SÄÄSTÖPOSSUPUREE    

romaani        

Ritva-Liisa Harjumaa    

Pienkustantaja: Revontulet              

Rovaniemi 2010

Painopaikka:

Kopijyvä Oy        

Jyväskylä 2010  

ISBN 978-952-67215-3-8                              

Takakansi:

   Ritva-Liisa Harjumaan 20. kirja Säästöpossu puree on satiirinen romaani, joka kuvaa nyky-Suomen kitsaita ja kituvia terveydenhoito-oloja ja vanhustenhuoltoa sekä hoivaverkon pettämistä. Säästöpossu saattaa purra kahdella tavalla: joko se tehoaa ja saa aikaan positiivisia tuloksia säästötoimissa taikka se puree todella kipeästi etenkin nokkimisjärjestyksen alapäässä olevia. Sika voi olla julma eläin, kun se jahtaa karsinassa lajitoverinsa henkihieveriin. Takaa-ajavat siat vain vuorottelevat, jotta jaksavat kiertää rinkiä.

   Romaani kertoo Hoivalaakson sairaalasta, jossa hoitohenkilökunta yrittää hoitaa suhteitaan sekä toisiinsa että potilaisiin siinä hurjassa säästöjen oravanpyörässä, jolle lisävauhtia antaa kunnianhimoinen talouspäällikkö Turkanen. Ylilääkäri Etiäinen sen sijaan ei juuri puutu asioiden kulkuun, koska hän on jatkuvasti jossakin tavoittamattomissa.  

   Kirjan 20. luku kuvaa niitä monia häkkejä ja omatekoisiakin kahleita, joita ihmiset joutuvat mukanaan raahaamaan. Niitä valotetaan keskustelupiirissä, jossa samalla yritetään etsiä ratkaisuja, vaihtoehtoja ja helpotusta vallitseviin ongelmiin ja haasteisiin. Vakaviakin asioita käsitellään usein lempeällä huumorilla.

   Usko hyvinvointivaltioon on kuin optinen harha. Lähemmässä tarkastelussa kohde näyttäytyykin aivan eri valossa. Pitäisikö meillä perustaa virallisia vanhustensuojeluyhdistyksiä?

Kannen suunnittelu: Ritva-Liisa Harjumaa

ISBN 978-952-67215-3-8                        

SÄÄSTÖPOSSU PUREE

SISÄLLYS:

  1. Säästöpossu puree - 2. Juliusta ei saa liimata - 3. Priorisointia - 4. Mustikkajogurttia kattoon - 5. Koneellinen hoitaja - 6. Hyppy tuntemattomaan - 7. Hidastettu elämä - 8. Odotus - 9. Parantavat säteet - 10. Satuilua - 11. Kuolleista herätetty - 12. Armoton este - 13. Puhdistusta - 14. Huumehörhömummelit - 15. Viiden tähden hotelli - 16. Äidin huivi - 17. Viimeinen sana - 18. Saattohoito - 19. Selvittelyä           

20. Ongelmana kaikki eli terveyden huoneentaulu          

      Ongelmana talvitakki          

      Nukku-Mattia narraamassa          

      Halauslappu           

      Sään armoilla        

      Hölkkähörhöt          

      Terveyssyöpöt        

      Se neljäs tärkeä U    

      Pakkosyöttö          

      Modernia magiaa  

      Mitä on nämä tuoksut mun ympärilläin?          

      Asentokysymys        

      Raittiusjuopot          

      Kitkeriä tunnepäästöjä          

      Tulostusta          

1. SÄÄSTÖPOSSU PUREE    

   Nuori Emilia seisoo oven takana ja aikoo koputtaa, mutta pysähtyykin kuuntelemaan suurta naurunremakkaa. Kimeä naisääni tuntuu hallitsevan kaikkea. Osastonlääkäri Kimmo Toivonen tulee paikalle ja tervehtii tyttöä.

   KIMMO: - Päivää, taidamme olla menossa samaan paikkaan. Siellä on kokous. Minä olen osastonlääkäri Kimmo Toivonen. Tuletko töihin tänne?

   EMILIA: - Joo, olen Emilia Kiuru, opiskelen perushoitajaksi ja tulin jonkun sijaiseksi. Hieman hirvittää, miten selviän kaikesta.

   KIMMO (huolettomasti): - Kyllä se siitä lutviutuu. Teet vain, mitä käsketään ja kysyt välillä neuvoa. Nykyuudistusten aikaan ovat muutkin aika tavalla pihalla.

   Sisältä kuuluu yhä kimakkaa naurua.

   KIMMO: - Kanan laulu ja naisen nauru tietävät pahaa. Älä nyt sentään säikähdä. Kas niin, ole hyvä.

   Emilia ja Kimmo astuvat huoneeseen, jossa on paljon väkeä. Osastonhoitaja tulee tervehtimään.

   OSASTONHOITAJA (väsyneellä äänellä): - Sinä olet varmaan Emilia, se uusi, tervetuloa. Emilia tuli tuuraamaan Seijaa. Esittelenpä sinulle työtovereitasi, kun satumme olemaan paikalla. Tämä hilpeästi naurava Helinä viihdyttää meitä hauskoilla jutuillaan. Hän on työskennellyt myös ulkomailla, viimeksi Pohjois-Norjassa, joten kokemusta ja elämyksiä riittää.

   SIISTIJÄ (kuiskaten): - Hänellä on ollut norjalainen sulhanen, ei vain tullut liitosta mitään. Mikä lienee estänyt?  

   HELINÄ (iloisesti): - Tervetuloa Emilia, toivottavasti viihdyt joukossamme.

   EMILIA: - Kiitos, kyllähän minä.

   OSASTONHOITAJA: - Huhhuh, tuo tumma neitonen on Kati, hänkin tuuraa jotakuta. Oliko se Kaarinaa? Ketähän se Kaarina paikkasi?

   KATI: - Kaarinaahan minä, vaikka joudun tekemään kaikkia mahdollisia hanttihommia. Olen koulutettu eläinhoitajaksi, mutta apina kuin apina. Ei niitä potilaita juuri apinasta erotakaan. Koukussa laahustavat ja irvistelevät keltaisilla hampaillaan.

   OSASTONHOITAJA: - Tuo oli rumasti sanottu.

   KATI: - Jotakin sellaistahan siinä lapussakin luki, joka oli aulan seinällä. Monet vanhukset ovat kyllä muuttuneet lähes hirviön näköisiksi. Vihainen ilme ja kiukkuinen katse. Eräs pyörätuolissa istuva mummo suuttui, kun en saanut tungoksessa lykättyä tuolia nopeammin pois ruokasalista. Hän alkoi takoa minua nyrkeillään, mutta ei onneksi ylettynyt kasvoihin eikä silmälaseihin. Käsivarsiini koski aika tavalla.  

   SIISTIJÄ (kiihtyneenä): - Eivät kaikki ole yhtä äksyjä. Että kehtaavatkin kirjoittaa moista roskaa. Jonkun töhrijän törkeyksiä. Onko siitä ilmoitettu poliisille?

   OSASTONHOITAJA: - Ei sitä kannata vakavasti ottaa. Heitit sen roskiin, ja sillä siisti. Niin, tämä rouva on ahkera siistijämme Salme. Ja hänen vieressään istuu taitava keittäjämme Leila. Sanottakoon jo tässä, että kaikkien on välillä osallistuttava myös heidän askareisiinsa. Ne säästöt, kuten hyvin tiedätte. Nyt taitaa tiskausvuoro ollakin pastorillamme Valto Väärälällä. Tiskikone vei liikaa sähköä, niihin laskelmiin pääsi talouspäällikkömme Tarmo Turkanen. Ahaa, häntäkään ei näy täällä.

   KATI (kuiskaten Emilialle): - Osastonhoitaja jää keväällä eläkkeelle, jos jää. Saattavat elvyttää hänet hommiin uudestaan. Hän on jämy nainen, mutta muuten ihan mukava. Yrittää ainakin parhaansa tässä sekavassa säästöruljanssissa.

   VÄÄRÄLÄ: - Niinpä. Tervetuloa, Emilia. Huoneeni on alakerrassa, jos sinulla on joskus jotakin sydämelläsi.

   OSASTONHOITAJA: - Kimmon jo tapasitkin ovella, hän on osastonlääkärimme. Täältä puuttuu aika monia. En muista kaikkien nimiä, työntekijät vaihtuvat tavan takaa. Suvi, joka on perushoitaja taitaa olla teholla auttamassa? Patologimme rouva Sikaniemi on kellarissa, ja lääkärimme Tiina Tolvasenaho on leikkauksessa tai työuupumuslomalla. Vai?

   KATI: - Tuula se on ja stressilomalla, eikä ihme. Leikkaa kaikkea, mikä kohdalle sattuu. Toissapäivänä jopa sormeensa.

   OSASTONHOITAJA: - Selvä. Marjukan piti tulla minun kanssani. Tietääkö joku, missä hän voisi olla?

   VÄÄRÄLÄ: - Se kikkarapääkö? Hänhän tuuraa vähän jokaista vuoron perään. Olin näkevinäni, että hän sipsutti teholle.

   OSASTONHOITAJA: - Ehkä selviän yksinkin. Huh huh, työ kutsuu. Tiedätte kai tehtävänne?

   EMILIA (arasti): - Mitä minun pitäisi tehdä? Minua hiukan pelottaa, miten pärjään.

   OSASTONHOITAJA: - Katso, mitä muut tekevät, mutta ennen kaikkea, muista olla säästäväinen. Jos pärjäät yhdellä laastarilla, hyvä, mutta jos voit vielä puolittaa sen, sitä parempi.

   KIMMO: - Vielä yksi asia. Olet kai huomannut, kuinka valtava rakennuskompleksi tämä on. Täällä toimii monia sairaalaosastoja, vanhusten osasto, patologin huoneet, myös joitakin kokeilevia yksikköjä. Edellinen ylilääkärimme halusi kehittää terveydenhoitoa, ja yritämme ylläpitää tuota imagoa yhä edelleen. No, ei sinun niistä tarvitse huolehtia. Osasto ja tehtävä kerrallaan. Tsemppiä.

   EMILIA: - Mitä tuo ääni on? Se tulee jostakin huoneesta. Ikään kuin surkeata valitusta.

   HELINÄ: - Siihen tottuu. Joku vanhus voihkii ikävissään tai unissaan. Toistaa koko ajan samaa levyä.            

                                           - - -

   Kaiken päivää Emilia oli juossut monien työtoveriensa perässä erilaisissa työtehtävissä ja yöllä hän näki painajaisunta. Vastaanotolle tuli Saara ja hoitajana oli Kati.

   SAARA: - Huomenta, minut on pyydetty tänne sappikivileikkaukseen tänään. Tässä on paperini.

   KATI: (naputellen kiivaasti tietokoneetta ja selaillen välillä suurta ja sotkuista paperikasaa): - Huomenta päivää. Hetkinen vain…Joo, katsotaan. Olet siis Saara Sappelanmäki, ja leikkaus tapahtuu tänään kello 10.00. Oletpa turhan aikainen. Kellohan on vasta vähän yli yhdeksän.

   SAARA: - Päinvastoin. Sehän minua on kummastuttanutkin, ettei minua pyydetty tänne jo eilisillaksi. Leikkausta edeltäväksi päiväksi. Täytyyhän siinä olla joitakin ennakkotoimenpiteitä, kun on kysymyksessä näinkin vaativa leikkaus. Ennen ainakin oli.

   KATI (melkein närkästyneenä): - Ennen oli ennen. Nyt meillä on voimassa säästöt ja suuret sellaiset. Emme tuhlaa siivoukseen emmekä muuhunkaan turhaan touhuiluun, jos potilas pääsee tänne sotkemaan paikkoja liian aikaisin. Käyvät vessassakin monta kertaa. WC- ja käsipaperia kuluu tuhottomasti. Jos itse saisin määrätä, heidän pitäisi käyttää kaikkeen pyyhkimiseen ja kuivaamiseen hameensa helmaa tai kalsareita tai pusakkaa.

   SAARA: Niinkö tiukaksi se on mennyt?

   KATI: Sellaiseksi juuri, mutta johan sinä tiedät ne valmistautumisasiat muutenkin. Etkö saanut postia?

   SAARA: - Sain kyllä, mutta vasta eilen iltapäivällä. Juuri ja juuri ehdin paastota tarpeeksi ennen leikkausta. Kun minulta poistettiin se umpisuoli kymmenen vuotta sitten, leikkaava lääkäri tuli huoneeseeni henkilökohtaisesti selostamaan sitä operaatiota ja rauhoittamaan minua jos pelotti.

   KATI: - Johan hän rauhoitti sinua. Etkö huomannut?

   SAARA: - Ei kai se kymmenen vuoden takainen rauhoittaminen enää riitä. On ehkä vanhentunutta rauhoittamista, ja vaivakin on eri. Tottapahan leikkauskin.

   KATI: - Tarkoitin, että siinä eilisessä kirjeessä oli rauhoittava viesti varta vasten sinulle. Näytä sitä kirjettä. No tuossa, selvästi präntätty.

   SAARA: - Tuoko? Hyvänen aika, siinähän seisoo vain että ”Tervetuloa ja makoisia unia”.

   KATI: - Kohteliaisuus se juuri rauhoittaakin. Voisimmehan olla vaikka kuinka tylyjä ja kylmäkiskoisia.

   SAARA: - Minua ne hyvänyöntoivotukset eivät ainakaan lohduttaneet. Pikemminkin päinvastoin. Kuin olisitte vihjanneet johonkin ikiyöhön.

   KATI: - Väärä ja negatiivinen asenne, mutta mennäänpäs asiaan. Minulla on kauhea kiire. Olen tällä hetkellä ainoa koko osastolla. Otan vastaan potilaita, tutkin pienemmät vauriot, kuten tikut sormessa, vähäisemmät luunmurtumat ja vasta viime yönä alkaneet sepelvaltimon tukokset ja niin edelleen sekä avustan kirurgia leikkauksessa.

   SAARA (huolestuneena): - Et kai tässä minun tapauksessani?

   KATI: - En valitettavasti ehdi siihen, kun on kaksi polvileikkausta ja yksi sydän. Lisäksi käyn antamassa nukutuksen yhdelle vanhukselle, jolta kiskotaan ulos tyrä. Olen niin kauhean stressattu, kun ei ole edes tuota koulutusta. Olen nimittäin varsinaisesti hammashoitaja, tarkemmin sanoen eläinten.

   SAARA: - Kello on jo varttia vaille kymmenen. Sano jo ihmeessä, mitä minä teen.

   KATI: - Tässä on kartta. Se on tosin viisi vuotta vanha eikä siihen ole kaikkia lisärakennuksia vielä merkittyinä, mutta ei ole ollut varaa uudempiin laitoksiin. Kysy joltakulta, jos satut näkemään. Potilaatkin tietävät sen verran.

   SAARA: - Niin, ja onhan sitä se infopistekin.

   KATI: - Onko? Tuskin enää, vaan tiedotukset annetaan ilmaiseksi Kansanradiossa. Tunnussävel on ”Anna arpisten haavojen olla” tai ”Ennen kuolemaa” riippuen potilaan toipumisennusteesta.    

   Saara herää leikkauksen jälkeen varsin räikeään meluun ja kovakouraiseen käsittelyyn.

   SAARA (peloissaan): - Mi – mitä tämä on? Missä minä olen?

   KATI (hieman ärtyneenä tönien ja läimien potilasta poskille): - No jopas heräsit. Ei tässä keritä koko päivää sinua heräämössä makuuttamaan. Leikkauksesta on jo lähes viisitoista minuuttia. Tarvitsemme vuoteen Virsuväänäsen mummolle, jolle ei liiennyt paikkaa dementiaosastolta. Se kun on täynnä entisiä historianopettajia ja kaupunginvaltuutettuja. Yksi tosin lähti iltalomalle, kun niillä on se valtuuston kokous, jossa keskustellaan terveydenalan säästöistä. Äkkiä nyt ylös, tässä ovat vaatteesi.

   SAARA (yrittää puolipyörryksissä päästä istuvaan asentoon): - Huimaa, koskee, voi voi.

   KATI: - Älä valita. Kaikki on kunnossa ja melkein valmista. Saisit olla kiitollinen, että sinut operoi juuri Tuula Tolvasenaho, joka aloittaa ensi syksynä lääketieteen opintonsa. Pääsi sentään porukkaan kolmannen yrittämisensä jälkeen, vaikka hänen kädessään on oireileva nivelrikko, onneksi vain vasemmassa.

   SAARA: - Mitä se kauhea melu oli?

   KATI: - Sillä testataan uuden musiikkitalon laitteita. Jos henkihieverissä olevat asiakkaammekin heräävät kohtuuajassa, niin sopraanojen ja tenorien ääni taatusti kuuluu katsomon takariville. Kaksi lintua yhdellä kivellä, kuten englantilaisten on tapana sanoa. Kas noin, mennään suoraan eteisaulaan, niin annan sinulle lähemmät hoito-ohjeet.

    SAARA: - Enkö saakaan jäädä osastolle? Mitä tämä märkä on, jota vuotaa hameen läpi?

   KATI (tyynenä rauhoitellen): - Verta se vaan on. Siksi juuri hoputin sinua, että päästään ompelemaan haava kokonaan kiinni.

   SAARA: - Miksei kirurgi ommellut sitä loppuun asti? Onko tämä jotakin painajaisunta?

   KATI: - Ei, vaan nyky-Suomen karua todellisuutta. Säästämme tässäkin. Tuula pääsee heti leikkaamaan nielurisapotilasta eikä muita lääkäreitä saatu kiinni. Paras ompelijamme, joka on entinen teatterin puvustaja, on stressilomalla. Jos toden sanon, hän pisti sormeensa ja sai neulasta pahan verenmyrkytyksen. Emme aina ehdi huuhdella välineitä joka leikkauksen välissä, ja lisäksi säästyy saippuaa.

   SAARA: - Sinäkö suoritat haavan sulkemisen? Täällä aulassako? Kaiken kansan keskellä.

   KATI: - Oikein päätelty. Siinä erehdyit, että minä suorittaisin koko toimenpiteen. Tuula aloitti parilla pistolla, noin niin kuin osviitaksi. Minä ompelen tasatarkalleen kolme tikkiä, ja loput teet sinä itse. Pitkä haava, joten kuluu sekä aikaa että lankaa. Odotas, kun tarkistan tietokoneelta. Voi taavetti, taas jotakin häikkää tässä sähköisessä potilastiedostossa. Annostelu on jo monen viikon ajan mennyt päin prinkkalaa. Norsulle sopiva pillerimäärä tuputettiin syömishäiriöstä kärsivälle, hituraiselle neiti Heiverölle. Onneksi lopulta huomattiin, että meillä menehtyy enemmän potilaita kuin naapurikunnissa.

   SAARA: - En kestä enää, aih. Anna kipulääkettä.

   KATI: - Sekin järjestyy. Meillä on kyky orientoitua uusiin ongelmiin, joten tuo lasikaapissa istuva pitkätukkainen kaveri hoitaa nykyään annostelun. Entinen murhiin syyllistynyt huumekauppias, joka kärsii elinkautistaan, mutta on harjoittelemassa meillä. Hän jos kuka on tottunut tarkkaan arviointiin kokaiinia kaupitellessaan. Siksi hän nytkin murskaa tabletteja tuon lasilevyn päällä. Supertarkka kaveri. Koituu upeita säästöjä. Epäilen kyllä, että hän puuhaa samalla jotakin sivubisnestä.

   SAARA: - Tule jo, voi.  

   KATI: - Älähän hättäile. Täytyykin katsoa tarkkoja tietoja tuosta sinikantisesta vihosta. Siihen kirjoittelee meiltä kolme kertaa eläkkeelle jäänyt hoituri, tosin jo 95-vuotias, mutta jokin aivolohko ja vasen käsi toimivat. Terävä mummeli. (selailee vihkoa) - Juu, viime viikolla leikattu potilas on onneksi tuonut oman lankansa takaisin. Ahaa, sitä on ihan tarpeeksi sinun viiltoosi. Se on tällä hyllyllä, hetkinen, kun kuivaan sitä vain tähän pyyheliinaan. Liina on tarkoituksella punainen, niin ei tarvitse pestä turhan taajaan.

   SAARA: - Pyörryttää.

   KATI: - Et saa kesken pyörtyä, koska sinun täytyy tarkasti seurata, mitä teen. En ehdi sinua yhtenään opettaa. Koeta nyt sentään kumartua, jotta näet mitä massullesi tapahtuu. Tulkaa myös te muutkin vuoroanne odottavat lähemmäksi, niin opitte samalla sitä omahoitoa!

   SAARA (istuu takakenossa nojatuolissa ja tuijottaa hämärtynein silmin hoitajan puuhia): - Ai ai, voi voi.

   KATI: - Nyt: e-n-s-i-m-m-ä-i-n-e-n ommel, sitten t-o-i-n-e-n tikki. Ikävä kyllä en ehdi enää kolmatta. Pidä neulaa ja lankaa mekkosi alla ja kävele varovaisesti kotiisi. Asut kuulemma aivan tässä nurkilla. Tässä vielä A4-arkki, jossa on joitakin ohjeita, ole hyvä. Voi itku, sehän on puolankielinen, mutta koeta kääntää sanakirjan avulla, jos ongelmia ilmenee. Hyvästi ja pikaista paranemista. Korkeimman instanssin haltuun.                                                  

                                          - - -

   Seuraavana aamuna Emilia kertoo kauheasta unestaan Katille, joka nauraa makeasti.

   KATI: - Siihen suuntaanhan kaikki on menossa. Näit vain ennusunen hyvinvointivaltiomme tulevaisuudesta. Säästäväisyys on hyve ja puree toivottavasti tehokkaasti, mutta joskus käy niinkin, että kiltti ja pullea säästöpossu puraisee kipeästi. Sikakin osaa olla julma eläin, kun se rupeaa karsinassa ahdistelemaan jotakin lajitoveriaan. Juoksuttavat vihaamansa possun henkihieveriin ympäri karsinaa. Kun yksi jahtaaja väsyy, toinen astuu remmiin.

   EMILIA: - Näin eilen käytävällä oikein vanhan hoiturin. Luulin häntä ensin potilaaksi.

   KATI: - Se on juuri se 95-vuotias kolme kertaa eläkkeelle jäänyt Jemina. Pari sijaista luuli häntä myös potilaaksi, joka on päässyt harhailemaan hoitajien huoneeseen, joten he nappasivat hänet kiinni ja alkoivat kuljettaa jollekin vuodeosastolle. Hei, Salme, missä Jemina on? Haluaisin esitellä hänet Emilialle.

   SIISTIJÄ: - Aamulla kaksi hoitajaa kuljetti häntä käsipuolesta osastolle. Ehkä hän oli tullut huonovointiseksi. Numero 6:een muistaakseni.  

   KATI: - Mennään katsomaan. Häntä tarvitaan kovasti, koska hän auttelee kanslistiamme ja järjestelee siteitä ja muitakin tarvikkeita ja pitää niistä luetteloa, koska tietokoneet ovat alvariinsa jumissa. Emme ole kai maksaneet sähkölaskua. Leikkaussalikin välillä himmenee, vaikka on oma generaattorikin.

   Naiset kiirehtivät osastolle 6, jossa Jemina on sidottuna vuoteeseen.  

   HOITAJA: - Hän vastusteli niin kovasti, että oli pakko sitoa. Höpersi jotakin, että on muka täällä töissä.

   KATI (harmistuneena): - Niin hän onkin. Päästä hänet oitis vapaaksi. Tule, Jemina. Juodaan ensin kahvia, ja jatkat sitten töitäsi.

   EMILIA (pudistelee päätään): - Uni taisi sittenkin pitää paikkansa. Entä se huumekauppias siellä lasikaapissa? Onko se Hessu, jonka myös olen nähnyt vain vilahdukselta.

   KATI (naurahtaen): - En uskaltaisi väittää häntä huumekauppiaaksi, mutta vankilassa hän on joka tapauksessa istunut. Tuskin mistään väkivaltarikoksesta. Ei niitä ansioluetteloita kukaan ehdi plarata. On täällä ennenkin ollut vankilakundeja työharjoittelussa. Kunnon ammatti kai heidänkin pitää saada. Ei Hessusta kukaan ole valittanut. Vahtimestarina se täällä työskentelee. Vahva se on ja nostelee potilaita tuosta vaan. Ai, tuolla on meidän henkivartijamme. Sakke, hei, tulepas tänne.

   SAKKE (jämerä nuori mies, jolla on oikein pistooli vyöllä): - Jaa, että sinä olet se uusi Emilia. Päivää ja hauska tutustua.

   Nuoret kättelevät ja tarkastelevat toisiaan.  

   EMILIA (ihmeissään): - Tarvitaanko täällä oikein henkivartijaa?

   SAKKE: - Varmuuden vuoksi. Vastaanottoon tulee usein päihtyneitä, jotka rupeavat syyttä räyhäämään. Potilaatkin ovat joskus niin vahvan lääkityksen alaisina, ettemme voi olla varmoja, millaisia purkauksia heiltä saa odottaa. Pari kertaa on hoitajakin seonnut raskaan työkuormansa alle. Käyvät käsiksi varsinkin talouspäällikköön. Kysyvät ylilääkäriä, mutta eihän häntä ole mailla halmeilla. Ulkopuolisiakin täällä seikkailee, vaikka toisaalta monet turhatkin ovet ovat lukossa.

   KATI: - Juuri niin, ei ikinä tahdo päästä lääke- tai tarvikekaappeihin. Mitä salaisuuksia niissä muka piilee? Muuten Hessu se tuuraa toisinaan Sakkea. Salskeita kavereita kummatkin. Sakke on ollut rauhanturvaajissakin jossakin Lähi-idässä. Hirmu vaarallisissa tilanteissa.  

   SAKKE (tyytyväisenä): - Juu, voisin kertoa sinulle todellisia kauhutarinoita niistäkin seikkailuistani. Koska sinulla olisi vapaata?

   EMILIA: - Ehkä joskus toiste. Kiitos valaisevasta esittelystäsi, Kati. Työvuoroni päättyy, joten heippa.

   Emilia lähtee ala-aulaan.  

2. JULIUSTA EI SAA LIIMATA  

   Leena istuu Hoivalaakson sairaalan aulassa ja hypistelee vuorolappuaan. Enää kymmenen hänen edellään. Hienoa että se on ohi ja vielä näin onnistuneesti. Tänään poistettaisiin kipsi käsivarresta, ja kaikesta päättäen hän toipuisi ennalleen. Nainen tarvitsi todella paljon käsiään, koska kirjoitti kaiket päivät tietokoneella. Että hän osasikin olla kiitollinen.

   Suomen hoitojonot ovat Euroopan pisimmät, mutta hoitotulokset ovatkin sitten sieltä parhaasta päästä. Kas vaan, tuolla on taas joku tuttu. Naapurin tytär, herttainen Emilia, joka on täällä harjoittelemassa.

 - Hei, Emilia, mitä kuuluu?

 - Terve, Leena, mikäs tässä. Kauheasti hommaa, kun hoitajia on flunssassa. Onko kätesi parantunut hyvin?

 - Siltä tuntuu, väliaikatiedot ovat ainakin lupaavia, ei turvotusta eikä särkyä, ja kuntoutan sitä koko ajan kipsistä huolimatta. Pusertelen tätä pientä tennispalloa, etteivät lihakset näivety.

 - Se on järkevää. Tekisivätpä muutkin samalla tavalla eivätkä vain heittäytyisi ulkopuolisten kuntouttajien varaan. Pääsit onneksi heti hoitoon sen kaatumisesi jälkeen.

 - Ei todellakaan valittamista. Sentään oikea käsi ja pahasti juuri ranteesta. Jotkut ovat joutuneet jonottamaan iltaan asti, vaikka säryt ovat olleet kovat.

 - Onko se ihme, kun veripäissään tapelleet jengiläiset tai pultsarit on päästettävä jonon edelle. Saattavat tulla paikkauttamaan itseään kaksikin kertaa viikossa. Sitä priorisointia.

 - Puhumattakaan niistä luulosairaista, kuten ennen oli tapana sanoa, jatkoi Leena. – Talossamme asuu noin kuusikymppinen naimaton virkanainen, jolla on kaikki mahdolliset ja mahdottomat vaivat, mitä internetistä löytyy. Paiserutto on kai jäänyt mainitsematta. Joka sortin särkyä ja lääkkeitä vaikka apteekin perustaisi.

 - Kai hänessä nyt jotakin vikaa on, koska rohtojakin määrätään?

 - Saattaa olla, mutta hän kertoi, että eräänä iltana hän ei voinut nukkua vuoteessaan, koska naapurissa meluttiin. Hän yritti löytää patjalle sopivan paikan lattialla. Ei voinut viedä eteiseen, koska postiluukku räpsähtää ja herättää. Se onneton hälyääni kuului olohuoneeseen asti. Siispä hän sijoitti matrassinsa keittiön ikkunan alle. Aamulla jäsenet olivat kankeat ja kipeät. Lisäksi hän tunsi rinnassa lievää närästystä, ja koska hän oli lukenut, että se saattoi naisilla olla infarktin oire, hän säntäsi suoraa päätä terveyskeskukseen. Mitään ei todettu.

 - Voi ressukkaa, päivitteli Emilia. – Vaan täytyyhän ihmisen itse olla varovainen eikä riskeerata, jos epäilee jotakin häikkää.

 - Totta kai, kohtuudella, mutta maalata alituiseen kauhukuvia seinälle, se vaikuttaa jo neuroottiselta. Hän valittaa, että hoitajat ovat epäystävällisiä ja kiireisiä, samoin lääkärit. Eivät kunnolla edes vastaa hänelle, vaikka hän perusteellisesti kuvaa tautiaan ja oikaisee annettuja ohjeita.

 - He ovat kai kyllästyneet siihen saman jankutukseen, huokasi Emilia. - Voi kamalaa, tuollakin seinällä on se hävytön lappu. Käskivät heti repäistä pois, kun sellaisia ilmestyy.

 - Mitä siinä lukee?

 - Aivan törkeätä tekstiä: ”Vanhukset ovat hirviömäisen rumia, iljettäviä. Niistä on päästävä eroon hinnalla millä hyvänsä, ennen kuin ne romahduttavat koko valtion talouden. Ken ei työtä tee, sen ei myös pidä syömän”.

 - Kuka sellaista kirjoittaa? Ei kai kukaan henkilökunnasta?

 - Emme vielä tiedä, mutta viestejä on löytynyt lukollisistakin tiloista, joten kukapa arvaa, millaisia psykopaatteja joukossamme hiippailee. Ai tuolla tulevatkin Suvi ja Helinä. lähdemme kaupungille shoppailemaan. Heippa.

   Leena tiesi jo Helinästä. Monitahoinen tyyppi. Nelissäkymmenissä, vaalea ja pystypäinen. Meriittiä niin runsaasti, että aina pääsi töihin, kun vain viitsi hakea. Oli työskennellyt ulkomaillakin. On hänelläkin ollut niitä sydänsuruja. Silti jaksaa reippaasti suorittaa tehtäviään. Saa usein kehuja, koska selviää monista hoitotoimenpiteistä muita vikkelämmin. Tehokas ja nopea. Tulee laitokselle säästöjä.

                                          - - -

   Odotushuoneessa oli mahdoton vilske. Potilaita tuli ja meni, ja henkilökunta juoksi tukka putkella. Kaiken touhun katkaisi viiltävä huuto. Pientä, noin nelivuotiasta poikaa kannettiin ovesta sisälle. Hän kiljui kovempaa kuin ambulanssi. Kasvoissa ja Nalle Puh-paidan rintamuksessa oli hiukan verta.

   Noin nelikymppiset vanhemmat olivat todella hätääntyneitä. He olivat hyvin pukeutuneita, ja naisella heilui kädessä suuri, musta asiakirjasalkku. Silmälasipäinen, hiukan jo kaljuuntuva isä kantoi poikaa, ja molemmat vanhemmat hyssyttelivät ja rauhoittelivat lasta.

 - Ei liimata. Juliusta ei liimata! kiljui poika.

   Hoitajakin riensi paikalle ja totesi, että mitään varsinaista vaaraa ei ollut. Alahuuli vain oli haljennut. Päiväkodin pihalla oli ollut joitakin rakennustarvikkeita, teräviä rautoja ynnä muuta. Poika oli kompastunut, ja niin oli haveri valmis.

 - Oli hyvä, että soititte ja toitte lapsen tänne suoraa päätä. Silloin haavan voi vain liimata eikä todennäköisesti tule arpeakaan.

 - Ei liimata, voihki Julius aivan voipuneena.

 - Ei se satu, tohtorisetä tekee sen nopeasti ja sitten pääset kotiin, lohdutti hoitaja.

 - Kulta pieni, se ei satu. Haavan reunat vain puristetaan yhteen. Äiti tulee mukaan.

 - Reipas poika, ei se yhtään satu. Isikin tulee mukaan. Mennään tämän jälkeen jäätelölle.

 - Ei toki jäätelölle, huudahtivat molemmat naiset yhteen ääneen, ja hoitaja jatkoi:

 - Juliuksen pitää varoa huultaan pari päivää. Syöttäkää häntä varovaisesti ja juottakaa vaikka pillillä. Pian se paranee.

   Poika pääsi sisälle kaikkien muitten ohi. Hetken kuluttua perhe oli taas odotushuoneessa. Äiti ja isä säteilevän onnellisina ja kiitollisina. Lapsi oli hyvin hauskannäköinen. Puhdas iho ja suuret, siniset suuret silmät, jotka tosin olivat tämän voimanponnistuksen jälkeen perin punareunaiset. Vaalea tukka oli suorastaan taiteellisesti leikattu, ja vaatetuskin kieli hellien hoidetusta ja rakkaasta pienokaisesta.

 - Pelkäsimme niin, että siihen jää arpi, huolehti äiti.

 - Tuskin jää mitään, jos pidätte huolta, että poika ei revi laastaria irti. Kelpaa niillä huulilla hurmurin hymyillä.

   Hurmuri katseli tätiä alta kulmain, kun tämä selosti vanhemmille, miksi oli niin tärkeätä saada kaveri pikaisesti hoitoon.

 - Jos siinä vähänkin viivyttelee, haavaa ei enää voi liimata, vaan se täytyy ommella. Silloin saattaa jäädä pahakin arpi.

 - Nyt mennään ostamaan sinulle uusi leikkiauto, lupasi isä ylpeänä. - Kun olit niin rohkea poika, isin poika.

   Kaikki odotushuoneessa olijat hymyilivät lempeästi tälle onnelliselle päätökselle. 83-vuotias Mustosen mammakin mutristi ryppyiset huulensa hyväntahtoisiin kureisiin. Mutta toisenlaisiakin loppuja on.

   Seuraavana päivänä Leena jonotti aikaa kuntoutukseen ja istui juuri sillä samalla tuolilla kuin edellisenäkin iltapäivänä. Paljon väkeä ja kova kiire.

   Ulko-ovi aukeni ja sisään käveli hätäisin askelin nuori nainen piukoissa farkuissaan ja ylikorkeissa koroissa. Killuttimet kilisten. Niitä oli nenässä, korvissa, ranteissa, jopa sirossa nilkassakin. Kädestä hän talutti perin vastahakoista poikaa. Luultavasti sen Juliuksen ikäinen ja myös harvinaisen kaunis lapsi.

   Isä saattaisi olla kreikkalainen tai jugoslaavi, sillä pienokaisessa oli jokin Välimeren maihin viittaava häivähdys. Hänellä oli oliivinvärinen, hieno iho ja salaperäisen tummat silmät. Tukka oli pehmeän ruskea ja kihartui somasti ohimoilta. Nenä oli suora ja siropiirteinen kuin pienellä prinssillä.

   Kaikkein kummallisinta oli, että tälläkin pojalla oli alahuuli halki. Ammotti näin maallikonkin mielestä melko pahasti. Sama hoitaja tuli paikalle ja tutki poikaa. Vahinko oli tapahtunut edellisenä päivänä ja juuri samassa päiväkodissa. Nähtävästi molemmat pojat olivat saaneet vammansa yhtä aikaa pomppiessaan rakennusjätteiden joukossa.

 - Kas kun et tuonut Leeviä tänne jo eilen. Olisimme vain liimanneet haavan. Se käy nätisti.

   Höristin korviani. Jotakin hyvin surullista ja haikeaa liikahti mielessäni. Jotakin, jota minun oli todella vaikeata käsitellä edes jälkeen päin.

   Äidillä ei ollut aikaa. Hän ei voinut lähteä kesken työstä, kuten Juliuksen vanhemmat olivat nähtävästi tehneet. Kukaan ei ollut vienyt poikaa lääkäriin. Äiti oli hakenut hänet vasta myöhään illalla.

 - Voiko sille enää tehdä mitään? kyseli äiti.

 - Tietenkin voimme, mutta nyt se on pakko ommella. Se saattaa kyllä koskeakin, koska huuli ei ole enää turta. Jälki siitä voi kyllä jäädä. Tohtori yrittää parhaansa.

   Varmaan yritti, mutta hän sattui tällä kertaa olemaan nuori harjoittelija, joka kuulemma tuikki neulalla useampaan kertaan, vieläpä tarpeettomasti. Pisti ja perui.

   Vieressä seisonut hoitaja kertoi minulle, että hänen teki mieli pyytää, että saisi ommella haavan itse. Takuulla olisi käynyt sujuvammin ja nopeammin. Poika-raukka itki todella surkeasti ja säälittävästi.

 - Eikö kukaan muu olisi voinut tuoda häntä tänne heti tapaturman jälkeen? Joku päiväkodin täti tai jonkun muun lapsen isä tai äiti? Vaikka Juliuksen vanhemmat?

   Hoitaja hymyili surumielisenä ja vastasi:

 - Niin, eikö vaan?

3. PRIORISOINTIA                                  

   Leena käveli juuri sairaalan pihalla, kun osastonlääkäri Kimmo Toivonen tervehti ja tarjosi hänelle kyytiä keskikaupungille.

 - Kiitos, tämäpä sattui mukavasti. Mielenkiintoista, että sinäkin työskentelet samassa sairaalassa kuin isoäitisi ennen vanhaan. Miten hän muuten jakselee?

 - Aivan hyvin. Asuu yhä kotonaan, vaikka on jo täyttänyt yhdeksänkymmentä. Sisko ja minä käymme vuoronperään häntä auttelemassa. Et arvaa, minkä jekun mummu meille teki.

 - No kerrohan.

 - Eräänä päivänä sisareni ilmoitti hyvin huolestuneena, että mummu ei vastaa puhelimeen eikä naapurikaan tiennyt hänestä. Soittelimme kaikille tuttaville ja kävimme isoäidin asunnossakin. Ei jälkeäkään. Olimme todella pelästyneitä. Silloin tätini soitti Kajaanista ja ilmoitti, että mummu oli  heidän luonaan.

 - Miten hän oli sinne päätynyt?

 - Mummu kertoi pyytäneensä meitä monta kertaa kuskeiksi, ja kun siitä ei tullut mitään, hän tilasi internetistä liput ja paineli junalla sukulaisiinsa. Joutui vielä vaihtamaan junaa, kun oli tulkinnut aikataulua hieman väärin.

 - Reipas isoäiti, ihasteli Leena. – Sano hänelle minultakin terveisiä.

 - Sanon, mutta on minulla varsin ikävääkin kerrottavaa. Sääliksi ihan käy nyky-Suomen kansalaisten kohtalot, harmitteli Kimmo. - Päähän potkittuja, niitä kyllä riittää täällä hyvinvointivaltiossammekin. Demokratiaa ja sosiaaliturvaa kyllä on, mutta ihmisen kunnioitus puuttuu. Tiedäthän Kristiina Saijensin, sen virikeohjaajan Metsätähden palvelutalosta? Hän on koulutukseltaan perushoitaja ja on työskennellyt ikäihmisten askartelun ja viihdetoiminnan parissa jo kaksikymmentä vuotta.

 - Kyllähän minä hänet tunnen. Olen käynyt siellä joskus tervehtimässä erästä sukulaistani. Reipas ja lämmin nainen. Kurssittanut itseään ja  on todella sitoutunut työhönsä. Nythän siitä vanhusten aktivoimisesta touhutaan joka puolella. Yritetään estää laitostumista ja pitää asukkaat virkeinä ja omatoimisina. Sillä keinoin kenties pystytään myös säästämään kustannuksissa.

 - Niissä toki säästetään, mutta millä tavalla. Tapasin Krissen, kun kävin siellä tervehtimässä isäni sisarta. Vietettiin jonkun mummelin synttäreitä, ja Kristiina oli järjestänyt repäisevät juhlat. Oli täytekakkua, yhteislaulua, hauskat paperihatut päässä sekä leikittiin käsien ja sormien avulla noin vain istualtaan, ”Jos sun lysti on, niin kätes yhteen lyö” ja ”Täti Monikaa”. Tai vieläkin vähemmän vaativaa, kuten ”Pallo, pallo, pallo” tai ”Lintu, lintu, lintu” ja niin edespäin. Jäljiteltiin pallon pompottamista ja linnun herkkää lentoa. Naurua ja hyvää mieltä riitti. Synkänoloinen tätinikin veti suutaan vinoon monta kertaa, kun hänen lintunsa sotkeutui siipiinsä.

 - Tiedän, että se on todella laaja rakennuskompleksi, kaksi korkeata kerrostaloa, jotka on remontoitu vastikään. Vaateliaita asukkaita. Heillä oli siellä kerran toivekonsertti, ja laulujen joukossa olivat muun muassa Jean Sibeliuksen ”Ristilukki” sekä Schubertin ”Ave Maria” ja ”Kaksi krenatööriä” saksaksi laulettuina.

 - Juhlan jälkeen Kristiina tuli puhuttelemaan minua ja sanoi itkeneensä kaksi viikkoa, jatkoi Kimmo. – Johtokunta oli kutsunut hänet luokseen ja täytenä yllätyksenä ilmoittanut lyhyesti ja kalseasti: ”Sinun palveluksiasi ei enää tarvita. Voimme ehkä osoittaa sinulle perushoitajan töitä Järvikylässä, joka sijaitsee noin neljänkymmenen kilometrin päässä täältä”.

 - Ei muka tarvita. Luin juuri, että Oikeutta elämille –järjestö vaatii sikakarsinoihinkin virikemateriaalia. Pitäisi kai perustaa virallinen vanhustensuojeluyhdistys. Silloin tietysti EU:kin kiinnostuisi asiasta, vaikka mummoista ei enää olekaan mitään rahallista tuottoa, eipä muunlaistakaan kuten kinkuista. Kristiina oli varmasti ollut järkyttynyt.

 - Totisesti ja hän oli kysynyt, että miten virikeohjaajan työ tullaan järjestämään. Vastaus oli: ”Sen hoitaa joku perushoitaja sivutöinään.”

 - Kuinka yliolkaista ja vähättelevää. Ikään kuin parinkymmenen vuoden antaumuksellisella uurastuksella ei olisi mitään arvoa. Tietysti joku toinen voi jollakin tavalla suoriutua niistä hommista, mutta kun tiedämme, kuinka vajaalla henkilöstöllä hoitoalalla jo muutenkin työskennellään, arvaa, ettei se joku jaksa enää samalla innolla paneutua uuteen ja ehkä vastenmieliseenkin tehtävään.

 - Aivan kuin pätevälle sydänkirurgille sanottaisiin, että tästä lähtien hänen potilaansa hoitaa joku reumalääkäri.

 - Tai englanninopettajan töistä vastaa sivukeikkoinaan joku historianlehtori, keksi Leena. – Kristiinalla ei ole autoa, joten monen kymmenen kilometrin päässä oleva työpaikka teettäisi suuria hankaluuksia. Sama se on yt -neuvottelujen vuoksi ulospotkittujen kohdalla. Tarjotaan lapionvarsihommia jostakin maan äärestä. Jollei kyseinen toimihenkilö siihen suostu, se on hänen häpeänsä. ”Täytyy olla valmis suuriin muutoksiin”, julisti muuan talousasiantuntija. Kysymys onkin siitä, keiden on oltava.

 - Samassa tehtaassa vuosikausia puurtaneella työntekijällä on jo kiinteät suhteet asuinpaikkakuntaansa. Vaimolla on ehkä töitä, lapset tyytyväisiä kouluunsa, ja velkainen omakotitalo on juuri valmistunut. Korkeat johtajat suorastaan syyllistävät erottamiaan alaisia. Pitää alistua eikä jarruttaa teollisuuden ja yhteiskunnan kehitystä, aivan kuin olisi kysymys patavanhoillisista ihmisistä, jos he haluavat säilyttää entiset työpaikkansa. Muuttaisivatko Optio-Ossit upeita kartanoitaan jonnekin Karjalan soille?

 - Valmiita muutoksiin ne herrat kyllä ovat, nimittäin oman superpalkan muuttamiseen huippulukemiin, jotta siinäkin saavutettaisiin jonkin suurvallan malli. Posliinielefanttien touhua koko juttu. Onko markkinoitten kasvu ainoa autuaaksi tekevä asia? Uusi uskonto, jonka toimintatapoja ei saa edes asettaa kyseenalaisiksi. Pyhä ja tabu. Jos nyt vertauksilla puhumme, olen ruvennut mieltämään optiot jonkinlaisiksi suojelurahoiksi, joita mafia-pomoillekin maksetaan. Lahjuksia, jotta yritysjohtajat pitäisivät verstaansa Suomessa.

 - Niin valtavien ihmismäärien irtisanominen näin pienessä maassa on tosi härskiä, huokaili Kimmo. – Se kostautuu, sillä mikään kansa ei loputtomasti kestä sortoa ja vääryyksiä. Rassataan niin kauan, että lopulta on edessä vallankumous. Suomalaiset kävelevät kuin lempeät lampaat susien määräämää tietä. Kasvu ei aina ole kaunista eikä terveellistä. Jättiperuna voivat olla varsin vetisiä, väkisin lihotetut porsaat elimistölle suorastaan vaarallisia, jos niissä on käytetty joitakin vaarallisia aineita. Urheilijat pullistuttavat lihaksiaan hormoneilla, ja lopputuloksena voi olla ennenaikainen kuolema.

 - Minkäs sille mahtaa, pieni ihminen ainakaan, valitteli Leena.

 - Onneksi Krisse sai töitä sairaalastamme, totesi Kimmo. – Joka paikassa kaivattaisiin empaattisia ja myönteisiä työntekijöitä.                                              

4. MUSTIKKAJOGURTTIA KATTOON    

   Osastonlääkäri Kimmo Toivonen oli peräti näreissään sekä sairaalan tilasta että sen maineesta. Kaunis Hoivalaakso-nimikin on kansan suussa muuttunut Hautamontuksi. Hoitovirheitä tulee ilmi sekä outoja tapaturmia ja kuolemantapauksia. Valitusten vyöry kasvaa. Lisäksi joudutaan kestämään lakkaamatonta henkilökunnan vaihtumista. Sijaisen sijaisia, ja tuuraajia joka ammattikunnasta.

   Pätevät ja vastuuntuntoiset työntekijät ovat nääntyä työtaakkansa alle. Pian eläkeikää lähestyvä, kremppainen Suvi lähti yövuoron jälkeen polkupyörällä kotiaan kohti. Hän asuu jyrkän vaaran päällä, keli oli liukas ja puuskainen tuuli oli vastainen. Joku ihmetteli, että miksei hän juuri yövuoron jälkeen käyttänyt omaa autoaan. Suvi kertoi, että eräänä aamuna hän oli ollut vähällä nukahtaa rattiin. Poliisi pysäytti ja puhallutti hänet ja kyseli, miksi hän oli ajanut niin epävakaasti ja hoiperrellen. Suvi vastasi, että hän oli yksin päivystänyt kaksi yötä peräkkäin ja valvonut yli kahtakymmentä vuodepotilasta.  

   Kimmo päätti kirjoittaa säästöistä ja tasa-arvosta pitkän ja purevan kannanoton paikkakunnan lehteen.

 - Vaikka maine minulta menisi, hän selostaa tuohtuneena aikomuksiaan muulle henkilökunnalle. – Siteeraan vanhaa kunnon Frank Sinatraa, joka murjaisi, ettei väliä, mitä hänestä puhutaan, kunhan nimi vain on oikein.  

   Tasa-arvoa, säästöjä ja mustikkajogurttia kattoon

   Tasa-arvon kiihkeä tavoittelu tuottaa valitettavan usein epätasa-arvoa. Ihmettelin aikanaan, miksi myös hyvin toimeentuleville perheille jaeltiin lapsilisiä ym. tukia. Nykyäänkin luulisi esimerkiksi tavallisen virkamiespariskunnan pystyvän varsin hyvin ruokkimaan ja kouluttamaan pari lasta, kun heillä kuitenkin näyttää olevan varaa ostaa joka vuosi uusi auto, maalauttaa vähän väliä keittiön kaapistot, matkustaa minne vaan ja ostella huolettomasti mitä mieleen mahtuu. Emme voi syyttää muita kuin itseämme, että olimme siihen aikaan niin nynnyjä, ettemme kieltäytyneet avustuksista. Rahan ahnehtimisessa on ainakin päästy tasapäisyyteen. Samassa kaartissa olemme kaikki: superhypereläkeherrat, virkamiehistö, duunarit ja hengellinenkin sääty.

   Meidän olisi pitänyt perustaa kansanliike ja julistaa: ”Lapsilisät pois pärjääviltä.” ”Varakkaat maksakoon itse ainakin kauneus- ja lihavuusleikkauksensa.” ”Valtiolle ja kunnille rahaa sieltä, missä sitä on”. Jatkuvan törsäämisen vuoksi apua ei riitä enää tositarpeessakaan oleville. Varallisuus jakautuu aina vain epätasaisemmin. Lisäksi varattomuus on valtaamassa yhä suurempia yhteiskuntaryhmiä. Ruokajonot pitenevät ja täyttyvät kohta tohtoreistakin.

   Hiljattain uutisoitiin, että isyysrahaa pitää maksaa kaikille, siis Optio-Oskareillekin? Selitys oli, että demokraattisessa maassa täytyy kaikkia kohdella tasapuolisesti. Siis joillekuille taas jotakin lisää, vaikkakin turhaa ja ylimääräistä. Onko tasa-arvosta tullut uusi epäjumala? Eihän sillä muuten olisi väliä, jos rahaa riittäisi, mutta heikompien elinmahdollisuuksiapa supistetaan: lapset, vanhukset, sairaat, vähäosaiset ja syrjäytyneet. Pystyisikö joku laskemaan, kuinka paljon varoja jäisi hyödylliseen käyttöön, jos kerrankin suoritettaisiin kastijako: ne, jotka jaksavat, maksaisivat itse elantonsa ja asumisensa, lastensa ja vanhustensa ylläpidon, ja ainakin huokeamman terveydenhuollon.

   Huomattava suomalainen konserninjohtaja ehdottikin sitä, että rikkaat maksaisivat itse terveydenhoitokulunsa. Sitä ei eräs ministerimme pitänyt hyvänä ratkaisuna, vaan ehdotti vain veroilla operoimista. Sellainen rahankeruutapa ei vain tunnu tarpeeksi auttavan. Jälleen liian yleisluontoista ja marginaalissa olevien ahdistamista. Selvä ostamisen kohde ja selvä maksu suoritetusta toimenpiteestä ja tuotteesta. Kullekin mahdollisuuksiensa mukaan.

   Varakkaatkin siinä hyötyisivät, koska ehkäpä monet korkeat kustannukset alenisivat. Myös verotaakan keventyminen helpottaisi sekä yksityisiä että yrittäjiä. Työllisyyskin saattaisi parantua. Sen ymmärtää, että politiikan piirissä ei kukaan uskaltaisi ehdottaa sellaista omavaraisuutta, koska on mielisteltävä äänestäjiä. On kuin luonnonlaki tai jokin pyhä säädös, että kaikkien pitää saada kaikki ilmaiseksi ja heti. Vaikea sitä on myönnettyjä etuisuuksia mennä purkamaankaan, kun on päästy kerskakulutuksen makuun. Valitettavasti purkamistoimenpiteitä yritetään sitten toteuttaa sieltä nokkimisjärjestyksen alapäästä, heikoimmilta ja vähäväkisiltä. Päiväkodeista, peruskouluista, bussi-, ambulanssi- ja postinjakeluliikenteestä sekä lähikauppapalveluista jne.

   Miksi oppikirjatkin on pakko uusia joka vuosi? Tietysti kustantajien markkinoitten kasvu on siinäkin selityksenä. Se ainainen ilmapallomainen pullistelu, joka ennustaa kuplan puhkeamista ja tuhoa. Ennen vanhaan sama oppikirja kiersi kautta koko sisarusparven. Jo siitäkin kieltä oppi, ehkä yhtä hyvin kuin nykyisistä kertakäyttö- ja irtolehtipainoksistakin. Miksei kirjoja kerätä keväällä pois ja jaeta syksyllä oppilaille uudestaan? Tottuupa käsittelemään tavaroita, omia ja muiden, varovaisesti ja huolella. Siinäkin toteutuisi se innokkaasti tavoiteltu säästö.

   Erään peruskoulun yläasteella kauhisteltiin, kun joku oppilas oli heittänyt ilmaiseen kouluateriaan kuuluvan mustikkajogurtin kattoon. Hän puolustautui sanomalla, että hän ei pitänyt sen mausta. Tuskin oman äidin laittamia eväitä uskallettaisiin niin vain tuhota. Tässä nälkää näkevässä maailmassa. Onko liian nostalgista muistella, että ennen vanhaan kalliissa yksityiskoulussakin oli täyttä päätä duunareitten lapsia. He anoivat vapaaoppilaspaikkaa tai stipendiä, ja saivatkin sellaisen, koska ei ollut mustikan jälkiä katossa. Hyvin käyttäytyviä, reippaita ja oppivaisia nuoria. Saattoivat menestyä yhtä hyvin kuin rikkaitten lapset, joskus paremminkin, koska oppivat tekemään työtä. Entä niitten vapaaoppilaaksi anoneitten kokema nöyryytys? Tuskin ainakaan suurempi kuin niillä pätevillä työntekijöillä, joita nykyään yt -potkitaan työstä pellolle huolettomasti kuin vanhoja kenkärisoja. Niitä pakollisia ”kipeitä ratkaisuja”. Voi aikoja, voi tapoja.

   Myös eräs muu tasa-arvosorto on nykyään sydäntä riipaisevaa seurattavaa. Peruskoulu yritti saada kaikille samanlaisen yhtenäisen koulutuksen. Hupsista. Erilaisia tasoryhmiä ja tukiopetusta, mutta epätasa-arvoisuus oikein kukoistaa. Olisi toki pitänyt julistaa, että jokainen ihminen on syntynyt tasa-arvoiseksi ilman että hän on kielinero tai huippumatemaatikko. Miksi kaikkien pitäisi olla ylioppilaita tai maistereita tai tohtoreita? Opiskelijaparat masentuvat ja turhautuvat, vaan tuleepahan ainakin psykiatreille ja masennuspillerilannan pyörittäjille työtä ja kahisevaa. Koulujen ryhmäkokoja suurennetaan, vaikka pitäisi tehdä päinvastoin, jotta oppilailla olisi helpompaa.

   Jotkut oppivat, kunhan heille hieman asiasta vihjaistaan. Ottavat itse selvää pelkästä kiinnostuksesta. Toiset eivät opi, vaikka opettaja itkisi. Eräskin täysjärkinen uudelleen koulutettava kunnollinen perheenisä ei hahmottanut yksinkertaisintakaan vieraskielistä lausetta. Matematiikka, ATK, kirjanpito ja muut aineet sujuivat aivan mukavasti. Hänen lapsensa kirjoitti samana keväänä ylioppilaaksi. Mainittakoon vielä, että kyseinen mies oli menestyksellisesti elättänyt perheensä parinkymmenen vuoden ajan ravintolan palveluammatissa. Hän oli pyytänyt paikalle muita, jos asiakkaaksi oli tullut ulkomaisia turisteja.

   Mikä muu keino voisi olla tehokkaampi, jos haluaa säilyttää edes rippeitä itsetunnostaan, kuin että häiriköi luokassa? On helpompi selittää itselleen, että olisi kyllä oppinut, jos olisi kuunnellut. Entä se, joka kuuntelee tarkasti ja yrittää parhaansa, ja silti saa jatkuvasti ala-arvoisia numeroita? Jos tasa-arvon tavoittelu jakaa ihmiset ”tyhmiin” ja ”älykkäisiin”, se on suurinta julmuutta. Epäkäytännöllinen teoreetikko seuraa ihaillen ja kadehtien, kuinka joku ammatti-ihminen korjaa näppärästi kuntoon auton, tietokoneen, vesijohdot, varpaankynnet ja mitä vain.

   Työn kunnioitus on samalla elämän kunnioittamista. Todellista tasa-arvoa. Kukin työskentelee omalla sarallaan. Puolustakaamme erilaisuuden kauneutta.                                                                                                                                  

                                  Kimmo Toivonen, lääketieteen tohtori

5. KONEELLINEN HOITAJA

   Talouspäällikkö Turkanen keskustelee Helinän kanssa.

   TURKANEN: - Helinä, nyt sinun on parasta lähteä. Kiitokset valaisevasta raportista. Hoidat vain asiat entiseen tapaan, hienovaraisesti.

   HELINÄ: - Emmekö sittenkin voisi vielä neuvotella asiasta? Minusta se…

   TURKANEN (kiireesti): - Ei siinä ole mitään jahnuamista. Minulla on kiire, koska lääkefirman edustaja on jo tulossa. Näkemiin.

   Lääketehtaan edustaja Rohtokunnas astuu huoneeseen.

   TURKANEN: - Tervetuloa, hauska tavata taas näissä merkeissä.

   ROHTOKUNNAS: - Samoin. Kaunis päivä ja antoisa meidän molempien kannalta, heh heh. Kuten viimeksi sovimme, toimitan tavaran ensitilassa. Teillä tuntuu näitten rohtojen tarve aina vain kasvavan, ilahduttavaa.

   TURKANEN: - Sitä tavaraa tulee vaan niin suuria määriä ja tiuhaan. En muista kaikkea edes tilanneeni. Laastareitakin on tuhatmäärin, samoin sideharsopakkauksia, kipulääkkeitä ja rauhoittavia. Takapihan varasto on aivan pullollaan. Tosin kaatuilevathan ne potilaat vähän päästä, kun on vielä voimakas lääkekuuri askelta heiluttamassa. Joskus tuntuu, että osa on tarpeetonta, esimerkiksi hinkuyskä- ja malarialääkkeet, lapsille tarkoitetut tuhkarokkorokotteet, keskostenhoitotarvikkeista puhumattakaan, sillä eihän meillä ole lastenosastoa.  

   ROHTOKUNNAS (tyynnytellen): - Kaiken varalta. Olette hyvin varustettu sairaala, ja kun henkilökuntaa vähennetään, potilaille saadaan taattua turvallinen ja rauhallinen olotila tuotteillamme.

   TURKANEN: - Suomessa on tehty tutkimus lääkkeitten vaikutuksesta potilaisiin. Kun niitä vähennettiin, yhdellä kolmasosalla olo parani, ja muiden tilanne pysyi ennallaan. Yhdenkään vointi ei huonontunut. Tuumin vain, että huokeampaa olisi, jos meidän ei tarvitsisi ostaa näin valtaisia eriä.

   ROHTOKUNNAS: - Tuumikaa kaikessa rauhassa, mutta tottahan muistatte, että tekin saatte varsin mukavan rahallisen korvauksen vaivan palkkana. Haluatteko taas luksusmatkan Bahama-saarille vai pesämunan ikiomaan huvipurteen?

   TURKANEN (epäröiden): - Onhan se tietysti tärkeätä, mutta ehkä voisimme sittenkin pitää pientä taukoa näissä liikeasioissamme. Herättää kiusallista huomiota, kun suuri osa asukkaistamme vain kuorsaa tai horisee omiaan. On ruvettu vaatimaan ylimääräisiä ruumiinavauksia. Turkanen sentään, olen yrittänyt jarrutella, mutta sekin herättää kiusallista huomiota. Onneksi patologimme tohtori, ei kun rouva Sikaniemi, ei ehdi puuttua kaikkeen, koska hän tavan takaa askartelee miehensä teurastamossa. Sielläkään ei ole enää jäljellä kuin Sikaniemet itse ja siat. Ne yt-potkat hm potkut joka alalla.

   ROHTOKUNNAS: - Onko patologilla ollut mitään kummempaa huomautettavaa vainajista?

   TURKANEN: - Ei mainittavampaa, vaikka oman tilastoni mukaan meillä menehtyy enemmän vanhuksia kuin naapurikaupungeissa. Syynä saattaa olla se teidän hommaamanne vahva lääkitys. Rouva Sikaniemi ei kyllä turhia kommentoi, koska sairaalamme ostaa melkein kaiken tarvittavan lihatavaran heiltä. Siinä menee suu suppuun.

   ROHTOKUNNAS: - Jos tulisi puhetta tarkemmista öhöm tutkimuksista, esimerkiksi öhöm virkavallan puolelta, onko patologinne tarpeeksi pätevä puolustamaan sairaalanne mainetta?

   TURKANEN: - Voi turkanen, sitä en ole tullut ajatelleeksi. Hän opiskeli yhden vuoden lääkäriksi, mutta opinnot keskeytyivät, kun hän kaatui pyörtyneenä yhden vainajan päälle. Onneksi hän välttyi hoitovirhesyytöksiltä, koska leikeltävä oli jo muutenkin lähes murskana. Jonkin huumejengin pommiattentaatti näes. Nykyään hän on karaistuneempi, se teurastajan työ karsii turhan tunteilun.    

   ROHTOKUNNAS: - Ei tässä siis ole syytä huoleen. Potilashuoneissa on rauhallista, ja kuolevat ne puoliunessa olevat pian muutenkin. Tulee säästöjä, kun ei tarvitse hoivata enempää. On meillä muuten uusia pillereitä, joilla sitä nukahtamista voisi vielä huomattavasti jouduttaa. Mitäs tuumitte, muutaman sadan kilon tutustumistarjouksesta? Nimenä on ”Tuonetar”.

   TURKANEN: - Onko sitä vielä kunnolla testattu? Emme ota mitään keskeneräistä.

   ROHTOKUNNAS: - Komeat takuut, sillä se on ollut käytössä parissa maassa teloitusten yhteydessä. Kivuton, huumaava ja nopea. Tuskin potilas ei kuin tuomittu ehtii edes nielaista, kun hengitys jo takkuilee.    

   TURKANEN: - Katsotaan. Rekka-autossanne näytti olevan joitakin laitteita.

   ROHTOKUNNAS (innostuen): - Jo vain, niitä samoja, joita myimme Etelä-Amerikkaan. Valtava menekki ja suunnaton rahallinen tuotto, meille välittäjille.

   TURKANEN: - Mediassa mainittiin, että niitä oli liikaa niin harvoille kirurgeille ja leikkaussaleille. Lisäksi olitte luvannut koulutusta, mutta koska sitä ei kuulunut, kojeet lojuvat yhä varastossa pakkauksissaan. Pakkilaatikoissa komeili parinkin kuuluisan suomalaisen firman nimi.

   ROHTKUNNAS: - Ehkä ette tarvitsekaan niitä. Yritämme siis suuntautua Afrikkaan.

   TURKANEN: - Jotenkin säälittää nämä ikäihmiset. Täytyisi heidän sentään saada itse päättää, milloin luopuvat maallisesta vaelluksestaan.

   ROHTOKUNNAS (kiihtyen): - Ei missään tapauksessa. Sehän olisi itsemurha ja suuri synti. Olen uskovaisesta kodista ja toivon joskus pääseväni taivaan kotiin ystävieni joukkoon. Täytyykin tästä lähteä. Pilleripakkaukset kannetaan sisälle tuossa tuokiossa.

   TURKANEN (epäröiden): - Kiitos, ehkäpä se on parhaaksi, potilaittenkin.

   ROHTOKUNNAS: - Varmasti on, ja meidän ainakin. Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Pikaisiin näkemiin.

                                          - - -

   Turkanen jää tuumiskelemaan elämän monimutkaisuutta. Missä on oikean ja väärän raja ja milloin se ylitetään? Rauhoittaakseen huolestunutta mieltään mies ottaa pari pilleriä Rohtokunnaan tuomista uusista purkeista.

 - Ehkä tämä helpottaa, mutta turkanen, ne säästöt. Alakerrassa on se robotti. Jos sen saa tarpeeksi vikkelästi toimimaan, se hoitaa koko osaston hommelit, ja henkilökunta pääsee lomailemaan, tosin palkattomasti.  

   Talouspäällikkö lähtee kellariin tutkimaan kookasta, kömpelötekoista härveliä, jossa on yletön määrä nappuloita ja vipuja. Se oli vasta kokeiluvaiheessa, ja asentaja oli ehdottomasti kieltänyt ketään näpelöimästä sitä. Ties mitä kauheata tapahtuisi. Parasta olisi jättää se hirviö siihen ja lähteä päivänokosille. Ottaa taas niin kummasti päästä ja sydänalasta.          

 - Turkasen paljon nappeja ja numeroita. Ei se niin vaikeata voi olla, osaanhan käyttää vaimon pesukonettakin. Hm, painanpa tuota, kas…Apua!

   Robotti huutaa konemaisella äänellä: ”Punnitukseen!” ja sieppaa Turkasen rautaisiin kouriinsa, heiluttelee edestakaisin ja toteaa: ”62 kiloa.”. Talouspäällikkö yrittää epätoivoisesti päästä robotin otteesta ja painelee hätäpäissään kaikkia mahdollisia nappeja.

   Robotti kiljuu: ”Pesulle!” ja ryhtyy äkkinäisin liikkein pesemään Turkasen haivenia käsienpesualtaan päällä. Turkanen pärskii:

 - Ääh. Pulp. Auttakaa! Nyt se heitti minut seinää vasten ja mittaa pituuttani.

   Robotti luettelee ääneen erilaisten lääkkeitten nimiä, valitsee, arvioi annokset. Se alkaa väkisin syöttää uhrilleen lääkkeitä, kaataa nestettä kurkkuun, ravistelee välillä, antaa pari kovakouraista pistosta, kiskoo housut jalasta, asettelee vaipat paikoilleen ja sysää voipuneen miehen pitkäkseen sohvalle. Aikoo juuri ruveta punkteeraamaan miehen sieraimia, kun muuttaakin mielensä ja alkaa runnomalla antaa uhrilleen tekohengitystä. Elvytys on lähes tappavaa.      

   Talouspäällikkö vaikeroi yhä vaimenevammalla äänellä:

 - Apua, voi, tukehdun, pyörryn, voi…

   Voipunut mies vaipuu syvään uneen, ja robotti alkaa raahata häntä käytävään. Alakerrassa on aivan hiljaista, sillä patologi on teurastamolla eikä sairaalapastorikaan mietiskellyt työhuoneessaan.

                                           - - -

   Siistijä menee alas kellariin ja löytää talouspäällikön lattialta aivan elottomana. Nainen rientää hoitajien huoneeseen.

   SIISTIJÄ: - Tulkaa hopusti! Turkanen makaa kuolleena kellarin käytävällä.

   KATI: - Onko hän varmasti kuollut? Kutsukaa joku lääkäri.

   EMILIA: - Tuula on työuupumuslomalla ja Kimmo leikkauksessa. Osastonhoitajallakin on vapaapäivä, vihdoin ja viimein. Kuka Tuulaa tuuraa? Soitanpa hänen huoneeseensa. Haloo?…Ei sieltä vastata. Mene sinä, Kati, kun olet niin kokenut ja maailmaa nähnyt.

   KATI: - En ehdi tulla mukaan, pyytäkää vaikka keittäjää toteamaan, onko mies todella kuollut.

   SIISTIJÄ: - Eihän keittäjä ole kuollutta nähnytkään, paitsi kynittäviä kanoja keittiössään. Soittakaa sille vahtimestarille, sille pitkäkutriselle Hessulle.

   Hessu saapuu palvelusalttiina paikalle ja lähtee siistijän kanssa auttamaan Turkasta. He menevät kellariin ja yrittävät elvytellä miestä. Kaatavat jopa kylmää vettä kasvoille. Ei elon merkkiä.

   SIISTIJÄ: - Anna hänelle heti tekohengitystä.

   HESSU: - Ja vitut, kun mä en rupea tuota turkasen homoa pussailemaan. Sain sellaisista tarpeekseni siellä…

   SIISTIJÄ: - Oletpa sinä vanhanaikainen, sillä eihän nykyään enää suusta-suuhun-menetelmää tarvitse käyttää.

   HESSU: - Ai niin, sellainen mehupilli. Mistä sen löytää? Olisiko kahvion matamilla?

   SIISTIJÄ: - Taas meni pieleen. Nyt on jälleen tullut muotiin se vanha elvytystapa, että painellaan rytmikkäästi potilaan rintaa ja samalla tarkkaillaan, josko henki pihisee. Annas kun minä.

   Molemmat painelevat vuoronperään Turkasen rintaa. Hessu kuuntelee välillä sydämenlyöntejä ja toteaa:

 - Mitään ei kuulu. Ei tykytyksen tykytystäkään. Tyyppi ei hengitä ja on kulahtaneen näköinen.  

   SIISTIJÄ: - Ei tässä muu auta. Siirretään hänet patologin lukaaliin. Riisutaan ja laitetaan tuo paita päälle, niin Sikaniemellä on helpompaa. Hoitakoon hoitajat pesemiset sun muut. Kas noin. Tuohon pöydälle vaan.

   HESSU: - Mikä sille tuli, kun se noin kuukahti?

   SIISTIJÄ: - Ehkä sydänkohtaus, onhan hän aika tavalla stressattu sen rahan vuoksi. Ovi vain tiukasti kiinni, etteivät elävät eksy seuraksi. Levätköön rauhassa.

                                          - - -  

   Osastonhoitaja tulee seuraavana aamuna huolestuneena hoitajien huoneeseen: - Mihin se talouspäällikkö on kadonnut? Auto on kyllä pihassa.

 - En ole nähnyt, vastaa Suvi. – Suunnittelee kai säästöjä katolla. Poistattaa tietenkin joka toisen kattotiilen ja myy ne rakennusfirmoille, vaan eipähän ole täällä koko aikaa marisemassa rahankäytöstä.

   Kimmo kurkistaa ovesta: - Kuka tietää, missä patologi oleilee? Raportteja puuttuu vaikka millä mitalla eikä rouva suvaitse vastata puhelimeen.

 - Rouva Sikaniemellä on kai sikainfluessaa. Joku kertoi, että hän pääsee töihin vasta ensi viikolla, arvelee Helinä.

   Kimmo rientää töihinsä ja toteaa: - Jaaha, tuskin siellä on sentään mitään ruumista pöydällä odottamassa.                              

6. HYPPY TUNTEMATTOMAAN      

   On jo myöhäinen ilta ja sataa tihuuttaa. Terho, vähän yli 40-vuotias mies istuu vakavana autossa, jota hänen äitinsä Vappu ajaa. Terho istuu jäykkänä, hieman vinossa. Ei puhu juuri mitään, liikkeet ovat tahmeat. Äiti puhuu, selittää ja kyselee koko ajan. Hän on huolissaan ja myös kiireinen.

 - Lääkkeitä, niitä sinuun kyllä tuputetaan, mutta onko ollut apua? Eikö työpaikkalääkärikin ehdottanut, että niitä pitäisi vähentää? Sairaalassa vain ollaan tietävinään paremmin. En yhtään luota siihen naispsykiatriin. Sellainen tihrustelija ja välttelee kysymyksiä. Mikä lienee sijainen. Johan sinä olet pian samanlainen pöpperö kuin isäparkasi. Kuusi vuotta sitä rumbaa, ja sisaresikin asuu niin kaukana. Yöt ja päivät olen vahdissa. Nytkin olen kuin karkumatkalla enkä tiedä, mitä kotona tapahtuu. On vaikka livahtanut ulos.

   Vappu pitää tauon ja odottaa poikansa reaktiota. Ei mitään.

 - Huomenna tulee se lukkoseppä katsomaan, millaiset salvat meille pitää asentaa. Lääkkeitä isäsikin napsii, yhdeksää lajia, vaan eipäs auta. Saan sentään hiukan nukuttua, kun annan illalla sen unilääkkeen. Sinunhan piti olla pari päivää lomalla. Miksi nyt tällainen hoppu takaisin? Miksi soitit minulle? Miksei vaimosi kuskaa sinua? Olihan hän toki kotona?

 - Tuire sanoi, että mitäs tänne tulit? Jätä meidät jo rauhaan, Terho mutisee alakuloisena.

 - Olipas tylysti sanottu, mutta tiedäthän sinä Tuiren. Sellainen kylmänsorttinen nainen. Varoitin sinua jo aikanaan siitä. Tunnerampa, vaan hoitaapa hyvin kodin, viisi lasta ja vaativan työnsä osastopäällikkönä. Ei ole alvariinsa halimassa ja lepertelemässä, ei lapsiaankaan. Olisi hoitanut sinuakin, vaan sinäpä aloitit sen oikuttelusi. Burnoutia ja masennusta. Kattia kanssa. Mikä sinun on ollessa? Terveet lapset, pärjäävät koulussa, harrastavat ja kaveeraavat kunnollisten tovereittensa kanssa. Velaton omakotitalo, rahaakin kai jemmassa? Vakityö sinullakin, vaikka ei kovin kummoinen Tuireen verrattuna. Älä vertaile. Tyydy osaasi. Miksi et kerro, mikä sinua risoo? En jaksa enää. Isäsi imee minut aivan kuiviin. Ottaisin sinut meille, mutta kaksio, ja se muu sirkus. Hohhoijaa.

 - Niin.

 - Jopas sinusta tuli puhelias. Juoksutat vanhaa äitiäsi yömyöhään turhan päiten. Olisit sanonut jämerästi vaimollesi, että koti on myös sinun. Onhan teillä tilaa. Olisit nukkunut vaikka autotallissa. Liian löperö ja pehmeä. Niin isäsikin on aina sanonut.

   Terho liikahtaa vaivaantuneesti.

 - Kun puhuisit jonkun kanssa. Sitä vartenhan sinusta maksetaan, että psykiatri sinua puhuttaa. Oletko hänellekään kertonut mitään? Jollet tykkää naisihmisestä, puhu sille sairaalapapille. Miellyttävä mies. Mukava.

 - Sinusta kaikki ovat mukavia.

 - Niin yleensä ovatkin. Niin se metsä vastaa ja niin edelleen. Tuollainen tuppisuu saa mököttää yksikseen. Kerronko sille papille, että haluat jutella?

 - Älä, voihkaisee poika.

 - Se sun työtoverisi, Jarmo, tuli toissa päivänä kadulla vastaan. Kyseli kovasti sinusta. Kysyi, sopiiko mennä vierailemaan. Totta kai annoin luvan. Ihan ilostuin. Mitä tykkäät Jarmosta?

 - On se soittanut ja luvannut joskus tulla. Sama mulle.

 - Hienoa. Sano sairaalassa, että se toinen lääkäri kehotti vähentämään lääkkeitä. Ai mutta…älä sittenkään. Ei ne tykkää, että niitä neuvotaan. Kerro vain kuinka paha olo sinulla on ja ettet halua olla koko ikääsi tokkurassa. Vai? No sano nyt jotakin.

 - En tiedä. Ne suuttuu. Huono olo nytkin.

   Vappu yrittää puhua reippaasti: - Kas niin, nyt olemme jo sairaalan pihalla. Onpa se suuri ja korkea rakennus. näyttää ihan jättiläiseltä näin hämärässä. Sitten mun on taas ajettava 30 kilsaa takaisin, ja räntäsade on tulossa. Hohhoijaa. Etkö saa ovea auki? Annas kun jelppaan.

   Terho viivyttelee ja raplaa kädensijaa: - En halua mennä sinne. Pelottaa.

 - Nyt puhut ihan järjettömiä. Sen takiahan sinut tänne tuonkin, että täällä olet turvassa. Hoitohenkilökunta, tuttu huone, ovet lukossa. Voit rauhallisesti nukkua. Aamulla ravitseva aamiainen, ja kaikki näyttää valoisammalta. Ehkä se Jarmokin soittaa. Yritän saada isäsi päivähoitoon, joten pääsen sinua useammin katsomaan. Jollet itse ryhdistäydy, ei sinua kukaan muukaan pysty auttamaan. No niin, menehän nyt. Hyvää yötä, Terho.

 - Hyvää yötä, äiti.

   Seuraavana päivänä soi puhelin. Marmattaen omiaan Vappu riensi vastaamaan. Tuire kertoi, että Terholla oli yö mennyt ihan hyvin. Olivat antaneet vahvan annoksen unilääkettä. Aamulla lääkäri määräsi vielä jotakin lisää, vaikka hoitaja oli kertonut miehen valittaneen huonoa ja sekavaa oloaan.

   Jarmo oli soittanut ja luvannut tulla illalla käymään. Terho oli siitä hieman virkistynyt. Oli jopa syönytkin. Sitten hoitaja, nuori avuton sijainen, oli lähtenyt hakemaan lisää lääkettä ja jättänyt vastoin kaikkia ohjeita oven lukitsematta. Kun hän palasi, huone oli tyhjä. Terhoa haettiin joka puolelta pitkän käytävän varrelta. Perällä oli yksi ikkuna rikki. Terho makasi pihalla verilammikossa. Kuusi kerrosta.

   Se oli ainoa lasi, joka ei ollut tarpeeksi vahva. Siitä oli aikaisemminkin joku hypännyt. Psykiatri lohdutti Tuirea, että he korjaavat sen heti paikalla ja että vaimo voi olla iloinen, ettei siitä enää kukaan muu hyppää.

   Vappu katseli puhelimen yläpuolella olevaa taulua. Suojelusenkeli taluttaa kahta lasta vaarallisen sillan yli. Äidin korvissa soi vanha laulu, jota hän oli laulanut kauan sitten pienelle pojalleen: ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hänt´ ihana enkeli kotihin vie.”

                                          - - -

   Emilia oli kuunnellut Krissen kertomusta järkyttyneenä.

  - Olen minäkin kuullut pöyristyttäviä tarinoita lääkkeitten holtittomasta käytöstä. Serkkutyttö alkoi siinä viidentoista iässä valitella unettomuutta ja päänsärkyä. Häntä tutkittiin, ja lopputuloksena oli, että tyttö virui mielisairaalan suljetulla osastolla, Välillä alastomana, joka oli nuorelle neitoselle kauhukokemus. Hän oli vahvan lääkityksen alaisena ja vihdoin aivan apaattinen. Äiti ei vain jaksanut uskoa, että tytön mieli olisi järkkynyt. Hän vaati, että potilas siirrettiin toiseen sairaalaan.

 - Oliko siitä apua? tiedusteli Kristiina.

 - Tytössä todettiin aivokalvontulehdus, hänet hoidettiin kuntoon, ja tänä päivänä hän on naimisissa, kahden pojan äiti ja toiminut opettajana jo kaksikymmentä vuotta.

 - Virhearviointeja sattuu, myönsi Krisse. – Minäpä tiedän toisenlaisen tapahtumasarjan erään nuoren miehen elämässä. Positiivisemman, vaikkakin jännittävän.

7. HIDASTETTU ELÄMÄ    

   Erään muun sairaalan osastolla pohtii huoliaan nuori mies. Hänestä jo se on hyppy tuntemattomaan, kun hän aloittaa uuden, muitten mielestä melko tapahtumaköyhän, sairaalapäivän.    

   Esa istui vuoteensa laidalla ja ajatteli. Sitä hän teki kaiket päivät. Rasittavinta koko elämässä olikin juuri se, että hän ei saanut rauhassa miettiä. Hänet keskeytettiin lakkaamatta. Ajatusrakennelma sortui, ja kaikki oli taas aloitettava alusta, vaivalloisesti ja hitaasti.

   Näin perusteellista ajattelemista nuorukainen oli harrastanut vasta viisi vuotta. Taipumuksia oli ilmennyt jo aikaisemminkin, mutta se ei ollut haitannut ympäristöä eikä lähimmäisten arkielämää. Nykyään oli toisin. Hän oli tavallaan häirikkö, vaikka ei tehnyt kerrassaan mitään. Joskus hiukan muutti asentoa, kun paikat puutuivat. Räpsytteli silmiään ja ehkä nuolaisi kuivia huuliaan.

 - Esa, nyt on aika pukeutua. Aamiainen odottaa. Tässä on sinulle uudet vaatteet. Pukeudupas nyt reippaasti, huuteli Emokana huoneen ovelta.

   Emokana oli eräs hoitajista. Äidillinen ja touhukas. Aivan liiaksi Esan mielestä. Vähemmälläkin hössöttämiseltä asiat olisivat luistaneet. Hänen käsityksensä mukaan. Tosiasiassa ne eivät sujuneet laisinkaan. Kaikki seisoi tai myös istui, jos se oli Esan ponnisteluista kiinni.

   Hoitaja oli heittänyt vaatteet vuoteen jalkopäähän. Ne siis täytyisi vetää ylleen, mutta ensin oli saatava yöpuku pois tieltä. Esa katseli mahaansa, joka pilkotti pyjamatakin raosta. Yksi nappi puuttui. Kas, kun muuten kaikki oli niin viimeisteltyä ja täydellistä.

   Hän siirsi veltosti kättään aikoen ruveta avaamaan loppuja nappeja. Siihen se jäikin, koko liike ja aikomus. Minuutit kuluivat. Esa vain tuumiskeli. Etupäässä hän muisteli. Omaa elämäänsä ja läheistensä. Kaksikymmentä vuotta vasta keikkui nuoren miehen hartioilla, jotka olivat jo siitäkin painosta painuneet hieman kyhärään.

   Huolia. Lähinnä siitä, että painostetaan tekemään jotakin. Hoputetaan ja komennellaan. Hyvä oli muitten tarkoitus, mutta sittenkin se tuntui rasittavalta. Se kiireen ja stressin tunne. Ihmiset olivat ystävällisiä. Hän ei ollut koskaan kohdannut hirviö-sukulaisia, ei hirviö-opettajia, ei hirviö-poliiseja, ei hirviö-lääkäreitä sen paremmin kuin hoitajiakaan. Kerran oli ollut hirviö-jengi kioskilla, mutta kaverit olivat tulleet apuun. Esa ei ollut ehtinyt edes pelästyä.

   Oliko hän jotenkin vammainen tai jälkeen jäänyt? Päin vastoin. Hän oli komea ja terve nuori mies. Hyvä vartalo, vaikka aika veltto, mikä johtui liikunnan puutteesta ja ruokailemisen epäsäännöllisyydestä. Hyvä ihon väri, hieman punertava. Lyhyt kihara tukka ja sekin hieman punertava.

   Esa nousi seisomaan, ja samanaikaisesti tomera siivoojarouva, Leppäskä, kurkisti huoneeseen:

 - No voi sun kanssas. Siinäkö se vasta seisoo? Hopusti nyt yöpuku pois. Panen sen pesuun. Tule ainakin pois siitä vuoteen luota, jotta saan sijata sen. Lakkaa jo rämpläämästä sitä nauhuria.

   Esa astui koneellisesti pari askelta ovelle päin. Tuijotti sinisillä silmillään surullisesti Leppäskää. Ei kuitenkaan irrottanut otettaan pienestä nauhurista, jota hän aina kantoi mukanaan. Se oli öisinkin hänen tyynynsä vieressä.

   Nauhurin kuuntelu olikin oikeastaan ainoa jatkuva side todellisuuteen. Ainoa mikä tuntui kiinnostavan ja työllistävän nuorukaista. Hän nauhoitti siihen kaikkea mahdollista, mikä hänen varsin suppeassa elämänpiirissään tapahtui. Hoitohenkilökuntakin siitä tiesi. Kuunteli joskus, mutta ei pahastunut. Sieltä kuului Emokanan loputon kaakatus ja Leppäskän ja muitten hoputtelu.

   Nuoria sijaisia ja harjoittelijoita varoiteltiin tuosta rakkineesta. Ei pitänyt aivan holtittomasti kailottaa mielipiteitään hulluista ja pöpilästä, ei Vanhasta Huuhkajasta eikä muista lääkäreistä. Susihuhdasta ei kai kellään olisi negatiivisia kommentteja ollutkaan.

   Hänestä pidettiin, vaikka arveltiin, että hän oli psykiatriksikin vähän liian hiljainen ja vetäytyvä. Mietti ensin tarkkaan, mitä sanoi ja toimi verkkaisesti, melkein hidastellen. Pysähtyi välillä imeskelemään kynäänsä. Piipusta hän oli luopunut, koska kotona sentään oli kolme alaikäistä lasta.

   Jos Susihuhdalla joskus harvoin oli mitään huomautettavaa henkilökunnastaan, se useimmiten koski juuri hätäilemistä ja turhaa hötkyilyä.

 - Mietitään ja katsotaan, mihin suuntaan asia kääntyy. Ei kannata tehdä hätiköityjä ratkaisuja. Odotetaan, mutisi tämä erittäin vastuuntuntoinen lääkäri huulipartansa alta.

   - Esa, etkö jo saa sitä takkia yltäsi? Haluatko, että tällainen vanha akka näpelöi napit auki? Varo vain, vielä minä sen teenkin, jos vielä lorvailet.

   Leppäskä hymyili ilkikurisesti mutta ystävällisesti. Olisivatpa muutkin potilaat näin rauhallisia ja hyväntahtoisia. Kyllä sen hitaudenkin kesti, kun ei tarvinnut olla peloissaan hengestään.

 - Älä hoputa poikaa, puuttui Emokana puheisiin. - Häntä ei saa hermostuttaa. Pitää ymmärtää.

 - Kyllä minä sen tiedän. Olen ollut täällä kauemmin kuin sinä. Osaan minä kohdella potilaita.

 - Asiakkaita, korjasi Emokana kärsivällisesti. - Kas niin Esa, puepas nyt. Tulen varttitunnin päästä kurkistamaan, kuinka se edistyy.

   Molemmat naiset viilettivät jo käytävässä. Esa huomasi, että hänen oli nyt mentävä vessaan. Se oli heti huoneen vieressä, mutta noinkin pieni matka vaati häneltä suurta miettimistä ja ponnistelua. Ihan hirvitti, kun täytyi tehdä niin monta erilaista toimenpidettä peräkanaa, jopa samanaikaisesti. Siirrellä jalkaa toisen eteen, avata pesuhuoneen ovi, mennä sisälle, hoitaa virtsaaminen ja korjata housut reilaan.

   Noin mietteisiinsä uppoutuneen miehen olisi luullut laskevan kaiken alleen, mutta ei toki. Hän oli pari kertaa liikaa aikaillut vessaan menossaan ja oli seissyt surkeana ja märkänä vuoteensa vieressä. Siitä joku hoitaja oli hänet sitten keksinyt. Ei torunut, vaan ystävällisesti ja päättäväisesti auttoi poikaa vaihtamaan vaatteensa kuiviin.

   Esa siis luopui housujensa kastelemisesta. Hän ei ollut vielä niin syvällä omassa maailmassaan, etteikö hän olisi jollakin tapaa reagoinut ruumiinsa tarpeisiin. Söikin ja joi, mutta kaikki tapahtui kuin hidastetussa filmissä. Liike liikkeeltä, ja viimein jopa pysähdys. Kuin vaaniva kameleontti. Poika saattoi jäädä kesken kaiken miettimään, vaikka toinen käsi oli ottamassa voileipää vadilta. Hänen nuoren elämänsä pysäytyskuva.

   Nuorukainen seisoi keskellä pesuhuonetta ja mietti. Entä hampaat? Hän astui pesualtaan viereen, avasi hanan, piteli pitkäsormisia siroja käsiään virtaavan veden alla, mietti ja sulki hanan. Hankasi hajamielisenä kämmeniään housun takamukseen. Pyyheliina ei välähtänyt mieleen. Hän katseli hiuksiaan. Pörrössä. Muistutteli missä kampa olisi. Ei näkynyt. Katseli hammasharjaansa lasihyllyllä. Sininen. Aikoi ottaa sen, mutta huoneesta kuuluva kimitys keskeytti hänen puuhastelunsa.

 - Esa, Esaaa, missä sinä olet? Ai siellä. Etkö ole vieläkään pukenut? Ne korjaavat pian aamiaisen pois. Ei sitä voi koko päivää pöydällä pitää. Voi sun kanssas.

   Leppäskä pyyhälsi matkoihinsa. Emokana kuului kotkottelevan jossakin kauempana. Esa riisui yöpukunsa takin. Kauan harkittuaan asetti sen sängyn päälle. Vai pitäisikö panna tuolille vai naulaan...?

   Hän asetti sen tuolille. Siitä se huomattaisiin. Ei toki naulaan oven taakse. Leppäskä luulisi, että hän on piilottanut sen. Miten sitä oikein täytyisi käyttäytyä, että ne yhä suostuisivat pitämään hänet täällä? Paitsi että se alituinen hoputtaminen häiritsi nuorukaista, hänellä oli tämä toinenkin syy huolestumiseen. Ettei häntä vain ajettaisi pois. Kotiin, tai jonnekin vielä hankalampaan paikkaan, jossa ei voisi tämänkään vertaa keskittyä.

   Susihuhta lupaili joskus kotiuttamista:

 - Edistyt ihan hyvin. Katsotaanpas jos voisimme päästää sinut kotiin, ainakin lomille. Mitäs siihen sanot?

 - Mu...mum...vaa, mutisi Esa vastoin parempaa tietoaan, koska hän ei halunnut osoittautua niin tärähtäneeksi, että kieltäytyy kotiin palaamasta.

   Poika käytti joitakin sanoja, mutta ei joka päivä. Nyökkäili ja joskus pudisti päätään, mutta se vaatikin jo liikaa voimaa. Hän siis ymmärsi puhetta ja jopa reagoi siihen omaan tahtiinsa. Susihuhta suorastaan rentoutui Esan seurassa. Kumpikin istui ja mietti. Kumpikaan ei vaivaantunut toisen vaiteliaisuudesta. Tunnelma oli siis myönteinen. Kun ei vaan tarvitsisi lähteä kotiin. Kummankaan.

   Susihuhta oli Esan psykiatri ja mahdottoman ymmärtäväinen, hienotunteinen ja varovainen. Melkein pyysi lupaa puhutella potilastaan. Heiveröinen mies ja varsin oppinut. Haaveili ylilääkärin vakanssista, kunhan se Vanha Huuhkaja on ensin alta pois.

   Nykyinen ylilääkäri sekoitti potilaat alaisiinsa. Oli kerran hätistellyt jotakin uutta lääkäriä menemään huoneeseensa ja ottamaan lääkkeensä. Todella vaarallinen ja huolestuttava tilanne oli syntynyt, kun hän eräänä päivänä oli suostunut ottamaan kyytiinsä sen oikein levottoman Hännikäisen. Tämä oli jotenkin päässyt livahtamaan hoitajansa valvonnasta ja oli tullut ylilääkäriä vastaan käytävällä. Hän oli liehitellen pyytänyt päästä kaupunkiin hoitelemaan asioitaan.

   Onneksi joku hoituri oli huomannut tilanteen ja saanut äkäisen ja rimpuilevan Hännikäisen ulos autosta. Vanha Huuhkajakin oli aivan säikähtänyt, mutta puolusteli itseään, että työhaalareista päätellen hän oli luullut miestä huoltohenkilökuntaan kuuluvaksi.

 - Mikä haalari se nyt muka oli? päivittelivät hoitaja. - Tavallinen potilaalle kuuluva  vaatetus. Luulisi, että sen jo tunnistaisi runsaan kahdenkymmenen virkavuoden jälkeen.

   Oven pielessä Esa vaihtoi yöpuvun housut pikkuhousuihin. Aina vain harmaat tai siniset. Kai rauhoittavaa. Eipä silti, että naismaailmassa sangen kokematon Esa olisi halunnutkaan pukeutua räiskyvänpunaisiin boksereihin. Hillittyä ja sinistä oli koko hänen nykyinen elämänsäkin. Tulevaisuudesta ei ollut tietoa. Ei sitä kerinnyt tuumimaan. Täysi työ pärjätä tässä hetkessä.

   Pitäisi parantua, pitäisi opiskella, pitäisi hankkia työpaikka, pitäisi löytää asunto, pitäisi alkaa seurustella, pitäisi perustaa perhe ja ehkä hankkia lapsiakin. Esaa aivan huimasi, jos hän ryhtyi suuntaamaan ajatuksiaan tuohon suuntaan.

   Kaikille ei sellaisia tulevaisuudennäkymiä ollut suotu. Esalle ne olisivat olleet täysin mahdollisuuksien rajoissa. Hänet oli nimittäin testattu huomattavasti keskitasoa älykkäämmäksi. Sitä tosiasiaa Susihuhta ja joskus hoitajatkin käyttivät valttiässänä, kun yrittivät houkutella poikaa ulos talvihorroksestaan.

 - Mikäs sinun on ollessa. Reipas ja terve nuori mies. Älykäs ja nopea oppimaan.  

   Tämä jälkimmäinen pointti ei kyllä ollut pahemmin tullut esiin sairaalan ilmapiirissä. Osasi poika toki kuoriutua ulos vaatteista vaikka hitaasti. Hän osasi mennä vuoteeseen ja kaivautua peiton alle. Tunsipa vielä tien sekä vessaan että ruokasaliin. Nuo taidot, ja vielä enemmänkin, olisi oppinut fiksu opaskoira, jopa rotta.

   Esa ei lupsauttanut korviaankaan tuollaisille kehumisille. Ei hän jaksanut. Hänen täytyi ensin miettiä, kannattiko jokin asia vai ei. Mitä siitä seuraisi, jos asettaa housut tuolille tai vuoteelle. Tai lattialle tai käytävän puolelle. Siinä sitä riittikin miettimistä, niissä loputtomissa vaihtoehdoissa.

   Nuori mies syventyi tuumiskelemaan, pitäisikö ensin vetää sukat jalkaan vai housut. Emokana kurkisti ovesta:

 - Esa hyvä. Nyt on kulunut tasan kolme ja puoli tuntia tähän touhuun. Keittäjä pitää sinulle vielä aamupalaa valmiina. Ole nyt niin kiltti ja tule syömään.

   Puhuteltu liikahti kohti ovea. Emokana kiirehti huomauttamaan:

 - Pue ensin housut ja T-paita päällesi. Tossut myös, käytävässä vetää.

   En selviä tästä päivästä, välähti Esan mieleen ja kurkkua kuristi. Liian paljon hommaa ja mietittävää. Sekoan tähän kaaokseen. Minun täytyy saada jokin ajatusrakennelma valmiiksi. Sellainen, jonka varassa kuljen tämänkin päivän. Jotakin, joka kertoisi minulle, miksi olen täällä ja miksi teen tätä kaikkea. Turhaa ja tarpeetonta.

   Ihkasen uusi nuori miesharjoittelija ilmestyi sutjakasti ovelle. He olivat jo tavanneet. Samanikäiset ja -pituiset. Mittailivat toisiaan.

 - Tule jo Esa. Ruoka jäähtyy. Anna niin autan sen pusakan päällesi.

   Esa vetäytyi syrjemmälle ja alkoi tuijotella seinää. Valkoista ja kirjoittamatonta kuten hänen elämänsäkin vielä oli. Emokana huuteli:

 - Harri, anna Esan toimia omassa tahdissaan. Häntä ei saa stressata.

 - Olisin vain auttanut pukemisessa.

 - Ei hän apua tarvitse. Kas niin Esa. Tulehan nyt. Jätä se pusakka siihen tuolille. Arvaatko mitä? Tämä pukeminen kesti tällä kertaa viittä vaille neljä tuntia. Se on varmasti ennätys. Täytyy kertoa Susihuhdalle. No voi, ei sinne ruokalaan enää kannata mennä. Pian on jo lounaan aika. Minä tuonkin sinulle yhdistetyn aterian, oikean brunssin.

 - Kiitos, mutisi Esa helpottuneena. - Ei ole nälkä.

 - Sellaista et saa puhuakaan. Totta kai sinä syöt, että pysyt kunnossa. Mitä sisaresikaan sanoo, kun hän tulee sinua tapaamaan?

 - Ei kai tänään? En jaksa tänään. Liikaa..

 - Huomenna hän lupasi tulla. Tuo sinulle jotakin hyvää syötävää, ehkä myös jännää lukemista.

 - En jaksa, mutisi mies huolestuneena.

 - Se on hyvä, että sinä sentään puhut. Jotakin toivoa.

   Esan mielestä ei ollut mitään toivoa eikä mistään. Kunhan saisi olla rauhassa. Hän vetäytyi takaisin huoneeseensa ja istahti sängylle. Tuijotti seinään, kuunteli vähän aikaa nauhuriaan ja mietti otsa rypyssä, mihin hän oli jäänyt? Mitä hän oli ajatellut, ennen kuin nuo hössöttäjät olivat tulleet häntä häiritsemään. Aivoissa tuntui tyhjältä.

   Ai niin, jokin ajatusrakennelma. Jokin kiinnekohta, mistä saisi pitävän otteen. Tässä liejussa. Ei tukevaa maata jalkojen alla. Upottavaa suota ja vihreätä vettä.

   Sisar. Taasko se oli tulossa? Jos asiaa olisi kysytty henkilökunnalta, he olisivat olleet sitä mieltä, että omaiset kävivät aivan liian harvoin. Isä oli kuollut, äiti ei jaksanut, nuorempi sisar oli kummajainen hänkin, ja pikkuveljeä ei olisi päästetty tänne.

   Vanhemmalla sisarella oli viisihenkinen perhe ja hän ahersi työssään kaupan kassana. Piti vielä yrittää auttaa äitiä ja nuorempia sisaruksia. Ihan helpotus, että Esa oli poissa kuvioista.

   Äiti. Vaimo. Esa pysähtyi mietteissään. Äiti oli kummallinen. Sellainen hän oli ollut niin kauan kuin poika muisti. Hänelle oli kerrottu, että äiti oli ollut nuorena verrattoman sievä punakiharainen neitonen, kun tietöissä puurtava Pertti oli bongannut hänet vaimokseen. Tyttö oli ollut iloinen ja veikeäsilmäinen. Kuunteli ja kihersi. Altis ja mukautuvainen.

   Pertti halusi määrätä, ja hänellä oli siihen kanttia. Laiha ja menevä mies. Terävä-älyinen, ahkera ja nopea käänteissään.

   Valitettavasti ei tarpeeksi nopea. Viisi vuotta sitten hän oli ollut pomona tietyömaalla. Seissyt selin suureen tiejyrään päin, viittilöinyt, neuvonut ja huutanut. Joku oli yrittänyt varoittaa, mutta liian myöhään.  

   Hieman unelias tiekoneen ajaja oli katsellut muualle ja jyräsi ja liittasi täydellä teholla pomonsa litteäksi helteessä väräjävän öljysoran pintaan. Kuin pahvilevy, kertoivat silminnäkijät. Sellaistakin juttua leviteltiin, että miehen sydän olisi pusertunut ulos rinnasta, sinkoutunut ojaan ja jatkanut siellä vielä tovin aikaa sykkimistään.

   Hänessä ei juuri ollut tunnistamista. Läsnä olleet vain totesivat, että niin siinä sitten kävi. Oli ollut liian hosuva ja harkitsematon. Aina kiire jonnekin.

   Äiti oli kai surrut. Hänestä ei vain huomannut paljon mitään. Hän oli lihonut aivan muodottomaksi avioliittonsa aikana. Istui keittiön pöydän ääressä ja söi. Vanhempi sisar oli jo pikkaraisena likkana hoitanut taloutta ja nuorempiaan. Äidillä oli vain kaksi ilmettä: se nuoruudesta kasvoihin pinttynyt hieman tyhmähkö hymy ja toisinaan uudempi ilme, totisen välinpitämätön. Apaattinen.

   Nuorempi sisar lojui aina vain sängyllä. Ei hänestä ollut kouluun. Hän vain oli. Isän veli perheineen yritti olla lesken tukena ja turvana. Kusti-setäkin viuhtoi ja hääräsi. Etupäässä torui. Laiskaa ja lyllerömäistä Lailaa sekä Esaa, joka oli isän kuollessa ollut jo lukion toisella luokalla.

   Hän oli pärjännyt koulussa ihmeen hyvin. Ei lukenut läksyjään, mutta kuunteli opettajan ja tovereittensa selostuksia sitäkin tarkemmin. Oppi kerralla. Ei ollut aikaisemmin vielä niin saamaton. Isän kuolema katkaisi hänessä jotakin. Litisti hänetkin tehottomaksi. Alkoi se kauhea miettiminen. Syyllisyyskin, koska oli monesti toivotellut ankaran isänsä kuolemaa.

   Asevelvollisuus jäi suorittamatta. Hänelle annettiin lykkäystä. Kuitenkin Kusti oli sitä mieltä, että armeija juuri olisi ollut parasta koulutusta nahjusmaiselle veljenpojalle. Olisivat antaneet hiukan vauhtia ja puhtia mokomaan lallukseen.

   Suurin huoli Kusti-sedän perheellä oli, että käly kuopuksineen joutuisi heidän niskoilleen. Siispä hän uhosi Lailalle:

 - Saatpas nähdä, että koko homma menee perseelleen. Laskut maksamatta, vuokrat hoidatte silloin kuin mieleen muistuu. Teidät häädetään vielä kadulle joka sorkka. Näännytte nälkään ja viluun kaupungin armottomille kaduille. Pääsette hengestänne jossakin takapihan roskalaatikossa. Esa joutuu aivan hunningolle. Rikoksen teille sortuu ja vankilaan vielä päätyy, kun ei rehellinen työ miellytä. Tästä ei hyvää seuraa.

   Kusti-sedällä ei ollut alkuunkaan ennustajan lahjoja. Kun Pertin kuolemasta oli kulunut kaksi vuotta, Laila totesi ykskantaan langolleen:

 - Eihän tässä ole kuinkaan käynyt. Asumme yhä samassa lukaalissa ja ruokaa on riittänyt. Ei meitä ole kukaan ahdistellut. Ystävällisiä ihmisiä. Turhaan olet hätäillyt.

   Harri toi ruokatarjottimen Esan huoneeseen.

 - Sinuahan passataan kuin prinssiä, hän letkautti hieman ivallisena. - Oletko sukua sille Vanhalle Huuhkajalle? Ehkä pöllön poika.

   Nuorta harjoittelijaa nauratti kovasti. Tunsi olevansa vitsikäs ja fiksu. Sitten hän ihan ystävällisesti tiedusteli Esalta, mitä ohjelmaa tämä tänään oli nauhoittanut.

   Esa pani taas nauhurin käyntiin ja sieltä tuli tietysti sitä yhtä ja samaa, puhuttuna vain eri äänillä: ”Esa, alahan jo joutua. Puepas sukkelaan. Ruoka jäähtyy.”

   Taas Harri nauroi.

 - Minä voisin tuoda sinulle jotakin musaa. Se olisi kivempaa kuunneltavaa kuin nuo meidän motkotuksemme. Haluatko, että tuon?

   Puhuteltu ei todellakaan tiennyt, joten hän ensin varmuuden vuoksi nyökkäsi ja sitten heilautti päätään kielteisen päätöksen merkiksi.

 - No ei sitten. Itsepähän valitset tyylisi ja elämäsi. Voisit sentään edes käydä meidän urheiluhallissamme. Tosi siisti pelikenttä. Lentopallossa kaivattaisiin isoa jätkää verkolle. Lähdetkö huomenna? Minä tulisin mukaan.

   Esa pudisti huolestuneena päätään. Liian paljon rasittavia ajatuksia. Hän oli jo aikaisemmin ollut mukana yhdessä turnauksessa. Joku hoitaja oli hänet sinne käsivarresta melkein väkisin raahannut ja oli kamalasti mainostanut pelin terveellisiä vaikutuksia sekä kehoon että mieleen.    

   Vaikutuksia oli ollut. Mieli oli ollut ahdistuneessa myllerryksessä päiväkausia tuon suorituksen jälkeen ja päässä kipeä kuhmu. Nilkkakin oli ollut turvoksissa. Susihuhta oli ollut seuraamassa peliä. Hänellä oli sellaisia tapoja kontaktien solmimiseksi. Esaa harmitti, että tämäkin oli ollut todistamassa hänen tohelointiaan.

   Nuori mies oli seissyt verkolla jäykkänä ja yhdessä asennossa tuijottaen vastapäistä seinää. Pallo ja innokkaat pelaajat kolhivat häntä joka puolelta, mutta hän seisoi tyynenä kuin tuulien tuivertama ikihonka. Huojahteli sentään osumien ja tönimisten voimasta.

 - Hullu! Sinä pitkä punapää siinä verkolla. Kato missä pallo on. Käänny ja katso äläkä seiso kuin joku vitun patsas. Pöpikö sää oot?

   Katsojatkin olivat olleet pahoillaan ja pettyneitä. Ensinnäkin heitä säälitti nuoren miehen täydellinen epäonnistuminen, toiseksi harmitti, että muuten niin kiintoisa ja jopa taidokkaasti hoidettu peli meni aivan pipariksi. Onneksi ei tilanne sentään revennyt nyrkkeilyotteluksi.

 - Mee ainaskin pois kentältä häiritsemästä, torvelo. Seiso sivussa ja laske pisteitä, jos osaat kolmea piremmälle.

   Susihuhta oli hieman hymähtänyt ajatellessaan, että Esa oli juuri matemaattisesti testattu erittäin lahjakkaaksi. Korkeampi älykkyysosamäärä pojalla oli kuin hänellä itsellään. Jatkuvasti psykiatri jaksoi ihmetellä elämän omituista epäoikeudenmukaisuutta. Hyvilläkään korteilla ei aina pärjännyt, ja huonot puolestaan eivät jokaisessa ihmiskohtalossa välttämättä povanneet epäonnistumista ja tuhoa.

   Nuorukainen istui sänkynsä laidalla ja katseli yhdistettyä aamiais- ja lounasannostaan. Palapaistia. Herkullinen tuoksu, vaikka nyt puolentoista tunnin jälkeen sekin oli laimentunut. Kastike alkoi näyttää vetiseltä ja rasvalaikut sukeltelivat esiin. Perunamuusi latistui ja kuivettui aivan silmissä. Meni kipsiin sekin.

   Vihanneksia. Kaksi kurkunviipaletta rinnakkain. Tuijottivat häntä vetisillä silmillään. Porkkanaraastetta, jota hän vihdoin otti sormiinsa epäröiden. Äidin hiukset. Melko elottomat nykyään. Maitoa.

 - Hyvä ihme sinua Esa. Etkö ole vieläkään aloittanut? Nälkäänhän sinä kuolet. Ruuassa ei ole vikaa. Sitä samaa minäkin söin kaksi tuntia sitten. Voi elämän kevät.

   Naishoitajakin oli joku melko uusi. Huomasi Esan alakuloisen ilmeen ja muutti kaistaa:

 - Älähän nyt loukkaannu. Mukavahan sinä olet. Paljon helpompi kuin sellaiset, joista ei koskaan voi olla varma, mistä päin he kimppuun käyvät. Kuristavat ja takovat tuoleilla. Miellyttävä kaverihan sinä olet, mutta me olemme huolissamme sinun terveydestäsi. Pakkosyöttö olisi ikävä vaihtoehto.

   Tehosiko saarna vai oliko miehellä jo hiukova nälkä? Joka tapauksessa hän pureskeli pitkään ja nieleskeli vaivalloisesti kurkustaan alas ne kuivahtaneet porkkanahiukset ja sitten todella aloitti syömisen. Melkein joka lajia paitsi kurkkua ja sitä lämmähtänyttä, vanhalle lemuavaa maitoa. Jogurttiakin maistui puolipurkillista.

   Esa aivan puhisi, kun maha oli niin täynnä. Parasta oikaista pienille nokosille ja jatkaa sitten sitä miettimistä. Sitä ajatusrakenn...

 - Hienoa Esa, nyt minä olen todella iloinen sinun puolestasi. Tulepas nyt sassiin, niin lähdemme Susihuhdan puheille. Hän odottaa sinua viiden minuutin kuluttua. Nousehan siitä.

   Esasta tuntui kuin hänen maailmansa olisi ollut räjähtämässä. Se hoputus ja hätäileminen. Viiden minuutin päästä. Eivät he ikinä ehdi kolmanteen kerrokseen niin nopeasti vaikka menisivät hissilläkin. Ovia ja lukkoja välissä. Lukittuja ovia kuten oli hänen aivoissaankin. Lukkiutuneet niin tiukkaan ja tiiviisti, ettei kai enää ikinä mikään menisi niistä läpi. Kaikki vain supistuisi ja hidastuisi entisestäänkin.

   Pätevissä käsissä ja ilman turhia tuumailuja kaveri hoidettiin Susihuhdan ovelle tarkalleen viidessä minuutissa. Esa astui sisälle ja nyökkäämällä vastasi psykiatrinsa tervehdykseen. Sen jälkeen sitten alkoikin rauhallinen rinnakkaiselo.

   Esa istui nauhuri sylissään nojatuolissa. Susihuhta suuren kirjoituspöytänsä takana. Pyöräytteli joskus tuoliaankin, mutta ei liian taajaan, ettei olisi vaikuttanut hermostuneelta tai häirinnyt pojan mietteitä. Potilas napsautti nauhoituksen päälle. Aikaisemmin lääkäri oli hieman toppuutellut ja kauniisti pyytänyt tätä sulkemaan laitteen.

 - Tämä on aivan tällainen kahdenkeskinen ja luottamuksellinen rupatteluhetki. Tiedän, että kuuntelet kasettia huoneessasi, mutta jonkun ulkopuolisen korviin saattaisi sittenkin vahingossa vuotaa jotakin tarpeetonta. Ymmärräthän?

   Esa oli nyökännyt ja sulkenut kojeen. Se oli ennen se, mutta nykyään hän sai pitää sitä auki jos huvitti. Ei heillä niin kummia salaisuuksia ollut esille tullutkaan. Jos tulisi, olisi helppo pyytää kaveria sammuttamaan nauhuri. Turha tässä oli olla liian pikkumainen.

   Ei Susihuhta enää jaksanut samaa kuin nuorempana. Tämä ikuinen huoli Seijasta, lapsista ja ylilääkärin vakanssista. Opinnotkin takkusivat. Ei missään rauhaa lukemiseen ja tutkimiseen. Vaimolle olisi kyllä kelvannut korkeampi titteli ja pulleampi pussi rahaa, mutta hän ei alkuunkaan käsittänyt, että mies tarvitsi hiukan yksityisyyttäkin.

   Piti vain alituisesti ravata konserteissa, teattereissa ja kaiken maailman pippaloissa. Kulttuuria muka ja uusia hyödyllisiä ihmiskontakteja. Jos hän vaikka politiikkaan olisi pyrkimässä. Pyh. Seija sai uneksia presidentin rouvan hommasta, mutta hän ei kuuna päivänä antautuisi politiikkaan. Tämä työ oli tärkeintä, vaikka nuoruuden haaveet potilaita taikasanoilla parantavasta ihmetohtorista olivatkin suurimmalta osalta olleet pelkkiä utukuvia. Turhia mietteitä.

   Seijan pääasiallisin tehtävä oli saada näytellä uusia muotiluomuksiaan ja kalliita korujaan. Liian tyyriitä Susihuhdankin kukkarolle. Kauhistutti se eron ajatteleminenkin. Vaimo kynisi hänet putipuhtaaksi. Oli hänellä vain sellainen huippujuristi velipoikana. Veisi lapset ja talon ja rahatkin viimeistä penniä myöten. Jollei mies suosiolla antaisi, tuomarilanko veisi vielä maineenkin häneltä. Aina sitä sen verran on hoitovirheitä sattunut, ainakin luuloteltuja.

   Tyhjänpäiväistä pintaliitoa koko elämä. Silti kiirettä ja stressiä. Jos hän saisi loman järjestymään, hän veisi koko pesueen johonkin tunturiin ja yrittäisi samalla paikata avioliittoaan. Kun edes tarkalleen tietäisi, mihin Seija nimenomaan oli hänessä suivaantunut, olisi ollut helpompi hoitaa taudin kuvaa. Ai niin, se Esa istui vastapäätä peukalo nauhurin nappulalla.

 - Esa, olisiko sinulla jotakin erikoista sydämelläsi? yritti Susihuhta maanitella, vaikka hyvin tiesi vastauksen eli vastauksettomuuden.

   Silloin puhelin soi ja psykiatri nosti kuulokkeen. Ei se Esaa häiritsisi, kyllä hän sen tiesi.

 - Ai sinäkö Seija? Minulla on tässä kyllä asiakas, mutta...

 - Tulenhan minä, älä nyt hermostu. Ai se illallinen? Olin aivan unohtanut, mutta...

 - Olen pahoillani, mutta tänään ei sovi, ei todellakaan. minulla on vielä potilaita jonossa. Minä...

   Joku pyhäkoulunopettaja olisi voinut myöhemmin pelata jälkipeliä ja saarnata, että valheella on lyhyet jäljet ja ettei kannata lähteä liukastelemaan narraamisten poluille. Ei pientenkään.

   Keskustelu jatkui. Seija hyökkäsi ja Susihuhta puolustautui. Seija kai uhkaili taas erolla, koska mies aivan ärtyneenä huusi:

 - Anna jo olla. En usko pätkääkään niihin erouhkauksiisi. Samaa lööperiä ja jaaritusta kaikki. Olet lapsellinen, jos luulet minun lankeavan tuohon ansaan. Et sinä sillä keinoin saa minua lähtemään typerille illallisille, että heti uhkaat erolla. On siinä kanamainen vaimo. Loppu.

   Esa oli kohottanut katseensa nauhurista. Ei kai hän ollut jotenkin pelästynyt muutoin niin rauhallisen lääkärinsä purkauksesta?

 - Kuule Esa, meillä kaikilla on ongelmamme, mutta täytyy vain yrittää selvitä. Miettiä kylläkin, mutta sitten myös toimia. Anteeksi, jos hermostuin puhelimessa. En minä sinulle ole suuttunut, vaan vaimolleni, joka käyttäytyy aivan älyttömästi.

   Psykiatri vilkaisi kelloaan. Kyllä hän jo nyt voisi lopettaa tämän keskustelun, sillä hänellepä juolahti eräs asia mieleen. Näin hän lintsaisi niiltä illallisilta tai ainakin aiheuttaisi mukavan myöhästymisen. Hän valitsi jonkin numeron.

 - Terve Lempinen, Susihuhta täällä. Minun piti huomenna jutella sen Hännikäisen kanssa, mutta voisitko siirtää ajan täksi illaksi? On huomenna vähän muita asioita hoidettavana...Ei kun tuokaa hänet tänne...Juuri niin, tällä kertaa...Juu, tänään, ja kuudelta... Sopii. Siis hoitakaa se Hännikäinen tänne tänään kuudeksi...Totta kai, hoitaja mukaan.

   Susihuhta ihan nuolaisi huuliaan. Näinkö helposti se meneekin? Vai olenko minäkin lapsellinen, kun huiputan vaimoani tällä tavalla? Sanoisin vain suoraan, ettei sovi, mutta ne riidat ja kiukkuamiset. Ja vielä lasten kuullen. Eihän tästä ole kenellekään vahinkoa. Hännikäiselle on yksi ja sama, milloin se sieltä osastoltaan samoilemaan pääsee. Jos se kerran hoitajille sopi, mikäs tässä.

   Esa tallusteli ulos vastaanottohuoneesta ja lähti konemaisesti kävelemään hoitaja Kivisen perässä omaan huoneeseensa. Siellä hän taas lysähti vuoteelleen ja aloitti nauhurin kuuntelemisen.

   Myöhemmin Kivisen karhea ääni huuteli käytävästä:

 - Kuka siellä Esan huoneessa oikein puhuu?

 - No se nauhuri tietenkin. mikä siinä on niin kummallista, vastasi siistijä Riekko, joka oli juuri ilmaantunut työvuorolleen.

 - Minusta se on ihan Susihuhdan ääni. Kuunnellaanpas. Miksi se poika huudattaa sitä niin kovalla? Eihän se tavallisesti...

   Naiset tulivat Esan huoneeseen, jossa nuorukainen kuunteli, peruutti ja taas kuunteli yhtä ja samaa kohtaa: ”Siis hoitakaa se Hännikäinen tänne tänään kuudeksi.”

 - Oliko sillä lääkärillä vielä Esankin jälkeen potilas? Luulin, että ketään muuta ei tullut, ihmetteli Kivinen. - Hän siitä nimenomaan mainitsi, kun vein Esan sinne, koska piti joutua ajoissa kaupungille.

 - Onhan Susihuhta voinut vaihtaa keskusteluaikaa, tai Hännikäinen on jotenkin kiireellinen hätätapaus.

 - Minulla alkaa kyllä nyt raksuttaa, että tässä on todella kysymyksessä hätätapaus. Tiedäthän, kuinka vaarallinen ja arvaamaton se jättiläinen on. Juoksin äsken ainakin kolme kertaa Susihuhdan oven ohi eikä saattajasta näkynyt häivääkään, ja kellokin on jo varttia yli kuusi.

 - Jos hän on kahvilla?

 - Huomaan, että olet vasta taloon tullut. Hännikäinen on kaikkein levottomin potilas täällä eikä häntä saa hetkeksikään päästää valvonnasta. Tähän aikaan on vain vähän liikennettä käytävissä ja naapurihuoneissa, ja se hirviö on kahdestaan Susihuhdan kumppanina. Pelottaa.

   Naiset alkoivat tiukata Esalta, miksi hän koko ajan kuunteli sitä samaa kohtaa. Nuori mies mutisi vastaukseksi:

 - Hännikäinen, vaarallinen.

 - Nyt mentiin, huusi Kivinen. - Hälytä joku muukin avuksi.

   Susihuhdan oven edessä oli hiljaista. Asiaa tiedusteltiin Hännikäisen osastolta eikä mies ollut vielä palannut. Siellä arveltiin, että palaveri oli vielä kesken.

 - Mutta missä on hoitaja? Ovi on lukossa eikä kukaan vastaa sisältä, toimitti Kivinen puhelimeen.

 - Määräsin Heinosen saattajaksi, selvitti Lempinen ihmeissään toisessa päässä.  - Ai mutta hitto, sehän lähti aikaisemmin pois, kun sen vaimo joutui sairaalaan. No voi hitto sentään. Kuka sitä tuuraa?...Ei näy nimeä. Joku sen Hännikäisen tietysti haki, mutta minne se kaveri on häipynyt? Onko kalautettu kerrassaan?

   Nuori ja kokematon Martti oli saattanut Hännikäisen ovelle, odotellut hetken ja lähtenyt sitten hoitamaan aivan muita tehtäviä. Oli aikonut tulla hakemaan potilasta seitsemän maissa. Mitä hän tyhjää siellä oven takana kyttäisi?

   Joku huomasi, että Susihuhdan auto oli yhä parkkipaikalla. Hänen kännykkäänsä soitettiin. Ei vastausta. Hänen työhuoneeseensa yritettiin ja siellä puhelin tööttäsi varattua. Sen jälkeen ei enää mietitty eikä harkittu. Ovi murrettiin auki ja sisällä heitä kohtasi karmea näky.

   Hännikäinen seisoi koko komeudessaan pöydän vieressä kädet kyynärpäitä myöten veressä. Toisessa kourassa välähteli pitkä leipäveitsi. Psykiatrista ei näkynyt jälkeäkään.

 - Yrittäkää vain, roistot, Minä muotoilen teidän inhottavat pärstänne uuteen uskoon. Olen kuuluisa kirurgi. Perk...

   Kamppailu oli lyhyt ja henkilökunta voitti. Mies raahattiin ulos. Susihuhta löytyi kirjoituspöydän takaa. Verta ja vaatteen riekaleita ympärillään. Rikki viillelty selkä näkyi ensimmäisenä. Hän oli tajuttomana, koska oli nähtävästi aivan yllättäen saanut iskun päähänsä, takaraivoon. Sitä ei ensin ehditty kummastella. Olisihan ollut aivan kardinaalivirhe kääntää selkänsä tuolle pelottavalle potilaalle.

   Hännikäinen oli onneksi aloittanut veitsen heiluttelunsa Susihuhdan selästä. Yrittänyt viillellä palasia kuin lihakauppias. Muihin ruumiinosiin hän ei vielä ollut ennättänyt kajota. Luuli kai, että aikaa oli runsaasti. Olisi ollutkin, jos Esa ei olisi pelannut sen nauhurinsa kanssa ja huolestuttanut Kivistä ja muita.

   Susihuhta toipui hyvin, mutta tunnusti sitten työtovereilleen, että hän oli syyllistynyt kaikkeen mahdolliseen virhearviointiin toiminnassaan sinä iltapäivänä.

   Hän oli juuri puhunut puhelimessa, kun Hännikäisen äreä naama kurkisti ovesta. Sen sijaan, että psykiatri olisi ottanut selvää, että hoitaja odotti käytävässä, hän oli vain vinkannut Hännikäistä astumaan peremmälle. Mies oli sulkenut oven jälkeensä ja istuutunut tuoliin.

   Lääkäri oli ollut juuri aikeissa puhutella miestä, kun puhelin jälleen ilmoitti olemassaolostaan. Se oli tietysti taas Seija, joka piukutti ja tinkasi, että mies sittenkin lähtisi sinne vierailulle. Alkoi kova väittely, jossa ne ainaiset eroamispäätökset sinkoilivat. Seija sanoi olevansa varma, että hän saa lapset ja talon ynnä runsaat elatusrahat. Muustakin omaisuudesta puolet.

 - Ei tämä ole mikään oikeudenistunto. Ei sitä eroa tässä päätetä, oli Susihuhta mylvinyt puhelimeen. - Minulla on tässä potilas ja hankala sittenkin. Lopetetaan puhelu tähän ja sillä siisti.

   Tunnelma oli ollut kuin tulenjohtokeskuksessa. Kuumekäyrä sen kun kohosi. Verenpaine samoin. Susihuhta punoitti ja puhisi. Jos hän olisi ollut viisas ja järjissään, hän olisi heti kutsunut hoitajaa ja lähettänyt potilaan matkoihinsa.

   Mutta ei tällainen käyttäytyminen ollut vain hänen syytään, sillä Seija soitti vieläkin uudestaan ja haukkui miestään puhelun katkaisemista. Selosti ja kuvasi kaikkea sitä ihanaa elämää, joka eron myötä vaimolle ja lapsille seuraisi. Ilkeämielisesti hän vielä vihjaili antavansa juorupalstoille inhottavia juttuja Susihuhdasta ja tämän muka häpeällisestä menneisyydestä sekä myöskin miesparan nykyisistä töppäyksistä. Sätti ja uhkaili.

   Jotta hänen ei olisi tarvinnut katsella Hännikäisen rumaa virnistelyä ja ilmeisen vahingoniloista naamaa, Susihuhta oli noussut seisomaan ja kääntynyt ikkunaan päin. Sieltä hän jatkoi raivokasta puolustuspuhettaan. Se ei ollut kuulunut käytävään asti, koska intimiteettisuoja oli todella turvattu tuossa laitoksessa.

 - Seija, lopeta paikalla nuo puheet... Niin niin, lyö vain luuri korvaani. Johan sinä olet ilkeämpi kuin Hännik...

   Äkkiä psykiatri oli tuntenut kovan iskun päässään ja oli vironnut vasta kun Hännikäinen puuhasi sen veitsensä kanssa. Hän oli yrittänyt huutaa apua, mutta mies kumautti hänet vielä kerran tajuttomaksi.

   Yhtä asiaa Susihuhta jaksoi korostaa Esalle ja muille. Hän oli päättänyt perusteellisesti selvittää, löytyisikö nuorukaisen tapaukseen lääkkeitä ja hoitokeinoja. Sen hän tunsi olevansa velkaa Esalle.

   Jos tässä olisi ollut kysymys sadusta, Esa olisi tietysti parantunut ja viettänyt jonkin verran nopeampitempoisempaa ja kohtuullisen onnellista elämää päiviensä loppuun asti.

   Todellisuudesta ei vain voida sanoa mitään varmaa. Vaikeata olisi ennustaa, mitä Esalle myöhemmin tapahtui. Elämä on niin arvaamatonta.

                                           - - -

   Sanotaan, että odotus on naisten tauti, mutta osaavat sitä  muutkin potea, kuten edellisen kertomuksen Esa.    

8. ODOTUS    

   Hän katsoo ulos ikkunasta. Suurin odottavin silmin. Ne ovat ihmeen syvät ja siniset. Kuin tummat orvokit. Suuret, avoimet ja ihmettelevät. On iltapäivä ja ulkona on vielä valoisaa. Huurteinen ryhdikäs mänty seisoo heti ikkunan takana kuin vartiossa. Huone sijaitsee kolmannessa kerroksessa, joten kovin paljon muun maailman elämää ei katsojan silmä löydä. Sentään rahtusen ylpeän, pystypäisen hongan kyljessä sitkeästi sinnittelevän koivun pitsimäistä latvaa. Ja sitten taivasta, loputtomasti taivasta. Sinistä, oranssinpunertavaa, tummansinistä tai mustaa ja uhkaavaa yötaivasta. Etupäässä kuitenkin toivottoman harmaata, pisaroitsevaan itkuun valmistettua.

   Useimmiten nainen makaa vasemmalla kyljellään, jotta saisi katsella ulos maailmaan, mutta välillä hänen kärsinyt sydämensä väsyy ja alkaa levottomasti heittelehtiä kylkiluita vasten. Etsiä ulospääsyä vankilan ristikoitten takaa. Silloin naiselle on parasta kääntää vitkastellen ja voimattomasti kylkeä ja luoda haikea katseensa vastapäiseen seinään. Harmaata ja rosoista kuin kellarissa. Kuin elämälle nihkeässä ruumiskellarissa.

   Kalman haju ei vielä tunnu, ei ainakaan naisen omissa sieraimissa. Miten lienee muitten laita? Lääkäreitten ja hoitajien ja siivoojien, jotka reippaasti pyrähtävät arkisiin toimiinsa naisen iloksi. Tuo se ainakin vaihtelua, kun nuori perushoitaja silmät kirkkaina selostaa säätä vuoteeseen sidotulle. Vilkaisee kuitenkin ensin ulos ikkunasta. Varmuuden vuoksi. Tuskin on työhön tullessaan huomannutkaan eikö muka aurinko paistaisi pilvettömältä taivaalta. Heleästi ja lämpimästi, vaikka oltaisiin keskellä synkintä kaamosta. Hänhän on vasta mennyt kihloihin.

   Lääkärien liikehdintä on hillitympää. Tahdin näyttää määräävän ikä sekä työpaineitten ja ongelmallisten perhesuhteitten määrä. Ne ympäröivät heitä kuin vuosirenkaat. He käväisevät kiireesti huoneessa, koska muut velvollisuudet jo kutsuvat. He katselevat papereitaan ja kuumekäyrää. Yrittävät olla rohkaisevan näköisiä, mutta jo ovella pudistelevat huolestuneena päätään. Kyllä nainen on sen huomannut. Katseleehan hän muutakin kuin mäntyä ja kiviseinää. Tuijottaahan hän päivät pääksytysten omaan sisimpäänsä, miksi ei sitten muittenkin ajatuksiin ja tunnelmiin.

   Nainen vetäisee väsyneisiin keuhkoihinsa sairaalan monivivahteista hajua. Vahvoja pesuaineita ja saippuoita. Ennen sairaaloissa tuoksui lysolilta. Kyllä hän muistaa, kun oli ollut tapaamassa viimeisillään olevaa isoäitiänsä. Lääkkeet lisäävät oman sävelensä tähän tuoksusinfoniaan. Samoin kuin henkilökunnan puhtauttaan kahisevat työasut.  

   Siivoojat ovat puhtoisia kuin pulmuset. Tuoksuvat raikkailta ja elinvoimaisilta. Huiskivat mopeillaan jo ennestäänkin kiiltävää lattiaa ja rupattavat koko ajan, paitsi rouva Mielonen, jolla on avioeroprosessi kesken. Hän on jo huolensa potilaalle moneen kertaan yksityiskohtaisesti pulputtanut. Jopa itkaissut välissä. Nyt on vaikenemisen aika. Nyt hän vain odottaa, miten käy kodille ja omaisuudelle. Viekö se haaska kaiken? Yrittääkö roisto vielä kinuta lapsiakin häneltä? Jo on otsaa.

   Odotus. Sitähän nainenkin tekee kaiken aikaa. Koko päivän. On tehnyt sitä jo vuosia. Toivo ja raskas pettymys vuorottelevat tasaisesti kuin vuorovesi suuren valtameren rannalla. Hänellä se ei vain jatku loputtomasti. Rytmi heikkenee, lopulta katkeaa. Pääsisi edes yhden kerran vielä käymään kotona? Tältäköhän elinkautisesta vangistakin tuntuu? Hänen elinkautisensa taitaa vain jäädä kovin lyhyeksi. Terveenä sitä kestäisi vielä kymmeniä vuosia, mutta silloinhan hän ei olisikaan täällä. Kuinka epäjohdonmukaista. Kuinka epäoikeudenmukaista. Sitähän elämä on. Miksi juuri hänelle?

                                           - - -            

   Perhe. Asuvat niin kaukana pohjoisessa. Harvoin pääsevät käymään. Mies vähän useammin, kun järjestää työmatkoja etelään.. Hän olisi itse mieluummin jäänyt lähemmäksi kotia, mutta omaisten mielestä täällä oli paras mahdollinen hoito. Olisi toivoa, kun on maan pätevimmät lääkärit sekä tehokkaat lääkkeet ja uudet parannuskeinot heti käden ulottuvilla. Mitä vielä. Ainoa, mikä oli todella ja konkreettisesti käden ulottuvilla, oli soittokellon johto ja nappi. Osittain myös yöpöydällä lojuvat tavarat, kun jaksoi ja viitsi, ennen kaikkea viitsi, kurottautua niitä ottamaan.  

   Mehumukia useimmiten. Kuivasi suuta ja huulia. Ne lääkkeet ja tämä sementtinen liikkumaton ilma. Pääsisipä kunnon kävelylenkille. Kauas elämältä tuoksuvaan havumetsään. Kirpeänvihreään tai hohtavan valkoiseen. Näkeeköhän hän vielä joulukuusta? Tai leppoisaa juhannusiltaa rakkaalla kesämökillä? Yötöntä yötä.

   Mitä niin kaukaisista asioista rupeaa haaveilemaan. Kun kunto pysyisi suhtkoht tällaisena. Poutaisina päivinä hän vielä saattoi käydä sairaalan pihalla tai parvekkeella haukkaamassa raitista ilmaa. Piti niin välttämättä saada terveellistä happea ylirasittuneisiin keuhkoihinsa.  

   Miksi ne palkeet joillakuilla ovat aikaisemmin lopussa kuin toisilla? Hänhän oli tupakoinutkin vain kymmenkunta vuotta. Lopetti kun perhe kasvoi ja mies ei voinut sietää savuttelua. Marmatti ja mukisi, että hän tuhoaa vielä koko perheen. Niinhän nainen tavallaan tuhosikin. Vei heiltä äidin ja vaimon.

   Tänään miehen pitäisi tulla pistäytymään. Ennen kuin juna lähtee, ja kun työasiat on saatu hoidettua. Pohjoisessa olisi ollut muitakin sukulaisia ja ystäviä, jotka olisivat voineet vierailla hänen luonaan, mutta täällä hän oli kuin umpiossa. Maanpaossa. Mitä hyvästä hoidosta, kun lopputulos on kuitenkin sama.

   Nainen käännähti jälleen ikkunaan päin. Hänen pitäisi kävellä enemmän käytävässä. Pysyisi paremmassa kunnossa. Mihin tarkoitukseen? Synnytyksessäkin yritetään säästää voimia loppuponnistukseen. Urheilussa loppukiriin. Onko kuolema sitten helpompi, jos on paremmassa ja vetreämmässä kunnossa? Sehän vain pitkittyy entisestään. Eikö näitä kärsimyksiä voisi jo lyhentää? Perhe ei kärsi kuulla puhuttavankaan sellaisesta. Heillä on toivon lippu vielä korkealla. He eivät suostu näkemään tosiasioita. Ehkä parempi niin, että rakkaan lähtö tapahtuu kuitenkin jonkinnäköisenä yllätyksenä. Seitsemän vuoden jälkeen! Huh.

   Pitäisi taas kääntyä seinään kohti ja ottaa käsilaukku esille. Pitäisi kammata ja vähän kaunistautua, ennen kuin mies tulee. Pitäisi pyytää uusi yöpuku ja aamutakki. Sukatkin ovat jotenkin hikiset ja vanuttuneet. Pitäisi ja pitäisi. Siinä hänen suuret velvollisuutensa ja elämäntehtävänsä. Kutsumuksensa. Jossakin laulussa puhutaan, että kun kutsumuskellosi soi. Enää ei oikeastaan tarvinnut tehdä yhtikäs mitään.

 - Levätkää vain ja rentoutukaa, kyllä me haemme ja autamme, sirkuttavat hoitajat reippaasti. - Kerätkää voimia, älkää rasittako itseänne masentavilla ajatuksilla. Tuonko teille lukemista? Aulassa on paljon lehtiä, jotka jäivät rouva Salmiselta.

   Rouva Salminen oli päässyt sairaalasta viime viikolla. Nainen tiesi, koska hän kuuli uskomattoman hyvin mitä käytävällä puhuttiin. Kuulo ainakin oli priimakunnossa.. Salmiska oli päässyt alas kellariin, ruumiskellariin. Tällä potilaalla oli ollut prikulleen samanlainen tauti kuin hänellä. Sitä oli kestänyt seitsemän ja puoli vuotta kovan kamppailun ja yrittämisen avulla. Ihmeen kauan oli kuulemma pysynyt hengissä, tuntui joku hoitaja päivittelevän.

   Siispä hänelläkin oli todennäköisesti puoli vuotta jäljellä. Tuskinpa sentään, koska hän oli jo nyt niin uupunut ja kyllästynyt ja haluton jatkamaan tätä polkumyllyä päivästä toiseen. Oravanpyörä tuntui pyörähtelevän yhä vain hitaammin ja nytkähdellen. Nitisi ja natisi jo liitoksissaan.

   Tummasilmäinen perushoitaja Kristiina Saiens kurkisti ovesta lämpimästi hymyillen.

 - Miehennehän tulee tänään. Haluatteko, että kampaan hiuksenne ja vaihdan jotakin somaa päälle?

   Jotakin somaa? Toinen sinertävänharmaa vaihtuu vain toiseen samanlaiseen. Hiukan sileämpään ja puhtaampaan. Herttainen asenne.

 - Kiitos vain, voisitko löytää jostakin ruudullista aamutakkia? Tämä raidallinen on niin ankea. Se muistuttaa vang...

   Nainen ei halunnut loukata Kristiinaa, joka oli kaikkea muuta kuin jonkin keskitysleirin naisvartija. Jo pelkkä naisen läsnäolo lämmitti ja lohdutti.

 - Odottakaa hetki, minä haen, kun vaan löytäisin sopivan koon. Olette niin kovin hento ja siro.

   Tuokin tuntui kohteliaisuudelta. Onhan sitä suomenkielessä muitakin laatusanoja, joita olisi voinut käyttää tässä tilanteessa: laiha, nuupahtanut, kuihtunut, luurangoksi kutistunut, kuolemansairas.

                                           - - -              

   Nainen makasi uusissa vaatteissaan sängyllä. Ei peitteen alla, jotta näyttäisi reippaammalta, valmiilta lähtemään kävelyretkelle aulaan. Kristiina oli onkinut jostakin liian löysän aamutakin, jossa oli haalistuneita aniliininvärisiä ruutuja. Olisiko sittenkin pitänyt tyytyä siihen viirulliseen? Siinä oli sentään terhakat määrätietoiset raidat eikä tällaista haurasta, haperoa ja nuutuneen näköistä ruudukkoa.  

   Vaikka mitäpä sillä enää oli väliä. Ei hän miestä enää yrittänyt hurmata. Ei edes omaansa. Lähtöruudussahan tässä oltiin. Matka jonnekin muualle jo häämötti. Ennemminkin tuli sääli miestä, kun tämä taas näkisi vaimonsa yhä vain huonompana ja riutuneempana.

   Vai näkikö? Millaisena hän näki vaimonsa? Välimatka oli varmaankin suurentunut eikä vain kilometreissä vaan myös ajassa ja elämisessä. Kokemuksissa ja yhteiselämyksissä. Toinen tytär kirjoitti kirjeitä, mutta nekin olivat lyhentyneet ja harventuneet, vaikka äiti vakuutti, että hän lukisi niitä mielellään. Jollei itse jaksanut, joku hoitaja voisi selostaa ne hänelle. Saisi tarkemman kuvan perheensä elämästä siellä kaukana.

   Yhteydenpito oli kuitenkin kutistunut puhelinsoittoihin. Joka päivä joko mies taikka jompikumpi tyttäristä pirautti hänelle. Toisinaan myös vanhemman tyttären mies Harri. Jotenkin naisesta tuntui, että kaikkea ei kerrottu. Ei niinkään salaamismielessä, vaan koska yhä vähemmän alkoi olla sellaista, josta olisi kannattanut kertoa hänelle. Sitä samaa arkisten askareitten pyöritystä, josta hän kuitenkin olisi niin mielellään kuullut kuvauksia.

   Vai oliko siinä jotakin muutakin? Oliko mies muutenkin etääntynyt hänestä? Kuvitteliko hän vain vai alkoiko perhe kasvavassa määrin irtaantua ja irrottautua? Aloitella omaa elämäänsä ilman vaimoa ja äitiä?

   Kello oli jo yli kaksi. Mies on jo puoli tuntia myöhässä, mutta nämä matkat ja maalaispojalle vieraat bussiaikataulut. Sitten tietysti työasioissa on voinut mennä odotettua kauemmin.. Kyllä hän tulee. Hän olisi ilmoittanut, jollei olisi päässyt. Silti naisella oli kummallisen hylätty olo. Pelotti jo etukäteen se hetki, jolloin piti hyvästellä. Pelkäsi enemmän miehen puolesta, koska näki, kuinka tuskallista se joka kerta oli. Tuli aina vain ahdistavammaksi. Pitäisikö suorastaan kieltää häntä tulemasta?

   Nyt käytävästä kuuluu ääniä. Miehen ääni, kun hän juttelee Kristiinan kanssa. Leksa tulee.

                                          - - -    

   Leksa johdattelee heiveröisen vaimonsa hellästi käytävään ja sieltä viihtyisään aulaan. Juuri kun vaimo oli asettunut istumaan leveälle sohvalle ja jo huokaisi hieman, mies ehdottikin, että he menisivät alas kanttiiniin. Voisivat juoda kupposen kahvia ja samalla tarinoida. Leksa puhui ja tarinoi. Vaimosta tuntui, että tämä yritti jatkuvalla äänessä ololla torjua jotakin muuta. Keskustelua vaimon kanssa, jäytäviä, epätietoisia ajatuksia. Pelkoja. Kysymyksiä ja vielä todella epämiellyttäviä vastauksia.

   Monta hissiä ja kaikki väärissä kerroksissa. Viimein saapui oikea ajoneuvo. Se tunne naisella oli, koska hän ei ollut ajanut autossa tai junassa pitkään aikaan. Jalkoja heikotti ja melkein huimasi hissin railakas laskeutuminen alakertaan.

   Kahvio oli onneksi aivan lähellä, sillä nainen arveli, että häneltä ehtyvät voimat. Jo etukäteen hän pelkäsi tulevaa keskustelua. Nyt, tällä kerralla, hän aikoi todella kertoa asiansa. Hän ei voinut pitkittää sitä enää. Puhelimessa oli vaikea selostaa mitään. Perheellä oli kiireitä, ja lisäksi nainen halusi nähdä miehensä ilmeet, kun hän kuulee, minkälainen toivomus vaimolla vielä oli. Pieninkin epäröinti puolison taholta aiheuttaisi sen, että nainen luopuu pyynnöstään.

   Häntä jännitti ja hän pelkäsi, koska ehdotus melko varmasti tyrmättäisiin. Leksa puhui ja puhui. Kertoi Elinasta ja Harrista ja heidän pienokaisistaan Veetistä ja Pauliinasta. Kaikki hyvin. Samoin nuoremmalla tyttärellä Kisulla. Ei heillä ollut hätää, mutta tietysti he ikävöivät kovasti äitiä ja mummua.

   Nainen ei halunnut juoda kuin vettä, mutta Leksa osti kahvia ja valtavan pitkän leivän, jossa oli välissä kinkkua ja juustoa. Jokunen rupistunut salaatinlehtikin kurkisteli sieltä likistyksestä.

 - On hurja nälkä, kun en koko päivänä ole muuta kuin litkinyt kahvia. Luulin, että he tarjoaisivat lounaan, mutta kattia kanssa. Se kiire. Ethän pahastu jos syön tätä samalla?

   Vaimo vain nyökkäili. Hän ei oikeastaan muistanut sellaista aikaa, jolloin hänellä olisi ollut terve nälkä. Leksa ainakin näytti olevan kunnossa. Elämänsä kunnossa. Mistä tuollaista tuli mieleen?

 - Ai niin. Pauliina lähetti mummulle itse tekemänsä piirroksen. Siinä on aurinko ja kukkia, että se ilahduttaisi sinua. Että paranisit pian. Sen Elina kirjoitti paperin alanurkkaan, mutta missä ihmeessä? Missä se nyt on?

   Nainen katseli vaitonaisena miehensä touhuilua. Tämä aukoi salkkuaan, kaiveli povitaskujaan ja sivutaskuja. Kopeloi housuntaskustakin. Veti esille yhden pienen ryppyisen ruudullisen paperitollon.

 - Ahaa, tässä se onkin. Rypistyi ikävä kyllä, kun on ne avaimetkin samassa taskussa. Anteeksi vaan. Odotapas. Se on kaunis piirros, ai mutta...

   Mies aukoi paperin sileäksi ja tuijotti sitä hölmistyneenä.

 - Voi peijakas, ei se tämä ollutkaan. Jokin muistiinpanolappu.

   Nainen ehti nähdä numeroita, joissa oli Helsingin suunta. Myös jokin kadunnimi. Taisi olla Mannerheimintie. Leksa näytti melkein nolostuneelta, kun hän taittoi paperin ja työnsi sen kiireesti housuntaskuunsa.

 - Muistiinpanoja, hän totesi ykskantaan. Missä kummassa? Sittenkin salkussa.

   Taas vaimo seurasi rauhallisena sitä penkomista. Papereita ja vielä kerran papereita. Parranajokone, laadukasta partavettä, joka oli heti tuoksahtanut hänen nenäänsä, kun mies oli astunut hänen huoneeseensa. Jotakin uutta merkkiä. Salkussa näkyi vielä ohut silkkipyjama. Niin, tietenkin se junamatka makuuvaunussa. Mutta miksi noin hieno?

 - Tässä se onkin, firman vuosikertomuksen välissä, ettei olisi rutistunut. Siitähän Pauliina varoitteli. Kas niin, ole hyvä. Rakkaat terveiset Pauliinalta ja Veetiltä.

   Nainen tarttui piirrokseen melkein vapisevin käsin. Oli siinä mukana liikutustakin ja uupumusta, mutta ehkä sittenkin epämääräisiä huolestumisen tunteita. Se vähäkin rauha, mitä hän sentään ajoittain koki täällä murheen laaksossa, alkoi horjua ja rapista. Kuin huonosti kiinnitetty kultasilaus. Posket hehkuen sekä kuumeesta että kiihtymyksestä nainen kiitteli.

 - Kerro lapsille rakkaat terveiseni ja kiitokseni. Saisinpa vielä kerran pitää heitä sylissäni.

 - Totta kai saat. Tietenkin. Saat täällä hyvää hoitoa ja paranet, mutta aikaahan se vie. Meidän kaikkien täytyy olla oikein kärsivällisiä ja toivoa parasta.

 - Niin kai. Olen minä toivonut ja uskonut ja rukoillutkin, mutta taitavat olla kaikki toiveet turhia.

 - Älä tuollaisia puhu, keskeytti mies ihan harmistuneena. - Sinun pitää olla positiivinen. Sanovathan lääkäritkin, että tuollainen tauti saattaa olla sielullisperäistä, johtua vääristä asenteista ja negatiivisesta suhtautumisesta asioihin. Sellainen jäytää ja syö ihmistä sisältäpäin.

 - Sopiva nimi se onkin  sille taudille, myhähti nainen alakuloisesti. - Minkä minä tunteilleni ja asennoitumiselleni enää mahdan. Kunhan tämä loppuaika menis...

 - Ei kai sinulla ole tuskia?

 - Ei enää kovin paljon. Sen leikkauksen jälkeen oli kyllä kauheata. Nyt antavat jotakin kipulääkitystä heti kun pyydän. Eivät enää pelkää, että minusta tulee huumehörhö.  Vahvistavat annoksia tarpeen mukaan.

 - Kas kun täällä on kauheasti väkeä. Pitkä jono kassalla. Tuossakin kokonainen klaani, ainakin kolme ikäpolvea. Mistä ne tuohon pörpähtivät?

 - Ne ovat Tarvaisen Hertan omaisia. Hän on viereisessä huoneessa. Aina siellä on joku sukulainen tai ystävä läsnä. Ovat nykyään jopa öitäkin.

 - Eivätkö he häiritse muita potilaita?

 - Hertalla on oma huone kuten minullakin. Minullakin voisi olla vieraita vaikka vuorokauden ympäriinsä, jos he vain asuisivat lähempänä.

   Nainen vilkaisi miestä jännittyneenä. Nyt tämä oli ihan pakko sanoa. Hän ei kestä enää kauempaa.

   Leksa hoksasi heti, sillä ei hän tyhmä ollut.

 - Tietenkin mekin olisimme seuranasi mahdollisimman usein, jollei matka olisi niin pitkä. Kyllähän sinä ymmärrät. Tytöilläkin on työnsä ja perhe. Ehkä sitten lomalla.

 - En tarkoitakaan, että teidän pitäisi muuttaa tänne etelään, mutta emmekö sittenkin voisi ajatella, että minut siirrettäisiin sinne Petäjäveden sairaalaan. Siellä olisi muitakin.

 - Onhan tästä jo puhuttu moneen kertaan silloin kun teimme tämän päätöksen.

 - Te teitte, en minä. En minä olisi halunnut näin kauas.

 - Mutta se hoito ja erikoislääkärit ja kaikki muu. Rahasta ei ole väliä. Eikö sinulla ole hyvä olla täällä? Eikö hoito ole parasta mahdollista? Eikö...?

 - Totta kai on. Olen ihan tyytyväinen, mutta hyvä olla minulla ei ole enää missään, Siksi ajattelinkin, että voisin sittenkin olla teitä lähempänä siellä Petäjävedellä.

 - Se hoito, yritti Leksa vielä inttää.

 - Mitä siitä hoidosta, jollei se auta, ja jos ihan hätä tulee tai uusia leikkauksia, onhan Oulu suurine sairaaloineen huomattavasti lähempänä. Voi, anna minun tulla kotiin. Siis sinne kotikylälle.

 - En kai minä ole esteenä kotiintulollesi, mutisi Leksa hieman jäykkänä ja loukkaantuneena. - Me ajattelimme kaikki tulla parin viikon kuluttua tänne minun autollani. Vuorottelisimme Harrin kanssa, niin ei olisi niin rankkaa ajaa.

 - Entä lapset? Tulisivatko hekin mukaan? kysyi nainen toivorikkaana.

 - Ei sentään, jätämme heidät Harrin vanhempien luokse. Kyllä he pärjäävät. Ei lapsia tänne kai saa tuodakaan?

 - Mutta kotona voisin edes ikkunasta katsella heitä. Elina voisi tuoda heidät sairaalan pihalle. Voi suostu nyt, Leo.

   Mies näytti huolestuneelta ja epävarmalta.

 - Juttelin äsken lääkärin kanssa, ja hän sanoi menevänsä johonkin leikkaukseen, joten en tavoita häntä tällä kertaa, kun se junakin lähtee jo parin tunnin päästä. Soitan hänelle huomenna kotoa ja kyselen tilannetta. Ole nyt vain kärsivällinen.

 - Sitähän minulle opetetaan kaiken aikaa, huokasi nainen masentuneena. - Veisitkö minut jo huoneeseeni? Olen kauhean väsynyt.

                                          - - -      

   Nainen vaipui vuoteelle lopen uupuneena. Hän oli aivan laikullinen kuumeesta ja kiihtymyksestä. Tummat varjot silmien alla. Kuoleman varjon laaksossa. Leksa auttoi häneltä aamutakin päältä. Olisi ollut samantekevää, vaikka se olisi tehty säkkikankaasta. Huolehtivaisesti mies yritti vetää peitettä vaimonsa päälle. Hän kumartui suutelemaan naista otsalle, loi häneen surullisen ja melkein pelokkaan silmäyksen. Toivotti sitten hyvää vointia ja lupasi soitella junasta.

   Olikohan sille kiire muuallekin kuin junalle? Väsyneenä vaimo yritti vastata huiskutukseen. Käsi ei vain millään tahtonut nousta. Se retkahti sängyn laidalle ja siitä ohi jääden velttona riippumaan lattiaa kohden. Kristiina oli jo pyörinyt käytävässä ja odotellut pääsyä potilaansa luokse. Hän vaihtoi muutaman kohteliaan sanan Leksan kanssa ja tuli kiireesti sisään.

 - Mitenkäs täällä nyt voidaan. Olitte aika kauan kahviossa. Ette kai väsyttänyt itseänne?

 - Väsyttää, kuiskasi nainen hiljaa.

 - Yrittäkää levähtää ennen ruokailua. Kyllä se huono vointi ohi menee, kun saatte levätä. Omaiset ovat tavallaan aina rasittavia, paitsi nuo tuolla Tarvaisen luona. He ovat tottuneet viipymään täällä ja kaikki on niin luontevaa. Pikavisiitit ovat raskaita.

   Nainen nyökkäili ja kiitteli. Tuntui, että ventovieras hoitaja ymmärsi häntä paremmin kuin oma rakas aviomies. Tämä oli kehottanut vaimoaan katsomaan televisiosta Formula-kisoja.

 - Avaanko telkkarin? Kristiina kysäisi, kun huomasi naisen vilkaisevan sitä kohti.

 - Ei missään nimessä. Katselen taas näitä omia kanaviani. Niissä riittää kelaamista. Jospa jaksaisinkin virittäytyä sille unikanavalle.

   Kristiina hymyili ja kävi taputtamassa naisen kättä.

 - Kutsukaa vain minua heti, jollei olo parane. Lääkärikin käy teitä vielä katsomassa.

                                        - - -      

   Nainen makasi ensin selällään ja kuunteli jyskyttävää sydäntään. Kuulosteli, oliko kipuja tulossa. Ainahan oli jotakin kaivelemassa ja vaanimassa, mutta hänelle oli luvattu, että mitään kauheita tuskia hänen ei enää tarvitsisi kärsiä.

   Kello tikitti sekä yöpöydällä että vastapäisessä seinässä. Suuri pyöreä esine, josta potilas selvästi saattoi seurata ajan kulumista. Hitaasti mutta varmasti. Valkoista kelloa ympäröi paksu musta reunus, kuin surunvalittelukortissa.

   Naapurista kuului taas ääniä. Siellä veisattiin kauniita tuttuja virsiä. Kuului kolahduksia, jopa hillittyä naurua. Hertta Tarvaisen omaisia taisi olla koolla tavallista suurempi joukko. Syöttivät hänelle herkkuja. Niinhän kuulemma Afrikassakin potilaan perhettä tulee mukaan sairaalaan, jonka ympärille he majoittuvat. Sairaan ei tarvitse tuntea oloaan yksinäiseksi. Aina on joku seurana tai ainakin ikkunan alla. Turvallisena vartijana.

   Joskus naistakin oli pyydetty mukaan seurustelemaan, kun he olivat huomanneet, kuinka alakuloinen ja orpo hän oli. Ystävällisiä ja välittömiä ihmisiä. Lämpimästi he ottivat huomioon sairaan omaisensa tarpeita, mutta silti keskustelivat vilkkaasti keskenään. Naista aivan ihmetytti, kuinka Herttakin saattoi miltei innostuneena lausua mielipiteensä jostakin aiheesta, vaikkapa siitä, kuinka veljenpojan asunnon osto oli onnistunut. Mitä tämä oli joutunut maksamaan? Milloin pääsevät muuttamaan sisälle?

   Televisio näytti välkkyvältä nelikulmaiselta aukolta hämärässä huoneessa. Kiilui kuin suuri silmä, joka ahnaasti tarkkaili ihmisiä ja heidän puuhiaan ja oli valmis purkamaan sisuksistaan koko maailman tiedon ja tapahtumat. Nainen kääntyi kyljelleen ja alkoi taas katsella ulos ikkunasta. Tumma mänty huojui hiljaa. Hänen oma vartiosotilaansa. Huurteinen koivukin näytti mustalta tässä valaistuksessa.

   Nainen asetti toisen kätensä tyynyn alle juuri poskensa kohdalle. Poski tuntui kuumalta, kuumeiselta. Kiihtynyt mieliala ei vain hellittänyt. Voi kun tapahtuisi jokin ihme. Voi kun pääsisi vielä kotiin, ennen kuin...Hän katsoi juhlallista mäntyä suurin, avoimin ja ikävöivin silmin. Odotti.

9. PARANTAVAT SÄTEET      

   Emilia istui tauolla ja hörppäili painunutta kahvia omasta ruusumukistaan. Pyrytti sakeata, raskasta räntälunta. Maa ja taivas, kaikki samaa harmaata. Kadut sohjoiset ja silti vaarallisen liukkaat. Epävarmat, kuten koko elämäkin. Sellainen kolea, epämääräinen sää, jota monet vihaavat. Silloin saapui huoneeseen Emilian ystävätär, perushoitaja Maiju. Hänkin otti itselleen kahvia, vilkaisi hieman arkaillen ympärilleen ja huokaisi.                                                    

 - Kaikkeen sitä ihminen joutuukin. Ihanaa olla taas kotona. Turvallista ja selvää. Jopa räntäsade.

 - Mikä siellä lomamatkalla niin huolestuttavaa oli?

 - Kun ei pysty arvioimaan, mikä on totta ja mikä harhaa. Mikä on järjellistä ja mikä pelkkää huuhaata? Pitääkö uskoa silmiään vai tarkistuttaa päänsä?  

 - Olisit tarkistuttanut sen jo aikaisemmin, niin moni töppäily olisi jäänyt sinulta tekemättä.

 - Olenhan minä tehnyt ihan järkeviäkin ratkaisuja, puolustautui Maiju närkästyneenä. - Onko monen muun elämä sen mielekkäämpää jossakin tylsässä omakotitalossa, tylsässä virassa ja maailman tylsimmän miehen kumppanina?

   Ystävä oli jäänyt naimattomaksi, vaikka yritystä oli kyllä ollut. Liikaakin. Karkotti kai kosijat kannoiltaan. Eivätpä ne niin innokkaasti perässä juosseetkaan. Monien mielestä Maiju oli haihattelija, tänään yhtä ja huomenna toista. Haki ja haki eikä vain toista ihmistä vaan myös omaa itseään ja paikkaansa.

   Kaikki kelpasi horoskoopeista riimukortteihin asti. Välillä hän oli haltioissaan  roomalaiskatolisesta kirkosta, välillä idän uskonnoista. Luki ja innostui, tutustui ja hylkäsi.

   Tällä kertaa hän oli ollut joillakin kursseilla Englannissa. Ei uskaltanut tunnustaa millaisilla, mutta jotakin tuonpuoleista sen täytyi olla. Hänellä oli ollut huonetoverina joku suomalainen nainen, viisissäkymmenissä. Ihan miellyttävä ja sopuisa.

 - Mene jo asiaan, hoputti Emilia, sillä hänen täytyi pian lähteä töihin iltavuoroon. - Ei siellä tietysti mitään tapahtunutkaan.

 - Jo vain tapahtui, innostui Maiju ja alkoi iskeä tarinaa.

   Eräänä iltana Maiju ja kämppäkaveri olivat vetäytyneet huoneeseensa lepuuttamaan sekä jalkojaan että aivojaan. Lueskelivat ja katsoivat TV:tä. Yhtäkkiä huonetoveri sanoi:

 - Voisitko sulkea telkkarin? Minun täytyy hoitaa yksi lähetys. Tasan kello yhdeksältä.

   Maijua ihan puistatti. Joku hämäräperäinen vakoilijako? Yhteydessä terroristeihin? Hän oli kuitenkin noudattanut kehotusta ja kysyi sitten kohteliaasti:

 - Pitäisikö minun mennä ulos siksi aikaa? Etten nimittäin häiritse tai kuule sellaista, mikä ei ole suotavaa korvilleni.

 - Kyllä tämä lähetys vain sinun korvillesi passaa. Saatat oppiakin siitä jotakin. Tai mene sentään tuohon makuulle ja asetu selin minuun. Keskityn paremmin, kun kukaan ei katsele.

   Nainen sammutti valot ja asettui omaan sänkyynsä selälleen. Maiju oli niin ikään kömpinyt vuoteeseensa ja kääntynyt kyljelleen kasvot ikkunaan päin. Ulkona oli muuten pimeätä, mutta suurkaupungin monet valot vilkkuivat ja juoksivat pitkin seiniä. Kaukaa alhaalta kuului liikenteen lakkaamaton jyrinä.

  Maiju oli välillä sulkenut silmänsä ja oli nukahtamaisillaan. Hiukan vain arvelutti, mitä nainen hänen selkänsä takana oikein puuhasi. Ei kulunut mitään laitteitten ääniä, ei naksahduksia eikä pirinää.

   Mistä oikein oli kysymys? Nainen yskäisi kerran kevyesti. Huokaisi ja sitten oli taas hiljaista.   Maiju oli sittenkin vilkaissut taakseen. Tumma hahmo makaamassa liikkumattomana viereisessä sängyssä. Jotenkin kammottavaa. Entä jos se oli kuollut? Vaikka tappanut itsensä, ja hän joutuisi todistajaksi tai jopa syytetyksikin. Vieraassa maassa ja huonolla kielitaidolla.

   Sydän pamppaillen hän tuijotti ikkunaa. Äkkiä kuului sihahtava ääni, sitten toinen ja kolmas. Kauhukseen hän huomasi, että hänen ylitseen lensi pieniä, kirkkaita nuolia tiuhassa tahdissa. Ne häipyivät ikkunasta ulos.

   Hän ei ollut koskaan kuullut mistään vastaavasta. Aivan kuin jokin sinko olisi ollut toiminnassa ja lingonnut niitä hohtavia vasamia hänen ylitseen. Taas hän vilkaisi taakseen.

   Nainen makasi muuten samassa asennossa, mutta hänen oikea kätensä oli koholla, ja niitä nuolia syöksyi hänen sormenpäistään suurella nopeudella.

   Maiju kääntyi taas varovaisesti kyljelleen. Hän pelkäsi tulevansa hulluksi. Tämän täytyi olla unta. Hän vaipuikin uneen ja näki siinä tummatukkaisen, partasuisen miehen. Aivan tuntemattoman, mutta tavattoman selvästi.

   Säpsähtäen Maiju oli herännyt. Kuinka hän oli voinutkaan nukahtaa, vaikka oli niin peloissaan? Nainen puhutteli häntä rauhallisesti:

 - Kas niin, lähetys onnistui varsin hyvin. Ei se kestä yleensä kuin viitisen minuuttia.

   Nainen selitti, että häntä pyydettiin sangen usein rukoilemaan sairaitten puolesta. Tänä iltanakin hän oli luvannut toimittaa rukouslähetyksen syöpäpotilaalle aina Ruotsiin asti. Se näkyi usein juuri sellaisina pieninä salamoina.

 - Voitko rukoilla minunkin puolestani? Minä niin kauhean mielelläni haluaisin saada oman ystävän, ehkä puolisonkin.

 - Rukoilin jo, ehkä näitkin hänet unessa?

   Maijun mielestä kaikki oli niin järjetöntä, ettei hän ollut jatkanut keskustelua. He lueskelivat vähän aikaa ja paneutuivat nukkumaan. Pelko sitä kummaa huonetoveria kohtaan oli kylläkin kadonnut.

 - Oletko nyt sitten tavannut sitä partasuista sulhoasi? kysyi Emilia ivallisesti.

 - Olen, vastasi Maiju hiljaa ja vakavana. - Seuraavana päivänä, kun söimme aamiaista valtavassa ruokasalissa, hän tuli hetken epäröityään istumaan samaan pöytään kanssani. Joku uusi kurssilainen Suomesta.

 - Entä sitten?

 - Hän myös asuu tässä kaupungissa, ja tapaamme taas tänä iltana.

                                          - - -

   Emilia lähti huoneesta hyvin mietteissään, ja silloin perushoitaja Kristiina Saijens tuli häntä vastaan käytävässä. Tyttö tiesi, että Kristiina oli aikaisemmin hoitanut potilaitten virkistystoimintaa jo parikymmentä vuotta. Nämä olivat pitäneet hänestä kovasti, koska hän oli kekseliäs ja rohkaiseva. Sai ikäihmiset mukaan monenlaisiin harrastustoimintoihin ja aktivoi heitä omatoimisuuteen ja luovuuteen.

 - Hei, Krisse. Uskotko sinä ihmeisiin? Tai ennustaviin uniin? Johonkin mystiseen.

   Kristiina aivan säpsähti.

- Miksei maailmassa voisi olla kaikenlaista selittämätöntä. Suuri mysteerihän on jo meidän täällä olommekin. Oletko kokenut jotakin erikoista?

 - En minä, enhän nyt minä, soperteli Emilia. – En voi siitä puhua, koska se on luottamuksellista.

 - Ymmärrän. Itse olin aivan epätoivoinen, kun menetin työni virikeohjaajana siellä Metsätähden palvelutalossa. Sitten ajattelin, että ehkä sillä on jokin positiivinen tarkoitus, sillä Jumalaa voi palvella niin monella tavalla. Ihmeet voivat olla hyvin arkisiakin, mutta nyt minun täytyy lähteä osastolle. Näkyillään.

 - Mitä hiivatin ihmejuttuja te meinaatte? kailotti kirkas ääni ovelta. - Tuo Krisse on vähän outo, saattaa olla uskovainen, kun on niin tosissaan. Minäpä kerron sinulle joskus oikean ihmeparannusjutun. Heippa.

10. SATUILUA  

   Sakke partioi ahkeraan käytävissä. Hän oli valmis auttamaan myös muissa tehtävissä. Työnsi raskaita rattaita, tarjoutui kantamaan hoitajien ja siivoojien suuria taakkoja ja aukoi avuliaasti lukittuja ovia, kunhan oli varmistanut, että pyrkijällä oli sinne laillinen pääsy.

   Vartija oli hankittu sairaalan palvelukseen, koska joku vuosi sitten kolmannessa kerroksessa oli sattunut uhkaava tapaturma. Joku häirikkö oli kiivennyt sinne muka omaistaan tapaamaan, mutta olikin kiskonut hengityslaitteen letkut irti joltakin epämiellyttävältä naapuriltaan, jonka kanssa oli ollut riitoja tonttien rajoista.

   Lisäksi voimamiestä tarvittiin polilla, etenkin ensiavussa, sillä sinne tuotiin varsinkin öisin rähinöitsijöitä ja väkivaltaisia päihtyneitä, jotka jatkoivat tappeluaan vielä sairaalassakin. Hyökkäsivät jopa hoitavan henkilökunnan kimppuun ja kaatoivat välinepöytiä. Henki kurkussa siellä joutui pelastamaan kansalaistemme henkiä. Sakella oli ensin ollut avustaja, mutta säästöjen vuoksi tästäkin työntekijästä oli ollut pakko luopua.  

   Sakke tarjoutui työntämään Emilian painavia kärryjä. Nuori mies alkoi kertoa toimenkuvastaan, ja koska neitonen vaikutti hieman jaakealta ja varovaiselta, mies innostui mahtaileviin ja liioitteleviin kuvauksiin. Sillä riikinkukkopöyhistelyllä hän oli joskus ennenkin voittanut naisten suosion.

 - Taidat vain satuilla, mutisi Emilia. – Ei tuommoista olekaan. Kirjoita fantasiajuttuja.

   Vartijakos riehaantui.

 - Etkö tosiaan usko, että täällä joutuu tekemään vaikka mitä. Olen ollut tässä duunissa kolme vuotta ja tiedän ja tunnen näitä tyyppejä. Eivät ne kaikki niin puhtoisia pulmusia ole. Sisar valkoinen saattaa sisimmältään olla ihan pikimusta tai verenkarvainen. Tohtorit ovat sitä ja tätä. Eräskin sijainen oli niin epävarma, että kysyi minulta, että mihin erästä laitetta käytetään. Se oli selvä peräruisku.

 - Kuka olisi sellainen lääkäri esimerkiksi?

 - En viitsi mainita nimiä. En halua panetella työtovereitani enkä menettää hommaani.  

 - Etpäs tiedä mitään, ilkkui tyttö. – Mennään hissillä kuudenteen.

   Sakke alkoi kertoa, että jopa hisseihin suunnitellaan turvatarkastuksia. Lääkäritkin joutuvat juoksemaan pitkin portaita, jos heillä on ruisku tai veitsi mukanaan. Potilas, jolla on märkä vaippa tai tuskan hiki otsalla, raakataan ilman muuta jonosta pois. Eräs pikkuvauva kasteli vaippansa, ja hänet riistettiin oitis äidiltään ja vietiin johonkin huippusalaiseen vankilaan. Vauveli kai kuului terroristien miniliigaan. Jos suloinen hoitsu Helinä tuoksuu liiaksi hajuvedelle, niin portaisiin vaan tai pesulle. Ei mitään nesteitä.

   Valtuuston puheenjohtaja, tosi fiini vaimoihminen, oli saada laakin, kun hiustenkuivaajalla pyyhkielin hänen muotikampaustaan ja tukka sojotti pystyssä kuin peikolla, vaan niinpä sitä joillakin lentokentilläkin tehdään. Kirkkoherran rouvankin käpälöin peräti kolmeen kertaan päästä jalkoihin, kun haeskelin aseita. Nätti nainen muuten, hyvä vartalo. Kurvikas. Hölkkää kuulemma hautuumaallakin.

 - Totta kai tarvitaan turvatarkastuksia, huomautti Emilia. – Ihmisten parastahan siinä vain ajatellaan.

 - Suurta epämukavuutta se ylenmääräinen tonkiminen, käpälöinti ja lääppiminen aiheuttaa. Tuskin terrorismin uhka olisi yhtä valtavaksi rehahtanutkaan, jollei se läntisen suurvallan Leuhka-Puska olisi niin tokiottoisesti ja väkivaltaisesti vienyt sitä vapauttaan ja demokratiaansa idän maihin. Oikein ristiretkenä mainosti. Ensimmäisenä hyökkäsi Afganistanin kimppuun, vieläpä oikein YK:n valtuutuksella. Pommitti korkealta ja kovaa, ja siviiliuhreja tuli, vaikka terroristeihin tähdättiin.

 - Ne suurvallat yrittivät estää uusien terroristien kouluttamista ja iskeä vain sotilaallisiin kohteisiin.

 - Kaikkea kanssa, kiukkusi Sakke. – Tehokkainta uusien terroristien värväystä on se, kun nuori poika katselee, miten hänen kotinsa raunioista kaivetaan esille äiti, isoisä ja sisaruksia, jopa pikkuvauvoja. Kostoa se vain aiheuttaa ja molemmin puolin. Odotapas, kun kerron vielä joitakin hissikokemuksiani.

   Muuan lääkäri oli rykäissyt hissiin mennessään. Sen kurkussa pyörivän limaklöntin takia Sakke joutui painamaan hätänappulaa, ja poistamaan herra tohtorin ajoneuvosta. Hissin ulkopuolelle on asetettu suuri sylkikuppi, jotta jokainen on varmasti tyhjentänyt kitansa ennen kyytiä.

   Joku omainen yritti astua hissiin märässä sadetakissa. Ulos vaan. Takki aulan naulakkoon, mutta naisparalla oli vielä sadepisaroita kutreissaan. Siispä vaarallinen nestepommi oli maisemissa.  

   Kaupunginjohtaja tuli tapaamaan anoppiaan nauhakengissä. Kengät hän ähelsi pois jaloistaan, ojensi ne sitten Sakelle, joka suoritti varpaanvälimömmöjen tarkastuksen. Totesi, ettei liikaa, siis mies hissiin. Toisessa kerroksessa tämä tulipunaisena pungersi itsensä takaisin niihin jalkineisiinsa. Hikipisaroita kasvoilla ja läähättävä hengitys. Kaupunginjohtaja on näet yli satakiloinen uros.

 - Olet aivan mahdoton läpänheittäjä.  

 - Äläs huoli, eräältä kansanedustajalta minun piti tarkistaa peräsuolenkin sisältö kuin joltakin huumerikolliselta. Kaveri suutahti, mutta määräykset ovat määräyksiä.

 - Kai sinä muuallakin työskentelet kuin hississä, yritti Emilia keskeyttää.

 - Niinpä niin, fysioterapeutti on entinen urheiluhieroja, ja hänen käsittelynsä jäljeltä luitten murtumia ja katkeamia on kahta kauheammin. Potilaat kaatuilevat lääketokkurassaan ja putoilevat vuoteesta. Siksi heidät sidotaan sänkyihin eikä uskalleta muutenkaan päästää vapaasti tassuttelemaan käytäville, ulkoiluttamisesta puhumattakaan.  

 - En takuulla ole huomannut tuollaista täällä. Vahinkoja voi sattua, mutta että systemaattista tuhoamista ja vahingontekoa. Höpsistä.

 - Oletko muuten nähnyt ylilääkäriä koskaan? Eivät muutkaan. Kadonnut koko heppu. Sukunimi on Etiäinen, mutta eipäs vain ilmesty paikalle ennen eikä jälkeen minkään tärkeän tilaisuuden, ei edes lehtien haastatteluun. Toinen mystinen kaveri on sairaalapappi.

 - Ai se Väärälä? Tapasin hänet, kun tulin ensimmäistä kertaa töihin. Ihan ystävällinen.

 - On kai, mutta nyt hän on niin suivaantunut työhönsä, että pysyttelee kammiossaan siellä kellarissa. Sanoo, että on turhauttavaa, kun kuolevia on niin paljon, ettei jokaista ehdi lohduttaa. Lisäksi he ovat niin sekaisin siinä loppuvaiheessa, ettei sanoman viemisestä ole senkään vuoksi hyötyä.

   Sakke hengähti välillä ja jatkoi paahtamistaan:

 - Krisse, se virikeohjaaja, kertoi että pappi auttaa häntä nykyään askartelutöissä. Pitää jossakin kopperossa kerhoa, jossa he sommittelevat välttämättömiä tarve-esineitä. Arvaapas, millaisia?

   Emilia pudisti päätään, niin että poninhäntä heilahteli.

 - Joo, he valmistavat käsitöinään kullekin potilaalle uurnia, johon tuhkat sitten pannaan. Talouspäällikkö Turkanen moitti sitäkin puuhaa, koska kallista tammi- tai koivumateriaalia siihen ei ainakaan saanut käyttää. Hän määräsi, että kirppikseltä on haettava sopivia muovipurnukoita, joihin potilaat saavat kyllä taiteilla nimiään ja ehkä kukkiakin, jos maalia riittää tai käyttäkööt vaikka omaa vertaan. Astioitten pitää olla Made in Hong Kong. Siten siis osallistumme mekin puolestamme tähän globaaliseen markkinatalouteen.

 - Jaa-a.

 - Papille meinasi tulla avioero sen harrastuksen vuoksi. Hän oli omin käsin muotoillut vaimolleen kolmekymmenvuotishäälahjan. Arvaat kai, että siippa riemastui, kun ruusupaperikääröstä, vaaleanpunaisen silkkinauhan alta paljastui tuhkauurna, hienoa teak-puuta kylläkin.

 - Talossa huhutaan, että pastori Väärälä joutuu eroamaan virastaan. Ei kai ainakaan niitten purnukoitten takia?

 - Oikeastaan kyllä, koska se vaimolle nikkaroitu teak-uurna sai johtokunnan epäilemään, että hän oli saanut niin hintavaa puuta lahjuksena. Korruptiota näes.

 - Mitä papilta siis voitiin pyytää vastineeksi noin suuresta lahjoituksesta?

 - Etkö nyt tajua? Taivasosuutta tietenkin. Taivaallinen tonttipaikka. Jos joku hommaa lahjusten antajalle esimerkiksi jonkin arvostetun luottamustoimen, se on ainakin olemassa, mutta tulevasta elämästähän kukaan ei tiedä kerrassaan mitään. On kuin myisi olemattomasta maasta olemattomia palstoja. Ei-Missään-Maasta.

 - Nykyajan aneita kaikesta päättäen, naurahti Emilia. – Jatkuuko se puutyöpiiri yhä?

 - Sen nimi on tällä hetkellä luutyöpiiri. Kovasti on kuulemma materiaalia saatavana. Mistä ihmeestä? Mammutinluitako Siperiasta?

 - Jos se onkin poroa.

 - Epäilen, että luut ovat peräisin joen takana olevasta ikiomasta hautausmaastamme. Pastori veli on tietääkseni haudankaivaja. Tuskin hän niitä täältä patologin varastoista nappaisi.

 - Hyi sinua.

 - Nyt he väsäävät kuulemma mustista, käytetyistä ruumispusseista sadetakkeja. Upeata kierrätystä. Haluatko ostaa?

 - Karmeata, vaan onhan maailma täynnä kummallisuuksia.  Tähän huoneeseen minä menen, koska Helinällä on jotakin asiaa, tokaisi Emilia päättäväisesti. - Kiitos avusta satusetä ja moi.

11. KUOLLEISTA HERÄTETTY  

   Helinä oli pyytänyt Emiliaa tulemaan erääseen sivuhuoneeseen, jotta hän saisi rauhassa kertoa kummallisesta kokemuksestaan. Edellisenä pääsiäisenä heitä oli ollut pieni joukko innokkaita Lapin ystäviä eräässä tunturimajassa. Helinän ystävätär Sinikka oli myös ollut mukana.

 - Ihanaa! Nyt se aurinko nousee. On kuin koko luonto heräisi uudestaan eloon. Se on herätetty kuolleista. Elvytetty koleasta ja syksyn hyhmää henkivästä yöstä. Pääsiäisaamun kirkkauteen.

 - Että sinä Sinikka osaatkin olla pateettinen, nauroivat muut seurueen jäsenet.

   Haikeasilmäinen Jonna, joka juuri oli saattanut hautaan pitkällisen sairauden riuduttaman lähisukulaisensa, vei keskustelun raamatun ihmetekoihin, sairaitten parantamiseen ja kuolleitten herättämiseen.

 - Minäkin olen kokenut jotakin ihmeellistä ja yliluonnollista, huudahti Sinikka ja alkoi sitten selostaa jonkun rakkaansa lähtöä.

   Helinän oli pitänyt mennä puhelimeen juuri sillä hetkellä, joten hän ei kuullut kertomuksen alkuvaiheita. Kun hän palasi terassille, Sinikka puhui ääni liikutuksesta väristen.

   Se siinä juuri oli kamalinta, että olin poissa kotoa. Tytär soitti minulle töihin ja kertoi, että Monika oli rauhallisesti nukahtanut kuolonuneen omassa vuoteessaan. Aamulla ei kukaan ollut todellakaan aavistanut mitään. Häntä ei ehditty edes viedä lääkäriin. Mitään ei ollut tehtävissä.

   Lähdin kiireesti kotiin kesken työpäivän. Oli täysi työ, että pystyin ajamaan, kun silmäni olivat niin täynnä kyyneliä. Nyyhkytin ja rukoilin vai yhtä asiaa: Kunpa saisin vielä hyvästellä Monikan. Kunpa hän vielä yhden ainoan kerran katsoisi minua kauniilla, vakavilla silmillään.

   Riensin kotona rakkaan vainajan luokse, joka yhä lepäsi pehmeällä patjallaan. Muu perhe oli kumartuneena hänen puoleensa. Tyttäret itkivät ja miehenikin oli murheellisen näköinen. Hän lohdutti minua ja kertoi, että lähtö oli ollut rauhallinen ja kivuton. Pelkkä nukahtaminen. Pois tämän maailman vaivoista.

   Itse olin aivan lohduton. Minulta oli ehtinyt siirtyä rajan tuolle puolelle jo kolme lähiomaista, ja kertaakaan ei ollut käynyt niin, etten olisi ollut paikalla. Pitänyt kuolevaa kädestä, kuunnellut hänen mahdollisia viimeisiä sanojaan ja suudellut häntä jäähyväisiksi.

   Me seurueen muut jäsenet yritimme myös rauhoittaa Sinikkaa, joka oli ihan itkun partaalla, vaikka tapauksesta oli jo kaksi kuukautta. Olimme sitä mieltä, että ehkä oli ollut vain hyväksi, ettei niin herkkä ja myötäelävä nainen ollut seuraamassa rakkaansa lähtöä. Se olisi ollut liian järkyttävää, suorastaan terveyttä rasittavaa.

   Vakuutimme hänelle, että kyllä Monika tiesi olevansa kaikkien rakastama ja että nyt hänellä oli rauha ja hyvä olla. Tavattoman monilla omaisilla ei ole mahdollisuutta saapua rakkaittensa kuolinvuoteelle, koska ehkä asuvat toisessa maassa tai toisella puolella maapalloa. Sinikka yhä jankutti itsepäisesti.

   Minun rukouksenipa kuultiin. Kumarruin Monikan puoleen ja panin käteni lähelle hänen sydäntään. Vaikka olin aivan jäykkänä surusta, käteni oli lämmin ja elävä. Aivan tunsin, kuinka siitä lähti parantavaa säteilyä Monikan pieneen ruumiiseen.

   Perheeni seisoi todistajana tapaukselle, kun Monika hitaasti avasi ruskeat silmänsä ja katsoi minua. Hyvästelin hänet ja aloin itkeä, myös ilosta.

   Monika oli elossa ehkä pari minuuttia. Sitten hän sulki silmänsä ja nukkui pois.

 - Minkä ikäinen Monika oli?

 - Hän oli jo yli kaksivuotias, ja se on aika korkea ikä pienelle hamsterille.                  

   Emilia ei oikein tiennyt, miten olisi pitänyt suhtautua. Helinä tarkkaili hänen ilmeitään hymyillen.

 - Ihmeissä taitaakin pääasiallinen anti olla se, miten kukin siihen asennoituu ja mitä hyötyä ja lohtua hän uskoo siitä saavansa, mutisi Emilia epävarmasti.

 - Siis pelkkää itsesuggestiota, totesi Helinä. – Realisti sitä olla pitää, koska sillä keinoin voi parhaiten suoriutua tehtävistään, jopa auttaa muita. Pää kylmänä, tyttöseni.

   Osastonhoitaja kurkisti ovesta ja pyysi Helinää avukseen jollekin osastolle.

 - Tullaan, huusi Helinä ja lähti reippaasti hommiinsa.  

   Ihmeitä varmaan tapahtuu. Hamsteri ei ehtinyt kokea kuolemanpelkoa rakkaitten hoitajiensa hoivissa, mutta miten mahtaa käydä talouspäällikkö Turkaselle?

12. ARMOTON ESTE      

   Talouspäällikkö Turkanen heräilee syvästä tajuttomuustilasta, ja muistikuvat menneestä vilahtelevat hänen silmiensä edessä. Työ oli paras korvike ja lohtu, kun sydän ja mieli tahtoivat kippuroida vastaan. Herättelivät ikäviä muistikuvia menneisyydestä.

   Nykyhetki olisikin ollut vallan antoisaa ja työntäyteistä, jollei olisi ilmennyt kaikenlaisia huolenaiheita. Hänen piti vihdoinkin käydä oikein lääkärissä. Tutkituttaa itsensä ja etenkin sydämensä. Se oli reistaillut jo pidemmän aikaa. Vaimo Reetta hoputteli tutkimuksiin, mutta se ei ollut tuntunut miellyttävältä ajatukselta. Hirvitti, jos se sittenkin oli jotakin vaarallista.

   Pari kuukautta sitten Turkanen oli tuupertunut pihamaalle ruskeitten, mätänevien lehtien päälle. Hän oli jopa hetkeksi menettänyt tajuntansa sekä otteensa perheen komentelusta. Piti saada piha edustuskuntoon, kun kaupungin merkkivieraita oli tulossa juhlistamaan hänen synttäreitään.

   Perhe oli ihmetellyt isännän hiljenemistä, ja Reettakin oli juossut paikalle. Mies virkosi nopeasti ja vähätteli suuriäänisesti tapahtumaa.

 - Miten noin kompastuin. Ei tässä mitään hätää ole. Älkää akkaväki turhia hosuko. Turkasen kivi keskellä parasta polkua. Tapani, hae kanki ja lapio ja kisko se möhkäle vihdoinkin esille.  

   Kahvikupin ääressä aviomies oli viimein tunnustanut vaimolleen, että sydämestä otti ja päästä huippasi.

- Lähden ylihuomenna Helsinkiin sairaalan asioille. Samalla voin käväistä sen kuuluisan sydäntohtorin puheilla, josta mediakin vaahtoaa, vaikka olenkin terve mies.

 - Miksi et käytä oman sairaalasi lääkäreitä? Totta kai on tärkeätä, että saat parhaan mahdollisen hoidon, mutta eikö tuollainen huippukirurgi ole tuhottoman kallis? Itsehän aina paasaat niistä säästöistä.

 - Se on työpaikkajorinaa se, älä sinä rahoista vaahtoa, ärisi Turkanen. – Ne kyllä järjestyvät.

   Tutkimukset olivat kestäneet kauan. Turkanen jo välillä lepäili odotushuoneen sohvalla. Kokeitakin otettiin, oikein pisteltiin. Lääkäri kehotti tulemaan seuraavalla viikolla uudestaan. Kovasti varoitteli liiasta työnteosta ja rehkimisestä. Kyllä sen kelpasi.

   Koetulokset tulivat ja uudet tutkimukset viriteltiin. Talouspäälliköllä oli todella vakava tilanne. Verisuonet tukkoon rasvoittumassa. Sydän väsynyt ja epäsäännöllinen kuin vanha puimuri.

   Sitten Turkanen oli joutunut napit ja nappulat vastatusten robotin kanssa, ja tämän ravistelun ja pahoinpitelyn päätteeksi hän oli menettänyt tajuntansa. Siistijä ja Hessu olivat asianmukaisesti todenneet miehen kuolleeksi, sen jälkeen kun Hessu oli aikansa kuunnellut Turkasen sydäntä paksun samettitakin läpi. Ikävä kyllä oikealla korvallaan, joka oli pahasti kuuroutunut rock-konsertissa. Turkas-vainaa raahattiin siis hänelle kuuluvaan paikkaan patologin pöydälle.

   Siellä kylmässä kellarihuoneessa Turkanen virui kovalla ja kylmällä alustallaan ohuessa paidassa. Odotteli, koska rouva Sikaniemi ehtisi tulla häntä katsastamaan. Mies heräsi kauheaan kylmyyteen. Hampaat kalisivat ja koko ruumis tutisi kuin horkassa. Hän kurotteli peitettä päälleen. Öljylämmitys taas sippasi eikä vaimo-ryökäle saa aikaiseksi korjaajaa. Maksaa muka. Talon isäntä paleltuu kuoliaaksi.

   Peitettä ei osunut käsiin. Ote tavoitti vain ohuen liinaisen paidan. Liian lyhyen. Hän yritti nykiä sitä alemmaksi. Sitten tajusi, ettei hän sellaista käyttänyt kuin kesällä. Nythän hänellä piti olla yllään paksu flanellinen pyjama. Missä hän oikein oli? Sairaalassako?

   Hän aukoi silmiään, joista toinen hieman karsasti. Näkö ei ollut enää parhaimpia. Ilman laseja hän ei saanut suurestakaan präntistä selvää.  

   Silmiä kirvelsi ja kuin vesihuurun läpi hän yritti tarkastella ympäristöään. Nousi viimein kyljelleen kyynärvartensa varaan. Hän oli sentään kaikenlaista kokenut mies, mutta tällaista hän ei ollut osannut kuvitellakaan. Ei hänellä tosin mitään luovan taiteilijan lahjoja ollutkaan.

   Oliko hän kuollut, ja tämä oli sitten sitä taivasta. Vai oliko se...? No voi turkanen. Oliko hän sittenkin päätynyt siihen toiseen paikkaan? Nyt ei tehnyt mieli käyttää niitä oikeita räväköitä nimityksiä kuten helv...

   Miksi hän sinne olisi joutunut? Kunnon kansalainen. Hiukan kyllä tiukka ja ankara, mutta ei suurempaa rötöstä omallatunnollaan. Paitsi se potilas, ja se potilas…ja ne ja ne puutteelliselle hoidolle jätetyt ja lopulta ruumishuoneelle hoputetut. Vaan eihän se hänen syytään ollut. Viaton mies. Pyrkii vain tekemään kaikkensa niitten säästöjen puserruksessa.

   Yrittää säilyttää edes oman työpaikkansa. Suuri perhe, vaativa vaimo ja velkaa. Valtuustonkin kokouksissa häntä kehuttiin. Oikein sydäntä lämmittivät puheenjohtajan sanat: ”Ottakaa oppia Turkasesta, hänen sairaalansa on malliesimerkki siitä, miten säästöjä toteutetaan ja laitosta jaksetaan pitää pystyssä ankeinakin aikoina, Suomen kohtalonhetkinä. Kansalaistemme turvaksi ja eduksi.”

   Ihmeen paljon ajatuksia ehtii virrata ihmisen tajunnassa silloin,  kun hänet on heitetty johonkin uuteen ja selittämättömään ympäristöön. Talouspäällikkö nousi istumaan laverin reunalle. Varpaita paleli armottomasti. Missä olivat Reetan neulomat paksut, harmaat villasukat? Pässinpökkimät.

   Hänen silmänsä alkoivat tottua pimeyteen, mutta eihän se ihan pimeätä ollutkaan. Jostakin tuli hiukan valoa. Edessä näkyi pari samanlaista laveria, joista toisen päällä häämötti valkoisen lakanan alla suuri möykky. Epämääräinen kumpare.

   Turkasen lakana oli pudonnut lattialle. Hän kurkisteli alas ja yritti kankein jaloin päästä hivuttautumaan lattialle. Hän selvitteli kurkkuaan huutaakseen apua, mutta sai ryittyä ilmoille vain räkää ja sylkeä. Sydän jyskytti. Kai hän oli elossa, mutta missä hirveässä läävässä?

   Mistähän se valo tuli? Jäykästi mies kääntyi katsomaan taakseen. Seinässä paloi kaksi himmeätä lamppua, jotka vilkuttivat kuin majakka. Kutsuivat, mutta minne ja kenen luokse? Niiden valossa seinällä värisi jokin olento. Sydän oli pysähtyä kauhusta. Sehän oli enkeli. Toisaalta helpotus. Siis sittenkin taivaassa.

   Mies räpytteli silmiään, jolloin näkeminen hieman tarkentui. Sehän on vain jokin kuvajainen, mutta näytti valkopukuiselta hahmolta kohotetuin siivin. Kädet ojossa ottamaan vastaan tulijaa. Mutta minne? Kuinka taivaassa voi olla näin karseata? Olihan hän ollut hieman kylmäkiskoinen niitä potilaita kohtaan, mutta kenen syy? Hallitus ja eduskunta ovat hassanneet kaikki hyvinvointivaltion varat joihinkin älyttömiin yrityksiin ja vaalirahastoihinsa.

   Hänen oli ihan pakko lähteä liikkeelle siinä ahdingossa, koska jalat alkoivat jo tulla tunnottomiksi. Hirveä paikka. Missä hän olikaan ollut viimeksi? Ai niin, kellarissa. Näpelöi sitä robottia, ja sen jälkeen ei minkäänlaista muistikuvaa. Hän oli menettänyt tajuntansa. Ehkä viety lääkärin luo, jos sellainen oli sairaalan jostakin kolkasta saatu kiinni.

   Tämä ei totisesti näyttänyt sairaalalta. Hän nosti viereisellä pritsillä olevaa lakanaa. Voi taivas! Alakettulan vanhaemäntä osastolta 7. Terävä nokka pystyssä ja kalpeana kuin kuollut. Sehän oli ollut henkihieverissä jo päiväkausia.

   Seuraavat minuutit olivat yhtä paniikkia. Kuinka hän oli voinut olla näin hidasälyinen. Tämähän oli kuin ruumishuone. Sen patologin työpaja. Sikaniemi oli vähän päästä valitellut heikkoa valaistusta ja lamppujen ärsyttävää välkytystä. Kuin diskossa. Irvaillut, että eikö se sähkövirta ulottunutkaan tänne Manalan esikartanoihin. Hiipunut matkalla.

   Nyt ulos. Turkanen kompuroi ovelle. Työnsi ja jyskytti. Ei saanut ripaa kääntymään. Kunnolla lukittu. Taisi olla ensi kertaa, kun täältä joku muu kuin se teurastajarouva ulos pyrki. Hän oli aina ollut rohkea ja kylmäpäinen mies. Nyt hän oli vähällä luhistua.

   Hän takoi ovea, raapi ja huusi. Vaipui välillä polvilleen, itki ja huusi. Jopa rukoili. Mikään ei auttanut. Ovi oli paksu ja järkähtämätön ja pysyi kiinni.

   Turkanen koetteli sydänalaansa. Hengitystä ahdisti, mutta ennemminkin tämä huuruinen pakkasilma ja kauhu. Säästävät korstot lämmityksessä. Sydän hyppi kuin henkensä hädässä, mutta silti voimakkaasti. Hän oli totisesti elossa eikä edes henkitoreissaan. Nyt oli päästävä äkkiä ulos, sillä hänhän menehtyy tänne.

   Mies yritti kuvitella, mikä viikonpäivä oli menossa. Hän oli tullut kellariin perjantaina. Kuinka kauan hän oli ollut tajuttomana? Päivänkö? Sikaniemi, se turkasen osa-aikapaloittelija tulisi ehkä tiistaina. Siihen asti hän ei millään kestäisi ilman tulta ja lämpimiä vaatteita.

   Hän oli juuri aikeissa tempaista lakanat niiltä muilta lavereilta ja sen Alakettulan emännän päältä, ehkä riisua tältä vielä paitakin. Hän oli ollut varsin nopsasorminen kiskomaan pois vaatteita tyttöhupakoilta. Ihan hirvitti ajatella niitä nautintoja nyt. Nykyään hän ei enää valitettavasti kuulunutkaan Eturivin Eskoihin niissä hommissa. Silloin hän kuuli jotakin ääntä ulkoa.

   Mitä se oli? Kimeätä huhuilua ja myös kumeata hoilausta. Ulinaa?  Koirat ulvoivat kuolemaa. Kuuluiko se tänne asti?    

   Kuolemaantuomittu lojui polvillaan kivilattialla ja nojasi otsaansa rautaoveen.

 - Armahda. Auta minua hädässäni. Älä hylkää minua.

   Sanat tuntuivat tutuilta. Kuka ne oli aikaisemmin lausunut? Selma, se vähävarainen, kovassa työssä riutunut perheenemäntä, jolta hän oli evännyt tarkemmat tutkimukset ja kalliimmat hoidot. Priorisoi, kun viereisessä huoneessa kitui äveriäs pankinjohtaja, joka oli luvannut avittaa talouspäällikköä sen huimaavan velkataakan kanssa, kenties vielä tyrkkiä metsästyskaveriaan hieman korkeammalle orrelle sosiaalisessa arvoasteikossa.

   Selma ja hänen miehensä olivat parinkymmenen vuoden ajan hoivanneet kodissaan orpoja ja huostaan otettuja lapsia. Kaksi adoptiotytärtäkin heillä oli. Lämmin ja elämänmyönteinen ilmapiiri. Kaikista oli tullut kunnon kansalaisia, paitsi yhdestä oli kehkeytynyt rahanhimoinen suurliikemies, ja kun yhteisten verovarojen hassaamista ja kansan luottamusta oli kertynyt tarpeeksi, eräs suuren puolueen pääpomoja.

   Turkanen oli vetänyt oman ovensa kiinni Selman edessä ja kylmästi käskenyt tämän painua takaisin osastolle. Suurperheen äiti oli jäänyt polvilleen oven taakse, itkenyt, rukoillut ja valittanut. Voipuneena toistellut, että lääkärit olivat antaneet hänelle toivoa vielä palata kotiin hoitamaan rakkaitaan, jos sopiva lääkitys löytyisi.

   Valitus oli hiljalleen loppunut. Selman lähdön hetki oli koittanut varsin nopeasti. Kummasteltiin, että niin epäluonnollisen paljon etuajassa. Oliko joku edesauttanut lähtöä? Turkasta aivan hirvitti. Entä se hänen apurinsa? Entä ne uudet lääketarjoukset? Halvat ja testaamattomat. Tuona kauheana yönä kylmän kourissa kylmäsydäminen talouspäällikkö itki ja katui katkerasti tekojaan. Pyysi anteeksi Selmalta ja muilta, joita hän oli niin kaltoin kohdellut.

   Turkanen heräsi taas ehkä vain pari minuuttia kestäneestä tajuttomuudestaan. Tunsi kylmän henkäyksen vieressään. Ei ollut uskoa silmiään. Laiha nainen kevyessä valkoisessa asussaan astui hänen viereensä, hymyili hiljaa ja alkoi hennoilla käsillään työntää raskasta ovea auki.

   Oliko se Selma?

                                           - - -

   Emilia tutkii työlistaansa hoitajien huoneessa, kun Helinä ja Maiju tulevat vilkkaasti keskustellen sisälle.

 - Niin se Liljakin sitten lähti, kertoi Maiju. – Riutui loppuaan kohden, kun kaikki elämänhalu oli mennyttä.

 - Mihin hän varsinaisesti menehtyi?

 - Sydän kai se oli.

 - Mitä vielä että sydän, huudahti Helinä. – Makuuhaavoihin se kuoli.

 - Ai että Suomen hyvinvointivaltiossa, kauhisteli Emilia.

 - Ne ainakin edesauttoivat sitä masennusta ja kuolemanhakuisuutta, selitti Helinä. – En minäkään joka paikkaan kerkiä mummoja kääntelemään. Värväisivät riskejä asevelvollisia meille avuksi. Jolleivät muuhun pystyisikään, niin ainakin taakkoja nostelemaan. Selkä tässä hommassa menee, himskatti, kun kolottaa. Sydänalastakin kouraisee.

 - Voi, ei kai sinulla ole jotakin sydänvikaa tulossa, huolestui Emilia.

 - Rakkaussuruja ne vain ovat, nauroi Maiju ja iski silmää Emilialle. – Kyllähän me Helinän tiedämme. Hurmaa ja särkee sydämiä, mutta on itsekin välillä uhrina. Sittenpähän tiedät, miltä se jättäminen tuntuu.

   Helinä suuttui ja silmät kipunoiden tokaisi.

 - Pidä suusi kiinni, on ne minullakin tunteet, syvät onkin, vaan kun on kuin läpipääsemätön rautaovi edessä. Vaikka kuinka rynnit sitä vasten, se ei vaan aukea.

 - Esteitä on kunnioitettava, huomautti Maiju tietäväisenä. – Kun ei niin ei. Siihen on vain tyydyttävä. Ehkä joskus kirkastuu.

 - Esteet on tarkoitettu voitettaviksi. Ovat haasteita, kuten nykyään on tapana sanoa, on sitten kyseessä tuhoisa tulipalo tai pommitusten uhrien etsiminen raunioista. Älä Maiju-raiska tule minua neuvomaan. Yritä itse pyydystää joku pysyvä kaveri hyppysiisi, sinä ihrainen löllö.

 - Onhan minulla jo ihana miesystävä, keskeytti Maiju. – Olemme niin rakastuneita.

 - Päiväunia, mokomakin, tiuskaisi Helinä.

 - Älkäähän nyt, sovitteli Emilia. – Sydänsurut ovat ihan todellisia ja tuskallisia. Ennen vanhaan onneton neitonen kuoli keuhkotautiin, jos sulho oli jättänyt.

 - Liljapa ei kuollut tubiin vaan makuuhaavoihin. Kerro, Maiju, millainen hänen kohtalonsa on ollut. Hänhän oli äitisi sukulaisia.

   Liljan mies oli sairastanut pitkään, ennen kuin hän menehtyi vuodeosastolla. Pariskunnalla oli pari lasta, mutta he asuivat kaukana. Lilja myi tilavan huoneistonsa, joka oli juuri kunnostettu ja sijaitsi keskellä kaupunkia. Hissikin siinä talossa oli. Tuttavat ihmettelivät, ja sitten he saivat kuulla, että nainen oli muuttanut palvelutaloon. Kohtalaisen terve ja vasta seitsemissäkymmenissä.  

 - Mikä oli syynä? tiedusteli Emilia.

 - Kuoleman pelko. Hän ei uskaltanut asua yksi kotonaan. Lilja oli vakaasti uskossa.

 - Kuinka nyt uskovainen kuolemaa pelkää? Ainakaan noin paljon.

 - Sellaisethan usein pelkäävätkin. Tavallinen pulliainen luottaa vain hyväntahtoiseen, armolliseen taivaalliseen isään, mutta uhkailevilla uskonhöyryillä kyllästetty saattaa sittenkin epäillä sitä armoa. Ties minne täältä joutuu katuvakin syntinen.

 - Viihtyikö Lilja palvelutalossa?

 - Aluksi viihtyi oikein hyvin. Hän oli aina harrastanut laulua, lausumista ja runojen kirjoittamista, ja sen laitoksen johtajatar oli oikea kulttuuri-ihminen. Asukkaita vietiin konsertteihin ja taidenäyttelyihin. Lilja sai itsekin toteuttaa lahjojaan ja esiintyi monesti palvelutalon juhlissa. Sitten johtajatar vaihtui. Pystyvä nainen, sosiaalinen koulutus, mutta kuivahko eikä laisinkaan ymmärtänyt Liljan luovia tarpeita.  

 - Siispä seurauksena oli turhautuminen ja alakulo.

 - Juuri niin, mutta lisäksi tuli toisenlaistakin mielipahaa. Lilja rakastui vähän alle 80-vuotiaaseen Akseliin. Vireä leskimies, hyvässä kunnossa, asui omakotitalossaan ja kävi mielellään juttelemassa eloisan Liljan kanssa. Naisella oli kyllä alkanut ilmetä vaikeuksia kävelemisessä ja muissakin toiminnoissa. Silti he kulkivat yhdessä eri tilaisuuksissa, ja viimein Lilja ehdotti, että he muuttaisivat asumaan miehen kotiin. Häistäkin hän jo haaveili.  

 - Voi kuinka romanttista, huudahti Emilia. – Nykyäänhän saavat vanhuksetkin hoitaa rakkauselämäänsä vapaammin. Tunnen eräänkin pariskunnan, jotka vihittiin vasta vanhainkodissa. Niin onnellisia ja rakastuneita. Mies kyllä menehtyi aika pian häitten jälkeen.

 - Akseli ei ollenkaan innostunut kosinnasta, vaan rupesi välttelemään naisystäväänsä. Jos Lilja pirautti hänelle, mies kysyi kolkosti: ”Mitäs minulle koko ajan soittelet?” tai ”Puhelimeni on ollut rikki enkä ole voinut vastata”.  

   Nainen masentui ja alkoi sairastella. Lähes vuoden sitä kesti, ja tänne hänet tuotiin nelisen kuukautta sitten. Lilja valitti, että hän oli ollut rakastunut kuin koulutyttö.

 - Sellaisia ne miehenketaleet ovat, täysiä lurjuksia ja pelkureita. Hyi hitto.

   Näin sanottuaan Helinä lähti kiukkuisena hommiinsa.

13. PUHDISTUSTA      

   Kellarissa Emilia aikoo ruveta pesemään vainajaa, joka makaa pöydällä.

   EMILIA (puhelee hiljaa rohkaistakseen itseään): - Tämä huoneko se on? Niin on. Tänne minun käskettiin tulla. Miten osaan? Meitä piti olla kaksi, mutta minne se perushoitaja hävisi? Taisi mennä keittiöön puuronkeittäjän avuksi.

   Tyttö lähestyy pöytää, ryhtyy nostamaan lakanaa ruumiin päältä. Silloin naapurihuoneesta alkaa kuulua valitusta ja huutelua.

   EMILIA (pelästyneenä): - Tuolla taitaa olla ruumishuone. Patologi on tietysti työssään. Ei mutta rouva Sikaniemellähän on tänään kai vapaapäivä. Joku sijainen, niitähän riittää.

   Jossakin seinän takaa jyskytetään kumeasti.

   EMILIA (syöksyen ovelle): - En jää tänne yksin, en hetkeksikään.

   SAKKE (tulee ovella vastaan): - Mitä täällä tapahtuu? Huomasin, että lähdit yksin vainajaa pesemään, ja tulin katsomaan, miten se sujuu. Sinä pikkuinen keijukainen.

   EMILIA: - Ihanaa, kun tulit. Minua alkoi pelottaa, kun tuolta seinän takaa kuuluu ääniä, koputusta, huutoa. Eikö siellä ole sen patologin huone?  

   SAKKE: - Siellähän se on, mutta kuinka ne vainajat noin rellestävät? Täytyisikö mennä naisparan avuksi?

   Molemmat nuoret pysähtyvät kuulostelemaan, mutta jälleen on hiljaista.

   SAKKE: - Jatketaan hommia, ehkä joku kulki käytävässä.

   EMILIA: - Tämähän on se Virsuväänäsen mummo. Kun näin hänet eräässä huoneessa, ihmettelin, mitä tummaa hänen kasvoissaan oli. Nehän ovat mustelmia ja verisiä raapaleita, leuassa myös ja olkapäissä. Kurkussakin mustia viiruja. Kauheata. Mistä sellaisia on tullut? Mitkä hoitotoimenpiteet tuommoisia ruhjeita aiheuttavat?

   SAKKE: - Jollei oltaisi sairaalassa, tulkitsisin nuo jäljet törkeäksi pahoinpitelyksi, mutta eihän nyt sentään täällä, tai…niin…hm.

   Rauhoittaakseen Emiliaa Sakke ryhtyy hyräilemään. Välillä he katsovat vainajan yli tiiviisti toisiaan silmiin. Molemmat ovat hitaita ja tottumattomia työssään.  

   SAKKE: - On sinulla sitten kauniit silmät. Kuin metsälammet. ”Kun ensi kerran silmäs näin, niin luulin auringon paistavan…”

   EMILIA (hämillään vaikka mielissään): - Oh, mummon silmät eivät tahdo pysyä kiinni. Voisitko auttaa?

   Myöhemmin Emilia kertoi tästä kohtaamisestaan. Se oli ollut hänen puoleltaan rakkautta toisella silmäyksellä Kuinka niin vasta toisella? No ensimmäisen silmäyksen hän oli luonut vainajaan, jotta varmasti tiesi, että hän oli Virsuväänäsen mummo.

   EMILIA: - Miten on mahdollista, että mummo niin äkkiä kuoli? Edellisenä iltana hän oli aivan pirteä ja odotti innolla pääsyä vierailemaan lastensa luona.

   SAKKE: - Kai se tuonikäisillä sydän lakkaa ihan yhtäkkiä, Vaikka ei hän niin vanha ollut, alle seitsemänkymmenen.

   EMILIA: - Eikä hänellä sydän vaivannut, vaan jalat tahtoivat välillä pettää. Silti paineli rollaattorillaan käytäviä päästä päähän. Minun tulee häntä niin sääli.

   SAKKE: - Kiinnitin huomiota, että pari päivää ennen kuolemaansa hän oli jotenkin poissaoleva, kuin huumattu. Keittäjäkin sitä ihmetteli. Oli nähnyt jonkun livahtavan ulos huoneesta salamyhkäisen näköisenä, hartiat kumarassa ja myssy silmillä. Kokillamme on hieman huono näkö, joten hän ei ollut tunnistanut hiippailijaa. Henkilökuntaan se varmaan kuului, koska pujahti sinne kahvioon.    

   Silloin alkaa kaukaa taas kuulua katkonaista naputusta.

   SAKKE: - No nyt olemme valmiita. Peitetään mummo ja mennään katsomaan, mitä häiriköintiä tuolla oikein harjoitetaan. Odotatko tässä? Minua ei pelota, olen ollut YK-joukoissakin ja tosi hankalissa paikoissa. Minä kun en ruumihia pelkää.

   EMILIA: - En totisesti jää tänne yksinäni. Minä tulen mukaan.  

   Nuoret hiipivät käytävään ja pysähtyvät sen oven taakse, josta äänet tulevat. He huhuilevat ja huutelevat.

   SAKKE: - Koputetaan ovelle ja painutaan sisään. Minulla on avaimet melkein joka kolkkaan. Ai nyt se aukeaa. Mitä…no jo on.

   Valkoiseen paitaan pukeutunut mies kaatuu suulleen kynnykselle. Kiemurtelee ja kuiskaa:

 - Anteeksi, armoa, pelasta minut. Selma. Rakas Reetta ja lapset.

   Turkanen kaatuu lattialle. Hän oli vilusta jäykkänä, kauhuissaan ja täynnä raapaleita ja mustelmia, kuten oli Virsuväänäsen mummokin. Hänet kuljetettiin nopeasti hoitoon teholle, mutta koko ajan hän höpisi ja välillä aneli:

 - Anteeksi, armoa. En enää koskaan tee mitään laitonta. Pidän totisesti huolta, että olot laitoksessamme korjaantuvat. Älkää panko minua vankilaan. Kadun ja korjaan rikkomukseni. Voih.

14. HUUMEHÖRHÖMUMMELIT    

   Nina ja Juha ovat tulleet tervehtimään Juhan yli 90-vuotiasta isoisää Kössi Kutturaa sairaalaan. Vanhus on vielä tutkimuksissa, ja nuoret istuvat aulassa odottamassa.

 - Onpa täällä mahdoton huiske, hämmästelee Nina. – Tuokin hoitaja on juossut tästä ohi ainakin kymmenen kertaa. Myös lääkäri ja siivooja ja kahvion rouva, mutta miten ne kaikki näyttävät niin samanlaisilta?

 - Kysytäänpä. Anteeksi, hoitaja Marjukka, mutta onko sinulla täällä sisaruksia työssä, jopa viitossiskoja? Minusta tuntuu, että aina sama henkilö kulkee tästä ohi, mutta eri vaatteissa.

 - Olet ihan oikeassa, anteeksi kun on niin kauhea kiire, vastaa Marjukka. - Niitten jättisuurien kitsastelujen vuoksi toimin ainakin neljässä eri tehtävässä: perushoitajana, vanhusten hoitoon erikoistuneen lääkärin sijaisena, siivoojan apulaisena sekä kahvion emäntänä. Asusteet pitää olla tehtävänmukaiset, joten joudun vähän päästä pukeutumaan uusiin roolihahmoihin. On uskottavampaa potilaitten mielestä, samoin omaisten ja kunnan herrojen, jos sattuvat pistäytymään tarkastuskäynnillä. Kaikki pelaa, ja henkilökuntaa on riittävästi.

 - Oletpa sinä monipuolinen, ihan kateeksi käy, ihasteli Nina. – Minä vasta aloittelen opintojani peruskoulun opettajaksi.

 - Se vain potuttaa, että vaatteiden ja peruukkien vaihto vie tuhottomasti aikaa. Puhumattakaan meikkauksesta, ja pakko sitä on naamaansa jotenkin entrailla, jos esittää kahvion emäntää. Sillä on ryppyjä kuin muumiolla, vaikka on käynyt läpi kalliin kasvoleikkauksen. Arvelenkin, että kirurgina on täytynyt toimia joku patologi.

 - Muut roolit vielä ymmärrän, tuumi Juha. – Mutta miten ihmeessä pärjäät lääkärin tehtävissä?

 - Jo vain se onnistuu, selitti hoitaja huolettomana. – Esimerkiksi vanhusten hoitoon ei ole vielä ehdittykään perehtyä niin kovin perusteellisesti, ja toiseksi olen kyllästymiseen asti hoitanut ikäihmisiä. Molemmat isovanhempani ovat elossa, anoppi majailee meillä alvariinsa ja alakerrassa asustaa ikivanha, pikkutarkka verovirkailija. Jo minä heidän oikkunsa ja tarpeensa tiedän.

 - Luin jostakin, että lääketieteen opiskelijoitten mahdollisuuksia suorittaa itse leikkauksia on vähennetty, huomautti Nina. – Kummastuttaa vain, että miten jonkin monimutkaisen operaation, vaikkapa sydämen siirron, oppii kerrasta parista.

 - Täytyy olla halua oppia. Onhan meillä kirjoja, internet, videoita ja kokeneitten kirurgien elämäkertoja. Monet pirauttavat kesken leikkauksen jollekulle pätevälle virkaveljelleen. Siitä vaan, reippaasti omaksumaan jotakin uutta. Niin minäkin teen, kehaisi hoitaja päätään keikauttaen. – Ja voihan sitä harjoitella vaikkapa kotieläimillä tai metsän riistalla. Niin meidän patologimmekin tekee, puurtaa päiväkaudet miehensä teurastamossa.

 - Siinä on kysymys vain kuolleitten leikkelemisestä, mutta elävien kohdalla voi tapahtua hoitovirheitä, vastusti Juha. – Kuka nyt kiireellisessä tapauksessa ehtii pitkiin puhelinkeskusteluihin?

 - Meidän sairaalassa ei ainakaan satu mitään mokia eikä minulle semminkään, tokaisi Marjukka ylpeänä. – Se vain kiukuttaa rutosti, että neljästä eri toimenkuvasta saan palkkaa vain perushoitajan osalta. Laitan vielä pystyyn suuren mielenosoituksen. Moi.

   Hoitaja pyyhälsi askareihinsa.

                                           - - -

   Sama hoitaja, mutta sonnustautuneena kirurgin vihreään takkiin, veitsi kädessä ja stetoskooppi kaulassa, putkahtaa esille eräästä ovesta ja kehottaa nuoria siirtymään Kutturan huoneeseen.

 - Hei pappa. Minä tässä Juha. Tunnetko?

 - Totta maar tunnen, oman tyttärenpoikani. Ja tämän Ninan, hehkeän morsmaikkusi. Ei minulla päässä ole mitään vikaa, paitsi tänään on ollut kumma olo, sellainen sekava. Antoivat jotakin uutta yhdistelmää.

   Kuttura tuijottaa tyttöä ja muuttuu yhä tuskaisemmaksi.

 - Se tyyppi, luulin jo, että hän oli tullut tännekin, mies huohottaa. – Missä minä olen? Apua, mikä laitos tämä on?

 - Tämähän on tuttu sairaala, Hoivalaakso. Olet ollut täällä monta kertaa. Hieno ja siisti ja hyvä hoito, älä yhtään murehdi. Pääset jo parin päivän kuluttua lomailemaan omaan kotiisi. Raija-tyttäresi jo siellä odottaa ja auttaa sinut taas vauhtiin.

   Kuttura hourii, huutaa ja huitoo kuviteltuja näkyjä kauemmaksi.

 - Tehdassali tämä on. Vuoteissa neljäkymmentä potilasta, yksi hoitaja istuu lasikaapissa tarkkailemassa. Nappia vain painaa, ja mehumuki nousee potilaan huulille. Ai niin, täysmehut on poistettu, kun on ne säästöt. Vettä se on, ja värin vuoksi pari tippaa jotain muutakin. Taas napin painallus, ja vuode notkuu ylös ja alas.

 - Ei sellaista ole kuin elokuvissa. Pappa on varmaan katsellut Chaplinin ”Nykyaikaa”. Käytävässä taitaa liikkua ruokavaunut. Pian saat sapuskaa.

 - Ei se meitä potilaita varten ole. Meiltä on jätetty yksi lämmin ateria pois. Niin hiukoo. HOITAJA! Tässä vuoteessa ei ole soittokelloa, kun säästetään sähköä, joten täytyy aina kiljua äänensä käheäksi.

   Marjukka saapuu vitkastellen paikalle.

 - Mikä hätä täällä mukamas on? Teillähän on omaisia, joten minua ei tarvitakaan. Aamiaisen tähteitä on kaapissa, ja suurimman osan mehusta pappanne latki juuri koneellisesti. Vessaan osaatte Kutturan varmaan viedä itsekin. Yöpöydällä on kahtatoista sorttia pillereitä ja selvät ohjeet. Antakaa niitä vihreitä kolme, ei kun sittenkin kaksi vai miten se oli? Niitä ei saa ottaa yhtä aikaa noitten vaaleanpunaisten kanssa. En tiedä miksi. Ei kun keltaisten kanssa. Voi hyvä tavaton. Minunko se pitäisi kaikki tietää, vaikka olenkin estetiikan tohtori. Tehkää sen verran omahoitoa, että katsotte ohjeista. Jos silmälasinne ovat vanhentuneet tai menneet pirstaleiksi kuntoutuksessa, vieraat varmaan tulkkaavat teille tekstiä. Hyvää päivän jatkoa.

 - Kaikki on ulkoistettu, voihkii Kuttura. - Lääkärit eri sairaalaan, hoitajat naapurikuntiin, lääkkeet katukauppaan, hengityslaite on lainassa Mäntsälässä ja osa potilaista on kärrätty pihalle telttoihin. Kiinaankin on joku kuumesairas viety, sinne halpaan maahan. Eipä ole takaisin ilmestynyt. Hänen hourailunsa ovat varmaan paljastaneet hänet vaaralliseksi toisinajattelijaksi.

 - Sinä se tässä hourit. Olisiko näistä pillereistä jokin rauhoittavaa? Nämähän ovat vallan väärät ohjeet. Neuvotaan vain digiboksin käyttöä.

 - Väännä tuota vipua, valitse oikea väri ja kappalemäärä, niin pilleri sinkoutuu suuhun…Huh, yök, Kuttura huohottaa. – Juha, voisitko korjata kuulolaitettani? Se yksi tyyppi työnsi sen paikalleen niin rajusti, että pelkäsin koko kojeen rikkoutuvan. Korvakäytävääkin kirvelee.

   Juha irrottaa varovasti laitteen ja kurkistaa korvaan.

 - Hirveätä, tämähän on ihan vereslihalla, korvalehdessäkin on haava. Kuka sinua on noin rajusti käsitellyt? Minäpä yritän panna kojeen varovasti paikalleen. Pyydä hoitajaa puhdistamaan vammat.

 - Ei, en uskalla. Se tyyppi runnoo minua vielä pahemmin. Verikokeen otto on hirveintä. Niillä on vanha kupparieukko apurina. Ottaa suuren mukillisen verta ja pistelee joka puolelle kuin raivostunut ampiainen. Muutkin potilaat pelkäävät niitä toimenpiteitä, ovat kuin natsien keskitysleirikokeilut. Hoitaja Kuolema täydessä vauhdissa. Voi kun on nälkä.

 - Toimme sinulle jotakin syötävää, hedelmiä ja hiukan makeatakin, jotta mielialasi kohenee.

 - Ruokaa ei saa tarpeeksi, koska hoitajat eivät ehdi syöttämään. Toisaalta he tunkevat muonaa suuhun liiankin ponnekkaasti. Heikommat eivät kerkiä niellä, ja osa valuu keuhkoihin. Siitähän se lopputaival vanhuksilla sitten aukeneekin.

 - On tutkittu, että palvelutaloissa vanhukset ovat aliravittuja, toteaa Nina. – Kotonaan he syövät ehkä yksipuolisemmin, mutta mieleistä ruokaa ja tarpeeksi. Valitsevat ehkä vaistomaisesti sitä, mitä tarvitsevat. Kuten odottavat äidit ennen vanhaan raapivat muurin taustoja saadakseen kalkkia.

 - Niin norsutkin hakevat tarvittavan suolamäärän kaukaa aavikoitten takana olevista kallioista, lisää Juha. – Aion nyt ottaa yhteyttä itse ylilääkäriin, koska ei tällaista väkivaltaisuutta ja vahingontekoa tarvitse enää sietää.

 - Et sinä tohtori Etiäistä tavoita. On ollut kuulemma jo kuukausia kadoksissa. On soitettu ja jätetty viestejä. Kysytty jopa hänen rouvaltaan. Lähti kaiketi Kaukoitään neuvottelemaan joistakin kaupoista. Aina eri sihteeri mukana. Sekä kirjoitus- että hieromistaitoinen.

 - Kuka häntä tuuraa?

 - Joskus osastonhoitaja tai Kimmo, joka on niitä mukavia lääkäreitä, tai joissakin asioissa talouspäällikkö Turkanen.

 - Eikös se ylilääkäri ole psykiatri? tiedustelee Nina. - Millainen koulutus sillä talouspäälliköllä mahtaa olla?

 - Ihan korkea ja akateeminen. Hän on kauppatieteen maisteri. Johan liikemiesalalla oppii ihmisten luonnetta tuntemaan, jotta saa tavaransa kaupaksi. Jotkut potilaat eivät ole edes huomanneet, että vastapäätä istuukin Turkanen, koska tällä on paksulinssiset, mustasankaiset lasit, niukka pukinparran alku ja hän napsuttelee hermostuneesti kynäänsä. Ei tietenkään sano mitään, korkeintaan urahtelee. Ennen psykiatri vielä poksautteli piippuaan, mutta nykyään on sauhuttelu kiellettyä.

 - Yhä sinä tunnut hourailevan. Yritä nyt rentoutua, laita silmät kiinni ja ajattele jotakin mukavaa. Ensi joulunahan aiomme pitää oikein sukukokouksen.

 - Voi ei, täytyy olla valppaana. Se tulee koska hyvänsä. Kuunnelkaa, ajoiko auto sairaalan eteen? Jos ne on ne elinten kerääjät. Täytyy olla virkeän näköisenä, etteivät vie sydäntä tai munuaisia elävältä, kuten joissakin maissa on tapahtunut. Auta minua istumaan, anna minulle vaikka omat rillisi ja lehti käteen. Tuo eläkeläisten ”Kultaiset vuodet”.

 - Koeta, pappa levätä. Me istumme tässä turvanasi, kunnes nukahdat.

 - Ei, en uskalla nukahtaa. Tulevat ja panevat sen ”Lopullinen ratkaisu” -pillerin väkisin suuhun tai vievät sille retkelle.

 - Tuskin sinusta on vielä tänään retkelle lähtijäksi, vaan sehän on hyvä, että sairaalatkin järjestävät virkistystoimintaa. Ovatko he joitakin vapaaehtoistyöntekijöitä? Mahtavaa lähimmäisen palvelua. Pienikin matka ilahduttaa mieltä ja tuo vaihtelua.

 - Eivät ne kysy halukkuutta, vaan kaikki kuskataan sille seuramatkalle. Sinne Kreikkaan.

 - Miksi juuri sinne? Niin kauas?

 - Meidät viedään kuorma-autoilla. Perillä lasti puretaan ja uutta tavaraa otetaan lavalle. Siinä taas säästetään, ettei tarvitse tyhjän kärryn kanssa körryytellä.

 - Eihän se tyhjä olisi, väitti Nina. – Tottahan toki teidät takaisinkin tuodaan.

 - Ei ole niinkään varmaa. Antiikin Kreikassa vanhukset vietiin rotkon reunalle, ja hupsis, ei tule enää kustannuksia ruuasta eikä muusta eikä kalliista hautapaikoista. Siitä aiotaan tehdä oikein vanhustenlaki meilläkin. Suomeen tuodaan sillä samalla autolla ilmastonmuutoksen kuivettamia viinirypäleitä ja geenimanipuloitua fetajuustoa. Kätevää. Voi, joko se auto tuli?

 - Se oli vain tavallinen ambulanssi.

 - Nyt minulle hullusti kävi. Housuni ovat aivan märät.

 - Eikö sinulla ole vaippoja?

 - Ei, koska enhän ole tarvinnut niitä kotonakaan. Vaippoja ei keritä vaihtamaan, vaan potilaille sanotaan: ”Onhan sinulla vaippa, laske housuusi.”

                                          - - -

   Juha ja Nina rauhoittelevat vanhusta.

 - Herää jo, pappa. No johan sentään virkosit. Näit varmaan painajaisunta, kun olit niin rauhaton.  

   Kössi Kuttura avaa silmänsä ja katselee huolestuneena ympärilleen. Säikähtää, kun eräs mies astuu huoneeseen.

 - Päivää Kuttura, miten täällä voidaan, kysyy talouspäällikkö Turkanen ystävällisesti. – Minulla on teille hienoja uutisia.

 - Minullapas on huonoja, kastelin juuri vuoteeni kuin pikkupoika, anteeksi kovasti.

 - Ei haittaa, vahinkoja sattuu, lohdutteli Turkanen vanhusta. – Ei meidän sairaalassamme pidetä sellaista kuria kuin esimerkiksi entisen Neuvostoliiton vammaiskodeissa. Toruttiin, jos lapsukainen pyysi päästä vessaan, ja kuritettiin, jos housut tai vaipat kastuivat. Meillä on täällä inhimillinen kohtelu.

 - Mistä lähtien, tiuskaisi Juha ärtyneenä. – Olen kuullut kaikenlaisia huhuja tästä riivatun Hautamontusta.

 - Olen tullut toisiin aatoksiin, koska pari viikkoa sitten jouduin todella traumaattiseen tilanteeseen. Nyt yritän korjata virheellisiä päätöksiäni ja toimia potilaitten ja henkilökuntani parhaaksi. Koska ylilääkäri Etiäistä ei ole vieläkään tavoitettu, joudun itse toteuttamaan uudistukseni.

   Turkanen selosti Kutturalle ja hänen omaisilleen, että pappa ja monia muitakin vietäisiin ainakin toistaiseksi uuteen hoitopaikkaan, vähän niin kuin kokeilumielessä. Kuttura on tärkeä yhdyshenkilö, koska hän on todella vireä vanhus ja kokenut kaikenlaista. Hänen tehtävänsä on raportoida tarkasti uudesta laitoksesta.

 - Jos toden sanon, niin ei se ihka uusi ole, mutta hyvin kunnostettu. Loihakkaat rakennukset, hyvä hoito ja valoisa ilmapiiri. Kuin Viiden tähden hotelli ikään. Joku henkilökunnastamme lähtee teille oppaaksi. Reipasta mieltä ja hyvää matkaa.

 - Minne? kysyi Kuttura huolestuneena, ja kaikilla kolmella oli pessimistisiä ennakkoaavistuksia tuosta unelmalaitoksesta.

   Kuitenkin vanhus nukahtaa rauhallisesti pitkästä aikaa, sillä saattaahan sittenkin olla tiedossa jotakin parempaa.

15. VIIDEN TÄHDEN HOTELLI  

   Kössi Kuttura on tuotu uuteen hoitopaikkaan, parempaan, kuten Turkanen vakuutti. Suuri tiilirakennus kauniin puiston keskellä. Portilla tutkitaan tarkasti sekä saattajan että Kutturan henkilöllisyys. Portinvartija tekee oikein kunniaa, kun auto liukuu laajalle sisäpihalle. Kukkaistutuksia ja pari suihkulähdettä. Viihtyisiä keskustelunurkkauksia sireenipensaitten varjossa tai tuuheitten puitten siimeksessä. Nurmikolla joku ikäihminen soittaa hanuria ja laulaa tunteellisella äänellä kultaisesta nuoruudesta.

 - Ollaanpa täällä nyt kohteliaita, päivittelee Kuttura mielissään. – Oikein kättä lippaan ja perusasento.

 - Totta kai teille, kunnioitettu sotaveteraani. Talo on kuuluisa hyvästä järjestyksestä mutta myös asiallisesta ja kohteliaasta käytöksestä.

 - Vähänpä näyttää olevan asukkaita.

 - Toistaiseksi, koska olemme vastikään avanneet tämän viihtyisän asuntoyksikön…tuota uuteen käyttöön. Lisää on tulossa, kun saamme tiedotukset perille eri puolelle Suomea ja…hm…ja entiset asukkaat sijoitettua uuteen ympäristöön.

   Täällä oli todella satsattu kodikkuuteen ja esteettisyyteen. Auloissa paljon hyvin juotettuja viherkasveja, ei mitään kiiltäviä muovikapistuksia. Maalauksia ja värikkäitä raanuja seinillä. Myös elämänmyönteisiä julisteita: ”Sinä olet minun paras ystäväni”  tai ”Siitä tunnet sä ystävän, että on vierellä hän”.

   Asialliseen univormuun pukeutunut vastaanottaja, joka oli esittäytynyt Niemeläksi, pysyi tiiviisti Kössin vierellä. Otti kevyesti kyynärpäästä kiinni, jos tulossa olivat portaat tai pieni koroke lattiassa. Kun Kuttura jäi ihastelemaan erästä seinää koristavaa herkkää paimenidylliä, Niemelä palasi nopeasti hänen lähelleen.

 - Tänne päin, herra Kuttura, olkaa niin hyvä.

   Huone, johon hänet hellävaraisesti johdateltiin, oli melko pieni. Vain yksi leveä vuode, jossa oli pehmoinen, pastellinvärinen päiväpeite.

 - Yksinkö minä tässä asustan? kyseli Kuttura. – Eipä silti, Hoivalaakson suurissa saleissa on mahdoton rykiminen, tuhina ja kuorsaus. Kuului ilman kuulolaitettakin.

 - Jos teille sopii, majoittaisimme teidät omaan huoneeseen. Kun talossa vielä tehdään uudistuksia, huoneetkin tulevat tilavammiksi, mutta ainahan on mahdollisuus viettää aikaansa auloissa tai pihalla. Monta kertaa päivässä, koska muuten ihmisoikeusjärjestöt käyvät kuumina. Huomannette, että tämänkin huoneen vieressä on oma pieni vessa ja suihkutila. Voitte soittaa kelloa niin monta kertaa yössä, kun tarvetta ilmenee. Päivystys on yhtäjaksoista ja tehokasta.

 - Mukavaa, mutisi Kössi. – Hoivalaaksossa ei juuri päässyt ulos huoneesta, varsinkin jos tarvitsi taluttajaa. Ulos ei kuuleman mukaan päässyt kuin korkeintaan kerran kuussa. Lehmiäkin ulkoilutetaan taajempaan. Niin määräävät ne EU:n direktiivit. Ne takaavat nautaperusoikeudet jopa navettoihin.

 - On tärkeätä saada tarpeeksi liikuntaa, niin suolikin toimii paremmin, selosti Niemelä.

 - Sitä mieltä olen minäkin. Hoivalaaksossa huoneessamme oli potilas, jonka ulostus oli niin kovaa, että se piti kaivaa tikulla esille. Yleensä hoitajat olivat varovaisia, mutta se yksi hirviö käsitteli miesparkaa kuin Gestapon kuulustelija. Tietysti se halvatun kiire. Naapuri uikutti kuin pieni lapsi sen tyypin kourissa. Kuitenkin hän oli ollut useamman kauden eduskunnassa ja meidänkin kaupungissamme joka ikisessä luottamustoimessa pomona.

 - Täällä on toista, lohdutteli Niemelä. - Myös ruokailussa noudatamme vapauden periaatetta. Voitte aterioida omassa huoneessanne, ravintolassamme, jossa on todella ensiluokkainen menu sekä nopea palvelu, tai kauniilla ilmoilla vaikka terassilla tai pihalla ruusupensaan tuoksussa.

 - Miten teillä riittää henkilökuntaa moiseen palveluun?

 - Pakko, koska vaatimukset tulevat korkeammalta taholta. Minäkin olen aivan henkilökohtaisesti vastuussa yksinomaan teistä.

 - Siis omahoitaja?

 - Niinkin voisimme sanoa. Tai henkivartija tai turvamies tai hovimestari.

 - Onpa tämä huone hyvin varustettu. On taulutelevisio ja radio. On kirjoja ja lehtiä. On lokoisa nojatuoli. Näkyypä olevan tietokonekin pöydällä. Hedelmiä kulhossa. Jääkaappikin?

 - Kyllä, ja siinä on pakastelokero herkkuja varten. Digiboksi on tietenkin tallentava, ettei jokin mieleinen ohjelma jää näkemättä, kun olette seuraamassa talon järjestämää ohjelmaa, joko viihteellistä taikka hengellistä. Myös vierailijat tai teidän omat matkanne jonnekin toivottuun kohteeseen voivat olla esteenä telkkarin seuraamiseen.

 - Ohoh. Onpa hienoa. Hoivalaaksossakin pyysimme viihdyttävää toimintaa asukkaille, mutta vaikka hoitajat olisivatkin kiireittensä ohella kuskanneet meidät TV:n ääreen, niin se joskus jäi panematta auki, tai sieltä tuli jotakin karmeaa remumusiikkia ja diskovälkytystä. Ihan korviin ja silmiin kävi.

 - Meillä on kaikki hienostunutta ja hillittyä, huomautti Niemelä ylpeänä. – Laatu on korkealla, ja asiakkaittemme etu ensisijalla.

   Kuttura ihmetteli ja ihasteli. Hän huomasi, että melkein kaikki oli kuin päinvastainen kuva Hoivalaakson päiväjärjestyksestä. Jos vaikka hiukan valitti päänsärkyä, heti tuli lääkäri katsomaan tai hänet vietiin vastaanotolle. Ei jonoja, ei odottamista, ei peruutuksia. Kaikki sujui, ja henkilökunta oli yhtä hymypoikaa ja –tyttöä. Lääkkeitä annettiin varoen eikä niitä uskottu potilaan huostaan. Ettei tulisi väärinkäytöksiä ja vakavia seurauksia.

   Ruoka oli monipuolista ja herkullista. Sitä kuulemma valvottiin oikein Euroopan tasolla. Erityisesti Kutturaa ilahdutti, että suihkussakin saattoi käydä vaikka kaksi kertaa päivässä. Sauna oli ainakin kolme kertaa viikossa. Samoin uintia ja kuntoutusjumppaa. Ei tarvinnut pelätä, että liukastui ja kaatui ja kolhi itsensä mustelmille.

 - Jos lähdette pienemmälle tai pidemmälle lomalle, saatte saattajan tai ainakin jalkapannan, jonka avulla tarkkaan jäljitämme, missä päin liikutte. Liikennehän on vaarallista, ja kaikenlaisia hörhöjä hiippailee kaduilla.

   Harrastustoimintakin oli vilkasta. Samoin kurssittaminen uuteen ammattiin ja elämään. Kuttura ilmoittautui heti kolmelle kurssille: ensinnäkin ranskan kerhoon ja ATK-ryhmään, mutta koska hän oli nuorempana haaveillut kuvaamataidon opettajan urasta, hän aloitti senkin puuhan. Aikoi muovailla näköispatsaan siitä turkasen Turkasesta. Ei sentään ylilääkäri Etiäisestä, koska hän ei enää millään saanut palautettua mieleensä, miltä kyseinen herra näytti.

 - Kyllä Hoivalaaksossakin kurssitettiin tulevaan elämään, hän selitti opettajille. – Pastori kovasti kuvaili niitä riemuja, mutta myös kauhuja, jotka meikäläistä odottaisivat. Vauhtia sinne uuteen elämään annettiin vielä niillä kummilla Hoputusta hautaan -pillereillä.

   Kössi Kuttura viihtyi hyvin tässä Viiden tähden hotellissa, viihtyi ja kukoisti. Samaa hän huomasi niistä muistakin asukkaista, joita sinne alkoi ilmaantua. Hiukan häntä sentään hämmensivät ikkunoissa olevat ristikot, mutta Niemelä vakuutti, että ne ovat vain asukkaitten oman turvallisuuden vuoksi. Lisäksi on suunnitteilla näkymätön sähköristikko. Se ei haittaisi maisemien katselua, kunhan muisti, ettei ruvennut ojentelemaan käsiään ulkoilmaan.

 - Kuolisiko siihen? kysyi Kuttura huolestuneena. – En välittäisi vielä lähteä sinne taivaan ihanuuteen.

 - Ei siihen kuole, pieni näpäys vain. Johan lehmätkin sellaisen kestävät. Voisi käydä hieronnasta tai pienestä sähköshokista, joka suuntaa ajatukset uusille urille. Luovaa ja terapeuttista.

                                          - - -        

   Juha ja Nina tulivat vierailulle ja yllättyivät.

 - Onpa tänne saatu viihtyisät tilat, mutta niinhän Suomessa on jo aikaisemminkin muotoiltu siitä Katajannenän vankilasta aito Viiden tähden hotelli? Tietääkö pappa, minne tämän laitoksen vangit on sijoitettu?

 - Tietysti sinne Hoivalaakson sairaalaan, jollekin osastolle. Turkanen teki edulliset vaihtokaupat, mutta hänen on täytynyt visusti pitää tämä juttu salassa EU:lta. Hehän aivan hermostuisivat, jos vankeja kohdeltaisiin niin kaltoin kuin meikäläisessä sairaalassa ja palvelutalossa. Se hyvä puoli asiassa on, että Hoivalaaksossa rangaistuksensa kärsinyt ei enää totisesti uusi rikostaan.

 - Tämähän on kuin jokin luksusluokan yksityinen vanhainkoti, ihasteli Nina. - Hienoa, kun on valvontaa, mutta kaikilla ei ole sellaisessakaan kovin hyvä olla. Saattaakin olla liian tiukka kontrolli sellaisessa unelmalaitoksessakin. Kerronpa teille tarinan eräästä Tyynestä, joka on hintavan palvelutalon asukkaana.    

16. ÄIDIN HUIVI    

   Tyyne näki unta. Harmaata ja sekavaa, mutta henkilöt olivat kuitenkin tunnistettavissa. Siinä oli hän itse melkein neljäkymmentä vuotta nuorempana. Hän kulki ja touhusi edestakaisin entisessä tilavassa kodissaan.

   Aviomiestä ei unessa näkynyt, mutta kylään oli tullut tämän vanhempi veli Pauli. Mies oli istahtanut mukavasti ikkunan edessä olevaan suureen laiskanlinnaan.

   Vieläkin Tyyne kuuli korvissaan ne sanat, jotka hän huolestuneena ja hyväntahtoisesti häärivänä oli kohdistanut langolleen:

 - Älä istu siinä. Siinä vetää. Siirry tähän toiseen tuoliin tai sohvalle.

 - Tässä on ihan hyvä näin, kiitoksia vain huolenpidostasi.

 - Nouse heti paikalla, oli Tyyne komentanut veikeästi hymyillen

   Tätä kaksintaistelua se oli muuten joka kerta, kun Pauli tuli kylään. Kumpikaan ei antanut periksi, tai kyllä mies sentään useammin. Tällä kertaa Pauli vain istua jökötti tuolissaan ja piteli oikein molemmin käsin kiinni käsinojista.

 - Että se osasi olla itsepäinen, huokaisi Tyyne. - Ja minä vain tarkoitin hyvää.

   Vanha nainen kuulosteli ääniä käytävästä ja koetti voipuneena nostaa päätään tyynystä erottaakseen sanat paremmin.

 - Mitähän se Terhi siellä käytävässä taas motkottaa?

   Ei hän saanut selvää tyttärensä puheesta, vaikka tällä oli terävä ja kuuluva ääni. Opetti ja vielä kieliä, joten jokainen sihaus piti olla selvästi muotoiltu. Joskus se otti korviin, vaikka Tyynen kuulo oli jo melkoisesti heikentynyt.

 - Mistähän se on noin tuohtunut? No kyllä se sen minulle hetken päästä ilmineeraa.

   Niin kuin sitten tapahtuikin. Terhi asteli pontevana äitinsä huoneeseen, kumartui ja antoi kuivikkaan suudelman äidin kuivettuneelle poskelle.

 - Kuinka voit, rakas äiti?

   Odottamatta vastausta hän jatkoi samaan hengenvetoon.

 - On se vain merkillistä, kuinka tiukasti ne täällä pitävät kiinni säännöistä. Eivät anna periksi piiruakaan. Ei nyt luulisi vanhainkodissa olevan niin noponnuukaa, miten jokin pikkuasia hoidetaan. Yritin taas puhua Vuokolle, mutta on kuin kivimuurille paasaisi. Toin sinulle mustikkakeittoa ja piirakkaa. Odotas kun haen lautasen ja lusikan. Markus lähetti terveisiä ja...

   Terhin kipakat askeleet kuuluivat jo henkilökunnan kahviosta. Lautanen ja lusikka löytyivät yhdellä silmäyksellä, koska Terhi vieraili äitinsä luona varsin usein. Ei kuitenkaan tarpeeksi usein, jos Tyynen mielipidettä olisi kysytty.

   Hän vain makasi ja odotti. Kahvia ja ruokaa ja kävelyttämistä ja lääkärintarkastuksia. Kunto heikkeni tasaista vauhtia, ja samaa kaavaa noudatti myös potilaan elämänhalu. Kovia kipuja ei juuri ollut, mutta eräs asia tuotti hänelle suurta huolta, itse asiassa lähes fyysistä tuskaa.

   Tytär syötti mustikkasoppaa melkoisella tehokkuudella. Äiti yritti kuuliaisena saada pöpperöistä lientä luiskahtelemaan kurkusta alas, mutta välillä oli pakko hengähtää, jopa yskähdellä.

 - En jaksa enää, hän vaikersi. - Vie se jääkaappiin, niin hoitajat antavat sitä myöhemmin, iltapalaksi.

 - Ei heillä ole aikaa, muutenkin pula henkilökunnasta. Syömättä se jää, jos nyt luovutetaan.

 - Vie takaisin. Markushan pitää mustikasta.

 - Älä höpsi, että rupean sitä edestakaisin kiikuttamaan. Ota nyt vain. Enää viisi täyttä lusikallista.

   Tyyne aukoi ja sulki suutaan. Kuin kala. Hän näytti muutenkin olennolta, joka oli joutunut väärään paikkaan. Miksei Terhi voinut pitää häntä kotona? Saavathan ne tukea ja kotiavustajia ja vaikka mitä. Pakkoko sen oli äitiänsä tänne raahata. Jonnekin kaukaiseen esikaupunkiin. Kävikin niin harvoin.

   Aivan kuin tytär olisi arvannut äitinsä ajatukset, hän aloitti jokakertaisen puolustuspuheenvuoronsa.

 - Tämä on hyvä paikka. Yksityinen ja vaikka en halua kerskailla, niin myös suunnattoman kallis. Jollei Ilpo olisi suostunut osallistumaan maksuihin, emme olisi ikinä Markuksen kanssa pystyneet sijoittamaan sinua tänne. Paras mahdollinen hoito ja tuliterät rakennukset.

 - Olisi minulle vähempikin riittänyt. Joskus ajattelin, että kun teillä on nyt niin paljon tilaa, kun tyttäret ovat maailmalla, niin...

 - Onhan siitä jo puhuttu, äiti-kulta. Meillä on pitkät työpäivät ja toisella puolella kaupunkia. Ei siitä olisi mitään tullut, ja yksityisen hoitajan palkkaaminen olisi ollut sula mahdottomuus. Uskothan sinä, äiti, että se olisi ollut mahdotonta? Täällä ei sinulta puutu mitään. Eikös ruoka vain olekin hyvää?

 - On se, mutta...Itsehän äsken moitit niitä tiukkoja sääntöjä. Ei olisi paljon pyydetty, jos...

 - Myönnän, että se on hankala asia, mutta yritän vielä tehdä parhaani. Puhun johtajattarelle ja vaikka vielä korkeampaankin portaaseen. Onhan se kumma, että...

   Terhin vuodatus keskeytyi, kun hoitaja ilmestyi paikalle.

 - Kuinkas täällä voidaan? Tyyne-rouva näyttää tänään pirteämmältä. On se hauskaa, kun tytär pääsee sentään käymään.

 - Ettekö te todellakaan voi suostua tähän äitini pieneen pyyntöön? Niin vaatimattomaan ja helposti toteutettavaan. Ei hänellä täällä suuria ilon aiheita olekaan.

 - Tarkoitatko taas sitä huivia? Se on täysin mahdotonta.

   Hoitaja vaikutti närkästyneeltä jo pelkästä ajatuksestakin. Hän kääntyi lähteäkseen pakoon taistelutantereelta.

 - Mikä siinä on niin hankalaa? Äiti on arka vedolle, on ollut koko ikänsä. Ehkä se on ihan tuuliallergiaa. Saa siitä kolotusta. Pieni pehmeä oma huivi lämmittäisi mukavasti.

 - Tuoko muka pieni? Sehän on kokonainen shaali.

 - Ei ole, vaan ihan normaalinlevyinen, hapsullinen huivi. Äiti pitää sitä suojana niskassa tai pään päällä, kun hiuksetkin ovat noin harventuneet.

   Mistä täällä muka vetää? päivitteli hoitaja levitellen ivallisena käsiään. Ovi on jalkopäässä ja avattava ikkuna samoin. Täällä on tosi ummehtunutta, jollemme välillä tuuleta.

 - Ei se ikkuna ole haittana, vaan tuo jatkuva viima joka puolella, yritti Tyynekin tuoda esille mielipidettään. - Se humisee ja viiltää kuin veitsi hartioihin.

 - Ja höpsistä sinun kanssasi. En minä sitä ainakaan huomaa, tolkutti hoitaja.

 - Se on se kamala ilmastointi, josta ei millään pääse eroon. Ikkunan voi sentään välillä sulkea, intti Terhi. - Sellainen hiipivä tuulenhenki on kaikkein inhottavinta.

 - Kovemmalla sen ilmastoinnin pitäisi olla, väitti hoitaja. - Tännehän tukehtuu.

 - Niin tietysti sinun mielestäsi, joka liikut ja touhuat koko ajan, mutta koeta asettua äitini asemaan, joka ei omin voimin pääse sitä vihuria pakoon.

 - Sillä huivilla on minulle tunnearvoakin, koska rakas äitivainaani on sen omin käsin neulonut, mutisi vanhus.

 - Allergianhan tuosta rätistä saa, touhusi hoitaja. - Johan sinä äskenkin yskähtelit. Kuulin kyllä, vaikka olin käytävässä.

 - Ei se huivista johtunut, vaan mustikkasoppaa meni väärään kurkkuun, yritti Tyyne puolustautua.

 - Eihän se huivi mikään kissa ole, joten kenellekään muulle ei tästä pienestä asusteesta olisi haittaa, puuttui Terhikin puheeseen.

 - Se on niin epähygieeninen eikä meillä ole aikaa pestä sitä alvariinsa. Muuten on talossamme kaikki tiptop-kunnossa. Miltä se nyt näyttäisi, jos eräällä asukkaalla on tuollainen rössövaate tyynynsä vieressä?

   Terhi tarjoutui itse viikoittain huolehtimaan tuon vainotun vaatekappaleen pyykkäyksestä, mutta siihenkään ei voitu suostua. Tilanne siis pysyi ennallaan siinä hienossa, modernissa, steriilissä ja kalliissa vanhainkodissa.

                                           - - -

   Tyynellä oli sentään oma rauha, ja rakkaat omaiset kävivät tervehtimässä ja ilahduttamassa häntä. Joillakuilla ei ole sitäkään iloa, koska lähisukulainen voi osoittautua aivan maanvaivaksi.

17. VIIMEINEN SANA

   Hilja makaa sairaalassa aika heikkona. Vieressä seisoo tanko, johon on kiinnitetty kiiltelevä tiputuspussi. Elämänpussi. Letku johtaa potilaan käteen, jota hän varovaisesti liikuttelee. Mari punoittaa ja touhuaa vuoteen ympärillä. Hän on tullut tervehtimään nuorempaa sisartaan.

   MARI: - Kirjoita vaan nimesi näihin kahteen paperiin, Hilja. Onhan tästä puhuttu jo monta kertaa.

   HILJA: - En minä halua. Ette te voi minua siihen pakottaa.

   MARI: - Älä nyt ole itsepäinen. Melkein koko sukuhan on haudattu sillä tavalla. Tuhkaus on kovasti muodissa nykyään. (hiljaisemmalla äänellä ja hampaitaan kiristellen) - Samoin se armollinen kuolinpilleri, kun ei ole varmaa tietoa, kuinka kauan tätä potemista vielä kestää. Puhutaan siitä seuraavalla kerralla, rakas sisko.

   HILJA: - Ai mitä? En ole ennenkään ollut mikään muodin perässä juoksija. Kyllä sinä Mari tiedät vakaumukseni. Miten ne ruumiit sitten pääsevät taivaaseen, jos ne on hajotettu taivaan tuuliin?

   MARI: - Oletpa sinä lapsellinen. Ovathan monet ihmiset kuolleet vaikkapa tulipaloissa. Eivätkö sellaiset siis voisi odottaa ylösnousemusta?

   HILJA: - Olkoon, mutta ne ovat vahinkoja, mutta että ehdoin tahdoin tuhoaisi ruumiinsa, sielunsa temppelin. Lisäksi on sääli, että hieno arkku poltetaan noin vain yhdessä silmänräpäyksessä.

   MARI: - Tuhoutuuhan se kallis arkku haudassakin. Et kai sinä luule, että se sieltä pantaisiin uudestaan kierrätykseen.

   HILJA: - No en tietenkään, mutta...

   MARI: - Ajattele asiaa vielä käytännönkin kannalta. Amerikassa ja muuallakin sivistysmaissa käytetään paljon polttohautausta. Sen sanelee jo se tilan puutekin suurkaupungeissa.

   HILJA: - Voi Mari kulta. Kyllä meillä täällä Suomessa riittää tilaa vaikka millä mitalla. Miksi kiusaat minua? Rupeaa jo väsyttämään.

   MARI: - Oletkin taas niin huononnäköinen. Luulisi, että tuossa kunnossa oleva potilas olisi jo hieman nöyrempi tekemään muittenkin mieliksi.

   HILJA: - Minunhan on koko elämäni ajan noudattaa teidän tahtoanne. Joka tilanteessa olitte valmiita sortamaan pienempäänne. Jollei rakas äitimme olisi pitänyt minun puoliani, olisitte kuskanneet pikkusiskonne vaikka kaatopaikalle. Nyyh-nyyh.

   MARI: - Aina sinä olet yrittänyt itkemällä saada tahtosi läpi. Muistatko, kuinka äitikin joutui tulemaan lomamatkaltaan kesken kotiin, kun sinulla oli muka korkea kuume? Miten sen olit hankkinutkin? Itse sen olit kyllä jollakin pelillä nostattanut. Kuumassa mehulasissako sitä mittaria viruttelit? Olit sinä vain taitava niissä metkuissasi. Siinä sekunnissa se kuume laski, kun äiti saapui kotiin.

   HILJA: - Olin minä ihan tosissani kovassa flunssassa. Se vain parani heti, kun näin rakkaan äitimme. Olin siitä niin iloinen.

   MARI: - Niin olitkin, aivan riemuissasi ja halusit heti paikalla lähteä keskikaupungille ostamaan sitä kallista nahkatakkia, jonka olit huomannut näyteikkunassa.

   HILJA: - Äiti tiesi, että pidin niin kovasti kaikesta kauniista. Vaatteista ja koruista. Olinhan itsekin aika sievä. Muistatko Mari?

   MARI: - Niin olit ja aina muistit myös sen tuoda esille. Äiti osteli sinulle kaikkea paljon enemmän kuin meille muille. Jos kerran jo olit nätti ilmankin, niin mitä se hyödytti sinuun rahojansa syytää?

   HILJA: - Äiti kai yritti korvata minulle nuorimmalle sitä, että hän työn vuoksi joutui olemaan niin usein matkoilla. Ja kai sitäkin, että te vanhemmat monesti kohtelitte minua aika tylysti. Olitte nähtävästi kauhean kateellisia.

   MARI: - Kaikkea kanssa. Nytpä sen huomaa, että kauniilla naisella on paljon enemmän menetettävää. Meistä Kyllikki-siskon kanssa tuskin vanhenemista huomaa, mutta missä on se vuosien takainen Hilja-kaunotar? Senkin missi.

   HILJA: - Olihan se mukavaa, kun oli niin paljon ihailijoita.

   MARI: - Etpäs yhtäkään saanut pyydystettyä.

   HILJA: - Olihan minulla Johannes. Rakastimme kovasti toisiamme, mutta sillä välin kun olin äidin kanssa lomamatkalla Saksassa, sinä viettelit miehen minulta.

   MARI: - Syyttelemäänkö sinä vielä rupeat, vaikka makaat henkitoreissasi? Jo on sinulla otsaa.

   HILJA: - Pääsen aivan pian kotiin sairaalasta. Lääkäritkin sitä lupailivat.

   MARI: - Kyllä kai ne potilaalle lupailevat mitä tahansa, mutta me omaiset tiedämme aivan toista.

   HILJA: - Minä en enää jaksa sinun negatiivista asennettasi. Poltata sinä itsesi vaikka viisi kertaa. Minä en siihen suostu. Lähde jo kotiin.

   MARI: - Oletpas sinä epäkohtelias. Kun tarkemmin ajattelen, et edes ansaitse mitään kolkkaa vanhassa hienossa sukuhaudassamme. Kerronpa tästä muillekin sisaruksille. Mitä mainittavaa sinä muuten olet aikaiseksi saanut, kun et edes lapsia?

   HILJA: - Olisi minulla perhettä, jollet olisi ryövännyt  minulta sulhastani.

   MARI: - Sukuhautaan muuten mahtuisi paljon enemmän väkeä, jos kaikki suostuisivat tuhkaukseen. Emme enää ota sinne vastaan suurissa tammiarkuissa pröystäileviä perheenjäseniä. Mikä vallanhimo sinussa oikein jyllää, kun haluat itsellesi niin suuren tontin? Olet lapsesta asti ollut sangen ahne.

   HILJA: - Vaikka alistuisinkin poltettavaksi, tuskin sittenkään pääsisin teidän hautapaikkaanne. Panisitte minut vain sellaiseen pieneen lokeroon krematorion seinässä. Kuin postilokero. Kuiva kukanrääpäle koristeena. Tuskin nimeä erottaa pienestä lappusesta. Yhtä hyvin sitten pankin säilytyslokeroon. Sinne vain niitten arvopapereitten ja timanttisormusten päälle. Liian kovaa ja kalseata.

   MARI: - Kyllä ne äidin timantit ja kultakorut vain sinullekin kelpasivat. Eivät olleet yhtään liian kovia ja kalseita perunkirjoituksessa.

   HILJA: - En minä tahdo lokeroitua jonnekin ahtaaseen metalliseen soppeen. Ahtaanpaikan kammonhan siinä saa. Minä haluaisin valtavaan, tunnelmalliseen puistoon, jossa voisin kuunnella tuulen huminaa vaahteroissa ja ikihongissa. Nauttia ruusujen unelmoivasta tuoksusta ja pienen linnun viserryksestä pääni päällä.

   MARI: - Oletko aivan kahjo? Et sinä siellä mitään haista etkä kuule, sen paremmin kuin krematorion lokerossakaan. Mutta jos käyttäydyt vielä tämän loppuajan kauniisti, lupaan sinulle nurkkapaikan sukuhaudassamme. Allekirjoita nyt nopeasti. Minun täytyy tästä lähteä. Velipokakin on jo tänne tulossa.

   HILJA: - Niin, se Sakarihan täällä juoksee alvariinsa papereittensa kanssa. Haikailee sitä minun Kaivopuiston osakettani. Upea merinäköala. Näkee kirkkaalla säällä vaikka Tallinnaan asti. Pyh. Mitä Sakari sellaisella näköalalla tekee? On niin likinäköinen, ettei varpaankynsiään näe leikata. Tarvitsisi siihenkin kaukoputken. Mutta ennen minä nimeni siihen Sakarin pahviin riipustan kuin tuohon tuhkauslistaan. Omatuntoni ei salli sitä.

   MARI: - Olet aina ollut liian omatunnonarka, mutta tässä asiassa ei vakaumus voi olla esteenä sinullakaan, Hilja-raiska. Maatuuhan se ruumis haudassakin. Madotkin ne siellä myllää. Hyvä jos luun jättävät sinne tänne.

   HILJA: - On se häviäminen ainakin hitaampaa. Tuntuu kauhealta se äkkituho. Olin sentään niin hauskannäköinen.

   MARI: - Tunti sinne tai tänne. Vuosi tai vuosikymmen suuntaan tai toiseen. Mitä se nyt merkitsee? Pyramidiko sinulle pitäisi rakentaa? Et sinä niin suuren kunnioituksen ja muistelemisen arvoinen ainakaan ole.

   HILJA: - Enhän minä sitä. Tiedänhän minä, kuinka katoavaista kaikki on. Kauneuskin.

   MARI: - Niin ja maine ja kunnia. Jopa sellaisten, joilla sitä todella on. Seurasin juuri TV:stä selostusta, miten Nuernbergin oikeudenkäynnin jälkeen natsien ruumiit poltettiin ja tuhka siroteltiin johonkin jokeen, ettei jälkipolville jäisi mitään palvontapaikkaa.

   HILJA: - Miten sinä voit minua natsirikollisiin verrata? Enhän minä niin suurta palvontaa haluaisikaan. Ei minua sen takia tarvitsisi polttaa. Mitä nyt edes jouluna joku toisi pienoisen kuivan jäkäläseppeleen ja sytyttäisi pienen lepattavan kynttilän muistoksi pienestä elämästä. Nyyh-nyyh.

   MARI: - Uurnassa ja sukuhaudassa olisit vielä paremmassa turvassa kuin puuarkussa. Uurna tietääkseni säilyy kauemmin. Tietenkin materiaalista riippuen.

   HILJA: - Ei kai se vain ole muovia? Silloinhan se ei ole edes ympäristöystävällinen. Nyt en varsinkaan suostu moiseen. Äänestin kerran jopa vihreitä. Että ihanat puut ja syvänsiniset meret säilyisivät maailmassa.

   MARI: - Siinäs sen näet. Isä-everstikin jo kääntyisi haudassaan, jos tietäisi,  että olet antanut äänesi muille kuin oikeistolle. Sinä ja sinun vakaumuksesi. Jos kerran tingit periaatteistasi vihreitten kohdalla, mikset yhtä hyvin tässä tuhkausasiassa?

   HILJA: - Minusta tuntuu, että sinä tahallasi yrität puhua asian sivusta. Et olekaan niin looginen kuin matematiikan opettajasi aina kehui. Pankkirouva.

   MARI: - Mikä sinä sitten luulet olevasi? Ala-asteen opettaja. Pikkukakaroitten kanssa puuhastelija. Voi lapsiparkoja, mitä hempeämielistä puppua olet niillekin syöttänyt. Lintujen viserrystä ja ruusujen tuoksua. Nimi vain paperiin, että pääsen lähtemään. Et yhtään tiedä, kuinka pitkälti sinulla on enää aikaa jäljellä sinnitellä järkisyitä vastaan.

   HILJA: - Tietysti on totta, että sukuhaudassa, vaikkakin vain hiekkaisessa nurkkapaikassa, olisin paremmin turvassa. Tuskin hautakivien kaatajat näin hienon suvun muistomerkin kimppuun tohtisivat käydä. Serkun tytärhän on ihan ministerinä. Ja yksi veljenpoika aatelisen kanssa naimisissa. Tohtoreita vaikka millä mitalla. Varakkaitakin.

   MARI: - Siinäpä se. Joko alat taipua? Aikojen kuluessa luutkin kulkeutuvat omille teilleen siellä maan onkaloissa. Yksityishaudassa varsinkin, sillä et voi yhtään arvata, vaikka sinun ja naapurin luut ja pääkallot vaihtaisivat paikkaa. Kun on ne kaivinkoneet ja kaiken maailman kuopijat. Aina ei voi valita naapureitaan edes Kuusisaaren omakotialueella. Miten sitten hautanaapuria?

   HILJA: - Juu-juu, kuulin yhden surullisen jutun ruustinna Viola Helanderista, jolle oli varattu tavallinen hautapaikka miehensä, sen paksun rovastin mahan päältä. Sitä asentoa hän ei takuulla kokeillut miehen eläessä. Niin sanoi Kyllikin poika, se biologi. En oikein ymmärtänyt, mitä poika tarkoitti. Nuorten huumori on niin erilaista. No sitä Violaa kalvoi kova huoli siitä, ettei vain jotakin hampparia haudattaisi viereen. Onneksi paikka oli käytävän päässä, ja ainoaan vieressä olevaan hautaan tulikin naapuriksi kauppaneuvos Kaukolahden uskovainen rouva. Evankelisia.

   MARI: - Tämä juttu nyt sattui päättymään hyvin, mutta et voi olla varma, että sinulla olisi yhtä hyvä tuuri. Aina olet tunaroinut muutenkin, vaikka perintösi onkin kovasti kasvanut Sakarin ja minun ja mieheni Johanneksen neuvomisen ansiosta.

   HILJA: - Odotas, ei se Helanderin tarina niin hyvin päättynytkään. Seuraavana kesänä Violan maahanpanijaisten jälkeen hautakiven takana olevalle paikalle pistettiin se kauhea Kalle Tuppurainen.

   MARI: - Ai se talvisodan aikainen sankari. Taisi saada oikein Mannerheimin ristin urheudestaan?

   HILJA: - Niinhän se saikin, mutta sosialisti on aina vaan sosialisti. Nyt Violan pää on metrin päässä tuon Tuppuraisen kaljusta. Aika ikävää.

   MARI: - Tiesitkö, että samainen ruustinna oli seisonut kadun varrella ja seurannut puolustusvoimain paraatia? Siinä marssi mukana myös sotaveteraanien osasto. Joukossa Tuppurainen monta mitalia rinnassaan. Arvaapas, mitä Viola oli tehnyt.

   HILJA: - En sitten millään. Mitä?

   MARI: - Hän oli astunut pari askelta kadulle ja sylkäisi koko suullisen kohti sen kommarin naamaa. Ei osunut kuin housun lahkeeseen. Ei sitä sylkeä vanhalta ihmiseltä paljon olisi herunutkaan. Suuta kuivi. Aina joutui käyttämään huulirasvaa. Kesälläkin.

   HILJA: - Minusta se ei ollut kauniisti tehty. Voivathan ihmiset erehtyä poliittisissakin mielipiteissään. Valita väärän puolueen, kuten tämä Tuppurainen. Heille ei ole kai parempaa tarjottu. Anteeksiantamus on tärkeätä.

   MARI: - Taas sitä sinun hempeilyäsi. Rosvo kun rosvo. Näytä sinä nyt tässä, että osaat muuttaa periaatteitasi. Osoita, että sinussa on kehityskelpoisuutta. Vaikkakin ihan viime hetkillä. Tässä on kynä. Ole hyvä sisko-parka.

   HILJA: - Älä nyt hoppuile. Minun täytyy saada harkita. Tärkeä ja koko tulevaisuuteen vaikuttava ratkaisu. Olen saanut elää varsin rauhallisen ja tyydyttävän elämän. Olen siitä kiitollinen. En voi antaa ruumistani mihin tahansa käsittelyyn ja ympäristöön. Toivon, että maalliset jäännökseni olisivat valmiit suureen ylösnousemuksen päivään.

   MARI: - Kuvitteletko, että sinun hautasi olisi jossakin erityisasemassa? Karanteenissa? Turvassa lahoamiselta ja ötököiltä. Usko vain, että jopa luutkin lopulta häviävät. Mitään palsamointia emme kyllä sinulle kustanna. Et sinä niin suurta perintöä jälkeesi jätä. Entä kaikki meriin hukkuneet? Ei kai nekään kokonaisina lillu aaltojen päällä. Kalathan ne popsii ja sukkelaan. Tai ravut leikkelevät saksillaan kuin parhaatkin patologit.

   HILJA: - Mitä sinä tänne tulet kaikkia kauheuksiasi puhumaan. Minusta tuhkaus on väärin ja sillä hyvä. Enkä yhtään luota teidän lupauksiinne jostakin pikkulokerosta, puhumattakaan 30 neliösentin suuruisesta pläntistä sukuhaudan sopukassa. Tiedäthän sen metsänhoitaja Mattilan pariskunnan. Joku oli tiedustellut Hannu Mattilaa puhelimessa, ja rouva vastasi, että tuollahan se on metsässä. Soittajalta oli kestänyt kauan, ennen kuin oli tajunnut asian jujun. Oli vain kummastellut, kuinka niin vanha mies metsässä vaelteli. Se kun vielä ontui pahasti, koska oli menettänyt toisen jalkansa sodassa. Myöhemmin soittaja kuuli, että Hannu oli poltettu ja tuhka levitetty metsään.

   MARI: - Entäs mitä tähän Mattilan tapaukseen sanot? Eihän sekään olisi säilynyt kokonaisena, vaikka olisikin haudattu maan poveen. Jalka puuttuu, kun pitäisi nousta haudasta. Hyvin monelta uupuu jotakin, jopa oma sydän. Miten nyt suu pannaan? Mitenkäs näille ihmisille käy?

   HILJA: - Olet ilkeä, kun yrität horjuttaa minun uskoani.

   MARI: - Aina sinä keikailet sillä kristillisyydelläsi. Miten luulet useimmille marttyyreille käyvän? Ovatko he sen kokonaisempia jonkin leijonan vatsassa? Mädäntynyt jo aikoja sitten koko peto. Taikka sitten ne kristityt, jotka paloivat tervasoihtuina areenoilla? En ymmärrä sinun epäjohdonmukaisuuttasi. Uurna voi olla hyvin kaunis, kun aina niitä esteettisiä arvoja korostat. Hanki se vaikka itse, niin saat mieleisesi. Nirppanokka. Voisin tuoda sinulle esitteitä tuotteesta.

   HILJA: - Taas pahoitat minun mieleni. Nyyh-nyyh. Voi että on ikävä äitiä, hän oli aina niin lempeä ja ystävällinen. Ymmärtäväinen.

   MARI: - Pianhan pääset hänen luokseen. Olet muuten joskus vihjaillut, että haluaisit tulla haudatuksi Vaasaan, äitimme synnyinseudulle. Äiti se oli samanlainen jääräpää kuin sinäkin. Ei kelvannut meikäläisten hautuumaa. Piti ehdottomasti päästä sinne suomenruotsalaisten pesimäpaikoille. Turhaa hienostelua.

   HILJA: - Mikä ihmeen hinku sinulla on saada minut siihen purnukkaan? Toimitko sivutöiksesi jonkin uurnatehtaan myyntiedustajana? Vai onko Johanneksesi sopinut kiintiöistä krematorion kanssa? Niin ja niin monta ruumista viikossa. Polttouhreja ja täydellä teholla kuin keskitysleirillä. Johannes Himmeli. Ehkä hän onkin Himmlerin sukua.

   MARI: - Olet karkea ja mustankipeä rakkaasta miehestäni, jota et kaikesta lirputtelustasi huolimatta saanut verkkoosi. Ähä-kutti.

   HILJA: - Sinä se olet julma ja armoton. Sellaista on koko suku. En enää haluakaan teidän kylmäsydämisten vainajienne seuraan. Haluan äidin luokse Vaasaan. Maksoi mitä maksoi.

   MARI: - Se vain passaa, kunhan käytät vähän järkeäsi etkä hassaa kaikkia rahoja matkustamiseen. Oletkin aina ollut niin tuhlaavainen. Ulkomaan matkoja joka puolelle maailmaa. On se vain huomattavasti helpompaa kuljettaa pieni uurna Vaasaan, tai vaikka Utsjoelle asti jonkun lapinhullun retkeilijän repussa, kuin maksaa iso rahti painavasta sinkkiarkusta. Ajattelisit joskus käytännöllisesti.

   HILJA: - Yritä mitä yrität. Minä en suostu. Tässä ainakin sanon viimeisen sanan, kun olet isona siskona aina minua määräillyt ja komennellut. Mokomakin keisarinna.

   Kului hiukan aikaa ja Hiljan hautajaiset pidettiin pääkaupungin lähistöllä. Hän oli halunnut sinne ikiomaan rauhalliseen hautaan. Oli helteinen heinäkuun lauantai pitkän kuivuuden jälkeen. Arkku laskettiin lepopaikkaansa surevien omaisten veisatessa. Lempi oikein pyyhki kyyneleitä silmistään, kun hän on niin herkkä. Hän oli perheen entinen kotiapulainen ja tiesi saavansa Hilja-neidiltä perintönä kolmetuhatta markkaa ja vanhan teekannun.

   Mari seisoi aivan eturivissä. Avonaisen haudan päälle laitettiin puuristikko, jonka peitteeksi kertyi valtava kasa kukkavihkoja ja seppeleitä. Marikin laski kukkalaitteensa, joka sukulaisten mielestä oli aika vaatimaton. Laitteen keskellä oli kuivakukista solmittu seppele. Sen koristeeksi Mari vielä asetteli pienen lasimaljakon, jossa oli palava kynttilä.

   Seuraavana yönä palokunta hälytettiin paikalle. Kynttilä oli kaatunut tuulessa ja ensin sytyttänyt kuivatut kukat, sitten seppelenauhat ja sen jälkeen ritilän, joka roihuten putosi arkun päälle.

   Arkku ja sen sisältö ehtivät palaa aivan poroksi, ennen kuin sammutustyöt pääsivät käyntiin. Palokuntalaiset eivät olleet heti käsittäneet missä paloi. He ajoivat ensin siunauskappelille ja sitten hautuumaan laidassa olevalle työkaluvarastolle. Viimein eräs nuori palomies havaitsi, että kaukaa hautojen keskeltä nousi savua ja komeita lieskoja, aivan kuin tulivuori olisi purkautunut. Todellinen ilotulitus. Muutkin vastahaudatut olivat vaarassa.

   Pahat kielet kertoivat, että Mari oli tahallaan asettanut kynttilän vinoon, jotta tuli pääsi syttymään. Hän oli siis sittenkin saanut sanoa viimeisen sanan.

                                           - - -

 - Sukulaissuhteet saattavat olla varsin kinkkisiä, huokasi Juha kuunneltuaan vaimonsa kertomusta. - Etenkin äidin ja tyttären väliset. Minunkin pikkuserkkuni Rauha Pörhönen on saanut kestää monenlaisia kärsimyksiä ja vastoinkäymisiä suorittaessaan saattohoitoa oikukkaalle äidilleen.

18. SAATTOHOITO

   Rauha istui sairaalassa äitinsä vuoteen vieressä. He katselivat toisiansa, tai oikeastaan vain tytär todella katseli äitiään, koska tämän silmät olivat melkein kiinni. Oikea silmä enemmän kuin toinen. Välistä vain erottui kiiluva katse, josta ei pystynyt sanomaan, minne se suuntautui. Aivan kuin kuolleella. Kuolluthan äiti tavallaan jo olikin. Oli ollut yli neljä vuotta.

   Toinen puoli oli halvaantunut eikä hän pystynyt puhumaan eikä tekemään juuri muutakaan. Hoitajat ja Rauha syöttivät ja juottivat. Joskus harvoin muut vierailijat. Isä-Pörhonen oli menehtynyt parikymmentä vuotta sitten papereittensa ääreen. Hän oli ollut verovirastossa töissä ja ottanut muitten raha-asiat niin kovasti sydämelleen, että ne vihdoin todella kävivät hänen sydämelleen. Siihen aikaan virkamiehet olivat vielä rehellisiä ja tunnollisia.

   Äidille jäi hyväkuntoinen omakotitalo ja kohtuullinen eläke miehestänsä. Niin ja tietysti kaksi lasta, joista Rauha oli vanhin. Sitten tuli ainoa poika Sulo, kymmenen vuotta nuorempi sisartaan. Poika oli vasta kirjoittanut ylioppilaaksi.

   Rauha hoiti äitiä, joka leskeksi jäätyään ei osannut muuta tehdä kuin surra ja sairastella. Todellista ja luuloteltua. Siltä tyttärestä joskus tuntui, koska aina jos hänellä oli joitakin suunnitelmia matkojen tai opintojen tai ystävien suhteen, äiti alkoi olla kovin huonona. Hän esti taitavasti tytön pyrähtelyt maailmalle. Rauha oli kuin ihmeen kaupalla saanut toimen verovirastossa, suoritteli sen verran kaupallisia kursseja kotikaupungissaan, että sai pysyä hommassaan. Hän ei koskaan päässyt kotoa kauemmaksi, mitä nyt pari kertaa kurssitukseen Tampereelle.

   Rauha nousi välillä seisomaan ja oikoi kipeytyneitä jäseniään. Hän katseli kuvaansa pesualtaan päällä olevasta peilistä. Se oli hiukan liian korkealla hänellekin. Laittoivat tietysti peilitkin seinään nykyajan pitkänhuiskeitten tyttöjen mukaan, jotka olivat syntyneet 70-luvulla ja venyivät pituutta jopa poikien ohi. Rauha ei toki ollut syntynyt 70-luvulla, ja mitat olivat sen mukaiset. Häntä ihmetytti, miten potilaat, varsinkin tällaiset viimeisissä huoneissa asujat, ollenkaan näkivät kuvansa peilistä, koska olivat tietenkin kutistuneet vielä entisestäänkin. Ehkä heillä ei ollut tarvettakaan kysellä kuvastimelta: "Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin".

   Myös Rauha tarkasteli kuvaansa aika haluttomasti, vaikka oli se sentään vähän miellyttävämpää katseltavaa kuin äidin kelmeät kuolemaa kohti kääntyneet kasvot. Nainen kumartui lähemmäksi peiliä. Synkän sinertävät pussit silmien alla. Tästä valvomisesta ja muustakin huolesta. Paljosta itkemisestä. Sairaalapappi oli lohdutellut häntä, kun hän taas kyynelehti tämänkin aikana. Pappi sanoi, että on hyvä asia kun ihminen osaa itkeä. Rauha tuumi mielessään, että olisi vieläkin parempi asia, kun ihmisen ei tarvitsisi itkeä.

   Hän palasi tuolilleen ja aloitti taas vuoteessa viruvan katselemisen. Aikaisemmin hän oli jutellut paljon äidilleen. Sitä piti kuulemma tehdä, vaikkei olisi varma ymmärtääkö potilas. Rauhasta tuntui, että hän oli kaiken positiivisen jo puhunut sen kahdenkymmenen vuoden aikana, jolloin hän melkein täysitoimisesti oli ollut äidin seuralaisena. Entä negatiivisen? Sitä hän ei uskaltanut ruveta tuumiskelemaan. Syvällä sisimmässä oli taatusti niin paljon katkeruutta, että ydinjätteetkin olivat vähemmän vaarallisia kuin hänen salaiset ajatuksensa.

   Rauha melkein säpsähti. "Pane vartija sydämesi ovelle" kehotettiin jossakin kauniissa hengellisessä kirjassa. Raskaansarjan painonnostajakaan ei jaksaisi lihaksikkaalla ruhollaan pitää ovea kiinni, jos hän...

 - Missähän se Sulo taas viipyy?

   Äiti raotti toista silmäänsä. Tai ainakin siltä näytti, kun hän kuuli rakkaan poikansa Sulon nimeä mainittavan. Mahtoiko hän sittenkin ymmärtää puhetta? Äidit aina väittävät, että kaikki heidän lapsensa ovat tasa-arvoisia ja yhtä rakkaita. Kittiä kanssa. Rouva Pörhönen on takuulla suosinut enemmän pientä kuopustaan Suloa. Tämä opiskeli insinööriksi, nai maan toiseksi kanamaisimman pimun ja asuu tämän ja kahden pikkutipun kanssa välillä Helsingissä ja välillä toisella puolella maapalloa. Menestyvä juppi, jota vielä Outi ohjastelee yhä vain rahakkaampiin suorituksiin. Kannustava vaimo. Tarmokas kun mikä. Musta lyhyt tukka leikattu teräville sahanterämäisille särmille, jopa kolmiomainen pulisonki poskella. Vampyyri.

   Harvoin Sulo ehti perheensä kanssa mummua tapaamaan. Tulivat ja kotkottivat korkeintaan yhden yön. Samalla myllersivät talon ja pihan asuinkelvottomiksi. Koko ajan Rauha oli valmiusasennossa passaten ja ruokkien näitä tasokkaita. Tuskin ne naperot edes tietävät, että Rauha on heidän tätinsä eikä joku palkkapiika. Joskus Sulo pyrähti vieraisille yksinäänkin, viipyi kolmisen tuntia, ja sitten jo velvollisuudet kutsuvat. Taikka Outi.

   Silti Sulo oli äidin mielestä jotakin mahtavaa. Se, että poika kaikista kiireistään huolimatta lohkaisi itselleen aikaa käydä vanhaa äitiään tervehtimässä, antoi hänelle jotakin erikoishohtoa. Rauha muistelee katkeruudella sitäkin päivää, kun Sulo oli ensimmäisen ja kai viimeisen kerran elämässään tarjoutunut leikkaamaan pihanurmikon. Huiteli käsin työnnettävällä ratisevalla masiinalla sinne tänne. Ruohotupsuja sojotti joka puolella. Niin huolimatonta työtä ei tee satavuotias puutarhurikaan. Mutta äitipäs ylisteli tapahtumaa vielä vuosienkin päästä:

 - Ajatteles Rauha, Sulo leikkasi nurmen meidän pihalta. Voi sitä poika-kultaa. Aina yhtä valmis palveluihin rakkaan äitinsä puolesta.

   Rauha aivan kihisi kiukusta. Hän oli leikannut nurmen vuosikaupalla kaksi kertaa viikossa. Sitten lumityöt talvella, syksyn lehdet, ruoka, pullapitkot, pyykki, siivous. Raskaat matot ulos kerran viikossa, koska se oli siistin äidin vaatimus. Tytär pesi äidin varpaanvälitkin saunassa. Ooh.

   Nainen ihan hyppäsi tuolistaan. Ei tällaista. Tätä ei saa päästää mieleensä. Täytyy rukoilla. Voimaa ja rakkautta. Silloin ovi kävi nopeasti. Auki, kiinni. Siitä jo kuuli, että kosmopoliittinen juppi astui huoneeseen. Niin kiirettä täällä eivät pitäneet lääkäritkään, kun heidät juoksutettiin kuolevan pulssia tunnustelemaan.

 - Hei, sisko. Mitä kuuluu? Näytät oikein pirteältä. Anteeksi, että myöhästyin. Oli ruuhkaa. Nyt voit lähteä taas huilimaan. Minä istun äiti-kullan vieressä.

   Mitä häiritsevää ruuhkaa pikkukaupungin kaduilla voisi olla? Sulo asui tilapäisesti äidin ja Rauhan kodissa. Oli ottanut pari viikkoa lomaa, jotta voisi osallistua saattohoitoon. Noin kuukausi sitten lääkärit olivat hieman vihjailleet, että loppu saattaisi olla lähellä.

 - Hyvää iltapäivää, rakas äiti. Sulo tässä. Tunnethan minut? Millainen on vointisi tänään? Minusta vaikutat hiukan pirteämmältä. Yritetään elää päivä kerrallaan. Eiköhän tämä tästä.

   Sulo syöksähti railakkaaseen tapaansa äidin vuoteen vierelle, potkaisi ohimennen tuolia ja kumartui äkkinäisesti suutelemaan äitiään poskelle. Sitten vielä tarttui sairaan käteen ja heilutteli sitä reippaasti letkuista huolimatta.

   Rauhan teki jo mieli varoitella veljeään. Tämä oli lapsesta saakka ollut omituisen ronskiotteinen ja hätäinen. Oikea koheltaja. Ihme, että säästyi pahemmilta vahingoilta. Peltikolareita oli kyllä tilillä vaikka kuinka monta. Raapi naapurien rotiskot ja oman loistoautonsa joka käänteessä. Aina selvisi kaikesta kuiville. Taisi ihan rikastua noista vahingoista.

   Sulo seisoi ja katseli äitiään miettivän näköisenä. Hajamieliset vedensiniset silmät paksujen linssien takana. Vaalea untuvainen tukka oli uhkaavasti harventunut otsalta ja ohimoilta ja päälaelta. Vähän joka paikasta. Hän kuiskutteli Rauhalle:

 - Mitäs arvelet? Tajuaako hän mitään muitten puheista? Onko edes välillä niin tajuissaan, että pystyisi sanomaan jotakin? Osaisiko yhtään kirjoittaa?

 - Älä nyt hupsi. Ei hän tietenkään pysty kirjoittamaan. Hän pitää välillä silmiään auki, joten ehkä hän sittenkin on selvillä ympäristöstään. Ei ainakaan selvästi reagoi kysymyksiin.

 - Entä mitä lääkärit on sanoneet? Onko harmainta aavistusta, mihin suuntaan asiat kehittyvät?

 - Suunta kyllä on tiedossa, mutta ajasta ei ole selvää arviota.

   Sulo alkoi kävellä edestakaisin ahtaassa huoneessa. Väisteli Rauhan tuolia ja lattialla olevaa kassia ja omaa salkkuaan, jonka hän oli viskannut hätäisesti lattialle. Juuri ja juuri sisar oli kerinnyt vetäistä jalkansa tuolin alle, ettei raskas ja kova salkku olisi osunut sääreen. Sulo kulki nurkasta nurkkaan koettaen joka kerta varoa tiputuspullotankoa ja Rauhan tuolia.

   Ettei vain tuo herra Hoppulainen kompastuisi johonkin. Velipoika  oli selvästi hermostunut. Se on ollut sitä aina. Aikaisemmin tätä luonteenpiirrettä ei ollut niinkään pannut merkille. Sulo oli vain vilkas ja ehtiväinen poika. Siinä kaikki.

   Rauhan mieleen tuli eräs kesäilta, jolloin Sulo nuorukaisena oli  kiireellä lähdössä kaupungille tyttöjä tapaamaan. Rauha oli seissyt keittiön ikkunan vieressä vispaamassa kakkutaikinaa. Hän oli samalla ihastellut kukkivia valkoisia sireeneitä, kun kuului kamala räsähdys. Jotakin peltiä meni kasaan oikein toden teolla. Ryminä vain jatkui.

   Isosisko oli kurkkaillut pelästyneenä ikkunasta. Sulo makasi mahallaan nurkan takana. Oli hätiköidessään juossut pahki nurkkaränniin. Se oli irronnut alaosastaan ja rojahtanut maahan. Hyvä kun ei Sulon päähän. Täysin holtitonta ja harkitsematonta liikehdintää. Silloin Rauha oli ajatellut, että tuosta ei hyvää seuraa. Erittäin riskialtis nuori mies.

   Rauha kävi suutelemassa äitiään poskelle, moikkasi veljellensä  ja lähti kaupan kautta kotiin valmistamaan Sulolle herkullista päivällistä. Poistuessaan sairaalasta hän kohtasi käytävässä äitiä hoitavan lääkärin. Oikein miellyttävä ja asiansa tunteva nainen. He juttelivat vähän aikaa potilaan tilasta. Lääkäri arveli, että loppu saattoi tulla jo seuraavana yönä tai sitten myöhemmin. Ikävä kyllä ei osannut sanoa tarkemmin, sillä sydän oli ihmeen vahva. Ei ollut keuhkokuumetta eikä muita vaarallisia komplikaatioita.

   Kun äidin lopusta oli noin kuukausi sitten vakavammin ruvettu keskustelemaan, silloin Sulo ja innolla myös Outi olivat saaneet päähänsä, ettei äitiä saa jättää hetkeksikään yksin määränpään lähestyessä.

 - Miten niin yksin? Täällähän on koko henkilökunta päivystämässä yötä päivää. Hoitajat käväisevät yölläkin monta kertaa huoneessa. Ei kai se omaisten tehtävä ole järjestää ympärivuorokautista tarkkailua.

 - Oletapa sinä itsekäs ja kylmä, Rauha. Kyllä äidin pitää saada kuolla rakkaimpiensa seurassa. Pidellä kiinni tyttären tai pojan kädestä. Kuulla viimeiset hellät jäähyväissanat.

 - Jos hän sitten tuntee tai kuulee mitään. Minäkö itsekäs? Olenhan asunut kotona ja hoitanut äitiä kaksikymmentä vuotta isän kuoleman jälkeen. Ja nyt viime ajat, kokonaista neljä vuotta juossut sairaalassa vähintään kerran päivässä satoi taikka paistoi. Istunut kerralla ainakin kaksi tuntia, syöttänyt ja yrittänyt viihdyttää. Vieläkö sen pitää tästä tiuhentua?

 - Nyt ovatkin viime hetket käsillä. Mitä sinulla on muutakaan tekemistä? Yksinäisellä ihmisellä?

 - Siksi olenkin yksin, kun ei ole ollut pienintäkään mahdollisuutta jättää äitiä ja ryhtyä rakentamaan omaa perhettä ja elämää. Ja käynhän minä töissäkin.

 - Jaa verovirastossa. Se nyt ei taida olla kovin vaativaa ja rasittavaa. Papereita kääntelet ja viilaat kynsiäsi. Hihhih.

   Outi yritti olla leikkisä. Alentuva hän oli ja typerä. Rauha kysyi, millaiset päivystysvuorot sitten järjestettäisiin. Kuinka monta henkilöä tulisi tähän listaan mukaan.

 - No sinä tietenkin ja Sulo, ja sitten minä kunhan vaan pääsen lapsiltani. Voisin tulla ainakin viikoksi, jos jätän tytöt Hesaan  mammalleni. Hän tai siskoni voi kuskata heitä englantilaiseen kouluun. Voimme Sulon kanssa olla jopa kolme tuntia vuorotellen mummun luona. Ja tietysti sinä Rauha teet oman osuutesi.

 - Mietipäs nyt vähän Outi-hyvä, että jos on vain kolmen tunnin rupeamia, niin minä kolme tuntia, sinä toiset kolme tuntia, Sulo vielä kolme  tuntia. Sehän on vasta yhdeksän tuntia. Vuorokaudessa on 24 tuntia. Sama henkilö joutuisi ravaamaan täällä aina kuuden tunnin väliajoin, suunnilleen kolme kertaa vuorokaudessa, Lisäksi olisit täällä vain viikon verran. Suurimman osan ajasta olisimme täällä kahdestaan Sulon kanssa.

   Outillakin alkoi vihdoin ja viimein päässälaskutaito raksuttaa. Hän oli sentään ollut jonkun johtajan sihteerinä ennen naimisiin menoaan. Siispä sovittiin, että Rauha ottaa palkatonta lomaa ja on sairaalassa kaiken mahdollisen ajan. Ainakin viisi yötä viikossa, koska huoneeseen voitiin tuoda ylimääräinen sänky. Sulo vuorottelisi hänen kanssaan parhaan kykynsä mukaan kolmisen viikkoa, joista viimeisen aikana myös Outi olisi käytettävissä.

   Rauha raahusteli kotia kohti aika toivottomassa mielentilassa. Hänen ystävättärensä oli isän kuoleman jälkeen moneen kertaan varotellut häntä jäämästä kotiin. Ei hän ollut aikonut jäädäkään kuin vähäksi aikaa, jotta äiti ehtisi toipua surustaan ja päästä uuden elämän alkuun. Sitä toipumista ei vain kuulunut eikä näkynyt. Vuosi toisensa jälkeen vierähti eikä Rauha saanut aikaiseksi irrottautua.

   Hän joutui joka kerta kotiin palatessaan kulkemaan Miettisten talon ohi. Ennen isän kuolemaa hänelle oli kehkeytynyt pitkä ja vakava seurusteluvaihe Miettisten nuorimman pojan Urhon kanssa. Tämä opiskeli Helsingissä valtiotieteellisessä. Opiskelut venyivät. Seurustelu venyi. Urho ei ollut niitä maan ponnekkaimpia miehiä. Rauha yritti jo hoputella, ja mieskin oli ihan suostuvainen, mutta äiti pani niin kovasti vastaan ja sairastui leskeksi jäätyään nivelreumaan. Tarvitsi kaiken avun ja tuen tyttäreltään. Sulohan oli tietysti elämäänsä rakentamassa pääkaupungissa asti.

   Urho kyllästyi opiskelemaan ja odottelemaan Rauhaa. Meni seurakuntaan töihin ja nai seurakuntasisaren. Se oli kova pala Rauhalle, niin kova, ettei hän pitkään aikaan uskaltanut ajatellakaan rakastumista. Hennotkin yritelmät sinne päin tuhoutuivat äidin valvovan katseen alla. Kukaan sulhasehdokas ei kelvannut. Jo etukäteen äiti varotteli miehistä, seisoi ikkunassa ja haukkui ohi kulkevat nuoret miehet varmuuden vuoksi, ettei vain lempi ehtisi syttyä.

 - Katso nyt kuinka tuolla on iso nokka. Tuolla on huono ryhti ja se povaa keuhkotautia. Tuo Valtosen poika juo ihan liian paljon. Tuo Olli on aivan liian lyhyt sinulle. Tuon Martin koko suku on uskottomia hunsvotteja. Punapäät ovat kavalia, joten varokin mokomaa Mikkoa.

   Tytärtä suututti näitä muistellessaan. Nyt kun hän äidin puolesta voisi laajentaa sosiaalista kenttäänsä, hänet sidottiin vieläkin lujemmilla kahleilla sairaalahuoneen sängynjalkaan. Vastaavia tapauksia hän tiesi useampiakin. Eräskin neiti-ihminen hoiti ensin äitiään kotona vuodepotilaana, sitten juoksi sairaalassa seitsemän vuotta. Eräänä päivänä tämä Taimi tuli häntä vastaan kadulla. Kovasti oli mustiin puettu ja kalvakka. Melkein itkuisen näköinen.

 - Mistä sinä Taimi nyt tulet, kun näytät niin surulliselta?

 - Äitini haudaltahan minä. Vein sinne pelargonian. Äiti niin piti niistä. Niitä hän hoiti meidän kuistin ikkunallakin.

 - Äitisi sairasti todella kauan. Hautausmaalle on muuten aikamoinen matka täältä keskikaupungilta. Bussillako tulit, kun on niin jäätävä tuuli?

 - Niin onkin. Käyn siellä melkein joka päivä työn jälkeen. Kävellen kun ei ole autoa eikä ne bussivuorotkaan aina oikein sovi.

 - Onko siitä kauankin kun hän nukkui pois?

 - On siitä yli kaksi vuotta.

   Rauha oli ollut aivan kauhuissaan tuosta elämisen mallista. Taimilla ei tuntunut olevan mitään muuta elämän sisältöä kuin äiti. Perhe oli jäänyt perustamatta. Työpaikka hänellä sentään oli ja jonkinlaista yhteydenpitoa erään yli 70-vuotiaan naisen kanssa. Äidin entinen ystävätär. Tapasivat harvakseltaan ja keskustelivat kai Taimin äidistä ja muista vanhoista ihmisistä.

   Kotiovi oli edessä. Ruuan laitto ja siivoamista, sillä Sulo sotki taloa uskomattomalla vauhdilla. Se oli kuin huonosti hoidettu romukauppa. Vaatteita lojui kaikkialla, likapyykkiä jääkaapin päällä,  lehtiä tiskipöydällä likaisten astioitten keskellä. Ruuviavain ja joitakin autonosia sohvalla.

    Ruuan tähteitä löytyi toinen toistaan kummallisemmista paikoista: saunan lauteilta, pianon päältä, eteisen kenkätelineen lokeroista, makuuhuoneen ikkunalaudalta ja kirjahyllystä kirjojen takaa. Kuinka hän sinnekin osasi työntää puolikkaan pizzaa tai kinkkuvoileivän? Huonosti kasvatettu poika. Sitä Sulo oli aina ollut. Mutta hurmaava sellainen.

   Rauha oli tuskin päässyt alkuun askareissaan, kun eteisessä kolisi. Hän aivan säikähti. Eihän muilla ollut avainta kuin Sulolla. Se oli Sulo.

 - Mikä sinulla nyt on? Miksi tulit jo kotiin? Onko äidille tapahtunut jotakin?

 - Ei toki. Hän vain nukkuu. En minä siellä jaksanut istua, kun ei ollut mitään tekemistä. Vanhoja lehtirisoja kaikki. Televisiokin särisi ja kuva vaappui. Jos sinä viitsisit mennä sinne. Minä tulen sitten taas aamusella.

 - Ethän ollut siellä lähellekään kolmea tuntia. Joudunhan minäkin viihtymään niissä oloissa vaikka kuinka kauan.

 - Sinä nyt olet eri asia, koska olet tottunut toimettomuuteen ja tapahtumattomuuteen. Minä en sellaista kestä. Äiti lisäksi kuorsaa ikävästi. Ainakin korisee ja puhisee. Hoitajat pälpättävät ja kopisevat käytävällä. Yritin jo välillä istua oleskeluaulassakin.

 - Siinä mulla on saattohoitaja. Ole hyvä, ruoka on valmista. Tein jälkiruuaksi lettuja, kun niistä niin pidät.

 - Kiitos, sisko-kulta. Tämä muistetaan.

   Niin Sulo yleensäkin sanoi, mutta ei kai tarkoittanut sillä sen kummempaa. Muisti sentään jouluna kortilla, ja joskus kukalla, jos Outi oli saanut aikaiseksi ostaa sellaisen. Silti he koko sakki ryntäsivät kesälomilla ja joulunpyhiksi kotiin. Nykyäänkin kun äiti oli sairaalassa. Piti saada oikein hieno vanhan ajan joulu. Herkullisia kotiruokia, joita rakas Rauhamme osaa niin ihanasti valmistaa.

   Sulo oli ehtinyt osallistua saattohoitoon noin pari viikkoa, kun se tapahtui. Oli iltapäivä ja Rauha istui työpöytänsä ääressä "papereita kääntelemässä". Puhelin soi ja Rauha vastasi.

 - Rauha Pörhönen. Miten voin palvella?

 - Tämä on Anna Kaikkonen sairaalasta. Hyvää päivää.

 - Hyvää päivää. Koskeeko asia äitiäni?

 - Kyllä ja se on vähän ikävä tapaus.

 - Sattuiko veljeni olemaan paikalla?

 - Kyllä hän oli, ja siitä se ikävä asia johtuikin. Veljesi oli kai yrittänyt ottaa mehumukia hyllyltä. Siinä on vähän ahdas paikka, ja hän oli varmaan kompastunut salkkuunsa tai letkuihin. Aika pahasti nähtävästi, koska hän kaatui, löi päänsä yöpöydän kulmaan ja menetti tajuntansa. Samalla hän oli nykäissyt letkut irti äitisi kädestä sekä hengityskoneesta, jossa häntä taas tällä kertaa on jouduttu pitämään, kuten hyvin tiedät.

 - Tulen sinne heti. Otan taksin.

   Rauha oli järkyttynyt. Näinkö se päättyi? Äidin elämä. Todella traagisesti, että kaikkein rakkain lapsi, ainoa poika, riuhtoo äitinsä irti hengityskoneesta ja aiheuttaa tämän kuoleman. Tietysti vahingossa, mutta mahtaa se olla aivan kauheata veliparan kannalta. Rauhan oli todella sääli Suloa. Äkkiä vain apuun ja lohduttamaan surevaa.

   Oli todella paljon mietittävää ja suunniteltavaa. Olikohan Sulo jo ilmoittanut Outille? Sitä Rauha ihmetteli, ettei veli vielä ollut ottanut yhteyttä häneen. Oletti kai, että sairaalasta ilmoitetaan. Saattoi myös olla niin sekaisin kaikesta tapahtuneesta, ettei halunnut jutella sisaren kanssa, varsinkin, jos pelkäsi saavansa nuhteita kömpelyydestään. No erehtyminenhän on inhimillistä. Minkä sille nyt enää mahtoi.

   Rauha itsekin ihmetteli, kuinka paljon hän ehti ajatella ja muistella sen taksimatkan aikana. Hän suunnitteli jo hautajaisiakin. Muistutteli äidin lempivirsiä. Kaikki tuntui vain olevan niin tavattoman kaukana. Ainakin neljän vuoden takana. Äidin suvulle ja ystävättärille pitää ilmoittaa ajoissa. Sitten hän huomasi, ettei heitäkään enää niin kovin montaa ollut jäljellä.

   Aluksi väkeä oli kyllä lappanut sairaalassa, mutta virta tyrehtyi nopeasti, kun äitiin ei enää saatu kontaktia. Joku vanha rouva vielä jaksoi taapertaa paikalle, istua hetkisen huohottaen tuolissa, rapistella kukat esiin paketista ja vähän aikaa ihmetellä ja tutkailla sairasta. Sitten hän kyseli vaimealla kitisevällä äänellä kuulumisia Rauhalta. Luvattuaan tulla pian uudelleen hän hitaasti puuskutti takaisin käytävään ja sieltä taksiin.

   Se Lehtisen täti ainakin oli vielä elossa ja melko pirteänä, kun tuli joskus vastaan valintamyymälässä. Se nyt ainakin. Äidin ainoa sisar oli vuodepotilaana Kuopiossa. Ei tiennyt mitään tästä maailmasta. Kannattiko hänelle edes ilmoittaa? Lehteen pitää panna kuolinilmoitus. Arkku, kukat. Ilman muuta sairaalapappi siunaamaan. Niin sympaattinen ja huomaavainen.

   Mitä vielä on muistettava? Isän hautajaisista oli niin tavattoman pitkä aika. Silloinkin Rauha oli saanut puuhata kaiken yksin. Äiti oli ollut aivan hervoton ja tahdoton. Itki ja itki. Sulo liian nuori ja vastuuton. Opinnot kesken.

   Mitä vielä? Ajatukset käväisivät jopa mustassa leningissä. Oikein hyvää kangasta. Kun vain vielä mahtuisi päälle. Jokin äidin lahjoittama koru. Pitää kuulemma olla hopeata hautajaisissa. Ehkä hän saisi jäädä asumaan entiseen kotiin. Eikä sekään olisi paha asia, jos se myytäisiin. Hyvällä paikalla, upea tontti. Siitä saisi kahdelle perijälle niin paljon, että hän voisi ostaa mukavan kaksion, ehkä kolmionkin keskikaupungilta. Sitten vielä isältä jääneet rahat ja arvopaperit pankissa. Varmasti kasvaneet korkoa. Sulo oli auttanut sijoitusasioissa. He olisivat äveriäät sisarukset. Mutta ei sillä väliä, kunhan tulee toimeen.

   Miksi tämä auto seisoo tässä näin kauan? Kuski selitti, että paraati oli tulossa. Ai niin, se päivä. Rauha aivan liikuttui, kun hän ajatteli, että äidin kuolinpäiväksi osui oikein valtakunnallinen paraati. Siitä tuli taas isä mieleen. Ikävä ihan ja kaipaus. Hän oli ollut isin tyttö. Kaikki oli ollut toisenlaista isän eläessä. Rauha sai osakseen huomiota ja rakkautta. Valoisa tulevaisuus edessä. Ehkä lähtisi opiskelemaan. Opettajaksi, koska hän piti pikkulapsista. Toivoi niitä itselleenkin.

   Hohhoijaa niitä muistoja. Silti tuntui ihan hyvältä ja toivorikkaalta. Hän oli hoitanut hyvin velvollisuutensa äitiä kohtaan. Paremmin kuin Sulo. Siitä ainakin on hyvä omatunto. Mitä sitä kannattaa vanhoja kaunoja muistella. Pitää vain miettiä, miten tästä eteenpäin. Hän oli vasta viidenkymmenen kieppeillä. Hyvännäköinen, kun saa nuo pussit katoamaan silmien alta. Oli tullut käveltyä mahdottoman paljon, kun sairaalaan oli niinkin pitkä matka. Sekin tuntui kääntyvän parhain päin. Kunto hyvä ja mieliala. Tietysti haikeutta.

   Isä oli haudattu tämän kaupungin hautausmaalle, sinne, mihin Taiminkin äiti. Sinne isän viereen. Siellä äidilläkin olisi hyvä olla. He olivat nähtävästi rakastaneet toisiaan hyvin paljon. Täydensivät toisiaan. Komea, rauhallinen ja hyväntahtoinen isä ja kipakansorttinen, ehkä vähemmän ajatteleva äiti.

   Ei millään pahalla, mutta niin se oli. Vaikea saada järkipuhetta menemään läpi. Ei isäkään siinä aina onnistunut. Rauhan mielessä olivat pitkälliset tuloksettomat väittelyt vanhempien kesken. Isän rauhallinen selittävä ääni. Äidin kimakat vastalauseet, huudot, sättimiset, nyyhkytykset, tekoitkut. Sen jälkeen murjottaminen, jollei hän saanut tahtoaan läpi.. Isän tyyny ja peite vain olohuoneen sohvalle. Niin ne hoituivat diplomatiat meidän perheessä.

   Ei tällaista en saa ajatella tällaisena...päivänä. Rauhaa  hävetti, kun meinasi pujahtaa ajatuksiin, että "ilon" päivänä. Hyi näitä mietteitä. Mikä nyt eteen? Hän ottaa vuorotteluvapaata. Menee  vaikka Tampereelle. Se kiehtoi jotenkin. Kursseilla oli ollut mukavaa. Hän lähtee aivan toisiin kuvioihin. Ehkä löytyy uusia ystäviäkin. Oma ystävä?

   Jo tämä vain kestää. Paraati marssi ohi liput liehuen, reippaat marssit soiden. Rauhan rinta kohoili. Hän voisi sitten käydä konserteissakin vaikka Helsingissä asti. Pitäisi toki yhteyttä Sulon perheeseen ja niihin pieniin tyttölapsiin. Outiakin täytyy ymmärtää. Eihän sitä koskaan tiedä, mikä toisen taustalla on. Äitinsä kanssa tämäkin eleli kauan, ennen kuin löysi Sulon. Luultavasti ovat suhteellisen onnellisia.

   Vihdoinkin sairaalan pihalla, setelit kuskille, kiitokset ja juoksujalkaa sisälle. Anna oli jo ulko-ovella vastassa. Hoikka lämminhenkinen hoitajatar.

 - On tämä vain kauhea tapaus. Totta kai se tutkitaan, mutta kun ketään ei ole todistamassa, mitä todella tapahtui. Veljesi on nyt ruumishuoneella. Mennäänkö sinne ensin?

 - Kuinka jo siellä? Luulin, että äiti olisi vielä huoneessaan. Olisin halunnut hyvästellä hänet siellä. Tulin niin nopeasti kuin pääsin, mutta se paraati tukki tiet. Olisitte sen verran odottaneet minua. Mutta mennään vain äitiä katsomaan. Haluan puhua Sulon kanssa. Miten hän mahtaa voida? Ei kai loukannut itseään pahemmin?

   Anna Kaikkonen vain tuijotti. Sitten hän aloitti varovaisesti selityksensä. Sulo se oli ruumishuoneella, koska hän oli saanut surmansa siinä kaatumisessa. Lyönyt päänsä niin pahasti. Lääkärit olivat tehneet kaikkensa, mutta ei toivoakaan pelastumisesta.

 - Onhan tämä aivan hirveätä. Voi Sulo-parkaa. Kaksi rakasta vainajaa samana päivänä. Miten kestän tämän? Miten Sulon perhe kestää?

 - Tässä on yhä jokin väärinkäsitys. Ei ole kahta vainajaa. Äitinne on hengissä. Hänet saatiin elvytettyä, vaikka sydän oli välillä pysähdyksissä. Olimme naapuri huoneessa auttamassa sitä Kaarlo Matilaista, sitä 91-vuotiasta, joka oli saanut kohtauksen. Sitten joku meni äitinne huoneeseen ja näki, että letkut olivat irti ja äitinne kuoleman vaarassa. Sen jälkeen hoitaja huomasi veljesi lattialla. Hän oli kai kompastunut omaan mustaan salkkuunsa. Emme voineet mitään. Otan osaa suruusi, Rauha.

   Anna koetti halata Rauhaa, joka vain seisoi. Hän koki olevansa kuin kaiken järjellisen ulkopuolella. Ei tällaista voi tapahtua. Tämä on tietysti unta. Ilo äidin pelastumisesta oli niin syvällä, ettei Rauha saanut siihen otetta. Kauhu Sulon menehtymisestä oli kaiken pinnalla. Se järjettömyys. Se saattohoito.

   Rauhan tehtäväksi jäi ilmoittaa Outille. Kauheata itkua ja syytöksiä.

 - Että pitikin joutua tuollaiseen rosvojen sukuun. Mammakin varotteli minua naimasta Suloa. Nyt olette surmanneet mieheni ja lastemme isän. Voi orporaukkoja. Senkin murhaajat. Se vanha huuhkaja on siis yhä elossa? Sinä se vaadit, että Sulo-raukankin pitää valvoa vuoteen äärellä. Ja nyt hän on kuooollluuuttt!

   Rauha hoiti kaiken. Hän otti haltuunsa sen mustan salkun, johon veli-rukka oli kompastunut. Ajatteli viedä sen Outille. Kokeili noin muuten vain lukkoja, kun se kuitenkin oli saanut niin kovan iskun. Salkku olikin lukitsematon. Hän raotti sitä sen kummempaa aikomatta ja näki päällimmäisenä paperin, joka koski juuri äidin omakotitaloa. Näytti tarjoukselta. Eihän mistään myynnistä ole ollut puhettakaan tässä vaiheessa. Rauha ihmetteli hetken ja sulki laukun.  

   Outi halusi, että Sulo haudattaisiin Helsinkiin hänen omaistensa sukuhautaan. Äiti ei kuitenkaan voisi osallistua, joten Rauha suostui. Hän asui hotellissa muutaman päivän. Eivät olisi kestäneet toistensa seuraa. Etenkin Outi, jonka mamma katseli Rauhaa pitkin nenänvarttaan. Rauha tunsi olevansa ilmapalloakin mitättömämpi. Lisäksi häntä pidettiin suorastaan vaarallisena. Lähes rikollisena. Arvaamattomana. Oli johtanut vävypojan karseaan ansaan.

   Muistotilaisuuden jälkeen Outi tuli kuitenkin juttelemaan Rauhalle. Hänellä tuntui olevan jotakin asiaa. Vältteli ja kierteli, mutta sai viimein sanottua, mitä sisimmässä liikkui.

 - Haluaisin vain sanoa, että sitten kun mummu, se äitisi nimittäin, kuolee, ei häneltä jää kovin paljon perittävää. Aion lähteä äitini veljen luokse Kaliforniaan. Tyttäret saavat käydä koulunsa siellä. En kestäisi täällä näitten muistojen keskellä. Jos mummu sillä välin lähtee, voin valtuuttaa sinut hoitamaan perintöasioita.

   Rauha todella ihmetteli.

 - Ei perittävää? Ei tietysti mitään miljoonaperintöjä, mutta tietääkseni isä jätti äidille melkoisen summan rahaa ja hyviä vakaita arvopapereita, jotka vielä ovat kartuttaneet omaisuuttamme, koska ne on sijoitettu hyvin. Johan Sulokin niistä tiesi?

 - Niin tiesikin. Hänhän niitä juuri sijoitteli. Sanon tämän vain siksi, ettei minua sitten ulkomailta asti tänne hätyytettäisi. Tiedät kai, että ennen kuin äitisi sai halvauksen, niin edellisenä kesänä hän antoi Sulolle melkein kaiken käteisen rahan ja ne arvopaperit sijoitettaviksi. Hän tiesi, että Sulolla oli paljon menoja ja velkoja. Ei ne suuren maailman kaupat aina niin nappiin suju. Rahoista ei ole mitään jäljellä eikä oikeastaan niistä arvopapereistakaan. Huono tuuri sijoituksissa.

 - Onko tuollainen edes laillista? Olenhan minä yhtä tasa-arvoinen perijä kuin perheen poikakin nykyajan Suomessa.

 - Älä nyt parjaa rakasta vainajaa. Totta kai se oli laillista. Äitisi vain lahjoitti ne rahat ja muut. Saahan sitä lahjoja antaa. Onhan sinullakin mummun koruja ja isäsi kirjoja, ja lisäksi olet koko ajan asunut ilmaiseksi äitisi luona. Siitä koituu suuri summa rahaa vuosien aikana.

 - Minäkö ilmaiseksi? Ehkä vielä koulutyttönä, mutta sen jälkeen olen varmasti antanut osuuteni palkasta äidin ja talon hoitoon.

 - Äidilläsihän oli huomattava eläke, joten...

 - Se säilyi melkein koskemattomana tilillä, jollei se sinun rakas Sulosi ole sitäkin päässyt kähmimään. Ruuat, sähköt, uudet hankinnat, huonekalut sun muut hoidin pääasiallisesti omista rahoistani. Jopa remontitkin. Äiti antoi aina niin sitkaasti omia tulojaan käyttöön, vaikkakin ne olivat yhteisiä kuluja.

 - Mihin muuhunkaan olisit rahojasi syytänyt. Ei kai vanhalla piialla niin kovin suuria mielitekoja ilmene..

   Rauha suuttui. Sanoi muutamia kovia sanoja kälylleen. Syytti jopa äidin omaisuuden kähveltämisestä.

 - Älä nyt hermostu suotta. Luulin, että äitisi oli kertonut sinulle näistä lainaamisista, mutta minä vain varmistin...

 - Milloin äiti olisi siitä kertonut? Melkein heti sen jälkeen halvaantui. On tämä vain törkeä teko.

   Jotenkin Rauha aivan selvästi muisti sen elokuun, jolloin Sulon perhe oli ollut heillä. Ennen äidin sairastumista syyskuun alussa. Hän muisti, että eräänä päivänä Outi oli kovasti patistellut häntä lähtemään kaupungille ostoksille. Rauha oli ihmetellyt sitä, koska ei Outi niin kovin kärkkäästi hänen seuraansa hakenut. Sillä välin se roistomainen Sulo oli tietysti vikitellyt äidiltä ne rahat. Ehkä vaatinut ihan nimen paperiin. Se kyllä osasi ajaa asiaansa vaikka toisten autoja kolhiessaan.    

   Se aika oli toisestakin syystä jäänyt niin kirkkaana hänen mieleensä. Vain paria viikkoa myöhemmin äidillä ja hänellä oli ollut sanaharkkaa jostakin, ja äiti oli loukannut häntä raskaasti. Kesken riitelyn tämä oli lähtenyt pihalle postilaatikolle. Sille matkalle hän oli jäänyt. Jalat menivät kerralla alta. Suoraan sairaalaan. Neljä vuotta. Kuin eilinen päivä. Äiti oli sanonut, että...

   Rauha rupesi kiireesti ajattelemaan jotakin muuta. Joku on sanonut, että kauheinta maailmassa ovat katkerat silmät. Sellaista Rauha ei halunnut itselleen. Täytyi vain miettiä, miten elämänsä järjestää tästä eteen päin.

   Kotona kaikki oli ennallaan. Työ. Talon hoito. Äidin luona käyminen. Tämä oli taas hieman paremmassa kunnossa. Oli irrotettu hengityskoneesta. Piti silmiään välillä auki. Ei silti mitenkään  ilmaissut ymmärsikö puhetta. Rauha harvensi käyntejään sairaalassa eikä tietenkään enää jäänyt yöksi. Hoitajistakin se oli turhaa.

   Eräs ajatus hautui yhä. Oikeastaan se oli vanha ajatus. Hän ottaa työstä vapaata, menee vastaavaan paikkaan tai vaikka huonompaankin jonnekin muualle. Ehkä Tampereelle? Vuokraa osan talosta ja lähtee. Lähtee vihdoin ja viimein maailmalle. Jokin vielä jarrutteli. Äiti. Voinko sittenkään jättää häntä tänne yksin? Mutta onhan puhelimet, ja hän jättäisi talosta niin paljon omaan käyttöönsä, että voi milloin hyvänsä tulla äitiään tervehtimään.

   Tämä suunnitelma rauhoitti mieltä. Rauha pani toimeksi. Paikka Tampereella järjestyi. Sopiva perhe vuokralaiseksi löytyi. Perheestä sai enemmän tuloja, ja lisäksi talo oli kuin omiaan lapsille. Suuri ihanan hyvin hoidettu, Rauhan hoitama puutarha. Sitä tulisi vähän ikävä. Mutta se rehkiminen. Mahtavaa päästä muualle. Uusiin seikkailuihin. Eipä silti, että hänellä olisi ollut vanhojakaan. Jolsaa, tylsää ja tasapaksua elämää. Oikeata orjan kituuttamista.

   Joutuessaan siirtelemään tavaroita pois vuokrattavasta osasta Rauha saman tien teki jonkinlaista inventaariota kodistaan. Tutki ja hävitti tarpeetonta. Hän vilkaisi myös vanhaan visapuiseen lippaaseen, jossa tiesi äidin säilyttävän kirjeitään ja muita muistojaan.

   Hieman haikeana hän hypisteli kirjenippua, jonka ympärillä oli haalistunut silkkinauha. Tosi romanttista. Ne olivat isän kirjeitä sodasta. Morsiamelleen. Rauha silmäili yhtä. Miehekästä hiukan kulmikasta käsialaa. Ajan liottamaa mustetta. Rakas Lyyli. Ikävää ja kaipausta. Ihan runollistakin tulevalta verovirkailijalta. Kaipasi Lyylin ruususuuta ja kultaisia kiharoita. Nauravia sirkeitä silmiä. Hellää hymyä.

   Lippaassa oli vielä joitakin hämäriä valokuvia. Ehkä isästä. Jokin talo. Kai isän kotitalo maalla. Iltamaliput. Jokin arvoton pikkukoru, mutta muistona varmaankin kallisarvoinen, koska se oli säilytetty. Rauha tunsi surumielisyyttä kuihtuneista tunnelmista. Tunsi haikeata ikävää isää kohtaan ja lapsuuteen, jolloin hän oli ollut itse asiassa hyvin onnellinen. Kun vain jaksoi taistella paikasta auringossa paljon nuoremman kruununprinssin kanssa.

   Rauha huokaisi ja aikoi juuri sulkea lippaan. Asettaisi sen muiden muistoesineitten ja valokuva-albumien joukkoon. Varmaan talteen. Silloin isän kirjeitten alta pilkotti jotakin eriväristä kuorta. Nähtävästi irrallinen ja uudempi. Yksinäinen kirje, jossa oli äidin nimi päällä. Postileima Helsingistä. Käsiala tuttua. URHO!

   Kirjehän oli Urholta, hänen rakkaalta sulhaseltaan, jonka kanssa heillä oli ollut niin suloiset yhteiset tulevaisuuden suunnitelmat. Mitä ihmettä Urho äidille kirjoittaa? Kirjesalaisuus. Mitä vielä. Kirjehän on avattu. Lähes kaksikymmentä vuotta vanha. Esiin vain kuoresta ja vapisevin käsin Rauha silittelee arkin auki.

   Tekstiä oli vähän:

   "Arvoisa Rouva Lyyli Pörhönen. Vastauksena kirjeeseenne, joka todella hämmästytti minua, olen päätynyt seuraavaan ratkaisuun. Koska niin ehdottomasti vastustatte Rauhan ja minun avioliittoa, ilmoitan Teille, että luovun tyttärestänne, jota kuitenkin sydämestäni rakastan. Kirjeessänne Te erittäin painokkaasti uhkasitte ottaa yhteyttä työnantajiini täkäläisessä seurakunnassa ja  paljastaa heille kiinnostukseni salatieteisiin ja toimintani sihteerinä teosofisessa seurassa. Koska olen juuri saamassa vakinaisen toimen seurakunnan talousosastolta, katson parhaimmaksi suostua vaatimuksiinne ja luvata, etten enää yritä tavata Rauhaa. Kunnioittavasti   Urho Miettinen."

   Tältä varmaankin tuntuu nuoresta vaimosta, joka saa rintamalta kuolinviestin, jossa kerrotaan, että rakas puoliso on kaatunut. Isku tuntui ihan fyysisellä tasolla. Rauhan sydän melkein pysähtyi ja lähti sitten epäröiden ja tuskaisena uudelleen käyntiin. Epätasaisesti jyskyttäen. Hikeä nousi otsalle ja joka puolelle. Tällainen on kai rakkaan ystävän antama tikarin isku selkään.

   Äiti ei ollut vihjaissutkaan tekemästään myyräntyöstä. Hän oli vastustanut Urhoa yhtä ponnekkaasti kuin muitakin, jotka yrittivät saatella tytärtä tai muuten lähestyä. Tämä kirje toi mieleen Urhon kumman äkkinäisen vetäytymisen kuvioista. Se oli ollut hälyttävää ja outoa, ja Rauha oli yrittänyt puristaa Urholta selitystä. Sekä puhelimitse että kirjeillä. Urho ei vastannut kirjeisiin, vältteli vastauksiaan puhelimessa. Sanoi, ettei jaksanut enää odottaa. Mitä odottamista siinä oli? Rauha olisi vaikka karannut, jos äiti olisi laittanut liian kovasti hanttiin.

   Urhon vanhemmat asuivat yhä sen kadun varrella, jota Rauha vaelsi kotiin työstään ja nyttemmin myös sairaalasta. Tervehtivät kohteliaasti mutta etäisesti. Urhoa Rauha ei ollut tavannut kuin aivan satunnaisesti miehen käydessä vanhempiensa luona. Lyhyt tervehtiminen, voinnin tiedustelu, hyvän voinnin toivotukset, pakeneminen.

   Nyt Rauha käsitti. Ennen muuttoaan Tampereelle hän kävi yhden kerran sairaalassa, sopi asioista henkilökunnan kanssa, ei antanut uutta osoitettaan, vaan sanoi itse ottavansa yhteyttä. Rauha meni äitinsä huoneeseen. Äiti makasi selällään. Hiukan kiilui silmäluomien alla. Kuin käärmeen tuijotus. Pientä korinaa ja pihahtelua.

   Rauha astui vuoteen viereen, mutta ei istahtanut tuoliin, kuten niin suunnattoman monia kertoja neljän vuoden aikana. Hän lausui hiljaa, ettei käytävään kuuluisi:

 - Niin äiti, jos nyt enää pystyn sinua sillä nimellä puhuttelemaan. Ehkä yritit tehdä parhaasi. Niin yritin minäkin. Minun on nyt lähdettävä pois. Lopultakin. En uskalla jäädä tänne näitten muistojeni ja tunteitteni kanssa. Parempi on että lähden. Yritän unohtaa. Hyvää vointia. Hyvästi rouva Lyyli Pörhönen.

   Rauha kotiutui Tampereelle. Työpaikka oli mukava samoin vuokra-asuntona oleva kaksio. Hän sisusti sen oman makunsa mukaan. Osti huonekaluja, tekstiilejä ja koriste-esineitä. Teki siitä sopesta oman kodin, ensimmäisen mitä hänellä koskaan oli ollut. Oman. Hän kävi teatterissa, konserteissa ja erilaisissa harrastuksissa. Löytyi mukava oma ystävä. He tekivät matkoja yhdessä. Elämä tuntui todella rikkaalta ja mielenkiintoiselta. Lupaavalta.

   Rauha soitti sairaalaan silloin tällöin. Ei koskaan antanut puhelinnumeroa. Hän ei ollut edes kertonut, että asui Tampereella. Ennemminkin vihjaisi ulkomaitten suuntaan. Se olikin helppoa, koska hän saattoi soittaa esimerkiksi juuri Pariisista tai vieläkin kauempaa. Lyylin tilanne oli ennallaan.

   Joskus kohtalo ei viitsikään pysytellä piilossa ja taka-alalla. Joskus se on niin malttamaton toteuttamaan suunnitelmiaan, että kasaa tapahtumia ja niin sanottuja sattumia yhteen paikkaan ja yhteen hetkeen.

   Kun Rauha oli saapunut uuteen elämäänsä Tampereelle ja raahasi matkatavaroitaan junasta pitkin loputonta laituria, joku puhutteli häntä. Se oli mies. Rauha ei tuntenut. Ehkä viisissäkymmenissä. Miellyttävä hymy. Hän tarjoutui auttamaan kantamisessa. Rauha suostui, koska alikulkukäytävätkin olivat vielä samoamatta ja hän oli aivan uuvahtanut tähänastisestakin punnerruksesta.

   Alpo oli vuosi sitten jäänyt leskeksi ja muuttanut Tampereelle uuteen työpaikkaan. Pakeni muistojaan. Vaimon pitkällistä ja kivuliasta sairautta. Kaksi vuotta yhtä mittaa sairaalassa istumista.

   Vaimo oli ollut tajuissaan loppuun asti. Alpo oli käynyt siellä kaksi kertaa päivässä, lukenut lehtiä ja kirjoja. He kuuntelivat musiikkia ja keskustelivat kaikesta. Ihan kaikesta. Se oli ollut vapauttavaa ja lohduttavaa molemmille. Silti suru ja tuska olivat olleet melkein sietämättömät kestää. Heillä oli yksi aikuinen tytär ja pieni tyttärenpoika. He olivat suurena lohdutuksena Alpolle.

   Rauha kuunteli ihmeissään. Näin erilaisia voivat samantapaisetkin kohtalot olla. Hän kertoi Alpolle äidistään ja koko surkean törkytarinan aina Urhon kirjettä myöten. Tuntui hyvältä saada pohtia näitä asioita jonkun ymmärtäväisen ihmisen kanssa. He kiintyivät yhä enemmän toisiinsa. Haaveilivat jo yhteisestä kodista.

   Rauha ei ollut taas moneen viikkoon soittanut sairaalaan. Miten se vain niin oli jäänytkin. Hänelle oli saanut vakinaisen toimen eräästä virastosta, he ostivat Alpon kanssa yhteisen asunnon ja rakensivat omaa pesää suurella riemulla ja odotuksella. Käväisivätpä välillä ulkomaillakin. Hyvin synkkasi. Yhteistä touhua riitti.

   Eräänä päivänä sairaalasta soitettiin. Ilmoitettiin, että äiti oli lähtenyt tajuihinsa tulematta. He olivat kauan yrittäneet saada yhteyttä omaisiin. Sulon leski oli Amerikassa ja jostakin syystä he luulivat, että Rauha olisi myös ulkomailla. Eivät olleet saaneet yhteyttä. Ehkä veruke. Kai nyt vielä Suomenmaassa kirjoilla olevat ihmiset tavoitetaan. Joka tapauksessa he tarvitsivat lupaa hautaukseen ja muihin järjestelyihin ja halusivat tietenkin, että omaiset hoitaisivat tämän puolen asiasta.

   Rauha epäröi ja viivytteli. Ei oikein osannut sanoa mitään. Miettisi vielä ja ottaisi yhteyttä myöhemmin. Hoitaja vaikutti kummastuneelta ja väitti, etteivät he pysty vainajaa ylen kauan säilyttämään.

 - Teillähän on talokin täällä. Emme oikein ymmärrä. Yrittäkää nyt toimia ja tulla paikalle.

   Rauha oli kuin jäässä. Kertoi Alpolle lyhyesti tapauksesta. Sitten vain mietti. Alpo selvästi ihmetteli rakkaansa käytöstä, mutta ei puuttunut siihen. Sanoi ainoastaan, että ehkä tähän jokin sysäys tulee, joka panee rattaat pyörimään. Ei sitä vastoin tahtoaan ja sydäntään voi menetellä. Mieti ja rukoile. On vain niin, että jos ihminen on onnellinen ja tyytyväinen, hänellä on kyllä varaa tinkiä periaatteistaan ja katsoa läpi sormien.

   Se säväytti Rauhaa jonkin verran. Jos hän rupeaisi rukoilemaan, kai hänen olisi pakko heti lähteä kotipaikkakunnalleen. Totta kai siihen silloin vaikuttaisi se anteeksiantamus ja kaikki tuollainen, mikä kristinuskoon kuuluu.

   Rauha alkoikin kertoa Alpolle niistä loukkaavista sanoista, jotka äiti oli hänelle huutanut sinä iltana, jolloin hän oli tuupertunut omalle kotipihalleen. Rauha oli halunnut katsella telkkarista jotakin ohjelmaa horoskoopeista, ja äiti oli halveksivasti hymyillen käskenyt häntä vaihtamaan kanavaa.

 - Mitä tuollaista huuhaata seuraat. Mutta ei kai tyhjä-aivoisella vanhalla piialla ole muutakaan ajanvietettä.

 - Se on ihan mielenkiintoista. Eihän siihen tarvitse uskoa, mutta ihmistyyppeinä eri horoskooppimerkit ovat jännittäviä. Sinä äiti olet esimerkiksi Leijona, jolle on tunnusomaista tuuhea tukka ja hallitsemisen..., Rauha keskeytti, ettei olisi loukannut äitiä. - Sulo on Jousimies eikä mikään ihmekään kun on niin levo..., ei kun liikkuvainen. Minä itse olen Neitsyt, aina valmis palvelemaan...

 - Palvelusta en tiedä, mutta neitsyt kyllä olet, tyttö-parka. Sinuun ei mies viitsisi katsoa kahta kertaa. Sellainen mitätön harmaa hiiri.

   Tuntui, että äiti oli tavallista enemmän tuohtunut tuosta horoskooppiasiasta. Rajatiedon vuoksihan hän oli Urhoakin vainonnut. Tai ainakin käyttänyt sitä keinona säikytellä mies eroon tyttärestä. Rauha yritti vielä puolustella näkemystään.

 - Ihan älykkäätkin ihmiset tutkivat sitä, jopa tieteenä ulkomailla.

 - Silloin sinun onkin parasta luopua koko aiheesta. Älysi ei riitä. Isäsikin jo sanoi, että on sääli, että tytär on niin väritön ja keskinkertainen. Ei edes ulkomuotonsa puolesta tule kauniiseen äitiinsä. Tyhmä mikä tyhmä.

 - Älä vedä isää tähän. Hän rakasti ja kunnioitti minua. Älä riistä minulta häntäkin ja hänen kaunista muistoaan!

 - Etkö kestä kuulla totuutta itsestäsi? Ja sinua minun pitää sietää täällä päivästä päivään, senkin...

 - Äiti oli aivan kiihtyneessä tilassa ja ryntäsi postilaatikolle. En ole kenellekään voinut puhua tästä viimeisestä riidasta. En ole sitä uskaltanut edes ajatella. Se koski niin.

   Alpo lohdutteli häntä ja arveli, ettei Rauhan isä varmaankaan ollut sellaista edes sanonut. Äiti oli vain kiukuissaan käyttänyt ylisanoja nujertaakseen tyttärensä.

   Silti Rauha ei pystynyt tilaamaan lippuja eikä soittamaan sairaalaan. Alpo ja hän olivat ostaneet kihlasormukset. Sillä tavalla oli mukavampaa matkustella ja asua samassa huoneessa. Eivät he itse olisi siitä niin välittäneet, mutta Alpon tyttären mies oli pappi. Alpo ja Rauha vierailivat siellä usein. Rauhalla oli Päiviin ja pikku Jaakkoon oikein mukava suhde. Pappilan väestä tuntui vain kivemmalta, että ukin tyttöystävällä oli kihlasormus.

   Rauha katseli sormustaan. Pieni kaunis rubiini. Oli hyvä olla. Sitten välähti mieleen kaukainen lapsuusmuisto. Punainen rubiini. Tosiaan, äidilläkin oli ollut sellainen sormus. Rauha tarkasteli kynsiään. Täytyisi käydä hoidattamassa kätensä, niin kuin jalkansakin. Oli ihana tunne, kun joku hoiti ja hemmotteli. Näki vaivaa hänen hyvinvointinsa vuoksi. Äidin kynnet.

   Äiti oli ollut hyvin tarkka ulkomuodostaan. Oli opettanut Rauhallekin monia asioita kauneudenhoidosta. Ne vinkit vain olivat pikku hiljaa rapisseet käytöstä, kun ei ollut tarvetta koristautua niin kovin houkuttelevaksi. Äidillä oli vaalea runsas tukka ja keskellä jakaus. Molemmin puolin pehmeitä naisellisia laineita. Hän kävi ahkeraan kampaajalla ja usein hänelle laitettiin suuri tuuhea nuttura, joka puki häntä oivallisesti.

    Kauniita, maulla valittuja vaatteita. Eräskin suklaanruskea leninki. Nähtävästi silkkiä. Siinä oli pieniä punertavia ja sinertäviä kukkia. Sanomattoman suloinen. Rauha oli mielellään kosketellut sitä. Vaalea suuri kaulus. Aina helminauha kaulassa kuin kuningattarella. Kädet. Hyvin hoidetut pitkät kapeat sormet. Soikeat kynnet, joissa oli väritöntä lakkaa. Vain aavistuksen verran. Räikeän punaiset kynnet olivat äidille kauhistus. Niin rahvaanomaista.

   Rauha muisteli äidin käsiä ja kynsiä. Hellät kädet, siihen aikaan kun isä vielä eli, jolloin kaikki oli kuin satukirjasta. Äiti lauloi mielellään. Kauniit soikeat kynnet pianon valkoisilla koskettimilla.

   Puhelin soi. Sairaalasta soitti joku uusi hoitaja. Ärhäkkä ja kuuluva ääni.

 - Kyllä se on nyt sillä viisiin, että teidän on parasta heti tulla tänne hoitamaan äitinne hautaaminen. Pian häntä on jo vaikeata saada hautauskuntoon. Liukenee kaikki pitkin arkkua. Kynnet jo seilaavat ympäri pakastinsäiliötä. Samoin hiukset. Me hoidamme hautaamisen kaupungin toimesta, jolleivät omaiset sen vertaa piittaa vainajastaan. Odotan vielä huomiseen, ja sen jälkeen kaapikaa itse äitinne jäännökset säiliön pohjalta. Näkemiin.

   Rauha oli pyörtyä. Vaivoin hän sai selostettua asian Alpolle, joka vain rauhallisesti kysyi, mitä hän aikoisi tehdä. Silloin Rauha teki päätöksensä.

 - Lähdemme heti seuraavalla junalla Honkakoskelle. Molemmat mikäli se sinulle sopii. Tämä kai oli se sysäys. Täytyyhän meidän vielä tämä viimeinen saatto hoitaa loppuun asti, oma äitini viimeiseen lepopaikkaansa rakkaan isäni viereen.        

19. SELVITTELYÄ

   Ylilääkäriä ei vain kuulunut takaisin. Harkittiin jo etsintäkuulutusta, mutta koska laitoksen hommat pyörivät muutenkin, toisin sanoen yhtä sitkaasti ja kitupiikkimäisesti kuin ennenkin, lykättiin aiheuttamasta turhaa hälyä ja epämiellyttävääkin julkisuutta. Vaimo ei tiennyt mitään ja pärjäsi hyvin ns. yksinhuoltajana.

 - Eipähän tarvitse riidellä kenenkään kanssa, oli hänen kommenttinsa kyselyihin.

 - Ei kai nyt psykiatrin kanssa tarvitse torailla, hänhän on erikoistunut avioparien neuvomiseen.

 - Ei ehkä sanoin, mutta ne murhaavat ilmeet. Nyt saan rauhassa räpsytellä silmiään, jopa nauraa iloisesti, ilman että joudun sysätyksi normaalin ja epänormaalin välimaastoon.

   Sitten havaittiin pöyristyttävä rikos. Etiäisen auto oli seissyt parkkipaikalla kuukausimääriä, ja eräänä päivänä Sakke huomasi, että toinen tuulilasinpyyhkijä oli väännetty epänormaaliin asentoon. Kaikki kauhistelivat komean Audin kohtaloa, joten poliisi hälytettiin kiireesti paikalle.

   Tässä jupakassa ylilääkäriä kaivattiin jo ihan tosissaan, olivathan muittenkin työntekijöitten autot, mopot, mönkijät ja polkupyörät vaaravyöhykkeessä. Etiäistä etsittiin, lähetettiin meilejä, tekstareita ja pirauteltiin puheluita Etelä-Amerikkaan asti. Turhaan. ”Oli kuin maa olisi hänet niellyt.” Näin totesi harjoittelijana toimiva kirjallisuutta opiskeleva hento Hanna, joka kirjoitteli runoja ja yritti kovasti päästä eroon kliseistä.

   Jokaista kuulusteltiin ja vastaukset muodostivat monipuolisen kirjon, kuten yleensä tilastotkin voisivat todeta. Vaimo oli kohdannut miehensä varsinaisesti hm sillä aviollisella tasolla noin kolme vuotta sitten, koska ne hieroja-sihteerit olivat hoitaneet asiansa varsin tiiviisti. Helinä muisteli nähneensä ylilääkärin sairaalan ulkopuolella kenties kuukausi takaperin. Talouspäällikkö koetti miedontaa omavaltaista toimintaansa sairaalan johtotehtävissä ja väitti saaneensa pomolta viestejä arviolta parin viikon välein, viimeksi hm toissa torstaina.

   Lopulta tavoitettiin todella tarkka ja luotettava silminnäkijä, joka tosin oli ollut silmäleikkauksessa kaksi kertaa. Hänen olemassaoloaan ei ensin edes muistettu, koska hän puursi työpäiväänsä pienessä kopperossa kanslian takana. Hän toimi toimistonhoitajan apulaisena kirjanpitotehtävissä ja hoiti sivutöinään sairaalatarvikkeitten luettelointia. Hän oli 95-vuotias Jemina, joka oli eläköitynyt jo muutaman kerran, lomautettu, pantu sairaseläkkeelle, irtisanottu esimerkkinä ikäsorrosta sekä aina kutsuttu ruotuun, kun uskollista ja tarkkaa työntekijää oli kaivattu. Hänet  talutettiin kuulusteluhuoneeseen, koska jalat olivat hieman kankeat pitkästä istumisesta.

 - No, muistaako vanharouva edes suurin piirtein, milloin viimeksi näitte ylilääkärin, sen Etiäisen? kysyi poliisi ivallisesti hymyillen ja vilkuillen merkitsevästi ympärilleen.

 - Jo vain. Se oli 17. huhtikuuta kello 14.25 kellarissa, kun he menivät erääseen varastohuoneeseen.

   Hämmästynyt hiljaisuus ja sitten epäilyksen varjo alkoi leijailla huoneessa.

 - Kuinka voitte noin tarkan ajan mainita?

 - Sain uudet lasit sinä päivänä. Tässä on kuitti. Pojantyttärenpoika haki minut optikolta tasan 14.00, kuten oli sovittu. Poika ei uskalla myöhästyä. Kun pääsin sairaalan aulaan, kello oli jo vartin yli kaksi. Olin luvannut olla työhuoneessani kello puoli kolmeen mennessä.

 - Työhuoneennehan on toisessa kerroksessa. Miten te sinne kellariin eksyitte?

 - Täytyy myöntää, että joskus minuakin sen verran viiraa. Painoin hississä väärää nappia, anteeksiantamatonta tohelointia. Astuin käytävään ja totesin ylilääkärin menevän sinne varastoon jonkun kanssa. Pelkäsin myöhästyväni, joten vilkaisin kelloani, ennen kuin palasin hissiin. Se oli 14.25.

   Jemina kuvaili henkilöä hyvin tarkasti, mutta ei halunnut itse esittää mitään epäedullista lausuntoa tunnollisesta kollegastaan. Piirtäjä teki tarkkaa työtä.

 - Miten on mahdollista, että pystytte muistamaan noin paljon yksityiskohtia hiuksista, vaatetuksesta sun muusta? päivitteli poliisi.

 - Minulla ei ole onneksi katkoja elämänkaaressani. Muistan varsin hyvin, miten isäkultani oli pukeutunut, kun hän lähti kansalaissotaan 1918. Äitini niiskutti, koska hänellä oli nuhaa. Hänellä oli siniruudullinen essu.

  Kellari tutkittiin perusteellisesti. Siitä varastotilasta löytyi ylilääkärin verta. Myös sen toisen henkilön, koska huoneessa oli nähtävästi kamppailtu rajusti. Patologin kylmiöstä alimmaisesta pakastelaatikosta löytyi ylilääkäri Etiäisen ruumis. Ei ihan kokonaisena, koska se oli jo ajelehtimistilassa. Oli ollut pitkiä sähkökatkoja, sairaalankin generaattoreissa. Kas ne säästöt.

   Se toinen henkilö, se murhaaja oli arvostettu, tarmokas, nopea ja reipas perushoitaja Helinä, joka juuri oli saanut uuden pestin erään Suureläke-Sakarin henkilökohtaiseksi hoitajaksi. Siitä ei tullutkaan mitään, vaan kylmäverinen nainen passitettiin lähimpään vankilaan. Se olikin ihan kulman takana, koska sairaalan siipirakennuksessa oli paraillaan menossa se vaihtovankikokeilu. Myöhemmin todettiin oikein väitöskirjatasolla, että Hoivalaaksossa rangaistustaan kärsineet vangit eivät juuri uusineet rikoksiaan, vaan iloisina vapautuksestaan aloittivat kunnon kansalaisen elämäntaivalluksen. Siispä Helinälläkin oli vielä toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

   Helinä oli myös syyllistynyt niitten kuolinpillereitten ja ylimääräisten lääkeannosten antamiseen, kyseenalaisten hoitomuotojen kokeiluun sekä vanhusten ja sairaitten pahoinpitelyyn. Ne vanhuksia parjaavat lappuset sairaalan seinillä olivat tietenkin hänen kirjoittamiaan. Kysyttiin motiivia moiseen ikäihmisvihaan sekä ylilääkärin murhaan, sillä sitä se oli. Helinä oli oikein tarkoituksella houkutellut miehen sinne varastoon.

   Nainen oli jo kauan seurustellut Etiäisen kanssa, mutta ensin vaimo ja sitten monet pikkuystävättäret olivat olleet esteenä pysyvämmälle liitolle. Mies murahteli ja jarrutteli ja etääntyi ja välillä karkasi. Sysäyksen lopulliseen eroon rakastavaisten välillä antoi ylilääkärin äiti, joka istui jo pyörätuolissa ja oli monenlaisten tautien ja vanhuudesta johtuvien vaivojen runtelema. Siis inhottava kaikin puolin.  

   Turkasenkin Helinä oli yrittänyt tuhota. He eivät olleet päässeet yksimielisyyteen palkkioista. Talouspäällikkö oli ollut puolihorteessa tutkiessaan sitä robottia eikä ollut havainnut, että se olikin oikea ihminen. Vahva ja viimeisen päälle trimmattu Helinä oli käsitellyt talousjohtajaa samaan malliin kuin potilaitaankin.

   Myös talouspäällikkö Turkanen oli melkoisessa vaarassa joutua syytetyksi, mutta hän intti sisukkaasti, ettei tiennyt lääkevyörystä eikä muista epäkohdista kerrassaan mitään. Kun hänen väitettiin valehtelevan, hän puolustautui politiikkojenkin käyttämällä lauseella.

 - Olen kertonut sen totuuden, jonka osaan ja pystyn.

 - Entä se suunnaton määrä tarpeettomia tarvikkeita pihalla ja varastoissa? Vaikka teillä on kysymyksessä aikuisten sairaala ja palvelutalo, olette ostanut tutteja, vauvojen voiteita, äidinmaidonkorvikkeita, lääkkeitä synnytyksen käynnistämiseen, vauvan hoitopöytiä ja niin edelleen. Entä se loistelias pikavene varaston takana? Kylvetyksen yhteydessäkö te olette aikoneet sitä käyttää ja ajeluttaa mummoja hurjaa vauhtia uima-altaalla?

 - Turkanen, kun en tiennyt niistä mitään. En ole pyytänyt niitä. Ne tulivat minulle yllätyksenä, kähisi Turkanen itsepintaisesti.

    Siispä hänet vapautettiin kaikista syytteistä. Pian hän ilmoittautuikin vahvan tukijajoukon kannustamana eduskuntaehdokkaaksi sopivaksi katsomaansa puolueeseen.

   Kimmo Toivosesta tuli ylilääkäri ja hän jatkoi laitoksen olojen kohentamista. Henkilökuntaa palkattiin lisää, vaan mistä tulivat varat? Kokeiltiin ainakin sitä, että varakkaat maksoivat itse laskunsa, jolloin rahaa alkoi liietä todella apua tarvitseville. Ideaa alettiin toteuttaa koko kaupungissa ja sitten nähtävästi laajemminkin, jolleivät tasa-arvon kannattajat ryhdy pistämään kapuloita rattaisiin.  

   Toisenkin kokeilun Kimmo käynnisti, kuntoutusyksikön, jonka nimeksi tuli Toivonlehto. Siihen hän kutsui avustajaksi ja suunnittelijaksi entisen virikeohjaajan Kristiina Saijensin. He yrittivät noudattaa tanskalaista mallia ja saada vanhusten olot mahdollisimman paljon arkielämää muistuttaviksi. Esimerkiksi keittiöstä ja ruokailutiloista kuului hilpeätä rupatusta ja naurua, kun asukkaat hoitajien avustamina osallistuivat arkisiin askareisiin.

 - Kuoripas reippaasi ne kaikki perunat, koska ennen et saa syödäkään, hoputti keittäjä vanhusta.

    Kuulostiko julmalta? Ei kai, koska kaikkia nauratti. Kukin voimiensa mukaan. Joku pyörätuolilainen taitteli vain lautasliinoja. Muuan ukko köpötteli edestakaisin asetellen haarukoita ja veitsiä pöytään. Eräs toinen kattoi lautasia ja laseja. Entinen ravintolakokki ehdotteli uusia reseptejä. Pari mummelia lastasi astianpesukonetta. Jokaista yritettiin aktivoida ja kuntouttaa normaaliin, ihmisenarvoisempaan elämään.

   Kun havaittiin, että kaikkien asukkaitten ruokahalu ei ollut sitä parhainta laatua, ruokaan lisättiin asiantuntijoitten luvalla voita, sokeria ja suolaa. Ei paljon, mutta sen verran, että ateriat maistuivat kotoisilta ja herkullisilta. Oitis ruokalysti kohentui, samaten ikäihmisten terveydentila ja kunto. Ei se tiukkapipoisuus aina ole eduksi, ei edes ruokailutottumuksissa. Tutkimuksetkin osoittavat niissä kolesteroliasioissa sitä ja tätä.

                                          - - -

   Emilia kulki taas kerran silläkin osastolla ja kuulosteli sitä rentoutunutta tunnelmaa ja naurua. Sekin on eräänlainen hoitomuoto. Yhdysvalloissa oli ollut syöpäpotilaana mies, jolle lääkärit ennustivat varsin lyhyttä elonaikaa. Ystävät toivat miehelle katsottavaksi koomisia elokuvia, esimerkiksi Charlie Chaplinia ja Buster Keatonia. Huoneesta alkoi kuulua iloisia naurunpurskahduksia. Mies kuulemma parani kaikista ennakkoarvioinneista huolimatta. Sitäkin tutkitaan, että miten myönteiset mielialat kenties vaikuttavat parantumiseen.

   Kristiina lupasi käydä usein tervehtimässä sairaalan väkeä, mutta hänellä olikin aivan uusia suunnitelmia. Hän muuttaisi eri paikkakunnalle ja aikoi ryhtyä vetämään sellaisia kursseja ja kerhoja, joita hän nimitti terveen elämän huoneentauluiksi. Pätevyyttä itselleen hän hankki ulkomailta asti.

20. ONGELMANA KAIKKI    

   Ongelmana talvitakki    

   Meeri lähti varhain kotoa. Ehtisi tehdä virkistävän kävelylenkin, ennen kuin liikkeet avataan. Hänellä oli ongelma. Jonkun mielestä ehkä vähäinen, mutta hän oli askarrellut sen kimpussa monta päivää. Oikeastaan kuukausia, koska jo syksyllä hän oli herännyt huomaamaan, että nyt on oikea hetki ostaa uusi talvitakki. Lämmin ja silti aistikas. Ja huokea. Se oli melkein tärkein pointti, jota hänen täytyisi pitää silmällä.

   Perheessä oli jatkuva pula rahasta, vaikka he molemmat, Seppo ja hän, olivat töissä eikä palkkakaan ollut niitä kaikkein huonoimpia. Lapset ja talous ja velat. Aina vain sitä samaa pyöritystä ja pihistämistä. Säästämisestä oli tullut taikasana Suomessa ja ympäri maailmaa. Sittenpähän tässä itse kukin kansalainen seurasi vain yleismaailmallista trendiä.

   Karusellin vauhti sen kun kiihtyi poikien varttuessa. Lisää pelejä ja urheiluvarusteita sieltä kalleimmasta päästä. Tytär oli vielä niin pieni, että äidin ostamat vaatteet kelpasivat, mutta annas olla parin vuoden kuluttua. Pariisilainen muotitalokaan ei niitä nykyajan nuoria pystyisi tyydyttämään.

   Joka tapauksessa Meeri yrittäisi päästä ensimmäisenä ovesta sisälle, heti kello yhdeksältä, kun Kaikkosen pukimo aloittaisi romahdusmaisen alennusmyyntinsä.

   Oli maaliskuu. Yöllä oli ollut vielä kova pakkanen ja rannassa värjöttävät alastomat koivut näyttivät taas uuden puolensa. Meeri ei ollut ennen sitä havainnutkaan. Siellä täällä oksilla kimalteli suuria säihkyviä pisaroita, oikeastaan jäähileitä. Ne tuikkivat haapeassa kevätauringossa. Tuikkivat ja välillä jokin niistä sammui.

   Tuli mieleen tähtitaivas. Senkin takia, että myös nämä puitten pikkuriikkiset valopisteet suorittivat tavallaan tähdenlennon. Irtaantuivat turvallisesta oksastaan ja leijailivat maahan. Kevyen höytyväisen lumen mukana. Kimaltelivat vienosti vielä maahan saavuttuaankin. Timanttisadetta.

   Nyt Meeri ymmärsi, miksi joku oli runoillut timantista hangella. Ei tarvittu erämaan rauhaa tähän näytelmään. Keskikaupungin kerrostalojenkin välistä löytyi todellisia taideteoksia, kun vain osasi katsoa. Hän oli melkein juhlavassa tunnelmassa.

   Jääpaloja. Meeri koetteli kielensä kärjellä poskihammastaan. Vihloi. Aamulla hän oli kaikessa kiireessä hörppinyt kaksi kupillista tulikuumaa kahvia. Liian kuumaa, koska vihlaisi ilkeästi. Sen jälkeen hän oli siemaissut lasillisen jääkylmää omenamehua. Taas oli vihlonut.              

   Sepolla oli tapana tiputtaa jääpaloja juomiin, vaikka vaimo sitä vastusti. Mies oli vain kehottanut häntä ostamaan jotakin sellaista hammastahnaa, jota mainostettiin telkkarissa. Auttoi herkkiin ikeniin. Meeriä suututti. Ensin sytytetään ehdoin tahdoin tulipalo ja sitten koetetaan se kaikin voimin sammuttaa. Parasta on vain kuunnella hampaitaan ja välttää juomasta liian kuumaa tai kylmää.  

   Sekavaa ja järjenvastaista koko maailmanmeno ja tottumukset. Meeri oli todella huolestunut lapsiensa vuoksi. Hän tavallaan ymmärsi erästä tuntemaansa nuorta paria, joka kieltäytyi hankkimasta jälkeläisiä tähän hullujenhuoneeseen. Naudatkin olivat nykyään hulluja mutta ihmiset vieläkin mielettömämpiä.

   Meeri vilkaisi säikähtäneenä kelloa. Liike aukeaa näillä minuuteilla. Pitikin jäädä ölläilemään luonnon taideteoksia ja pähkäilemään elämän monimutkaisuutta, kun pitäisi saada ostettua uusi talvitakki edullisesti.

   Kiireisin askelin nainen riensi jäljellä olevat viisisataa metriä ja tunkeutui toisten halukkaiden ostajien joukossa Kaikkosen lasiovista sisälle. Vähältäpä piti. Nyt vain riepujen kimppuun.

   Hyvin pettynyt ja tuohtunut naishenkilö käveli ulos vaatetusliikkeestä. Ei tietenkään sopivia kokoja. Sittenkin kamalan kalliita, jos olivat vähänkin hauskemman näköisiä. Yhtä takkia hän oli jo sovittanutkin, mutta se kammottavan kretuliini väri oli tehnyt hänet entistäkin kalpeammaksi ja alakuloisemmaksi myymälän kelmeässä valaistuksessa.

   Olisikohan se ulkona näyttänyt paremmalta? Mutta eihän sitä talvitakinkaan kanssa pelkästään ulkosalla kuljeskella. Ollaan sisällä kaupoissa ja kirjastossa ja missä vain. Pitäisikö hänen kieltäytyä menemästä ystävättären kanssa kahvilaan vain sen takia, että vaatekappaleen väri oli karmea eikä synkkaa yhtään naaman kanssa?

   Eräs sinertävä takki olisi ollut mieleen, mutta joku hätäinen ja ahne rouvashenkilö oli siepannut sen aivan hänen nenänsä edestä. Oli sitten irrottanut sen hetkeksi kädestään, jolloin Meeri vuorostaan oli mennyt sitä hypistelemään ja todennut kankaan hyvän laadun, kohtuullisen hinnan ja muutkin häntä miellyttävät seikat.

   Heti kun rouva oli huomannut, että Meerikin osoitti kiinnostusta takkia kohtaan, hän palasi päättäväisesti orren luo, tempasi takin kainaloonsa ja upposi sovituskoppiin. Johan nyt ulkovaatteita voisi näkösälläkin kokeilla, mutta tyyppi halusi kai viedä löytönsä turvaan toisilta kuin myyrä koloonsa. Ehkä oikein tirkisteli verhojen raosta, milloin Meeri kyllästyisi odottamaan ja lähtisi tiehensä.

   Nainen oli ollut ihmismielen tuntija, sillä Meeri todella tympääntyi vaartoilemiseen kopin edessä ja lähti kadulle. Oli siihen lähtöön toinenkin syy. Hänen piti ehtiä töihin. Kadulla joku nainen jakoi pieniä mainoslehtisiä. Väen vängällä työnsi yhden Meerinkin käteen. Tämä silmäili sitä puolihuolimattomasti. Jokin keskustelupiiri. Vielä tässä keskustelua, kun joutui olemaan äänessä päivät pääksytysten. Oikea puhetyöläinen. Opettaja. Ja kovalla äänellä ja monta kertaa, ennen kuin meni perille, vaikka oli jo lähes aikuisista opiskelijoista kysymys. Olivat sentään ammattikoululaisia.

   Nykyihmisillä oli varmaan syntymävahaa korvissaan. Tai desibelit olivat tuhonneet heiltä kuulohermot. Kukaan ei kuullut tai ei kuunnellut tai ei tajunnut. Sama peli taas kotona. Piti yhä uudelleen huudella sanomalehden yli viestejään sille muka elinikäiselle sydänystävälleen. Lapset. Niistä ei kannattanut puhuakaan. Parasta viedä korvalääkärille joka sorkka.

   Siispä Meeri ei ollut laisinkaan alttiissa mielentilassa millekään keskustelupiirille. Hän olisi heittänyt paperin roskakoriin, mutta koska sellaista ei sattunut olemaan näköpiirissä, hän kuuliaisena tasavallan kansalaisena sysäsi sen kassiinsa. Ei sovi sotkea katuja. Oppilaitakin saattoi olla lähettyvillä.

   Sitten vasta iltapuolella kotona se paperi jälleen sukelsi esille Meerin laukusta. Keltainen ja suurta pränttiä. Hän lukaisi sen läpi, vaikka oli jo ehtinyt rutistaa sen pieneksi möykyksi. Ryppyjen keskeltä näkyi teksti, jossa pyydettiin erilaisista ongelmista kärsiviä saapumaan keskustelupiiriin, joka kokoontuisi joka viikko kaupungin kirjastossa, torstaisin kello 18.00. Vetäjänä toimi joku Kristiina Saijens. Täysin outo nimi. Mahtoiko olla seurakunnan tai jonkin yhdistyksen palveluksessa? Tai työväenopiston?

   Meeri seisoi yhä paperi kädessään ja mietti. Ongelmia? Talvitakki? Oliko se liian mitätöntä? Eipä silti, lähes kaikki oli yhtä ongelmakenttää. Ei sieltä yksityisiä kohtia osannut ruveta luettelemaan. Ehkä nyt se rahapula päällimmäisenä? Niin ja tietysti se kolotus hartioissa.

   Torstaina. Se on huomenna. No mietin vielä. Seppo oli aivan hiljattain kehotellut häntä hakeutumaan johonkin harrastukseen. Pelkkää työtä ja raatamista: opettaminen, lapset ja huusholli. Ei edes ulkona ehtinyt pistäytymään, mitä nyt työmatkat. Hyvä sekin.

   Ei mitään omaa aikaa. Oma oli syy. Jotkut tekevät vaikka väitöskirjoja toimen ja perheen lomassa. Joillakuilla on sitä energiaa. Meeri tuskin jaksoi päivälehtiä lukea tai televisiota töllötellä niinä harvoina iltahetkinä, jolloin hänellä ei ollut tähdellisempää puuhaa.

   Torstai? Sepolla ei pitäisi olla mitään erikoista sinä päivänä. Ei keilaamista, ei kuoroa, ei tennistä, ei postimerkkikerhoa eikä muutakaan. Vanhin poika Janne saattaisi pärjätä hyvin pari tuntia yksikseen, mutta Jaria ja pientä Eevaa ei voisi ajatellakaan jätettäviksi kotiin ilman aikuisen seuraa.

   Nukku-Mattia narraamassa

   Seuraavana päivänä vähän ennen kuutta Meeri asteli pääkirjaston tiloihin. Hän otti varmuuden vuoksi päällysvaatteetkin kokoushuoneeseen mukaansa, sen ikivanhan takkinsa. Ei sekään saanut noin vain varkaitten saaliiksi jäädä. Kirjastossa liikkui kaikenlaista väkeä. Naulakko aivan tyrkyllä ulko-oven pielessä. Vahtimestari tihrusteli papereitaan jossakin maailman ääressä tai oli kahvitauolla.

   Joskus Meerillä oli tunne, että hän oli liian pikkumainen ja epäluuloinen, mutta sellaiseksi maailma opettaa. Ja ammatti. Mistä sellainen opettaja on kotoisin, joka lepsuilee joka asiassa? Siispä hän ei enää tuntenutkaan olevansa turhan pikkutarkka vaan tunnollinen ja huolellinen.

   Kokoushuone oli pienempi kuin Meeri oli osannut odottaa. Ehkä se olikin jokin tutkijoitten kammio. Tarkoitettu yhdelle hengelle. Kaksi pientä pöytää ja jokunen tuoli. Kuinkahan monta tänne tulisi?

   Huoneessa seisoskeli jo joku keski-ikäinen naisihminen sammaleenvihreässä jakkupuvussa. Valtava oranssinvärinen huivi kietaistuna kaulan ympäri. Tumma tukka, Silmiä ei näkynyt, koska nainen oli koko ajan kumartuneena pöydän yli ja selaili papereitaan.

   Nyt hän huomasi Meerin ja tuli ystävällisesti hymyillen kättelemään. Suuret tummat hämmästyttävän syvät silmät. Salaisuuksien kaivot. Mitähän jännittävää tuo nainen ammentaisi esille muitten virkistykseksi?

 - Olen Kristiina Saijens, mutta sano Krisseksi vaan. Kiva kun tulit tänne. Tervetuloa. Odotellaan tässä vielä muita.

   Meeri istuutui toisen pienen pöydän ääreen melkein oven suuhun, jotta pääsisi helposti lähtemään, jos tämä venyisi aivan mahdottomiin. Tänä iltana täytyisi vielä valmistella seuraavan päivän tunteja. Katsotaan nyt. Eihän tämä ota jos ei annakaan. Meerillä oli suorastaan löytöretkeilijän tunnelma. Estoton ja ennakkoluuloton. Oikeastaan hyvä olo.

   Seuraavina ovesta ilmestyi yhtä aikaa kaksi naista. Neljänkympin puolivälissä. Toinen, lyhyempi, näytti tutulta. Olisikohan se joku opettaja? Hoikka ja hoidettu. Lyhyt punertavaksi värjätty tukka. Kirkkaat ja epätavallisen kosteat silmät. Ilme toi mieleen jahdatun ja hätääntyneen saaliin. Ehkä jäniksen. Kaikkialla vaanii kettu tai jokin muu vaara. Nopeat, lintumaiset, hiukan hermostuneet liikkeet. Puhelias. Kuuluvalla äänellä ilmoitti nimekseen Heidi T. Ei Meeri tuntenut ketään sennimistä.

   Hänen seuralaisensa oli myös pienehkö. Ruskea tukka. Suora ja vahatun näköinen. Suuret silmät eivätkä yhtä hätääntyneet kuin Heidillä, vaan ennemminkin hämmästyneet. Vilkuili ympärilleen. Meeriäkin monta kertaa. Tunsikohan olevansa väärässä köökissä? Ehkä Heidi oli väkisin houkutellut matkaansa. Tämäkin nainen tuli hetken epäröityään tervehtimään myös Meeriä. Nimi kuului olevan Maire K.

   Vasta kolme koossa ja aikaa enää vajaat viisi minuuttia. Vähäiseksipä jää. Saisi olla enemmän osallistujia. Ei Meeriä olisi huvittanut olla koko iltaa huomion keskipisteenä. Halusi pikemminkin rentoutua ja kuunnella muitten murheita.

   Silloin astui huoneeseen uusi rouva. Edellisiä huomattavasti vanhempi. Huulet kireänä viivana kuin viivoittimella vedetty. Pieni ja hintelä. Isokokoisilla ei kai ongelmia olekaan. Meeri alkoi tuntea itsensä aivan jättiläiseksi näitten lilliputtien seurassa.

   Hän veti hartioitaan hiukan kumaraan, kuten hänellä oli ollut tapana jo murrosiästä lähtien. Aina hän oli ollut luokan pisin tyttö. Usein kookkaampi kuin yksikään pojista, jotka alkoivat kasvaa vasta myöhemmin. Ei ollut hauskaa joutua silmätikuksi pituutensa vuoksi. Koulun käytävällä saattoi joku vieras opettaja huutaa: ”Sinä pitkä tyttö siellä oven pielessä. Sinä juuri. Sininen pusero. Tule auttamaan näitten laatikoitten kantamisessa.”

   Meeri oli ollut kuin majakka yössä. Päätään pidempi muita. Fyysisesti kyllä, mutta koulumenestykseltään tavallinen keskiverto-oppilas. Veli sen sijaan oli lähes nero. Raivasi itselleen paikkaa auringossa sekä aivoillaan että kyynärpäillään. Meeri oli jo varhain oppinut, että jollei ollut kaunotar eikä nero, oli vain yritettävä turvautua terveeseen kaupunkilaisjärkeen.

   Olisikohan tämä suuri kokokin sellainen ongelma, että sitä voisi esitellä tässä piirissä?

   Uusin tulokas oli nimeltään Auli V. Puhui selvällä ja terävällä äänellä, jotenkin aggressiivisesti. Tuntui olevan sama sukunimi kuin eräällä kansanedustajalla. Mahtoivatko olla sukua?

 - Hyvät ystävät, onpa hauskaa, että olette päässeet tulemaan tähän joukkoomme, tähän meidän piskuiseen laumaamme. Kertokaa tästä piiristä vielä ystävillennekin. Kaikki ovat tervetulleita mukaan. Jaan tässä teille ensin näitä osallistumislomakkeita, jotta voitte tutustua niihin. Samoin joitakin yksityiskohtaisempia tietoja toiminnastamme. Ja lisäksi pankkisiirtolomakkeita. Kurssimaksu on vain kaksi euroa.

   Todella pieni summa. Sitä ei ollut esitteessä mainittu. Mikähän poppoo tämä oikein on? Meeri tuli epäluuloiseksi. Täytyy vähän katsastella, mitä täällä tapahtuu, ennen kuin kirjoittaa nimeään mihinkään papereihin. Ei tällä väkimäärällä kyllä rikastuta, vai onko tuolla naisella vielä muitakin piirejä tässä kaupungissa?

   Kristiina oli juuri saanut paperinsa jaettua, kun uusi jäsen koputteli ovelle. Sisään työntyi pitkä ja laiha mies. Alkavaa kaljua kellertävien haivenien keskellä. Hiukset roikkuivat kaulalle asti. Ei hän miltään rappiolla olevalta vaikuttanut, mutta aika tavalla hoitamattomalta ja laiminlyödyltä. Hyljeksitty linnunpoikanen, mutta kookas. Paksulinssiset lasit. Hän tuntui olevan jotenkin pöpperössä. Oliko juossut liian kovaa vai erehtynyt huoneesta, kun oli myöhässäkin? Anteeksi hän pyyteli kolmeen kertaan kumarrellen joka taholle.  

   Piirin vetäjä meni ystävällisesti häntä puhuttelemaan. Mies kysyi, oliko hän varmasti oikeassa paikassa. Pelkät naiset näyttivät hieman hämmentävän häntä. Oliko hän sitten odottanut jotakin miesporukkaa? Sellaista sai kyllä hakea vain kapakasta tai urheilun parista. Menisi keilaamaan niin kuin Seppokin.

   Meeri yritti saada selvää miehen nimestä. Saattoi olla Veijo tai Keijo H. Mies katseli ahnaasti Meerin paikkaa oven pielessä, mutta tämä ei ollut näkevinäänkään. Ei kai hän nyt yhdelle ujolle hujopille tuoliansa luovuta. Opetelkoon seurallisemmaksi. Mies suoritti estejuoksun naisten säärien yli ikkunan luokse ja rojahti istumaan kuuluvasti ähkäisten.

   Sovittiin toimintaperiaatteista. Kristiina oli myötätunnolla pannut merkille, kuinka raskasta ja tukalaa monen ihmisen elämä oli. Vaikka ei olisi kovin suurista vaikeuksistakaan kyse. Ei vakavista sairauksista eikä ylitsepääsemättömistä taloudellisista ongelmista. Pienistäkin seikoista pääsee kasvamaan esteitä elämisen laadun parantamiselle ja ihmisen henkiselle kehitykselle. Ja vihdoin kärpäsistä alkaa muodostua härkäsiä.

   On vain opittava käsittelemään pulmiaan ja arvioimaan niiden tärkeyttä. Ihmisen on osattava ajoissa sivuuttaa vähäpätöisemmät hankaluudet ja lakata kiinnittämästä niihin liikaa huomiota.

   Koko suhtautuminen arkielämään saattaa olla vääristynyttä, suorastaan sairasta. Paljon tarvitaan itsetutkistelua ja mielipiteitten ja tottumusten muokkausta, jotta terveet elämäntavat ja asenteet kehkeytyisivät täyteen kukoistukseensa.

 - Albert Einstein on sanonut, että helpompaa on särkeä atomin ydin kuin muuttaa ihmisten asenteita. Me yritämme olla optimistisempia.

   Krisse piti pienen tauon, jonka aikana vain Meeri kohteliaasti hymähti. Hän kuunteli tätä kaikkea kahden vaiheilla. Nämähän ovat itsestäänselvyyksiä. Niitä sai lukea minkä tahansa lehden palstoilta. Kyllästymiseen saakka kuulla TV:n viisaitten keskustelijoitten suusta. Älyköitä, ainakin omasta mielestään.

   Tietenkin opettavaista ja hienoa, mutta mitä onkaan karu käytännön elämä? Nämäkin löpinät unohtuvat heti, kun on päästy pihalle ja kotiin. Ei hän nyt sentään keskenkään pois lähde. Krisse on hyvin positiivisen ja valoisan tuntuinen. Onpa jännää kuunnella, mitä muilla osanottajilla on sydämellään. Vaikuttavat kaikki tyynni hermokimpuilta. Meeri arveli olevansa ainoa kohtuullisen tervejärkisen näköinen koko porukassa.

 - Kukin teistä voi vapaasti kertoa kokemuksistaan ja huolistaan. Tietysti tämä on vain meidän keskeistä, täysin luottamuksellista. Näitä asioita ei saisi kertoa kevytmielisesti muille pelkän juoruilun mielessä. Keskinäinen luottamus on oivallinen kasvupohja ongelmien esille tuomisessa ja niitten mahdollisessa korjaamisessa.

   Kristiina sanoi toimivansa vain puheenjohtajana, mutta hän antaa tietenkin tarpeen mukaan omankin panoksensa keskusteluun. Onhan toki todettu, että valaisevat esimerkit ovat monesti parasta opetusmateriaalia.

   He kolme opettajaa, Meeri, Heidi ja Maire, nyökkäilivät hyväksyvästi. Tuntuipa tutulta ja järkevältä. Sen jälkeen piti aloittaa. Kaikki katsoivat toisiinsa odottavina. Krisse autteli alkuun ja lohdutteli, että kenenkään ei ole pakko puhua jollei halua. Ei pakkoa, mutta pelätäkään ei tarvinnut. Lähtölaukaukseksi hän kertoi lyhyesti eräästä tuttavastaan, jolla oli aivan mahdottomia uniongelmia. Muut myhähtelivät myötätuntoisina.

   Silloin ryhmän ainoa mies, se Veijo, avasi sanaisen arkkunsa ja alkoi vuolaasti valitella juuri näitä nukkumisvaikeuksiaan. Jo iltapäivällä rupesi pelottamaan, ettei taas yöllä saa unta. Kauhistutti, miten aamulla jaksaa herätä ja lähteä töihin. Aika tarkkaa hommaa tietokoneitten korjaajana.

   Jatkuva jännitys ja stressi. Kiire painoi päälle eikä saanut rauhassa tutkia laitteita. Joku aina hoputtamassa vieressä. Yöllä nämä päivän aikana kertyneet huolet alkoivat taas itsepintaisesti pyöriä mielessä.  

   Toiset osallistuivat innokkaina kysymysten tekoon ja laukoivat välillä rohkaisevia neuvojaan. Jopa Meeri tiedusteli silloin tällöin jotakin.

 - Käytätkö unilääkkeitä? Ei niistä miedoista ole vahinkoa. Vahvoihin vain tulee riippuvuus.

 - Unihygienia on tärkeätä.

 - Mitä se sellainen on? kysyi Veijo aivan voipuneena kaikesta hyödyllisestä opastuksesta.

 - No esimerkiksi huoneen pitää olla rauhallinen ja...

 - Ja kattia kans, siitähän juuri on kysymys, että se ei ole rauhallinen, murisi Veijo.

 - Niin, niin, mutta makuuhuoneen lämpötilan pitää myös olla sopiva. Liian kuumassa ei nuku koirakaan kunnolla. Kulkee raasu läähättäen paikasta toiseen, kieli roikkuen. Pitkäkarvainen lemmikkini.

   Tämä toteamus tuli Mairelta, jolla oli suuri karvainen hurtta kotona. Hän jo nytkin vilkuili kelloaan, että ehtisi ajoissa ystäväänsä pissattamaan. Pitkä lenkki illalla oli terveellistä sekä Bellalle että emännälle. Siitä se uni tulee jos on tullakseen.

   Lampaat oli jo laskettu ja tarjottu mustaa sidettä silmille. Tummia verhoja ikkunoihin.

 - Kaamoksen aikaan minä en ainakaan pysty nukkumaan, voivotteli Heidi. - Liian pimeätä ja painostavaa. Melkein pelottavaa, vaikka olisi yölamppukin palamassa.

 - Minä taas en pysty saamaan unta, kun päivät alkavat pidentyä. Liika valo ja kirkkauskin on pahasta, uikutti Maire.

 - Mitä tuumitte vesisängystä? pisti Meeri väliin.

 - Olen jo testannut senkin, selvitti Heidi. - Ei pienintäkään apua, mutta tietääkö joku, millainen vekotin se moottorisänky on? Sitä en ole vielä kokeillut.

 - Mahtaako se keinutella samalla tavalla kuin kehto taikka lastenvaunut? Minä tulen merisairaaksi jo soutuveneessäkin, motkotteli Auli. - Vesisänkyä on muuten vaikea pitää puhtaana. Oikea bakteeripesä mokomakin.

 - Minäpä laitoin vuoteeni alle suuren metallilevyn maasäteilyn estämiseksi, mutta eihän sekään auttanut, kertoi Maire. - Pitää katsoa oikein varvuilla mihin makuupaikkansa sijoittaa.

   Joku ehdotti vuoteen kääntämistä pohjois-etelä-suuntaan, vai oliko se sittenkin jollain muulla tavalla. Ei Meeri muistanut. Minne hän kotona leveätä parisänkyä kääntelisi? Seppo raivostuisi. Oli jo muutenkin niin tapoihinsa pinttynyt, ettei voinut edes puolta vaihtaa, vaikka Meeri kärsi ikkunasta tulevasta vedosta.  

   Sepolla puolestaan oli ikioma puhaltajansa käynnissä. Kuorsasi ja puhisi mustien viiksiensä välistä eikä olisi herännyt edes myrskytuulen ulvontaan tai suurpommitukseen. Aamulla sitä sai täysin voimin töniä hereille. Mikään herätyskello ei ollut kyllin kuuluva. Joidenkin kelpaa.

   Krisse oli yrittänyt sanoa jotakin väliin, mutta ei ollut ennättänyt. Posket punoittaen Veijo valitti ympäristön aiheuttamia ongelmia. Illalla naapureitten stereot. Hissi kulki ylös ja alas kuin huviretkellä. Pikkutunneille asti möykkäsi naapuritalon tanssipaikka. Aamuyöstä tulivat kaivinkoneet tai lumiaurat kuin kiusalla häiritsemään edes sitä parin tunnin unta, jonka Veijo olisi saaliikseen saanut.

   Samaan orkesteriin yhtyi sanomalehti, joka räpsähti postiluukusta sellaisella ryminällä, että luuli rynnäkköpoliisin olevan tulossa. Takuulla ihan tahallaan postinjakaja syöksyi portaita alas rämisyttäen raskaita rautasaappaitaan.

   Koko yön vessat kohisivat, vesihanat sihisivät ja tippuivat. Kuului kummia naksahduksia. Lopultakin hän oli selvittänyt, että se oli lämpöpatteri. Talonmies aivan avuton. Veijo kyllä korjasi tietokoneita, mutta patteria hän ei saanut vaikenemaan. Tasainen napsahdus tasaisin väliajoin. Kuin japanilainen kidutusmuoto. Hän oli tulla hulluksi.

   Hullulta mies jo näyttikin. Hahtuvat ja silmät pystyssä. Rankan kärsimyksen leima laihoilla ja hiukan riutuneilla kasvoillaan. Ei oikein ruokakaan maittanut, kun oli niin perin juurin väsynyt edellisestä yöstä. Otti joskus unilääkettä, mutta aamulla oli liian kohmeloinen olo, ettei olisi uskaltanut lähteä vaativaan työhönsä. Onneksi hän ei sentään ollut mikään sydänkirurgi.

 - Etkö ole hoksannut käyttää korvatulppia? kysyi Maire.

 - Yritin niitäkin, mutta sitten en kuullut vekkaria ja myöhästyin töistä.

   Onpas sikeää unta, ajatteli Meeri itsekseen. Ihan sama pulma kuin Sepolla, mutta ilman tulppia.

 - Tulpat on hyvä keksintö, jatkoi Maire tohkeissaan. - Tiedän erään tuttavapariskunnan, jossa isä aina laittaa ne korviinsa kun joutuu lapsenvahdiksi vaimon ollessa töissä. Heillä on kuusi mekastavaa poikaa. Korvia huumaava melu.

 - Miten se isä sitten tietää, jos jollakin lapsella on hätä?

 - Todellinen hätähuuto kuuluu tulppienkin läpi.

   Meeri katsoi kelloaan. Varttitunti jäljellä sovitusta ajasta. Kristiina oli pitkin matkaa koettanut saada ääntään kuuluville. Mitähän sillä oli sanottavaa? Meeri katsoi velvollisuudekseen taata puheenjohtajallekin puheenvuoro, joten hän kysyi kuuluvalla äänellä:

 - Niin Krisse, haluaisitko sinä sanoa tähän jotakin kommenttia?

   Muut vaikenivat ja Kristiina aloitti hiljaa ja levollisesti:

 - Rakkaat ystävät. Tämä on ollut todella mielenkiintoista kuultavaa. Minusta vain tuntuu, että mitään varsinaista apukeinoa ei ole löytynyt. Eikä nähtävästi löydykään tähän asti esille tulleitten ajatusten piiristä.

 - Mistä minä sitten voisin saada helpotusta ja apua? kysyi Veijo aivan masentuneena. - Ei tässä vaivassa auta mikään. Kyllä olen jo kaikkea kokeillut. Lämmintä maitoakin iltaisin ja...

 - Liian materialistista. Aineellisen maailman aiheuttamia häiriöitä yritetään poistaa jollakin toisella aineella. Uudenlaisilla materialistisilla keinoilla. Sanotaan, että terve sielu terveessä ruumiissa. Itse olen kyllä sitä mieltä, että terve ruumis rakentuu terveen mielen, terveen ajattelutavan ympärille.

 - Mitä se tarkoittaa käytännössä? Minkäs teet kun patteri naksuttaa etkä pysty nukkumaan?

 - Antaa sen naksuttaa. Ajattele jotakin muuta. Hauskempaa.

   Kiihkeätä ja melkein vihaista puheensorinaa huoneessa. Ärtyneitä huudahduksia:

 - Se nyt on silkkaa mielikuvitusta. - Itsesuggestiota. Siihen en ainakaan rupea enkä hypnoosiin. Voi olla vaarallista. - Ei ajatuksilleen mitään mahda. Ne aina palaavat kiertämään samaa kehää kuin kulunut gramofonilevy. Mikä sen muka sysäisi uriltaan? - Toiveajattelua. - Huuhaata!

   Meerikin oli jo pistänyt joukkoon muutaman arvostelevan repliikin. Sitten hän katsoi Krisseä ja hänen tuli tätä ihan sääli. Tiesi kokemuksesta, mitä on joutua vastalauseita syytelevän suuren luokan keskelle. Oma ääni ei enää riitä eivätkä muutkaan voimavarat. Tappio ja häpeä. Sitä tilannetta opettaja yrittää kynsin hampain välttää. Nyt puheenjohtaja oli ajanut itsensä siihen jamaan jo ensimmäisessä kokouksessa.

   Kristiina ei näyttänyt masentuneelta. Ei pelokkaalta eikä närkästyneeltä. Hän hymyili lempeästi ja saatuaan viimein puheenvuoron lausahti leppoisasti:

 - Kukin itse ratkaiskoon, mistä on apua ja mistä ei, mutta jos Veijo on jo kaikki konstit käyttänyt eikä unta vain tule, ainahan sitä voisi kokeilla jotakin uutta. Etenkin kun siitä ei varmastikaan ole mitään vahinkoa niin kuin vaikkapa vahvoista pillereistä. Sisua se vaatii ja harjoitusta.

 - Lisää paineita ja suorituspakkoa, vastusteli Veijo, mutta Krisse jatkoi vain kärsivällisesti:

 - Tiedän erään hyvin vaativaa ja stressaavaa työtä tekevän naisen, joka aivan tietoisesti poistaa mielestään huolenaiheita samalla kun hän riisuutuu illalla. Hän melkein ääneen lausuu, että tuon ja tuon vaatekappaleen mukana lähteköön yöksi lepäämään se ja se ongelma. Ei se välttämättä heti ensimmäisellä kerralla onnistu, mutta kokeilkaapa kuitenkin ensi yönä. Onnea yrityksellenne. Tavataan ensi torstaina. Kerään vain nämä lomakkeet pois. Hyvää yötä ja makeita unia.

                                          - - -

   Ryhmä lähti vilkkaasti jutellen kadulle. Maire tarjosi kyytiä, kunhan hän ensin muistaa, mihin oli jättänyt autonsa. Oliko se kirjaston eteen vai takapihalle? Heidi lupasi auttaa etsinnöissä. Meeri ei tahtonut uskoa korviaan. Oliko tuo jotakin hevoshuumoria? Maire oli vielä reippaasti alle viidenkymmenen ja puheistaan päätellen kieltenopettaja, mutta pystyi silti hukkaamaan autonsa.

   Pian kuuluikin Mairen kimeä huudahdus:

 - Täällä se on. Seinän vieressä. Tule Heidi. Minä avaan vain oven.

   Meeri ja Auli olivat jääneet tarkkailemaan tilannetta. Aulilla oli otsa syvissä rypyissä. Vaikka Meeri oli tuntenut hänet vasta pari tuntia, hänellä oli tunne, että hän osasi jo lukea tämän ajatuksia. Ainakin arvata, ja se oli sikäli helppoa, että naisen mielipiteet näyttivät aina olevan siellä kielteisen puolella.

   Maire solkutti ja solkutti avainta, mutta se ei vaan kääntynyt. Heidi katseli tätä puuhastelua auton toiselta puolen ja tömisteli jalkojaan.

 - Huh kun varpaita palelee. Taitaa tulla pakkanen yöksi. Onko tämä ollenkaan sinun autosi?

 - No nyt se aukesi. Minulla oli vain väärät avaimet. Hei hei, huusi Maire vielä yleisölleen.

   Hän jo starttasi, kovaa ja vihlovasti. Moottori kakisteli siinä äkkipikaisessa käsittelyssä. Heidi naputteli ikkunaruudun takana. Kesti pienen tovin, ennen kuin Maire tajusi, että sivuovi oli vielä lukossa. Hän avasi sen ja ystävätär hyppäsi autoon.

   Auli puisteli päätään ja totesi:

 - Tuon naisen kyydissä en välittäisi olla. Sehän on täysi tohelo. Tuleeko kaikista opettajista tuollaisia?

   Meeri kiirehti puolustelemaan virkasisariaan, mutta kyllä hänestäkin Mairessa oli jotakin outoa. Aulin toimenkuvasta ei vielä ollut puhuttu, joten Meeri ystävällisesti tiedusteli mitä Auli puuhasi.

 - Olen osoitetoimistossa töissä. Odottelen vain hartaasti eläkkeelle pääsyä. Raskas homma ja asiakkaat täysiä törppöjä. Tyhmät kysymykset pitäisi lailla kieltää. Luulevat kai minua joksikin selvänäkijäksi, kun tiedustelevat kaikkea asiaankuulumatontakin.

 - Kuten mitä?

 - Vaikkapa, että tiedänkö minä, asuuko se Keräskä vielä siellä Villenpuiston kulmilla. Luuria ei uskalla lyödä korvaan, mutta mikään ei niin harmita kuin ihmisten tyhmyys. Sitä on vain kestettävä vielä muutama vuosi.

   Meeri tunsi itsensä hiukan vaivautuneeksi. Hänhän oli koko elämänsä ajan ollut vain jossakin siellä keskitason tuntumassa. Olikohan hänkin jo ehtinyt osoittaa Aulille tyhmyytensä? Aika nokkava nainen muuten.

 - Minä asun tuolla torin takana. Taidat asua samalla suunnalla. Mennäänkö yhtä matkaa?

   Meeri totesi, että hänen älykkyysosamääränsä oli testattu ja hänet oli näin ollen kelpuutettu Aulin huippuälykkääseen seuraan. Viima oli jäätävä, ja naiset lähtivät ripeästi kävelemään kotia kohti. Tosin Auli hieman arasteli lonkkaansa. Se jäykistyi, kun päivät pitkät istui palvelemassa kaiken maailman hunsvotteja.

   Kävelijät vilkaisivat taakseen ja melkein säikähtivät. Pitkä mies seurasi heitä kuin varjo. Mutta sehän oli Veijo. Meeri huusi jotakin ystävällistä, mutta mies vain pysytteli omissa oloissaan ja jättäytyi tahallaan heistä jälkeen. Mietti kai jo kauhulla sitä patteriaan. Huudahti viimein alakuloisesti ”Hei”, huiskautti oikeata kättään ja mönki jollekin sivukadulle.

 - Vähän kumma mies, tuumi Auli. - Vähän kummia ovat muutkin.

   Hän vaikeni ja katseli arvioiden Meeriä. Tämä ihan kohensi ryhtiään ja yritti täyttää kelpoisuusvaatimukset tässäkin kisassa: järkevän ihmisen roolissa. Aulille hän sanoi:

 - Joo mutta eihän sitä vielä ensi näkemältä opi ihmisiä tuntemaan. Ehkä siellä on mukavaakin ja antoisaa. Aika vapaa ilmapiiri. Aiotko tulla ensi torstaina?

 - En ole niinkään varma. Ilmapiiri on mielestäni liiankin vapaa. Sellainen asiaton ja pintapuolinen. Odotin tieteellisempää lähestymistapaa, kun se kerran kokoontuu siellä kirjastossa. Mikähän tuo Kristiina oikein on naisiaan?

   Ei Meerikään hänestä mitään tarkempaa tiennyt. Ei niissä esitteissä ainakaan mainittu minkäänlaista toimenkuvaa tai titteliä. Naiset hyvästelivät ja Meeri saapui kotiin hieman epämääräisissä tunnelmissa. Epämääräisesti asioitaan hoitaneen lapsenvahdin luokse.

   Seppo istui kahden poikansa välissä ja seurasi telkkarista jotakin toimintaelokuvaa. Pieni Eeva-tyttö nukkui täysissä päivävaatteissaan sohvan nurkassa puristaen suurta nallea sylissään.  Näin myöhään.

 - Mikset pannut niitä nukkumaan? Eevaa ainakin. Huomenna kouluun ja päiväkotiin. En ikinä saa niitä hereille aamulla.

 - Älä nyt aina morkkaa. Tein parhaani. Mitäs viivyit niin kauan. Pane sinä ne nukkumaan, niin minä saan katsoa tämän filmin loppuun...Hei hei ja hyvää yötä, heitti isä lapsilleen ja syventyi taas mielipuuhaansa.

   Meeri vei tenavat nukkumaan. Jari vastusti äänekkäästi, koska elokuva jäi kesken. Eeva kuorittiin irti vaatteistaan ja yöpuku kiskottiin unisen ja velton tytön päälle. Iltapesu sai jäädä, mutta Meeri pyyhki kuitenkin märällä paperilla pahimmat suklaat poskista ja kaulasta.

   Alkoi suututtaa. Olivatkohan he saaneet mitään iltapalaa? Ei tarvinnut kuin vilkaista keittiöön, niin vastaus oli oitis selvillä. Pöytä, tiskipöytä, työpöytä ja osa lattiaa todistivat, että olivat. Yksi suuri rasvainen makkaravoileipä möllötti vielä olohuoneen pöydällä anopin kutoman hienon poppanan päällä.

   Leipä taisikin olla Sepon, koska tämä tarttui siihen hanakasti, kun Meeri yritti siivoilla tavaroita vähemmäksi. Filmi päättyi ja Seppo haukotteli leveästi.

 - Rankka päivä. Vielä tämä lasten vahtiminen kaiken päälle. Millaista siellä kirjastossa oli?

 - Ihan mielenkiintoista. Vähänpuoleisesti ihmisiä.

 - Mistä te keskustelitte?

 - Unettomuudesta lähinnä.

 - Miten se sinua koskee? Sinähän nukahdat illalla jo nojatuoliin kesken uutisten. Kuorsaat suu auki, niin että villahousutkin näkyvät. Nytkin silmäsi lerputtavat.

 - Tulee meille kai muitakin aiheita. Aion minä mennä. On se vaihtelua ainakin. Jos vain viitsit olla kotosalla torstaina?

   Seppo haukotteli ja lupasi olla. Uskomattoman lyhyen ajan kuluttua makuuhuoneesta alkoi kuulua äänekästä kuorsausta. Eeva heräsi ja halusi vettä. Sitten vielä mehua ja sitten taas vettä ja sitten...

   Meeri sanoi, että stop tykkänään. Jari alkoi kiljua kuin palosireeni. Oli nähnyt pahaa unta. Liian jännä filmi. Seppo nukkui viattoman syvää unta. Olihan hyvin suoritettu lapsenvahdin tehtävä onnellisesti takanapäin.

   Vaimokin kömpi vuoteeseen, mietti hetken unettomuuden vaivoja ja nukahti sitten niin äkisti kuin säkki olisi vedetty pään yli.

   Halauslappu

   Seuraavana torstaina Meeri lähti kuin lähtikin kirjastolle. Saihan hän sillä tavalla taas yhden vapaapäivän viikossa. Nyt olikin jo paljon helpompaa, kun he olivat edes jotenkuten tuttuja keskenään. Iloisesti rupatellen naiset asettuivat paikoilleen. Veijoa ei kuulunut. Taisi säikähtää tätä kanaparvea. Kyseltiin kuulumisia ja tutkittiin Kristiinan jakamaa monistetta, jossa oli koosteena pääkohtia heidän viimekertaisista keskusteluistaan.

 - Tämähän on hienoa, sanoi Heidi tyytyväisenä. - Mietinkin jo viime kerralla, että täytyisikö tehdä muistiinpanoja, kun tulee esille niin paljon hyvää asiaa, ettei niitä ehdi sulattaa ja painaa mieleensä kerta kuulemalla. Jos taas tekee muistiinpanoja, se haittaa seuraamista ja puheenvuorojen käyttöä. Todella hienoa. Kiitos, Krisse.

   Veijo luiskahti paikalleen ikkunan pieleen. Sen jälkeen huoneeseen vielä ilmestyi aivan nuori mies, melkein poikanen. Nähtävästi opiskelija. Saattoi olla vasta lukiolainen. Mitähän se täältä haki? Luulisi, että olisi jo ovelta kääntynyt takaisin, kun huomasi heidän ikärakenteensa. Poika hankki jostakin tuolin itselleen ja tökkäsi sen oven eteen Meerin viereen. Ei puhunut halaistua sanaa. Ei edes tervehtinyt.

   Krisse kävi kättelemässä, selitti muutamalla sanalla, mistä tässä ryhmässä oli kysymys ja tiedusteli samalla nuorukaisen nimeä. Se oli Pete. Poika vain nyökytteli naisen selityksille. Meerille välähti mieleen, mahtoiko se osatakaan maan kieltä. Tässäkin kaupungissa oli niin runsaasti ulkomaalaisia. Poika kaiketi luuli tätä joksikin kielikerhoksi, jossa opetetaan suomea.

   Niin päästiin alkuun. Krisse päätteli, että yhä oli ryhmässä jonkin verran alkukankeutta, joten voisi tehdä hyvää, jos rentouduttaisiin oikein hauskalla tavalla. Hän jakoi kullekin mahdottoman pienen punaisen lappusen, jossa oli sydämiä ja kaksi toistaan halaavaa hahmoa. Siinä luki ”Halauslappu” ja ”Minua saa halata”. Naiset tirskahtelivat ja miehet olivat haudanvakavia. Jäykistyivät vielä entistäkin puisevammiksi.

 - Kas niin, sanoi puheenjohtaja hilpeästi. – Katsokaa minusta mallia. Noustaan kaikki yhdessä seisomaan ja halataan kumpaakin vierustoveria.

   Tuolit ja pöydät kolisivat ja lattialla olevat laukut kaatuilivat, kun kaikki piiriläiset kompuroivat pystyyn. Meeri sijoitti takkinsa, paksun huivinsa, ylimääräisen villatakkinsa, angoramyssynsä ja itse neulomansa lapaset siksi aikaa pöydän päälle. Tähän asti ne olivat olleet hänen sylissään. Täällä ei ollut minkäänlaista paikkaa, minne ne olisi voinut ripustaa. Nyt tämä pienikin hankaluus ärsytti häntä.

   Meeri tiesi kuitenkin kokemuksesta, miten vaikeata on lämmitellä eri sukupuolta olevaa aikuisikäistä suomalaisjoukkoa, jolla ei näytä olevan mitään yhteistä. Suu mutrussa tämän maan kansalaiset katselevat toisiaan alta kulmien. Mitähän tuo aikoo? Täytyypä olla varuillaan. En kai vain munaa itseäni. Siispä Meerin myötätunto oli ryhmän vetäjän puolella. Saas nähdä kuinka tässä käy.

   Pieni lauma oli sisukas. Kun tänne kerran oli tultu ja vielä maksettukin, he ihan kirjaimellisesti käärivät hihat ylös ja ryhtyivät toimeen. Hieman verkkaisesti myönnettäköön. Krisse näytti esimerkkiä ja halasi sydämellisesti ja pitkään Veijoa, joka kietaisi luurankomaiset käsivartensa itseään paljon lyhyemmän naisen ympärille.

  Sitten kaveri aivan selvästi yritti jo pyristellä eroon, mutta Krisse ei luovuttanut, vaan painautui iloisen rennosti miestä vasten. Veijo punoitti eikä näyttänyt mitenkään vapautuneelta eikä onnelliselta. Yhtä rasittuneelta ja huonosti nukkuneelta kuin viime kerrallakin.

   Heidi ja Maire syleilivät toisiaan nopeasti ja kikattaen. Hehän tunsivat jo entuudestaan, joten hämmennys ei ollut kovin suurta. Lisäksi he olivat muutenkin samantyylisiä ja samankokoisia. Nopealiikkeisiä ja jotenkin tokiottoisia. Helppoa heille.

   Auli kääntyi vakavana Meerin puoleen. Silmäili Meerin kasvoja ja totesi, että aikeet ovat samat. Sen jälkeen hän halasi naapuriaan niin etäältä ja niin viileän kevyesti kuin osasi. Kalliin merkkijakun hihat tuskin koskettivat Meerin olkavarsia. Runsaasti ilmaa välissä kuin huoneistokaupassa. Meeri vastasi syleilyyn vähintäänkin yhtä varoen ja pikaisesti.

   Veijo ja Heidi katselivat toisiansa. Nainen tirskui ja Veijo yritti posket punaisina koukkia käsillään halaamisen malliin. Koko homma jäi ikään kuin puolitiehen.

   Mairekin oli kääntynyt odottavan näköisenä Auliin päin, mutta tämäpä selviytyi toimenpiteestä yllättävän sukkelasti. Hän nosti molemmat kätensä, asetti ne vierustoverinsa olkapäiden kohdalle ja tarttui hillitysti tämän puseroon. Piteli kangasta etusormensa ja peukalonsa välissä, ikään kuin olisi vain hypistellyt ja tunnustellut, minkälaisesta materiaalista se oli valmistettu.

   Ennen kuin Maire ehti sen kummemmin lämmetä ja reagoida, Auli päästi otteensa irti ja vetäisi kiireesti kätensä pois. Aivan kuin olisi kosketellut myrkyllistä kasvia.

   Nuorukainen seisoa jökötti kankeana Meerin oikealla puolella. Täytyihän tuokin huomioida, tuumi Meeri ja astui askeleen lähemmäksi. Poika taivutti äkisti yläruumistaan ja heitti hontelot yläraajansa vierustoverinsa hartioille. Hetken odotus ja irti. Melkein sysäisi hänet luotaan. Meeriä nauratti. Poika yritti hymyillä, mutta siitä tuli hämmentynyt virnistys.

   Myös Kristiina yritti lähestyä poikaa, mutta tällä oli jo koko halauskiintiö täynnä, joten hän ei vilkaissutkaan naiseen päin, vaan alkoi muka penkoa reppuaan. Krisse hymähti, kiitteli heitä reippaasta suorituksesta ja kehotti istuutumaan. Mikä helpotus. Toivottavasti tätä ei tarvitse tehdä joka kerta. Pete ja Auli näyttivät kaikkein nyrpeimmiltä.

 - Tämäkin on taas sitä uutta vouhotusta, kuiskasi Auli Meerin korvaan. - Mitä siitäkin nyt kostuu? Ventovieraat ihmiset.

  Meeriä huvitti. Hän muisti tapauksen erään yhdistyksen pikkujoulusta. Valtavan suurikokoinen ja ronski naisihminen halasi kaikkia ihan selvin päin, mutta niin kovakouraisesti, että Meeri oli aivan vinkaissut kivusta. Naisen luisevat poskipäät olivat  rajusti kalahtaneet hänen poskeensa. Hyvä kun se ei murtunut. Niin se voimanainen näytti runnovan muitakin. Tuskan ilme viipyi monien kasvoilla tämän hellyydenosoituksen jäljiltä.

   Maire sen sijaan innostui kehumaan halauskokemustaan:

 - Aivan ihanaa. Osoittaa avoimesti tunteitaan. Ihanaa. Pitää rakastaa ihmisiä. Kaikkia. Pitää rakastaa. Kaikkia. RAKASTAA!

   Maire aivan hekumoi siinä rakkauden vuodatuksessaan. Siinä oli jo jotakin hysteeristä. Melkein tympäisi. Auli muikisteli suutaan. Jotenkin ylikierroksilla koko Maire.

                                          - - -

 - Mikä meillä tänään on aiheena? kysyi Heidi silmät tuikkien. - Yritin viime kerran jälkeen olla ajattelematta unen saamista. Ei se ainakaan vielä onnistunut. Valvoin kolmeen saakka. Katsoin koko ajan kelloa ja siitä hermostuu aivan mielettömästi, kun huomaa, että niin ja niin vähän on enää yöstä jäljellä ja herätyskello pirisee puoli seitsemältä.

 - Ehdottakaa jotakin aihetta, kehotteli Krisse. - Ehkä palaamme tähän uniasiaan vielä myöhemminkin, koska se tuntuu olevan yleinen ongelma sangen monille ihmisille. Nuorillekin.  

   Kukaan ei keksinyt mitään. Heidi tiedusteli varovaisesti:

 - Saako täällä ottaa esille minkä tahansa aiheen? Vaikka kuinkakin mitättömän?

 - Ei ole olemassakaan mitättömiä aiheita. Vähäinenkin asia voi olla melkein kestämätön jonkun toisen mielestä. Ajatelkaapa vaikka nuorta kaunista tyttöä, joka haaveilee valokuvamallin urasta. Pieni, melkein näkymätön nyppy nenässä voi hänelle olla se kaikkein kauhein onnettomuus, joka vie neitoselta yöunet ja ajaa hänet melkein hermoromahduksen partaalle.

   Taas oli kerhon vetäjä osannut sohaista mehiläispesään. Yhteen ääneen piiriläiset kertoivat vastaavista kokemuksistaan. Nauraen Krisse yritti jakaa puheenvuoroja, jotta kaikki saisivat kuulla toistensa kertomukset.

   Meerikin myönsi, miten hänen pituutensa oli vaivannut häntä jo kouluajoista saakka. Pilasi häneltä ryhdin. Ehkä hänellä sen vuoksi oli jo nyt selkävaivoja, vaikka ei ollut vielä neljääkymmentäkään. Jalkojakin pakotti, kun aina piti sääriään vinossa ja polviaan koukussa, jotta olisi vaikuttanut lyhyemmältä. Kuormitus oli vallan väärin, mutta se hyöty siitä oli, että piti varoa lihomista, koska muuten hän olisi romahtanut kasaan kuin savijalkainen jättiläinen.

 - Et sinä ole yhtään liian pitkä, valehtelivat Heidi ja Maire kuin yhdestä suusta. - Nykyään kaikki tytöt ovat aikamoisia hongankolistajia. Ajattele vaikka missiehdokkaita.

   Meeri ihan liikuttui tuosta ystävällisestä yrityksestä, mutta mutisi kuitenkin, ettei missiys ollut koskaan kuulunut hänen urahaaveisiinsa.

   Krisse heitä vielä yllytti luvaten, että täällä kerhossa sai puhua vaikka peräpukamista, jos niistä oli vaivaa ja mielipahaa.

 - Kas kun ei muistakin alapään asioista, tuhahti Auli Meerille. -  Ei täällä ainakaan sovi mihinkään säädyttömyyksiin mennä.

   Kristiina ehkä sittenkin kuuli Aulin sanat, koska hän lempeästi huomautti, ettei ketään saa tietenkään loukata eikä asettaa tukalaan asemaan.

   Niinpä Heidikin uskaltautui kertomaan vaivoistaan:

 - Olen ikäväkseni todennut, että puikoista ja voiteista ei ole minkäänlaista apua pukamiini. Ne vain kuivattavat ja aiheuttavat vieläkin suurempaa tuskaa. Parhaimmaksi keinoksi olen havainnut pyyhkiä niitä mahdollisimman usein kostealla paperilla. Montakin kertaa päivässä, koska kummasti alapää vain erittää ulostusjätettä vielä vessassa käymisen jälkeenkin. Tietysti rasvaan niitä myös jollakin miedolla kosteusvoiteella.

 - Ai samalla, jota käytät kasvoihisikin? kysäisi Auli pilkallisena ja kuiskasi sitten Meerille: - Onpa tehokasta.

 - Minullakin on kokemuksia, puuttui Maire innokkaana puheeseen. - Minäkin...

   Kesken kaiken kajahti kuulutus. Vahtimestarilta:

 - Vaalean Fiatin omistajaa, rekisterinumero ABC 123, pyydetään välittömästi siirtämään ajoneuvonsa toiseen paikkaan. Muut autoilijat eivät pääse esteettömästi lähtemään pihasta.

   Kaikki kuuntelivat. Vain Maire, Heidi ja Veijo olivat autolla. Hetken hiljaisuus ja taas uusi innokas rupattelu.

 - Kumma, että ei sen vertaa oteta huomioon toisten tarpeita. Jättää nyt autonsa muitten tielle, marmatti Auli.

   Viitisen minuutin kuluttua luettiin taas sama kuulutus, mutta hiukan tiukemmassa äänensävyssä. Rekisterinumero mainittiin jopa kolmeen kertaan.

   Hiljaisuus, jonka aikana kukin mietti numeroaan ja autonsa väriä. Silloin Heidi huudahti:

 - Kuule Maire. Sinunhan autosi se on. Etkö kuullut?

 - Ai minunko? Mikä...mitä...ai juu...

   Maire nousi hölmistyneenä seisomaan. Muuten vielä nuorekkaan oloinen, mutta niin omissa maailmoissaan, ettei ympäristöään tajunnut. Lähti kuitenkin pöllämystyneen näköisenä käytävään.

   Toiset olivat hieman ihmeissään, ja Heidi alkoi selitellä työtoverinsa käytöstä:

 - On se Maire aika hajamielinen. Koulun pihassakin sillä on tapana jättää Fiatinsa ihan minne sattuu. Ei ollenkaan noteeraa toisia autoilijoita. Kerran erään luokan pojat nostivat koko vempeleen kadun puolelle, kun useatkaan kuulutukset eivät tehonneet.

 - Eihän tuollainen tunnistaisi edes omaa nimeään, päivitteli Auli.

   Maire palasi eikä ollut edes nolo. Ennemminkin hämmästynyt, ettei hänen ajokkinsa sijaintia hyväksytty. Poikittain kahden auton nokan edessä.

 - Rakkaus, rakkaus on tärkeätä. Lähimmäisen rakkaus. Minä niin rakastan kaikkia, huuteli Maire, kun huomasi, että muut katselivat häntä hieman oudoksuen.      

                                           - - -

   Keskustelu jatkui hyppelehtien kuin pupu pensaikossa. Uskomattoman mitättömät virheet ulkomuodossa tai käyttäytymisessä olivat kasvaneet jättiläismäisiin mittasuhteisiin jossakin elämän vaiheessa.

   Maire ei ollut alaluokilla uskaltanut hymyillä, koska etuhampaitten väliin jäi pieni rako. Yhä vieläkin hänellä oli tapana viedä käsi suulleen nauraessaan.

   Heidi ei voinut kulkea avojaloin lapsena, koska pikkuvarvas pyrki kääntymään viereisen päälle. ”Heidi Hipsuvarvas” oli pahin haukkumanimi, mitä hän saattoi kuvitella elämässään..

   Aulilla oli ollut lievä r-vika, jota peittääkseen hän oli ollut äärettömän kekseliäs käyttämään kiertoilmaisuja. ”Rotta” oli ”se päästäisen näköinen mutta isompi eläin”. ”Ruotsi” oli ”se maa, jonka pääkaupunki on Tukholma”. Veljeään Reinoa hän oli nimittänyt ”Helismaan kaimaksi”.

 - Tuo kehitti varmaan kielitaitoasi?

 - Ehkä niinkin. Olin hyvä ainekirjoituksessa, mutta raskasta se oli.

 - Et enää juurikaan sorauta r-kirjaintasi. Minusta se antaa puheellesi vain jännittävän, hiukan vierasmaalaisen leiman, kehaisi Heidi.

   Veijo oli kärsinyt ja yhäkin kärsi punastumisestaan. ”Neidoksi” häntä oli koulussa haukuttukin.

 - On ihanaa, jos mies on herkkä ja kiltti, hymisteli Maire.

 - Tutkimuksissa on ikävä kyllä todettu, että kiltit miehet eivät saa naista syttymään, mumisi Veijo korvat tulipunaisina.

 - Entä sinä Pete? Millainen pikkujuttu on sinua rassannut?

 - Melkein mikä vaan, vastasi nuorukainen surumielisenä. - Lastenhuoneemme katossa ei ollut lamppua, vaan johdonpätkä, jossa oli valkoinen sokeripalan muotoinen nappula. Siinä oli kaksi mustaa reikää. Pelkäsin sitä kauheasti enkä meinannut uskaltaa nukkua.

 - Miksi niin?

 - Luulin, että se oli jokin olento, joka tiiraili minua pikkuruisilla silmillään.

 - Mutta hyvänen aika. Emmehän saa unohtaa puheenjohtajaamme, huudahti Heidi yhtäkkiä. - Kerropa Krisse meille jotakin omista kokemuksistasi.

 - Täytyy tunnustaa, etten ole enää pitkään aikaan antanut ajatusteni askarrella turhissa pikkuasioissa.

 - Kai sinulla sentään jotakin periaatteistasi lipsumista on ollut? tiukkasi Auli kuin ärsytellen. - Ennen kuin sinusta tuli noin pyhä ja viisas.

   Hetken hiljaisuus, jolloin piiriläiset hieman huolestuneina odottivat Kristiinan reaktiota. Tämä vain hymähti ja vastasi rauhallisesti:

 - Kun olin aivan nuori ja kokematon, vasta tehtäväni alkuvaiheessa, pelkäsin tai olin ainakin huolestunut, etten löytäisi tietä tänne...oikeata aukkoa josta...vaikka ei se oikeastaan mikään mitätön juttu ollut, vaan ennemminkin tarpeeton murehdittavaksi, koska löysin...

 - Tuo on minullekin tuttua, keskeytti Maire. - Olen käynyt monesti sukulaisteni luona Hämeenlinnassa, ja joka kerta on yhtä vaikeata löytää sinne asemalta.

   Taas hiljaisuus, jonka aikana kukin taitonsa ja edellytyksiensä mukaan mietti kuulemaansa. Sitten Meeri kysyi:

 - Kas niin, Krisse, mitä sinä esittäisit yhteenvedoksi tälle istunnolle? Tarkoitan siihen mitättömien nyppyjen aiheuttamaan ylihuolehtimiseen.

   Kristiina sai oikein ponnistella, että olisi saanut pääkohtia kokoon tämäniltaisen tiimellyksen jäljiltä. Jälleen kerran hän kehotti ajattelemaan suurempia ympyröitä. Monien lähimmäistemme todella vaikeita elämänkohtaloita. Asettamaan asioita ja tapahtumia tärkeysjärjestykseen. Miettimään, voisiko itse tehdä jotakin muitten hyväksi, koska sillä tavalla omat huolet unohtuvat tai menettävät painokkuuttaan.

   Kotiin saavuttuaan Meeri näytti halauslappua miehelleen. Seppo tuijotti makeita sydämenkuvia ja kahta herttaista hahmoa, pyöreäsilmäistä, aivan kuin ne olisi otettu pelikorttien Hullunkurisista perheistä. Tyttö ja poika, jotka olivat syventyneet hellään halaukseen ja seisoivat siinä autuaina toisiinsa nojaten.

 - Ai tuollaistako siellä opetetaan? mutisi mies hieman miettiväisenä. - Toivottavasti et vaadi minultakin mokomaa litteraa, ennen kuin saan panna toimeksi noissa halaamistouhuissa. Mitenkäs rouvalle passaisi tänä iltana, kun on jo tullut perusteellisesti harjoiteltuakin?

   Sään armoilla      

 - Onpas tosi kurja ilma. On sataa ripsinyt koko viikon. Nyt se on vielä kääntynyt räntäsateeksi ja loskaksi. Mielikin tulee aivan murheelliseksi, valitteli Heidi seuraavana istuntopäivänä ja ravisteli surullisena märkää lunta takistaan.

   Muutkin piiriläiset yhtyivät samaan valitusvirteen:

 - Kuinka masentavaa. - Mieliala nollalukemissa. - Kuinkahan kauan tätä surkeutta taas kestää? - Mitä se säätiedotus oikein lupasi?    

   Ainoa joka ei valitellut oli Kristiina. Kun toiset olivat viimein asettuneet aloillensa ja Auli vielä paperinenäliinalla huolellisesti pyyhkinyt hintavaa nahkalaukkuaan ja saappaitaan, puheenjohtaja totesi:

 - Tässä meillä olisikin antoisa keskustelunaihe tälle illalle, nimittäin sää. Olemmeko me ihmiset todellakin näin ulkoisen maailman armoilla? Eikö se ole vain kasvatuksesta ja asenteista kiinni, jos niinkin tavanomainen asia kuin sää pääsee vaikuttamaan mielialaan ja tunteisiin?

   Kiivas vastalauseitten myrsky oli palautteena.

 - Vaikuttaahan se. Totta kai on aivan toinen tunnelma, kun aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Sitä piristyy aivan silmissä. Auringostahan me saamme elinvoimaa. Samoin kuin kasvit ja eläimetkin, yritti Heidi vielä puolustella näkemystään.

 - Tai liikaa säteilyä. Häikäisyä.

 - Pitää suojautua. Onhan niitä voiteita ja auringonlaseja. Tehokkaitakin.

 - Kaksipiippuinen asia, jos ensin täytyy perusteellisesti suojautua, että kestää pari tuntia siinä paahteessa.

 - Hiki kuulemma estää palamista. Sen tähden uimarannalla pitäisi vaikkapa pelata palloa eikä maata liikkumattomana ja antaa auringon  kärventää itseään.

 - Luin jostakin, että esimerkiksi pakkasvoiteet eivät enää olekaan tehokkain keino paleltumia vastaan. Sitä on oikein testattu varusmiehillä. Oma iho sellaisenaan ja sen rasvapitoisuus ovat paras suoja. Tietenkin kovimmalta viimalta pitää suojata kasvonsa esimerkiksi huivilla tai hupulla.

 - Ei liian villaisella huivilla. Jos siihen hengittelee kosteutta, pakkanen puree sitä äkäisemmin.

 - Ennen sanottiin, että pakkasenpuremaa pitää hieroa lumella. Nyt väitetään ihan päinvastaista. Pitääkin varovaisesti kosketella sitä jollakin lämpimällä.

 - Kaikki muuttuu. Mihinkään ei voi enää luottaa eikä uskoa. Kai sitä on itse kokeiltava, mikä passaa ja mikä ei. Auringonlaseistakin olen kuullut, että ne vain veltostuttavat silmien omaa kykyä säädellä pupillejaan. Esimerkiksi arabeilla kuuluu olevan hyvä näkö, vaikka he alituisesti tuijottelevat kauaksi tosi häikäisevässä auringonpaisteessa.

 - Se etäälle katsominen juuri onkin terveellistä. Kesken lukemisen pitäisi aina välillä suunnata katseensa kauas. Se on oikeata silmäjumppaa ja räpyttely kosteuttaa.

 - On se aivan pöyristyttävää, että telkkarissakin mainostetaan huulivoidetta aivan pienille naperoille, uhosi Meeri. - Samoin sitä loputonta käsien rasvaamista. Itse olen kokeillut, miten perusteellisenkin kylpyammeen jynssäämisen jälkeen tarvitsee odotella noin varttitunti ja taas on kädet aivan pehmeät ja silkoiset. Ensin iho tosin  hieman kiristelee ja sitten omat rasvat hoitelevat asian.

 - Voihan sitä käyttää käsineitä tiskatessa ja siivotessa.

 - Olen senkin testannut, selosti Meeri tietäväisenä. - Ne hautovat liikaa, ja silloin vasta iho ärtyykin. Vielä pahempaa kuin se tilapäinen kuivahtaminen.

 - Ensin suositellaan huipputehokasta pesuainetta tai saippuaa, ja sitten on pakko levitellä rasvainen tai kosteuttava mönjä päälle. Epäloogista ja turhaa. Seisoskellaan joka päivä suihkussa, ehkä montakin kertaa. Iho kuivuu liiasta saippuoimisesta, ja kas, siinä on taas uusi ongelma valmiina.

 - Ei kai peseminen voi olla pahasta? huudahti Auli. - Täytyyhän nykyaikaisen ihmisen hoitaa hygieniaansa. Likapirkkojako meistä pitäisi tulla?

 - Kohtuus kaikessa. Äideillä oli ennen aivan maniana kylvettää pikkuvauvoja kerran päivässä. Nyt neuvotaan, että heille riittää sitä liottamista pari kertaa viikossa. Tietysti kädet ja jalat on aivan eri asia, etenkin kesäaikaan. Ne on pakko puhdistaa useammin.

 - Jostakin luin, että sen tähden Yhdysvalloissa puhkesi ennen sotia se kauhea polioepidemia, kun amerikkalaiset pesevät itseään liikaa. Lakanat vaihdetaan joka päivä ja paita kolmesti.

 - Totta kai täytyy saada puhdasta vaatetta päälleen, jos on kovin kuuma ilmasto.

 - Ei se Pohjois-Amerikkakaan joka kolkasta niin mahdottoman helteinen ole. Jotkut asiat vain tahtovat muuttua pakkomielteiksi.

 - Mitä arvelette nykyajan allergiatouhusta? päivitteli Meeri. - Matot ja sohvat ja vaatteet ja koirat. Kaikki vain ulos. Pian ei saa edes pitkätukkainen isoveli asua samassa taloudessa. Ihmiset tulevat yhä vain herkemmiksi ja alttiimmiksi erilaisille aineille.

 - Nuoremman poikamme perheessä on oikein sottainen ja karvainen koira, puuttui Auli puheeseen. - Miniässä alkoi olla astman oireita, joten imuroin Pörrin harva se päivä oikein kunnolla, mutta eläinlääkäri sanoi, että se pitää oitis lopettaa.

 - Se koirako? kauhisteli Maire. - Voi raasu.

 - Ei vaan se imurointi, koska piski alkoi tulla kaljuksi sekä mielettömän äreäksi. Tosin se oli jo vanha ja kivulloinen. Sillä oli lonkkavika, kun se liukastui pahasti viime talvena.

 - Kadullako?

 - Ei kun olohuoneemme parketilla, kun he olivat meillä kylässä.

   Kaikki pohdiskelivat hetken vaitonaisina koira-paran kohtaloa, mutta sitten Meeri taas aloitti:

 - Sitten ne uudet hienot nimitykset, kuten esimerkiksi metsäallergia ja maa-allergia. Tai tuuliallergia. Eräs opettajistamme saa heti oireita, jos hän joutuu istumaan vedossa eikä se suinkaan ole flunssaa.

 - Pitäähän taudille keksiä nimi, miten sitä muuten osattaisiin hoitaa? Täytyy tietää mistä se johtuu. On keksittävä sopivat manaussanat eli lääkkeet.

 - Totta kai, mutta joskus tuntuu, että olisi parempi olla lyömättä leimoja joka pikku vaivaan. Ikään kuin maalata pirua seinälle. Jo vanhakansa osasi välttää mainitsemasta karhua nimeltä, jotta ei kutsuisi petoa paikalle. Sitä nimiteltiin vain sievästi mesikämmeneksi.

 - Sekö nyt estäisi ihmisiä sairastumasta vaikkapa umpisuolenlisäkkeen tulehdukseen, jos sitä ei olisi nimetty millään tavalla tai jos sillä olisi jokin söpö lempinimi.

 - Esimerkiksi ”Pikku lonkeroinen”, nauroi Veijokin väliin.

 - Jo tämä menee vallan pipariksi, toruskeli Auli. - Pysytään toki asiallisina.

 - Kyllä vain etiketin ja nimen alla odotetaan olevan kyseistä ainetta taikka toimintaa, huomautti Kristiina mietteliäänä. - En ole lähes kahteenkymmeneen vuoteen käyttänyt itsestäni sanaa ”väsynyt”. Mistä sitten johtuneekaan, että minua ylen harvoin väsyttää?

 - Onhan se niinkin, intoutui Heidi selittämään. - Olen huomannut, että kun ensin itken jotakin määrättyä asiaa, vähän päästä rupean säälittelemään itseäni ja huomaan olevani kauhean onneton, ja sitten alankin surkeasti itkeä sitä vollottamistani enkä enää alkuperäistä syytä juuri muistakaan.

 - Taivas kuinka monimutkaista, huokaisi Auli kyllästyneenä.

   Toiset tuumiskelivat taas pari minuuttia, kunnes Meeri aloitti:

 - Nykyäänhän on todistettu, että juuri huonepöly suojelee lapsia allergialta. Ehkä se tavallaan immunisoi heidät.

 - Ajatelkaapas, että sairaalabakteerien syyksi mainitaankin tällä hetkellä juuri se, että hoitohenkilökunta pesee liikaa käsiään eikä liian vähän. Käyttävät vielä lisäksi turhan voimakkaita pesuaineita.

 - Mihin me oikein olemme joutumassa? huusi Auli aivan punaisena kiukusta. -  Kivikauteenko me olemme palaamassa, kun ei enää saa peseytyä eikä käyttää saippuaa?

 - En minä sitä tarkoitakaan, vaan liika on liikaa jopa siisteydessäkin, puolusti Meeri kantaansa. - Olen sellaistakin lukenut, että jollakin primitiivisellä kansalla Siperiassa on mahdottoman hyvä iho, vaikka he peseytyvät kokonaan vain pari kertaa vuodessa. Ei se itsensä yletön kuuraaminenkaan hyvää tee. Ei ainakaan saisi hinkata kasvojaan pyyheliinalla pesun jälkeen, koska siitä tulee ryppyjä.

 - Sinulla vasta kummia mielipiteitä on, vaikka olet kolmen lapsen äiti. Voi kersaparkoja, uhosi Auli närkästyneenä. - Sattuuko kukaan muuten muistamaan, mikä tässä kokouksessa piti olla teemana?

   Keskustelukerho mietti kuumeisesti, mutta Kristiina vain hymyili.

 - Ai niin, se sää. Siis sään armoilla oleminen, totesi Meeri aikansa kaiveltuaan aivojensa lokeroita. - Kuule Krisse, olemmeko sinun mielestäsi seikkailleet liian kauaksi alkuperäisestä aiheestamme?

 - En sanoisi ihan niinkään, sillä sään armoilla oleminen tarkoittaa, että antaa ehdollistaa itsensä jollekin asialle, ja sama juttuhan tapahtuu siinäkin, että väen vängällä haluaa käyttää jotakin pesuainetta taikka voidetta, koska yleinen mielipide sitä suosii.

 - Niinhän sitä lomaakin odotetaan kuukausikaupalla. Jos sitten sää on huono, koko rentoutuminen ja virkistyminen on tiessään. Kai sitä lomalla muutakin voi tehdä kuin löhötä auringossa.

 - Tuota juuri tarkoitin, Meeri. Ripustamme itsellemme monia tarpeettomia painoja ja kahleita. Emme uskalla edes yrittää vapautua niistä, joten puhukaa vain sydämenne kyllyydestä ja mistä aiheesta hyvänsä.

 - Aivan niin, Krisse. Miksi meidän pitäisi pysyä jossakin määrätyssä aiheessa? menosi Heidi. - Eihän tämä mikään opettajainkokous ole. Täällä voimme puhua siitä, mikä tuntuu tärkeältä ja kiinnostavalta, eiks vaan?

 - Juu, juu, juuri niin, huutelivat toiset ja jatkoivat juttelemistaan. - Mutta miten siitä lomasta saisi kaiken irti ellei ole mahdollisuutta levätä ja palautua?

 - Ihmisillä näyttää olevan sellainen käsitys, että vain laiskottelu ja loikoilu on todellista lepoa. Kuitenkin jonkun suuren suomalaisen liikeyrityksen johtajatar on sanonut, että työn vaihtaminen on parasta lepoa. Silloin vasta pääsee eroon entisistä paineista ja ajatuskierteistä.

 - Pähkähullua, huusivat Maire ja Heidi. - Emme ole kuulleetkaan noin järjetöntä mielipidettä. Totta kai lomalla pitää löhötä ja rentoutua ja nukkua paljon.

 - Ja tietenkin ulkoilla ja urheilla, lisäsi Heidi.

 - Eräs maamme talouselämän voimahahmo on myös neuvonut, että ihmisellä pitäisi olla jokin todella vahva harrastus, jatkoi Krisse myhäillen. - Ei pelkkää lelluttelua eikä tissuttelua, vaan sellaista, joka täyttää ihmisen kokonaisvaltaisesti ja antaa elämälle sitäkin kautta sisältöä, varsinkin jollei hänellä ole tilaisuutta osallistua varsinaiseen työelämään.

 - Iskä pelkää kauheasti eläkkeelle jäämistä, mutisi Petekin huolestuneen näköisenä. - Saa nähdä miten ukko kestää pakollisen syrjäytymisensä, kun se ei keksi mitään tekemistä ja aika tulee pitkäksi.

                                          - - -

   Meeri todella hämmästeli niitä lauseryöppyjä, jotka sinkoilivat  ahtaassa pömpelissä. Puolesta ja vastaan. Kaikilla tuntui olevan kokemuksia liiallisesta sitoutumisesta vallitseviin olosuhteisiin.

   Veijo valitti, kuinka hän keinokuituvaatteissaan jatkuvasti vilustuu hiihtoreissuillaan. Hiki pakkautuu kankaan alle hartioihin muhimaan. Tuuli puhaltaa ja vilunväreet ovat vaanimassa. Hän huomasi vaihtaa hölkkäpukunsa puuvillaiseen. On lämmin ja hengittävä tunne. Lisäksi asu pysyy raikkaampana.

   Heidi vastusti Veijon ratkaisua. Keinokuituinen asu on paljon pukevampi, kun se ei veny eikä vanu. Peseminenkin on helpompaa, koska se kuivuu nopeasti. Ei tarvitse edes silittää. Siksihän keinotekoiset kuidut ovatkin niin suosittuja.

   Meeripä oli samaa mieltä Veijon kanssa:

 - Ajattele nyt jostakin polyesteristä tehtyä leninkiä. Kainaloissa hikitahrat jo ensimmäisessä käytössä. Ja se haju, joka ei lähde pesemälläkään. Ei ainakaan niissä lämpötiloissa, joita kyseinen vaate yleensä sietää, selvitteli Meeri kantaansa ja jatkoi:

 - En voi ollenkaan käyttää sukkahousuja. Yritin siirtyä puuvillaisiin, mutta nehän eivät tahdo istua lainkaan. Nykyään olenkin niin vanhanaikainen tai sitten kevytmielinen, että käytän pitkiä sukkia ja sukkanauhaliivejä. Siispä en enää kärsi tulehduksista enkä liiasta hikoilemisesta.

 - Niitähän ne mainostavatkin nykyään, nimittäin niitä pikkuhousunsuojia. Siihen on menty, kun tuuletusta ei saa housujen läpi.

   Tässä kohdassa naiset vilkaisivat miespuolisia keskustelijoita. Veijo myötäili, mutta Pete oli aluksi hiukan kiusaantuneen näköinen. Äkkiä hän kuitenkin sanoi:

 - Niin se on miestenkin alushousujen kohdalla. Pakko minunkin on käyttää täyttä puuvillaa. Muuten iho ärtyy ja tulee kutinaa.

 - Luonnonkuidut olisivat tietysti hienoja, mutta ne eivät tahdo kestää. Tulee kohtuuttoman kalliiksi ostaa koko ajan uutta, kun entiset menevät nopeassa tahdissa rikki.

 - Sukkahousujen suhteen kyllä ollaan pihejä, mutta miten on laita muissa hankinnoissa? Kaatopaikat ovat pullollaan täysin käyttökelpoista tavaraa. Kodinkoneita ja kokonaisia kaapistoja. Uutta vaan pitää saada hinnalla millä hyvänsä.

 - Se on sitä hillitöntä kerskakulutusta, päivitteli Veijo. - Meitä vastapäätä valmistui upouusi, sikakallis kerrostalo. Tuliterät keittiön kaapit ja kaakelit heitettiin parvekkeelta pihalle, kun ne eivät miellyttäneet ostajaa, sitä nirppanokkaa.

 - Minun tulee ihan sääli nykyajan nuoria isiä ja äitejä, kun he joutuvat suorittamaan valintojaan tässä kauheassa informaation ristiaallokossa, huokaili Meeri. - Olen joskus aivan pyörällä päästäni, kun katselen telkkaria tai luen lehtiä. Tänään tätä, huomenna sitä.

 - Niin kuin juuri se poutasäässä oleskelukin, kummasteli Auli totisena. - Tyttöromaaneista jo opin, miten köyhä lapsi vietiin maalle päivänpaisteeseen, ja kaikki vaivat paranivat. Nyt lapsia yritetään varjella auringolta aivan pakonomaisesti. Mustat lasit silmillään he näyttävät aivan Maija Mehiläisiltä. Australiassa on kuulemma oikein yleisesti vallalla määräys, että koululaisilla pitää olla päähine ja tummat lasit.

 - Entä se solarium-villitys? Jos tekniikka sattuu pettämään, auringonpalvojat kärventyvät kauhuelokuvien hirviöiksi.

 - Minun täytyy, täytyy ehdottomasti saada aurinkoa pimeän ja ankean talven aikana ja jälkeen, huusi Heidi. - En jaksa muuten elää. Jollen saa valoa ja aurinkoenergiaa Suomessa, tilaan heti paikalla matkan jonnekin etelän maahan. Oi sitä ihanuutta olla kuumien säteitten hyväiltävänä.

 - Oi kuinka hurmaavaa oli ennen, kun sai huoletta vaellella tihkusateessa ja antaa raikkaan veden suudella kasvojaan, muisteli Maire. - Nyt saa pelätä, että se suloinen sadekuuro tuo tullessaan vaikka mitä happoja ja saasteita. Hyvä kun uskaltaa pyykkejä pihallensa ripustaa.

 - Pyykit on ehdottomasti kuivattava ulkosalla, saarnasi Auli tiukkana. - En saattaisi kuvitellakaan, että pelkkä pyykkikoneella kieputtelu riittäisi, taikka kuivauskaappi. Kannan ne joka kerta ulos, vaikka olin nääntyä siihen taakkaan vaikean sairauteni jälkeen. Kalle se kieltelee, mutta eipäs tule auttamaan, se laiska nahjus. Minä kyllä raadan henkeni uhalla, koska palkintona on se raikas tuoksu. Sitä ei anna kalleimmankaan koneen pyöritys eikä puhallus.

 - TV tosiaan sanelee katsojalle, millainen sää on hyvä ja kaunis. Sen pitää ehdottomasti olla poutainen ja aurinkoinen. Ei kai säätieteilijöille juolahda mieleenkään, että joku pitää sateesta ja pehmeästä pilviverhosta, jopa myrskystä ja reippaasta lumimyräkästä. Kuitenkin koko eläin- ja kasvikunta tarvitsee sadetta ja tuulta.

 - Onhan säätiedotus hyväksi, jotta saamme tietää keli- ja myrskyvaroitukset, mutisi Veijo.

 - Niin mutta se onkin eri asia. Ärsyttää, kun jo pikkulapsiin iskostetaan lähes ehdottomana sääntönä käsitys, millainen sää on kaunis ja miellyttävä, harmitteli Meeri. – Minulla on tunne, että julkisesti ihan liikaa tähdennetään aurinkoisen sään tuomia positiivisia puolia. Aivan kuin se olisi ainoa autuaaksi tekevä olotila.

 - Olen kanssasi samaa mieltä, yhtyi Krissekin keskusteluun. – Televisiossakin toitotetaan jatkuvasti, että tänään on koko Suomi harmaa, mutta huomenna ilmat paranevat ja saamme nauttia kauniista, aurinkoisesta säästä viikonloppuna.

 - Mitä se haittaa, vaikka niin sanotaankin?

 - Sepä saattaa olla suorastaan vahingollista, kun kokematon nuori ehdollistetaan jollekin perin ulkonaiselle onnen edellytykselle.

 - Tuota en ikinä usko, intti Heidi. – Perustele toki kantaasi.

 - Jokin aika sitten hyvin nuori poika surmasi koulutoverinsa. Kun häneltä tiukattiin motiivia moiseen hirmutekoon, hän viimein mainitsi erään syyn.  

   Krisse piti tauon ja jatkoi:    

 - Poika selitti, että teko tuli tehtyä, kun sääkin oli niin huono ja satoi.

 - Eihän se voinut olla ainoa syy.

 - Ei tietenkään, mutta että hänen mieleensäkään juolahti syyttää sadetta mielialastaan, panee kyllä ajattelemaan eikö poutasäätä aivan liioitellen korosteta hyvän olon ja onnellisuuden lähteenä.

- Entä se allergiaa aiheuttavilla kasveilla pelottelu? kyseli Maire. - Pitkän aikaa luulin, että pujo on sama kuin paju.

 - Olisiko sellainen informaatio juuri sitä pirun maalaamista seinälle? tuumi Veijo.

 - Luonto se on tärkeintä ja ulkoilu, touhusi Heidi. - Puista saamme bioenergiaa ja elämänuskoa. Ah, kuinka ihanaa on kietoa käsivartensa mahtavan männyn ympärille. Vuosisatojen syke virtaa sieluuni ja sydämeeni.

 - Ja toukat ja pihka ja roskat, huomautti Auli taas ivallisena.

 - Oletko edes koskaan itse kokeillut? Joskus tunnen, miten ympärilläni oleva energiakenttä on kutistunut pariin millimetriin. Vaikka eipä silti, kyllä toinen ihminenkin voi lisätä meille elämänvoimaa taikka sitten imeä meidät tyhjiin. Hoitohenkilökunta usein valittaa, että he menettävät kaiken tarmonsa ja energiansa joutuessaan päivät pitkät hoivaamaan ja auttamaan heikkokuntoisia. Luonnosta saan rauhaa, kun mieli on levoton.

 - Olen lukenut, ettei ihmisen itse asiassa tarvitsekaan paeta tilapäistä levottomuutta. Se, niin kuin ajoittainen stressikin, kuuluu elämään ja antaa sille maustetta ja potkua. Ainainen tylsä rauhantila vain veltostuttaa. Pitää olla haasteita, onnistumista ja välillä epäonneakin. Se vain kasvattaa ja karaisee ihmistä, tuumi Kristiina. - Masennuskin on vain hyödyksi, koska se ilmoittaa, että elämäntapoja ja –asennetta olisi syytä korjata.

 - Minä niin hartaasti toivoisin, että taivaassakin olisi kovasti toimintaa, kuiskasi Maire. - Minä varmasti kyllästyisin pelkkään harpunsoittoon, etenkin kun olen aika epämusikaalinen. Suomalaisesta tangosta kyllä pidän. Ah, miten me tanssimme myöhään...

 - Kyllä se musiikkimakukin kehittyy ja hienostuu, kun paljon kuuntelee korkeatasoisia konsertteja, neuvoi Auli.

 - Olemme me kyllä aika tavalla uskonkin armoilla eikä vain sään, arveli Veijo totisena.

 - Mitä tarkoitat?

 - No sitä, että jotkut ammentavat elämänohjeensa raamatusta tai muista viisaista kirjoista eivätkä väisty piiruakaan siltä oikeaksi katsomaltaan tieltä. Minusta tuntuu, että nykyään monet luottavat yhtä vakaasti tiedotusvälineisiin ja lääkäreihin.

                                          - - -

 - Kas niin, nyt meidän on lopetettava tällä kertaa. Kirjasto suljetaan. Kiitokset vain puheenvuoroistanne. Miettikääpä itse tykönänne, mitkä asiat teitä ehdollistavat ja muodostavat teille niin vahvan pakkopaidan, ettette uskalla ettekä jaksa siitä irtaantua. Meitä ehdollistaa jopa tämä rakas luonto sekä vuodenajat. Kukapa ei morkkaisi inhottavaa sateista syksyä ja ylistäisi vuorostaan ihania aurinkoisia kesäpäiviä.

   Kristiina piti pienen tauon ja katsoi veikeästi ympärilleen.

 - Mitä arvelette? Täytyisikö meidän yrittää päästä eroon myös ajan ja iän vaikutuksista ja hirmuvallasta?

   Muut tuijottivat häntä äimistyneinä. Laskiko nainen leikkiä? Kristiina alkoi taas selailla papereitaan ja jatkoi:

 - Ensi kerralla saatte jälleen luettelomaisen monisteen tämän illan aikana esille tulleista asioista ja aiheista. Ehkä ne herättävät uusia kysymyksiä ja ajatuksia. Hyvää ja rauhallista yötä kaikille.

   Meeri, Auli ja Heidi tupsahtivat kadulle vieläkin kuumissaan kiihkeästä ajatusten vaihdosta. He jatkoivat rupatteluaan vielä kotimatkallakin. Heidi halusi vielä kävellä ja selvitellä päätään. Maire oli mennyt bongailemaan autoaan parkkipaikalta. Veijo ja Pete suunnistivat yhdessä pienelle lenkille. Krisse lähti aina viimeisenä. Häneen Meeri ei ollut vielä kertaakaan saanut mitään henkilökohtaista kontaktia. Mikä tämä piiri oikein oli?

 - Ihmettelen, mihin tällä touhulla oikein pyritään, tuumiskeli Aulikin. - Jokin järki ja päämäärä sitä sentään pitäisi olla kaikella toiminnalla. Asiat eivät pysy alkuunkaan hallinnassa. Vielä maksullista ja kirjaston tiloissa.

 - En ole minäkään päässyt selville, mikä yhdistys tämä on, lausahti Meeri. - Ei se varmaan seurakunnankaan puuhia ole, koska vielä ei ainakaan ole varsinaisesti puhuttu uskonnosta.

 - Toivottavasti tämä ei ole jotakin harhaoppista poukkoilua. Kysytään seuraavalla kerralla Kristiinalta suoraan, mikä on homman nimi ja mihin tarkoitukseen rahat menevät.

   Heidi oli kyllä tyytyväinen. Saihan sitä jotakin mystistä ja jännittävää asioissa ollakin. Vaikkapa henkimaailman asioita, kun ei vain ole liian vaarallista.  

   Hölkkähörhöt

 - Terveisiä pitkältä ihanalta jalkalenkiltä. Tulen aivan sairaaksi, jos yksikin päivä jää väliin enkä pääse ulos luontoon, touhusi Heidi ja istahti punaposkisena ja raikkaana paikalleen Veijon viereen.

   Hätääntynyt ilmekin oli hiukan lieventynyt tuon riemukkaan luonnossa ravaamisen jälkeen. Hänellä oli yllään tummansininen tyylikäs lenkkihaalari, jossa oli punaisia kapeita raitoja. Keinokuitua.

 - Mahtaisiko tuokin olla vain pakkomielle? Ehdollistat itsesi ulkoilulle ja määrätyille toistuville toiminnoille.

 - Ei kai nyt terveellisessä ulkoilmaelämässä voi mitään pahaa olla. Sisällä mökissäkö sitä pitäisi mököttää?

 - Eihän asioita niin mustavalkoisesti tarvitse ottaa. Että vain joko-tahi. Ulkoilee, jos se on mukavaa ja siitä tulee hyvälle mielelle, mutta ei siitä saisi muodostua uutta stressin aihetta.

 - Ei se ulkoilu sittenkään ainoa autuaaksi tekevä asia ole, selosti Meeri. - Eräs ystävättäreni oli kaatunut kadulla ja joutui olemaan yli kolme viikkoa sisällä, kun kädet olivat kipsissä. Naapurin rouva tuli häntä tapaamaan ja ihmetteli kovasti, miten ystävätär oli niin freesin näköinen, vaikka ei ollut päässyt ulos.

 - Kuinka hän sitten säilyi niin hehkeänä?

 - Hän ei edes ollut tullut ajatelleeksikaan, että sisälläolo olisi häntä raunioittanut. Ainahan voi tuulettaa tai vaikkapa seistä parvekkeella, jos nyt niin valtavasti happea kaipaa. Hänellä on suuri huoneisto ja hän liikkuu yleensäkin paljon. Kulkee ja hakee. On itse asiassa kaukana työtehoseuran ihanteesta. Miksi keittiössäkin kaiken pitäisi olla käden ulottuvilla. Siinähän sitä saa liikuntaa, kun kumartelee ja touhuaa.

 - Mutta luonto ja raitis ilma, yritti Heidi taas tuoda esille uskonkäsitystään.

 - Olen lukenut, että esimerkiksi jotkut mielipidevangit saattavat pysyä hämmästyttävän hyvässä kunnossa. Edellyttäen tietenkin, että saavat ruokaa ja ettei heitä muuten kiusata. Eräskin mies käveli joka päivä kilometrikaupalla ahtaassa kopissaan. Hän oikein räknäsi kuinka monta kilometriä hän oli päivässä taivaltanut.

 - Saattaa olla tottakin, Veijo, mutta ihmiset ovat niin erilaisia, keskeytti Auli. - Usein se henkinen näivettyminen ja nääntyminen on pahinta vankeudessa, kuten myöskin sairauden kynsissä. Mitä siitä arvelet?

 - Moni vanki kirjoittaa muistelmiaan ja tekee sillä tavalla luovaa työtä, joka muutenkin pitää ihmisen vireänä ja elämänhaluisena. He harrastavat jonkinlaista mielen hölkkää.

 - Terve ruumis terveen sielun ympärillä, kuten Krisse meille kerran sanoi, muistutteli Meeri.

 - En minä ulkoilua vastusta, jos se pysyy raameissaan, selvitti Veijo mielipidettään. - Muutkin sinänsä hyödylliset asiat voivat muodostua manioiksi. Tiedän erään keski-ikäisen naishenkilön, jonka on aivan pakko lähteä iltaisin konserttiin tai teatteriin, koska kotiin jääminen olisi todiste velttoilusta ja asteittaisesta vajoamisesta erakoitumiseen ja ehkä kaljoitteluunkin.

 - On tietysti perin nautinnollista ja mieltä ylentävää käydä konserteissa ja muissakin kulttuuririennoissa, mutta pitäisi tarkkailla itseään, onko lähtemisen syy vain pakonomainen yksinäisyyden karttaminen. Vai mahdollisesti halu näyttäytyä eliittiporukassa. Saada arvostusta hienosta harrastuksestaan.

 - Tuossa on kyllä vinha perä, huomautti Auli. - Miehenikin on pakko näyttäytyä joka kissanristiäisissä, ettei menetä ääniä seuraavissa eduskuntavaaleissa.

   Kaikki katsoivat Aulia hieman yllättyneinä.  

 - En tiennytkään. - Joo, sama nimi. - Jaa, onko miehesi kansanedustaja V?

   Meeri oli jo heti alussa huomannut yhtäläisyyttä sukunimessä, joka kuitenkin on Suomessa siksi tavallinen, ettei hän uskonut samasta henkilöstä olevan kysymys.

 - Kyllä vain, mieheni on Kalle V. Niissä politiikan koukeroissa hän on kiinni kuin tervassa. Toimittava ja osallistuttava, vaikka ei enää jaksaisi eikä koe siinä mitään hohdokkuutta. Sääli Kalle-parkaa.

 - Onhan siinä omat hyvätkin puolensa, sanoi Heidi melkein kateellisena. - Oletko ollut myös presidentinlinnan juhlissa?

 - Jo vain ja monta monituista kertaa. Ei niistä paljon kostu. En vain voi kieltäytyä Kallen vuoksi. Uutta leninkiä en kyllä totisesti joka kerraksi hanki. Mieluummin tosin istuisin kotona, lukisin hyvää kirjaa tai kuuntelisin klassillista musiikkia levyiltäni.

   Muut olivat epäuskoisen näköisiä. Kuinka paljon ihminen oikein pettää itseään? Jokainen heistä.

                                          - - -

   Maire ja Pete puuttuivat joukosta. Krisse kyseli, tiesikö kukaan heistä. Peten poissaolon syistä ei kukaan ollut selvillä, mutta Heidi alkoi kertoa ystävästään.

 - Maire ei päässyt tänään. Hän käväisi täällä kyllä eilen kun erehtyi päivästä. Tänä iltana hänellä on tärkeä kokous.

 - Luulin, ettei hän ole työssä tällä hetkellä.

 - Ei se työtä koskekaan. Hänellä on tapaaminen yhden meedion kanssa.

   Muut tuijottivat puhujaa kuin pysäytetyssä filmissä. Auli veti suutaan ivalliseen hymyyn:

 - Arvasinhan minä, että hän on hieman omituinen.

 - On hän jonkin verran erikoinen, myönsi Heidi. - Olen tuntenut hänet jo kauan. Hän on ollut opettajana meidän lukiossa ja vieläkin tuuraa joskus. Hänellä on täysin pätevän paperit ja hän on käynyt ties kuinka paljon ylimääräisiä kursseja, mutta opetustyö ei oikein tahdo luonnistua. Hän on yrittänyt peruskoulussakin ja aikuisopetuksessa. Kaikkialla jokin tökkii. Aikuistenkin opettamisessa on vaikeuksia. Joutuu itkien lähtemään kesken tunnin luokasta kun oppilaat kiusaavat.

 - Eikä mikään ihme. Kun ei autoansa löydä. Ei varmaan löydä edes oikeata luokkahuonetta.

 - Ei usein löytänytkään. Ei myöskään arvostelukirjaa, avaimiaan eikä nauhureita. ATK oli hänelle kerrassaan kauhistus. Liian monimutkaista ja ehdotonta.

 - Sanoit, että hän on pätevä? Onko hän suorittanut oikein maisterin tutkinnon?

 - On toki. Hyvät paperit. Opiskelu meni suorastaan loistavasti. Jos myöhästyi tentistä taikka eksyi väärään luentosaliin, otti vain kaiken uusiksi. Omilla ehdoillaan. Älkää nyt luulko, että parjaan poissaolijaa, mutta kyllä Maire itsekin kertoo näistä asioista ihan avoimesti. Kas kun ei ole jo kertonutkin. Jokaisella on heikkoutensa ja virheensä, eikös vaan?

   Muut myöntelivät armollisesti, paitsi Auli, jonka mielipide oli ehdoton ja ankara:

 - Voihan sitä tehdä joskus virheitä, mutta niistä pitää oppia ja yrittää päästä. Pitää kouluttaa itseään täsmällisyyteen ja tarkkuuteen. Sen verran itsekuria odottaisi aikuiselta ihmiseltä.      

   Meeri tiedusteli uteliaana:

 - Miksi se Maire sinne meedion luokse meni?

 - Hänellä on kyseltävää miehestään. Eräs asia on kovasti vaivannut Mairen mieltä.

 - Onko hän naimisissa? Mitä hänen miehelleen on tapahtunut? Onko hän mahdollisesti kadoksissa?

 - Ei varsinaisesti. Hän kuoli muutama vuosi sitten. On haudattuna kolmannelle hautausmaalle. Olin mukana siunaustilaisuudessa. Kaunista ja paljon väkeä. Merkittävä liikemies tässä kaupungissa.

 - Ai todella Maire K. Kyllä minä muistan kauppaneuvos Emil K:n, selvensi Aulikin. - Meidän Kalle joutui paljon tekemisiin hänen kanssaan. Oikea vanhanajan herrasmies. Mutta ei kai Maire hänen vaimonsa voinut olla? Tytär ehkä?

 - Oli Maire vaimo. Tosin heillä oli pienoinen ikäero.

 - Niin on meilläkin Sepon kanssa. Yli kymmenen vuotta, mutta se on vaan hyväksi, kun olin niin lapsellinen nuorempana, innostui Meeri puolustamaan eri-ikäisten avioliittoa.

 - Tässä oli kyllä kyse vähän suuremmasta erosta, nimittäin kolmestakymmenestä vuodesta.

 - Ei ole tosi! Onko se mahdollista? Muistat kai väärin, että nyt 30 vuotta.

   Heidi vakuutti asian olevan niin. Maire oli aina väittänyt, ettei ikäeroa edes huomannut. Heillä oli ollut niin voimakas sielujen sympatia eikä sieluilla kai ole väliä, minkä ikäisiä ne ovat.

 - Sitä miehen sieluako Maire nyt meni puhuttelemaan? kysyi Auli, jolle ilmestyivät yhä vain syvemmät halveksunnan juonteet suupieliin.

 - Sitä juuri. Maire oli aina varoitellut miestään liiasta tupakanpoltosta. Siihen paheeseen Emil sitten kuolikin, kun keuhkot väsyivät hengittämiseen. Nyt Maire haluaa saada selville, onko Emil-kulta päässyt eroon tuosta paheestaan siellä toisella puolella.

   Filmissä oli vieläkin pidempi katko kuin vähää aikaisemmin. Auli näytti todella harmistuneelta. Heidi varmaan piti heitä pilkkanaan. Pää tutisten hän kehotti läsnäolijoita viipymättä palaamaan päiväjärjestykseen eli puhumaan viimeinkin jotakin kunnollista asiaa.

   Heidipä yhä vain itsepintaisesti puolusteli Mairea ja kertoi tämän olevan kovasti kiinnostunut kaikesta mystisestä, astrologiasta sun muusta. Henkisestä kehityksestä.

 - Hakisi sitä tieteellisistä teoksista, filosofiasta ja hengellisestä kirjallisuudesta eikä kaiken maailman hömppä-pömpästä, opasti Auli topakasti. - Sano hänelle meiltä sellaiset terveiset. Ettei hän vallan hullujen huoneeseen päädy.

                                          - - -

   Krisse pani nauhan pyörimään. Siitä kuului heidän viimekertaista keskusteluaan. Noinko sekavasti he puhuivat? Toinen toistensa suuhun. Sitten hän taas jakoi heille tekstejä, jotka hän oli purkanut nauhalta. Mikä sekamelska ja kaaos. Mitähän tästäkin hyötyisi?

   Heidi järjesteli kävelysauvojaan, etteivät ne olisi kaatuneet Veijon päälle. Rupattelivat hetken niiden hyödyllisyydestä. Ihan ihmettelivät, ettei Meeri ollut vielä hankkinut sellaisia. Auttavat liukkaalla kelilläkin säilyttämään tasapainon. Erittäin oikeaoppista ja terveellistä, oli joku lääkärikin sanonut.

 - Tottapahan sinä hölkkäät säännöllisesti, Meeri?

 - On tässä nykyisessä elämäntilanteessa hölkkäämiset jääneet toiselle sijalle. Kaiken kukkuraksi kuulin tässä eräänä päivänä liikunnanopettajaltamme, että ei se hirveätä vauhtia puuskuttaminen taidakaan niin tuiki terveellistä olla.

 - Kuinka niin? kyselivät muut epäuskoisina. - Juoksevathan eläimetkin todella kovaa. Ajattelepas vaikka gepardia, kun se jahtaa villisti poukkoilevaa antilooppia.

 - Eläimet ovatkin eri asia. Ensinnäkin ne liikkuvat vaakasuorassa asennossa, kun taas ihminen kannattelee koko ruhonsa painoa ohuiden koipiensa varassa. Ei ihme, että polvet ja nilkat pettävät siinä vauhdissa.

 - Tuota en ikinä usko, uhosi urheilullinen Heidi aivan loukkaantuneena. - Juokseminen tekee vain hyvää. Sillä keinoin parannan kaikki sairauteni ja ikään kuin juoksen eroon huolistani.

 - Pakoon sinä juokset mutta mitä? räväytti Auli ilmoille mielipiteensä. - Ja etpäs ole niistä huolistasi eroon päässyt, esimerkiksi siitä unettomuudesta.

 - Auttaapas se, sillä olisin vieläkin kurjemmassa kunnossa, jos luopuisin liikunnasta, mutta miten sinä Meeri selität sen, että eläimillä saattaa olla aivan mahdottoman suuri nopeus juoksussaan? Gepardillakin ainakin 120 kilometriä tunnissa. Selvitäpäs minulle, miksi niiden elimistö sen kestää, jankutti Heidi sisukkaasti.

 - Gepardi juoksee vain hyvin lyhyen pyrähdyksen kerrallaan, mutta ihmiset painelevat yhteen kyytiin tarpeettoman pitkiä matkoja, ja sisäkalut sen kun hölskyvät sinne tänne. Se ei kuulemma ole niille laisinkaan hyväksi.

 - No kävelysauvojen käyttö ei ainakaan hämmentele sisälmyksiäsi sekaisin. Ostaisit edes sellaiset.

 - Epäilen, ettei niittenkään terveellisyyttä ole vielä tarpeeksi tutkittu. Tarkoitan sitä jäykkää asentoa, kun olkapäät on koholla kuin entisellä mannekiinilla. Meno ainakin näyttää olevan yhtä tököttämistä. Tai sitten he vetävät sauvoja perässään maata pitkin. Mitä hyötyä sellaisestakaan on?

   Meeri edelleen puolusteli hölkkäämättömyyttään ja tuumi, että heillä oli totisesti tärkeämpääkin hankittavaa. Vaikkapa uusi talvitakki, uusi akku ja se lastenvaatteitten jatkuva hullunmylly. Lisäksi velkojen lyhennykset.

 - Kyllä lapsiperheillä on huikeat menot. Minäkin sen tiedän, kun meillä on ollut kolme lasta. Nyt he ovat jo aikuisia, mutta jatkuvasti heille pitää jostakin apua löytyä. Tytärkin on taas työttömänä, huokaili Auli.

 - Johan teillä on suuret tulotkin. Miehelläsi ainakin.

 - Myönnän että on nyt, mutta siihen aikaan, kun lapset olivat nuorempia, saattoi olla todella tiukkaa.

   Krisse esitti yhteenvetona pienen kertomuksen, jonka hän oli hiljattain kuullut.

 - Eräs mies oli innokas hevosten kasvattaja. Hän kävi ratsastamassa harva se päivä. Hänen ystävänsä sanoi hänelle: ”Ai, sinä käyt siis ratsastamassa, jotta pysyisit terveenä ja hyvässä kunnossa?” Mies vastasi: ”En suinkaan, vaan minä käyn ratsastamassa juuri SIKSI, että olen terve ja hyvässä kunnossa.”

   Piiriläiset pohdiskelivat juttua aikansa. Tajusivat ehkä tai sitten eivät. Krisse hymyili ja toivotti hyvää yötä.

   Auli ja Meeri kävelivät taas yhdessä kotiin. Auli oli kovasti kiihtynyt ja toisteli vähän päästä, ettei tulisi enää seuraavalla kerralla. Oli se kauhea Maire sitten läsnä tai poissa, yhtä höperöä koko meininki. Auli ei kehdannut edes miehelleen kertoa, mitä siellä kerhossa puhuttiin. Meeri oli vaitelias. Hän tuumiskeli, mitkä olivat ne hänen pakkomielteenomaiset koukkunsa ja kahleensa.

   Terveyssyöpöt

 - Huh kun tuli taas syötyä liikaa. Olen aivan tönkässä. Pökkelönä, mutta kun se oli niin maukasta, ähisi Heidi tervehtiessään muita kerholaisia.

 - Minäkin söin aivan ylen änkeni, tunnusti Meeri. - On se kummaa, että vaikka koululla nauttii hyvän ja ravitsevan aterian, kotona taas ahmii kuin olisi nälkäkuurin pitänyt. On pakko kokata perheelle ja paljon. Seppo on aina suu auki kuin suurikokoinen käenpoika.

   Auli laihana, melkein ruipelona, ei ollenkaan yhtynyt sellaisiin mielipiteisiin, että ihminen voisi syödä liikaa. Tunteehan sen vyötäröllään, kun alkaa kiristää.

 - Minä avaan nappeja tai vetoketjua, niin kiristys menee ohi, naureskeli Heidi. - Minua ihmetellään, että olen näin hoikka, vaikka pistän maaruuni todella valtavia annoksia. Mairekin voi todistaa. Mutta minäpä liikun. Liikun ulkona ja sisällä. Voimistelen ja joogaan. Meditoin ja käyn hierojalla. Hän puristelee minusta liiat rasvat pellolle.

   Veijollakin oli sanottavaa tähän asiaan:

 - Jotkut pitävät oikein elämäntehtävänään vahtia jokaista suupalaansa. Pohtivat ravintoarvoja ja vitamiineja. Tiedän erään huippukuntoilijan, lähes kuusikymmenvuotiaan miehen, joka ahdisteli vieraitaankin syömään vaimon leipomia kuivakakkuja. Ne koppurat oli tehty jostakin tummasta jauhosta. Ehkä ruisjauhosta. Omituisen makuisia ja todella kuivikasta pureskeltavaa. Kauheinta oli, että tuo terveysintoilija hyvin lyhyessä ajassa kuoli mahasyöpään. Se oli kuin kohtalon ivaa. Ihan hirvitti kuulla hänen menehtymisestään.

 - Olisiko ylivarovaisuus myös jonkin asteen sairautta? huomautti Krisse. -  Ainakin se altistaa juuri niille peloille. Mistä sen tietää, vaikka juuri pelot aiheuttavat ruumiissa epänormaaleja muutoksia. Eräs noin kuusikymmenvuotias mies tiedusteli lääkärituttavaltaan, että pitäisikö hänen käydä testauttamassa eturauhasensa, koska muutkin niin tekevät. Arvostettu urologi vastasi, että mieluummin ei, jollei ole oireilua. Parempi kun ei ajattele koko asiaa, koska sellaisessa huolestuneessa tietoisuudessa ja odotustilassa eläminen on todella rasittavaa ja hankalaa.

 - Eräs tuttavani on syönyt pelkkää kasvisravintoa jo kaksikymmentä vuotta, kertoili Meeri. - Aina jotakin kummaa vaivaa paksusuolessa. Tähystetään ja tutkitaan. Nukka on vallan kuivettunutta. Lisäksi hän ahmii kuivia kuituja, joissa on teräviä piikkejä kuin parsinneuloja. Sitten ihmettelee, kun peräsuolesta vuotaa verta. Taas tutkittiin eikä löydetty syytä.

 - Raakoja vihanneksiakin monet puputtavat kuin kaniinit. Kovaa selleriä, porkkanaa ja keräkaalia. Sellaisenaan vain sen kun suu sietää. Ei se hirmukovien kasvisten rouskutus taida olla hampaillekaan hyväksi. Emmehän ole mitään oravia eivätkä meidän hampaamme uudistu kuin proteesin avulla, pohdiskeli Veijo.

 - Niin, ja sitten tulevat vielä kovat vatsanväänteet päälle. Aika moni iäkäs ja heikkovatsainen on luopunut keittämättömien kasvisten syömisestä. Mahakivut helpottivat. Puhun kokemuksesta, selosti Auli ja jatkoi: - Ihmisellä on taipumus hoiperrella laidasta toiseen. Ensin pelätään kiehauttaa ruokaa, etteivät vain vitamiinit katoa, ja sitten syödään kaikki aivan raakana, vaikka ei omista märehtijän sisäkaluja.  

   Aulilta oli leikattu syöpä paksusuolesta. Juuri ja juuri oli selvinnyt hengissä. Oli laihtunut miltei luurangoksi. Suoli ei tahtonut lähteä toimimaan millään konstilla.

   Heidi kertoi eräästä naisesta, joka kävi neljä kertaa vuodessa suurissa tarkastuksissa ja usein vielä pienemmissä, kun väli hänen mielestään oli liian pitkä, jotta olisi voinut rauhallisena odottaa seuraavaa lääkärissä käyntiä.

 - Tältä on minustakin joskus tuntunut, huomautti Auli.

 - No niin, tämä rouva valitti, että hän ei pysty viettämään normaalia elämää niitten tarkastusten välilläkään. Juuri kun oli todettu, että hän ainakin sillä tunnilla oli kunnossa, hän alkoi valmistautua uuteen tutkimukseen. Tunsi itsensä kyllä terveeksi ja melko vahvaksikin, mutta ei pystynyt tarttumaan mihinkään, ei taloudenhoitoon eikä harrastuksiin. Hän oli eläkkeellä, joten työkään ei ollut esteenä uusille riennoille. Rahasta ei myöskään ollut puutetta.

 - Sairaana hän tietysti odotti parantumista, sanoi Krisse. - Se ainakin oli positiivista suhtautumista, mutta nyt kun hän on terve, hän tavallaan koko ajan odottaa sairastumista ja kaiken loppua. Itse asiassa kielteisempi asenne kuin potilaana ollessaan. Hän ei pysty irrottautumaan huolestuneista ajatuksistaan. Ne kiertävät sitä samaa kehäänsä kuten siinä patterin naksutuksessa.

 - Juuri niin, arveli Heidi. - Heti kun hänet on tutkimuksissa todettu terveeksi, hän jo alkaa suunnitella toiselle lääkärille vaihtamista. Entä jos tässä sairaalassa ei olekaan perusteellista tietoa hänen tapauksestaan. Surkeata on vielä sekin, että tämä potilas pelkää niitä tarkastuksia melkein yhtä paljon kuin koko sairautta. On aivan voimaton ja voipunut jo pelkästä odotuksesta. Tarvitsee rauhoittavia lääkkeitä, että kestää sitä kauhutilaansa. Joku lääkäri oli kysynytkin naiselta, että mitä hän sitten tekee, kun on tullut aivan terveeksi. Ehkä silloin rassaa turhauttava tyhjyys.

   Kristiinan mielipide oli se, että leikkauksesta selvinneen naisen olisi pitänyt olla iloinen ja kiitollinen parantumisestaan. Elää hetki kerrallansa täysipainoista ja rikasta elämää ja ottaa asiat sellaisina kuin ne kohdalle tulevat. Ajatella, että kullekin päivälle riittää murheensa ja että voimia annetaan aina tarpeen mukaan. Paljon on aivan turhaa ja hyödytöntä, jopa järjetöntä murehtimista, joka vain edesauttaa sairastumista ja huonoa vointia. Sanotaan, että rohkea mies kuolee vain kerran.

   Mairella muuten oli kaikki mahdolliset vaivat riesanaan. Hän oli kasvissyöjä jo vakaumukseltaan, joten sekin rajoitti hänen elämäänsä. Hänen piti välttää maitotuotteita ja muitakin aineita. Kokeilla ja hylätä. Senkään vuoksi hän ei ollut pystynyt pitämään työpaikkaansa koulussa, koska hän ei aamulla pystynyt lähtemään minnekään vatsavaivojensa takia. Laiha, kalpea ja huolestunut.

   Hänen mahakipuihinsa saattoi osaltaan vaikuttaa se suunnaton pelko, suoranainen kauhu, jota hän tunsi aikuisiakin opiskelijoita kohtaan. Ne kun olivat sellaisia hirviöitä. Muut opettajat eivät olleet huomanneet heissä mitään sen kummempaa epäsosiaalista käytössä.

 - Ikävä kyllä, jotkut ihmiset oikein vetävät puoleensa negatiivista ajattelua, tuumi Veijo.

   Aulikin nyökytteli päätään, koska hänestä oli suorastaan helpompaa olla kokouksessa mukana, jos Maire ei ollut läsnä. Tämä toi muassaan omituisen sekavuuden ja hermostuneisuuden ilmapiirin. Levottomuuden ja hämmingin kaikista rakkauden vakuutteluistaan huolimatta.    

                                           - - -

 - Minun käsitykseni mukaan ihmiset ylipäätään syövät aivan liikaa, tarpeettoman suuria annoksia, innostui Veijo kertomaan. - Olin kerran äitini kuskina, kun hän meni jonnekin eläkeläisten päivällisille. Minuakin pyydettiin ruokailemaan, joten istuin joukossa kauhistelemassa sitä mässäilyä. Ilmaiset sapuskat ja ahmiminen oli suorastaan mieltä etovaa. Vaikka olen nuori terve mies, olin takuulla vähäruokaisin koko porukasta.

 - Jos he eivät saaneet kotonaan tarpeeksi syötävää? ehdotti Meeri.

 - Ei puhettakaan, koska se oli jokin virkamiespoppoo, joilla kaikilla oli varaa matkustella ja harrastaa mitä mieli teki. Kaikkein eniten hirvitti katsella naisia. Vanhoja naisia, joiden lautasten reunojen ylikin pursuvat annokset olisivat voineet ravita ainakin viisi raavasta miestä. He santsasivat kaikkea, jopa makeata jälkiruokaa. Aivan kuin eivät ikinä olisi saaneet kyllikseen.

 - Olin eräänä päivänä poikieni kanssa eräässä pizzapaikassa, kertoi Meeri. - Viereisessä pöydässä istui pitkään mustaan takkiin pukeutunut juppinainen. Meikattu ja värjätty. Janne ihmetteli hänen tapaansa ruokailla, koska se oli todella karseata katseltavaa.

 - Mikä siinä nyt niin kamalaa oli?

 - Nainen asetti veitsen ja haarukan vierekkäin valtavan pizzan päälle ja suoraan sanoen raateli pizzasta paloja irralleen. Kauhealla kiireellä ja rajusti. Sitten hän pisti, ei kun heitti, haarukalla suuren möykyn suuhunsa. Todella viskasi sen naamaansa. En ole koskaan nähnyt moista ateriointia.

 - Jos hänellä oli kiire jonnekin?

 - Eipä näyttänyt olevan, sillä sen todella korppikotkamaisen lounastamisensa jälkeen hän kaikessa rauhassa joi vielä kupposen kahvia. Janne ja Jari yrittivät seurata esimerkkiä, mutta molemmilta pojilta sinkosi veitsi lattialle. Oli täysi työ saada heidät taas syömään siististi.

 - Minusta sekin on jotenkin karmeata, kun mainoksissa toitotetaan, että on hyvä syy syödä, Veijo arvosteli. - Ensin yllytetään syömään ja jo seuraavassa väläyksessä tarjotaan laihduttavia tai ruuansulatusta edistäviä aineita. Jolleivät ihmiset hotkisi niin mielettömiä annoksia, heidän ei tarvitsisi hillitä röyhtäilyjään. Kas kun eivät vielä päätteeksi päästele pierujaan ruokapöydässä, aivan kuin keskiajalla.

 - Ruuastakin on tehty nautintoaine, josta on vaikeata päästä irti ja joka syyllistää käyttäjäänsä.

 - Filosofi William Blake on sanonut, ettei taidekaan saisi olla nautinto.

 - Tuota en kyllä ymmärrä enkä niin muodoin myöskään voi hyväksyä, sanoi Heidi. - Menen konserttiin nimenomaan nautiskellakseni oikein sydämeni pohjasta.

 - Luulen, että mitä enemmän joku syö, sitä kovempi nälkä on vähän ajan päästä, väitti Auli. - Ruokahalu todella kasvaa syödessä. Siinä pätee sama sääntö, että mitä enemmän raapii jotakin hyttysenpuremaa, sitä kovemmin se kutiaa.

 - Minä en ainakaan pakota lapsiani syömään enempää kun he jaksavat, kehuskeli Meeri. - Jo varhain lapselta pilataan luonnollinen taju kylläisyydestä, kun häntä houkutellaan pistelemään poskeensa jotakin ylimääräistä. Luvataan taivaat ja maat, kunhan ipana syö.

 - Minäkin muistan, kuinka pidin nenästäni kiinni, kun en voinut kestää maidon hajua, muisteli Maire. - Pakko vain oli juoda kaikki loppuun, muuten ei saanut nousta pöydästä.

 - Syöminen oli ihan moraalinen velvollisuus, kyllä minä muistan, kertoi Auli. - Lautanen tyhjäksi, koska hyvää Jumalan viljaa ei saanut heittää likasankoon. Oli synti jättää jotakin lautaselle.

 - Sekin on kääntynyt päälaelleen nykyaikana, koska aivan käyttökelpoista ruokaa heitetään mielettömiä määriä roskiin.

 - Totta, mutta ennen vanhaa kerrottiin vielä höysteeksi maailman nälkää näkevistä lapsukaisista, jotta ruokahalu olisi kasvanut.

 - Minulta päinvastoin se vähäinenkin ruokahalu katoaa tykkänään, kun ajattelen niitä nälkää näkeviä, kuihtuneita raukkoja, totesi Veijo vakavana.  - Turhanpäiväinen ahmiminen ja mässäily ällöttää. Syön vain sen, minkä katson tarpeelliseksi.

 - Lapsen omaa mielipidettä ja makutottumuksia ei kunnioitettu laisinkaan. Varsinkin kouluruokailu saattoi olla pienille oppilaille kauhukokemus.

 - Onhan itsestään selvää, että nuoria täytyisi myös kouluttaa syömään monipuolisemmin, mutta kai se jo riittää, jos pitää erilaisia ruokalajeja tarjolla eikä väkisin ahdistele lasta syömään.

 - En tiedä, missä on vika, mutta minusta tuntuu, että nykyään katukuvassa näkyy paljon enemmän todella lihavia ja ylisyötettyjä lapsia ja nuoria, säälitteli Auli. - Hyvä että liikkumaan pääsevät, kun reidet on niin paksut. Kulkea laahustavat jalat levällään.

 - Liikunta, se auttaa, intoili taas Heidi. - Kouluissa pitää olla enemmän ja tehokkaampaa voimistelua ja urheilua.

 - Ei se pelkkä liikkuminen auta, väitti Meeri. - Sääliksi käy, kun näkee punkeron pungertavan. Hänen ilmeensä jo kuvastaa valtavaa nälkää. Nyt hän vain uskoo, että sen kankean taivuttelun ja jalkojen harvatahtisen ravistelemisen jälkeen on lupa hotkia vaikka kokonainen hevonen.

 - On se vaan kummallista, että jos syö liikaa taikka koettaa noudattaa paastoa, molemmissa tapauksissa se tärkein ajatuksissa pyörivä asia on ruoka, sanoi Auli. - Kai se on sama juttu alkoholisteillakin?

 - Ruokien liian tarkkaa valikoiminenkaan ei aina ole terveellistä, arveli Veijo. - Tiedän erään vanhan rouvan, joka on vuosia litkinyt kaikkein kevyintä maitoa, ja sitten pitää ottaa kalkkitabletit avuksi luuston hapertumisen vuoksi.

 - Voidaanko vitamiineilla yleensäkään korvata normaalia ravintoa? Tuntuu, että pian pillerit valtaavat itselleen koko aterioinnin alueen. Se minkä pitäisi olla vain tilapäisratkaisu puutostilassa tai tukena kasvavalle lapselle, alkaakin olla ehdoton pakko ja jokapäiväinen leipä.

 - Ennaltaehkäisykin saattaa muodostua ylimitoitetuksi, päivitteli Meeri. – Pian kai keksitään pilleri, joita popsimalla yritetään estää nilkan nyrjähtäminen lentopallossa. Apteekitkin ovat muuttumassa oikeiksi valintamyymälöiksi, kun asiakkaalla on mahdollisuus noukkia koriinsa hyllyltä sen seitsemää sorttia.

 - Sehän on hyvä asia, puolusteli Auli. – Todella ansiokasta kuluttajapalvelua, kun voi kaikessa rauhassa harkita ja valita lääkkeensä.

 - Mitä vielä, vastusteli Meeri. – Menin tässä yhtenä päivänä ostamaan vain pullollisen yskänlääkettä vekaroille, mutta annas olla. Kun seisoin kassalla, korissani oli ainakin kymmenen ylimääräistä pakkausta ja putelia. Turhia ja ehkä vielä vaarallisiakin, jos niitä intoutuu liikaa käyttämään.

                                           - - -

 - Välillä vainotaan jotakin ravintoainetta, ja sitten se taas pääsee pannasta. Vaikkapa voi. Armeijassa annettiin ennen vanhaan tähystäjille ylimääräiset voiannokset, kertoi Maire.

 - Minäkin olen kuullut eräästä nuoresta opiskelijanaisesta, jonka näkö alkoi huonontua. Lääkäri kehotti häntä syömään voita ja pulma helpotti.

 - Kaikkea sitä puhutaan ja asioita kaunistellaan, tokaisi Auli. - En minä ainakaan kovin vähällä usko tuollaisiin kansan keksimiin parannuskeinoihin.

 - Lääkärihän sitä tyttöä juuri neuvoi, puolustautui Heidi. - Minä syön yrttejä ja hunajaa ja kaikkea mahdollista suoraan luonnosta otettua. Teen maukkaita salaatteja koivunlehdistä ja voikukan vihreistä osista.

 - Ne vasta vaarallisia voivat ollakin, kun niitä ei ole vielä tutkittu, esitelmöi Auli. - Ei senkään vertaa kuin lääkkeitä. Samahan se koskee luomuviljelyäkin. Mistä sitä tietää, mitä niihin tuotteisiin sekoitetaan, vaikka ne on niin olevinaan puhtaita ja varmoja?

 - Auli se jaksaa olla epäuskoinen ja negatiivinen. Kuinka pystyt elämään tuollaisella asenteella?

 - Sinä Heidi ylistit sitä hunajaa, keskeytti Meeri. - Onhan se hyvää vaikka palovammoille ja estää kuulemma myös hiusten harmaantumista, mutta ajattelepas sitä sokerimäärää mikä siinä on. Eivät hampaat siitä ainakaan tykkää. Tunnen erään keski-ikäisen miehen, joka joutui alkavan sokeritaudin vuoksi luopumaan makean käytöstä. Hän itse ainakin vakuutti, että samalla kertaa vähenivät elleivät suorastaan loppuneet, hänen monet ja taajat hammaslääkärillä juoksunsa.

 - Nähtävästi ei ollut enää mitään paikattavaa. Ehkä koko kalusto alkoi olla muovia tai kultaa.

 - Minä poistatin heti kaikki amalgaamipaikat, kun niitten vaarallisuudesta alettiin varotella, kehui Auli.

 - Entä jos kultakin osoittautuu vahingolliseksi? Silloin hammaslääkärit tarjoutuvat kilvan poistamaan paikkoja. Ihan ilmaiseksi, kunhan saavat roskasangot itselleen.

 - Veijo se jaksaa irvailla vakavista asioista, torui Auli.

   Kerholaiset vetivät välillä henkeä, ja sitten Veijo jatkoi:

 - Sekin on jo kyllästyttävää, että avaa telkusta minkä kanavan hyvänsä, aina on vastassa ruokaa: mainoksia tai kokkien sörsselikisoja. Miljardi ihmistä näkee maailmassa nälkää, ja meitä yritetään saada väen vängällä ostamaan ylimääräisiä ruokia.

 - Tiesittekö, että pelkästään laihdutuslääkkeisiin käytetyillä rahamäärillä saataisiin nälänhätä poistettua koko maailmasta?

 - Siis viisainta olisi länsimaisen ihmisen vähentää annoksiaan ja antaa sen sijasta ropo avustusjärjestöille. Nälkäpäivä, tosin hieman lieventyneenä, siirtyisikin kehitysmaista meidän talliin ja muuttuisi jokapäiväiseksi elämäntavaksi.

 - Minkäs mahdat kun nälkä kaivertaa suolissa jopa meillä teollisuusmaitten asukkaillakin.

 - Pitää vain ajatella jotakin muuta kuten siinä patterin napsutuksessakin. Sisua ja sisua.

 - Ja runsaasti liikuntaa, kuului jälleen Heidin kirkas ääni  taustalla.    

   Heidi aivan punoitti. Hän suhtautui ulkoiluun, urheiluun ja yrtteihinsä tosi uskovaisen hehkulla ja paatoksella, mutta Meeripä huomasi, että hänen alkoi tehdä mieli tukevaa iltapalaa. Silloin Krisse onneksi toivottikin heille hyvää yötä. Minkäänlaista yhteenvetoa hän ei enää ehtinyt tekemään.

   Juttelu jatkui vielä käytävän puolella.

 - Ennen muinoin väitettiin, että jos viina ja terva eivät auta, niin tauti on kuolemaksi, mutta nykyään Euroopan Unioni pyrkii kieltämään jopa veneitten tervauksen, päivitteli Meeri. – Ikivanhojen luonnontuotteittenkin käyttö näyttää olevan varsin huterolla pohjalla.

 - Viina ainakin pitäisi kriminalisoida totaalisesti, saarnasi Auli.

 - Minäkin kerään luonnosta lehtiä ja juuria salaatteihini, vikisi Maire innostuneena. - Juoksutan myös mahlaa koivunrungosta. Mahdottoman terveellistä.

 - Koivuraukat, ei kai kukaan luonnonsuojelija ole nähnyt sinua niissä ryöstöpuuhissa? kiusoitteli Veijo. - Toisaalta ennenhän käytettiin koivuntuhkaa syöpälääkkeenä.

 - Joku on sanonut, että ei olisi pitänyt luopua sinkkiämpäreistä, koska niistäkin liukeni terveellisiä aineita elimistöön.

 - Tätini käytti orapihlajan marjoja verenpaineeseensa, touhusi Maire.

 - Auttoiko se?

 - En minä varmuudella tiedä, mutta yritti hän ainakin. Samoin hän syö paljon omenoita, koska nekin kuulemma alentavat verenpainetta.

 - Ajatelkaas, että kananmunista oli vähällä tulla pahemman luokan vihollisia, ja nyt juuri luin lehdestä, että ne käynnistävät ihmisruumiissa hyvän kolesterolin kehittymisen.

 - Mistä lehdestä tuon luit, Heidi? Lainaa sitä minullekin.

 - Sellaisenkin jutun kuulin kerran, että jogurtti aiheuttaa rotissa sokeutta, pisti Veijo väliin.

 - Tuon kyllä keksit itse, vastusteli Heidi. - Minusta kaikki jogurtit maistuvat aivan älyttömän herkullisilta. Pelottelet meitä, senkin vintiö.

 - Rotista puheen ollen, alkaa tässä tuntua siltä, että pian joudumme syömään rottiakin, ainakin krokotiileja ja strutseja, koska  nautaparka on osoittautunut niin vaaralliseksi ja possutkin vielä hävitetään sukupuuttoon.

 - Tiesittekö muuten, että villisika on oikein hyvin kotiutunut meidän Lappiimme?

 - On se vaan merkillistä, että Steiner-koulun isä varoitteli jo 1920-luvulla ruokkimasta nautaeläintä sen oman lajin proteiinilla, kertoi Auli. - Muistaakseni hän nimenomaan väitti, että lehmät  tulisivat siitä hulluiksi.

 - Hei hei ja tavataan ensi torstaina, huutelivat keskustelijat toisilleen ja lähtivät kukin kotiinsa.

   Se neljäs tärkeä U

   Krisse jakoi hyväntuulisena monisteitaan ja piiriläiset sorisivat vilkkaasti. Kaikki muut olivat läsnä paitsi Heidi. Maire kurkisteli ovelle:

 - Kyllä Heidi sanoi tulevansa. Mikähän häntä viivyttää?

   Koska kello oli jo viisi minuuttia yli, he päättivät aloittaa. Tulee sitten kun kerkiää. Krissellä oli tällä kertaa oma ehdotus aiheesta.

 - Mitähän jos tänään jälleen keskustelisimme eräästä hyvin tärkeästä U:sta. Mikä olikaan ensimmäinen?

   Melkein yhdestä suusta ryhmä vastasi:

 - Unettomuus.

 - Aivan niin, entä se toinen?

   Tämähän oli kuin leikkiä ”Laiva on lastattu”. Jopa Auli innostui huutelemaan ehdotuksiaan. Puheistaan päätellen hänellä oli tosi korkea älykkyysosamäärä. Ei vain ollut tärpännyt elämässä. Saattaisi muuten olla vaikka professori.

 - Unohtaminen. - Uiminen avannossa. - Uusi asenne. - Urheilu. - Ulkoilu.

 - Sitä on jo käsitelty, mörisi Veijo. - Entä uteliaisuus?

   Toiset jatkoivat kuorossa:

 - Umpimielisyys. - Uskovaisuus. - Uupuminen. - Uhrautuminen, nimittäin liiallinen.

 - Uhmaikä, etenkin keski-ikäisten miesten, letkautti Meeri ehdotuksensa. - Kolmen lapsen kiukuttelu on pientä Sepon äksyilyihin verrattuna.

   Krisse nauroi ja sanoi kaikkien näitten aiheitten vaativan ihan oman pohdintansa, ja sitä riittäisi vaikka kokonaiseksi illaksi. Silloin ovi aukeni ja Heidi pujahti huoneeseen.

 - Anteeksi, että olen myöhässä, mutta minulle tuli tärkeä puhelu. Isäni soitti Turusta. Hän on yli kahdeksankymmenen. Oli aikanaan suuren viraston pääjohtaja ja hänellä oli monta rautaa tulessa. Arvatkaapas, mikä tällä hetkellä on ainoa puheenaihe?

 - Unettomuus, ehdotti Veijo.

 - Sekin joskus, mutta itse asiassa ainoa teema on: ummetus.

 - Siinähän se oli, se uusi tärkeä U:lla alkava ongelma, huudahti Kristiina. - Taitaapa olla tähän asti käsittelemistämme aiheista järjestyksessä numero neljä. Kerropas lisää isästäsi, Heidi.        

 - No hän asuu vielä omassa kodissaan. Melko hyvässä kunnossa. Keskustelumme kulkee seuraavaan tapaan:

  ”Hei isä, mitä sinulle kuuluu?” Isä vastaa: ”Kiitos, aika hyvää. Suolikin toimi aamulla, tosin hitaasti.” Tai tällä tavalla: ”Mitä sinulle kuuluu?” ja vastaus on: ”Ei kovin hyvää. Suoli ei toiminut ennen kuin iltapäivällä.” Se on siis todella ainoa kertomisen arvoinen asia.

 - Noin se maailma supistuu, ja tämä taas vaikuttaa siihen ulostamiseenkin. Koko elämä pyörii yhden ja saman asian ympärillä ja painotukset pyrkivät vääristymään, huomautti Krisse. - Keskustelitteko te ennen monipuolisemmista aiheista?

 - Ilman muuta. Häntä ei tuntisi samaksi mieheksi kuin mitä hän oli vielä viisi vuotta sitten. Silloin meillä oli kiintoisia väittelyitä politiikasta, taiteista ja urheilusta. Melkeinpä mistä vain. Nyt kun yritän kysellä, onko hän käynyt ulkona tai mitä hän on syönyt tai onko veljeni soittanut hänelle tai mitä hän on lukenut ja katsonut televisiosta, aina palataan ulostamiseen.

  ”Kävin ulkona, jotta vatsa toimisi paremmin” tai ”Koetin syödä enemmän kuituja, jotta vatsa toimisi” tai ”On veljesi soittanut ja neuvoi minulle uuden dieetin, jotta ummetus helpottaisi” tai ”Luin eilen lehdestä, että pitää juoda runsaasti vettä, jotta vatsa toimisi” tai ”Miksi meidän televisiossamme ei mainosteta tarpeeksi suolentyhjennyslääkkeitä, kuten on laita esimerkiksi saksalaisissa lehdissä?”

 - Niissäkö puhutaan vielä enemmän sellaisista vaivoista?

 - Kyllä minun mielestäni, vastasi Heidi. - Olen jo pidemmän aikaa tilannut erästä saksalaista naistenlehteä kohentaakseni kielitaitoani, ja vähän joka sivulla komeilee houkutteleva mainos ulostuslääkkeistä. Oikein kuvan kanssa.

 - Mitähän se kuva esittää? kysyi Veijo uteliaana.

 - Siinä näkyy kappale vehreintä luontoa, vaikkapa hyvin hoidettua puutarhaa. Linnut laulavat puiden oksilla ja unelmansiniset perhoset leijailevat heleänvärisissä kukissa. Ja kaiken sen keskellä nököttää pienoinen pikkula, jonka ovessa on sydämenkuva. Jossakin vilahtaa myös asiallinen teksti tepsivästä rohdosta.

 - Ulostaminen on mielestäni todella erittäin tärkeätä, sanoi Auli pontevasti. - Voisin kertoa teille kuinka kauhea sellainen tilanne on, kun suoli ei lähde toimimaan vaikka lääkärit tekisivät mitä. He yrittivät...

   Kukaan ei päässyt kuulemaan Aulin kertomusta, koska Maire tapansa mukaan keskeytti ja alkoi toitottaa omia kokemuksiaan:

 - Minulla on WC täynnä lehtiä ja filosofista elämäntapakirjallisuutta. Toivon, että ne auttavat minua rentoutumaan ja keskittymään tarpeitteni tekemiseen.

 - Kuka filosofi on kaikkein paras lantalastin lähdettäjä? Hegel vai Kant vai Voltaire vai...?

 - Hyi sinua Veijo, kun olet ilkeä. Kun luen vessassa, pystyn olemaan huolehtimatta ulostamisesta. Eikö Krisse juuri ole neuvonut meitä, että yrittäisimme pitää ajatuksemme kurissa?

 - Niinhän minä olen sanonut, mutta jotenkin tuollainen liiallinen suolen tyhjenemiseen houkutteleminen ja pakottaminen tuntuu luonnottomalta. Eihän ole tapana lukea mitään ruokailunkaan aikana. Luonnollinen tapahtuma.

 - Kyllä vain unenkin päästä saa helpommin kiinni kun ensin vuoteessa lukee vähän aikaa jotakin mieltä ylentävää kirjallisuutta. Siitä tulee ihan rituaali, jota suosittelen muillekin, lausui Auli painavan mielipiteensä.

 - Tietysti on hyvä, että kukin löytää omat rituaalinsa, kunhan niistä ei pääse kehittymään pakkopaitaa, josta on enemmän vahinkoa kuin hyötyä, selitti Krisse kantaansa. - Minua joskus ihan huolestuttaa, kun pikkulapselle kerätään potan ympärille kokonainen satukirjojen röykkiö. Tietysti he viihtyvät paremmin paikallaan, mutta sittenkin. Sillä tavallahan heitä opetetaan istua kököttämään tarpeillaan niin kauan että koko suoli on tulla esille.

 - Sitten tulevat tietysti taas ne peräpukamat, totesi Maire surullisena. - Minä olen huomannut sellaisenkin keinon tehokkaasti, että laitan joka aamu peräsuoleeni palan saippuaa. Hienosaippuaa tietysti, ettei ärsyynny.

                                           - - -

   Heidi näytti miettivältä:

 - Onkohan tämä nyt ihan samaa asiaa, mutta tietääkseni eräässä ravintolassa, jossa tarjotaan tosi tulisesti maustettua ruokaa, pistetään annoksen päälle valmiiksi jokin tabletti.

 - Mitä varten?

 - Ehkä ruuansulatuksen edistämiseksi tai sitten mahakipuja  vastaan.

 - Sepä se vasta on oikea katumuspilleri. On se vaan hirveätä, kun ruoka alkaa olla sen sorttista, että heti tarvitaan hoitotoimenpiteet, ennen kuin asiakas on vielä kotiinsa ehtinyt. Pian kai portieeri suorittaa ovella vieraalle vatsahuuhtelun, jotta ruokailija takuulla pysyisi hengissä.

 - Sinulla Veijo on taipumusta dramatisoida asioita, tuumi Auli. - Mutta olen kyllä jostakin kuullut, että esimerkiksi japanilaisilla on tavallista enemmän paksusuolensyöpää. Tutkija väitti sen johtuvan paljosta tomaattisoseen eli sen ketchupin käytöstä.

 - Voi taavetti ja minä kun niin rakastan tulista ruokaa, huudahti Heidi huolestuneena.

 - Olen ollut huomaavinani, että suoli toimii huonommin, jos olen juuri nauttinut kovin rasvaista tai maustettua ruokaa, selvitti Auli. - Minulla on näes kokemusta näissä vaivoissa. Olen todella perehtynyt näihin...Mutta olkoon tällä kertaa. Eikö meidän pitäisi jo lopetella, Kristiina?

  - Olet aivan oikeassa. Valitettavasti meidän on nyt jätettävä tämä mielenkiintoinen aihe. Haluaisin vielä sanoa siihen Heidin isän keskustelutyyliin palatakseni, että voihan olla niinkin, että vakavammat asiat, ainakin kuolemaa koskevat, pelottavat meitä liikaa. On helpompaa paneutua arkipäiväisiin pikkuvaivoihin. Suojelee sillä tavalla itseään syvällisemmiltä pohdinnoilta.

 - Huomaattehan kalliit ystävät, intoili Heidi. - Huomaattehan, että tässä on taas yksi esimerkki siitä, miten ajatukset alkavat kiertää yhtä ja samaa kehää.

 - Olette varmaan lukeneet, että Immanuel Kantilla oli tapana jättää kävelykeppinsä silloin tällöin kotiin, sanoi Kristiina. - Selityksenä oli, että tämä suuri filosofi ei halunnut joutua jonkin päähänpinttymän tai kivettyneen tottumuksen pauloihin. Uskalsi tehdä vapauttavan poikkeuksen säännöllisestä elämäntavastaan.

 - Minäkin aivan rakastan mansikoita, mutta silti pidän joskus taukoa niiden syömisessä, huudahti Maire. - Minäkin osaan noudattaa Kantin esimerkkiä.

 - Jos ahmin liikaa mansikoita, nenäni alkaa hikoilla, tokaisi Pete.

 - Siis vuotaa? oikaisi Auli.

 - Ei kun oikeasti hikoilla. Hikipisaroita pursuaa nenäni päälle.

   Kaikki alkoivat keräillä kamppeitaan, mutta ainoa, joka luikahti heti ulos ovesta, oli Pete. Hänellä oli kiire lukemaan tenttiin. Toiset jäivät vielä rupattelemaan seisaaltaan. Meeri innostui kertomaan esimerkkejä perheensä piiristä.

 - Lapsellekin on oma ulostus tavattoman tärkeätä. Ylpeänä hän näyttää potasta tuotoksiaan. Se on jotakin omaa, jonka hän on saanut aikaan. Silloin pitää muistaa kehua lasta, vaikka keija heiluisi ja keikkuisi kuinka uhkaavasti lapsen käsissä. Joskus valahtaa koko soppa lattialle, jollei äiti ole tarpeeksi vikkelä.

   Meeri sovitteli villamyssyä kiharoilleen ja totesi vielä:

 -  Olen muuten lukenut, että lasta ei saisi liian aikaisin pakottaa siistiksi. Joissakin Keski-Euroopan maissa karkeat vitsit saattavat heijastaa juuri tätä liian ankaraa kasvatusta, koska ne oikein herkuttelevat ulostusasioilla ja -sanoilla.

 - Totta kai me pelkäämme, että jollemme ulosta säännöllisesti, suoli täyttyy kuonasta ja myrkyttää koko kehon, voivotteli Maire.

   Veijollakin oli taas valaiseva tapaus kerrottavanaan:

 - Eräs naispuolinen työtoverini oli vain pari viikkoa vuoteessa pahan flunssan takia, ja hänen suolensa lakkasi toimimasta. Siitä seurasivat sitten pitkälliset tutkimukset ja kauhea pelko jostakin pahemmasta. Tämä puolestaan nostatti naisparassa aivan hysteerisen liikunnan tarpeen. Ylimitoitetun. Kas kun ei lähtenyt maratonia juoksemaan, vaikka oli vasta toipumassa vilustumisestaan.

 - Koiran ruokkiminen on tarkkaa puuhaa, selvitti Maire kokemuksiaan. - Entäs sitten akvaariokalat? Hitunenkin liikaa ravintoa ja ne pullistuvat kuin ilmapallot. Voi sitä surua hoitajalle. Myös hevonen voi saada pahan ähkyn tai variksen poikanen haljeta, jos niitä syöttää liikaa. Tiedän tapauksen.

 - Silloin ruoka on kaikesta päättäen ollut tavallista turvottavampaa. Paisunut vasta mahalaukussa. Harvoin kai ihminen nauttii sellaista ravintoa, että hän siihen repeäisi.

 - Voi rakkaat ystävät, kyllä meidän nyt täytyy viimeinkin lähteä, että vahtimestari pääsee lukitsemaan ovet, houkutteli Krisse näitä innokkaita keskustelijoita. - Tottahan toki tämä on kiinnostavaa, mutta muistakaa, että suolen toiminta ei sittenkään ole maailman tärkein asia. Jatketaan taas ensi kerralla. Heippa.

 - Kyllä se joillekuille on, mutisi Auli. - Riippuu vain siitä mitä on joutunut kokemaan, mutta olkoon.

   Naiset tulivat ulos kirjastosta ja lähtivät rientämään räntäisessä vastatuulessa rantaa kohti. Auli marisi todella pahantuulisena:

 - Niinpä niin, tässä sitä taas ollaan kadulla, kaikkine viisauksinemme. Sanokoon Kristiina mitä hyvänsä, tämä sää on kauhea.

 - Kävelenkö liian kovaa? Minulla on vain aina sellainen tunne, että kotona on tapahtunut jotakin. Ei toki mitään vakavampaa. Kakat housuun tai sitä lajia. Eeva ei aina muista kertoa potalle menosta, jos hän on kovin syventynyt leikkeihinsä eikä Seppo muista kysyä.

 - Ehkä se housuihin laskeminen on jonkinlainen vastalause äidin poissaololle?

 - Niin minäkin vähän arvelen. Se taitaa olla oikein sellainen haiseva vastalause.

   Pakkosyöttö

 - Mitähän jos tällä kerralla ottaisimme teemaksi pakkosyötön, ehdotti puheenjohtaja. - Olisiko teillä jotakin kommenttia tällaiseen toimenpiteeseen?

 - On kyllä, vaikka siinä onkin kysymys oikeasta pakkosyötöstä, vastasi Heidi. - Luin juuri lehdestä, että Euroopassa hanhia yritetään pakolla lihottaa, koska siellä päin hanhenmaksa on parasta herkkua. Linnut eivät pääse pakoon ja niille pistetään väkisin ruokaa suuhun.

 - Hyi kauheata, huudahti Maire säälivänä. - Kuinka ne suostuvat nielemään liikaa?

 - Eivät ne raukat mahda mitään, koska niitten kurkkuun työnnetään metalliputki, jonka läpi ravinto ahdetaan. Putki repii samalla kurkkutorvea ja toimenpide on varmasti kamalan kivulias.

 - Olen kuullut, että sitä samaa putkella syöttämistä käytettiin myös ensimmäisiin naisasianaisiin englantilaisissa vankiloissa, kun he olivat tehneet nälkälakon aatteensa vuoksi.

 - Voi sitä ihmisten ahneutta ja julmuutta, sanoi nuori Pete hiljaa ja surullisena. - Senkin tähden tahtoisin päästä eroon vaivastani, jotta voisin valmistua johonkin ammattiin ja auttaa kärsiviä.

  Muut katsoivat hetken aikaa poikaa, joka punastui joutuessaan näin odottamatta julkisuuden valokeilaan. Sitten Krisse sanoi:

 - Tuopa oli kauniisti sanottu. Koska sinulla on noin hyvät motiivit, olen aivan varma, että saat helpotusta ongelmaasi. Rukouksesi varmasti kuullaan.

 - Ai rukous? sanoi Auli hiukan mietteliäänä. - Uskot siis rukoukseen, Kristiina?

 - Uskon kyllä, mutta palaisimmeko tällä kerralla vielä siihen pakkosyöttöaiheeseemme? Jos teille sopii?

 - Hyvä, puhutaan vain siitä, jatkoi Aulikin. - Haluaisinkin todeta, että kyllä se raitis ilma saa jo tältä päivältä riittää.

 - Mistä sinä nyt olet niin suivaantunut? Kaikkihan me olemme hartaita raittiin ilman ystäviä.

 - Niin kai, mutta ulkona. Luonnossa. Minä istun koko päivän osoitetoimistossa ilmastoinnin puisteltavana. Se luukku on juuri tuolini takana ja puhaltaa viiltävästi ristiselkääni. Ihan vilunväreet käyvät muutaman tunnin päästä. Silti muut toimistossa huutavat, että he tukehtuvat.

 - Miksette avaa ikkunaa ja tuuleta kerralla oikein kunnolla?

 - Eihän niitä saa auki kuin särkemällä. Talvellakin se on kiusallista, mutta koleina kesäpäivinä, jolloin lämmitys ei ole päällä, se jäätävä veto ottaa voimille.

 - Miksi ette pyydä katkaisemaan koko ilmastointia?

 - Miten se kävisi päinsä, sillä jos tuuletus ei toimi, jotkut heti valittavat tunkkaisuutta tai liiallista lämpöä.

 - Olen minäkin kokenut samaa, kun istun opinto-osastolla, puuttui Heidi puheeseen. - Täytyy oikein hakemalla hakea sellainen pöytä, joka on mahdollisimman kaukana siitä hurisijasta. Juttelin kerran käytävässä erään tuttavani kanssa, emmekä tahtoneet saada toistemme puheesta selvää, kun kohina oli niin mahdoton.

 - Kaiken kukkuraksi se aiheuttaa lisää kuivuutta muutenkin ahdistavassa huoneilmassa, kertoi Auli. - Ihmettelin yhteen aikaan, että onko minussa sokeritauti, kun täytyi juoda yhtä mittaa ja siitä huolimatta jano vain vaivasi ja huulet kuivuivat. Kotona en koe sellaista koskaan. Siitä päättelin, että se oli se Pohjoisnavan  tuuli, joka kuivatti ilman.

 - Yksi tuttavani oli jo aikeissa vaihtaa asuntoa, kun se ilmastointi häiritsi jatkuvalla surinallaan, muisteli Meeri. - Eikä kysymys ole mistään heikkohermoisesta tyypistä. Istuin itse hänen vieraanaan ja kummastelin, oliko yläkerrassa jokin työkone käynnissä.

   Auli kertoi, että hän oli viimein sijoittanut paksun pahvin aukon eteen. Se oli auttanut jonkin verran.

 - Auli on siis tosiaan joutunut jonkinasteisen pakkosyötön kohteeksi, totesi Krisse. - Onko muilla ollut vastaavia kokemuksia?

 - Vaikka millä mitalla, huudahti Meeri. - Olen jo pidemmän ajan ollut kovasti huolissani siitä, että meidät, ja tietenkin myös avuttomat lapset, pumpataan täyteen kaikkia mahdollisia aineita ilman että itse pääsemme määräämään, mitä haluamme ja kestämme.

 - Mitä esimerkiksi?

 - No vaikkapa pakollinen fluori juomaveteen. Se ei haittaa vaikka sitä olisi jossakin hammastahnalaadussa, koska kuluttaja voi itse valita mitä ostaa, mutta että juomaveteen, jota meidän kaikkien on pakko käyttää. Emme kai rupea kuskaamaan vesiä kaupunkiin mökkimme kaivosta?

 - Hyväähän se kuulemma tekee, etenkin hampaille. Mahtaako siitä nyt olla niin suurta haittaa?

 - Myöhemmin on väitetty, että liika fluori juuri haperruttaa luustoa. Kuka ne annokset niin tarkalleen mittaa, kun olemme sittenkin varsin erilaisia ja erikokoisia? Sama satsi jotakin ainetta voi jo olla yliannostus jollekin toiselle ihmiselle.

 - Tottahan ne kaikki perusteellisesti tutkitaan, mutisi Auli. - Ei kai meitä nyt ehdoin tahdoin myrkytetä oikein kunnan ja valtion toimesta.

 - Ties kuinka paljon tarpeettomia vitamiineja ja hormoneja meihin ahdetaan. Lisäksi vielä ylimääräisiä annoksia. Kotimaan tuotteita ehkä pystytään vielä joten kuten valvomaan, mutta mistä me tiedämme, mitä sotkua ne ulkomailta meille syytävät? Väri- ja suoja-aineita. Joka lähtöön. Aivan kiukustun kun ajattelen nykyihmisen turvattomuutta. Saaste ei enää tule ainoastaan tehtaista tai maatalouden torjunta-aineista, vaan meidän ikiomasta rakkaasta jokapäiväisestä leivästämme.

 - Entä rokotukset? Vastustatko niitäkin, Meeri?

 - En uskalla vastustaa, koska lapset on rokotettava. En haluaisi ottaa sitä riskiä, että he sairastuisivat. Se on tavallaan uskonasia, jopa taikauskoista tottelemista. Silti arvelen, että jotakin voi olla niissäkin liikaa. Jo kouluikään mennessä lapsiin on pistelty roppakaupalla sairauksia taikka niitten vasta-aineita.    

 - Entäs sitten tupakointi? kiihtyi Veijo sanailemaan. – En polta enkä välittäisikään, mutta nyt taidan aloittaa sauhuttelun ihan vain kiusallani. Uhmaan rohkeasti sitä järjetöntä tupakkalakia.

 - Onko se järjetöntä, jos yritetään pitää huolta suomalaisten terveydestä? menosi Auli. - Tupakansavu vahingoittaa keuhkoja, vaikka et itse polttaisikaan. Voi lapsiparkoja sellaisissa perheissä.

 - Saattaa ollakin vahingollista, vaikka tietysti taas vähän päästä todetaan, että se rauhoittaa hermoja ja estää tappeluita, jopa murhia.

 - Entä sitten viina ja sen aiheuttamat taudit ja väkivalta. Holtittomat rattijuoppomurhaajat, huusi Heidi. – Nautin kyllä silloin tällöin lasillisen, mutta harva suomalainen pysyy kohtuudessa. Alkoholi se ennemminkin pitäisi panna mustalle listalle.

 - Kieltolaki oli kauhea asia ja tuotti rikollisuutta, salakuljetusta, jopa murhia. Siispä ehdoton  tupakkakieltokin voi samalla tavalla johtaa erittäin epäsosiaaliseen toimintaan.

 - Se kansalaisten pakottaminen ja orjuuttaminen minua eniten kiukuttaa, väitti Veijo. – Onhan kautta aikain ollut samanlaista sortoa moraalisista, uskonnollisista tai poliittisista syistä. Pari sataa vuotta sitten haarukkakin oli epäsuosittu väline, paholaisen hiilihanko. En ole ihan varma, mutta muistaakseni joku markiisi mestattiin Ranskassa, koska hän oli syönyt päärynää haarukalla. Kahvia myös vainottiin ensin, ja se oli useaan otteeseen kielletty muun muassa Ruotsissa.    

 - Onneksi en elänyt siihen aikaan, huudahti Meeri. – Rakastan kahvia. (hiljaisemmalla äänellä) - Ja pullaa.

 - Perunakin on ollut melkoisen kauhistelun kohteena. Yhteen aikaan papit saarnasivat, että se oli myrkyllistä, mikä oli ihan totta maanpäällisistä mukuloista, mutta sitten he keksivät väittää sen olevan vahingollista jopa sielulle.

 - Kuinka ihmeessä?

 - He sanoivat, että sitä ei mainita Raamatussa, ja kaiken kukkuraksi se kasvaa maan alla ja kuuluu siis pirulle.

    Muut nauroivat paitsi Auli.

 -  Joissakin uskonsuunnissa syntiä on parta, joissakin parrattomuus, innostui Veijo selostamaan. - Huhhuh sitä häkittämistä.

 - Taidat olla yhä vain uhmaikäinen kakara, iso mies, nuhteli Auli.

                                          - - -

 - Onko sekin pakkosyöttöä, kun täytyy tehdä jotakin suorastaan järjetöntä vastoin tahtoaan, koska yleinen mielipide painostaa siihen suuntaan? kysyi Veijo. - Kun ei esimerkiksi kehtaa naapurien takia jättää nurmikkoaan leikkaamatta. Äiti-mamma vallan hurjistuu, jollen käy raakkaamassa pihaa joka turkasen viikko.

 - Miksei olisi? Olemme vain niin tottuneet noudattamaan yleistä muotia ja tapoja, ettemme edes huomaa sitä pakkosyötöksi. Turkit ja korut ja muotivaatteet ja autot. Kaikessa katsotaan mallia muista.

 - Tietenkin sitä pitää katsoa, että on asianmukaisesti pukeutunut vaikkapa taidenäyttelyssä taikka teatterin ensi-illassa. Ykköskuteet antavat juhlatunnelmaa ja lisäävät viihtyvyyttä, oli Aulin käsitys asiasta. - Jo lähimmäistensä vuoksi täytyy osata sopeutua, ellei halua edustaa jotakin risupartataiteilijaa.

 - Aikaisemmin olit sitä mieltä, ettet hanki uutta leninkiä linnan juhliin. Mistäs nyt tuuli puhaltaa?

 - Niin olinkin ja olen yhä, koska entinen on ihan arvokas ja hyvä. Jo vain sitä kelpaa näytellä eikä sen pitäisi ketään loukata jos on säästäväinen.

 - Koko nuorisomuotihan on tavallaan pakkosyöttöä. Piukat farkut vaikka verenkierto tyrehtyisi siihen paikkaan pakkasella. Paljain päin ja renkaita nenässä ja korvissa, jopa huulessa sekä kielenkin läpi pistettyinä. Kuinka he pystyvät syömään mitään? Taikka hm suutelemaan ihmetteli Veijo. - Jotkut ovat lisäksi niille metalleille allergisia.  

 - Älä muuta sano, kauhisteli Heidi. - Afrikassa nuoret tytöt valkaisevat ihoaan jollakin elohopean ja kortisonin sekoituksella. Heitä on varoitettu, mutta mikään ei voita sikäläisen nuoren naisen halua olla vaaleaihoinen. Henkensä kaupalla he sitä tekevät.

 - Ja länsimaissa taas ruskistetaan hipiää ihosyövänkin uhalla, totesi Auli ja lisäsi kuin auringonpalvoja Heidiä ärsyttääkseen. - Kaunista päivetystähän sinäkin niiltä etelän reissuiltasi käyt hankkimassa. Mielestäni värjäät tukkaasi aika voimakkaasti. Ei sekään niin ylen terveellistä voi ajan oloon olla. Joitakin vaarallisia aineita saattaa imeytyä jopa ihon läpi elimistöön. Entä mitä vaikutuksia niillä on myöhemmin?

 - On se sentään toista.

 - Niinpä niin, sanoi Meeri. - Maassa maan tavalla. Luin muuten jutun, että joku miesnäyttelijä joutui roolinsa vuoksi vaalentamaan hiuksensa aivan valkoisiksi. Tietämäni mukaan alkuperäinen väri ei enää koskaan tullut esille, vaikka tukka kasvoi. Kuitenkin mies oli tuskin neljääkymmentä täyttänyt.

                                           - - -

 - Luontoa ei saisi kovasti ruveta ärsyttelemään eikä ehdoin tahdoin taistelemaan sitä vastaan. Se kun saattaa tulla silmille, varoitteli Veijo. - Naiset olivat ennen vanhaan jopa valmiit leikkauttamaan pois alimmat kylkiluunsa, jotta olisivat hoikempia ja kureliivit mahtuisivat paremmin päälle. Hullujako ne olivat?

 - Toisen sukupuolen vuoksi ollaan valmiita tekemään mitä hyvänsä. Joku nainen oli leikkauttanut pois rintansa, kun partneri tykkäsi latteapovisesta. Ero heille kumminkin lopulta tuli.

 - Ovat ne miehetkin turhamaisia. Kaljuuntuminen ja hilse saa heidät vauhkoontumaan. Suuri osa hiusten lähdöstä on muuten aivan luonnollista uudistumista. Sulkasatoa.

 - Mutta ei kaljuuntuminen, tokaisi Veijo harmissaan ja sipaisi kädellään päälakeaan. - Olen minä siihenkin kaikki konstit käyttänyt, mutta en sentään vielä ihonsiirtoa. Hilselääkettä on pakko käyttää.

 - Eikä ole, tuumi Meeri. - Siitä se hilseily vain yltyy. Kai ihokin saattaa omia aikojaan kesiä eikä siitä silti tarvitse riehaantua.

 - Aina sitä vähätellään toisten ihmisten ongelmia, vastusti Maire. - Muilla on vain mitättömiä pulmia, kun omat ovat aivan vuoren korkuisia. Minun on pakko värjätä hiuksiani, muuten näyttäisin harmaahapsiselta mummolta.

 - Mitä pahaa siinä on, mutisi Auli, jolla oli hiukan harmaata ohimoillaan. - Järjetöntä turhamaisuutta.

 - Ei kai ole typerämpää vahtia harmaita hiuksia kuin naarmuja lattiassa, sinkautti Heidi ärtyisenä. - En tarkoita ketään.

   Sitten hän loi tuiman katseen Auliin, joka oli jo ehtinyt tuoda oikean karvansa esille niissä siisteys- ja järjestysasioissa. Kaiken piti kiiltää ja olla edustuskunnossa. Täydellistä.

 - Pakko tehdä sitä ja pakko tehdä tätä, Se vasta minua kiukuttaa, huudahti Meeri. – Sanotaan, että mikään muu ei ole pakko kuin köyhän kuolema, mutta Seppopa aina vaatii, että on ihan pakko saada kaksi lämmintä ateriaa päivässä.

 - Onhan se tärkeätä.

 - Mitä vielä, lämpimissä sisätiloissa istuskeleva aikuinen mies. Hänen isänsä hankki elantonsa metsätöissä ja kahlasi kainaloitaan myöten hangessa tulipalopakkasilla. Silloin ymmärtää, että lämmin keitto on mannaa ja terveellistä, kun metsuri viimein palaa savotalle aterioimaan.

 - Ainahan on sanottu, että pitää nauttia lämpimät ateriat, vastusteli Auli. - Sehän kuuluu jo perheenemännän velvollisuuksiin.

 - Ainahan on sanottu ja ainahan on tehty. Sitä minä juuri vastustan, intti Meeri. - Pitääkö tyhmiäkin tapoja ja perinteitä noudattaa, vaikka ne kokisi tarpeettomiksi tai suorastaan haitallisiksi?

 - Minuakin ottaa koteloon, kun puhutaan pakosta, yhtyi Veijo puolustamaan Meeriä. - On muka pakko, että lapsesta tulee alkoholisti, jos hänen isänsä juo. Tai on ihan pakko, että lapsetkin sairastuvat sydän- ja verisuonitauteihin tai tulevat vanhempiensa tapaan mielenvikaisiksi. Tuntuu joskus, että lapsi suorastaan pettää vanhempansa, jollei seuraa näitten polkuja sairauksienkin suhteen.

 - Minkäs perinnöllisyydelle voit, sanoi Auli. - Isien pahat teot ja niin edelleen. Tiedekin sitä tukee.

 - Kaamean fatalistista. Olemmehan sentään yksilöitä ja kai meissä jokin muukin vaikuttaa kuin geeniperimä, pauhasi Meeri. - Seurasin telkkarista ohjelmaa, jossa erittäin surullisen ja voipuneen näköinen naispsykologi väitti, että jos lapsi kasvaa orpona, niin hänen on ihan pakko myöhemmin luisua huumejengeihin. PAKKO! Niin hän sanoi. Taisipa ujuttaa siihen luetteloon vielä itsemurhankin.

 - Ehkä tilastot? yritti Auli.

 - Tilaston ryökäleet, ne juuri ovat pahimpia valehtelijoita ja todistavat juuri sitä, mitä toimeksiantaja haluaa tai mistä maksetaan, moitti Meeri. - Jos esimerkiksi halutaan tulokseksi, että tupakka on hyödyllistä ja jopa terveellistä, kuten Veijo tässä aikaisemmin ehdotti, niin haastatellaan ensisijaisesti himokäryttäjiä. Nämä tietenkin kertovat kuinka piristävää on vetäistä sauhut, jos joutuu tekemään yötöitä vaikkapa sanomalehden toimituksessa taikka sairaalassa. He eivät kestäisi sitä raatamista ilman sauhuttelua.

 - Laki on niin kuin se luetaan, todisteli Mairekin.

 - Minusta aivan liikaa korostetaan onnellisen lapsuuden merkitystä, huomautti Veijo. - Siinäkin lasketaan raskas taakka kasvavan nuoren hennoille hartioille. Ilmankos nykyajan psykiatrit purkavatkin näitä vanhoja jähmettyneitä kaavoja. Lohduttavat meitä, että jokaisella on mahdollisuus hankkia itselleen onnellinen lapsuus.

 - Näin jälkikäteenkö? Ja höpsistä, tuhahti Auli. - Eihän mennyttä voi muuttaa toiseksi. Ei ajanpyörää voi kääntää vastakkaiseen suuntaan.

 - Ehkä jossakin mielessä voidaankin, puuttui Kristiina puheeseen. - Olen kuullut kerrottavan niin sanotusta taannehtivasta armosta. Voi suorastaan rukoilla korjausta nimenomaan menneisyyden tapahtumiin eikä vain pyytää anteeksi rikkomuksiaan tai mahdollisuutta sovittaa niitä.

 - Mitä tuo nyt tarkoittaa? ihmetteli Heidi.

 - Minusta se olisi ihanaa, huudahti Maire. - Voi kun se olisikin totta.

   Muut piiriläiset olivat mietteliään näköisiä. Ja epäluuloisen.

 - Entä se sairaalloinen höpötys vaihdevuosista ja niiden tuomista ongelmista? aloitti Meeri. - Tiedän monta naisihmistä, jotka ovat liukuneet tuon ajan ohi tuskin huomaten, että jotakin katastrofaalista olisi tapahtunut.

 - Mutta se hikoilu ja muut oireet. Minä ainakin olin aivan naatti niitten ongelmien puristuksessa, kauhisteli Auli. - Jollen olisi saanut lääkitystä, olisin aivan nääntynyt siihen vaivaan.

 - Totta kai yksilöt ovat erilaisia, mutta silti uskon, että suuri osa ongelmallisista oireiluista on itse tehtyjä ja juuri tiedotusvälineitten aikaan saamia.

 - Onpa sinulla helppoja ratkaisuja, Meeri, huudahti Heidi närkästyneenä. - Televisio vain kiinni tai pellolle ja taudit paranevat. Aivan jo hirvittää tulevat vuodet, vaikka tietysti se aika on vielä kaukana.

   Heidi hiljensi ääntään ja vilkaisi vaivihkaa ympärilleen, olivatko muut huomanneet, että hän välillä pyyhkäisi hikeä otsaltaan.

                                           - - -

 - On siitä pakkosyötöstä joskus hyötyäkin. Ajatelkaapa, miten lapsille ja aikuisille saadaan ujutettua hyviä käytöstapoja ja tottumuksia.

 - Mitä esimerkiksi?

 - Opetetaan kiittämään, tervehtimään ja avaamaan ovia. Kielletään roskaamasta katuja ja...

 - Siltäkö sinusta tuntuu, Auli? Jos kävelisit joskus kaupungilla, niin olisit huomannut, miten törkeässä kunnossa puistot ja kaikki julkiset paikat ovat? menosi Meeri. - Piirrellään seiniin hävyttömyyksiä ja tiputetaan roskat käsistä minne sattuu.

 - Se on minulle tuttua jo kotoa, vastasi Auli. - Koetapas opettaa vanhaa koiraa eli Kallea istumaan. Tai sen taidon hän jo osaakin, ainakin television ja ruokapöydän ääressä, mutta hänen jäljiltään saisi perustaa vaatekaupan. Sukka siellä, paita tuolla. Siinä sitä tarvittaisiin pakkosyöttöä, mutta eivät minun voimani siihen enää riitä.

 - Ennen vanhaan lapsia neuvottiin hyville tavoille jo kotona, mutta nykyään se kai täytyy tehdä lakisääteiseksi. Ensin sakot tumpeista kadulla, sitten ehdollista vankeutta, sitten ehdotonta ja lopulta elinikäistä kuritushuonetta ja...

 - Ja kauniiksi lopuksi kuolemantuomio katujen roskaamisesta, ehdotti Veijo kolkolla äänellä. - Poliisivaltioko on ainoa järjestelmä, joka panee ihmiset suorittamaan edes niin mitättömän siistimistehtävän kuin korjaamaan omat jälkensä?

 - Sitten vielä se armoton tuhlaaminen, huusi Meeri, joka vallan kiihtyi kaikista koulumuisteloistaan. - Kun jogurtti ei oppilaalle maistu, hän paiskaa sen täysillä ruokasalin seinään. Ja nyt taas puuhaillaan niitten köyhyyspakettien kimpussa.

 - Joo, meidän koulussa poikien vessan katto oli mustikkamössön  peitossa, muisteli myös Heidi. - Jälkiruoka ei vain ollut arvoisien herrojen mieleen. Se kyllä tapahtui peruskoulun puoleisessa siivessä, myönnettäköön.

 - Jopa sekarotuiset rakit käyttäytyvät paremmin kuin ihmislapset, päivitteli Meeri. - Tai aikuiset, muka kypsät kansalaiset.

 - Pakkosyöttö voi käsittääkseni tapahtua melkein huomaamatta, puheli Kristiina rauhalliseen tapaansa. - Joskus tuntuu, että lapsille määrätään turhan aikaisin silmälasit. Lakkaamatta liikkeet lupaavat tarjouksia ja houkuttelevat asiakkaita ostamaan, kun kerran niin halvalla saa.

 - Täytyyhän lasit hankkia jos on vaikeuksia näkemisessä, huomautti Auli.

 - Jos on todella tarve, lasit ovat paikallaan, mutta siinäkin on yksilöllisiä eroavuuksia. Joltakin kellosepältä tai tarkka-ampujalta vaaditaan ehkä tarkempaa näköä kuin tavalliselta ihmiseltä, mutta heilläkin on apuvälineensä.

 - Tiedän muuten erään jännän tapauksen, aloitti Veijo. - Joku mies valitteli silmälääkäriystävälleen heikontunutta näköään ja harmitteli, ettei hän enää erottanut sitä tavattoman pientä tekstiä lentoaikatauluissa. Arvatkaapa mitä lääkäri ehdotti?

 - No tietysti hän kehotti uusimaan lasit.

 - Ei sinne päinkään. Tämä kyseinen mies ei ollut muuten koskaan käyttänytkään silmälaseja. Tohtori neuvoi häntä: ”Parempi kun et vielä hanki laseja. Jos niin pienen präntin lukeminen on sinulle tärkeätä, luetuta tekstit vaikkapa sihteerilläsi.”

 - Voiko tuo olla edes totta?

 - On se, koska istuin viereisessä pöydässä ja kuulin keskustelun. Niinhän ihmisen pitäisi yrittää pärjätä mahdollisimman kauan omilla hampaillaankin eikä liian vähäisin perustein hanki itselleen proteesia.

 - Luin jostakin, että kun Englannissa kansalle alettiin jaella tekohampaita ilmaiseksi, jotkut innostuivat vedättämään pois aivan terveetkin hampaansa, kertoi Heidi. - Sillä rahanahneudella ei näytä olevan mitään mittaa eikä määrää.

 - Jos postissa alkaisi tulla ilmaisnäytteinä lasisilmiä ja muitten sydämiä, ihmiset antaisivat poistaa omat...

 - Hui kauhistus sinua, Veijo. Puhut ihan kamalia, vaikeroi Heidi.

                                           - - -

. - Tahtoisin vielä sanoa jotakin niistä hirveän voimakkaista torjunta-aineista, sillä monet pienet eläimet eivät tahdo niitä kestää, säälitteli Maire. - Eräällä perheellä oli marsu, ja yhtäkkiä se kuoli. Emäntä kertoi, että hän oli antanut marsulle torilta ostamiaan salaatinlehtiä, mutta oli sen ainoan kerran unohtanut huuhdella ne perusteellisesti.

 - Onhan marsu huomattavasti pienempi ihmistä. Ei kai niitä voi verrata keskenään? arveli Heidi.

 - Samaa lihaa ja verta kuitenkin, ja lapsethan puolestaan ovat paljon pienempiä kuin me. Sitten vielä sairaat ja vanhukset, joiden sietokyky on varmasti alhaisempi kuin nuoren ja terveen ihmisen. Heidän aineenvaihduntansakin on hitaampaa, joten myrkkyjä kasaantuu elimistöön. .

 - Seurasin telkkarista ohjelmaa, jossa eläinlääkäri hoiti lemmikkieläimiä, ja se teki minuun todella lähtemättömän vaikutuksen, aloitti Veijo kertomuksensa. - Kissalla oli paha allergia ja mikään ei tuntunut auttavan. Viimein sen omistaja oli hoksannut pestä kissan ruoka-astian käsin ja erikseen eikä tiskikoneessa muun perheen ruokailuvälineitten joukossa. Kissa parani. Luulin ensin, että se oli jokin vitsi, mutta ei. Lääkäri kertoi sen ihan vakavalla naamalla ja kehui kissan omistajaa nokkeluudesta.  

 - Siispä, ovatko ne koneetkaan aina niin priimakunnossa, että niiden huuhtelutehoon voisi luottaa?

 - Eipä se ihmisenkään suorittama astioiden viruttelu täysin varmaa ole, väitti Heidi. - Englannissa autoin talon rouvaa tiskaamisessa ja olin selälleni lentää, kun vielä pesuaineesta kuplivat astiat nostettiin sellaisinaan suoraan kuivauskaappiin tai korkeintaan liinalla hiukan pyyhkäistiin.

 - Parasta on siis palata entiseen suomalaiseen tyyliin ja nuolla lusikat puhtaiksi aterioinnin jälkeen, leukaili Veijo. - Sitten kukin vain asettelee lusikkansa omalle paikalleen hyllyssä. Vähemmän vaarallista se on vanha puuro kuin kaiken maailman myrkyt.

 - Taidat olla laiska taloustöissä, nuhteli Auli. - Noin varmaan Kallekin tekee kalakämpällään. Hyhhyh sitä porsastelua.

 - Entäs sitten kun tuholaistorjunta-aineita kylvettiin erään suurkaupungin päälle oikein lentokoneesta käsin, päivitteli vuorostaan Maire. - Kaikki hiirtä pienemmät kai menehtyivät siihen suihkuun.

 - Minusta sekin on pakkosyöttöä, kun joka puolella hoputetaan ihmisiä lääkäriin turhiinkin tarkastuksiin, lausui Veijo mielipiteensä. - Keksitään kaiken maailman mittareita, jolla kotonaan voi testata verenpainettaan ja kolesteroliaan. Eräskin työtoverini, nuorehko mies, mittaa verenpaineensa ainakin kolmesti päivässä. Eihän sairaalassakaan tarkisteta lämpöä kuin korkeintaan kaksi kertaa.

 - Eräällä sedälläni oli nielurisaleikkauksen jälkeen vähäistä lämmönnousua, joka hermostutti häntä kovasti. Sitten lääkäri antoi miehelle tepsivän neuvon.

 - Mikä se oli?

 - Lääkäri kielsi häntä ollenkaan mittaamasta kuumetta.

 - Laskiko lämpö?

 - Laski.

 - No eihän hän edes tiennyt olevansa kuumeeton, jollei hän sitä mitannut.

 - Ei niin, mutta muutaman viikon kuluttua hän taas mittasi lämpönsä ja se oli aivan normaali.

 - Ihminen voi nähtävästi peloillaan ja huolestumisellaan vaikuttaa muihinkin elintoimintoihinsa, arveli Kristiina. - Kannattaa siis harkita, millaisia ajatuksia päästää mieleensä, sillä nekin ovat energiaa.

 - Ihan hirvittää, kun jokaista hätistellään leikkaukseen, vaikka olisi vain pieni näppy jossakin. On saattanut olla nuoruudesta asti. Toiset vain ovat täplikkäämpiä kuin toiset. Harva on niin täydellinen iholtaan.

 - Tiedän jutun kolmesta nuorehkosta lääkäristä, jotka istuivat leppoisasti puutarhassa nautiskelemassa lämpimästä kesäpäivästä. Eräällä heistä oli shortsit ja silloin kollegojen katse osui kaverin sääreen. Siinä oli pieni patti ja ollut jo kauan. Yksi heistä ehdotti, että hän leikkaisi sen pois huomispäivänä. Miesparka suostui ja vielä sen huomisen päivän hän näki, mutta ei juuri kovin monta muuta, sillä patti rehahti aktiiviseksi ja lääkäri kuoli lyhyen ajan kuluttua leikkauksesta.

 - Ette kai te lääkärikuntaakin rupea morkkaamaan, puuttui Auli tuohtuneena puheeseen. - Sanon vain, että enpä olisi tässä, jollei olisi ollut päteviä lääkäreitä auttamassa.

 - Emme me taas sitä tarkoita, etteikö vaivoihin saisi apua hakea, mutta sellainen aivan tarpeeton ihon alle meneminen saattaa olla luonnotonta, jopa vaarallista.

 - Vatsamakkaroita leikellään ja siihenkin on joku menehtynyt, kun tuli veritulppa käsittelyn jälkeen. Ehkei olisi tullut muuten, ei ainakaan pitkään aikaan. Nainen parhaassa iässä, mutta hiton turhamainen, murisi Veijo.

 - Juuri puhuit kaljustasi ja hilseestäsi. Pata kattilaa soimaa. Antaisit takuulla viillellä päälakeasi ristiin ja rastiin, jos olisit varma tuloksesta eli paksusta, kähärästä harteille asti valuvasta hiuskuontalosta, kiusoitteli Heidi.  

 - Harvapa se on niin itsenäinen ja vahva, että jaksaa vastustaa ympäristön painetta. Koskee se sitten politiikkaa, uskontoa tai yleistä mielipidettä terveyskysymyksissä, päätteli Kristiina ja katsoi kelloaan. - On kuitenkin muistettava, että monissa asioissa pätee sääntö: ”Mikä sopii härälle, ei sovi Jupiterille”.

 - Mitä sinä tuollakin tarkoitat, sähähti Auli. - Kumpia me ollaan? Onko täällä vallalla jokin kastijako vai?

 - Älä nyt ota tätä niin vakavasti Auli, rauhoitteli Heidi. - Krisse kai tarkoittaa, että olemme sittenkin niin kovin erilaisia. Emme pääse juuri tuomitsemaan toisia heidän kummallisten toilaustensa vuoksi. Vai mitä sinä Meeri arvelet?

 - Olen kanssasi samaa mieltä, mutta silti haluaisin tähdentää, ettei ainakaan kovin arveluttavia ja vaarallisia asioita saisi oikein median voimalla tuputtaa katsojille, ei etenkään nuorille. Opettajana tunnen olevani vastuussa, millaisia käsityksiä ja malleja jakelen lapsille ja nuorisolle.

 - Hohhoijaa, huokaili Heidi.

 - Mikä sinua nyt niin nukuttaa? Etkö saanut unta viime yönä?

 - Univelka ei tällä kertaa ollut minun syytäni, vaan sisareni tytär on äskettäin tullut Amerikasta ja yöpyi minun luonani. Hän potee kovasti matkaväsymystä, sitä jet-lagia. Nyt hänellä oli vuorokauden rytmit täysin sekaisin ja hän valvotti minua tuntikausia.

 - Jospa sekin on vain asennekysymys, josta nykyään pidetään turhan  suurta ääntä, huomautti Krisse. - Minä lennän varsin usein pitkiäkin matkoja mantereelta toiselle, mutta en koskaan ole ollut pahemmin uupunut. En ole edes viitsinyt ajatella sitä.

 - Taasko sitä mielikuvituksen lentoa ja selvien tosiasioitten vääristelyä? puuskahti Auli harmistuneena.

 - Kas niin, yhdessäolomme on taas ikävä kyllä päättymässä. En kannata liioiteltua hätävarjelua enkä myöskään äärimmäisyyksiin menevää ongelmien vähättelyä. Ei ole hyvä heittäytyä veteen, ennen kuin osaa uida. Muutenkin kehottaisin meitä itse kutakin olemaan valppaana ja asettamaan vartijan ajatustemme ovelle. Hyvää yötä ja nähdään ensi torstaina.

 - Pyh, vartija ajatustemme ovelle. Onpa sillä Kristiinalla sanonnat. Oikeastaan aika hyväkin ilmaisu, tuumi Auli, kun he taas Meerin ja Heidin kanssa painelivat kotia kohti.

 - Minusta Krisse on aivan verraton. Haluaisin tutustua häneen lähemmin, mutta hän tuntuu pitävän eräänlaista etäisyyttä. Miksikähän? kyseli Heidi.

 - En tiedä, jotakin salaperäistä hänessä on, mutta ei se minusta ole negatiivista. Hei vaan.

   Meeri erosi joukosta ja liukasteli ajatuksissaan mäkeä alas rantaan. Vartija tässä olisi tarpeen sekä ajatuksille että jaloille.

   Modernia magiaa

   Odotettu päivä, torstai, oli taas käsillä, ja Petekin oli onneksi päässyt tulemaan mukaan. Yhdessä piiriläiset jännäsivät pojan koulunkäyntiä. Heidi oli tarjoutunut opastamaan häntä englannin kielessä ja Veijo matikassa.

 - Hei Pete, kiva nähdä sinua taas.

 - Hei vaan, vähältä oli, etten voinut tulla tänään, kun on niin älyttömästi kokeita.

 - Joko sinä tänä vuonna kirjoitat? kysyi Maire, joka aina tuntui olevan jotenkin irti todellisuudesta. Koskaan hänestä ei voinut olla varma, oliko aikaisemmin annettu informaatio mennyt perille vai ei.

 - Kirjoitan ensi vuonna, mutta tällä viimeistä edelliselläkin luokalla saa todella paiskia töitä niska limassa, kun ei ole mikään nero.

 - Miellyttävää on tavata ahkeria ja tunnollisia nuoria, kehaisi Auli. - Kyllä heille jostakin kolo löytyy. Pitää vain reippaasti pinnistellä.

 - En minä siitä vielä huolehdikaan.

 - Mitä aiot opiskella ylioppilastutkinnon jälkeen?  

 - Yritän oikeustieteelliseen. Tuskin minua kelpuutetaan lakia lukemaan, mutta sitten harkitsen jotakin sosiaalialaa. Minua kiinnostavat kaikenlaiset tapaukset, jotka liittyvät ihmiselämän hankaluuksiin sekä myös niitten selvittelyyn.

 - Sehän on hienoa. Vaikutat kypsältä pojalta.

 - Joo kyllä muuten, mutta ei se aina ole niin helppoa.

 - Eipä tietenkään eikä ehkä pidä ollakaan, jotta pääsee kehittymään elämässä muissakin suhteissa kuin vain teoriassa ja älyllisesti, lohdutteli Kristiina. - Saanko muuten kysyä sinulta, miksi tulit meidän ryhmään? Olet sentään aika tavalla nuorempi kuin me muut.

   Pete mietti vähän aikaa ja vastasi sitten jotenkin nolona:

 - Kun huomasin ilmoituksesta, että täällä käsitellään monen sortin ongelmia, ajattelin, että jos tähän minunkin huolenaiheeseeni  löytyisi jokin parannuskeino. Olen yrittänyt jo vähän kaikkea.  Psykologeja ja lääkkeitä. Se on vain niin sikakallista.

 - Sika? Sika mitä? ihmetteli Auli.

 - Älyttömän kallista, maksaa maltaita, huokaisi poika.

 - Kerro vain huoletta vaikeuksistasi, kehotti Krisse ystävällisesti. - Olet varmaankin jo huomannut, miten me muutkin täällä rupattelemme aivan avoimesti asioistamme. Mikä sinua sitten vaivaa?

 - Minulla on kahvikuppineuroosi.

   Muut näyttivät hämmästyneiltä. Maire jopa hihitti, ja Veijo huudahti:

 - Olen luullut, että se on etupäässä naisväen vaivoja.

 - Eipäs vaan ole. Pelkään kauheasti esiintymistä ja puhumista vieraille ihmisille. Myös puhelimessa. Monta kertaa olen pannut äidin tai sisaren asialle, kun on pitänyt tilata hammaslääkäriä tai neuvotella kesätyöpaikasta.

 - Kyllä se siitä helpottaa kun ikää karttuu, vakuutti Meeri.

 - Ei tunnu helpottavan. Vaikka olisin vain mummin synttäreillä, niin kakkulautanen alkaa täristä jos joku katsoo.

   Petellä oli todella raskaita murheita tästä vaikeudestaan. Kesäpaikkoja oli mennyt ohi suun taikka hän oli joutunut kesken lähtemään työpaikasta, koska tuo kauhea ujous ja hermostuminen olivat esteenä ihmisten kanssa kommunikoimiselle. Hän punoitti ja jäykistyi. Änkytti ja kädet hikoilivat ja vapisivat. Järki seisoi, ettei tahtonut saada sanaa suustaan.

   Opettajat ja kaverit koulussa olivat suhtautuneet häneen melko myötätuntoisesti. Hän sai istua takapenkissä eikä hänen tarvinnut vastatta. Viittasi kyllä merkiksi, että tiesi asian. Onneksi kirjalliset kokeet menivät suhteellisen hyvin, koska hänen oli pakko niissä ansaita opettajien luottamus taitoihinsa. Nämähän olivat olleet valmiita joustamaan aika paljon tuntien puitteissa.

   Urheilussa hän saavutti kaveriensa kunnioituksen menestymällä peleissä melkein kiitettävästi, vieläpä kilpailuissa. Kotona häntä varottiin ja paapottiin. Isä tosin joskus räjähti ja käski hänen heittää pois mokomat hömpötykset. Karaisua vain, kylmiä suihkuja ja karkeita pyyhkeitä. Kyllä se siitä tokenee.

   Ei vain auttanut. Piti ottaa rauhoittava pilleri, ennen kuin joutui suullisesti esittämään jotakin tärkeätä asiaa. Se poisti pahimman pelon. Liikaa ei niitäkään voinut popsia, koska muuten tuli tohelo olo ja sai pelätä ettei ymmärrä kysymyksiä

 - Miten sinä sitten oikeussalissa kuvittelet pärjääväsi?

 - Sehän minua kauhistuttaakin. Kai on tyydyttävä vain toimistossa istumiseen, Lukkojen takana papereita plaraamassa.

                                          - - -

   Muut alkoivat innolla kertoa omista kokemuksistaan ja vakuuttivat, että iän mukana tuo vaiva joko kokonaan katoaa tai ainakin lieventyy. Meeri lohdutti nuorukaista sanomalla:

 - Voitko kuvitella, että minäkin oli koulutyttönä auttamattoman ujo?

 - Sitä on vaikeata uskoa, mutisi poika. - Kun olet noin mahdottoman reipas ja tomera, ja puhutkin aika...

 - …paljon, täydensi Meeri nauraen. - Olin niin arka koulussa, että juuri ja juuri pystyin luokan edessä lukemaan omaa ainettani. Olin kuolla kauhusta.

 - Miten pääsit siitä?

 - En oikein tiedä. Täytyy todella muistutella, milloin viimeksi on kärsinyt ujoudesta. Tietysti kaikilla on joitakin tilanteita, joissa menee lukkoon, koska ei ole ihan omalla alueellaan. Jos joutuisin laulamaan suurelle yleisölle, pyörtyisin varmasti.

 - Minä olen turhan ujo naisväen seurassa, tarkoitan, jos minulla on joitakin pyrkimyksiä vakavampaan seurusteluun, tunnusti Veijo hämillään.

 - Miten tuon nyt ottaisi, nauroi Heidi. - Koska olet noinkin reipas ja puhelias tässä meidän piirissämme, se todistaa, ettet havittele syvempää suhdetta meistä kenenkään kanssa. Vai?

   Heidi katsoi Veijoa ilkikurisesti hymyillen. Meeri ihmetteli, miksi mies punastui niin kovasti ja kakisteli aikoen kai sanoa jotakin.

   Sitten Maire jo huusi väliin, että hänkin on välillä kauhean varautunut ja peloissaan.

 - Minäkin olen ollut joskus, sanoi Auli äkkiarvaamatta.

 - Milloin ihmeessä, kun vaikutat niin itsevarmalta?

 - Noo, olen vain. On ollut tilanteita, mutta olkoon.

   Meeristä tuntui, että Auli puhui omasta epävarmuudestaan vain lohduttaakseen poikaa. Se tuntui yhtäkkiä hyvältä. Kai Aulissakin piili inhimillinen olento, jossakin syvällä?

   Heidi myönsi, että hänelläkin oli samoja taipumuksia. Häntäkin vaivasi esiintymiskuume määrätyissä tilanteissa. Siitäkin huolimatta, että hän ulospäin vaikutti iloiselta ja puheliaalta. Kun piti mennä pankinjohtajan kanssa neuvottelemaan laina-asioista, oli pakko hyvissä ajoin nielaista pilleri, ettei häntä olisi pidetty hermostuneena, tärisevänä tanttana. Jo päiviä etukäteen joutui nauttimaan jotakin rauhoittavaa.

 - Kuinka ihmeessä pärjäät opettajana?

 - Se menettelee, kun on tuttu ryhmä, ja he ovat nuorempia ja tietämättömämpiä kuin minä. Uusi luokka on todella kauhistuttava asia. Suu kuivana ja sydän läpättäen pidän ensimmäiset tunnit syksyllä. Näyttelen reipasta ja kai se sitten tehoaa. Kelpaisin tällä taidolla vaikka Kansallisteatteriin, naurahti Heidi.

   Meeri alkoi kertoa lukemastaan lehtiartikkelista:  

 - Luin jostakin, että niin sanotuilla pakkoliikkeillä pystyy hallitsemaan hermostuttavat olosuhteet ja pelon tuntemukset. On niillä siis hyvätkin puolensa.

 - Silloin ne vasta sinua hulluna pitävätkin, jos huidot ympärillesi, nyit korvaasi, nikkaat silmää tai hypistelet kaulustasi, koputat kolme kertaa ja sylkäiset paperikoriin.

 - Minä aina sylkäisen jos musta kissa menee tien yli, selvitti Maire. - Vain kerran en sylkäissyt, kun se tuntui siinä tilanteessa  pakanalliselta taikauskolta.

 - No tapahtuiko sen kummempaa?

 - Tapahtui. Hirveä asia. Emiliä kuljetettiin juuri sairaalaan, ja minä seurasin ambulanssia taksilla. Silloin jostakin pensaasta luikahti musta kissa eteemme ja hädin tuskin välttyi jäämästä auton alle. Silloin päätin, etten sylkäise.

 - Olisihan se taksissa ollut vaikeatakin.

 - Päätin, että rukoilen ainoastaan.

 - Mitä tapahtui?

 - Emiliä yritettiin elvyttää, mutta se ei onnistunut. Hän ei tullut enää edes tajuihinsa. Se oli kauhea kokemus. Ikäni kadun, etten avannut taksin ikkunaa ja sylkäissyt.

 - Ei se kissasta johtunut. Se miehesi menehtyminen. Pelkkää humpuukia ja herkkäuskoisuutta, rauhoitteli Auli. - Sen puolesta voit olla turvallisella mielellä.

 - Nykyään en jätä koskaan sylkäisemättä. En koskaan, sanoi Maire päättäväisen näköisenä. - Enkä astu viivan päälle, enkä kaada suolapurkkia ruokapöydässä, enkä kävele tikapuitten alta, enkä kuuntele kevyttä musiikkia sunnuntaina jumalanpalveluksen aikana, enkä...

 - Hyvä ihme, Maire, eihän tuo jälkimmäinen kuulu taikuuden piiriin, korjasi Heidi. - Sehän kuuluu kristilliseen kasvatukseen. En minäkään mene tanssiravintolaan pääsiäisenä tai joulunpyhien aikaan.

 - Ai, eikö kuulu? ihmetteli Maire. - Jaa, saattaa olla. Ajattelin vain, että sekin on jonkinlaista pakonomaista epäonnen loitolla pitämistä. Eräänlaista manausta.

 - Et voi olla tosissasi, toruskeli Aulikin. - Täytyyhän vanhoja uskonnollisia tapoja kunnioittaa.

 - Ai että pitää kahta vaimoa kuten mormonit tai neljää kuten muslimit tai on syömättä sianlihaa vaikka hullun naudan tauti on uhkaamassa taikka katkaista varkaalta käsi taikka langettaa kuolemantuomio, jos markkinoitavan tuotteen pakkauksessa näkyy naisen kuva.

 - Älä hullujasi puhu, huusi Heidi. - Ei sellaista olekaan tai ainakin sen kuvan täytyy esittää alastonta naista.

 - Vaikka naisella olisi heleä suomalainen kansallispuku yllään, ruudullinen huivi kaulassaan ja tykkimyssy päässään, sama tuomio jysähtää voimaan eräissä idän maissa. Olen lukenut siitä. Niin se elämänmeno on laisensa eri puolilla maailmaa.

                                          - - -

 - Näyttelijät ja urheilijat ne vasta ovatkin taikauskoisia ja luottavat kai lujasti niihin temppuihinsa, puheli Veijo. - Ihan naurattaa katsella, kun nuori mies tai yhtä hyvin nainen valmistautuu vaikkapa keihäänheittoon. Sitä sipsutusta, hypistelyä ja muita pakonomaisia liikkeitä. Askeleet ovat jo alkamassa, ja vielä kerran takaisin.

 - Se auttaa keskittymään.

 - Niin mutta televisioruutu on niin armoton ja paljastava. Pian he kai katsovat ensin kortilla tai kaivavat nenäänsä tai kihnuttavat rintojaan taikka vielä vähän alempaakin. Minua niin huvittaa...

 - Kertokaapa muutkin siitä niin sanotusta kahvikuppineuroosista, keskeytti Auli tämän uhkaavasti alapäätä lähestyvän aiheen. - Mitä sinä Meeri tarkoitit, kun sanoit pakkoliikkeitten helpottavan ahdistusta? Pitääkö meidän kaikkien ruveta huiskimaan sinne tänne, jos olemme vaikeitten ja pelottavien ajatusten vallassa?

 - Ei niitten liikkeitten nyt niin hirveän voimakkaita ja näkyviä tarvitse olla. Ehkä vain piilossa, vaikkapa pöydän alla, ristii sormensa tai napauttaa polveaan kolme kertaa. Mitä hyvänsä, joka laukaisee pelkotilanteen. Se on kai jonkinnäköinen vastatuli, joka sytytetään riehuvaa metsäpaloa tukahduttamaan.

 - Ai eräänlainen vastausko? Sellaistakin joskus tarvittaisiin, kun ihmistä manipuloidaan ja ahdistellaan liikaa hengellisissä taikka yhteiskunnallisissa kysymyksissä, mietti Heidi totisena. - Pitää kai ruveta opettelemaan erilaisiin tilanteisiin sopivia mantroja ja soveltaa niitä, jollei pysty käymään suoraan hyökkäykseen kauhujaan ja neuroosejaan vastaan?

 - Kaikella pitää tietysti olla järkevät rajansa, sillä apukeino, lääke mukaan luettuna, ei saa tietenkään tulla vaarallisemmaksi ja vaikeammaksi hallita kuin itse vaiva, varoitteli Kristiina. – Kuten esimerkiksi yksittäisten terroristien jahtaaminen saattaa muuttua koko maapalloa järisyttäväksi valtioterrorismiksi.

   Puheenjohtaja tutki välillä nauhuriaan ja jatkoi:

 - Kovasti kiitoksia taas tästä kerrasta. On tietenkin hyvä, että kokeillaan kaikenlaista ja etsitään itselle sopivaa elämänmallia, mutta aina on muistettava, ettei purematta niele mitä hyvänsä. Tieteenkin testaamat tulokset muuttuvat aikojen kuluessa. Oikeastaan kaikki keksinnöt ovat vain pohjana uudelle tutkimustyölle, jossa joudutaan kyseenalaistamaan entiset hyödyt ja arvot.

 - Siis tuollainen jatkuva epäusko ja skeptisyys? Kuka sellaisessa ilmapiirissä jaksaa elää? huokaili Heidi. - Haluaisin vankempaa perustaa elämälleni ja uskolleni.

 - Ei sen silti tarvitse johtaa mihinkään nihilistiseen ajattelutapaan. Sanoihan jo Paavalikin, että koetelkaa kaikki ja pitäkää se mikä hyvää on. Toivotan teille uusia ideoita ja rohkeutta niiden toteuttamiseen. Hyvää yötä.  

   Mitä on nämä tuoksut mun ympärilläin?

   Veijo suhahti taas paikalleen kompastellen naisten jalkoihin ja omiinsa.

 - Sinullahan on uutta partavettä, Veijo. Tosi miehekäs tuoksu, kehaisi Heidi kiusoitellen.

   Veijon kasvot lehahtivat aivan helakanpunaisiksi. Hän oli yllättävän mielissään Heidin huomautuksesta.

 - Minun täytyi vaihtaa toiseen merkkiin, kun edellinen aiheutti yhä pahenevaa allergiaa. Saas nähdä, pärjäänkö tämänkään kanssa. Pikkuisen jo tuntuu kutinaa leuan alta.

 - Onko sitä pakko käyttää mitään partavettä? Miksi te sitä käytätte?

 - Kaikki muutkin käyttävät. Telkkari on täynnä mainoksia. Niinhän naisetkin ropsivat päälleen hajuvesiä ja muuta suitsuketta.

 - Ennen vanhaan ihmisten oli suorastaan pakko käyttää hajusteita, kun kehon hygienia oli aivan olematonta. Jo lähimmäistenkin vuoksi, mutta eihän nykyään luulisi sellaista ongelmaa olevankaan. Kenenkään ei tarvitse enää olla haisunäätä, selvitti Auli.

 - Jotkut sanovat, että on huono asia, että naisen oma tuoksu peitetään ja hävitetään keinotekoisesti. Onhan olemassa hyönteislajeja, joiden naaraat lähettävät niin voimakkaita sulotuoksuja kilometrien päähän, että koiraat ovat aivan pökertyä näistä kutsuista.

 - Minä en ainakaan halua lähetellä hajukutsuja kilometrien päähän, tokaisi Auli närkästyneenä. - Oma mies riittää ja hän on tavoitettavissa ilman hajupommejakin.

 - Minun koirallani on todella vakava ongelma. Sen hengitys on ruvennut haisemaan niin pahalle, etten voi enää pitää sitä yöllä sängyssäni. Täytyisiköhän se viedä eläinlääkäriin?

 - Etkö tiennyt, Maire, että koirillekin myydään jo hengitystä raikastavia pillereitä? Kysy kaupasta.

 - Ei se hyvältä tuoksuminenkaan kaikkiin pulmiin tehoa, valitteli Veijo. - Meille tuli ero Minnan kanssa vaikka kuinka suihkin deodorantteja ja muuta.

 - En tiennytkään, että olet ollut naimisissa, sanoi Meeri. - Oletteko jo kauan olleet erossa?

 - Kuusi vuotta. Ja kuusi vuotta ehdittiin olla naimisissa. Onneksi ei tullut lapsia.

 - Miten niin onneksi? Lapsethan ovat suuri rikkaus, moitiskeli Auli.

 - Ei se avioerolapsen elämä mitään herkkua ole. Tuskin Minna olisi minulle niitä muksuja enää vilauttanutkaan, kun hänellä oli sellainen syy lähtöönsä.

 - Mikä syy? Ei kai vaan viina tai väkivalta?

 - Ei veikkonen, olen lempeä kuin lammas, mutta Minnan mielestä tyhmä kuin pässi. Tai ainakin tylsä. Tylsä! Aviomiehenä ja luultavasti myös isänä.

 - Sekö oli ainoa syy? Etköhän nyt liioittele?

 - Pääasiallinen syy ainakin. Minna lähti toisen miehen matkaan, koska tämä ei ollut tylsä.

 - Entä jos hän oli allerginen sinun spermallesi? Sellaisestakin olen lukenut, mietiskeli Maire.

   Muut melkein nolostuivat, mutta Veijo ei loukkaantunut. Hänestä sellainen syy olisi ollut luonnollinen ja paljon helpompi kestää kuin se tylsyys.

   Meeri katseli epämääräistä ja alakuloista Veijoa ja tuumi itsekseen, että ehkä se Minna ei ollut niinkään väärässä. Sääli kuitenkin miestä. Herkkä ja arka, mutta miksei mies voisi olla sellainenkin?  

 - Minulla on sisar, jolla on ollut pissavika lapsuudesta asti, kertoi Maire. - Häneltä oli vähällä jäädä ylioppilaskirjoituksetkin suorittamatta, kun hän pelkäsi, että kesken kaiken tulee tarve vessaan.

 - Tuossa ei ole mitään järkeä, sillä totta kai jokainen saa käydä tarpeillaan, jos valvoja on mukana.

 - Juu mutta sisko ei kehdannut pyytää, kun olisi joutunut vaivaamaan opettajaa monta kertaa kaiken kansan nähden.

 - Niinpä niin, ja hermostuminen vain lisää virtsaneritystä. Löytyikö sisarellesi lopulta apua vaivaansa?

 - Ei mistään. Hän on yhä sen pelon vallassa. Ei uskalla matkustaa eikä käydä elokuvissa eikä juuri kylässäkään. Kotona vain mököttää ja vahtii tuntemuksiaan.

 - Eikö lääkkeistäkään ole ollut hyötyä?

 - Ei vaikka hän on juossut hintavilla erikoislääkäreilläkin. Vihdoin sitten arveltiin, että hän on allerginen omalle virtsalleen.

 - Voi naisparkaa. Enpä ole mokomaa kuullut. Tuholainen omassa ruumiissaan. Milläs sitä pakenet, säälitteli Veijo.                                                

   Auli oli edelleen kiinnostunut näistä hajunpoistopuheista.

 - Minusta on hienoa, että oikein televisiossa esitellään aineita, joita voi ruiskuttaa sohviin ja muihin tekstiileihin, jos haluaa päästä eroon hajuista, esimerkiksi jos koira on ollut vierailulla.

 - Taikka epämiellyttävän anopin jättämiä, mutisi Veijo hieman katkerana. - Sauhusi kuin pahin korsteeni. Olin kuolla siihen katkuun, kun muori tuli piipahtamaan meille pariksi viikoksi.

 - Saahan sitä nykyään huoneistoon nautittaviakin tuoksuja, lohdutteli Heidi.

 - Niitä minä todella kannatan, kehuskeli Auli. - Miellyttäviä. Ruusun ja muitten kukkien. Ei kuitenkaan voikukan. Se on liian voimakas. En muutenkaan siedä luonnonkukkia, sillä eiväthän ne kestä sisällä. Haisevat ja roskaavat aivan mahdottomasti. Maljakkoakin on vaikea saada kiiltävän puhtaaksi sellaisten roskakukkien jälkeen.

 - Ai niitä teidän kristallivaasejanneko? Heidi kysyi pilkallisesti. - Luonnonkukat ne vasta lumoavia ovatkin. Koko luonto. Kun metsässä saa kietoa käsivartensa paksun tuoksuvan männyn ympärille, voi kysyä, mitä minulta enää puuttuu.

 - Ehkä mies? Korvikkeena luonto on tietysti paikallaan, mutta mikään ei korvaa lämmintä ja rakastavaa ihmissuhdetta. Jollei minulla olisi Seppoa ja tenavia, minua ei olisi tavallaan olemassakaan.

 - Kuinka sinä Meeri noin armotonta kieltä käytät? Eihän kaikilla ole sellaista mahdollisuutta. Mitä sinä tiedät muitten kohtaloista? Ovat yrittäneet aikansa ja luopuneet toivosta. Etsineet muita vastikkeita. On kai luonto parempi vaihtoehto kuin viina? Ihmettelen sinun yksiviivaisuuttasi.

   Veijo oli ihan kiihtynyt. Hän vilkuili alinomaa Heidiin päin ikään kuin olisi etsinyt tukea ja kannatusta häneltä. Meeri ei viitsinyt jatkaa, mutta jotenkin tuo Heidin ylikorostettu luonnonpalvonta kävi hänellä koteloon. Kelpaa sitä metsässä ravata, kun ei ole perhettä vaalittavana.

   Auli yhä vain jatkoi siitä tuoksusta:

 - Minulla on jatkuvasti vessassa ja komeroissa ja keittiössä ja joka paikassa niitä raikastuspakkauksia. Kieloa ja ruusua ja lavendelia. Ja sitä hienostunutta gardeniaa.

 - Minusta on ällöttävää, jos vessaan astuessaan vastaan tulvahtaa kokonaisen puutarhan tuoksu. Äitelää gardeniaa tai muuta, vastusti Meeri hieman käreällä äänellä. - Puhdasta voi olla ja raikasta, mutta luultavasti juuri se tavaton tuoksujen tupsutus aiheuttaa allergiaa. Pahempaa se on hengityselimille kuin pelkkä p:n haju.

   Meeri ei itsekään tiennyt, miksi hän oli tänään niin ärtyisellä tuulella. Koulussa oli ollut hankalaa erään uuden oppilaan kanssa, joka kokeili opettajansa kärsivällisyyttä ja sanoa möläytti, mitä sylki suuhun toi. Luokka nauraa kihersi ja odotti jännittyneenä Meerin palautetta. Kerran hän oli jo vähällä huutaa, että suu kiinni, mutta onneksi puri ajoissa huultaan. Ei alaikäisten kanssa kannata ryhtyä suun soittoon. Toiseksi siinä jää kumminkin.

   Kotona Seppo oli ensimmäistä kertaa suhtautunut nuivasti hänen kerhoon lähtöönsä. Hänellä olisi ollut tiedossa sählyotteluita kavereitten kanssa eikä niille sopinut muu kuin torstai. Oliko se loputon toisarvoisista asioista lätiseminen niin tärkeätä joka viikko? Kaksi kertaa kuussa muka riittäisi hyvin. Olisi ihan nokko.

   Mitä Meeri siitä kostui? Eihän hän edes osannut selittää miehelleen, millaisia suuria oppeja ja ideoita hän oli sieltä torstai-illastaan saaliikseen saanut. Eikä vaimo ollut miehen mielestä yhtään sen jalommaksi muuttunut. Hukkaan menivät nekin höpinät elämän uudistumisesta. Ja niin edelleen.

   Meeri oikein ääneen huokaisi, kun häntä harmitti. Se ainutlaatuisen tärkeä perhe oli siis esteenä kaikelle omalle kehittymiselle. Ja niin kun hän oli siitä antoisasta äidin roolistaan täälläkin uhonnut. Turhaa puhetta. Moni muukin asia. Puhuu toista ja sisimmässään tuntee toista. Sitä kirottua epärehellisyyttä. Jopa itseään kohtaan.

   Sekin ihmetytti, että miksi hän nykyään kimpaantui niin herkästi. Koska hän oli viimeksi ollut tällainen ärripurri?...Voi tietysti, Eevaa odottaessaan. Ei kai vain? Kuumeisesti hän laski ja ynnäsi päiviä ulkomuististaan. Ei kai?

                                           - - -

   Muut, paitsi Krisse, kuuluivat keskustelevan ihmisten välisistä kemioista. Oliko siinäkin haju mukana? Jutustelussa vilahtelivat pullantuoksuiset äidit sekä joulukuusen unohtumaton tuoksu ja tunnelma. Miehekäs piipun aromi isoisässä ja tärkätyn esiliinan tuoksu ja kahina isoäidissä. Menestyvän suurliikemiehen kalliin sikarin lemu. Kissan pissat ja vanhan jauholaarin jännittävä haju hämyisässä aitassa.

   Veijo kertoi haikeana jostakin surkeasti epäonnistuneesta kosintayrityksestään.

 - Ennen Minnaa olin kovasti tykästynyt yhteen Vaulaan. Siitähän ei tullut mitään, koska aloin heti aivastella ja pärskiä, kun yritin häntä noin niin kuin lähemmin...

 - Miksi aivastelit? keskeytti Auli, joka kai pelkäsi, että pian seuraisi yksityiskohtaisempia kuvauksia esileikeistä.

 - Vaula tuoksui aivan ihanalta, mutta se johtui jostakin hienosta puuterista ja sitä kun minä en taas kestänyt yhtään.

 - Etkö pyytänyt tyttöä luopumaan puuterinkäytöstä?

 - Pyysin, mutta ei hän suostunut. Hän ei siis rakastanut minua kylliksi, huokaili mies alistuneesti.

 - Liiallinen puuterikerros tai meikki tukkii ihohuokoset, touhusi Maire. - Jo äitini varoitti minua niiden käytöstä.

 - Niinhän sen pitääkin peittää rosoisuudet, jotta ei näyttäisi kovin rokonarpiselta.

 - Joo joo, mutta sitä on turhaa aloittaa liian nuorena, kun hipiä on vielä muutenkin sileä. Enemmän haittaa kuin hyötyä, menosi Maire, jonka omat kasvot muistuttivat vahakabinetin nukkea. Tasaista, kiiltävää ja jotenkin elotonta.

 - On totta, että joillakin naisilla on niin paksu pakkeli naamassa, että hymyileminenkin tuottaa vaikeuksia, arvosteli Auli. - Laasti halkeilee kuin savimaa kuivuuden jälkeen.

 - Meikki on tehtävä huolella ja taiten. Sen pitää näyttää luonnolliselta.

 - Mitä hyötyä koko puuhasta silloin on? vastusteli Auli. - Siihen menee vain tuhottomasti aikaa. Meillä oli kerran vieraana noin nelikymppinen nainen USA:sta. Hänen ehostustouhunsa kestivät tasan kolme tuntia aamusella ja varustuksen purkaminen lähes saman verran illalla. Mihinkään sitä ei voinut viedä, kun taas alkoi se töhriminen. Suurimman ajan kauniista juhannusviikosta se rouva istua nyhjötti huoneessaan peilin edessä.

 - Kauneuden vuoksi kannattaa tehdä mitä vaan, puolusteli Heidi hieman vaisusti.

 - Ja pyh, minun mielestäni se nainen ei siitä taiteilustaan ainakaan paremmaksi muuttunut.

 - Eläin haistaa pelon, puuttui puheeseen Maire. - Bellasta tulee kummallisen röyhkeä ja huonosti käyttäytyvä, kun eräät tuttavani tulevat meille kylään. Vaimo pelkää koiria. Loukkaannuin syvästi, kun hän väitti, että lemmikkini on luonnevikainen.

 - Voivat ne hajut ihmistenkin asennoitumista ja käytöstä ohjailla, kertoi Krisse. - Eräs intohimoinen tasa-arvon kannattaja vältti matkustamasta edes lyhyttäkään väliä julkisilla kulkuneuvoilla ja arvatkaapas mistä syystä. Juuri siksi, että hän ei kestänyt istua tavallisen suomalaisen miehen vieressä, joka mahdollisesti lemahti hielle, vanhalle viinalle tai tunkkaisille vaatteille.

 - Ihanteet voivat olla vaikka kuinka korkeat, mutta käytäntö ja suvaitsevaisuuden toteutus ovatkin sitten eri asia, huomautti Veijo.

   Meeri avasi suuren käsilaukkunsa, otti esille hiukan pehmentyneen paperinenäliinan ja niistää turisutti nenäänsä kuuluvasti. Töräytti oikein mielenosoituksellisesti. Muut kääntyivät katsomaan. Sitten he  vilkaisivat kelloa ja loppuhälinä alkoi. Krisse kiitteli hiljaisella äänellä ja luultavasti samoilla sanoilla kuin tavallista.

                                           - - -

   Aulin seuraan Meeri taas lyöttäytyi. Mikäs muukaan auttoi, kun tämä asui samalla suunnalla ja selvästi oli halukas rupattelemaan hänen kanssaan vielä kotimatkallakin. Veijo seurasi Heidiä ja Mairea kuin vihikoira. Hän ei muuten koskaan kävellyt kenenkään rinnalla, vaan seurasi nöyrästi vähintään metrin verran jäljessä kuin prinssipuoliso. Ei sillä keinoin naista pyydystetä, tuumi Meeri.

   Pete ei ollut päässyt kerhoon, koska valmistautui kokeisiin ja pohti kai sitä kahvikuppineuroosiaan. Häntä melkein kaipasi. Oli ainakin jotakin nuorempaa ja nätimpää katseltavaa. Meeri arveli olevansa toiseksi nuorin koko ryhmässä.

   Aulilla oli kokonainen huolten harso kasvoillaan. Hänellä oli vielä tapana voimakkaasti rypistellä otsaansa. Nosti kolme tai neljä poimua näkösälle joka käänteessä. Syventeli nenän pielessä olevia juonteita. Naururyppyjä ei ollut päässyt syntymään. Liian vähän hymyä ja huvia. Vaikutti katkeralta ja kireältä. Kaikesta löytyi jotakin arvosteltavaa ja nypittävää. Etukäteen jo tiesi, että kotimatka olisi yhtä ruikutusta ja moitetta.

   Meerin mieleen muistui eräs tapaus kouluajoilta. Ala-asteen opettaja oli ollut aivan hurmaava ja ystävällinen nuori rouva. Aina niin nätisti puettukin. Eräänä aamuna hän oli ehdottanut luokalle jotakin, ehkä tavaamista tai muuta, mutta se ei ollut miellyttänyt Meeriä, vaan hän oli otsan rypistelyllä osoittanut haluttomuuttaan.

   Silloin opettaja oli tullut hänen luokseen ja kumartunut kuiskaamaan jotakin oppilaansa korvaan. Lähtemättömästi olivat sanat ja opetus jääneet tytön mieleen. Opettaja oli varoittanut: ”Kuule Meeri, älä rypistele otsaasi, siitä voi tulla pysyviä kurttuja.”

   Kun rakastettu ja ihailtu opettaja neuvoi tuollaisen asian aivan henkilökohtaisesti, se oli tehonnut. Sen jälkeen Meeri ei ollut enää koskaan rypistellyt kasvojaan. Hän oli oikein peilin edessä harjoitellut ja tarkkaillut ilmeitään. Silti hän ei ollut mikään ilmeetön olento. Tiedä häntä mistä johtui, mutta Meerillä oli ikäisekseen harvinaisen sileä iho. Jos se nyt oli niin tärkeätä.

   Auli alkoi harmistuneena paasata huomioitaan Krissestä. Taas se nainen oli jäänyt viimeisenä seisomaan pöytänsä ääreen nenä papereissa. Vieläkään Meerille ei ollut ilmaantunut tilaisuutta jututtaa tätä kahden kesken. Auli päivitteli:

 - Ei siitä Kristiinasta vain saa selvää. En eläissäni ole tavannut puheenjohtajaa, joka ei puhu. Ei yhteenvetoa, ei paljon muutakaan. Muovinen mallinukke voisi seistä nurkassa keskustelua ohjailemassa. Tai patsas.

 - Käyttäähän hän joitakin repliikkipuheenvuoroja. Olen huomannut, että hän joskus kysymyksillään ohjailee juttujamme.

 - Saattaa olla. On vain niin hiljukainen, ettei sanoista saa selvää. Ei vähääkään pontevuutta eikä intoa. Sinä Meeri olisit paljon parempi vetäjänä.

 - Noo, opettajat ovat yleensä tomerampia. On pakko että selviää.

 - Siispä Maire ei ole siinä virassa pärjännytkään. Sekava ja kummallinen. Ei pysy asiassa. Eikä kuuntele muita. Elää omassa utumaailmassaan.

   Meeri yritti vielä puolustella Kristiinaa:

 - Jakaahan hän niitä monisteita ja purkaa paperille puheitamme siitä nauhurista. Siinä on kova työ.

 - Onko sellainen edes sallittuakaan? Emmehän ollenkaan tiedä, missä hän niitä tietoja käyttää. Esittää mielipiteitämme jollekin muulle ryhmälle, vaikka kaiken piti olla niin hienotunteista ja luottamuksellista.

 - Kuka siitä nyt toisella paikkakunnalla arvaisi, että juuri me olemme kysymyksessä? Pelkkiä etunimiä.

 - Ei ollenkaan pelkkiä. Sukunimemme ovat tulleet esille vaikka kuinka monta kertaa, samoin kuin tarkat kuvaukset työstämme ja asuinpaikastamme. Jos joku haluaisi ottaa lähemmin selvää, se olisi varsin mahdollista.

 - Emme kai me nyt niin kiinnostavia ole. Kuka välittäisi nähdä sellaista vaivaa?

 - Lehdistö ja TV. Varsinkin juorulehdet. Minun mieheni on julkisuuden henkilö. Parlamentin jäsen. Ollut jo parikymmentä vuotta. Sellaista juuri jahdataan.

 - Tietenkin, mutta eihän miehesi ole käynyt meidän piirissämme eikä lausunut mitään mielipiteitä.

 - Ei muuta kuin päästänyt aviopuolisonsa osallistumaan johonkin höyrähtäneitten kokoukseen. Joskus kymmenen vuotta sitten meillä oli todellinen kauhukokemus, kun Kallen väitettiin seksuaalisesti ahdistelleen erästä toimistonsa työntekijää.

 - Kauheata. Miten siinä kävi?

 - Vältyimme juuri ja juuri julkisuudelta. Kai toimittajatkin lopulta uskoivat, ettei Kalle välitä lähennellä muuta kuin jääkaappia.

 - Yritin etsiä Krissen numeroa ja osoitetta puhelinluettelosta, aloitti Meeri taas tästä molempia kiinnostavasta aiheesta. - Sitten kysyin tiedustelusta. Salainen numero. Täytyisi penkoa osoitetoimistosta. Sinultahan se käyttää, kun olet siellä töissä.

 - Olen jo tarkistanut, mutta voitko kuvitella, naista ei löydy mistään rekisteristä.

 - Eihän sellainen voi olla mahdollista Suomen maassa. Luulen, että jopa kissatkin on merkitty joihinkin kirjoihin ja kansiin. Ehkä hän on vaihtanut nimeään.

 - Hirvittävän epäilyttävää. Luvaton maahanmuuttaja. Olisiko vaikka etsintäkuulutettu rikollinen? Ainakin vakooja.

 - Hän on niin miellyttävä.

 - Se ei vielä todista mitään. Onhan sitä olemassa niitä lapsenkasvomurhaajiakin.

 - Hui Auli, älä nyt sentään pelottele minua. Ei sen niin vakavaa ja vaarallista tarvitse olla. Silti ihmettelen, miksi hänellä on salainen numero? Sekin vaikuttaa hämäräperäiseltä. Pakenee jotakin. Mihin kumman yhdistykseen hän oikein kuuluu? Kun ei vain olisi jokin kammottava lahko?

 - Kurssimaksukin on niin pieni. Jospa se vain toimii syöttinä herkkäuskoisille. Hänellä saattaa olla sitoutuneita pikkuryhmiä ympäri Suomea. Tai jos hän havittelee suurta lahjoitusta tai testamenttia. Kun ei vain surmaa meitä kaikkia, kun on sitä ennen vaatinut nimiämme johonkin hämäräperäiseen paperiin.

 - Voi Auli, on sinulla mielikuvitusta. Ei meidän nimiämme ole kuin osallistumislistassa. Ei kai niitä voi siitä mihinkään vekseliin tai luovutuspaperiin siirtää.

 - Sanopas se. Täytyy kysyä mieheltäni Kallelta.

 - Miksi sitten käyt tässä piirissä, kun Krisse on sinulle niin vastenmielinen?

 - En tiedä itsekään. Ei minulla ole muitakaan yhteyksiä. Lapset asuvat kaukana ja vierailevat meillä ani harvoin. Mies aina matkoilla tai työssä.

 - Entä työtoverisi?

 - Melkoisia törppöjä kaikki tyynni. Yritän pian päästä varhaiseläkkeelle. Taitaa onnistua. Miehen kautta on suhteita lääkäreihin ja joka puolelle. Olihan minulla se vakava sairauskin.

 - Selvisit siitä sentään.

 - Tällä erää, mutta koskaan ei voi tietää, milloin se uusiintuu ja missä. Ei mitään oikeata elämää. Pelkkää pelkoa ja odotusta.

   Meeri aikoi kysyä, että mitä se oikea elämä sitten on, mutta he saapuivatkin jo Aulin kotiovelle. Pienehkö kerrostalo. Kallis. Mahtavat näkymät järvelle ja puistoon. Auli pyysi häntä sisälle, ihan vain vähäksi aikaa, jotta hän näyttäisi, kuinka hieno näköala heiltä oli. Meeri epäröi, mutta muistaessaan Sepon sählyinnot, hän päätti vielä vähän jatkaa iltalomaansa ja suostui kutsuun.

                                           - - -

    Asunto oli kolmannessa kerroksessa. Päädyssä. Samassa kerroksessa oli vain pari muuta nimeä. Tunnettuja siinä kaupungissa. Suuria huoneistoja. Aulin kotioven edessä oli pehmeä vihreä matto, jossa luki ”Tervetuloa”. Sievästi maton päälle oli asetettu miehen suuret mustat talvikengät. Siistit ja puhtaat. Silti jätetty yksinäisyyteen oven ulkopuolelle. Kenkien kärjet olivat kääntyneet hieman sisäänpäin, aivan kuin ujostellen isäntäänsä.

   Auli avasi ovea sen verran, että he mahtuivat sisälle. Suuri aula ja vielä suurempi olohuone avautuivat Meerin eteen. Kaikki niin kiiltävän puhdasta, ettei sinne enää siistitkään miesten kengät olisi sopineet.

   Rouva V. alkoi kiireesti riisua saappaitaan pois jo kynnyksellä. Meeri noudatti esimerkkiä. Niinpä emäntä ja vieras pökkivät vähän aikaa toisiaan. Viimein Meerinkin kuluneille ja linttaan astutuille jalkineille löytyi sija putipuhtaan muovimatonpalasen päältä.

 . Huoneisto oli tulvillaan huippukalliita ja hienoja tavaroita. Antiikkihuonekaluja. Suurinta huomiota herätti parkettilattia. Ei vain puhdas ja kiiltävä, vaan vielä lakattu ja kiiltävä. Kuvansa siinä olisi voinut nähdä. Näytti liukkaalta kuin luistinrata. Meeri tassutti sukkasillaan varovaisesti lattiapinnan poikki seuraavalle persialaismatolle.    

 - Tämä on vähän liukas, joten ole varovainen. Kalle se on täällä kontallaan vähän päästä, vaikka ei olisi maistanut pisaraakaan väkevämpiä. Sillä välin kun oli sairaalassa Kalle oli kompuroinut oikein pahemman kerran. Kävi melkoinen haaveri.

 - Toivottavasti ei mitään vakavampaa.

 - Ei onneksi, jalka vain hiukan murtui.

 - Voi kuinka ikävää. Paraniko se pian?

 - Korjaantui kun huolella liimasin ja teippasin. Ei sitä enää juuri huomaa.

   Meeri mietti vähän aikaa ennen kuin kysäisi:

 - Onko sinussa jopa sairaanhoitajan vikaa? Eikö miestäsi edes tarvinnut viedä sairaalaan paikattavaksi?

 - Oi, ei toki, ei sen Kallen koipi mihinkään murtunut, vaan parhaan ja arvokkaimman antiikkituolimme jalka, kun se kömyrä iski siihen ukkovarpaansa tasapainoa hamuillessaan.

 - Kaunishan tämä lattia on ja kaikki niin puhdasta ja uutta.

 - Näin on. Meillä oli täysremontti kolme vuotta sitten. Nyt on kaapiston oviin tullut pari raapaletta, kun miniät sohlasivat  keittopuuhissaan. Täytyy uusia koko keittiö tänä kesänä.

   Meeri katseli ja ihasteli. Oikea laboratoriotunnelma. Tuskin uskalsi hengittää. Auli tuntui olevan omassa elementissään.

 - Et usko, kuinka kaikki pääsi rappeutumaan sillä välin kun olin sairaalassa. Kalle yritti elellä siististi, mutta eiväthän ne miehet osaa.  

 - Miksi hän ei palkannut siivoojaa? Tai ehkä teillä onkin?

 - Ei puhettakaan mistään vieraasta tohelosta kromeloimassa täällä. Ainakin sitä täytyisi vahtia koko ajan. Kääntyessään ne jo pudottavat jonkin esineen kuin koira hännällään. Itse minä siivoan. Huone kerrallaan. Siinä riittää puuhaa, kun on näitä neliöitä.      

 - Eikö sinua väsytä? Varsinkin kun sairastelit.

 - Ei se auta. On vain kestettävä. Ennen, kun lapset olivat kotona, saatoin imuroida kolmekin kertaa päivässä. Tytär, kaksi poikaa ja vielä kaverit kaiken kukkuraksi. Lisäksi se työ. Silloin olin uupua. Kallesta ei ole apua. Se pakenee mökille, vaikka olisi vapaatakin.

 - Missä teillä on mökki?

 - Viidenkymmenen kilometrin päässä Kaunislammen rannalla. Musta, mutainen, haiseva lätäkkö, mutta Kallelle kaikki kaikessa. En käy siellä juuri koskaan. En jaksa siivota sitä sotkua. Säilykepurkkeja, makkarankuoria ja muuta roskaa kainaloihin asti. Se on Kallen oma myyränpesä. Elelköön siellä miten mielii, mutta täällä hän ei sotke. Ei totisesti.

 - Kyllä minun nyt täytyy lähteä, etteivät Seppo ja lapset hermostu. Kiitokset ihanan kotisi esittelystä.

   Auli melkein hymyili. Katkerat juonteet väreilivät kasvoilla.

 - Onhan se kaunista, mutta työtä siitä on. Sen saat uskoa.

   Meeri luiskahti ulos ovesta, tallasi Kallen talvikengille. Melkein pyysi anteeksi kansanedustajalta. Oliko mies ollenkaan kotosalla? Ehkä oli jo nukkumassa tai sitten mökillään.

   Kadulla Meeri vasta vapautui jännityksestä. Hienon lattian ja kalliitten tavaroitten varomisesta. Pitäisiköhän hänen kutsua Auli vastavierailulle? Ei ikinä. Vaikka hän siivoaisi kokonaisen kuukauden yhteen menoon, hän ei saisi huusholliaan läheskään esittelykelpoiseen kuntoon Auli-rouvan visiittiä varten. Meeri saattoi kuvitella, miten naisen pienet pistävät silmät havaitsisivat jokaisen pölyhiukkasen ja naarmun. Jopa hiuksen kuluneelta sohvalta. Voi Kalle-parkaa.                                                

 - Hei Meeri, tulithan sinä vihdoin ja viimein.

 - Hui, kuka siinä? Ai sinä Maire? Aivan säikähdin. Oletko odotellut minua?

 - Seurasin sinua. mutta arvasin, ettet viivy kauan Aulin luona. Minulla on sinulle eräs pyyntö.

 - Sano vain. Mikä se on?

 - Voi kun minä toivoisin, että lähtisit minun kanssani Emilin luokse. Heidi ei voinut tulla, kun hänelle tuli veljen perhe etelästä kylään. Kyllä Heidi siitä minulle jo aikaisemmin mainitsikin, mutta minä olin sen vallan unohtanut.

 - Emilin luokse? kysyi Meri hieman viivytellen. - Mutta miehesihän on kuol...

 - Ei kuollut. Minä uskon vahvasti, että hän elää siellä toisella puolella.

 - Mutta emmehän me mitenkään...

 - Tarkoitinkin, että lähtisit kanssani hänen haudalleen. En uskalla mennä yksin, kun on jo niin myöhäkin.

 - Niin myöhähän nyt on, mutisi Meeri ja vilkaisi kelloaan. - Etkö millään voisi mennä sinne huomenna? Ja päiväsaikaan. Jos sovitaan vaikka kolmen jälkeen, voin aivan hyvin tulla seuraksesi.  

 - En minä voi. Se on liian myöhäistä. Tänään on kulunut tasan neljä vuotta Emilin muutosta, sinne taivaan kotiin. En voi tuottaa hänelle pettymystä.

 - Voi Maire pieni, huokaisi Meeri kuin lapselle. - Ethän voi olla tosissasi. Ei Emil varmaankaan pane sitä pahakseen, vaikka vierailetkin hänen luonaan vasta huomenna. Yksi päivä sinne...

 - Tahdon olla tässä asiassa tiukkana ja ihan ehdoton, anteeksi vain. Onhan se kiusallista vaivata sinua näin myöhään.

 - Noo, voisinhan soittaa kotiin ja ilmoittaa, että myöhästyn vielä vähän lisää. Nämä siunatut kännykät.                                            

   Meeri näppäili kotinsa numeron ja Sepon uninen ja kieltämättä varsin äreä ääni vastasi:

 - Mitä sinä nyt? Sain juuri lapset sänkyyn. Nyt ne taas riehaantuvat. Mitä sulla on asiaa?

 - Hei vain, rakas mieheni. Valitettavasti minun on ilmoitettava, että tässä menee vielä noin tunti, mutta jos ipanat jo ovat nukkumassa, se ei sinua haittaa jos tulenkin vasta myöhemmin vai?

 - Mikä siellä nyt niin viivyttää?

 - Selitän sitten kotona. Eräs kerhomme jäsen tarvitsee hiukan apua.

 - Humalassako hän on? Nainen vai mies?

 - Nainen tietenkin. Älä nyt höperrä tyhjää. Heippa.

   Maire seurasi kärsimättömänä keskustelua, ja sitten he lähtivät kiireen vilkkaa hipsimään kohti kolmatta hautausmaata. Silloin vasta Meerikin tajusi, ettei hän koskaan ennen ollut käynyt näin myöhäisinä iltatunteina missään kalmistossa. Hän alkoi harmitella:

 - Olisi pitänyt pyytää Veijoa mukaan, mutta en kehtaa soittaa hänelle, etten vaan häiritse, jos hän on juuri saanut unen päästä kiinni. Olisi tietenkin mukavampaa, jos meillä olisi mies matkassa.

 - Sinä olet niin turvallinen Meeri. Minua todella hirveästi pelottaa, kun siellä on niin rauhatonta.

   Meerikin ihan säikähti:

 - Rauhatonta? Sepon isä on haudattu sinne, mutta en minä koskaan ole kuullut mistään häiriöstä siellä päin. Ei ole ollut hautakivien kaatajia eikä muutakaan leposijojen häpäisemistä.

 - Eiväthän minua elävät ihmiset pelotakaan, vaan kun ne vainajat ovat niin levottomia. Räyhäävät ja riitelevät.

 - Kuinka ihmeessä voit uskoa tuollaiseen puppuun? Aikuinen koulutettu nainen. Lakkaa heti puhumasta tuollaista soopaa taikka en lähde sinne ollenkaan.

 - Älä nyt suutu Meeri. Minä olen niin herkkä, että aistin viestejä toisestakin maailmasta.

   Meeri tunsi, miten kylmät väreet juoksivat pitkin selkäpiitä. Kun kehtaisi, kieltäytyisi koko hommasta. Toivottavasti siellä on muitakin omaisia. Kellohan on vasta puoli kymmenen.  

   Naiset jatkoivat matkaansa melkein juoksujalkaa. Sataa tihutti ja tuuli puisteli alakuloisia, vielä talvihorroksessaan uinailevia puita ja pensaita, kun he saapuivat kalmiston portille.

   Maire kertoi miehestään ja avioliitostaan, joka oli ollut ylen onnellinen. He olivat ehtineet olla yhdessä melkein yhdeksän vuotta. Kaikki tuntui nyt kuin unelta. Oliko sitä ollut olemassakaan muussa kuin hänen mielikuvituksessaan?

   Meeri vilkaisi Mairea eikä olisi yhtään ihmetellyt, vaikka Emil osoittautuisi pelkäksi haavekuvaksi. Semmoisen haudalle tässä nyt paineltiin, ja Seppo ärhentelee kotona. Oikein kiukutti.

 - Oliko Emil ollut aikaisemmin naimisissa?

 - Oli toki. Hänen vaimonsa oli kuollut jo aikoja sitten. Heillä oli kolme lasta, nyt jo aikuisia. Tytär on pari vuotta minua vanhempi.

 - Tosi nuori äitipuoli. Miten Emilin lapset suhtautuivat avioliittoonne?

 - Oikein hyvin. Luulen, että he kaikki ovat perineet isänsä suvaitsevaisen ja ymmärtäväisen luonteen. Pidämme yhä yhteyttä ja usein vietän juhlapyhiä ja muita merkkipäiviä heidän luonaan. Olen niin kiitollinen heistä. Lapsenlapsetkin tuntuvat ihan omilta. Vien heitä joskus sirkukseen tai hampurilaispaikkoihin.

   Meerin oli pakko tunnustaa, että hän ei ikipäivänä antaisi muksujaan Mairen hoiviin. Hukkaisi vielä nekin.

 - Miten te tutustuitte?

 - Kävimme samassa työväenopiston piirissä. Huomasimme  heti, että olimme sukulaissieluja. Luultavasti aviopari tai sisaruksia jo edellisessä elämässä. Tai Emil oli ennemminkin ollut minun isäni. Niin kuvittelin, koska kaipasin kovasti omaa isääni. Hän kuoli kun olin vasta alaluokilla. Hän piti minusta ja hyväksyi minut tällaisena.

 - Oliko se...hm...vain tuollainen toveruussuhde vai oliko siinä...hm...myös jotakin seksuaalista?

 - Voi, se oli aivan hurja seksisuhde. Olimme sulaa siitä tulesta ja intohimosta. Hän oli todella mies minun makuuni. Emilkin sanoi olevansa tavattoman onnellinen seurassani. Hänellä oli kokemusta ja...keinoja tehdä minut autuaaksi. Siinä ei ikäero haitannut.

                                           - - -

   Meeri tuli aivan kateelliseksi kuunnellessaan tuota vuodatusta ja seksielämän ylistystä. Kunpa Seppokin välillä viitsisi keksiä jotakin vaihtelua. Mutta ei. Jäykkä mikä jäykkä. Vai oliko hänessä itsessä vika, kun oli aina niin kädet täynnä muuta puuhaa.

 - Voi kun saisin hänet takaisin edes viideksi minuutiksi, niin pystyisin kertomaan hänelle, kuinka syvästi häntä rakastan ja kaipaan.

 - Ehkä Emil tietääkin sen siellä toisella puolella.

 - Ei se riitä minulle. Sen tähden käyn niitten meedioittenkin puheilla. Jos edes viideksi minuutiksi.

 - Jospa se ei ole sallittuakaan. Sanotaanhan, että vainajien henkien täytyy antaa olla rauhassa.

 - Sitä en usko. Emil ei koskaan kyllästynyt minun seuraani. Hän ikävöi minua jo eläessäänkin ja hakeutui jatkuvasti luokseni. Kun käväisin vain kaupungilla asioilla, hän jo lempeästi puheli minulle lähtiessäni: ”Älä viivy kauan, rakkaani. Minulla on parempi olo kun olet kotona.”

 - Nyt hänellä on varmasti hyvä olla. Luulisi hänen toivovan, että jatkat omaa elämääsi tästä murheestasi huolimatta.

 - Sitten kun olen saanut tavata häntä, toisti Maire itsepintaisesti kuin Janne, joka halusi yhä vain lisää karkkia.

 - Olen varma, että ehdit noinkin pitkän avioliittonne aikana monta kertaa saada hänet vakuuttuneeksi rakkaudestasi. Totta kai tulit puhuneeksi siitä.

 - En tarpeeksi usein. Olin aika nuori ja lapsellinen, kun avioiduimme. Itsekeskeinen ja kiukuttelin tämän tästä kuin pahainen kakara. Uhmaikäinen ja murrosikäinen samalla kertaa.

 - Miten miehesi suhtautui noihin elkeisiin?

 - Ihanasti, kuten kaikkeen. Hymyili vain ja lohdutteli ja rauhoitteli minua. Suukotteli ja sai minut nauramaan. Mutta sitten olin taas kuin vihulainen. En käsitä, mikä minua riivasi.

 - Lapsillahan on tapana koetella vanhempiensa ja opettajiensa kärsivällisyyttä. Ehkä kokeilit Emiliä. Halusit tulla vakuuttuneeksi hänen lämpimistä tunteistaan.

 - Tiedostin sen kyllä itsekin. Kehtaanko kertoakaan sinulle erästä asiaa, minkä toistuvasti koin rakastelumme aikana?

 - Kerro toki, jos se sinua helpottaa.

 - No, kun Emil hyväili minua ja teki sitä muutakin, minulla oli sellainen tunne, että olen hoitopöydällä oleva pieni vauva, jonka vaippoja isä vaihtaa kuiviin. Tuli niin rauhallinen ja turvallinen olo.

 - Mitä Emil sanoi tuosta tunteestasi?

 - En koskaan kertonut siitä, koska pelkäsin, että hän olisi siitä jotenkin loukkaantunut. Olinhan niin paljon nuorempi. En halunnut hänen mieltävän minua tyttäriinsä, joihin hänellä oli todella lämmin ja läheinen suhde. Halasivat ja suutelivatkin.

 - Siinä asiassa olit minun mielestäni erittäin hienotunteinen, vaikka kertomasi perusteella uskoisin, että Emil olisi ymmärtänyt tuonkin tuntemuksesi ja suorastaan iloinnut, että hän tavallaan saattoi täyttää sinulle puuttuvan isänkin paikan.                                        

   Meeri ja Maire seisoivat Emilin haudan äärellä. Hillitty tumma kivi, jossa kultakirjaimin luki nimiä ja aikoja. Jäkälä- ja havuseppeleitä. Muutama kuihtunut irtokukka, jotka Maire siivosi pois. Loppuun palanut kynttilä. Mustat, kosteudesta kiiltelevät oksat huokailivat ympärillä. Meeriä ei yhtään pelottanut. Hyvän ihmisen haudalla.

   Mairella oli tuomisina pieni paketti. Meeri oli jo ehtinyt hiukan ihmetellä sen mitättömyyttä. Mitä siinä mahtoi olla?

   Leski avasi pakkauksen ja otti esille pienen pienoisen ruukun, jossa oli olemattoman pieni sininen kukka. Elävä kukka. Sehän paleltuisi aamuun mennessä. Sitä Maire ei kai ollut ottanut huomioon. Hän asetteli lahjansa hellästi hautakiven viereen. Silitteli sitä ja kiveä.

 - Olen itkenyt niin paljon, etten jaksa enää. Siitä ei tulisi mitään loppua jos aloittaisin. Sen tähden en uskalla päästää kyyneleitäni valloilleen.

 - Niin kaunis pieni..., Meeri empi harmitellen suulauttaan. - Niin kaunis ja siro kukka.

 - Sen pitääkin olla pieni. Se muodostaa jonkinlaisen vastakohdan valtavan suurelle rakkaudellemme. Korostaa sitä. Tiedätkö, millaisia lahjoja tuo erittäin varakas mies minulle toi?

 - Jotakin pientä.

 - Juuri niin, esimerkiksi vain pienen pastillirasian taikka pikkuruisen vanamonkukan, niin hennon ja hauraan, että hänen suurissa sormissaan se näytti vain pelkältä toisesta maailmasta tänne eksyneeltä hengeltä.

 - Kuinka kauniisti sinä puhut Maire. Minulle tulee ihan kyyneleet silmiin. Voi kun voisin auttaa sinua. Voi kun jaksaisit uskoa, että miehelläsi on hyvä olla ja että hän tietää kuinka paljon häntä rakastit ja yhä rakastat.

   Meeri syleili Mairea lämpimästi.

   Naiset seisoivat edelleen haudan luona. Tihkusade oli lakannut. Tähtiä ja kuun sirppi ilmestyi tummalle taivaalle.

 - Jaksatko vielä kertoa, miten Emil kuo...nukkui pois?

 - Oli tällainen kevättalven yö. Täysikuu. Minulla on aina ollut kauhean vaikeata saada unta sellaiseen aikaan. Olen kai jonkinlainen kuuhullu. Olin ottanut unilääkettä ja aika runsaastikin, joten en kuullut, oliko Emil pyytänyt apua. En myöskään huomannut, että hän olisi liikahdellut levottomasti.

 - Koska heräsit?

 - Vasta aamuyöstä. Totesin, että Emil nukkui. Hyvin rauhallisesti, niin kuin hänellä oli tapana. Hänen saksalainen äitinsä oli käyttänyt sellaista sanontaa, että hyvä omatunto on paras päänalunen.

   Maire kertoi, että hän oli ollut vähällä seota huomatessaan mitä oli tapahtunut. Hän oli ensin väkipakolla yrittänyt ravistella miestään hereille. Oli koettanut elvyttää suusta suuhun-menetelmällä. Oli vihdoin suorastaan runnonut miehen rintaa yrittäessään saada sydäntä toimimaan. Hän oli nähnyt niin tehtävän telkkarissa.

   Hän oli ollut täysin hysteerisessä tilassa. Sitten hän soitti ambulanssin. Numeroakaan hän ei ollut hevin löytänyt siinä kaaoksessa.

   Kaikista näistä töppäyksistään Maire syytti raskaasti itseään. Oliko hän itse aiheuttanut miehensä kuoleman?

 - Mitä lääkärit sanoivat, kysyi Meeri.

 - He lohduttivat minua, ettei asialle olisi voitu enää tehdä mitään. Emil oli lähtenyt jo yöllä.

 - Tuohan auttoi sinua varmasti paljon surussasi.

 - En itse asiassa uskonut heitä, koska luulin, että Emil sittenkin oli vielä elossa, kun häntä lähdettiin viemään sairasautoon. Ehkä käteni vapisivat niin kovasti, että olin tuntevinani hänen sydämensä  sykkivän. Sen suuren ja lämpimän ja rakastavan.

 - Noin sitä on varmaankin tapahtunut tavattoman monelle omaiselle. Ei sinun kannata siitä syyllisyyttä kantaa.

 - En minä sitä enää niin paljon surekaan, mutta se kiukuttelu. En koskaan anna itselleni anteeksi oikutteluani. Ruokaakaan en osannut laittaa. Panin marjakeittoon suolaa sokerin asemesta.

 - Arvaapas mitä minä nyt tuumin tapauksesta. Emil oli niin korkealle kehittynyt luonne, että hän itse asiassa halusi ottaa vastaan haasteita. Oppia sietämään ja hyväksymään toisten heikkouksia ja mokia. Halusi taistella, jotta kehittyisi yhä vain paremmaksi ihmisenä ja lähimmäistensä palvelijana.

 - Ettäkö hän olisi nauttinut minun typerästä käyttäytymisestäni?

 - Ei nyt ihan niinkään, mutta jos hän olisi halunnut rinnalleen tasaisen ja yksitoikkoisen naisen, hän olisi voinut mennä naimisiin jonkun vakaan ja hurskaan kirkkoherran lesken kanssa. Hyvän kokin ja tapoihinsa pinttyneen. Suolat olisivat kyllä olleet keitoksissa paikallaan, mutta entä elämän suola? Yhdessä kasvaminen ja uuden opettelu?

 - Emil kyllä joskus myönsikin, että hän aivan elpyy ja virkistyy, kun joutuu ihmettelemään minun kotkotuksiani, muisteli Maire hieman epävarmana. - Iloiselta ja tyytyväiseltä hän ainakin vaikutti.

 - Eikös vaan. Jos hän jo eläessään ymmärsi sinua ja vaikeuksiasi, hän ymmärtää niitä vieläkin paremmin nykyisestä perspektiivistä katsoessaan. Ole aivan huoleti. Rakkaus ei koskaan häviä.

   Meeriä melkein hävetti, että häntä nyt pidetään kovin uskovaisena, mutta nuo sanat vain putkahtivat jostakin hänen mieleensä. Hiljakseen he lähtivät palaamaan keskikaupungille. Meerin kotiovella he taas syleilivät toisiaan ja Maire sanoi kyyneleet silmissä:

 - Kiitos Meeri, kauheasti kiitoksia sinulle. Arvasin, että ymmärtäisit minua. Tiedätkö, että minulla on ollut sellainen tunne, että Emil on lähettänyt Kristiinan luokseni lohduttamaan minua. Ja nyt sinäkin olet näin paljon helpottanut oloani.

 - Kiitokset vain itsellesi.

 - Arvaas miksi tulin siihen keskustelupiiriin. Huomasin ilmoituksesta, että Krissen etukirjaimet ovat KS, ja Emilin puolestaan EK.

 - Niin, entä sitten? Mitä niillä voisi olla yhteistä? Mitä sinä sillä tarkoitat?

   Maire katsoi Meeriä hämmästyneen näköisenä, mutta ei selittänyt sen kummemmin. Kai on niin, että joiltakuilta ihmisiltä ei koskaan saa järkevää vastausta yhtään mihinkään. On vain tyydyttävä ottamaan heidät sellaisina kuin he ovat.

   Asentokysymys

 - Voisitko vaihtaa tuolia kanssani? kysyi Maire Meeriltä. - Tämä on liian korkea ja takakeno. Jalkani puutuvat ja selkäni kipeytyy. Pallea ahdistaa, joten on vaikeata hengittää. Siitä taas tulee rytmihäiriöitä. Nytkin sydän nytkähtelee ikävästi. Huhhuh.

   Tällaisen vuodatuksen jälkeen vain julmuri olisi voinut kieltäytyä vaihtamasta istuinta. Siispä Meeri nousi ja naiset siirtelivät tuolejaan. Ei niissä Meerin mielestä niin kovin suurta eroa ollut.

   Kaikki tuolit näyttivät täällä olevan eri paria, aivan kuin jossakin varastossa. Krissellä oli pelkkä jakkara, joka konkkasi ja liikahteli vähän päästä, kun hän muutti asentoaan. Ei se häntä näyttänyt vaivaavan.

 - On se tuolin ja pöydän korkeus tärkeätä työpaikalla. Samoin muoto. Minäkin valikoin kauan, ennen kuin löysin sopivat työhuoneeseeni koululla, muistutteli Heidi. - Enhän minä paljon ehdi huoneessani istumaan, mutta silti. Parasta on varoa jo ennakolta, ettei tule kolotuksia.

 - Sinä urheilijatyttö. Ei sinulla luulisi olevan vaikeuksia huonekalujen kanssa. Notkea kuin kärppä.

   Heidi hymähti Veijon lauseelle, mutta väitti, että hänellä oli jatkuva kolotus joka paikassa. Hierominen on onnellisuuden huippu. Yhä vain kovaotteisempia urheiluhierojia. Sitten saunaan ja olo on jonkin aikaa autuaallinen. Samoin kuin rankan hiihtolenkin jälkeen. Saattaa jopa nukkua aamuun asti. Ilman katkoja.

 - Miksi ei saisi olla katkoja? kysyi Meeri. - Minä en ole nukkunut ilman katkoja kymmeneen vuoteen, enkä silti ole pahemmin väsynyt. Seppo saattaa herättää montakin kertaa yössä, koska hän...Joo, ja lapset alituisesti. Ennen meillä oli vielä koirakin, joka valeraskaudessaan hönkäili ja tassutteli yökaudet huoneesta toiseen. Sen oksennuksia sai sitten korjailla parikin kertaa yössä. Hyvä jos tunnin saa nykyäänkään nukkua yhteen mittaan. Silti voi uni olla makeata ja sikeätä.

 - Sinä olet varmaankin poikkeus, arveli Heidi nyrpeänä. - Johan me olemme puhuneetkin unihygieniasta. Makuuhuoneessa pitää siis olla hiljaisuus, sopiva lämpötila ja raitis ilma.

 - Pehmustettu sellikö sinulla pitäisi olla? Ei sellaista rauhaa löydä maaseudultakaan. Aina on joku lintu piipittämässä tai koski kohisee. Sinullahan pitäisi olla haudan hiljaisuus. Sitäkö toivot?

 - Älä sinä ahdistele Heidiä, Meeri, puuttui Veijo puheeseen. - Et olisi sinäkään niin äreä, jos olisit nukkunut täyden yön kunnolla.

 - En minä ole äreä. Sanon vain oman mielipiteeni. Ei kaikkien elämä ole samanlaista hiljaiseloa ja itsensä hemmottelua.

 - Minä teen raskasta työtä kaiket päivät. Kai minä saan itseäni joskus hemmotellakin.

 - Opetustyötä minäkin teen. Et sinä Heidi ole ainoa opettaja tässä ryhmässä. Kyllä minä tiedän mitä se on.                            

   Kristiinakin avasi suunsa:

 - Eikö meidän pitänyt puhua ergonomiasta? Huonekaluista ja sellaisesta.

 - Kerronpa eräästä tuttavastani, joka on todella taitava kynänkäyttäjä, aloitti Veijo. - Mielikuvitusta riittää ja nähtävästi myös kirjallista lahjakkuutta. Hän on liikemies ja tiedän, että hänestä olisi muunlaiseenkin kirjoittamiseen kuin pelkkien karhuamakirjeitten ja mainosten väsäämiseen. Ette ikinä usko, mikä on esteenä vaativammankin teoksen syntymiselle?

 - Hänellä ei ole siihen aikaa eikä voimia pitkän työpäivän jälkeen?

 - Ei sinne päinkään, vaan koko hänen aikansa menee sopivan tietokoneen ja työpöydän ja istuimen ja valaistuksen testaamiseen. Katselin kerran, kun hän oli aloittamassa luovaa kirjoittamistaan. Hän tämän tästä kyseli minulta, mihin sijoittaisi koneen. Millaiseen kulmaan. Mihin asentoon tuolin. Luulin ensin, että se oli hirtehishuumoria, mutta tosissaan hän tuntui olevan.

 - Alkamiskitka on kaikessa työssä se vaikein osa. Tiedän erään ammattikirjailijan, joka teroittaa lyijykyniään ja asettelee niitä juomalasiin teräpuoli pystyyn, vaikka hän ei niitä tarvitsekaan. Samoin hän niputtaa ja järjestelee paperiarkkejaan pitkän rupeaman, ennen kuin viimein sijoittaa yhden niistä kirjoituskoneeseensa. Nostaa ja laskee tuoliaan ja vääntelee pöytälamppuaan. Käy kokeilemassa, onko ovi kiinni ja ikkuna raollaan.

 - Sittenkö hän aloittaa?

 - Sitten. Nähtävästi varsin hyvää työtä, koska häneltä on julkaistu parikin romaania.

 - Mutta tältä minun liikemiesystävältäni ei ole vielä julkaistu yhtäkään lausetta, koska hän ei pääse alkuun.

 - Jos jollakulla on todella halua itsensä ilmaisemiseen, hän kirjoittaa vaikka lattialla istuen ja ruskeaan käärepaperiin. Tekosyitä koko tuttavasi puuhastelu.

 - Saattaa ollakin. Käy vain sääliksi lahjakasta miestä. Taitaa se luonne olla aika määräävä tekijä ihmisen kohtaloissa.  

 - Sellaisestakin naispianistista olen lukenut, että hän on aivan pikkumaisen tarkka tuolistaan, kertoi Auli. - Hän ei suostu aloittamaan konserttia, ennen kuin hän on kymmeneen kertaan kokeillut istuimensa korkeuden. Hän lisää yhden albumin alleen, sitten ehkä toisen. Kerran oli kuulemma tapahtunut niin, että yksi ainoa nuottiarkki riitti takaamaan kuuluisalle taiteilijalle sopivan esiintymisasennon.

 - Tuntuu vahvasti liioitellulta. Taitaa olla pelkkää diivailua, arveli Heidi.    

 - Vuoteen ainakin pitää olla hyvä, jos aikoo saada unen päästä kiinni, intoili Maire. - Olen kokeillut vesisängyt ja kaiken maailman patjat ja tyynyt, joita on mainostettu telkkarissa.

 - Ne mainoksetkin jo ovat kauhean näköisiä. Esimerkiksi erilaisista lepotuoleista. Ihminen on siinä mutkalla kuin rautalanka. Tyynyt kuhmuraisia ja muistuttavat ennemminkin jotakin modernia taideteosta.

 - Nehän mukailevat ihmisen kehoa. Tukevat niskaa ja selkää.

 - Höpö-höpö. Kyllä kai ihmisen kehon pitää itse löytää sopiva asentonsa. Siinähän se juuri saa harjoitusta ja voimistelua. Tässä on samaa kuin vitamiinien ja voiteitten kanssa, että ihminen kadottaa oman luonnollisen kykynsä tuottaa rasvaa tai hyödyntää ravintoa.

 - Sinä Meeri olet aina kaikessa vastahankaan. Nukupas itse kovalla lattialla.

 - Olen nukkunutkin. Samoin ohuella patjalla laverisängyssä, koska äitini oli voimistelunopettaja ja hänellä oli sellainen käsitys, että pitää maata kovalla alustalla kuten Mannerheim.

 - Aamulla sitten kolotti paikkoja? Tunnusta pois.

 - Ei sen kummemmin kuin hienoilla ja kalliilla patjoillakaan. Vetreytyvät sitten melko pian. Varsinkin jos vähän venyttelee.

   Heidikin innostui aiheesta:

 - Aamujumppa on tärkeintä. Musa päälle ja sitten kymmenen minuutin rivakka voimistelu. Suihkuun ja työhön.

 - Noinko yksinkertaista se on? huomautti Meeri. - Sinun puheistasi päätellen olet kaikkea muuta kuin reipas työhön lähtiessäsi. Tai myöhemminkään päivän kuluessa.

 - Voihan sitä olla ihanteita ja tavoitteita. Pitää vain sisukkaasti yrittää parantaa elämisen laatua. Kyllä se viimein auttaa, toivottavasti. Mainostavathan ne TV:ssäkin, että juuri vuoteesta saamme elinvoimaa.

 - Turhaksi toiveeksi se saattaa jäädä, jos altistamme itsemme jollekin määrätylle asennolle tai toiminnalle. Väkipakolla. Taas uusi stressin aihe.

 - Etkö sinä sitten koskaan voimistele?

 - Kyllä toisinaan lasten kanssa. Venyttelen aamuisin puoli minuuttia kuin kissa. Eturaajoja ja takaraajoja. Samalla koko vartaloa. Se on kuulemma jokin kiinalainen verryttelytapa. Olen tehnyt sitä lapsesta lähtien, vaikka äiti morkkasikin minua laiskottelusta ja kiskottelusta. Ne äidit vain ovat tietävinään paremmin.

 - Totta kai täytyy vanhoja perinteitä noudattaa ja viisaampien mielipiteitä kunnioittaa, opasti Auli.

 - Kai se kiinalainen ohje on riittävän vanhaa ja viisasta, vai mitä? tokaisi Meeri.

 - Olen havainnut sen varsin hyväksi voimistelumuodoksi, että siivoan itse koko meidän mittavan lukaalin. Luuttuan paikat oikein kontallani ja kurottelen sänkyjenkin alta. Saan sillä tavalla tarpeeksi liikuntaa, ja samalla tulee tehtyä jotakin hyödyllistäkin, ettei vain ravaa tyhjän panttina metsissä ympäriinsä.

 - Entä se raitis ulkoilma, lintujen laulu ja luonnonrauha? huudahti Heidi. - Kuka sitä aina jaksaa ajatella asioiden hyödyllisyyttä?

 - Niin juuri. Sitähän sanotaan, että sen verran pitää tehdä syntiä, että elämä maistuu elämältä.

   Tämän möläyksen laukaisi Veijo, jota kaikki katsoivat hieman ihmeissään ja paheksuvasti.

                                           - - -

   Näinkin pienessä ryhmässä tuli esiin monia vastakkaisia mielipiteitä. Intohimoisia vesisängyn kannattajia ja vastustajia. Joku oli saanut siitä allergiaa. Vettä ei tullut vaihdettua tarpeeksi usein. Haisi ja haisi. Oli pakko luopua ja myydä halvalla kallis mööpeli.

   Veijo alkoi kertoa eräästä havainnostaan:

 - Oletteko panneet merkille, kuinka kömpelösti nuoret pojat ja tytöt liikkuvat niissä lenkkareissaan? Nähtävästi aivan sopimattomat kadulla kävelemiseen. Polvet suorina ja lantio jäykkänä. Jo teini-ikäisinä he muistuttavat navettapolulla kaakertavaa mökin emäntää. Hänelle se kävelytapa on seurausta pitkästä ja kovasta raatamisesta, mutta että nuori viitsii hankkia itselleen kankeat lantiot noin vain, ohimennen. Se on jo pelkkää hulluutta,

 - Muotihan sen määrää. Johan kylminä talvina on tosissaan pelätty, että nuoret todella palelluttavat itsensä liian kireissä pukimissaan. Puseron rintamus auki melkein napaan asti vaikka millaisessa viimassa ja pakkasessa. Sitten köhitään ja valitellaan terveyskeskuksessa. Kauheat lääkekuurit päälle. Täysin turhaa itsensä vaarantamista.

 - Entä tyttöjen ehostus? Kauneusarvot ovat asia sinänsä. Makuasia, mutta ne vahvat luomivärit tulehduttavat ihoa. Sen tähden monet tytöt muistuttavat aivan kiirunoita, lintuja, joilla punaiset silmäluomet. Neitoset ovat joutuneet jättämään meikin ainakin joksikin aikaa pois.

 - Puhumattakaan niistä renkaista korvissa, huulissa ja sieraimissa, mutta näistähän olemme jo puhuneet.

 - Eivät nuoret ole ainoita, jotka lankeavat muotivirtausten ansaan, huomautti Meeri. - Muistattehan ne kokolattiamatot? Joka ikisellä kunnon kansalaisella piti olla sellainen edes makuuhuoneessaan. Eräskin muuten järkevä osastopäällikkö niiskutteli ja pihisi itsensä melkein henkihieveriin, ennen kuin ymmärsi luopua siitä pölypesästä. Olisi ennemmin roikottanut vaikka vaimon ja penskat pellolle.

 - Se pitää osata puhdistaa riittävän usein ja jollakin tarpeeksi voimakkaalla pesuaineella, ehdotti Auli.

 - Jaa-a, huusivat muut kuorossa. - Taasko ne tosivahvat myrkyt?

 - Euroopassa on maita, joissa kokolattiamattoa pidetään jopa kylpyhuoneessa, lausahti Heidi. - Märkä, paksu ja inhottava. On tunne kuin upottaisi varpaansa hyllyvään vihreään suohon. Yök!

 - Mitä te neuvoisitte minulle, kun pojassa on harva se päivä penikkatauti?

 - Älä yritä huijata meitä Meeri, ei kai sellainen voi ihmisiin tarttua.

 - Tarkoitan sitä kasvusärkyä nuorten jaloissa. Kova kipu ja tietysti öiseen aikaan. Koko perhe siinä herää, Välistä Seppokin, kun Janne itkee täysillä. Hierominen ei auta tippaakaan.

 - Oletko yrittänyt sijoittaa pojalle tyynyä jalkojen alle? kysyi Auli. - Sitähän neuvotaan aikuisillekin. Minäkin olen sillä tavalla saanut helpotusta jomotuksiini.

 - Olen minä yrittänyt. Matalaa ja korkeata. Ei mitään hyötyä.

 - Minulle sellainen tyyny ei laisinkaan passaa, toimitti väliin Maire. - Kipu on vain entistäkin ankarampaa. Käytin sellaista joka yö, kun kaikkialla sanottiin, että niin pitää tehdä. Eräänä iltana jätin sen pois eikä kolotusta tuntunut ollenkaan. Ehkä verenkiertoni on toisenlaista kuin muilla.  

 - Kaikki muukin saattaa sinulla olla erilaista kuin normaaleilla ihmisillä, sanoi Auli purevasti, mutta jatkoi kuitenkin: - Olen tosiaan jostakin kuullut, että jos vaikka reumapotilaalla on kovia kipuja polvissa, hän ei saa missään nimessä laittaa tyynyä polvitaipeitten alle, koska se edistää jalkojen koukkuun jäämistä.

 - Ei minulla pitäisi olla nivelreumaa, mutisi Maire.

 - Nyt muistan, mitä äitini teki, kun podin sitä penikkatautia, muisteli Veijo. - Hän suihkutti sääriäni jääkylmällä vedellä ja hieroi ne sitten kuiviksi karkealla pyyhkeellä. Vieläkin muistan sen autuaallisen tunteen, kun tuska lakkasi.

 - Vanhat konstit ovat usein parempia kuin pussillinen uusia, yhtyi Heidikin ylistämään vanhan kansan neuvokkuutta. - Nuorimmalla veljelläni oli jatkuvaa tulehdusta poskionteloissa. Häntä punkteerattiin varmasti toistakymmentä kertaa. Poika ahmi antibiootteja kuin leipää. Sitten tuli odottamaton apu eräältä iäkkäältä hoiturilta.

 - Mitä tapahtui?

 - Olin taas pikkuveljen kanssa sairaalassa ja totta kai hän pelkäsi kovasti. Silloin tuo vanhempi nainen lähestyi meitä, vilkuili huolestuneena ympärilleen, etteivät muut olisi kuulleet hänen kerettiläistä neuvoaan ja kuiskasi minulle: ”Pankaa kotona tulikuumaa vettä pulloon, mutta käärikää sen ympärille villasukka, ettei pojan kasvot pala. Hautokaa sillä pullolla poskia ja käskekää pojan niistää kunnolla. Sillä tavalla ne ontelot tyhjenevät.”

 - Auttoiko se?

 - Auttoi, koska sen jälkeen häntä ei enää tarvinnut viedä lääkärille sen vaivan vuoksi. Aina kun nuhaa alkoi ilmetä, teimme tuon saman toimenpiteen. Vielä aikuisenakin hän noudattaa sen ystävällisen hoitajan ohjetta.

 - Olen minäkin tuosta kuullut, mutta se tuntuu kyllä aika yksinkertaiselta, mietiskeli Auli. - Vähän liiankin helpolta.

   Innostunutta keskustelun sorinaa, kun muutkin kertoivat tietävänsä tuosta keinosta.

 - On muuten tehty tutkimusta siitä, kummalla lääkärillä on enemmän potilaita: silläkö joka määrää paljon lääkkeitä vaiko sellaisella, joka ehdottaa niitä kohtuullisesti. Vastatkaapa nyt kysymykseeni, että kummalla, sanoi Veijo salaperäisen näköisenä.

 - Tietysti sillä, joka määrää runsaat lääkkeet, vastasi Auli varmana. - Potilaathan paranevat, ja maine kiirii muittenkin korviin.

 - Oikein, nimittäin ensimmäinen kohta, ne runsaat lääkemääräykset ja suuri potilasjoukko. Mutta väärin siinä mielessä, että he olisivat parantuneet ja tuttavatkin rientäisivät tämän ihmetohtorin vastaanotolle. On kuulemma niin, että nimenomaan samat potilaat ilmestyvät yhä uudestaan tämän lääkärin luokse.

 - Tietenkin, koska kokevat hänet luotettavaksi ja...

 - Potilaat eivät ole käyntiensä välillä laisinkaan parantuneet, vaan ovat nähtävästi tulleet immuuneiksi antibiooteille ja tauti sen kun pitkittyy tai uusii.

 - Mitä tästä opimme, huudahti Meeri. - Pitääpä neuvoa sisartani,  joka on valmistumassa lääketieteellisestä. Ehdotan, että muistaa määrätä joka pikkuvaivaankin mojovat annokset ja takaa sillä keinoin itselleen kasvavan asiakasjoukon sekä lisäksi hyvät suhteet apteekkariin ja lääketehtaisiin. Plikka saa lahjaksi loistomatkoja ulkomaillekin, jos suostuu vielä sitoutumaan johonkin määrättyyn merkkiin. Senkin uhalla, että hän tietäisi sen vaikutukset haitallisiksi.

 - Älä sentään puhu ihan typeryyksiä, tokaisi Auli närkästyneenä. - Entä sitten lääkärien moraali ja etiikka? Asetat nekin kyseenalaisiksi.

 - Asetanko, kysyi Meeri viattoman näköisenä. - Entä me itse? Meidän moraalimme? Eivät kai ne lääkäritkään sen vilpittömämpiä ja luotettavampia ole kuin me tavalliset pulliaiset?

 - Entä ne vanhusraukat, jotka viruvat avuttomina sairaaloissa? huudahti Heidi. – Tätini joutui jättämään kotinsa, koska hän kaatuessaan loukkasi olkapäänsä. Jatkuvasti häneen pumpataan vähintään kahdeksaa rohtoa. Hämmästelin sitä myrkkymäärä, joten hoitohenkilökunta vähensi sen puoleen. Mielestäni tätini on selvästi tullut virkeämmäksi sen jälkeen. Haluaa ihan omin jaloin kävellä kahvioonkin.

 - Työntekijöistä on kova pula kaikkialla. Yksi yöhoitaja vahtii samoilla silmillä yli kahtakymmentä potilasta, joista vain yksi pystyy itse käymään vessassa, huomautti Maire. – Ainakin yritetään taata, että mahdollisimman moni nukkuu yönsä rauhallisesti.

 - Siis lempeät ikäihmisetkin pidetään varmuuden vuoksi huumattuina kuin jotkin vankilaan kuljetettavat terroristit lentomatkan aikana. Kas kun eivät pane heitä käsirautoihin tai anna lopullista nukutuspiikkiä saman tien. Rauhaisa kalmanlehto.

   Veijo halusi myös sanoa väliin jotakin:

 - Hei kuulkaa, vielä yksi esimerkki. Minulle joku lääkäri kertoi, että siitäkin syystä hänen on ihan pakko kirjoittaa vahvoja ja vaarallisiakin lääkkeitä, koska potilaat muuten luulevat, että heitä yritetään pelkillä vippaskonsteilla parantaa. Ei heille kelpaa, jos tohtori kehottaa vain muuttamaan elämäntapaansa tai edes käyttämään jotakin pehmeämpää hoitokeinoa.

 - Minä ainakin yritän välttää lääkitsemästä pesuettani liikaa ja ihan mitättömistä vaivoista.

 - Olet varmaan ihan terveellä linjalla Meeri, puuttui Krissekin puheeseen. - Tunsin erään nuoren äidin, joka vei lapsensa sairaalaan, koska tällä oli kuumetta ja muuta oireilua. Lapsi heikkeni ja laihtui, koska hän lakkasi syömästä. Äiti oli aivan kauhuissaan, mutta silloin taas joku hoitajatäti supatti hänelle, että vie lapsi kotiin. Kyllä se siellä paranee.

 - Paraniko?

 - No ainakin sillä kertaa. Silloin ei edes vielä puhuttu mistään sairaalabakteereista. Lapsella oli kai ikävä äitiään, ja kotona ruokahalu palasi ja myös kunto koheni. Tietysti kaikessa pitää olla järki mukana. Lääkkeitä ja sairaaloita tarvitaan, mutta niidenkin käytössä on löydettävä jokin kohtuullisuus.

 - On niissä bakteereissa hyvätkin puolensa, sanoi Veijo.

 - Mitä positiivista sinä niistä muka löytäisit?

 - Olen lukenut, että niitä voidaan käyttää jätteiden tuhoamiseen. On olemassa erikoisjoukot viemäreihin ja jopa rautaromuakin varten. Mielikseen ne syödä rouskuttavat vaikkapa ruostuneen traktorin. Edesauttavat saastumisongelmien kurissa pitämistä.

 - Hävittävätkö ne mitä aineita tahansa?

 - Eivät ainakaan vielä muovia. Vaikka kyllä sekin aika vielä koittaa.

 - Kas, mutta silläkin on jälleen haittapuolensa, sanoi Meeri miettiväisenä.

 - Mitkä niin?

 - No melkein kaikki on nykyään valmistettu plastikista ja muovikalvoista. Jopa Anna-tätini nivelistä kolme kappaletta. Entä rakennukset, putkistot ja sähköjohtoverkostot? Entä monenlaiset proteesit? Vähän päästä koko ympäristö, jopa ihmiset, hajoavat käsiimme.

 - Hui miten vaikeata. Ongelmat sen kun lisääntyvät, vaikeroi Maire surullisena. - Sääli tulevia sukupolvia.

 - Ensimmäisessä maailmansodassa tehtiin sellainen huomio, että eräässä ensiapuyksikössä kuoli vähemmän haavoittuneita kuin muissa, ja silti heidän vammansa olivat yhtä vakavia, kertoi Veijo. – Sitten huomattiin, että siellä oli matoja, jotka söivät pois mädän haavoista eikä tulehduksia päässyt syntymään.

 - Voi kauhistus, huusi Heidi inhoten. – Sellaista matokuuria en minä ainakaan itselleni haluaisi. Ihan öglöttää.

   Jälleen kerran Krisse huomautti kainosti kellosta ja keskustelijat alkoivat puuhata kotiin lähtöä tämän sekavan sillisalaattinsa uuvuttamina.

 - Huomasitteko taas erään tärkeän asian? kysyi Kristiina. - Alunperin oli kysymys asennoista, mutta niistäpä kehittyi taas vihdoin asennekysymyksiä. Näkemiin ensi torstaina.

   Meeri oli luvannut Aulille, että nyt hän ottaa Krissen tiukasti hyppysiinsä. Eihän se nainen voinut savuna ilmaan haihtua, jos hän vain tuppautuu seuraan ja on tekevinään asiaa Kristiinan asunnolle päin. Kyllä hän jotakin veruketta ja syytä keksii. Taitava selittämään, kun on opettaja sekä lisäksi vaimo ja kolmen lakkaamatta kyselevän tenavan äiti.

   Auli lähti ensimmäisenä ja houkutteli Mairen ja Heidin mukaansa. Pyysi heitä oikein iltateelle. Kaikki tiesivät, etteivät näiden naisten vatsat sietäneet kuin toinen toistaan kummallisempia yrttilitkuja. Vaikka sitten kärpässienistä tehtyä, ajatteli Meeri hieman ilkeästi. Hän joi monta kuppia vahvaa kahvia päivässä ja tunsi voivansa erinomaisesti. Ne eivät hänen yöuntaan häirinneet eikä mahakaan mongertanut.

   Krisse puuhaili listojensa kimpussa. Teki niihin joitakin merkintöjä. Oli taas melkein selin. Veijo onneton ei ängennytkään Heidin ja Mairen matkaan, vaan viivytteli ja mulkoili ikkunan luona. Olikohan silläkin jotakin asiaa puheenjohtajalle?

   Meeri lähestyi määrätietoisesti Kristiinaa. Tämä ei tuntunut huomaavan. Silloin Veijo kompuroi esille ja mahdottoman hämillisenä puhutteli Meeriä:

 - Hm, anteeksi. Olisiko sinulla hetki aikaa? Menisimmekö samaa matkaa? Minulla olisi...tota noin...hm...hiukan asiaa.

   Eihän siinä mikään auttanut. Meeri vilkaisi Krissen kumartunutta selkää, ja niin he lähtivät miehen kanssa ovesta. Hiljainen ”Heippa”  kuului pöydän luota.

   Meeriä harmitti. Täytyy yrittää seuraavalla kerralla. Mitähän asiaa sillä Veijolla oikein on? He kävelivät ja kävelivät. Mies sen kunnioittavan vajaan metrin verran taaempana. Meeri välillä pysähtyi odottamaan, jotta olisivat samalla lähtöviivalla. Veijo ei puhunut mitään. Huokaili tapansa mukaan raskaasti. Olikohan sillä sydänvika?

   Vihdoin Meeri aloitti keskustelun:

 - Kaunis ilta, eikö totta? Ihan kiva kävellä kotiin, niin saa raitista ilmaa. Sinullakaan ei ollut autoa mukana?

 - Ei. Tarkoitan on. Ei.

 - Mielenkiintoinen keskustelu, eikös vaan? Ergonomiaa.

 - Oli.

 - Tuollahan minun kotini jo näkyykin. Oliko sinulla mahdollisesti jotakin asiaa?

 - Oli. Olen pannut merkille, että sinulla on hyvin virkistäviä mielipiteitä. Tuot eloa ja pirteyttä koko ryhmään.

 - Niinkö? Sehän on tosi mukavaa kuulla, hämmästeli Meeri. - Olen vain usein eri mieltä kuin muut. Eikö se haittaa sinua?

 - Ei. Minulla...minulla...minulla on sellainen tunne, että voin puhua sinulle.

   Pitkä tauko, jonka Meerin hoputtelu katkaisi:

 - Aivan niin, voit toki. Mitä sinulla on sydämelläsi?

   Veijo punastui rajuun tapaansa. Paksut linssit hiostuivat. Leuka väpätti kuin pikkulapsella, joka alkaa itkeä. Pelosta tai hämmennyksestä vaikean tehtävän edessä.

 - Sano vain, en minä pane pahakseni. Mikä sinulla on?

 - Olemme olleet samassa piirissä vasta muutaman viikon. Tämä on tietysti aika äkkinäistä, mutta minä ainakin olen varma tunteistani. En ole hätiköivä enkä harkitsematon. Eroa siitä riivatun Minnastakin tuumailin kauan ja hartaasti. Tosin se ei miettimisestä parantunut, koska hän lähti joka tapauksessa. Minna oli...

 - Minnastako halusit puhua? Siitähän on jo kuusi vuotta. Kyllä sinun pitäisi päästä sen asian yli ja aloittaa uusi elämä. Etsiä vaikka uusi naisystävä.

   Veijo punastui vieläkin enemmän, jos se vain oli enää mahdollista ilman että veret pusertuisivat ulos laihoista poskista.

 - Sitähän minä aionkin. En ole vain tähän asti löytänyt sitä oikeaa, minulle sopivaa, minulle luotua. Minulle tarkoitettua ihanaa ihmistä, joka saa veret kiertämään ja sydämen sykkimään. Ei kun rajusti hakkaamaan. Ei kun melkein onnesta pysähtymään.

 - Tuohan on hauskaa kuulla. Siitä vain. Tietääkö tämä nainen sinun tunteistasi?

   Veijo ei voinut enää punastua, joten hän alkoi pikku hiljaa valahtaa kalpeammaksi.

 - Ei hän tiedä. Tai ehkä hän on arvannut, kun olen tullut maininneeksi, kuinka hyvin hän ymmärtää asioita ja osaa ilmaista itseään. Ehkä hän tietää?

   Veijo silmäili varovaisesti Meeriä. Tämä säikähti. Ihan yhtäkkiä. Ei voi olla totta. Ei kai se vaan ole? Kauhistus. Mitä minä teen? Noin arkaa miestä ei saa vaurioittaa karkeilla rukkasilla.

 - Voi tietääkin, mutta hän ei ehkä ole vapaa. Oletko siitä tietoinen?

   Veijo mietti. Niin kauan, että he olivat jo Meerin kotiovella. He pysähtyivät ja mies mutisi kummastuneena:

 - Sitä en ole tullut ajatelleeksi. Mitä sinä arvelet tilanteesta, Meeri? Nykyäänhän erotaan aika helposti. Minäkin. Ei toisen naimisissa olon tarvitse olla mikään ratkaiseva este. Niinhän se Minnankin uusi sieppasi hänet aivan nenäni edestä. Minusta piittaamatta. Etkö voisi ajatella, että se nainen eroaa? Jos nyt on niin tiukkaan sitoutunutkaan.

 - En voisi sitä edes ajatella. En ikinä. Sellaisesta et saa puhuakaan minulle. Minä rakastan Seppoa. Ja lapsia. En voisi kuvitellakaan moista roistomaista tekoa. Minä olen aivan ällikällä lyöty...

 - Niin no sinä. Sinä et voisi erota miehestäsi, mutta minä tarkoitankin erästä toista naista.

   Koskaan elämässään Meeri ei ollut hävennyt näin paljon. Ei edes koulussa sitä pituuttaan. Hulluko hän oli kun käsitti noin väärin? Sitten alkoi kiukku herätä. Tuollainen mönkijä, joka ei osaa selvällä suomenkielellä ilmaista ajatuksiaan. Nyt täytyy vain yrittää luikerrella kuiville ja säilyttää kasvonsa.

 - Niin, en tietenkään minä, mutta emmehän me meistä puhuneetkaan, mikäli oikein ymmärsin. Kuka se nainen sitten on?

 - Heidi. Olen silmittömästi rakastunut Heidiin.

 - Mitä sinä siitä minulle puhut? äyski Meeri vieläkin harmistuneena nolosta tilanteestaan. - Kysy Heidiltä.

 - En millään uskalla. Ajattelin, jos sinä tarkkasilmäisenä opettajana olisit havainnut joitakin merkkejä Heidissä. Onko hän minusta kiinnostunut? Yhtään.

   Meeri muistutteli. Äreänä ja yhteistyökyvyttömänä. Hän oli huomaavinaan, että pojat jo tirkistelivät ikkunasta ja ihmettelivät, mitä se äiti siellä kadulla oikein kuppaa.

 - En minä ole sellaista pannut merkille. Ehkä onkin. Olethan saatellut Heidiä ja Mairea kotiin. Etkö silloin ole aistinut mitään kiinnostuksen ilmaisuja?

 - En ole, sanoi Veijo surullisena. - Kai se sitten saa jäädä. Ei minusta ole kosijaksi. Olen niin tylsä ja saamaton. Enkä minkään näköinen, kun Heidikin on niin kaunis.

   Meeri tuumi, että makua on monenlaista. Heidi oli hänen mielestään melkein samanlainen käppyrä kuin Auli. Ei tosin yhtä kireä ja ryppyinen. Ainainen kuntoilu ja laihduttaminen oivat verottaneet osansa naisen hehkeydestä ja hipiästä. Hoikka kyllä, mutta luiseva ja rupsahtanut.

 - Makuasia. Ethän sinäkään hullumman näköinen ole. Pidän silmät auki ja voinpa hieman puhutellakin Heidiä, mutta kyllä tämän kuuluisi olla sinun oma afäärisi. Tsemppiä vaan. Nyt minun täytyy mennä. Pennut kiipeävät seinille, jollen ole panemassa heitä nukkumaan.

   Veijo seisoi korvat lurpallaan ja hartiat kyhärässä. Maailman masentunein kosija. Meerin tuli häntä sääli:

 - Hyvin se menee. Yritä piristyä. Voit vaikka soitella minulle viikolla. Ehkä osaan antaa joitakin neuvoja lemmenleikeistä.

   Se oli kai liian vahvasti sanottu. Veijo punehtui taas voimakkaasti. Nyökytteli, pyyteli anteeksi, moikkasi ja lähti laahustamaan kotiaan kohti. Onnettoman rakkauden elävä tai melkein puolikuollut vertauskuva.

   Raittiusjuopot

   Maire ja Heidi pyrähtivät paikoilleen. Molemmilla muovinen vesipullo kädessä. Yhtä aikaa pienet hörpyt. Pää takakenossa kuin pulut. Silmät kiinni. Hetken viipyi nautinto kasvoilla. Tulivat suoraan lenkiltä. Uuvahtaneina. Velvollisuutensa hoitaneina. Terveyden jumalatarta kohtaan.

   Naiset asettivat vajaat pullonsa tuoliensa taakse lattialle ja jatkoivat vilkkaasti keskusteluaan. Kysymys oli Mairen suuresta karvaisesta koirasta. Skotlannin paimenkoira. Mairelle kaikki kaikessa.

   Vuosia sitten, jolloin naiset olivat juuri tutustuneet toisiinsa, Heidi oli hakenut ystävättärensä tämän kotoa ja oli heti joutunut törmäyskurssille tuon pedon kanssa. Peto kooltaan, mutta lempeä luonteeltaan. Huonosti kasvatettu ja tottelematon, mutta se ei ollut kaikesta päättäen koiran vika.

   Heidi oli ollut saada laakin, kun ovesta oli törmännyt Mairen lemmikki, joka heti nousi kahdelle jalalle ja alkoi nuolla vieraan meikkejä ja raapia käpälillään uudenuutukaisen hölkkäpuvun miehustaa.

 - Astu, astu! oli Maire huutanut kimakasti.

 - Mitä astu? Mihin astu? oli Heidi huutanut vastaan.

 - No, Bellan takajaloille tietysti. Sillä tavalla koiran saa laskeutumaan neljälle jalalle.

   Heidi oli polkenut ja jo potkinutkin, mutta koira vain seisoi ja nuoli. Meikki saattoi olla veden ja jopa suudelman kestävää, mutta ei takuulla tuollaisen hurtan syljen kestävää. Kaulapannasta Maire sai viimein kiskottua innostuneen ihailijan maan pinnalle. Heidi oli pessyt äkäisenä kasvojaan ja tutkinut pukuaan. Napit ja vetoketju olivat kumma kyllä vielä paikoillaan.

   Maire puolusteli äänekkäästi koiraansa. Se oli hänen ystävänsä. Hän kuolisi ilman sitä. Hän kiihtyi niin kovasti moisesta ajatuksesta, että sai rajun yskänpuuskan.

 - Sinuapas ryityttää, totesi Auli kuivasti. - Taidat saada astman siitä lemmikistäsi.

   Lemmikin omistaja puhkesi kiivaisiin vastalauseisiin, jotka taas katkaisi yskänkohtaus.

 - Bellasta en luovu, en ikipäivänä. En, en. EN! Minun ainoa tosiystäväni.

   Heidi näytti hieman loukkaantuneelta ja lausui mielipiteenään:

 - Minusta Mairen pitäisi mennä tutkimuksiin. Astma on vakava asia. Se vain pahenee. Joudutaan vain lisäämään lääkitystä ja pumppuja, ja viimein on happiteltta kohtalona. Sitäkö haluat mokoman karvaturrin…?

 - On sitä miedompiakin keinoja, sanoi Meeri. - Eräs tuttavani on oppinut laukaisemaan tai tavallaan purkamaan yskimiskohtauksensa  ajoissa.

 - Millä keinolla?

 - Kun hän tuntee, että puuska on tulossa ja rintaa ahdistaa, hän pienen pienillä köhäisyillä helpottaa tilannetta.

 - Ei siis yski kaikin voimin?

 - Ei, koska se vain aiheuttaa uuden kohtauksen, vielä rajumman.

 - Entä jos hän vetää syvään henkeä tai pidättelee sitä?

 - Ei sekään ole hyväksi, koska yskiminen alkaa vain entistäkin voimakkaampana. Se tulee silloin kuin tykinsuusta. Täysin hallitsemattomana.

 - Liian simppeliä, mutisi Auli pudistellen päätään. - Täytyy ikävä kyllä tunnustaa, Kallellakin on joskus oireilua, vaikka meillä on todella hypersiistiä ja pölytöntä.

 - Kokeilkaapa joskus, kehotti Meeri. - Vain pienen pientä, kevyttä ja myötäilevää kahahtelua kurkussa.

   Kerholaiset kakistelivat ja kurluttivat kuuliaisina jonkin aikaa.

 - Oi apua, minunhan täytyy kertoa Krisselle, että joudun lähtemään aikaisemmin. Minulla on huomenna sairaalassa suuret tutkimukset. Aikaisin aamulla, ja minun kun on niin vaikea herätä varhain.                            

                                           - - -  

   Maire hypähteli Kristiinan luokse, joka seisoi selkä pöytään päin monisteita käsissään. Oli odottanut taukoa voidakseen julistaa kokouksen avatuksi. Maire meni hänen eteensä seisomaan. Asettui niin lähelle, että kengänkärjet melkein koskettivat Krissen saappaita. Vei kasvonsa naisen kasvojen kohdalle, katsoi tätä tiiviisti tuijottavilla silmillään ja aloitti selostuksensa.

   Meeri ihmetteli tätä käytöstä. Hän oli ennenkin huomannut, että Maire toisinaan aivan naulitsi puhekumppaninsa katseellaan paikoilleen. Kristiina yritti perääntyä. Hän melkein katsoi ristiin, kun toisen kasvot olivat aivan suussa kiinni. Pöytä oli tiellä. Krisse kaartui taaksepäin vyötäröstä lähtien. Ihmeen notkeasti. Yritti saada etäisyyttä, mutta Maire seurasi sinnikkäästi perässä. Kumartui puolestaan eteen päin ja huohotti toisen suuhun asiaansa.

   Auli katseli inhoten näytelmää, ja Heidi selasi monisteitaan. Veijo oli sujauttanut tuolinsa hiukan lähemmäksi kuin tavallista. Hänkin tutki papereitaan. Sanoi jotakin.

 - Näin on, vastasi Heidi kirkkaalla äänellään.

   Veijo sanoi taas pari lausetta.

 - Aivan niin, totesi Heidi nostamatta katsettaan.

   Krisse oli saanut hivuttauduttua irti pöydästä. Hän oli kääntynyt ja lähestyi selkä edellä Aulia. Maire seurasi hänen kannoillaan tai paremminkin varpaillaan. Oliko nainen liian kauan harjoitellut koiransa takajalkojen päällä seisomista, koska hän käytti samaa menetelmää ihmisiinkin nähden? Tuskin, vaan hänellä oli valtava halu saada tiivis kontakti toiseen. Pakottaa hänet tarkkaavaiseksi.

   Auli kai potkaisi Kristiinaa nilkkaan, koska tämä muutti suuntaa ja alkoi perääntyä oviaukkoa kohti. Oli kompastua Meerin laukkuun, mutta selvisi sentään. Molemmat naiset katosivat käytävän puolelle, josta kuului vain Mairen kimitys.

 - Se ei ole ihan viisas. Tuo maisteri, huomautti Auli lyhyesti.

 - Hieman on erikoinen, mutta ihan lämmin ihminen, puolusteli Meeri.

 - Lievästi sanottuna erikoinen eikä täysin järjissään.

   Veijon kosintayritykset jatkuivat, koska Heidi taas kuului hajamielisesti vastailevan:

 - Jaaha...On se...Vai niin...Hm...

   Veijo näytti olevan tosissaan. Hän loi katseensa Meeriin apua anovasti, ja tämä iski varovaisesti silmää rohkaisuksi. Tuli mieleen pulut puistokäytävällä. Urospulu pyörii ja yrittää, mutta tyhmäsilmäinen naaras kääntää sille toistuvasti selkänsä ja nokkii ateriaansa hiekasta. Uros ei vain hellitä. Ja kai se joskus tärppää, koska pikkupulujakin syntyy.

   Veijopa ei ollutkaan pulu, joten hänellä ei näyttänyt tärppäävän. Heidi oli jo todella selin ja kurkotteli vesipulloaan tuolin takaa. Viritteli keskustelua toisella puolella istuvan Aulin kanssa.

   Silloin Krisse ja Maire palasivat käytävästä. Olivatkohan he tanssineet aivan ulko-ovelle asti, kun se niin kauan kesti? Rauhallinen, lempeäsilmäinen puheenjohtaja näytti jopa hivenen verran närkästyneeltä. Hämmentyneeltä ainakin.

 - Totta kai voit lähteä aikaisemmin, Maire, hän sanoi vielä ovelta ja vetäytyi omalle paikalleen pöytänsä taakse. - Toivottavasti tutkimuksista on apua.

   Maire pujotteli Aulin ja Heidin väliin. Veijo nojasi taas seinään surumielisen näköisenä. Siispä Meeri päätti auttaa häntä ja pyrkiä Heidin seuraan tänä iltana, kun kerran tämän ystävätärkin olisi poissa kuvioista.

                                           - - -

   Maire otti niin reippaan kulauksen pullostaan, että osa lirahti hänen leualleen ja rinnoilleen. Latteille kaikesta päättäen. Hän kaivoi nenäliinan taskustaan ja puhdisteli juominkiensa jätöksiä.

 - Raittiusjuopot, lausahti Meeri.

   Heidi kikatti ja Veijo näytti loukkaantuneelta. Auli melkein hymyili ja Maire ei tietysti huomannut mitään. Oli jo taas omassa pilvilinnassaan. Ei kai hän vaan käyttänyt huumeita? Käytös oli ainakin kuin puolipökkerössä olevalla.

   Aivan kuin hän olisi arvannut Meerin ajatukset, hän mutisi hiljaa:

 - Minä en voi koskaan käyttää alkoholia. Tulen siitä jotenkin sekavaksi. En tiedä missä silloin olen.

 - Eipä taida tietää nytkään, kuiskasi Auli.

 - Ihmiset juovat aivan liian vähän nestettä päivän mittaan, totesi Veijo. - Vesi on terveellistä.

 - Eikö siinäkin jo mennä liiallisuuksiin? Nuoret ihmiset kantavat isoa vesipulloa mukanaan kaikkien reppujensa lisäksi ja kulauttelevat joka paikassa, vieläpä yleisissä kulkuneuvoissa.

 - Vettähän se vaan on. Ei viinaa.

 - Tuntuu vain, että siitäkin on tullut jokin uusi muoti tai maneeri, tolkutti Meeri. -  Vai johtuuko se siitä, kun syödään niin kauhean rasvaista ja suolaista ruokaa? Ranskan perunoita, lastuja, pizzaa. Jo nuoresta alkaen. Lihottaa ja janottaa.

 - Näin tässä eräänä pakkaspäivänä rannassa nuoren naisen, kertoi Auli. - Ehkä ulkomaalainen turisti. Valtavat pakkaukset selässä. Kupeella roikkui narusta suuri vesipullo. Kas kun ei jäätynyt lähes kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Kuka niin jäistä juomaa olisi pystynyt latkimaankaan? Tuntui aivan hölmöläisen puuhalta.    

 - Itsepähän kantavat eväänsä. Se se vasta minun mielestäni on kummallista, että puistossa tai bussissa vanhemmanpuoleisilla naisillakin on helmassaan limukkapullo, josta he naukkailevat sitä voimakkaan keltaista nestettä sisäänsä. Se määrä sokeria ja väriaineita, ja aivan vapaaehtoisesti. Sen nyt ymmärtää, että joskus mökillä tai kesäjuhlissa.

 - Pian sitä ei uskalla syödä eikä juoda mitään. Kaikesta voi olla haittaa, jopa vaaraa.

 - Voi olla liioiteltua hätävarjelua, mutta tarkoitankin, että kohtuus kaikessa. Ettei jonkin ruokalajin tai juoman nauttiminen mene pakonomaiseksi tavaksi, koska muutkin niin tekevät. Eihän se silloin eroa alkoholin käytöstä, tai tupakan, jota nykyään jo kaihdetaan ja rajoitetaan.

 - Minulla on setä, joka täyttää pian yhdeksänkymmentä vuotta. Hän ei ole raivoraitis, mutta juo kuitenkin kohtuudella ja ylen harvoin. Savukkeen hän saattaa sytyttää juhla-aterian päätteeksi. Sanoo sen maistuvan mainiolta harvakseltaan. Ehkä jouluna, juhannuksena, häissä. Se on siis hänelle todellinen nautintoaine eikä jatkuvaa käryttelyä. Pinttynyt tapa.

 - Olen lukenutkin jostakin, että ihmisruumis kestää ihmeesti vaarallisiakin myrkkyjä. Jopa arsenikkia, jollei sitä saa kehoonsa jatkuvasti. Elimistö puhdistaa itse itseään hämmästyttävällä tehokkuudella. Ihmisillä on vain taipumus mennä kaikessa äärimmäisyyksiin. Jopa kuntoilussa ja muissakin terveellisissä toiminnoissa.

 - Tiedetäänkö edes, kuinka moni on tuupertunut hiihtoladulle tai heti rasituksen jälkeen suihkussa? Normaali laiskuus jo estää ihmistä ponnistelemasta liikaa. Nykyihmiset ovat uuden lajin orjia, jotka eivät osaa kuunnella kehonsa varoituksia ja toivomuksia, vaan puurtavat yli voimiensa kuin ennen orjapiiskurien aikaan.                              

 - Haluamme kai etsiä rajojamme ja ylittää niitä, arveli Kristiina.  

 - Sellainenkin on eräänlaista huumetta. Aivan kuin hölkätessä kehittyy morfiinin sukuista ainetta, joka aiheuttaa mielihyvää ja tietysti myös riippuvuutta.

                                           - - -

   Jonkin ajan kuluttua Krisse aloitti, vaikkakin hieman epäröiden:

 - Olisin muuten utelias kuulemaan, onko teille koskaan tapahtunut mitään kummallista, yliluonnollista taikka ylipäätään jotakin sellaista, jota haluaisitte nimittää ihmeeksi?  

 - Minusta se on joka kerta ihme, jos saan kokeesta siedettävän arvosanan, sanoi Pete. - Se on todella siistiä.

 - Se on ihme, että tulen tänne kerta toisensa jälkeen, vaikka kaikki on yhtä puuroa, mutisi Auli terävään tapaansa.

 - Ihmeitä on kai kaikkialla ympärillämme, vaikka emme aina niitä huomaa, arveli Meeri. - Sama asia voi toiselle olla itsestäänselvyys ja arkinen tapahtuma, mutta toisen mielestä se on suuri ihme ja jopa kiitoksen aihe.

 - Voisitko tarkentaa?

 - Viime kesänä sisareni matkusti koko yön makuuvaunussa. Hän oli kolmen hengen hytissä ja hänellä oli alapeti. Hän oli vielä hereillä, kun hänelle yhtäkkiä tuli sellainen tunne, että hänen oli lähdettävä käytävään.

 - Miksi hän sitten lähti?

 - Ei siihen ollut kummempaa syytä. Hänellä ei ollut tarvetta mennä käymälään. Myöskään hytti ei ollut kuuma eikä kylmä, joten hänellä ei omasta mielestään ollut kerrassaan mitään asiaa nousta vuoteesta, mutta hän vain lähti.

 - Mitä sitten tapahtui?

 - Hän seisoi käytävässä ja katseli pimeässä yössä kiitäviä valoja ja kuunteli junan kiihkeätä jyskytystä. Sitten hän aikoi palata hyttiinsä, ehkä noin vajaan kymmenen minuutin kuluttua.

 - Aikoi? Miksei hän mennyt sisälle?

 - Ei hän ehtinyt, koska hytistä ryntäsi ulos se keskimmäisellä vuoteella nukkunut. Yläpeti oli ollutkin tyhjänä.

 - Mikä sen naisen ulos lennätti?

 - Hänen vuoteensa oli äkkiä pudonnut ja hän oli kierinyt lattialle.

 - Kauhistus, loukkasiko hän itsensä?

 - Ei ollenkaan, mutta ajatelkaapas, jos sisko olisi maannut siinä alla. Painavan vuoteen metallinen reuna olisi varmasti runnellut häntä aika pahasti. Peti oli kaikesta päättäen kiinnitetty huonosti ja siksi se putosi.

 - Olipas ihmeellinen juttu.

 - Ehkä hän alitajuisesti oli vaistonnut jotakin epätavallista natinaa ylävuoteessa, tuumi Auli, joka halusi kaikkeen järkeenkäyvän selityksen.

 - Mitä muuta teillä tulee mieleen, kyseli Kristiina. - Sinulla taitaa olla jotakin kertomista Heidi.

 - On minulla, vaikka se oikeastaan koskee telepatiaa.

 - Haa, totesi Auli kuivasti. - Annapas kuulua.

 - Minulla oli ystävä, hyvin läheinen ja rakas ystävä. Hän asui toisessa päässä Suomea, ja pidimme kyllä yhteyttä kirjeitse ja joskus puhelimellakin. Silloin tällöin meillä oli mahdollisuus tavata jossakin päin maatamme. Ehkä joissakin kokouksissa tai muissa yhteisissä harrastuksissa.

 - Miten se telepatia tähän liittyy?

 - No, meidän piti taas tavata Turussa yhdessä tilaisuudessa, mutta sitten huomasin, että meille oli annettu väärä aika. Luulimme, että se oli vasta kolmen viikon päästä, mutta se pidettiinkin jo samana  viikonloppuna.

 - Mikä siinä oli ongelmana? Miksi et soittanut hänelle? Tai kirjoittanut?

 - Ei kirje olisi ehtinyt enkä ollut varma, olisiko hän edes hakenut sitä.

 - Mistä nimittäin?

 - No poste restantesta. Sen kautta me kirjoittelimme.

 - Vai niin, mutta kai puhelin oli keksitty jo siihen aikaan?

 - En voinut soittaa hänelle, koska hän ei ollut enää töissä. Ei meillä ollut kännykkää.

 - Mikset soittanut kotiin?

 - Voi voi, kun en voinut. Hän ei pitänyt siitä, koska eräs perheenjäsen oli kamalan mustasukkainen.

 - Hänen miehensäkö?

 - Ei vaan hänen vaimonsa.

 - Onpa monimutkaista. Telepatiallako sinä hänet tavoitit?

 - Juuri niin. Istuin nojatuoliini, rentouduin ja lähetin hänelle henkistä kanavaa pitkin sanoman, koska olin jonkin verran perehtynyt sellaiseen.

 - Saiko hän sen?

 - Jo vain sai. Tasan tunti viestini lähettämisen jälkeen hän soitti minulle ja kertoi, että olisi ottanut minuun yhteyttä jo puoli tuntia aikaisemminkin, mutta hänellä ei vielä silloin ollut mahdollisuutta käyttää puhelinta.

 - Onko sinulla vielä se ystävä? kysyi Auli hieman närkästyneenä.

 - Valitettavasti ei ole. Eikä siinä koskaan muuta ollutkaan kuin sellaista henkistä, sellaista sielujen kumppanuutta. Käsitättehän? Uskottehan?

 - No tiedä häntä, mumisi Auli. - No olkoon, omapa on asiasi.

 - Entä vielä, vielä joitakin ihmeitä?

 - Kaikki sanoivat, että se oli ihme, kun paranin siitä syövästäni, sanoi Auli äkkiä ja jotenkin vaivaantuneena.

 - Eikö se omasta mielestäsi ollut ihme?

 - Kyllä kai, mutta ei ehkä siinä mielessä, mitä äskeisissä kertomuksissa on tarkoitettu. Ei siinä ollut mitään yliluonnollista. Luulisin.

 - Et ole kuitenkaan ihan varma?

   Auli kertoi muutaman vuoden takaisesta sairastumisestaan. Hän oli tuntenut mahakipuja vain pari päivää, ja sitten se olikin jo menoa. Leikkauspöydälle melkein suoraan omasta keittiöstä, koska suoli oli tukkeutunut. Tehtiin parikin leikkausta, koska ensimmäiset epäonnistuivat. Nyrhivät ainakin pernaa. Viimeisen operaation jälkeen Auli oli ollut hyvin heikkona. Hento ja hauras kuten oli ollut jo alunperinkin.

   Muuten olisi kyllä ollut toivoa toipumisesta, mutta suoli ei toiminut, ei millään ilveellä. Mitään ei mennyt läpi. Kaikki muut olivat jo varmoja, että se olisi Aulin loppu. Kalle osti pienemmän pyykkikoneenkin, sellaisen, jota mieskin osaisi käyttää. Hän oli myös naapureille kertonut, että ei se vaimo siltä reissulta enää palaa.

   Ainoa, joka jaksoi uskoa potilaan toipumiseen, oli tytär. Hän oli aivan epätoivoissaan, että rakas äiti jättäisi hänet. Siispä hän pyysi erästä tuntemaansa henkiparantajaa tulemaan sairaalaan ja rukoilemaan potilaan puolesta.

 - Auttoiko se? kysyivät muut uteliaina.

 - En tiedä, auttoiko se vai rupesiko suoli jo muutenkin toimimaan heti sen jälkeen kun nainen oli lähtenyt sairaalasta. Olin tuntenut pientä nykimistä ja kurinaa mahassani jo hänen istuessaan vieressäni. Mainitsin siitä lääkäreille, ja ilokseen he totesivat, että jotakin alkoi tihkua läpi, ihan normaalilla tavalla.

 - Olit varmaan sekaisin riemusta ja kiitollisuudesta?

 - En tai ehkä olinkin, mutisi Auli. - Tytär ainakin oli. Olihan se tietysti helpotus. Toivuin nopeasti ja pääsin kotiin. Olin itse asiassa melko tyytyväinen hoitoon ja lääkäreihin. Tietysti siellä niitä töppäilyjäkin sattui, mutta olkoot. En nostanut syytteitä, sillä Kalle ei halunnut julkisuutta.

 - Kuinka pitkä aika siitä leikkauksesta on kulunut?

 - Yli viisi vuotta. Tarkastuksissa on todettu, että kaikki on kunnossa. Välttelen vain raakoja vihanneksia, mutta muuten saan kuulemma viettää aivan normaalia elämää. Jaksan jo aika hyvin siivotakin. Huhhuh sentään.

   Piiriläiset olivat hiljaa. Heistä tuntui kuin juttu olisi jäänyt jotenkin kesken.

 - Sinun mielestäsi sillä rukoilemisella ei siis ollut osuutta eikä arpaa paranemisessasi? kysyi Heidi.

 - Kukapa sen niin varmasti tietää. En minä osaa sanoa. Onko siinä nyt mitään yliluonnollista, jos lääkärit aikansa tunaroituaan hoitavat hommansa hyvin?

 - No niin, sanoi Krisse. - Jatketaan ensi kerralla. Kiitos kaikille ja hyvää yötä.

   Vastaukseksi kuului hilpeitä huudahduksia:

 - Moi-moi. - Hei sitten. - Näkyillään. - Hyviä öitä sinullekin.

 - Se nyt loppui taas kuin kanan lento, lausahti Auli äreästi Meerille, kun he vetivät ulkovaatteita päälleen. - Taisi olla tyhmää kertoa koko asiasta? Siitä sairaudestani tarkoitan.

 - Eihän toki. Minusta se oli todella antoisaa ja ajatuksia herättävää.

 - Tällä kertaa en voikaan lähteä kanssasi samaa matkaa, sillä Kalle hakee minut autolla. Menemme vielä kaupunginjohtajan luokse iltateelle. Näkemiin.

                                           - - -

   Meeri oli ihan helpottunut seuralaisensa kylään lähdöstä. Hän ehti juuri ja juuri Heidin kantapäille. Nainen oli niin vikkelä liikkeissään, että siinäkin hän muistutti kärppää. Veijo viivytteli vielä eteisessä, kun Meeri vain huiskautti hänelle kättään ja viittasi peukalollaan Heidiin päin. Veijo hoksasi heti ja hymyili laimeasti kiitokseksi.

   Veijo-paran puhemies joutui ottamaan oikein juoksuaskelia, ennen kuin hän tavoitti Heidin. Tämä vilkaisi taakseen, hiljensi jopa vauhtia ja kysyi ystävällisesti, minne päin toinen oli menossa. Meeri mutisi vastauksensa, koska hän oli päättänyt mennä samaan suuntaan kuin Heidikin.

   Niin he kävelivät rinnakkain rantaa kohden. Ei ihan rinnakkain. Jos Veijo tallusti aina metrin jäljessä, Heidillä oli tapana viilettää saman verran kumppaninsa edellä. Tämäkin parin metrin etäisyys olisi jo erottava tekijä näitten ihmisten seurustelussa, päätteli Meeri ja puuskutti sisukkaasti perässä.

   Heidi jutteli koko ajan. Etupäässä Mairesta. Huomisista tutkimuksista. Mairen terveydentilasta ylipäänsä. Hiukan koulusta ja vaikeista oppilaista. Sitten taas ulkoilusta ja Mairesta. Meeri ynähteli perässä. Miten päästä päivän teemaan: mies ja Veijo?

   Silloin Heidi alkoi puhua edellisestä torstaista, jolloin he olivat käyneet Aulin luona.

 - Voi kauhistus kuinka siistiä. On minullakin koti priimakunnossa, mutta se on kuin sikolätti Aulin lukaaliin verrattuna. En ikinä kehtaisi pyytää häntä luokseni kylään. Miten se jaksaa? Ja ne neliöt. Oletko muuten tavannut hänen miestään? Kallea?

 - En tavannut, mutta olen kyllä monet kerrat nähnyt hänen kuviaan lehdissä.

 - Hän on paljon komeampi luonnossa. Yllättävän miellyttävä. Varoi kyllä Aulia. Tiputti kakunmurusia matolle. Kumartui heti noukkimaan ne ylös. Auli seurasi kuin haukka vierestä. Ja se kaveri on oikein parlamentissa päättämässä valtion asioista. Sääliksi kävi. Pulla oli kyllä todella hyvää.

   Ennen kuin Meeri ehti kysellä Heidin miesihanteesta, tämä alkoi itse kertoa siitä.

 - Muuten Kalle oli todella charmikas, mutta ei tarpeeksi urheilullinen minun makuni mukaan. Haluan, että mies on yhtä teräsjännettä päästä jalkoihin. En kestäisi sellaista kumppania, joka vain löhöää sohvassa ja kykkii työpöytänsä ääressä. Haluan kulkea ja matkustaa. Etelään ja pohjoiseen. Lasketella tuntureilla ja vaeltaa erämaissa. Se on minun elämääni. Jollei mies pysy perässä, jääköön.

   Meeri vallan masentui. Hän koetti kuvitella Veijoa laskettelurinteessä tai kuntopoluilla. Liikkuihan mies, mutta melko hitaasti. Arastellen ja vitkastellen. Käväisi puheittensa mukaan suksillakin, vaikka itse asiassa koko hänen laahustava kävelytyylinsä muistutti jollakin tavalla hiihtämistä. Raskaassa ja vaivalloisessa maastossa.

   Ehkä mies pysyisi joten kuten mukana Heidin vauhdissa. Meeri tosin epäili sitä. Hän yritti viritellä toista näkökulmaa asiaan.

 - Eihän ulkonainen puoli ole kaikki. Liian pinnallista, jos katsoo vain kauneuteen tai komeuteen.

 - En katsokaan. Saa olla vaikka rumilus, kunhan urheilee. Ja montaa lajia.

 - Tarkoitinkin, että sisäinen elämä ja kauneus ovat tärkeintä. Miellyttävä luonne ja kehityskelpoisuus. Eivätkö sellaisetkin asiat paina vaakakupissa kun puolisoa tai kumppania valitaan?

 - Miksei painakin. Käynhän itsekin tässä piirissä. Luen kovasti filosofisia teoksia ja mielen tasapainoa lisäävää kirjallisuutta. Elämäntapaoppaita, jotta saisin hengelleni rauhan.

 - Eikö toinen etsijä olisi paikallaan ystävänä, vaikka hän ei mikään himoliikkuja olisikaan? Sellainen, joka tuntuu tietävän paljon asioita.

   Heidiltä oli jo mielenkiinto lopahtanut. Hän ei jaksanut pysyä kauan samassa teemassa. Maire palasi taas tapetille. Meeri mietti, miten ihmeessä hän saisi syötettyä jotakin positiivista Veijosta.

   Heidi alkoi taas puhua piiristä:

 - Minusta meillä on kiva porukka. Krisse ei kyllä päästä lähelleen. Mikä lienee? Salaseuralainen. Silti ystävällinen ja positiivinen. Voisi hullumminkin olla. Auli on hirveän negatiivinen ja pinko. Oikea viulunkieli. Kuunteleekin vain vakavaa musiikkia. Ei elämänilon hippuakaan.

 - Entä Veijo? kysyi Meeri uteliaana.

   Heidi kohautteli hartioitaan osoittaen siten kaikin tavoin välinpitämättömyyttään.

 - Ai se Veijo? Täysi untelo koko mies. Kuin pelästynyt kani. Puputtaa, kun kaniemo antaa luvan. Äidistäänkin puhuu vähän päästä. Ei ihme, että sen vaimo lähti. Tylsä mikä tylsä. En välittäisi lähemmin tutustua.

   Meeri tunsi ihan suuttuvansa Veijo-reppanan puolesta. Hän oli vähällä paljastaa, että ensi näkemältä Heidikin oli vaikuttanut jotenkin jänismäiseltä. Hätääntynyt, takaa-ajetun eläimen katse. Levottomuus. Kaksi kania yhdessä. Jo vain passaa. Hän sai oikein  hillitä itsensä, ettei olisi tokaissut jotakin loukkaavaa.

   Aihe: mies ja Veijo sai jäädä. Naiset hyvästelivät Meerin kotiovella. Yhtäkkiä Heidi kysäisi:

 - Onko sinulla valokuvia lapsistasi. Olisi kiva nähdä ne. Meeri hieman hölmistyi tätä odottamatonta kiinnostusta, mutta kaivoi kuitenkin laukustaan perhepotretin. He kaikki viisi edustavan näköisinä. Todella onnistunut kuva.

 - Hyvä ihme, Heidi huudahti. - Onko tuo Seppo sinun miehesi? En tiennyt hänen sukunimeään. Se se on ihan selvästi.

 - Tunnetko hänet?

 - Kyllä vaikka en hyvin. Olemme olleet kuntosalilla lukemattomia kertoja. Olemme pelanneet tennistä ja istuneet kahviossakin rupattelemassa. Hieno mies, se sinun Sepposi. Tosi urheilullinen ja symppis. Oikea ihannemies!

   Heidi vaikeni. Ehkä hän itsekin huomasi, että jotakin saattoi mennä pieleen. Hän tutki taas kuvaa ja kyseli teennäisen innokkaasti lasten nimiä. Kun Meeri oli sanonut, että Eeva, Janne ja Jari, hän toisti Leena, Hannu ja Kari. Ei ollut siis kuunnellut pätkääkään. Näytti olevan mietteissään.

   Mietteissään oli Meerikin, kun hän työnsi kuvat laukkuunsa, avasi oven ja toivotti hyvää yötä. Ehkä hieman kalseasti. Heidi mumisi vastauksensa. Hän joka tavallisesti toitotti sanottavansa kuin kovaääninen. Oliko sillä huono omatunto?

   Meeri pujahti käytävään, seisoi hetken kotiovensa edessä, nielaisi karvaan palan alas kurkustaan ja astui eteiseen riepoteltavaksi. Kaikilla oli ollut kauhean ikävä. Sepolla myös, koska jokin tärkeä ohjelma televisiossa uhkasi mennä ohi, jos hän olisi kesken kaiken ruvennut laittamaan penskoja yöpuulle.

   Kitkeriä tunnepäästöjä

   Seuraavana torstaina kaikki kerholaiset olivat läsnä. Ilmapiiri oli jotenkin kireä. Ehkä kaunainenkin. Petellä oli mennyt kaksi koetta huonosti. Ei ollut saanut yöllä unta. Vanhemmat motkottivat, ettei hän työskennellyt kyllin ahkerasti.

   Veijo oli viikolla soittanut, ja Meeri oli yrittänyt niin hienotunteisesti kuin osasi selvittää miehelle, että luultavasti ja ehkä ja todennäköisesti ja ikävä kyllä ja valitettavasti saattoi olla niin, ettei Heidi ollut aivan tavattoman kiinnostunut seurustelusta tällä hetkellä. Menevä nainen ja mahdottoman itsenäinen. Tottunut elämään yksin ja määräämään omista asioistaan. Itsellinen virkanainen ja suuri sosiaalinen verkosto.

   Seppo oli lopulta hiipinyt oikein oven pieleen kuuntelemaan ja jälkeen päin kummastellut, mikä tuollainen puhelu voisi olla. Meeri oli kivahtanut hänelle jotakin epäkohteliasta. Ettei hänkään miehen puheluita tule vakoilemaan. Yksityisasiaa. Kai hänelläkin saisi jotakin yksityisyyttä vielä olla, kun toinen pelasi joka iikan ja likan kanssa joka ikisessä joukkueessa ja seurusteli alvariinsa kahviossa.

   Mies oli vain tuijottanut. Ei ollut ymmärtänyt, mutta sitä nyt ei mieheltä kannattanut odottaakaan. Ennen kuin Meeri ehti laukomaan muitakin kitkeriä totuuksia, Seppo oli livahtanut ovesta ulos. Teemu odotti kadulla auton kanssa. Olivat lähdössä lenkille.

   Meeri katseli Heidiä aivan toisin silmin kuin aikaisemmin. Heidi ei ollut näkevinään. Ehkä siinä ei ollutkaan mitään. Urheilun harrastajat kohtaavat ja eroavat pelitilanteen mukaan, mutta silti.  

   Veijo oli monta astetta hajamielisempi kuin ennen. Oli vetänyt tuolinsakin kauemmaksi Heidistä, ihastuksensa kohteesta, ja nojasi ikkunalautaan. Pitkä hyytelömäinen varsi ei tainnut pysyä pystyssä ilman tukea. Oliko hän sittenkin hieman ryhditön?

   Maire oli huolestunut ja hermostunut. Tutkimukset olivat vielä kesken. Entä jos se on jotakin vakavaa? Hän ei ollut pystynyt nukkumaan yli viikkoon. Pillereillä vähän aikaa. Naapurit olivat valittaneet koirasta. Se karkasi heidän pihoilleen monta kertaa viikossa ja kaapi lumen alta esille kasveja ja heräävää kevättä.

   Aulikin oli huolissaan. Hän oli aivan äskettäin ollut huomaavinaan pelottavaa oireilua kehossaan. Ettei vain tauti uusisi. Hän oli käynyt ylimääräisessä lääkärintarkastuksessa ja saisi ensi viikolla kuulla tulokset.

   Kaiken lisäksi hän oli yhä hyvin katkerana lapsilleen, jotka eivät tulleetkaan häntä syntymäpäivänä tervehtimään. Lähettivät kyllä upean lahjan. Upea sen oli syytä tässä tapauksessa ollakin. Sovituslahja, muuten he saisivat kuulla Aulilta kunniansa. Lastensa eteen kaikkensa uhrannut äiti.

   Heidi oli joutunut vaihtamaan hierojaa. Edellinen oli runnonut häneltä joitakin jänteitä olkapäästä. Oikea käsi ei noussut ollenkaan. Oli hankalaa harrastaa sauvakävelyäkään, hiihtämisestä puhumattakaan. Tenniskin tuotti vihlovaa kipua. Heidi halusi nostaa oikeusjutun niin kovakouraista käsittelijää vastaan. Senkin urheiluhieroja.

                                           - - -

   Kristiina tietenkin aisti tämän ankean ilmapiirin jo ennen kuin kukaan oli ehtinyt kertoa huolistaan. Hänpä siis aloitti:

 - Olemmehan jo aikaisemminkin keskustelleet siitä, miten oma asenne vaikuttaa elämisen laatuun, vieläpä terveyteenkin. Sanotaan, että ihmisen eräs tärkeä tehtävä tässä maailmassa on yrittää muuntaa negatiiviset asiat myönteisiksi. Onnistuukohan sellainen meidän kohdallamme?

   Kaikki pudistelivat yksimielisesti päätään. Ei heidän tapauksessaan. Liian suuria ja kimurantteja huolia. Ehkä sairauksiakin. Toivotonta. Turhauttavaa. Mitä tämäkin hyödyttää?

   Näitä lauseita he toistelivat surullisina ja pettyneinä. Apua ei löydy mistään.

   Krisse puuhasi vielä hetken nauhurinsa kimpussa ja sanoi sitten hiljaisella äänellä:

 - Meillä onkin enää jäljellä vain yksi istunto. Ensi torstaina.

 - Mitä? Tämänhän piti kestää kesäkuun loppuun asti. Kuinka se näin kesken päättyy? Tässähän tulee vasta kolmetoista kertaa. Eikö niitä pitänyt olla enemmän? Sen mukaan ainakin maksoimme, tuhahteli Auli.

 - Valitettavasti minun täytyy lähteä työtehtäviin ulkomaille. En tiennyt siitä matkasta kurssia aloittaessamme. Olemmehan kuitenkin saaneet käsiteltyä erittäin paljon tärkeitä asioita.

   Auli kumartui Meerin puoleen ja kuiskasi:

 - Enkös sanonutkin, että tässä on jotakin mätää. Vakooja?

   Kristiinalle hän puuskahti:

 - Lähdetkö oikein ulkomaille saakka uutta lahkoasi perustamaan?

   Krisse vain hymyili:

 - Jotakin sentapaista. No ei sentään. Eihän tämäkään mikään lahko ole. Keskustelupiiri vain.

 - Tuletko ensi syksynä tänne vetämään uutta ryhmää? Jatkaisimme tosi mielellämme, kyseli Maire.

 - Puhutaan siitä lisää ensi istunnossa.  

   Veijo nousi kesken kaiken, loikki ovelle ja mutisi sieltä anteeksipyyntöjään:

 -…Höm….anteeksi nyt…kun mun pitää...on ihan pakko...opinto-osastolle...ennen kuin suljetaan, että ehdimme, tota noin, ehdin.…anteeksi vaan, heippa.

   Muut tuijottivat ällistyneinä ovelle, josta mies oli noin epämääräisen puheenvuoron jälkeen livahtanut käytävään. Jopa Maire, joka ei muulloin juuri havainnoinut ympäristöään, ihmetteli:

 - Mikä sille tuli? Tuliko se huonovointiseksi?

 - Onkohan Veijo ruvennut opiskelemaan? tiedusteli Meeri, joka oli miehestä todella hieman huolissaan.

   Noinko raskaasti tuo oli ottanut ne surkeasti päättyneet kosintayrityksensä? Ettei enää kestänyt istua samassa huoneessakaan rakastettunsa kanssa. Hän päätti soittaa Veijolle heti kotiin päästyään, mutta siitä ei taitaisi tullakaan mitään, sillä Auli tökki häntä kylkeen terävällä etusormellaan ja sihisi:

 - Nyt tai ei koskaan. Tänä iltana sinun täytyy ottaa selville, minkä tyypin olento tuo Kristiina oikein on. Millainen koira sen karvoista löytyy.

                                           - - -

   Meeri jäi taas hortoilemaan pöydän viereen. Pakkasi muka kassiaan. Muut lähtivät. Onneksi Veijo, se hiippaileva etana, ei ollut enää paikalla suunnitelmia sotkemassa.

   Krisse vilkaisi ympärilleen ja kelasi nauhuriaan.

 - Ensi viikolla tavataan. Näkemiin.

   Tuntui ihan siltä, että hän olisi halunnut Meerin jo lähtevän. Tämäpä seisoi tanakasti pönkkänä ovella. Oli kokemusta, miten estetään oppilaita ryntäämästä liian aikaisin ruokatunnille. Hän hymyili kuitenkin ystävällisesti ja sanoi topakasti:

 - Minulla olisi vielä jotakin yksityistä kysyttävää sinulta. Sopisiko, että kävelemme vähän matkaa yhdessä?

   Krisse meni vakavaksi, tuumi hetken ja vastasi sitten melkein vältellen:

 - Kyllähän se sopii, mutta vain vähän matkaa. Poikkean yhteen kyläpaikkaan tässä välillä.

   He järjestelivät tuoleja, keräsivät kamppeensa ja sammuttivat valot. Meeri tarjoutui kantamaan nauhuria. Hänellä oli jotenkin huono omatunto. Ikään kuin olisi tekemässä jotakin luvatonta. Ainakin vakoilemassa miellyttävää ja sopuisaa ihmistä, mutta uteliaisuus voitti. Ja Aulin kova patistelu. Meeri oli jo aikaisemminkin saanut häneltä nuhteita, kun oli valinnut puhekumppaneikseen Veijon ja Heidin Kristiinan sijasta.

   Krisse ei sanonut sanaakaan. Silti hiljaisuus ei ollut painostavaa vaan suurta rauhaa ja myötätuntoa. Meeri päätti mennä suoraan asiaan:

 - Kuulehan Krisse, saanko olla vähän utelias, mutta koska olemme niin tyytyväisiä tähän sinun piiriisi, meitä kiinnostaisi tietää hiukan enemmän sinusta. Ensinnäkin, mistä olet kotoisin?

 - Vähän sieltä ja täältä. Olen oikeastaan sellainen koko maailman kansalainen. Pidän koko maapalloa kotimaanani.

 - Puhut kuitenkin ihan hyvää suomea. Ovatko vanhempasi mahdollisesti suomalaisia?

   Krisse epäröi:

 - Hekin olivat maailmankaikkeutemme kansalaisia. Osaan erittäin montaa kieltä. Joudun käyttämään niitä kierrellessäni täällä maan päällä.

   Vastaus tuntui Meeristä erittäin kummalliselta. Pitikö Krisse häntä pilkkanaan? Ei ainakaan näyttänyt ivalliselta. Rauhalliselta ja ystävälliseltä, mutta varovaiselta.

 - Olemme joskus ihmetelleet, mihin ryhmittymään mahdollisesti kuulut. Mihin kirkkokuntaan? Lahkoon? Yhdistykseen? Oletko ehkä teosofi?

 - En haluaisi omia mitään erityistä ryhmittymää itselleni. Olen niissäkin asioissa kosmopoliitti. En toimi kenenkään laskuun enkä ketään vastaan. Haluaisin auttaa kaikkia ihmisiä heidän vaikeuksissaan. Tuoda lohdutusta murheellisille ja kärsiville.

 - Sehän on hieno päämäärä. Meitä vain kummastuttaa, millä hankit elantosi, kun kurssimaksukin on noin pieni, melkein olematon. Vain pari euroa.

   Krisse vain hymyili:

 - Anteeksi että olin näin tahditon, mumisi Meeri nolona.

 - Ei se mitään, mutta älkää te minun elannostani huolehtiko. Taivaallinen Isä kyllä hoitaa lapsiansa silloin kun he ovat hänen palveluksessaan.

   Meeri melkein säpsähti hämmennyksestä. Onneksi ei Auli ollut kuulemassa. Se tuhahtelu ja pyhähtely, mikä olisi seurannut äskeistä kommenttia. Meeristäkin se tuntui liian hurskastelevalta. Krisse ei ollut aikaisemmin juurikaan maininnut mitään uskonnosta tai hengellisistä asioista. Ei sen enempää kuin joku heistä, koska kerran oltiin luterilaisessa maassa ja kuuluttiin kirkkoon. Kielikin on sen kulttuurin mukaista. Vertaukset ja sanonnat.

 - Anteeksi nyt, mutta minun täytyy poiketa tänne.

   Suuri pimeä rakennusrykelmä. Ehkä varasto. Korkea lauta-aita ja kapea portti, jota tuskin huomasi. Krisse hymyili ja nyökkäsi hyvästiksi:

 - Tavataan ensi torstaina. Hei vaan.

   Sitten hän pujahti portista, joka sulkeutui hiljaa. Meeri seisoi kuin salaman iskemänä. Pimeä talo. Mihin ihmeeseen se nainen katosi? Meeri meni portille ja raotti sitä hiukan. Kurkisti sisälle. Ei kissaakaan. Himmeä pihavalo paloi kauempana. Pienempi rakennus taustalla. Ovia. Suljettuja ja hiljaisia. Ei tuntunut siltä, että joku olisi siellä juuri pari minuuttia sitten liikkunut.

   Meeriä alkoi pelottaa. Hän perääntyi takaisin kadulle ja lähti kiireisin askelin kulkemaan kotiinsa. Auli puhui vakoojasta, salaseurasta ynnä muusta sellaisesta. Entä jos hän olikin oikeassa, ja tässä oli kysymyksessä jokin vaarallinen liiga? Suuren luokan mafiameininkiä. Kaksoisagentti. Hämäräperäisten ja yliluonnollisten voimien soluttautumista turvalliseen Suomeemme. Taikuutta.

   Hänen pelästyneisiin aivoihinsa välähti jostakin lause: ”Hedelmistään puu tunnetaan”. Vai tunnetaanko? Mistä sen niin varmasti tietää?

   Tulostusta

   Seuraavana torstaina kaikki muut olivat läsnä paitsi Pete. Luki kokeeseen. Veijo oli luvannut toimittaa hänellekin monisteet. Tämän illan keskustelut he saisivat hakea kirjaston vahtimestarilta, jolle Krisse veisi ne ennen matkaansa.

   Auli oli yrittänyt tavoittaa Meeriä viikolla, mutta onneksi tällä oli ollut paljon ylimääräistä menoa. Vierailuja ja kokouksia, jopa pieni matka naapurikaupunkiin. Anoppi oli ollut huonovointinen. Aulin soittopyyntöihinkään hän ei ollut vastannut. Hän ei yksinkertaisesti tiennyt, mitä hän kertoisi tiedusteluretkestään toimeksiantajalleen, joka oli niin arkinen ja realistinen. Ja epäluuloinen kaikkeen nähden.

   Meeri oli tahallaan tullut hiukan myöhässä kokoukseen, jotta Auli ei pääsisi aloittamaan Gestapon kuulusteluaan. Mutta heti kun hän oli istuutunut, Auli kuiskutteli kuuluvasti:

 - No saitko mitään selville? Kerro sitten myöhemmin kaikki minulle.

   Meeri vain nyökkäili kiusaantuneena. Krisse katsoi häntä. Syvälle syvänsinisillä silmillään. Meeristä tuntui, että nainen luki hänen ajatuksensa. Nolotti. Myös pelotti hiukan. Hän ei ollut pystynyt kertomaan siitä varastokokemuksestaan edes Sepolle. Kyllä hän arvasi vastauksen kysymättäkin:

 - Enkös minä varoittanut sinua. Turhaan juoksit niissä huu-haa-istunnoissa. Onneksi se touhu loppuu, ja minäkin pääsen taas...

   Puheenjohtajaa pyydeltiin tekemään jonkinlaista yhteenvetoa kuluneen kevään keskusteluista. Mikä mahtoi olla lopputulos? Miten heidän pitäisi jatkaa tästä eteenpäin? Mikä oli opetus? Miten he oppisivat yhä lisää?

   Heidillä näytti olevan vankka käsitys siitä, että anti oli jäänyt positiivisen puolelle. Maire myötäili ystävätärtään. Veijo myös mumisi jotakin myönteistä ja kyseli, mistä saisi vielä lisää sopivaa kirjallisuutta ajatusten ja ideoitten tueksi.

   Meerikin myönteli ihan periaatteesta, mutta tunteet olivat sekavat. Auli katseli pistävillä silmillään Krisseä ja laukaisi sitten:

 - Niin missä ovat tulokset? Kertokaapas kukin kohdaltanne, miten te olette tämän piirin ansiosta päässeet vaivoistanne tai ainakin saaneet niihin helpotusta.

   Muut kerholaiset katsoivat hämmentyneinä toisiinsa.

 - Niin niin, ainahan kursseista annetaan palautetta, joko positiivista taikka negatiivista. Antaa tulla vain. Kai Kristiina Saijens sen kestää. On kai hän vetänyt kursseja aikaisemminkin.

   Heidi rykäisi ja sanoi ponnekkaasti:

 - Minä ainakin olen kokenut ongelmieni lieventymistä. Olen saanut paljon uusia ajatuksia ja virikkeitä terveellisempään elämäntapaan.

 - Sano yksikin konkreettinen esimerkki, tiukkasi Aulin kolea ääni.

   Heidi hämmentyi eikä keksinyt niin äkkiä mitään.

 - Ei kai sinulla ole mainittavampia pulmia edes ollutkaan. Mielikuvitusta ja itsekurin puutetta.

   Maire kiihtyi ystävänsä puolesta:

 - Älä nyt Auli. Olen minäkin löytänyt helpotusta. Tutkimuksissa todettiin, että minun pitää välttää vehnänalkiota aterioissani. Nyt ainakin tiedän, miten minun pitää elämäni järjestää. Mietin vain entistäkin tarkemmin, mitä syön ja juon ja miten nukun. Olen myös saanut uutta elämänuskoa.

 - Miten löperöä ja epämääräistä, oli Aulin lahjomaton tuomio. - Ne tutkimukset sinulle olisi toki tehty ilman tätä keskustelukerhoakin. Entä se Pete? Kuka tietää hänestä jotakin? Se poikariepu on ravannut täällä uskollisesti, mutta onko hänelle koitunut siitä mitään hyötyä? Kuka tietää?  

 - Pete pyysi kertomaan sellaiset terveiset, että hän on varsin tyytyväinen näihin torstai-iltoihimme, selosti Veijo. - Poika osaa kuulemma mykyään paremmin keskittyä tehtäviinsä. Hän on saanut myös paljon apua urheilusta ja kavereitten kannustuksesta.

   Veijo vaikeni hetkeksi ennen kuin jatkoi:

 - Toivottavasti ette loukkaannu, mutta Pete kertoi minulle, että hänelle on ollut erittäin rohkaisevaa ja lohduttavaa olla niin erikoisten ja kummallisten aikuisten seurassa. Hän arvelee, että kai hänellä on jotakin toivoa päästä komplekseistaan, koska ainakaan omasta mielestään hän ei enää olekaan ihan sieltä hulluimmasta päästä.

   Kerholaiset olivat ensin hiljaa, mutta sitten Heidi alkoi hihittää ja taputtaa vimmatusti käsiään. Muut yhtyivät suosionosoituksiin ja nauruun ja pyysivät Veijoa välittämään kuopukselle lämpimät kiitokset seurasta ja sydämelliset onnentoivotukset ahkeralle opiskelijalle. Pete aikoi pyrkiä oikeustieteelliseen, ja oli siteerannut Krissen usein käyttämää lausetta: ”Asia ja päivä kerrallaan”.

   Auli näytti kyllä hiukan harmistuneelta ja tiedusteli Veijolta sangen tiukkaan sävyyn:

 - Entä sinä Veijo? Nukutko nykyään paremmin ja oletko oppinut sietämään sen patterisi naksutusta?

   Veijo kakisteli. Nähtävästi ylen rehellinen kaveri.

 - Ehkä nyt vähän paremmin. Hankin korjaajan sille patterille. Se naksahtelee nykyään ani harvoin. Lisäksi...

 - No sen putkimiehen olisit voinut palkata ilman näitä ihmeparannuskurssejakin. Auta armias, jos näistä vielä olisi kiskottu huikeita hintoja. Haastaisin täältä erään henkilön oikeuteen, tai mieheni, kansanedustaja, kyselisi vähän perään, mihin niitä rahoja oikein viedään. Mihin mafiaan tai ihmissyöjälahkoon?

 - Anna olla Auli. Älä nyt pilaa muittenkin tunnelmaa, aneli Heidi surkeana. - Useimmat meistä ovat tyytyväisiä ja kiitollisia. Itsestähän se riippuu, saako jostakin tilaisuudesta mieltä ylentäviä aineksia vai ei. Vaikkapa konsertista tai taidenäyttelystä tai yhtä hyvin jumalanpalveluksesta.

   Auli ei ollut kuulevinaan vaan jatkoi tuohtuneena:

 - Entä sinä, Meeri? Mitä muita ongelmia sinulla oli kuin se talvitakki ja perheesi passaaminen? Sait uuden takkisi, mutta ei sekään ollut tämän kerhon vaikutusta. Menit vain kauppaan oikeaan aikaan ja ostit halvalla. Sattui vielä olemaan sinun kokoasikin. Perhehuolet kai ovat ennallaan? Ja talousmenot? Vai vähenikö vuokra tämän kevään aikana?

 - Saihan Pete ihan konkreettista helpotusta, koska hän aikoo tuomariksi, yritti Heidi.

 - Aikoo, ivaili Auli. – Huomatkaa, että korostan sanaa aikoo.

                                           - - -

   Auli olisi jatkanut vaikka kuinka pitkään. Näin paljon hän ei ollut puhunut koko aikana. Jokin katkeruus ja pettymyskö se hänessä etsi purkautumistietään? Joka tapauksessa toisillakin oli ahdistava ja tukala olo. Osaisipa tuo nainen pitää suunsa kiinni. Hävetti ihan Krissenkin puolesta.

   Tämä istui hiljaa paikallaan. Vakavana mutta ei vihaisena. Miksi se on noin ulkopuolinen? Kuin vieraalta planeetalta? Oliko se joku humanoidi ja ufojen tuoma? Kuin toisesta maailmasta. Meeri aivan panikoitui, kun hän muisteli sitä katoamistemppua varaston pihalla.  

   Meeri katseli muita kerholaisia. Heidi oli täsmälleen yhtä levoton ja hermostunut kuin ennenkin. Toisessa silmässä nyki elohiiri. Välillä hän räpytteli molempia silmiään kiivaaseen tahtiin. Ihme, ettei ripsiväri tarrannut kiinni siinä räpistelyssä. Ilme ahdistunut, liikkeet nykivät. Välillä nopeata, hermostunutta ja ilotonta naurua.

   Maire oli yhä sätkivä ja suunnistamaton liikkeissään. Saattoi kesken kaiken nousta seisomaan aivan kuin aikoisi lähteä jonnekin. Ei sittenkään, vaan lysähti paikalleen järjestellen moneen kertaan sileitä hiuksiaan ja pusakkansa helmoja. Siirteli jalkojaan kuin olisi tanssinut istualtaan.

   Meeri ei tuntenut oloaan helpommaksi, mutta ei huonommaksikaan. Sitä tavallista virkaäidin väsymystä ja huolehtimista. Nytkin mietti, saisiko Seppo lapset syömään iltapalaa ja kuinka kauhea sotku hänellä olisi siivottavana kotiin palattuaan.

   Veijo oli kuin valokuva tai kopio entisestä tyypistään. Surumielinen ja epävarma. Vai oliko sittenkään? Naputteli laihoilla sormillaan pöytää kuin olisi pianoa soittanut, mutta lakkasi oitis kun sai Aulilta osakseen kiukkuisen katseen. Muka naksuttava patteri. Itse naksutti sen kun kerkisi.

   Äkkiä Veijo laukaisi:

 - Haluatteko kuulla koko tarinan siitä patterin korjaamisesta?

 - Kerro toki.

 - Tutustuin niin ammattitaitoiseen putkimieheen, että hän sai patterin vaikenemaan. Tosin vasta parin käyntikerran jälkeen.

 - No ei kai sekään tämän piirin ansiota ole?

 - Onpas vain. Tapasin hänet aivan sattumalta täällä kirjastossa, opinto-osastolla, kun odottelin kokouksemme alkamista.

 - Olisit voinut tavata muutenkin.

 - En itse asiassa, sillä en koskaan käytä tätä pääkirjastoa, koska se on niin kaukana asunnoltani. Joka tapauksessa kyseinen putkimies tuli luokseni ja tutki patteria. Ensimmäisellä kerralla se ei tullut ihan kuntoon, mutta hän tuli uudestaan.

 - Sehän hienoa, ynisi Maire hieman vaisusti, koska hänkin vaistosi, että Veijon puheessaan käyttämä paatos oli ehkä kohtuuttoman voimakasta itse asiaan verrattuna.

   Veijo jatkoi todella innostuneena ja punoittaen:

 - Seuraavalla kerralla putkimiehellä oli mukanaan nelivuotias tyttärensä, koska hän on yksinhuoltaja.

 - Jaa, sanoi Meeri henkevästi.

 - Heillä meni niin myöhään luonani, koska tarjosin samalla illallista, että he joutuivat jäämään yöksi.

   Veijo piti dramaattisen tauon, jonka aikana Heidi lausui:

 - Joo, se on ihan kiva, että saa uusia ystäviä, vaikka vain samaa sukupuolta oleviakin. Mikä hänen nimensä on?

 - Hilkka, vastasi Veijo ovelan näköisenä.

 - Juurihan sanoit, että se oli putkimies, mutta eihän Hilkka voi olla miehen nimi, päätteli Maire totisena.

 - Voi lapsikulta, huudahti Heidi, joka oli kuin olikin äkännyt asian. - Miksei putkimies voisi olla naispuolinen, aivan kuin puhemieskin?

 - Ai jaa? Kai se sitten voi, mutisi Maire vieläkin epävarmana.

 - Tämä ei voi olla totta, suhisi Auli Meerille. - Tuo Maire-rouva on takuulla pöpi.

 - Tämän minun putkimieheni nimi on todella Hilkka ja meillä synkkaa tosi hyvin. Myös tyttären kanssa. Söpö tyllerö. Tuskin enää muistankaan koko patteria, sen paremmin kuin naapureitten kolisteluja, kun meillä on niin vilkasta elämää ja sirkutusta kodissani. Onneksi tyttö nukkuu sikeästi öisin ja...

 - Onneksi olkoon, huusivat Heidi ja Meeri yhteen ääneen.

   Meeri tosin hieman suivaantuneena mietiskeli miesten kaksinaamaisuutta. Sellainen vaiva Heidin taivuttelussa ja kaverilla olikin jo toinen katsottuna. Miehet ne osaavat varmistaa selustansa. Onkohan Sepollakin joku varavaimo piilossa?

 - Sattumaa kaikki, vakuutteli Auli. - Ei elämä ole niin yksinkertaista ja sadunomaista. Sanokaa minun sanoneen.

   Aulin kasvojen kireät juonteet eivät olleet yhtään lientyneet. Ilme oli katkera ja vihainen. Ehkä tavallistakin enemmän, joten kerholaiset alkoivat miettiä, mitä tälle jäsenelle oli oikein tapahtunut. Sitten he kauhukseen muistivat, että Aulilla oli ollut se suuri lääkärintarkastus. Meeri kysyi varovaisesti:

 - Kuule Auli, sinunhan piti tällä viikolla saada ne tulokset siitä tutkimuksesta. Ei kai niissä vain ollut jotakin ikävää?

 - Minua niin suututtaa ja minun on todella vaikeata päästä sen yli, mitä sairaalassa tapahtui.

   Odottava hiljaisuus, ja sitten Heidi hiljaa kysyi:

 - Miten kävi? Löytyikö jotakin vikaa?

 - Ei minusta, sillä kaikki on sittenkin aivan kunnossa. Ne oireet eivät johtuneetkaan syövästä.

 - Mikä sinut niin suututti?

 - Ihmisten tohelointi. Ajatelkaas, että kun tulin ulos ja menin autolleni, huomasin, että lokasuojassa oli lommo. Ei tosin kovin suuri. Uskon, että sen saa korjattua ennalleen, mutta kuitenkin harmitti. Upouusi auto ja kolhija oli tietysti häipynyt sen siliän tien ilmoittamatta asiasta mitään. Usuttaisin poliisit sen perään, mokomakin roisto.

 - Onko se miehesi auto? Pelkäätkö mitä hän sanoo?

 - Minäkö pelkäisin Kallea ja pah, tokaisi Auli ivallisesti. - Se on kyllä minun ikioma autoni. Tätä taas saan harmitella monta päivää.

 - Etkö ole kiitollinen, että se oli vain auto? Luulisi, että olet ikionnellinen, kun sinut on taas todettu terveeksi, kuiskasi Maire jotenkin pahoilla mielin.

 - No jaa. Onhan se tietysti niinkin, vastasi Auli melko välinpitämättömästi. - Miltä kannalta katsoo.

                                           - - -              

   Kristiina alkoi puhua hiljaisella äänellä. Rauhallisen varmasti. Hän ei antanut pettymyksen ilmaisujen eikä katkerien purkausten hämmentää itseään.

 - Ei elämän tarvitse olla pelkkää ihmettä eikä myöskään ulkoa päin tulevaa pakkosyöttöä. Kunkin on itse löydettävä tiensä ja opittava paras tapa elää ja tehdä valintoja. Ette te voi toisten neuvojen mukaan toimia, ellette itse sisäistä uusia ajatuksia ja kokeile uutta elämänmallia. Te saitte ne monisteet haltuunne. Tutkikaa niitä ja yrittäkää löytää, mikä kunkin kohdalla olisi parasta ja järkevintä. Älkää silti unohtako tunnettakaan. Kuunnelkaa sisäistä ääntänne ja ruumiinne kieltä. Luottakaa vaistoonne ja intuitioon.

 - Yhtä pitkää kuin leveätäkin, kähisi Auli taas Meerille. - Nehän  ovat pelkkiä fraaseja. Kukapa vähänkin aikaansa seuraava ihminen ei olisi törmännyt noihin ajatuksiin jo monta kertaa elämänsä aikana. Lehdet ja televisio ovat pullollaan viisaita elämänohjeita ja muka tepsiviä parannusehdotuksia. Sitä samaa modernia magiaa kuin kaikki muukin.  

 - Eräs asia on minusta hyvin tärkeätä elämässä, nimittäin kiitollisuus, sanoi Krisse, joka oli vakavana kuunnellut Aulin puheenvuoroa. - Sanotaan, että kiitollisuus on ensimmäinen askel paranemiseen ja myöskin ollaan sitä mieltä, että kiitollisuus on kuin avoin käsi, joka valmistautuu saamaan jotakin hyvää ja siunauksellista aina vain lisää. Runsaasti uusia kiitoksen aiheita.

 - Mitä tuolla tarkoitat?

 - Sitä, että esimerkiksi nyrkkiin puristetun käden päällä ei tahdo pysyä kirjakaan tasapainossa. Ei myöskään kahvikuppi eikä moni muukaan esine. Jos kämmen on avoin, se on valmis vastaanottamaan ja pitämään jotakin hallussaan.

   Sitten käteltiin ja kiiteltiin moneen kertaan. Koska Kristiina ei enää tulisi syksyllä takaisin, oltiin yksimielisiä siitä, että Meeri olisi oikein sopiva keskustelupiirin puheenjohtajaksi. Harvinaisen hilpeältä vaikuttava Veijo lupasi kutsua kerhon luokseen kylään, jotta he saisivat tutustua Hilkkaan ja siihen pirpanaan.

   Kaikki muut halasivat toisiaan paitsi Auli, joka virallisesti vain ojensi kätensä Krisselle. Kerholaiset olivat ostaneet heleän, kesäisen kukkakimpun ja keränneet nättiin korttiin nimiä. Kauniita sanoja ja raamatunlause, jonka Heidi ja Maire olivat valinneet.

   Sitä korttia Auli myöhemmin Meerille päivitteli. Sehän oli ihan kuin surunvalittelukortista. Kuvakin oli kovin mauton ja tyylitön. Kyssäniskainen pulu killisteli ylen määrin kiiltävien kultakirjainten keskellä, mutta tarkoitus oli kai hyvä, joten Aulikin oli armollisesti piirtänyt nimensä tuon kliseen alle. ”Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.”

 - Se lause nyt ainakin osui nappiin, tuumi Auli ironinen hymy suupielessään, kun he kulkivat yhdessä kohti rantaa. - Muuten Meeri, jos syksyllä jatkatte tätä sekoilukerhoanne, muista soittaa minullekin.

 - Totta kai, vaikka ihmettelen, miksi lähtisit mukaan, kun et ole oikein pitänyt tyylistämme.

 - Pidän tai en, mutta jotakin viihdykettä sitä kaipaa pimeinä syysiltoina. Haluaisitko joskus lähteä kanssani konserttiin tai teatteriin? Olisi mukava keskustella jonkun kanssa, jopa järkevästi.

   Meeri lupasi ja naiset halasivat joten kuten. Mutta halasivat kuitenkin.                          

   Tuleva puheenjohtaja käveli hiljalleen kotiin. Salaisuuksia ja mystillisiä tapahtumia. Sitä kai oli koko elämäkin. Suuri arvoitus, josta vain oli yritettävä edes tyydyttävästi selviytyä. Sydämellä ja järjellä, parhaan taitonsa mukaan. Hän osti kioskista suklaapatukat. Viisi kappaletta, jokaiselle perheenjäsenelle omansa. Sellainen pieni yksinkertainen rakkaudenosoitus lähimmilleen