle, koska hän oli kai kokenut raskaan menetyksen nuoruudessaan. Pettynyt ja vetäytyvä.

 - Siksikö hän lähti sinne Amerikkaankin?

 - Se oli varmasti osasyynä. Hän halusi irrottautua kaikesta entisestä.

   Ei Juttakaan kovin ihmeitä osannut kertoa. Onneksi sentään sen rikkaan rouvan tarkan osoitteen, koska he olivat olleet harvahkossa kirjeenvaihdossa Pilvikin kanssa. Työnantaja oli ollut hankala ja oikukas persoona, mutta jostakin syystä kovin kiintynyt seuranaiseensa. Oli luvannut testamentata tälle  koko valtavan omaisuutensa.

 - Ja Pilvikki uskoi moista roskaa, huomautti Urmas. - Rouva sai vain sidottua itselleen uskollisen orjattaren.

 - Hyi isä, kun olet negatiivinen, torui Janina. - Minusta tämä on romanttista. Ehkä Pilvikki oli ihan ottotyttären asemassa.

 - Koska saitte häneltä viimeksi kirjeen? tiedusteli Maiju Jutta-rouvalta.

 - Tasan vuosi sitten. jolloin Pilvikki ilmoitti minulle naisen kuolemasta. Perinnön piti olla selvä asia. Sain sen käsityksen, että hän oli tulossa Suomeen.

 - Tuliko hän?

 - En totisesti tiedä. Kirjoitin useita kertoja hänelle, mutta kirjeeni palautettiin. Osoite tuntematon. Soitinkin siihen entiseen numeroon, mutta aivan vieras henkilö väitti, ettei tuntenut ketään sennimistä suomalaista naista.

 - Jo osaa olla mystistä, mumisi Urmaskin. - Täytyyhän lentoyhtiöillä tai laivoilla olla sellaisia luetteloita, joista selviää matkustajien nimet.

   Kaikki mahdollinen pengottiin, mutta Pilvikki-tädistä ei havaittu jälkeäkään.

 - Jos hän on vaihtanut henkilöllisyyttään? Ollut ehkä todistajana jossakin huumejutussa ja on nyt poliisin suojeluksessa.

 - Ettei vain mitään rikollisia puuhia, kauhisteli Janina. - Ehkä jo teloitettu? Voi anteeksi, Maiju.

 - Jospa Pilvikistä oli tullut niin hirmurikas, että hän joutui pakenemaan rahojen kärkkyjiä? Kenties juuri tänne syrjäiseen Suomeen?

4. Uusi sukulainen ilmaantuu

   Taas kului pari päivää, ja nuorehko miesääni kysyi Maiju Syrjästä.

 - Joo hei, täällä on pikkuserkkusi Kari. Huomasin ilmoituksesi. Onko tädistä kuulunut mitään?

 - Ei mutta tiedätkö sinä jotakin? kysyi Maiju sydän jyskyttäen sekä ilosta että jännityksestä. - Kivaa, että minulla on nyt ihka elävä  serkkupoika.  

 - Joopa joo, mutta minä en tajua, minne se mummeli on kadonnut. Sain häneltä viestin noin vuosi sitten. Hän lupaili minua perijäkseen.

   Maiju oli aivan äimänä.

 - Sinua, miksi ei minua? Minähän olen hänen veljensä tytär. Millainen sukulaisuussuhde sinulla sitten on?

 - Eivät ne sukujuuret aina määrää testamentteja, kun ei sentään omasta lapsesta ole kysymys. Hän tunsi minut pikkupoikana ja tykästyi suoralta kädeltä luonteeseeni. Ilmoita heti, jos saat tietoosi jotakin.

   Maiju oli kovin pettynyt. Ei hän niitä rahoja niinkään surrut, mutta että täti piti Karista eikä luultavasti edes tiennyt veljentyttärensä   olemassaolosta.

 - Mikä semmoinen Kari on? Sanoiko hän sukunimeään? kummasteli Urmas. - Voi olla joku onnenonkija.

 - Täytyy tutkia sukutaulua, vaikka Kari on ikävä kyllä varsin yleinen nimi.

 - Harmi, ettei kaveri soittanut kännykkääsi. Siitä se numero selviäisi.

 - Voihan hän soittaa uudelleen, kun on niin utelias, ynisi Maiju alakuloisena.

5. Vainaja löytyy

   Eräänä päivänä virastosta ilmoitettiin, että Pilvikki Syrjästä koskeva merkintä oli sittenkin löytynyt. Virkailija pahoitteli kauniisti ja kertoi, että sen niminen henkilö oli kuollut Yhdysvalloissa sinä ja sinä päivänä vuosi sitten.

 - Millä tavalla kuollut, tiedusteli Maiju apeana.

 - Ei tarkempaa selostusta. Ehkä tapaturmaisesti. Tietysti voitte tiedustella paikallisesta sairaalasta, mutta tuskin siihen mitään rikosta liittyy, koska sanoma on näin yksiselitteinen. Varautukaa kuitenkin siihen, ettei teille kerrota tarkempia yksityiskohtia. Valitan.

   Täti löytyi jostakin tiedostosta, mutta liian myöhään ja kuolleena. Maiju suri häntä kuin lähiomaista ainakin. Pukeutui tummiin vaatteisiin ja osti kukkia piirongin päälle.

 - Surullista, että minulla ei ole edes vanhaa valokuvaa hänestä. olen selannut läpi monta perhealbumia,, mutta yhdessäkään ei mainita Pilvikkiä. Ikään kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan.

 - Tai on ollut perheen mustalammas. Kysele Suomen poliisilta, olisiko tätisi taustassa jotakin hämäräperäistä.

 - Hyi, Janina, voihkaisi Maiju, mutta teki kuitenkin työtä käskettyä.

   Pilvikistä ei löytynyt mitään, mutta eräästä Syrjänen-nimisestä miehestä kuitenkin. Tämä oli saanut pahoja vammoja jonkin rikolliskoplan ja poliisien välisessä tulitaistelussa.

 - Tulitaistelussa? Suomessako?

 - Niin juuri, mutta kieltolain aikana, Suomenlahdella. Mikä kiinnitti erityistä huomiota oli merkintä, että mahdollisesti juuri Pilvikin isä oli ollut mukana rajavartioston veneessä tuona päivänä.

 - Samannimisiä. Mahtoivatko olla serkuksia? Ellei peräti veljeksiä?

   Pari päivää kului, ja ovikello kilahti hennosti. Urmas meni avaamaan. Hän luuli naista ensin avunpyytäjäksi, koska tämä oli niin harmaa, arka ja nukkavierun näköinen.

 - Emme osta mitään, mutisi Urmas. - Kiitos vaan.

 - Onko Maiju Syrjänen tavattavissa?

 - Täällä minä olen, sanoi tyttö ja tuli eteiseen. - Mitähän asianne koskee?

 - Anteeksi, että tunkeudun kotiisi näin ilmoittamatta, mutta minulla on tärkeätä asiaa. Olen isäsi sisar, Pilvikki Syrjänen, vaikka viime aikoina olen käyttänyt nimeä Ilva Syre.

 - Ooh, huokaisi Maiju.

 - Jopas jotakin mutisi Urmas.

 - Olen kauheassa pulassa.

 - Poliisitko vai mafia? ehti Janina kysyä.

 - Ei, vaan olen kuollut. Lopullisesti ja auttamattomasti kuollut. Ehkä sen jo tiedättekin?

   Taidekauppias sai jälleen osoittaa kaikki ritarilliset ominaisuutensa. Oikealla kädellään hän tuki puolipökkerössä huojuvaa Maijua, ja toisella kädellä hän piteli pystyasennossa pyöreätä ja harmaanutturaista Juttaa, joka oli taas kylästelemässä Maijun luona. Reipas Janina pysyi sentään ominkin avuin tolpillaan, koska hän piteli lujasti kiinni ovenpielestä.

 - Mitä roskaa, puuskahti mies. - Janina, soita hätänumeroon. Tuo nainen on aivan sekaisin.

 - Olen todella sekaisin kauhusta, koska joku yritti juuri murhata minut. Hädin tuskin ehdin hypätä syrjään hurjaa vauhtia kiitävän auton edestä.

 - Kuollut ja yritetään murhata. Täysi kaheli, soita tyttö.

 - Antakaa minun jäädä tänne vähäksi aikaa. Ole niin kiltti, rakas Maiju.

   ”Rakas”-sana virkisti neitosta ihmeesti. Oma täti. Oman isän sisar. Kyllä tästä vielä perhe sukeutuu. Olkoonkin sekä vainaja että raakojen murhaajien jahtaama.

 - Totta kai saat jäädä tänne ja asua luonani, rakas Pilvikki-täti.

6. Vainajaa elvytellään

   Pilvikki kertoi surullisen ja uskomattoman tarinansa. Hän oli saatellut rakkaan Jane-rouvan haudan lepoon ja oli siis saanut haltuunsa suunnattoman omaisuuden. Miljonäärin lesken kaukaiset sukulaiset yrittivät kaikin voimin kiistää testamenttia, joten Pilvikki nosti hieman käteistä ja päätti toistaiseksi paeta kohua Suomeen.

 - Eihän sinun nimeäsi ollut matkustajaluetteloissa.

 - Sanoinhan, että nostin hieman käteistä, joten vuokrasin yksityiskoneen. Varmuuden vuoksi sillä Ilva Syren nimellä.

 - Suomessa meni aluksi oikein hyvin. Talletin rahat pankkiin, vuokrasin asunnon ja nautin synnyinmaani ihanasta, viileästä ilmastosta.

 - Nautintonsa kullakin, kuskasi Jutta, joka oli viettänyt leijonaosan elämäänsä kaikkein pohjoisimmassa Lapissa, kaamoksessa ja paukkupakkasissa.

 - Pidin täällä vain hyvin vähän rahaa asunnossani, ja kun eräänä päivänä menin nostamaan lisää, havaitsin, ettei minulla ollut enää penniäkään eli senttiäkään jäljellä.

 - Joku oli tyhjentänyt tilit. Kauheata.

 - Ei vaan minulla ei ollut tilejä lainkaan. Ei minkäänlaista merkintää.

 - Kuinka se on mahdollista?

 - Sitä pankkivirkailijatkin ihmettelivät, mutta mikäs siinä auttoi. Olin rahaton ja turvaton.

 - Menitkö poliisin juttusille?

 - Totta kai, mutta siitäkään ei ollut apua. Minua ei ollut enää  kirjoissa eikä kansissa, paitsi että minut oli merkitty kuolleeksi Yhdysvaltojen puolella. Olin siis kadonnut tästä maailmasta, tyystin ja perusteellisesti.

   Pilvikki oli yrittänyt anoa Suomen kansalaisuutta, mutta tuloksetta, koska hän oli täysi irtolainen eikä kuulunut enää minnekään. Sai olla kiitollinen, jos häntä ei pidätettäisi ja passitettaisi jonnekin tuntemattomaan maahan tai avomerelle seilaamaan.

 - Etkö voinut todistaa henkilöllisyyttäsi vaikkapa suomalaisen sairaalan kautta? Tai jonkin oppilaitoksen? Tietenkin kävit koulua Suomessa?

 - Kaikki tiedot ovat hävinneet. Synnyin aikoinani kesämökillä, joten nekin merkinnät olivat hatarat. Minulla oli jo alun perin kaksi erilaista syntymäaikaa. Kuukaudet heittivät. Vanhempani olivat kirkosta eronneita, ja mistään rekisteristä minua ei sen kummemmin löytynyt. Sairaalassa en ollut koskaan käynytkään. Terve tyttö ja nuori nainen. Ajokorttia minulla ei ollut eikä mitään sellaista tointa, josta olisi ollut merkintöjä virallisissa instansseissa.

 - Et siis millään pääse takaisin elävien kirjoihin?

 - Mahdottomalta se tuntuu. Onneksi tässä maassa ei kysellä henkilöpapereita joka kadunkulmassa.

 - Entä passi? Täytyyhän sinulla olla passi.

 - Nekin tiedot ovat kadonneet. Olin vähällä joutua syytteeseen passin väärentämisestä. Valokuva oli sitä mitä se oli.

 - Kuitenkin testamenttasit omaisuutesi sille Karille, huomautti Maiju hieman katkerana. - Häneen siis pidit yhteyttä?

 - Kehen Kariin? En tunne sennimistä tyyppiä.

   Poliisit kyllä saivat selville Kari Syrjäsen osoitteen. Hän oli ATK-ohjelmoitsija ja tosiaan Maijun pikkuserkku. Hänen isoisänsä oli virunut monta vuotta vankilassa ja syytti vammautumisestaan veljeään eli Maijun isänisää. Tämä oli kieltolain aikana ollut mukana pidättämässä viinan salakuljetukseen osallistunutta veljeään, joka loukkaantui poliisien ja trokarien välisessä kahakassa.

   Karin isoisän monilapsinen perhe oli elänyt suuressa köyhyydessä ja häpeässä. Pojalle oli kehkeytynyt voittamaton katkeruus ja viha Maijun isän omaisia kohtaan. Saatuaan tietää Pilvikki Syrjäsen suuresta perinnöstä Amerikassa, hän keksi oivan tavan kostaa.  

   Mies murtautui tiedostoihin, näppäili Pilvikin kuolleeksi ja sen jälkeen poisti muut tiedot kaikista mahdollisista rekistereistä. Itsensä hän oli jo ilmoittanut naisen ainoaksi perilliseksi. Sitten hän sai tietää, että Pilvikki oli Suomessa, vieläpä Kynsijärven kaupungissa, joten hän vihan vimmoissa yritti ajaa sukulaisensa yli autolla.  

 - Siinäpä oikea hakkerien maailmanmestari, huomautti Janina. – Tosi taitava nuuskija muutenkin.

 - Siis kyseessä oli todellinen tietokonemurha, päivitteli Urmas.  

          IV  MYYMÄLÄNVAHTI

1. Tulo ystävälliseen kaupunkiin  

 - Täällä sitä olisi hyvä viipyä pidemmänkin aikaa, touhusi Urmas innostuneena. - Täällä syntyy kauppoja ja on kivoja ihmissuhteita. Olen jo etukäteen ilmoitellut tulostamme.

 - Mikä täällä nyt on niin ihmeellistä? kysyi Janina hieman nyrpeänä, koska hän olisi halunnut suunnistaa jollekin isommalle paikkakunnalle. - En ole Töppätammen kaupungista ikinä kuullutkaan.  

 - Odotahan, kun tutustutan sinut paikallisiin ystäviini. Jo tänä iltana tapaamme Anttooni Ampun. Hän on antiikkiesineitten kauppias. Aloitti romukauppiaana, mutta nykyään hänellä on kukoistava firma. Etenkin kirjat ovat priimaa. Sieltä voit tehdä suoranaisia löytöjä.

 - Väsyttää armottomasti tämä ajaminen. mihin parkkeeraamme?

 - Minulla on täällä oikein hyvä ystävätär. Hän on kaupungintalon vahtimestari, joten ties vaikka saisimme yöpyä kaupungin pysäköintialueella.

 - Et ole kertonutkaan tästä ystävättärestäsi. Millainen hän on?

 - Mukava, todellinen nainen eikä mikään torajyvä.

   Isä ja tytär vaikenivat hetkeksi, ja kumpikin ajatteli ikävä kyllä Janinan äitiä.

 - Ei se ole yhden syy, jos kaksi tappelee, ärhenteli Janina, joka tunsi pyhäksi velvollisuudekseen puolustaa äitiään isän moitteilta ja myös päinvastoin, vaikka Urmas ei siitä ollutkaan tietoinen.

 - En minä ainakaan tapellut, en edes riidellyt. Kuka nyt äitisi kanssa kykenisi suukopua pitämään. Kieli kuin tikari ja kaiveleva mieli.

 - Lähden huomisaamuna takaisin äidin luokse, jos alat morkata häntä. Jää tänne romujesi kanssa, sen hellän naikkosesi hoteisiin.

 - Älä nyt pillastu, Janina. Käänny tuosta oikealle. Siellä Mirva asuu. Hieno omakotitalo. Erosi viisi vuotta sitten ja lapset maailmalla. Kelpaa siinä asustella.

   Mirva ei ollutkaan kotona. Hieman allapäin Urmas kehotti tytärtään ajamaan suoraan Anttoonin talolle. He nousivat kapeita kierreportaita neljänteen kerrokseen. Urmas puuskutti ja hikoili.

 - Samaa vuoristokiipeilyä kuin viime kerrallakin. Sanoin jo silloin, että kaverin pitäisi hankkia uusi asunto.

   Anttooni Amppu avasi oven kolmannen soiton jälkeen. Oliko jo ollut yöpuulla? Oli niin tokkuraisen ja hajamielisen näköinen.

 - Ahaa, sinäkö? Joko te tulitte? Luulin, että... Käykää sisään ja tervetuloa, hän lisäsi vaitonaisesti.

   Tuo mukava ystävä ei vaikuttanut kovin innostuneelta heidän vierailustaan. Urmas selitti ja kehuskeli välillä antiikkikauppiasta tyttärelleen.

 - Laatutavaraa ja vanhoja, hienoja aarteita, hän lepersi ja lisäsi samaan hengenvetoon:

 - Toivottavasti sait järjestettyä ne samat esittelytilat tauluilleni kuin viimeksikin, vai?

 - Jaa, öhöm, ai ne? On päässyt unohtumaan, kun on niin paljon näitä kiireitä, mutta huomenna yritetään jotakin.

   Taidekauppias oli niin pettynyt kuin pikkupoika, jolta on vedetty makea tikkari suusta kesken kaiken. Suupielet lerpattivat, ja äänikin käheytyi pelkästä mielipahasta.

 - Vai niin, ymmärrän. Ymmärrän täysin. Emme halua olla vaivaksi. Luulin vain, että...

 - Kyllä sinä ne taulusi jonnekin saat, murahti Anttooni ärtyneenä.

- Haluatteko teetä? Tai ehkä on jo liian myöhä?

   Toivorikkaana isäntä katseli vieraitaan. Janina oli jo aikeissa kieltäytyä, mutta Urmas ei tajunnut vihjettä.

 - Kiitoksia, tee kyllä maistuisi. Ehkä pari voileipääkin. Hiukoo niin pitkän matkan jälkeen.

 - Yövyttehän toki siinä komeassa autossanne? uteli Anttooni melkein ystävällisesti. - Kyllä noin hoikka ja soma neitonen pienempiinkin tiloihin mahtuu.

   Mairea ja rasvainen hymy.

 - Söpön oletkin löytänyt, kähisi mies Urmakselle. - Todellinen löytö eikä mitään rapistunutta antiikkia, heh heh, kun...

 - Janina on tyttäreni, keskeytti Urmas viileästi. - Olenhan kertonut hänestä sinulle. Hän on minulla kuskina, kun se ajokortti...mum...

   Mairea hymy katosi kuin taikaiskusta.

 - Tietenkin, anteeksi vaan. No haluatteko sitä teetä?

 - Kiitos kyllä, toivottavasti emme ole häiriöksi, mutisi Janina.

   Miehet juttelivat liikeasioistaan. Kun Anttooni oli välillä kadonnut keittiön puolelle, Urmas kuiskasi tyttärelleen:

 - Se on eronnut. Seitsemän vuotta sitten. Vaimo lähti toisen matkaan suoraan myymäläpöydän takaa. Hyvä kun ehti laukkuaan pakata. Jokin surkea kulkukauppias, mutta oikea naistennaurattaja. Shh, se ei tykkää, että asiasta puhutaan.

   Epäluuloisen näköisenä Anttooni palasi olohuoneeseen mukanaan laihaa teetä, kuivia leipäviipaleita, kolme keksiä, kaikki eri merkkiä ja oletettavasti myös eri vuosikertaa, vajaa ja syvältä sorkittu voirasia sekä viisi käppyräistä metvurstin siivua.

   Ateriointi sujui nopeasti, ja lisää pureskeltavaa ei pöytään siunaantunut.

   Janina nyki isäänsä, joka viimein ymmärsi nousta ja aloittaa jäähyväisseremoniat. Hän lupasi moikata Anttoonia seuraavana aamuna. He tulisivat sinne myymälään, jotta tytärkin saisi ihailla niitä upeita antiikkiesineitä.  

2. Kauhun ilme kasvoilla

   Isä ja tytär olivat jo heti yhdeksän jälkeen Anttooni Ampun liikkeen oven takana. He eivät olleet ainoita.

 - Onpas täällä jonoa. Onko sillä jokin alennusmyynti menossa?

   Väkeä liikuskeli ja hälisi kadulla mutta myös sisällä kaupassa.  Poliisiauto seisoi kadulla ja sairasauto kaarsi paikalle.

 - Ettei vain Anttoonille olisi sattunut jotakin onnettomuutta? hätäili Urmas ja yritti tunkea pönäkkää olemustaan ovesta sisälle Janina vanavedessään.

 - Seis, ei tänne saa tulla, komensi poliisi. - Vai oletteko omaisia?

 - Olen hänen ystävänsä ja tyttäreni on sairaanhoitaja. Voisimmeko auttaa jotenkin?

   Janina oli jo sukeltanut isänsä käsivarren alta myymälään ja Urmas köntysti perässä.

 - Eihän tämä, eihän tämä ole Anttooni, hämmästeli Janina. - Kuka tämä on?

 - Emme vielä tiedä, totesi poliisi. -  Mutta joka tapauksessa mies on kuollut. Taitaa olla sydänkohtaus.

 - Miksi olette nostaneet hänet tuohon pöydälle? ihmetteli Janina.

 - Emme me sitä ole tehneet. Siinä hän jo lojui kun tulimme. Joku asiakas hälytti meidät. Mies makasi juuri tuossa asennossa.

   Jokin siinä asetelmassa juuri ihmetytti Janinaa. Miksi ukko oli noussut pöydälle? Miksi lattialla oli suuri avonainen säkki, josta pilkotti kirjoja ja kynttilänjalka? Mutta ennen kaikkea, miksi miehen ilme oli niin peräti kauhistunut?

   Lääkäri tutki miehen. Taskussa oli papereita, joista selvisi, että tyyppi oli Supe Sikolampi, 64-vuotias, naimisissa ja asui naapurikaupungissa.

   Lukko oli tiirikoitu auki, ja ilmiselvästi mies oli tullut ryöstöaikeissa. Sairauskohtaus oli keskeyttänyt antoisat liiketoimet, mutta mikä oli aiheuttanut sydärin?

 - Miksi hänellä on tuollainen jälki jalassa? kysyi Janina ja näytti vainajan säärtä, joka paljastui nuhruisen housunlahkeen alta.

 - Johan noissa laitapuolen kulkijoissa riittää syöpäläisiä. Nukkuvat tietenkin ulkosalla ja rämpivät ryteiköissä, joten oksa pääsee raapaisemaan. Ei tässä ole mitään poikkeuksellista. Tutkin häntä vielä tarkemmin sairaalassa, selitteli lääkäri, ja poliisit nyökkäilivät vakavina.

 - Onko liikkeen omistajalle jo ilmoitettu?

 - Emme ole vielä tavoittaneet häntä. Taitaa olla niillä matkoillaan,. sitä arvokasta  romua haalimassa, virnuili yksi poliiseista.

 - Eihän siitä ollut mitään puhetta eilisiltana, kummasteli Urmas tyttärelleen, mutta vaikeni sitten. Tapaushan oli selvä, joten mitä siihen oli enää sotkeutumista.

3. Antiikkikauppias ahdistuu

 - Mitä täällä on tapahtunut? Miksi minulle ei ole ilmoitettu? kuului äreä ääni ovelta. - Päästäkää nyt hitossa sisään. Olen Anttooni Amppu ja omistan tämän firman.

   Anttooni törmäsi sisälle ja jäi ällistyneenä tuijottamaan pöydällä makaavaa miestä.

 - Tunnetko hänet?

 - En ole ikinä nähnytkään. Miksi se on täällä?

 - Oletettavasti varastamisaikeissa. Tuossa on säkki. Sun tavaroitasi tietenkin.      

   Amppu raotti säkkiä ja örisi jotakin. Sitten hän ärähti:

 - Enkös ole jo tuhat kertaa sanonut, että näillä seuduilla pitää partioida useammin kuin kerran viikossa. Muutkin kauppiaat ovat joutuneet ryöstelyn kohteiksi.

 - Joka yöhän me ajamme tästä ohi, mutisi nuorin poliiseista.

   Sekös suututti Anttoonia.

 - Jos vain muilta tärkeämmiltä puuhiltanne kerkiätte. Sutkin olen nähnyt istuskelevan hampurilaisbaarissa naurattamassa nättiä naispoliisia tai lappuliisaa. Hoitaisitte velvollisuutenne, niin tällaista ei pääse tapahtumaan.

 - Viitsisitkö tarkistaa, puuttuuko täältä muuta. Rahaa esimerkiksi. Tuskin hänellä oli rikostovereita, mutta tarkista nyt kuitenkin.  

   Poliisit, lääkäri, taidekauppias, hänen tyttärensä ja ovesta luvatta livahtaneet juorutädit katselivat arvostelevasti ympärilleen.

 - Ei täältä hullukaan hoksaisi, mitä on otettu tai tuotu lisää, huokaisi siisteydestään kuulu rouva Putinen. - Mielettömästi romua ja lehtiä. Onko täällä siivottu vuosikausiin? Koska se Kyllikki lähtikään?

 - Ei näy puuttuvan, ärjäisi Anttooni kiukkuisena. Kaikki on paikallaan. Voisitteko jo painua matkoihinne, että pääsen töihini.

   Poliisit tutkivat taas miehen papereita ja totesivat:  

 - Hän on Supe Sikolampi ja kotoisin Vannavaarasta. Täytyy selvittää, onko hän jo poliisin kirjoissa.

 - Kuoli ehkä sydänkohtaukseen, puuttui Janina puheeseen.

 - Miten niin ”ehkä”? Minusta se vaikuttaa varsin todennäköiseltä, tiuskaisi lääkäri.

 - Mutta miksi? jatkoi tyttö itsepintaisesti.

 - Olet muka sairaanhoitaja ja kysyt tuollaista. Kohtauksen voi saada sekä ilosta että surusta, pienestä ponnistuksesta tai huolista.

 - Tai kauhusta, intti tyttö. - Miksi hänellä on tuollainen ilme?

 - Mitään ei puutu, joten voisitteko jo vihdoin lähteä. En tunne koko tyyppiä, ja mitään ei ole viety, joten asia on kunnossa. Hyvästi.

   Poliiseja ei niin vain hyvästellä kesken virantoimituksen. Lääkärikin alkoi suivaantua pikkuneidin kinaamisesta. Hän korotti äänensä kuin olisi luennoinut suuressa auditoriossa, jota kunniaa ja iloa hän ei muuten ollut koskaan saanut kokea.

 - Kauhun ilme voi johtua vaikkapa siitä, että hän huomasi kohtauksen lähestyvän. Oli kovia kipuja. Pelkäsi putoavansa pöydältä. Pelkäsi, että joku oli nähnyt hänen puuhansa ikkunasta. Joko riittää?    

   Janina oli valitettavasti äitinsä tytär, joten hän tokaisi:

 - Jos joku olisi putoamassa tavalliselta pöydältä, hänen katseensa ei totisesti ilmaise noin valtavaa kauhua. Vaikuttaa, että hän on nähnyt aaveen tai jonkin hirviön.

 - Mielikuvitusta, puuskahti lääkäri. - Kantakaa pois.

 - Miksi hän ylipäänsä oli pöydällä?

 - Anna jo olla Kirsikka, ei kun Janina, suhisi Urmas. - Se yritti kurkottaa jotakin ylähyllyltä.

 - Onhan sitä rojua ja kirjaa täällä alempanakin. Mitä aarteita tuolla yläilmoissa voisi olla? Tiedätkö sinä, Anttooni?

   Kauppias ei vaivautunut vastaamaan, vaan hän oli jo täydessä työn touhussa. Kurkisteli laatikoihin, tutki hyllyjä, etsi ja penkoi, aivan selvästi haki jotakin. Käväisi takahuoneessakin, josta kuului kaappien aukomista ja laatikoiden valittavaa kitkutusta. Konttasi välillä myymälän lattialla ja alkoi muuttua yhä vain tuskastuneemman näköisesti. Punoitti ja hikoili. Ähisi ja hiljalleen sadatteli.

 - Onko sittenkin jotakin hukassa? kysyi toinen poliiseista. - Voimmeko me jotenkin auttaa?

 - Ette hitossa, oli tyly vastaus. - Kaikki on tallessa.

   Siitä huolimatta mies seisoessaankin pälyili levottomasti ympärilleen. Katse kiersi lattiaa ja kattoa, joka kolkkaa. Ulko-ovenkin hän avasi valmiiksi, jotta epämiellyttävät vieraat ymmärtäisivät kaikota.

 - Kiitos ja näkemiin, hän soperteli.

   Janina lähti vitkastellen, ja viimeinen näky oli se, että Anttooni laskeutui taas kontalleen tiskinsä eteen ja haki jotakin. Käänteli koukkuisin sormin huolellisesti ja tarkoin myös kuluneen maton kulmia.

4. Sijaista tarvitaan

   Ystävällinen kaupunki osoittautui sittenkin melko nuivaksi. Amppu ei jaksanut keskittyä värväämään taidekauppiaalle näyttelytilaa. Kouluista tuli lyhyitä vastauksia:

   ”Meillä oli juuri kosteusremontti”, ”Tehdään parasta aikaa homevaurioremonttia”, ”Parin päivän päästä alkaa perusteellinen remontti, kun on ilmennyt allergiatapauksia.”

   Kolkoin vastaus oli: ”Emme ole pätkääkään kiinnostuneita nykytaiteista, turmelevat nuorison.”

 - Ei meillä mitään hävyttömiä seinäkirjoituksia ole tarjolla. Kaunista ja opettavaista ja...

   Mirva-ystävätärkin tuotti karvaan pettymyksen. Kaikin tavoin. Kun Urmas vaivoin oli saanut sovittua kohtaamisen tavaratalon kahviossa kello yhdeksitoista, nainen siirsi sen kahdeksitoista ja sitten kolmeksi. Oli kampaajaa ja hierojaa ja hammaslääkäriä sun muuta.

 - Hän haluaa vain perusteellisesti kaunistautua minua varten, totesi Urmas tyytyväisenä ja imarreltuna.

 - Hankkii siis uudet tekarit, vai mitä? letkautti tyttö.

   Janinan täytyi oikein pitkään katsoa isäänsä. Olivatko tuollaiset puheet jotakin hevoshuumoria? Tuskin, vaikka eihän hän itsekään ollut osannut arvioida Jukan tunteita kohdalleen. Huokaus.

   Aivan kuin isä olisi osannut lukea ajatuksia, koska seuraava repliikki kuului:

 - Niinpä niin, Janina. Onko se Jannu jo soittanut?

 - Jukka, oikaisi tyttö närkästyneenä. – Oo-n se. Kerran.

 - Sepä mukavaa, ilahtui isä. - Mitä sille kuuluu?

 - Hyvää vain. On paljon töitä ja muuta.

   ”Muuta” lausuttiin jo niin pienellä ja heiveröisellä äänellä, että isäkin sen huomasi.

 - Soitatko hänelle?

 - Saa nyt nähdä. Soittakoon hän, jos on kiinnostunut.

 - Jaa, jaaha, myönteli isä. – Menee niin kuin hyvä on.

   Kaksi haikeata huokaisua. Isän ja tyttären.

   Viimein Mirvalta heltisi vajaa tunti rupatteluun jossakin baarissa. Urmas halusi välttämättä tyttärensä mukaan. Mirva näytti ensin yllättyneeltä, mutta sitten melkein huojentuneelta.

 - Teillä on varmasti täällä kovasti kiireitä. Näytäthän sinä Janinalle kaupunkia? Meillä on kaupungissa oikein kiinnostava museo ja vanha hautausmaa. Kun ajatte etelään päin noin pari kilometriä, niin...

 - Minulla on ollut ihan ikävä sinua, Mirva, supatteli taidekauppias. - Onko sinulla tiedossa mitään tilaa, jonne voisin taideaarteeni levitellä?

   Varttitunnin neuvottelun jälkeen Mirva soitti jollekin ala-asteen rehtorille, joka viiden ”ei” -sanan jälkeen lupasi ottaa heidät kolmeksi päiväksi.

   ”Ei” -sanat eivät kuuluneet puhelimen läpi, mutta Mirvan viidestä maanittelevasta ”Entä jos sittenkin, vanhan ystävyyden merkeissä” -lauseesta taidekauppiaat oivalsivat, että asia hoituu.

 - Kiitoksia kauheasti, huudahti Urmas. - Tiesinhän, että olet tosi kiva nainen ja luotettava. Kehuin jo Janinallekin tätä meidän ystävyyttämme.

 - Anteeksi nyt, että minun täytyy lähteä kesken kiinnostavan rupatteluhetkemme, mutisi Mirva. - Minulla on kynsihoito puolelta. Oli hauska tutustua sinuun, Janina. Lykkyä tykö.

   Mirva lipesi kuin ankerias Urmaksen karhumaisesta syleilystä. Poskisuudelmakin lipsui naisen paksuun punaiseen tukkaan.

 - Hei hei, Mirva, sinä suloinen kultaseni, syljeskeli Urmas ja huiskutti kämmentään. - Tavataan taas, kun liikun näillä main. Hei-ii!

   Janina ei uskaltanut katsoa isäänsä silmiin. Sydämestä riipaisi. Voi tuota ressukkaa. Äiti se otti onnensa, mistä halusi ja piti siitä myös sisukkaasti kiinni.

 - Onko sulla muitakin Mirvan kaltaisia ystävättäriä? kysyi tyttö ja pelkäsi, että äänessä olisi sittenkin lievää ivaa.

 - On minulla, kehaisi isä mielissään. - Totta kai, melkein joka kaupungissa kuin merimiehellä heiloja. Tämä kiertelevä ammatti nääs. Minulla on Tuulaa ja Tellervoa, Leilaa ja Liisukkaa. Tuntuu hyvältä olla niin suosittu.

 - Pääsetkö heidän kanssaan pidemmälle kuin kahvilaan puoleksi tunniksi?

 - Illallisiin asti ainakin. Tulevat vain niin tyyriiksi. Naiset maksattavat omankin osuutensa, vaikka se on vanhanaikaista. Ovat muka moderneja ja itsellisiä virkanaisia. Pyh.

 - Musta sä olet vilpillinen ja vilunki, huusi Janina silmät kyynelissä. - Ei ihme, että äiti kyllästyi. Se kun on niin suoraluontoinen.

   Urmas napsahti lukkoon kuin vanha lipas. Murjotti kaksi tuntia, mutta leppyi sentään, kun Janina lupasi tarjota päivällisen. Isipapan rahoilla tosin.

   Puhelin soi ja Anttooni pyysi kiireesti tulemaan luokseen. Mitä tämä nyt oli? Puolessa tunnissa isä ja tytär olivat Ampun kotiovella.

   Mies näytti kovin sairaalta ja harmaalta. Hänellä oli kova kuume ja sydämestäkin otti. Aikoi mennä varmuuden vuoksi sairaalaan tutkittavaksi.

 - Toivottavasti tämä köhä ei tartu, hän toivotteli ja yski ja pärski joka ilmansuuntaan märän ja ruttuisen paperinenäliinansa lomasta. Halusi kai korostaa vakavaa taudinkuvaansa.

 - Tarvitsen todella ystävänpalvelusta. Huomenna täällä alkavat suuret laulujuhlat, ja väkeä seilaa kuin pipoa. Taidetta rakastavaa, jopa äveriästä. Putiikin pitää ehdottomasti olla auki, mutta millä minä sinne pääsen, puolikuollut potilas? Voisitko sinä, Janina, millään tuurata minua?

 - En taida pärjätä siinä. Enhän tiedä antiikkiesineistä yhtään mitään.

 - Seisot vain tiskin takana ja vahdit, ettei mitään varasteta. Takahuoneen kaapissa on kirja, jossa on hintoja. Kai nyt lukea osaat, ja jos on kysyttävää, soita kännykällä. Maksan tietysti, mies lisäsi ärtyneesti. – Mitä arvelet, Urmas?

   Janina suostui. Oikeastaan oli jännittävää. Voisi tavata mielenkiintoisia ihmisiä. Rahakaan ei olisi pahitteeksi. Isälleen hän kyllä myöhemmin tunnusti varsinaisen syyn suostumiseensa.

 - Nyt tutkin sen kaupan tarkemmin ja otan selvää, mistä syystä Supe oli niin ylettömän kauhuissaan.

 - Nyt en annakaan sinun mennä sinne yksin. Tulen mukaasi.

 - Etkä tule. Sunhan pitää tehdä hintavia kauppoja siellä taidenäyttelyssäsi. Et voi perua hommaa, kun Mirva sen sulle niin auliisti järjesti.

   Sillä välin kun miehet puhuivat vielä suhdanteista, veroista ja koko elämisen hankaluudesta,. Janina kierteli olohuoneessa. Kirjahyllyssä oli valokuvia, samoin seinällä pari suurennosta komeasti kehystettyinä. Mahtoivatko olla perhepotretteja? Olikohan Anttoonilla lapsia?

   Valokuvat esittivät kahta hampaitaan näyttävää koiraa, yhtä kissaa, erilaisia huonekaluja ja maljakoita. Yksi esitteli museota ja muuan vanhaa kirkkoa. Henkilökuvista ei tietoakaan. Olipas sentään. Muitten takana oli himmeä kuva jostakin naisesta.

 - Upea tukka! huudahti Janina. - Onko tämä joku sukulaisesi?

 - Äiti, murahti Anttooni äkäisenä.

 - Ai ja tuo mies tuolla taustalla on tietenkin isäsi?

 - Ei ole. Isää ei…, tarkoitan isästä ei ole kuvia.

   Janina tutki seinällä riippuvia otoksia. Toinen esitti maalaistaloa. Rauhallinen pihapiiri ja taustalla tummaa metsää. Ehkä kotitalo.

   Toinen oli hieman piilossa kookkaan ja vinon ikkunafiikuksen takana. Hyi kauhistus. Siinä komeili suurella kivellä, pää terhakasti pystyssä jokin lisko, pää terhakasti pystyssä. Liian suuri sisiliskoksi, ja värikin oli niin räikeä.

 - Mikä tämä eläin on?

 - Se on Sandra eli arvokas lemmikkiliskoni. Se on Etelä-Amerikasta. Mahdottoman viisas ja mukava. Pidin siitä kovasti.

   Miehen ilmeessä ja äänensävyssä oli todellista lempeyttä ja kaihoa.

 - Minulla oli se vaimon, sen huoran, lähtemisen aikoihin. Hyi, helvetti.

 - Minäkin olen aina inhonnut käärmeitä ja muita matelijoita, aloitti Urmas seurallisena.

 - En tarkoita Sandraa vaan sitä hemmetin lutkaa, oikaisi Anttooni loukkaantuneena.

 - Mitä Sandralle tapahtui?

 - Se sairastui ja, ja menehtyi. Oikeastaan katosi. Sairaat eläimet usein hiipivät piilopaikkaansa kuolemaan.

5. Kauhistunut ilme Janinallakin

   Seuraava päivä oli täynnä työtä ja touhua. Urmas sai myytyä peräti kahdeksan työtä. Lupailijoita oli vaikka millä mitalla. Eräskin leskirouva oli kovasti kiinnostunut. Vaihtoivat oikein puhelinnumeroita.

   Janina puuhasi koko päivän Anttooni Ampun liikkeessä. Ei hetkenkään rauhaa. Ihmisiä hortoili myymälässä. Jotkut jopa ostivat. Kaikkein risaisin ja maalilla töhritty tuoli osoittautui oikeaksi aarteeksi hinnasta päättäen, ja mahdottoman kaunis kullattu kermakko meni varmasti alihintaan.

 - En ymmärrä vanhoista esineistä hönkäsen pöläystäkään, päivitteli tyttö puhelimessa Anttoonille, joka oli jo päässyt sairaalasta kotiin toipumaan.

 - Hienostihan se menee, kehaisi mies. - Loistokauppoja. Se risa tuoli on kustavilaista tyyliä ja peräisin kuninkaan linnasta. Ainoa laatuaan Suomessa. Kermakosta en halua puhuakaan. Pelkkää kliseetä. Hyvä tyttö.  

 - Jos mulle jää aikaa, voisin hiukan siivota kaupassasi vai mitä arvelet? lupaili Janina mielissään.

   Seurasi pitkä hiljaisuus ja sitten Anttonin nuhainen äänsi tuhisi myöntävän vastauksen.

 - Ehkä jo huomenna olen siinä määrin kunnossa, että pääsen taas töihin.

   Alkoi jo olla myöhä ja ulkona oli pimeätä. Lisäksi sataa tihuutti, joten Janina päätti sulkea liikkeen. Ei siellä päin enää ketään kulkenut. Hän lukitsi ulko-oven ja aloitti siivouksen sekä paikkojen tarkemman penkomisen.

   Valaistus vain oli perin kehno. Myymälässä kaksi vihreäkuuppaista lamppua, joista toinen vipatti ja toinen oli kai jo aikoja sitten sammunut. Kummallista. Takahuoneessa oli yksi vaivainen pöytälamppu. Miten se Anttooni pärjäsi tällaisessa hämäryydessä?

   Olisi pitänyt ottaa taskulamppu mukaan, mutta ei auta. Tämä on ainoa tilaisuus. Janina silmäili päällisin puolin työhuonetta. Pieni, matala ikkuna oli katon rajassa. Siitä ei kukaan mahtuisi sisään eikä ulos. Joka puolella ryöppysi kasoittain tavaraa.

   Samoin oli laita myös myymälässä.  Ylettömästi kirjoja, lehtiä, kippoa ja kuppia. Kolmella jalalla keikkuvia tuoleja ja jakkaroita. Samanlainen kenkkaaja oli myös se pöytä, jolta Sikolampi oli löydetty. Sen ympäristö oli nyt tutkittava tarkkaan.

   Katulamppu valaisi jonkin verran myös sisälle, ja nuori kätilö-salapoliisi aloitti nuuskimisensa. Hän nousi kiikkerälle pöydälle ja yritti nähdä, mitä oli ylähyllyillä. Kirjoja ja vielä kerran kirjoja sekä kellastuneita ja ruttuisia lehtiä.

   Katossa ei ollut sen kummempaa kuin mahdottomasti tahroja ja nokea. Jokunen öljylamppukin roikkui siellä täällä ja yksi avonainen, harmahtavaksi haalistunut sateenvarjo nurinpäin. Kangas retkotti ja piikit sojottivat kuin ärhäkällä siilillä. Kuka sellaistakaan ostaisi? Hän ei ottaisi mokomaa ilmaiseksikaan.

   Ulkona sade kiihtyi. Se ropisi kodikkaasti kapeaan ja likaiseen näyteikkunaan. Parasta pysyä täällä. Tuskin isäkään olisi vielä asuntovaunulla. Nyt oli tutkittava seinusta ja lattia.

   Janina laskeutui alas pöydältä ja melkein kirkaisi. Hänen jalkansa vierestä sujahti jotakin kirjapinon väliin. Inhon väristys. Ei kai vaan rotta? Ei niin suuri. Entä hiiri? Yök.

   Eihän raavas mies ja vielä murtovaras hiirtä pelästyisi? Vai oliko se sittenkään hiiri? Saattoi vain olla jokin pikkutavara, joka kierähti lattialla, kun pöytä keikahti.

   Janina kurkisteli inhoten kirjapinojen väliin. Joka paikassa oli joitakin pieniä möykkyjä tai kohoumia. Olisipa täällä kunnon valaistus.

   Miksi se Anttooni oli kontannut lattialla? Miksi hän oli ilmiselvästi hakenut jotakin? Mitä hän haki?

   Nyt tyttö seisoi  oven edessä. Ensin oli ulko-ovi ja sitten pienenpieni eteinen, tuulikaappi. Sisäovessa oli mitätön ikkuna ylhäällä. Oikealla puolella oli se pöytä ja sen takana sitä loputonta hyllystöä ja kirjapinoja.

   Janina muisteli, minne päin Supe oli katsonut. Tosin hän oli ollut lyyhistyneenä paikalleen. Ehkä asento oli muuttunut, mutta joka tapauksessa murtovaras oli maannut oikealla kyljellään, katse suunnattuna puoleksi lattiaan.

   Taas kuului rapinaa. Sittenkin hiiri. Kyllä nyt on parasta lähteä. Janina astui kohti ovea, jolloin hän tönäisi pöytää, ja sen alla oleva kirjapino romahti nurin.

   Tunnollisena työntekijänä Janina yritti nostella kirjoja takaisin pinoon. Lattialla kiilteli jotakin valkoista. Paperia, puolikas A-nelosesta. Siinä luki jotakin. Janina siirtyi lähemmäksi kattolamppua ja tavaili pölkkykirjaimia:

   VARO! TÄSSÄ MYYMÄLÄSSÄ PARTIOI MYRKKYHÄMÄHÄKKI!

   Janina oli jostakin lukenut, että ihmisen ajatukset voivat seistä. Aluksi ei mitään liikettä. Ei heiveröisintäkään oivallusta, vaikka kyseessä oli terve, nuori neitonen. Sitten ajatusradat alkoivat hiljalleen tykyttää.

   Mistä tuokin oli peräisin? Oli kai tipahtanut jonkin opuksen välistä? Sitten kajahti lähtölaukaus. Johtopäätöksille nimittäin.

   Lapun toisessa yläkulmassa oli teippiä. Se oli siis ollut kiinnitettynä johonkin? Vaistomaisesti tyttö katsoi sisäovea. siinäkin erottui teippiä. Sen sijainti sopisi siihen toiseen kulmaan.

   Paperi oli ollut sisäpuolella. Miksi ei ulkopuolella pelotuksena ryöstäjille. Miksi se oli irronnut, vai oliko Supe ottanut sen käteensä nähdäkseen paremmin? Sitten se oli pudonnut kirjojen väliin.

   Miksi hän oli kiivennyt pöydälle? Miksei lähtenyt suoraan ulos? Eikö ollut ehtinyt? Miksi ei? Mikä hänet pysäytti? Miksi korkealle pöydälle? Entä se jälki sääressä? Millainen on hämähäkin purema? Missä häntä oli purtu? Siinä pöydän vieressäkö, kun  hän luki sitä lappua?

   Siis tässä, missä Janina seisoi. Tyttö katsoi jalkoihinsa. Sirot avokkaat  Ohuet sukat. Farkun lahkeet. Jokin kutitti sääressä. Janina kirkaisi ja syöksyi ovelle.

   Sisäovi rämisten ja helisten auki. Ulko-ovi. Ei auennut milliäkään. Tyttö kiskoi ja väänsi. Kauhistus, tietysti takalukossa, niin kuin oli tapana.

   Missä avain? Ajattelua. Ah, tietysti laukussa. Missä laukku?

   Tämä oli kuin lasten lorua, mutta ei yhtään huvittavaa eikä viihdyttävää Janinan mielestä.

   Laukku oli joko tiskillä tai takahuoneessa tai ties missä. Äiti aina moitti häntä huolimattomaksi ja hajamieliseksi. Jo tässä mieli hajoaisi äidiltäkin.

   Janina huusi ja rynkytti ovea. Kukaan ei kuullut.

   Kännykkä, missä kännykkä? Ah, taskussa. Hän näppäili tai yritti näppäillä isänsä numeroa. Ei apua, sillä akku oli tyhjä. Hätänumerot eivät välähtäneetkään hänen mieleensä.

   Hätääntynyt neitonen veti farkkujen lahkeen varovaisesti ylös. Ei mitään. Siis mielikuvitusta. Sitten jokin kutitti ja liikkui päänahassa. Hän kirkaisi ja kumartui ja puisteli molemmin käsin hiuksiaan. Niskassa kutitti. Hänhän oli tulossa hulluksi. Ei sentään nuori, lujahermoinen kätilö.

   Se jälki murtovarkaan sääressä ei ainakaan ollut mielikuvitusta. Ei myöskään miehen kauhistunut ilme. Laukku oli löydettävä.

   Hiipimistä, pysähtymistä, vaatteitten ja hiuksien ravistelua. Epätoivoista yritystä nähdä, mitä lattialla tai tavaroiden päällä oli. Roskaa ja villakoiria.

   Myymäläpöytä. kukkuroillaan rojua, mutta ei pientä olkalaukkua. Onneton vielä musta. Jos hän tästä elävänä selviäisi, hän ostaisi kiiltävillä paljeteilla koristellun iltalaukun, joka hohtaisi kuin diskovalot sysimustassa yössä.

   Takahuone. Pieni, ahdas ja hämärä. Ei työpöydällä, ei tuoleilla, ei selkänojista riippumassa, ei kirjapinojen päällä.

   Taas vaihteeksi kuumeista ajattelua ja muistelemista. Ai juu, seinällä oli pari naulaa. Siinähän se roikkui pusakan vieressä. Tyttö kaivoi vapisevin sormin esille vieraan avaimen kaiken muun omaisuutensa keskeltä. Jukan uuden työpaikan numero oli riipustettu ainakin kolmelle lapulle.

   Tyttöparan hennot sormet tärisivät, ja avain tipahti. Onneksi pöydälle eikä lattialla olevan rojun joukkoon. Silti kesti monta tovia, ennen kuin hän havaitsi sen sanomalehden vierestä.

   Juuri kun hän ojensi kätensä, lehden päällä oleva pieni musta möykky liikahti. Kirkaisu. Vai oliko lehti liikahtanut, kun pöytäkin taas keikahti? Avain ja möykky. Harkintaa. Kun saisi möykyn juoksemaan tiehensä.

   Entä jos se syöksyykin häntä kohti, hyppää lankansa varassa kuin Tarzan hänen mahansa päälle ja siitä ylös. Jos se on juoksuhämähäkki, jonka yksi ainoa puraisu voi tappaa härän. Osaakohan se myös hypätä? Kirkaisu.

   Janina kumartui ja yritti erottaa möykyn piirteitä. Olio tuijotti takaisin, otaksuttavasti kahdeksalla silmällä. Vai kuinka monta hämähäkillä on? Tyttö puhalsi varovaisesti. Ei tehoa.

   Kynätelineessä kiilteli paperiveitsi. Syrjäsilmällä hän havaitsi, että möykky taisi liikahtaa. Mönkisi jonnekin, mutta vaanisi häntä kuitenkin ja seuraisi ovelle asti. Hirviö.

   Janina sieppasi teräväkärkisen veitsen käteensä. Se oli kuin tikari. Hän iski sen keskelle möykkyä. Jotakin pehmeätä ja inhottavaa. Kärki upposi samalla pöytään. Kiemurteliko möykky?

   Saattoi kiemurrellakin, mutta samassa silmänräpäyksessä Janina huomasi kolme muuta möykkyä lehdellä, Sitten neljännen ja viidennen. Taasko hän tuli tönäisseeksi pöytää? Rusinapakkaus kaatui, ja monta mustaa möykkyä vieri ulos vapauteen.

 - Huh, ohoh, huokaisi tyttö helpottuneena ja otti pari askelta kohti myymälää. Kengän alla rusahti. Sitten vielä, mutta eiväthän rusinat tuollaista ääntä pidä.

   Janina juoksi kompastellen ja kirjapinoihin törmäillen ovelle. Taas kolkko naksahdus jalan alla. Matolla jotakin, mitä siinä ei ollut äsken.

 - Jos ne on pähkinöitä, pähkinöitä, hän hoki hermostuneena.

   Ennen lähtöään hän sieppasi sentään varoituslapun mukaansa.

6. Lohduton leski

   Janina näytti viestiä isälleen, joka ei ollenkaan innostunut asiasta.

 - Jotakin pilaa tai kuuluu johonkin näytelmään. Pudonnut käsikirjoitusten välistä. Ei niin hoopoja juttuja pääse tapahtumaan. Että nyt myrkkyhämähäkki myymälänvahtina, höpö höpö sun kanssas.

   Tyttö otti selvää Supen vaimosta. Tämä asui naapurikaupungissa, jonne oli vain kolmekymmentä kilometriä. Janina lupasi kysellä taidenäyttelymahdollisuuksia siltäkin paikkakunnalta ja ajoi tiedusteluretkelleen.        

   Lauha Sikolampi oli syvästi suruissaan miehensä kohtalosta sekä myös hämmästynyt.

 - Oliko sydänkohtaus sinulle yllätys?

 - Ei toki se, koska hänellä on jo ollut yksi ohitusleikkaus. lääkäri kovasti kehotti välttämään mielenjärkytyksiä ja liikaa raatamista.

 - Tiesitkö, että hän toimii murtov...hm...myymälöihin tunkeutumistehtävissä?

 - Ei takuulla enää toiminut. Hän joutui vankilaan ja vapautui kymmenisen vuotta sitten. ennen kuin vielä olimme tavanneetkaan. Hän tuli uskoon sinä aikana eikä varmasti osallistunut mihinkään lainvastaiseen puuhaan. En käsitä, vai oliko hänet hypnotisoitu tai huumattu.

 - Kertoiko miehesi, minne hän oli lähdössä?

 - Hän sanoi käväisevänsä entisessä kotikaupungissa jollakin tärkeällä asialla. Hänellä oli tunnollaan avioeroni. Tavallaan suoritti naisenryöstön, kun houkutteli minut matkaansa. Vaikka ilomielin minä lähdin. Hyvä ja hellä mies, niin huolehtivainen ja tasainen.

   Lauha pyyhki silmiään ja jatkoi:

 - Hän halusi ihan henkilökohtaisesti pyytää anteeksi ex-mieheltäni. Kummallista oli, että juuri se entinen mieheni oli ottanut yhteyttä Supeen ja ehdottanut tapaamista. Olin kovasti iloinen, koska eromme oli ollut niin hermoja raastavan myrskyinen ja katkera.

 - Ehtikö Supe tavata sen miehesi?

 - Ehti, koska hän soitti iloisena illemmalla ja kertoi, että hänelle oli tarjottu työtä. Tärkeä tehtävä, jolla hän voisi sovittaa sen vanhan kärhämän.

 - Millainen tehtävä?

 - Piti vain esittää jotakin roolia. Omituista, sillä eihän Supe ollut mikään näyttelijä. Kasvoista jo näki, jos hän ei ollut noudattanut ohjeitani, esimerkiksi oli unohtanut hakea paketin postista. Herkkä mies, voi voi. Ehkä oli sittenkin väärin, että jätin Antun niin epäröimättä, mutta en kestänyt enää. Hän oli jopa väkivaltainen ja muutenkin omituinen. Ne kauheat lemmikkieläimetkin.

 - Millaisia eläimiä?

 - No, sellainen hirvittävä lisko. Saattoi olla myrkyllinen, kun oli aivan myrkynvihreä. Sitten pari kertaa kuristajakäärmeitä. Sitten skorpioni. Hui, ihan hirvittää ajatellakin.

 - Sanoitko Anttu? Entä sukunimi?

 - Amppu, Anttooni Amppu. Antiikkitavarakauppias.

   Janina näytti varoituslappua Lauha-rouvalle.

 - Tämä oli siellä myymälässä, johon Supe murtautui. Miten luulet hänen reagoineen?

 - Supe-parka olisi kauhistunut kuoliaaksi, koska hänellä oli aivan sairaalloinen pelko juuri hämähäkkieläimiin. Olimme jokunen vuosi sitten lähdössä Afrikkaan ehkä vuodeksikin, koska hänen tyttärensä työskentelee siellä. Emme voineet ajatellakaan matkaa Supen kauhutilan vuoksi. Hänet jopa hypnotisoitiin, jotta hän olisi tullut tietoiseksi pelkonsa syntyajoista ja syistä.

 - Auttoiko se?

 - Ei ollenkaan, koska hän alkoi myös pelätä tavallisia muurahaisia. Lisäksi se heikko sydän oli esteenä.

 - Kertoivatko poliisit, että miehesi löytyi juuri Anttooni Ampun kaupasta?

 - Kertoivat, nyyhki Lauha. - Ja sekin oli käsittämätöntä. Oliko se sittenkin jotakin kostoa tai rankaisemista siitä avioerosta? Kunpa saisin selville totuuden, niin ehkä tuska hiukan helpottaisi.

 - Minä selvitän asian, Lauha-hyvä. Älä sure. Mielessäni kiertelee jo jokin aavistus.

7. Myymälänvahti

   Janina palasi isänsä luokse, ja yhdessä he lähtivät poliisiasemalle. Epäileviä ilmeitä ja vähätteleviä hymyjä. Mielikuvitusharhoissaan elävä neitonen, näpsäkkä kyllä, mutta aivan fantasioittensa vallassa.

   Lääkärikin kutsuttiin palaveriin eikä hän enää ollut ollenkaan niin varma kuolinsyystä.

 - Saattoi olla kauhu, saattoi ollakin hämähäkkikammo, saattoi ollakin viestin aiheuttama.

 - Kuka kirjoitti lapun ja miksi? touhusi Janina. - Minkä vuoksi Supe murtautui liikkeeseen, vaikka oli aikoja sitten luopunut niistä puuhista? Minkä tähden juuri Anttoonin omistamaan?

   Kaikki muut paitsi Janina haroivat hiuksiaan. Myöskin lääkäri silitteli punoittavaa ja hikistä kaljuaan.

   Antiikkitavaroiden kauppias kutsuttiin poliisilaitokselle kuultavaksi. Hän oli niin täynnä kiukkua jo tullessaan, että purkautui kuin tulivuori.

   Hän oli yhä suunnattoman katkera Supe Sikolammelle, koska tämä oli ryöstänyt häneltä vaimon ja onnellisen avioliiton autuuden. Hän oli tietoinen kilpakosijansa terveydentilasta, koska miehet olivat kyllä pitäneet yhteyttä näinä vuosina. Oli ollut yhteisiä liikeasioita. Myös sen hämähäkkipelon Anttooni tiesi.

 - Miten saitte Supen murtautumaan myymäläänne?

 - Kerroin, kuinka penseästi poliisit olivat suhtautuneet sivukaupungin liikkeitten valvomiseen, joten Supen piti vain osoittaa, kuinka helppoa siellä päin on tehdä murtoja. Hänen piti tiirikoida lukko auki, ottaa jotakin tavaraa säkkiinsä ja ehdottomasti pitää huolta, ettei joutuisi kiinni.

   Sikolammen oli käsketty ottaa jotakin juuri sen pöydän kohdalla olevalta hyllyltä. Ohjeet olivat muka siinä lapussa, joka oli kiinnitetty oven sisäpuolelle. Lattialla oli kaikenlaista pientä mustaa roskaa, joka narisi jalkojen alla. Lamput olivat joko sammuksissa tai himmeitä.

 - Entä jos Supe olisi ehtinyt ovesta ulos eikä olisi saanutkaan kohtausta? Hänhän olisi voinut paljastaa juonenne.

 - Tuskinpa vain, koska hän ei missään nimessä olisi halunnut syyllistyä mihinkään lainvastaiseen tekoon. Eleli rauhallista elämää rakastettunsa kanssa.

   Nuo sanat Anttooni suorastaan sylkäisi suustaan. Sitten seurasi ratkaiseva kysymys:

 - Oliko kaupassa mitään myrkkyhämähäkkiä? Näkikö Supe sen vai luuliko vain näkevänsä?

 - Siihen en vastaa, virnuili Anttooni ivallisena. - Asiahan hoitui hyvään malliin ja Lauha on tästä lähtien minun.

 - Vankilassako? huudahti Janina.

 - Miten tästä vankilaan joutuisi? Mitään ei varastettu. Ketään ei murhattu. Se riiviö kuoli luonnollisesti sydänkohtaukseen, kun kävi omistajan pyynnöstä vähän siivoilemassa putiikkia.

 - Tämä ei mennyt ollenkaan hyvin, marisi Janina kun he poistuivat poliisiasemalta. – Muka ystävällinen kaupunki. Pyh. Lähdetään eteenpäin niin pian kuin mahdollista. Karmea paikkakunta.

 - Itse asiassa olen samaa mieltä, myönteli Urmas. - Vaikka saattaa se Mirva vielä lämmetä.

          V  KUKKALOISTOA        

1. Leppoisaa lekottelua

 - Tästä minä tykkään, kuulitko Janina?

 - Mitä isä? Ai sielläkö sinä olet taas talon takana?

 - Et arvaa, miten hyvää tekee sielulle ja ruumiille, kun saa kerrankin köllötellä ja rentoutua.  Kyllä se  Serena on aivan  ihana ihminen.

 - Olen huomannut, mutta kyllä minun mielestäni meidän pitäisi maksaa hänelle vuokraa eikä ottaa kaikkea vastaan kuin luonnostaan lankeavana.

 - Olen minä hänelle rahaakin tarjonnut, mutta jostakin syystä hän on nykyään erityisesti seuran tarpeessa.

 - Niin, se hänen miehensä salaperäinen katoaminen. Sääli naista. Toipuuko ikinä, jollei saa tietää, mitä Veikolle tapahtui?

 - Sehän on pahinta, se epätietoisuus. Sodistakin on tuttua, että jos on varma tieto omaisen kuolemasta, se on helpompi kestää, kuin arvailla koko ikänsä, onko rakas mahdollisesti sotavankina tai vaikeasti vammautuneena tai muuten kamalissa olosuhteissa.

 - Kyllä tämä asustelu minullekin passaa, kun vielä sain sen pätkätyön sairaalasta, hymähteli Janina. - Miten sun taulukauppa on tänään sujunut?

 - Ihan tyydyttävästi. Se vanha taidemuseorakennus on kuin omiaan tuotteilleni. Keskellä kaupunkia ja paljon musiikkitapahtumia pihalla ja sisällä. Tänäänkin aivan mahtava kansantanhuryhmä. Ai ai sitä nuoruuden iloa ja intoa, hohhoijaa.

   Taidekauppias Urmas Kinnula ja hänen herttainen tyttärensä Janina olivat jälleen saapuneet uuteen kaupunkiin. Jo kolme viikkoa sitten. Näin pitkään he eivät yleensä oleskelleet samalla paikkakunnalla, mutta Serena Kippolan hoivissa oli viihtyisää ja turvallista. Kuin suojainen satama kaiken myllerryksen ja odottamattomien seikkailujen lomassa.

 - Meillä taitaa olla taipumusta sotkeutua rikosjuttuihin. toivottavasti nyt saamme viettää mukavia kesäpäiviä, huokaisi tytär.

 - Mikäs tässä on ollessa, myhäili tyytyväinen Urmas, joka ojenteli karvaisia sääriään ylellisessä lepotuolissa ja naukkaili silloin tällöin kivennäisvettä tai tuoremehua korkeista, kirsikankuvilla koristelluista laseista.

   Puutarha oli suuri ja sitä oli ainakin yritetty hoitaa kunnolla. Jotenkin keskeneräistä kuitenkin, vaikka Veikko ja Serena olivat asuneet talossa parikymmentä vuotta.

 - Maaperä on niin laihaa ja kuivuus kiusaa. Kaikki kasteluvesi katoaa maapallon keskipisteeseen parissa tunnissa.

 - Hommaa pintamullan alle savea, se estää veden valumisen hukkaan, neuvoi Urmas. - Minä voin auttaa.

 - Olet jo auttanut niin paljon, ja minulla on suurempiakin huolia mietittävänä kuin kukkien ja nurmikon heikko kunto.

 - Puut ainakin ovat rehevät ja varjostavat sopivasti. Rauhallista seutua sivukaupungilla. Vain yksi rajanaapuri. Talo priimakunnossa. Jos innostuisit myymään tämän paikan, saisit mojovat rahat.

 - En myy, en vielä, nainen vastasi päättäväisenä. - Antaa ajan kulua, niin ikävä haihtuu ja voin taas suunnitella tulevaisuutta. Kiitos, rakkaat ystävät, että suostutte asumaan täällä yksinäisen leskiparan seurana.

 - Eihän se sinun leskeytesi aivan varmaa ole, sillä voihan Veikko vielä palata, lohdutti Janina hellästi. - Miehillä vain on sellainen kummallinen tapa paeta rakkautta ja jopa kadota.

 - Haluatko, että tuon lisää jääkuutioita mehuusi, keskeytti Serena, sieppasi kannun ja sipsutti kevein askelin kohti rakennusta, kookasta tiilitaloa.

 - Ihan hävettää tuo palveleminen, vaikka eipä minua ole liiemmälti tässä elämässä passailtu, huokaisi Urmas. - Kiitos, Serena! Olet ihana nainen.

   Nainen kääntyi notkeasti ja hymyili hurmaavasti valkoisella hammasrivistöllään. Jälkeenpäin Janina muisti ajatelleensa, että ne olivat kuin jonkin suuren pedon välkkyvät hampaat. Näyttävät ja kauniit, mutta silti uhkaavat.

2. Työtäkin on tehtävä

   Taidekauppias Kinnula nuortui ja virkistyi. Hänen uinuva kunnianhimonsa puhkesi kukoistukseen. Janina ja talon emäntä olivat päivät pitkät työssä. Serena oli sosiaalihoitajana jossakin palvelutalossa. Taidekauppiaalle jäi runsaasti omaa aikaa, koska pari viisikymppistä nuorekasta naisihmistä innolla tuurasivat häntä museolla.

   Urmas tarjosi vuoronperään kummallekin kahvikupposen ja pullaa. Kummallekin eri aikaan. Lievä jännitys ja kilpailutilanne vain innostivat naisia palvelutehtävässään. Mies huomasi osaavansa sittenkin käsitellä naisväkeä. Ylpeänä hän totesi, että hänellä oli tosiasiassa peräti kolme sulotarta kiikarissa.

   Jatkuvasti sisuksissa kaivertava unelma nosti taas päätään. Hän ryhtyisi maalaamaan. Kuka muu tiesi enemmän taiteesta kuin hän? Täytyisi vain saada tarpeeksi erikoinen aihe ja inspiraatio.

   Ensin alkuun Urmas laahusti värilaatikot ja teline selässä läheiseen metsikköön, mutta siellä oli vietävästi hyttysiä ja niin röyhkeitä muurahaisia, että ne kipusivat maalauskankaalle asti ja töhrivät pikkuruikkuisilla jaloillaan alkavan taideteoksen.

   Urmas raapi ja nyppi niitä pois, mutta luopui yrityksestä. Hikistä ja itaraa hommaa. Hyönteisethän antoivat itse asiassa lisätehoa teokseen. Epätasaista ja elävää, koska jokin niistä saattoi vielä maalin peittämänäkin mönkiä ja pyristellä päästäkseen eroon haisevasta mönjästä.

   Mies huomasi, että häneltä meni kaikki aika matkoihin ja luonnon kanssa kamppailemiseen. Toisarvoiseen puuhasteluun. Väsytti, laiskotti, jopa kyllästytti, vaikka sitä hän ei ikinä myöntäisi edes Janinalle. Harmikseen isä totesi, että tytär oli energian käytössäkin tullut siihen hermokimppuäitiinsä. Aina menossa ja säksätti kuin ikiliikkuja. Mistä sitä virtaa riitti?

   Järkevin ratkaisu oli pysytellä pihalla tuuheitten puitten alla ja etsiä aiheet sieltä.

 - Ei pidä mennä merta edemmäksi kalaan, mumisi Urmas. - Tässä on paras paikka. Takana tuoksuva koivu ja vieressä tiheä sireenipensas. Hyttysetkin pysyivät siedettävissä rajoissa, ja viileä mehulasi oli käden ulottuvilla. Lepotuoli ja pehmeä kukikas patja. Perhoset ja linnunlaulu.

   Ympäristö vaikeni hetkeksi, koska Urmas nukahti.

 - Kas kummaa, hän päivitteli harmistuneena. - Kuinka se nyt noin ramaisee, vaikka en ole vielä aloittanutkaan? Tosin unessa juuri saadaan maailmaa mullistavia ja nerokkaita oivalluksia niin tieteessä kuin taiteessakin.

   Kaikki muu oli kunnossa, mutta osa siveltimistä oli jäänyt sisälle, ja se tärkein, se maalaamisen kohde puuttui.

 - Haen ne pensselit ja otan samalla voileivän. Taiteilukin on raskasta työtä. Vaatii ravintoa, suuri mies.

 - Ja vielä komea, hän lisäsi tyytyväisenä.

   Lievästi röyhtäillen ja mahaansa taputellen Urmas asteli pihalle. Tuli saman tien syötyä makaronilaatikon tähteet eli puolivuoallista. Tuskin se Serena sitä enää olisi viitsinyt lämmittää. Oli niin taitava ja idearikas kokki.

   Urmas vihelteli hyvää mieltään ilmoille, kun hän huomasi, että jokin onneton rakki touhusi hänen maalausvälineittensä kimpussa. Puri kangasta ja miehen huomatessaan lähti painelemaan ympäri pihaa paras sivellin poikittain suussa.

 - Rakki, heti tänne. Tuo se pensseli minulle. Tässä paikassa taikka väännän niskasi nurin. Kirottu piski.

 - Tuntuupa kotoisalta, kuului möreä ääni aidan takaa. - Anteeksi vaan, se on mun koirani ja vähän villinluontoinen. Noin se Veikkokin sille ärhenteli. Samoin vaimolleen, vaikka en halua puhua pahaa vainajasta.

   Naapuri oli viisissäkymmenissä ja varsin lupsakan tuntuinen, joten Urmaskin leppyi, varsinkin kun sai pensselinsä takaisin. Pieni särö vain keskellä. Täytyy teipata.

   Miehet kättelivät ja keskustelivat säästä ja koirista ja kerran vielä säästä.

 - Meillä on huikea puutarha, vaikka itse sanon, mutta sitä pitää kastella ja nähdä vaivaa, jutteli Konsta. - Veikko se hoiti kasvinsakin kunnolla. Oli hoitoalan ihmisiä muutenkin, joku terapeutti. Serenasta ei pääse selville, kun se on niin kovin tuulella käypä.

 - Minusta Serena on miellyttävä ja vieraanvarainen emäntä, vastusteli Urmas hieman pidättyväisesti ja viileästi. – Veikkokin oli ihan lupsakka kaveri. Hänen kuolemaansa ei ole vielä virallisesti vahvistettu, mikäli olen oikein ymmärtänyt.

 - Ei olekaan. Katosi mikä katosi. Jo yli vuosi sitten. Viime kesänä, joo. Jokin onnettomuus sille on sattunut. Kuka mies nyt vuotta jaksaa olla karkuteillä? Ehkä hukkunut? Sellaista on vaikeata saada selville. Uppoaa kuin kivi ja takertuu johonkin pohjassa lojuvaan puunrunkoon.

 - Nyt se ryökäleen hurtta, ei kun koira, on taas niitten siveltimien kimpussa.

   Naapuri vihelsi yhden ainoan utuisen sävelen, ja koira juoksi häntäänsä heiluttaen omalle pihalleen.

 - No nyt mä aloitan, tuumasi Urmas, mutta silloin Janina jo asetteli polkupyöräänsä telineeseen.

 - Heippa iskä, pääsinkin aikaisemmin. Laitetaan ruoka valmiiksi, niin Serena ilostuu.

3. Taidemaalari luomistyön kimpussa

 - Lupailevat sadetta lähipäivinä, joten parasta hoitaa muutama työ valmiiksi, niin kauan kun poutaa riittää, mutisi Urmas ja linnoittautui jälleen puutarhatuoliinsa maalaustarvikkeittensa keskelle.

 - Se kohde, se aihe, se vallankumouksellinen uusi visio.

   Mies katseli ympärilleen. Korkeita ja huojuvia puita. Ei oikein onnistu tästä kulmasta. Pyörrytti suorastaan. Entä pensaat? Ruusupensas kitui janoaan, sireenin tertut näyttivät ruskeilta ja ylikukkineilta. Sellaiseksi Urmaskin joskus tunsi itsensä, mutta turha siitä on vielä taideteoksenkin avulla toitottaa ja katsojille muistuttaa.

   Puutarhakeinu oli lahoamassa ja vinossa. Siihen ei uskaltanut istuutua. Autotalli liian moderni ja suorakanttinen. Yksioikoinen kuten oli ex-vaimokin.

 - Entä jokin muotokuva? Vaikkapa tuo aamunvirkku naapuri?

   Miehet moikkasivat jälleen ja heilauttivat kättään. Kyllä täytyi jo ruveta hommiin, ettei Konsta pidä minua vallan laiskurina ja elättivariksena.

 - Muotokuva ei ole minun heiniäni, jotakin minun luomuksistani aina puuttuu. Paitsi näköisyys, myös se paljon ylistetty sielu ja henki. Se syvä vertauskuvallisuus, joka tekee jopa pornosta taidetta.

   Urmas vajosi muisteluihinsa. yksinäisten iltojensa viattomaan viihteeseen. Kaksi videokasettia ja muutama ryppyiseksi selailtu lehti. Hän huokaisi ja kuunteli peipposen virkeätä viserrystä korkeassa  kotikuusessa.    

 - Entä jokin eläin? Lintu?

   Harakka hyppeli leuhkan näköisenä aidalla. Kunhan ei vain sekin rosmo varastaisi hänen työvälineitään. Vaan eipä hän sentään mitään lintukirjaa aio ruveta kuvittamaan.

   Naapurin ylivireä rakki loksutti taas pihalla. Tasaisin väliajoin kuin tippuva vesihana. Oliko sillä jokin pakkomielle vai mitä haukuttavaa se keksi tutusta pihastaan?

   Koira kurkisteli aidan raosta, murisi ja kerran väläytti hampaitaan. Ihan hirvitti, koska siinä oli varmaankin ripaus karhukoiraa, ja sellaisia Urmas kammosi. Oli saanut poikasena tuntea mustavalkoisen pedon leukojen puristusvoimaa.

   Nyt se väijyi häntä onneksi vain ristikoitten takaa. Pysyisi sentään omalla puolellaan. Hulluko se naapuri oli, kun antoi sen juosta valloillaan?

   Tuli nälkä ja jano, mutta piiruakaan ei ollut tullut kankaalle. Ensin on löydettävä aihe. Urmas kävi juomassa kahvia ja söi samalla vaivalla kolme sämpylää, joiden välissä oli makkaraa, juustoa ja sydämelle terveellistä, ylimainostettua levitettä. Ainakin parin sentin paksuudelta.

   Aihe? Tiilitalo? Punaista ja leveää seinämää metrikaupalla. Yksitoikkoinen kuin vankilan muuri. Heti seinän vieressä oli pitkä kukkapenkki, jossa loisti kukkia joka lähtöön. Sikin sokin, mutta yllättävän reheviä ja kukoistavia pihan muihin kasveihin verrattuna. Ehkä Serena jaksoi kastella sitä, vaikkapa suoraan ikkunasta.

 - Kukat kelpaavat alkuverryttelyksi, mutisi maalari.

   Komeat pionit, viattomasti vilkuilevat orvokit ja jotkin valkoiset kellot, joita hän ei tuntenut. Houkuttelevilta tuntuivat myös aivan penkin laidassa kumartelevat verenpisarat. Pulleita ja kirkkaita.

 - Särkyneitä sydämiä. Niin se elämä vain runnoo. Olkoon, noista mä aloitan.

   Kankaalle asettelu oli usein ylipääsemätön ongelma, joka hidasti luomisvauhtia. Ylös vai alas? Oikealle vai vasemmalle? Kuinka suurena? Turhan kookas kangas. Millä senkin täyttää reunojaan myöten?

   Ikinä ei uskoisi, että siveltimen heiluttajana oli taidekauppias, joka jo vuosia oli ansainnut leipänsä esittelemällä ja analysoimalla maalauksia ja piirustuksia. Osti tavaraa, jopa ansaitsi kaupassa.

 - En vain ole keksinyt tarpeeksi inspiroivaa maalattavaa, valitteli mies toisinaan ystävilleen. - Tekniikkaa minulla on ja monta kesäkurssia takana päin.

   Viimein hän päätti aloittaa vasemmasta alareunasta, jotta muitakin kukkia mahtuisi kuvaan. Katui ratkaisuaan jo heti ensimmäisten viirujensa jälkeen.

 - Pitää keskittyä, pitää rajata alueensa, ei saa esitellä mitään sekahedelmäsoppaa. Mihin käytän tuon yläosaan jäävän valtavan suuren tilan? Voi turkanen. Siihen on pantava se tiilitalo tai luotava taivasta ja pilviä omasta päästään.

   Harmikseen hän muisti, että melkein aina hän aloitti kaikki työnsä vasemmasta alareunasta. Kainosti ja vaatimattomasti läheni kuin hiiviskellen keskiosaa. Pelkäsi kai valloittaa koko areenan itselleen.

   Toista oli Janinan maalaustyyli, jos isä sai hänet siihen puuhaan suostuteltua. Tyttö iski mahtavan maaliläiskän keskelle valkoista aluetta, levitteli ja röyhisteli.

 - Minullapas on toinen, hienovaraisempi tyyli, mutisi Urmas hampaittensa välistä. - Kas noin, nyt verenpisarat ovat kohdallaan.

4. Sydämellinen sukulaisnainen  

   Kinnula oli juuri aloittamassa orvokkien maalaamisen, kun joku kiljaisi melkein korvan juuressa:

 - Kuka te olette? Mitä teette meidän pihalla? Missä Serena on?

   Kulottuneella nurmikolla seisoi kaksi tukevaa norsun jalkaa matalapohjaisissa mokkasiineissa. Niiden yläpuolelle ilmestyi epätasainen hameenhelma, valtava kassi, hailakansininen villatakki, ja nyreät naisen kasvot. Turvonneet ja roikkuvat.

 - Kukas te sitten...? änkytti mies.

 - Olen Signe, Veikon sisar. Mutta kuka te olette? Tämä on yksityisaluetta, luulisi aikuisen miehen sen verran älyävän.

 - Olen, me olemme täällä vieraina, tyttäreni ja minä. Olen taidemaalari Urmas Kinnula. Myyn myös taidetta.

 - Miksi maalaatte meidän taloamme?

 - En taloa vaan ihania kukkia. Koko kukkaloistoa. Niin kaunista ja innoittavaa. Sydämen juuria koskettavaa ja hellyttävää.

   Urmas heittäytyi sangen kaunopuheiseksi, jolla hän yleensä valloitti naisen kuin naisen. Ei kuitenkaan Signeä.

 - Höpötä mitä höpötät. Serena on idiootti, kun päästää ventovieraita taloonsa. Missä hän on?

 - Työssä tietenkin. Tulee viiden jälkeen.

 - Nainen vilkaisi leveähihnaista ja suurinaamaista kelloa leveäksi paisuneessa ranteessaan.

 - Jaaha. Tässä ehtiikin juopasta yhdet kahvit.

   Niine hyvineen nainen lyllersi taloon. Keittiön avonaisesta ikkunasta alkoi kuulua kilinää ja kolistelua. Tunsi paikat ja oli kuin kotoaan. Jotenkin se ärsytti Serenan puolesta. Urmas päätti tuppautua kahviseuraksi ja vahtia naisen tekemisiä.

   He joivat monta kupillista vahvaa kahvia ja ahmivat talon emännän leivonnaisia. Keskinäinen inho hieman helpotti, ja sukulaisnainen alkoi selostaa kärsimyksiään ja niitä vääryyksiä, joita hän Serenan taholta oli joutunut kestämään.

   Talo oikeastaan kuului Signelle. Veli oli lupaillut siihen suuntaan. Oli sillä muutakin varallisuutta, metsäpalstoja ja osakehuoneistoja. Menestyi myös liikealalla eikä vain terapeuttina. Lahjakasta sukua, mutta Serena oli napannut sen kynsiinsä jo varhain. Kärkkyi rahoja. Onneksi oli avioehto.

 - Perinnönjakoa on vaikea panna toimeen, kun ei ole tietoa vainajasta. Ehkä onkin vielä elossa?

 - Mistä sen kukaan tietää, ja se tässä kismittääkin. Serenakin on varmaan suunniltaan. Antaisi nyt ennakkona edes tämän tontin, mutta eihän se pihi noita-akka sellaiseen suostuisi. Tunsitko sinä Veikon?

 - Olen tavannut muutaman kerran, kun olen käynyt täällä myyntireissuillani. Ihan mukava mies.

 - Tosi mukava, kehui Signe. -  En käsitä, mihin hän on kadonnut. Siitä on jo vuosi.

 - Joo, olin täällä viime vuonna keväällä. Veikko oli reipas ja hyvissä voimissa. Juhlimme yhdessä jotakin merkkipäivää ravintolassa. Niin miellyttävä pariskunta.

 - Ei Serena ole miellyttävä, oikaisi käly nopeasti. - Se vain näyttelee. Ahne ja punatukkainen. Pisamiakin.

   Tämä syvällinen erittely veljenvaimon luonteenpiirteistä keskeytyi, kun Janina ja Serena astuivat näyttämölle. Vilkkaasti keskustellen, mutta puhe katkesi, kun naiset huomasivat vieraan.

 - Sinäkö taas, Signe? Antaisit mun olla rauhassa. Surra rauhassa.

 - Hahaa, sinäkö muka suret Veikon poismenoa? Ainoa suru on, että ruumista ei ole löydetty, jotta pääsisit käsiksi koko omaisuuteen. Haaskalle, sinä haaska.

 - Nyt tämä saa riittää, sanoi Urmas hämmästyttävän tiukasti. - Soitamme poliisit tänne, jos jatkat tätä kotirauhan rikkomista.

 - Ei nyt sentään, keskeytti Serena. - Kyllä Signe lähtee sovinnollakin, eikö niin?

 - Olkoon tällä kertaa, mutta sen minä sanon, että jos olet pannut Veikonkin juonimaan jotakin selkäni takana, nostan oikeusjutun. Ties vaikka veljeni piileskelisi Australiassa ja kutsuu jonakin päivänä tuon luntun luokseen. Ryöväävät koko omaisuuden.

 - Sitä sinun sairasta mielikuvitustasi, puuskahti Serena. - Lähde jo viimein.

 - Punapää, syöjätär, sinkosi käly vielä jäähyväisiksi.

   Janina vilkaisi isäänsä ja hämmästyi, kuinka hellästi, myötätuntoisesti ja ihaillen Urmas katseli sitä punapäätä. Mikä siinä naisessa viehätti? Lyhyehkö, tanakka ja pisamainen. Porkkananvärinen jyrkästi leikattu tukka. Otsatukka melkein silmillä. Pienet, vihertävät silmät vain pälyilivät ympärilleen kuin punaisen rullakaihtimen raoista. Nyt myrkyllisesti, ehkä myös hiukan vauhkoina.

   Pihalta kuului pelästynyt kiljahdus:

 - Hei tulkaa äkkiä tänne, tuo peto kaivaa koko kukkamaan nurin.

   Naapurin sekasikiö oli taas täydessä vauhdissa. Käpälät viuhtoivat multaa ympäriinsä kuin paraskin kaivinkone. Mehevä maa tuoksui tai haisi, kuinka siihen nyt kukin suhtautui.

 - Tiehesi siitä huusivat naiset ja Urmas yhteen ääneen.

 - Rakki pilasi minun taideteokseni, valitti Urmas. - Rapaa on roiskunut tauluun asti. Onneksi vain verenpisarat tuhriintuivat.

   Serena meni oitis peittelemään kuoppaa, kaksin käsin ja huolellisesti.

   Huomatessaan muitten katselevan hän selitti:

 - Veikko niin rakasti tätä kukkapenkkiä. Omin hellin kourin istutti nuo kaikki.

 - Eipäs istuttanut, tokaisi Signe. - Hänhän katosi jo alkukesästä. Ei tuo maa noin koreana vielä silloin ollut. Jokunen hullu tulppaani. Hyi tuota koiraa, sehän irvistelee minulle.

 - Eikä mikään ihme, mene jo vihdoin, tuhisi Serena ja pyyhki multaisin sormin hikistä otsatukkaa silmiltään. - Signe se on tietävinään kaiken paremmin.

 - Ja mikä tuo taidemaalari muka on? Taisi vikitellä sinua jo Veikon eläessä? Sinä hiivatin hutsu.

5. Unessa tapahtuu

   Alkoivat harmaat sadepäivät. Siitä huolimatta naapurin piski kävi joka päivä tonkimassa kukkapenkkiä. Urmas ärtyi siksi paljon, että sai aikaiseksi melkoisen sanaharkan naapurin kanssa.          

 - Jollet pidä rakkiasi kurissa, ilmoitan poliisille. Sehän möyhentää koko pihan.

 - Pepe ei pidä epäystävällisestä puhuttelusta. Se oikein sinnillä kiusaa teitä tästä lähtien. Siistipäs puhetapaasi, taidemaalari.

   Harvoin Urmas oli kuullut itsestään käytettävän tuota titteliä, mutta jostakin syystä se ei tällä kertaa ilahduttanut.

 - Jos rupeat hankalaksi, niin..., hän uhosi. - Niin maalaan koirastasi muotokuvan ja sinusta. Piru ja hänen hurttansa.

   Aivan voipuneena taiteilijaparka palasi sisälle ja istahti mukavaan laiskanlinnaan. Taideteoksen luomista voi suunnitella missä vaan. Ehkäpä hän seuraavaksi maalaa ne pionit.

   Urmas nukahti. Uni oli levotonta ja uhkaavaa. joka puolella oli kalmalta lemuavaa multaa ja irti kiskottuja kukkia. Irvisteleviä, valkoisia hampaita ja murinaa.

   Mies äännähteli ahdistuneena ja heräsi pelästyen, kun joku naputti ikkunaan. Ruutuun painautui leveä, sänkinen naama.

 - Hei herää, kaveri. Minä täällä, Konsta. Tule kiiruusti apuun.

   Haamu viittilöi märän ikkunaruudun takana, ja Urmas tallusteli yrmeänä ulos.

 - Se Pepe otti minulta ajokortin ja...

 - Lähti ajelulle, virnuili Urmas.

 - Älä viitsi, ei kun se toi sen tänne pihalle enkä löydä sitä mistään. En käsitä, minne se ehti sen piilottaa.

   Pepe seisoi häntäänsä heiluttaen vieressä, kun sen isäntä ja se vastenmielinen taidemaalari käänsivät koko pihan nurin etsinnöissään. Taivuttelivat pensaitten oksia ja haroivat nurmikkoa. Onneksi sade välillä helpotti.

 - Jos se ei tuonutkaan korttiasi tänne?

 - Varmasti toi. Näin omin silmin. Tuo puska esti välillä näkyvyyden. Takuulla Pepe pudotti sen suustaan jonnekin tänne.

   Urmas alkoi kyllästyä, samoin Pepe, joka maata nuuskien hölkytteli jälleen omalle puolelleen.

 - Minun täytyy panna se kiinni. Koeta nyt sinäkin etsiä. Näin törkyisen huonosti hoidettu piha, ja rikkaruohoa joka puolella, vaan toista oli Veikon aikana.

 - Mitäs annat arvopapereita elukallesi, senkin...

   Konsta luikki jollekin asialle, ja Urmas hiipi sisälle. Naiset tulivat kotiin. Syötiin ja rupateltiin. Serena oli taas hyvin alakuloinen ja huolestunut.

   Janina lähti kaupungille, ja isä päätti vielä kerran tutkia pihaa sen ajokortin tiimoilta. Hän seisoi lepotuolin kohdalla ja mietti. Pepehän oli niin ylettömän kiinnostunut siitä kukkamaasta, entäpä jos?

   Urmas harasi käsillään kasvien välistä, kurkisteli lehtien alle ja liikutteli varsia. Tuossa oli ollut se syvä kuoppa verenpisara-raukan kohdalla. Nyt täysin tasoitettu, pantu jopa ruohopaakkuja tilalle. Ehkä Serena oli myöhemmin palannut hoitamaan paikan kuntoon. Hienoa, että nainen noin vaali rakkaan miehensä muistoa ja mieluista harrastusta. Ihan tässä liikuttui. Saisinpa minäkin tuollaisen vaimon.

   Mies työntyi vaivalloisesti kukkamaan ja seinän väliin. Sottasi kenkänsä koirankakkaan, kirosi lievästi ja bongasi siinä silmänräpäyksessä muovipäällysteisen kortin ruohon joukosta. Innostuneena hän kumartui, otti kortin ja huusi ikkunan läpi:

 - Hei Serena! Nyt se vihdoin löytyi!

   Naisen reaktio oli uskomaton. Hän huusi ja kiljui hillittömästi ensin sisällä, sitten ulkona. Hän syöksyi aivan raivoissaan kohti hölmistynyttä miestä, joka seisoi märässä mullassa tiiliseinään nojaten.

 - Mitä sinä nyt, älähän nyt. Mikä sulle tuli, Serena-kulta? En halunnut pelästyttää.

 -. Mutta kun pelästytit, olin kuolla kauhusta. Teidän piti olla täällä minun turvanani, ja nyt säikäytät minut hengiltä. Tule sassiin pois sieltä. Yhyy.

   Serena aloitti voimakkaan vollotuksen. Urmas lohdutteli ja hyvitteli. Lupasi viedä illalliselle ja vaikka mitä.

   Janina ihmetteli kovasti tapausta.

 - Kyllä tässä talossa ja sen emännässä on jotakin kummallista. Ethän sinä yleensä näe painajaisunia. Lähdetään täältä. Työnikin päättyy alkuviikosta.

 - Emme voi jättää Serenaa oman onnensa nojaan, kun hän on noin hermona. Ajattele vähän lähimmäisesi tunteita, moitiskeli isä.

 - Sinun tunteitasi. Taidat taas olla pihkassa tähän toivottomaan pakkaukseen.

 - Serena on jo hyvin kiintynyt minuun. Vaistoan sen. Ollaan vielä pari päivää.

6. Löytyihän sitä muutakin

   Aurinko paistoi ja Urmas aloitti jälleen maalaamisen. Pepe tuli vierailulle. mielisteli ensin miestä, mutta syöksyi taas raivokkaasti kukkamaan kimppuun.

 - Se on luonnevikainen. Vesikauhuinen, huusi Urmas hädissään, kun ne valkoiset kellokukatkin kaatuivat kuin viikatemiehen niittämänä.

- Tästä ei totisesti saa kaivaa enää senttiäkään. Pystytän siihen aidan. Tapan tuon ryökäleen.

   Jostakin syystä Urmas tunsi raivostuvansa, ei vain omasta puolestaan, vaan hemaisevan Serenan. Että koira kehtasikin tärvellä rakastetun aviopuolison muistomerkkiä.

   Konsta oli tullut vastahakoisesti apuun, ja sillä välin kun Urmas purki patoutuneita tunteitaan, naapuri katseli hämmästyneenä koiran työskentelyä. Suu auki hän totesi, että Pepe kaivoi esille yhä vaan uusia esineitä ja vaatekappaleita.

   Urmas tajusi tilanteen vasta, kun koira ravasi ympyrää multainen ja käpristynyt kenkä hampaissaan.

 - Mistä se on tuon saanut? hän ihmetteli. - Mitä siellä on? Voi hyvä tavaton.

 - Tämänkö vuoksi niin kiihkeästi vastustit kukkamaan penkomista?

   Vainaja todettiin Serenan aviomieheksi Veikoksi. Hän oli maannut tuossa haudassaan jo runsaan vuoden. Sitten oli tietenkin ryhdyttävä selvittämään murhaajaa ja motiivia.

   Siinä vaiheessa tapaukset alkoivat vaikuttaa painajaisunelta. Kaikki kääntyi ylösalaisin. Urmas nipisti itseään useaan kertaan. Tämä ei voinut olla totta. Häntä, lempeätä ja kunniallista taidekauppiasta, joka ei olisi pystynyt tappamaan edes kimalaista, epäiltiin vahvasti Veikon murhasta.

 - Ehkä tuli tappelu ja surmasit miehen vahingossa, ehdotteli kuulusteleva komisario. - Lieventävä asianhaara, mutta miksi et ilmoittanut poliisille, vaan piilotit ruumiin tuonne? Ja vielä leskiparan ikkunan alle. Julmaa. Vai oliko Serena juonessa mukana.

   Sureva ja murtunut leski kiisti jyrkästi ja häntä uskottiin, varsinkin kun naapuri todisti taidekauppiaan verenhimoiseksi tyypiksi, joka oli uhannut tappaa hänen kiltin lemmikkieläimensä. Lisäksi tämä oli epätoivoisesti yrittänyt estää kukkamaan penkomista.

   Veikon sisar Signe todisti, että Urmas oli tyttärineen pesiytynyt Serena-ressukan kotiin. Käytti häntä hyväkseen. oli kai käyttänyt jo aviomiehen eläessä. Kärkkyi todennäköisesti rahoja ja omaisuutta ja leskeä.

   Janinakin sai epäilyistä osansa. Sairaanhoitaja, siis kaikki myrkyt hanskassa. Tosin Veikko oli kuollut lapion iskusta, mutta mistä sen tiesi, vaikka isä ja tytär suunnittelivat jotakin myös Serenan varalle. Tyttökin oikea lipilaari, kun hymyili ja jutteli kaikkien kanssa.

   Ne kaksi auttamaan aulista naisihmistä siellä museolla todistivat, että itse asiassa he olivat kummastelleet taidekauppiaan kaksinaamaisuutta, vai olisiko pitänyt sanoa kolminaamaisuutta, koska hän samanaikaisesti kosiskeli kolmea naista. Oikea Auervaara ja Siniparta.

   Onneksi löytyi toisenlainenkin todistaja. Se oli kaupungin arvostetuin remonttimies, joka kertoi käyneensä vuosi sitten kyseisessä talossa se ja se päivä siihen ja siihen kellonaikaan. Merkintä löytyi sekä kirjoista että tietokoneesta.

   Silloin Veikko oli ollut kovasti hengissä ja riidellyt kovaäänisesti vaimonsa kanssa. Rahasta, mikäli remonttimies oikein kuuli. Hän lähti kello yhdeksän jälkeen illalla, mutta palasi hakemaan läppästereoitaan. Sisältä ei kukaan vastannut, mutta koska siellä oli valot, mies kiersi talon toiselle puolelle.

   Yllätyksekseen hän huomasi, että kukkamaa oli täysin myllerretty. Seinää vasten nojasi lapio, ja siinä oli näkynyt jotakin punaista. Serenaa ei ollut näkynyt missään.

 - Sitten lähdin kotiin ja huomasin, että stereot olivatkin toisessa työkalupakissa.

 - Miksi hemmetissä et tullut kertomaan poliisille, kun varmasti kuulit, että Veikko oli kadonnut?

 - En mä osannut noita asioita yhdistää. Arvelin, että koska ketään ei ollut kotona, Saara oli mönkinyt kukkamaassa, iskenyt lapiolla jalkaansa ja lähtenyt sairaalaan.

 - Hieno selitys, huokaili poliisikomisario. - Ja välillä sitten tehdään aivan päättömiä ilmiantoja. Voi näitä ihmisparkoja ja niitten aatoksia.

   Niin pian kuin mahdollista Janina ja hänen vastikään murhasyytteestä pulmuseksi puhdistettu isäpappansa starttasivat taideautonsa ja siirtyivät muihin maisemiin.

 - Eikö minulla ole ihmistuntemusta? valitti Urmas. - Miten minä voin kuvitellakaan pärjääväni liikemiehenä ja taiteilijana, kun teen tällaisia töppäyksiä ihmissuhteissani?

 - Älä huoli, rakas iskä, minä hoivaan ja opastan sinua, lohdutti Janina, joka oli varsin toivorikkaalla mielellä. Jukka oli soittanut jo toisen kerran näitten kuukausien aikana.

   Jos ollaan rehellisiä, nuori mies oli ottanut yhteyttä kyselläkseen jonkun Hanna-Kaisan puhelinnumeroa. Saattoi olla vain tekosyy, arveli optimistinen neitonen.

   Janina oli sitä mieltä, että Serena jo alunperinkin oli ottanut heidät luokseen asumaan, jotta hän voisi syyttää Urmasta Veikon surmasta. Olisi jouduttanut vainajan löytymistä.

 - Miksi ihmeessä? Niinhän hän olisi saattanut itsensäkin ilmitulemisen vaaraan.

 - Ajattele nyt sentään vähän isä. Sitä nopeamminhan se noita-akka olisi päässyt käsiksi koko omaisuuteen.

          VI  SIRKUSTA KERRAKSEEN

1. Sirkus tuli kaupunkiin

 - Hei iskä, katso! Täällä on sirkus. En kerinnyt lukea, mikä sen nimi on? Jotakin kansainvälistä. Voi kun olisi kiva mennä sinne illalla.

   Urmas ja Janina olivat jälleen saapumassa uuteen kaupunkiin. Tai eihän mikään enää ollut uutta taidekauppiaalle. Tuskin maassamme oli yhtään sellaista vähänkään asutumpaa kolkkaa, jossa Urmas ei olisi kaupitellut taulujaan.

 - Niinpä näkyy. Muistatko, kun vein sinua sirkukseen lapsena?    

 - En.

 - Totta kai muistat, koska olit jo seitsemänvuotias. Juuri aloittamassa koulua.

 - En muista sinua, mutta äidin kanssa olin kyllä monta kertaa ja myös tivoleissa. Voi kun oli hauskaa. Kekekin oli myöhemmin usein mukana. Söimme tötteröitä ja nauroimme niin.

 - Tötterö se on koko mies, mutisi Urmas nyrpeänä. Etkö muka muista, kuinka valkoiset villakoirat tekivät temppujaan? Muista nyt.

 - Älä pakolla. Miten sinä olisit minua vienyt, kun olitte silloin jo eronneet?

 - Hyvä lapsi, älä nyt heittäydy tietämättömäksi. Tietenkin minulla oli tapaamisoikeus, vaikka äitisi ja se tötterö jarruttivat kaikin keinoin. Ei muka koskaan sopinut.

 - Jaa.

 - Siksi pääsimme niin vieraantumaan, ymmärräthän?

 - Varsin hyvin. Jo sitä pääsee vieraantumaan yli viidessätoista vuodessa. Hyvä kun syntymäpäivät muistit.

 - Äitisi on täysin myrkyttänyt sinun viattoman mielesi, huokaili Urmas. - Täytyyhän sinun muistaa. Siellä oli pelle ja jonglööri ja...

 - Kaikissa sirkuksissa on pelle ja se pallottelija. Siinä sirkuksessa, jossa olin äidin ja Keken kanssa, mies pallotteli tulisoihduilla ja nieli sitten yhden lopuksi.

 - Oli nielevinään. Voi lapsiriepu, miten olet narrattavissa. Se äitisikin...

 - Jos morkkaat äitiä, jätän sinut tähän. Mene sinne sirkukseesi muistelemaan ja näyttele apinaa. Siinä kun et paljon harjoitusta tarvitse. Raavit ja kuopsutat kuontaloasi ja kainaloitasi alinomaa.

   Urmas vaikeni loukkaantuneena. Mökötti tapansa mukaan. Janina puri hammasta, mutta pakko hänen oli viimein leppyä.

 - Anteeksi vaan, isukki, mutta voisitko neuvoa, minne ajamme? Se oli jokin Katajaranta, mutta ei sellaista näy missään.

   Janina taputti toisella kädellään isänsä polvea sovinnon merkiksi.

 - Pidä molemmat kädet ratissa, tyttö. Raskas auto. No aja seuraavasta oikealle. Se on suuri omakotitalo. Hankkivat sen muutama vuosi sitten, kun tuli se mullistava elämänmuutos.

 - Mitä tapahtui?

 - Näet sitten. En ole käynyt siellä pariin vuoteen, kun kenenkään hermot eivät kestä sitä sirkusta.

 - Mitä tarkoitat? Kerro jo.

 - Valtteri on tuttu jo lapsuudestani. Saman kylän poikia. Nykyään jonkin pankin osastopäällikkö. Vaimo on joitakin vuosia nuorempi. Heillä oli hankala ongelma, mutta johan se selvisi. Ja laukesi. Huh huh sentään.

   Isä ja tytär ajoivat komean omakotitalon avaralle pihalle. Kauniita istutuksia, hiekkalaatikko ja keinuja. Lasten pyöriä ja polkuautoja ja muuta lelutavaraa ympäriinsä.

 - Pitävätkö he lastentarhaa? kummasteli Janina.

 - Sittenhän näet, myhäili isä.

   Valtteri ja Ilona Heinilä riensivät oikein pihalle vastaan. Iloisia ja säteileviä ihmisiä. Vaikka mies oli melkein Urmaksen ikäinen, hän näytti monta vuotta nuoremmalta. Elämänsä voimissa ja tarmokas.

 - Tietenkin yövytte sisällä. Meillä on kolmekin ylimääräistä huonetta.

 -  Odottamassa asujia, lisäsi vaimo veikeästi ja loi ihailevan katseen mieheensä.

   Ensimmäiseksi istuttiin ruokapöytään, ja kyllä ne herkut, sekä makeat että suolaiset, maistuivatkin matkaajille. Etenkin Urmakselle.

   Vaihdettiin kuulumisia. Hilpeätä rupattelua hieman häiritsi yhä koveneva taustaääni. Toisessa huoneessa taisi olla TV liian kovalla. Räiskettä ja valitusta, huutoa ja kahinointia. Kovia kolahduksia ja loputonta rummun päristystä ja pillin puhallusta.

 - Kas niin, jos olette jo kylläisiä, siirrytäänpä meidän aarreaittaamme, ehdotti Valtteri ylpeänä. Janina ei ole heihin vielä tutustunutkaan, eikä Urmas nuorimpaan.

2. Aarreaitta

   Eräs ovi avattiin. Taisi olla sittenkin pehmustettu, koska tähänastinen metakka oli pientä verrattuna sillä hetkellä koettuun.

   Edessä avautui suuri huone, oikeastaan valtava. Kuin jokin näyttelyhalli. Siellä kolme pientä poikaa paineli ympyrän muotoista rataa autoillaan ja kolmipyöräisillään. törmäilivät toisiinsa. Huutoa ja itkua. Törmäilivät seiniin ja kaikkialla viruviin leluihin.

   Huomiota kiinnitti huoneen karu kalustus. Vain suuri, matala ja vahvajalkainen pöytä keikkui tuossa aallokossa. Kolme kolhittua ja kirjavaa lastentuolia oli lennähtänyt nurin lattialle. Kirjavia, koska ne olivat täynnä piirroksia ja maalia. Tulevia katutaiteilijoita.

   Kolme suurta ikkunaa, joissa vain yhdessä roikkui paksu vihreä verho. Sekin oli puoleksi irronnut nipistimistään. Kankaassa seikkaili leijonia, tiikereitä, apinoita ynnä muuta viidakon kansaa. Pikku-Tarzanit olivat nähtävästi riippuneet muissakin verhoissa, koska vihreät kangasläjät lojuivat yhtenä myttynä toisella puolella huonetta.

   Pieni matto oli yhdessä nurkassa. Repaleinen ja pahasti mykkyrässä. Tauluja ei ollut, mutta seinällä oli pari julistetta. Raavittuja ja revittyjä ja niin ikään täyteen piirusteltuja. Eräs esitti ralliautoilua ja muuan jättiläisapina King-Kongia. Suuret torahampaat irvessä ja verenpunaiset ikenet paistaen. Roikotti käyrissä ja karvaisissa sormissaan vastaan pyristelevää tyttöriepua, hehkeätä blondia.

 - Pojat eivät vielä arvosta korkeampaa taidetta, selitti Ilona. - Kunhan kullanmurut hieman varttuvat ja saavat omat huoneensa, seinille on jo varattuna oikeita taideteoksia, ulkomaalaisiakin ja hintavia.  

 - Tulkaa pojat tervehtimään, karjui isä vääpelin äänellä.   Ei siksi, että hän olisi ollut jostakin vihainen. Ei, vaan pienempi volyymi ei olisi riittänyt, koska myös stereot pauhasivat täydellä teholla. Vieraat yrittivät keksiä ne kaiken kaman keskeltä, mutta sieltähän niitä ei niin vaan löytynyt.

   Ikkunoitten yläpuolella seiniä kiersivät leveät hyllyt, joilla oli kaikki, mikä vähänkin vaikutti säästämisen arvoiselta. Siellä oli lautapelejä ja satukirjoja. Pieni televisiovastaanotin ja videot.

 - Miten lapset ylettyvät ottamaan niitä? kysäisi Janina ja toisti sitten kysymyksensä kimakalla peruskoulunopettajattaren eli äitinsä äänellä.

 - Eivät he saa ylettyäkään, karjui onnellinen isä. - Ne otetaan alas vain silloin kun pojat ovat rauhoittuneet ja me valvomme kojeiden käyttöä ja luemme heille tuudittavia iltasatuja.

 - Täälläkö he nukkuvat? kiljui Janina. - En näe sänkyjä missään.

 - Patjoilla on turvallisempaa.

   Tosiaan kaiken kaaoksen alla häämöttikin patja ja herttaisia muumipeikkopeitteitä.

 - Tulkaa pojat, mennään keittiöön lounaalle, hihkui äiti.

   Urmas ja Valtteri, Ilona ja Janina hypähtivät syrjään niin sirosti kuin pystyivät, kun pennut noudattivat emonsa kutsua ja ryntäsivät avatusta ovesta ulos.

 - Tottelevaisia kakar...lapsia, murisi Urmas.

 - Niin ovat, kehui isä-Valtteri. - Pitää olla sopivassa suhteessa vapautta ja kuria.

3. Lapsenvahdit

 - Kuinka monta niitä on? kuiskasi Urmas tyttärelleen, kun he kävivät hakemassa tavaroitaan autosta.

 - Kolme vain, nauroi Janina. - Suloisia. Jos sittenkin opiskelisin peruskoulunopettajaksi niin kuin äiti. Haluan ainakin seitsemän lasta. Eiks vaan, ukki?

   Urmas hikoili, mutta tietenkin vain siitä syystä, että kamat olivat niin painavia.

   Kello lähestyi kolmea, ja Ilona riensi puhelimeen. Hän palasi todella pettyneen näköisenä.

 - Voi harmi, minut pyydettiin töihin. On pakko, kun sairaalassa on puolet henkilökunnasta mahataudissa.

 - Tämäpä on todella valitettavaa, yhtyi Valtterikin puheeseen. - Meidänhän piti koko perheen mennä sirkukseen tänä iltana. Etkö millään voi pyytää jotakuta muuta sijaiseksesi?

 - Ei se käy, kyllä sinä ymmärrät. Muutenkin työpaikat ovat hiuskarvan varassa. Mene sinä poikien kanssa. Se ylimääräinen lippu menee kuin kuumille kiville kassalla. Ettehän pane pahaksenne, rakkaat vieraamme?

 - Emme toki. Älä anna meidän estää menoasi, Valtteri, pyysi Urmas. - Täytyyhän kaverien päästä sirkukseen. Me hoidamme muutenkin tyttären kanssa asioita kaupungilla. Ei meidän kanssa ole enää tarvis seurustella.          

   Kello lähestyi viittä, ja Urmas ja Janina saivat oikein vierestä seurata, kuinka isä sonnustautuu kolmen villin vekaran kanssa lähteäkseen sirkukseen hurvittelemaan..

   Vapauttakin viljeltiin, koska pojat vähän päästä karkasivat kesken kaiken pihalle. Toinen kenkä puuttui, pipo puuttui, pusakka oli kadonnut. Ulkoiluhaalarit olivat nurin päin ja nuorimmalta puuttuivat housut, koska hän kävi vielä viime tingassa potalla.

   Kuri astui seuraavaksi näyttämölle. Tusinan verran leijonan karjahduksia, ja porukka alkoi olla asemissaan.

 - Olen arvoltani majuri, myönsi Valtteri, ikään kuin olisi arvannut vieraittensa ajatukset.

 - Hienosti osaat hoitaa homman, imarteli Urmas. - Me tästä lähdemmekin.

 - Älä avaa vielä ovea, huusi talon isäntä. - Etteivät karkaa. Minunkin on käytävä...

   Valtteri syöksyi vessaan. Kauhea pulputus ja valitus. Aivan harmaana hän palasi eteiseen.

 - Nyt se perh...vietävän mahatauti on minussakin. Molemmista päistä tulee...

 - Patkaa, auttoi nuorin.

 - Ulostusta ja oksennusta. Taas!

   Tätä ryntäilyä kesti varttitunnin.

 - Iskä, me myöhästytään sirkuksesta, marisi yksi pojista, jolloin nuorin alkoi itkeä suureen ääneen.

   Janina yritti lohduttaa häntä, mutta kolmivuotias huitaisi tytön silmälasit lattialle. Eivät onneksi menneet rikki, kun putosivat kuuden pehmolelun päälle. Ne oli tarkoitus ottaa mukaan. Suuri nallekin.

   Urmas piteli ovea kiinni ja seisoi pönkkänä sen edessä, koska keskimmäinen teki todellisia Stuka-hyökkäyksiä Urmas-sedän haarojen välistä. Ei onnistunut. kokeili välillä keittiön ikkunaa, mutta se oli onneksi kiinni.

 - Valtteri, tule jo huusi Urmas. - Emme pärj... voisimmeko auttaa jotenkin?

 - En pysty lähtemään, valitti isä oven raosta. Nyt tulee taas, ja kuume nousee.

 - Emmekö lähdekään? huusi vanhin pojista Julle.  

   Nyt tajusivat muutkin jipon. Kauhea meteli, itku ja tavaroitten paiskominen. Nuorin, se Jussi,  puri Janinaa käteen, ja keskimmäinen eli Janne potki kiivaasti Urmasta jalkaan.

   Raivo oli aivan ylimaallinen ja ennen kokematon, vaikka Urmas olikin ollut naimisissa sellaisen vaimoihmisen kuin Kirsikan kanssa.

 - Eikö teillä ole naapureita tai sukulaisia, jotka voisivat viedä nämä...pe…nämä pojat?

 - Ei ole, pulputti Valtteri vessan pöntön päältä. - Ei niitä ehdi...pulp...pulp.

 - Lukitaan nämä sinne lastenhuoneeseen, kuiskasi Urmas ja piteli toisella kädellään kipeätä nilkkaansa.

   Poikien isä kurkisti taas ovesta.

 - Olisiko siitä kauheasti vaivaa, jos veisitte pojat sirkukseen? Annan teille liput. Ostakaa niille jotakin kioskista. Paljon, niin pysyvät rauhallisina. Voi auttakaa nyt meitä.

 - Jos niille tapahtuu jotakin, yritti Urmas estellä.

 - Ei pidä olla liian ylisuojeleva. Se lukee kirjoissakin. Tottahan nyt kaksi aikuista ihmistä kolmen kiltin pikkupojan kanssa pärjää. Ottakaa minun autoni, kun siinä on turvaistuimet. Tässä on avaimet...pulp...pulp.

4. Unohtumattomia sirkuselämyksiä

   Ihminen on onneksi rakennettu sellaiseksi, että jos tulee liian paljon painetta tai fyysistä kipua, hän menettää tajuntansa tai menee shokkiin. Jos taidekauppiasta tai hänen reipasta tytärtään olisi jälkeen päin pyydetty kertomaan kokemuksiaan tuosta illasta, he eivät olisi muistaneet tarkkoja yksityiskohtia tai ne olisivat olleet ylen määrin liioiteltuja. Asiat kun tahtovat muovautua sellaisiksi kuin miltä tuntuu.

   Kaaos oli täydellinen jo autossa, koska lastenistuinten turvavyöt eivät toimineet, ja pojat pomppivat kuin apinat joka puolella. Matka oli sentään lyhyt.

   Kioskin jonossa Urmas röyhkeästi etuili, koska tytär ei jaksanut estellä Jullea ja Jannea kiipeämästä asuntovaunujen päälle. Jussia Urmas piti tiukassa taidemaalarin otteessaan. Oli hän joskus nuoruudessaan soittanut pianoakin. Kaikki pojat huusivat yhteen ääneen, koska heillä oli turhautuneita toiveita.

   Tötterötahmaa, jäätelöä, runsaasti suklaata ja puoleksi pureskeltuja purkkia oli tietenkin kuvassa mukana. Kaikkein eniten sitä näkyi huolehtivaisten lapsenvahtien tukassa, käsissä, kengissä ja kaikissa mahdollisissa vaatekappaleissa. Ei sentään alusvaatteissa, jos ollaan aivan rehellisiä.

   Repliikkejä kaikui monenlaisia: ”Älä”, ”Et saa”, ”Heti tänne”, ”Ette saa töniä muita”, ”Ei saa laittaa jäätelöä tuon rouvan hattuun” ja ainakin viisikymmentä kertaa: ”KATSOKAA, NYT SE ALKAA!”

 - Vielä minuutti, voihki Urmas. – Onneksi sirkuksella on aina tapana alkaa täsmällisesti.

    Korviavihlova musiikki ja torventoitotus sekä riemuitsevien lapsosten kiljuntaa. Janne, Julle ja Jussi ylimpinä.

 - Aah, se alkoi, mikä helpotus, huokaisi Urmas, jolla alkoi olla lieviä rytmihäiriöitä sekä hengityksessä että sydämessä.

 - Kyllä ne nyt rauhoittuvat, lohdutti tytärkin. - Katsokaa, koiria.

 - Mittä se lellona on…öh…ik? vinkui Jussi, joka oli kai saanut pastillin väärään kurkkuun.

 - Sehän tukehtuu, huusi Janina kauhuissaan.

 - Eikä tukehdu, oikaisi Julle ja iski pikkuveljeä kämmensyrjällä selkään.

   Tämän karateiskun ansiosta pastilli lensi suusta edessä istuvan tyypin lihavaan niskaan. Samalla hetkellä myös Jussi lensi alas penkiltä, mutta olihan pojan henki kuitenkin pelastettu.      

 - Miksi niitä on vain kaksi? kysyi Urmas.

 - Koiriako? Kuusihan niitä on, väitti Janina, joka vireänä neitosena oli ehtinyt silmäillä myös areenan puolelle.

 - Ei kun poikia. Kuka niistä puuttuu? Ai se Jussi.

   Pikkuveljeä ei näkynyt missään.

 - Se on mennyt kaiteen alitse, kertoi Janne. - Mä haen sen.

   Poika konttasi punaisen kankaan alitse käytävälle ja siitä suoraan areenalle, jossa Jussi-veli jo oli suunnistamassa verhojen taakse. Puoliksi syöty tötterö oikeassa kädessään kuin olympiasoihtu poika taapersi sahanpuruilla. Joutui pysähtymään, kun neljä kamelia ampaisi näyttämölle. Itämaista musiikkia ja komea kaveri uljaan ratsun selässä.

 - Hyvä Jussi, kiljuivat vanhemmat veljet.

 - Heti tänne. Tuo ne tänne, Janina, komensi Urmas, joka mahansa vuoksi ei päässyt apuun, koska penkkien välit olivat niin ahtaat.

   Tytär sujahti notkeasti kankaan alitse poikien perään. Kameleilla oli sekä kokoa että auktoriteettia, joten Jussi ja Janne palasivat kiltisti paikalleen.

5. Katsos tiikeri haukkaa

 - Nyt alkoi väliaika, nyt lähdetään kotiin, menosi Urmas.

   Hirveä huuto vastaukseksi.

 - Mutta olkaa sitten kiltisti, myöntyi mies. - Ostetaan niille juotavaa, suuret pullot, että riittää puuhaa.

 - Voi isä, ei nestettä, muuten...

 - Pissalle, huusivat Julle ja Janne.

 - Pittalle, vikisi Jussi.

 - Miten tämä porukka jaetaan? Voitko Janina viedä tuon pienimmän naisten vessaan.  

   Karmea huuto.

 - Ei naisten vessaan.

 - Ei naitten vettaan.

 - Ei täällä mitään eri vessoja ole, selvitti Janina. - Kuka tahansa voi mennä mihin koppiin hyvänsä.

   Jono oli pitkä, mutta tilanne helpottui, kun Jussi laski housuihinsa.

 - Enää kaksi, mutisi Urmas kuin olisi ottanut repliikkinsä suoraan ”Kymmenestä pienestä neekeripojasta”. - Ynnä minä itse. Kun hermostun, niin...

   Vielä huomattavasti hermostuneempana Urmas vyöryi ulos pienestä kapeasta sinisestä kopista. Kun hän saapui Jannen kanssa muitten luo telttakankaan alle, tytär kysäisi:

 - Sataako siellä? Housunlahkeesi ovat ihan märät.

   Kiukkuaan taitavasti hilliten Urmas vastasi:

 - Jannella oli niin kiire, etten ehtinyt nostaa sitä pöntölle.

   Väliaika loppui ja kauheasti kiljuvat lapset ja heidän uupuneet holhoojansa änkesivät entisille paikoilleen.

 - Tule tänne, Julle. Meidän paikat on täällä.

 - Ei sieltä näe mitään, haluan tähän etupenkkiin, vastasi kuusivuotias tomerana. - Tässä on neljä tuolia. Jussi voi istua sylissä.

   Kovasta vastustelusta huolimatta pojat pitivät päänsä, ja seurue asettui aivan ensimmäiseen riviin. Ohjelma alkoi ja kaikki syljeskelivät hiekkaa, karvoja, höyheniä, sahanpurua ja kai jotakin muutakin suustaan. Janina hieroi tuskastuneena oikeata silmäänsä. Lasit hän oli viisaasta kyllä pistänyt jo sirkukseen tullessaan laukkuunsa.

 - Nyt muistan, isä. Muistan, kun olin kanssasi sirkuksessa. Halusit etupenkkiin ja minulle tuli roska silmään. Lisäksi pelkäsin niitä hevosia, jotka nousivat korokkeelle aivan päämme yläpuolelle. Kuolasivat ja hirnuivat, voi että pelkäsin.

 - Upeatahan se oli, puolustautui isä.

 - Tästä on ainakin helpompi lähteä vessaan, totesi Janina tyytyväisenä, kun hän lähti taas saattamaan Jannea tärkeälle retkelle. Piti ostaa vielä yksi mehujäätelö.

   Urmas osoitti heti avuttomuutensa joutuessaan yksin vastaamaan kahdesta pojasta. Mikään karjunta ei estänyt Jussia yrittämästä areenalle ja Jullea avuliaana isona veljenä hyppimästä perässä.

   Kun Janina palasi paikalleen, hän kuuli isänsä möykkäävän:

 - Jos vielä menet areenalle, tiikeri syö sinut. Noin, noin, hampsis. Pääsi on pedon kidassa etkä saa sitä ikinä pois.

 - Hyi isä, tuollaistako lapsenkasvatusta sinä harjoitit minunkin suhteeni? Ilmankos äiti erosi. Keke ei koskaan...

 - Jollei muu tehoa, toimitti Urmas itsepäisenä. - Kun minä olin lapsi, luimme Jörö-Jukka-kirjaa, ja siinä räätäli tuli ja leikkasi peukalon irti jos lapsi imi sitä. Tosi tehokasta. Joulupukki uhkasi tuoda vitsat, jollet totellut. Usko jo Janne, Areena on täällä edessä. Älä kisko sitä takana istuvaa pikkukaveria korvista. Apinat ovat täällä, katso nyt, ihan oikeita.

 - Nimitteletkö sä mun poikaani apinaksi, sähisi lapsen äiti raivostuneena. -  Pidä penskasi kurissa. Rääväsuu.

   Kuului kovaa rummunpäristystä. Sitten hiljaisuus. Kaksi sinisiin, kultakoristeisiin univormuihin pukeutunutta miestä, yksi sorea, puolialaston nainen ja yksi valtavan iso tiikeri astelivat näyttämölle.

   Pojatkin olivat hiljaa. Ehkä he sittenkin olivat ottaneet Urmas-sedän sanat todesta. Tiikeri nousi laiskasti pallille, irvisteli joka suuntaan, sulki laupiaan näköisenä kitansa ja tallusteli sitten tottelevaisena toiselle jakkaralle.

   Joskus miehet heilauttivat ruoskaansa, mutta useimmiten peto totteli jotakin pientä, melkein huomaamatonta elettä tai ääntä. Lapsikatsojatkin pidättivät henkeä, kun toinen miehistä sijoitti suuren nuken pään kissaeläimen kitaan. Suu pysyi auki eikä nukelle tapahtunut mitään.

   Sitten mies asetti pitkän kurkun, pahvinuijan tai patongin terävien hampaitten väliin. Yhdellä napsauksella tiikeri puraisi sen poikki. Hurrausta ja riemukkaita aplodeja.

   Lopuksi esitettiin oikea tähtinumero. Toinen miehistä kumartui istuvan pedon eteen. Tämä avasi kitansa, rummun päristystä ja hiljaisuus. Kuolonhiljaisuus. Mies työnsi varovaisesti kiharatukkaisen päänsä tiikerin avonaiseen kitaan.

   Hiljaisuus. Rusahdus, joka varmasti kaikui takapenkkiin saakka. Hervoton ja päätön ja verta suihkuava ruumis lysähti sahanpuruille.

   Hiiskumaton hiljaisuus, koska katsojat arvelivat, että tässä oli sittenkin jokin jekku. Ehkä mies olikin pelkkä nukke. Ei ollut. Tiikeri laskeutui makuulle ja alkoi kaikessa rauhassa jyrsiä veristä kiharatukkaista päätä.

 - Te työ ten, kuului Jussin kunnioittava lausahdus.

   Ensin paniikki ja pakokauhu, mutta kovaäänisen raivokkaalla mylvimisellä ihmiset saatiin pysähtymään ja sitten mahdollisimman hitaasti poistumaan teltasta. Tiikeri saaleineen ja miesparan päätön ruumis kuljetettiin nopeasti verhojen taakse. Ambulanssi ujelsi varmasti minuutin kuluttua.

   Sirkuksen johtaja tuli itse rauhoittelemaan yleisöään. Onnettomuuksia sattuu. Valitettavasti. Vaarallinen ammatti. Lapsikatsojille hän yritti sepitellä jotakin nukesta.

 - Te ei ollut nukke, te oli miet, oikaisi lapsen kirkas ääni.

   Julle näytti kovasti mietteliäältä.

 - Janina, eikö onnettomuus ole sellainen, jolle ei voi mitään?

 - On, niin kuin auto-onnettomuus tai tulipalo. Tietysti huolimattomuutta voi olla mukana, mutta ei tahallista vahingoittamista.

 - Tahallista? Siis että tarkoituksella?

   Poika oli yhä kummastuneen näköinen.

6. Jälkihoitoa

   Se ilta ja seuraava päiväkin käytettiin poikien mielentilan huoltamiseen, jotta he eivät saisi elämänikäistä traumaa tuosta katastrofista.

   Vanhemmat ja Urmas tyttärineen istuivat seuraavana päivänä lastenhuoneessa ja erittelivät myös omia tunteitaan. Koko edellisen illan ja tämän päivän pojat olivat työstäneet järkytystään. Urmas vähän ihmetteli, mutta tottui sitten hänkin poikien tapaan käsitellä asiaa.

   Toisin sanoen kaverit leikkivät sirkusta ja syöttivät toisiaan vuoronperään toisilleen yhä rajuimmin muodoin ja äänenpainoin.

 - Mä olen tiikeli, nyt mä työn tut, näin, hamtit, pääti on mun tuutta. Hamtit. Nyt te putoti. Velta, kamalatti velta.

 - Näin he tervehtyvät, arveli Ilona väsyneenä. - Tätä kestää kauan, ehkä viikkoja, mutta näin se pelaa. Jollei auta, viemme psykiatrille.

 - Julle menee eskariin syksyllä, toivottavasti tämä ei haittaa koulumenestystä, huolehti Valtteri.

 - Toivottavasti opettajien mielenterveys on vakuutettu, kun Heinilän porukka aloittaa koulunkäyntinsä, suhisi Urmas jossakin välissä tyttärelleen.

   Moneen kertaan Valtteri ja Ilona vakuuttivat, etteivät Urmas ja Janina saaneet kokea syyllisyyttä onnettomuuden takia. Minkäs sille mahtoi. Onnettomuus, tapaturma.

   Julle oli kuunnellut tarkkaan vanhempiensa puhetta.

 - Janina sanoi, että onnettomuus on sellaista, jota ei ole tarkoitettu ja joka ei ole tahallista.

 - Juuri niin, poikasen, myönteli isä. - Fiksu poika.

 - Mutta sehän ei ollut onnettomuus, se oli tahallista.

 - Nyt en oikein ymmärrä. Tietysti tiikeri teki temppunsa tahallaan, mutta pedot ovat sellaisia. Ei niiltä voi odottaa ihmisten käytöstä eikä sääliä.

 - Ei kun se nainen pani sen tiikerin puraisemaan siltä kaverilta pään poikki.

 - Miten muka? Sanoiko nainen jotakin? Kai se toinen mies olisi huomannut, mutta lehdessäkin kerrottiin, että se oli silkka tapaturma.  

   Julle vain intti ja intti. Viimein Valtteri vei vanhemmat poikansa poliisilaitokselle. Urmas ja tytär lähtivät mukaan, koska he olivat olleet aivan etupenkissä todistamassa sitä veristä näytelmää.

   Poika väitti, että silloin kun esimerkiksi nuken tai pehmolelun pää oli tiikerin suussa, nainen antoi vain kättään heilauttamalla merkin, että se päästi nuken suustaan, mutta kun kurkku tai pallopäinen pahvinuija oli vuorossa, nainen napsautti sormiaan, ja oitis peto sulki kitansa ja puraisi esineen poikki.

   Pieni viisivuotias Janne vielä todisti, että hän oli itse nähnyt naisen napsauttavan sormiaan. Julle oli sen äänen kuullutkin.

   Sirkuksen johtaja ja tiikerin kesyttäjät haastettiin kuultaviksi. Ohjelmanumero todella tapahtui poikien kuvaamalla tavalla. Napsaus oli merkki puraisemisesta.

   Tiukoissa kuulusteluissa nainen vihdoin myönsi, että hän halusi päästä eroon aviomiehestään, koska oli rakastunut toiseen. Vaimo olisi samalla perinyt osuuden sirkukseen sekä tuon tiikerinumeron, joka oli kovin suosittu ympäri maailmaa. Siispä rahakin oli mukana pelissä.

 - Fiksuja poikia, kehaisi Urmaskin, kun he myöhemmin hyvästelivät Heinilän perheen. Hieno tulevaisuus noin nerokkailla kavereilla.

 - Mutta tulee itona tiikelin työttäjä, totesi Jussi mielissään.

   Janina kääntyi vielä katsomaan sirkusta, jonka ohi he ajoivat maaseutua kohti.

 - Muistan minä sen pellenkin. Se ruiskutti korvistaan vettä uuden vaaleanpunaisen kesähattuni päälle. Siitä lähti väri ja äiti torui.

   Urmas näytti alakuloiselta.

 - Menit halpaan, iskä, ilkkui tyttö. - Puijasin sinua, aprillia!  

          VII  VANHAN MÖKIN MYSTEERIO    

1. Idyllinen järvimaisema

 - Ihanaa päästä välillä maaseudun rauhaan, mutta onko siellä mitään mahdollisuuksia saada tauluja kaupaksi?

 - Kohtalaisia kuitenkin, koska lähellä on vireä kirkonkylä, ja se perhe, jonka luona tällä kertaa vierailemme, on erittäin kiinnostunut perinneasioista ja vanhasta kulttuurista.

 - Entä sun joskus aika rohkeistakin tuotteista?

 - Ne menevät siinä kylkiäisenä. Kyläläiset ovat suurelta osin vakavaa, uskovaista kansaa, mutta onhan minulla konservatiivisempiakin töitä, jopa enkelitauluja.

 - Onko se sun tuttavaperheesi myös uskovaisia?

 - Isäntä, se Kössi, on tiukka ja jopa ahdasmielinen, mutta samalla menevä toimenmies. Maanviljelyksessä ja kunnallispolitiikassa aivan kärkihahmoja. On kuulemma ehdolla kansanedustajaksikin. Kunnianhimoinen.

 - Entä emäntä? Onko hänkin uskossa?

 - En ole ihan varma. Ei ainakaan mikään fanaatikko. Marjatta on hiljainen ja ainakin miehensä läsnäollessa varsin varovainen puheissaan. Siinä parisuhteessa kyllä heti tietää, kuka määrää kaapin paikan.

 - Onko heillä lapsia?

 - Nykyisin vain kolme. Heistäkin vanhin poika on jonkin suuren firman palveluksessa Yhdysvalloissa. Vaimokin on sikäläisiä. Ei häntä juuri Suomessa näy.

 - Entä muita?

 - Kyllä se siitä selviää. Tarkkaile tietä. Tässä on jyrkkiä mutkia, jopa mäkiä. Ei edusta kaikkein leveintä moottoritietä. Pöliseekin niin hitosti.

 - Siis sittenkin syrjäkylää. Kannattiko tänne lähteä?

 - Kössi soitti ja pyysi. Luultavasti vaimokin on tällä kertaa saanut esittää toivomuksia. En ole käynyt siellä neljään vuoteen. en ole voinut. Oli liian kauhea se tapaus. Ehkä aika on hieman lievittänyt surua.

 - Tulen aivan uteliaaksi. Miksi sä olet aina noin niukkasanainen?

 - Tuosta on käännyttävä oikealle. Talo tai ennemminkin kartano on hienolla paikalla järven rannalla. Vanha perintötila, ainakin kaksisataa vuotta vanha. Arvostettu ja ylpeä suku.

 - Nyt se järvi näkyykin. Hurmaava ja niin rehevää puustoa. Mäkiä ja vaaroja. Täälläpä sun kelpaisi maalailla.

2. Päärakennuksen tunnelmia

   Erittäin komea, kaksikerroksinen ja keltaiseksi maalattu päärakennus sukelsi esille tuuhean koivikon keskeltä. Korkeassa salossa liehui isännänviiri sinitaivasta vasten. Ylitse kaikkien muitten. jopa korkeat koivutkin olivat vähällä jäädä toiseksi.

   Kössi-isäntä ilmestyi oitis pihalle, kun huomasi auton lähestyvän. Hän oli ehkä kuusikymppinen, kuivankälpäkkä ja hintelä mies. Notkea kuin kärppä ja varsin määrätietoinen liikkeissään.

   Kohteliaasti vaikka ehkä hiukan pidättyväisesti hän tervehti vieraitaan. Kääntyi huutamaan taakseen:

 - Marjatta, tulepas heti tänne, vieraita saapui.

   Emäntä jo hissuttelikin nurmikolle. Paljain jaloin ja pyyhkien käsiään siniseen esiliinaan. Hän loi aran silmäyksen mieheensä ja tervehti tulijoita. Lämmin mutta surumielinen hymy.

   Marjatta oli paljon pyöreämpi ja aika paljon pidempi kuin miehensä. Eniten hänessä kiinnittivät huomiota silmät. Suuret, kauniit ja pohjattoman tummat. Niiden syvyyksissä asui jotakin salaperäistä. Oliko se kaihoa vai pelkoa?

   Jonkin aikaa kaikki ihastelivat hienoa säätä ja alempana avautuvaa idyllistä näkymää. Isänmaamme luonto ja maisema kauneimmillaan. Kodin ja isänmaan Kössikin ehti jo mainita puheissaan. Samoin uskonnon. Kiitti Taivaan Isää näin hyvästä ja rakkaasta kotitilasta.

 - Kun on hurskas ja Jumalaa pelkääväinen mieli, työt ja toimet onnistuvat ja menestys seuraa, kun on siunausta.

   Marjatta tuijotti paljaisiin varpaisiinsa. Kolme liikavarvasta ja pahannäköinen vaivaisenluu. Rankka työ ja aina jalkojensa päällä palvelemassa.

   Ennen kuin he astuivat kuistille, Janina pysähtyi hetkeksi ihailemaan ruohottunutta polkua, joka johti alas järvenrantaan. Tiheän pensaikon ja hentojen koivunrunkojen keskellä näkyi pilkahdus vanhasta mökistä. Sammaloitunut katto oli notkollaan ja savupiippu vinossa.

   Nähtävästi rantasauna vaikkakin hyljätyn oloinen, päätteli Janina. Sitten he siirtyivät sisälle. Aterioivat runsaan pöydän ääressä. Emäntä juoksi ja passasi. Eniten isäntää, jolta alituisesti tuntui puuttuvan jotakin.

   Suolaa, sinappia, sokeria, maitoa, hiivaleipää, lusikka ja niin edelleen. Ennen kuin mies oli kunnolla suutaan avannut, vaimo jo lennätti puuttuvan esineen tai mausteen paikalle.

 - Suo..., lausui Kössi. - ...laa.

   Siinä välissä oli jo purkki herran ja valtiaan edessä. Emäntä oli varmasti ajatustenlukija tai pelkäsi laiminlyövänsä tehtäviään. Mitä siitä seuraisi?

   Pöydässä istui myös noin kahdeksanvuotias Suvi. niskat kumarassa ja katse tiukasti lautasessa. Ei kuullut kysymystä, jolloin Kössi ärähti:

 - Vastaa Suvi, kun vieras kysyy.

 - Niin...ai...anteeksi?

 - Millä luokalla sinä olet? toisti Janina ystävällisesti.

 - Pääsin toiselle.

 - Kovempaa, että vieras kuulee, mörähti Kössi.

 - Kuulin minä, kiirehti Janina sanomaan.

   Eräästä ovesta kurkisti pirttiin pörrötukkainen nuori mies. Mulkaisi ja veti oven äkisti kiinni.

 - Tule Juhani tervehtimään vieraita. Senkin mökkihöperö. Peräkamarin poika, isä tuhahti, kun käskystä ei ollut apua.

   Marjatta ei puhunut eikä pukahtanut paitsi kehottaessaan vieraitaan ottamaan lisää makoisia herkkuja. Hän oikein huokaisi helpotuksesta, kun Kössi sanoi menevänsä hoitamaan pari puhelua.

 - Kunnan asioita. Ne pölvästit eivät osaa edes nenäänsä niistää, ellen minä ole neuvomassa.

   Heti kun ovi oli sulkeutunut isännän jäljessä, Marjatta sanoi odottamattoman kiihkeästi:

 - Mukavaa kun tulit, kun tulitte. Sinä Janina olet myös erittäin tervetullut kotiimme. Nämä vuodet ovat olleet hirveitä.

 - Olisin tullut aikaisemmin, mutta kun vaistosin, että ehkä on parempi pysytellä poissa. Läsnäoloni tuo liikaa synkkiä muistoja mieleenne.  

 - Niin se olisi ollutkin, alussa, mutta nykyään haluaisin puhua jonkun kanssa. Repeän liitoksissani.

   Aika voimakasta kieltä, kun kysymyksessä oli supisuomalainen, vauraan maalaistalon viilipyttymäisen rauhallinen ja leppoisan pyylevä emäntä.

   Janina auttoi Marjattaa tiskaamisessa ja huomasi eräällä hyllyllä melkein toisten tavaroitten takana valokuvan, jossa oli kauniit kullatut kehykset.

 - Siinä ovat Anniina ja Terhi.

   Vanhemmalla tyttärellä oli tumma tukka ja äitinsä suuret, tummat silmät. Surusilmä.

   Nuorempi tuli enemmän isäänsä. Vaalea ja laiha. Hymyili pirteästi pienet silmät sirrillään.

   Isäntä palasi harmistuneen näköisenä.

 - Täytyy lähteä kylälle. Jutellaan myöhemmin.

   Janina silmäili ympärilleen. Valtavan suuri pirtti. Paljon puuta ja keloa. Lakattua ja harmaata. Isäntä oli taitava käsistään. Lampunvarjostimet ja seinäkellokin oli muotoiltu puunhaaroista ja oksista.

 - Tämä on melko uusi rakennus, koska entinen paloi parikymmentä vuotta sitten. Kaikki on modernia ja koneellistettua, navetta ja kanala mukaan luettuina, selosti Urmas tyttärelleen. - Kössi on uudistusten mies.

 - Niin kaikissa tekniikan jutuissa, mutta ajatusmaailmassa hän on hyvin vanhoillinen, mutisi emäntä.

 - Vanhin poikannekin on matemaattisesti lahjakas, ATK:n miehiä, eikös vaan? Menestynyt ja kunnianhimoinen.

 - Niin se on, mutta emme me Perttiä juuri tapaa. Pojantytärtäkään emme ole vielä nähneet. Sen tapauksen jälkeen poika on karttanut kotiseutuaan.

 - Ehkä se vältteleminen myöhemmin lakkaa. Murhenäytelmä järkytti perhettänne perustuksiaan myöten. Samoin koko kylää.

 - Niin se oli, ja Juhani aloitti juomisen. Hän vain makaa ja ryyppää kuin isänsä kiusaksi, koska Kössi ei siedä vetelehtimistä eikä viinaa. Joskus tuntuu, etten enää jaksa, vaan teen saman ratkaisun kuin Anniina-parka.

 - Et saa puhua noin kamalia. Sinua tarvitaan. Juhani ja Suvi ja myös Kössi. Raskasta se on ollut hänellekin. Toivoi ehkä tytöstä talon pitäjää, kun pojat eivät ole olleet kiinnostuneita.

 - Sellaiseksihan se aluksi kaavaili Anniinan tulevaisuutta, mutta sitten hän totesi, että Terhistä ennemminkin olisi suuren talon haltijaksi. Toisin vain kävi. Ei voimakaskaan ihminen aina saa tahtoaan läpi.

3. Haikea hämäryys  

   Janina halusi tarkastella vanhaa mökkiä vähän lähempää, joten isä ja tytär tekivät iltakävelynsä rantaan

 - Onko se rantasauna? Se vaikuttaa musta vähän ränsistyneeltä, vaikka kaikki muu täällä on niin tip-top.

 - Ei se ole sauna, vaan tavallinen pieni talo, jossa on joskus asuttu. Lapset ovat käyttäneet sitä kesäasuntonaan kukin vuoronsa perään, kun ovat halunneet itsenäistyä. Ensin pojat ja sitten Anniina ja Terhi.

 - Heillä on siis Terhi-niminenkin tytär. Näin valokuvan keittiössä.

 - Ei enää. Anniina ja nuorempi sisar menehtyivät samassa onnettomuudessa. Neljä vuotta sitten, lisäsi isä vaisusti. - Satuin olemaan silloin täällä. Autoni oli etupihalla kuten nytkin.

 - Mitä tapahtui? kyseli tyttö uteliaana. - Miksi sen kertominen on susta noin vaikeata?

 - Olisi se vaikeata kelle vain tällä kylällä. Kuinka sellaista voi maailmassa tapahtua, mutta  minkäs sille enää mahtaa.

   Urmas käveli mökin etupuolelle. Vähän alempana oli pitkä laituri ja sen kyljessä vanha haalistunut vene. Ruostunut katiska köllötti veneessä.

 - Eivät taida enää kalastaa tältä laiturilta, arveli Urmas. - Jos minä olisin heidän asemassaan, olisin heti polttanut tai purkanut koko hökkelin. Talonväki ei taida sittenkään pystyä hävittämään mitään vanhaa ja perinteellistä.

   Urmas näytti melkein moittivalta.

 - Luulisi, että Marjatasta olisi liian tuskallista nähdä sen hirvittävän perhetragedian tapahtumapaikka joka päivä silmiensä edessä. Pirtin ikkunastakin se näkyy.

   Janina nousi lahonneita portaita pienelle avokuistille. Siinä oli tuoli, ja seinää vasten oli nojallaan penkki. Sen päälle jokin lintu oli tehnyt pesän. Sekin näytti hyljätyltä. Tyttö koetteli ovea ja molempien hämmästykseksi se ei ollutkaan lukossa. He astuivat pieneen hämyiseen kamariin.

   Ruudulliset verhot oli puoliksi vedetty ikkunan eteen. Tuvan nurkassa oli vanhanaikainen valkoiseksi rapattu muuri ja sen kulmassa takka eli piisi. Permannolla oli nokinen kahvipannu ja kuhmuinen kattila.

 - Tytöt laittelivat täällä jopa ruokaa. Olin monta kertaa heidän vierainaan, jos satuin tulemaan tänne pidemmäksi aikaa.

   Mies katseli ympärilleen.

 - Toisinaan istuskelimme täällä myös Marjatan kanssa. Saimme olla rauhassa.

   Isä keskeytti, kun huomasi tyttärensä kummastuneen ilmeen.

 - Ei, ei se ollut mitään sellaista. Juttelimme, ainoastaan juttelimme, vaikka kyllä Marjatta on minusta aina ollut varsin mielenkiintoinen ja viehättävä nainen. Hänen kanssaan saattoi puhua kaikesta. Taiteesta ja elämästä, ihmissuhteista ja...ja kuolemasta.

   Urmas istahti raskaasti vanhaan ja vinoon tuoliin. Se huojahti ja narahti kookkaan miehen painosta. Toinen istuin oli vieläkin kiikkerämpi. Seinustalla oli jykevät, karkeasta laudasta tehdyt kerrossängyt. Yläpeti oli korkealla, melkein katon rajassa. Kapeat tikapuut johtivat sinne.

   Huoneen sisustukseen kuului vielä pieni pöytää, jossa oli vetolaatikko. Pesukomuuttikin seisoi vuoteen vieressä. Valkoinen, sinireunainen emalivati, ja pieni saippuanpala nökötti pitkulaisessa posliiniastiassa, johon oli maalattu punainen ruusukiehkura.

   Vaikka mökki muuten vaikutti asumattomalta, vieraitten huomiota kiinnitti vitivalkoinen, sinisillä ruusuilla kirjottu pöytäliina sekä vuodevaatteet alimmassa vuoteessa. Kukallisen puuvillatäkin päälle oli sileäksi taitettu lumivalkoinen lakana. Senkin reunassa oli leveä ruusupitsi, samoin tyynynliinassa. Valmiiksi sijattuna nukkujaa varten.

 - Kaksi prinsessa Ruususta, mutisi Janina.

 - Jotka eivät koskaan enää heränneet.

 - Toivottavasti heräsivät taivaan iloon, kuului hiljainen ääni ovelta. - Ette kai säikähtäneet? Tulin vain kastelemaan kukkaa.

   Tosiaan, ikkunalaudalla kukoisti kirkkaanpunainen pelargonia.  

 - Anteeksi, että tunkeuduimme tänne, pyyteli Janina nolona. - Mutta kun ovi oli auki, emme voineet vastustaa kiusausta.

 - Ei se haittaa. Käyn itsekin täällä harva se päivä. Jonkinlainen pyhiinvaellusmatka, kun hautuumaakin on niin kaukana. Tuntuu hyvältä, että olet täällä, Urmas.

4. Vanhan mökin tarina

   Kaikki kolme olivat vaiti pitkän aikaa. Marjatta nyppi kuivia lehtiä kukasta, mies katseli häntä vakavana ja Janina tutki mökin sisustaa. Takassa oli tuhkaa ja joitakin möhkäleitä. Auringonpaiste siivilöityi lattialle, ja pölyhiukkaset karkeloivat valojuovassa. Muuten oli hämyistä ja liikkumatonta.

 - Oletko kertonut tyttärellesi, mitä täällä tapahtui? kysyi emäntä. - Jollet ole, voisin selostaa hänelle sitä murhenäytelmää.

 - Ei sinun tarvitse, kiirehti mies vastaamaan. - Jos se on liian tuskallista. Minä voin kertoa hänelle siitä myöhemmin.

 - Tekee vain hyvää, että voin puhua jonkun, jonkun sellaisen kanssa, joka ymmärtää. Minulla on kauhistuttavan ristiriitaisia tunteita, jotka ovat kasvaneet suorastaan sietämättömiksi.

   Marjatta kertoi, miten lukion viimeistä luokkaa käyvä Anniina ja hänen kolme vuotta nuorempi sisarensa olivat eräänä syyskuun viikonloppuna päättäneet tulla yöksi mökkiin. He olivat pitäneet takassa tulta tuntikausia, koska viiltävän kylmä tuuli puhalsi järven yli.

   Äiti oli yrittänyt heitä estellä, mutta tytöt halusivat omaa rauhaa. Isossa talossa oli sukulaisvieraita, ja vanhin veli Perttikin oli käymässä kotona amerikkalaisen vaimonsa kanssa.

 - Muistan, miten Terhi tuli myöhemmin illalla ison talon puolella. Hän valitti palelevansa, ja luulin, ja ehkä myös muut, että tyttö jäi omaan huoneeseensa nukkumaan.

 - Minäkin näin hänen tulevan päärakennukseen, mutta en huomannut, että hän olisi palannut rantamökkiin, muisteli Urmas ja hetken epäröityään hän sanoi varovaisesti:

 - Kuulin myös, kuinka juttelitte Kössin kanssa kaivon luona.

 - Juttelimme? toisti Marjatta hieman ivallisesti. - Jos oikein kuulit, me riitelimme, vieläpä tavallista rajummin.

 - Puhuitte Anniinasta? Kössi oli todella raivoissaan.

 - Tyttöparka oli tullut raskaaksi, ja sitähän mieheni ei voinut sulattaa. Se häpeä uskovaisen perheen tyttärelle.

 - Sulhanen taisi olla tiedossa?

 - Naapurin Tapani, joka olisi ollut meille molemmille mieleen. Pojalla oli vain jo toinen katsottuna eikä hänen vanhempiensakaan painostus auttanut tippaakaan. Lupasi kuitenkin tunnustaa lapsen.

 - Anniina oli varmaankin epätoivoinen, joten ei ollut ihme, että kävi niin kuin kävi.

 - Minusta se juuri oli suuri ihme, vastusti emäntä kiivaasti. - Siinä oli liian monta kohtaa, jotka eivät tukeneet sitä itsemur..., sitä itsensä tuhoamisen teoriaa.

5. Surusta sekaisin

 - Minä heidät löysin, kun tulin pyytämään Anniinaa aamupalalle, jatkoi emäntä. - Voitte kuvitella kauhuani, kun tapasin molemmat tyttäreni nukkumassa kuolemanuntaan.

 - Miten he olivat menehtyneet? kysyi Janina järkyttyneenä.      

 - He olivat kuolleet häkämyrkytykseen. Olivat lämmittäneet mökkiä vielä myöhään illalla.

 - Ja kokemattomina laittaneet pellit liian aikaisin kiinni? arveli mies.

 - Siinäpä se ensimmäinen outo asia olikin. Tietysti alkoi aivan kauhea hälinä, hysteerinen ja sekava hosuminen. Huusin apua, ja mökkiin alkoi tulvia väkeä. Ensimmäisenä tuli vanhin poikamme Pertti morsiamensa kanssa, sitten kai Juhani, joku apulainen, jopa naapurin tyttäret, jotka olivat tulossa navetta-askareiltaan. Lopulta saapui lääkäri ja sen jälkeen poliisi.

 - Minä myös seisoin portaitten pielessä aivan kauhuissani, muisteli Urmas. - Tyttöjä ei enää voitu pelastaa, koska he olivat olleet jo monta tuntia kuolleina. Kössi oli aivan kalpea eikä saanut sanaa suustaan. Minä menin hetken päästä päärakennukseen, ettei pieni Suvi olisi päässyt näkemään sisariaan.

 - Kössi oli todella järkyttynyt. En ole koskaan nähnyt häntä sellaisena. Minusta tuntui jo silloin, että hän oli enemmän järkyttynyt Terhin kohtalosta kuin vanhimman tyttärensä, mutta tämähän oli tuottanut isälleen niin suuren häpeän ja pettymyksen. Mieheni sieppasi Terhin syliinsä ja valitti ääneen.

 - Mainitsit niistä uuninpelleistä. Mikä niissä oli kummallista?

 - Kun lääkäri arveli, että kuolinsyynä oli häkä, poliisi tarkisti pellit, ja ne olivat aivan auki.

 - Sepä kummallista. Miten se selitettiin?

 - Kaaos ja hämminki olivat niin suuret, että arveltiin jonkun ehtineen avata ne. Ihan vaistomaisesti, koska haluttiin saada raitista ilmaa. Ikkunat oli naulattu kiinni. Tytöt oli tosin heti kannettu nurmikolle, ja meidät muutkin ajettiin ulos.

 - Kuka ne pellit avasi?

 - Kukaan ei muistanut tehneensä sellaista, mutta häkää siellä oli, se on varmaa.

 - Miksi Terhikin oli mökissä? kyseli Janina. - Miksei hän jäänyt päärakennukseen?

 - Ehkä hän oli vain hakenut lisää lämmintä vaatetta itselleen ja sisarelleen, sillä vuoteen päällä oli todella kaksi ylimääräistä huopaa.

 - Nukkuiko Terhi yläsängyssä? Oliko häkä sittenkin päässyt nousemaan sinne asti?

 - Sekin ihmetytti, koska Terhi makasi samassa vuoteessa kuin Anniina. Arvelimme, että hän oli mennyt siihen lämmittelemään ja  myös lohduttamaan epätoivoista siskoaan.  

   Kaikki kolme pohdiskelivat niitten peltien arvoitusta. Missä vaiheessa Anniina oli mennyt ne sulkemaan? Ehkä vahingossa, koska ehkäpä hän ei surussaan huomannut hehkuvia kekäleitä eikä ollut tietoinen ajan kulusta.

   Sitä Marjattakin arveli, vai olisiko se sittenkin ollut Terhi? Molemmat olivat kuitenkin tottuneet nukkumaan mökissä. Maalaistalon tyttäriä, joten johan he tunsivat häkämyrkytyksen vaarat.

   Entä jos Anniina oli tahallaan sulkenut pellit? Oliko Terhi silloin vielä nukkunut ylävuoteella ja isosisko ei huomannut häntä. Luuli hänen jääneen omaan huoneeseensa. Tuntui mahdottomalta ajatella, että tyttö olisi ehdoin tahdoin aiheuttanut kuoleman rakkaalle pikkusisarelleen.

   Vastausta ei koskaan saatu, ja yleisesti asiasta puhuttiin vahinkona ja traagisena tapaturmana, mutta kun se...

6. Janina salapoliisina

 - Täälläkö te istutte, mörähti miesääni ovelta. - Tuo Marjatta se jaksaa täällä ravata. Ei hän sillä tyttöjä takaisin saa. Tehty mikä tehty.

   Vaikka mies puhui karskilla äänellä, Janina oli huomaavinaan liikutuksen värähdyksen isännän kasvoilla. Kalpea ja laiha ja kuivettunut. Aivan toisenlainen kuin se tomera ja aktiivinen Kössi, joka oli heitä päivemmällä puhutellut.

   Ennen mökistä lähtemistään tyttö kierteli muuria ja koetteli peltejä. Melko jäykät. Ehkä ruostuneet käytön puutteessa. Lopuksi hän kurkisti takkaan. Tuhkassa näkyi puolikas tiiliskiveä ja useita pienempiä palasia. Myös kookas, rosoinen luonnonkivimöhkäle.

   Isälleen Janina vielä pohdiskeli tapausta myöhemmin illalla.

 - Jos pellit olivat auki, miten savuhormi voi olla täysin tukossa?

 - Älä sitä mieti, kyllä tuotakin seikkaa on tarpeeksi tutkittu ja vatvottu. Joku avasi pellit ja sillä siisti.

 - Ne kivenmöhkäleet. Miksi ne on tuhkan seassa?

 - Mistä minä tiedän. Rupea jo nukkumaan, olen aivan kuitti. Tämä on ollut henkisesti niin perin raskas reissu. Kaikki palaa taas ikävällä tavalla mieleen.  

 - Tutkin sen savupiipun huomenna, varhain, päätti Janina.

 - Hyvää yötä, kultaseni, murisi isä ja aloitti yökonserttinsa.

   Varhain aamulla Janina hiipi rantaan. Mökin takana oli myrkynvihreän  sammaleen peittämät ja lähes lahot tikapuut. Rohkeasti tyttö kiipesi katolle.

   Savupiippu oli vinossa, pari tiiltä puuttui sen yläosasta. Katto oli tehty päreistä ja hirvittävän liukas yöllisen sadekuuron jäljiltä. Nelinkontin tyttö hinasi itseään katon harjalle.    

   Piipun vieressä oli joitakin suikaleita. Oliko lastulevyä vai? Taisi ollakin asbestista lähtöisin. Kuka siellä olisi vuolemista  harrastanut?

 - Apua kun liukasta, voihkaisi Janina ja otti taskulampun olkalaukustaan.

   Neitonen kurkisti savupiippuun ja valaisi mustaa sisustaa lampullaan.

 - Hyvä ihme, hän huudahti. - Isä, sinäkö siellä hiiviskelet? Tulen alas kertomaan jotakin pöyristyttävää. On vain niin älyttömän  niljaista, vaikka on tässä joku muukin joskus luistelemista harjoitellut.  Kamala vana päreissä. Nyt minä...

   Mahtava savupilvi pöllähti mökin päädyn takaa, sen jälkeen valtavia tulenlieskoja, jotka nousivat kuin juhannuskokon roihu taivaalle.

 - Apua, apua! kiljui tyttö kauhuissaan ja yritti hiissata itseään  takaperin räystästä kohti.

   Mökki oli aika korkea ja jyrkkäkattoinen, joten hyppäämistä hän ei uskaltanut ajatellakaan. Kivikkoinen tanner ympärillä.

 - Tulkaa äkkiä apuun, mökki on tulessa, karjui tuttu ja rakas ääni rantapolulta. - Janina, missä sinä olet?

   Talonväkeä ja naapureita riensi auttamaan. Tikapuut olivat nurin ja liekit nuoleskelivat jo pärekattoa. Käytännöllinen ja hoksaavainen Marjatta oli hakenut heti talosta suuren lakanan, ja kehotti miehiä levittämään sen valmiiksi, jotta tyttö pääsisi hyppäämään alas.

   Se onnistuikin ja pelosta vavisten Janina painautui isänsä syliin.

 - Se on tuhopoltto huusi joku. – Painavat tikkaat ovat nurin ja roihu on niin valtava, että siinä on kyllä käytetty vauhdittajana sytytysnestettä. Jollei Urmas olisi tullut rantaan, tyttö olisi paistunut elävältä.

   Osa mökistä jäi kun jäikin palamatta tehokkaan sammutustyön ansiosta, ja raunioita alettiin tutkia perusteellisesti. Janina kertoi poliisille löydöstään.  

   Savupiippuun oli tungettu asbestilevy. Sitä oli kai ollut vaikeata saada paikalleen, koska kiviä oli lohkeillut piipun sisäpuolelta ja tipahtanut takkaan. Levyä oli täytynyt muotoilla puukolla, joten savupiipun ympärillä olevat lastut voitiin selittää siltä pohjalta. Joku muukin oli ollut katolla ja liukastellut samaan tapaan kuin Janina. Jäljet vain olivat vanhemmat.

   Kössi-isäntää saapui vasta nyt paikalle. Väitti olleensa kaukaisella lammella kalastamassa.

 - Se oli takuulla Kössi, joka hiiviskeli mökin ympärillä ennen tulipaloa, väitti Janina. – Muistan selvästi tunteneeni  piipputupakan tuoksun. Hän arvasi, että saan salaisuuden selville, kun puuhasin sen taskulampun kanssa.

   Isäntä tunnustikin pöyristyttävän rikoksensa. Hän oli aivan mielettömästi raivostunut, kun oli kuullut Anniinan raskaudesta. Sitten hän teki katalan suunnitelman. Sitä ei vain voinut toteuttaa, kun Terhi aina yöpyi mökissä sisarensa seurana.

   Jo etukäteen Kössi oli  käynyt katolla ja vuollut asbestilevyn   sopivan kokoiseksi. Hän oli useampaan kertaan kokeillut sitä hormiin, jolloin kiviä oli tipahdellut tuhkaan.

   Sinä murheellisena iltana mies oli hoputellut Anniinaa mökkiin nukkumaan. Sanoi, ettei siedä tyttöä silmissään. Kun Kössi sitten oli huomannut Terhin tulevan päärakennukseen, hän päätti toteuttaa aikeensa. Uunin lämmitys oli juuri päättynyt, kun mies kapusi katolle, ketterä ja kevyt kun oli, ja pudotti tukkeen piippuun. Hän aikoi poistaa sen myöhemmin, mutta se olikin valunut odottamattoman syvälle.

   Mökistä oli päästävä eroon, mutta koska vaimo itsepintaisesti vastusti rakennuksen purkamista, toimenpide aina vain lykkääntyi myöhemmäksi. Ainoan vaaran muodostivat Marjatan säännölliset  käynnit mökissä. Entä jos hän ryhtyisi lämmittämään sitä? Sen Kössi esti kertomalla, että hökkeli ei enää ollut paloturvallinen, joten tulenteko oli kielletty.

   Kun isäntä tajusi, että hän oli samalla surmannut lemmikkityttärensä Terhin, suru oli ollut melkein ylivoimaista kestää.

   Vieraat hyvästelivät Marjatan ja Juhanin, jotka molemmat vaikuttivat todella helpottuneilta. Suvikin hyppeli pihalla ja uskaltautui jopa kiipeämään koivuun laulamaan.

 - Maaseudun rauhaa, puuskahti  Janina. - Kaikkea sitä kuuleekin. Lähdetään iskä johonkin suurkaupunkiin.

          VIII  KOIRANKUONOLAISIA

1. Sairaskertomusta työstetään

   Urmas ja Janina lähestyivät jälleen erästä suurta kaupunkia. He ajaisivat suoraan isän serkun luokse, koska tämä oli pyytänyt heitä luokseen. Hänellä oli jotakin huolestuttavaa kerrottavana.

   Aulikki otti heidät hyvin ystävällisesti vastaan. Perheellä oli tilava talo esikaupunkialueella, joten serkku ei ottanut kuuleviin korviinsakaan, että sukulaiset olisivat yöpyneet autossaan.

 - Tietenkin asutte meillä. Täällä on tilaa, koska mieheni on alituisesti liikematkoilla. Tälläkin hetkellä Japanissa, ja tyttäremme on yhä sairaalassa.

 - Kerroit, että hänelle oli sattunut jokin vakava onnettomuus. Joko hän alkaa toipua?

 - Toivoa on, mutta hän on menettänyt muistinsa. Kauhea kohtalo. Olen kuullut, että te olette selvittäneet monia mystillisiä rikostapauksia ja tapaturmia. Siksi toivon, että perehdytte mahdollisimman tarkoin saatavilla olevaan materiaaliin. Rohkenenko vaivata teitä tällaisella yksityisasialla?

 - Totta kai, mutta emme me nyt niin ylettömän taitavia ole. Liioittelet kykyjämme, vähätteli Urmas. - Autamme kuitenkin siinä missä suinkin voimme.

   Kyyneleet silmissä Aulikki johdatteli vieraansa peremmälle. Ulla-tytär oli fyysisesti jo paremmassa kunnossa, mutta mieli tuntui olevan aivan sekaisin. Selviääkö koskaan.

   Lääkärit ja poliisi olivat pyytäneet myös onnettomuuden uhrin äitiä avuksi ja luovuttanut hänelle kaikkea mahdollista aineistoa: äänikasetteja, kuulustelupöytäkirjoja ja merkintöjä Ullan kummallisista puheista, myös unista. Näistä Aulikki oli koostanut yksityiskohtaisen kertomuksen, jonka hän haki nähtäväksi.

 - Ei tämä ole mitenkään salaista, mutta toivon silti, ettette kerro siitä muille. On tässä kestämistä muutenkin. Suuren luokan mysteeriossa. Yritämme kaikin tunkeutua Ullan ajatusmaailmaan ja sieltä käsin tulkita ja selvittää, mitä oikein on tapahtunut. Asiantuntijoillakin on eriäviä käsityksiä onnettomuuden eri vaiheista  

 - Voiko Ullaa käydä tapaamassa? kysyi Janina. - Henkilökohtainen kontakti ja tutkijan intuitio ovat tärkeitä pointteja ongelmien tutkinnassa.

 - Janina, älä nyt  leiki suurta salapoliisia tai psykiatria. Sattuma on vain ollut meille suosiollinen, huomautti Urmas hieman nolona.

 - Hyvä, että tyttärelläsi on itseluottamusta, huokaisi Aulikki väsyneenä. -  Kertomuksessa on kummallisia sivujuonia, mutta lääkäri uskoo, että niissä juuri saattaa piillä jutun ydin. Olen yrittänyt pienistä vihjeistä muodostaa itselleni käsitystä siitä, mitä Ullan mielessä liikkuu.

   Myöhemmin illalla taidekauppias ja hänen tyttärensä istuivat viihtyisällä verannalla ja syventyivät serkun kirjoittamaan tekstiin, jossa selostettiin Ullan outoja mielikuvia..

 - Tämä on kai jäänyt kesken, mutisi isä ja selaili viimeisiä sivuja.  

 - Et saa katsoa loppuun, komensi tyttö. - Aulikkihan nimenomaan kehotti meitä etenemään sana sanalta, jotta pääsisimme sisälle tunnelmaan.

 - Sujuvaa tekstiä, kehui Urmas tutkiessaan ensimmäistä sivua. - Mutta serkkunihan onkin nuoruudessaan työskennellyt sanomalehden toimittajana.

   Kummallekin oli annettu oma kopio jutusta, jotta heille olisi helpompaa sukeltaa Ullan ajatusmaailmaan.

 - Luetaan vuoron perään ääneen ja pysähdytään, jos on jotakin huomautettavaa, ehdotti tytär.

2. Pikkukaupungin rauhaa

   Onko se totta vai jokin vanha idyllinen maalaus? Pieni eteläsuomalainen varuskuntakaupunki uinuu kesäpäivän lämmössä. Pölyisillä, kapeilla kaduilla, joista vain harvoissa on mukulakiveys, käyskentelee arvokkaita rouvia ja herroja. Pitkät rimpsuhelmat ja keveät leveälieriset hatut kuvastavat varallisuutta ja tyyliä. Hopeaohimoiset herrasmiehet heiluttelevat hillitysti hopeapäisiä kävelykeppejään ja nostavat välillä kohteliaasti hattua toisille arvohenkilöille.

   Pienet vaaleakiharaiset tytöt sipsuttavat sirosti vanhempiensa vieressä. Leveät lettirusetit ovat vasta silitetyt, ja somat, kukikkaat kesämekot hohtavat puhtauttaan ja raikkauttaan. Tyttöset katselevat hieman kateellisina veljiään, jotka ovat selvästi railakkaampaa ja rohkeampaa porukkaa.

   Merimiespuvun kaulukset kierteellä ja pyöreä merimieslakki takaraivolla vesselit kirmaavat pallon perässä ja jahtaavat toisiaan puiston äärimmäisiinkin nurkkiin asti. Eriarvoisuutta jo silloin.

   Puisto on sangen laaja. Tuuheat, vanhat puut hipovat pilviä ja luovat tuoksuvan ja kaivatun varjon kävelijöitten ylle. Onpa siellä sentään jotakin muutakin liikennettä kuin arvokkaasti astelevaa herrasväkeä. Silloin tällöin ilmestyy kadulle kiiltäväkarvaisten hevosten vetämiä kiiltäviksi hangattuja vaunuja. Hattuja nostellaan sieltäkin ja tervehdyksiä vaihdetaan. Ei siinä ole kysymys mistään Formula-kuskeista. Aikaa on ja malttia hienostuneeseen keskusteluun ja tapojen noudattamiseen.

   Eräs pariskunta herättää katsojien huomiota. Hieman huvittavaa. Erittäin kookas, suoraryhtinen ja mustaan pyhäpukuun sonnustautunut mies kävelee keskellä katua. Hänen tumma huopahattunsa on viivasuorassa, ja kävelykepillään hän antaa pontta harkituille ja määrätietoisille askelilleen. Pitkät, mustat viikset valuvat melkein leukaan asti. Kultakellon vitjat kimaltelevat lievästi pullistuvan mahan päällä.

   Hänellä on kiire laivaan. Kaupungilla hänet tunnetaan fanaattisena matkasaarnaajana. Hän tekee yhtenään viikkojakin kestäviä evankelioimisretkiä eri puolelle maata, jopa Turkuun asti. Tulisieluinen ja mahtipontinen puhuja. Ihmisten käännyttäjä.

   Eipä näy olevan minkäänlaista matkatavaraa. Tai on sentään. Parisen metriä miehen takana, kunnioittavan välimatkan päässä, taapertaa hartiat kumarassa alistuneen oloinen pieni mummo. Musta leninki ja tiukka nuttura henkivät  hänelläkin olevan vakaumusta ja syvää uskoa.

   Kumara ryhti johtuu kahdesta valtavan suuresta matkalaukusta, joita hän raahaa satamaan miehensä apuna. Nähtävästi kirjoja, mutta saattaa niissä olla varalta toinen pukukin ja paita tarpeellisina varusteina hienolle herralle.

   Vaimon kasvot eivät ilmaise katkeruutta. Tämähän on luonnon järjestys, joten parasta on olla sotimatta sitä vastaan, muuten luonto tulee silmille.

   Korkea ja tiilistä rakennettu vanha kasarmi häämöttää muurin takana. Portit ovat tiukasti kiinni. Kapeasta sivuovesta tulee pölyiselle ja auringosta hehkuvalle kadulle koppalakkinen, venäläinen upseeri. Hän huomaa lehmuksen alla kaksi pientä poikaa, vaatimattomasti puettuja, ehkä nälkäisiäkin.

   Heti upseeri menee vesselien luokse, ottaa taskustaan jotakin makupalaa tai leipää, ojentaa ne lapsille ja taputtaa vielä lähtiäisiksi toista päälaelle. Miehellä on kai ikävä omaa pesuettaan jossakin kaukana Venäjän sydämessä.

   Suomalainen katsoja ehtii juuri ja juuri ajatella, että yleensä kaikella on myös kääntöpuolensa. Hyvä ja paha kummasti sekoittuneena. Jopa oman maan kansalaisillakin. Jaa-a.

   Siinä silmänräpäyksessä suuret portit rävähtävät auki ja suuri lauma villisti ratsastavia kasakoita syöksyy kadulle. Hevoset korskuvat ja tanssivat etsiessään oikeata askellusta ja suuntaa. Piiskat viuhuvat ja railakas huuto kajahtelee hiljaisessa kesäillassa. Lintujenkin sirkutus jää taka-alalle, jos nyt nekään uskaltavat siinä menossa ääntään korottaa.

   Upseeri on siirtynyt sivummalle, mutta pojat seisovat vielä portin edessä, alttiina jäämään rajujen ratsujen polkemiksi. Eläimet yrittävät selvästi välttää astumasta lasten päälle, mutta kasakat yllyttävät niitä vauhtiin ja suuntaavat suoraan kohti pienokaisia. Pojat yrittävät kipittää pakoon, mutta toinen kompastuu ja kaatuu rähmälleen hevosten väliin. Yksi kasakoista huitoo poikaa raipallaan.

   Näytelmää seurannut oli aivan varma, että poika oli menettänyt henkensä siinä tiimellyksessä. Kun meluava joukko oli häipynyt kulman taakse, silminnäkijä lähestyi maassa makaava lasta. Upseeri käveli jo kiireesti pois päin. Ei sen kummemmin noteerannut tapahtumaa.

   Pojassa oli naarmuja ja ruhjeita, mutta muuten hän oli kunnossa. Katsoja pudisteli päätään. Viha ja rakkaus. Näitä tunteita on vaikea sensuroida taikka karsia pois niin yksityisten kuin kansojenkin tunteista ja asenteista.                        

3. Tapaturman uhri    

   Ulla liikahteli rauhattomasti. Räpytteli silmiään. missä hän oikein oli? Valkoiset seinät ja paljon laitteita. Siis sairaalassa.

 - Miten kummassa...? Hän yritti kääntää päätään, mutta se ei onnistunut. Piinallisen jäykkä tukikaulus esti liikkumisen. Kipua tuntui  vähän joka puolella. Käsissä, kaulassa, rinnassa ja jaloissa.

   Onneksi, sanoivat lääkärit, tyttö ei siis sittenkään halvaantunut, vaikka kaularangassa ja selässäkin oli niin pahoja vammoja. Ehkä tästä sentään selvitään, ainakin toistaiseksi.

 - Ulla-pieni, miten sinä voit?

   Nyt vasta tyttö huomasi, että äiti istui hänen vuoteensa vieressä.

 - Äiti, sinäkin olet tällä. Mitä minulle on tapahtunut? Onko se vakavaakin?

   Äiti nyökytteli kyyneleet silmissä.

 - Älä huolehdi, Ulla. Koeta vain levätä. Nyt on jo pahin ohi, kun olet tullut tajuihisi. Heräsit jo viime yönä ja lääkärit pitivät sitä hyvänä merkkinä. Onko sinulla kipuja?

 - Jonkin verran. Miksi en saa päätäni kääntymään? Olenko halvaantunut?

 - Et toki. Varmuuden vuoksi on vielä tuo tuki niskassasi. Kyllä sinä varmasti toivut, joten ole vain valoisalla mielellä. Voi kun minä olen rukoillut ja isäsikin ja sisko.

 - Ovatko hekin täällä?

 - Molemmat kävivät, kun olit vielä koomassa. Isä joutui taas lähtemään työmatkalle, ja sisaresi yrittää päästä tänne minua tuuraamaan.

 - Miten niin tuuraamassa? Sairaalassahan minä kai olen?

 - Niin, niin. Älä nyt huolehdi. Älä yhtään mieti mitään ikävää. Ajattele jotakin mukavaa. Luenko sinulle jotakin? Kirjastokärryt tulevat taas iltapäivällä. Täällä on myös paljon mielenkiintoisia lehtiä. Televisiokin on tuossa nenäsi edessä. Minäpä katson, millaista ohjelmaa siellä on.

 - Älä ihmeessä hössötä, äiti. Mikä sinua vaivaa? En tosin yhtään muista, mitä minulle tapahtui. Kai se oli kolari tai jäin auton ruhjomaksi. Jos kerran olen toipumassa, mitä ihmettä tässä on huolehtimista.

 - Enhän minä, en toki. Et saa kiihtyä. Voi voi, anteeksi.

 - Olenko menettänyt muistini? En kai, kun tunnen sinut ja tiedän vaikka mitä. Telkkarissakin menee se mielenkiintoinen sarja siitä muotimaailmasta. Ai mutta sehän loppui kesäksi.

 - Juu juu, rakas Ulla. Ei mitään hätää. Muistathan sinä sen mikä on tarpeellista.

 - Mikä sitten ei ole tarpeellista? Miksi olet noin salamyhkäinen? Onko yleensä vielä kesä? Kuinka kauan olin koomassa? Vaurioittaako se aivoja? Missä lääkäri on?

 - Et saa hermostua. Hoitaja, voisitteko pyytää tohtori Lummesta tänne?

   Lääkäri ilmestyi ovelle hymyilevänä ja rauhoittavana. Äidille hän kuiskasi:

 - Tyttö ei saa kiihtyä, joten antakaa minun hoitaa ne muistamiset. Älkää vain selittäkö hänelle mitään. Ette kai vain jo ole kertonut?

 - En tietenkään eikä kukaan muukaan omaisista.

 - Mitä te supisette. Mitä ei saa kertoa?

 - Oletpa sinä reippaassa kunnossa, Ulla. Olemme hyvin toivorikkaita paranemiseesi nähden, nimittäin fyysiseen ja...

 - Eikö sitten henkiseen? Olenko menettänyt järkeni? Mitä tämä on? Pelottaa.

 - Kuulehan nyt, Ulla. Sinä olet hyvää vauhtia toipumassa vakavasta onnettomuudesta. Jollet muista siitä mitään, se ei haittaa. Älä yritä pakottaa itseäsi muistamaan. Se palautuu mieleesi, kun olet kypsä siihen. Nyt vain lepäät ja keräät voimia. saat olla kiitollinen, että selvisit näinkin…hm…näin hyvin.

   Ullan äiti oli jo nyt melkein sekaisin surusta ja valvomisesta. Hän ei jaksaisi hoitaa tätä vartiointitehtävää yksin, joten hän oli ottanut selvää, olisiko joku Ullan tuttavista valmis vahtimaan potilasta sairaalassa.

   Kuin taivaan lahjana eräs nainen soitti sairaalaan ja tiedusteli Ullan vointia. Hän oli Ulla ystävätär Mervi Mäyrävaara. Äiti otti yhteyttä häneen ja Misu oli heti valmis tulemaan avuksi. Oli kamalan huolissaan ystävästään. Hän vain siirtäisi lomaansa ja mielihyvin saapuisi paikalle parin päivän kuluttua.

   Että niin palvelevaisia ja lämpimiä ihmisiä oli olemassakaan, päivitteli äiti lääkärille. Varovaisesti he tiedustelivat Ullan mielipidettä asiasta. Potilas ei osannut sanoa juuta eikä jaata. Mahtoiko edes muistaa koko Misua.

 - Entä jos tästä on haittaa Ullalle? kyseli äiti huolestuneena. - Jos hän nyt muistaa tapauksen, kun tämä tuttu ihminen tulee häntä tapaamaan.

   Lääkärin mielestä oli vain hyväksi, että mahdollinen muistaminen tapahtuisi täällä sairaalan tiloissa ja tarkassa valvonnassa. Misulle annettaisiin tietysti yksityiskohtaiset ohjeet, mitä ja milloin onnettomuudesta saisi puhua.

   Suurempi huoli oli poliiseista, jotka koko ajan ahdistelivat hoitohenkilökuntaa saadakseen vihdoin kuulustella tyttöä. Vakuutusten takia olisi syytä saada tapaus pian pois päiväjärjestyksestä. Tämä karsea epävarmuus ja suorastaan kaaos.

   Ulla oli vielä puolitokkurassa, mutta jostakin sisimmästä alkoi nousta kasvavaa huolta ja pelkoa. Mitä oli tapahtunut ja miksi hänelle ei kerrottu? Sekin jo ehti välähtää hänen mielessään, että hän itse oli tehnyt jotkin kauheata. Aiheuttanut vakavan liikenneonnettomuuden ja ties kuinka monta uhria.  

   Tai...Sitä hän ei uskaltanut ajatellakaan. Entä jos hän oli muulla tavalla surmannut jonkun? Tappanut. tuskin murhannut, kun ei muistanut suunnitelleensakaan mitään sellaista. Vaikka eipä hän muistanut juuri muutakaan. Tuntui kuin kokonainen vuosi olisi ollut hukassa hänen aivoistaan.

   Sisaren mies oli ajanut rajun kolarin kaksi vuotta sitten. Lanko todettiin syyttömäksi vaikka tiettyä hutilointia oli saattanut olla liikennemerkkien havainnoimisessa. Suvun mielestä, mutta virallisesti häntä ei syytetty. Yksi kuolinuhri oli siitäkin ollut seurauksena, mutta ei se tällaista hössötystä ollut. Heti olivat poliisit kuulustelemassa, vaikka Heikillä oli aivotärähdys ja joka toinen luu murtunut.

   Itkettiin ja pelättiin, mutta sisaren mies itse touhusi ylimpänä korvausrahoja ajettaessa. Kertoi mitä sylki suuhun toi. Kukaan ei estellyt eikä hyssytellyt. Tosin eri sairaala, mutta...

4. Idylli särkyy

   Nukutti niin armottomasti. Jälleen Ulla oli siinä pienessä sadan vuoden takaisessa kaupunkipahasessa. Hän seisoi kapealla sivukadulla matalan puurakennuksen edessä. Kaikkialla hän aisti rauhaa ja ihmeellisiä tuoksuja. Voiko aikakin tuoksua jollekin? Vanhalle, pölylle, hiukan lahonneelle, kokonaiselle kukkakaupalle.

   Puurakennus oli maalattu savusaunan siniseksi ja siinä oli harmahtava sammaleen läikittämä paanukatto. Laudoitus kulki vaakasuoraan, ja koska rakennus oli aika pitkä, seinä ehti tehdä monta mutkaa ja poikkeamaa alkuperäisestä suunnitelmasta. Kivijalkaa ei ollut, joten siitäkin syystä koko rakennus näytti keikkuvan muutaman kiven varassa. Polveili ja tavallaan eli.

   Ikkunoissa oli kuusi himmeätä ruutua ja puitteet olivat valkoiset, tosin maali rapisi pois jokaisella tuulenhenkäisyllä, puhumattakaan syysmyrskyistä ja -sateista. Yhdellä ikkunalla kasvoi iloisen punainen begonia. Kurkisteli valppaana ja pirteänä kadulle valkoisten pitsisalusiinien lomasta. Kodikasta ja viihtyisää. Millaistahan on siellä sisällä?

   Hetkessä Ulla jo kolisteli vinolla puuportilla ja kokeili sen rautaista säppiä. Hetkutti ja portti avautui. Tällainen on varmaankin kiltisti käyttäytyneitten arkkitehtien tai taidemaalarien paratiisi tulevassa elämässä.

   Se kukkakaupan huumaava tuoksu oli kaikkialla. Maailman suurimmat sireenipensaat hehkuvine terttuineen. Lilaa ja puhtaan valkoista. Ruusut ja jokin suuri, salaperäinen pensas levittäytyivät muuriksi piharakennusta vastaan. Pensasmaja ja vanhoja puutuoleja. Oli kuin lapsi olisi piirtänyt ne ilman pienintäkään aavistusta perspektiivistä. Istuin täysin näkyvissä ja neljä jalkaa. Selkänoja vinossa. Vähintään kaksi sukupolvea oli istuskellut niitten päällä ja nautiskellut leppoisasta tunnelmasta.

   Yhtäkkiä Ulla olikin jo sisällä. Tilavassa ja viihtyisässä keittiössä. Pitkä pöytä ja kukikas liina. Se jo kadulta käsin tuttu pelargonia nyökäytti hänelle ystävällisen tervehdyksensä. Muut asukkaat eivät häntä huomanneet, ei edes hellan vieressä maitoa latkiva mustan ja valkoisen kirjava kissa.

   Pöydän ääressä istui se edellisessä unessa nähty mummo, jolla oli pieni tiukka nuttura ja melkein pikisilmät. Terävät ja pippuriset, mutta niissä välkähti myös hellyyttä ja huumoria. Hän kaatoi höyryävää kaakaota kirjaviin posliinimukeihin ja lupasi jälleen kertoa innokkaalle kuulijakunnalleen jotakin hyvin jännittävää. Ennen ateriointia piti vain ensin peseytyä.

   Kuulijoina oli viisi pientä lasta, joista nuorimman nenä juuri ja juuri näkyi pöydän reunan yli. Henkeään pidätellen he kuuntelivat isoäitinsä jännittäviä tarinoita. Mummo oli ajautunut Etelä-Suomeen 1800-luvun suurten nälkävuosien aikana. Hän oli eksynyt erilleen muusta perheestä tai ehkä he olivat menettäneet henkensä nälän kourissa ja jääneet makaamaan pitkin kulottunutta ojanpengertä.

   Lapsi oli otettu hoitoon johonkin vauraaseen taloon, ja hän oli solminut avioliiton kiihkeän matkasaarnaajan kanssa sekä perustanut perheen, johon syntyi monta lasta ja lastenlasta. Pienokaisille jäi riemukkaita muistoja juuri näistä huolettomista kesistä mummolassa. Uintiretkiä meren rantaan, juoksentelua valtavien puitten rehevässä varjossa ja jännittäviä kuurupiiloleikkejä villiintyneessä puutarhassa.

   Mummo pyysi lapsukaisia ensin pesemään kätensä sinireunaisessa emalivadissa, ja sitten he voisivat ryhtyä nauttimaan pöydän antimista.

   Virkatulla, valkoisella puuvillaliinalla oli kaksi saippua-astiaa. toisessa oli ruskeata ja vahvasti tervalle haisevaa suopaa, mutta toisessa, sirossa ja simpukanmuotoisessa, oli lavendelinsininen hajusaippua.

   Vanhin tytöistä ojensi arastellen kätensä sitä kohti, jolloin isoäiti heti lempeästi varoitteli:

 - Brita-kulta, älä koske siihen. Sehän on vaarin ikioma saippua. Käyttäkää te lapset tätä toista.

 - Ettekö tekään mummo saa käyttää vaarin saippuaa?

 - En tietenkään. Vaari panisi kovasti pahakseen, koska se kuluisi silloin nopeammin eikä mieheni myöskään pidä siitä, että naisväki on turhamaista ja maailman rientojen perään.

   Brita peseytyi nenä nyrpyssä sillä haisevalla tankosaippualla ja ehkä hieman ihmetteli maailmassa vallitsevaa eriarvoisuutta. Tai ykskantaan tuumi, että niin on ollut ja niin tulee aina olemaan.

   Mummolassa oli hauskaa, mutta kaikkein mieliin painuvinta olivat kuitenkin mielikuvitusrikkaat ja joskus suorastaan pelottavat kertomukset mummon satuaitasta. Lapset eivät pystyneet erottamaan, mikä oli tarua ja mikä totta. Olihan mummo jo pikkutyttönä saanut kokea kaikenlaista kummallista ja kammottavaakin.

   Hirveitä olivat tarinat itäisten maitten koirankuonolaisista. He olivat raakaa ja sotaista kansaa, joka asusti Venäjän aroilla ja joilla oli koiran pää.

   Oli jo melkein pimeätä. Kuusiruutuisen ikkunan takana saattoi liikkua mitä tahansa. Oksienkin pienenpienet rasahdukset taikka sadepisaroitten soittelu lasiruutuihin ja vesiränniin saivat lapset säpsähtämään. Kokemuksesta he tiesivät, ettei todellisuudessa ollut mitään pelättävää.

   Kun kaakao ja voileivät oli nautittu, laulettiin yhdessä iltavirsi ”Levolle lasken,  Luojani, armias ole suojani”. Sen jälkeen mummo peitteli heidät hellin käsin vierashuoneen suureen sänkyyn. Jätti ovenkin raolleen keittiöön, ettei kullanmuruja pelottaisi.

   Tämä ilta, jota Ulla siinä horroksessaan seurasi, oli kuitenkin tyystin erilainen. Mummo oli juuri saanut kerrottua huiman tarinansa niistä hirviöistä, kun kuului kamala räsähdys.

   Ikkunalasit lensivät sirpaleina sisälle ja levisivät kuin uhkaava, teräväsärmäinen viuhka pöydälle. Öljylamppu kaatui ja pimeys syöksyi viihtyisän pikkukodin ylle.

   Ulla ei jäänyt katsomaan, miten muille kävi. Hysteerisesti kirkuen hän yritti pakosalle kapeasta ovesta, joka olikin lukossa. Hän väänsi ja solkutti avainta, samalla kun hirviöt puuskuttivat jo hänen niskaansa.

5. Sirpaleita keräämässä

   Ulla heräsi kauhusta hikisenä omassa vuoteessaan sairaalassa.   Äiti soitti hätääntyneenä kelloa ja hoitohenkilökuntaa säntäsi paikalle, Hanna Lummeskin talon toisesta päästä.

 - Mikä räsähti? Mikä särkyi? huusi Ulla.

 - Käytävässä joku potilas törmäsi rattaisiin ja astioita putosi lattialle, lohdutteli äiti. - Taisi olla se puolisokea rouva naapurihuoneesta. Minäkin kuulin sen. Ei mitään hätää. Äiti istuu tässä.

   Lääkäri yritti saada tyttöä kertomaan unestaan, ja jotakin katkonaista tulikin esille. Hän vilkaisi tarkoittavasti äitiin. Sitten Ullaa rauhoiteltiin:

 - Sinun ei tarvitse yhtään pelätä. Täällä sairaalassa olet täysin turvassa. Joku valvoo aina vuoteesi ääressä. Nukahdapa uudestaan, niin saat voimia  ja toivut nopeammin.

   Ullan kuvauksen perusteella äiti arveli, että unessa esiintynyt mummo saattoi hyvinkin olla isoisän äidinäiti, josta Ullan isä toisinaan kertoi lapsilleen. Sellaista vanhan kansan tarinointia, mutta tavattoman elävää ja vaikuttavaa, koska tuo mummo oli ollut varsin värikäs ja kiehtova persoona.

   Misu saapui ja äiti jätti vartiopaikkansa toistaiseksi. Paljosta valvomisesta ja surusta hän oli saanut pahoja rytmihäiriöitä, joten viisainta oli pitää sairasvuoteen äärellä kököttämiseen perusteellinen tauko. Ullan sisar ähki parasta aikaa niissä synnytystuskissaan eikä hänestä olisi yököksi pitkään aikaan, vaikka valvomista kyllä tulisi riittämään pian syntyvien kaksospoikien kanssa.

   Hanna Lummes halusi olla läsnä, kun ystävättäret kohtasivat ensimmäisen kerran. Hän ihmetteli, miksi Misu vaikutti niin kovasti hermostuneelta. Olisi sitten kieltäytynyt koko hommasta, jos se noin koville ottaa.

   Lääkäri jo tiedustelikin Misulta asiaa, mutta tämä vain itsepintaisesti väitti kestävänsä ja pysyvänsä Ullan rinnalla näinä kohtalonhetkinä. Totta kai hän noudattaisi kaikkia sairaalan antamia määräyksiä. Ystävättären paraneminen oli hänelle sydämen asia. Kaikki muu sai jäädä.

   Misu oli kiihtynyt, mutta koetti silti suorastaan teennäisen innokkaasti rohkaista Ullaa. Potilas katseli häntä epäröiden ja ihmetellen. Ei myöntänyt muistavansa mutta ei kieltänytkään. Tohtoria hiukan huolestutti, kun Ulla kyseli vähän päästä, koska äiti tulee takaisin.

 - Sano minulle ihan rehellisesti Ulla, etkö halua Mervin jäävän tänne. Sinun parastasihan me tahdomme ja tietenkin yritämme noudattaa toivomuksiasi.

 - Jääköön. Sama tuo on minulle, mutisi Ulla välinpitämättömästi. - Sittenhän siitä päästään, tarkoitan, että ehkä muistan kaiken, jos joku tuttava on läsnä.

 - Erittäin järkevää, ilostui lääkäri. - Ole ihan huoletta.

   Ullaa harmitti. Ole ihan huoletta. Ei sinun tarvitse pelätä. Me autamme sinua. Mitä innokkaammin hänelle vakuutettiin tukea ja apua, sitä enemmän häntä alkoi pelottaa. Mitä hän on oikein tehnyt? Mihin syyllistynyt? Mikseivät poliisit jo tule? Onko lieventäviä asianhaaroja. Kuka on se onneton uhri? Vai...?

   Mervi Mäyrävaara valvoi uskollisesti Ullan vuoteen vierellä, ja potilas valvoi sängyssään. Hän ei uskaltanut kertoa, että unettomuus oli alkanut vaivata, koska hänet pumpattaisiin täyteen jotakin rauhoittavaa ja hän menettäisi jälleen otteensa todellisuudesta.

   Siitähän hän juuri oli menettänyt otteensa, mutta Ulla tarkoitti, että hän ei unenpöpperössä pystynyt valvomaan, mitä hänelle tapahtuisi ja millaisella voimalla ne kaameat muistot viimein iskisivät hänen kimppuunsa.

   Yhdestä asiasta hän oli varma. Niiden tapahtumien täytyi olla aivan hirveitä. Äiti, joka ei ollut mikään kovin heikkohermoinen nainen, oli lipsauttanut suustaan jotakin, joka kalvoi Ullaa aivan tavattomasti.

   Lähtiessään äiti oli tarmokkaasti vakuutellut:

 - Kyllä sinä toivut. On sitä hirveämmistäkin asioista selviydytty…Tarkoitan, että sota on sotaa. Keskitysleirit ja kidutukset ja muut...Tarkoitan, että joku on voinut kokea vieläkin pahempaa ja...

 - Kas niin Aulikki, taksi odottaa, Valtavasti kiitoksia avustasi. Yritä nyt toipua, että pääset tänne taas pian. Hyvää vointia sinulle.

   Lääkäri halasi ja vilkutti ja huiskutti. Melkein jo heitti äidille lentosuukonkin, jotta tämä ymmärtäisi häipyä huoneesta. Sen jälkeen hän kääntyi silmä tarkkana tutkailemaan Ullan mielialoja.

   Niistä tuntemuksista ei enää helpolla saanut selvää. Potilas oli päättänyt vaieta ja salata, kunnes jotakin tihkuisi ilmi. Hän oli päättänyt käydä järeällä tykistöllä kaikkein heikoimman lenkin murtamiseen, ja se saattoi olla perushoitajakokelas Hilkka Hakala.

   Tätä juuri mietiskellessään tytölle välähti kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ei toki muistikuvia tapahtumasta, vaan Ulla oivalsi, että Misuhan saattaisi paljastaa jotakin. Olihan hänkin huomannut, kuinka hermoherkässä tilassa nainen oli. Reippaasti vain uhrin kimppuun. Tämäpä sattui hyvin.

   Siispä nuorten naisten yhteinen taival alkoi sillä tavalla, että Misu torkkui nojatuolissa silmät auki ja todennäköinen toipilas torkkui vuoteessaan silmät kiinni. Raotteli luomiaan silloin tällöin.

6. Petollinen pensaikko  

   Misu oli tuonut Ullalle kukkia. Ei toki oikeita vaan silkistä tehtyjä. Varressa oli paljon pieniä, valkoisia kukintoja. Ne toivat mieleen koiranheisi-nimisen kasvin. Ulla mainitsi siitä ystävälleen ja kiitteli tätä lämpimästi:

 - Ihania, kiitos sinulle. Tuntisinpa vielä niitten tuoksun.

 - Parempi kun et tunne, koska tietääkseni ainakin niitten marjat ovat myrkyllisiä.

 - Hui, sanoi Ulla muka pelästyen. - Mutta kauniita ne ovat.

   Ulla nukahti. Ei sellaista vartiosotilasta kai olekaan, ettei hän joskus laistaisi velvollisuuksistaan. Pääasia tässä olikin se, ettei Misu torkahtaisi kesken luottamustehtäväänsä.

   Puutarha. Nähtävästi se sama siniseksi maalattu talo kuin edellisessäkin unessa. Sateen jälkeen. Vehmasta ja raikasta. Kirkkaita sadepisaroita puitten ja pensaitten lehdillä. Valuivat, odottivat ja hupsis, putosivat märkään nurmikkoon. Melkein saattoi kuulla heleän kilahduksen niiden päätyessä kimaltelemaan ruohonjuuritasolle.

   Valkokukkaisia kasveja silmänkantamattomiin. Koiranheisi? Tuoksu, jota Ulla ei tuntenut.

   Ei mutta nehän ovat myrkyllisiä. Äkkiä pois täältä, kadulle. Missä se portti on? Vanha romanttinen rakennus häipyi kuin usvaan, samoin aita. Jäljelle jäi vain tiuha pensaikko, joka alkoi lähestyä ja piiritti hänet joka puolelta. korkeana ja uhkaavana.

   Ulla yritti pidättää hengitystään. Kuinka vaarallista se on? Täytyy huutaa apua.

   Silloin Ulla kompastui ja kaatui päistikkaa ruohikkoon pensaitten juurelle. Hän luuli tukehtuvansa mätien juurakoitten sekaan. Hän yritti kääntyä ja huutaa, kun jotakin painavaa ja raivoisaa lysähti hänen päälleen. Jotakin terävää ja tappavaa iskeytyi hänen niskaansa.

7. Minne hän oli ollut menossa?

   Jälleen kirkumista ja hiessä kylpemistä. Misu oli vähintään yhtä kauhistunut. Hanna Lummes totesi sen harmikseen ja päätti ensi tilassa kehottaa uskollista hoitajaa menemään kotiinsa. Kaiken maailman hysteerisiä hupakoita.

   Melkein tylysti lääkäri pyysi Misua odottamaan käytävässä, ennen kuin hän alkoi kysellä tarkemmin Ullan unesta. Hannalle jäi mielikuva jonkinlaisesta vetkuttelusta ystävättären liikkeissä. Saattoi olla, että hän oli niin puutunut paikoillaan istumisesta, etteivät jalat tahtoneet totella.

 - Voi miksette te kerro minulle mitä tapahtui? Vai ettekö tiedä itsekään? vaikeroi Ulla Hannalle. - En kestä enää tätä epävarmuutta.

 - Odota vain kärsivällisesti. Kyllä muistisi palaa aikanaan jos on palatakseen. Me emme halua sinua hoputtaa, varsinkaan koska emme aivan tarkoin tiedä mitä todella tapahtui.

   Lääkäri ehdotti, että tyttöjen keskustelut otettaisiin nauhalle. Sieltä saattaisi tulla vinkkejä, jotka auttaisivat häntä suhtautumaan oikealla tavalla Ullan ongelmaan.

 - Ei kai teillä ole mitään sitä vastaan? kyseli Hanna.

 - Ei ollenkaan, kiirehti Misu vastaamaan. - Minulla ei ole mitään salattavaa.

   Entä minulla, kauhisteli Ulla mielessään, mutta vastasi kuitenkin epäröiden:

 - Ei kai sitten minullakaan. Parasta olisi, että tämä sotku viimeinkin selviäisi.

   Ensimmäiset kerrat nauhurin äänittäessä olivat hieman kankeita ja hapuilevia. Tytöt vilkuilivat laitetta ja sovittelivat sanojaan, mutta sitten Ulla päätti unohtaa koko rakkineen ja antoi tulla.

   Misu tunsi olevansa lakkaamattoman pommituksen kohteena. Ulla tiukkasi ja tinkasi. Misu harkitsi ja väisteli.

 - Miksi sinut on tänne hommattu, Mervi, kun et halua auttaa minua. Kerro nyt ainakin jotakin itsestäsi. Olet mielestäni kuin toiselta planeetalta tänne pörpähtänyt.

 - Itsestäni saan kyllä kertoa, huokasi Misu helpottuneena. - Nimeni on Mervi Kaarina Mäyrävaara. Meitä on kolme sisarusta ja minä olen keskimmäinen. Olen 28-vuotias. Isäni oli opettaja ja äitini työskentelee verovirastossa. Meillä on kissa ja koira.

   Misu veti välillä henkeä.

 - Mikä sinä olet ammatiltasi?

 - Olen avustavana hoitajana eräälle lääkärille.

 - Hammaslääkärillekö?

 - En vaan, vaan...

   Hoitaja tuli huoneeseen ja kuulutti iloisella äänellä, että oli taas lääkkeittenottoaika. Ainoa, joka tuosta toimenpiteestä todella iloitsi, olisi tietenkin lääketehdas, mutta täytyihän Ullaa jotenkin rohkaista ja pitää toivorikkaalla mielellä.

 - Kas näin. Tätä pilleriä kaksi ja tätä yksi ja sitten taas tätä vihreätä enää vain kaksi. Kyllä se tästä järjestyy. Onko sinulla kipuja?

 - Ei nyt juuri, mutta...

 - Kas niin, juohan mehua päälle. Odotapas, kun minä autan. Et saa vielä liikutella päätäsi liian rajusti, etteivät haavat aukea. Rauhallisesti vain, kyllä se siitä.  

 - Paranenkohan minä enää ikinä, kun pelkkä mehun juominen jo koskee?

 - Totta kai paranet, vaikka nyt on ollutkin hiukan takapakkia...Jatkakaa te tytöt vain leppoisaa rupatteluanne.

   Ulla lepäsi hetken ja yritti muistutella, mihin he olivat rupattelussaan jääneet.

 - Minä en otaksuttavasti ole naimisissa, entä sinä Mervi?

 - Elin avoliitossa kolmisen vuotta, mutisi ystävätär hieman vaikean näköisenä.

 - Etkö elä enää? Menikö bänksis?          

 - Meni vaikka en olisi halunnut. Toinen tuli väliin. Se mokomakin miehennielijä. Minä todella...

 - Voi miten ikävää. Tunsinko minäkin tuon sinun avomiehesi?

 - Minä...minä en saa puhua mistään sinun asioistasi. Mitä sillä on väliä tunsit tai et. Joka tapauksessa me asuimme sulhaseni kanssa yhdessä ja olimme huisin onnellisia.

 - Oliko sulhasesi yhtä onnellinen?

 - Oli hän tai uskoin ainakin niin.

 - Miten tuo toinen sitten pääsi teidän väliinne, jos...?

 - Anna olla. Ei sille enää mitään mahda.

 - Mikä sulhasesi on ammatiltaan?

 - Hän työskentelee kirjastossa.

 - Ai mutta joku on erehtynyt sanomaan, että minä olen kirjastoapulainen. Oliko hän samassa kirjastossa?

 - Onhan meidän kaupungissa muitakin kirjastoja, vastasi Misu vältellen. - Miksi juuri samassa.

 - Jaaha, vai nyt polttaa?

   Potilaasta tuntui, että hän leikkii tuolla naisella kuin kissa hiirellä. Kyllä siltä jotakin vielä heruu, kun on niin rauhaton ja ahdistunut. Posket punoittavat ja silmissä on kostea kiilto. Miksi kummassa se on tänne yleensä pyrkinyt? Muka auttamaan rakasta ystävätärtä.

   Miksei minulla läikähdä minkäänlaisia tunteita häntä kohtaan, vaikka vanhemmat ja sisaren perhe tuntuivat heti niin rakkailta ja läheisiltä? Niin tietysti, Misun olen kai tuntenut vasta vähän aikaa.  

 - Kuinka kauan me olemme tunteneet toisemme, hän kysyi urkkien.

 - Noin viisi vuotta. Koko sen ajan, minkä olet asunut Lamminkoskella.

 - Miten olemme tutustuneet?

 - Kirjallisuuskerhossa, jota vedit silloin ensimmäisenä syksynä.

   Ulla oli kauan vaiti ja yritti kerätä joitakin palasia mielessään. Oikeastaan vasta nyt hän tajusi koko kauheudessaan sen pelottavan asian, että hän ei siis viiden vuoden ajalta muistanut kerrassaan mitään.

 - Missä minä työskentelin sitä ennen?

 - Tampereella tai… tai? Misu vilkaisi pelästyneenä nauhuria.

   Olisiko hän saanut ilmaista tuotakaan asiaa.

 - Älä nyt hikeenny, lohdutti Ulla. - Kyllä minä Tampereen ajat muistan. On vain kumma, etten tiedä hivenenkään vertaa tulostani Lamminkoskelle. Eihän silloin vielä mitään katastrofia ollut tapahtunut?

 - Ei kai, mumisi Misu laimeasti. - Ehkä sinulla suojaverkko riittää vielä varmuuden vuoksi muutamaa vuotta kauemmaksi. En minä vaan tiedä. Kysy lääkäriltä.

   Mervi alkoi näyttää väsyneeltä ja kyllästyneeltä. Ehkä myös pelokkaalta. Tietysti vastuu painoi. entä jos hän laukaisee kauhean aikapommin ja ystävätär sekoaa muistoihinsa.

   Ulla käänteli varovaisesti päätään.

 - En varmaankaan kestäisi suurta mielenjärkytystä. Repeävätköhän ne haavat jos alan rajusti itkeä?

 - En minä vaan tiedä, kysy...

 - Yhtä tyhjän kanssa. Haluan ruveta nukkumaan. En minä tätä enää jaksa. Voit mennä vaikka syömään. Viitsisitkö pyytää hoitajaa tänne. Hyvää yötä.

   Mervi luiskahti ulos ovesta ja kuljetti nauhurin Hannan huoneeseen. He keskustelivat vähän aikaa ja lääkäri totesi ihmetellen:

 - On se vaan kumma asia, että poliisit yhä edelleen tivaavat niitä tietoja. Eikö sen pitänyt olla aivan selvää?    

 - Niin minustakin, yhtyi Misu puheeseen. - Valitettava tapaus, mutta kaikkea sattuu.

8. Kuka se hyökkäsi?

   Ulla vaipui taas levottomaan horrokseensa. Uni oli kuin jatkokertomusta, koska se alkoi aina suurin piirtein siitä, mihin edellinen jakso oli päättynyt. Kummallista. Hirvitti jo etukäteen, mitä nyt tapahtuisi? Voi kun pystyisi heräämään jo ennen kaiken kauheuden alkamista.

   Lähteä pois kesken näytännön kuin elokuvista tai kotivideon äärestä. Mennä jääkaapilta ruokaa hakemaan, kun kuvaruudussa veri roiskui. Ulla muisti unessakin, ettei hän ollut koskaan pitänyt liian jännittävistä filmeistä. Ei ainakaan raaoista. Ei kidutuksesta, ei...

   Pensaikko. Tuoksuvat, valkeat kukat. Ja punaiset. Verta. Kenen? Hänen omaansa, sillä kun hän koetteli niskaansa, käsi värjääntyi hehkuvanpunaiseksi ja verta levisi kiiluvana lammikkona joka puolelle. Hän melkein ui veressä. Eihän tällaista olekaan.

   Ulla yritti nostaa päätään, vaikka niskaan koski armottomasti. joku oli yhä hänen päällään ja raateli hänen paljasta käsivarttaan. Jollakin on terävä veitsi? Kuka? Kuka se on?

   Nopea vilkaisu taakse. Jotakin karheata ja sotkuista.

   Jälleen Ulla heräsi huutaen. Soperrellen hän selosti Hannalle untaan:

 - Sen täytyi olla joku mies. Joku suuri ja karvainen mies, kuin gorilla. Oliko se gorilla? Mutta sillä täytyi olla veitsi, jolla se viilteli minua.

   Hanna Lummes oli ihmeissään, mutta rauhoitteli sitten Ullaa:

 - Meidän tietämämme mukaan se ei ollut mies. Mistä sinä sellaiseen johtopäätökseen olet tullut?

 - En tiedä, mutta siinä unessa. En tosin muista tarkalleen. Se oli niin sekavaa ja kammottavaa. Joku puhui jotakin. en saanut selvää.

 - Saatat tietysti sekoittaa unen ja todellisuuden. Rauhoitu nyt. Ehkä pian olemme päässeet voitonpuolelle tässä taistelussa. Et saa riuhtoa tuolla tavalla. Se voi olla vaarallista.

   Joku astui huoneeseen.

 - Minä tässä, Misu, sinun ystävättäresi. Nuku nyt aivan rauhallisesti. Minä istun tässä vieressä ja pidän sinua vaikka kädestä kiinni. Ymmärräthän itsekin, ettei tänne pääse mitään tappajia tulemaan. Ei gorilloja sen paremmin kuin miehenroikaleitakaan.

   Ulla sai rauhoittavaa lääkettä, ja Hanna ja Misu juttelivat hetken hiljaisella äänellä. Potilas kuuli vain sanat:

 - Olen varma, Mervi, että nyt alamme lähestyä probleeman ydintä.

   Tohtori jatkoi kuitenkin jutteluaan ovella.

 - Kunpa Ulla vain kestäisi sen eikä pääsisi syntymään lisää fyysisiä vammoja. Olet todella tavattoman tärkeässä asemassa tässä paranemisprosessissa. Kiitokset vain sinulle jo etukäteen. Lähetän tänne kahvia ja voileipiä yöksi. Voit nukkua tuossa viereisellä vuoteella kuten ennenkin, jotta varmasti heräät, jos Ulla alkaa liikehtiä tai äännellä. Jaksatko nyt varmasti?

 - Jaksan, takuulla. Kiitos kun saan olla täällä.

 - Yhtä asiaa kuitenkin ihmettelen. Hoitaja voisi aivan hyvin tuurata sinua, että edes välillä pääsisit levähtämään muihinkin tiloihin tai ulos. Ei sinun ole pakko koko aikaa istua potilaan luona. Se on jo liiallista uhrautumista.

 - Ei ollenkaan, kyllä minä jaksan, vastasi Misu melkein kiihkeästi.  – Älkää ajako minua pois, ettehän?                          

9. Rakkautta ensi silmäyksellä

   Kerrankin Ulla heräsi levänneenä ilman kauhukuvia painajaisunestaan. Misu oli kai vessassa, koska huoneessa ei ollut muita kuin tämä menneisyytensä kanssa uljaasti kamppaileva nuori nainen.

   Se pensaikko ja se suuri ja karvainen. Joku mies?

   Sirpalemaisia muistikuvia alkoi tihkua Ullan mieleen. Mies? Suuri ja komea. Hyvä ryhti ja käskijän asenne. Maskuliininen ääni ja käytös. Upea ja hurmaava. Ulla oli ihastunut, ehkä rakastunutkin. Mies oli usein lähellä, hymyili ja hyväili.

   Ulla tunsi voimakasta intohimoa. Kuka tuo mies oli? Olivatko he rakastavaisia? Nimikin oli ihan kielellä. Kuvia kirjastosta, kadulta, olohuoneesta, makuuhuoneesta, puistosta…Ei puistosta. Voi kauhistus, se pensaikko.

   Misua ei kuulunut. Taisi olla vielä kovin varhaista. Oli ehkä mennyt kanttiinista aamukahvia noutamaan, koska uskoi hänen nukkuvan sikeästi.

   Päättäväisesti Ulla soitti kelloa. Nuori perushoitajaharjoittelija pyrähti ovesta, silmät sikkarassa ja myssy vielä vinossa.

 - Huomenta, mitä sinä...? Kello on vasta viisi. Onko kipuja?

 - Huomenta, Hilkka. Toisitko minulle  puhelimen. Nyt heti, hän lisäsi tiukasti, kun huomasi hoitajan epäröivän.

 - En oikein tiedä, täytyy kysyä osastonhoitajalta. Minä...

 - Kysyin jo illalla ja hän lupasi, että saan soittaa äidille nyt aamulla. Äidilläni on syntymäpäivä ja haluan laulaa hänelle.

   Tehostaakseen sanojaan Ulla aloitti hieman käheällä äänellä:

 - Paljon onnea vaan, paljon...

   Ehkä hoitaja ei kestänyt noin käreätä alttoa aamutuimaan. Joka tapauksessa hän riensi ulos ja palasi hetken kuluttua puhelin kädessään.

 - Soita nyt sitten, jos kerran Taina lupasi, mutta älä puhu pitkään. Ai et saa nousta istumaan.

 - Enhän minä, kiirehti Ulla lupaamaan. - Menehän nyt.

   Tuli taas valehdeltua rutkasti. Taas? Mistä hän tiesi, millainen vilunki hän oli ollut viimeiset viisi vuotta.

   Äiti vastasi kolmannen pirinän jälkeen puhelimeen ja oli tapansa mukaan kauhistunut.

 - Mitä sinä nyt? Onko jokin hullusti. Anna puhelin lääkärille.

 - Älä höperrä. Kysyn muutaman asian ja sinä vastaat, koska muistan jo niin paljon, että minulla on ollut ihana miesystävä. Nimikin pyörii kielellä. Se...?

 - Ai Risto? Niinhän sinulla oli.

 - Miten niin oli? Onko hän kuollut?

 - Ei tietenkään, mutta...mutta luulen, että koko elämäsi tulee muuttumaan sen tapauksen jälkeen. Ehkä jatkatte, ehkä ette.

 - Minkä tapauksen? Sano heti. HETI!

 - Voi älä nyt suutu, ettei haava repeä, uikutti äiti hätääntyneenä.  

 - Se onnettomuus, se hyökkäys, se että se hyökkäsi ja raateli sinua, ei ollut Riston vika. siitä olen varma, vaikka poliisitkin ovat kysellet kummia. Minä en sitä usko, mutta isä kyllä...

 - Huomenta, huomenta. joko olet hereillä? Miten yö meni?

   Taina siinä taas reippaasti puuskutti ja toivotteli. Misu kurkisteli hänen takaansa.

   Ulla yritti piilottaa luvattoman esineen peitteensä alle, mutta tietysti se vinomyssyinen perushoitaja alkoi etsiskellä puhelinta ja silloin selvisi, että potilasparka oli päässyt livahtamaan ulos tiukasta valvonnasta.

   Kauhea kaakatus ja syyttely. Misukin tuntui olevan melkein raivoissaan.

 - Kenelle soitit? Ai äidillesi. Mitä se kertoi? Sano heti.

   Selvittelyä jatkettiin sitten vielä Hannan kanssa. Lääkäri vaikutti oikeastaan ihan tyytyväiseltä eikä sen pahemmin torunut potilastaan.

 - Tämähän edistyy hyvin. Sinulla oli tai on poikaystävä, jonka nimi on Risto. Aioitte kuulemma mennä kihloihin. Uskotko vielä, että joku mies hyökkäsi kimppuusi?

 - En kai. Ei kai. Ei ainakaan Risto. Muistan, että olin älyttömän rakastunut häneen ja tiedän hänen tunteneen samalla tavalla minua kohtaan. Ihanaa. Missä hän nyt on? Miksei hän tule minua tapaamaan?

   Hanna Lummes lähti kiireesti hoitamaan tehtäviään toiselle osastolle.

10. Petoja liikkeellä

   Misu vaikutti hieman kireältä. Hermostuneelta ja kireältä. Napsautti kuitenkin nauhurin käyntiin.

 - Mitä muuta äitisi kertoi?

 - Ei siinä paljon ehditty, kun syöksyitte sisälle kuin terroristiryhmä. En totisesti enää käsitä tätä salailua. Olen aikuinen ja luullakseni varsin täysjärkinen nainen, joten siitä vaan. Anna palaa.

 - Minun on noudatettava lääkärisi määräyksiä, totesi ystävätär kuivasti.

 - Jollei se ollut mies, joka minun kimppuuni hyökkäsi, mikä se sitten mahtoi olla?

   Misu istui vaiti ja tarkkaili Ullaa.

 - Jostakin häkistä karannut peto, mutta ei kai täällä voi olla eläintarhaa? Vai onko?

   Misu pudisti päätään.

 - Vaikka voivathan ne suuret eläimet vaeltaa pitkiäkin matkoja. Gorilla? Tiikeri? Leijona? Karhu? Sano jo taivaan tähden mikä se oli.    

   Toinen vain liikahteli levottomasti istuimellaan.

 - Krokotiili? Susi? Susikoira?

   Jotakin välähteli Ullan aivoissa. Risaisia mielikuvia. Suuri koira. Oliko hänellä ollut koira? Hän kysyi sitä Misulta.

 - Ei ollut.

 - Kenellä sitten? Sinullako?

 - Ei vaan Ristolla.

   Onneksi tuli ruoka-aika. Molemmat huokasivat helpotuksesta. Ulla pyysi Misua lähtemään kävelylle, koska hän halusi levätä ja ajatella rauhassa. Haluttomasti ystävätär noudatti kehotusta.

11. Yllytystä

   Aterian jälkeen raukaisi mukavasti. Ruokahalu oli hieman parantunut näinä päivinä, mutta muuten Ulla tunsi olonsa varsin huteroksi ja heikoksi. Hän oli kuin särkynyt saviruukku, jonka osaset eivät millään tahtoneet pysyä kasassa.

   Jopa fyysisesti hän saattoi revetä ja hapertua minä hetkenä hyvänsä. Haavat olivat alkaneet märkiä. Hanna suunnitteli jo uutta leikkausta ja lohdutteli potilastaan, koska uskoi sen auttavan. Muuten vain odoteltiin. Eturintamatunnelma ennen suurta hyökkäystä.

   Pensaikko. Taas se kauhea pusikko ja tuoreen veren lemu. Yököttävää.

   Jokin painava syöksyy Ullan päälle takaa. Raatelevat hampaat iskeytyvät käsivarteen ja niskaan. Jokin hahmo on pensaikossa vai oliko jo ennen hyökkäystä? Hän ei saanut siitä selvä. Se sanoi jotakin.

   Ullan korvissa kaikui käheä ääni:

 - Kurkkuun. Käy kiinni.

   Naapurihuoneissakin jo hätkähdeltiin Ullan vihlovan huudon vuoksi. Joku mummo kurkisteli ovelta, mutta antoi sentään nöyrästi tietä, kun hoitajia juoksi paikalle.

   Jälleen ne samat kuviot. Harmistunut Misu, joka oli laistanut vartiointitehtävänsä. Suuresti kiinnostunut lääkäri, joka tiukkasi Ullalta selostusta unen tapahtumista sekä kysymyksiä siitä, alkoiko hän muistaa jotakin.

 - Untahan se vaan on, koetti Misu tuoda mielipidettään esiin. - Kuka nyt uniin uskoo.

 - Ne voivat laukaista todellistenkin asioitten muistamista. Kerro lisää, Ulla.

 - Kuka se Roope on? Joku Riston ystäväkö?

   Hanna ja Misu hämmästyivät.

 - Mistä sinä sen nimen noukkasit? kysyi lääkäri. - Siitä unestako?

 - Ei vaan se tuli jotenkin mieleeni. Saattoi olla, että joku käytti sitä siinä yllytyskohtauksessa. Entä jos joku käski sitä Roopea käymään minun kimppuuni? Siis sittenkin joku mies.

   Hanna mietti vähän aikaa ja lausui sitten varovaisesti:

 - Se Roope on koira. Riston koira.

   Kuohuntaa ja kiihtynyttä keskustelua. Ulla oli aivan epätoivoinen ja huusi:

 - Ette kai te usko, että Risto, minun rakas Ristoni, käski sen pedon purra minua. Mahdotonta. Missä se Risto nyt on? Tuokaa hänet tänne, niin hän kertoo mitä tapahtui.

 - Ei siitä ole apua, sillä Risto on kertonut poliiseille, ettei hän ollut edes läsnä. Ei ollut silminnäkijöitä. Kyllä meillä on se käsitys, että koira toimi ihan omin päin. Tuli kai hulluksi. Sitä tutkitaan parasta aikaa. Sen ruumista nimittäin.

 - Tunsiko se koira minut? Kuinka se oli siellä pusikossa?

 - Olit lähtenyt sitä ulkoiluttamaan. Totta kai se tunsi sinut. Olithan käynyt Riston luona vaikka kuinka monta kertaa. Sitä ei juuri käsitetä, miksi se raivostui ja mistä.

   Poliisitkin saapuivat vihdoin ja viimein. Jostakin syystä Ulla ei ollut niinkään kauhistunut itsensä vuoksi. Hän oli aivan epätoivoinen rakastettunsa takia. Aiheuttiko hän nyt lausunnoillaan vahinkoa Ristolle? Epäilläänkö tätä lähes murhasta, jos hän kerran ehdoin tahdoin oli usuttanut sen pedon tyttöystävänsä kimppuun? Ja miksi?

 - Onko Ristolla alibia? Missä hän oli tapahtumahetkellä, kyseli Ulla tuskaisena.

   Hän oli mennyt tapaamaan erästä tuttuansa, mutta tämä ei ollut kotona. Kukaan ei voinut todistaa, etteikö mies ollut samanaikaisesti puistossa. Joku satunnainen ohikulkija oli kuullut Ullan avunhuudot ja rientänyt paikalle. Tyttö oli maannut maassa verissään ja suuri koira oli juossut kovaa vauhtia pois päin.

   Myöhemmin se oli saatu kiinni kaupungilta ja todettu Roopeksi. Sen kuonossa ja rinnassa oli ollut Ullan verta. Koira oli ollut kovin kiihtynyt ja aggressiivinen. Kuulemma harvinainen tapaus.  

   Tosin omistaja oli kertonut kuulusteluissa, että eläin oli viime aikoina ollut levoton ja myös osoittanut tottelemattomuutta isäntänsä antamia käskyjä kohtaan. Tämä saattoi osaltaan johtua siitäkin, että sitä oli moneen otteeseen käytetty eläinlääkärissä vioittuneen käpälän vuoksi. Se oli aina hoidon jälkeen ollut tavallista äreämpi.

12. Janina huomaa jotakin

   Urmas ja Janina olivat tutkineet aineistoa moneen kertaan. Vaikka tapahtumia oli niin tarkkaan selostettu ja kuvailtu, tilanne vaikutti yhä vain epämääräiseltä ja keskeneräiseltä.

   He olivat käyneet tapaamassa Ullan poikaystävää Ristoa, joka oli hyvin murheissaan koiransa aiheuttamasta tragediasta. Suru ja huoli tuntuivat todella aidoilta, joten Janinan mielestä oli aivan mahdotonta, että nuori mies olisi voinut syyllistyä noin kauheaan ja väkivaltaiseen rikokseen.

   Ristosta oli tuntunut lähes käsittämättömältä, että Roope oli sillä tavalla riehaantunut. Hän ei voinut millään keksiä, missä kohdassa Ulla olisi käyttäytynyt koiraa ärsyttävällä tavalla.

 - Entä jos Ulla esti koiraa menemästä johonkin paikkaan? Ei antanut sen nuuskia jotakin esinettä?

 - Ei se sellaisesta niin silmittömästi olisi raivostunut.

 - Jos joku ohikulkija yllytti Roopea hyökkäämään?

 - Ei se olisi totellut mitä tahansa käskyä. Paitsi jos se oli tottunut seuraamaan kyseisen henkilön antamia ohjeita. Mervi sai sen kyllä tottelemaan silmänräpäyksessä, mutta hänhän on alan ihmisiä ja…

   Kaikki kolme tuijottivat hetken aikaa toisiaan. Epäuskoisina.  

   Sen jälkeen he syöksyivät ulos ja Riston autoon. Ralliautoilijan vauhdilla he kaahasivat kohti sairaalaa.

13. Hahmo pensaikossa

   Ulla oli juuri leikattu ja hän heräili vaivalloisesti tokkurastaan. Oli taas rauhaton olo ja kipuja.

   Siitä huolimatta hän mietti. Kuumeisesti ja koko ajan. Tuskin malttoi nukkua. Hän muistutteli sekä untaan että niitä pirstalemaisia tapahtumia, jotka alkoivat tihkua ilmoille  jostakin salaperäisestä pimennosta.

   Kuka oli se hahmo pensaikossa? Yhä uudelleen hän koetti tunnistaa äänen ja sanat.

 - Roope. Kurkkuun. Käy kiinni.

   Lääkäri oli ehdottanut, että Mervi voisi jo lähteä kotiin. Juuri ystävättären ansiota oli se, että potilas näytti toipuvan ihmeen hyvin, ainakin psyykkisesti. Uusintaleikkaus oli ollut kuitenkin pakko tehdä, mutta Hanna oli varsin toiveikas. Hänen mielestään pahin oli nyt sittenkin takanapäin.

   Misu lupasi pysyä uskollisesti ystävänsä rinnalla. Ei hänellä ollut kiirettä minnekään. Lomaahan se tämäkin oli. Hyvää ruokaa ja monenlaista lukemista. Telkkaria tytöt töllöttelivät yhdessä päiväkaudet. Videoita ja kaikkein romanttisimpia elokuvia. Saivat uudelleen tutustua toisiinsa.

 - No jos näin on, niin mikäs siinä. Olet sinä vain mahtava tyyppi. Olisin onnellinen, jos minullakin olisi tuollainen ystävä, kehaisi Hanna hieman kateellisena. - Pitäkää silti vielä sitä nauhuria auki.

 - Älä ole yhtään peloissasi. Roope ei ennä käy sinun kimppuusi. Koskeeko sinua niskaan ja kurkkuun? Käy nyt vain nukkumaan ja pane silmät kiinni. Lääkäri sanoi, ettet saa koskea kurkkuun.  

   Potilas avasi silmänsä ja huomasi, että Misu oli kumartuneena hänen ylitsensä ja katseli häntä huolestuneena. Suupielissä oli syvät juonteet. Aivan kuin hän olisi vanhentunut tänä aikana. Onpa hän ottanut tämän onnettomuuden raskaasti.

   Tytöt juttelivat vähän aikaa, mutta sitten Ullaa alkoi nukuttaa, joten Misu päätti lähteä alakertaan hoitamaan joitakin asioita. Sitä ennen hän antoi ystävättärelleen nauhurin, koska tämä halusi kuunnella sitä kaikkein uusinta nauhaa.

 - Eihän siinä ole mitään kummallista. Keskustelimme vain sinun leikkauksestasi ja toipumisesta, vastusteli Misu. - Lepäisit nyt. Turhaan rassaat aivojasi niillä muistoilla. Asiahan on nyt poliisinkin taholta selvitetty. Keskity sinä vain paranemiseen.

   Kun Mervi oli lähtenyt, Ulla pani nauhurin käyntiin ja kuunteli yhä uudelleen sitä yhtä ja samaa kohtaa. Hoitaja kurkisti huoneeseen ja oli perin ihmeissään, kun Ulla näytti niin kovasti kiihtyvän muutamista sanoista.

   Misu palasi ja istahti uupuneena tuolille. Sitten hän kuiskasi hymyillen:

 - Kas niin, nyt olen taas täydellisesti sinun käytettävissäsi, rakas Ulla-ystäväni.

 - Mikä sen sinun poikaystäväsi nimi on? Sen, josta sinulle tuli ero?

 - Et sinä sillä tiedolla mitään tee, mutisi Misu hieman nyreänä. - No kuuntelitko sitä nauhuria? Selvisikö mitään?

 - Kyllä vain. Selvisi se pusikossa ollut hahmo ja se ääni.

   Misu istui aivan jäykkänä.

 - Selvisi, ettei se ollutkaan miehen ääni. Ei Riston eikä kenenkään muunkaan. Se oli naisen ääni.

 - Miten se muistui mieleesi, kysyi Misu voipuneesti.

 - Se nauhuri. Se mitä puhuimme, kun olin herännyt leikkauksesta. Ne muutamat sanat.

 - Mitkä niin? Untahan se vain oli, yritti ystävätär vastustella.

 - Ei pelkkää unta. Kun kaaduin siellä pensaikossa ihan oikeasti, kuulin kuinka naisääni käski Roopea hyökkäämään minun kurkkuuni.

 - Tunnistatko sen äänen?

 - Tunnistan. Nauhurilta kuului: ”Roope ja kurkkuun ja käy ja kiinni”. Kuuntelin ne sata kertaa, ja se oli sama ääni, samanlainen r-kirjaimen sorauttaminen kuin sillä pensaikon takana vaaniskelevalla pelottavalla hahmolla.

 - Mielikuvitusta, mumisi Mervi ja vilkaisi ovelle.  

   Se oli kiinni. Tuskin hoitajaa tulisi pitkään aikaan, kun he tiesivät hänen olevan Ullan turvana.

 - Tiesitkö, että Risto kirjoitti sinulle tänne? Minulla on se kirje täällä laukussani.

   Misu otti paperin esille ja piti sitä Ullan silmien tasolla, mutta niin kaukana, ettei tämä ylettynyt siihen, varsinkin kun vasta leikatun potilaan piti varoa liian äkkinäisiä liikkeitä.

 - Voi anna se minulle. Et kai vain ole jo lukenut sitä. Anna se minulle, ole niin kiltti.

   Misu hymyili ivallisesti ja kehotti Ullaa ottamaan sen häneltä. Potilas yritti nostaa päätään ja yläruumistaan, mutta vaipui voihkaisten takaisin.

 - Voi älä kiusaa minua. Sattuu.

 - Kyllä minuunkin sattui, kun vohkit monivuotisen poikaystäväni. Asuimme Riston kanssa onnellisina yhdessä monta vuotta. Olen töissä eläinlääkärillä. Osaan käsitellä ja käskeä suuriakin koiria. Roopea harjoitutin monta monituista kertaa, kun sitä käytettiin lääkärissä. Ristolla oli aina niin kiire, joten hän usein muulloinkin jätti koiran minulle hoitoon. Osaan minä koiria kouluttaa.

 - Minä kerron tuon kaikille. Hoitaja! Apua.

 - Et kerro, koska nyt sinä kuolet. Ei sidettä tarvitse repiä kokonaan irti. Kerron sitten muille, että olit sekapäisenä itse raadellut haavan auki. Ota, ota tämä kirje.

   Ulla menetti tajuntansa, ja juuri kun Misu oli aikeissa toteuttaa karmeat aikeensa, ovi avautui.

   Janina oli ollut kaikkein vikkelin ravaamaan ylös portaita. Hengästyneenä hän huusi:

 - Tulin vain katsomaan, miten täällä…, hän keskeytti lauseensa, kun huomasi uhkaavan tilanteen. – Äkkiä lääkäri tänne. Tulkaa auttamaan.

 - Käväisin vain välillä vessassa ja sillä välin Ulla oli repinyt siteen kaulaltaan, koetti Mervi puolustella itseään.

   Ulla ei sentään ollut menettänyt henkeään tämän uskollisen ystävättären käsittelyssä. Mervi Mäyrävaara pidätettiin. Potilaan toipumista edisti suuresti, kun rakas Risto ilmestyi sairaalaan morsiantaan hoivaamaan ja lohduttamaan.          

   Aulikki-serkku, koko perhe, sulhanen ja hoitohenkilökunta olivat kovin kiitollisia Janinalle ja Urmakselle. Näiden ripeä toiminta oli eittämättä pelastanut Ullan hengen.

 - Minne seuraavaksi? Janina kysyi isältään. – Tai se on yhdentekevää, minkä kohteen valitsemme, sillä rikokset ja pulmalliset tapaukset tuntuvat seuraavan vanavedessämme. Karmeata.  

          IX  VINTILLÄ PIILESKELEE KUOLEMA

1. Kohti pohjoista

   Kinnulat ajelivat pitkin Lapin teitä kohti pohjoista.

 - Ennen kuin pesiydymme siihen suurehkoon kirkonkylään, voisimme tehdä pienen mutkan, ehdotti Urmas. – Kolmenkymmenen kilometrin päässä on vanha maalaistalo, jossa asuu isäni aseveljiä, peräti kolme kappaletta. Vaarisi ei jaksa enää tänne matkustaa, mutta hän olisi iloinen, jos me käymme heitä helssaamassa.

 - Vanhoja ukkeleita, mutisi Janina haluttomana ja nyrpisti siroa nenäänsä.

 - On siellä yksi nuorempikin kaveri. Sen yhden isännän poika, Hannu muistaakseni.

 - Ai, innostui tyttö. – Minkä ikäinen?

 - Varsin nuori. Odotas  kun mietin, koska Vekku on hiukan

isääni vanhempi, siis ainakin 84, niin pojan täytyy olla korkeintaan kuudenkymmenen paikkeilla.  

   Isä tarkasteli tyttärensä nyrpeätä ilmettä.

 - Kiusasin sinua, kuten sinäkin yhtenään minua. Korkeintaan viisikymmentä, koska Vekku meni niin myöhään naimisiin.

 - Kiusallako minut raahaat tänne korpiperälle? marisi tyttö. – Samanlaista jänkämaisemaa kilometrimääriä. Välillä tuntuu, että ajamme yhtä ja samaa tienpätkää kaiken aikaa, kuin oravanpyörää. Männynkäkkärä tuolla ja kulmikas korpikuusi täällä. Varvikkoa ja heinää. Jokin kiiluvasilmäinen, musta lampi mausteeksi Ja suota kokonainen maapallollinen..

 - Et vain ole vielä päässyt sisäistämään pohjoisen Suomemme kauneutta ja jylhää rauhaa. Pian tulee myös vaaroja ja vehmaampia maisemia. Lappi on suuri ja mahtavan moni-ilmeinen.

 - Jolleivät tiet olisi näin hyvässä kunnossa, kääntyisin takuulla takaisin. Sielu täällä nääntyy ja jäätyy.

 - Pane lämmitystä suuremmalle, neuvoi isä.

 - Lämmitystä kesällä. Täällähän on koleata kuin talvella.

 - Raikkaan vihreätä ja neitseellistä, ylisti isä. - Ei pölyä eikä saasteita.

 - Mikä tuo ruskea pilvi sitten on? Tuo, jonka se kamala rekka-auto jätti jälkeensä. On kuin olisimme Saharassa.

 - Älä liioittele, hiukan tomua. Kestopäällystehän tässä on. Katsopas vaihteeksi tuota suota. Aivan suunnattoman herkullisia värejä, vaikka ei olekaan vielä ruska-aika. Pieni otoskin maata on jo taideteos.

 - Höh.

   He pysähtyivät levähdyspaikalle aterioimaan. Urmas oli suorastaan taitava kokki, ja Janina sai välillä rentoutua pitkien ajorupeamien välillä. Hän istui ajatuksissaan kauempana suurella kukkivalla kivellä. Sammalta ja jäkälää.

 - Istut tosi vanhalla valtaistuimella, huuteli isä keittopuuhiensa keskeltä. - Saattaa olla jopa kolmen ja puolen miljardin vuoden ikäistä.

   Janina ei vastannut, näytti puhuvan kännykkäänsä.

 - Älä istu kylmää hohkaavalla kivellä, jollei sulla ole villahousuja.

 - Tattis neuvosta, kanaemo, töksäytti tyttö isälleen nyreänä ja näpytteli puhelintaan.

   Lounastettuaan he jatkoivat matkaa.

 - Turhaa kai kysyäkään, kuinka monta kilometriä vielä. Varmasti kolmesataa.

   He matkasivat ääneti, sitten isä huomautti huolestuneena:

 - Mitä sinä niiskutat? Oletko saanut nuhan? Johan minä käskin sinun sulkea sivuikkunan.

   Tyttö ei vastannut, vaan puristi rattia keskittyneen näköisenä. Niiskautteli silloin tällöin, niistikin välillä äänekkäästi.

 - Silmistäsikin vuotaa vettä. Ettet vaan ole saanut vedosta jotakin tulehdusta.

   Tyttö nyyhkäisi kuuluvasti.

 - Vai itketkö sinä? Mikä nyt on?

   Tyttö pidätteli itkua.

 - Ei-i mikään.

   Viimein hän suostui kertomaan, että Jukka oli mennyt kihloihin. Juuri sen samaisen pimun kanssa, jonka puhelinnumeroa hän oli tiedustellut Janinalta jokin aika sitten.

 - Kuka kertoi?

 - Äiti soitti, nyyh.

   Urmas lohdutteli ja rohkaisi parhaan taitonsa mukaan.

 - Se Jukka ei ollut sun arvoisesi. Mokomakin, kun ei tunnista hyvää ja lahjakasta tyttöä. Tulee vielä toisia, parempia.

 - Se Vekun poikako? Se viisikymmenvuotias? Nyyh nyyh.

2. Kolme menninkäistä ja lumottu prinssi    

 - Käänny tuon mutkan jälkeen vasemmalle. Hiljennä jo.  

 - Tuostako? Noin ahdasta.

 - Kyllä me mahdumme. Varo kiveä ja tuota kuoppaa.

 - Yhtä kumparehiihtoa koko reissu, marisi nuori kätilökuski.

   He ajoivat varovaisesti kapeata ja mutkittelevaa sivutietä, joka pölisi aivan armottomasti.

 - Varo, tässä on mäennyppylä, joku voi tulla vastaan eikä hoksaa väistää. Täällä ei kulje paljon autoja, selitti Urmas.

 - Onko täällä autoa vielä keksittykään? Löysää hiekkaa, entä jos tartumme siihen kiinni?

 - Pyydämme apua talosta, neljä raavasta miestä ja traktori.

 - Ohoh.

   Tie mutkitteli melko laajojen peltojen läpi. Ohrakin näytti olevan hyvällä mallilla.

 - Hienoa, he harjoittavat yhä maataloutta eivätkä ole päästäneet tilaa rappeutumaan. Sisukasta väkeä.

 - Onko heillä myös karjaa?

 - Pitäisi olla, tai luulen, että he ovat nykyään keskittyneet sikoihin. Mutta katso nyt tuota tummana siintävää metsää vainioitten takana? Pian olemme perillä. Talo on aivan järven rannalla. Erämaajärven. Taidankin jäädä tänne muutamaksi päiväksi maalaamaan.

 - Voi iskä, älä.

 - Voisit sinäkin harjoitella? maanitteli isä tytärtään. - Tiedän, että sinulla on lahjoja. En ymmärrä, miksi olet niin vastahankainen. Äitisikö se jarruttelee, ihan vain minun kiusakseni?

 - Äiti ei pakota minua mihinkään, tyttö melkein huusi. - Saan toteuttaa itseäni juuri sillä tavalla kuin haluan. HÄN ei määräile minua.

   Talorykelmä oli pitkän niemen nokassa. Vanha päärakennus, kohtalaisessa maalissa ja korkea. Aittoja ja vajoja, enemmän tai vähemmän kallellaan. Matala kivinavetta, josta rappaus näytti tipahtelevan pelkästä tuulenhenkäyksestä.

 - Tuossa rotiskossa he niitä sikoja pitävät? Possuparat.

 - On tuolla toinenkin ulkorakennus. Niin ja uusi matala asuinrakennus. Ihan loihakka. Kukkiakin pihalla, vaikka ei olekaan emäntää talossa.

   Uudesta rakennuksesta vyöryi pihalle mies miehen jälkeen, kaikkiaan neljä kappaletta. Muuten toki uljaita uroita, mutta ikärakenne oli hieman vanhahtava. Kolme heistä oli kahdeksankymmenen molemmin puolin.

   Vantteria ukkeleita ja tiukat ilmeet. Kun he tunnistivat Urmaksen, ilmeet lientyivät monta piirua.

 - Jaa Urmas, sinäkö? Tervetuloa. Miten isäsi jaksaa?

   Vaihdettiin kuulumisia ja vihdoin taidekauppias sai tilaisuuden esitellä rakkaan tyttärensä, mutta missä...?

 - Janina, tulepas tänne, niin esittelen sinut.

   Helpommin sanottu kuin tehty. Pihakeinun luona seisoi kaksi kuvapatsasta. Ei toki herttaisia pihatonttuja, joita jotkut perheet pitävät kotiensa somisteena. Ei vaan siellä seisoivat Janina ja Hannu.

   He vain tuijottivat toisiaan.

   Pojasta on tullut mykkä, arveli Urmas säälitellen. Eikä se olisi mikään ihme, kun kaveri asuu täällä kolmen vanhan, murjottavan  menninkäisen seurassa.

3. Kolme taidemaalaria

 - Miksi et kertonut, että Hannu on vasta 35-vuotias? torui Janina isäänsä myöhemmin illalla. - Ja niin miellyttävä ja älykäs. Hän tietää vaikka mitä sikojen hoidosta ja kirjallisuudesta ja politiikasta. Yrittää sisukkaasti viedä tätä tilaa eteenpäin, vaikka nuo vanhat kannot jarruttavat ja torpedoivat kaikki modernit hankkeet.

 - Jaa.

 - Tiesitkö, että siat ovat hirveän viisaita eläimiä?

 - Hm.

 - Juu, Hannu kertoi, että jos ne rupeavat inhoamaan ja vainoamaan jotakin possua, joku niistä alkaa ajattaa sitä hylkiöparkaa kehässä ympäri karsinaa. Sitten vuoro vaihtuu, ja taas kolmas astuu remmiin ja niin edelleen. Takaa ajettu sika ei ehdi ollenkaan syödä eikä nukkua, mutta kiusaajat pysyvät virkeinä ja voimissaan.

 - Kas riiviöitä, mitä sitten tapahtuu?

 - Jollei hoitaja ajoissa havaitse tuota julmaa jahtaamista, syrjitty sika menehtyy. Hannu on kauhean huolissaan niistä EU:n direktiiveistä. Sikalelujakin hän aikoo hankkia, ettei tarvitsisi luopua tästä yrityksestä.

 - Sikaleluja?

 - Joo, ne on sellaisia pehmeitä kuin hansikkaan pulleita sormia, joita eläimet voivat imeskellä. Kuten ihmisvauvat tuttia. Hassunnäköisiä.

 - Meidän täytyy jo lähteä päärakennuksen puolelle, ettemme myöhästy aterialta, hoputteli Urmas.

 - Hän, tarkoitan tietysti Hannua, on kauhean herkkä. Hänelle voi puhua. Kerroin Jukasta, ja hänkin on kokenut suuria menetyksiä ja pettymyksiä vuosien varrella. Morsian petti ja jätti.

 - Joko te ehditte sellaisestakin jutella? Vastahan olemme olleet täällä vajaat kaksi tuntia.

 - Sukulaissielun tunnistaa silmänräpäyksessä, vaahtosi Janina posket hehkuen.

 - Niin kuin te siinä pihakeinun luona kahdessa sekunnissa. Pane tyttö jäitä hattuun, ettei taas tule pettymyksiä.

 - Aina sä olet sellainen pahanilmanlintu, voihkaisi tyttö ja riensi ulos.

   Ei kovin onnettomana, koska Hannu oli luvannut viedä hänet soutelemaan. Lupasi laulaa serenadeja. Kävi kirkonkylällä kuorossa. Komea ja kaikuva tenori.

   Urmas alkoi jo huolestua, kun tyttöä ei kuulunut takaisin ennen puolta yötä. Hän rupatteli isäntämiesten kanssa ensin pihalla, mutta kun mäkäräiset olivat syöneet hänet verille, he jatkoivat turinaansa pirtissä. Kolmen ukon piiputtelukaan ei pystynyt torjumaan niitten ahneitten ötököitten armeijaa.

   Vekku oli miehistä vanhin ja hän se varsinaisesti omisti tilan. Hän oli jäänyt varhain leskeksi, ja Hannu oli hänen ainoa poikansa ja perillisensä. Toinen veljeksistä oli Eero ja kolmas Jaska, joka oli muihin verrattuna kaikin puolin vilkkaampi ja seurallisempi.

 - Iskä, herää iskä, mulla on kauheasti asiaa, touhusi Janina innoissaan tullessaan asuntovaunuun joskus pikkutunneilla.

 - Missä sinä koko yön luuhasit?

 - En huomannut, että kello oli niin paljon. Oli vielä niin ihanan valoisaa. Pohjolan valkeat yöt. ”Pohjolan yössä kerran, kohtasin ystävän, luonani hetken...”

 - Tyst, koko talohan herää, torui isä.

 - Ne on jo herännyt. Jaska meni kokemaan katiskoja ja Eero tonkii perunamaalla. Vekku laittelee pirtissä aamukahvia.

 - Minä ainakin haluan nukkua vielä pari tuntia. Painu jo vihdoinkin maata.

 - Voi jäädään tänne muutamaksi päiväksi. Aion ruveta maalaamaan, kun täällä on niin älyttömän hienoja maisemia. Peilityyni järvi, valkeita joutsenia ja kaukaiset, unelmoivat vaarat. Ah. Hannukin maalaa. Hän näytti mulle vesiväritöitään. Voisitko ostaa niitä? Voi osta, rakas isä.

   Urmas räpytteli silmiään. Nyt hän käsitti, miksi teini-ikäisten ja vähän varttuneempienkin tyttöjen isäraukat olivat niin stressaantunutta ja ylihuolehtivaa porukkaa.  

   Riideltyään ja nahisteltuaan kuiskaamalla puoli tuntia taidekauppias suostui tyttärensä ehdotukseen. Hän aavisti pahaa, sillä nuo hienosäädöllä varustetut taiteilijaluonteet vain ovat semmoisia.

4. Sota-ajan muistoja

   Hannu ja Janina maalasivat ahkerasti. Urmas katseli arvostellen nuoren miehen töitä. Jos kaveri ei olisi niin intohimoisesti niittaantunut hänen ainoaan tyttäreensä, Kinnula olisi myöntänyt, etteivät tekeleet olleet hullumpia.

   Kinasteltuaan tyttärensä kanssa puoliääneen parikymmentä minuuttia hehkeän ja tuuhean rauduskoivun varjossa Urmas lupasi ostaa yhden tai ehkä pari. Miten Kirsikka oli pärjännyt tuon tytön kanssa. Sitä hän ihmetteli, mutta ex-vaimohan oli itsekin sellainen itsepäinen muuli.

   Urmas ei ehtinyt maalata lainkaan. Hän joko vahti valppaasti nuoria tai kuunteli ukkelien sota-ajan muisteluksia. Sinänsä mielenkiintoisia. Varsinkin Jaska oli hyvä tarinaniskijä. He esittelivät Kinnulalle ympäristöä ja kertoivat, että alue oli ollut raskaasti miinoitettu saksalaissodan jälkeen.

 - Miten ne tänne syrjäänkin olivat miinojaan viritelleet?

 - Pelkkää ilkeyttään, menosi Eero. - Poikkesivat muhkuraiselle kärrytielle ja kylvivät hyppymiinojaan kuin ohraa. Näistä pelloista niitä on löytynyt joukoittain, samoin pihalta ja rakennuksista. Eräs kaveri haavoittuikin vaikeasti, kun astui sellaiseen jalkamiinaan. Se hyppäsi ja raateli mieheltä koiven irti.

 - Kauheata, ja Janina on poikasi kanssa tuolla metsän reunassa. Huudanko hänet pois?

 - Ei ole tarpeen, totesi Vekku kuivasti. - Ei niitä enää ole havaittu kymmeneen vuoteen.

   Urmas pani merkille, että talonväen keskeiset välit eivät olleet aivan kunnossa. Vanhemmat miehet kyräilivät toisiaan ja purkivat kiukkuaan myös Hannuun. Tämä käyttäytyi korrektisti ja yritti vastata kohteliaasti miesten motkotukseen. Vekkukin komensi poikaansa joka välissä. Oli tyytymätön ja moitti. Kiroili ja sadatteli.

 - Kysy siltä Hannulta, mikä heitä risoo, usutti Urmas tytärtään.

 - En mä ole huomannut mitään.

 - Et totisesti, ärähti isä. - Meidän on pian lähdettävä jatkamaan matkaa, jos ilmapiiri vielä kiristyy.

 - No minä kysyn, lupasi Janina.

   Illemmalla tytär selosti asiaa isälleen. Hannu oli ollut alle kymmenvuotias, kun äiti kuoli. Ehkä vain kuihtui pois. Aikaisemmin Maija oli ollut iloinen ja vilkas. Hän oli tullut evakkona Karjalasta, ja sodan jälkeen vanhin vanhapoikaveljeksistä oli suostutellut hänet emännäkseen.

   Äidin laulut olivat vähitellen vaimentuneet ja viimein vaienneet. Hän oli rakastanut kaikkea kaunista ja tehnyt aivan mahtavia käsitöitä. Niitä oli yhä heidän aitassaan, mutta isä ei halunnut niitä asuinrakennukseen.

   Pojalla oli ollut se tunne, ettei äiti ollut onnellinen. Ainoa, joka sentään kohteli Maijaa normaalisti, oli Jaska-setä. Hän riensi auttamaan, jos sanko oli liian painava tai emäntä oli muutenkin nääntyä raskaan työtaakkansa alle.

   Kun äiti oli kuollut, Hannu jäi tavallaan täysin orvoksi. Isä oli viileä, jopa vihamielinen. Eero välinpitämätön. Jaska koetti olla ystävällinen, kun muiden silmä vältti.

   Hannu oli tuonut miniäkokelaan näytille, mutta ukkelit olivat hänetkin karkottaneet pois. Olisi pitänyt olla sitkeämpi tytön puolustamisessa.

   Nuori mies oli päättänyt ottaa yhteyttä äitinsä sukulaisiin ottaakseen selville, mitä oikein oli tapahtunut perheen ihmissuhteissa. Kyläläiset eivät tienneet tai eivät halunneet kertoa.

5. Remonttimiehiä

   Eräänä aamuna kuului pihalta kovaa rähinää. Kinnulat seurasivat noloina talonväen mekkalointia. Vekku halusi, että vanhaa navettaa ruvetaan remontoimaan, mutta Hannu pani vastaan. Hänestä se oli turhaa. Parempi oli vain keskittyä uuteen sikalaan ja laajentaa sitä tarpeen mukaan.

 - Antaa tuon entisen seistä tässä niin kauan kuin se pystyssä pysyy. Rikastuttaa sentään pihapiriä.      

 - Sinäkö se täällä olet isäntänä ja määräät? Juippi, raivosi Vekku pää tutisten ja suu vaahdossa. - Teet niin kuin sanon tai saat painia maantielle, retku. Aloitat alakerrasta ja purat niitä karsinoita. Tuliko selväksi?

   Muutkin miehet yrittivät heikosti vastustella, mutta saapastelivat sitten omiin puuhiinsa. Ylipäällikkö jatkoi komentojensa jakamista.

 - Odotas, menet sittenkin navetan vintille ja alat purkaa väliseinää sieltä pohjoispäästä. Siitä oikeasta nurkasta. Näin olen päättänyt ja se pitää. Aloitat heti.  

   Nuori isäntä harppoi kiukusta puhisten haalimaan kokoon työkalujaan, sorkkarautoja ja suuren lekan.

 - Täysin järjetöntä, se on aivan ulalla koko ukko. Tuhlata nyt kallista aikaa mokomaan romahtamassa olevaan kivikasaan.

   Vekku sanoi ajavansa traktorilla muutaman kilometrin päässä olevalle metsäpalstalle. Niskat kyssyssä vanhus jyrisytteli tiehensä. Taakseen katsomatta, piipunnysä suusta roikkuen.

   Janinaa harmitti. Nyt he eivät voineet olla yhdessä Hannun kanssa, jollei hän sitten tarjoudu hanslankkariksi. Ehkä Vekku halusi tieten tahtoen vieroittaa nuoret toisistaan.

   Urmas melkein hymyili. Nyt heillä olisi oiva mahdollisuus lähteä tyttären kanssa kylälle kuulostelemaan näyttelypaikkoja. Haikeina Hannu ja Janina huiskuttivat toisilleen. Nuori isäntä katosi kivinavetan uumeniin, mutta tyttö kapusi autoon ja hampaitaan kiristellen starttasi moottoria.

 - Eikö se muka käynnisty? ihmetteli Urmas. - Tahallasi vingutat sitä. Kyllä minä ne naisten metkut tiedän.

 - Etpäs tiedä, et tunne naisia rahtuakaan. Jos tuntisit, äiti ei olisi sua lempannut.

 - Tyttö, pidäpäs pienempää suuta, murahti isä, mutta lisäsi sitten lempeämmin:

 - Sun parastasihan minä haluan. Vain sitä.

6. Ukkospilviä

   Näyttelypaikaksi löytyi vanha, hylätty koulu. Se oli vaalea kaksikerroksinen rakennus, jonka ikkunapuitteet oli maalattu hillityn punertaviksi. Sitä käytettiin muutenkin kylän monitoimitilana. Siellä oli parasta aikaa menossa kylätoimikunnan viisivuotisjuhlat. Ohjelmassa oli runsaasti puheita, kansantanhuja, haitarimusiikkia ja kuorolaulua.

 - Kivaa. Tuleekohan Hannukin laulamaan? innostui Janina kyselemään.

 - Tuskinpa vain, kun se korjaa sitä navettaa.

   Alakertaan oli järjestetty puhvetti, joten juhlavieraat viihtyisivät siellä pidempäänkin. Edullista taulujen myynnin kannalta. Tarjolla oli musta-valkopilkullista leipäjuustoa, ja kullankeltaisia suomuuraimia eli hilloja paistettiin samassa pannussa ja nautittiin kermavaahdon kera. Herkuteltiin myös kuivalihavellillä ja muhevilla kampanisuilla.

   Uteliaita katsojia parveili taulujen ympärillä. Ihastelua ja hintojen tiedustelua, mutta siihenhän se useimmiten jäi. Urmas nieli harmistumisensa ja näytteli kohteliasta ja lupsakkaa kauppiasta. Esitteli, mutta ei ollut liian tyrkyttävä.

 - Mitä nuo tummat möykyt on? Ai ukkospilviä, totesi keski-ikäinen naisihminen tyytyväisenä keksittyään oikean tulkinnan.

 - Kyllä ne voi niinkin nähdä, myönteli Urmas. - Mutta itse asiassa tämä kuvaa syksyistä myrskyävää merta. Hinta on tosi edullinen, se on...

 - Kiitos vain, mutta en taida tällä kertaa. Onko nämä ihan aitoja?

 - Tietenkin, en myy jäljennöksiä.

 - Miksi hinnat sitten voivat olla näin alhaisia?

 - Pidän silmällä huutokauppoja ja kuolinpesiä, jolloin sisään osto on huokeampaa.

 - Tuosta minä pidän, tokaisi eräs ala-asteen opettaja innostuneena. – Jouni, tuon me ostamme. Mitä se maksaa?

 - Tuon vampyyrinko? mies kysyi haluttomana. - Miksei yhtä hyvin tuota kukkataulua?

 - Se on minun maalaamani, kiirehti taidekauppias esittelemään.

 - En sittenkään oikein tiedä. Oletko muuten kuuluisa?

 - En...vielä, mutisi Urmas peitellen pahaa mieltään.

 - Tuon minä haluan, intti vaimo ja osoitteli yhä sitä grafiikkatyötä, jossa irvisteli jokin olento. - Se on niin mielikuvitusta kiihottava.

 - Hirviö se on. Torahampaat ja kaikki.

 - Tässä on muitakin samaa sarjaa. Vähemmän shokeeraavia, yritti Urmas.

 - Tämän minä haluan, väitti opettaja. - Rohkeat viivat ja erikoinen aihe. Kunpa minäkin joskus osaisin luoda jotakin tuollaista.

   Kinnula tutki taulua kuin ensi kertaa. Mikä kumma siinä viehätti? Opettajan miehellä oli suuret, hieman ulkonevat hampaat, ja samaa kaliiperia olivat myös korvat. Oliko se alitajuista mieltymystä tuollaisiin lepakkokorvaisiin tyyppeihin?

   Kaupat tuli, ihme kyllä. Tosin tingittiin ja kauan, mutta lopulta molemmat osapuolet olivat tyytyväisiä. Ei sentään kaikki. Mies näytti ynseältä. Saihan hän ihailla sitä samannäköistä naamaa joka päivä partaa ajaessaan.

   Urmas tiesi, etteivät hänen ajatuksensa aina olleet sieltä kauneimmasta päästä. Kukaan ei ole täydellinen, hän lohdutti itseään ja paketoi huolellisesti taideteoksen, jonka oli tehnyt nuori, lupaava taiteilija. Nainen, joka oli saanut palkintojakin persoonallisesta näkemyksestään.

 - Jännää, totesi tyttö ja vilkuili ovelle.

 - Morjens, ai tekin olette täällä, tervehti joku heidän vierestään. - Maistuvatko pöydän antimet? mies kyseli ja pureskeli rieskavoileipää, jonka päällä oli paksu viipale lohta.

 - Terve Jaska, koska sinä olet tänne asti ehtinyt?

 - Tulin linjurilla. Täällä esitellään myös karjaa ja maatalouskoneita. Pienimuotoinen maatalousnäyttely.  Joko Hannu ja Eero ovat tulleet?

 - Ei ole näkynyt ja Hannuhan joutui remontoimaan sitä navettaa. Vekku määräsi niin aamulla. Etkö kuullut?

 - Joo, mutta käsittääkseni vain niitä alakerran karsinoita, eikö totta?  

   Jostakin syystä Jaska näytti huolestuneelta.

 - No ensin Vekku oli kyllä sitä mieltä, mutta myöhemmin hän sanoi, että Hannun pitää rikkoa jokin väliseinä vintin pohjoisosasta.

 - Auta armias. Onko se saakelin äijä tullut vanhuudenhöperöksi? päivitteli pian 80 vuotta täyttävä pikkuveli. - Mun täytyy oitis lähteä kotiin.

   Urmas jäi kylälle taulujansa kaupittelemaan, mutta Janina ja Jaska liftasivat jonkun naapurin autossa Kurpanniemeen.  

 - Mikä tässä nyt on hätänä? kummasteli naapuri ja kiihdytti vauhdin kahdeksaankymmeneen.

 - Tiedäthän meidän kivinavetan? Hannu on pantu korjaamaan sitä. Rikkomaan jotakin seinää vintissä.

 - Älä helkutissa. Hulluko se poika on?

 - Ei Hannu sitä ole keksinyt, mutta Vekku määräsi hänet siihen puuhaan tänä aamuna.

   Herkkä kaasujalka polkaisi nopeusmittarin tismalleen kahdeksaankymmeneenkolmeen.

 - Mitä te tarkoitatte? voihki Janina. - Kertokaa jo minullekin. Onko Hannu vaarassa?

 - Suuressa vaarassa. Mehän kerroimme, että koko tilamme oli tupaten täynnä miinoja.

 - Niin mutta Vekkupas sanoi, että enää ei ole löydetty mitään pitkiin aikoihin.

 - Ei muualta, mutta navetta jäi tutkimatta. Kun se Särkisuvannon  kaveri menetti jalkansa siellä vintillä, niin homma jätettiin kesken. Johan se rötiskö muutenkin aiottiin hävittää.

7. Kuolemanloukku  

   Auto pysäköitiin vähän matkaa pihan ulkopuolelle, ja huolestuneina naapurin isäntä, Jaska ja Janina kuulostelivat  navetasta kantautuvia ääniä. Ei mitään. Aivan hiljaista. Kirjavakolttuinen tikka vain nakutteli puusepäntöitään korkeassa männyssä.

 - Jos poika on saanut työnsä valmiiksi?  

 - Ei sitä seinää parissa tunnissa pureta. Ehkä hänellä on ruokailutauko?

 - Tai jos se ei ole aloittanutkaan. Missä sen auto on? Jaaha, tuolla puun alla varjossa. Ei se kaukana voi olla.

   Mietittiin, mitä tehdä, ja se miettiminen oli pelastukseksi heille kaikille, sillä navetasta kuului kamala räjähdys. Ennestäänkin risat ikkunat rätisivät pihalle ja katto murtui ryskyen. Kiveä ja muurilaastia ja hirrenpalasia sinkoili taivaalle.

 - Soita ambulanssi, Janina, kiljui Jaska, kun miehet syöksyivät navetalle. Pysähtyivät kuitenkin varmuuden vuoksi, ennen sisälle ryntäämistään.

 - Hannu, voi Hannu, huusi tyttö epätoivoisena. - Pelastakaa Hannu.

   Kun enempiä räjähdyksiä ei kuulunut, miehet tunkeutuivat sisälle. Vintille johtavat puolilahot portaat olivat vinossa, ja lattian reunan yli näkyi miehen käsi. Verinen ja eloton.

 - Pysy tyttö kaukana, karjui Jaska. - Hae ensiapulaatikko keittiöstä.

 - Onko se Hannu? vaikeroi Janina.

   Jaska kiipesi yläkertaan ja Janina seurasi perässä. Olkien ja kaikenlaisen rojun alla makasi miehen ruumis. Tai sen jäännökset. Kasvot olivat ruhjoutuneet ja yläruumis yltä päältä veressä.

   Kädet vavisten Jaska kosketteli ruumista. Kuollut ja rintakehäkin täysin murskana.

 - Emme ehtineet ajoissa, mutisi naapuri alakuloisena. - Yritimme sentään parhaamme.

 - Mitä täällä on tapahtunut?

 - Hannu, sinähän olet elossa, huusi Janina itkien ja heittäytyi miehen kaulaan.

 - Etkö ollutkaan navettaa korjaamassa?

 - Olin, mutta minulta puuttui sopivia työkaluja. Juuri samalla hetkellä kännykkäni pirisi. Salme soitti ja pyysi minua tuomaan heille postin, koska hänellä oli taas sitä kovaa kolotusta lonkassa. Menin naapuriin lisäromppeita hakemaan, vein samalla postin ja jäin suustani kiinni emännän kanssa. Kuka tuo mies on?

   Rikkiraastettu ruumis oli jo kannettu nurmikolle. Vaatteista he tunnistivat onnettomuuden uhrin. Se oli Vekku.

   Järkyttyneenä Hannu kyseli:

 - Mitä se isä siellä navetassa teki? Luulin, että hän oli metsässä.

8. Vanhoja kaunoja

   Asiaa tutkittiin ja selviteltiin perusteellisesti, myös poliisin toimesta. Lopulta Janinalle ja hänen isälleen selvisi, millaista salaisuutta ja kolmiodraamaa tuo vanha arvostettu maalaistalo piti sisällään.

   Veljekset kyllä olivat jo kauan olleet tietoisia, että Vekku ei ollut Hannun oikea biologinen isä. Se oli Jaska, joka oli heti Maijan tullessa taloon syvästi rakastunut tuohon iloiseen ja nauravaan karjalaisneitoon.

   Jaska ei puolustellut tekoaan, mutta sen hän tiesi alun alkaen, että Maija eli tavattoman onnettomassa avioliitossa sulkeutuneen ja väkivaltaisen miehensä kanssa.

   Vekku sai sattumalta vihiä puolisonsa uskottomuudesta ja pojan isästä. Hän kiusasi vaimoansa kaikin tavoin ja pakotti hänet raatamaan yli voimiensa.

   Emäntä oli sairastunut vaikeaan keuhkokuumeeseen, mutta Vekku ei antanut hänen potea rauhassa, vaan jäätävässä talviviimassakin Maija-parka huuhteli pyykkejä hyhmäisessä avannossa. Mitään nykyajan mukavuuksia naiselle ei suotu, vaikka rahasta ei ollutkaan puutetta.

   Vanhoilla päivillään Vekku oli tullut yhä vain katkerammaksi Hannulle ja Jaskalle. Hän oli suoraan maininnut veljelleen, ettei hän kestä ajatusta, että tuollainen äpäräpoika perisi hänen arvokkaan sukutilansa.

   Pelkkää uhkailua, oli Jaska arvellut, mutta nyt hänellä oli vakavia epäilyksiä siitä, että Vekku tahallaan yritti ajaa nuoren miehen kuolemaan. Hän saattoi tietää, että vintillä todella piileskeli kuolema.

   Eerokin muisti tapauksen, jolloin Vekku oli kiihtyneenä kieltänyt jotakin ötököitten kerääjää tutkimaan navettaa. Ehdottomasti ja yksiselitteisesti: EI.

   Tutkijat totesivat, että se räjähde oli ollut tavallista voimakkaampi. Sirpaleista pääteltiin, että miina olikin uudempaa kaliiperia. Ehkä hankittu vasta viime vuosina. Vekku oli sodan aikana kunnostautunut juuri miinojen asettelussa. Oikein kunniamerkkikin piirongin laatikossa.

 - Varmaa en uskalla sanoa, mutta kysymyksessä ei missään tapauksessa ole mikään heikompitehoinen hyppymiina.

 - Miksi Vekku itse sitten kiipesi vintille, jos tiesi sen olevan vaarallista?

 - Jospa hän tarkkaili jostakin lähistöltä Hannun työskentelyä, ja koska räjähdystä ei kuulunut, hän lähti tarkistamaan, mikä kiikasti.

 - Sitten ukko havaitsi miinan koskemattomaksi. Luultavasti se oli piilossa vanhojen sanomalehtien tai muun rojun alla, ja mies päätteli, ettei se ollutkaan toiminut. Ehkä hän yritti jopa virittää sitä. Emme tiedä, mutta Hannu pelastui kuin ihmeen kaupalla.  

 - Oi kun ihanaa, hymyili Janina ja silitti miehen käsivartta.

 - Todella hieno juttu, huomautti Urmaskin. - Toivon sinulle kaikkea hyvään talonpidossasi ja muuhunkin elämääsi. Meidän kyllä täytyy valitettavasti jo matkata eteenpäin. Käydään purkamassa näyttely vielä tänä iltana, Janina.

   Seuraavana päivänä he hyvästelivät talonväen sinipunaisten horsmasoihtujen somistamalla pihalla. Osa kukinnoista leijaili jo harmaina hahtuvina suon yli kertoen lyhyestä ja haihtuvasta suvesta.

 - Joko kaikki on autossa? Janina? Janina!

   Neitonen ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin Hannua, jonka kanssa he vaihtoivat osoitteita ja puhelinnumeroita, ja mikäli Urmas oikein näki, myös valokuvia ja muita muistoesineitä. Voi hyvä tavaton, ja suudelmiakin?

   Isä kurkotteli kaulaansa. Ei kai vain sentään sormuksia?  

          X  JOHAN NYT MYRKYN LYKKÄS

1. Suloisia unelmia

   Janina Kinnula hymyili ja hyräili ja jälleen hymyili. Siinä sivussa hän sentään ajoi heidän raskasta näyttelyautoaankin.

 - Tyttöni mun, ah oothan sä mun, hoilotti tyttö. - Ja kietoissa huivia kiin, ja...

 - Katso tietä, jyrisi isä. - Mistä sinä tuon ruusuhuivin sait?

 - Hannu antoi, hymyili tyttö onnellisena. - Niin äärettömän kaunis ja sopii minun hiirenvirnansinisiin silmiini ja...

 - Kultaisiin kiharoihisi. Kyllä minäkin tuontyyppisen korukielen hallitsen.      

 - Etpäs leperrellyt tarpeeksi äidille.

 - Ei antanut leperrellä. Säksätti jo ennen kuin ehdin aloittaa.

 - Mitäs olet niin hidas käänteissäsi. Tarvitsetko puhemiestä eli -naista?

 - Puhuvista naisista olen saanut tarpeekseni. Keskity tiehen.

   Huolestuneena isä katseli tyttärensä hehkuvia poskia. Kurpanniemessäkin se oli hehkuttanut kuin suurkaupungin kaikki mainosvalot yhteensä. Kyllä Urmas sen verran naisista tiesi, että punastuvalla neitosella veret virtaavat kiivaasti vähän muissakin paikoissa.

 - Iskä, kysyi tytär suloisesti. - Olisitko onnellinen, jos saisit pienen lapsenlapsen? Tyttärenpojan tai -tyttären?

 - Joko sinä? huusi isä kauhuissaan. - Et kai sinä onneton vain...?

   Tyttö nauroi heleästi.

 - Tarkoitin, että ehkä joskus tulevaisuudessa.

   Seuraavassa yöpymispaikassa isän puhelin pirahti soimaan.

 - Halloo, murahti mies, sillä oli jo melko myöhä.

   Sen jälkeen hän ei sanonutkaan muuta kuin ”Mitä?”, ”Jaa”, ”Jaaha”, ”Ihanko totta?”, ”Ky-yllä kai” ja loppuponneksi: ”Kai meidän sitten pitää tulla”.

   Kesti kauan, ennen kuin Urmas oli niin rauhoittunut, että saattoi selostaa Janinalle sitä ihmetapausta.

   Joku kaukainen sukulainen, joku Santeri Rinnekoski, ilmoitti, että heillä oli testamentin lukeminen Rinnevehmaan tilalla viikon kuluttua perjantaina kello silloin ja silloin. Urmas Kinnula saattoi olla yksi perijöistä, joten hänen läsnäolonsa oli toivottavaa.

 - Sinäkö perijä? Isoisän kaappikello tai Amalia-tädin piironki, jonka laatikot eivät mene kiinni. Hahhah-hihhii.

 - En minä mikään luuseri ole, tuohtui Urmas. - Miksei minunkin onneni voisi kääntyä? Olisi nastaa päästä rahahuolista ja keskittyä maalaamiseen. Kustantaisin sinutkin johonkin kalliiseen taidekouluun Italiaan. Minä...

 - Vedä jo henkeä. Mieshän sanoi, että ”saatat” periä jotakin. Jäitä hattuun, iskä. Niinhän sinä aina minullekin saarnaat.

   Kyseinen paikkakunta oli jossakin Itä-Suomessa. Heillä alkoi jo olla kiire, koska autolla ei voinut kaasutella huippulukemia.

2. Rakkaita sukulaisia

   Koko matkan ajan Kinnulat arvuuttelivat, millaisesta tapauksesta oli kyse. Kaukaisia sukulaisia, ehkä pikkuserkkuja tai heidän lapsiaan. Urmas oli kyllä tietoinen, että hänen äidinäitinsä oli kotoisin idästä päin. Rinnevehmaan talokin tuntui jotenkin tutulta.

 - Santeri taisi olla joku suvun päämies. Sittenpähän nähdään, mutisi Urmas. - Parin päivän päästä olemme rikkaita. Tiedän, että ne ovat sellaista porhosukua.

   Parin yöpymisen jälkeen Kinnulat saapuivat Kutturan kylään ja kaarsivat Rinnevehmaan talon pihalle. Tosi laajalle pihalle. Oikeaan puistoon. Talo oli itse asiassa kartano, pylväsveranta ja kaikki. Pitkä ja kohtalaisen hyväkuntoinen. Siinä oli kaksi kerrosta ja ilta-auringossa kimmeltelevä peltikatto.

 - Kas kun ei kultaa, irvaili Janina. - Sinähän olet aivan punainen. Varo verenpainettasi. Siellähän sitä äveriästä sukua tolvaakin pihamaalle.

   Ensimmäisenä tuli pitkä ja tiukkapipoinen Santeri Rinnekoski. Hän esitteli muut vieraille. Ensin tuomarin, joka oli toimeenpanijana. Silmälasit ja kalju. Luotettavan tuntuinen. Voi olla hämäystä. Ettei vain kähminyt mustaan, kuluneeseen salkkuunsa minunkin rahojani, tuumi Urmas. Täytyy olla tarkkana lakiasioissa.

  Vastaanottamaan tuli vielä kolmaskin mies, Vanttera ja ryppyotsainen. Hän oli Santerin nuorempi veli, Arvo. Ammatiltaan liikkeenharjoittaja. Muuta liikettä ei Urmas koko vierailunsa aikana kylläkään havainnut, kuin korvallisen raapimista ja olutlasin kallistelua.

   Arvolla oli parempikin puolisko, Irja, sairaanhoitaja ja kuuden lapsen äiti. Hän aivan uhkui emouttaan. Lapsista oli viisi nuorinta mukana. Kinnulat luulivat ensin, että lapsia oli kymmenen, koska heitä tuntui vilahtelevan joka puolella. Elämänsä riemussa he kirmailivat suuressa talossa ja vanhassa, romanttisessa puutarhassa.

   Seurueeseen kuului myös nuorin sisar Leila. Hän muistutti kovasti  vanhinta veljeään. Kaitanen ja kuiva. Pitkä harmaa hame kietoutui naisen luiseviin sääriin kuin apua anoen. Yläkerran ikkunassa vilahti nuoren pojan kalvakka naama. Tukka pystyssä, liisteröity tapeiksi ja rillit nenällä.

   Santeri seurasi vieraitten katsetta ja esitteli tuonkin sukulaisen:

 - Tuo tuolla ikkunassa on Jarmo. Hän on Irjan ensimmäisestä niin sanotusta liitosta. Tiedemiestyyppi, kuten oli isävainajansakin. Luonnontieteen uranuurtajia maassamme, mutta menehtyi ennen aikojaan. Sääli, sillä maamme kulttuuri kuulemma menetti hänessä….

 - Aamen, kuiskasi hento, vilkkuvasilmäinen Riina punaisen ruusupensaan takaa, ja pienoinen sirkuttava kuoro kihersi hilpeätä nauruaan.

 - Lapset, moitiskeli pyöreä Irja-äiti lempeästi.

 - Olkaa hyvä, siirrytään tänne verannalle. Naiset ovat kattaneet sinne jotakin maukasta naposteltavaa.

3. Jännitystä Rinnevehmaalla

   Illan kuluessa keskusteltiin huomisesta testamentin lukemisesta. Santerin, Arvon ja Leilan isoäidin sisar oli menehtynyt pitkällisen sairauden seurauksena. Hän juuri oli omistanut tämän kartanon ja paljon muuta. Maapalstoja, osakehuoneistoja, tuottavien liikeyritysten osakkeita ja ties mitä arvopapereita ja kalleuksia, jopa ulkomailla asti.

   Lyyli-mummo oli lapseton ja hänen perintöään odottivat suu selällään kunta ja seurakunta, lukemattomat yhdistykset ja yhteisöt, kaukaisetkin sukulaiset ja ne mukamasten läheiset ystävät.

   Kukaan ei ollut varmuudella tiennyt ennakolta, kenelle lottovoitto lankeaisi. Vihdoin jostakin luotettavasta lähteestä vuoti tieto, että Rinnekosken perhe oli sittenkin etusijalla. ensin Santeri, mutta jos hänelle tapahtuisi jotakin, seuraavana olisi Arvo perheineen ja niin edelleen.

 - Miksi minut on tänne kutsuttu? En ole sitä Lyyliä ikinä nähnytkään, kummasteli Urmas.

 - Lyyli puhui usein äidistäsi. Olivat olleet kirjeyhteydessäkin ennen äitisi kuolemaa. Mahdollinen perijä olet sinäkin, selosti Santeri.

 - Tämä jännitys käy voimille ja sydämelle, laukaisi tunnelman Leila jota yleensäkin pidettiin vähemmän ajattelevana ihmisenä. - Etkö voisi päästää meitä pinteestä ja lukea se testamentti jo tänään?

 - Noudatan tarkalleen vainajan toivomuksia, totesi tuomari jäykästi.  - Lyyli nimenomaan painotti, että asia tuodaan julki täydenkuun aikaan.

 - Ja pöh, tokaisi Irja. – Sehän kuulostaa ihan noituudelta. Eikä tuokaan nyt niin päivän päälle voi olla.  

 - On se, koska päivän pitää olla juuri perjantai, joten huomenna kuulette sisällön. Siihen muut saivat tyytyä.

4. Tiedemiehen kammiossa

   Kesäillan jo tummuessa Irja vei Kinnulat yläkertaan ja ylpeänä esitteli heille vanhimman poikansa Jarmon.

 - Vasta lukion toisella luokalla ja jo niin perehtynyt kemian salaisuuksiin, että opettajat povaavat hänelle loistavaa tulevaisuutta. Kallista se vaan on kouluttaa näin montaa nuorta. hoh hoh.

   Irja huokaili ja pyyhki hikeä otsaltaan. Jarmo tuijotti jotakin koeputkea. Tuskin oli edes vilkaissut huoneeseen tulijoita.

 - Keskittyy, kuiskasi äiti. - Valtava keskittymiskyky.

 - Ihmettelen, että annatte pojan puuhata kaikkien myrkkyjensä ja happojensa parissa, vaikka talossa on pikkulapsia, inisi Leila ovensuusta. - Pelkään, että kaveri jonakin päivänä räjäyttää koko talon ilmaan.

 - Kotona hänellä on oma huone ja lukolliset säilytystilat. Nyt olemme lomalla, mutta lapsukaisia on kielletty tulemasta ison veljen huoneeseen. Kyllä minun poikani osaa olla varovainen.

 - No no, älähän nyt hermostu. Olen minäkin joskus kemiaa opiskellut ja tiedän, kuinka vaarallisia aineita nuo ovat.

   Leila nyökkäsi lyhyttukkaista päätään pulloja kohti. Niitä oli kaikenkokoisia ja -värisiä. Täysiä ja vajaita. Sisälsivät kirkkaita nesteitä ja myös tummempia.

 - Mitä tässä on? kysyi Janina kohteliaasti ja aikoi ottaa yhden putelin käteensä.

   Silloin poika heräsi kuin horroksesta:

 - Älä helv...helkutissa koske siihen. Siinä on rikkihappoa.

 - Eihän siinä ole edes etikettiä, voihkaisi Janina ja veti säikähtäneenä kätensä pois.

 - En ole vielä ehtinyt laittaa, mumisi tiedemiehen alku. - Tuossa kolmannessa pullossa on suolahappoa.

 - Luulisin, hän lisäsi mietteliäänä.

 - Voi taivas tuota tohelointia, päivitteli Urmas tyttärelleen.    

 - Se juippi vielä päästää jonkun hengiltä. Huoneen pitäisi ehdottomasti olla lukossa.

 - Ei siinä mitään lukkoa ollut, hyvä kun turvonnut ovi yleensäkään pysyy kiinni. Raollaan koko ajan.

 - Lähden vielä tuonne ihanaan puistoon iltalenkille, sanoi Janina. - Mene sinä vain nukkumaan, että jaksat huomenna virkkuna kuunnella, kuinka monta miljoonaa kassiisi tipahtaa.

5. Katkeria tunnepäästöjä

   Jos Janina Kinnula oli kuvitellut saavansa nauttia kesäyön hiljaisuudesta ja korkeintaan satakielen liverryksestä, hän erehtyi katkerasti.

   Kävellessään tuoksuvaa kukkaisilmaa  nuuskien erään siperianhernepuumajan ohi hän jo kaukaa oli erottanut vihaisia ja aste asteelta kovenevia äänenpainoja.

   Kaksi naista ja mies. Sitten toinenkin mies, joka yritti rauhoittaa sanasodan rätinää.

 - Miksi kaiken pitäisi tulla yhdelle ainoalle, kun jaettavaa on varmasti monta miljoonaa? kiljui Irja tomerana. - Se on epäoikeudenmukaista.

 - Niin juuri, jos se tapahtuisi minulle, mutta annas olla, jos Arvo perisi koko potin, et kyllä hiiskahtaisi jakamisesta sanallakaan, ahmatti.

 - Eikö testamentista voi valittaa? vinkui kateellinen naisääni. - Mikä oikeus jollakin ikivanhalla, höperöllä akalla on sanella, mihin hänen omaisuutensa joutuu? Täytyyhän siihen jokin laki löytyä, demokraattisessa Suomenmaassa.

 - Lyyli-mummo oli erikoinen ihminen jo eläessään. Emmehän varmuudella tiedä, vaikka kaikki menisi kulkukoirille ja -kissoille.

 - Älä kauheita puhu, Arvo. Tämä on vakava asia. Kaikkein eniten juuri me tarvitsisimme niitä rahoja. Seitsemän lasta koulutettavana, ja sinun sairaalakulusikin alkavat olla huippulukemissaan.

 - Mitäs hommasitte niin monta lasta, johan minä aikanani varoitin, vikisi Leila. - Niin makaa kuin petaa.

 - Olisit itse pedannut paremmin sen Kallen kanssa, niin sullakin olisi oma perhe eikä tarvitsisi kadehtia toisten onnea. Ja rahoja.

 - Hys hys, Irja, kuului taas Arvon lepyttelevä basso. - Ei tämä testamentti saa rikkoa perheen rakastavia välejä. Melkein toivoisin, että koko roska menisi jollekin ulkopuoliselle.

 - Sille Kinnulan pöhöllekö? Se litkuttaisi sen viinana kurkusta alas.

 - Eihän se enää juo, olen kuullut.

 - Entä tytär, tuollainen hepsankeikka. Puhumattakaan Kirsikasta, se kovapintainen ex-vaimo, joka jo pelkässä eroprosessissa imi miehen kuiviin.

   Janina astui nopeasti näyttämölle, hymyili vaivautuneesti mutta ystävällisesti ja toivotti iloisesti:

 - Lähdenkin tässä sanomaan sille rakkaalle pöhölle hyvää yötä. Samoin teille, rakkaat sukulaiseni.

   Tyttö nytkäytti niskaansa ja poistui paikalta omasta mielestään arvokkaasti kuin kuningatar.

 - Leuhka nirppanokka, kuului kommentti jopa kahden naisen suusta.

6. Pettymystä ja kiihkeätä hörppäilyä

   Jäykkinä jännityksestä ja pelosta sukulaiset kokoontuivat ruokasaliin kuulemaan tuomarin tuomiota.

 - Saahan siitä valittaa? soperteli Leila vielä viime sanoikseen.

   Testamentti oli pian lukaistu.  

   Vanha uskollinen kotiapulainen sai osakseen melkoisen summan. Nainen ei voinut olla läsnä, koska hän makasi halvaantuneena terveyskeskussairaalassa.

 - Sillekin pian arkussa lojuvalle höppänälle piti varoja tuhlata, harmitteli Irja.

   Sen jälkeen seurasi hiljaisuus, sillä tuomari ryki, korjaili silmälasejaan, rapisteli tärkeitä papereitaan ja lopultakin julisti:

   ”Seuraavaksi perillisekseen Lyyli Norppa nimesi rakkaan ystävänsä ja sukulaistyttönsä pojan, hm...öhöm...”

 - Kakaise se jo ulos, kurja kalkkis, sihisi Santeri.

 - ”...nimesi rakkaan ystävänsä ja sukulaistyttönsä pojan...Urmas Kinnulan.”

 - Isä? huokaisi Janina aivan äimänä.

 - Helkkarin akka, sähisi Irja.

 - ”Koska hän on taiteellista sukua ja itsekin maalaa, hän osaa antaa arvoa minulle erittäin rakkaalle ja tärkeälle esineelle, muistorikkaalle vaikka ei niin kovin kalliille. Se on vanha persialainen matto, se jossa on kaksi tiikeriä painimassa keskenään…hm…ja niin ikään kaiken muun omaisuuteni, joka käsittää...”

 - Tuolle pöhöllekö? kiljuivat naiset, ja vähältä piti, ettei kaksi raivostunutta naarastiikeriä olisi hyökännyt painimaan sekä  tunnollisesti virkaansa hoitavan tuomarin että onnellisen perijän kanssa.

 - Mitä nyt? huusi tuomari. - Kuunnelkaa loppuun, arvoisat naiset...”niin ikään kaiken muun omaisuuteni, joka käsittää...”

   Seurasi mittava luettelo, joka oli pidempi kuin toivorikkaat perijät olivat osanneet kuvitellakaan.

 - Sano jo!

 - ...hm...”kaiken muun omaisuuteni saa...Santeri Rinnekoski, ja jos hän kuolee, seuraava perijä on Santerin nuorempi veli Arvo Rinnekoski.”

   Korvia huumaava hälinä, riitely ja myös itkunpyrskähdyksiä. Viisi pientä lasta kurkisteli hätääntyneenä ovelta. Nuorimmat alkoivat itkeä.

 - Viekää pennut pois, karjui Santeri. - Meeri, missä sinä olet?

   Taloudenhoitaja lyllersi paikalle ja otti kuin emokana lapsukaiset hoiviinsa.

 - Missä täällä voi puhua rauhassa? huusi Arvo. - Mennään yläkertaan. Me taatusti riitautamme koko jutun.

 - Siihen ette totisesti pysty, karjui laillinen perijä. – Vain minun kuolleen ruumiini yli.

   Koko saattue marssi natisevia portaita pitkin toisen kerrokseen. Ylin askelma naukaisi alakuloisesti. He valtasivat käyttöönsä Jarmon tutkimushuoneen, koska siellä oli suuri pöytä keskellä. Sen päälle he levittelivät papereita ja lainopillisia opuksia.

   Tuomari parka hikoili ja vastusteli.

 - Minun täytyy jo ehdottomasti lähteä kaupunkiin. Huomenna on suuri juttu oikeudessa. Pitää valmistautua.

 - Tämäkö on ollutkin vain jokin pieni juttu? Ilmankos tässä kävi näin köpelösti. Sinä et lähde minnekään, ennen kuin selvittelemme, mitä tässä voi tehdä.

 - Huh huh, kun on kuuma. Se ruokakin oli niin turkasen suolaista. Voisiko joku hakea minulle vettä?

 - Tuo mulle myös.

 - Ja minulle.

   Urmaskin oli pyytämässä juotavaa. Ihan huimasi, kun se kala oli ollut niin väkevästi maustettua.

 - Mikä siihen Meeriin on mennyt, kun kaataa kauhallisen suolaa keitoksiinsa?

 - Mulla on vielä sokeritautikin, valitti Santeri. - Kuolen tähän janoon.                    

   Leila  ja Janina nuorimpina lähetettiin veden hakuun.

 - Täällähän on valmiita pulloja, huudahti Janina ja kurkisteli jääkaappiin. - Vettä ja jääpalasiakin vielä uiskentelemassa. Miksi ne on näin pieniä ja erikokoisia? Ovat kuin vanhoja lääkepulloja.

 - Ehkä isommat ovat jossakin muussa käytössä.

 - Otetaan näitä useampia että riittävät, touhusi Janina. - Ota sinä kymmenen, niin minulle jää viisitoista.

   Naiset palasivat yläkertaan ja asettelivat pulloja pöydän reunalle. Kun kaikki eivät mahtuneet, osa sijoitettiin ikkunan luona olevalle hyllylle, joka jo oli täpösen täynnä Jarmon kemian tarvikkeita.

 - Miksi nämä ovat tämmöisissä pikkupulloissa? ällisteli Urmas. - Miksei oikeissa tehtaan vesipulloissa?

 - Tämä on varmaan sitä paikkakunnan kuuluisaa lähdevettä, jota Meeri on hakenut etukäteen metsästä, tuumi Leila.

 - Entä lasit? huomautti Santeri. - Pitääkö hörppiä pullon suusta kuin puliukko?

 - Mitä se haittaa, kun jokaisella on omat pullot. Mennään jo asiaan, tuskaili tuomari ja katsoi harmistuneena kelloaan.

   Kukin naukkaili putelistaan, ja Santeri ja voipuneen näköinen Arvo reilun puolipullollista kerrallaan. Ilta-aurinko loi viimeiset säteensä pitkälle pöydälle ja niihin tärkeisiin papereihin. Silitteli se aikansa myös asiakirjojen yli kumartuneita päitä. Kaljuja ja pörröisempiäkin.

7. Tuliliemi tappoaseena

   Kaaosmaista keskustelua ja väittelyä ahtaassa huoneessa. Joukko vaelsi edestakaisin ja rähisi kuin nälkäinen rakkilauma luun päältä.

 - Painu Jarmo alakertaan, komensi Arvo. – Ei tämä sovi nuorten korville.

 - Niin mutta, vastusteli poika. – Mä vaan katon, ettette latki mun…

 - Mene jo, ärisi Santeri ja suuntasi sitten sanansa Irjalle, joka siirteli pulloja ja yritti aukoa toistakin ikkunaa. – Älä särje lasia, tohelo, sillä tämä kartano kuuluu jo minulle.

   Omistaja oli aivan punainen ja hamuili jälleen kouraansa uutta vesipulloa.

   Janina tutki aikansa kuluksi jotakin kemiankirjaa ja katseli miltei inhoten ahneitten ihmisten hyörinää rahan perässä.

 - Tyytyisitte jo selvään päätökseen, huusi tuomari kyllästyneenä. - Minä ainakin lähden. Mikä näistä on mun pulloni?

 - Jatketaan huomenna, en minä enää jaksa, kähisi Arvo ja otti epäröiden erään puteilin pulleaan kouraansa.

 - Skool, huudahti Leila ivallisesti ja kaikki seitsemän kohottivat pullonsa ja ottivat hörpyt. Santeri, Urmas ja Arvo kaikkein pisimmän.

   Lutkutusta, maiskutusta ja yksi röyhtäisy.

   Kammottava kiljaisu. Kuoleman kiljaisu, kun yksi heistä kaatui lattialle ja kieriskeli siinä hetken kauheissa tuskissa. Piteli kurkkuaan ja suutaan. Korisi yhä vaimeammin ja vaimeammin. Ja heitti henkensä.

 - Arvo, huusi Irja surkeana. - Voi Arvo rakas, mikä sulle tuli?

 - Te halvatun hölmöt, kun olette sotkeneet mun pulloni, raivosi Jarmo, joka oli kaiken kauhistuneen hälinän keskellä oli syöksynyt huoneeseen. - Kuka pölvästi on pistellyt muitakin pulloja tuonne hyllylle?

   Sitten poika kumartui katsomaan särkyneen pullon sirpaleita, joita kiilteli kirjavalla ja myrkynvihreällä räsymatolla.

 - Älkää koskeko niihin, älkää mihinkään. Äkkiä ulos joka iikka. Matolla on suolahappoa!                      

   Poliisikuulustelussa kävi ilmi, että ruoka oli ollut aivan tulisen suolaista. Kaikki olivat janoisia. Meeri väitti itku kurkussa, että hän ei takuulla pistä liikaa mausteita ruokiinsa. Lyyli-rouva ei ollut sietänyt sellaista. Huono vatsa jo muutenkin.

   Kukaan ei tuntunut muistavan pätkääkään pullojen sijainnista. Pöydällä, hyllyllä, ikkunalaudalla miten milloinkin. Välillä hörppäiltiin ehkä naapurinkin pullosta. Mieliala oli ollut kuin maailmansodassa. Kuka siinä kerkisi omia ja toisten pulloja vahtimaan? Oli tärkeämpääkin ajateltavaa, nimittäin raha ja mammona.

   Koska Janina oli ollut ainoa todella ulkopuolinen ja viileä tarkkailija, poliisi kääntyi yhä uudestaan hänen puoleensa. Oliko hän huomannut mitään epätavallista.

   Lopputulokseksi jäi, ainakin toistaiseksi, että oli tapahtunut kaamea erehdys, inhimillinen erehdys. Jarmoa saatettiin ehkä syyttää huolimattomuudesta, mutta ei kuitenkaan tahallisesta kuolemantuottamuksesta.

   Eräs seikka, oli eniten hämmästyttänyt tyttöä, nimittäin se, että varsinkin Irja oli vaeltanut koko ajan hermostuneena ympäri huonetta ja siirteli määrätietoisesti pulloja. Sen tämä tarkkasilmäinen todistaja oli vuorenvarmasti pannut merkille.

   Silloin räjähti, nimittäin Irja. Käsiään väännellen ja suu raivosta väärässä hän ryntäsi Santerin kimppuun:

 - Sinä vanha huuhkaja. Sinä olet yhä elossa. Sinä rohmuaja olet jo muutenkin rikas kuin Kroisos, mutta minun Arvoni on kuollut, vaikka happo oli tarkoitettu sinulle. Kuuletko, sinulle Santeri, jota olen inhonnut alusta alkaen. Et pitänyt minua, Jarmo-raiskan aviotonta äitiä kelvollisena hienostelevalle veljellesi.

   Kokoon lyyhistynyt vaimo kuljetettiin pois lisäkuulusteluja varten. Saattoi olla seonnut koko nainen ja tunnusti rikoksen, jota ei ollut edes tehnyt. Sellaistakin sattuu, tuumivat poliisit.

   Urmas ja Janina ajoivat jo samana yönä kaupunkiin. Siihen kuoleman taloon he eivät halunneet jäädä enää hetkeksikään. Maton Urmas sentään kääräisi mukaansa. Olisihan se ollut äidillekin niin rakas muistoesine.

          XI  KATKERA KOSTO

1. Vakava uhkaus

 - Mä tapan sen rontin!

 - Tapat? Älytöntä. Mitä sä oikein meinaat?

 - Se hylkäs mut. Mä vihaan sitä jätkää.

 - Kuka? Selitä toki tarkemmin. Mistä sä soitat?

 - Kuopiosta.

 - Mitä kummaa sä siellä teet?  

 - Mulla on vakituinen duuni täällä. Keskussairaalassa.

 - Hienoa, onnittelen. Koska aloitit?

 - Kolme viikkoa sitten. Muut hoitajat vain ovat niin pöljiä. Neuvoin heitä yhdessä pikkuasiassa, ja heti otettiin puhutteluun. En tiedä, kuinka kauan täällä viihdyn. En kestä semmoista omien asioitteni sorkkimista.

 - Siihen työtoveriisiko olet niin suivaantunut, että päästät suustasi noin kamalia uhkauksia?

 - Ai se tappaminen. Ei vaan miesystäväni osoittautui ketkuksi. Siellä edellisellä paikkakunnalla, Kaarelassa,  seurustelimme sopuisasti lähes vuoden. Eronnut ja kaksi teini-ikäistä kakaraa ja kaikin puolin sopiva.    

 - Mitä tapahtui?

 - Tulin tänne, koska rahaa on saatava, ja jouduin jättämään sen kotiavustajan paikkani. Kehtasivat erottaa. Että muka alkoholiongelmia. Kattia kanssa, pelkkää kateutta. Olen yhä hauskannäköinen, sutjakka neitonen kuten muistat.

 - Niin?

 - No Jyry-Otsolta tuli tekstiviesti, että se on sitten loppu, Meidän suhde. Olivat kuulemma elämäntavat niin erilaiset ja rassasivat häntä liikaa. Mitkä hiton tavat? Missä suhteessa me erottiin toisistamme? Musta meillä synkkasi älyttömän hyvin. Ihan nappiin. Tapan sen retaleen, se on varma.

 - Älä nyt  puhu aivan pehmoisia. Joudut kiinni ja vankilaan. Kannattaako sellainen?

 - Kuka se on? kuiskasi Urmas huolestuneena puhelun väliin.

 - Onks siellä joku muu? Joku mies? Onks makeekin?

 - Isä vain hoputtaa lähtemään, selitti Janina. - Älä rupea mihinkään järjettömään, jota saat katua.

 - Takuulla en katuisi, jos päästäisin sen jätkän hengiltä. Enkä minä mihinkään vankilaan joutuisi. Mielentilatutkimukseen, ja viettäisin pari leppoisaa vuotta psykiatrisella puolella. Saattaisin tavata mielenkiintoisia tyyppejä. Olen vuosikaudet haaveillut lääkärimiehestä.

 - Taidat olla kännissä, kun puhut tuollaisia. Mun täytyy lopettaa, ettei iskä raivostu.

 - Minä se raivostun. Mulla on jo suunnitelmakin. Houkuttelen Jyry-Otson tänne jollakin pelillä. Lähetän vaikka junapiletin. Sitten…nam nam, kyllä se vaan hoituu. Kosto on suloista. Heippa.

 - Heippa, vastasi Janina vaisusti ja sulki mietteliäänä puhelimen.

2. Totta vai harhaa?

 - Kuka se hullu oli?

 - Reita, mun entinen kämppäkaverini Reita Saari. Se soittelee mulle silloin tällöin, ja ainas illä on jotakin karmeaa kerrottavaa.

 - Onko hän sairaanhoitaja?

 - Joo, ja opiskelimme yhtä aikaa. Hän on jo lähellä neljääkymmentä, kun oli sitä ennen puuhannut vaikka mitä. Aloittaa hommat ja erotetaan. Joskus lähtee itsekin, kun kyllästyy muitten naamoihin. Levoton ja tasapainoton.

 - Siltä tuntui. Parempi kun et ole missään tekemisissä tuon Reitan kanssa.

 - Samaa mieltä on äitikin. Reita on käynyt joskus meillä, ja äiti pitää sitä ihan kahjona.  

 - Kerrankin Kirsikka on oikeassa. Mikään ei ole täydellistä, ei edes ex-vaimoni törppöys.

 - Iskä, sanoi tytär moittivasti. - Joko taas parjaat äitiäni?

   Urmas suhtautui kuitenkin melko skeptisesti Reitan aikeisiin tappaa miesystävänsä.

 - Johan sitä suutuspäissään puhutaan mitä sattuu. Kirsikkakin uhkasi kuristaa minut, mutta eipäs vain aiettaan toteuttanut.

 - Entä sinä? Uhkailitko säkin äitiä?

 - Saatoin jotain sanoakin sinne päin, kun mikään muu ei tukkinut sen akan...hm...naisen suuta. En nyt tarkalleen muista.

 - Olitko niin ympäripäissäsi?

 - En koko aikaa. Kuudetta vuotta kestin, ja sekin on jo saavutus.

 - Äiti sanoo ihan samaa. Juopon kanssa on mahdotonta elää normaalisti. Muistan kun oksensit nalleni päälle.

 - En ikinä, huusi Urmas kauhuissaan. - Ikimaailmassa en olisi tehnyt sellaista rakkaalle pikkutyttärelleni.

 - Mutta kun teit. Et tietysti muista. Itkin ja äiti pyöritti  nalleparan hienopesuohjelmalla kolmeen kertaan. Silti musta aina tuntui, että se haisi jotenkin vistolta.

 - Anteeksi, kauheasti anteeksi, pyyteli isä aivan järkyttyneenä.

 - Ei se mitään, sattuuhan sitä, myönteli tyttö sopuisasti. - Piilotin minäkin sun parranajokoneesi. Molla-Maijan sisään. Löytyi vasta viime vuonna.

   Urmas oli aivan masentunut. Sai todella olla kiitollinen, että pääsi siitä iloliemestä eroon. Vai pääsisikö koskaan lopullisesti. AA-kerho oli hyvin varovainen ja muistutti jäseniään uudelleen lankeamisen vaaroista.

 - Ei se Reita silti tosissaan ole, intti isä. - Tuskin edes muistaa höperryksiään kun selviää.

 - Pelkään pahaa, että hän toteuttaa suunnitelmansa. Sitkeä ja pitkävihainen. Opiskeluaikanani pihassamme harhaili suuri harmaa kollikissa, joka varasteli makkaroita puutarhan pöydältä. Litki kermat ja maidot. Inhottavan näköinenkin. Aivan kuin paholaisen isoisä. Ikivanha ja ontui pahasti. Naama virnussa ja kavala ilme keltaisissa silmissä. Pelkäsin sitä, koska se kuulemma puri.

 - Mitä se katti tähän kuuluu?

 - No annas kun selitän. Reita vihasi sitä myös ja uhkasi ottaa siltä nirrin pois. Luulin, että se oli vain suuria sanoja, mutta eräänä aamuna kolli makasi melkein kahtia leikattuna nurmikolla.

 - Koira ehkä purrut? ehdotti Urmas.

 - Mitä vielä. Kissan keskiruumiissa oli selvät polkupyörän jäljet, jotka jatkuivat märässä ruohossa.

 - Ei se kuitenkaan todista, että Reita oli syyllinen.

 - Reita lähti polkemaan kaupungille, ja etupyörässä oli sekä verta että kissankarvoja. Mitäs nyt sanot? Kannattaako hänen puheitaan ottaa vakavasti?

 - Eläimen nitistäminen on aivan eri asia kuin ihmisen. Unohda koko juttu. Lähdetään siihen huutokauppaan jo vihdoin ja viimein.

3. Tutkinta käynnistyy

   Janina ei olisi ollut äitinsä tytär, ellei hän olisi ruvennut ottamaan selville Reitan uhkaukseen liittyviä tosiasioita. Hän soitteli Kaarelaan, joka oli pienehkö asutustaajama. Jyry-Otso oli sen verran harvinainen nimi, että joku hoksasikin, että se tarkoitti tietysti erästä kaupungin sosiaalityöntekijää, Jyry-Otso Heikkilänahoa.

   Joku puhelias täti tiesi vielä kertoa, että senniminen kaveri seurusteli jonkun kahjon hoiturin kanssa. Kuinka kunnon mies sellaiseen retkahti?

 - Tietenkin sen takia,  että Reita on komia nainen, selosti kertoja. - Uhkea, vaikka maha on alkanut tulla liiankin uhkeaksi. Se loputon viinan ja kaljan lipittäminen sitä teettää. Itse en haluaisi joutua sen typykän potilaaksi, kun se kohmelossa vääntelee vipuja ja tärisevin käsin pistelee kuolettavia piikkejään tai annostelee myrkkypillereitään.

 - Onko jotakin vaaratilannetta sitten sattunut? kyseli Janina huolestuneena.

 - Ei ihan kuolemantuottamusta, mutta pari juttua on yhä auki. Annostellut väärin lääkkeitä ja antanut 88-vuotiaalle Elmalle korvapuustin, kun se ei heti älynnyt niellä rohtoja.

   Urmas pudisteli päätään ja entistäkin tiukemmin vaati, että tytär oitis sulkisi puhelimen, jos Reita vielä soittaisi.

   Janina puristi kirsikanpunaiset huulensa tiukaksi viivaksi ja tarjoiltuaan isäkullalleen tukevan ja makoisan illallisen hän aloitti pehmityksensä:

 - Isä, Savossa päinhän on muutenkin hienoja taidenäyttelyitä. Meidän kannattaisi suunnata sinne, eikö totta?  

   Urmas ei ollut mikään tyhmä mies, paitsi tietysti naisten suhteen, joten hän innostui pohtimaan tätäkin mahdollisuutta. Levitteli karttoja ja esitteitä. Muistutteli tuttaviaan Mikkelissä ja Kuopiossa ja julisti sitten, että ehdotus oli kerrassaan mainio.

   Janina kävi antamassa hellän suukon isän karkealle poskelle. Omatunto hieman vaivasi, mutta vielä enemmän se pistelisi, jos hän antaisi kämppäkaverinsa teurastaa Jyry-Otso-reppanan kuin vanhan kollikissan. Ajaa vielä autollaan miehen yli. Pöyristyttävää.

   Kun tyttö jo muutenkin oli livennyt hieman arveluttaville poluille, pieni lisätottelemattomuus ei enää painaisi vaakakupissa. Janina näppäili Reitan numeron. Uusi operaation useita kertoja, jopa kolmen päivän ajan.

 - Onkohan se  hukannut koko vempeleen tai vaihtanut numeron? tuhisi tyttö harmistuneena. - Vihamiehiä sille kovanaamalle kyllä riitti.  

 - Haloo, kuului naisen tokkurainen ja käheä ääni kännykässä. - Kuka siellä?

 - Minä vaan, Janina.

 - Kuka Nanina?

 - Janina Kinnula, soitit minulle viikko sitten Kuopiosta.

 - Ai juu. Terve.

 - Ajattelin vain kysäistä, mitä sulle kuuluu.

   Pitkä tauko, jona aikana Reita järjesteli sekavia ajatuksiaan ja sammaltavia sanojaan.

 - Hyvää vain. Ei kun kauhean pahaa. Se roisto ei vastaa puhelimeen. Välttelee mua. Helvetti.

   Janina huokaisi helpotuksesta.

 - Anna sen miehen olla. Saat sä uusia, komeampiakin, kun olet niin hemaiseva nainen.

 - Jyry-Otso on komea. Haluan hänet ja sillä sipuli. Kyllä mä keinot keksin.

4. Kostotar uhoaa

   Samana iltana kännykkä soi. Reita ilmoitti lyhyesti ja tyhjentävästi, että retku oli tulossa Kuopioon. Nainen oli kertonut miehelle joistakin raha-asioista, joihin tarvittiin allekirjoitusta. Sen jälkeen he voisivat erota ystävinä.

 - Ajatteles, että se tollo meni lankaan. Se ei edes kysynyt, että minkälaisia. Tosin mulla on kasapäin sekavia ja selvittämättömiä laskuja ynnä muuta. Veroherratkin koko ajan kintereillä.

 - Mitä aiot tehdä? kysyi Janina sydän kylmänä. - Älä vaan...

 - Sä et voi mua estää. Mulla on selvä sotasuunnitelma. Olenhan hoituri.

 - Joudut kiinni.

 - Enkä joudu, vedenpitävä alibi.

 - Me voisimme isän kanssa ajella Kuopioon, kun on niitä liikeasioitakin. Mun on pakko puhua sulle järkeä.

 - Ei se auta pätkääkään... odotas, hetkonen vaan. Tulkaa kaikin mokomin. Koska saavutte tänne?

   Naiset sopivat päivästä ja kelloajasta. Janinaa ihan kylmäsi, kun hänen korvissaan soi Reitan ivallinen ja pahaa ennustava naurunkäkätys.

   Kolme varttia nahistelua isän kanssa. Miksi suoraan Kuopioon? Ensinhän piti mennä Mikkeliin tai Mäntyharjulle. Miksi jo huomenna, koska täälläkin olisi kauppoja kesken?

   Janina ei olisi ollut Kirsikka Kinnulan ainoa tytär ellei hän olisi tässäkin saanut tahtoaan läpi. Harmitti vain, kun ne miehet aina pyristelevät vastaan ja tuhlaavat kallista aikaa. Uskoisivat vähemmällä.

   Ennen Kuopioon saapumista Janina huokaili ja voihki. Nyt oli koittamassa totuuden hetki kuin suuren maailman kansaansa huijaaville poliitikoille. Isälle täytyi tunnustaa.

   Tyttö hommasi muhkean kalakukon pöytään, ja kun isukin korvat ja posket alkoivat mielihyvästä punoittaa, taitava diplomaatin alku laukaisi ensimmäiset ammukset.

 - Isä, tiedäthän, että haluan vain sinun parastasi?

 - Mum mum, sanoivat isä ja kalakukko.

 - Toivon, että taulujasi menee oikein rutkasti kaupaksi. Körötellään tämän keikan jälkeen Mäntyharjulle ja vaikka Pariisiin asti, mutta mulla olisi sinulle yksi tärkeä ehdotus.

 - Mum mum...nam nam.

 - Olenko koskaan pyytänyt sinulta mitään?

   Pitkä tauko, jonka aikana molemmat plarasivat muistinsa lokeroita valkatakseen sieltä ne tähdellisimmät.

 - No mitä sä haluat? murahti isä epäluuloisena.

 - Reita pyysi...

 - Reita, huusi isä. - Oletko kielloistani huolimatta ollut yhteydessä siihen noita-akkaan? Kumpi otti yhteyttä? Et kai vaan sinä?

 - Voi isä, kuuntele nyt. Kyllä mä soitin sille, kun olen niin huolissani sen miesystävästä. Reita sai sittenkin houkuteltua Jyry-Otson tänne Kuopioon. Aikoo surmata hänet jollakin keinoin. Aion totisesti estää sen.

 - Älä sotkeudu siihen, minä varoitan vakavasti. Lukitsen sinut käsiraudoilla ohjauspyörään, jollei muu auta.

 - Isä, kuinka olet noin kovasydäminen ja piittaamaton lähimmäistesi hengestä?

 - Mä välitän vain sun hengestäsi, tyttö.

   Urmas oli synkkä kuin ukkospilvi.

 - Vain tämän kerran, minä pyydän. Reita kutsui meidät luokseen huomenna kolmelta. Mieskaveri tulee sinne samaan aikaan. Yritän taivutella Reitaa luopumaan murhahankkeistaan, ja samalla suojelemme miestä läsnäolollamme.

   Ennustajan ammatti olisi helppo ja rahakas, jos maailmassa olisi kyse vain Kinnulan ja hänen rakkaan tyttärensä suunnitelmista ja toimenpiteistä. Ei tarvita paljon mielikuvitusta, jos sanoo, että totta kai he menivät Reitan luokse kolmeksi seuraavana päivänä.

5. Miesparka pistoksissa

   Urmas osti rehevän kukkakimpun tuliaisiksi. Murisi ja ärisi, mutta mitä se auttoi.

 - Sille syöjättärelle pitäisi viedä lihaa syövä kasvi eli kärpäsloukku lahjaksi. Saisi sillä tavalla tyydyttää murhanhimoaan. Tai myrkkysienikastiketta. Vieläkö mahtaa olla korvasieniä metsissä? Niitähän jo renessanssiaikaan Italiassakin tarjoiltiin epämiellyttäville sukulaisille ja kilpailijoille.

 - Käyttäydyt sitten kunnolla, ettei mun tarvitse hävetä. Lisäksi sulla on tuiki tärkeä tehtävä. Neuvon sitten myöhemmin, lupasi Janina.

   Hän avasi pullottavan laukkunsa ja näytti isälleen erästä laitetta.

   Urmas puhisi ja mulkoili epäluuloisena tytärtään.

   Reita oli taidekauppiaalle sittenkin yllätys. Kookas ja rehevä. Seksikäs ja tietoinen vallastaan ja voimistaan. Kieltämättä melko pöhöttynyt sekä kasvoiltaan että vartaloltaan. Ennen hän oli varmasti ollut tosi viehättävä.

   Emäntä oli kattanut pöydän ulos nurmikolle. Valkoiseksi maalatut, sekavilla koukeroilla koristellut rautatuolit ja pöydät. Jos istuinta siirsi hiukkasenkaan, ruoho- ja multapaakku seurasi jalan mukana. Siispä oli parasta tyytyä paikkaansa ja istua hiljaa, vaikka aurinko porotti täydeltä terältä päin naamaa.

   Jämy täti, tuumi Urmas, kun nainen jakoi istumapaikat tietyllä ehdottomuudella.

 - Sinä Janina tähän, minä tuohon, Jyry-Otso tulee aivan kohta ja istuutuu tähän, Sitten vielä isäsi...

 - Valitettavasti joudun lähtemään kesken pois, pahoitteli Urmas kohteliaasti, mutta siihen saakka istun mielihyvin hehkeän emäntämme osoittamalle paikalle. Kaunis kiitos.

   Ylinäyttelemistä, harmitteli Janina ja keskittyi odottelemaan, koska miesystävä saapuisi. Missähän se viipyy? Kauhea ajatus iski hänen mieleensä. Entä jos se on jo murhattu?

   Lähempänä viittäkymmentä oleva hoikka mies astui näyttämölle. Yllättävän sivistyneen ja hienostuneen näköinen Reitan sulhaseksi, mutta niinpähän heille oli ero tullutkin. Vaaleat kesähousut ja keltaruudullinen lyhythihainen paita. Kaulukset rennosti auki, joten miehekkään karvaista rintaa vilahteli kaula-aukosta.

   Ystävällisesti hän tervehti Kinnuloita ja Reitakin näytti parhaat puolensa kutsujen emäntänä. Urmas oli noussut kättelemään Jyry-Otsoa ja oli samalla astunut hieman sivummalle siirtääkseen Janinan suuren laukun kauemmaksi. Ex-miesystävä aikoi istuutua vapaaksi jääneelle tuolille. Kiireesti vaikkakin kohteliaasti Reita ohjasi hänet valmiiksi varatulle istuimelle.

   Nautittiin kahvia ja talon antimia ja rupateltiin leppoisasti niitä näitä. Kelloa silmäiltyään Urmas nousi ja pahoitteli, että työasiat kutsuivat. Hyvästeltiin ja kiiteltiin puolin ja toisin. Janina jo ehti ajatella, että hänen synkät epäilynsä saattoivat sittenkin olla liiaksi laukkaavan mielikuvituksen tuotetta.

   Urmaksen poistuttua alkoi tapahtua.

 - Viitsisitkö sinä Janina nuoremmaksesi kipaista hakemassa lisää marmeladia. Se rasia on jääkaapissa. Muistaakseni ylimmällä hyllyllä.

   Tyttö teki työtä käskettyä ja oli omasta mielestään poissa vain kolmisen minuuttia. Palatessaan hän havaitsi, että Reitan ja miehen välillä näytti olevan pienoista sähläystä, mutta sen Janina pystyi analysoimaan vasta myöhemmin. Joka tapauksessa Jyry-Otso nousi tuolistaan, astui pari askelta, horjahti ja valitti ääneen.

 - Mitä nyt? kysyi huolestunut Reita. - Nyrjäytitkö nilkkasi?

 - Ei vaan jokin pisti minua, tosi kipeästi keskelle jalkapohjaa. Että se sattuu.

   Nyt vasta Janina havaitsi, että mies oli avojaloin. Pehmeä, tuoksuva valkoapilanurmikko oli miellyttävä paljaalle jalalle. mutta se pisto oli kaikkea muuta kuin miellyttävä.

 - Ai, tuossahan on ampiaisia, huudahti Janina näyttäen paria kuollutta hyönteistä valkoisten kukkien keskellä.

 - Nyt äkkiä sairaalaan, hoputti Jyry-Otso. - Tiedäthän Reita, että olen allerginen niitten pistolle. Vaarallisempaa kuin käärmeen myrkky.

6. Pistettynä

   He ottivat Heikkilänahon auton, ja Reita halusi ehdottomasti ajaa. Mies olikin aika heikossa kunnossa, hikoili ja henkeä ahdisti.

   Reita toheloi vaihteitten ja jarrun ja kytkimen ja suuntavilkun ja... Helpompaa olisi ollut luetella, minkä kanssa ei ollut vaikeuksia.

 - Anna kun minä ajan, huudahti Janina. - Emme ikinä pääse sairaalaan sinun kyydissäsi. Soitetaan ambulanssi.

 - Eikö mitä. Kyllä tämä tästä.

   Auto mateli vaappuen pitkin vilkasliikenteisiä katuja. Janina hoivaili potilasta, joka oli jo menettämässä tajuntansa.

 - Mihin sinä oikein aiot? huusi Janina. - Sairaalan merkkihän oli jo äskeisessä kadunkulmassa.

 - Täältä on oikotie, väitti Reita ja vaivoin väisti vastaan tulevan bussin.

 - Tämähän on yhdensuuntainen katu, valitti Janina. - Voi sinua koheltajaa.

   Jyry-Otso oli jo syvässä tajuttomuuden tilassa, kun he viimein saapuivat sairaalan ensiapuosastolle. Reita antoi selvän ja tarkan  selostuksen miehen ampiaisallergiasta. Lisäksi sydänkin oli joskus reistaillut.

   Asianmukaisiin toimenpiteisiin ryhdyttiin viipymättä, mutta siitä huolimatta potilaan tila huononi nopeasti. Hän vaipui syvään koomaan, ja selviämisestä ei juuri annettu toiveita. Pitäisi kutsua lapset paikalle.

 - Eikö olisi syytä tehdä poliisitutkimus, kun on tapahtunut tuollainen omalaatuinen onnettomuus? tiedusteli Janina.          

   Sairaalahenkilökunnan mielestä se ei ollut tarpeellista, koska syy tiedettiin ja ampiaiset olivat todistuskappaleina. Ne Reita oli siepannut mukaansa nurmikolta.  

   Tyttö ei antanut periksi. Yhdessä isänsä kanssa he tutkivat videonauhaa, jonka Urmas oli salaa kuvannut orapihlajapensaitten  takaa.

 - Tässä on jotakin hämminkiä, totesi Janina. - En vaan vielä hoksaa mitä. Katso nyt tuota Reitaa vähän ennen kuin se ampiainen pisti.

 - Tosi on. Minusta näyttää, että hän jotenkin touhuaa kaverinsa jalkineitten kimpussa. Yrittää saada hänet riisumaan sandaalinsa. jopa sukat.

 - Joo, ihmettelinkin jo silloin, miksi hän oli yhtäkkiä paljain jaloin.

 - Katsopas, Reita siirtää nopeasti jalallaan jotakin nurmikolla olevaa pientä kapistusta.

   Janina ja isä tekivät tikusta asiaa päästäkseen tutkimaan Reitan pihan nurmikkoa. Vielä kaksi kuollutta ampiaista.

 - Mitä hän siirsi? kummasteli Urmas. - Olisikohan roskiksesta apua?

   Sieltä se löytyikin, todistuskappale tahallisesta kuolemantuottamuksesta. Kaksi pientä puualustaa, joissa oli piikki pystyssä.

 - Älä koske siihen, siinä voi olla myrkkyä, varoitti tyttö isäänsä.

- Otetaan ne sievästi tähän muovipussiin ja viedään tutkittaviksi.  

   Piikeissä oli todella kuolettavaa myrkkyä, ja videonauhalta näkyi, että nainen oli väen vängällä pakottanut miehen riisumaan kenkänsä ja sitten myös sukkansa. Itse omakätisesti tarttui sukkiin ja kiskoi ne pois vastaan hangoittelevan miesystävänsä jaloista.

   Nauha paljasti myös sen, että Reita todella siirsi kenkänsä kärjellä yhtä myrkkypiikkialustaa keskemmälle, kun se oli jäämässä liiaksi istuimen varjoon.

 - Ja meidän kuin piti olla Reitan alibina. Miettiköön seuraavan kerran huolellisemmin, kenet todistajikseen valitsee, uhosi Janina.

 - Olit taas kerran oikein nokkela plikka, kehaisi isä. - Ei se Reita pitkään aikaan pääse konnankoukkujaan suunnittelemaan. Vaikka Jyry-Otso onneksi selviää, se velhoakka taitaa joutua virumaan kaltereitten takana muutaman vuoden.

 - Eikä se hänen mielenterveytensä tutkimisesta parane. Luonnevikainen kun on, naisparka.

          XII  PIKKURUINEN VIHOLLINEN

1. Kiihottavia kirjeitä

   Janina oli lähdössä asioille. Veisi kai taas kirjettä postiin. Oli salaperäisen näköinen ja vältteli isänsä hienovaraisia uteluita, kuten esimerkiksi:

 - Kenelle sä kirjoitat? Sano heti, keneltä se kirje oli? Ootko sä useammankin kanssa kirjeenvaihdossa? Kerro nyt vanhalle isällesi.

 - Hm.

 - Mitä se Kirsikka kertoi, kun olit niin kiihtynyt?

 - Jukka on purkanut kihlauksensa, tunnusti tyttö hieman nolona.

 - Mitä se enää sulle kuuluu? Purkakoon vaikka sata kihlausta, hulttio.

 - Hm-m.

 - Et kai vain lähettele sille postia?

 - Ehkä. Kenties. Saattaa olla, tyttö vastasi epämääräisesti kuin Britannian pääministeri, kun häneltä kysyttiin, onko Irakin presidentillä joukkotuhoaseita.

 - Kirjoitatko hänelle? Sano heti totuus, tyttö.

 - Kerron sellaisen totuuden, jonka osaan, puolustautui neitonen käyttäen hämmästyttävän tarkalleen hyväkseen erään suomalaisen naispoliitikon sanoja.

 - Entä se Lapin Hannu? Mitä hänelle kuuluu?

 - No jaa.

 - Onko tuo kirje häneltä? Vieraan näköistä käsialaa.

 - Et kai sä vaan tutki mun postiani. Se on kirjesalaisuuden törkeätä rikkomista, kiivastui Janina.

 - Saa kai sitä kirjekuorta hypistellä. Mitäs jätät niitä joka paikkaan. Luet varmaan kerran tunnissa.

   Tyttö punastui ja katseli kirjettä.

 - Tämä on Jyry-Otsolta, hän mumisi.

 - Sen ampiaisakan miesystävältä? hölmistyi Urmas. - Mitä hän sulle kirjoittelee?

 - Korjaan muuten totuuden vuoksi, että Jyry-Otso on Reitan entinen poikaystävä.

 - Jo on poika, ainakin viisikymmentä vuotta. Mitä kumman asiaa hänellä voisi olla?

 - Hän lähettää sinullekin terveisiä. On kauhean kiitollinen, kun sinnikkäällä tutkinnallamme pelastimme hänen henkensä. Tunnistivat aineen ja osasivat hoitaa myrkytystilaa tehokkaasti.

 - Jaa, kiitoksia vain. Jos vastaat, sano multakin terkkuja, lauhtui Urmas lausumaan.

 - Voi kun elämä on niin sekavaa, huudahti Janina. - En jaksa tehdä koko aikaa tärkeitä ratkaisuja.

 - Ei sitä usein edes tarvitsekaan. Elämä kuljettaa, kun jaksaa kärsivällisesti odottaa ja kuuntelee sisintään.

 - Minun sisimpäni on yhtä sekakööriä. Ne kaikki haluaisivat tavata minua. Mitä minä teen?

2. Kammottava uni

   Janina lähti asioilleen eli postiin. Urmas jäi istumaan nojatuoliinsa. Huolestutti ja raukaisi. Joulun tienoilla täytyy pitää pitkä loma. Johan se tyttökin aivan nääntyy tähän rullaamiseen.

   Pöydällä oli voimakkaasti oranssista valoa säteilevä kehäkukka kapeakaulaisessa pullossa. Tummanvihreässä. Taisi olla konjakkipullo.

   Voimakkaat muistot putkahtivat jostakin kaukaa. Tuoksut ja aineen makuhermoja hivelevä aromi. Hyvän havannalaissikarin kepeästi leijaileva savu. Nautinnollisen aterian päälle, nautinnollinen sikari ja vielä nautinnollisempi kulaus konjakkilasista.

   Kavahtaen näitä houkuttelevia muistojaan Urmas yritti ajatella jotakin muuta. Tauluja, maalaamista, Janinaa, seuraavaa matkakohdetta, loppukesän lämpimiä päiviä, elokuun kuutamoa, jopa Kirsikkaa. Ihan mitä vain mutta ei konjakkia.

   Kesken kaiken hän nukahti ja lähti taivaltamaan unen omituisessa ja hämmentävässä maailmassa.  

   Hän käveli kukkaniityllä. Joka puolella kultaisten kulleroitten voipalloja ja haapeansinisiä metsäkurjenpolvia. Toisessa kädessä oli huumaavasti suitsuttava sikari ja toisessa auringossa välkehtivä konjakkilasi. Puolillaan herkullisen ruskeata nestettä. Maanläheistä, jämerää ja niin tuttua.

   Äkkiä putkahti eteen talo, oikeastaan mökki. Valkoiseksi rapattu ja sininen ovi repsotti kutsuvasti auki. Kuistia ei ollut ja hetkessä mies huomasi seisovansa mökin sisällä.

   Pieniruutuinen ikkuna, vaaleat kukalliset verhot. Paksu, punainen itämainen matto lattialla. Varpaat upposivat sen pehmeyteen. Pienoinen pöytä ikkunan edessä ja kaksi tuolia.

   Joku tai jokin lähestyi ulkona. Hän ei nähnyt sitä, mutta hän vain tiesi. Jotakin suurta ja pelottavaa. Täytyisi piiloutua. Komeroa ei ollut eikä ovesta enää ehtisi ulos. Lievää hätääntymisen tunnetta.

   Peräseinällä oli valtavan iso, suorastaan massiivinen, valkoinen piironki. Monta vetolaatikkoa ja kun hän meni sen viereen, hän havaitsi, että se oli miltei hänen itsensä korkuinen. Juuri ja juuri leuka ulottui huonekalun pinnan tasalle. Kuin pikkupoika kurkistelemassa aikuisten kalusteiden maailmaan.

   Se jokin oli jo ovella, vaikka sitä ei näkynyt. Nyt oli päästävä sen lipaston päälle. Mies yritti tarttua molemmin käsin piirongin laidoista. Seinän ja mööpelin välissä oli sen verran rakoa, että hän sai vasemmalla kädellään hyvän otteen reunasta. Oikean kanssa oli vaikeata. Lipaston etuosa oli kiiltävän liukas. Ote lipsui ja nyt alkoi olla kiire. Se otus oli liukunut jo sisäpuolelle. Oli aivan hänen takanaan.

   Kauhu ja epätoivoinen hosuminen. Kiipeää ja lipeää. Pari senttiä ylös ja taas takaisin lattialle. Urmas oli tukehtua hätäänsä. Monen kymmenen yrittämisen jälkeen hän oli viimein mahallaan piirongin päällä. Miksi se hirviö ei ollut jo tarttunut hänen jalkoihinsa?

   Lipaston päällys osoittautuikin yllättävän kapeaksi. Vaikka hän seisoisi selkä tiiviisti seinää vasten, joku kuitenkin ylettyisi häneen. Se joku oli vanttera, kullanruskea, mustaharjainen urosleijona. Sen ei tarvitsisi muuta kuin nousta takajaloilleen, niin sen kuono olisi kiinni hänen varpaissaan.

   Urmas tunsi niin suurta kauhua ja epätoivoa, että entiset painajaisunet olivat kuin lastenleikkiä tähän verrattuna. Hädissään hän katseli kohti kattoa. Oli päästävä johonkin ylemmäksi. Katon rajassa kiersi kapea hylly. Se oli täynnä nukkeja ja pehmoleluja. Janinan vanha nallekin töllisteli joukossa.

   Mies koetti saada otteen hyllyn reunasta. Jospa hän pystyisi riippumaan siinä, niin hän voisi vetää jalat kippuraan eikä peto  kykenisi sieppaamaan häntä hampaisiinsa.

   Mahdotonta. Hylly oli joko liian liukas tai se romahti alas sitä mukaa kun hän ponnisteli. Katon rajassa oli vielä orsi, leipävarrasta muistuttava. Kunhan siitä saisi pitävän otteen, hän olisi tarpeeksi korkealla. Ponnistelua, epäonnistumista ja romahdus. Jokin puri häntä kipeästi sääreen. Se oli pieni musta kirppu. nipisti oikein kunnolla. Pelko ja kova huuto.

3. Odottamaton viesti

 - Isä, mikä sun on? kyseli Janina huolestuneena. - Melkein putosit tuolistasi. Saitko jonkin kohtauksen? Mennäänkö sairaalaan?

   Urmas oli aivan pyörällä päästään. Oli suuri helpotus nähdä turvallinen Janina edessään, mutta unen karmeat tunnelmat säilyivät iltaan asti. Nälkiintynyt huonekärpänen pörisi ikkunassa. Sekö häntä oli purrut vai mikä?

   Kännykkä soi ja Urmasta pyydettiin saapumaan luokkakokoukseen Jyväskylään. Rälläävän sakin rälläävin edustaja Pelle oli puhemiehenä.  

   Urmas yritti estellä, koska he olivat parasta aikaa Pohjois-Karjalassa. Raskaalla autolla ei viitsinyt turhaan ajella ympäriinsä ja lentoteitse he joutuivat vaihtamaan konetta Helsingissä. Yhä vieläkin unenpöpperöiselle miehelle se tuntui ylitse pääsemättömältä esteeltä. Kallista ja niin edelleen.

 - Meillä on tunnettuja liikemiehiä luokkatovereitten joukossa, kuten hyvin tiedät, menestyneitä ja äveriäitä. Matkakustannuksia voimme korvata. Tule ihmeessä. Kivat ja hurjat bileet tiedossa. Ota naisseuralaisesikin mukaan. Kaikki maksetaan, hotellit sun muut.

   Isä kysyi haluttomana tyttärensä mielipidettä. Janinaa tietysti hieman pelotti lähettää entistä alkoholistia railakkaisiin luokkajuhliin, joten hän tarjoutui lähtemään mukaan esiliinaksi. Hän voisi samalla käväistä äitinsä sisaren luona.

   Urmas lupautui ja Pelle riemuitsi aivan ääneen:

 - On mahtavaa saada oikea taidemaalarikin seuraamme. Kaikki muut ovatkin tylsiä pääjohtajia ja kolminkertaisia tohtoreita. Häh häh.

4. Oireilua koneessa

   Kaikki vastusti tätä matkaa. Lippuja saatiin ensin yksi, sitten jonotuksen jälkeen kaksi. Lakkoa luvattiin juuri lentopäiväksi, samoin myrskyä. Urmakselle oli tulossa nuhaa ja häneltä menivät muutenkin korvat lukkoon siellä korkeuksissa. Kova tuska ja pelko, ettei koskaan enää kuule kunnolla.

   Lapin Hannu ilmoitti, että hänellä olisi asioita idän suuntaan. Voisivat tavata, mutta nyt tämä luokkajuhla.

 - Peru lippusi, kehotti Urmas, kun näki, miten pahoillaan tytär oli.

 - En päästä sinua yksin, vakuutti tyttö pontevana.

   Helsingistä lähtevä kone oli yli tunnin myöhässä jo tullessaan. Mistä lienee tullut, koska matkustajina oli runsaasti kiinalaisia.

 - Mennään tuonne peremmälle istumaan, ehdotti Urmas. - Tuo takana istuva kaveri yskii keuhkonsa pellolle. Ettei vain sairastaisi jotakin kuolemantautia.

 - Eihän mies ole kiinalainen. Saattaa olla ihan tavallista flunssaa. Mitä kieltä se puhui?

 - Se sanoi vain, että köh köh ja räk räk. Ei pannut edes kättä suun eteen. Niistää jo ennestäänkin märkään ja räkäiseen nestuukin. Hyi olkoon.

   Taaempaa isä-Kinnula seurasi uneliaana ällistyttävää näytelmää. Ehkä hänellä oli tavallista vilkkaampi mielikuvitus, mutta hänestä tuntui, että se yskivä Yrjö vähän väliä änkesi itsensä uudelle istuimelle. Vieläpä muiden matkustajien keskelle.

 - Mitä se etsii? Katso nyt, miten se työntää nenänsä vierustoverinsa poskeen ja melkein suuhun. Heiluttaa limaista nenäliinaansa kuin lippua. Puhuu, sylkee ja pärskii taukoamatta. Muut ihmiset pakenevat sen tieltä jos mahdollista. Tuokin nainen nousi ja siirtyi toiselle puolelle käytävää.

5. Iiliäinen

   Se kummallinen flunssamies jatkoi kiertelyään. Kasvot laihat kuin luurangolla. Mikä lie viikatemies. Urmas pelkäsi, että se bongaa heidätkin. Tihrusti vetisillä mulkosilmillään heidän penkkinsä suuntaan.

   Vaitelias, harmaaohimoinen mies istui jonkin matkan päässä edessä. Luki jotakin liikealan lehteä. Ei juuri ympärilleen vilkuillut. Suora nenä ja käskemään tottunut ryhti.  Tuttu lehtikuvista ja televisiosta.

   Flunssamies istuutui hänenkin viereensä ja aloitti ne taudintartuttamistemppunsa. Sillä siitä tässä oli kysymys, tahallisesta virusten tai bakteerien siirtämisestä avuttomaan uhriin. Pikkuruiset viholliset jylläisivät jonkin päivän päästä tämänkin sisuksissa.

   Superjohtaja ei edes väistellyt, kun viikatemies häntä kosketteli ja puhua pärpätti aivan korvan juuressa. Niiskutti ja pyyhki nenäliinalla häpeämättömästi sekä nenäänsä että vierustoverinsa pöytää.

 - Ne äkäiset pöpöthän tarttuvat vaikka huonekalujen sileästä nahkapinnasta, mutisi Urmas. - Mikseivät lentoemännät huomaa mitään?

   Urmas Kinnula aivasti, ja viikatemies vilkaisi olkansa yli. Taisi ihan hymyillä pirullisesti.

 - Isä, herää. Taasko sä nukut istuallesi? Ettei vain sussa ole jotakin vakavaa häikkää. Täytyy mennä tarkastuksiin.  

 - Urmas ryki ja kähisi ärtyneenä:

 - Olen aivan kunnossa, mutta tuo karsea tyyppi pitäisi kyllä sulkea telkien taakse kansaa tartuttamasta.

 - Kuka?

 - No tuo, joka istuu tuon harmaatukkaisen herran vieressä.

 - Ai tuon superjohtajanko? Hänhän istuu yksin. Kenestä sä oikein puhut?

   Viikatemies oli kadonnut. Hyvä juttu. Taisi olla kiusaamassa koneen takaosan väkeä.

   Isä ja tytär joivat kahvia ja natustelivat kinkkusämpylää. Urmas hikoili ja kurkkuun koski.

 - Ei sinusta ole juhlijaksi. Viisainta olisi palata oikopäätä kotiin autollemme Joensuuhun.

 - Virkistyn kun päästään perille. Anna jotakin kuumelääkettä, kyllä se tästä ohi menee.

6. Lässähtänyt luokkakokous

   Koneessa taidekauppiaalla oli tosi vaikeata. Ystävälliset lentoemännät paapoivat häntä ja kuljettivat pilleriä, kuumaa juotavaa ja huopia vilusta tärisevän miehen peitteiksi.  

   Kanssamatkustajat seurasivat näitä toimia kasvavan pelon vallassa. Entä jos tuo mies kantoi sitä vaarallista idästä tullutta virustautia?

   Kauhukseen Urmas huomasi, että se viikatemies oli jälleen koneen etuosassa. Vainosiko se heitä? Ehkä ei sittenkään, koska myös se superliikemies istui omassa penkissään, räpläsi tietokonettaan ja rapisutteli papereitaan. Viikatemies lähestyi häntä, ja entinen vaarallinen peli alkoi taas täydellä teholla.

   Vaivalla Janina sai isänsä hereille, kun kone laskeutui Jyväskylän lentokentälle. Mutta jos joku kuvitteli, että sitä itsepäistä aasia olisi saanut houkuteltua terveyskeskukseen, siinä kyllä erehtyi. Urmas piti päänsä ja he ajoivat taksilla siihen ravintolaan, jossa kokouksen oli määrä alkaa.

   Kovasti pahoitteleva hovimestari ilmoitti, että tilaisuus oli peruutettu. Sairaustapauksen vuoksi.

 - Kuka on sairastunut?

 - Se vieraileva puhuja, se Veli-Heikki Salonen, Suomen kuuluisimpia yritysjohtajia.

 - Mikä hänelle tuli? Sydänkohtausko?

 - Ei vaan hän on sairastunut vakavaan kuumetautiin. Hän nähtävästi sai sen matkustaessaan kotiin Aasiasta viime viikolla. Aamulla hänet vietiin kiireesti sairaalaan. Pelätään pahinta, ja siksi kukaan ei uskaltautunut tänne tänään. Eilen illalla heillä oli ollut jo hurjat ennakkojuhlat, ja herrat olivat huolissaan mahdollisesta tartunnasta.

 - Urmas seisoi ja ihmetteli. Hiki pisaroitsi hänen otsallaan ja tytär koetteli sitä arvioiden.

 - Sulla on ainakin 39 astetta kuumetta. Lähdetään sairaalaan.

 - Onko teilläkin kuumetta? tiedusteli hovimestari ja astui kolme askelta taaksepäin. - Parasta mennä heti lääkäriin. Johtaja Salonenkin on aivan kriittisessä tilassa. Saattaa jo olla vainajana. Tässä on muuten hänen kuvansa.

   Janina ja Urmas kumartuivat tutkimaan lehteä.

 - No hyvänen aika, huudahti Urmas. - Sehän on se harmaatukkainen mies sieltä lentokoneesta.

 - Ei mun mielestäni, vaan…, yritti Janina oikaista isäänsä.

 - Mahdotonta, jos tulitte tänään, väitti hovimestari. - Johtaja Salonen saapui hotelliimme jo eilen puolenpäivän jälkeen.

   Urmas antoi vihdoin ja viimein tutkituttaa itsensä. Tavallinen flunssa mutta kova sellainen. Lääkkeitä tuli montaa lajia, ja molemmat päättivät mahdollisimman pian palata Joensuuhun.

 - Ne pikkuruiset viholliset, ne pahuksen virukset, ja sen ison, irvistelevän jellonan pikkuinen, musta kirppu, mutisi Kinnula.

 - Sinähän hourit, isä. Koeta nyt hiukan nukahtaa. Laskeudumme hetken kuluttua.

          XIII  ÄKKIPYSÄYS    

1. Liukas keli

   Urmas ja Janina ajelivat jälleen taideautollaan kohti pohjoista.

 - Nyt minä jo tosissani suutun. Hiljennä vauhtia, Janina. Etkö sinä itsekin jo ymmärrä, kuinka vaarallinen tämä tie on?

 - Älä turhia ruikuta, iskä. Tiehän on leveä ja näkyvyys hyvä, ainoastaan loiva alamäki. Mikä tässä nyt kiikastaa?

 - Minäpä tunnen tämän tienoon entuudestaan. Pian ilmestyvät rautaiset kaiteet molemmin puolin. Täällä on usein usvaa, joka hetkessä häivyttää koko maiseman silmistäsi. Lisäksi aamupäivällä on pyryttänyt rutkasti. Nyt alkaa jo pakastaa, joten tie on kaljamalla ja tosi liukas. Jarruta tyttö, mutta varovaisesti.

   Janina hiljensi vauhtia, mutta liian äkkinäisesti. Raskas auto heilahti ja oli vähällä liukua poikittain.

 - Ohoh, onpas se liukasta, vaikka sitä ei yhtään huomaa tien pinnasta. Olit oikeassa isä. Tässä on ajettava kieli keskellä suuta.

   Ikään kuin opettavaisena esimerkkinä Urmaksen ennustajankyvyistä auton tuulilasin eteen levittäytyi sumuverho. Kuin taikaiskusta. Paksu ja tiheä.

 - Voi juku, eihän tässä näe metriäkään eteensä, valitti tyttö.  – Hiljennä, hiljennä, mutta rauhallisesti. Varo rautakaidetta. Tie tekee pian mutkan. Tässä on ennenkin sattunut pahoja kolareita.

 - Ota iisisti, kyllä minä pärjään. Tämä auto on vain niin älyttömän painava, että se alkaa vyöryä ihan itsestään.

 - Kurvin takana on huoltoasema oikealla. Sieltä on aina tulossa väkeä kuin nauhaa. Varo.

   Tyttö joutui pysäyttämään auton, sillä kaarteen jälkeinen tieosuus näytti olevan kaaoksessa. Pari pikkuautoa ja yksi farmari olivat jo parkkeeranneet tien laitaan.

 - Mitä siellä tapahtuu? huudahti Janina koettaen silmiään siristäen nähdä edessään leijailevan usvan läpi. – Tuntuu kuin olisi harsopukuisia keijukaisia tien täydeltä.

   Sumu hälveni ja silloin heitä kohtasi pahaa ennustava näky. Valtava rekka-auto oli poikittain maantiellä tukkien täydellisesti liikenteen.

 - Se on varmaan tullut tuolta huoltoasemalta, arveli Urmas. – Mutta mitä sen edessä on?

 - Siinä on pieni, punainen henkilöauto täysin murskaantuneena. Voi kauhistus, sehän on lytyssä kuin harmonikka.

   Väkeä riensi apuun, myös bensiiniasemalta. Ambulanssikin saapui, mutta pitkän ajan kuluttua. Siltä odottavista tuntui.

 - Älkää koskeko autossa oleviin, huusi joku. – Ne on niin pahasti kiinni, että tässä täytyy hitsata. Yksi ainakin on elossa, koska valittaa.

   Sisällä oli kolme matkustajaa vääntyneinä luonnottomiin asentoihin. Avonaisesta ovesta valui hiljalleen punainen verivirta kiiltävälle maantielle. Kaikki lasit olivat rikki, ja ovet kiertyneet muodottomiksi.

 - Sillä on täytynyt olla kova vauhti, tuumi joku. – Rekkakuskille ei kai sattunut mitään kuten tavallista. Hän kyllä istuu korkealla valtaistuimellaan turvassa ja koskemattomanakuin jokin yläilmojen hallitsija. Yksinvaltias.

   Rekan ajaja oli jo hitaasti laskeutumassa maan pinnalle. Hän oli aivan jäykkänä ja selvästi kauhuissaan.

 - En voinut mitään. Se ajoi suoraan alle. En ehtinyt peruuttaa enempää enkä mitään.

 - Peruuttamassako olit, pöljä? Tukit koko väylän.

   Mies selitti onnettomana, että hän oli arvioinut tilan väärin, hankala kohta. Sitten hän huomasi, ettei pystynytkään tekemään niin jyrkkää käännöstä. Oli pakko peruuttaa, ja sitten vielä se puhelu. Piti odottaa. Missä ne muut sitten on?

   Sairasauto ja poliisi tulivat hetken päästä paikalle yhtä aikaa. Rekka yritettiin saada mahdollisimman pian tieltä pois, ettei uusia kolareita pääsisi syntymään. Ajoneuvoja oli jo jonossa molemmilla puolilla. Varhainen arki-ilta vasta menossa ja suuri kaupunki lähellä.

2. Tarkkaavainen nuori nainen

 - Mikä puhelu? kysyi Janina, kun hän isänsä kanssa palasi heidän autolleen.

 - Mitä tarkoitat?

 - No kun se rekkakuski sanoi lopuksi, että ”sitten vielä se puhelu”.

 - Olet sinä tarkkakorvainen, päivitteli Urmas. – En minä ainakaan semmoista kuullut.

 - Miksi hän kysyi, että missä ne muut ovat? Mitkä kumman muut? Keitä hän vielä odotti siihen saumaan?

 - Hm.

 - Lisäksi ihmettelin, mitä hän viskasi sinne ojanpenkalle, kinokseen. Jokin pieni, tumma esine.

 - Koska muka?

 - Kun se oli tulossa ulos autosta. Möngersi ja möngersi kuin etana. Sitten äkkiä nakkasi sen kapistuksen.

 - Jaaha, olet sinä tarkkasilmäinenkin. Tuskin se mitään tärkeätä oli. Jotakin roskaa. Holtitonta ympäristön tuhoamista.

 - Höpö höpö sun kanssasi. Sellaisessa katastrofitilanteessa ruveta nyt autoansa siivoamaan. Hei, odota isi, multa putosi toinen hanska. Tulen heti takaisin.

   Tyttö juoksi nopsasti rekka-auton luokse, joka kääntyili kankeasti kuin suuri hirmulisko eikä millään tahtonut päästä peruuttamaan sinne huolto-aseman pihalle. Tosi kapea ja jyrkkä sisääntuloväylä, tuumi neitonen.

   Hän kumartui tutkimaan maata aivan tien laidassa, löysi hansikkaansa ja sen sijaan, että olisi kiltisti palannut autolle, hän alkoi kumarassa taivutella kasveja kaiteen takana ja kaivella lunta. Huomasi pienen kännykän, sieppasi sen ja pisti taskuunsa.

 - Löysitkö jotakin?

   Pitkä, romuluinen ja äkäisen oloinen miehenroikale seisoi Janinan takana ja yritti kurkotella penkan suuntaan.

 - Joo, hansikkaani. Se tipahti äsken, vastasi tyttö ja hymyili herttaisesti. – Hyvää nappanahkaa, äiskä olisi ollut vihainen.

   Juippi näytti jokseenkin epäluuloiselta, katseli pitkään ja happamana tytön perään ja alkoi sitten itse tiirailla ojaan. Kapusi jopa kaiteen yli, tonki ja tonki. Oikaisi sitten itsensä. Ei kai löytänyt etsimäänsä.

   Tämän kaiken Janina pani merkille, kun oli muka sitovinaan kengännauhojaan.

3. Löytötavaraa

 - Mitä sinä siellä kuhnustelit? murahti isä. – Alkaa olla nälkä

 - Löytyi, hihkaisi tyttö iloisesti ja näytti hansikastaan. – Lähdetään kiireen vilkkaa ajamaan.

 - Hyvä. Luulen, ettemme sittenkään aja kaupunkiin asti. Tässä lähellä on sellainen vanhan varaston piha, jossa saa parkkeerata. Se on tosin vartioimaton, mutta onhan meitä kaksi reipasta matkalaista.

   Kesken kaiken Janina pysäytti eräälle levähdyspaikalle.

 - Mitä nyt? marisi Urmas. – Ei se varasto vielä tässä ole.

 - Näytän sulle jotakin, mitä bongasin sieltä kaiteen takaa. Tämän kännykän se kuski nakkasi sinne pientareelle.

 - Ja sinä vohkit sen omin luvin? Oletko aivan tärähtänyt?

 - Ei se kenellekään kuulu, jos kerran heitti sen pois. Voi olla rämä.

   Tyttö puuhasteli vähän aikaa. Hän veti sormikkaat käsiinsä, otti suojakotelon irti ja asetti sen varovaisesti muovipussiin. Sitten hän käänteli ja napsutteli puhelinta.

 - Katsotaan, josko se toimii.

   Janina näppäili hetken verran.

 - Joo, tämä oli jäänyt auki. Tässä on jokin sanoma viimeisenä. Joku mies puhuu.

 - Mitä tuo iso farmari meidän kyljessämme hilluu? ärähti Urmas. – Mene jo ohi.

   Isä viittoili äkäisenä kädellään. Tytär vilkaisi vasemmalle ja hoksasi harmikseen, että se onnettomuuspaikalla ollut roikale tuijotti heitä vihaisesti toisesta autosta. Lähti sentään jatkamaan matkaa, ettei olisi häirinnyt muuta liikennettä.

 - Voi hirveätä, se oli se kaveri, joka kysyi minulta, mitä olin löytänyt.  

 - Etkö näyttänyt sille tuota kännykkää?

 - En, jostakin syystä. En halunnut eikä se sitä paitsi tuon äreän tyypin ollutkaan. Se on sen rekkakuskin.

 - Kuinka voit olla noin lapsellinen ja ajattelematon? menosi isä. – Nappaat itsellesi toisen omaisuutta, joka nähtävästi on yhä kunnossa.

 - Miksi hän heitti sen pois? Ehkä hän ei tykännyt kotelon väristä vai? irvaili nuori nainen ivallisesti.

 - Tässä on jotakin mätää, haistan sen salapoliisin nokallani. Hyvä, että menivät ohi. Melkein pelottaa.

4. Tuiki tärkeä puhelu

   Vanha, ränsistynyt varastorakennus sijaitsi jonkin matkan päässä päätieltä. Alueelle johtava portti oli sepposen selällään, joten sinne oli helppo ajaa.

 - Miksi tänne? vastusteli Janina. – Ainahan sinä haluat pysäköidä jollekin vartioidulle tai muuten turvalliselle paikalle. Tämmöisen aarrelastin kanssa.

 - Tiedän kokemuksesta, että tässä kaupungissa on vaikeata löytää pysäköintitilaa. Olen yöpynyt täällä monta kertaa, ja onhan tuossa pari omakotitaloa aidan takana.  

 - Kuunnellaan nyt se puhelu. Ootas.

   Jälleen tyttö näppäili aikansa ja alkoi kuunnella sanomaa.

 - Kuulehan, kun miesääni sanoo: ”Lähde nyt liikkeelle. Keskelle tietä. Me muut tulemme esteelle ja otamme roiston kiinni. Kun sen auto on tullut, heitä kännykkä heti ojaan.”

 - Onpa kummallinen viesti. Tuntuu, että kuski tahallaan ajoi rekkansa tielle ja aiheutti sen kuolonkolarin.

 - Tämä on toimitettava poliisille, heti paikalla. Lähdetään kaupunkiin, touhusi tyttö. – Suoritan vain ensin erään tärkeän toimenpiteen.

   Janina otti jonkin laitteen kaapista ja alkoi askarrella sen kimpussa. Urmas meni sillä välin ulos tutkimaan kaasupulloa. Silloin hän huomasi, että joku muukin oli aikeissa ajaa pihalle. Suuri auto, joka pysähtyi jonkin matkan päähän vaartoilemaan. Ulos astui kolme rotevaa jätkää.

   Isä palasi kiireesti sisälle vaunuun.

 - Sieltä on miehiä tulossa. Tuntuu, että heidän olemuksessaan oln jotakin uhkaavaa.

   Tyttö kurkisti ikkunasta. Suuri farmari ja se pelottava roikale.

 - Olen valmis, kuiskasi tytär. – Älä puutu tähän, isä. Tiedän mitä teen.

   Janina käveli rohkeasti miehiä kohti ja huusi reippaasti:

 - Arvaan, että olette tulossa noutamaan sitä matkapuhelintanne. Anteeksi vain, että otin sen. Luulin, että se oli joutotavaraa eikä kuulunut kenellekään.

 - Mitä? mörähti se roikale ja lähestyi tyttöä hiiviskellen.

 - Mitä minä sillä tekisinkään, kun en tiedä koodia, päivitteli hän ja lisäsi maireana:

 - Ettehän kerro poliisille? Voisitteko antaa mulle pienen löytöpalkkion? Olkaa niin kiltti, vain pari euroa.

   Mies vilkaisi taakseen. Ne kaksi muuta gorillaa seisoivat asennossa ja näyttivät kuin puusta pudonneilta. Hetken mietittyään juippi otti taskustaan kahden euron kolikon, hypisteli sitä ajatuksissaan ja ojensi sen sitten epäröiden tytölle, joka ilahtui aivan valtavasti.

 - Kiitos, tuhannet kiitokset, olettepa te kilttejä. Iskä jo torui, että näpistin lähimmäiseni omaisuutta. Turvallista ajomatkaa ja siunausta.

   Hyvästejä jättämättä miesporukka hyppäsi kaaraansa ja starttasi taipaleelle.

5. Poliisitkin pällistelevät

   Urhea sankaritar romahti täysin päästyään asuntovaunuun. Hän lyyhistyi vuoteelleen, nikotteli ja hampaat kalisivat. Isä toi hänelle juotavaa jaa huovan ympärille.

 - Mitä hittoa sinä oikein meinasit? Ne olisivat voineet teurastaa meidät molemmat. Olin näkevinäni sillä paksukaisella puukon.

 - Iii…hik…ik.

 - Pystytkö vielä ajamaan? Meidän on päästävä täältä ho-

pusti pois. Tilataan vaikka taksi jollet…

 - Älä hullussa puhu semmoisia. Silloin roistot arvaavat, että me sittenkin tiedämme jotakin. Pakko meidän on täällä yöpyä. Soitan vain poliisilaitokselle valmiiksi ja kerron sijaintimme, jos tarvitsemme apua myöhemmin.  

 - Olet sinä vaan kylmäverinen likka, mutta minä aivan…

 - En jaksa kuunnella saarnaasi. Myönnä itse, että näin oli edes jokin mahdollisuus selvitä.  

 - Joopa joo, mutta tärkeän todistuskappaleen menetit. Mitä nyt aiot esitellä poliisille?

 - Aika näyttää, vastasi tyttö salaperäisenä.

   Seuraavana aamuna taidekauppias ja hänen uljas tyttärensä pysäköivät keskelle poliisilaitoksen pihaa.

 - Antakoot sakot, mutta silloin en kerro tietojani, uhosi Janina.

   Poliisit olivat ystävällisiä, mutta hyvin epäileviä. Janina oli jo edellisenä iltana paljastanut, että kolari ei ollutkaan puhdas tapaturma vaan järjestetty ja myös toteutettu surmaaminen.

   Se ainoa henkiin jäänyt oli nuori tyttö, joka poikakaverinsa kanssa oli liftannut onnettomuusautossa. Hän ei pystynyt kertomaan juuri mitään ajajasta. Nuori, rähjäisiin vaatteisiin pukeutunut kaveri, jolla oli ollut kova kiire. Hän oli vilkuillut peruutuspeiliä alinomaa. Liukas alamäki ja sumu olivat olleet liikaa, joten auto kiiti kuin kilpa-ajoissa kohti kuolemaa.

   Auton takakontista oli löytynyt huumeita suuret määrät. Arveltiin, että hän oli huijannut huumekauppiaita ja oli nyt pakomatkalla.

   Vaikka aineita oli löytynytkin, kenelläkään ei ollut mitään syytä epäillä murhaa. Rekkakuskin tohelointi tuntui luotettavalta selitykseltä, koska mäessä oli ennenkin sattunut vastaavanlainen kuolonkolari. Surmansa saanut autoilija oli tietysti lakipykälien mukaan syyllinen, koska hän oli törmännyt pysähtyneeseen kohteeseen. Kas kun eivät olleet haudastakin vaatimassa sakkoja ja vainajaa telkien taakse.

   Janina selitti ja Urmas säesti ja pahoitteli kovasti, että kännykkä oli joutunut roistojen käsiin. Muu ei ollut auttanut, koska löytäjän henkikin oli vaarassa.

 - Sille ei voi enää mitään. Ehkä pystymme selvittämään asian muutenkin, varsinkin kun  teillä on tarkat tuntomerkit noista rikollisista.

 - On minulla vielä jotain muutakin, visersi Janina suloisesti. – Mulla on sen pitkän juipin sormenjäljet.

   Poliisit tuijottivat tyttöä kuin ilmestystä.

 - Kas tässä on kolikko, jonka se mies antoi löytöpalkkioksi. En haluaisi olla ahne, mutta saisinko toisen tilalle? Olemme köyhiä taidekauppiaita.

   Rikoskomisario kaivoi hämmästyneenä oman kolikon taskustaan, mutta se tärkeä kaksieuronen kiikutettiin vikkelästi tutkittavaksi.

 - Tässä on lisää sormenjälkiä, puheli Janina ja antoi kännykän suojakotelon poliisille. - Tosin siltä rekkakuskilta, mutta sillähän te pystytte todistamaan, että puhelin oli ollut miehen näpeissä juuri ennen onnettomuutta.

 - Kiitos, mutisi komisario.

 - Sitten minulla olisi tässä vielä todiste siitä puhelusta.

 - Niin tietysti omana kertomanasi, mutta kännykkähän ei ole enää sinun hallussasi, kuiskasi isä.

 - Tässä on nauhuri, jolle otin sen puhelun, ja tässä, olkaa hyvä, on se numero, mistä puhelu soitettiin.

 - Kii-tos.

 - Ja myös suurin osa kännykän muistissa olevista numeroista. Olkaa niin ystävällinen.

   Tuskin koskaan Janinan isä oli ollut niin ylpeä tyttärestään. Hän oli aivan haljeta ja paisui kuin kurnuttava pallosammakko.

 - Minä…minä…minä olen tuon nerokkaan tytön isä.

 - Onnittelemme, lausuivat poliisit kuorossa ja kättelivät onnellisen isäpapan kahteen kertaan. – Sinulle, Janina, saattaa olla tosi suuri palkkio tiedossa, jos saamme pyydystettyä oikein ison kalan.

 - Nyt vain upea näyttely pystyyn, huudahti Janina. – Täytyy tässä välillä ehtiä taidettakin harrastaa.  

          XIV  PILKILLÄKIN PELOTTAA  

1. Tulevaisuutta kaavaillaan

   Kaamosaika kului uutterassa työn touhussa, ja Kinnulat kiersivät ja kauppasivat. Kohtalaisella menestyksellä. Kun joulun pyhät alkaisivat lähestyä, Urmas asettuisi autonsa kanssa tapansa mukaan talviteloille. kotikaupunkiinsa, josta käsin hän hoitaisi yritystään puhelimitse ja sähköpostilla. Tekisi välillä tarpeen mukaan pienimuotoisia keikkoja lähiympäristöön.

   Näin tapahtuisi tänäkin vuonna, sillä Janinalla alkoivat työt vuoden alusta. Määräaikaista, kuten kaikki muukin nykymaailmassa. jopa rakkaussuhteet ja ikuisiksi vannotut avioliitot.

   Nuorella naisella oli peräti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta oli kiva päästä työskentelemään sillä alalla, jolle oli erikoistunutkin, mutta asialla oli toinenkin puoli. Isän kanssa suoritettu myyntityö ja vilkas mustalaiselämä houkuttivat.

 - Tehtäväni sairaalassa päättyy nähtävästi jo maaliskuun lopussa. Aiotko aloittaa näyttelyturneesi taas kevättalvella kuten tavallista?

 - En ole vielä miettinyt tarkemmin. Riippuu myös siitä, saanko mieleiseni kuskin avukseni. Niin mieluista kuin sinä tyttöseni en takuulla saa.

   Urmas silmäili tytärtään haikeana.

 - Tein itselleni hurjan ikävän korpun, oikean jättiläismokan, kun menetin sen ajokorttini. Sen neuvon sulle annan, että älä ikimaailmassa sorru viinaan tai muihinkaan huumeisiin.

 - Ei ole ainakaan tähän asti ollut kiusaustakaan, vastasi tyttö huolettomasti. - On ollut tosi makeeta työskennellä apunasi, iskä. Mietin oikein vakavissani, että vaihdan uraa.

 - Eihän sinun ole sitä pakko tällä haavaa ratkaista. Anna elämän kuljettaa. Voit ehkä valita kummatkin alat, koska ne hoitoalan hommat kuitenkin näyttävät olevan pelkkiä pätkiä.

 - Ne miessuhteetkin askarruttavat. Entä jos ryhdymme Hannun kanssa tositoimiin? Joutuisin muuttamaan Lapin perukoille. Jotenkin hirvittää niin suuri elämän- ja maisemanmuutos.

 - Kätilöitähän sielläkin tarvitaan, joten älä sitä vielä murehdi, lohdutti isä ja näytti itse varsin murheelliselta.

 - Hannuko se tuleva sulho on?

 - En mä vaan tiedä, tuhahti tyttö ärtyisesti.

2. Pohjan halla puhuu järvet kantaviksi

   Ensimmäiset tosipakkaset olivat saapuneet arktiselle maanäärelle, jossa Kinnulat juuri seikkailivat. Janina oli kovasti patistellut isäänsä lähtemään edes lyhyemmällekin Lapin kierrokselle, vaikka kelit olivat kaikkea muuta kuin suotuisat. Urmas narisi vastalauseitaan mutta myöntyi lopulta. Kyllä hän arvasi, mitä taka-ajatuksia tytöllä taas oli. Olkoon. Kohtaloaan vastaan ei kannata taistella  

   Suopeita kouluja löytyi ja hommaa hoidettiin entisen kaavan mukaan. Taulut sopiville seinille ja koko revohka käyntiin. Vanhaa ja tuttua. Ei niin tylsää kuin luulisi, koska paikka ja ostajaehdokkaat olivat kovasti erilaisia.

   Janina tutustui mielellään uusiin ihmisiin. Hauskasti rupattelemalla hän edesauttoi taideteosten ja vähän vaatimattomampienkin töitten menekkiä. Isältäänkin hän onnistui myymään pari akvarellia. Järvimaiseman ja jokinäkymän.

   Järviniemen kirkonkylässä oli meneillään muutakin kiinnostavaa toimintaa kuin Kinnuloitten myyntiauto. Kylän ja koko seudun asukkaat olivat intohimoisia pilkillä onkijoita. He eivät malttaneet odottaa kevättalvea, vaan joukko innokkaimpia kalastajia kokeili taitojaan jo marraskuun loppupuolella, kaamoksen keskellä. Heti kun jäälle suinkin uskalsi hiipiä. Pilkkijämäärää kyllä rajoitettiin turvallisuussyistä.

   Jos he olisivat saaneet määrätä, he olisivat toimeenpanneet jopa juhannuspilkkiäiset. Jääongelman he olisivat taatusti ratkaisseet käyttämällä  hyväksi pakastimesta otettuja jäämöhkäleitä. Niiden päällä he olisivat istuskelleet ja heilutelleet syöttejä hämmästyneitten kalojen nenän edessä.

 - Osallistutaan ongintaan, päätti isä. - Me molemmat, koska voiton mahdollisuudet ovat suuremmat. Ostan vain tarvittavat välineet ja osan saa vuokrata.

 - Osaatko sinä kalastaa? Oletko ikinä ollut pilkillä? vastusteli tytär.

 - Olen, pikkupoikana isäni kanssa.

   Alakuloinen hiljaisuus, jonka aikana he muistelivat Urmaksen mukavaa ja hyväntahtoista isäpappaa, joka oli joutunut siirtymään sairasosastolle. Muisti mitä muisti, ja useimmiten ei.

 - Minusta tuntuu, kuin voisin tällä tavalla tehdä jotakin isäni hyväksi, selitti Urmas. - Hän voitti useita kilpailuja. Oli mestari siinäkin.

 - Isoisäpä oli maanviljelijä ja kalasti työkseen perheenne elannon vuoksi, mutta sinä et ole enää aikuisena nähnyt uistimia kuin näyteikkunassa ja telkkarissa.

 - Älä irvaile ja raunioita minun muutenkin vähäistä itsetuntoani, torui isä. - Ei ne muutkaan jäällä kököttäjät sen taitavampia ole. Sattumaa koko homma. Kuin lottovoitto. Mennään ilmoittautumaan.

 - Sä panet sitten madon koukkuun, vaati tämä reipas kätilö ja hymyili aika vekkulimaisesti.

 - Syöttipuoli kyllä järjestyy, lupaili isä.

 - Joo, mennään vaan tunkiolle onkilieroja kaivamaan. Ikirouta ulottuu maapallon keskipisteeseen asti. Ei tosiaankaan pehmene ennen kuin heinäkuussa, sillä ”Heinkuulla vasta sulaa jää, kun suvi Lappiin ennättää”, lauleli tyttö.    

3. Kylmää kökötystä

   Lampi oli melko laaja ja jäässä. Jäätävä puhuri viilsi kasvoja ja jopa vaatteitten läpi rintaa. Tai sitten hartioita ja niskaa, jos yritti kääntää selkänsä viimalle kuin tunturikoivu.

   Kaksikymmentä kertaa Janina päätti ehdottaa, että lähdetään jo lämpimään. Kolme kertaa hän sanoi sen ääneen isälleen. Yhden kerran Urmas sen kuuli vihurin vihellyksen lomasta.

 - Mitä sanoit? Ettäkö jo pois? Emmehän ole saaneet yhtään kalaa. Kalamiehen täytyy olla kärsivällinen.

 - Minä palellun kuoliaaksi, valitti tyttö.

 - Mikset pannut tarpeeksi vaatetta? moitti isä.

 - Ei mulla ollut. Meidän olisi täytynyt ostaa koko kauppa tyhjäksi, ennen kuin olisi kertynyt kylliksi lämpimiä hyntteitä. Kuka täällä hämärässä jaksaa kykkiä? Keskipäivällä jo tällaista.

   Välillä Kinnulat kävivät kahvilla rannalle pystytetyssä teltassa.

 - Mikä sua vaivaa? puuskahti Janina. - Mikä hiivatin päähänpinttymä tämä on? Kuolemme tähän kylmyyteen eikä saalista vaan näy.

 - Sainhan minä sen yhden kalan, sen joka pääsi karkuun, puolusteli Urmas.

 - Kalako se oli nimeltään? Se oli sintti, kuulitko sintti. Hyvä kun pelastui, ettei meitä syytetä alaikäisten pahoinpitelystä.

 - Jos sinulla on tuollainen asenne, voit yhtä hyvin lähteä autolle, sanoi Urmas jäykästi ja loukkaantuneena. - Luulin, että haluat harrastaa jotakin mukavaa isäsi kanssa.

 - Sitäkö se olikin? Nostalgiaa. Poika kalassa isänsä kanssa ja isä ja tytär samassa kimpassa. Mulle riittää. En enää jaksa vahtia tuollaista itsepintaista jääräpäätä. Hyvästi.

4. Jääpatsaita

   Janina kierteli lämpimikseen muitten pilkkijöitten joukossa. Kaikkiaan ehkä noin parikymmentä ihmistä. Useimmilla näytti olevan ylen hauskaa. Kokonaisia perhekuntia nökötti jakkaralla tai puulaatikon päällä ilakoimassa. Ei kovin äänekkäästi, etteivät suuret saaliit olisi säikähtäneet sitä mökää.

   Rentoutuneet ilmeet ja pakkasesta sekä myös eriprosenttisista kuumista juomasta punoittavat posket kielivät hyvänolon tunteesta ja viihtyisästä lomapäivästä.

   Eväitä syötiin ja kuulumisia vaihdettiin, mutta useimpien silmät olivat kuitenkin naulittuina onkeen. Pieninkin värähdys, vaikka se olisi ollut tuijottamisesta väsyneitten silmäluomien lupsahdus, noteerattiin siinä silmänräpäyksessä. Siimaa nostettiin toivorikkaana ylemmäksi ja päästettiin sitten alakuloisesti valumaan takaisin reikään. Ei vielä, mutta...

   Kauempana lammella, jonkin matkan päässä muista, pilkki kaksi miestä. Peräkkäin ja selin muihin. Ensimmäinen istui hieman kumarassa eikä juuri katsonut taakseen. Parin metrin päässä taaempana puuhasteli toinen, joka kuitenkin selvästi oli edellisen kaveri, koska hän silloin tällöin huuteli huomautuksiaan naapurin selälle.  

   Janina oli kuulevinaan nimen Mikko. Tuntui pitävän hyvää huolta kalakaveristaan. Ihailtavaa lähimmäisenrakkautta. Puhuteltu tuskin käänsi päätään. Saattoi murahtaa jotakin vastaukseksi, mutta sitä neitonen ei kuullut.

   Tyttö hidasteli tahallaan askeliaan lähestyessään miehiä. Hän jopa seisahteli, nosti kätensä varjostamaan silmiään ja oli ihailevinaan jäistä maisemaa..

   Mikolla oli valtava susiturkki ja sillä toisella yönsininen toppahaalari. Karvalakit olivat sekä silmillä että korvilla. Varusteet ja jopa eväslaukutkin todistivat varakkuudesta ja johtajuudesta. Sen vain jotenkin vaistoaa, sen auktoriteetin ja karisman, tuumi tyttö.    

   Syrjäsilmällä hän seurasi toppahaalariin pukeutunutta kaveria, joka oli mennyt Mikon luokse ja kumartui juuri istujan puoleen. Mitä se oikein teki? Vaikutti ihan siltä, että hän piteli Mikon käsiä omiensa välissä. Lämmittikö hän palelevaa kuin äiti pienokaistaan? Mikko tuntui pyristelevän vastaan. Muminaa ja kärinää. Mitä siinä oikein...? Täytyisi mennä lähemmäksi jotta näkisi selvästi.

   Yhtäkkiä seisomassa oleva mies huomasi Janinan ja siirtyi askel askelelta vasemmalle peittäen koko ajan Mikon näkyvistä. Janinaa ihan harmitti. Hän olisi halunnut tietää, minkä ikäinen se Mikko oli. Saattoi olla vanhemman puoleinen ryhdistä päätellen.

   Toppahaalarimies vilkaisi tyttöä olkapäänsä yli, ja tämän oli pakko jatkaa matkaansa. Melkein hävetti, että häntä pidettäisiin uteliaana ja toisten asioihin puuttuvana naisena, mitä hän muuten olikin.

   Hän lohdutti itseään ajatuksella, että jos taiteilija tai tiedemies menettää kykynsä ihmetellä, hän samalla menettää mahdollisuutensa luoda jotakin hienoa. Lapsen mieli, uteliaisuus, ennakkoluulottomuus ja vireä tarkkaavaisuus ovat tuiki tärkeitä ominaisuuksia kenessä tahansa.

   Kello oli 11.02.

   Kun Janina seuraavan kerran kehtasi katsoa taakseen, Mikko istui yhä kumarassa, ja kaveri seisoi vieressä ja piteli tätä hartioista. Tyttö kulki ja kulki, hänkin hartiat kumarassa, sillä keskemmällä lampea alkoi puhaltaa vinkeä tuuli. Vastarannalle kävelemisestä ei ollut puhettakaan. Hän kääntyisi ja palaisi isän luokse. Lepyttelisi ja lepertelisi ja tuijottaisi kiltisti onkeaan sen jurrikan mieliksi.

   Tyttö päätti röyhkeästi kävellä suoraan kohti Mikkoa ja tämän kumppania. Ei hän rupea niitten takia mutkia tekemään. Varmaan oli nokkakin jo paleltunut. Voi surkeus.

   Jälleen kaveri kiirehti Mikon luo, kun neitonen oli lähestymässä heitä.  Istuva mies oli juuri samassa asennossa kuin parikymmentä minuuttia aikaisemminkin. Kiusallaan tyttö käveli kohti, pysähtyi parin metrin päähän ja yritti nähdä Mikon kasvot.

   Ei vilaustakaan, koska taas se touhukas tyyppi askarteli jotakin edessä. Korjaili toisen kaulusta ja susilakkia. Piti silti visusti silmällä vakoilijattaren liikkeitä.

 - Hei, mä olen sairaanhoitaja. Tarvitsetteko apua?

 - Emme hitossa, ärjäisi toppahaalarimies. – Emmehän Mikko? Pyydämme jos tarvitsemme. Hyvästi.

   Nolona Janina tallusteli muitten joukkoon. Kuin sinnillä hän kääntyi vielä katsomaan ja havaitsi, että toppahaalari oli kumartuneena Mikon puoleen ja tarjosi tälle juotavaa. Sen jälkeen hän polvistui ja ryhtyi puuhaamaan jotakin paksun turkin helmojen kimpussa.

   Voi taivas, kun pitää olla kummallista, mietti tyttö.

   Vielä kauempaakin Janina katsoi Mikkoa, etenkin häntä. Tämä kökötti yhä etukumarassa. Oli kuukahtamaisillaan nenälleen, mutta istuipa vain jämerästi. Kuin hiukan vino jääveistos. Raskaassa, miltei huurtuneessa turkissaan.

   Kello oli 11.27.    

5. Kiinnijäätynyt

 - Eivät toisetkaan onkijat sentään yhtä jähmettyneitä ole, selosti Janina isälleen tuota näkemäänsä jääveistoskuvaelmaa.

 - Tiedäthän sinä ne Töölönlahden pullasorsatkin. Johan niistäkin joku raukka jäätyy kiinni jäiseen alustaansa, pelleili Urmas.

 - Älä laske leikkiä näin vakavasta asiasta, torui tyttö. - Eivät muut pilkkijät ole samanlaisia lumiukkoja. Katso nyt, miten tuokin kaveri kyhnyttää selkäänsä paksun pomppansa läpi. Joku nyökyttelee, kuuntelee kai musiikkia. Joku oikoo kaulaansa, Joku korjaa huppuaan tai onkeaan.

 - Rauhallinen luonne, murahti isä. - Keskittyy harrastukseensa.

 - Miksi sen kaveri oli niin äreä ja epäkohtelias, vaikka puhuttelin häntä tosi ystävällisesti?

 - Nyrpeä sinäkin olisit hänen asemassaan. Miesparka oli tullut tänne erämaan rauhaan stressaavan liike-elämän pyöritystä pakoon. Sitten joku tollo tuijottaa ja häiritsee kesken rentoutumisen. Sinä se aina keksit kaikessa arkisessakin jotakin poikkeavaa.

 - Ja sitten se tapahtuu tai merkitsee jotakin, väitti tyttö. - Menen kyllä takuulla uudestaan tutkimaan tapausta.

 - Älä häiritse niitä herroja. Ehkä he haluavat olla rauhassa, kun niin erillään istuvat. Sellaisille ei ole tärkeintä voitto vaan se...  

 - ...jalo kilpa, kyllä minä sen tiedän, keskeytti tytär. - Heippa taas.

   Koko sen ajan, kun Janina uudelleen lähestyi kaverusten pilkkipaikkaa, hän tiiviisti tarkkaili heitä. Jälleen sama juttu. Takimmainen kyllä teki monia luonnollisia liikkeitä, nousi välillä verryttelemään pitkiä koipiaan pariksi sekunniksi. Tallusteli Mikon luokse ja kumartui sanomaan tälle jotakin. Tarjosi jopa juotavaa, mutta puhuteltu vain istui ja istui. Nyt ehkä vieläkin enemmän etukumarassa kuin aikaisemmin.    

 - Nyt kello on jo 12.10, mumisi tyttö. - Siis ainakin kokonainen tunti ja jatkuvasti vaan sama asento, Luonnoton vielä kaiken lisäksi, joten luulisi siinä selän kipeytyvän.

 - Janina, sinäkö se olet? Kuinka hauskaa. Mitä teet täällä pohjoisessa?

   Tuttu ja erittäin mieleinen mies puhutteli tyttöä ja nousi häntä tervehtimään, oikein lämpimästi halaamaan. Lämmintä se olikin, sillä kaverilla oli myös paksu ja näyttävä turkki. Karvalakki otsalla ja tiiviisti korville vedettynä. Tuskin häntä tunsi.

   He rupattelivat pitkään, ja ihastelivat erään pilkkijän komeata saalista, ainakin kymmenen suurta kalanvonkaletta.

 - Miten sinä tälle suunnalle eksyit? kyseli Janina hymyille.

 - Olen vain ohikulkumatkalla ja poikkesin katsomaan, mitä täällä lammella puuhastellaan. Tulin samantien tapaamaan erästä viehättävää neitosta. Olihan siitä hieman puhetta, että seikkailette tähän aikaan näillä main.

   Mies lähti hoitamaan joitakin asioitaan, joten he joutuivat toistaiseksi eroamaan. Onneksi vain toistaiseksi, sillä tämä mieluinen tuttava pyysi Janinaa tulemaan kanssaan illalliselle paikalliseen ravintolaan. Hetken kursailtuaan nainen suostui. Silmät sädehtien.

   Jähmeänä kököttävä Mikko unohtui tyystin, ja Janina juoksi isänsä luokse.

 - Isä, isä, et ikinä arvaa, kenet tapasin.

 - En niin, kenet?

 - Enpäs kerro. Hän pyysi minua illalla ravintolaan. Lal-lal-laa! Haluaa tanssia kanssani. Voi kun olen onnellinen.

 - Kuka se on?, Kerro jo ihmeessä.

 - Kyllä sinä sen arvaat, nauroi onnellinen tytär hilpeänä. - Arvaat, arvaat, hip hei.

   Jutustelu keskeytyi äkisti, sillä ihmisiä alkoi juosta lammen keskustaa kohden yhtenä rykelmänä. Jopa pilkkimisen huuma jäi toiseksi.

 - Onko täällä lääkäriä? huusi joku.

 - Mitähän siellä tapahtuu? Juokse Janina katsomaan. Siellä on varmaan jokin hätätilanne. Minä tulen perässä.

   Tyttö seurasi muita juoksijoita. He lähestyivät Mikon pilkkipaikkaa. Hänkö? Oliko jää pettänyt? Vai onko se onneton jäätynyt kiinni jakkaraansa?

   Joku makasi jäällä, ja häliseviä auttajia hyöri joka puolella.

   Kello oli 12.53.

6. Tapaturma vai jotakin muuta?

   Mikko siinä oli. Turkin kaulukset pystyssä. Janina kumartui avaamaan ylimmäisiä nappeja. Jospa mies on vain pyörtynyt. Oletettavasti kuusikymmenvuotias. Voimakas kyömynenä. Tuskan ilme kasvoilla.

 - Ei tässä voida tehdä mitään, kuiskasi Janina. - Sydän on jo pysähtynyt.

 - Milloin? Miksi? huutelivat ympärillä seisovat.

 - En osaa sanoa koska. Onko lääkäri jo tulossa? Luultavasti jokin kohtaus, sydänkohtaus.

   Lääkäri saapui suhtkoht nopeasti ja tutki vainajaa.

 - Vaikeata sanoa kuolinaikaa, kun on näin kylmää. Kuka näki hänet viimeksi elossa?

   Se Mikon avulias kumppani ilmoittautui heti.

 - Olen Jouko Kippola, toverini on Mikko Välimäki. Olemme Turusta ja  lomamatkalla. Hänellä on heikko sydän, yksi ohitusleikkauskin viime vuonna. Hän menehtyi aivan vähän aikaa sitten. Kumartui kummasti ja syöksyin heti katsomaan. Sitten huusin apua. En voinut tehdä enää mitään.

 - Oliko hänellä mitään lääkitystä?

 - Tosiaan, hänhän käytti nitroja. Taitavat olla taskussa.

   Siellä ne olivatkin, paksun turkin uumenissa..

 - Ei ehtinyt saada niitä esille, kun kohtaus tuli niin rajuna, päätteli lääkäri.

 - Enkä minäkään pystynyt auttamaan häntä, valitteli Kippola pahoillaan. - Jos olisin heti hoksannut ne nitrot, olisinko voinut pelastaa hänet?

 - Älkää syyttäkö itseänne, sanoi lääkäri asiallisen viileästi. - Tällaista tapahtuu. Vaikka hän olisi ollut teho-osastolla, häntä ei olisi enää pystytty elvyttämään.

   Pilkkijät todistivat, että Kippola oli käynyt useita kertoja Välimäen juttusilla. Oli vienyt juotavaa ja keskustellut hänen kanssaan. Kuoleman oli täytynyt tulla ihan muutama minuutti sitten.

 - Keskusteli? kysyi Janina mietteliäänä. – Näittekö miehen myös vastaavan toverilleen? Kuljin tästä ohi parisen kertaa, ja molemmilla kerroilla huomiotani kiinnitti Välimäen tavattoman epänormaali asento ja liikkumattomuus. Mitä muuten ovat nuo maalarinteipit jakkaran ympärillä? Ja vainajan turkin helmassa?

7. Häikäilemätöntä hämäystä

   Janinan epäluuloisten huomautusten takia Välimäen ruumista tutkittiin tavallista tarkemmin. Kuolinsyy oli juuri sydänkohtaus, mutta tapahtuma-aika ei ollut läheskään Jouko Kippolan ilmoittama.

   Mies oli menehtynyt noin paria tuntia aikaisemmin. Jouko oli muka jututtanut kaveriaan ja antanut lähistöllä istuvien uskoa, että kaikki oli ok.

 - Miksi kohtauksen saanut ei käyttänyt niitä nitroja, vaikka ne olivat hänen povitaskussaan?

 - Kippola oli estänyt sen pitelemällä Välimäkeä käsistä, aivan kuten Janina oli havainnoinutkin. Sen jälkeen Jouko käyttäytyi kuin mitään ei olisi tapahtunut.

 - Siis kuolemantuottamus, tuumi Urmas. – Ei sentään harkittu murha. Eihän Kippola voinut arvata, että kaveri saisi sydärin.

 - Ei nyt ihan arvata, mutta olettaa kuitenkin. Lisäksi hän edesauttoi sairastumista kävelyttämällä ja juoksuttamalla Mikkoa jo parina päivänä useaan kertaan pitkin rantaa. Sitä oli joku todistaja ällistellyt, etenkin kun jo keski-iän sivuuttaneella, ylipainoisella miehellä oli ylettömän raskas turkki niskassa ja suuret pakkaukset sekä selässä että käsissä.

 - Entä ne maalarinteipit?

 - Nekin todistivat, että surmaaminen oli suunniteltua. Miksi joku kantaisi mukanaan viittä teippirullaa pilkkimisreissulle?

 - Mikä oli niitten tarkoitus?

 - Kun näin Joukon touhuavan jotakin turkin helmoissa, tämä kiinnitti vainajaa teipeillä jakkaraan. Hän ei ehtinyt niitä piilottaa, kun muut ryntäsivät paikalle pikavauhtia. Arveli, ettei sellaista ihmeteltäisi. Ehkä jakkara oli kiikkerä ja huonokuntoinen ja tarvitsi tukemista.

 - Mikä oli motiivina?

 - Tietysti se raha, ja valta. Kippola toimi Välimäen apulaisjohtajana suuressa yrityksessä ja oli jo kauan himoinnut pääjohtajan pallia. Samoin Mikon ainoata tytärtä, joka olisi melkoisten rikkauksien perijä. Välimäki vastusti kiivaasti noita naimapuuhia. Ehkä hän tunsi apulaisensa kehnon luonteen.

 - Minne sinä nyt tuollaisella kiireellä olet lähdössä? uteli isä Janinalta myöhemmin illalla. - Jää tänne lämpimään autoon.

 - Menen vieläkin lämpimämpään paikkaan. Tanssimaan tulista tangoa sen...sen mmm...kanssa.

 - Odota, kenen?

   Iloisesti nauraen neitonen jo liihotteli ulos ovesta.      

          XV  TULIPALOPAKKANEN

1. Taideaarteita tarjolla

   Kinnulat saapuivat taas uudelle paikkakunnalle. Urmas oli ollut siellä ennenkin, mutta Janinalle kaikki oli uutta. Tällä kerralla he aikoivat viipyä hieman pidempään. Monestakin syystä. Ensinnäkin Urmas oli päättänyt, että tämä olisi viimeinen keikka vanhan vuoden puolella. He ottaisivat siitä irti kaiken mahdollisen. Ostohaluinen ja tuttu väestöpohja, joten he voisivat pystyttää kylälle pysyvämmänkin näyttelyn.

   Toiseksi heillä kummallakin oli varsin haikeat tunnelmat. Yhteiset viihtyisät hetket alkoivat olla ohi. He halusivat pitkittää niitä ainakin parilla viikolla. Lisäksi Janinalle tarjoutui pätkätyötä eräässä päiväkodissa. Se sijaitsi samassa pihapiirissä kuin ala-asteen koulukin, jonne Urmas oli saanut puhuttua pidempiaikaisen näyttelyn.

   Välkkylän kylä osoittautui maineensa arvoiseksi. Heti ensimmäisenä iltana taidekauppias teki edullista bisnestä. Edellisellä viikolla Urmas oli saanut hankittua todella hintavia laatutöitä taideaarteittensa joukkoon. Hän osasi käyttää hyväkseen konkurssipesiä ja muita edullisia tarjouksia.

 - Ihan pelottaa, että meillä on tuollaisia maalauksia ja pikkuveistoksia mukana, huolehti Janina. - Kuuluisia taiteilijoita ja arvostettua kamaa. Entä jos ne varastetaan tai tuhotaan?

 - Ei hätää. Hankin niille mahtavan vakuutuksen. Kaiken kukkuraksi vastaremontoitu koulurakennus on turvallisempi säilytyspaikka kun ikivanha autorumiluksemme.

 - Puurakennus, mutisi tyttö epäilevänä.

 - Mutta palohälyttimiä pullollaan sekä virkeä ja valpas vapaapalokunta nurkan takana. Saamme jopa yöpyä koululla, sen entisessä oppilasasuntolassa.

 - Mua vaan jotenkin rassaavat ne superteokset. Edelfeltiäkin ja Simbergiä      

 - Mihin se reipas ja optimistinen neitonen on kadonnut? myhähteli isä. - Muutenkin olet muuttunut niin hiljaiseksi. Joko taas on sydänsuruja?

   Janina riensi päätään puistellen tiehensä. Näytti soittavan jollekulle.

2. Pehmoleluja ja pienokaisia

   Kuulaita ja aurinkoisia pakkaspäiviä. Lähes tulipalopakkasia, etenkin öisin. Luntakin riitti ja Suomen talvi teki parastaan. Urmas möi ja tytär touhusi pikkulasten parissa.

 - Taidankin erikoistua lastenhoitajaksi, hän lupaili ja järjesteli leluja hyllyille pitkän ja työntäyteisen päivän jälkeen.

   Oli hauskaa ja virkistävää puuhata leikki-ikäisten parissa. Viisitoista vekkulia piti tädit varpaillaan kaiken päivää, mutta antoisaa se oli ainakin tällaiselle pätkätyöläiselle.

 - Jos raataisit täällä työksesi, olisit pian toista mieltä, marisi Henna Tuuvanen, jolla muutenkin oli alvariinsa jotakin ruikutettavaa.

 - En olisi tässä jos saisin kohtalostani itse päättää.

 - Pakkoko sun on täällä ollakaan, puuttui puheeseen päiväkodin talonmies, Petteri Järvi. - Työhön pyrkiviä on jonossa tähän sinunkin duuniisi.

   Henna oli jo lähempänä viittäkymmentä, varsin riutuneen näköinen. Hän pälyili levottomasti ympärilleen kuin odotellen jotakin vainoojaa. Vältti ihmisjoukkoja eikä suostunut millään käymään taidenäyttelyssäkään.

 - Olen saanut ihmisistä kyläkseni, hän mutisi kun Janina yritti saada häntä osallistumaan muuhunkin kuin lelujen järjestelyyn. Lapset Henna hoiti kohtalaisesti, vaikkakin välinpitämättömän hajamielisesti.

   Petterin ei ollut onnistunut saamaan selville, mikä oli Hennan toimenkuva ja koulutus. Epämääräisiä vastauksia ja muihin huoneisiin pakenemista.

 - Siinä on jotakin hämäräperäistä. Ihmettelen, että johtokunta yleensä valitsi tuollaisen itsekeskeisen ja napaansa tuijottavan lapsenpiian, tuhahteli johtajatar Tella Sarjanen. - Onneksi saimme sinut, Janina, edes vähäksi aikaa, muuten tunnelma täällä latistuu hautausmaan tasolle.

 - Nyt sinä kyllä liioittelet, vastusti Merja, joka oli pätevä päiväkodin hoitaja ja työskennellyt talossa jo lähes parikymmentä vuotta. - Henna selviää hommistaan varsin hyvin. Hän ei ainakaan ole sotkeutumassa muitten asioihin, eikä juoruihin, kuten eräät.

   Tella lähti niskojaan nakellen huoneesta. No, sellaista se on kaikilla työpaikoilla, lohdutti Janina itseään. Pienissä ympyröissä kaiken päivää, Siihenhän suivaantuu kuka tahansa ajanoloon. Onneksi mulla on se taideauto ja iskän kumppanuus henkireikänä.

 - Sä taidat ollakin tekniikan naisia, totesi Henna eräänä päivänä katsellessaan, kuinka näppärästi Janina korjasi sekä vieterilelun että leikkiauton kaukosäätimen.

 - Ei tämä mitään ole, vastasi tyttö hilpeänä. - Pakko sitä on jotakin oppia, kun ajaa suurta näyttelyautoa kaiket päivät ja kaikilla teillä.

 - Taulut ovat kai äärettömän arvokkaita?

 - On sellaisiakin tällä kertaa. Iskä on tehnyt edullisia kauppoja, kehui Janina.

 - Vakuutuksetkin ovat tietenkin sen mukaiset?

 - Joo, riittävät ainakin. Hienoa, että täällä on kauppa käynyt hyvin, koska isällä on vielä melkoisia velkoja entisistä sijoituksistaan.

 - Kuten?

 - Mistä vain, sanoi Janina ja vilkaisi jo ihmeissään tuota kiinnostunutta keskustelukumppaniaan. - Onhan sitä asuntoa ja hurjan suuri ajopeli.

 - Siitä asunnosta...?

 - Moi, mun täytyy nyt syöksyä lasten luo. Ne heräsivät jo, kamalasta mökästä päättäen.

3. Ääni menneisyydestä

   Urmas vihelteli juuri tyytyväisenä hempeätä kappaletta ”Nuoruusmuistoja”, kun kännykkä ilmoitti olemassaolostaan.

 - Haloo, Kinnula puhelimessa.

 - Hei, arvaas kuka täällä?

 - Kuuluu hiukan huonosti, mutta äänesi muistuttaa...

   Urmas keskeytti puheensa ja tokaisi:

 - Hitto, sinäkö se olet? Kirsikka? Mitä asiaa?

   Ex-vaimo naurahti tutulla tavallaan.

 - Emmepä paljon ole edes puhelimessa haastelleet. Lyhytsanaisia tiedotuksia ja keskeytettyjä kannanottoja. Sinähän se aina alat heti riidellä ja syyttää.

 - Enpäs, vaan sinä. Pitkävihainen ja kova noit...nainen. Rahaako olet vailla?

 - Minä en ole ennenkään sun rahojasi ollut kärkkymässä. Elatusmaksutkin olivat kiven takana, muistatko?

 - Maksoin ne pennilleen jos muistat niin vanhoja asioita. Pieni tauko oli välissä, myönnettäköön, koska mulla oli niitä...hm...päihdeongelmia.

 - Alkoholisti sinä olit ja pahinta laatua. Parantumaton juoppolalli ja retku. Möit matot lattialta ja tyttäresi ruuat jääkaapista. Se pienoinen tauko oli muuten monta taukoa ja yhteensä liki kahdeksan vuotta.

 - Panettelua ja väärän todistuksen antamista lähimmäisestäsi. Kovasydäminen ja paatunut...

 - Noita-akka. Niinhän aioit sanoa. tunnen jo sun lempinimesi. Itse olet rappioalkoholisti. Kas kun vältit vankilatuomion, rattijuoppo. Ajoit vain koiran yli, kun et onneksesi osunut siihen lapsiparveen.

 - Vaimo! huusi Kinnula raivoissaan. - Tuki jo suusi perhanan ämmä.

 - En ole sun vaimosi ja siitä kiitän taivasta joka ikinen  päivä, kiljui ex-vaimo vastauksensa. - En kerrokaan sulle, miksi soitin, sinä iänikuinen törppö.

   Nainen sulki puhelimen niin vihaisella napsahduksella, että taatusti näppäin murtui.

   Urmas Kinnula haukkoi henkeään, hengitteli ja käveli  edestakaisin pari minuuttia. Sitten hän puoliääneen kiroillen valitsi numeron.

 - Haloo, minä täällä, Urmas. Taisin kiihtyä liikaa, mutta sano jo vihdoin, miksi soitit.

 - Et edes tunnistanut ääntäni, lapsesi äidin ääntä.

 - Millä minä olisin sen tunnustanut, kun kerrankin äännähtelit siellä päässä normaalisti, senkin käreä-ääninen...

 - Velhovaimo. Tähänkö tämä aina menee?  Kun en kumminkaan saa puheenvuoroa haukkumiseltani, niin kuule jo kerralla, että soitin koska Janina on kehunut sinua minulle.

 - Kehunut?

 - Juuri niin. Olet kuulemma hyvä ja ymmärtäväinen isä. Kumma kyllä.

 - Uskotko hänen sanojaan?

 - Uskon, koska tyttäreni ei ole samanlainen luihu palturinpuhuja kuin isänsä. Sinä senkin, no jääköön sanomatta. Halusin vain kiittää sinua.

 - Kiittää?

 - Nauhuriko sinä olet vai papukaija? kysyi Kirsikka ärtyneenä. - Luulisi nyt suurella taidemaalarilla olevan omaperäisempiäkin ajatuksia.

 - Lopeta, sinä...

 - Eikö sua saa enää kehua eikä kiittääkään?

 - Mistä hyvästä sitten kiität?

 - Siitä, että olet nyt vihdoinkin pystynyt korvaamaan jotakin laiminlyödystä isyydestäsi. Janina on lopultakin saanut tutustua sinuun huolehtivana ja rakastavana vanhempana. Se on sellaista taannehtivaa armoa kuten tavataan sanoa.

 - Öö.

 - Etkö muuta osaa sanoa, örisijä? Minä nöyryytän itseäni ja annan sulle toljakkeelle jopa tunnustusta, ja sä vastaat että öö.

 - Totta kai arvostan sanojasi, mutta ne tulivat vain niin yllätyksenä. On sinussakin siis pehmeämpiä puolia.

 - Oli avioliittomme alussa, muistatko?

   Muistelua, haikeatakin.

 - Joo, olit hemaiseva nainen aikanasi, mutta sitten muutuit...

 - Äreäksi ämmäksi, ja mikähän oli syynä? Joka käänteessä lupauksensa rikkova juoppo ja tahdoton pelle.

 - Se oli silloin, nyt ehkä on toisin. Kuule, en koskaan uskalla luottaa itseeni täysin. Elän vain päivä kerrallaan.

 - Niinhän me mutkin, vastasi Kirsikka lauhkeasti. - Syytä on kaikissa, mutta yritin parhaani. Olin niin mielettömän huolissani tyttärestämme.

 - Uskon, kyllä minäkin olin, mutta en mahtanut mitään. Voi kun saisi ne ajat takaisin, tarkoitan ennen sitä juomaan ratkeamistani.

 - Mennyt on mennyttä, mutta tulevaisuuteen kannattaisi satsata.

 - Että niin mitä?

 - Mieti tätä, köntys.

   He miettivät.

 - Olen yhä huolissani Janinasta, huokasi Urmas. -  Sen seurusteluasiat ovat ihan rempallaan.

 - Ei minun mielestäni, sillä tyttö on tainnut löytää mieleisensä.

 - Ai sen, jonka se tapasi niissä pilkkikisoissa? Kertoiko hän sulle?

 - Kertoi, ja kyllähän minä olen kehottanut häntä tarkoin harkitsemaan.

 - Olen samaa mieltä kanssasi. Parasta hiukan toppuutella tyttöä. Johan sitä naimisiin ehtii myöhemminkin.

 - Älä ole liian jyrkkä puhutteluissasi. Tyttö on itsepäinen kuin muuli. tullut isäänsä, siihen vanhaan jäärään. Minä...

 - Anteeksi nyt, mun täytyy lopettaa. Tuli asiakas. Kiitos soitosta.

 - Hei vaan, kuului ex-vaimon huoleton vastaus.

4. Tulenpalavia tunteita        

   Urmas ja tytär eivät juuri ehtineet juttelemaan muusta kuin liikeasioista. Kummankin posket hehkuivat ja kumpikin mietti niin kiivaasti, että se melkein kuului. Aivojen raksutusta ja natinaa. Tunteitten paloa ja kipinöitä.

   Koitti kireä pakkasilta. Revontulet rätisivät taivaalla ja tunteet rinnassa.

 - Uskaltaako tähän ollenkaan panna tulta? kyseli Urmas ja sijoitti halkoja oppilasasuntolan olohuoneen takkaan.          

 - En tiedä, voihan sitä kokeilla, täällä on hytisyttävän kylmä, vastasi Janina ja aikoi vetäistä ylleen vielä yhden neulepuseron. Sen lämpimän ja tulenpunaisen. - Voi itku, se on jäänytkin päiväkodin puolelle.

 - Lähde hakemaan, kehotti isä. - En halua, että sairastut, kun sulla muutenkin on niitä huolia.

 - Mitä huolia? tivasi tytär äkäisenä. - Ei mua mikään vaivaa. Anna mun olla rauhassa.

 - Harkitse vielä sitä tyyppiä. Voi olla kunnon mies, mutta olosuhteet ja koko elämisen malli ovat niin erilaiset, joten en suosittelisi...

 - Älä sitten suosittele. mitä se sulle kuuluu, kenet minä valitsen. Äiti ei koskaan...

 - Äitisikin on ihan samaa mieltä, että harkitsisit kunnolla ja kuuntelisit vanhempien ja viisaampien neuvoja ja...

   Urmas ei totuuden nimessä aivan tarkalleen siteerannut ex-vaimonsa sanoja, mutta ajatus ja sisältöhän oli sama, joten siitä vaan. Hyvän taulukauppiaan ei välttämättä tarvitse olla diplomaatti kaikilla aloilla. Ne naiset.

   Kovin pitkälle Urmas ei ehtinyt ilmaista viisaita kannanottojaan, kun tapahtui tulivuorenpurkaus. Janina oli niin vihainen, että hän ei tahtonut jaloillaan pysyä. Huudettuaan eriävät mielipiteensä ja vielä paljon muutakin vähemmän kaunista isäpapalleen vasten naamaa neitonen syöksyi itkien huoneesta,

   Ikkunasta Urmas näki, kuinka tyttö paineli juoksujalkaa päiväkotia kohti. Avopäin ja ilman takkia tuollaisessa tulipalopakkasessa. Huolestunut isukki oli jo vähällä pinkaista perään, mutta silloin puhelin soi.

   Se oli ex-vaimo, jolle Urmas kertoi huolensa. Yhdessä rakastavat vanhemmat pohtivat tyttärensä murheita. Lohduttivat ja rohkaisivat toisiaan. moneen otteeseen Kirsikka ilmaisi mielihyvänsä siitä, että elämää kokenut ja myötätuntoinen Urmas oli tyttärensä tukena.

 - Juo jotakin lämmintä ja mene peiton alle, neuvoi Kirsikka. - Tyttö sinnittelee aikansa ja hiipii kyllä kiltisti takaisin. sillä on vaan niin tulenpalava temperamentti.

 - Tulee sinuun, Kirsikka, kuiskasi Urmas hämmästyttävän lempeästi. - Olet varmaan vieläkin tulinen ja vetävä nainen. Sellainen, joka antaa miehellekin puhtia ja sytyttää lemmen leiskumaan.

 - Mistä nyt tuuli puhaltaa? kummasteli Kirsikka.

 - Silloin se ilma lämmin on, kun etelästä tuulee, ja kyllä se tyttö pojan puheen hiljemmänkin kuulee, siteerasi Urmas huolettoman vapaasti suomalaista kansanlaulua.

 - Oikeinko sä serenadia mulle laulat? kihersi nainen. - No hyvää yötä sitten, ukkokulta.

5. Tulesta tuleekin totta

   Urmas nukkui sikeästi kolmen peitteen alla. Taideteokset uinailivat turvallisesti alakerran aulassa ja juhlasalissa. Ulkona paukkui pakkanen, ja tunnin kuluttua kaksikerroksinen puurakennus räjähti valtavaksi kokoksi.

   Yhtäkkiä, kuin taikaiskusta, tuli oli saanut jo sellaisen vallan, että vapaaehtoisesti paikalle tolvannut palokunta ei voinut muuta kuin hermostuneena suihkutella vesipisaroita rovioon. Jostakin kummasta syystä palohälyttimet olivat sipanneet. Vesijohtokaan ei toiminut kunnolla. Ehkä pakkanen oli vaurioittanut sitä. Tuskin nyt sentään kukaan olisi voinut olla niin järjetön, että olisi tahallaan peukaloinut putkia.

   Väkeä tulvi pihalle ja kauhistuneina he huutelivat:

 - Ketä siellä on sisällä? Missä on se taidekauppias ja Janina?

   Janina ilmestyi toisten joukkoon. Hän ei tahtonut ensin tajuta, mistä oli kysymys.

 - Onko isä tuolla sisällä? hän soperteli. - Isä on siellä! Apua.

   Tyttö ryntäsi kohti palavaa rakennusta ja yritti väkisin päästä sisäälle.

 - Sehän palaa yhtenä roihuna. Ei sinne kukaan voi mennä, huusivat palomiehet ja pitelivät vastaan rimpuileva tyttöä lujassa otteessaan.

 - Oliko isäsi varmasti kotona?

 - Oli se. Sinne se ainakin jäi kun lähdin ulos.

 - Noinko vähissä pukimissa? Ilman päällysvaatteita.

 - Onhan sillä sentään tuo paksu, sininen työtakki, huomautti joku.  

 - Mistä sä oikein tulet? Mitä teet ulkona tähän aikaan?

   Janina vain itki ja toisteli epätoivoaan isänsä kohtalosta.

 - Mitä täällä on tapahtunut? Missä Janina on? Urmas karjui ja raivasi voimakkain ottein tietään väkijoukon läpi.

 - Isä, sä olet elossa. Missä sinä olit?

   Kinnula kertoi, että hän oli sittenkin lähtenyt tyttärensä perään viedäkseen tälle talvitakin ja myssyn. Kun tytöstä ei näkynyt vilaustakaan pimeässä päiväkodissa, Urmas oli käväissyt mutkan kylällä ja palannut sitten huolestuneena koululle.

   Janina selitti menneensä päiväkotiin, ja koska hän ei löytänyt omaa puseroaan, hän oli pukenut ylleen pitkän työtakkinsa ja tehnyt kellarissa valmisteluja seuraavan päivän nukketeatteriesitystä varten.

   Kaikki näytti olevan heidän kohdaltaan kunnossa, mutta katastrofi oli silti kauhea. Kallisarvoisimmat taulut olivat palaneet, samoin suurin osa koulurakennusta.

 - Onhan sulla onneksi se vakuutus, nyyhkytti Janina.

 - Mitä? Onko tauluilla vakuutus?

   Sana alkoi kiertää, ja vajaassa vuorokaudessa kylälle levisi käsitys, että taideteokset oli vakuutettu huikeasta summasta, jopa rutkasti oman arvonsa yli. Paikallisessa lehdessäkin siitä kerrottiin ja oikein kuvien kanssa. Kuka kumma oli ehtinyt senkin räätälöidä? Heittänyt öljyä tuleen?

6. Tuhopoltosta epäiltynä

   Seuraavat päivät olivat kuin painajaista. Poliisi kuulusteli sekä isää että tytärtä. Miksi Janina oli rynnännyt ulos? Miksi Urmas oli lähtenyt perässä sellaisella pakkasella? Miksi vasta tämä taidelasti oli niin vahvasti vakuutettu?

 - Kuinka voitte kuvitellakaan, että sytyttäisin rakennuksen palaman, kun tiedän isän nukkuvan sisällä? nyyhkytti Janina itku kurkussa.

 - Teidän on kuultu riitelevän rajusti edellisenä päivänä. Tai ehkä arvelit, että isä oli ulkona. Tai ehkä keskenänne sovitte, ettei kumpikaan ollut sisällä.

   Miksi, miksi ja miksi?

   Selvisi, että palo oli saanut alkunsa pommista, joka puolestaan oli räjäytetty kaukosäätimellä. Leluauton säätimellä, joka kaiken kukkuraksi löytyi Janina laukusta.

 - En ole pannut sitä siihen laukkuun, väitti Janina.

 - Sinun on nähty olevan kovin kiinnostunut siitä ja myös korjailevan sitä näppärästi. Kellä muulla olisi niin todennäköistä motiivia kuin teillä, koska vakuutusrahat tulevat olemaan hyvään tarpeeseen niitten velkojen peittämiseksi.

 - Sulla on usein työssä ollut kirkkaanpunainen neulepusero, puuttui eräs kyläläinen puheeseen. - Joku todistaja näki, miten hiiviskelit se päälläsi pihalla sinä tulipaloyönä.

 - Sehän oli hukassa. Luulin sen olevan työpaikalla, mutta en löytänyt sitä mistään, valitti Janina. - Joku yrittää lavastaa minut syylliseksi. On laittanut kaukosäätimen laukkuuni ja vohkinut puseroni.

 - Mielikuvituksellista, sanoivat poliisit. - Pysytään selvissä tosiasioissa.

 - Kellä olisi syytä kostaa minulle tai isälleni? intti tyttö itsepintaisesti.

7. Lisää tulivoimaa

   Kirsikkakin saapui paikkakunnalle, koska hän oli mielettömän huolissaan perheensä kohtalosta. Siekailematta hän tutki päiväkotia ja koko tienoota. Kuulusteli ihmisiä ja tiukkasi poliiseilta perusteellisempaa tutkimusta.

 - Ette ole vielä huomanneet kaikkea. Jokin tässä mättää, jos lempeätä miestäni ja kilttiä tytärtäni epäillään noin pöyristyttävästä tihutyöstä.

   Vihdoin ja viimein Kirsikka sai hyppysiinsä myös Hennan, joka oli ovelasti livahtanut jokaisesta puhuttelutilanteesta. Oli kuulemma niin ujo ja ihmisiä karttava.

 - Sinähän vaikutat perin tutulta, hämmästeli Kirsikka ja tutki Hennaa joka puolelta. - Olet värjännyt hiuksesi ja vanhentunut, mutta takuulla olemme tavanneet aikaisemminkin.

   Urmas yhtyi samaan lausuntoon, ja äkkiä he muistivat, että Henna Tuuvanen oli prikulleen se sama Hannele Stuva, joka oli useasti tehnyt taulukauppoja Kinnulan ja monien hienojen taidegallerioitten kanssa.

    Raskaita väärinkäytöksiä, kavalluksia, jopa varkauksia oli tullut julkisuuteen, samoin tappouhkauksia haluttomille liikekumppaneille. Hannele kuului johonkin kansainväliseen porukkaan, jossa likaiset työt teetettiin vähemmän hienotunteisilla kätyreillä. Eräs taidekauppias oli menehtynyt pahoinpitelyssä saamiinsa vammoihin, ja Urmas oli ollut avaintodistajana jutussa.

   Stuva sai pitkän tuomion, ja vapauduttuaan hän oli hakeutunut hoitotöihin. Nyt hän sitten parasta aikaa ilahdutti Välkkylän päiväkotia nuivalla työpanoksellaan. Joitakin laitteita, esimerkiksi videoita ja nauhureita oli jo päässyt katoamaan. Samoin muualta kylältä. Eräästä huushollista jopa mikro ja pakastin. Jäljet johtivat Hennaan ja hänen jengiinsä.

   Kostonhimoinen Henna huomasi hetkensä koittaneen, kun Urmas saapui autoineen. Hän surmaisi miehen ja sysäisi syyn tyttären niskoille. Samalla vähän tölväisisi myös koulun rehtoria, joka hänkään ei ollut ylimpiä ystäviä tuon laskelmoivan rötöstelijän kanssa.

 - Olipa hyvä, että ehdin ajoissa apuun, intoili Kirsikka. - Äitiä ja ex-vaimoakin tarvitaan, kun tilanne alkaa muodostua liian kimurantiksi.

 - Voi äiti hyvä, sinä aina takerrut muitten asioihin kuin iilimato. Totta kai olemme iskän kanssa kiitollisia. Voihan olla, ettei hän olisi tunnistanut Hennaa, mutta anna meidän nyt palata normaaliin arkipäivään.

 - Älähän tyttö hoppuile. Lähdetäänkin yhtä matkaa kotiin, ehdotti Urmas. - Kirsikka on aina ollut niin taitava taideteosten pakkaamisessa. Voisitko ystävällisesti auttaa meitä vielä siinäkin asiassa?

 - Jo vain, onneksi suurin osa tavaroista oli sittenkin tässä autossa. Saat vakuutuksen, koska et itse ollut tuhopolttaja. Kyllä sinä jaloillesi pääset ja minä voin auttaa, nimittäin aivan rahallisestikin. Tuli se kohtalainen perintö siltä Jenny-tädiltä.

   Janina seurasi silmät pyöreinä vanhempiensa valoisia tulevaisuudensuunnitelmia. Parasta oli vähän jarrutella noitten intoa.

 - Entä se Keke, se äidin miesystävä? Mihin hän on kadonnut?

 - Enpä tiedä niin tarkkaan, enkä enää välitäkään. Aika aikansa kutakin. Kiva ja kehittävä suhde, mutta Keke oli liian riehakas ja määräilevä. Sellaiseenkin tyyppiin kyllästyy.

 - Eivät kaikki, kuiskasi Urmas ja loi ihailevan katseen reippaaseen Kirsikkaan. - Jotkut pitävät terhakoista naisihmisistä.

 - Totta puhut, iskä, minullakin on nykyään menekkiä kosintamarkkinoilla, kehaisi Janina tyytyväisenä.

 - Ai niin, huudahtivat isä ja äiti yhtä aikaa. - Se sun sulhasehdokkaasi. Se on siis mum mum.

   Nimestä ei saanut selvää, koska he lausuivat sen yhteen ääneen, kuten vanha ja toistensa ajatukset arvaava aviopari konsanaan.

 - Se on siis Jukka? toisti äiti huolestuneena. - Voiko häneen luottaa, kun se on sellainen tuuliviiri?

 - Se on siis Hannu? toisti isä huolestuneena. - Pystytkö sopeutumaan niin erilaisiin olosuhteisiin siellä kaukaisessa Pohjolassa?

 - Se on siis Jyry-Otso, uhosi Janina onnellisena hymyillen. - Hän se tuli sinne Järviniemeen pilkille ja vei minut ravintolaan. Olemme hurjan rakastuneita ja hänen lapsensakin hyväsyvät minut.

 - Jyry-Otso, toistivat molemmat vanhemmat huolestuneina. - Entä se ikäero? Hän voisi olla isäsi.

 - Ei sentään, jollei ole tullut isäksi ihan teini-iässä. Hän on hieno mies ja niin turvallinen.

   Sitten nuori kätilö ja taidekauppiaan apulainen ja sivutoiminen salapoliisi lähti soittamaan rakastetulleen.