SIELU NARUN NOKASSA                      

Ritva-Liisa Harjumaa

Romaani                                                              

Painettu Lapin Maakuntapaino Ky:n                    

kirjapainossa                                                              

Rovaniemi 1999

Pienkustanne                                                            

ISBN 952-91-0801-X                                    

Kansikuva: Hillevi Harjumaa                

Takakansi:

  Elämä on arvaamatonta. Kaikki ei ole aina sitä, miltä näyttää. Hämmästyttävää on, että elämän piirileikissä ei voi varmasti tietää, kuka vierustoverinasi on: ensimmäinen vai viimeinen, heikko vai vahva, luuseri vai selviytyjä.

  Itse saatat tietää, mitä haluat ja toivot, mutta toisen ihmisen tarpeet ja tahto suurelta osin määräävät pyörähdystesi suunnan ja käytettävissä olevan tilan. Vai määräävätkö?

  Yritysjohtaja Tapani ja kotirouva Marja tanssivat omaa kiemuraista ihmissuhdekuviotaan.  

   Tanssin laiturilla liian lähellä reunaa ‑ putosin syksyn veteen.

   Kiepuin villissä pyörteessä punaisten lehtien keskellä ‑ vapaana.

   Emme tanssineet riemusta, emme syleilleet rakkaudesta.

   Irtoamisen kipu, muisto turvallisesta rungosta,

   pehmeästä  keinumisesta kesätuulten hyväilemänä.

   Uusi turvallisuus:

   jähmettyminen veriseksi täpläksi lammen kuolonvalkeaan pintaan.

SIELU NARUN NOKASSA

MOTTO:

Linnut heräävät

niillä on vain yksi elämä

tämä päivä

kun pimeys vedettiin syrjään                  

ne syntyivät oksalle

räystään alle

taivaalle

meidän silmiimme

illalla ne ovat oksalla

pimeydestä huolimatta.

SISÄLLYS:

1. Seuraavana päivänä – 2. Talo ja muuri – 3. Suorituspaineita – 4. Puliukko – 5. Vanhimman tyttären syntymä – 6. Odotustauti – 7. Tyttäret Tuulikki ja Pirkko – 8. Tapanin suku – 9. Karkkipäivä – 10. Marjan äiti – 11. Äidin kuolema – 12. Avioliiton alkuaikoja – 13. Harrastetaan yhdessä – 14. Torpedointia – 15. Lahjoja – 16. Hoitoalalleko? – 17. Koiraystävä – 18. Naapuritalo – 19. Sikiöasento – 20. Tuulikki ja Heikki – 21. Undulaatit Romeo ja Julia – 22. Pirkko ja agronomi – 23. Puutarha – 24. Itkua ja kyyneleitä – 25. Kinaa rahasta – 26. Kiitollisuus – 27. Totuuksia – 28. Viestintävaikeuksia – 29. Sielu narun nokassa – 30. Entinen luokkatoveri – 31. Seikkailua suuressa talossa – 32. Puolustuskannalla – 33. Syntiä – 34. Kirjeystävä – 35. Keisaria ei mikään kaada – 36. Tuhoamisvaikeuksia – 37. Kirjallisia tuotoksia – 38. Tapanin isä – 39. Harrastuksena uskonto – 40. Rouva Järvinen, sihteeri – 41. Vaatteita – 42. Pikkulintuja – 43. Tapani-poika ja hiirenpesä – 44. Helenan kanssa ravintolassa – 45. Oliko Tapani muuttunut? – 46. Rukoilemista – 47. Yksin – 48. Pirkon häät odotuttavat – 49. Turhuuksien turhuus – 50. Juttelua – 51. Heikin opinnot – 52. Heikko seittisilta katkeamassa – 53. Juhlavalaistus – 54. Karhea verkko – 55. Suojapanssari – 56. Tyhjyyttä – 57. Huutokauppa – 58. Anoppi syyttää – 59. Viha – 60. Hautajaissuunnittelua – 61. Hautajaisiin – 62. Kappelissa – 63. Papin puhe – 64. Muistotilaisuudessa – 65. Ratkaisuja – 66. Tien alku

                              1

   Kirjoitan tätä seuraavana iltana, kun olit tehnyt ratkaisusi. Sinulla on tietysti kova ryminä menossa. Minulla taas humiseva hiljaisuus. Niin kuin aina ennenkin, yli kaksikymmentä vuotta. Sama asetelma. Katselen ulos makuuhuoneemme ikkunasta. Puitamme, pensaitamme. Suuri parvi pastellinpehmeitä tilhiä laskeutuu näyttävästi puihin, kuin taitolentolaivue. Suurin odotuksin. Vesipisaroitten koristelemat oksat huojuvat, kumartelevat ja taipuvat hallitsijoittensa edessä ja alla. Linnut viivähtävät hetken, kääntyilevät, liikahtelevat, tuijottavat toisiaan. Mitä tapahtui? Ei juuri mitään. Ne valmistautuvat lähtöön, lentävät seuraavaan pihaan ihailtaviksi.

   Taloamme tai ennemminkin palatsiamme ympäröi joka puolelta korkea valkoinen muuri. Portti on takorautaa ja koristeellinen, melkein prameileva. Se on ainoa kohta, josta pystyn näkemään ulkomaailmaan, pienelle sivukadulle. Vähän liikennettä. Suuria hienoja rauhallisia taloja, koteja. Haluaisin asua vilkasliikenteisen kadun varrella toisessa kerroksessa. Katsella ihmisvilinää ja autoja kadulla. Ikkunastani turvallisesti, kenenkään huomaamatta, tuijottamatta.

   Harmaa portti ei ole minulle kulkutie uuteen elämään. Ei ainakaan vielä. Se ei muistuta minua tulevaisuudesta, vaan menneisyydestä. Tässä talossa ja sinun kanssani, Tapani. Tuskin sinä välittäisit lukea näitä sivuja, tuntemuksiani, tietoja minusta. Ethän ollut kiinnostunut ajatuksistani aikaisemminkaan. Itkin, huokailin, kuiskailin, puhuttelin sinua asiallisesti, raivosin. Mikään ei auttanut eikä estänyt meidän vieraantumistamme.

   Sinä et luultavasti oppisi mitään uutta näistä muisteluksistani. Tiesit, mikä olit: korkeimmat mahdolliset pistemäärät. Tiesit, mitä minä olin: alhaisimmat mahdolliset arvosanat. Sinusta elämän piti olla täydellistä. Se piti tehdä täydelliseksi. Joillakin ihmisillä on siihen edellytykset. Valta ja voima. En kohdista tätä enää sinulle. Se olisi toivotonta. Itse yritän vielä vähän aikaa etsiä vastausta suureen päälleni kaatuvaan kysymykseen: Miksi tämä tapahtui juuri meille? Sinulle ja minulle.

  Teet kaiken oikein  

  täydellisesti  

  valitset parhaan vaihtoehdon

  varmasti

  hymyilet

  teet työtä

  palvelet

  laupias samarialainen

  on kovanaama sinun rinnallasi

  sinulla on kultainen sydän

  sanotaan

  todella

  se ei syki

  se ei itke

  se ei rakasta.

                              2

  Selailen entisiä päiväkirjamerkintöjäni. Jäljitän jotakin vihjettä, vaikka kuinkakin vähäistä. Muuri on kiusannut minua aikaisemminkin. Tapani halusi sen, ehdottomasti. Liiankin korkean arkkitehdin mielestä. Ei sitä rakennettu suojelemaan minua. Kukapa minut ryöstäisi? Se on meidän taideaarteitamme varten. Niitä Tapani toi joka puolelta maailmaa. Kävelen talossa ympäriinsä ja ihailen kauneutta, toisten aikaansaannoksia. Tapani ei niitä tutkinut. Ei sen jälkeen kun valitsi ja maksoi. Ei hänellä ollut aikaa. Kotona ollessaan hän käväisi suihkussa, saunoi, ui, polki vimmatusti kuntopyöräänsä ja työskenteli. Nukkuikin joskus, mutta yllättävän vähän.

  Minä nukun montakin kertaa päivässä, tai ainakin yritän. En ole oikeastaan väsynyt. Se vain turruttaa mukavasti, ja jotenkin kai on minunkin aikaa kulutettava. Joka päivä on joko kampaaja, kosmetologi, voimistelu tai hieronta. Ei ole asia eikä mikään pysyä kunnossa ja hoikkana, jos on aikaa ja rahaa. En pidä sitä edes rasituksena. Ne ovat melkein ainoat todelliset kontaktini ulkomaailmaan. Pysyvät ja samat. Ompelijani olen tuntenut jo kymmenen vuotta.

  Kaipaisin niin kovasti läheistä naisystävää. Olen todella yrittänyt löytää sellaista. Erilaisista kerhoista, jazz‑baletista, kielikursseilta, tennistunneilta. Pari kertaa juon kahvia jonkun kanssa, käymme lenkillä tai konsertissa. Siihen se sitten lopahtaa. Ei ole mitään yhteistä. En tavoita ketään. Mikähän minussa on vikana? Vaadinko liikaa ihmissuhteiltani? Ovatko muutkin näin hirvittävän yksin? Luulisi toisen yksinäisen löytävän tiensä toisen luo. Jos panisin lehteen ilmoituksen tai hakisin tietokoneen avulla. Olisi ehkä outoa hakea samaa sukupuolta olevaa ystävää. Voisi tulla väärinkäsityksiä.

                              3

   Ei äitinikään ollut saanut kummia aikaiseksi elämässään, miksi sitten minun pitäisi suorittaa jotakin? Kaksi tytärtä sentään. Olin saanut tilapäistyöpaikan eräässä konttorissa joitakin vuosia sitten. Aivan ihme, kun ei ole ammattitaitoa. Kysyin Tapanilta, oliko hän suositellut minua. Hän katsoi minua ihmetellen.

‑ Mitä suosittelemista siinä tarvitaan, jos kerran sanoit nimesi? Olen ollut kaupoissa sen yrityksen kanssa. Luulitko omilla avuillasi sinne pääseväsi?

   En viihtynyt siinä työpaikassa montakaan viikkoa. Olivat kyllä kohteliaita, mutta ihmettelivät. Oikein tunsin heidän kummastelunsa, kuin painona. Ihmettelivät kai muutaman gramman liikaa. Lähdin. Tulipa työpaikka jollekin sellaiselle, joka sitä todella tarvitsi.

   Joskus Tapani tuiskahti. ‑ Aina sinä jaksat puhua siitä rakkaudesta. Enkö ole antanut sinulle kylliksi rakkautta? Kaksi tytärtä, loistoasunnon ja rahaa niin paljon kuin jaksat kuluttaa. Olenko koskaan yrittänytkään kajota sinuun?

 ‑ Juuri niin, juuri niin! huusin hänelle. ‑ Kas kun huomasit.

   Se sama tukehtumisen tunne, joka usein seurasi keskustelujani Tapanin kanssa, syöksyi silloinkin päälleni. Ennen kuin hän ehti vastata, puhelin soi, kuten aina. Se keskeytti, se myös toisinaan pelasti. Se oli ainoa loppulause ja yhteenveto kaikesta ja kaikkeen.

   Koko elämämme oli keskeytettyä yhdyntää. Emme saaneet mitään viedyksi loppuun asti. Mikä olisi loppu? Onnellinen yhteiselämä? Vai ero? Mitä minä olisin ilman häntä? Entinen ja ex kaikessa. Jos olisi edes kunnon koulutus. Pitikin olla niin kiire naimisiin, suoraan lukion penkiltä. Ylioppilaaksi kirjoitin hurmiotilassa. Olihan minulla Tapani ja kaikki. Se riitti. Joku muu olisi hänet napannut. Ehdinpä kerrankin ensimmäiseksi.

   Kun isä oli kuollut, äidistä tuli entistäkin mitättömämpi. Siihenkö pyrin? Vapaus. Mistä? Eihän siinä voinut tulla aika pitkäksi, tulla aika  pitkäksi, kun suunnitteli Tapanin valloittamiskeinoja kaiken päivää. Se oli kuin pakkomielle. Kampaustakin vaihdoin parin kuukauden väliajoin. Jos hänellä sittenkin oli toinen? En saanut hänestä otetta. Että osasikin mies olla salaperäinen. Naisenhan sitä pitäisi olla.

   Aviomieheni sanoi tuntevansa minut kuin omat taskunsa. Joskus hän kysyi, miten olin viettänyt päiväni. Hänen osoittamastaan kiinnostuksesta ilahtuneena aloin kertoa, mutta ei hän jaksanut kuunnella loppuun asti. Hänen katseensa harhaili, hänen ajatuksensa kiertelivät liiketapahtumissa, vai missä kiertelivätkään. Ote lipsui. Kaikesta. Hänen ruumiistaan, hänen tunteistaan, hänen sielustaan, jos hänellä sitä yleensä olikaan.

  Olin udellut Tapanilta, mitä hän arveli tuonpuoleisista asioista.

‑ No jaa, saattaahan sitä jotain ollakin, mutta nyt on tärkeintä tämä hetki. Tämä työ. Se on minun tehtäväkenttäni ja yritän hoitaa sen mahdollisimman hyvin.

‑ Riittääkö se sinulle?

‑ Miksei riittäisi? Minulla on siihen kaikki valmiudet. Koulutus, lahjat ja taipumukset. Into ja halu.

‑ Se on sitä eteenpäinmenon hurmaa, sanoin. ‑ Entä jos et enää pääsekään eteenpäin? Täytyyhän joskus tulla peräseinä vastaan. Ikä ja terveys. Onnettomuudet. Kestokyky.

  Puhelin soi ja Tapani riensi tärkeään neuvotteluun.

                              4

  Eräänä päivänä sipsuttelin korkeakorkoisissa talvisaappaissani keskikaupungilla. Huomasin miehen, jolla oli takinhuppu puoliksi kasvojen edessä kuin munkilla. Ryppyjä ja hymyä.

‑ Etkö tunne minua, Marja? mies kysyi.

  En tuntenut. Hän veti huppua syrjään. Vielä enemmän ryppyjä, parransänkeä. Puliukko selvästi. Hymy kyllä vaikutti tutulta. Hän oli Esko, Tapanin opiskelutoveri Kauppakorkean ajoilta. Olin tavannut hänet muutaman kerran. Tapani valmistui. Eskosta en kuullut sen koommin. Ei saanut lukujaan valmiiksi. Ollut naimisissa. Eronnut. Monta työpaikkaa, hyviäkin. Ei mitään tällä hetkellä.

  Viina. Aikoi joulun jälkeen vieroitushoitoon. Ei ennen joulua, halusi elää sen vielä täysillä. Kysyin, olisiko hoidosta apua. Hän uskoi olevan. Hänellä oli naisystävä, entinen hammaslääkäri, joka oli selvinnyt kuiville ja lupasi olla tukena.

‑ Kiva nainen, sanoi Esko myhäillen.

  Kateus pisti. Eskolla tuntui olevan tulevaisuus, jotakin toivoa paremmasta. Minulla ei. Kerroin Eskosta Tapanille. Hetken muistuteltuaan hän totesi kuivasti.

 ‑ Ai Esko, se pehmeä lälly. Lahjaton. Osakunnan juhlissa se oli jo ympäripäissään, ennen kuin muut olivat ehtineet kilistää ensimmäistä lasia. Ei se vieroitushoidostakaan tokene. Turhaa puhetta. Jos olisi sisua, ei olisi tuohon jamaan joutunutkaan. Terve menoa.

  Kiukkuni nousi. ‑ Voihan ihminen muuttua, puolustelin.

‑ Miksi ei voisi, myönteli Tapani.  ‑ Mutta Esko on ennalta tuomittu häviämään. Tyypillinen luuseri.

‑ Onhan Eskolla ainakin läheinen lämmin ihmissuhde, intin ja kerroin ex‑hammaslääkäristä.

  Tapani hymyili ivalliseen tapaansa. ‑ Jaaha, siis kaksi tokkuraa yhdessä. Siitä vaan.

                              5

  Kun toinen tytär syntyi tai yritti syntyä ennen aikojaan, olin yksin kotona alle kaksivuotiaan Tuulikin kanssa. Lapsivesi tuli keittiön lattialle. Onneksi ei parketille. Nuorimmaisella oli jo silloin kiire, kuten isälläänkin. Soitin ambulanssin. Yritin sitten tavoittaa äitiäni pyytääkseni häntä hoitamaan Tuulikkia. En tavoittanut. Oli jossakin Martta‑piirin kokouksessa. Eipä ole ikinä kotona, kun tarvitsisin häntä. Otin tyttären mukaan sairasautoon.

   Yksityishuone, yksityislääkäri. Eihän minulla hätää ollut. Joku ystävällinen hoitajatar otti Tuulikin hoiviinsa. Silti olin yksin. Käytävässä oli ollut istuskelemassa tavallisennäköinen karkeatekoinen miehenköriläs. Selaili hermostuneena resuista sarjakuvalehteä. Lapsilla varmaan mummi kotona hoitajana. Mies odotti malttamattomana pääsyä katsomaan eukkoa ja mukulaa.

  Tapani oli Teksasissa. Synnytys meni hyvin. Miksei olisi mennyt asiantuntijaseurassa? Äiti haki Tuulikin. Ilmoitin Tapanin sihteerille tapahtumasta. Tehokkaasti hän sai miehelleni sanan. Tapani soitti minulle. Hän oli esitellyt itsensä ja sanonut soittavansa Teksasista. Hoitajat seisoivat asennossa kunnioittavan hiljaisina, kun tartuin puhelimeen.

‑ Hei, miten voit?

‑ Ihan hyvin, kiitos kysymästä. Entä itse?

‑ Johan täällä. Kuumaa. Kumpi se on?

‑ Tyttö.

‑ Jaaha, tulen viikon kuluttua. Ehdin hyvin ristiäisiin.

  Silloin taas jotakin kärähti.

‑ Totta kai ehdit ristiäisiin, latelin tekoystävällisenä. ‑ Tyttö on terve, ei sille mitään hätäkastetta tarvita. Olet liian kauan seikkaillut kuumissa maissa ja tottunut, että ruumiit pitää saada maan alle kahdessa päivässä. Kuule, lapsen kastamisen kanssa ei ole samanlaista hoppua. Ainakaan täällä kaukaisessa takapajuisessa Suomessa. Kierrä vaan kaikessa rauhassa koko maapallo, kunhan palaat tämän vuoden puolella.

‑ Älä nyt taas aloita. En minä mitään pahaa tarkoittanut.

‑ Et tarkoittanutkaan, et mitään, niin kuin et yleensäkään.

‑ Joo, olet tietysti hieman väsynyt, rahoitteli Tapani. ‑ Onhan se melkoinen ponnistus. Voi hyvin.

‑ Kiitos soitosta. Turvallista kotimatkaa, mutisin.

  Hyvä, ettei henkilökunnan tarvinnut todistaa pidempää perheriitaa Teksasiin asti.

                              6

  Odotus. Se on kai kohtaloni. Odotustauti. En ole muuta osannut tehdäkään. Se on arkivaatteeni, se on juhlapukuni. Eräillä edustusillallisilla Tapani vilkaisi minua. Sitä hän ei yleensä tee tarpeettomasti. Kuin uskollinen koira yritin tulkita hänen arvioivaa katsettaan. Tarkastelin miehustaani. Pienen pieni tahra. Mistä oli tullutkin? Se häiritsi kokonaisuutta. En ollut täydellinen. En kelvannut hänelle. Tunsin kasvavaa kiehumista. Jospa hän joskus kiinnittäisi huomiota johonkin positiiviseen.  

   Kerran kuuntelimme tai minä kuuntelin, Tapani oli vain tilapäisesti läsnä, musiikkia uusista stereoistamme. Olin syventynyt nauttimaan todella ensiluokkaisen orkesterin esityksestä. Kesken kaikkein vaikuttavinta kohtaa Tapani tokaisi.

‑ Siitä kuuluu jokin raksutus. Mikähän siinä on vikana?

  Siitä kuului pienenpientä raksutusta. Totta. Mutta hänen tapansa reagoida vain puutteeseen sai minut pahalle mielelle.

‑ Miksi aina reagoit vain kielteiseen? huokasin.

‑ Eihän parannuksia saada aikaan eikä maailma mene eteenpäin, jos tyytyy johonkin huonoon ja puutteelliseen.

  Kuinka monta kertaa olenkaan odottanut häntä täysissä juhlatamineissani. Olisi pitänyt lähteä teatteriin tai konserttiin. Tai johonkin vähemmän tärkeään perheeseen vierailulle. Sukulaisiin, varsinkin minun. Hän on soittanut, jos on ehtinyt, pahoitellut ihan kauniisti ja luvannut lähteä toisen kerran. On ollut muuta tärkeämpää tekemistä.

  Hitaasti olen riisunut vaatteeni, purkanut kampaustani, haluttomasti poistanut meikkiäni. Valmistanut iltapalaa, katsellut TV:tä, yhä enemmän lukenut kirjoja. Joskus kirjoittanut mietteitäni paperille. Ne ovat minun suuri salaisuuteni. En ole näyttänyt niitä Tapanille enkä kenellekään. En ole uskaltanut. Ainakaan vielä.

                              7

  Kun tytöt olivat pieniä, olin täystyöllistetty. Sain tosin äidistä apua ainakin kotimieheksi. Aluksi kuljin silloin tällöin Tapanin mukana liikematkoilla ja edustustilaisuuksissa. Tytöt kasvoivat,

itsenäistyivät ihmeen nopeasti. Olivat kuin kaksoset. Riittivät toisilleen. Kikattivat ja riitelivät. He oppivat isältään asenteen, että äiti on häiriöksi paitsi palvellessaan. Menestyivät koulussa kohtalaisesti, harrastivat, olivat terveitä ja reippaita.

  Ihmettelin heidän iloaan. Mistä se tuli? Harmoninen onnellinen koti? Ja pah. Ei tosin kovin paljon riitaa meidän vanhempien välillä. Harvoin ja sekin loppui lyhyeen, kun puhelin soi. Vaikka olisi kuinkakin pitkävihainen vaimo, on vaikeata jatkaa samaa riitaa, kun mies on väillä käynyt Atlantin takana tai Etelä‑Afrikassa.

‑ Toivottavasti ette ole katkeria isällenne, sanoin vuosia sitten teini‑ikäisille tyttärilleni.

‑ Katkeria? He katsoivat minua ihmeissään. ‑ Miksi?

‑ No, hän oli niin paljon matkoilla, ei ehtinyt puuhailla kanssanne.

  Tytöt nauroivat. ‑ Meillähän oli kaikkea. Saatiin ostaa jokaikinen härveli. Eihän isä sanonut meille pahaa sanaa.

‑ Ei sanonut juuri hyvääkään, tokaisin.

‑ Emme me muista. Kehui kai joskus, tytöt katsoivat toisiinsa. Sitten he alkoivat nauraa kihertää. ‑  Muistatko? he kyselivät toisiltaan. ‑  Kun olimme siellä uimarannalla? Olimme jo koulussa ja

osasimme juuri ja juuri uida. Leikimme kumipatjalla. Isä oli krokotiili, sukelsi patjan alle, tuli äkkiä esille ja sanoi: Krääk. Ei hän tiennyt, miten krokotiili äänteli. Meistä se oli hurjan jännää. Silti ei pelottanut yhtään. Jos olisimme luiskahtaneet patjalta, isä olisi ottanut meidät syliinsä.Se vasta oli kivaa!                                                              

‑ Entä muulloin? Oliko toista kertaa, jolloin hän leikki kanssanne? kysyin ahneesti.

  Hetken mietiskelyä. Eivät onneksi muistaneet. Onneksi. Hämmästyin sitä katkeruuden määrää itsessäni.

‑ Minähän se usein leikin kanssanne? maanittelin kehumisia itselleni.

‑ Niin tietysti. Sinähän olit aina kotona.

  Itsestään selvää. Luonnollista. Uhrata koko elämänsä, uransa, kaikkensa lapsille ja sitten. Sehän on aivan luonnollista.

‑ Minkä uran? olisi Tapani heti kysynyt. ‑  Niillä ylioppilas‑papereilla et olisi ikinä kävellyt mihinkään korkeampaan oppilaitokseen. Turha sinun on haikailla keskenjääneitä opintojasi. Kouluta sinä vain itseäsi tässä vaikeassa elämisen koulussa. Siinä sitä riittää opiskelua sinunlaisellesi utamille.

  Alakoulussa olin ollut vielä aika hyvä. Opin nopeasti lukemaan ja laskemaan. Ujous ja arkuus korostuivat minussa  vasta myöhemmin. Jospa olisi saanut jäädä ainiaaksi alakouluun. Opettajakin oli ollut niin herttainen, hyvin istuvia neulepukuja. Ehkä elämässäkin sovin kaikkein parhaiten ala‑asteelle. Pikkusievää askartelua. Laulan somasti.

  Minulla oli joitakin vuosia vanhempi sisar. Muistan hänestä hyvin vähän. Hän kuoli jo alakoulussa ollessaan. Hän luki minulle Nalle Puh‑kirjaa. Toinen asia, jonka muistin valitettavasti paljon selvemmin, oli tilanne, jolloin hän antoi rapisevia sarjoja luunappeja rakkaimmalle vauvanukelleni. Kuin rakeita olisi satanut peltikatolle, kun hän tiuhaan tahtiin ropsi nuken pullottavia guttaperkkaposkia. Seisoin vieressä hädissäni ja avuttomana. En ymmärtänyt syytä moiseen käytökseen. Enkä ymmärrä vieläkään.

  Sisar jäi auton alle aivan kotiportilla. Muistan vanhempieni pohjattoman surun ja epätoivon. Sisareni kuva oli aina piirongin päällä. Kynttilät ja kukkamaljakko. Se oli paljon kookkaampi kuin oma ylioppilaskuvani myöhemmin. Se valtasi piirongin ja koko perheen. Tummasilmäinen suloinen pikkutyttö. Kaihoisa katse. Samettikaulus ja valkea rusetti hiuksissa.

  Parin vuoden kuluttua onnettomuudesta syntyi pikkuveljeni Ilkka. Sisareni oli ollut Hilkka. Taivaan lahja. Ylitsepursuva ilo ja kiitollisuus. Onnistunut kloonaus sisarestani. Olen tavallaan väliinputoaja. Kuolleen sisaren ja jälleensyntyneen sisaren välissä.

   Lisäksi Ilkka oli poika. En pärjännyt kilpailussa kummankaan kanssa. Vainajallekin olen siis tottunut häviämään. Toisinaan yritin tuoda itseäni ja avujani esille: hyvää koenumeroa, nättiä piirustusta, oppimaani uutta laulua, lapsen innostuneita mielipiteitä. Äitini nuhteli.

‑ Oletpas sinä itserakas. Itsekäs. Itsekeskeinen. Toista oli Hilkka. Ja nyt Ilkka.

  Kysyin myöhemmin äidiltä, mistä syystä Hilkka oli antanut luunappeja nukelleni. Miten olin hänet suututtanut? Äitini reaktio oli yllättävä. Hän punehtui hieman, kuten aina närkästyessään. Punerrus alkoi rupulaisesta kaulasta. Kuin kanan kaulaheltta. Se alkoi hermostuneesti väristä. Pää tutisi hiukan, kun hän sanoi loukkaantuneena.

‑ Mistä sinä tuollaista olet saanut päähäsi? Eihän Hilkka olisi ikinä VOINUT tehdä sellaista. Niin kiltti ja herttainen tyttö. Rakasti sinua YLI kaiken. Pikkusiskoaan. Ihmettelen, että sinulla on noin nurjamielisiä ajatuksia sisarestasi.

  Ehkä se olikin ollut vain unta. Sopimatonta unta.

  Lapsena joskus kuvittelin jääväni auton alle. Syntyisin uudestaan kaksosina. Varmuuden vuoksi. Nimet olisivat Arja ja Tarja. Kyllä olisin sitten mieleinen äidillekin.

                              8

  Tapanilla on sisar tai on useampiakin, mutta vain yhden kanssa olen enemmän tekemisissä. Kysyin kerran häneltä, millainen Tapani oli ollut pikkupoikana. Hän oli ollut kiva vesseli, samannäköinen kuin Tuulikki ja Pirkko pieninä. Vaalea kiharapää, viattomat silmät ja aina menossa. Aina hän jätti ovet auki pihalle asti. Ei uskonut, vaikka kuinka muistutettiin. Oli jo uudessa puuhassa. Eikä kuunnellut neuvoja. Ei pahemmin kertonut suunnitelmistaan.

  Osti ja myi jo silloinkin, voitolla. Postimerkkejä, jääkiekkomailoja, jopa isänsä perhoskokoelman. Se saatiin onneksi takaisin. Ehei, ei Tapanin isä ollut ollenkaan vihainen. Poika oli niin mieleinen, että olisi saanut myydä vaikka talon alta.

  Tapanin vanhemmille oli ensin tullut neljä tytärtä. Sitten pitkä väli ja viimeinkin poika. Isän

suureksi riemuksi. Kastetilaisuudessa onnellinen isä ehdotti pojalleen maljaa. Suuren menestyksen maljaa. Joku sukulaisista muistutti, että toivotettaisiin ennemminkin onnea ja siunausta. Isän mielestä juuri menestys toi onnen. Ja rikkauden ja muun tarpeellisen.

‑ Entä koulupoikana? Millainen Tapani oli lukioluokilla? Puhuiko hän koskaan mistään elämän perimmäisistä kysymyksistä? tiukkasin sisarelta.

  Sisar tuijotteli minua tapanimaisella katseella. ‑ Niin mitä sinä tarkoitat? Uskontoako? Kuolemaa?

  Olin jo itse asiassa saanut vastauksen, eikä hän siihen enää palannutkaan. Olimme muotinäytöksessä ja suunnittelimme puvustoa heidän äitinsä syntymäpäiville. Suuri tilaisuus, pakollinen. Pukisin tytöt oikein nätisti. He olisivat kuin sadun prinsessoja. Tapanin äiti moitti minua, etten osannut kasvattaa tyttöjä kunnolla. Liian villejä. Onneksi tapasimme siksi harvoin, ettei minun jatkuvasti tarvinnut kuunnella ohjeita oikeasta kasvatustavasta. En olisi pystynyt niitä kuitenkaan noudattamaan.

                              9

  Tyttärillämme oli ainainen karkkipäivä. En voinut sille mitään. Heitä oli kaksi minua yhtä vastaan. Ei se massa mitään merkinnyt, vaan se äänen voimakkuus, se kiihko, se tahdon ja tunteen yhteensulautuminen. Äitinikin varoitti monta kertaa antamasta lapsille makeisia joka tilanteessa, ennen ruokaa ja ruuan jälkeen. Koko ajan. Sen verran täytyisi huolehtia tyttöjen hampaista. Tytöt hymyilivät minulle pienillä hohtavanvalkoisilla hiirenhampaillaan. Tulevaisuutta en jaksanut ajatella.

‑ Entä se luonteenkasvatus? äitini muistutti. ‑ Pitää olla johdonmukainen. Niin minäkin olin sinua kohtaan, kun olit lapsi.

‑ Mitä minusta on sitten tullut? kysyin hieman ivallisesti.

  Äitini katseli minua hetken arvioivasti. ‑ Noo ainakin sinulla on kauniit hampaat.

‑ Kyllä tyttäristänikin hyvin kasvatettuja tulee, jos tuo on ainoa arviointiperuste, tiuskaisin. ‑ Tälläkin metodilla. Onhan olemassa hammasproteeseja.

  Tytöt olivat aivan pieniä. Eräänä sateisena iltapäivänä he eivät päässeet pihalle leikkimään, vaan huvittelivat hyppimällä tasakäpälää olohuoneen sohvalla Pyöreä, kaareva, kimmoisa, roosanväristä samettia. Kallis. Suklaata molemmissa käsissään he pomppivat ylös ja alas nauraen ja kiljuen kovaäänisen musiikin tahdissa. Keitin heille velliä. Välillä juoksin ovelle ja pyysin, ehkä käskinkin heitä lopettamaan. Ainakin antamaan suklaapatukat minulle. Hirvitti, jos Tapani saisi tietää. Eivät he kuulleet huutojani.

  Silloin Tapani ajoi pihaan. Kaarsi juuri keittiön ikkunan eteen. Hermostuksissani en osannut ratkaista: vellikattila vai tytöt? Tapani seisoi jo ovella, loi yhden silmäyksen tyttöihin. Ei toki vihaista, ei tarvinnut. Ei ollut koskaan tarvinnut. Tytöt liukuivat takaperin alas vaalealta sohvalta, haroen suklaisilla käsillään hempeätä kangasta. Kasvot kuin kengänkiillokkeen peitossa. Siniset silmät pyöreinä paarottivat Tapania.

‑ Tytöt, heti suihkuun, kuiskasin. Halusin minäkin osoittaa arvovaltaani.

  Sitten, katse yhä kääntyneenä isään, piiperöt suorittivat lyhyen ohimarssin ja syöksyivät suihkuun. Oletettavasti vaatteet päällä valtavasta riemusta ja naurunremakasta päätellen.

  Tapani väänsi musiikin pois päältä. ‑ Mitä orgioita täällä oikein vietetään? Mekkalointinne kuului kadulle asti. Annatko sinä lasten käyttäytyä kuin vandaalit? Tahria ja menota. Annatko?

‑ En tietenkään anna. Mutta minkäs minä heille voin?

‑ Ai, et voi. Yli 20‑vuotias aikuinen, muka. Ei pysty pitämään järjestyksessä alle viisivuotiaita kilttejä tyttöjä. Sinäkö haaveilet opettajan urasta, sinä löperö!

  Velli oli kuohunut yli.

‑ Yritätkö sinä myrkyttää minut tällä kitkerällä kaasupilvellä? Tapani kysyi pilkallisesti. ‑ Jollet pysty vahtimaan kahta pientä lasta ja yhtä kattilaa, on parasta, että annat muiden vahtia itseäsi.

  Tapani piti luovan tauon. Hän oli kuulemma hyvä puhuja. Tiesin hänen nyt vihjaisevan mielisairaalan suuntaan. Kyynelet tulivat silmiini. Olin taas niin nöyryytetty. Nöyryytetty.

‑ Hommaa tänne aputyttö tai vaikka kaksi, mutta tässä saastehuurussa en aio jatkuvasti elää. Onko teillä täällä edes liesituuletin kunnossa?

‑ Teillä! huusin. ‑  Teillä! Tarkoitit kai MEILLÄ. Asuthan sinäkin täällä vai mitä?

‑ Aina sinä takerrut märehtimään yhtä sanaa, Tapani sanoi väsyneesti. ‑ Siksi sinulle ei voi mitään puhuakaan.

  Hän lähti aukomaan ovia ja ikkunoita. Palasin lieden ääreen. Tuijotin tahmaista hellaa ja mustaksi palanutta kattilaa. Nöpelö olo.

                              10

  Äitini asui isän kuoleman jälkeen yksin, mieluummin. Ehdotin hänelle muuttoa meidän talouteemme. Olisihan meillä ollut tilaa. Tytöt olivat vielä pieniä. Hänestä olisi ollut apuakin. Tapanilla ei ollut ihme kyllä mitään anopin meille muuttoa vastaan. Hän sieti äitiäni yhtä paljon tai yhtä vähän kuin muitakaan ihmisiä, joista hänelle ei ollut suoranaista hyötyä. Äiti ei halunnut muuttaa. Liian steriili ilmapiiri hänen mielestään.

‑ Eihän meillä nyt niin siistiä ole, ihmettelin.

‑ Onpahan. Tunteet ovat niin siistittyjä.

  Äiti nähtävästi pelkäsi Tapania. Ei minulla hänelle olisi ollut kovinkaan paljon sanottavaa. Tunsin, että olisin tuottanut hänelle pettymyksen, jos olisin valittanut olojani. En ollut koskaan seurustellut muitten kuin Tapanin kanssa. Olin myöhään kehittynyt, kömpelö ja finnejä täynnä. Kauhean ujo ja epävarma. Sitten melkein hetkessä olin hoikka, finnitön ja kaunis. Silloin, aivan kuin olisi ollut jossakin väijymässä sopivaa tilaisuutta, Tapani syöksähti paikalle. Hurmasi minut, kerralla. Hän oli juuri valmistumassa kauppatieteen kandiksi loistavin arvosanoin. Hieno työpaikka tiedossa. Ylenemismahdollisuuksia. Matkoja. Rahaa. Etsi sopivaa vaimoa. Näki minut. Salamannopea arviointi. Lyhyt seurustelu, vielä lyhyempi kihlausaika. Naimisiin, melkein seuraavalla viikolla, kun olin saanut valkolakin kiharoilleni.

  En ollut ehtinyt katsella ympärilleni joutseneksi tuloni jälkeen. Muistelin joskus entisiä koulutovereitani, poikia. He olivat vain kalpeita varjoja Tapanin rinnalla. Kehittymättömiä, epävarma tulevaisuus. Varman päälle. Niin Tapani, ja niin uskoin minäkin. Mitä hän oli minussa nähnyt? Ulkonaisen kauneuden lisäksi? Itse en oikein arvostanut ulkonaisia avujani. Ne olivat itsestäänselvyyksiä. Finnikausi oli unohtunut.

  Päivät kyllä menivät ihan mukavasti tyttöjen kanssa touhutessa' mutta illat ja yöt olivat kammottavan pitkiä. En osannut seurustella itseni kanssa. En viihtynyt yksin. Kerran soitin keskellä yötä äidilleni. Sanoin, että halusin jutella hänen kanssaan.

‑ Näin keskellä yötäkö? Eikö se voisi odottaa huomiseen? Tulen jo heti aamulla teille. Onko jotakin vakavaa tapahtunut?

‑ Ei ole, vastasin alakuloisena. ‑ Olen vain niin syvästi onneton ja yksinäinen.

‑ Sinäkö? Miksi? päivitteli äitini. ‑ Et kai vaan ole alkanut juoda? Muista enoasi.

  Muistin toki. Alkoholisoitunut jo imeväisiässä. Tulee elämään varmaan satavuotiaaksi. Spriissä marinoitua käärmettä. Pistävät silmät. Pistävä kieli.

‑ En tietenkään, sanoin loukkaantuneena. ‑ Tiedäthän hyvin, että saan päänsärkyä punaviinistä, ja muita aineita en voi edes sietää. Repivät sisukset hajalle.

‑ No miksi ihmeessä olet onneton? Eihän ole mitään syytä. Hyvä, menestyvä mies, reippaat tyttäret, terveyttä ja rahaa. Sinä olet vain liian itsekeskeinen. Moni vaihtaisi riemumielin osia kanssasi.

  Kuuntelin ja myöntelin kiltisti kuten tottelevainen tytär ainakin. Ei minulla ollut siihen mitään lisättävää. Pyytelin anteeksi, että olin häirinnyt.

‑ Ei se mitään, lohdutteli äitini. ‑ Älä vain muille mene sepittelemään satuja onnettomasta elämästäsi. Luulevat todella sairaaksi.

  Laskin kuulokkeen paikalleen, katsoin seinää edessäni. Katselin hallissa olevaa valtavaa peiliä, joka moninkertaisti tyhjyyteni. Katselin raikasta mattoa, joka juoksi iloisesti hallin poikki. Ehkä

ostan kangaspuut.

                              11

  Äitini lähti yksin. Äkillinen kohtaus keskellä yötä. Siivooja löysi hänet, ilmoitti minulle. Ehdin sentään äitini asunnolle, ennen kuin häntä lähdettiin viemään pois. Joku oli avannut makuuhuoneen ikkunan selko selälleen. Vaalea verho liehui ulos asti. Ainoa elonmerkki. Tarpeettomana katselin äitini ruumista. Vielä vieraampi minulle kuin tähän saakka. Kolkko ja yksinäinen. Tai ei sittenkään. Tuo ei ollut äitini, puuhakas ja toimeksi saava. Ei voinut olla. Päällimmäiseksi koko raskaasta sekavasta tilanteesta jäi ajatus: Mihin äiti on mennyt? Missä hän oli tällä hetkellä? Oliko missään?

  Sain viestin Tapanille Japaniin. Hän ei päässyt tulemaan heti. Lupasi tulla hautajaisiin. Hän toimitti minulle 21 keltaista ruusua. Asetin ne peilipöydälle. Niiden tuoksu sai minut huonovointiseksi. Siitä lähtien olen inhonnut keltaisia ruusuja, kaikkia ruusuja. Niiden ylhäisen juhlavaa välinpitämätöntä tuoksua.

  Peili

  keltaisia ruusuja pöydällä

  ja peilissä

  peilissä kasvot

  tuetut

  puetut lähtöön

  ihmiset katsovat ruumista

  itkevät ruumista

  ja itseään

  paljon tuo työtä ja vaivaa

  päästä eroon ruumiista

  rakkaasta

  hoitaa se pois näkyvistä

  sielu saa lähteä yksin

  itkeä itkeviä

  ikävöidä rakastavaa katsetta

  ikkuna on auki

  liehuva valkoinen verho

  hyvästelee lähtijän

  kevyesti.

  Tapani ehti sentään äitini hautajaisiin. Olisi ollut tasotonta olla poissa anopin juhlista. Huomaavaista kiireiseltä mieheltä, ihastelivat muut. Ei paljon saattajia. Isä oli ollut kuolleena tarpeeksi kauan. Hänen mainetekonsa, vaikka vaatimattomatkin, eivät enää ulottuneet houkuttelemaan paikalle pakollisia hautajaisvieraita.

  Seisoimme avonaisen haudan partaalla. Itkin haikeasti, niin kuin tapanani oli. Häissä, hautajaisissa, jopa satukerhon kevätjuhlissa, koulujen päättäjäisissä. Toisella kädelläni yritin estellä tyttöjä tipahtelemasta hautaan. Toinen heistä ehti viskata sinne pari multapaakkua jo ennen aikojaan. Onneksi Tapani oli mukana. Hän onkisi tytöt hienostuneesti vaikka arkun kannelta.

  Vilkaisin Tapania. Hyvin pukeutunut, vaivaantunut, mutta hautajaismainen ilme. Ei voimakasta surua, mutta hillittyä pahoillaanoloa elämän katoavaisuudesta, kuvittelin. Mietin, olisiko hän samanlainen minunkin, rakkaan vaimonsa hautajaisissa. En keksinyt hänelle muutakaan ilmettä. Se arvioiva, ivallinen, joka hänellä oli minun möhläyksieni varalle? Tuskin sitä. Tai sitten se kiireinen, hieman hajamielinen, kun hän katsoi kelloa ennen lähtöään jonnekin? Ei, ei hän kehtaisi käyttää sitäkään.

                              12

  Avioliittomme alkuaikoina sain vielä raahattua hänet lomamatkoille. Lyhyitä muutaman päivän pistäytymisiä jollakin aurinkorannalla. Täynnä kauniita naisvartaloita, päivetyksen eri asteita. Pikkutytön punertavasta heleänpehmeästä hipiästä kahvinruskeaan korppumaiseksi kuivuneeseen muumiokuoreen asti. Paimensin mustasukkaisena Tapanin katseita. Turhaan. Ei hän katsonut ketään, ei ketään ihmistä, naisesta puhumattakaan. Hän luki papereitaan tai sanomalehteä, rapisutteli jotakin taloustieteen opusta.

  Kerran eräs rantaleijona pysähtyi kohdalle. Huomasi minut. En todellakaan jäänyt toiseksi kaunotarten joukossa. Olin silloin vaalea. Tasainen huoliteltu rusketus. Hän kumartui puoleeni ja sanoi jotakin ihailevaa. Sitten vasta havaitsi Tapanin ja käveli keikaroiden tiehensä. Minua huvitti. Mainitsin asiasta Tapanille. Hän ei ollut huomannut mitään, muka. En uskonut häntä. Se tumma mies

olisi voinut vaikka ryöstää minut, ja Tapani olisi vain nautiskellut papereissaan.  

  Toisinaan mietin, onko minulla miellyttäviä muistoja ollenkaan. Ainakaan sellaisia, jotka liittyvät Tapaniin. Aina muistojen keitokseen tulee kirpeä, kivulias sivumaku. Liikaa pippuria tai

paprikaa. Miksi huumorintajummekin ovat niin erilaiset?

‑ Et pärjäisi liike‑elämässä etkä missään muussakaan, hän saattoi sanoa. ‑  Tussahdat kaikesta turhasta. Pitää olla suuret linjat mielessä.

‑ Niinpä niin, minun linjani tai kurvini ovat tietenkin liian pientä luokkaa, mutisin.

  Kihlausaikamme oli parasta elämässäni. Sekin loppui vain aivan liian lyhyeen. Tapani halusi asiat nopeasti selviksi. Jäi aikaa työntekoon. Turhaa lirputusta muu. Olin silloin todella innostunut, ihastunut, luultavasti mielettömästi rakastunut. Enhän tiennyt muusta. Tapanin etäinen viileä asenne tuntui vain hienostuneelta. Eipä ollut alituiseen kähmimässä.

  Liian lyhyeksi jäi myös tyttöjen lapsuusaika. Minun mielestäni. He lähtivät kotoa itse asiassa sinä päivänä, kun nuorinkin, Pirkko, astui ala‑asteen ovesta sisälle. Totta kai heillä oli lyhyet koulupäivät, mutta silloin tulivat kuvaan myös harrastukset ja vilkas toverielämä. Tuntui, että he olivat kotona vain yöllä. Nukkuivat minun lempeitten ajatusteni varjelemina. Koulupäivän jälkeen ja viikonloppuisin kyyditsin heitä ja heidän kavereitaan balettitunneille, ratsastamaan, pelaamaan, partiolaisten kokouksiin, vierailuille. He olivat yhtä meneviä kuin isänsä.

  He olivat tulleet yhä enemmän isänsä näköisiksi. Vaaleita, hieman kihartava tukka. Silmät, jotka aina etsivät jotakin muuta kuin mikä oli läsnä. Korvat, jotka eivät malta kuunnella ääniä tästä huoneesta, mutta eivät kyllä takuulla kuule mitään enkelikuorojakaan. Kapea, kirkas, selvä todellisuus. Siitä irti kaikki mahdollinen. Nopea tuloksien arviointi. Eteenpäin.

  Missä kohden tytöt olivat sitten erilaisia kuin isänsä? Ainakin pursuavassa iloisuudessa. Räiskyvässä temperamentissa. Voi sitä naurua ja kiherrystä. Jotenkin tunsin olevani ulkopuolinen heidän vielä kotona ollessaankin. Joskus huomasin, että he myös itkivät yhdessä. Purkivat toisilleen pieniä murheitaan. Yritin toisinaan tarjoutua lohduttajaksi.

‑ Ei meillä hätää ole. Tytöt jo hymyilivät minulle kyyneltensä läpi.

                              13

  Kerran valitin Tapanille, että olin kuin yksinhuoltaja tyttöjen kanssa kotona, kun hän oli aina poissa.

‑ Kuka tässä on todellinen yksinhuoltaja? Keneltä ne rahat tulevat, että saatte elää täällä kuin kolme prinsessaa? oli Tapanin käsitys asiasta.

  Vielä kymmenisen vuotta sitten jaksoin kantaa unelmaa yhtenäisestä perheestä, yhteisistä harrastuksista, leppoisasta tunnelmasta oman rakkaan perheen parissa. Ostin neljä hienoa kallista polkupyörää, yhden kullekin perheenjäsenelle. Näytin ostoksiani Tapanille siinä toivossa, että hän ehdottaisi pyöräilyretkeä viikon loppuna.

‑ Taas tuli laskuvirhe, Tapani sanoi. Neljä pyörää ja kolme tyttöä. Miksi olet ostanut neljännenkin pyörän ja vielä miesten?

‑ Taas tuli laskuvirhe, annoin samalla mitalla. ‑  Meitä on neljä perheenjäsentä, ja lisäksi sinä olet tietääkseni mies.

‑ Meillä on kuntopyörä talossa. Jos vähänkään tunnet minua, tiedät etten haaskaa aikaani kiemurtelemiseen pitkin kuoppaisia maanteitä. Kuntopyörä on nopea ja tehokas.

‑ Entä luonto? Entä raikkaat tuulet ulkoilmassa? Entä uudet houkuttelevat maisemat yhdessä perheen kanssa? herkesin oikein runoilemaan.

‑ Vastataan järjestyksessä, alentui Tapani selittämään. ‑ Ensinnäkin luonto. Jos haluan luontoon, matkustan esimerkiksi Lappiin. Aito luonto tallella. Ei mitään suurkaupungin liepeitä. Aika varattu

jo etukäteen juuri siihen tarkoitukseen. Toiseksi. Miksi nauttisin raikkaista pakokaasutuulista? Lisäksi vaarallista. Ohikiitävä auto voi tuulellaan pyyhkäistä sinut taivaan tuuliin.

   Hän vaikeni hetkeksi nauttiakseen tehokkaasta ilmaisustaan. Ja jatkoi.

 ‑ Kolmanneksi maisema. Esikaupunkimaisema. Hm. Katso vastausta numero yksi. Neljänneksi perhe. Tässähän minä olen perheen keskellä. Jos haluan tavata perhettäni, tulen kotiin heitä katsomaan enkä roikota heitä ympäri niin sanottua maisemaa. Eipä silti. Kadotkaa kaikin mokomin siihen maisemaanne, mutta minua ette saa mukaanne millään ilveellä.

‑ Taas yksi unelma onnesta hajalla, huokasin.

‑ Vaihda nyt vain se yksi onnenunelma urheiluliikkeessä vaikka täysiin jääkiekkovarustuksiin. Mutta muista: vain kolmelle hengelle. Jätä minut unelmasi ulkopuolelle.

  Niinhän minä olin pikku hiljaa jättämässäkin, vasten tahtoani.

‑ Miksi yleensä menit kanssani naimisiin? kyselin joskus.

‑ Tarvitsin kodinhoitajan, Tapani vastasi. Hymyili hieman vaimeasti. Haastavasti silti.

‑ Etkö mitään muuta? Olin tukehtua avuttomuuteeni. ‑  Enkö ihmisenä, naisena merkitse sinulle mitään?

  Puhelin soi. En välittänyt uusia kysymyksiäni. Elämäni oli pelkkiä kysymyksiä. Pelkäsin vastauksia. Siinäkö oli vika? En kestänyt  vastauksia, jolleivät ne olleet mieleisiäni. Tai ehkä kysymykseni olivat vääriä. Tapani ei koskaan kysynyt, miksi menin hänen kanssaan naimisiin, rakastinko häntä, olinko onnellinen. Miksei hän kysynyt? Tiesikö hän sen paremmin kuin minä? Eikö hän välittänytkään tietää? Pelkäsikö hänkin vastauksiani?

   Mitä vastaisin, jos hän kysyisi? Valehtelisinko? En edes tiennyt, mikä oli totta, paitsi että olin

hirveän onneton, yksinäinen ja tyytymätön. Olisipa minullakin kunnon ammatti. Pakenisin siihen turvaan, kuten Tapani omaansa.

                              14

‑ Jos olisit toisenlainen nainen, kannustaisit minua, Tapani keksi sanoa. ‑ Et torpedoisi kaikkia yrityksiäni.

‑ Torpedoisi, läähätin. Taas tunsin tukehtuvani. Aivastelin tai yskin usein Tapanin läsnä ollessa. Ehkä olen allerginen koko miehelle? Helpotuksen tunne käväisi mielessäni, kun sen oivalsin. Selvä järkevä puolustettavissa oleva syy epäviihtyisyyteeni.  

‑ Torpedoisi! Minä kyllä teen parhaani. Muistapa vaikka viime kuussa, mitä tein. Myöhään illalla soitit ja kerroit tuovasi illalliselle seitsemän japanilaista. Halusivat välttämättä tutustua suomalaiseen kotiin ja suomalaiseen ruokaan. Muistatko, minkä juhlaillallisen loihdin olemattomista tarvikkeista puolessa tunnissa? Kynttilät, hienoja kukka‑asetelmia, tunnelmaa.

‑ No jaa, taisi olla.

‑ Taisi olla! huusin.

‑ Enhän minä voi muistaa yksityistapauksia, pieniä yksityiskohtia, Tapani puolusteli. ‑ Syön päivällisiä ja lounaita kaiken aikaa joka puolella maailmaa. Saattoi ollakin. Kiitokset vain sinulle.

  Näytti väsyneeltä ja kyllästyneeltä, kuten usein keskustellessaan minun kanssani. Muitten, tärkeitten ihmisten seurassa hän kyllä jaksoi näytellä kiinnostunutta. Tarmokkaasti puurtaa papereittensa

ja näyttöpäätteittensä parissa vuorokaudet ympäriinsä.

‑ Itsehän tiedät, mitä teit ja kuinka hyvin, hän lisäsi. ‑ Ei kai se minun kiitostani kaipaa. Se vielä olisi puuttunut, että kaiken ikänsä keittiössä häärinyt kotiäiti ei saisi pientä iltapalaa

aikaiseksi.

  Onneksi puhelin soi. Tärkeämmät tehtävät kutsuivat.

                              15

  Olisin niin mielelläni ostanut Tapanille lahjoja. Oli hauskaa kuljeskella valitsemassa. Niin paljon kauniita tavaroita. Hinnasta ei ollut väliä. Avioliittomme alkuaikoina lahjoitin hänelle tummansinisen solmion, jossa oli joitakin epämääräisiä mielikuvitusta kiihottavia kuvioita. Minusta se oli viehättävä. Hän otti sen vastaan, kiitti eikä käyttänyt koskaan. Kysyin, miksi ei.

‑ Se sopisi ihan hyvin uuteen harmahtavaan pukuusi.

‑ Kuulehan Marja, hän sanoi. ‑ Tällaista solmiota en kantaisi edes kissan syntymäpäivillä. Olisi se liian tyylitöntä.

  Minusta hän oli karmea. Hän ei osannut ottaa vastaan lahjaa. Eikä rakkautta.

  Valitsin sinulle lahjan

  arvokkainta mitä löysin

  rakkauden jumalattaren

  alttiin ja uskollisen.

  Jännittyneenä seurasin

  kun avasit paketin

  ihmettelit

  paheksuit

  petyit

  et tarvinnut sellaista

  et tarvinnut rakkauttani

  se häiritsi työtäsi

  se esti sinua rakastamasta muita

  annoit sen leikkikaluksi

  kissalle.

  Nyt se teroittaa kynsiänsä

  minuun.

  Tapani väitti, että olin pikkumainen ja takerruin mitättömiin sivuseikkoihin. Juuri sitä samaa olisin voinut sanoa hänestä. Kuka minulle kertoisi, kumpi oli oikeassa? Luulin sekoavani, kun en tiennyt, mikä oli totta, mikä valhetta. Mikä todellisuutta, mikä harhaa. Olimmeko toistemme peilikuvat? Sittenkin.

  Katselin peilikuvaani. Usein. Ihan tyytyväisenä. Ei ollut juuri juonteita, elämän merkkejä, kun ei ole ollut elämääkään. Olin lukenut kuuluisasta kaunottaresta, joka vanhemmiten hävitti kaikki

peilit talostaan. Pelkäsi katsoa itseään. Minä en ollut vielä siinä pisteessä. Katselin mieluusti itseäni ja kauniita vaatteitani peilistä. Olimme tosi upea pari Tapanin kanssa. Vaatteet päällä. Ja ilman. Entä sisältä? Umpisuolet, sapet, maksat ja sydämet kohtalaisessa kunnossa. Entä vielä sisempää? Oliko Tapanilla mitään sen sisempää? Minulla ehkä oli.

                              16

  Tapani sanoi, että minun oli turha ajatella mitään. Ei ollut edellytyksiä.

‑ Etkö sitten itse koskaan ajattele? kysyin häneltä. ‑ Suunnittele mahtavia kauppojasi, laajennuksia, kauaskantoisia projektejasi?

‑ Totta kai, mutta se on aivan eri asia. Minun ajatuksistani on näkyvää tulosta. Ne toteutuvat. Mutta sinä olet kuin tyhjän päällä. Tyhjän jauhaja. Ajattelet ja pyörittelet asioita kuin pullia, joita et koskaan pistä uuniin. Niistä ei ole hyötyä kenellekään. Kiusaavat vain toisia. Sinä keskeneräinen taikinamöhkäle.

  Olen aikonut hakea jollekin hoitoalan kurssille. Hoivaisin niin mielelläni toisia. Pystyisinkö käsittelemään loukkaantuneita? Katselen uutisista sodan uhreja, haavoittuneita, raadeltuja. Entä jos pyörtyisin? Muistin tapauksen, kun tytöt olivat ihan pieniä.

  Nuorimmainen oli saanut suuren tikun sormeensa. Äitini ei ollut kotona. Tapani jossakin Välimeren maassa. Oma autoni oli huollossa, Tapanin lentokentällä. En sittenkään viitsinyt tilata taksia ja viedä tyttöä lääkärille sairaalaan. Mokoman takia.

  Otin neulan, aika suuren. Sitten tartuin tytön pieneen vaaleanpunaiseen sormeen ja aloin ronkkia tikkua ulos. Ei tahtonut onnistua. Nuorempi huusi ja kiemurteli. Vanhempi huusi ja takoi minua nyrkeillään, kun tuotin tai aioin tuottaa kipua pikkusiskolle. Tikku oli pahannäköinen. Samoin sormi. Minussa heräsi sisu, kerrankin. Huusin:

 ‑ Suu tukkoon, sinä hiivatin kakara!

   Tytöt eivät olleet todellakaan tottuneet moiseen kielenkäyttöön. Nuorempi vaikeni. Suurista pyöreistä vaaleansinisistä silmistä pulpahteli suuria pyöreitä kyyneliä. Hän oli aivan hiljaa. Vanhempikin pidätteli hengitystään. Vapisevin käsin, olinhan kokenut hurjan purkauksen ja mielenjärkytyksen, sain kaivettua tikun ulos. Suukottelin sormea, suukottelin molempien pyöreitä poskia. Yhdessä joimme kaakaota ja keskustelimme tästä uroteosta.

   Ehkä minusta on hoitoalalle? Saahan siihen koulutusta.

                              17

  Mitäkö teen, kun ajelehdin kaiket päivät yksin kotona? Siivoan. Ei ole paljon siivottavaa. Suuri talo, mutta ei juuri liikennettä. Pölyä kasaantuu hiukan. Kiillotan huonekaluja, parketteja. Kuljen rätti kädessä, etsin pyyhittävää, kiillotettavaa. Kaiken täytyy olla edustuskunnossa. Saattaahan Tapani tuoda yllätysvieraita. Leivon. Neulon joskus uuden puseron. Mallilehdistä löytää kaikkea mukavaa. Kuuntelen musiikkia, luen. Hoidan kuntoani. Noudatan jonkinlaista työjärjestystä. Se antaa tärkeyden tunteen.

  Hullua olisikin pitää kiinni työpaikkaa kodin ulkopuolella tällaisena aikana. Haluaisin avata oman liikkeen, muotiliikkeen. En uskalla. Tapani ei ehtisi auttamaan enkä pärjää yksin. En uskalla edes ajatella paperitöitä, veroja ja muuta kauheaa. Jospa minulla olisi yhtiötoveri. Taas toivon itselleni naisystävää, joka auttaisi minua liikkeen hoidossa. Jos panisin ilmoituksen lehteen. Kaiken maailman onnenonkijat tarttuisivat syöttiin.

‑ Etkö pelkää yksin siinä suuressa talossa kaikkien kalleuksien keskellä? Näinkin kysytään.

‑ Turvalaitteisto on varma, sanoi Tapani.

   Kai se niin on. Turvalaitteisto sieluni ympärillä on melkein yhtä varma. En päästä mieleeni mitään yliluonnollisia. En lue enkä katsele sellaisia aiheita televisiosta. En ainakaan myöhään illalla. Arkista ja todellista.

   Koira olisi hyväksi. En uskaltaisi altistaa itseäni koiralle. En tarkoita lääketieteellisessä mielessä, vaan altistaa itseäni rakkaudelle sitä kohtaan. Siitä voisi joutua luopumaan. En välittäisi luopua mistään. Vaan jos luopuisin jostakin, ehkä saisin tilalle jotakin uutta ja jännittävää, hienoa. En vain osaa kuvitella, mitä se olisi. Se ei voisi olla tästä maailmasta. Sen hyvyydet jo tunnen.  

  Lajittelen joskus korujani. En niinkään nauti niiden hinnoista tai karaateista. Enemminkin ne muistot ja tunnelmat, jotka niiden ansiosta heräävät, ovat nauttimisen arvoisia. Tapani on lahjoittanut minulle useita, lähinnä niiden rahallisen arvon vuoksi. Useimmat korut olen ostanut itse. Pitelen niitä käsissäni ja koetan tavoittaa alkuperäisen tunnelman. Rakkain on kihlasormus, jolloin ei vielä tiennyt mitään, ei edes aavistanut mitään elämästä. Jolloin edessä oli vain onnea.

   Jokainen on oman onnensa seppä. Miten se koskeen minua? Omasta mielestäni olen takonut parhaan taitoni mukaan. Tarvitsisin lisäohjeita. Kirjoista ja TV‑sarjoista olen ottanut irti sen, mikä on hellinnyt. Kerran olin mennä avioliittoneuvojan puheille. En voinut. Olisi pitänyt esiintyä salanimellä. En olisi voinut häpäistä Tapanin nimeä. Eihän meidän perheessä voinut olla ongelmia.

  Missä olen tehnyt väärin? Sitä eivät Tapani ja tyttäret ikinä kysy itseltään. Eivätkä muilta. Anteeksi Tapani kyllä pyytää, puolihuolimattomasti. Hänen anteeksipyynnöstään tulee pahalle mielelle. Hutaisu, kuin koiralle. Anteeksi, että astuin tassullesi. Kevyt taputus. Tilanne ohi. Koira miettiköön mitä mielii.

   Hankkisin koiran, uskollisen, hitaan, lihavan. Ehkä mopsin. Saisin vetää sitä perässäni, ja se katsoisi minua ruskeilla silmillään. Ihailevasti. Se ei reagoisi puhelimeen eikä hakulaitteeseen. Se olisi minun, kokonaan. En haluaisi mitään Venäjän vinttikoiraa. Se olisi vain Tapani uudessa hahmossa. En sietäisi sen aristokraattisia arvostelevia silmäyksiä.

  Haluan mopsin. Litistynyt naama, litistynyt elämä. Puristaisin sen pungertavan pienen paksun vartalon itseäni vasten. Nuorin tytär oli ollut juuri sellainen. Tomera ja pyöreä. Yöllä se saisi nukkua vieressäni. Tuhista omia unelmiaan. Rakastaisin sitä niin. Huomispäivänä otan selvää myytävistä mopseista.

  Aviomieheni ei siedä koiria eikä kissoja eikä muita kuin tietokoneita. En kysy häneltä. Ehkä voisin piilottaa koiran häneltä. Salaisen rakastettuni. Sen nimi olisi Verneri. Tunnen iloa näistä haaveistani, ikään kuin olisin jotenkin uskoton Tapanille. Kirjoittaisin sille helliä viestejä ja jättäisin Vernerin vastauksia vahingossa näkyviin olohuoneen pöydälle. Kauppalehden alle. Lapussa lukisi: "Marja rakkaimpani. Tavataan Hotelli Marskin aulassa tiistaina kello 14. Sinua tulisesti rakastava Vernerisi."

  Tapani ottaisi lehden, huomaisi viestin ja tulisi kauhean mustasukkaiseksi. Ehkä vihdoin jopa raivostuisi. Valitettavasti tiedän, mitä todella tapahtuisi. Viileän määrätietoisesti hän kuulustelisi minua ja vähemmässä kuin kolmessa minuutissa olisi saanut selville, kuka tämä kilpakosija olisi. Voi sitä häpeää! Hän loisi minuun ihmettelevän, halveksivan silmäyksen. Kapea kirkas todellisuus olisi hämärtynyt taas pahan kerran. Ei kannata riskeerata, ei edes mopsin takia.

  Entäpä jos en kirjoittele mitään lappuja, vaan yksinkertaisesti piilotan koiran? Meillä on paljon huoneita eikä Tapani joka kerta kotona ollessaan käy niissä kaikissa. Käyn läpi talomme pohjapiirrosta mielessäni. Ei ainakaan takkahuoneeseen. En käsitä, miksi tunnen lievää vastenmielisyyttä koko huonetta kohtaan. Tapani istuu siellä joskus. Takassa ei vain saa olla tulta silloin. Liian kuumaa, savuttaa hienon edustan, kekäleitä saattaa lentää kalliille matolle. Viitteellinen takka, viitteellinen tuli. Parasta kun olisi vain liekkien kuva. Kulissit.

   Siksi kai hän pitää taide‑esineistä, maalauksista. Ne ovat hiljaa, pysyvät raameissaan tyylikkäinä ja täydellisinä. Eivät pursuile matolle ja näytä rahvaanomaisesti tunteitaan. Onkohan mopsi tarpeeksi rahvaanomainen? Minulle. Rakastaisiko se avoimesti minua? Entä jos se haukkuu? Aivan toivotonta. En pysty ikinä hankkimaan koiraa. Jos asuisin yksin, nimittäin myös väestörekisterin mukaan, minulla olisi monta kotieläintä. Marsukin. Se on niin hellyttävän hidas ja tyhmä. Hyväntahtoinen.

                              18

  Lähdin eräässä vaiheessa posliininmaalauskurssille. Taas kerran pyydystämään ystävää. Lämmintä ja ymmärtäväistä. Kaikkien muitten kipot olivat kauniimpia. Puristelin murusiksi pari haurasta kuppia. Töhrin maaliin kalliin jakkupukuni etumuksen. Opettaja kehui minua yhtä paljon kuin muitakin, ellei enemmänkin. Tiesihän hän sukunimeni. Tympäisi. Yritin jututtaa kurssilaisia vuoronperään. Oli kuin olisi huudellut muurin yli. Mitä oikein odotin? Vaadinko ystävyyssuhteiltakin liikaa?  

  Miksi en ole tyytyväinen? En kehenkään. Tapanin arvosteleva asenne oli kai tarttunut minuunkin. Arvioin, punnitsin ja mittasin jokaisen, ennen kuin hän oli suutaan avannut. En niinkään varakkuuden mukaan, vaan sen perusteella, mitä hän mahdollisesti oli valmis antamaan minulle henkisesti.

  Viereiseen taloon upean muurimme taakse muutti uusi perhe. Jotakin ääntä kuului silloin tällöin. Sain pidätellä itseäni, etten hankkinut tikapuita ja kurkistellut muurin yli. Seisoin usein sen vieressä ja kuuntelin, mitä naapurin puolella tapahtui.

  Kerran Tapani huomasi, kun painoin korvani muuria vasten. Hänen ilmeensä jo kertoi minulle, kuinka omituisena hän minua piti. Kysyin häneltä, miksi emme voisi purkaa muuria vähän matkaa ja istuttaa tilalle pensasaitaa, orapihlajaa vaikka. Se on kaunis ja tiheä. Eivät naapurit olisi häiriöksi.

‑ Mitä järkeä on asentaa kalliit turvajärjestelmät ja porata sitten muuriin aukko houkuttimeksi murtovarkaille?

  Sen juuri haluaisin tehdä, ajattelin. Pitäisin oikein ovea auki ja kumartelisin, kun varkaat kantaisivat aarteitamme talosta. Kunhan saisin joskus vilkaista naapurien touhuja.

  Kaipaus voisi helpottua, jos kävisin tapaamassa muita yksinäisiä ja hyljeksittyjä. Sairaita, vanhuksia, omaisensa menettäneitä. Nimiä ja osoitteita saisi varmaankin seurakunnalta tai ystäväpalvelusta. Pitäisi ja pitäisi. Kyllästytti. Mitä ystävyyttä se on, jos keitän kahvia jollekulle vanhukselle? Tai luen hänelle jotakin hartauskirjaa? Ei meillä sittenkään olisi muuta yhteistä kuin se yksinäisyys. Jos ottaisin kasvattilapsen. Sama asia kuin mopsin kanssa. Ei Tapani kuitenkaan suostuisi. Mopsi olisi sittenkin helpompi piilottaa kuin lapsi. Hullujako mietin?

  Uskonto? Monet saivat lohtua siitä. Ei sekään oikein sopisi meikäläisen tyyliin, että ryhtyisi uskovaiseksi. En juuri tuntenut sitä joukkoa. Äitini sisar on uskossa. Muistin vain sen ankeuden,

mitä hän edusti. Ei saanut mennä ulos jumalanpalveluksen aikana. Ei saanut leikkiä, pelata, tirskua, juosta, hyppiä. Ei mitään. Piti vain kuunnella papin saarnaa. He kai puhuivat pidempään siihen aikaan. Vai tuntuiko lapsesta vain siltä? Melkein kaikki oli syntiä. En tiennyt tarkalleen, mitä he saivat vastalahjaksi. Luultavasti rauhan sieluilleen.

  Istuin hiljaisessa turvallisessa talossani. Mitä on rauha? Minullakin on rauha. Lumisissa puissa rauhalliset punatulkut elävät elämäänsä. Ei tämä rauhattomuutta ole. Pikemminkin tympääntymistä rauhaan. Halua olla jonkun lähellä. Koskettaa toista ihmistä käsin, sanoin ja tuntein. Vaihtaa keskenään tunnesäteilyä. Jos omistaa uskovaisten rauhan, eikö silloin enää kaipaa mitään?

                              19

  Kerran kesken kiireittensä Tapani oli nukahtanut sohvalle Talouslehden alle. Harvinaista. Pelästyin, että hän oli saanut kohtauksen. Olihan vasta iltapäivä. Ehdin jo ajatella, miten hän jäisi osittain halvaantuneeksi. Hoitaisin häntä hellästi. Jo sairaalassa istuisin lakkaamatta hänen vieressään, juttelisin hänelle ja valaisin elämänhalua ja uskoa toipumiseen. Kaikki ihailisivat kaunista rouvaa, joka jaksaa noin huolehtia miehestään, rampautuneestakin. Siirtäisin kampaaja‑aikoja, hieronta‑aikoja. Hetken tunsin suorastaan helpotusta, ettei tarvitsisi käydä niissä niin säännöllisesti. Olisi pätevä syy laistaa. Minua tarvitseva mies.

  Kotona hän toipuisi hitaasti. Lopputulosta en välittänyt ajatella. Niin kauan kun hän olisi avuton potilas, nauttisimme kaikesta yhdessä. Lukisin hänelle, kuuntelisimme musiikkia, katselisimme televisiota. Keskustelisimme paljon ja kaikesta. Usein veisin häntä ulos, teatteriin, jopa ravintolaan. Ei tanssimisesta olisi niin väliä. Ei Tapani ollut siitä piitannut tähänkään asti. Turhaa sätkyttelyä. Squashilla hoitaa kuntonsa tehokkaammin ja nopeammin.

  Katsoin nukkuvaa Tapania. Hän makasi kyljellään, hiukan kippurassa, sikiöasennossa, kuten sanotaan. Näytti yksinäiseltä ja suojattomalta. Mieleni teki koskettaa häntä. Lohduttaa kysymättä

miksi. Liikahdin jo. Silloin hakulaite piippasi.

  Mitä kauheita olinkaan ajatellut? Juuri avuttomaksi tuleminen olisi pahinta, mitä Tapanille voisi tapahtua. Yksikin gramma liikaa painossa. Yksikin sentti liikaa vyötäröllä. Hän hierotutti kasvojaankin. Täydellinen. Vähemmän hänellä ryppyjä oli kuin minulla.

  Tapani virkistyi nopeasti, vilkaisi kelloaan ja lähti kylpyhuoneeseen siistiytymään. Seisoin syyllisenä ovella. Hän lähtisi vielä samana iltana Tampereelle. Saatoin hänet ulko‑ovelle.

‑ Muista olla varovainen, sanoin heikosti hymyillen.

‑ Ainahan minä olen varovainen. Varo vain itse, ettet kompastu keittiön mattoon, tohelo.

  Katselin, kun auto lähti pihasta. Mietin vielä sitä sikiöasentoa. Kohtuuniko minun olisi pitänyt hänet piilottaa? Hän syntyisi uudelleen uutena potrana poikana, mutta tällä kertaa ei ainoastaan

menestykseen, vaan rakkauteen, onneen.

                              20

  Ehkä meillä ei olekaan ongelmia. Ehkä muilla on aivan samanlaista. Vain vähemmän rahaa ja erossa oloa. Kysyin vanhemmalta tyttäreltämme Tuulikilta, oliko hän onnellinen.

‑ Kyllä minä olen ihan tyytyväinen. Kunhan saan vakinaisen toimen. Voimme hankkia suuremman asunnon.

  Hän on ekonomi ja työskentelee eräässä vakuutuslaitoksessa.

‑ Meillä menee oikein hyvin Heikin kanssa. Uskotko?

  Miksi en olisi uskonut? Sama iloinen hyväntuulinen tyttö hän oli yhä edelleenkin. Nauroivat ja pelleilivät sen Heikin kanssa jatkuvasti. Melkein öglötti. Heikki oli vahtimestarina suuressa virastotalossa. Opiskeli siinä ohella valtiotieteitä. Oli opiskellut jo kauan. Tenteistä en ollut kuullut. Hontelo ja hyväntahtoinen. Jostakin hirveän kaukaa pohjoisesta. Siilinjärveltä tai Sallasta. Suuri perhe. Ei muuta mainittavaa. Hän löytyi osakunnan tansseista.

  Voidaan siis sanoa, että Tapani löysi minut, mutta Heikki löytyi. Kuin kulkukissa, jonka Tuulikki otti hoiviinsa. Ja siitä lähtien he ovat nauraneet ja kukertaneet yhdessä. Järjestimme heille upeat häät jossakin vaiheessa. Heikki hoitaa vahtimestarin tehtävät nähtävästi aivan tyydyttävästi. Jää mahdottomasti aikaa hoivata Tuulikkia ja pikkutyttöjä. Ehkä Tuulikki tietoisesti etsi itselleen sellaisen, joka aina roikkuu hänen kintereillään. Ei pahempia kommentteja Tapanin taholta. Hän vain kuivasti totesi nähtyään ensi kertaa vävykokelaan.

‑ Menisi poika parturiin. Olisi uskottavampi valtiomiehenä.

  Minulle on kehittynyt ihan oma mielipide Heikistä. Tuumin minä asiaa sitten vaikka miltä kantilta, hän on ainoa ihminen, josta käyttäisin sanaa: hyvä. En nimittäisi äitini sisarta hyväksi ihmiseksi, niin uskovainen kuin hän onkin. Olen yrittänyt analysoida Heikissä kokemaani hyvyyttä. Tapani mielestä minun ei pitäisi käyttää sanaa "analysoida" omista sekavista yksinpuheluistani. Analysointi ei ole hänen käsittääkseen sitä, että ottaa epämääräisenä ajankohtana epämääräisen kimpaleen kaaosmaisia asioita ja möyhentää sitä epäjohdonmukaisin sanakääntein. Lopputulos: sekahedelmäsoppa.

  Kiusallanikin analysoin Heikin luonnetta. Hänessä esiintyvä hyvyys ei ole virheettömyyttä, synnittömyyttä. Ottaa hän joskus lasillisen liikaa, mutta säilyy silti avuliaana ja lupsakkana. Hänellä on tuon tuostakin pysäköimissakkoja. Laskenut minuutit väärin. Tai markat. Hän saattaa sadatellakin, jopa vauvalle.

‑ Perkules kun olet soma. Isi voisi ihan vaikka syödä sinut, perkules.

  Isä‑Muttinen oli kai käyttänyt sitä sanaa. Ainoa perintö Heikille lapsuudenkodista tiettävästi. Pikku hiljaa olen alkanut tajuta, missä se hyvyyden sädekehä piilee. Hän on kuin pitkä hontelo auringonkukka, joka aina vaistomaisesti kääntyy kohti aurinkoa, valoa ja lämpöä. Jotakin positiivista. Ja sitten hän kääntyy kohti jotakuta lähimmäistään ja säteilee sitä samaa hänelle. Eikä odota vastalahjoja. Tekemättä asiasta numeroa, tosin velmuillen.

  Joskus mietin, mitä Tuulikki ja Heikki mahtavat ajatella minusta ja Tapanista. Heistä kaikki on niin luonnollista. Heillä on erilaisia vaihtoehtoja. Noinkin voi käyttäytyä. Jos tämä tyyli ei miellytä, vaihdetaan kaistaa. Mikä minun uusi tyylini olisi? Tekisi mieli kysyä tyttäriltä, mutta en kehtaa. Täytyyhän aikuisen naisen jo tietää, mitä tahtoo.

   Menisin vaikka mille työllisyyskurssille, jollei raha, liika raha ja Tapanin asema olisi esteenä. Innostuin harrastamaan hyväntekeväisyyttä. Kävin Punaisen Ristin tilaisuuksissa. Leivoin torttuja ja kauppasin lapasia ja pannunlappuja. Taka‑ajatuksena löytää ystävä.

  Olenkohan vieras kaikkialla? Sopisinko paremmin Meksikkoon? Ei kai Tapani voisi rakastua meksikolaiseen? Hänhän haluaa täydellisyyttä. Mutta valkoinen hammasrivi ja luonnonlapsen aitous. Onhan sekin täydellisyyttä. Mutkattomuus. Ei kysymyksiä, ei ässähdyksiä pikkuasioista, ei epäilyjä, ei pettynyttä odottamista. Kadehdin jo valmiiksi sitä meksikolaistyttöä ja kuvittelen Tapania hänen seurassaan, rentona ja toisenlaisena. Solmio taskussa ja paidassa pieni tahra. Huulipunaa. Ärtyneenä avaan telkkarin.

  Pakkoko minun on täällä istua ja odottaa, mietin harmistuneena. Muutan erilleen asumaan. Asumusero. Ehkä oikeakin ero. Odottakoon ja ikävöiköön Tapani vuorostaan. En jaksanut innostua suunnitelmasta. Mitättömyyden tunne. Siirtäisin vain yksinäisyyteni uuteen osoitteeseen. Voisi olla, että Tapani ei aluksi edes huomaisi, että olen jättänyt hänet. Luulisi, että olen kylässä tai kampaajalla, kun hän käväisisi kotona. Jättäisi vain lapun pöydälle: "Hei, hei. Olen lähdössä Yhdysvaltoihin. Tulen parin viikon kuluttua. Iloista mieltä."

  Kerran päätin jättää sinut

  hymyttömän

  kaipasin hellyyttä

  kaipasin hyväileviä sanoja

  kiertelin kauan toreilla

  vaeltelin metsissä ja niityillä

  minulle hymyiltiin

  poskeani suudeltiin

  sain kosketella monenlaisia sanoja

  silti en osannut iloita

  enkä itkeä

  en pystynyt työhön

  enkä uneen

  hiivin varovaisesti ovellesi

  katselin patsasmaista sinua

  kuiskasin:

  olen palannut luoksesi, kultaseni

  vastasit:

  oletko ollut poissa, rakkaani?

                              21

  Ihme kyllä meillä oli kaksi häkkilintua, undulaattia. Saimme ne kerran lahjaksi, ja koska Tapani ei voinut lahjoittajan aikana vääntää niiltä niskoja nurin, ne unohtuivat talouteen. Ne asustivat kulmahuoneessa. Oven oli oltava kiinni, kun Tapani oli kotosalla. Hän ei sietänyt niiden kirskuttelevaa juttelua. Minusta se oli ihanaa. Se oli ainoa elävä ääni koko talossa, paitsi jos puhuin ääneen itsekseni tai lauloin.

   Eräs ääni on aina läsnä. Schwarzwaldilainen käkikello yökkäili lähes säännöllisin väliajoin. Koneellinen lintu. Tapani piti siitä. Saisi olla koneellinen vaimokin, robotti. Tapani kai tykästyisi siihenkin. Tarjoilisi vain äänettömästi, tyylikkäästi. Kauniskummuntie 8:n geisha.

  Kun kuulin auton ajavan pihaan, heitin joskus hupun lintuhäkin päälle. Vaikka oli vielä iltapäivä. Sanoin linnuille.

‑ Sorry vaan, nyt on otettava nokoset. Isäntä saapuu visiitille. Hän ei kestä teidän ooppera‑aarioitanne.

  Sitten suljin kulmahuoneen oven ja riensin, niin todella riensin, talon herraa vastaan. Ettei hänen tarvinnut kaivella esiin kodin avaimia muiden helistimiensä joukosta.

  Lintujen nimet olivat Romeo ja Julia. Ainoa romanttinen pari lähitienoolla. Istuin tuntikausia niiden häkin vieressä, unelmoin ja kadehdin. Heillä on toki erimielisyytensä. Julia on mahtaileva ja karkea käytökseltään. Usein Romeo sai istua äärimmäisessä nurkassa haikeana seuraamassa tyttöystävänsä mässäilyä parhailla paloilla, tuoreella kurkulla.

   Useimmiten ne olivat kuitenkin sulassa sovussa samalla orrella ja suutelivat kiihkeästi. Huokaisen kaihoisasti, kun vain ajattelenkin sitä. Sanoin kerran Tapanille, että ihmistenkin pitäisi ottaa oppia eläimistä, niiden hellyydestä ja toisilleen osoittamasta antaumuksesta. Tapani kehotti minua ottamaan oppia kilpikonnasta, pitämään suuni kiinni. Niin hän saisi lukea lehteään rauhassa.

  Julia oli ruvennut sairastelemaan. Sillä oli jatkuva ripuli. Sen höyhenet lähtivät, ja Romeo vielä auttoi nyppimisessä. Se laihtui, sen sulat näyttivät jotenkin tuhruisilta, sen ilme oli alakuloisen

aavisteleva, vaisu. Sillä oli keskellä päätä vako, kuin jakaus.

  Tarkastelin harva se päivä omaa päälakeani. Ei pitäisi ottaa niin usein permanentteja. Värjäyskin verotti. Joskus täytyi katsoa vanhoja värikuvia itsestään, jotta muistaisi, minkä värinen tukka minulla oli alunperin. Kuin kehrättyä kultaa, sanoisin. Tapani ei ole koskaan lirkutellut siihen malliin. No ehkä kultaa, jos on hyvät karaatit.

  Vein linnut eläinlääkärille. Hän ihmetteli, miksi toin terveenkin linnun. Enhän voinut jättää Romeota yksin autioon taloon. En kehdannut pyytää tyttäriä kotimiehiksi. Linnulle. Sanoin, että keski- ikäisten miesten on hyvä käydä yleistarkastuksessa. Lääkäriä huvitti. Hän tutki Romeonkin ja totesi kunnon todella erinomaiseksi. Julialle määrättiin kahdenlaisia lääkkeitä.

  Olin miettinyt sitä ongelmaa, että jos Romeo jäisi leskeksi. Tapani vain mutisisi tyytyväisenä.

‑ No päästiinhän siitä vihdoin ja viimein. Kyllä se toinenkin pian kuukahtaa.

  Voisin salaa ostaa uuden parin Romeolle. Kunhan se vain sitten kelpuuttaisi vieraan kaverin. Tapani tuskin huomaisi mitään. Ei hän käynyt lintuja katsomassa. Laulusta tuskin erottaisi. Hän ei ole

musikaalinen, mutta kuitenkin tavattoman tarkka joissakin asioissa. Kerran, kun hän taas moitti minua heikosta havaintokyvystä, hän väitti, että pystyisin hukkaamaan vaikka lentokoneen matkalla Helsingistä Tukholmaan.

  En raatsinut kertoa, että olin jo hukannut yhden koneen, nimittäin kirjoituskoneen. Olin hankkinut sellaisen. Se oli vielä ollut pakkauksessa alakerrassa, jossa tehtiin remonttia. Miehet raijasivat sen muiden romppeitten mukana roskikseen. Luulisin. Sitä ei löytynyt mistään. Varkauteen en uskonut. He olivat ennenkin työskennelleet meillä. Jättää nyt uusi kirjoituskone pakkauksessaan remonttihuoneeseen. En uskaltanut hiiskuakaan Tapanille. Ostin vain uuden ja ehomman ja pistin sen makuuhuoneeseen. Sielläpä on säilynyt.

  Joku voisi kummastella, mitä yleensä teen koko rakkineella. Ei ole edes kirjeystävää. Ehkä joskus kirjoitan  muistelmani. En tästä tapahtumattomuudesta, vaan niistä kuvitelmista, mitä saattaisi tapahtua. Olisivatpa erikoiset muistelukset.

  Eräänä päivänä Tapani havaitsi olohuoneen lattialla höyhenen. Pienen, hennon, turkoosinvärisen, kuten oli ollut eräs pukuni kihlausaikanamme. Sitä Tapani ei tietenkään muistaisi. Hän kysyi tiukasti.

‑ Mistä tämä undulaatin höyhen on peräisin?

  Vastasin, että undulaatista. Ei olisi kannattanut olla nenäkäs. Siitä se alkoi.

‑ Kuinka on mahdollista, että täällä on lattia höyhenten peitossa kuin kanatarhassa? Eivät kai ne otukset räpistele täällä vapaasti kuin metsässä?

  Sanoin, että olin lennättänyt niitä kulmahuoneessa mutta että Romeo oli livahtanut olohuoneen puolelle, kun olin mennyt vastaamaan puhelimeen.

‑ Lennättänyt? Mitä se tarkoittaa?

‑ No päästän ne silloin tällöin pois häkistä. Ne kaipaavat liikuntaa. Niinhän sinäkin hölkkäät terveydeksesi, yritin manipuloida ovelasti. ‑ Ehkä Julia piristyy vatsavaivoistaan, kun saa välillä ilmaa siipiensä alle.

  Tapani ei koskaan raivostu. Jos hän raivostuisi, olisimme ehkä onnellisempia. Jäätävästi hän totesi.

‑ Päästätkö vatsavaivaisen kääkän lentelemään kauniissa kodissamme? Olet kai sentään tietoinen, että kulmahuoneessa on seinällä aito Gallen‑Kallela. Mitä jos elukat ruiskivat ja kirjovat maalauksen uusiksi jätöksillään?

‑ Eiväthän ne mitään täsmäaseita ole, tyynnyttelin. ‑ Kuinka ne osuisivat maaliin sivusuunnasta? Liioittelet niitten kykyjä.

  Ainaista hätävarjelua elämää vastaan. Minulla oli itku kurkussa. Pelkäsin, että linnut saisivat kuolemantuomion.

‑ Matot, parketit, kalliit antiikkihuonekalut, veistokset, Tapani luetteli kuin perunkirjoittaja. ‑ Hanki tänne eläintarha.

‑ Hallitse sinä firmaasi kuin kuningas! huusin. ‑ Anna minun hallita täällä. Tämä on minun valtakuntani. Minun!

‑ Jo on kaunis valtakunta. Pian täällä ei pysty kävelemään kuin kumisaappaat jalassa. Hommaa vielä virtahepo tuonne flyygelin eteen. Onpahan silloin peetä tarpeeksi.

  Tapani ei kiroile. Se on tyylitöntä. Joskus jokin englanninkielinen sadattelu höysteeksi. Harkiten. Hienommassa seurassa kuin minun.

  Linnut saivat jäädä, kun pyhästi lupasin, etten enää lennätä niitä.

‑ Lennätä tuolla ulkona ja mieluiten helmikuussa.

  Olkoon leikkiä. Olkoon mitä tahansa. Aina on totta toinen puoli. Hänen uskomaton raakuuteensa, piittaamattomuutensa. Hän käväisi kulmahuoneessa arvioimassa tilanteen kuin ylilääkäri potilaskierroksella. Katseli inhoten ripulin runtelemaa Juliaa. Romeo vain nikotteli kauhuissaan. Linnut vaistosivat, että pyöveli oli lähellä.

                              22

  Nuorin tyttäremme Pirkko seurusteli ahkerasti agronominsa kanssa. Oli seurustellut jo lukion toiselta luokalta lähtien. Agronomi melkein asui meillä siihen aikaan. Sain häneltä monta hyvää vihjettä puutarhani hoidossa, mutta Tapani suhtautui seurusteluun karsaasti.

‑ Mies on aivan liian vanha Pirkolle. Tyttö saisi pysytellä ikäistensä seurassa. Tästä ei hyvää seuraa, Tapani ennusteli.

‑ Mitä se haittaa. Jannehan on juuri yhtä paljon vanhempi Pirkkoa kuin sinä olet minua, puolustelin nuoria.

‑ Niinpä juuri. Mutta katsokin, että tyttö saa lukion suoritettua.

  Pirkko tietysti reputti. Ruotsissa. Kuin mielenosoitukseksi Tapanin äidin suvulle. Uhkasi jättää koko asian silleen. Ei hän ylioppilastodistusta tarvinnut. Työpaikka jossakin mainostoimistossa

oli jo tiedossa. Hän oli intohimoinen piirtäjä ja muotivaatteitten suunnittelija jo lapsuusvuosista lähtien. Tapani pysyi tiukkana. Reput oli suoritettava syksyllä. Palkatkoon vaikka kuinka kalliin

yksityisopettajan.

  Agronomi tarjoutui ystävällisesti opastajaksi. Pirkko selitti innokkaana isälleen, että he tulevat opiskelemaan koko kesän oikein tiiviisti.

‑ Kunhan ei vain liian tiiviisti, Tapani totesi kuivasti.

  Pirkko suoritti reppunsa syksyllä, juhlat pidettiin ja Tapanin kommentti tapahtumaan oli.

‑ Mikäs ihme tämä nyt on. Johan Pirkolle annettiin ruotsinkielen

opetusta kuukausi kaupalla oikein suusta suuhun menetelmällä.

  Agronomilla on suuri hyvin hoidettu maatila tiedossa. Odottaa vain sukupolven vaihdosta. Pirkko sen sijaan on mahdollisimman epäkäytännöllinen ja kaukana maaseudun hengestä. Ei osaa edes kukkia kastella. Hän saisi vanhapoikakaktuksenkin henkihieveriin, jos sellainen uskottaisiin hänen hoiviinsa.

  Maalla hän on ollut vain muutamat pakolliset viikot kesäisin mökillämme. Silloin kun tytöt olivat vielä niin nuoria, etteivät saaneet jäädä kahdestaan kaupunkiin. Sinnittelimme siellä aikamme kaikki kolme. Tai minä kyllä olisin viihtynyt pidempäänkin. Unelmoin kalliolla ja katselin alati muuttuvaa merta. Sitä en tosin ehtinyt rauhassa ihailemaan muulloin kuin villikkojeni nukkuessa. Päivällä sai koko ajan pelätä, että he pyörisivät jyrkkää kalliota pitkin mereen kuin hylkeenpoikaset.

  Tapanikin kävi mökillä joskus harvoin viikonloppuisin. Välistä toi jopa vieraita. Yksin tullessaan oikein rentoutui. Solmio oli penkillä ja paperit verannan pöydällä. Tytöt hypähtelivät ympärillä ja piukuttivat, että koska lähdetään kaupunkiin. Muutaman päivän ja yön sain heitä pideltyä luonnon rauhassa.

  Kerran olin tyttöjen kanssa jo kaartamassa mökin pihalta maantielle, kun naapurihuvilan

rouva tuli jollekin asialle. Menin hänen kanssaan sisälle, keittelin kahvit ja juttelimme tasan 40 minuuttia. Tytöt mököttivät itsepintaisesti tulikuumassa autossa. Nuorempi itki ääneen, kun lähdöstä ei tullut mitään. Vein heille limsapullot ja Aku Ankkoja. Kestivät jotenkuten sen runsaat puolituntia, mutta murjottivat koko paluumatkan. Sellaisesta tulee sitten suuren maalaistalon emäntä.

                              23

  Kaupunkitalomme piha on kaunis oli vuodenaika mikä tahansa. Hoidin sitä rakkaudella. Tutkin puutarhalehtiä, istuttelin uusia kukkia ja pensaita. Kokeilin erilaisia väriyhdistelmiä. Otin pihasta runsaasti valokuvia. Tarkastelin niitä talvella ja suunnittelin jo seuraavaa kesää. Pihallamme kasvoi juhlallisia kuusia, hienostelevasti liikahtelevia koivuja. Ja pihlajia, joiden jokainen lehti on jo taideteos sinänsä. Tapani osoitti asiaan sen verran mielenkiintoa, että halusi pihallemme välttämättä tuijan, elämänpuun. Ihmettelin miksi. Jos edes jompikumpi tyttäristämme olisi sen niminen.

‑ Sehän on hautausmaapuu. Mitä se täällä talomme vieressä tekee? Tai onhan tämä joskus kuin hautaholvi.

  Tapani näytti loukkaantuvan. Yritin hieman lepytellä.

‑ No joskus, kun olen kauan yksin ja on niin hiljaista. Pihakin on lumen alla kuin hautausmaa. Kumpareita. Toisinaan kuvittelen, mitä tai ketä valkean peiton alla nukkuu.

‑ No voi sinun mietteitäsi, Tapani puuskahti.

‑ Olen arvaillut, mitä mahdollisuuksia meidän sieluissamme, sinun ja minun, nukkuu. Tietämättömän lumen alla.

‑ Jaaha, minun onkin tästä lähdettävä, sanoi Tapani, nousi kiireesti ja meni eteiseen. Onkohan se ajoitus sattumaa, että hän aina lähtee kesken pois, kun yritän puhua jostakin vakavammasta?

                              24

  Olen aina ollut kova itkemään. Äitini puheitten mukaan olin jo pikkutyttönä märissyt aivan turhasta. Hautajaisissa itkin joka kerta vuolaasti, oli sitten kysymyksessä tuttu tai tuntematon. En niinkään kyynelehtinyt vainajaa tai omaisten puolesta, vaan sain rauhassa vollottaa omaa surkeuttani.  

  Eräänkin ventovieraan siunaustilaisuudessa itkin pakahtuakseni. En ollut koskaan edes tavannut häntä eikä tapaus ollut mitenkään järkyttävä. Oli kuollut vanhuuttaan. Sitä oli jo odoteltu kauan. Vaimolla oli ollut harsot ja muistovärssyt valmiina kuukausia. Tapani vilkaisi minua monta kertaa paheksuen. Koetin hillitä itseäni. Hänestä olin vain hysteerinen.

  Toisinaan minusta tuntuu, että jos kaikki vuodattamani kyyneleet pujotettaisiin lankaan ja ripustettaisiin makuuhuoneen seinälle, ne vuoraisivat koko huoneen. Kyynelten luola, kyynelten kammio, nyyhkytysten kamari, huokausten silta. Kuolema. Kello oli vasta kuusi illalla, joten saatoin vallan hyvin uhrata muutaman ajatuksen kuolemalle.

  Olen miettinyt erilaisia tapoja irrota tästä elämästä. Vaikeata, kömpelöä, ja  epävarmaa epävarmalle yrittäjälle. Koko elämä. Sitä samaa koko kuolema. Onkohan kukaan päässyt hengestään pistelemällä neuloja omaan kuvaansa? Muistuttelen valokuviani. Mihin niistä? Hääkuvaanko? Kun olin onnellisimmillani. Vai viime kesänä salaa otettuun? Loikoilin puutarhatuolissa terassilla, hattu silmillä, bikineissä. Vajonneena toisiin maailmoihin. Heikki näppäsi kuvan. Olen siinä lohduttoman yksinäinen alppiruusujeni keskellä. Alpit ja ruusut. Jotakin mahtavaa ja kaunista. Miksi sellaista ei koskaan tule minun osakseni?

  Vai määräytyykö kuolintapa, jos ampuu itseään esittävän kuvan, heittää sen auton alle, pudottaa mereen tai ripustaa narusta olohuoneen seinälle killumaan? Kysyisin joltakulta, jos tietäisin keneltä. Jospa soittaisin palvelevaan puhelimeen. Tuumiskelin asiaa hetkisen jonkun muun kannalta. Parasta olla kysymättä. Huolestuttaisin vain jonkun avuliaan kuuntelijan. Eipä silti, että oikeastaan haluaisin lähteä täältä. Vielä. Jos sittenkin? Ainahan voi toivoa, odottaa ja katsoa. Ja itkeä.

  En yleensä itke Tapanin aikana. Hänestä se on kiusallista. Suora tunteitten näyttö. Voihan sitä murehtia ulvomattakin. Monta vuotta sitten itkin jotakin hänen läsnäollessaan. Ehkä veljeni Ilkan poismenoa? Tapani sanoi ärtyneesti.

‑ Eikö millään rahalla eikä mistään maailmasta löydy meikkejä, jotka kestäisivät hysteeristen naisten vetistelyn?

  En jaksa keskittyä suureen sisäiseen suruun, jos koko ajan täytyy vahtia ripsivärejä tai vääristyneitä ja siis rumentuneita kasvonpiirteitään. Olkoon koko itku.

  Toisinaan kun Tapanin auto oli lähtenyt pihasta, istuuduin olohuoneen sohvalle ja itkin, ihan pikkuisen vain. Kuin kokeeksi, että kyyneleet vielä olivat tallella ja toimintavalmiina. Koekäyttö kuin potkurikoneen moottoreille tai autolle savuisena kirpeänä pakkasaamuna. Toimivat. Hyvä.

  Kerran en muistanut, että tyttäret olivat kotona isän lähtiessä. Vanhasta tottumuksesta istahdin sohvannurkkaan, pusersin paperinenäliinaa kädessäni ja nyyhkäisin pari kertaa päästäkseni hyvään vauhtiin. Tyttäretpä seisoivat hämmästyneinä ovella.

‑ Ooksää ihan kahjo? Ainaks sää itket kun se ukko lähtee? Eksää oo jo tottunut siihen? Ootteks te vielä noin rakastuneita?

  Kuivasin kiireesti silmäni, hymyilin vaivautuneesti ja hain pöytään tuoksuvan mustikkapiirakan.

  En osaa itkeä omasta puolestani

  sinun kauttasi koen tuskan

  pettymyksen ja kuoleman

  kun katson sinua

  tiedän

  mitä on kalvava kipu

  kolotus selässä ja sydämessä

  mitä on puute

  leivästä ja lemmestä

  mitä on itku

  joka ei tarvitse aihetta

  joka syntyy ilman ponnisteluja

  loputtomasta kyynelten kaivosta

  menneistä lähteistä

  unelmista

  jotka eivät koskaan saaneet syntyä

  rakkaimpien toiveitten keskenmenosta.

  En muista omaa suruani

  kun katson sinua

  peilikuvaani.

                              25

   Kunpa minullakin olisi ystävä, jolle voisin kertoa kaiken. Ilman ainaisia väärinkäsityksiä. Naisystävä. Ei miehistä ole mihinkään. Papit, psykologit, psykiatrit, kaiken maailman onneen ohjastajat. Jaa‑a. Maksusta ja suuresta he kyllä kuuntelisivat minua vaikka sata vuotta. Sukupolvikin ehtisi vaihtua. Minua huvitti kuvitella, että jonkun papin pojanpoika yhä kuuntelisi minun, yli satavuotiaan, huolia. Muistaisin tismalleen kaiken, mitä Tapani oli sanonut noin 70 vuotta sitten. Kuin eilisen päivän. Sama kipu ja loukkaantuminen.

  Olin ostamassa mattoa ruokahuoneeseen. Sanoin tyttärille, että toivottavasti se on Tapanin mieleen.

‑ Mitä sinä isästä välität. Eihän se ole kotonakaan sitä ihastelemassa. Älä aina ole niin riippuvainen isän puheista. Eikä se tarkoita mitään pahaa. Kunhan laukoo lämpimikseen.

  Tuijotin taas kerran tyttäriäni. Närkästyneenä. He eivät tunteneet isäänsä eivätkä minua eivätkä edes itseään. Eivät tunteneet ketään meistä. Nuoret ne jaksavat neuvoa, tietävät muka kaiken paremmin. Helppo heidän on puhua. Muuttivat aikaisin pois kotoa, itsenäistyivät. Nuorempikin asuu yhä avoliitossa sen agronominsa kanssa. Tapani on käynyt heillä vain kerran. Sanoi, ettei jalallaan astu sellaiseen huusholliin, jossa ovella on kaksi nimeä, naisen ja miehen. Jollei miehen nimi riitä, asukoot nimettöminä. Roskalaatikossa.

‑ Kai ne laskut löytävät tiensä sinnekin. Tai meille, minulle.

‑ Eivät ne meiltä ole apua pyytäneet pitkään aikaa, yritin puolustella tyttöjä ja heidän taloudenpitoaan.

‑ Eivät minulta, mutta entä sinulta? Tapani moitiskeli ja lisäsi hyökkäävästi. ‑ Sinähän sitä rahaa syydät joka puolelle.

‑ Minäkö? Täällä kotona? Mihin minä sitä saisin menemään? Joskus käyn kampaajalla. Kai minunkin syödä pitää.

‑ Pitääkö? Tapani kysyi ivallisesti ja vilkaisi vyötäröäni. Sentin verran liikaa. Onpas hän sittenkin huomannut sen.

  Tiesin, että hän ajatteli sitä Unicef‑juttua. Olen viime aikoina antanut aika paljon rahaa hyväntekeväisyyteen. Jollakin tavalla saa lunastettua itselleen oikeuden olla ja asustaa tässä palatsissa kaiken mammonan ympäröimänä. Olen lahjoittanut Punaiselle Ristille, Pelastusarmeijalle. Kenelle vain, joka lista kourassa vaivautuu pyytämään.

  Tapani huomasi kerran puhelimen vieressä pankkisiirtokortin ja siinä summan Unicefille. Olin lähdössä maksamaan sitä ja jätin sen hetkeksi pöydälle. Hän tarttui lappuun, silmäili summaa ja tuiskahti.

‑ Hulluko sinä olet? Tuollainen summa. Etkö enää nollia erota, sinä nolla? Yksi on ainakin liikaa tässä pahvissa.

‑ Miksi en auttaisi, kun kerran kykenen? He tarvitsevat apua. Ajattele nyt niitä nälkään nääntyviä lapsiraukkoja. Ajattele, jos meidän tyttäremme...

‑ Ajattele ja ajattele, hän keskeytti minut ärtyneesti. ‑ Ei elämä ole pelkkää ajattelua ja kuvittelua. Jos todella konkreettisesti kiskoisit rahat kovasta työnteosta vuorokaudet ympäriinsä, et olisi valmis tuputtamaan niitä kaikenlaisiin fantasioihin. Eivätkä ne rahat mene edes perille, siitä saat olla aivan varma.

‑ Hyvä on. Revitään tämä. Otin lapun käteeni.

‑ Anna olla, Tapani sanoi kyllästyneenä. ‑ Tämän kerran, jos se sinun sieluasi rauhoittaa.

‑ Entä sinun sielusi, Tapani? Eikö se koskaan kaipaa rauhoittamista?

  Tapani todella mietti hetken, ennen kuin vastasi.

‑ Ei siinä ole mitään rauhoittamista. Voin hyvin.

  Kuusi päivää oli taas aikaa miettiä Tapanin arviointia hyvinvoinnistaan. Tällä kertaa hän matkusti Saksaan. Elämäni kaava ja kuvio näytti olevan seuraavanlainen. Tapani käväisi kotona, sanoi pari lausetta ikään kuin ohjenuoraksi, läksyksi. Pohdiskelin niitä kiivaasti hänen poissa ollessaan. Koetin ymmärtää. Koetin oppia.

 - Ei vanha koira opi istumaan, sanoisi Tapani.

   Silti yritän. Kun edes tietäisi, kumpi on väärässä, minä vai Tapani. Vai molemmat? Mitä minun pitäisi tehdä? Siihen hedelmättömään kysymykseen päättyy kaikki. Nukahdan. Näen unta haarautuvista teistä. En koskaan valitse kumpaakaan. Herään yhtä tympääntyneenä kuin olen nukahtanutkin.

                              26

  Kiitollisuus on kuulemma tärkeätä. "Kiitollisuus on ensimmäinen askel parantumiseen." Milloin olen viimeksi ollut kiitollinen? Menin tällä kertaa makustelemaan kysymystä takkahuoneeseen. Äitinikö vaikutusta oli, etten oikein viihtynyt siellä? Valkoiset seinät. Äitini oli kummastellut, että miksi pitää olla niin paljon valkeaksi kalkittua pintaa. Kuin kappelin ruumishuoneessa. Enkelit vain puuttuvat seiniltä.

  Sytytin tulen takkaan. Vilutti jotenkin. Kiitollisuus. Kai rahvaan ominaisuus? Orja suutelemassa ruoskaa. Sopi siis minulle. Ainakin silloin olin ollut kiitollinen, kun Tuulikin nuorin tytär syntyi. Minulle oli yllätys, että siitä yleensä tuli mitään. Se huolettomuus. Vaellusmatkoja tiettömien taipaleitten takana. Jopa savuke silloin tällöin. Yli lasketun ajan, mikäli nyt olivat laskeneet yhtään mitään.

  Silti piti välttämättä lähteä mukaani mökille. Heikki loikki edellä pitkine koipineen. Tuulikki pomppi perässä pitkin kallioita kuin viitosia odottava alppikauris. Istuin vanhempi tyttärentytär sylissäni ja katselin kauhistuneena sitä menoa. Eipä se vielä siihenkään revennyt.

  Vasta parin päivän päästä. Ehtivät ihan reilusti sairaalaan. Heikki oli mukana avustajana. Valmennettuna muka. Hänestä oli kuulemma ollut suuri apu. Kertomuksista päätellen hän juuri oli tehnyt suurimman työn. Tuulikki oli vain vähän myötäillyt.

‑ Miten se pysyi pystyssä honteloilla jaloillaan? ihmetteli Tapani.

‑ Miten se kesti synnytyksen kauhut, kun ei uskaltanut mennä armeijaankaan? Vätys.

‑ Eihän se armeijaan meno mistään uskaltamisesta kiinni ollut, yritin selitellä vävyn toilauksia. ‑ Hänellä on vain sellainen vakaumus.

  Vauva oli joka tapauksessa terve ja pirteä. Silloin tunsin suurta kiitollisuutta.

  Takka oli päässyt hiiltymään. Harmin paikka. Olisi ollut yksinkertaisinta vain lisätä puita. Liekit ja lämpö olisivat olleet jatkuvat, taatut. Uudelleen sytyttäminen on aina vaikeampaa. Tarvitsen siihen ainakin kolme tulitikkua. Toisten katsellessa kuusi. Pelko epäonnistumisesta lisää minulla epäonnistumista. Sellainen pelko nähtävästi vain lisää Tapanin suorituskykyä. Jos hän nyt yleensäkään pelkää mitään. Tai epäonnistuu. Kysyin häneltä kerran jonkin munaukseni jälkeen, että eikö hän koskaan tuntenut sääliä heikompiaan kohtaan.

‑ Mitä se säälimisestä paranee. Intoutuvat vain tunaroimaan entistä enemmän. Itsepähän valitsee, onnistuuko vai ei.

  Sen täytyy olla leikkiä. En jaksa uskoa, että hän olisi tuollainen. Se on vain rooli, hämäystä, minun kiusaamistani. Säälin kovasti kaikkia epäonnistuneita. Haluaisin perustaa heistä kerhon. Ehkä saisin toimia sen yhdistyksen sihteerinä, kun minulla on niin sirot sääret.

  Sanoin kerran Tapanille haluavani olla hänen sihteerinsä. Istuisin polvella, kun hän sanelisi vaaleanpunaiseen korvaani. Aataminaikuiset käsitykset sihteerin toimenkuvasta. Yritin olla veikeä. Tapani näytti hillityn kauhistuneelta.

‑ Ennemmin ottaisin paviaaniperheen sihteereikseni. Pöllyttämään papereitani. Ethän saa omiakaan tavaroitasi pysymään järjestyksessä.

‑ Onhan meillä siistiä. Onhan, vaikeroin. ‑ Imuroin joka kuudes päivä.

‑ Juuri niin. Imuroit. Imuroit kaiken, mikä irti lähtee. Kalvosinnapit, vihkisormukset.

‑ Älä viitsi, sanoin nolostuneena. ‑ Löytyiväthän ne.

‑ Niin, pitkän etsimisen jälkeen. Niin kuin kaikki muukin. Suursiivous ja saattaa löytyä sellaista, mikä katosi edellisessä siivouksessa. Olet kuin orava. Panet pähkinöitä varmaan talteen etkä löydä niitä ikinä. Kiitos kunniasta rouva Oravainen. En kelpuuta sinua sihteerikseni. Rouva Järvinen riittää.

‑ Jos vielä kerrankin marssitat tänne koko eläintarhan! huusin raivoissani. ‑ Onko eläinopissa enää ainuttakaan otusta, johon et olisi minua verrannut! Sinä Aisopos! Sinä kalkkeutunut fossiili!

‑ No no, eipäs mennä mauttomuuksiin, Tapani oikaisi viileästi. Fossiili se varmaan iski. Ei ihroja, ei olutmahaa. Ei mitään ikääntymiseen viittaavaa. Tällä kertaa minä poistuin ensin näyttämöltä. Lysähdin makuuhuoneen parivuoteelle ja suljin ja auoin käsiäni. En saa hänestä otetta. Niljainen etana. Mutta nopea tehokas etana.

                              27

  Kysyin nuorimmaiselta, että rakastaako hän sitä agronomiaan. Hän katsoi minua silmät pyöreinä. ‑ Ei kai sitä muusta syystä yhdessä asuta.

‑ Voihan sitä erehtyä.

‑ Syteen tai saveen, vastasi tyttö. ‑ Olemme päättäneet tulla onnellisiksi.

  Vai tahdon asiako se onkin? "Tahdotko rakastaa...?" Mutta kun ei rakasta, niin ei. Puuroinen olo. Muna on tietysti viisaampi kanaa. Vanhin tytär myöskin vaikuttaa tykästyneeltä siihen pitkätukkaan. Saivat tietysti tyttäriä. Kun nuorin tyttärentytär syntyi, kysyin Tapanilta.

‑ Olisitko ollut tyytyväisempi, jos tämä olisi ollut poika?

‑ Sama kai tuo on, kumpi se on, hän vastasi huolettomasti.

‑ Eipäs vaan ollut, kun meidän tyttäremme syntyivät. Haukuit minua mahoksi lehmäksi, kun en pystynyt sinulle enää poikaa saamaan.

  Tapani näytti hämmästyneeltä. ‑ Sanoinko todella niin?

  Hän oli melkein huvittunut. ‑ En todellakaan muista.

  Yli kahdenkymmenen vuoden kiukku ja mielipaha alkoivat pursuta esille. ‑ Niin sinä sanoit, monta kertaa. Miten on mahdollista, ettet koskaan muista sanomisiasi?

‑ En ehkä tarkoittanut sitä niin vakavasti. Kaikkea sinä haudotkin mielessäsi. Voihan ihminen muuttaa mielipiteitään. Hyviähän ne ovat tytötkin. Pirkko voisi vielä pärjätä vaikka liike-elämässäkin, jos vain malttaisi hieman yrittää ja keskittyä.

  Otan minkä tahansa ajatuksen tai lauseen, minkä Tapani on joskus tuonut julki, sitä ei ole olemassakaan vähän ajan päästä. En tiedä, mitä hän haluaa, mistä hän pitää, ketä hän rakastaa. En pidä lentämisestä. On kuin istuisi tyhjän päällä. Sellainen tunne on koko ajan seuranani ilman lentokoneitakin. Tapani lentää mielellään, tai hänen on pakko. Tuskin se hänelle ongelma on. En edes tiedä, mitä hän pelkää. Ehkä työn loppumista.

  Yhteen aikaan näin unta lento‑onnettomuuksista. Pommiräjähdyksistä. Koneessa oli joko Tapani tai minä itse. Harvemmin tyttäret. Mukana oli usein aivan vieras mies. Hänkin hyvin pukeutunut, ehkä liikemies. Pelkäsin yhtä lailla hänen puolestaan kuin Tapanin ja itseni. Odotin kai alitajuisesti jonkinlaista räjähdystä elämässämme. En vain ikinä olisi uskonut, että se olisi ollut tällainen.

  Luin jostakin, että katkerinta on tajuta olleensa melko onnellinen joskus kymmenen vuotta sitten, vaikka ei ymmärtänyt sitä siihen aikaan. Ei tunnistanut onnea eikä onnen aiheuttajaa. Kymmenen vuotta ajasta jäljessä. Minulle se hetki ei ole ainakaan vielä koittanut. Joskus tuntuu, että kymmenen vuotta sitten olin vieläkin onnettomampi. Kaikkeen tottuu, turtuu. Alkaa olla toistoa, kärsimyksen kertausta. Harjoitusta myös kyvyssä kestää.

  Itsetunto, itsevarmuus. Katselen itseäni peilistä. Nenä. Onkohan sillä olemattomalla meksikolaistytöllä aatelisnenä? Tuskin. Kaksi kertaa on tullut englanninkielinen puhelu. Nenäänsä honottava nainen kysyi Tapania. Kuvailin soitot hänelle. Ei tunnistanut tai ollut tunnistavinaan. Voi olla jonkun sihteeri. Puhui nenäänsä. Ehkä polyyppeja.

  Minä en puhu nenääni. Se on hieman pysty, silti siro. Kerran Tapani sanoi, että nykyään tehdään hienoja kasvoleikkauksia, uusia neniä. En tiedä, mitä hän tarkoitti. Olen kysynyt, miksi hän usein sanoo asioita niin suoraan, loukkaavasti. Hän sanoi kertovansa vain totuuden, puhtaan totuuden. Joka ei kestä kuulla, poistukoon. Totuus?

  Totuus

  inhoan totuutta

  mitä se on

  se on loukkaus

  se on paljastava solvaus

  se raastaa päältäsi

  armeliaan viitan

  joka suojaa kaikkein arintasi

  se lyö

  ja jättää sinut avuttomana lojumaan

  verivirtaan

  ihmisten totuus

  ei se sinua vapauta.

  Olen rukoillut sinulta

  yhtä pientä armahtavaa

  valhetta

  katso minua

  ja sano:

  nenäsi on aika sievä

  oikeastaan rakastan sinua.

  Sinä et valehtele

  sinulle on tärkeintä totuus:

  inhoan sinua

  pystynokka.

                              28

  Mene jo asiaan. Sitä lausetta Tapani usein käyttää minun kanssani puhuessaan.

‑ Sano selvä otsake. Jätä pois alkulauseet ja monta muutakin lausetta. Käännä esille sivu 12 ja SANO se asia, mikä sinulla on viestitettävänä minulle. Jätä pois myös loppulauseet ja omat kommenttisi. Jätä johtopäätösten teko ja yhteenveto minulle. Niin kaikki luistaa, jopa sinun parhaaksesi.

  Meidän asiamme ovat ihan erilaisia, eriarvoisia. Ei minulla kovin tärkeätä tiedotettavaa olekaan, ei ainakaan Tapanin mielestä. "Ruoka on pöydässä" tai "Pitäisikö akku uusia?" Jotakin sellaista, hyvin arkista. Joskus erehdyn selostamaan mielipiteitäni ja tuntemuksiani. Tapanin tärkeistä asioista en edes tiedä. Luen niistä lehdistä. Suurin piirtein aina samat käsittämättömät lauseet. Vientiä. Tuontia. Kauppataseita. Lamaa. Korkoprosentteja, Tilastot ja luvut vain vaihtuvat. Jos haluan hänestä informaatiota, sama lehtileike riittäisi vuosia, kun vain korjailee numeroita.

   Elän ja toisinaan melkein kukoistan, ulkonaisesti nimittäin, vaikka en saisi näyttöpäätettä käyntiin. Osaan toki käyttää koneita. Minulle tärkeitä. Pesukonetta, yleiskonetta, videoita, kuntolaitteita. Autostakin ymmärrän jopa sytytystulpat. Renkaankin osaisin vaihtaa noin teoriassa. Käytännössä se ei ole tarpeen, niin kauan kun on miesmotoristeja ja viitsin nousta tienvierelle seisomaan merkkikuteissani.

‑ Kehu sinä vain teknisiä taitojasi, Tapani vähätteli. ‑ Et osaa avata juhlapukusi nappeja selästä ilman apuani, sen paremmin kuin sardiinirasiaakaan.

  Närkästyin tästä rinnastuksesta. Tahallista ilkeilyä Tapanin puolelta. Lisäksi nappien avaaminen on hänelle vain nappien avaamista. Ei hän oivalla taka‑ajatuksiani. Vaikkapa hivelevää niskasuudelmaa. Minusta miehet ovat tyhmiä. Ihana olo, kun se tuli ilmaistua. Ei toki Tapanille. Vaan siis ajateltua ja kirjoitettua oikein paperille. Olen nimittäin ryhtynyt yhä useammin näpyttelemään kokemuksiani paperille. Sillä uudella kirjoituskoneella.

  Kuinka kaipaisinkaan lempinimiä. Muita kuin tohelo tai mämmikoura. Ne kävisivät kyllä ihan hyvin hellittelystä, jos niiden takana olisi todellista lämpöä. En vain koe niitä sillä tavalla. En voi sille mitään. Hänen ystävällisiltä kuulostavat sanansakin ovat usein kuin ruoskanisku. Tähän tapaan: Rakas, oletko taas pannut keitokseesi suolaa sokerin asemesta? Tai: Kultaseni, paina kytkintä, älä kaasua. Ei voi olla tosi, ettet niitäkään erota.

‑ Molemmat alkavat k‑kirjaimella, siksi sekoitan ne. Yritin ilkeillä hänelle, mutta sellainen yritys singahtaa vain takaisin minuun itseeni.

‑ Ihana idioottini. Kas molemmat alkavat i‑kirjaimella. Menisit ihmeessä liikennekoulun apukoulun tukiopetukseen.

  Hän ei siedä lempinimiä, ei edes lapsille. Kun tytöt olivat pieniä. kutsuin Tuulikkia Tupuksi ja Pirkkoa Pupuksi. Tapani kuuli sen ja kielsi minua nimittelemästä tyttöjä. Onhan heillä asialliset

kunnon nimetkin. Turhaa lässytystä koko puputtelu.

‑ Aivan niin, Tapsa, kuiskasin niin hiljaa, ettei hän kuullut.

                              29

  Jostakin olin saanut päähäni lauseen: Sielu narun nokassa. Kuvittelin sielun sylikoiraksi, jota välillä pidin hellästi rintaani vasten tai kiskoin perässäni. Olin lukenut, että pitää joskus istahtaa tien varteen ja odottaa, että sielu ehtii mukaan. Minulla oli tavallista hitaampi sielu. Aamulla kun heräsin, minusta usein tuntui, kuin olisin tullut takaisin toisesta maailmasta. Kaukaa. En aina aamukahvillakaan tuntenut olevani oma itseni. Tapani hyppäsi vuoteesta ripeästi herätyskellon ensi pirahdukseen. Riensi kylpyhuoneeseen ja siitä se alkoi. Päivä. Kerran loikoilin vielä peiton alla, kun hän oli lähdössä

‑ Unohtuiko jotakin? huusin hänelle.

  Hän pisti päänsä ovesta ja kysyi. ‑ Mitä niin?

‑ No sielu. Unohdit odottaa sieluasi. Se nukkuu vielä.

  Paljonpuhuva katse ja mies oli mennyt.

  Keskipäivällä sieluni juoksenteli jo keveästi rinnallani. Joskus saattoi jopa vetää minua eteenpäin. Eräänä iltapäivänä, kun vaeltelin keskikaupungilla, kuvittelin, että sieluni johdatteli minua kuin opaskoira. Antaapas sen viedä. Katsotaan, minne päädytään. Kirkkoon vai kirjastoon? Olin ihan utelias. Sillä kerralla päädyimme kahvilaan.

‑ Hei Marja. Unissasiko sinä kävelet?

  Kesken mietteitteni huomasin, että Sirkkahan siinä seisoi. Eräs seurapiirirouvista. Katseli minua huvittuneena.

‑ Mennäänpäs kahville. Tuletko?

  Lähdin ihan mielelläni mukaan. Sirkka oli todellinen tietotoimisto. Hänen seurassaan joskus ajattelin juoruamisen syntiä, mutta oli kiva yrittää ottaa selville, millaisia ongelmia muilla oli ja miten he niistä selvisivät. Sirkka selosti tarkkaan toisten vastoinkäymisiä. Vakavia sairauksia, avioeroja, autokolareita. Näissä piireissä jo lento‑onnettomuudetkin saattoivat koskettaa jotakin perhettä. Ratkaisumalleja ei hän minulle juuri tarjoillut. Nähtävästi ei ole olemassakaan mitään ratkaisua. Kärsimystä vain.

  Mitä sitten olin odottanut avioliitoltani? Mitä sen ikäinen nyt osasi odottaa? Rakkautta. Kauheasti rakkautta. Jännittävää ylellistä elämää. Tapani oli varakkaasta kodista ja ylenemismahdollisuudet hyvässä vauhdissa. Koko ihana elämä edessä. Sitten toivoin lapsia, ulkomaanmatkoja, seuraelämän hyörinää ja vilskettä.

  Kyllä sitä aluksi olikin, mutta ei tarpeeksi kauan. Matkat vähenivät äkkiä. Niistä tuli vain kiireisiä liikematkoja. Mitä minä mukana tekisin, yksin hotellihuoneessa haikailemassa? Edustustilaisuuksia toki oli, kutsuja kotona ja muualla. Ei sittenkään tarpeeksi, enää varsinkaan. Ei pelkkien kutsujen varassa jaksa elää. Vauhti kiihtyi. Itse olin valmiusasemissa kuin palokunta lähtöön. Niin kauan kun tytöt olivat pieniä, riitti puuhaa. Mutta sitten. Parhaita hetkiä ovat olleet ne, jolloin Tapani esitteli minut uusille ihmisille.

‑ Tässä on vaimoni Marja.

  Muutaman sekunnin seisoin tapahtumien polttopisteessä. Miehet kadehtivat minua Tapanilta, ja naiset Tapania minulta. Mutta sitten siirryttiin puhumaan muusta kuin minusta. Muutuin koristeeksi, rekvisiitaksi.

                              30

  Jossakin vaiheessa tyttöjen ollessa lukiossa, ryhdyin muistuttelemaan entisiä luokkatovereitani. Jos sieltä löytyisi hengenheimolaisia. Sain selville erään Kyllikin osoitteen. Hän asui Munkkiniemessä. Hän oli matematiikan opettajana lukiossa. Hänen miehensä opetti matikkaa peruskoulussa. Neljä lasta. Menin vierailulle. Pieni kerrostalo. Näköala puistoon ja raitiovaunuihin. Toivoin hartaasti ystävystymistä. Hän oli asiallinen silmälasipäinen ja tumma. Istuimme viherkasvien seurassa kohtalaisen tyylikkäässä olohuoneessa ja juttelimme.

  Kyllikki kertoi työstään, kauan ja perusteellisesti. Piti siitä, vaikka se oli kauhean raskasta. Oppilaat olivat tyhmiä ja laiskoja. Hän oli aivan puhki kun pääsi kotiin. Sitten taloustyöt. Mutta perhe toi rikkautta. Mies kävi sanomassa arasti päivää. Asiallinen silmälasipäinen ja vaalea. Hiipi johonkin hyvään harrastukseen. Vaimo katseli suvaitsevaisesti hänen jälkeensä. Katseilla vielä ohjasteli puolisoaan.

‑ Ihan hyvä mies. Ei vain hitustakaan kunnianhimoa. Eivät kaikki ole sellaisia menestyviä miehiä kuin se sinun Tapanisi.

  Lämmittihän tuo. Hän silmäili vaatteitani, kyseli seuraelämästä, matkoista, talomme sijainnista, neliömääristä. Olihan heilläkin mukiinmenevä koti. Kaikki oli vain pienemmässä mittakaavassa,

huokeampaa, vähemmän aitoa.

‑ Kyllä me pärjäämme, selosti Kyllikki tilannettaan. ‑ Meillä on ylitunteja. Minulla on mahdollisuus päästä rehtoriksi, kun nykyinen jää eläkkeelle.

  Kolme hyvin kasvatettua lasta kävi kättelemässä. Laimennetusti. Neljäs kurkisti ovelta ja sanoi: Moi. Hänellä oli korkea mustan ja oranssin kirjava töyhtö päälaella. Ehkä tyttö? En kehdannut kysyä. Olisi sopinut valokuvamalliksi lintukirjaan. Äiti selvästi häpeili häntä. Olisi piilottanut komeroon, jos olisi voinut. Töyhtöhyypän.

‑ Kyllä se siitä. Aikansa kutakin. Nopeasti se ohi menee, murrosikä, hän selitteli.

  Itse asiassa se Moi‑nuori oli ainoa perheenjäsen, jonka kanssa olisin halunnut keskustella enemmänkin. Hänellä oli hauska pilke silmäkulmassa.

‑ Sinulta sitten jäivät opinnot kesken, Kyllikki muisteli. ‑ Menit niin äkkiä naimisiin.

‑ Ni‑iin, uran luominen jäi valitettavasti todella kesken, kerroin sydämeni halusta, kun Tapani ei ollut kuulemassa. ‑ Kyllä minä montaa alaa olen harkinnut. On vain osattava uhrautua miehen vaativan ammatin vuoksi. Jokin hoitoala kiinnostaisi. Sairaita, lapsia, vanhuksia.

‑ Niinpä niin, olit niin helläluontoinen jo koulussa. Et koskaan suostunut kiusaamaan opettajia, et edes sitä Mimmiä. Täysi idiootti.

‑ Hetken käytimme Mimmin muistelemiseen. Tiukka nuttura, vetiset silmät. Anoivat armoa susilauman edessä. Jalkaterät ulospäin hän huojuskeli korokkeella. Liitupala kuivuudesta halkeilleitten koukkuisten sormien välissä kohotettuna kuin tahtipuikko. Vinkuvalla äänellä pyyteli.

‑ Alleviivatkaa tämä. Tämä on tärkeätä.

  Olin tavannut Mimmin joitakin vuosia sitten luokkakokouksessa. Muuttunut yhä vetisemmäksi, silmistään ainakin. Melkein punehtui, kun sai istua minun vieressäni.

‑ Arvasinhan, että Teistä tulisi jotakin.

  Hän kertoi työstään. Oli aina pitänyt kovasti oppilaistaan, kun ei ollut omaa perhettä. Opettaminen oli ollut hänelle kutsumustyötä. Jututin häntä, hymyilin kauneinta hymyäni, tarjosin sokeria. Jotakin elämän makeutta.

  Heräsin mietteistäni, kun kuulin Kyllikin tuhahtavan.

‑ Tosi kaheli se Mimmi oli. Kumma, että yleensä opittiin mitään ja päästiin ylioppilaiksi. Ei vieraan kielen sanaa lähtenyt sen Mimmin huulilta. Saksaa, ja kaikkea kanssa!

‑ Eihän me puhumaan opittu, mutta kielioppia se jankkasi. Osaan vieläkin: an, auf, hinter, in...

  Minulle tuli muistikatko. Kyllikki hymyili.

‑ Siinä näet. Yhä vieläkin puolustelet sitä. Silloin jo yritit löytää hyvää kaikista.

  Hyvästelimme hieman etäisesti. Kyllikki oli saanut hyvin jalansijaa kunnallispolitiikassa. Kiireitä. Kerran soitin hänelle myöhemmin. Oli juuri lähdössä kursseille. En soittanut uudestaan. Olkoon. Ei kai synkkaisi muutenkaan. Virkaäiti ja minä. Työtön. Päätoiminen ajattelija.

                              31

  Istun usein eri paikoissa kodissamme. Olen laskenut, että meillä on 73 istuinta, jos sohvat ja sängyt ja saunan lauteet lasketaan mukaan. Lauteille mahtuu rinnakkain viisi aikuista. Istun sielläkin joka kerta eri paikkaan. Tytöt sitä ihmettelivät. Sanoin, että heidän äitinsä kaipasi vaihtelua. He nauroivat tikahtuakseen. Eivät he ole armottomia. He eivät vain ymmärrä. Ei kukaan ymmärrä. En minäkään. Tympii. Mahdoton vaiva maailmankaikkeuden ja ihmisen luomisessa. Sitten ymmärtämättömiä törppöjä yhtä kaikki. Paitsi ehkä Tapani omalla alallaan ja jokunen muu juppi.

  Toisinaan istun ruokasalin tammipöydän ääressä. On niin paljon asuntopulaa. Jos asustelen joka huoneessa, edes harvakseltaan, omantunnon pistokset vaimenevat. Kauhistaisi ottaa alivuokralaista.

‑ Ota, ota, sanovat tyttäret. ‑ Yksinäisyytesi helpottuisi.

  Ne pikkutyhmeliinit. Seison joskus bussin ahtaudessa. Lähden liikkeelle juuri ruuhka‑aikaan. Ei olisi pakko. Takseja on. Oma autokin on. Mutta haluan kokea ahtauden asunto‑oloissa, ihmissuhteissa. Haluan kokea toisen ihmisen ruumiinlämmön omaani vasten. Tätäkään en uskalla kertoa kenellekään. Mitkä ovat tärähtäneen tuntomerkit?

‑ Katso peiliin, sanoisi Tapani.

  Kukaan ei ota minua vakavasti tai ehkä ottaisi liiaksikin. Kuskaisi mielisairaalaan. Täydessä bussissa on kohtalaisen mukavaa, mutta yksinäinen olen silti.

  Ruokasalissa on vanha arvokas astiakaappi. Sen päällä on valokuvia. Oikeastaan Tapani ei hyväksy niitäkään. Turhaa krääsää. Taas jokin rike hyvää makua vastaan. Nykyään en siedä tuijottamista. Pistäviä arvostelevia katseita. Meillä on pari maalausta, joissa taiteilija on kuulemma hyvin tavoittanut ihmisen katseen. Istun jos mahdollista aina selin niihin. Tuijottakoot niskaani. Kihlausaikana Tapani joskus suuteli sitä. Kaunis niska. Niskakiharat. Kelpaa sitä tuijotella.

   Myös valokuvien joukossa astiakaapin päällä on jokunen kovin tuimakatseinen. Ei se pistäväsilmäinen sprii‑eno. Ei toki. Hyvä jos edes äitini saa asustaa siinä. On jo vainaja ja kelpuutettu parempaan seuraan. Tavallaan pyhimykseksi korotettu.

  Piirongin päällä on meidän hääkuvamme. Tyttärien kuvat. Jopa Heikki. Suloiset tyttärentyttäremme. Suurisilmäiset ja hiirimäiset. Kuin suoraan jostakin Helena Schjerfbeckin herkästä maalauksesta. Aivan äitinsä ja Pirkko‑tätinsä vastakohdat. Kun he käyvät luonani, he istua nyhjöttävät kiltisti kainalossani ja kuuntelevat, kun luen tai laulan heille. Hekin osaavat inistä nuotilleen: "Heikki heinäsirkka soitti viuluaan". He luulevat, että se on heidän isänsä.

‑ Laula mummi taas isistä.

  No pitäkööt uskonsa. Selviävät ne joulupukit ja haikarat myöhemminkin. Harvasta valtion päämiehestäkään on tehty ihka omaa laulua, saati nuoresta isästä.

  Kaapin päällystää hallitsevat Tapanin äiti ja sisaret. Isänkin kuva on joukossa, mutta hän katsoo salaperäisesti hieman syrjään. Ei hän minua häiritse. Mutta ne naiset. Joskus käännän kuvat selin

huoneeseen päin. Tapani huomasi sen. Hän kysyi syytä.

‑ Miksi niillä on kasvot seinään päin? Mitä ihmeen hömpötystä tämä taas on?

  Sanoin, että pölyjä pyyhkiessäni ne olivat vahingossa kääntyneet selin.

‑ Pölyjä pyyhkiessä ja vahingossa, Tapani toisti sanat hitaasti, jotta ne ehtisivät upota hänen salamankirkkaisiin aivoihinsa. Suuri älykkyysosamäärä. Odotin jännittyneenä tulostusta. Sitä ei tullut. Hän ei kai tiennyt mitä ajatella. Käänsin kuvat maireasti hymyillen oikein päin. Sovittelevasti.

                              32

  Minulla on taipumus puolustella tekojani, jopa ajatuksiani. Olen ainaisella puolustuskannalla Tapaniin nähden. En uskalla tehdä mitään, kun pelkään hänen arvosteluaan ja ivaansa. Tiedostan tämän hyvin, vaan en pääse irti. Olen synnynnäinen puolustusasianajaja. Taas uusi hieno toimenkuva, jossa olisin voinut kunnostautua. Mainitsin tästäkin Tapanille. Olenko jotenkin itseni kiduttaja, kun menen paljastamaan hänelle ajatuksiani, vaikka hyvin tiedän lopputuloksen? Osaisinpa olla hiljaa. Tapani totesi kuivasti.

‑ Marja parka, sinä kyllä puolustelisit elinkautiseen jokaikisen asiakkaasi. Sinun tapasi yhdistellä asioita on tosi kummallinen. Et pidä kiinni yhdestä selvästä linjasta, vaan keikautat kaiken

päälaelleen. Päästät suustasi mitä sattuu. Jos tehtävänäsi olisi vaikkapa puolustaa jotakuta pankkiryöstöstä syytettyä, olisit vähän päästä laverrellut tuomarille salassa pysyneet postiryöstötkin. Lörppö.

  Hän piti minua suulaana ja avomielisenä. Ei tuntenut minua lainkaan. Hän näki vain jäävuoren huipun. Onneksi ei tiennyt, mitä pinnan alla piili. Osaisinpa pysyä vaiti.

  Mikä on suurinta hiljaisuutta maailmassa?

  Onko se hetki

  jolloin järven tyynellä pinnalla

  ohutsääriset vesikiitäjät

  nukkuvat kevyttä untaan?

  Onko se ilta

  ennen kevätjäiden murtumista

  kun kaikki on vielä peitossa

  kun kukaan ei aavista huomista?

  Onko se hetki

  ennen viimeisiä jäähyväisiä

  ennen multakokkareen koputusta

  arkun kannelle?

  Ei suinkaan

  sillä suurinta hiljaisuutta

  on vaikeneminen

  entisten rakastavaisten välillä.

                              33

  Olin avannut TV:n vahingossa jumalanpalveluksen aikaan. Sana "synti" jäi leijumaan ilmaan. Suljin television. Aloin miettiä synnin olemusta. Mikä hieno sana. Olemus. Melkein syvällistä. Mikä on syntiä? Äidin sisaren mielestä lähes kaikki elämää muistuttava. Koetin palauttaa mieleeni käskyjä. Rippikoulu. Aivan ihana punatukkainen pappi. Me tytöt olimme lätkässä siihen. Rippipukuni oli juhlava ja silti naisellinen. Ennakoi jo morsiuspukuani. Huokaisin. Tuntui, että koko elämäni polttopiste oli siinä lyhyessä kihlausajassa. Mutta nythän minun piti pohdiskella synti‑käsitettä.

  En voinut osallistua juuri mihinkään synnin tekemiseen. Tapanin vuoksi. Alussa tupakoin vuoden pari. Sitä pahetta todella kaipasin näinä yksinäisinä päivinä. Tapani ei voinut sietää tupakan savua. Ei ainakaan kotona. Viina ei sopinut minulle. Höperönlöperö olo. Tanssimistilaisuuksia oli niin niukalti, ettei niitä voinut laskea miksikään.

  Varastaminen? En muistanut sellaistakaan. Ei ollut tarvetta. Tiesin erään ökyrikkaan rouvan, joka näpisteli valintamyymälöistä. Sellainen sairaus. Ei hänelle kuinkaan käynyt. Ei syytteitä. Hänhän rohmusi vain huvikseen, ei tosi tarpeeseen. Olikohan se hellyyden puutetta? No jos hellyyden puute teki varkaaksi, minun olisi kaikesta päättäen pitänyt tehdä rosvoamiskeikkaa joka yö. Oikein pakettiauton kanssa.

  Väärä todistus, panettelu, juoruilu? Voi kun minullakin olisi ystävätär, jonka kanssa voisin rupatella kaikesta ja kaikista. Kuuntelin mielelläni toisten juoruja. Eivät pahemmin vaivanneet omaatuntoani. Ehkä olin jo paatunut. Tappaminen? Epämiellyttävä koko ajatus. Jo kärpäsen hengiltä otto. Vaan jos olisi tarvetta tuhota toinen tai itse?

  Lepopäivän pyhittäminen? Olisi pitänyt kuunnella koko jumalanpalvelus loppuun. Käydä kirkossa. Tapani aina matkoilla, jopa viikonloppuisin. Minä yksin kotona. Mitä syntiä täällä nyt pääsi tekemään? Huorin tekemiset? Huomasin taas huokaisevani. Ei tilaisuutta eikä tarmoa. Mopsi‑Verneri käväisi mielessäni. Pelkkää aikomusta ei lasketa mukaan. Tapani on ollut minulle ainoa mies. Muut eivät ole yltäneet lähellekään.

  Kerran olin ihastunut TV‑sarjan komeaan sankariin. Pari vuotta ihastusta kesti. Kun sarja päättyi, lopahtivat tunteenikin. Olipahan ollut jotakin seuraa ja kohde tunteille. Turvallisen välimatkan päässä. Valtameren takana. Vaikka useammin se näyttelijä oli meidän olohuoneessamme vieraillut kuin Tapani. Ainakin säännöllisemmin. Silti en tuntenut olevani syntinen. Toisaalta. Voihan sitä olla henkistäkin uskottomuutta.

  Aikani muistuteltuani välähtivät mieleeni epäjumalat! Mitkä olivat minun epäjumaliani? Vaatteet tulivat ensimmäisenä ajatuksiini. Juuri niin. Vaatteet. Pitäisikö antaa puolet vaatevarastostani keräykseen? Typerää. Koko tämä rahakas systeemi. Minkä minä sille mahdoin? Silloin taas välähti: Tapani! Tapani on todella minun epäjumalani. Minun epätoivoisen ikävöimiseni palvottu kohde. Hänen mielipiteensä ja määräyksensä olivat lakini. Pelästyin. Säikähdin todella. Tätä en halua enää ajatella.

                              34

  Tämän luvun saatan myöhemmin hävittää. Liian uskallettua, jopa häpeällistä. Ei tällaista VOI tapahtua. Paitsi tietenkin minulle. Jos on hulluja kuvitelmia ja suorittaa hulluja tekoja, seurauksena näyttää eittämättä olevan tosimielettömiä tapahtumia.

  Tytöt olivat jo poissa kotoa. Tiedossa oli, että Tapani lähtisi muutaman kuukauden kuluttua Afrikkaan työn merkeissä. Viipyisi nähtävästi joitakin kuukausia. Kävisi ehkä kotona välillä, mutta silti. Yksinäisyyttäkin suurempi yksinäisyys. Mietin taas ystävänpyydystystapoja. Meillä oli tuttavapariskunta, jotka olivat löytäneet toisensa kirjeenvaihtoilmoituksen avulla. Eivät sen onnettomampia kuin muutkaan. Tosin etsin naisystävää, mutta metodi voisi olla sama.

  Aloin tutkia päivälehtien kirjeenvaihtoilmoituksia. Ihan pilan päiten. Kartoitin aluetta tiedenaismaisella perusteellisuudellani! Arvelin, että viattomantuntuiset ilmoituksetkin saattaisivat olla vaarallisia. Salapuvussa. Oli oltava varuillaan. Järki päässä, kuten Tapani olisi asian ilmaissut. Mitä naiset sitten halusivat? Ainakin piti olla sivistynyt.

  Kuvailisin itseäni seuraavasti: pitkä, tumma, hauskannäköinen, sivistynyt, luulisin. Varakas, keski‑ikäinen, ihmisistä ja elämän syvällisistä kysymyksistä kiinnostunut. Etsii samanhenkistä seuraa. Tällä luettelolla nappaisin kokonaisen rivistön naisia, mutta sitten selviäisi karmea totuus. Kirjeystävän mielestä. Sukupuoleni. En halunnut mitään hämärää. En huijausta enkä pettymystä kenellekään. Minun siis piti sittenkin etsiä kumppania miesten joukosta. Pakko. Mutta vain kirjeitä, ja toinen niin kaukana kuin mahdollista. Ettei tarvitsisi tavata.

  Miesten ilmoitukset eivät houkutelleet. Osa vain pelkkää lyhennekieltä: kesk.ik.urh.mies hal.siv.seur. jne. Pih pah ja puh. Tylsää ja kuivikasta. Nuukia kavereita.

  Sitten tärppäsi! Vuolassanainen, laatusanoja hersyvä ilmoitus. Lavea ja tunteellinen. Ainakin oli varaa maksaa pidempikin litania. Kaunosielu, kaihomielinen, taiteenystävä, uskonnolliseen mietiskelyyn taipuvainen. Kaipasi melkein kaikkea, etenkin samaa aaltopituutta ja epätoivoisesti vapautta. Postilokero se ja se.

  Taas ihan pilan päiten laadin vastineen. Pitkän ja rönsyilevän. En aikonut postittaa sitä. Postitin sen. En tiedä miksi. Aina pitäisi tietää selvä syy tekemisiinsä. Minulta syntyy tekoja ilman syitäkin. Ainakaan tiedostettuja. Postitin sen ja seuraavat pari päivää kaduin ja toivoin kirjeen kadonneen matkalla. Ei ollut kadonnut. Suomen luotettava postilaitos.

  Vastaus tuli heti. Monisanainen ja innostunut. Löytynyt hengenheimolainen, hänen mielestään. Kovin tuntui haikailevan vapautta: kuin häkkilintu, Sylvian joululaulu, maan vanki, kultaiset kahleet, elintilaa kuin kopissa, olisipa kahlekuningas ja sitä rataa. Se juuri vastasi omiinkin tarpeisiini tässä lasipalatsissani.

  Kirjeenvaihtomme kiihtyi ja laajeni. Synkkasi mahtavasti. Puolesta sanasta ymmärsimme toisiamme. Minä loin sepustuksiani koneella. Hirvittävästi lyöntivirheitä. Johtuivat palavasta innosta ja korjausnauhan loppumisesta. Hän kirjoitti ruskehtavalle ihmeen jäykälle paperille käsin. Huolellista kaunokirjoituskäsialaa. Kuin munkki, jolla oli aikaa taidekirjontaan.

  Tapani lähti Afrikkaan. Lähetti koko aikana kaksi korttia tytöille. Kummallekin samat: toisessa kameli ja toisessa pyramidi. Minua hän muisti samanlaisilla ja lisäksi kolmannella, jossa kameli

poseerasi vähän eri suunnalta kuvattuna.

   Aviosiippani kirjoitteli myös lyhyitä kirjelappusia täynnä ohjeita ja varoituksia: ettei öljy pääse loppumaan, nurmikko huolella, tarkkaile laattoja, autoa, kattoa, seiniä, lattiaa, joka paikkaa, ettei vuoda, kolise, homehdu, tärväänny. Raskas vastuu nyt vaimolla, minulla. Kylpyhuoneen hanan jälkeen olikin jo: Voihan hyvin. Tapani. P.S. Älä seisota puutarhahuonekaluja suoraan nurmikon päällä, koska jalat porautuvat aina maapallon keskipisteeseen asti. Siirrä kalusto aina laatoille.

‑ PS PS Pis Pis, toistelin itsekseni pitkin päivää. Arvattavasti en ole sittenkään niin kiltti kuin luullaan.

  Olisi täytynyt olla yli‑inhimillinen olento, ettei olisi tehnyt vertailuja näiden kahden kirjekumppanin välillä. Kaikki tuntui sujuvan mukavasti. Eihän tässä ollut mitään pahaa. Se toinen, Kaarlo nimeltään, pahoitteli, ettemme mitenkään voineet tavata. Oli joitakin tiettyjä esteitä. Sidoksissa johonkin. Olin oikein tyytyväinen tähän asiantilaan. Ainoa hieman huolestuttava seikka oli, että hän sanoi tällä hetkellä asuvansa Katajanokalla Helsingissä. Liian lähellä, mielestäni, koska minä asuin aivan Helsingin naapurikaupungissa. No Katajanokalla on arvostettuja vanhoja sukuja. Ilmankos hän vaikutti niin hienostuneelta.

  Kesällä: pommi! Hän kirjoitti vapautuvansa 13. syyskuuta Katajanokan vankilasta. Odotti sitä hetkeä kovasti, koska sitten voisimme tavata. Kauhistuin. En käsittänyt, miten näin voisi käydä. Joku saattaisi nyt luulla, että kirjeet loppuivat tähän. Erehdys. Nyt se vasta alkoi. Koko teholla ja tiuhaan. Kaarlo rukoili minua suostumaan tapaamiseen. Vihdoin joku, joka ymmärsi. Tiukkasi, miksi olin niin kauhistunut. Olihan hän vihjannut elämäntilanteeseensa monta kertaa kertomalla esimerkiksi häkkilinnusta. En kai pelännyt häntä? Ei toki tarvinnut. Takuulla hän ei ollut tehnyt murhaa.

  Mitä sitten? Ei suostunut paljastamaan syytä vangitsemiseensa. Ei ehkä murhaa, mutta olivathan jäljellä vielä tappo, raiskaus, aseellinen ryöstö, lampaaseen sekaantuminen, pahoinpitely. Kaikenlaiset talousrikokset. Ei voinut olla kovin suuri kavallus, koska siitä ei tuomita linnaan. Lähdetään vain ulkomaille rahojen kanssa ja kirjoitetaan muistelmat.

  Hän valitteli huonoa tuuriaan. Kurja lapsuus, juoppo isä. Kotiäiti. Ihmettelin, miten se voisi olla rikollisuuden aiheuttajana. No kun ei ollut saanut tarpeeksi virikkeitä kodin ulkopuolelta. Ikävystyi ja sortui väärälle polulle. Vaimo oli jättänyt. Vanhin lapsi jo nuorisovankilassa. Sievä tyttö, isin tyttö. Isän sydän oli vallan särkyä murheesta. Missä kasvatus oli mennyt pieleen?

  Minä puolestani selitin ja selitin sivukaupalla syitäni, miksi en voinut tavata häntä. Tapanihan tulee pian ulkomailta. En halunnut loukata Kaarloa. Olihan hän tehnyt minut niin onnelliseksi kirjeillään. Hän uhkasi tulla katsomaan vaikka väkisin. Siitä se pelko ja huoli ja sekasotku vasta alkoikin. En tajua, minkälainen luottamusvanki hän oikein oli. Hän jopa soitti minulle muutaman kerran maanvyörymäisen kirjeenvaihtomme lomassa. Miellyttävä rauhallinen ääni. Oli kai tottunut suostuttelemaan toisia.

  13. syyskuuta lähestyi. Aloin jo olla aivan hermona. Päätin soittaa Tapanille ja pyytää päästä Afrikkaan lomalle. Mutta en voinut paeta vastuuta. En voinut jättää taloa ja Tapanin aarteita vartioimatta tällaisella hetkellä. Säpsähtelin, kun ovikello soi tai puhelin pirahti, kun posti tuli, kun joku katsoi minua tarkemmin ostoksilla. Olimme vaihtaneet valokuvia. Minä, selvästi tunnistettavissa, hymyilin hurmaavan luottavaisesti. Korvissa timanttikorut. Kaulassa ylettömän arvokas sukukalleus. Pitikin mennä esittäytymään moisissa houkuttimissa. Hänen kuvansa oli epämääräinen, hieman sivuttain. Nyt hoksasin. Tietysti vankilassa otettu sivukuva. Sen verran retusoitu, että saatiin numerot ja raidat piiloon.

  13. syyskuuta koitti. Mitään tai ketään ei näkynyt eikä kuulunut. Päivät kuluivat. Mielikuvitus laukkasi. Oliko hänelle tullut jatkoaikaa? Oli päässyt vapauteen ja jäänyt oitis kiinni uudesta

rikoksesta? Osallistunut vankilakapinaan ja nyt eristettynä kymmenen vuotta? Helpotus. Mutta en halunnut hänelle mitään pahaa. Ehkä hän oli palannut vaimonsa luo tai heti löytänyt uuden ystävän. Ettei vain olisi tehnyt itselleen mitään? Kauheinta tämä epätietoisuus.

  Vahdin ikkunoita, ovia, pihaa, porttia. En ehtinyt syödä enkä juuri nukkuakaan.

‑ Voi äiti‑kulta, mikä sinun on? Sinähän olet laihtunut, tytöt päivittelivät.

‑ Älkää nyt höpsikö. On tässä pahempiakin ajattelemisenaiheita kuin muutama kilo.

  Sitä ei olisi pitänyt sanoa. Tytöt tivasivat.

‑ Kerro meille. Voi kerro meille. Koskeeko se isää ja sinua?

‑ Ei koske.

  Katselin ympärilleni kuin apua hakien ja keksin.

‑ Tämä talo se rasittaa minua aivan mielettömästi. Se vastuu. En jaksa hoitaa kaikkea Tapanin mieliksi.

  Purskahdin itkuun. En olisi halunnut valehdella tyttärilleni. He lohduttivat ja halasivat minua. Lupasivat auttaa talonhoidossa. Kaikessa. Tällä kertaa oli onnekasta olla perusteellisesti väärinymmärretty. Voi kauhistus, jos olisin ollut oikeinymmärretty. Mitä tytöt olisivat tuumineet äitinsä toilauksista?

  Toivoin, että Tapani pääsisi tulemaan pian. Ja samalla pelkäsin, koska häkkilintu saattaisi ilmestyä samassa ovenavauksessa.

  Erään ongelman olin vallan unohtanut. Kylmä hiki kihosi selkääni. Hiusmartoani kihelmöi. Tukka oli kai nousemassa pystyyn. Ne KIRJEET! Minun. Oliko hän ne hävittänyt? Vai olivatko ne iltalukemisena vangeilla ja vartijoilla? Tulisiko niistä kiristyskirjeitä? Olin aivan turtana pelosta ja häpeästä.

  Niille kirjeille en enää mahtanut mitään, mutta hänen kirjoittamansa olivat visusti tallessa makuuhuoneen vaatekomeron alaosassa. Monessa kenkälaatikossa. Paksu kankea paperi vei mahdottomasti tilaa. Lisäksi olin säilyttänyt sitkeät kuoretkin. Lähettäjän nimi komeili jostakin syystä sekä kuoren etu‑ että takapuolella. Hän voisi olla jopa etsintäkuulutettu tällä haavaa.

  Miksi yleensä säilytin mitään? Niin miksi? Miksi naiset tekevät niin? Ne oli nyt hävitettävä ja nopsaan. Tapani saattoi vaikka huomispäivänä olla kotona. Soittaisi vain lentokentältä, että pistäisin kahvin tippumaan. Tai ajaisi muitta mutkitta pihaan. Ja minulla olisi vielä tuhoamisoperaatio kesken.

  Mitä minun pitäisi tehdä? En voisi vetää niitä vessasta alas. Sitkeätä, kovaa ja paljon. Muutoinkin sai vanhassa talossa pelätä putkien tukkeutumista. Pitikö sen onnettoman käyttää pinkopahvia kirjeisiinsä. Seuraavalla kerralla vaadin kirjeet WC‑paperille, jotta... Mutta seuraavaa kertaa ei toden totta tule.

  Toin joitakin kirjeitä ja kuoria keittiön pöydälle ja aloitin nyrhimisen kynsisaksilla. Kapeita liuskoja, ettei varmasti näkyisi tekstiä: Ah kuinka, kaipuuni, ikävöin, ainoa kallis ystäväni yms. Käteni kipeytyi. Olin joskus leikannut matonkuteita äidilleni. Näistä suikaleista saisi korinpunontamenetelmällä sievän taulun seinälle. Muistutukseksi naisen hölmöydestä.

  Juoksin hakemassa Tapanin pitkät paperisakset. Kömpelöt ja lonksuivat. Rakko oli tulossa peukaloon. Vasta kolme kirjettä silputtu. Ai niin, silppuri! Firmassa oli sellainen. Meni kuulemma joskus tukkoon liiasta käytöstä ja sylki ilmoille huippusalaiset paperit. En luottanut siihenkään. Tolvata nyt sinne muovikassit pullottaen. Rouva Järvinen voisi tulla vastaan. Ellei hän sitten ollut Afrikassa Tapanin kanssa. Sihteeri.

  Miten sarjaelokuvissa tuhottiin papereita ja ruumiita? Jotakin happoa. Suolahappo? Rikkihappo? Huonot tiedot kemiastakin. Osasin sekoittaa vain mehutiivisteen ja veden. Mistä sitä happoa saa? Apteekista? Kuinka paljon tähän paperimäärään? Voi hyvä tavaton tätä tietämättömyyttä. Nyt taas kaipasin ystävää, jopa sitä häkkilintua apuriksi. Minkälaisella alustalla sen hapon sitten holvaisin  niitten kirjeitten päälle? Mikään materiaali ei varmaan kestäisi. Ruostumaton tiskiallas? Ulkona ehkä kottikärryt? Aine valuisi maahan ja uppoaisi pohjaveteen. Kokonainen kaupunginosa myrkyttyisi. Sitä en halunnut. Tapanikin vielä puheenjohtajana jossakin ympäristönsuojelukomiteassa.

  Join välillä kahvia. Sitä kului nykyään. Jospa upottaisin ne mereen. Tiiliskivi painoksi. Säkki tietenkin aukeaisi, ja kuin hukutettavat kissanpoikaset kirjeet polskuttaisivat hiekkarannalle kaiken kansan luettaviksi.

  Entä tuli? Hienoa. Missä ne polttaisin? Talo toimi öljyllä. Sauna sähköllä. Takkahuoneessa muutenkin vaikeuksia. Huono veto. Kaiketi harakanpesä savupiipussa. Taas tulivat avuksi jännitysfilmit. Missä agentit hävittivät salaisen kirjelappusen? Tuhkakupissa. Liian pieni. Samalla muistin, että he myös saattoivat nielaista paperin, kun olivat ensin opetelleet sen ulkoa. Osasin kirjeet melkein ulkoa. Lukenut ne niin moneen kertaan. Ainoa ymmärtäjä ja sydänystävä. Nielemiseen en halunnut ryhtyä. Yökötti jo ilmankin. Olin  muutenkin tukehtua tähän huoleen.

  Tuli. Mutta missä? Pihalla totta kai. Takapihalla. Ikään kuin polttaisin vain pudonneita lehtiä tai roskia. Ritarinrouva Siniparta. Ilostuin keksinnöstäni. Tänä iltana. Tarpeeksi myöhään, etteivät tyttäret enää tulisi vierailulle. Hoidin varustelut ajoissa. Nuotion paikka tarpeeksi kauas talosta. Vesisanko viereen. Lapio. Vaalea hieno hölkkäpuku päälle. Tulisi kuumat paikat. Lenkkarit jalkaan. Tulitikkuja. Vasta viime tingassa kannoin kirjeet paikalle. Katsoin kultakelloani ja tismalleen 20.30 aloitin tikkujen raapimisen. Tuuli muuten aika tavalla.

  Bensiiniä en tohtinut käyttää. Sanomalehtien kuivat taloussivut saivat palvella sytykkeinä. Kirjeet paloivat nihkeästi. Sitkaasti. Kuin vastustellen tätä julmaa kohtaloaan. Sytytysnestettä vain roimasti joukkoon. Tuuli oli yltynyt, ja hetkessä roihu nousi liiankin korkeaksi. Taipuili sinne tänne uhaten jo talon seinää. Kipinät sinkoilivat joka puolelle ja tuhkamaista paperinjätettä leijaili ilmassa ja pyöri maassa. Juoksin ympäriinsä lapion kanssa ja yritin lätkiä kipinöitä ja tuhkaa alas. Nurmikolla junttasin ne lujasti maahan. Ruoho oli pelottavan kuivaa. Olin aivan hiessä. Lapio oli tosi raskas.

  Kävin vaihtamassa sen haravaan. Sillä välin lieskat olivat taas nousseet korkealle. Temmellykseni jossakin vaiheessa tuli oli loikannut ympärillä lepattaviin sanomalehtiin. Pieniä liekkejä alkoi jo iloisesti kipittää kohti kuusamapensaikkoa. Muistissani Australian pensaspalot ravasin villinä perässä. Haravalla vedin tulta ja paperinjätettä lähemmäksi nuotiota. En ehtinyt erittelemään ja varomaan, vaan samalla koukkasin aina kasan ruohoa ja multaa matkaan. Pääasia, että palavat jätteet olivat mahdollisimman pienellä alueella.

  Silloin tällöin sihautin vettä nuotioon. Sakea savupilvi. Savumerkkejä. Intiaanin lemmenkutsu. En piitannut intiaaneista enkä enää paljon lemmestäkään, mutta kutsu ei saisi näkyä, etteivät naapurit, palokunta ja poliisi erehtyisi tulemaan paikalle. Jollei poltettava olisi ollut näin tulenarkaa, tosiaan, olisin soittanut tytöt avukseni.

  Tajusin, että tilanne oli tosi vaarallinen. Myrsky heitteli jo polttamattomiakin kirjeitä pitkin pihaa ja rymisytteli kottikärryjä, jotka kumosin paperikasan päälle suojaksi. Korkeat puut huojuivat levottomasti. Kattopelti jytisi kuin lentoon lähdössä. Kaaduin kerran mahalleni nokiselle nurmikolle. Kasvot, kädet, kaikki noessa ja mullassa. Lenkkareillani poljin kipinöitä tantereeseen. Hain välillä lisää vettä.

  Tätä kesti pikkutunneille asti. Lopulta viimeinenkin kirje oli poltettu, Sammuttelin nuotiota. Tutkin pimeässä nurmikkoa, ettei kipinöitä vaan olisi jäänyt kytemään. Lemmen liekkejä leimahtamaan.

‑ Ei sitten enää ikinä, vakuuttelin itselleni. ‑ Kunhan vain tästä selviän kunnialla, en sitten ikinä enää kaipaa ystävää!

  Näin edessäni suuret lööpit: "Tuhopolttaja hienostokaupunginosassa. Turhautunut kotiäiti riehui myrskyn lailla pihoilla".

  Olin aivan hikinen. Alkoi viluttaa ja puistattaa sammuneen nuotion vieressä. En millään uskaltanut jättää sitä vartioimatta. Itkeä tihrustin.

  Seuraavana päivänä Tuulikki tuli lainaamaan jotakin kirjaa. Huomasi takapihan hävityksen. Kuin jalkapallojoukkueen jäljiltä. Tuhkaa joka puolella.

‑ Mitä ihmettä sinä olet touhunnut, äiti?

‑ Poltin eilen hiukan roskia, vastasin välinpitämättömästi.

‑ Semmoisella myrskyllä! Hirveätä! Tulihan olisi voinut levitä. Mutta miksi maa on myllerretty tuolla tavalla? Yrititkö kääntää itsellesi perunamaata?

  Kohautin olkapäitäni. ‑ Sanoinhan jo, että poltin roskia. Jouduin välillä vähän haravoimaan.

  Koetin päivän aikana korjailla tuhon jälkiä, rikokseni jälkiä. Alkoi sataa. Se tasoittaisi maata. Tulisipa lumisade! Turha toivo näin aikaisin syksyllä. Kun olin päässyt sisälle, puhelin soi. Hyppäsimme yhdessä: sydän ja minä. Tapani vai se? Se oli Tapani. Soitti Frankfurtista. Oli matkalla kotiin. Saapui illansuussa. Toi minulle kamelinnahkalaukun. Oli laihtunut aika tavalla. Jokin ruuansulatushäiriö oli vaivannut melkein koko ajan.

  Tuulikki kiusoitteli meitä.

‑ Rakastavaiset ovat muutaman kuukauden erossa ja kalvakoituvat ja solakoituvat molemmat.

  Punastuin rajusti. Tapanikin näytti jotenkin nololta. Kerran hänkin.

  Häkkilinnusta ei ole kuulunut mitään. Se oli elämäni jännittävintä aikaa. Elin todella täysillä. Joskus olen miettinyt, kävelinkö sittenkin onneni ohi. Jos olisin suostunut tapaamaan hänet, mitä

siitä olisi seurannut? Tapani ei ole tietääkseni koskaan tehnyt mitään laitonta. Tai ainakin salannut sen hyvin. Kaarlo sovitti rikoksensa vankilassa ja oli ehkä kasvanut ihmisenä. Miksi en ottanut häntä vastaan sellaisena kuin hän oli? Enhän ole täydellinen itsekään. Koko elämäni motto näyttää olevan: JOS OLISIN. Taidan hävittää nämä sivut. Onhan minulla jo rutiinia papereitten tuhoamisessa. Ja ihmissuhteitten.      

                              35

  Kerran Tapani taas kysyi, miten jaksan kestää päivät pitkät kotona ilman mitään tekemistä, yksin.

‑ Mitä oikein puuhastelet täällä kaiken päivää?

‑ Ajattelen, vastasin.

‑ Vanha vitsi, hän sanoi. ‑ Tarkoitan, että miten kestät tätä tulematta aivan hulluksi? Täällä ei tapahdu kerrassaan mitään. Kun tulen kotiin, sanotaan nyt vaikka Yhdysvalloista, suoraan lentokentän kautta, aistin sen pysähtyneen ilmapiirin, mikä täällä aina vallitsee. En tajua, miksi et hommaa ystävätärtä. Ainahan naisilla on sellaisia. Minunkin äidilläni on, ja sisarillani. Juoruilevia tanttoja. Sinä et osaa solmia kontakteja. En totisesti pärjäisi tällaisessa virassa, ellen osaisi käsitellä ihmisiä.

‑ Käsittele minua sitten, ihan vähän vain, sanoin kiihkeästi.

‑ Ei sinun kanssasi jaksa. Vaihdat aina tasoa.

‑ Miksi sitten tulet tänne? tiukkasin. ‑ Mikä sinua tänne vetää? Pysyisit tasoistesi seurassa.

‑ Ehkä rentoudun täällä jollakin tavalla, Tapani vastasi mietteliäänä. ‑ Kun ei tarvitse olla varuillaan eikä käyttää älyään.

  Silmäni kyyneltyivät. Itse jouduin käyttämään koko kapasiteettini, tunteeni ja järkeni mittelöön Tapanin kanssa. Hän selviytyi minusta voittajana, aina voittajana, pelkällä vasemmalla kädellä, pelkällä pikkusormellaan. Nöyryytystä. Sitä tunsin hänen seurassaan.

‑ Minä kyllä tiedän mitä olen: tietämätön ja typerä ja höperö. Mutta kerropa minulle mitä sinä olet. Kerro itse, senkin nero!

‑ Aivan oikein, hän vastasi rauhallisesti. ‑ Kyllä sinä minut tunnet. Olen huippuälykäs. Osaan ottaa tilaisuudesta vaarin. Osaan menestyä ja saada muutkin uskomaan menestykseensä. Uskallan ottaa vastuuta. En pelkää riskejä. Minua keisaria kun ei kaada mikään!

  Tuijotimme toisiamme silmiin. Kerrankin molemmat paljaina. Tiesimme mitä olimme. Ilman verhoja, kulisseja. Silti rukoilin hiljaa, ettei Tapanin puhe olisi totta, että se olisi vain sellaista hevoshuumoria, jota en käsittänyt. Tunsin vilunväreitä, aavistelevaa kauhua. Minulla oli edessäni sittenkin vain nousua, ehkä pientäkin. Sen tyhmemmäksi en voisi enää tulla. Mitä oli hänellä edessään? Huipulla? Minne he sieltä menevät? Ylöspäin? Tulisilla vaunuilla taivaaseen.

  Hetken kuluttua hän puhui jälleen.

‑ Onhan jokaisella ongelmia, jopa minullakin. Mutta ne ovat hallittavissa terveellä järjellä.

‑ Mitä ongelmia?

  Melkein sydän väristen odotin vastausta. Kunpa voisin auttaa häntä.

‑ Noo työhön liittyviä joskus. Et sinä niistä ymmärtäisi. En jaksa selittää niiden taustaa. Lukisit lehtiä.

‑ Entä henkilökohtaisia?

  Tapani vilkaisi minua, ei katsonut suoraan.

‑ Eiväthän ne olisi mitään henkilökohtaisia, jos niistä sinulle lörpöttelisin, hän mutisi ja hymyili vinosti.

  Kiitos

  että epäonnistuin ajoissa

  suuri lopullinen tuho jäi kokematta

  kiitos

  että ovi suljettiin edessäni

  kun kruunupäinen valkea morsian

  oli astumassa hääsaliin

  kiitos

  etten koskaan saavuttanut huippua

  kokenut sen viiltävän kylmiä tuulia

  puolivälissä

  jonkun pikkusormi pudotti minut

  vuoren juurelle

  louhikkoon

  kiitos

  että sain luvan horjahtaa sudenkuoppaan

  savipaakkujen tanssi kintereilläni

  tiedän mitä on olla seivästetty susi

  kiitos

  että teit minusta ihmisen

  ajoissa.

                              36

  Olen miettinyt, voisinko tappaa Tapanin, jos oikein suuttuisin. Millainen ihminen voi tappaa toisen? Syvä epätoivo. Täysin väärinymmärretty. Väärinkäsitelty. Murtumaton seinä edessä. Siitä ei pääse läpi kuin nyrkillä, puukolla, luodilla. Kaiken raivostumisenikin keskellä on jokin kumma pohjavire. Säälinsekainen myötätunto toista kohtaan. En voi sille mitään. Se vain on. Nujerrettuna, alistettuna, häväistynä.

  Sittenkin. En voisi tappaa hiirtäkään, en edes rampaa hiirtä. Nitistää sen elämää, toiveita. Kärpäsetkin kannan elävinä pihalle. Mökillä. Eihän meillä täällä kaupungissa voi olla kärpäsiä. Talo tiivis kuin avaruuskapseli. Minua viehätti mielikuva, että olin yksin avaruusaluksessa hirvittävän kylmyyden keskellä. Ympärillä, mutta kaukana, kirkkaat tähdet. Avaruusalus on yleensä matkalla jonnekin. Minä en ollut matkalla mihinkään. Tietääkseni.

  No niistä kärpäsistä. Tytöt naureskelivat, että ne olivat nopeammin takaisin sisällä kuin äiti itse. He sanoivat sen jotenkin hellästi. He eivät sittenkään olleet samanlaisia kuin Tapani. He sanoa töksäyttivät asioita, riitelivät, joskus jopa nimittelivät minua. Esimerkiksi nynnyksi. Mutta taustalla ei ollut inhoa eikä kylmyyttä. Vain erimielisyyttä, jonka he toivat kiivaasti ja rohkeasti esille. Saatoin pahastua heidän sanoistaan, mutta en koskaan niin syvästi kuin Tapanin totuuksista.

  Vielä mietin sitä tappamista. Sitä säälintunnetta. En koskaan lyönyt todella arkaan paikkaan, sanoillani nimittäin. En kai olisi osunutkaan. Pelkkää huitomista kaikki. Enhän tiennyt Tapanin arkoja paikkoja. Vai enkö? Jotenkin aavistin sen tai ne. Intuitiivisesti vaistosin. En halunnut pukea sitä sanoiksi, en kirjoittaa paperille, en todentaa, tehdä eläväksi hirviöksi seinälle. En edes ajatella sitä. Tapani nähtävästi kesti vielä vähemmän hirviöitä, synkkiä ajatuksia, surkeita mietteitä omasta itsestään. Ei hän koskaan laskenut leikkiäkään itsestään. Muista kylläkin. Ivallisesti, haavoittavasti, väheksyen. En muista hänen ikinä nauraneen omille kommelluksilleen. Ehkä sellaisia ei ole ollutkaan. Siksi niistä ei voinut kertoa.

  Itse olen naurettava. Muitten silmissä. Joskus omissanikin. Kun oikein tajuaa oman lapsellisuutensa ja avuttomuutensa, ei voi muuta kuin hellästi hymyillä tai surullisena nyyhkyttää. Itkiköhän Tapani koskaan yksin ollessaan? Ei toki muitten seurassa, mutta yksin. Vieraan maan hotellihuoneessa. Suurten ratkaisujen edellä. Tai jälkeen? En osannut kuvitella häntä itkemässä. Sen paremmin kuin sydämensä pohjasta nauramassakaan.

  Kun tajusin, etten voisi tappaa Tapania enkä luultavasti ketään muutakaan, tunsin kummaa huojennusta. Ikään kuin olisin saanut jotakin kallisarvoista. Tiesin ihmeen varmasti, että joskus kaukana tulevaisuudessa löytäisin jotakin tai jonkun, josta olisi minulle suurta iloa ja lohdutusta. En tiennyt mitä se olisi. En edes arvannut, mutta mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää. No se vielä puuttuisi, että rupeaisin käyttämään raamatunlauseita. Niin höperöksi en ole vielä ratkennut. Vaikka onhan raamatussa monia kauniita ja viisaita oivalluksia. On tietysti Maon kirjassakin. On tietysti Hitlerin puheissakin. Kun vain on sillä tuulella, että kaikki tehoaa ja selittyy parhain päin.

  Voisinko sitten tappaa itseni? Ihminen kai olin minäkin, mutta en samalla tavalla itseni tavoittamattomissa. Tarkoitan, että tuhoaisin vain itseni enkä tekisi pahaa toisille. Surut ja ikävät tulevat joka tapauksessa joskus. Omaisille ja muille. Jääköön pohtiminen toiseen kertaan. Kiintiö on jo täynnä tältä päivältä. Täytyy mennä laittamaan pesukone päälle.  

                              37

  Miksi minun pitää kärsiä näin kauheasti, päivittelin joskus itsekseni. Aivan kuin kaksinkertainen annos muihin seurapiirirouviin verrattuna. Jonkun satsi on vahingossa siirretty minulle. Sijaiskärsijä. Tapaninko taakkaa tässä kannoin? Hänellä ei ollut aikaa kärsiä, surra, mietiskellä elämän monimutkaisuutta, ongelmia, joille ei ole helppoja ratkaisuja. Niinhän hän siirsi muutkin käytännön puuhat minulle. Pyykin, paitojen silittämisen, ostokset, lastenkasvatuksen. Kaksinkertainen kärsiminen, kaksinkertainen syyllisyys. Kaksinkertainen elämä? Olinko niin vahva, että jouduin tähän tehtävään? Vai niin heikko, etten osannut pitää puoliani? Ei päätä eikä häntää näillä aatoksilla.

  Selailen päiväkirjamerkintöjäni. Eräänkin päivän tapahtumat on nopeasti kerrottu. Kävin kaupungilla. En tavannut ketään. Join teetä eräässä konditoriassa. Katselin ihmisiä. Tulin kotiin. Alkoi sataa, pehmeästi, kuin varovaisesti hyväillen nurmikkoa. Soitin Tuulikille. Puhuin pitkään sen suuremman hiirulaisen kanssa. Katselin TV:tä. Luinkin jotakin. Tapani soitti, että hän jää yöksi kaupunkiin. On paljon töitä. Menee myöhään. Turha ajaa edestakaisin sumussa.

  Melkein kuin olisi puolustellut itseään, jopa hänkin. Hän nukkuu joskus toimistossaan vierashuoneessa. Sanoo nukkuvansa. Pitäisikö hyppiä seinille? Minun? Yksi vaimo sadasta kai uskoisi miehen puheita, kun hän jää jatkuvasti ylitöihin. Minä itse asiassa uskon. Ei ollut todisteita muustakaan. Tai ei kai niin älykäs mies todisteita jättäisi. Minulta tietenkin unohtuisivat miesystävän villasukat olohuoneen pöydälle. Ei huolta. Ei ollut miesystävää. Ei naisystävääkään. Tyttäret ovat läheisiä ja samalla tavattoman etäisiä. Heikki. Hmm, joitakin onnistaa.

  Uskalsin kerran näyttää Heikille muutamia päiväkirjani sivuja. Hän oli mielestäni ainoa, joka vähänkään olisi saattanut ymmärtää tuntojani. Vakavana hän tutki konekirjoitusliuskoja. Kauan ja perusteellisesti. Istuin häntä vastapäätä mintunvärisellä nahkasohvalla ja sormeilin jännittyneenä lähes aitoa helminauhaani.

  Lähes aito. Ihan totta. Minulla oli ollut kahdet helminauhat. Aidot ja kalliit, Tapanin lahjoittamat, sekä toiset, jotka tytöt alle kouluikäisinä olivat ostaneet kemikaliosta vähillä rahoillaan. Tapanin mielestä tytöillä piti olla niukka taskuraha, jotta oppisivat tuntemaan rahan arvon. Viisasta. No jaa. Joka tapauksessa käytin tietysti tyttöjenkin antamia kotona. Molemmat korut katkesivat melkein peräkkäisinä päivinä. Kaikki pitkin lattiaa. Molemmilla kerroilla oli kiire jonnekin. Kahmin helmiä kouriini lattialta. Heitin kampauspöydän laatikkoon, minä hullu, samaan laatikkoon sekaisin.

  Sitten myöhemmin yritin koota ja pujotella niitä entiselleen. En millään voinut olla varma, olivatko kaikki todella aitoja siinä toisessa nauhassa. En viitsinyt pyytää kultaseppää tarkistamaan. En välittänyt. Tunsin olevani epätäydellinen muutenkin. Sain jotakin sairasta nautintoa, kun kannoin sitä mahdollisesti epäaitoa helminauhaa hienoissa aidoissa edustustilaisuuksissa, hienojen aitojen ‑ hm ‑ ihmisten seurassa. Pujottaisin joukkoon vielä pinkinvärisiä muovihelmiä, jos uskaltaisin. Mutta Tapanin maine ja kunnia.

  Heikki rapisi yhä papereitteni kimpussa kuin suuri paarma. Hän oli joulupukiksi naamioituneena kesät talvet. Pitkänpuoleinen haituvainen alakuloisesti valuva leukaparta, pitkät hailakanruskeat hiukset. Muistin, kuinka itsekin olin naamioituneena seurannut hänen laahustamistaan vappumarssissa. Oli vielä ottanut vanhemman tyttärensä mukaansa. Työnsi sitä rattaissa. Seisoin kadun varrella tummat lasit päässä, huivi otsalla ja kaulukset pystyssä. Kuin kuningatar Elisabeth hevoskilpailuissa. Häpesin ja pelkäsin, että joku tuttu näkisi. Ei pelkoa. Ei heitä olisi kadulla tällaisena päivänä. Entä televisiokamerat? Ei näkynyt ainakaan tällä osuudella, mutta matka oli pitkä, ja Heikki ja lapsi olivat jotenkin hyvin paljaat ja suojattomat.

  Huokaisten palasin taas sohvalle muistoistani. Heikki lakkasi lukemasta. Otti asian todella vakavasti, rykäisi ja sanoi.

‑ Sinähän teet koko elämästä farssin.

  Hämmästyin ja pahastuin. Sydänverelläni kirjoitettua murhenäytelmää nimitetään farssiksi!

‑ Onhan siellä vakaviakin kohtia, myönteli Heikki.

‑ Eikö elämä koostu juuri sekä iloista että suruista? Eihän sitä kukaan vain itke tai vain naura, koetin tulkita sepustuksiani.

  Heikki myhähteli ja rohkaisi jatkamaan. Niinhän ne aina ihmiset, asiantuntijatkin. Kehottaisivat jatkamaan vaikka hirressä roikkumista. Tyylissäni oli siis vikaa. En saisi sekoitella asioita. Muut jopa surivat tyylikkäämmin, kärsivät hienostuneemmin poikkeamatta etiketistä.

  Itken

  kun peräsin ei tottele minua

  satamat vilahtelevat ohi

  majakka sekoaa kierroksissaan

  ihmiset odottavat.

  Itken

  kun sydämeni ei tottele minua

  tilaisuudet vilahtelevat ohi

  vaellan ja eksyn

  sydämeni ääni

  outona kaikuna

  vastapäisellä rannalla.

                              38

  Istuin taas kerran Tapanin työhuoneessa talossamme. Kotona ollessaan hän saattoi työskennellä täällä tai takkahuoneessa tai olohuoneessa. Hän nyt pystyisi keskittymään töihinsä vaikka saunan

lauteilla. Nojasin vanhaan vankkatekoiseen kirjoituspöytään. Se oli aikanaan kuulunut Tapanin isälle. Hänkin oli ollut nimekäs mies alallaan. Tummaa raskasta puuta. Haalistunutta nahkaa keskellä pöytää. Nastamaisia nauloja puun ja nahan rajalla. Koskettelin niitä punakyntisillä sormillani. Hyväilen usein esineitä. Kun kerran ihmisiin ei saa kontaktia, voin ainakin yrittää tunnustella, mitä esineet kertovat heistä. Painoin kasvoni lähemmäksi nahkaa. Nuuskin kuin ajokoira.

  Mitä appiukosta oli jäljellä? Joku idän viisas on sanonut, että ihminen syntyy ja elää täällä jättääkseen jälkeensä kourallisen onnea. Olin tuntevinani vienon tupakan tuoksun. Vanhan vallan tuoksun. Raskaat sulkeutuneet kirjakaapit ympärilläni. Piipputeline. Tapanikin poltti piippua niin kauan kun se oli miehekkään muodikasta. Nykyään hän ei sietänyt savuttelua. Aina muodin mukaan. Mitenkä suhtautui ulkomailla? Ehkä siellä poltti seuraksi. Tai ainakin oli pakko kestää toisten huonoja tapoja.

  Tapanin isä kuoli melkein heti naimisiinmenomme jälkeen. Ensimmäiset yhteiset hautajaiset. En huomannut koko suruaikana kenenkään itkevän, en anopinkaan. Anteeksiantamattomuutta? Katkeruutta? Ei kuolema aina ole sovitus, ei ainakaan lähiomaisten keskuudessa. Sama kaunaisuus jatkuu, ehkä vain hiukkasen mustempana, harson läpi. Ehkä Tapanin omaiset itkivät salassa? Vakavia toki olivat ja asiallisia. Pappi puhui tyylikkäästi. Löysi monia hyviä ominaisuuksia vainajasta, änkeröstäkin. Odotin silloin Tuulikkia ja niinpä aloitin itkemisen. Oikein kunnolla. Nyyhkin ja niiskutin. Sitten tuli hikka. Vatsassa kurisi kummasti. Olin kuin suuri kumilelu. Kovasti pullea. Itkin omaa viheliäisyyttänikin.

   Tapani liikahteli muutaman kerran vaivaantuneesti. Sitten kuiskasi.

‑ Älä ihmeessä. Mitä nyt ihmisetkin ajattelevat. Luulevat vaikka mitä. Lopeta heti paikalla.

  En silloin ymmärtänyt. Myöhemmin kylläkin. Appi oli ollut hyvin suosittu naisväen keskuudessa. Ikärajoja hän ei tuntenut. Tapani ei halunnut, että luultaisiin minulla olleen joitakin hellempiä tunteita appeani kohtaan. Inhotti.

  Tapanin työhuoneen seinällä riippui monen sortin aseita. En tahtonut uskaltaa niistä edes pölyjä pyyhkiä. Jotenkin uhkaavia. Yksi uhri jo killistelikin seinältä. Hirven pää. Silmät kiiluen

mittoi minua. Elämän himoa vai kuoleman kauhua? Mahtaako olla yksi ja sama asia.

  Siirryin ikkunan viereen ja katselin pihaamme tältä suunnalta. Ei ollut suuntaa, mistä en olisi sitä tarkastellut. Paitsi katolta. Olisin kai joskus tähystellyt sieltäkin, mutta Tapanin nimi ja arvokas asema olivat esteenä. Katolta olisin muuten nähnyt naapuriinkin.

  Sidon ajatuksia ja tunnelmia eri paikkoihin. Muistipaikkoihin. Kun seison siinä ja siinä kohdassa, muistan tarkkaan, mitä olen kokenut ja tuntenut. Joitakin jalansijoja osaan jo välttää, jollen halua joutua jonkin tietyn tunne‑elämyksen uhriksi. Kätevää.

  Voisin piirtää itselleni pohjapiirustuksen kodistamme. Kuin lautapelin. Seiso viisi minuuttia ja muistele tyttöjen yhteistä vesirokkoa. Hyppää kolmen ruudun yli, jotta et menetä itsehillintääsi, kun mieleesi palautuvat anopin vierailut. Voisin laskea, kumpia olisi enemmän, surullisia vai iloisia muistoja. Tietenkin surullisia. Olenhan niin onneton. Lisäksi ne nähtävästi kaivertautuvat mieleen ja esineisiin voimakkaammin.

                              39

‑ Onko sinulla Tapani ystäviä? kysyin yhtenä aamuna kahvipöydässä.

‑ On minulla pari.

  Yllätyin. Olin luullut, ettei hänellä ollut aikaa ystävyyteen.

‑ Mistä puhut heidän kanssaan?

‑ Noo työasioista etupäässä, mutta joskus kyllä muustakin. Teatterista. Tieteen saavutuksista. Harrastuksista.

  Hän mainitsi erään poliitikon nimen. Samoin yhden johtajistaan. Kolmannesta hän vain totesi.

‑ Et sinä häntä kuitenkaan tunne. Hän on lääkäri. Käymme joskus pelaamassa squashia. Tutustuin häneen Afrikassa.

‑ Minulla ei ole yhtään ystävää, sanoin surullisena.

‑ Älä nyt taas aloita. Miksi et hommaa? Keitä ne kaakottajat sitten olivat, jotka mylläsivät täällä pari viikkoa sitten?

‑ Ne olivat vain sen Pelastakaa kaupunkipihat‑yhdistyksen rouvia. Emme me ole samalla aaltopituudella. Haluaisin kerrankin taas tutustua johonkin sukulaissieluun. Sana "taas" lipsahti minulta vahingossa. Häkkilintu oli muistunut mieleen. Onneksi Tapani ei huomannut mitään, vaan neuvoi avuliaasti.

‑ Niitä saa harrastusten piiristä, jollei kerran kunnon työtä ole,  

‑ Onhan minulla harrastuksia. Kaikenlaisia. Pihanhoitokin, huokasin. ‑ Sellaisen ystävän haluaisin, jonka kanssa voisi keskustella syvistä kysymyksistä.

  Tapani ei alkanutkaan irvailla minun syviä kysymyksiäni. Hän ehdotti ihan nätisti, että voisin ruveta harrastamaan jotakin uskontoa.

‑ Saanko ihan totta ruveta harrastamaan uskontoa? Ihan mitä vain, vaikkapa Jehovan todistajia?

‑ Mikäs siinä.

  Tapani oli suuripiirteisellä tuulella. ‑ Kunhan et liikaa harrasta. Tassut pitää olla maassa.

  Myöhemminkin minua huvitti ilmaus "harrastaa" uskonnon yhteydessä. Aloin tutkia kirkollisia ilmoituksia. Näkyi heillä olevan piiriä jos minkälaista. Jos minusta joskus tulee uskovainen, voin kehaista, että mieheni Tapani johdatteli minut valon tielle.

                              40

  Rouva Järvinen. Sihteeri. Ollut Tapanin palveluksessa ainakin yhdeksän vuotta. Miellyttävä asiallinen ääni. Puhumme joskus muustakin kuin Tapanin asioista. Puhelimessa. Kaksi lasta. Eteviä. Hänen miehestään emme ole puhuneet. Kysyin kerran Tapanilta, että onko olemassa herra Järvistä.

‑ Miksei olisi? Hän on tutkija.

  En kysynyt mitä hän tutkii. Kaikkea tutkitaan, ja sitten tulee uusi tutkija, joka kumoaa edellisen tutkimukset. Näin olen päätellyt. Sen verran olen lehtiä tutkinut minäkin. Kauan sitten oli lehdessä takuulla uutinen, että tomaattien syöminen on vaarallista. En muista mille, mutta ihmiselle kuitenkin. Takuulla. Kukaan muu ei muista lukeneensa sellaisesta. Joka tapauksessa syömme tomaatteja edelleen. Kenties joku muu tutkija on todennut ne vaarattomiksi.

  Oivalsin itsekin olevani tutkija. Tutkin ilmiötä nimeltä Tapani ja sen vaikutusta pienempään ja vähäpätöisempään ilmiöön: Marjaan. Seuraavalla kerralla kun johonkin plankettiin pitää panna titteli tai ammatti, kirjoitan olevani tutkija. Tapanin vuoksi en voi sitä tehdä. En sitten ikinä voi tehdä mitään. Jos joskus olen vapaa... En koskaan uskalla jatkaa tuota lausetta pidemmälle. Liian pelottavaa. Menevä mies. Äkillinen kohtaus. Poissa. Menevä mies. Äkillinen rakastuminen. Poissa!

  Onkohan Tapani rakastunut rouva Järviseen? KAIKKI EDELLYTYKSET OLISIVAT. Olen toki nähnyt hänet firman juhlissa. Hyvin pukeutunut. Miellyttävä hillitty käytös. Keskustelee asiasta kuin asiasta. Tapanin mukaan erittäin älykäs. Naiseksi. Oivaltaa heti asian ytimen toisin kuin minä, joka riehun villiä intiaanitanssiani kaukana pääasiasta, jossakin laitamilla. Tosiasioiden kehitysalueella. Ei toivoakaan tavoittaa keskustelussa sen olennaisinta osaa. Lisäksi hän on tehokas, luotettava, hienotunteinen. Yhdeksän vuoden aikana rouva Järvisestä on muodostunut lähes täydellisen naisen muotokuva.

  Täydellistähän Tapani haluaa. Raivo kohoaa pikku hiljaa. Siinä hänellä on täydellinen vaimo. Miksi ei kosi? Ehkä on jo kosinutkin. Mikään ei vain ole ihan täydellistä. Pieni ongelma. Herra Järvinen. Ei mitään sellaista, mitä ei voisi terveellä järjellä selvittää. Niinhän Tapani oli taas jokin aika sitten minulle itse kehuskellut. Voi hyvä tavaton! Nyt sen siis keksin. Olen vuosikausia alitajunnassani sittenkin pelännyt, että Tapanilla on toinen. Siinä hän nyt on!

  Mutta mitä he aikovat tehdä herra Järviselle? Minä sääliväisenä en haluaisi jättää häntä yksin murehtimaan. Olisipa hän edes gynekologi. Tutkisi naisia. Tutustuisi lähemmin ja rakastuisi. Ongelma poissa. Mutta tietysti se mokoma tutkii atomihiukkasia. Onhan niitä tietysti naisissakin, vaan ei ehkä huomaa metsää puilta.

  Joka tapauksessa olisi jännittävää tietää, miten huippulahjakas Tapani ja melkein yhtä lahjakas rouva Järvinen selviäisivät tuosta ongelmasta. Ehkäpä Tapani lähettää miehen tutkimaan elektroniikkaa Amazon‑virralle, kaimaanien ja kaiken maailman petokalojen pariin. Lehdessä uutinen: Tutkija syöty. Seuraavana päivänä riemuisa ilmoitus: Kihloissa ‑neuvos ja ‑neuvos jne. Tapani N. ja rouva Järvinen, edesmenneen tutkija Järvisen leski.

  Hermostuin näistä tulevaisuudenkuvista niin kovasti, että minun täytyi ottaa rauhoittava pilleri. Otin varmuuden vuoksi vielä toisen. Miten minun kävisi, jos Tapani ottaisi eron? Tuskin hän

taloudellisesti jättäisi minua puille paljaille. Ei voisi maineensa vuoksi. Minulle jäisi ehkä tämä talo? Allekirjoittaisin vain joitakin papereita, kuin veroilmoituksen, vaikka en olisi osallistunut niiden laadintaan. En tietäisi mistään mitään. Luottaisin vain Tapaniin, kuten tähänkin asti. Hän ottaisi mukaansa hammasharjan ja joitakin muita henkilökohtaisia tavaroitaan. Ehkä muutamia hienoimpia taideteoksiaan. Pääsisivät nekin parempaan seuraan.

  Istuisin täällä yksin, mutta eronneena yksin. Ei olisi pääsyä seurapiireihin, ei hienoihin tilaisuuksiin. Olisi kuin passi olisi otettu pois. Passi maailmaan. Elämään. Tapanin luottokortti, joka aukaisi kaikki ovet. Vai aukaisiko? Miksi sitten olen niin yksinäinen? Maailmankansalainen, jota ei huolita minnekään. Ei huolittaisi enää anopin upeille kutsuillekaan. Korkeintaan hautajaisiin.

  Kun Tapani tuli kotiin muutaman päivän päästä, päätin mennä suoraan asiaan. Hän tuli muuten Brasiliasta. Oli kai ollut pohjustamassa mahdollisuuksia tulevaan onneen. Kysyin häneltä sumeilematta.

‑ Miksi et nai rouva Järvistä?

  Tapani säpsähti. Todella. Hän tuijotti minua kuin mielenvikaista. Silti ikään kuin varovaisesti arvioiden tietovarastoani. Alentui kuitenkin vastaamaan.

‑ Miksi minä häntä naisin? Hänhän on apunani joka tapauksessa. Työskentelen hänen kanssaan kaiket päivät. En totisesti käsitä ajatuksenjuoksuasi. Sihteerin minä tarvitsen. Ja uskotun. En vaimoa.

‑ Entä minua? vikisin niin hiljaa, ettei Tapani nähtävästi kuullut.

  Hän aukaisi erään kaupallisen lehden ja rentoutui lukemalla sen läpi kirjain kirjaimelta. Laistamatta yhtäkään numeroa.

  Ehkä hänellä ei ole toista. Tai on toinen, mutta se on työ. Hänellä ei ole aikaa toiselle naiselle, kun ei ole ensimmäisellekään. Hän ei kaipaa naisellisia ominaisuuksia. Hellyyttä, lämpöä, pehmeyttä. Vuodekin on aika kova. Parempi selälle. Mutta minullapas on jotakin ihanan pehmoista. Ostin valtavan suuren Teddy‑karhun. Se on piilossa komerossa. Otan sen toisinaan esille ja halin sitä sydämeeni kyllyydestä. En edes yritä ajatella, mitä kaikkitietävät psykiatrit sanoisivat. En välitä. Olen jopa pikkuisen onnellinen sen kanssa. Nukke‑Barbara, jota miehet halivat.

  Pitäisikö Tapani sellaisesta? En usko. Jotakin kovaa ja kylmää sen pitäisi olla. Jokin antiikin patsas? Meilläkin on yksi sentyyppinen veistos, mutta en ole koskaan huomannut, että Tapani lähentelisi sitä. Pitääpä ruveta tarkkailemaan. Ehkä sentään hieman pehmeämpi. Ruumis! Veisin hänet jonakin yönä sokkona ruumishuoneelle. Työntäisin ovesta sisään ja kähisisin: Siinä sinulle rakastajatar.

                              41

  Vaatteista, minulle niin tärkeistä vaatteista, tulee mieleen Heikki. Ajurin karvalakki, musta reuhka. Väärinpäin. Kuin sarvet sojottamassa otsalla. Haalistuneen kellertävä kelsiturkki. Valkoisia epämääräisiä karvajuovia, valkoisia viiruja kuin ristilukissa. Karvoista osa kulunut pois. Antaa kynityksi tulleen vaikutelman.

  Kysyin kerran Tuulikilta, huomautteliko hän koskaan Heikin pukeutumisesta. Tuulikki nauroi.

‑ En tietenkään. Sehän on Heikin oma asia, mitä hän päälleen vetää. Pääasia että viihtyy kuteissaan.

  Tuulikki pukeutui rennosti, mutta tunsi tyylinsä. Ompeli itselleen edullisesti toinen toistaan viehättävämpiä luomuksia.

  Heikki käytti kelsiturkkiaan suurimman osan vuotta. Noudatti kai yhä pohjoisen kalenteria. Olimme menossa Tapanin sisaren miehen arvokkaille syntymäpäiville. Heikki haki minut kotoa. Seisoi turkkeineen eteishallissa ja odotti, että ehdin saada itseni valmiiksi. Vilkaisin häntä. En takuulla pahansuovasti, mutta herkkänä poikana hän reagoi.

‑ Minulla on täällä alla juhlapukuni.

  Niinpä näkyi. Rosoisen takinhelman alta loistivat kirkkaanvihreitten samettifarkkujen lahkeet. Kaula‑aukosta häämötti punapilkullinen paita. Saavuimme kutsuille. Heikki muistutti eksoottista papukaijaa. Jotenkin närkästyin hänen puolestaan. Tuulikin syy. Altistaa nyt toinen raukka pilkalle ja häväistykselle. Yksiä masokisteja kaikki.

  Tiiviisti seurasin anoppini ilmeitä, kun Heikki kohteliaasti pokkasi hänelle pitkä tukka heilahtaen. Valtava vihantunne oli jo valmiina kuin ammusvarasto, jota ei voi käyttää. Inhoan sitä akkaa lopunikääni, jos se uskaltaa nöyryyttää Heikkiä. Hetken anoppi oli lievästi hämmentynyt, Todella. Aristokraattinen anoppini oli hämmentynyt, mutta en vaistonnut hänessä mitään negatiivista. Hän kätteli Heikin ja sanoi hymyillen pari ystävällistä sanaa. Heikki hymyili vastaan lämpimällä tavallaan.

  Ovatko hellyys ja rakkaus niin mahtavia voimia, että niillä valloitetaan maailma? Kalsea anoppikin. Heikki oli kieltämättä naurettava, mutta häneen oli vaikea kohdistaa pahoja ajatuksia. Ne

jotenkin väljähtyivät ja menettivät merkityksensä. No mitäs tilapäisistä tunteista. Juhlissa. Kovassa arkielämässä anoppi tuskin olisi kelpuuttanut Heikkiä edes portaittensa lakaisijaksi. Tai enpä tiedä.

  Tuulikki loisti niillä kutsuilla tyylikkäänä ja esittelykelpoisena. Pirkkoa sen sijaan katselin hieman huolestuneena. Niin kai oli tehnyt Tapanikin, koska hän moitiskeli minulle myöhemmin.

‑ Mikä sitä tyttöä vaivaa? Onko se lihonut? Mitä se oikein syö? Sen verran pitäisi nuoren naisen huolehtia ulkomuodostaan.

  Pirkko oli epäkäytännöllinen, kuten minäkin olin ollut avioliittomme alkuaikoina. Olen mielestäni paljon oppinut. Laitan hyvää ruokaa. Talous pelaa. Pirkko ei ole oppinut. Ei kai ole yrittänytkään. Ei ole tarvinnut. Agronomi tekee kaiken. Tyttö vain piirtelee. Jo lapsena. Kirkkailla väreillä taiteili kukkia Tapanin mustaan huippusalaiseen attaseasalkkuun. Tapani ei juuri koskaan suuttunut tytöille. Eihän se ollut heidän syynsä. Hän kääntyi jäätävänä minun puoleeni.

‑ Pitäisit nyt vähän silmällä noita. Vahtisit joskus noita tyttöjä. Minua sinä kyllä vahdit kuin Gestapon vartija. Tuskin uskaltaa henkeä vetää omassa kodissaan. Jollen olisi niin paljon matkoilla, tukehtuisin.

  Olin tyrmistynyt. Niin vähän mustasukkaista vaimoa sai etsiä. Kuljin kotona melkein varpaillani. Pää kallellani odotin herrani kutsuja ja käskyjä. Minäkö vahdin häntä? En saanut sanaa suustani.

‑ Pidä sentään huolta, etteivät nuo villipedot vielä piirtele täyteen koko Senaatintoria.

‑ Villipedot! huusin. ‑ Itse olet sanonut, että tytöt ovat kilttejä. Että syy on minun.

‑ Ovat voineet olla kilttejä joskus, mutta sinun seurassasi tulee kaniinistakin villipeto.

  Tapani sieppasi salkun, työnsi sen kainaloonsa piiloon ja syöksyi ulos ovesta. Hyppäsi Mersuunsa kuin kukkaiskansan agentti.

  Minä, villipetojen kasvattaja, istuin taas kerran keittiön pöydän ääressä enkä tajunnut mistään mitään. Aina lattia pudotettiin altani. Minäkö syyllinen vai Tapani? Enkö osannut lähestyä häntä

oikealla tavalla? Miksi mitättömästä asiasta kehkeytynyt perheriita tuntui minusta maanjäristykseltä, kaiken lopulta?

  Suhteellisuuden taju. Tapani mainitsi sen usein. Se oli kuulemma tosi tärkeätä

suurissa kaupoissa. Minullakin oli meneillään suuri kauppa. Yritin ostaa Tapania ja hänen rakkauttaan. Minkä taju minua tässä liiketapahtumassa auttaisi? Olin niin pohjattoman tyhmä ja yksin. Jo silloin.

  Tapani ei ehkä tarkoittanut mitä sanoi. Hän vain leikki sanoilla, kokeili niiden tehoa. Hän vain leikki minulla. Niinkö hän teki työssäänkin muilla ihmisillä? Minä itse otin puheet vakavasti. Rakas tarkoitti rakas. Inhoan sinua. Kaunis, ruma, oikein, väärin. Aina halusin seistä arviointieni takana. Jos leikkii sanoilla, ehkä silloin leikkii koko elämällään. Mikään ei todella merkinnyt mitään.

                              42

  Linnut heräävät

  niillä on vain yksi elämä

  tämä päivä

  kun pimeys vedettiin syrjään

  ne syntyivät oksalle

  räystään alle

  taivaalle

  meidän silmiimme

  illalla ne ovat oksalla

  pimeydestä huolimatta.

  Katselin pikkulintujen puuhia pihallamme. Pylvään päässä on lintumökki. Se on ahkerassa käytössä, etenkin talvella. Huolsin sitä harva se päivä. Minulla ei ollut enää lintuja sisällä. Romeon ja Julian jälkeen olin hankkinut vain yhden pariskunnan. Ne menehtyivät lyhyessä ajassa. Ehkä ilmapiiri oli heillekin liian ankea. Tytöt olivat vieneet sen vähänkin hilpeyden mennessään.

  Mutta olinko sittenkin kokemassa jonkinlaista vapautumista? Ensin olin tarkastellut häkkilintuja sisällä, sitten tarkastelin vapaita lintuja sisältä, useimmiten keittiön ikkunasta. Seuraava vaihe

vapauden tiellä on kai se, että siirryn pihalle seurailemaan lintujen touhuja ulkona. Kun oikein radikaaliksi herkeän, menen ihailemaan lintuja muurin ulkopuolelle. Esplanadille. Puluja. Mietin, mikä olisi seuraava askel vapautumiseni tiellä. Tropiikin kolibrit. Entä sitten? Kun en vain joutuisi katselemaan enkeleitten askareita jossakin.

  Minun tuli yhtäkkiä vilu. Nousin hakemaan jotakin villaista päälleni. Minua usein palelsi talossamme nykyään. En halunnut lisätä lämmitystä. Istua kuumassa talossa takkatulen loisteessa.

Liian paikoilleen pysähtynyttä, jopa minulle. Jouduin ainakin liikkumaan, kun oli hieman viileätä.

  Palasin ikkunan ääreen. Pienten varpusten pikkuisten varpaitten pikkuruiset jäljet lumessa. Ne olivat niin hellyttäviä. Varpuset hakivat ja hakivat, hyppelivät monta syrjähyppyä, löysivät jotakin. Taas hyppelyä. Sitten pyrähtivät muualle, tavoittamattomiin. Vain hennot jäljet pehmeässä lumessa. Katselin niitä, kunnes alkoi hämärtää. Mitä jälkiä minusta jäisi? Minun etsinnästäni? Toiset eivät edes tienneet, että minulla oli hakulaite koko ajan täysillä.

                              43

  Eräänä elokuisena päivänä ainakin yli viisi vuotta ennen sitä tulevaa murheen päivää lekottelimme Tapanin sisaren kanssa meidän pihalla. Sen sisaren, joka minua edes hiukan sietää. Hänkin on kiinnostunut puutarhanhoidosta. Se meitä tietysti yhdistääkin. Ja Tapani. Monta vuotta nuorempi pikkuveli oli ollut sisarille jotakin ihmeellistä. Silmäilimme jokaista kasvia vuoron perään ja lausuimme siitä arviointimme. Oli ollut melkoinen myyräkesä. Maanalainen armeija oli möyrinyt melkein koko alueen. Kasvimaa olisi ihan hyvin saattanut pudota puoli metriä alemmaksi. Niin paljon siinä oli käytäviä piilossa.

‑ Ei niille mitään mahda, pahoittelin. ‑ Pitäisi olla kissa. Tai kärppä tai pöllö. Sivusta vain on seurattava, kun kuukausien työ tuhoutuu.

‑ Myyristäpä muistui mieleeni eräs tapaus kauan sitten, sisar aloitti. ‑ Olin Tapanin kanssa maalla jossakin sukulaistalossa. Heinäaikaan. Poika oli jo koulussa, ehkä yhdeksänvuotias. Väki teki heinää. Minäkin haroin jotakin. Samalla sain aurinkoa ja vahdin pikkuveljeä. Joku löysi maasta heinien alta hiirenpesän. Vai myyrän, en tiedä. Pieniä sokeita alastomia, hitaasti mönkiviä, läpikuultavia poikasia. Kun heinäpaakku oli nostettu niiden päältä, ne kiemurtelivat siinä avuttomina, niin säälittävinä. Aioimme peittää pesän ennalleen, kun joku muisti Tapanin.

‑ Hei poika, tulepas tänne. Täällä on jotakin kivaa nähtävää.

  Tapani kipaisi paikalle, vilkaisi pesää ja hiirenpoikasia. Epäröi hetken. Ja hyppäsi niitten päälle suurilla saappaillaan. Emme ehtineet tehdä mitään, kun poika oli jo moneen kertaan hyppinyt

niiden päällä. Pientä veristä massaa. Vähäistä liikettä. Sekin loppui. Kukaan ei sanonut mitään. eivät kai kehdanneet, herraspojalle. Vasta illalla, kun laitoin Tapania nukkumaan, kysyin häneltä, miksi hän oli tehnyt niin.

‑ Miksi satutit niitä? Eikö sinua yhtään säälittänyt?

‑ Säälitti, vastasi poika muina miehinä. ‑ Säälitti. Kovasti. Siksi minä ne tapoinkin.

  Sisar ja minä olimme kauan hiljaa. Sitten hän kielsi minua puhumasta tapauksesta kenellekään. Ei Tapanille, ei Tapanin äidille. Ei kenellekään. Ehkä hän muisti väärin. Ehkä se olikin ollut unta. Sisar näytti pelästyneeltä.

                              44

  Tapasin Helenan keskikaupungilla. Hänen miehensä on joku korkeantason johtaja. Olemme tutustuneet joillakin kutsuilla. Sirkka on kertonut, että molemmat, sekä mies että vaimo, ovat aika tavalla viinaan meneviä. Jaskalla on kaikki mahdolliset vaivat. Käy välillä etelässä kylpemässä ja välillä teholla ja palaa taas firmaansa entistä ehompana. Aina häntä jostakin päästä saneerataan. Alkuperäisestä Jaskasta on jäljellä vain römeä nauru ja punertavien silmien ahnas tuijotus. Pelkään häntä jotenkin. Hän ei tunne eroa yksityisomaisuuden ja yhteisomistuksen välillä. Ei tiedä kuulemma Helenakaan. Juttelimme aikamme kadulla lumisohjossa. Helena ehdotti.

‑ Lähde illalla kanssani ravintolaan tanssimaan. Uskon, että meillä olisi oikein kivaa.

‑ Enpä taida päästä. Eikä Tapanillakaan olisi aikaa lähteä kuitenkaan.

‑ Mitäs nyt Tapanista. En minäkään Jaskaa mukanani raahaisi. Mennään kahdestaan. Me tytöt. On paljon hauskempaa. Kyllä sinulla vientiä on, jos jätät tuon ylhäisen arvioivan ilmeesi kotiin.

  Hän mainitsi kolme ravintolaa ja kehotti minua valitsemaan mieleiseni. Valitsin umpimähkään erään, josta en ainakaan ollut kuullut mitään kauheuksia. "Keltaisen tähden".

‑ Illalla sitten tavataan, sanoi Helena hilpeästi. ‑ Pue jotakin seksikästä päällesi.

  Siinäpä se ongelma olikin. Mistä löytäisin enää tähän hätään mitään seksikästä? Sellaista ei kuulunut vaatevarastooni. En toki tarvinnut makeita hepeniä kauppaneuvos sen ja sen 60‑vuotispäivillä tai oopperan ensi‑illassa. Vedin vierashuoneen lattialle kaikki 40 paria kenkiäni. Niiden joukosta löytyi kyllä vaikka mitä. Hopeista ja kultaista. Sinistä ja punaista. Täytyi rakentaa  asukokonaisuus kenkien ympärille. Ehkä noitten hopeisten.

  Ainoa seksikäs mitä löysin oli kymmenen paria uimapukuja ja bikineitä. Istuin ne sylissäni lattialla ja huokaisin raskaasti. Päätin soittaa Helenalle

ja perua koko homman. Kaikkihan sanoivat, ettei ravintolasta todellista ystävää löydy. Tai kenties nyt tilapäinen miesystävä, mutta sellaista en halunnut. Miksi lupauduin ollenkaan lähtemään? Minulla ei ole omaa tahtoa.

  Pengoin vielä vaatevarastoani. Hypistelin yöpaitojani. Niissä oli monta ylen hemaisevaa. Ostelin niitä vaikka Tapani ei mitään huomannutkaan. Ehkä joku noteeraisi minut, kun liitelisin tuossakin pitsipilvessä ravintolan tanssilattialla.

  Eräänä iltana pari vuotta sitten olin yrittänyt hurmata Tapanin juuri tuolla samaisella yöpaidalla. Hän istui olohuoneessa lukemassa, kun laitoin hempeän valssin soimaan ja hempeässä paidassani hempeästi tanssin Tapanin ympärillä. Hän luki, häiriintymättä. Pyörähtelin yhä lähempänä helmat hulmuten. Tapani vilkaisi ylös.

‑ Laittaisitko lisää kahvia. Tässä menee myöhään.

  Ojensin viettelevästi käteni kuin jokin kevään hengetär vanhassa maalauksessa. Kuiskasin.

‑ Tule armaani ja kätes anna mulle. Tule kanssani hivelevään valssiin.

  Tapani katsoi minua. Nopea varjo käväisi silmissä ja suupielissä. Peiteltyä inhoa.

  Hämmästyin niin että pysähdyin hänen eteensä.

‑ Jätä typeryydet. Vanha akka. Ei minulla ole aikaa sellaiseen. Tuleeko sitä kahvia vai laitanko itse?

  Taas yksi epämiellyttävä ja hämmentävä muisto. Miksi? Miksi hän on niin jaakea? Niin välinpitämätön kaikesta.

  Lopulta päädyin mustaan leveähelmaiseen puolihameeseen, johon ompelin häthätää hopeanauhoja ja ruusukkeita. Pirkon komerosta, tytöillä oli täällä vielä joitakin kesävaatteita, löysin vaaleanpunaisen röyhelöisen puseron. Hyvin avokaulaisen. Kursin sitä vähän pienemmäksi ja niin olin valmis jännittävään lupaavaan ravintolailtaan.

  Rymy oli jo täydessä käynnissä kun saavuimme sinne. Pöytämme oli aivan tanssilattian reunalla. Kamala melu. Huusin Helenalle.

‑ Miksi ihmeessä otit pöydän näin läheltä orkesteria? Eihän tässä voi puhua sanaakaan.

‑ Ei tänne puhumaan ole tultukaan, hän huusi vastaukseksi. ‑ Ei kukaan mies hae, jos naiset ovat syventyneet henkevään keskusteluun. Katso vain mallia minusta, niin hyvää tulee.

  Helena soperteli jo joitakin sanoja. Oli kai pohjustanut kotona. Sitten alkoi näytös. Nimittäin miehen pyydystämisessä. Hän räpsytteli pitkiä mustia ripsiään jokaisen ohimenevän uroksen kohdalla. Nopeat räpsäykset kuin korennon siipien värisyttelyt. Mairea hymy ja kiinnostunut saatteleva katse. Melkein jokainen mies tunnisti viestin. Joku jo murisikin pari sanaa ohi mennessään.

‑ Ilta alkaa lupaavasti, Helena päätteli tyytyväisenä.

  Hän oli aivan oikeassa. Vähän ajan päästä meillä oli ympärillä hakijoita vaikka millä mitalla. Useimmat tarkoittivat Helenaa, mutta minäkin sain niistä osani. Odotellessaan vuoroaan he tanssittivat minuakin. Kehuivat tanssitaitoani ja puseroani ja kyselivät innokkaasti lisätietoja Helenasta.  

  Eräs hienostunut suoraryhtinen tummakulmainen herra haki vain minua eikä ollenkaan Helenaa, joten siis laskin hänet omaksi saaliikseni. Keskustelimme tai huusimme seuraavista aiheista: sää, urkukonsertti ja saattohoito. Hänen äitinsä oli joutunut vanhainkotiin. Taisi mies olla hautausliikkeen omistaja tai muuta vakavaa. Olisin halunnut jutella enemmänkin hänen kanssaan, mutta häneltä menivät korvat lukkoon.

  Yhtäkkiä Helena katosi. Todella katosi. Kului puoli tuntia, enemmänkin, mutta häntä ei vain kuulunut takaisin. Tanssittajat ympäriltäni alkoivat harveta. Väsyivät hekin odottamaan. Olin

loukkaantunut. Aioin juuri maksaa ja lähteä, kun Helena tuli tai paremminkin hoiperteli paikalle. Hänen käsipuolessaan oli pieni ja paksu mies. Hoiperteli juuri samaan tahtiin. Pysyi ihan hyvin

pystyssä Helenan turvin. Pyöreät vedenhailakat silmät, pyöreä punertava nenä, jonka sieraimet olivat odottavina tarjolla kuin Putte‑possulla. Huulet pyöreästi töröllään. Aikoi kai sanoa jotakin,

mutta ei saanut muotoiltua sen kummempaa kuin jatkuvaa suhinaa.

‑ Me lähdemme nyt jatkoille tämän Birgerin kanssa. Hän asuu tässä hotellissa. Hän on peruskoulunopettaja, Helena esitteli kohteliaasti.

  En ollut koskaan tavannut sennäköistä peruskoulunopettajaa. Olin hiukan epäluuloinen. Helena näytti tyytyväiseltä ja hymyili suhisijalleen.

‑ Birger sanoo, että on varsin miellyttävää tutustua sinuun, Helena tulkkasi näppärästi.

  Hän tuntui paremmin ymmärtävän käärmeitten kieltä kuin minä.

  Ajoin taksilla kotiin. Panin juhlavalaistuksen päälle ja tanssin vielä vähän aikaa eri huoneissa. Oikeastaan oli ollut aika kivaa.

  Yritin myöhemmin soitella Helenalle, mutta hän ei ollut koskaan tavattavissa. Ihan harmitti. Olinhan päässyt ihanan elämän makuun.

  Pari kuukautta myöhemmin Helena taas tuli vastaani kadulla. En ollut tuntea häntä. Kalpea, laihtunut, alakuloinen, lemahti vanhalle viinalle.

‑ Voi Helena, et kai vaan ole ollut sairas, huudahdin pahoillani hänen riutuneesta ulkomuodostaan.

‑ En pahemmin. Sinulle nyt voin kertoa, koska olit mukana todistamassa sen alkua. Olen rakastunut.

  Helena odotti surumielisenä kommenttiani. Kysyin tietysti, että kehen.

‑ No näithän sinä sen miehen, sen Birgerin, peruskoulunopettajan.

‑ Se pieni ja paksuko? tokaisin, ennen kuin ehdin harkita.

  Helena ei sen kummemmin loukkaantunut.

‑ Ei rakkaus katso ulkonaisia asioita. Se katsoo syvemmälle, hän selitti opettavaisesti.

   Niin eihän sitä koskaan tiedä, mitä Putte‑possujen sisällä piilee. Helena huokaili välillä raskaasti ja totesi kaiken olevan aivan toivotonta. Mies oli perheellinen, monta lasta vielä kotona ja vaimo onnellisesti naimisissa.

‑ Kenen kanssa? kysyin tyhmänä.

‑ No tietenkin sen Birgerin. Eihän vaimo aavista mitään. Ja Jaska saisi halvauksen jos tietäisi.

‑ Tapaatteko te vielä sen Birgerin kanssa? kysyin säälien.

‑ Totta kai, oikein taajaan, koska olemme päättäneet lopettaa suhteemme.

  Tapani olisi kauhistellut moista logiikkaa, mutta minä ymmärsin hyvin. Niinhän laihduttajatkin aloittavat dieettinsä tukevalla porsaankyljyksellä. Kestää kuulemma paremmin nälän tuskia.

  En ehdottanut Helenalle enää ravintolaan menoa. Ei Helenasta olisi ollut sellaiseen riehuvaan elämään. Enää. Hänhän oli sitoutunut. Rakastunut.

  Sirkka soitti eräänä iltana kuukausi sen jälkeen, kun olin tavannut Helenan viimeistä kertaa. Hän oli aika otettu. Helena oli kuollut. Ei varmasti tiedetty miten, mutta ehkä liikaa unilääkkeitä. Viina ja lääkkeet ja koko holtiton elämäntapa. Sirkka aikoi mennä hautajaisiin. Tietäisi sitten enemmän. Jos Helenan koko mieskaarti saapuisi tilaisuuteen, se olisi kuin itsenäisyyspäivän paraati.

‑ Anna olla, sanoin paheksuen. ‑ Helena oli sydämellinen ja mukava ihminen.

‑ Niin oikeastaan olikin, Sirkka myönteli hieman häpeissään. ‑ No soitan sinulle sitten myöhemmin.

  Olin järkyttynyt. Todella. Rakastunut ja tuollainen loppu. Ei sen rakkaudenkaan perään kannattanut haikailla. Tunsin jonkinlaista syyllisyyttä. Jollen olisi valinnut "Keltainen tähti"‑ravintolaa,

Helena ei olisi tavannut sitä miestä ja olisi vielä ehkä elossa. Mikä on sattumaa? Mikä kohtaloa?

  Tapanikin oli kuullut ikävästä tapauksesta. Jaska oli kuulemma surun murtama. Oli perunut tärkeän kokouksenkin. Ei sellaisia perumisia passaa tehdä monta kertaa. Menettää uskottavuutensa liikekumppaneitten keskuudessa. Ei pitäisi sekoittaa yksityisasioita ja liiketoimia. Tunsin oloni hieman huteraksi. Entä jos minä kuolisin? Peruisiko Tapani mitään?

‑ Luuletko, että Helena tahallaan lopetti itsensä? kysyin Tapanilta.

‑ Ei sitä osaa sanoa. Saattoi olla vahinkokin. Omapa on asiansa. Oli kai kyllästynyt elämäänsä.

‑ Ei kuolema voi eikä saa olla ratkaisu elämän ongelmiin. Ne pitäisi selvittää täällä maan päällä, sanoin ahdistuneena. ‑ Entä omaiset? Jaska‑parka? Pitäisi ajatella muitten ihmisten kärsimyksiä,

ennen kuin tuhoaa itsensä.

‑ Muut ajatelkoot ja kärsikööt omalla areenallaan. Ei siitä mitään tule, jos on koko ajan tarkkailtava toisten tuntemuksia. Aina joku kärsii, kun toinen voittaa. Ei kaupankäyntikään luonnistuisi alkuunkaan, jos pelkää astuvansa jonkun varpaille.

  Tunsin olevani väärällä areenalla. Väärällä planeetalla. Väärässä ajassa. Missä oli minun paikkani ja elämäni?

  Tanssin laiturilla            

  liian lähellä reunaa

  putosin syksyn veteen

  kiepuin villissä pyörteessä            

  punaisten lehtien keskellä

  vapaana

  emme tanssineet riemusta

  emme syleilleet rakkaudesta

  irtoamisen kipu

  muisto turvallisesta rungosta

  pehmeästä keinumisesta                      

  kesätuulten hyväilemänä.

  Uusi turvallisuus            

  jähmettyminen

  veriseksi täpläksi                      

  lammen kuolonvalkeaan pinta

                              45

  Oliko Tapani muuttunut avioliittomme aikana? En ollut sitä erityisemmin huomannut. Kihlausajasta toki oli, mutta ei avioliiton kuluessa. Sama kiire alusta pitäen. Jo vihkitilaisuudessa hän juoksutti minut pois alttarilta melkoista vauhtia. Olin helmoihini seota. Valokuvista ennemminkin huomaa muutoksen. Minulla on suuri pinkka lehtileikkeitä. Vähemmän näiltä myöhemmiltä ajoilta. En ole jaksanut enää kerätä niitä. Liian paljon sitäkin, niin kuin monia muitakin asioita. Ja toisaalta. Liian vähän jotakin.

  Kuvista näkyy, että tukka on ehkä hieman harventunut viime aikoina. Hän kampaa sen kuitenkin niin taitavasti, ettei kaljuuntumista juuri havaitse. Vartalo suurin piirtein sama, oikeastaan komeampikin. Ryhti jotenkin jäykempi. Kasvojen ilme on muuttunut. Sittenkin iloisempi, avoimempi nuorempana. Hymy ironinen jo silloinkin. Jokin pohjaton vakavuus, totisuus lisääntynyt. Tietysti vastuu ja kiireinen työtahti. Mutta ei se ole vain sitä. Ei sellaista vakavuutta. Ennemminkin jäykkyyttä, jähmeyttä. Patsasmaisuutta. Ehkä hän on ollut kuolleena jo monta vuotta. Ulkoinen hahmo vain on jatkanut elämistä.

  Selailin yhä valokuvia. Yritin etsiä jotakin. Selitystä. Syytä. Näytti siltä, että noin viisi vuotta ennen tätä kauheata nykyhetkeä Tapanin suupielissä olevat vaot olivat alkaneet syventyä. Niistä voisi pikku hiljaa lukea hänen ikänsä kuin vuosirenkaista. Katkerat juonteet. Oliko hän siis katkera? En todellakaan tiennyt. Miksi olisi syytä olla katkera, kun kerran menestyi ja sai melkein kaiken mitä halusi? Mitenkähän Tapani oli käyttäytynyt pikkupoikana, jollei hän saanut tahtoaan läpi? Luulisin, että hän ei ollut näyttänyt tunteitaan ja mielipahaansa. Oli vain reippaasti siirtynyt uusiin tehtäviin, uudelle areenalle.

  Tiesin tarkalleen, kokemuksesta, miten hänen vallattomat tyttärensä käyttäytyivät vastoinkäymisen kohdatessa. Muistelin, kuinka olimme kerran valintamyymälässä ostoksilla. Kävin tyttöjen pienenä ollessakin ahkeraan ostoksilla. Halusin nähdä ihmisiä. Nuorempi istui ostoskärryissä. Vaaleanpunainen tutti mutruili suussa. Vanhempi tallusteli perässäni ja halusi ostaa koko myymälän tyhjäksi. Jopa paprikoiden kohdalla sain lempeästi vääntää ne hänen palleroisista käsistään ja kumartua hellästi kuiskuttelemaan.

‑ Ei tällä kertaa, kultaseni. Emme tarvitse paprikoita. Toisella kertaa saat valita omasi, äidin pikku mytiäinen.

  Joskus ostin jotakin aivan tarpeetonta, kun lapsi itsepintaisesti puristi pakkausta rintaansa vasten. Tiesin olevani lepsu kasvattaja. Sitähän jo Tapanin äitikin jatkuvasti päivitteli.

  No sinä iltapäivänä Tuulikki halusi vielä lisää karkkia. Sanoin, että rattaissa olevat riittivät. Ehkä diplomatiassani oli jotakin toivomisen varaa, sillä lapsi heittäytyi siinä sekunnissa selälleen kaupan lattialle, potki ja huusi. Ihmiset kääntyivät katsomaan. Pyhää perhettä, josta uljas isä vain puuttui. Kaunista nuorta äitiä. Kahta kerubimaista kultakutria. En osannut tehdä mitään. Olin jo kassalla maksamassa. Eräs vanhempi rouva yritti lempeästi nostaa tyttöä pystyyn ja sanoi houkutellen.

‑ Olehan nyt kiltti tyttö ja tottele äitiä.

  Tuulikki vilkaisi naista ja alkoi huutaa niin kovaa, että se kuului varmasti kadulle saakka. Lapsukaisen huulilta ei tullut mitään iltasatua. Sanoja, sanoja ja sanoja! Onneksi r:t ja s:t eivät olleet kohdallaan ja muitakin ääntämisvirheitä kajahti ilmoille. Nuorempi seurasi aivan etukumarassa jännää tilannetta. Hyvin oppivaisen näköisenä. Tuttikin oli pysähtynyt. Luulin kuolevani. Sekä häpeästä että halustani nauraa. Mistä Tuulikki oli voinut oppia tuollaisia sanoja? Kansa tuijotti. Äidillinen nainen oli hopusti hellittänyt otteensa Tuulikista.

  Tyttö mönki pontevasti jaloilleen, Kankea haalari vähän jarrutteli. Sieppasi karkkipussin ja nakkasi sen rattaisiin. Minä maksoin mukisematta ja työnsin kärryt kiireen vilkkaa ulos asti autolle. Joku kohtelias nuorimies avasi oven. Kaupunkimme on tulvillaan avuliaita miehiä. En ole ikinä avannut yhdenkään julkisen rakennuksen ovea itse, jos miestä on ollut viidenkään metrin etäisyydellä.

  Ajoimme kotiin. Mietin kasvatusopillisia toimenpiteitä. En keksinyt ainuttakaan. Työnsin lapset omaan huoneeseensa, mutta ystävällisesti. Sitten menin kylpyhuoneeseen nauramaan.

  Kerroin asiasta Tapanille. Sen sijaan että hän olisi torunut minua velttoudesta, hän näytti tyytyväiseltä.

‑ Tytöissä on sisua. Jo vain ne elämässä pärjäävät. Voihan se perimä niinkin jakautua, että kaunis hipiä tulee äidiltä ja kaikki muut hyvät ominaisuudet isän puolelta.

                              46

  Selailin usein lehtiä ja etsin jotakin tilaisuutta, johon kannattaisi mennä. Olin kierrellyt teattereita, konsertteja, kirkkoja, taidenäyttelyitä, lähikauppojen avajaisia. Ihan kyllästymiseen asti. Tällä kertaa luin läpi seurakunnan ilmoituksia. En halunnut joutua sellaiseen seuraan, jossa pappi vain puhui koko ajan antamatta suunvuoroa toisille. Ehkä jokin keskustelupiiri? Jo löytyi. Naisten raamattupiiri.

  Saavuin pieni toivonkipinä sydämessäni istuntoon. Naisia, tietysti, paitsi vetäjänä mies. Nuori

ikävystyneen näköinen pappi. Rennosti villapaidassa ja pulisongeissa. Kuin vieno kädenojennus maailmaan. Vilkuili tämän tästä kelloaan. Jopa rukouksen aikana. Mainitsi pariinkin otteeseen

ikuisen elämän, mutta ei välittänyt tuhlata ylimääräisiä minuutteja meihin.

  Tunsin itseni jotensakin maailmalliseksi istuessani siellä parfyymipilveni ympäröimänä ja naputellessani soikeilla hyvin hoidetuilla kynsilläni virsikirjan kantta. Löysin muuten virret aina jumbona ja kahisin kauemmin kuin muut. Vieressäni istuva kirjavakukkainen polyesterjakkurouva tökkäsikin jo kerran paksun tylpän etusormensa kirjani sivulle ja näytti oikean virren. Havainnoin oitis numeron ja koviksi halkeilleet kynsinauhat. Hymyilin herttaisesti kiitokseksi.

  Kuuntelin tarkkaavaisena. He puhuivat paljon Jeesuksesta, mutta silti Hän ei tuntunut olevan läsnä. Hänestä puhuttiin hienotunteisesti ja varovaisesti kuin rakkaasta vainajasta. Minulle tuputettiin ystävällisesti painunutta kahvia, kuivahtanutta pullaa ja vieraita itsestäänselvyyksiä. Ehkä minussa on vika, kun olen niin outo kaikkialla. Naisilla tuntui olevan miedosti mukavaa, viihtyisää. He nauroivat hillitysti kuin verhon takaa ja kertasivat yhteisiä muistoja. Tällaisista samanlaisista illoista. Niitä kertyi. Silti minusta tuntui, että heillä oli jokin aarre piilossa. Niin piilossa, etteivät itsekään sitä löytäneet. Eivät ehkä halunneetkaan. Voisi olla suorastaan pelottavaa törmätä siihen. Jotakin hajoaisi, muuttuisi. Eivätkä he koskaan enää olisi samoja kuin siihen asti. Vaarallista. Kumouksellista.

  Eräänä sunnuntaina kävelin suuren kirkon ohi. Joskus poikkean  sisään jumalanpalveluksen alku‑ tai loppupuolella. Urkumusiikki houkuttelee. Keskivälin asioista en niinkään ole kiinnostunut. Oli aamupäivä, joten päätin pistäytyä kirkossa. Juuri silloin tilaisuus päättyi, ja joukko mustapukuisia ihmisiä tulvahti ulos. Käännyin ja lähdin kulkemaan vastakkaiseen suuntaan heidän edellään, aivan kuin paeten. Sipsutin parasta vauhtiani kalliin mokkanahkatakin liepeet lepsuttaen. En olisi halunnut joutua sen mustan virran keskelle. Se oli kuin öljyä. Kas kun en liukastunut. He liikkuivat kumman liukkaasti. Painelivat matalilla paksupohjaisilla saappaillaan paremman valtakunnan toivossa. Miehet ja naiset. Jokunen oli jo ohittanutkin minut. Katsoivat hienoa hennonvihreätä takkiani, hillittyä meikkiäni, jopa minua itseäni. Piukat päähineet, piukat kaulukset, vielä piukemmat ilmeet. Ehkä ilo on niin syvällä. Ja rauha. Täytyisi katsoa syvemmälle.

  Poikkesin sivukadulle. En pärjännyt kilpajuoksussa. Vielä yksi uskovainen ohitti minut myöhemmin. Tunnistin hänet ihan hyvin muusta ihmisjoukosta. Yhtenäinen maailmankatsomus, yhtenäinen univormu, yhtenäiset ilmeet. Ehkä silloin ei ole koskaan yksin.

  Rukoileminen nähtävästi auttoi joitakuita. Pitäisi opetella. Tyttärilleni olin opettanut "Levolle lasken Luojani". Se oli minullekin opetettu lapsena. En tiennyt, oliko siitä apua kenellekään, mutta pidän mielelläni kiinni joistakin perinteistä. Joulukuusi. Mämmi. Juhannuskoivut. Vainajille kynttilöitä silloin tällöin. Tuulikki oli myös opettanut tuon pikkurukouksen tyttärilleen. Niin kaunista. Se ei niinkään ihmetyttänyt minua, mutta että Heikki, kirkosta eronnut, luki lapsilleen Jeesus-tarinoita.

  Seurasin mielelläni ovelta, kun Heikki valmisteli tyttöjä nukkumaan. Lapsille tarkoitetusta raamatunhistoriasta hän kertoi jotakin lempeästä pitkätukkaisesta Jeesuksesta. Lempeä pitkätukkainen Heikki. Ei hullumpi aloitus uskonnon työstämiselle. Tytöt kuuntelivat jännittyneinä. Kysyivät välillä jotakin. Heikki antoi omasta mielestään mahdollisimman totuudenmukaisen teologisen selityksen. Sitten lapset aloittivat "Levolle lasken" ja sen perään pitkän listan kaikesta heille tärkeästä. Alkupäässä, melkein jo listan kärjessä, he pyysivät.

‑ Varjele mummia ja ukkia.

  Yhtä kuin Tapania. Sen jälkeen tulivat muhkuraiseksi rakastettu nalle‑karhu, puistossa tavattu ontuva pulu, Korkeasaaren uudet leijonanpennut, anoppini vanha Emma‑tuoli, joka piti viedä korjattavaksi. Ja niin edelleen. Tapanin äiti oli kerran huomauttanut Heikille omituisista rukoilemisen kohteista.

‑ Kyllä nuo tytöt saisivat lopettaa luettelonsa ainakin sen pulun kohdalle. Johan niiltä todellisuudentaju hämärtyy, kun käsittelevät pian koko huonekaluston elävinä olentoina ja ihmisten veroisina.

‑ Mikä sitten on todellisuutta? Heikki kysyi mietteliäänä. ‑ Mistä sen tietää, kuinka todellista tämä näkyvä maailma muutenkaan on. Tärkeintä on, että tytöt oppivat suuntaamaan positiivisia ajatuksia toisiin elollisiin olentoihin, koko maailmaan. Tuntemaan vastuuta muittenkin hyvinvoinnista. Ympäristöstään. Tuntemaan hellyyttä.

  Muistelin usein tätä, kun kuuntelin heidän hentoja ääniään. Varjele mummia. Olen ihan hämmentynyt siitä liikutuksesta, siitä ilon tunteesta, jonka lasten rukous herätti. Rakkaita esirukoilijoita. Varjele mummia. Se oli kuin kevyt lohduttava hyväily paljon itkeneelle sielulleni. Lupaus vaikka heikkokin jostakin paremmasta.

  Päätin opetella rukoilemaan. Samalla tavalla kuin olin päättänyt ruveta harjoittamaan aerobic‑voimistelua. Rukoileminen. Vain pitkä ostoslista. Olinhan tottunut laatimaan niitä suurillekin kutsuille. Ehkä rukoilemiseen tulee sitten jotain muutakin, syvempää. Jostakin sitä on vain aloitettava. Edes ostoslistasta.

  Pyytämistä, anomista, kerjäämistä, polvillaan rukoilemista, huutamista. Kuule minua. Ymmärrä minua, Tapani! Tapani tuskin rukoili. Tuskin pyysikään. Katkelma eräästä puhelinkeskustelusta

aivan viime kuukausilta. Tapani sanoi kireästi jollekulle.

‑ Ai että pyysinkö puheenvuoroa? Kuulehan, minä en pyydä mitään. Minä otan ja joskus jopa annan. Tarpeen mukaan.

  Järjestelen tässä elämääni

  tapahtumat on saatava kohdalleen

  menneet ja tulevat

  siirtelen palasia erakkoshakissa

  tuohon työ

  tähän rakkaus

  tuonne ne vakavammat mietteet

  taas meni vikaan.

  Ulkona lehdet hypähtelevät puihin

  ja puista pois

  aamurusko ja iltarusko

  vuorotyössä

  joki kiemurtelee

  milloin mustana

  milloin valkoisena

  tähtihetket syttyvät

  ja sammuvat.

  Nyt elämäni luonnos näyttää aika hyvältä

  valmiilta

  vain pari pikku korjausta

  ja sitten

  antaapa hautua yön yli

  tummansinisen

  ikuisen yön.

                              47

  Usein toistuva tapahtuma. Seisoin ovella ja katsoin kun Tapani ajoi pois. Alkuaikoina hän lyhyesti suuteli minua. Huulille. Sitten hätäisesti poskelle. Osumatarkkuus kärsi kiireestä. Seisoin ovella ja vilkutin. Alkuaikoina hän kurkisti autosta, pitkä mies, nosti kättään vastaukseksi. Ehkä hymyili. Nykyään lähdöt yhä hätäisempiä. Ei käänny autosta vilkuttamaan. Liian vaarallista. Portinpylväät juuri kohdalla. Ehkä silmäilee minua takapeilistään. Minunkin huiskutusaikani on tuntuvasti lyhentynyt. Nostan vain nuopeasti käteni kuin natsi‑tervehdykseen. Tai siunaukseen. Kumminpäin vain.

‑ Pääsisinpä joskus sinun mukaasi, kuiskasin kerran. ‑ Olisin pieni tonttu takkisi taskussa. Sieltä kurkkisin suurta ihmeellistä maailmaa. Turvallisesta kätköstä.

‑ Pitkästyisit kokouksissa. Eivät ne ole leikkiä. Nukahtaisit, esteli Tapani.

  Nukahtaisin hänen taskuunsa. Ihanaa. Painautuisin hänen lämmintä tarmokasta ruumistaan vasten. Olisin aina mukana.

  Melkein jo puoliyö. Tarkistin konemaisesti ulko‑ovet. Sammuttelin valot paitsi eteisestä. Turvallinen koti. Hiivin turvalliseen makuuhuoneeseen. Turvalliseen parisänkyyn. Turvallisen lämpimän silkkipeiton alle. Yksin.

                              48

  Olin alkanut huolestua Pirkosta, ja agronomista. Mitä ihmeen vetkuttelua tämä oikein oli? Asuivat yhdessä, ehkä mukavastikin. Häistä ei tietoakaan. Kysyin asiaa Tuulikilta.

‑ Kai ne itse tietävät, koska pitävät häänsä. Mikä hoppu tässä nyt on?

‑ Ei muuten, mutta häiden, suurten kirkkohäiden, järjestämisessä on melkoinen puuha. Olisi sitä vain hyvä suunnitella rauhassa etukäteen, mutta kun ei tiedä vaikka eroaisivat.

  Taas vilkaisin kysyvästi Tuulikkiin. Huokaisin.

‑ Kuka mies sitä Pirkon kiukuttelua kestää? Sellainen pärmänttääjä. Pimahtelee lakkaamatta. Komentelee agronomia kuin renkiään. Sano minun sanoneen. Loppu siitä tulee.

  Tuulikki ei ollut niinkään varma.

‑Osaa se Pirkko helläkin olla. Ja mitä olivat kahden kesken.

  Tuulikki hymyili tietävästi.

‑ Niin mutta julkisesti. Miksi juuri kaikkien nähden kohtelee miestä kuin koiraa?

‑ Ei Pirkko niin pahaa tarkoita. Se on vain jonkinlaista itsensä ilmaisemista, itsensä erittelyä, itsensä hakemista, kun voi huoletta pommittaa toista. Kaikki se kertoo, mikä minä olen.

  Mietin. Sitäkö se oli Tapaninkin harjoittama salamasota minua vastaan? Olin vain ollut niin tyhmä ja tiedostamaton, etten ollut ymmärtänyt. Suututti. Ehkä Tapani oli sillä keinoin löytänyt mitä oli etsinytkin. Itsensä. Ja loppu ja slut. Entä minä?

‑ Agronomi laittaa sitten hyvää karjalanpaistia, kehui Tuulikki.

‑ Ja muitakin ruokia.

  Aivan kuin pelleilläkseen minun kanssani hän kertoi agronomin taloudenpitotaidoista. Pesi pyykkiä, silitti, imuroi ahkerasti. Hoiti suurelta osalta ruokaostokset, ettei Pirkon tarvinnut raahata mitään painavaa. Miksi tunsin raivostuvani? Ihan kihisin kiukusta kun kysyin.

‑ Millä se ehtii? Onhan sillä omakin työnsä.

  Agronomi työskenteli jossakin maatalousvirastossa odotellessaan sukupolven vaihdosta. Kävi silti aina tarpeen mukaan auttamassa vanhempiaan kotitilalla.

‑ Oi kyllä hän ehtii, huudahti Tuulikki ihailevasti. ‑ Hän on niin aikaansaava. Tulee tavallisesti ennen Pirkkoa kotiin. Pirkkohan se usein jää piirtelemään ylitöitä. Kotonakin miettii mainoksiaan. Työskentelee joskus yöhön asti. Aamulla on täysi työ herätä ajoissa, mutta Janne hellästi herättelee. Tuo vielä aamupalankin vuoteeseen.

  Tuulikki katseli minua veikeästi. Minuun nyt upposi mikä tahansa. En totisesti tiedä, mikä on totta, mikä valhetta. Suuremmistakaan asioista. Olin loukkaantunut. Tuulikki hyvitteli.

‑ Katsos äiti pieni, maailma on muuttunut. On kaikenlaisia ihmisiä ja käyttäytymismalleja. Se on vain hyväksyttävä, otettava sellaisenaan.

  Joka tapauksessa Pirkko oli luvannut, että jos häät pidetään, ne ovat tosi upeat. Äidin ja Tuulikin ja Tapanin suvun vuoksi. Jotta saavat nauttia vaatteitten ja muun suunnittelusta. Pirkolla olisi valkoinen näyttävä duchessevihkipuku, pitkät hunnut ja laahukset.

‑ Valkoinen? Eikö valkoinen ole viattomuuden ja puhtauden symboli?

‑ On kai. Entäs sitten?

  Mietin anoppiani, koko sukua ja kutsuvieraita. Valkoinen morsiuspuku ja pariskunta on asunut yhdessä monta vuotta. Tuohduin.

‑ Sama se enää on, pidetäänkö häät vai ei. Kaikki on jo pilalla muutenkin.

  Tuulikki silmäili minua myötätuntoisesti.

‑ Voi äiti parka, kun sinä olet jäänyt jälkeen kaikesta. Olimme Heikin kanssa pari viikkoa sitten luokkatoverini häissä kirkossa. Valkoinen puku ja huntu. Pappi puhui ihanasti. Ensin oli nuoripari rakentanut kalliin talon. Sitten he tekivät pojan, ja nyt neljä vuotta myöhemmin muistuivat häätkin mieleen.

‑ Missä se lapsi oli vihkimisen aikana? kysyin uteliaana.

‑ Ensin se istui kiltisti mumminsa sylissä etupenkissä. Oikein punainen rusetti leuan alla ja mustat kiiltonahkakengät. Seremonian loppupuolella se sitten siirtyi oikealle paikalleen isän ja äidin

väliin seisomaan. He antoivat nätisti tilaa pojalle. Koko perhe kääntyi sitten yhdessä yleisöön päin ja kuunteli, kun kvartetti lauloi: "Niin minä neitonen sinulle laulan". Se oli niin kaunista, että ihan itketti, Tuulikki muisteli liikuttuneena.

  Minuakin ihan itketti. Kärisevällä äänellä sanoin.

‑ Sitä laulua, neito ja impi ja sun muu, ei ainakaan lauleta Pirkon häissä, jos minulla on asiaan mitään sanomista. Pirkosta voi kyllä uskoa, että heillä on kokonainen lapsikatras kannoillaan, kahdet kaksosetkin. Ehkä jo siinä iässä, että heistä, omista lapsista, muodostuu vanhempiensa häihin kvartetti tai kvintetti tai sekstetti.

  Melkein huusin. ‑ Isäsi ja minä ja isoäitisi ja tätisi eivät sitä häpeää tule todistamaan. Järjestäkää häänne vaikka Kölnin tuomiokirkkoon. Mieluiten niin kauas kuin mahdollista!

  Olimme pitkään vaiti. Mietin kaikkien unelmien haihtuvaisuutta, kauniitten toiveitten pettämistä, koko elämän päälaelleen kääntymistä. Tapanikin oli muuttunut yhä vain etäisemmäksi, kiireisemmäksi. Ei olisi ollut paljon pyydetty, jos saisi tähän ankeaan erämaavaellukseen edes yhden valoisan hetken. Nuorimman tyttären häät.

  Tuulikki tuli hiljaa luokseni, suuteli keveästi poskeani ja lausahti arkisesti.

‑ Maistetaanpa leipomaani pizzaa. Sain herkullisen reseptin agronomilta.

  Tunsin, että rakastin Tuulikkia. Ja Pirkkoa. Ja agronomia. Ihan sydämeen koski.

                              49

  Yhä enemmän asiat olivat alkaneet menettää merkitystään. Yhä useammin kohautin olkapäitäni, tietysti vain yksin ollessani, ja mutisin.

‑ Turhuuksien turhuutta.

  Minusta se oli sopiva lause melkein kaikkeen. Pohdin sitten lehtitilausten uusimista tai uskonnon vaikutusta äitini sisaren asennemaailmaan. Minulta lipsahti se kerran Tapaninkin seurassa. Se tapahtui muutamaa kuukautta ennen tätä järisyttävää murhenäytelmää. Hän keskeytti äkkiä lehden lukemisen ja kysyi ärtyneesti.

‑ Mikä täällä rapisee?

  En kuullut mitään.

‑ Jokin täällä naksuu. Ota selvää. Voi olla putket tai televisio. Kutsu korjaaja.

‑ Turhuuksien turhuus, tuhahdin. ‑ Antaa naksua. On edes jokin ääni talossa.

  Tapani harmistui.

‑ Totta kai vika on löydettävä ja korjattava mahdollisimman ajoissa. Kun jo alkuvaiheessa tarttuu asiaan, on niskan päällä.

  Tartuin minä asiaan alussa tai keskellä tai loppuvaiheessa. Hällä väliä. Mistään ei ollut apua.

  Tapani vilkaisi minua. Odotti kai vahvistustani: Kyllä herra kapteeni. Sanoinkin kapinallisena.

‑ Jospa se on hiiri.

  Sitten ilahtuneena.‑ Toivottavasti se on hiiri.

  Tapani kuivasti.‑ Kutsu sitten kissa.

‑ Voi saisinko pitää sen kissan omanani!

‑ Jos kutsut putkimiehen, et voi sitäkään pitää o‑m‑a‑n‑a‑s‑i.

  Tapani venytteli tavuja kuin olisi laulanut.

‑ Kun vika on korjattu, putkimies lähtee. Kun hiiri on syöty, kissa lähtee.

‑ Hyvä on. Soitan huomenna Kissimirrit ky:lle, lupasin.

  Ei tarvinnut kutsua korjaajia. Rapinaa ei enää kuulunut seuraavina päivinä. Mitäs rapinoista, mutta Tapanin kiihkeä tarve tarttua pikkuasioihin, kun suuretkin olivat rempallaan, ärsytti minua.

‑ Suuret asiat, huokasin hänelle pian hiirikaplakan jälkeen. ‑ Kuka hoitaa ihmisten suuret asiat?

‑ Ekokatastrofinko? Ydinvoimalaongelmatko? Mikä sinusta, Marja, on suuri asia?

‑ Minusta suuri asia olisi tietää, kuka minä olen ja mihin matkalla.

  Tapani oli kerrankin vakava.

 ‑ Ei kai semmoista saa koskaan tietääkään. Ei ehkä ole tarpeenkaan. Tekee vain tästä hetkestä parhaan mahdollisen.

  Niinpä niin. Toiset osaavat, toiset eivät.

  Pari päivää edellisen keskustelumme jälkeen Tapani toi minulle kukkia. Suuren kalsean vaaleansinisen jäykkälehtisen ruukkuhortensian. Hämmästyin.

‑ Mitä nyt? Eihän minulla vielä ole syntymäpäivääkään.

‑ Ei tarvitse ollakaan. Voihan vaimolle silti tuoda kukkia.

  Olen kuullut, että on erittäin hälyttävää, jos mies tuo kukkia ilman pätevää syytä. En välittänyt ruveta pohdiskelemaan sitä. Kiittelin vain ja asetin kasvin jököttämään olohuoneen pöydälle.

  Pienestäkin ystävällisyydestä muutun heti tavattoman toivorikkaaksi. Ehkä sittenkin. Jospa vain. Eiköhän se tästä järjesty. Jospa meillä vain olisi enemmän aikaa toisillemme. Niinhän sitä aina aviopareja neuvotaan.

  Minua aina kiehtoi asetelma: kissa ja hiiri. Luultavasti Tapani vain leikki kanssani. Hiiren olisi pitänyt olla kovasti huvittunut. Hiiri oli jolsa ja huumorintajuton, kun ei makeasti nauranut kissan kynsissä. Joskus kuvittelin, millaista olisi, jos osat vaihtuisivat.

  Ainoa mahdollisuus tasapainon järkkymiseen olisi, että Tapani tulisi liikuntakyvyttömäksi eikä pystyisi puhumaan. Tai ehkä sitten joskus vanhainkodissa, kun olisimme satavuotiaita, ja minä olisin hiukan ketterämpi ojentamaan vesilasia. Antaisinko sen? En osaa kuvitella tilannetta, että kiduttaisin Tapania. Niin se on. Kissa pysyy kissana ja hiiri hiirenä. Se on luomakunnan järjestys. Miksi nämä kostonajatukset, minä onnellinen kotirouva?

  Minulta on varmaankin puheenpidätyskyky heikentynyt. Johtuu kai siitä, että olen joutunut olemaan niin paljon yksin ja juttelemaan itsekseni. Eräänä päivänä minulta lipsahti.

‑ Sitten kun olemme eläkkeellä, silloin voisimme ostaa talon Savosta.

  Tapani liikahteli kiusaantuneesti. Hän ei ollenkaan pitänyt ajatuksesta, että joutuisi syrjään työelämästä.

‑ En totta vie paiski töitä siinä toivossa, että pääsen eläkkeelle."Pääsen"‑sanan kohdalla hän hymyili ivallisesti. ‑ Miksi muuten käytät me‑muotoa? hän lisäsi närkästyneenä. ‑ Sinähän olet ollut eläkkeellä naimisiinmenostamme lähtien. Kohtalainen elanto eikä mitään mainittavampaa tekemistä.

  Pahastuin. ‑ Älä nyt sentään. Olenhan kasvattanut kaksi lasta ja hoitanut talouttamme aivan kiitettävästi.

‑ Yhä vain jaksat jaaritella lastenhoidosta, vaikka tyttäret olisivat 50‑vuotiaita. Mutta olkoon. Enhän ole koskaan marissut sinun elättämisestäsi. Pidä hyvänäsi.

  Silmäni kyyneltyivät. Tunsin kärsineeni vääryyttä. Kuinka monta toivettani ja hankettani hän olikaan romuttanut ivallaan ja väheksymisellään. Ei halunnut kuulla puhuttavankaan opiskelemaan tai työhön menostani.

‑ Mutta miksi uusi talo ja Savosta asti? Tapani ihmetteli.

‑ Saisimme olla siellä kaikessa rauhassa keskenämme. Eikö se sinustakin olisi mukavaa? kysyin toiveikkaana.

‑ On jo tarpeeksi kestämistä talostella sinun kanssasi kahdestaan täällä pääkaupunginkin tuntumassa. Miksi sitä pitäisi mennä jonnekin maanääreen? Hautautua sinne. Minä en totisesti kaipaa rauhaa vaan toimintaa.

‑ Niin mutta sitten eläkkeellä kun...

  Tapani ei sanonut enää mitään, vaan nousi äkkiä ja lähti huoneesta. Epämiellyttävistä asioista pääsi tietysti mukavasti eroon karkaamalla kesken pois. Vaikka puhuin aivan tavallisista arkisistakin tapahtumista, hän saattoi poistua kesken lauseeni. Monta kertaa loukkaannuin, kun häntä ei kiinnostanut jäädä kuuntelemaan, miten jokin tarinani päättyi. Hän ei edes huomannut, että jotakin jäi kesken. Siispä se ei ollut mielenkiintoista, tärkeätä eikä kuuntelemisen arvoista. Itse en olisi uskaltanut häipyä kesken hänen puhutteluaan. Tai jos yritin, hän käski minut heti takaisin.

‑ Marja, minulla on vielä pari asiaa.

  Ja minä seisoin asennossa valmiina toteuttamaan valtiaani toivomukset ja myöntelemään kaikuna hänen mielipiteitään.

  Mikään sensuuri ei hyväksyisi

  sellaista väkivallan määrää

  jota sinä teit minulle

  jota minä tein minulle

  me yhdessä minulle.

                              50

  Käyttikö Tapani lääkkeitä? En tiedä. Joskus näin hänen pistävän nopeasti jotakin suuhunsa. Kuin salaa. Joi kiireesti vettä päälle. Selvä. Ongelma hoidettu. Terveellä järjellä. Niinhän hän tapasi sanoa. Kysyin silloin tällöin, varsinkin niitten suupielissä olevien juonteitten ilmestymisen jälkeen.

‑ Millainen on kuntosi? Oletko käynyt lääkärintarkastuksessa?

  Vastaus oli aina sama. ‑ Kunto on hyvä. Tarkastukset hoidettu. Ei kummempaa.

  Amerikkalaisissa elokuvissa sanotaan usein: Haluaisitko jutella tästä asiasta? Vahingossa käytin samaa ilmaisua Tapanille, kun kerran istuimme iltateen ääressä.

‑ Jutella, hän toisti. ‑ Jytellä?

  Hänen aristokraattinen äitinsä puhui aina kylttyyristä. Iva hiipi Tapanin kasvoille kohta kohdalta ja asettui sitten suupielen juonteisiin kuin rintama‑asemiin.

‑ Sinäkö haluat jutella? Minä en. Minä en juttele. Minä keskustelen tai pohdin tai erittelen. Jos löytyy tasokas keskustelukumppani. Mistä me jyttelisimme? Työstänikö? Alustavasti voisit ensin opiskella, mitä me viemme ulkomaille tai ketkä ovat Suomen valtiovarainministereinä tällä hetkellä.  

‑ Voisinhan oppia, ja vieläpä enemmänkin, sanoin nuopeana. ‑ Haluaisin tietää, mikä sinulle on todella tärkeätä.

‑ Se on työ ja työ ja vielä kerran työ. Luulisi sen jo selvinneen sinulle näinä vuosina.

‑ Haluaisin, että löytäisimme jotakin yhteistä, myönteistä, mutisin apeana.

‑ Oletko taas laavannut Minna‑lehden psykologipalstoja? Jos ne olisivat edes syvälle luotaavia tieteellisiä tutkimuksia, mutta sinun tasoasi. Poika imi peukaloa lapsena. Äiti raakimus kielsi. Voi itku. Nyt mies imee piippua ja hänellä on niin kiire, ettei ehdi kisailla vaimonsa kanssa. Vaimo onneton ja katkera. Resepti: Menkää yhdessä lomamatkalle etelään. Kuule, minua et kisko millekään löhölomalle kesken tärkeitten projektien.

  Tämä tapahtui noin kolme kuukautta ennen katastrofiamme. Olin tullut aina vain tarmottomammaksi, toivottomammaksi keskinäisissä kamppailuissamme. Miekkailutaitoni, se vähäkin, oli rapistunut. Sitä paitsi Tapani oli jollakin tavalla lisännyt tulivoimaa. Käytti pienestäkin asiasta suurta arsenaalia, ikään kuin olisi pelännyt jäävänsä muuten tappiolle. Nytkin hän oli melkein uuvahtanut puheenvuoronsa jälkeen. Nuolaisi hieman huuliaan, revähdytteli lehteä auki kuin leyhytellen rikinkatkua huoneesta. Ja alkoi lukea.

  Hiivin toiseen huoneeseen. En ollut oikeastaan pahoillani, en loukkaantunut, en närkästynyt. Olin jotakin uutta. Väsynyt ja loputtoman surullinen. Suru ei pesinyt vain yhdessä paikassa. Se oli koko ruumiin ja sielun surumielisyyttä. Niin joka huokoseen imeytynyttä ja vienoa, että jopa hengitin varovaisesti, etten olisi herättänyt nukkuvaa lasta. En mahtanut mitään. Tapani ei tarvinnut minua, ei ainakaan haluamallani tavalla. Viisainta oli luovuttaa. Mutta mitä tilalle?

  Hänellä onneksi menee hyvin. Vai? Miksi sitten tämä alakuloinen aavisteleva huoli? Turhuuksien turhuus. Yli kahdenkymmenen vuoden ponnistelu ja kärsimys hukkaan heitettyä. Minulle ainakin. Olin kerta kerran jälkeen yrittänyt kavuta korkean vuoren huipulle. Joka kerta jostakin puolivälistä minut syöstiin päistikkaa alas laaksoon. Kivikkoon. Voitettuna ja verisenä. Nyt en jaksanut enää yrittää.

  Toiset huipulla, toiset juurella. Minusta siinä oli jotakin pelottavaa. Kunpa ihminen voisi olla samalla kertaa sekä huipulla että juurella vasta tavoittelemassa ylös kipuamista. Osaisipa

ihminen olla yhtä aikaa menestyvä ja nöyrä. Mistä sen taidon oppisi? Minna‑lehden palstoilta? Papin saarnoista? Vai jostakin uudesta, joka vasta valmisteli tuloaan?

  Niin paljon valintoja

  väärin perustein

  turvallisuus

  varma eläke

  jolsa

  kuivuuteen kasvattava ihmissuhde

  raikkaasti versova pankkitili

  valta ja kunnia

  kuivaksi kaluttu usko

  rakkaat tavat ja tottumukset

  rakkat.

  Missä ovat muut rakkaat?

  Milloin viimeksi valitsit

  rakkauden?

                              51

  Eräänä päivänä ei kauan ennen sitä kauheata tapausta Tapani äkkiä kysyi minulta, että oliko siitä Heikin maisteriksi valmistumisesta minkäänlaisia toiveita.

‑ On toki, sanoin hieman yli‑innokkaasti. Minulla heräsi aina halu puolustaa Heikkiä. Mielestäni hän oli vieläkin heikommilla kuin minä. ‑ On hän vielä yliopiston kirjoissa.

‑ Ei se kirjoissa olo oikein riitä, selvitteli Tapani. ‑ Pitäisi miehen jo pikkuhiljaa valmistuakin.

‑ Hän on paljon niissä osakunnan hommissa. Lisäksi hänellä on se yhdistys. On oikein sihteerinä siinä.

  Mainitsin nimen. Tapani hymähti väheksyvästi.

‑ Ai se maailmanparantajaliiga. Edistävät kuulemma maailmanrauhaa.

‑ Onhan se hyvä harras...

  Mietin hetken. Minullahan kaikki oli vain harrastusta, jopa pohtia kuoleman ongelmaa. Tavoittelin ja löysin hyvän sanan. Pyrkimys.

‑ Onhan se hyvä pyrkimys.

‑ Ilman muuta. Pyrkimys on ihan hyvä. Hyvä pyrkimys Heikillä on tulla maisteriksikin. Vaikka tarvitaanhan niitä idealistejakin, esimerkiksi pakanalähetyksen ompeluseuraan. Kuulepas Marja pieni, minä teen takuulla enemmän maailmanrauhan hyväksi kuin Heikki kaikkine apostoleineen. Talous‑ ja liikesuhteet yhdistävät ihmisiä ja kansoja. Yhteiset intressit ja pelot.

  Niin kai, kun kerran Tapani niin sanoi. Silti kaipaisin rauhantyöhön jotakin hellempää, läheisempää, joka tasolla tapahtuvaa, johon pienikin ihminen voisi osallistua ja antaa mitättömänkin panoksensa. Eikä vain suurten herrojen kopeita puheita jähmeän kokouspöydän ääreltä.

  Mietiskelin yhä Heikin lempeätä olemusta ja totesin.

‑ Minusta Heikissä on jotakin todella erikoista. Henkistä. Hän on kuin toisesta maailmasta.

‑ Niin on, sanoi Tapani viileästi. ‑ Hän on Siilinjärveltä tai Sallasta. JA SIELLÄ OLISI SAANUT PYSYÄKIN.

  Mahdoin näyttää surulliselta. Tapani vilkaisi minua ja lisäsi.

‑ Eipä silti. Tuulikki vaikuttaa tyytyväiseltä. Se on pääasia. Vaan eipäs osaa vaatia parempaa.

                              52

  Silta, heikko seittisilta Tapanin ja minun väliltä, oli katkeamassa. Myönteisiä asioita en ollut huomannut suhteessamme enää pitkään aikaan. Yhteyden kielteisetkin ylläpitokeinot tuntuivat hapertuvan. Vain pari viikkoa ennen kuin Tapani jätti minut lopullisesti istuimme kulmahuoneessa ja seurasimme televisiosta jotakin ajankohtaisohjelmaa. Omaisen pitää kuulemma antaa lupa leikkaukseen ja muihin toimenpiteisiin, jos potilas itse ei siihen pysty. On vaikka tajuton. Päivittelin Tapanille, että on se kohtuuton riski antaa sellaisia toimintaohjeita, kun ei tiedä potilaan toivomuksia.

‑ Auta armias, että sinä antaisit lupia minun puolestani, hän huudahti kauhistusta teeskennellen. ‑ Lääkäri haluaisi leikata minulta sormenpään kuolion vuoksi, mutta sinä tietenkin antaisit toimeksiannon, että minulta leikataankin koko pää. Pää kun pää. Molemmat alkavat p:llä.

  Hän muisti kumma kyllä sen kaasutin ja kytkin sekaannuksen.

‑ Yhtä peetä kaikki, puuskahdin. ‑ En kestä enää vitsejäsi. Jätä niiden kertominen muille, huumorintajuisemmille.

  Nousin ja syöksyin keittiöön Olin itse ruvennut viime aikoina lähtemään huoneesta. Keskeyttäen Tapanin puheet. Katkaisten kontaktin. Yhä useammin. Saatoin mennä viereiseen huoneeseen, nyppiä kuivia lehtiä kukista, oikaista taulua. Tällä kertaa kävelin vain lenkin huoneistossa. Tulin takaisin. Tapani luki. Ei ollut ottanut vakavasti sanojani. Toivottavasti. Se oli viimeinen kerta kun mittelimme keskenämme sanoilla. Olen siitä ihan varma. Hän oli välillä viikon Brysselissä. Sitten olivatkin jo avioliittomme viime hetket käsillä.

  Ainainen turha unelma. Jos saisimme olla enemmän yhdessä, oppisimme tuntemaan toisemme. Löytäisimme yhteisiä harrastuksia. Yhteisen pohjan elämällemme. Löytäisimme toisistamme ystävän. Eivätkö tähänastiset otokset olleet jo riittäviä? Ei koko kakkua tarvitse ahmia. Pienestä palastakin jo tietää, miltä loppuosa maistuu. Jollei niinä muutamana päivänä, jotka olemme yhdessä, tavoita toista ja hänen sieluaan ja tunteitaan, ei se onnistu, vaikka nyhjöttäisimme samassa sellissä 40 vuotta. Tähän käsitykseen olin tullut.

  Kyllästytti koko taistelu. Antaisin jo olla. Jonkinlainen henkinen asumusero. Tulkoon ja menköön. Palvelut pelaavat, ystävällinen kohtelu, pikkusievät kulissit. Ei mitään odotuksia. Niin sen aioin järjestää. Näihin johtopäätöksiin olin tullut muutamaa viikkoa ennen sitä kauheata iltaa. Olinko kypsynyt eroon? Luultavasti. Surutyö oli tehty valmiiksi hieman liian aikaisin.

  Seison portilla

  nojaan pylvääseen

  katson tielle

  se luikertelee alakuloisena suon yli

  kukaan ei koskaan tule

  kaikki hiipivät hartiat kyyryssä

  muualle

  kukaan ei tule

  ei ainakaan perille.

  Menen järvelle

  tyhjät laineet ajautuvat rantaan

  mutta sinun veneesi purjehtii kauas

  ulapalle

  koskaan et vastaa tervehdykseeni

  sanasi ovat haaksirikkoutuneet myrskyssä.

  Palaan taloomme

  henget ovat lähteneet sieltä

  ihmiset

  odotus

  savu on muuttumassa pilveksi.

  Hylkään tien

  järven ja talon

  hylkään odotuksen

  puhallan sinut hattaraksi

  taivaalle.

                              53

  Istun mielelläni hämärässä huoneessa. Kaikki on pehmeämpää, armeliaampaa. Huonekalujen ääriviivat, tummat nukkuvat viherkasvit. Ulkoa tuleva kaukainen kajastus on rauhoittavaa. Kyynelten harmaus. Kukaan ei tuijota minua. Ei arvostele. Saan mietiskellä rauhassa. Kerran Tapani yllätti minut pimeästä talosta. Kulki ympäriinsä napsuttelemassa valoja päälle. Huomasi minut istumassa eräässä huoneessa. Melkein säikähti.

‑ Miten hullussa kykit täällä pimeässä? Talossa pitää olla valot päällä. Pitäisi olla yölläkin, jotta murtovarkaat tietävät pysyä loitolla.

  Taas se sama pelko, että häneltä ryöstettäisiin jotakin. Täysi juhlavalaistus pitäisi olla. Valonheittäjät ja ilotulitus vain puuttuivat. Teatterin juhlanäytäntö. Täydet ramppivalot päällä. Niin oli sinä raskaana iltanakin. Melkein joka huoneessa. Siksi häntä oli niin vaikea heti löytää.

  Sinä tärkeänä iltana, minulle ja varmasti Tapanillekin, olin ollut erään teatterin kenraaliharjoituksissa. Sinne pääsi seuraamaan esitystä, ja minusta se oli mielenkiintoisempaa kuin loppuun asti sliipattu ensi‑ilta. Tapanin piti olla myöhään kokouksessa. Tulin kotiin ja hämmästyksekseni talossa paloi valot. Ehkä tyttäret olivat käymässä? Ei kai Tapani ollut voinut palata näin varhain? Kiertelin tyhjältä tuntuvassa kodissani, sammuttelin valoja ja jo huutelinkin. Tosin hyvin hiljaa ja vaimeasti.

‑ Onko täällä ketään kotona? ‑ Ei vastausta. Jollakin tapaa talo vaikutti tavallistakin hiljaisemmalta. Oli kuin se olisi pidätellyt hengitystään. Ihmettelin. Olen paljon ihmetellyt elämäni aikana. Käväisin saunassakin. Siellä ei ollut valoja. Kurkistelin lauteitten alle. Omituinen heräävä pakokauhu. Mitä tämä oikein oli?

  Jostakin syystä jätin takkahuoneen viimeiseksi. Ovi oli auki. Astuin varovaisesti kynnykselle. Valkoiseksi kalkitut seinät. Takassa ei ollut tulta. Vain mustat synkät hiilet jäljellä entisestä tulesta. Siellä hän oli. Tai hänen ruumiinsa. Tuijotti. Tuijotti minua viimeisen kerran. Ei arvostellen, ei ivallisesti, vaan ihmetellen. Syvästi hämmästyneenä. Ehkä hän ei ollutkaan tällä kertaa kummastunut minun tekemisistäni vaan omistaan. Tai jostakin muusta.

  Tajusin heti, että hän oli lähtenyt. Hälytin apua. Lääkärin. Sitten tuli poliisi. Olin turta ja jäykkä. Aivan kuin suora keppi olisi pistetty minuun. Läpi ruumiini, sieluni, tunteitteni ja ajatusteni. Mikään ei liikkunut minussa. Jähmetyin. Tavallaan kuolin minäkin. Jo silloin. Köynnöskasvi oli liian kauan ollut takertuneena puunrunkoon. Runko kaatui ja lähti ajelehtimaan mustaa virtaa alas. Liaani yritti vielä epätoivoisesti pidellä kiinni ainoasta tuestaan. Elämisen tarkoituksestaan. Se ensin irtosi virran kovassa vauhdissa, mutta alkoi sitten luikerrella perässä kuin käärme. Oli puu sitten huonotai hyvä, se oli ainoa, mitä köynnöskasvilla oli koskaan ollut.

  Poliisit ja lääkäri olivat myötätuntoisia, sääliviä. He tekivät vain kaikkein välttämättömimmät kysymykset, etten rasittuisi. Ihmettelin, kuinka he saattoivat olla niin varmoja, ettei se ollut murha. En kehdannut kysyä keneltäkään. Taas se eliittitunnelma kaikesta huolimatta. Minua ei olisi voitu epäillä Tapanin hienon nimen vuoksi. Melkein närkästyin toisaalta. Olinko niin mitätön omineni, ettei minusta ollut edes potentiaaliseksi murhaajattareksi? Tietysti oli se alibi, se kenraaliharjoitus. Mutta olisihan minulla voinut olla avustaja.

  Tunsin koko ajan, että minulta odotettiin vastauksia, selityksiä. Sen jälkeen on ollutkin pelkkää ihmettelyä ja kauhistelua. Minun ja muitten. Tytöt tulivat ennen kuin Tapania lähdettiin viemään. Tuulikki tulipunaisessa neulepuserossaan. Ei ollut ehtinyt ajatella pukeutumissääntöjä. Tytöt riippuivat toistensa kaulassa ja itkivät. He takertuivat agronomiin ja itkivät. Agronomi levitti heille karhumaisen sylinsä. Heikki oli jäänyt kotiin pikkutyttöjen kanssa. Tytöt yrittivät heittäytyä minunkin kaulaani, mutta olin jäykkä kuin vaatenaulakko. Agronomi oli aivan punainen. He olivat tietenkin luulleet, että se oli sydänkohtaus tai muu sellainen. Kun he näkivät ja kuulivat totuuden, heidän järkytystään oli tuskallista seurata.

‑ Miksi ei jollakin siistimmällä tavalla? Vaikka unilääkkeillä. Tai olisi uinut liian kauan ja väsynyt, itki Tuulikki. ‑ Olisi luultu vahingoksi. Mutta että näin karkealla tavalla. Rahvaanomaisesti. Meidän isä!

  Niin, oliko Tapanin tyylitaju klikannut? Puristaa nyt hengen itsestään mahdollisimman brutaalisti. Vähääkään ajattelematta omaisten tunteita. Niitä hän nyt ei ollut ajatellut ennenkään. Ja silloin. Juuri silloin, kun katselin rakkaitteni tuskaa, minussa alkoi kyteä uusi tunne. Uusi tunne sikäli, ettei se ollut usein vieraillut sydämessäni. Käväissyt ehkä, mutta ei asunut pidempää aikaa. Se uusi tunne oli yksinkertaisesti VIHA. Mitä pahaa me, tytöt ja tyttärentyttäret ja minä, olimme Tapanille tehneet, että hänellä oli oikeus rangaista meitä näin hirvittävällä tavalla? En tuntenut minkäänlaista syyllisyyttä. Vain kasvavaa katkeruutta.

  Tapania lähdettiin kuljettamaan pois. Halusin välttämättä seistä ulko‑ovella, kuten olin tottunut tekemään tähänkin asti. Katsomaan, kuinka hän lähti. Tällä kertaa hitaasti ja ikään kuin viivytellen. Suuri auto liukui juhlallisesti portista, kaartoi vasemmalle. Tapani lähti.

  Heitit karhean verkon päälleni

  limaisen

  itkevästä merestä nostetun

  itse istut viereeni hiekalle

  seuraat kamppailuani

  Jäämeren kylmyys silmissäsi

  saat nähdä

  jokaisen ilon ja surun

  epätoivon ja toivon

  katkeruuden ja vihan

  käteni tulee esille verkon silmukasta

  tylysti työnnät sen takaisin

  kourallinen sinistä vapautta

  kuuman auringon hyväilyä.

  Kuoleman koukulla

  raavit lähemmäksi verkkokasaa

  sen alla kiemurtelevaa minua.

  Tämä on sinun tapasi olla hellä

  näin sinä rakastat

  kuolema.

                              54

  Lääkärit ja omaiset tuputtivat minulle rauhoittavia lääkkeitä. En suostunut ottamaan mitään.

‑ Älä nyt heittäydy marttyyriksi. Ei pieni annos haittaa. Nukut paremmin ja jaksat kestää tulevat raskaat päivät. Hautajaiset.

  En jaksanut selittää heille, etten koskaan elämässäni ollut tuntenut itseäni näin rauhalliseksi. Nukuin ihan hyvin yksinäisessä talossani. Pirkko väen vängällä vietti pari ensimmäistä yötä luonani. En ymmärtänyt sitä hössötystä. En kai minä enää sen yksinäisemmäksi voinut tulla.

  Ja mitä minä pelkäisin? En uskonut, että Tapani olisi vaivautunut minulle kummittelemaan. Ei hän olisi viitsinyt. Mitä asiaa hänellä olisi voinut olla nyt sen paremmin kuin elävänäkään? Olin tehnyt parhaani. Minkäs tälle mahdoit? Myönnän, että suljin takkahuoneen oven heti samana iltana. Jotenkin vain niin oli parempi.

  Minne Tapani sitten meni siellä toisella puolella? Tämänhetkiset tuntoni eivät juuri eronneet niistä tunnelmista, jolloin hän lähti matkalle vielä elossa ollessaan. Olisi hän aikaisemminkin saattanut matkustaa ihan minne vain. Sanoi lähtevänsä esimerkiksi Pariisiin. Soitti minulle, joskin harvoin. Ei ollut asiaa. Olisi voinut soittaa vaikka Perä-Posiolta. Mistä sen puhelimen perusteella pystyi päättelemään?

  Kaikki oli kuitenkin uskon varassa. Hän sanoi ja minä uskoin. Hän olisi voinut olla vaikka mafia‑pomo. Salaperäisyys ympäröi häntä, julkisuuden henkilöä. No olihan kuvia lehdissä. Todisteena, missä konferenssissa hän milloinkin esiintyi.

‑ Mistä minä tietäisin, mitä huolia hänellä oli? Miksi hän sen teki, vastasin ärtyneesti tyttärilleni ja muille utelijoille.

‑ Olittehan niin läheiset. Aviopuolisot. Totta kai hän sinulle kertoi jotakin.

  Olinhan minä häneltä kysynytkin. Viime aikoina, kun vauhti sen kun kiihtyi. Lähdöt yhä nopeampia, kiihkeämpiä. Yhä vähemmän omaa aikaa. Lomaa ei juuri ollenkaan. Tapani ärtyi jo ongelma‑sanastakin. Joskus teki mieleni soittaa hänen sihteerilleen tai muille työtovereille. Kysyä, mitä todella oli menossa. En voinut. En uskaltanut. Tapani olisi pitänyt sitä vakoilemisena. Ehkä alaiset olisivat kannelleet hänelle kyselyistäni.

  Elämän ja nähtävästi myös kuoleman herra. Sitä Tapani halusi olla. Hän ei ollut pystynyt määräämään syntymästään. Tai oli sentään hiukan. Oli kiirehtinyt maailmaan pari viikkoa etuajassa. Siitäkin appi oli ollut ylpeä.

‑ Menevä mies on hyvissä ajoin paikalle tuleva mies, hän myhäili. ‑ Ei liikoja aikaillut syntyessään. Tulee suorittamaan suurtekoja elämässään.

  Elämästään Tapani oli todella pystynyt paljolti määräämäänkin. Samoin ihmisistä ympärillään. Joihin sana ei tehonnut, saivat lähteä. Kuulemani mukaan. Toinen tehokkaampi tilalle. Silti hän ei ollut vaihtanut minua uuteen parempaan, vaikka en ollut hänelle poikaa synnyttänytkään. Ehkä se ei ollut hänestä myöhemmin enää tuntunut niin tärkeältäkään.

  Mutta oman kuolemansa ajankohdan hän totisesti itse määräsi. Olisikin ollut jotenkin mieletöntä Tapanin kaltaisen miehen kohdalla, että kuolema olisi tullut milloin hyvänsä, sopimattomalla

hetkellä. Lupaa kysymättä. Olisi vain röyhkeästi tunkeutunut huoneeseen, vaikka ovivaloissa olisi vielä lukenut: odota.

  Ehkä Tapani oli todennut, että elämästä määrääminen alkoi hänen osaltaan jollakin tavalla tyrehtyä. Siispä hän alkoikin määräillä kuolemaa. Mahtoiko hän yhä järjestellä asioita oman päänsä mukaan siellä toisellakin puolella?

‑ Milloin näitte toisenne viimeksi? Mistä puhuitte? Miltä Tapani vaikutti?

  Kysymyksiä heti tapahtuman jälkeen ja myöhemmin yhä laajenevalta piiriltä. Kun lääkäri ja poliisit tiedustelivat sitä minulta samana iltana, en ensin muistanut kerrassaan mitään. Oli hän ollut kotona iltapäivällä, Mutta mitä hän oli sanonut? Mitä olimme tehneet? Kuin harmaa seinä edessä. Olin kesken kuulustelun mennyt keittiöön. Halusin jotakin juotavaa. Suuni kuivui. Kyyneleetkin olivat kuivuneet jo alkuunsa. Tunsin muutenkin kuivuvani kokoon kuin muumio.

  Avasin jääkaapin oven. Siellä oli maksalaatikon tähteitä. Se auttoi muistamaan, että olimme Tapanin kanssa istuneet keittiön pöydän ääressä ja syöneet maksalaatikkoa. Toivon pilkahdus. Ehkä hän oli saanut ruokamyrkytyksen laatikostani?

‑ Ei tämä ole myrkytystapaus, sanoivat poliisit kummastellen.

‑ En sitä tarkoitakaan, mutta ehkä maksa oli vaikuttanut hänessä mielenhäiriön?

  Katsoin odottavasti lääkäriin. Hän vain pudisteli päätään. Vaikka söinhän minäkin sitä enkä sairastunut. Joutunut mielenhäiriöön.

  Mitä hän oli sitten sanonut viimeksi? Tuskin mitään erikoista.

  Ehkä hän sanoi: Minulla on tänään pitkä tärkeä kokous. Sen on pakko onnistua. Saattaa mennä myöhään.

  Ja minä: Menen kenraaliharjoitukseen. Tuskin se kovin kauan kestää.

  Sitten sanoimme: Hei sitten. Hei.

  Jäikö jotakin sanomatta? Tapanilta ja minulta. Kai aina jää. Pahempaakin ihmiset sanovat toisilleen erotessaan viimeistä kertaa. Silti ontto olo.

  En todellakaan tiedä

  miksi sen tein

  en käsitä motiivejani

  en tunne syyllisyyttä

  joku oli ohjelmoinut minut

  väärin

  harhaan

  ehkä joku oli sormeillut ajastinta

  huolimattomasti

  kun lähdin taapertamaan

  ihmisen tietäni

  joku hypnotisoi minut

  sanomaan ei

  rakkaudelle

  kuiskaamaan kyllä

  yksinäisyydelle

  joku pakotti minut saapumaan

  liian myöhään

  lähtemään liian aikaisin

  elämään ja elämästä

  joku käski minua:

  hyppää nyt heti

  rohkeasti

  tyhjyyteen.

                              55

  Naapurit ovat suorittaneet maihinnousun. Pidän nykyään takorautaportteja auki. Kukkia virtaa sisälle. Ja ihmisiä. Jotkut tulevat henkilökohtaisesti katsastamaan talon ja minut, eli surunvalittelukäynnille. Todellistakin myötätuntoa toki ilmenee. Aistin sen herkästi ja olen jopa kiitollinen. Esittelen taloa kuin opas ainakin. Samalla esittelen itseäni. Kuin mannekiini liikun sirosti ja pyörähtelen hillityssä mustassa leningissäni. Kampaus viimeistä piirtoa myöten kunnossa. Hautajaisiin asti aion hoitaa roolini hyvin ja prikulleen. Viimeinen palvelu Tapanille ja suvulle ja firmalle ja tiedotusvälineille ja Suomen kansalle.

  Ompelijani kanssa suunnittelemme pukua. Hän on ollut minulle jonkin asteen ystävä jo kauan. Kokenut kanssani hääiloja ja hautajaissuruja sekä mahtavien illallisten loistoa. En ehkä tule tarvitsemaan häntä enää. Hyvästelen siis ompelijanikin. Ja hänen mukanaan paljon muuta. Myötätuntoa, ystävällistä koskettelua.

‑ Eihän neula vain pistänyt? hän kysyi huolestuneena.

  Minua sarvikuonoa kun ei pistä enää mikään. Suojapanssarini on rikkumaton. Itsekin ihmettelen valtavaa tahdonvoimaani. Se nousee kuin poljettu ruoho Tapanin jalanjäljestä. Voikohan vainajan sielu muuttaa uuteen elävään kehoon heti kuoleman jälkeen? Käy vain pienen mutkan jossakin tuntemattomassa ja tunkeutuu sitten lähimpään otolliseen ruumiiseen. Minuun. Haluaisinko Tapanin sielua itselleni? En tiedä.

  Toisaalta se mahtavuus, se suuri luottamuksen osoitus hänen taholtaan. Itsevarmuus. Painelisin suoraa päätä firmaan ja ilmoittaisin määrätietoisesti, että otan hoitaakseni pääjohtajan tehtävät. Röyhkeällä itseluottamuksella päätyy joko mielisairaalaan tai johtaville paikoille. Haluaisinko itselleni Tapanin elämää? Enpä usko. Olen saanut tarpeekseni Tapanin elämästä ja kuolemasta. En ole pärjännyt kummassakaan ilmiössä.

  Entä jos Tapani siirtyy tyttäriin tai rakkaisiin hiirulaisiin? Jotenkin kauhistun. Ei heihin ainakaan. Ennemmin sitten minuun. Sijaiskärsijään.

                              56

  Olen taas kertaalleen miettinyt elämän tarkoitusta. Ihmistä pelinappulana. Sattumaa. Mitä minä tekisin tämän jälkeen? Ilman Tapania ja ainaista odotusta. Hän ei ollut jättänyt minkäänlaista viestiä. Ei hänellä koskaan ollut aikaa kirjoitella kirjeitä, pitkiä yksityiskirjeitä ainakaan. Muistinhan toki niukkasanaiset opastavat lappuset Afrikasta. Ei edes kihlausaikamme innostanut häntä henkilökohtaisiin vuodatuksiin. Hän oli silloin yli kuukauden ulkomailla, ja minä puolestani suolsin kirjeisiini ylenpalttisia tunteenpurkauksia, hänelle varmaankin yhdentekevistä asioista. Näin jälkeenpäin tuntuu, ettei hän niitä kaikkia edes lukenut. Puhelin ja tietokone olivat hänen yhteydenottokeinojaan.

  Entä jos hän nyt kuolemansa jälkeen yrittäisi ottaa yhteyttä minuun? Ei hänellä ollut tarvetta selitellä tekojaan eläessäänkään. Lyhyt välinpitämätön anteeksipyyntö. Uudet asiat jo mielessä. Nyt olisi minunkin aika ottaa uudet asiat mieleeni. Mitkä uudet asiat? Tyhjyys. Todellinen tyhjyys valtasi minut.

  En ehkä vielä osannut ikävöidä Tapania, mutta ikävöin niitä ongelmia, niitä kiihkeitä mietteitä, joita hänen vaikutuksensa minussa herätti. Jatkaisinko niitten jauhamista yhä edelleen? Jokin ratkaisu minunkin oli tehtävä. Tapani teki omansa. Nyt on minun vuoroni.

  Kysyin tyttäriltä. ‑ Mitä virkaa minulla täällä enää on, kun Tapani on poissa?

  He lohduttelivat kiihkeästi. ‑ Onhan sinulla meidät. Me tarvitsemme sinua. Ja pikkutytöt. He tarvitsevat mummia.

  Tarvitsijoiden lista sen kun kasvoi. Hätäpäissään he olisivat nimenneet tarvitsijaksi vaikka Savonlinnan valintamyymälän kassan. Ihailin tyttärieni ponnisteluja ja hyvää tahtoa. Sanoin kuitenkin.

‑ Ehkä ainoa tarvitsija olisi elinpankki. Melkein kaikki elimeni ovat hyvässä kunnossa.

  Tuulikin ja Pirkon kasvoilla häivähti inhon ja kauhun ilme.

‑ Johan sinä puhut kuin isä. Hänelle se sopi, mutta älä sinä ota päällesi Tapanin manttelia. Ole sinä vain oma herttainen itsesi.

  Olen päättänyt jakaa koruni kolmeen osaan ja luovuttaa tyttärille omat kasansa. Kerroin siitä jo heille. Muutan pienempään huoneistoon keskikaupungille. Mukaan vain se, mikä kunnolla mahtuu. En halua tehdä uudesta kodistani museota tai taidenäyttelyä. Madonnan kuvat tytöille, jos kelpaavat. Jollei, menkööt vaikka museolle. Ja siihen tyyliin, mikäli se käy lain puitteissa.

‑ Älä nyt hyvänen aika rupea jakamaan omaisuuttasi ennen aikojaan. Tarvitset niitä itse.

‑ Enkä tarvitse. Tiedän tarkalleen mitä tarvitsen. Rauhaa. Rauhaa ja lepoa.

  Hälinästä, tavaroista, muistoista. Niin ajattelin, mutta tytöt säikähtivät. Ja siitä alkoi heidän vahtimisensa, avustajinaan Heikki ja agronomi. He eivät olisi uskaltaneet jättää minua hetkeksikään yksin. Jospa olisin voinut luvata heille, etten vahingoita itseäni. Mutta enhän tiennyt itsekään mitä aioin. Voi tätä sotkua.

  Kaiken huippu oli, kun Heikki ilmestyi eräänä iltana ovelleni. Soperteli hämillään, korvat punoittaen.

‑ Pistäydyinpä tässä ohi ajaessani katsomaan mitä sinulle kuuluu.

  Tosi pistäytyminen. Hänen täytyisi tehdä noin 35 kilometrin mutka päästääkseen tänne kotimatkallaan työstä. Tuulikki oli tietysti pannut hänelle sanat suuhun. Ei Heikki ollut tottunut valehtelemaan päin silmiä. Pyysin hänet sisälle, laitoin kahvia tippumaan ja yritin näyttää reippaalta ja pärjäävältä. Sekös tuntui huolestuttavan Heikkiä vain yhä enemmän. Olivathan he jo monet kerrat aikaisemmin havainneet, että itkeä tursutin pienemmistäkin asioista tuntikausia. Nyt vain olin olemassa. Rauhallisesti. Jähmeästi.

  Samana iltana Heikin lähdettyä tytöt soittivat minulle peräti kolme kertaa. Ensin Tuulikki. Nuorimmalla oli korva hiukan kipeänä. Kysyi, mitä pitäisi tehdä. Niin kuin hän olisi ennenkään neuvojani noudattanut. Raahasivat molempia lapsiraukkoja ympäri Eurooppaa. Saamassa vaikutteita ja elämyksiä! Toinen Heikin selässä, toinen pussissa mahan päällä kuin kengurulla. Tuulikilla reppu ja kauheat kantamukset käsissä. Leirintäalueelta toiselle. Voi sitä menoa ja elämää. Saivatko sitten vaikutteita? No vetoa ainakin. Korvatulehduksia yhtenään. Ihme, että ylipäänsä kuulivat enää mitään.

  Toinen soitto tuli Pirkolta. Kysyi, olinko muistanut kutsua Emilia‑tädin, sen äidin kitkerän sisaren. Niin kuin nyt Emilia jättäisi väliin yksiäkään hautajaisia. Seisoi hautausmaalla tihkusateessa ja nautiskeli viimeiseen pisaraan asti ventovieraittenkin maahanpanijaiset. Tästä Tapanin tilaisuudesta häntä ei kyllä estäisi mikään muu luonnonmullistus kuin hänen omat hautajaisensa. Hän ilmestyi jo pientä flunssaakin potevan vuoteen laidalle koikkumaan kuin petolintu haaskalle. Kuume nousi jo pelkästä vierailusta ja synkistä ennusteluista.

  Hautajaisissa Emilialla oli täysi työ pidätellä tyytyväisyyttään ja iloaan siitä, että heräämättömät surijat itkivät oikein kunnolla sitä heräämätöntä vainajaa, joka Emilian mielestä oli matkalla kaikkein kauheimpaan paikkaan. Hyi, mitä ajatuksia päästinkään mieleeni. Mutta totta se on. Huvinsa kullakin.

  Kolmannen puhelun soitti taas vaihteeksi Tuulikki. Sanoi, että korva oli hieman parempi. Kehotti minua katsomaan televisiosta mukavaa romanttista elokuvaa. Kiittelin huomaavaisuudesta ja totesin.

‑ Kyllä minä aion pysytellä hengissä ainakin hautajaisiin saakka.

  Itsekin säikähdin sanojani. Toisessa päässä kammottava hiljaisuus. Yritin parsia sanomisiani:

‑ Ja ehkä vielä jonkin aikaa niitten jälkeenkin.

  Kolme kertaa hautajaisia edeltävänä aikana suostuin yöpymään tyttärieni luona. Halusivat minut välillä pois tästä murheen talosta. Suostuin. En oman itseni takia, mutta väkisinkin säälitti heidän huolenpitonsa minusta. Kaksi yötä vääntelehdin Tuulikin olohuoneen liian kapealla, kuoppaiseksi eletyllä sohvalla. Toisen yön valvoimme oikein ryhmätyönä. Nyt nuorimmalla oli todella korva kipeänä, ja vanhempi näki painajaisia.

  Yhden yön vietin Pirkon luona. Nukuin, muka, heidän parisängyssään. Pirkko ahtautui olohuoneen sohvalle, ja iso agronomi natisi tasa tarkalleen koko yön pienessä lisävuoteessa. Olin tulla hulluksi siitä yömusiikista. Seinät kuin paperista. Aamulla agronomi toi pirteänä minulle aamukahvin vuoteeseen.

  Jotenkin tuntui, että aivoni ja sydämeni olivat repeämispisteessä. En halunnut päästää mitään tunteita sisälleni. En iloa, en surua, en lämpöä, en huolta. Kovetin ja kovetin itseäni kuin olisin jäädyttänyt luistinrataa. Vain pari pisaraa jääkylmästä vihan kaivosta ja kovettuminen oli taattu. Tytöt perheineen sen kun tyrkyttivät minulle ruokaa, ajanvietettä, hellyyttä. Ja rakkautta. Suunnattomasti rakkautta.

  En uskalla tuntea

  mitä tunnen

  peitän hupulla ja harsoilla

  jokaisen esiin putkahtavan

  rakkauden

  hellyyden

  inhon

  ja pelon

  sieluni on täynnä

  alas vedettyjä verhoja

  sieluni huonekalut ovat piilossa

  valkeitten kankaitten alla

  omistaja aina matkoilla.

                              57

  Kuljeskelen talossani ja hyvästelen tavaroita. Asuimme niin kauan yhdessä, tavarat ja minä. Ulkonaisesti ei tapahtunut kummempaa, paitsi tämä Tapanin kauhea lähtö. Mutta sisäisesti olemme kokeneet kokonaisia historioita. Jotakin on varastossa. Minusta tuntuu. Hyvää vai pahaa, mutta jotakin on kertynyt näiltä vuosilta, näistä taisteluista. Katselen vanhoja maljakoita. Niin hienoa ja haurasta posliinia, ettei niistä uskalla ajatellakaan karkeasti. Ne murenisivat, särkyisivät surusta. Nyökkään möhömahaiselle piirongille. Arvokas vanha rouva.

  Siihen aikaan kun Tapanin suupielissä olevat vaot alkoivat syvetä, minulta katosi halu tehdä ostoksia, ylimääräisiä nimittäin. Kuppi tai kippo siellä tai täällä. Mitä se merkitsi meidän taloudessamme? Kaikki sellainen alkoi tuntua tarpeettomalta. Turhalta. Ei se enää ilahduttanut kuten ennen. Aikaisemmin kävin aika usein huutokaupoissa ostamassa jotakin kaunista. Ei kovin kallista. En luottanut asiantuntemukseeni.

  Joskus alkuaikoina Tapanikin saattoi lähteä mukaan. Erään kerran myöhästyimme hiukan. Joku oli jo ehtinyt huutaa esineen, jonka Tapani olisi halunnut saada. Syy myöhästymiseen oli tietysti minun. Tapani kiukkusi aika tavalla.

‑ Väärä ajoitus, sinä hienohelma. Meikkasit ja meikkasit vaikka sanoin, että on kiire. Mitä se tyhmä naama siitä kummemmaksi muuttuu. Viiru sinne tai tänne.

  Tämän muistin, kun mietiskelin taas väärää ajoitusta. Ei Tapanin. Hän lähti tästä maailmasta oikealla hetkellä, omasta mielestään. Totta kai. Hieman ennen aikojaan, niin kuin oli tänne tullutkin. Mutta minulla oli ajoitus väärin. Olin tehnyt surutyöni jo Tapanin eläessä. Olin niin kauan murehtinut hänen menettämistään tai oikeammin sitä, etten ollut häntä löytänytkään. En koskaan todella tavoittanut hänen maailmaansa. Surutyö oli tehty kaikkina näinä yksinäisinä kaipaavina vuosina. Siihen ei ole juuri lisättävää, paitsi rituaalit. Nehän minä hallitsen. Ne eivät tuota vaikeuksia.

  Myös itkuni ja kyyneleeni tyrehtyivät muutamaa viikkoa liian aikaisin. Ennen suruaikaa. Taas pelkkää taitamattomuutta minun taholtani. Voisinpa ottaa edes osan niistä aikaisemmista kyyneleistä esille ja ripustaa ne poskilleni kuin joulukuusenkoristeet. Kun tarve vaatii.

  Niin se huutokauppa. Kunpa henkisempiäkin aarteita kuten mielenrauhaa, viisautta, elämisentaitoa, saisi huutokaupasta. Menisin heti sellaiseen ja huutaisin, huutaisin niin. Millä ne maksaisin? En tällä maallisella valuutalla. Olin joskus ääneen itkenyt kauniissa kodissamme. Ehkä menneillä itkuillani huutaisin jotakin arvokasta sieltä henkisestä aarrekammiosta. Ehkä ne valitukset on kirjattu jonnekin. Huutaisin saman tien Tapanillekin, jos se sitten hänelle kelpaisi.

                              58

  Anoppini soitti. Lopultakin. Oli järkyttynyt, ei itkenyt.

‑ Kuinka sellaista pääsee tapahtumaan? Etkö todellakaan mahtanut sille mitään? Vaimon jos kenenkään pitäisi seistä miehensä tukena ja lohdutuksena. Johan sen arvasin alusta pitäen. Pinnallisen missin kun nai.

  Hän piti tauon, odotti reaktiotani. Auoin vain suutani. Mitä tuohon sanoisi? Minusta anoppi ja koko poppoo olivat pinnallisia. Taas käsitteiden hämmennys. Arviomme muista. Tapani oli mielestäni pikkumainen, mutta niin hänkin ajatteli minusta. Ei aavistustakaan mikä on totta. Kuka oikeassa. Katselin lipastoa edessäni. Jokainen näki sen erilaisena, jos sitä katsoi eri suunnilta. Taustaa ja alapuolta ei ollut olemassakaan, jollei maannut lattialla tai ängennyt itseään lipaston ja seinän väliin. Kukaan ei samalla kertaa ja samalta suunnalta nähnyt koko lipastoa. Sen sisustaa, sen menneisyyttä, sen tulevaisuutta.

  Ehkä oli joku olento tai voima jossakin, joka näki koko kokonaisuuden, hyvät ja huonot puolet, niiden tasapainon ja tarkoituksen. Koin itsessäni aavistelevan hiljaisuuden. Ei nyt. Ei vielä. Ehdin pohdiskella näitä asioita myöhemminkin. Nyt on täysi työ selvitä tästä maailmasta, tästä todellisuudesta.

  Anoppi huuteli jo halloota. Keskityin vastaamaan hänelle. Mitä hän oli sanonutkaan viimeiseksi? Ai niin. Totesin hiljaisena.‑ Kaikki on niin kummallista. Järjetöntä. Mutta kyllä aika parantaa ja niin edelleen.

  Anoppikin ryhtyi sovittelemaan. ‑ Noo tietysti olit yrittävinäsi parhaasi. Eihän sille enää mitään mahda. Kunhan tässä vain jaksaisi raahautua päivästä toiseen.

  Pitkä tauko. Sitten hän kysyi. ‑ Mitä olet muuten ajatellut siunaustilaisuuden ohjelmasta?

‑ En ole ajatellut mitään.

  Pidin tauon minäkin, että pisto olisi mennyt perille. Pinnallinen missi. Jaa‑a. Tapanin kuoleman jälkeen olen huomannut itsessäni ilkeitä piirteitä. Jähmetyn, kovetun, muutun pilkalliseksi ja

pisteliääksi. Katkeraksi. Kumman pian omaksun kitkerän lesken roolin. En halua olla enää herkkä ja säälivä. Mitä sillä voitin? Armeliaasti kuitenkin selvensin anopille.

‑ En ole ajatellut vielä. En ole ehtinyt. Kyllä ne sieltä firman taholta huolehtivat kaikesta.

‑ Niin kai, onhan niillä joillakin sentään tyylitajua. Toivotaan, että onnistuu.

  Onnistuiko Tapanin elämä? Kunhan edes hautajaiset onnistuisivat. Kiittelin soitosta. Anopilla on varmaan kauheaa.

                              59

  Asustan talossani uuden seuralaisen kanssa. Sen vihan. Tunnen kokeneeni niin suurta vääryyttä, että aivan pakahdun, kun vain ajattelenkin sitä. Mitä tämä vihantunne minulle tekee? Asustanko sen kanssa elämäni loppuun asti vai tuhoaako se minut ennen aikojaan? Katselen kuvaani peilistä. Sama Marja. Hiukan vain tummemmat silmänaluset. Hiukan vain tummempi ilme silmissä. Jähmeämpi. Viha ei kovin nopeasti pääse kukkimaan kasvoissa, ei ainakaan vajaassa kahdessa viikossa. Kun on niin hyvä iho. Mutta miltä näytän kymmenen vuoden kuluttua? Kaikki se kiemurteleva lieju sisimmässäni.

  Elämätön elämä. Ikinä en anna sitä anteeksi! Tapani on elämällään tukahduttanut minut ja kaikki mahdollisuuteni onneen. Nyt hänen piti vielä kuolemallaankin tuhota minulta yhteydet muihin ihmisiin. Pilata minunkin elämäni. Voi että vihasin sitä miestä! Se saastainen hirviö. Suljin ja auoin käsiäni. Pitkät vaaleanpunertavat kynnet. Jos Tapani vain olisi tuossa, kuristaisin hänet omin käsin. Siekailematta. Mutta ei. Senkin ilon hän oli minulta riistänyt. Oli itse kuristanut itsensä. Ei hän siihenkään tarvinnut muiden apua. Ei minua.

  Rokokoopoika ja rokokootyttö kumartelevat ja niiailevat toisilleen kohteliaasti kirjahyllyn päällä. Maireasti. Herkkää alabasteria. Läpikuultavan viatonta. Mokomatkin teeskentelijät. Entäs jos nostan ne korkealle ilmaan ja paiskaan täysillä permantoon? Siitä saavat. Miksi minä varoisin Tapanin aarteita, kun hänkään ei piitannut minun elämästäni? Tuijotin veistoksia. Päässä jyskytti.

  Tapani on pettänyt minut ja raskaasti. Ehkä hän oli pettänyt minua jonkun naisenkin kanssa, mutta niiltä retkiltä voi palata. Tältä retkeltä hän ei koskaan palaisi. Ei koskaan voisi hyvittää mitään. Turmeli minulta sen vähänkin olemisen oikeutuksen, mikä oli jäljellä seurapiireissä. Kunnioituksen. Ihmisten edessä. Ei edes arvokkaasti surevan lesken osaa hän minulle itsekkyydessään jättänyt. Minua ei olisi olemassakaan ilman häntä.

  Tavallista leskeä sentään pyydetään säälistä jonnekin kutsuille tai hölkkäämään. Olin itsekin joutunut juoksuttamaan erään arvostetun konsulin arvostettua leskeä ympäri Kaivopuistoa. Paijannut ja lohduttanut. Mutta minä, minä olisin kaiken ulkopuolella. Kuin paarialuokkaa. Herättäisin vain kauhua ja pahennusta.

  Tunsin kuinka raivo kasvoi sisälläni. Räjähdän tähän paikkaan. Kiltti alistuvainen Marja. Hautajaisten jälkeen heittäisin surupukuni roskikseen. Liehuisin kaupungilla hehkuvanpunaisessa luomuksessa kuin Maria Verinen. Minunhan se oli pitänyt surmata itseni. Tympääntyneenä rakkaudettomaan elämääni. Kostoksi Tapanille. Mutta minä vain mietin ja mietin. Hän toimi.

  Kuvittelin erilaisia kuolintapoja, joilla olisin oikein perusteellisesti voinut järkyttää Tapania. Ei mitään plaisuja, pikkusieviä unipillereitä. Poroporvarillista sipsuttelua. Kaunis valju uinuva prinsessa. Kaikkea kanssa. Nyt keksin. Ampuisin hirvikiväärillä suoraan suuhun. Olen kuullut, että se jättää karmeaa jälkeä. Lähettyvillä jokin kallis maalaus, esimerkiksi se Gallen‑Kallela. Lisäksi muuta arvokasta ja hankalasti puhdistettavaa. Aivan vapisin kiihkosta.

  Sitten Tapani olisi löytänyt minut. Sitä riemun tunnetta, kun kuvittelin, miten hän huolestuneena puhdistaisi lumivalkoisella nenäliinallaan aivojeni tähteitä maalauksen herkästä, tunnelmakylläisestä pinnasta tai katselisi murheellisena verisenä säihkyvää kristallikruunua, josta raivonpunaiset pisarat viivytellen tipahtelisivat arvokkaalle persialaismatolle. Auoin ja suljin käsiäni. Kuin raivostunut ilveskissa. Päässä jyskytti armottomasti. Silmissä poukkoilivat veriset punaiset pallot. Olin hengästynyt kuin pitkän juoksun jälkeen. Tottumaton rämpimään tässä raivon suossa. Tottumaton vihaamaan.

‑ Mikään ei enää auta, sähisin voimattomana. ‑ Tapani ei ole näkemässä teinpä sitten mitä hyvänsä.

  Tai jos sittenkin. Tytöille kyllä jättäisin kirjeen. Kertoisin, että tekoni ei johtunut heistä, rakkaistani, vaan olisi verinen kosto Tapanille, hänen niuhottavalle suvulleen ja koko tärkeilevälle juppiyhteiskunnalle. Taas keksin jotakin. Siitähän täytyisi tulla julkinen näytös. Ei mikään yksityiskodin salamyhkäinen tragedia. Julkisella paikalla. Jollakin torilla? Tai Suomen pankissa? Rahojen päälle saisi totisesti roiskua. Mutta nehän olivat piilossa, hyvässä tallessa. Ateneum? Miksi aina yhdistän taideteokset Tapaniin? Alkajaisiksi nuo rokokoonulkit. Tartuin alabasteriveistoksiin. Nostin ne korkealle pääni yläpuolelle valmiina murskaamaan ne lattiaan. Juuri silloin puhelin soi.

  Säikähdin niin kovasti, että olin todella pudottaa esineet käsistäni. Täristen asetin ne varovaisesti pöydälle ja nostin kuulokkeen. Joku mies tarjosi hautakiviä. Vuolaasti lisputteli ostoksen edullisuutta. Esteettinen, sulautui maisemaan. Kestävä, taisi tarjota ikuisen takuun. Saattoi olla "helppohoitoinenkin" adjektiivien joukossa. Minä sitten vain rätti kourassa levittelisin Johnsonin vahaa ja kiillottelisin kiveä perjantaisin. Jos olisin ollut entinen Marja, olisin kauniisti kiitellyt.

‑ Kiitoksia paljon ystävällisestä tarjouksestanne, mutta meillä on sukuhaudalla jo kivi valmiina.

  Nyt rätisin niin töykeästi kuin osasin.

‑ En kaipaa mauttomia lohkareitanne. Minulla on jo pyramidi rakenteilla omasta takaa. Ympäristöystävällinen ja 5000 vuoden takuu!

  Paiskasin puhelimen lisputtajan korvaan. Olinko nyt tyytyväinen? Ehkä. Olin saanut loukattua yhtä syytöntä ihmistä, joka vain teki työtään. Sydän jyskytti levottomasti. Olenko sekoamassa? Harmitti ja hävetti. Sinä iltana en saanut unta pitkään aikaan. Sydän tykytti joka paikassa, varpaissakin. Muistutti kai olemassaolostaan. Sydänparka. Olinko kadottamassa sydämeni? Vai olinko vain muuttumassa normaaliksi piittaamattomaksi ihmiseksi?

                              60

  Seisoimme agronomin kanssa kotini pihalla hautajaisia edeltävänä iltana. Hän oli tällä kertaa päivystysvuorossa. Vahtimassa minua. Jos olisivat tienneet, mitä päässäni todella pyöri näinä päivinä, olisivat palkanneet oikean henkivartijan. Syksyinen koleus ja ankeus. Luonnossa ja minussa. Agronomi haki minulle villatakin sisältä. Värisytti hieman. Mitä tästä kaikesta oikein seuraa?

  Tapani oli aikanaan maininnut anopille, että hän haluaa tuhkauksen. Tietenkin. Niin modernia. Lisäksi tuho olisi täydellinen. Missä säilyttäisin uurnaa? Astiakaapissako? Vai kuljettaisinko sitä kassissa kaikkialle? En jättäisi häntä hetkeksikään yksin, niin kuin hän oli tehnyt minulle. Sehän saattaisi unohtua minulta jonnekin. Kadota. Ilmoittelisinko lehdissä? Lupaisin tuntuvan löytöpalkkion. Ex‑mahtimiehestä. Vai jakaisinko osan tuhkasta tyttärille ja anopille? Vai sirottelisinko sen kaikkiin maailman meriin?

  Sukuhautaanhan Tapani päätyisi ilman muuta. Se oli hyvin vanha, kunnia‑arvoisalla paikalla, näkymä muitten arvosukujen leposijoihin. Haudalla kohosi valtavan korkea suippo kivipaasi. Kuin obeliski. Kysyin kerran Tapanin vähiten nyreältä sisarelta, mitä se obeliski symbolisoi.

‑ Mitä se nyt symbolisoisi? Tietysti obeliskia, oli vastaus.

  Niska kenossa sai tavailla Tapanin esi‑isien koukeroisia nimiä. Kirjaimet pienenivät ja yksinkertaistuivat lähempänä maata. Kiven takana aivan alhaalla luki epäselvästi Mathilda. Olin joskus yrittänyt raaputtaa multaa pois, jotta näkisin vuosiluvut. Niitä ei enää erottanut. Oliko Mathilda pieni lapsi vai joku vähäpätöisempi vaimo?

‑ Minun nimeni kaiverrettaisiin tietenkin aivan multarajan alle, sanoin kerran Tapanille. ‑ Näkyisi vain M‑kirjaimen yläsakarat. Kaksi ihmettelevää silmää. Ei sen maineikkaampaa.

‑ Itsehän sinä harhakuvitelmillasi itsesi sinne maanrakoon tuomitset. Ei siihen muitten mielipiteitä tarvita, oli Tapanin kommentti.

  Hautaan mahtui kuulemma paljon uurnia. Ei tilanpuutetta kuoleman jälkeenkään, äveriäillä. Uskoisin, että joskus tulevaisuudessa uurnienkin kokoa on ihan pakko pienentää. Fingerporillinen kenraali sitä ja sitä.

  Muut tuntuivat sittenkin tietävän jotakin enemmän kuin minä. Ei Tapani minulle ollut koskaan puhunut omista hautajaisistaan. Tuomarilta kuulin, että yksityiset raha‑asiat ovat kyllä järjestyksessä. Ei siis sen takia mitään syytä noin järkyttävään tekoon. Tuomari sanoi, että Tapanille oli ollut hyvin tärkeätä, että hänen vaimonsa voisi kaikissa olosuhteissa jatkaa turvattua ja antoisaa elämää. Hm.

  Tapanin lääkäriltä olin saanut ongittua, että terveydentila oli ollut kohtalainen. Tosin viime aikoina Tapani oli valitellut aivan lamaannuttavaa, kaiken kattavaa väsymystä. Kokeitakin oli otettu. Saattoi olla vasta piilevänä tai sitten se mahdoton työpaine oli alkanut verottaa voimia. Burnout. Minulla oli kumma tunne, että lääkäri ei kertonut kaikkea. Hiukan empien hän lausahti.

‑ Kyllä tuollainen stressi on varmaan näkynyt avioelämässäkin. Sen intiimissä puolessa. Vähentynyt? Vai‑ii?

  Suorastaan närkästyin. En ollut tullut hänen luokseen saadakseni avioliittoneuvontaa. Mitä se hänelle enää kuului? Olisi tarttunut asiaan parikymmentä vuotta sitten, kun seksielämämme alkoi lopahdella.

‑ Voisit sinäkin tulla tänne tarkastukseen, lääkäri mutisi hiljaisella äänellä. ‑ Otettaisiin joitakin kokeita, varmuuden vuoksi. Tapanikin...

  Nousin äkkinäisesti. Hyvästelin viileästi.

‑ Kiitoksia tiedoista. Palataan asiaan.

  En toki aikonutkaan ottaa häneen yhteyttä. Mitä hän oikein tarkoitti? Röyhkeä tungettelija. Halusiko värvätä uusia rikkaita potilaita? Jäi jotenkin paha maku suuhun.  

  Juttelimme agronomin kanssa polttohautauksessa. Olin aikaisemminkin ollut läsnä sellaisessa enkä pitänyt siitä lainkaan. Vaikka kuinka olin yrittänyt pysyä valppaana, takaseinä aukeni liian äkkiä, ja arkku purjehti arvokkaasti juhlallisen musiikin pauhatessa valomereen. Se oli kyllä tavallaan kaunista ja liikuttavaa, mutta tietyt assosiaatiot kuumana hehkuvasta paikasta vainosivat minua siitä lähtien. Että pitikin olla sellainen toivomus. Tapanilla nimittäin. Olisivat vain olleet tavalliset hautajaiset hiljaisten vaahteroiden alla.

‑ Tavallisessa kappelissahan se siunaus tapahtuu. Ei siellä mikään takaseinä aukene. Arkku kuljetetaan autolla krematorioon, lohdutteli agronomi.

  Seisoimme yhä pihallani. Koska aioin muuttaa kerrostalohuoneistoon keskikaupungille, olin hieman huolestunut hyvin hoidetun ja rakkaan puutarhani kohtalosta. Sitä en voinut ottaa mukaani, mutta ehkä joitakin kasveja voisi siirtää uuteen ympäristöön aivan kuin muistoksi vuosien aherruksesta ja ilosta. Oli sitä iloa siis ollut minullakin kaikesta huolimatta. Tuulikki asui kaupungilla. Ainoa puutarha pienoinen puisto. Sinne nyt ei voinut ruveta kukkia istuttelemaan.

  Mökkimme ympäristö oli kovin karua ja kallioista. Ehkä joitakin kivikkokasveja voisi sinne siirtää. Luultavasti mökkiä ei myytäisi. Heikki ja pikkutytöt istuivat mielellään kalliolla, kipristelivät paljaita varpaitaan ja ihailivat iltaruskoa, joka nostettiin kuin vadelmanpunainen vaate tummenevalle taivaalle kuivumaan. Heikki oli onkivinaan. Tuskin koukussa oli matoa. Matoraukka ja kalaparka. Onneksi meillä oli mökillä Ahti‑silliä kaapissa. Heikistä ei ollut kalamieheksi.

  Agronomi voisi ottaa joitakin kasveja maatilalleen tai siis vanhempiensa tilalle. Olin aivan kuulevinani kuinka Tapani irvailisi.

‑ Mitä höperrystä tämä nyt on? Siirrellä kasveja uudelle seudulle, kun voi ostaa niitä vaikka toisen mokoman lisää.

  Huokaisin raskaasti. Jos muuten kaikki huokailuni kerättäisiin yhteen, niistä varmaan kehkeytyisi melkoinen myrskytuuli. Ei Tapani ymmärtäisi tätäkään huolta puutarhastani. Se tunnearvo. Tuon ruusun olin itse istuttanut sen ja sen mielialan vallitessa. Voisin ehkä myöhemmin käydä niitä tutussa talossa helssaamassa ja muistelemassa mennyttä aikaa. Jos sitä myöhempää aikaa nyt yleensä minulle enää tulisikaan.

  Tapani se kyllä jatkaisi päivittelyään. ‑ Eikö se riittänyt, että kuljettelit niitä paikasta toiseen tässä meidänkin pihalla? Istuivat kottikärryssä ja olivat ainaisella sightseeing‑retkellä. Kumma kun ylipäänsä selvisivät hengissä siitä alituisesta kiertoajelusta.

  Agronomi tutki joitakin pensaita. Nyökytteli. Nuo saattaisivat hyvin viihtyä heillä.

‑ Entäs tämä tuija? kysyin. ‑ Se on ainoa kasvi täällä, jota voisin nimittää Tapanille kuuluvaksi. Hän halusi sen tänne väen vängällä, vaikka ei muuten ollut kiinnostunut puutarhastamme.

‑ Voisinhan yrittää, tuumiskeli agronomi.

  Alkoi hiljalleen sataa tihuuttaa. Surullista vinoa sadetta. Niin ne huomiset hautajaiset. Ei tosin tarvinnut seistä haudalla kärvistelemässä, mutta ehtisi sitä kumminkin kastua eri tilaisuuksien välillä. Myös agronomi mittaili sadetta.

‑ Sade tietää onnea.

  Hän melkein puraisi huultaan. Sanonta ei jotenkin vain sopinut tähän tilanteeseen. Järkevä mies, mutta erehdyksiä sattuu viisaallekin. Halu lohduttaa minua voitti älyllisen kontrollin. Mietin, kumpi on tärkeämpää: nerokkuus vai hyväntahtoisuus. Ehkä suurissa asioissa nerokkuus, mutta läheisissä ihmissuhteissa hyväntahtoisuus.

  Jos joskus menisin uudelleen naimisiin, testauttaisin sulhaseni. Ja valitsisin jostakin normaalin tuntumasta. älykkyyden puolesta nimittäin. Tai enpä tiedä. Taas huokaisin syvään. Uusiin naimisiin. Pyh. Toinen mies. Silloin muistin ne ainaiset lehtilööpit: Mies surmasi vaimonsa ja itsensä mustasukkaisuudesta. Taas uusi näkökulma Tapanin motiiveihin.

‑ Olisikohan Tapani tehnyt sen mustasukkaisuudesta? laukaisin ilman sen kummempia johdantoja.

  Agronomi räpytteli silmiään ennen kuin kysyi. ‑ Oliko hänellä sitten aihetta sellaiseen?

‑ Ei tietenkään, vastasin hieman nolona. Muistinpa taas sitä häkkilintuani. ‑ Mutta sellainen mustasukkaisuus vasta tuhoisaa onkin, joka on perusteetonta, järjetöntä.

  Tapani järjettömänä tuntui epätodennäköiseltä. Sitä mielenhäiriöselitystähän olin juuri tivannut lääkäreiltä. Pudistelivat vain päätään. No mistä sen tiesi, mitä Tapani sisimmässään pohti. Hänen

tyyppisensä mies ei ainakaan halunnut jäädä toiseksi. Ei sitten missään.

‑ Älä puhu tästä Pirkolle. On heillä jo huolia muutenkin.

                              61

  Hautajaisaamuna tytöt olisivat taas väkisin syöttäneet minulle jotakin rauhoittavaa lääkettä. Kieltäydyin.

‑ Älä nyt ole lapsellinen, äiti. Sinulla on kova päivä edessäsi. Tämä vain hieman rauhoittaa. Auttaa sinua kestämään.

‑ En ota sitä missään tapauksessa taikka en tule koko tilaisuuteen.

  Alan oppia kiristämistä ja uhkailua. Muistin, kuinka Tapani oli pakottanut minut ottamaan lääkkeitä ennen ainoan veljeni Ilkan hautajaisia. Tämä oli kuollut äkkiä tapaturmaisesti. Olin ollut hajoamispisteessä ja otin pillerit. Seurauksena oli, että joka tapauksessa itkin aivan valtoimenaan, mutta en muistanut tapahtumista juuri mitään. Ainoastaan sen kamalan itkuni.

  Kyselin jälkeenpäin mukana olleilta, mitä siellä oikein oli tapahtunut. Mitä pappi oli puhunut? Minkälaista musiikkia? Oliko Saima‑täti ollut järkyttynyt? Mitä Martti‑serkku oli sanonut? Tapani kyllästyi.

‑ Pyydetään pappia ottamaan uusiksi koko homman. Mutta silloin olisi suotavaa, että rouva pitäisi kauniit silmänsä ja korvansa auki.

  Nyt en halua jäädä kaiken ulkopuolelle. En Tapanin hautajaisissa. Nyt hän ei voisi sysätä minua syrjään. Koko avioliittomme ajan hän oli henkisesti töykkinyt minua loitommalle. Ei nyt. Halusin kerrankin seistä hänen tukenaan ja valmiina. Nyt en ainakaan jättäisi häntä yksin, niin kuin sinä kauheana iltana.

  Niin minua lähdettiin viemään. En osannut kuvitella, kumpi olisi jäykempi ja kuolleempi: Tapani arkussaan vai minä Heikin punaisessa Ladassa. Kuin paloauto. Sireenit vain puuttuivat. Ei sentään. Heikki oli saanut lainaksi tumman auton joltakin Tapanin sisarelta. Rahisutteli hermostuneena vieraita vaihteita. Kuolonkankeus. Se jatkui kappelin edessä, jossa odottelimme jonkin aikaa toisten hautajaisvieraitten saapumista.

  Sade oli jo yöllä lakannut. Sen tilalla kuulakas syyspäivä. Kuuraa maassa. Ruoho ja ruusut kohmeessa, aivan kuin seuraksi. Tytöt itkivät lohduttomina. Eivät hävenneet näyttää tunteitaan. Heikillä oli nuha. Vai oliko se sittenkin surua? Nenä punoitti, samoin silmät ja mustan lainapuvun ahtaista hihoista sojottavat ranteet. Hän niisti ahkerasti suureen sinivalkoruudulliseen nenäliinaan. Pikkutytöt nojasivat isänsä pitkiin haikaramaisiin sääriin. Pitivät tiukasti kiinni hänen housunlahkeistaan.  

  Itse seisoin aivan jäykkänä. Noidannuoliko tämä oli? Se eilinen pihalla seisoskelu. En saanut päätäni kääntymään. En millään. En tiennyt, mitä takanani tapahtui, menneisyydessä. Edessäni oli vain surevia mustapukuisia ihmisiä ja huurteinen hautakiviarmeija. Sekö oli tulevaisuuteni? En saanut sieluanikaan kääntymään. Se oli mykkä ja eloton. Onneksi lesken ei tarvitse sanoa eikä tuntea mitään. Toiset sanoivat ja tunsivat sitäkin enemmän.

‑ Tunteet on hillittävä, on tilanne mikä hyvänsä. Pää kylmänä, Tapani usein neuvoi minua.

   Nyt hän olisi ollut minusta ylpeä. Minun ei todellakaan tarvinnut ponnistella rauhoitellakseni itseäni. Tunteita ei ollut eikä näkynyt. Pelkästä periaatteesta puristin tuoksuvaa pitsireunaista nenäliinaa kädessäni ja päätin saada aikaiseksi kaksi kyyneltä, toisen Tapanille ja toisen itselleni. Nenästä vain tuli yksi tippa. Pyyhin sen pois.

  Jotkut tulivat kättelemään. Katselin nyyhkyttäviä tyttöjä ja muita. Kuin ulkopuolinen. Mietin jopa, pitäisikö mennä lohduttamaan. Omaisia, ystäviä, työtovereita, liiketuttavia, julkisuuden henkilöitä. Mitä taikatemppuja Tapani olikaan tehnyt, kun hän oli saanut kokoon noin paljon kaipausta ja kunnioitusta ja ihailua läheltä ja kaukaa? Ryhmä japanilaisiakin seisoi joukossa peräti murheellisen näköisenä.

                              62

  Vihdoin siirryimme sisälle kappeliin. Asetuin paikalleni etupenkkiin. Jossakin lähellä perheeni. Jossakin kaukana muut vieraat. Tapani. Odottava hiljaisuus. Vaimeata yskähtelyä, mustakenkäisten ja isokenkäisten jalkojen siirtelyä, ohjelmalehtisten rapisuttelua. Jossakin mätkähti virsikirja lattialle. Ähisevää nostelua. Odotusta. Elämässä, jopa hautajaisissa. Että jotakin merkittävää tapahtuisi.

  Katselin käsiäni. Ne olivat nyrkissä. Selviäisin tästä hyvin. Entä sitten? Näinkö se alkoi? Jäykistyminen, vieraantuminen elämästä, omasta itsestään. Kuolema. Olin kuin itseni ulkopuolella, välinpitämätön. Alkava raakuus itseäni kohtaan. Samantekevää, mitä minulle tapahtui. Olin huomannut synkistymisen Tapanissa. Oliko hän jo silloin kuollut itselleen? Näinkö se alkoi? En osannut edes pelätä. Kun saisi olla hetken rauhassa. Vaimeata urkumusiikkia. Ihanaa, luultavasti. Mutta minua se muistutti alati häiritsevästä puhelimesta, joka aina riisti Tapanin kohtaamasta minua.

  Pappi puhui. Kiiltävä punoitus kulmikkailla kasvoilla. Jännitti selvästi. Ihmeen nuori. Piispaako olin odottanut? Itsemurhaajan siunaamiseen. Ehkä kaikki eivät olleet suostuneet. Pappi puhui. Jotenkin hätääntyneesti. Kesken työpäivän, odottamatta. Perhe aina ollut kaikki kaikessa. Mistä se tuonkin valheen on siepannut? Tytöt tietenkin leperrelleet jotakin. Hienostunut, arvostettu, humaani persoona.

  Hengenmies jatkoi taukoamatta. Vaikka liike‑elämän huipulla, aina säilyttänyt oman tyylinsä. Reilut liikeperiaatteet. Uskomaton tarmo ja kunto. Omistautui täysin asialleen. Muistetaan kauan. Kannustava esimerkki koko kansalle. Tiesikö pappi enää, kenestä puhui? Jostakin kansallisesta suurmiehestä. Itse jo välillä unohdin, kuka oli kehumisen kohteena. Haluaisinpa minäkin tutustua moiseen upeaan persoonaan.

  Pastori väitti tunteneensa Tapanin jo pitkän aikaa ja että heillä oli ollut varsin kiintoisia keskusteluja syvällisistä asioista. Mitä minä olin oppinut Tapanista tuntemaan? Ehkä jotakin ulkonaista. Kihlausaikana olin halunnut ostaa hänelle paidan. En tiennyt kokoa. Täytyi kysyä Tapanin äidiltä. Nykyään sentään tiedän paidan koon. Jotakin edistystä. Melkein hymyilin itsekseni, ivallisesti. En ollut ostanut hänelle vaatteita vuosiin. En olisi edes osannut, mieleisiä. Hän osti ne Pariisista tai jostakin kaukaa. En ulottunut sinne, hänen maailmaansa.

  Ihailin vain niitten kauneutta. Pesin, silitin tai vein pesulaan. Tuntui kammottavalta, että sellainen tyylikäs kallis vaatevarasto jäisi käyttämättä. Hetken ajattelin Pelastusarmeijaa tai kierrätystä. Kirpputoria. Se tuntui rienaukselta. En ollut tiennyt, miten menetellä miehen kanssa. Nyt olin yhtä ymmällä hänen vaatteittensa suhteen. Vaatteet tekevät miehen.

  Läheisen kuolemalla on aina jotakin sanottavaa omaisille, jälkeenjääneille. Niin pappi saarnasi. Syvennyin niin kiinteästi ihmettelemään, että minkä viestin Tapani oli poismenollaan minulle

jättänyt, etten huomannut kuunnella papin selitystä. Taasko se tapahtui? Lääkkeittä tai ilman. Aina jään paitsi jostakin tärkeästä. Täytyy ottaa selvää tytöiltä tai papilta itseltään. Miten hän tulkitsi tämän onnettomuuden. Sitähän olin koko ajan etsinyt. Selitystä. Enkö koskaan osaa kuunnella ihmisiä?

  Katselin alttarin päällä olevaa taideteosta. Se ei ollut maalaus, vaan jokin puuveistos. Epäselvä tumma möykky. Ehkä siinä oli joitakin hahmoja, mutta ketä semmoinen lohdutti? Möykky. Kuin

huolimattomasti peitetty hautakumpu. Pommitettua sielunmaisemaa. Olisin kaivannut sen tilalle aivan rehellisiä helposti tunnistettavia enkeleitä. Ei eteerisiä piittaamattomia kaiken maallisen kärsimyksen yläpuolella olevia taivaallisia olentoja, vaan jotakin läheisempää. Hellyttävämpää. Suloisia palleroisia pikkuenkeleitä kuin kiiltokuvissa. Pullea käsi nojaamassa vaaleansiniseen pilveen. Kultakiharaisia enkeleitä niin kuin tytöt pieninä. Sellainen kai Tapanikin oli ollut pikkupoikana.

  Huokaisten siirsin katseeni arkkuun. Juhlavaa puuta, taiteellinen kukkalaite. Vähän päästä tuhkana kaikki. Tapanikin. Mitä aineen tuhlausta. Arkun kierrätys. Hourinko minä? Sitä ihmislahjakkuuden ja hengen tuhlausta. Kuolema. Meillä ei polteta leskeä vainajan mukana. Entä jos poltettaisiin? Hällä väliä. Minulle enää. Joutuisinko arkun päälle, alle, sivulle vai arkkuun Tapanin seuraksi? Kuumat liekit. Antaisivat ehkä ensin nukuttavan piikin. Mutta silti hirvitti.

‑ Äiti, oletko kunnossa? Pirkko kuiskasi ja puristi kättäni. Olinko liikahtanut, voihkaissut? Taputin hänen kättään rauhoittavasti ja jatkoin jähmettymistäni.

                              63

  Pappi puhui yhä. Paatoksella ja kiihkeästi. Yritti kai vakuutella jotakin. Olinko koskaan ehtinyt puhua Tapanin kanssa näin pitkään yhteen menoon? Tuskin. Nyt olisin voinut astua arkun viereen ja puhua. Puhua tarpeekseni, koska hän ei olisi päässyt karkaamaan kesken pois. Tuskin hän minua kuulisi. Enää. Tapani olisi pitkästynyt papin puhetulvaan. Olisi komentanut.

‑ Mene jo asiaan.

  Mutta mikä on se asia? Mitä hän tällä hetkellä piti tärkeänä? Oliko häntä missään? Niin voimakas persoona ei voi hävitä tyhjään. Ennemminkin minä, Marja.

  Mihin Tapanin sielu oli matkalla? Katselin nyrkkiin puristettuja käsiäni. Ehkä vasemmassa kädessäni pitelin narua, jonka toisessa päässä tempoili Tapanin sielu. Ja oikeassa olisi minun oma sieluni narun nokassa. Tapanin sielu oli tietenkin määrätietoisesti pyrkimässä jonnekin. Minun sieluni pyöri epämääräisesti edestakaisin. Tutki mahdollisuuksia eikä pystynyt päättämään mitä tehdä. Minulla oli toki valinnan mahdollisuuksia. Saatoin heti kotiin päästyäni lähteä välittömästi Tapanin perässä. Jollakin keinolla, ehkä unilääkkeillä.

  Jotenkin tuntui tympeältä kohdata Tapania vähään aikaan. Olisi hyvä pitää loma, avioliittoloma. Missä me sitten kohtaisimme? Kadotuksessa? Pappi ei ole vihjaissutkaan siihen suuntaan. Pieniä köyhiä ihmisiä kyllä uskalletaan uhkailla helvetin tulella. Heillä ei ollut kuuluisaa nimeä turvanaan. Erioikeudet meikäläisillä. Hetken tunsin suorastaan ylpeyttä tästä erikoisasemastamme. Kunhan vain kuulevat nimemme taivaan portilla. Tunnussana. Heti meidät ohjattaisiin parhaille paikoille kuin ravintolassa. Suorastaan uskoin näihin ajatuksiini. Hyi. Mutta nyt ei Tapani loisi minuun nuhtelevia silmäyksiä. Nyt olin omassa varassani. Vastasin kaikesta itse, henkilökohtaisesti. Pelottavaa.

  Minne vielä voisin sieluni päästää? Maineen ja kunnian perään? Minulla ei ollut tarvittavaa koulutusta. Sen sijaan rahan ja huvitusten perään. Ei ollut hätää taloudellisessa mielessä. Voisin vihdoin matkustella. Harvoin Tapani oli huolinut minua mukaansa. Kerran kesken kiireittensä hän vei minut ulkomailla johonkin oopperaesitykseen. Myöhästyimme alusta. Lähdimme pois ennen loppua.

‑ Ei siinä suurta vahinkoa tapahdu, Tapani selitti. ‑ Samaa luritusta alusta loppuun. Ei edes huomaa, vaikka katsoo vain keskiosan. Aivan kuin sarjaelokuva TV:ssä. Ei edes huomaa, jos jää jokin osa välistä näkemättä. Sitä samaa pyöritystä.

  Nytkin Tapani lähti kesken pois. Koko elämästä. Samaa luritusta alusta loppuun. Kuinka on mahdollista, että ihminen haluaa poistua kesken parhaimman kohdan elämässään? Ehkä sen jälkeen kaikki olisi luisunutkin vain huonompaan suuntaan. Niin, juuri siksi. Mutta minunhan se piti aikaisemmin lähteä joko kuolemalle tai eroon. Minähän se olin onneton. Ei Tapani koskaan kertonut olevansa onneton. Tapani ryösti minulta roolin, tilaisuuden olla jotakin, iskeä kerrankin. Siihen ainaiseen jahkailuun se kului, koko elämä. Hän ei epäröinyt suurienkaan kauppojen edessä. Nopea tilannearvioin‑ti, taustatietoja kylliksi, ratkaisu, lopullinen päätös, eteenpäin.

  Tyttäret olivat halunneet, että laskisimme yhteisen kukkalaitteen, me kaikki yhdessä. He ja Heikki olisivat olleet tukenani jos sortuisin. En suostunut siihenkään, en niin millään. Halusin välttämättä seistä omilla jaloillani, lukea muistolauseen omalla äänelläni, laskea kukat omilla käsilläni. En tukeutua toisiin.

  Kaikki sujui yllättävän hyvin. Luin tekstit kuuluvalla äänellä, asiallisesti kuin olisin avannut jonkin naisjärjestön kokousta. Kaipasin ja ikävöin ja rakastin kuulemma kovasti muistolauseitten mukaan. Sitten seisoin vähän aikaa arkun vieressä. Laskin mielessäni: yksi, kaksi, kolme, neljä... Aivan kuin silloin, kun Tapani oli sanonut jotakin loukkaavaa enkä tohtinut ruveta itkemään

hänen nähtensä. Kauhea tämä tunnetila. Tämä tunteettomuuden tila. Tästä ei hyvää seuraa.

  Kävelin kankeasti paikalleni kehenkään katsomatta. Pirkko puristi käsivarttani, supatti jotakin korvaani. En kuullut sanaakaan, en välittänyt kuullakaan. Se oli varmaankin jotakin ihailevaa. Voi yhdenkerran kuinka yksinäinen olin. Loputtomasti kukkia ja muistolauseitten mutinaa. Arvelivat kai, että tukahdutettu mumina ilmaisi tukahdutettuja tunteita. Liikutusta.

  Säpsähdin. Vaikka kuinka olin päättänyt olla varuillani, se oli sittenkin yllätys. Arkku ei nyt tietenkään liukunut valomereen, vaan sitä ryhdyttiin valmistelemaan poiskuljetukseen. Kukkaloisto syrjään. Vakavat mustapukuiset miehet sovittelivat mustia kantohihnoja. Hitaasti, epävarmasti. Vanhemmat ja tottuneemmatkin arkunkantajat. Valmista. Urkumusiikkia. Totiset miehet lähtivät hitaasti liikkeelle arkku välissään. Tytöt nyyhkyttivät. Takaa kuului huokauksia. Huokausten matka. Seisoin tyttärieni välissä. En pystynyt häälähtämäänkään.

  Nyt ei Tapani tulisi enää ikinä takaisin. Niin paljon lähtöjä. Tukehdutti. Suurin hätäännyksen aihe: En ollut ehtinyt ajatella yhtään kaunista ajatusta hänestä. En ollut muistanut yhtään kaunista herkkää hetkeä. En ainuttakaan rukousta. Jäykkien kylmien tunteitteni saattelemana hän sai poistua, ainaiseksi. Ruumis uhrattiin. Poltettiin kuin noitavainoissa, jotta sielu pelastuisi. Mutta pelastuiko se? Mitä tapahtui Tapanille? Mitä tapahtuu minulle?

                              64

  Jotenkuten selvisin muistotilaisuuteen. Sielläkään en vielä luhistunut. Valtava sali. Liikaa ihmisiä. Hirveä melu pommitti korviani. Välillä se muuttui hartaaksi musiikiksi. Melua silti. Se jotenkin keskeytti kokemisen minussa. Täytyi aina alkaa alusta. Tärkeimmät varusteet leskellä hautajaisissa: harso ja korvatulpat. Olisin kiemurrellut tuskasta, mutta kun olin niin kankea. Ajatella jos halvaantuisin. Siinä se loppuelämä menisikin. Alkupuoli oli ollut istumista mietteisiinsä halvaantuneena. Sitten loppupuoli makuuasennossa. Katkeraa. Missä välissä olin elänyt?

  Kupit kilisivät hurjassa kakofoniassa. Kuin jokainen olisi halunnut pitää puheen. Niinhän he pitivätkin. Katselin liikkuvia suita. Kahvia, kakkua, puhetta. Itkuakin jossakin. Myötätuntoa tytöille ja minulle. Osa todella aitoa ja lämmintä. En jaksanut vastata kaikille. Olisin halunnut edes nyökätä kiitollisuuden merkiksi, kun joku tarttui käteeni ja puhutteli minua.

  En saanut päätäni taipumaan. Se tuotti kipua. Etteivät vain pidä ylpeänä. Kaikki menee surun tiliin, rauhoitin itseäni. Kaikkein korkea‑arvoisimmat jupit istuivat ylen vakavina. Kuin mustat korpit aidalla. Puhuivatkin niukemmin kuin muut. Ounastelivat kai omaa vuoroaan.

  Kappelissa ei ollut vaaraa tunteitten irtipääsystä. Muistotilaisuudessa sen sijaan tapahtui joitakin asioita, jotka olivat saada suojavarustukseni murtumaan. Firman herrat alkoivat lukea adresseja. Loputon määrä. Presidentiltäkin. "...Suomen talouselämän edistämiseksi..." Perheen puolelta oli Heikki avustamassa. Hän niiskutteli läpi monta tekstiä. Pärjäsi oikein hyvin. Luki tunteella ja antaumuksella. Sydämessäni käväisi jotakin pientä. Hellyys. Sitten taas paadutin itseni. En varmaan koskaan virkoa tästä kuoleman horroksesta. Mutta toisaalta, kun nyt kerrankin olen päässyt tähän rauhalliseen jäykkyyden ja piittaamattomuuden tilaan, siinä aioin pysyäkin.

  Muistoa kunnioittaen. Miksi vain muistoa? Koko mieshän oli ollut kerrassaan kunnioitettava. Sitten tajusin, ettei Tapanin kauhea kuolema ollut mitenkään alentanut hänen loistavaa elämäntyötään, hänen saavutuksiaan ja ansioitaan. Menestyksellinen näytelmä vain päättyi. Katsojasta ehkä liian aikaisin. Tämä ajatustapa hiukan lohdutti.

  Tunteet näyttivät vaanivan joka puolella. Sissit viidakossa nuolineen. Ei toki Amorin nuolia. Olisivatko alkavan tuhon vasamia? Minne vain katseeni suuntasinkaan, jokin oli valmiina lävistämään minut. Katsoin sinivalkoisten kynttilöiden vartioimaa Tapanin kuvaa pienellä valkoliinaisella pöydällä. Mistä tytöt olivat löytäneetkin niin hyvän kuvan isästään? En muistanut sitä ennen nähneeni. Juonteet eivät näkyneet tänne asti. Pieni hymy, rentoutuneet olkapäät. Komea unelmieni prinssi.

  Olin häissämme kujertanut onnesta, istunut hänen rinnallaan pöydän takana. Koko onnellinen

ihana elämä edessämme. Nyt istuin yksin pöytäni takana mustana ja kölsänä. Kuin 85‑vuotias vanhus. Tiputin kahvia hameelleni. Inhosin itseäni ja ajatuksiani ja esiin tunkeutuvia... Niin mitä? Unelmieni prinssi. Pieni vaaleakiharainen poika.

  Tyttärentyttäret lennähtivät taas luokseni. Nuo toivon perhoset vaaleansinisissä mekoissaan. Molemmilla tummansininen samettirusetti rinnassa, toinen hiuksissa. Eivätkö nykyajan äidit enää anna lapsilleen kalanmaksaöljyä? Kuinka lapsen tukka voikin olla noin hienoa ja hahtuvaista? Ihmettelin, miten Tuulikki oli saanut rusetin pysymään nuoremman hennoissa hiuksissa. Ehkä se oli kiinnitetty teipillä.

‑ Nastalla, olisi Tapani sanonut.

   Tapani olisi muuten ottanut johdon käsiinsä näissäkin kekkereissä. Pitänyt nasevan ja asian ytimeen osuvan puheen. Yhdellä silmäyksellä hän olisi tyrehdyttänyt virrenveisuun kolmanteen säkeistöön. Pappi kun halusi vähän päästä veisuuta. Ihmiset kilisivät vähemmän sen aikana. Tapani oli itse lopettanut elämänsä virrenveisuun siihen ja siihen säkeistöön. Kuinka joku voikin olla niin varma kaikesta? Nyt riittää. Hyvästi.

  Pikkuperhoset painautuivat minua vasten. Olisin halunnut suudella heidän pieniä viattomia korviaan, jotta mikään paha ei koskaan pääsisi niihin sisälle. Näin uskottiin jossakin päin maailmaa. Olikohan Intiassa? Mutta kun niska ei taipunut. Hallitsin taas tunteeni. Tämähän on helppoa.

  Istuin välillä hetken aikaa yksin, kun muu perhe oli seurustelemassa vieraitten kanssa. Anoppikin näytti tällä hetkellä olevan yksin naapuripöydässä. Olin yrittänyt saada häneen katsekontaktia pariinkin otteeseen. Ei onnistunut. Aivan kuin välttelisi. Piti kai edelleen minua osasyyllisenä ainoan poikansa kuolemaan. Ajatelkoon mitä haluaa. Ajatelkoot muutkin mitä lystäävät. Eiväthän he minua todella tunne. Pelkkiä mielipiteitä, tuulesta temmattuja kuvitelmia. Pääasia, että itse edes jollakin tapaa tunnen itseäni. Tai ainakin yritän, tavoittelen, etsin.

  Anoppi kuunteli tarkkaavaisena ohjelmaa. Viulu vinkui, ja pitkään. Koleannäköinen nainen lauloi kolealla äänellä jotakin klassista. Sanoista en saanut selvää. Oikea laulajatar. Anoppi sai olla tyytyväinen tilaisuuden onnistumiseen. Huomasin olevani ilahtunut hänen puolestaan. Sitten hänen lohduttoman synkkä marmorinen surunsa järkytti minua.

  Taasko tunteet yrittivät maihinnousua minussa? Silti mietin, mitä voisin tehdä hänen lohduttamisekseen. Ettei hän kylmästi torjuisi minua. Keksinpäs. Vien pikkutytöt lähipäivinä

hänen luokseen vierailulle. Heidät kehtasi viedä.

‑ Niin hyväkäytöksisiä ja hienoja lapsukaisia, oli anopin mielipide Tuulikin pikkuisista. Hän todella ilahtuisi. Minullekin tuli hyvä mieli. Silloin huomasin, että anoppi katsoi minua suoraan. Pistävästi. Melkein suljin silmäni. Laser‑säde. Ei sentään. Hänhän nyökkäsi minulle. Arvokkaasti, ei alentuvasti. Yritin nyökätä takaisin. Niska mokoma ei taipunut. Nostin oikean käteni ylös ja heiluttelin pehmeästi ja sirosti sormiani. Melkein kuin tui‑tui. Chaplinin tyylinen tervehdys. Näytti varmaan hoopolta, mutta kontakti oli syntynyt. Anoppi nyökkäsi uudelleen.

  Puheita pidettiin. Muisteluksia. Luokkatoveri, opiskelutoveri. Kas kun ei jo lastentarhassa solmittuja ystävyyssuhteita tämän liike‑elämän gurun kanssa. Kiinnitin huomioni hyvin pukeutuneeseen nuorehkoon mieheen. Melkein yhtä komea kuin Tapani. Kalpea, miltei riutuneenoloinen. Puhui katkonaisesti. Taukoili, liikuttunut. Kovasti. En saanut selvää, miten hän liittyi Tapanin elämään. Ei ainakaan liiketuttava. Ehkä pelikaveri. Jotakin outoa tässä oli. En tajunnut mitä. Olin erottavinani renkaan hänen toisessa korvassaan.

  Sitten lähestyi rouva Järvinen. Epäröiden. Katsoi minua. Tarttui käteeni. Ei ensin sanonut mitään, mutta näytti todella järkyttyneeltä. Silmät hyvin syvällä. Jotakin piilossa hyvin syvällä. Päätti sittenkin puhua. Nopeasti, hengästyneesti.

‑ Tapani aina puhui Teistä niin kauniisti. Olette aito lämmin ihminen. Koti suojaisa satama. Turvapaikka. Todella raastavaa elämää, taistelua paikasta auringossa. Me työskentelimme kauan yhdessä. Matkustimme. Keskustelimme paljon kaikenlaista ja...

  Hän keskeytti, silmät kyyneltyivät. Puristin hänen kättään.

‑ Kiitos sanoistanne. Olitte hyvä työtoveri. Tapani arvosti...

  Hän vetäisi kätensä pois. Kiireesti. Lähti ihmisjoukkoon pää kumarassa. Joku lähellä seisovista oli pannut kohtauksen merkille, mutta käänsi katseensa nopeasti muualle. Nyt muistinkin hänen etunimensä. Tuija. Tuija Järvinen.  

  Pappi puhui. Taasko? Taisi olla siunaustilaisuuden saarnan kertausta. Lyhyempi versio vain, sujuvammin tulostettua. Olihan jo ollut kenraaliharjoitus kappelissa. Hän vilkuili usein minua ja muita omaisia. Tarkisti kai, tekikö hänen puheensa vaikutuksen. Yhtäkkiä teki. Oli kuin narrinpuku olisi pudonnut hänen yltään. Punaisena kiiltelevä naama unohtui. Näin ytimeen. Hänen sisäiseen pyrkimykseensä. Hän TODELLA halusi lohduttaa meitä. Hän oli todella hädissään, miten kestäisimme tuskamme. Tunsin ja tiesin, että hän pystyi samaistumaan meidän avuttomaan suruumme.

  Kuinka joku jaksoikin olla noin otettu toisten kärsimyksistä? Tuijotin häntä hämmästyneenä. Motiivitko sittenkin olivat tärkeintä, vaikka tulokset vähän takkuilivatkin? Kunnioitin ja ihailin ja kadehdin hänen tehtäväänsä. Murheellisten lohduttamista. Myöhemmin, kun hän vähän arkaillen tuli puhuttelemaan minua, kiitin vilpittömästi lohduttavista sanoista. Hän tiedusteli, voisiko hän tulla tapaamaan minua jonakin päivänä. En torjunutkaan hänen ehdotustaan, syyttänyt kohteliaasti kiireitäni.

‑ Ilman muuta. Se olisi ihan mielenkiintoista. Keskustella. Soittele ja sovitaan ajasta.

  Sinuttelin häntä tarkoituksella osoittaakseni hyväksymistäni. Hän ilahtui selvästi. Oli kai pitänyt minua kopeana ja jäykkäniskaisena seurapiirirouvana. Aivan unohdin hetkeksi synkät tuhon ajatukseni. Mutta vain hetkeksi.

                              65

  Vihdoin ja viimein vieraat oli kätelty kadulle. Vielä ovelta he loivat minuun viimeisen silmäyksen. Teki mieleni nostaa kättäni ja lausua mahdikkaasti: Minä elän. Se olisi muuten ollut valhe. Kuolluthan minä olin. Joitakin refleksinomaisia elintoimintoja jäljellä, kuin sisiliskon hännän värähtelyjä, kun se on irrotettu ruumiista. Minut melkein nostettiin seisomaan.

  Sitten alkoi kamppailu. Tyttöjen kanssa. Ehdottomasti Tuulikin luo. Mennään kaikki. Pirkko ja Janne myös.

‑ Haluan mennä kotiin. Yksin. Täytyy, sanoin hiljaa mutta päättäväisesti.

  Minun oli pakko. Minun täytyi saada tehdä päätöksiä, ratkaisevia päätöksiä kuin suuryhtiöiden pääjohtajat. Päätöksiä omasta pienestä elämästäni. Marjan elämästä ilman Tapania.

‑ Minun täytyy miettiä mitä teen. Elämälläni, toistelin heille.

‑ Älä sitä tänään mieti. Ehdithän myöhemminkin. Ja niin edelleen.

  Sitä loputonta turhaa inttämistä, kun kaksi täysin eri maailmaa yrittää toista osapuolta loukkaamatta viedä tahtonsa perille. Mitä tytöt sanoisivat, jos heittäytyisin lattialle leskenpuvussani, potkisin ja kirkuisin? Perhelääkäri vain paikalle. Rauhoittavia piikkejä. Sisuni alkoi nousta. No jo on kumma, ettei aikuinen selväjärkinen ihminen saa mennä omaan kotiinsa silloin kun haluaa. Sanoin niin ystävällisesti kuin pystyin.

‑ Antakaa minun olla muutama tunti yksin kotona. Tulkaa sitten vähän myöhemmin vaikka seitsemän pinnassa meille. Kaikki. Mietitään sen jälkeen mitä tehdään.

  Nyt he suostuivat. Huolestuneina kuitenkin katselivat, kun poistuin salista. Agronomi heitti minut kotiin autollaan.

                              66

  Saavuin kotiin niin kuin sata vuotta sitten siitä teatterin kenraaliharjoituksesta. Talo oli pimeänä. Agronomi odotti, kunnes olin sytyttänyt valot joihinkin huoneisiin. Meni autoonsa. Kuuntelin, että auto todella lähti pihasta. Ettei Janne jäänyt pensaisiin väijyksiin. He eivät totisesti luottaneet minuun tippaakaan. Eikä ihme. Enhän itsekään luottanut. Vastahan harkitsin.

  Pysähdyin takkahuoneen suljetulla ovella. Ei ollut mitään syytä mennä sisälle. Tapani ei olisi siellä enää. Epäröin. Käsi viileällä ovenkahvalla. Sitten avasin hiljaa ja juhlallisesti oven. Kosteankalsea ilmavirta lehahti vastaani. Lähtikö jotakin ulos? Vai tunkeutuiko jotakin sisälle? Astuin hitaasti kynnyksen yli.

  Kuulostelin tunteitani, aistimuksiani. En sytyttänyt valoa. Tummanharmaa tuhkakasa häämötti takassa. Tuhkaus. Luultavasti ylihuomenna. En ollut halunnut tietää tarkkaa ajankohtaa. Katsoin paikkaa, josta Tapani oli löytynyt. Ei mitään. Ei pienintäkään merkkiä murhenäytelmästä. Kun talo myytäisiin, uudella perheellä ei olisi aavistustakaan, miten täällä oli eletty. Miten kuoltu. Oikeastaan hyvä asia. Saivat kutoa itselleen aivan uudet elämänkuviot. Jos osaisivat.

  Mitä Tapani vielä sanoisi minulle? Jostakin putkahti mieleeni.

‑ Tyhmeliini, et kai kuvittele, että SINÄ olisit pystynyt tekemään minut onnettomaksi.

  Niin juuri. Onnettomaksi. Ihmettelin lauseen muotoa. Tapani kai yleensäkin ilmaisi asioita negaatioina. Käänteisesti. Alitajunta se minulla tietenkin työskenteli. En halunnut uskoa mihinkään yliluonnolliseen. Katselin vielä Tapanin nojatuolia takan edessä. Sitten vetäydyin hiljaa pois. Jätin oven avoimeksi. Miksi? No ainakin siitä syystä, että lämpötila tasaantuisi. Hallista pääsisi lämmintä ilmaa siihen kolkkouteen.

  Kapusin portaita. Vaivalloisesti kuin kirkontorniin. Kävelin verkkaisesti ja kankeasti makuuhuoneeseemme. Aioin kirjoittaa muistiin näitä hautajaispäivän kokemuksiani. Luin vielä läpi joitakin kohtia päiväkirjastani. Tunnelmia, joita olin kirjannut ihan näinä viime päivinä. Minä en kyllä lähtisi täältä viestiä jättämättä. Sen verran ajattelisin muitten tunteita. Minä lörppö.

  Aivan kouristuksenomaisesti yritin tavoittaa edes yhden ainoan onnellisen muiston Tapanista. Meidän yhteiselämästämme. Rinnassa oli kuin suuri sulamaton möykky. Silloin muistin sen alttarin päällä olevan puuveistoksen. Ja kaipaamani enkelit. Ja tytöt pieninä. Ja Tapanin. Joskus kihlausaikanamme hän tuli luokseni, vaaleat hiukset hiukan kikkarassa, hymyili ja sanoi. ‑ Marja, sinä et ole vaarallinen. Sinua ei tarvitse pelätä.

  Ihmettelin jo silloin niitä sanoja. Mitä pelkäämistä hänellä oli? Komealla, varakkaalla, menestyvällä nuorella miehellä. Hieno tulevaisuus edessä. Rakastava kiltti vaimo rinnallaan. Nyt kun muistelin tuota hetkeä, koin voimakkaasti äidillisiä tunteita Tapania kohtaan. Hellyyttä, sääliä, halua lohduttaa. Pieni poika lähtemässä rohkeasti elämän suureen seikkailuun. Hyvät varustukset kaiken varalta.

  Silti taustalla häilyvä epävarmuus. Olin ollut hänelle juuri sitä, mitä hän alunperin oli kaivannutkin. Olin ollut lempeä, en pelottava. Jokin muu on ollut pelottavaa. Suuri maailma, monimutkainen elämä, salaperäinen itse, jota ei voi ohjailla oman mielensä mukaan.

   Minun asiani ei ollut arvioida, mitä Tapani oli oppinut elämästä ja meidän liitostamme. Mutta tiesin, että minä olin vuosikaupalla iskenyt itseäni päin järkkymätöntä muuria, repinyt itseni verille pettymyksessäni. Oppinut, mitä on olla mitätön, avuton ja epäonnistuva. Oppinut, että voimakas ei ole se joka lyö, vaan se joka jättää lyömättä. Ei pelosta vaan säälistä.

  Istuin taas kädet nyrkissä. Avasin vasemman käteni. Päästin irti kuvitellun narun. Tapanin sielu lähti vapauteen. Ui kuin liian kauan rannalla virunut kala. Hiukan kyljellään, henkeä haukkoen, toinen olkapää edellä, painopiste vielä väärin sijoitettuna. Taakseen katsomatta, kauas suuren meren tutkimattomiin syvyyksiin. Salaisuuksiin.

  Avasin oikean käteni. Päästin sieluni lähtemään vapaana ja rohkeana jonnekin. Mutta tässä elämässä. Nimenomaan juuri tässä elämässä. Tosin vielä ilman tiettyä päämäärää. Silti varmana perille tulosta. Kenraaliharjoitus. Ehkä koko elämä oli ollut vasta kenraaliharjoitusta Tapanille. Ja minulle. Ottaisimme joskus kaiken uusiksi, mutta viisaampina ja paremmalla menestyksellä. Ei rahan ja vallan areenalla, vaan itsemme ja toisten ihmisten ymmärtämisessä. Katselin avoimia käsiäni ja itkin. Itkin syvältä ja turvallisesti kuin pieni lapsi äitinsä sylissä. Ilman nenäliinaa, suu väärässä, ripsivärit valuen, tyylittömästi, mutta aidosti.

  Itkin kauan ja haikeasti. Olin koko ikäni etsinyt rakkautta ja turvaa muista ihmisistä. Nyt yhtäkkiä huomasin löytäväni ne omasta itsestäni. Ehkä olin myös löytänyt jotakin muuta, suurempaa kuin oma itseni. Se tulisi selviämään myöhemmin jos olisi tarpeen. Tällä hetkellä tunsin olevani voimakas, terve ja rikas. Rikkaus ei ollut enää jarruttava taakka, pinnallistava este, vaan siunaus. Minulla oli aikaa. Se tuntui hyvältä.

  Tiesin varmasti kohtaavani ihmisiä, joilla oli vaikeata. Jotka eivät tulleet toimeen itsensä eivätkä maailman kanssa. Olisin valmis kuuntelemaan heitä, lohduttamaan

heitä. He tulisivat kyllä luokseni, jollen vallan pakenisi kellariin piiloon. Sitä en tulisi tekemään. Lähden etsimään heitä, enkä enää vain oman itseni takia. Naiivia? Lapsellistako? Olkoon, mutta se passaa lapselliselle pienelle Marjalle.

  Auto ajoi pihaan. Tapani käväisi mielessäni. Ei vaan tytöt tulivat. Kuului vaimeita kolahduksia alakerrasta. Kirkasta pientä sirkutusta. Pikkupirpanatkin olivat mukana. Vilkaisen itseäni peilistä. Kohennan ehostustani. Silmät ovat hyvin tummat. Niissä ei ole iloa vielä pitkään aikaan, mutta niissä on elämän pilkahdus. Korjaan yhden kiharan paikoilleen, oikaisen hyvin istuvan pukuni kaulusta. Nyökkään peilikuvalleni, ihan hyväksyvästi. Niskakin taas taipuu mukavasti. Tytöt ja muut rakkaat. Pitää mennä laittamaan heille iltapalaa. Ovat raskaan päivän jälkeen varmasti aivan naatteja. Raasuparat.

  Kirjoitan vielä nämä seuraavat sanat paperille. Sitten nousen ja lähden päättäväisesti keittiöön. Toisten luo.

  Ikävöin sieluani

  häntä joka tietää vastaukset

  joka ei jätä minua koskaan yksin

  joka asuu luonani aina

  jonka kanssa ajatukseni kukkivat

  kuin keväinen omenapuu

  tunteita ei nitistetä sammuksiin

  kynttiläsaksilla

  uhkaava varjo ei pimennä aurinkoa

  odotus ei ole kaipausta ja puutetta

  vaan iloista rakkauden toimintaa

  taivas ei ole valjua oleilua

  harpun kielien repimistä kirvelevin sormin

  pakonomaista ylistyslaulua

  elämättömästä elämästä

  vaan vallatonta huristelua

  punaisella kilpa‑autolla

  pitkin turvallisia teitä

  yhä vehmaampiin maisemiin

  silloin aika ei koostu surullisista

  voimattomista muistoista

  eikä epätoivoisen synkistä ennusteista

  vaan kukinnon riemukkaasta kehkeytymisestä

  täyteen loistoonsa

  ilahduttamaan kärsiviä

  ja unohdettuja.

  Sellainen olet sinä

  rakkaani.