RIEMUA RUUMIISEEN

Novelleja

Ritva-Liisa Harjumaa

Pienkustantaja: Revontulet

Rovaniemi 2001

Painettu  Gummerus Kirjapaino Oy

Saarijärvi 2001

ISBN 952-91-3665-X

Takakansi:

   Novellikokoelma RIEMUA RUUMIISEEN koostuu 24:stä kertomuksesta, jotka kuvaavat monenlaisten ihmisten selviytymiskamppailua eri elämäntilanteissa.

   Kukka on omiaan ilahduttamaan saajaansa, mutta nauttiiko Riitta anopin lahjoittamasta jouluhyasintista?

   Arkun petaajassa mietitään, onko uniin uskomista.

   Työn ilo voi syntyä ja taas kadota varsin erikoisissa olosuhteissa.

   Vähäväkiset ovat valokeilassa mm. novelleissa: Ikuinen liekki, Ruohonjuuren ravit sekä Ruususen uni.

   Kumpi on kovempaa materiaalia, rautaovi vai ihmissydän?

   Rumilus –tarinan päähenkilö joutuu panostamaan peliin kaikkensa selviytymistaistelussa.

   Katkera katumus on raskasta kannettavaa sekä sairaalapastorin että potilaan osassa.

   Muuttuuko ihminen elämänsä aikana? Sitä pohditaan novellissa Kuusijuhla.

   Niminovelli Riemua ruumiiseen on yllätyksellinen ja moniselitteinen.

ISBN 952-91-3665-X

Kansikuva: Eino Nikula

RIEMUA RUUMIISEEN

SISÄLLYS:

Jouluhyasintti – Rautaovi - Ruususen uni - Mirrin marinaa -   Verivaahtera - Rakkautta kortilla - Hidastettu elämä -   Ruohonjuuren ravit - Katkera katumus - Lähes täydellinen -      Kuolleenkoura – Kuusijuhla - Jokin sippasi - Kärpäsenä katossa - Riemua ruumiiseen - Mitäs me opettajat - Työn iloa - Ruskea käärepaperi – Yönkuningatar - Uni-Jukan morsian - Arkun petaaja - Kodin Onni - Ikuinen liekki -     Rumilus

JOULUHYASINTTI

 - Mitä sinä oikein ravaat, Riitta? Oletko hukannut jotakin?

 - Ei kun etsin tälle sopivaa paikkaa.

 - Mille niin?

 - Tälle jouluhyasintille. En käsitä, mihin sen panisin.

 - Mikset anna sen olla entisellä paikallaan? Siinä olohuoneen pöydällä, missä on muitakin kukkia.

 - En voi, koska istun niin usein sen vieressä nojatuolissa.

 - Onko se antanut sinulle lähestymiskiellon?

 - Älä ole typerä. Sen tuoksu on niin kauhean voimakas. En kestä sitä. Saan päänsärkyä sinisistä hyasinteista.  

 - Miksi sitten hankit sen?

 - En minä sitä ole ostanut. Sehän tuli aamulla kukkakaupasta. Äitisi lähetti sen.

 - Ai tuoko se oli. En katsonut tarkemmin, kun oli ne kolme muutakin pakettia. Sehän on kaunis.

 - Kaunis kylläkin, mutta se haju.

 - Annas kun minäkin nuuskaisen. Joo-o, tuoksuuhan se aika voimakkaasti, mutta sellaisia hyasintit ovat. Ne juuri tuovat oikeata joulutunnelmaa.

 - Niin tietysti, nimittäin ne punaiset. Ne eivät tuoksu samanlaiselta. Tässä on jokin kaamea vivahde. Olen usein tuuminut, että ne saattavat olla jopa myrkyllisiä.

 - Höpsistä sinun kanssasi. Pianhan ne kuihtuvat ja heitetään pois.

 - Tämä ei ainakaan kuukahda lähiaikoina. Siinä on tulossa monta uutta kukkaa. Se on yhtä elinvoimainen ja sitkeä kuin äitisi.

 - Jos se noin sinua vaivaa, vie roskikseen.

 - Sellaista en voisi kuvitellakaan. Äitisi tulee tänään jouluaterialle ja kysyisi heti missä hänen antamansa kukka on.

 - Tuskin hän huomaisi tämän tavarapaljouden keskeltä yhtä vaivaista hyasinttia.

 - Takuulla huomaa ja loukkaantuisi taas verisesti, kuten aina minun tekemisistäni. Oikein etsimällä etsii vikoja ja aihetta nipottaa.

 - Suhtaudut turhan negatiivisesti äitiini. Hän on hyvä ihminen ja teki kaikkensa kasvattaakseen ja kouluttaakseen minua isäni äkillisen poismenon jälkeen. Vieläkään hän ei ole täysin toipunut järkytyksestä.

 - Totta puhut. Vaikka isäsi kuolemasta on jo lähes neljäkymmentä  vuotta, hänellä on yhä suruvuosi menossa. Vaikka pyytäisin häntä vain tiskaamaan avukseni, leski-parka joutuu kieltäytymään, koska mielessä yhä velloo se suuri ja unohtumaton murhenäytelmä. Kattia kanssa. Laiskuutta se on.

 - Rakkaan ihmisen menettäminen koskee sellaiseen, jolla on vähänkään inhimillisiä tunteita.

 - Ja minullako niitä ei ole? Varmasti olen ollut hyvä vaimo sinulle ja hellä äiti tyttärellemme. Onko sinulla valittamista?

 - Ei toki, älähän nyt. Jouluaattona. Kas nyt se joulurauhakin julistaminenkin meni ohi korvien. Olen lapsuudesta asti tottunut kuuntelemaan, kun Suomen Turku julistaa joulurauhan. Se on niin tunnelmallista.

 - Siinä puhutaan myös naisrauhasta. Oletko sattunut huomaamaan? SE on tainnut mennä ohi korvien jo parinkymmenen vuoden ajan.

 - Riitta hyvä, mitä sinä oikein tarkoitat? Minä en ymmärrä...

 - Et varmastikaan. Sinä ET ymmärrä. Et tätäkään ongmaa tämän haisulin kanssa. Takuulla äitisi on tietoinen, etten kestä tätä lajia sisätiloissa. Lähetti sen kuin myrkkykäärmeen viholliselleen.

 - Älä nyt kiihdy. Kuinka tuollainen voi juolahtaa mieleesikään` Minä menen vielä kauppaan. Tarvitsetko jotakin, rakas vaimo?

 - Annan sinulle listan, ettei sinun tarvitse juosta siellä kolmea kertaa.

   Topi lähti kaupungille korvat luimussa ja häntä koipien välissä, vaikka. hän ei toki ollut perheen koira, vaan siitä seuraava: Riitan aviomies. Ehtoisa emäntä jäi valmistelemaan jouluateriaa. Oikein vanhan ajan runsas ja rakkaudella valmistettu aattopäivällinen. Hän päätti panna parastaan, koska anopin suusta hän ei sietänyt mitään motkotuksia. Eipä silti, että juuri muittenkaan lausumia. Ei Topilta, ei Tytiltä, ei sisareltaan, ei osastopäälliköltä, ei työtovereiltaan, ei valintamyymälän kassarouvalta, ei myöskään liikennepoliisilta, ei...

   Nyt oli päällimmäisenä pulmana, minne sijoittaisi hyasintin. Hän mietti päänsä puhki ja kokeili eri huoneita ja paikkoja. Ei missään nimessä makuuhuoneeseen, koska hän takuulla kuolisi sen hajuun jo seuraavana yönä, juhlallisena jouluyönä.

   Keittiökin oli epäsuotava asuinpaikka tuolle otukselle. Tosin kinkun herkulliset ja uunista yhä laajemmalle leijailevat tuoksut  saattaisivat voittaa hyasintin  aikaansaamat  myrkkypäästöt,  mutta Riitta oli varma, etteivät ensimmäisen maailmansodan aikaiset pahimmat kaasupilvetkään olisi vetäneet vertojaan tuolle yrtille. Siispä ei tänne viihtyisään   keittiöön, pirteitten lankatonttujen alle haisemaan.

   Samoin olisi liian karmeata pilata vessan, saunan tai pukuhuoneen ilmastoa. Ei Topin työhuoneeseenkaan. Tai ehkä sentään sinne, jos panisi oven kiinni ja sinetin päälle, ettei sitä saa avata kolmeen viikkoon. Mitä se mies työhuoneella teki? Kotona ollessaan hän vain luki lehteä tai torkkui isoäidiltään perimällä sohvalla tai kutsun käydessä hipsi sentään ruokapöytään. Apua joskus tarjosi kovaan taloustyöhön, mutta jos Riitta pyysi häntä tekemään jotakin, mies osoittautui oikeaksi mämmikouraksi. Äitinsä hemmottelema ainoa poika.

   Kauppaan hän toki lähti ihan mielellään. Oliko siinä jotakin karkuun juoksemisen makua? Sitä vaimo ei halunnut ajatellakaan. Minne täältä joku haluaisi paeta? Hyvin hoidetusta ja kauniista kodistaan. Tosin tytärkin oli jo nuoresta pitäen ollut aina matkoilla. Hän opiskeli vielä ja tällä haavaa Australiassa stipendiaattina.  

   Ei muka millään päässyt kotiin jouluksi. ”Tuleehan teille mummi seuraksi, ettei sinun tarvitse olla ihan kahdestaan isän kanssa”, oli Tytti lohdutellut, kun Riitta oli topakkaan tapaansa käskenyt häntä tulemaan loman ajaksi Suomeen ja oli luvannut vielä maksaa matkankin.

   Yhä Riitalla oli kukka käsissään. Kaikkein mieluiten hän olisi ujuttanut sen parvekkeelle, koska pakkasta oli jopa kymmenen astetta. Se olisi ollut menoa sille noita-akan joululahjalle, mutta eihän hän voinut tehdä sitäkään. Ei hän niinkään anopin tunteista  piitannut,  mutta oli  raskasta, jos Topin kanssa syntyi nahinaa. Mies kärsi siitä kovasti ja hänellä oli tapana vetäytyä kuoreensa ja murjottaa päivätolkulla.

   Mies oli myös yllättävän usein ylitöissä taikka jossakin harrastuksessa. Kuoro ja golf. Vähempikin olisi riittänyt, koska kaveri ei ollut laulumiehiä ja varsinainen urheilullisuuskin oli hänestä kaukana. Ainakin vaimon kriittisin korvin ja silmin arvioituna.

 - Voi hirveätä, huudahti Riitta ihan ääneen. - Vielä on tuhat tehtävää suorittamatta ja kaikki aika menee tämän myrkkykasvin kanssa.

   Jouluaterian piti olla valmis kolmelta. Anoppi halusi syödä runsaan ateriansa varhain, ettei tulisi närästystä yöksi. Riittaa närästi jo nyt. Tuntui, että ruokahalukin katosi tässä löyhkässä. Hän melkein viskasi kukan olohuoneeseen ja alkoi kattaa ruokapöytää. Kaikki piti olla viimeisen päälle: hohtavan valkoiset liinat, kiillotetut hopeat, parhaat astiastot sekä joulun kaikki säihkyvät koristeet ja tunnelmaan houkuttelijat.

   Tunnelma. Riitalla oli melkein itku kurkussa. Oli ikävä Tyttiä. Oli ikävä omiakin vanhempia, jotka olivat jo kaukaisen kotikylän pienellä hautausmaalla rauhoittavan lumipeitteen alla. Sisar sytyttäisi kynttilän hänenkin puolestaan. Koirako oli ainoa, joka todella rakasti häntä?

   Riitta katsoi hellästi pientä ja paksua mäyräkoiraa, joka kaikkien muiden, jopa eläinlääkärinkin, mielestä eli kohtuuttoman ylipitkää elämäänsä pienessä pehmeässä korissaan. Neljätoista vuotta tämä Petteri oli ollut Riitan ilona ja lohtuna. Milloin  hiukankin  vapaata  aikaa jäi,  emäntä  istui lempparituolissaan   Petteri  sylissään  ja  seurasi . telkkarista mieliohjelmiaan.

   Kun koira oli ollut nuorempi, siltä piti sensuroida liian provosoivia ohjelmia. He olivat olleet sisaren luona maalla ja koira oli ahnaan näköisenä katsellut kanojen teurastusta kuvaruudusta. Heti sen jälkeen se oli juossut pihalle ja lyhyillä säärillään pinkonut kiinni yhden kaakattajan ja kirinsä päätteeksi himokkaasti purrut siltä niskat poikki.

   Sitä mökää ja haukkumista, minkä sisar perheineen oli nostattanut ilmoille. Verenhimoinen peto koko rakki. He kielsivät Riittaa enää koskaan tuomasta koiraa heidän kotiinsa sukuloimaan. Niin lempeä ja hyväilynkipeä kuin Petteri yleensä oli. Siitä tapauksesta näki ja ymmärsi, miksi uskovaiset eivät pidä televisiosta. Viettelee jopa viattoman luontokappaleenkin synnin poluille.

   Jos Ellen-anoppi olisi asunut edes toisessa päässä kaupunkia, mutta hän oli väen vängällä vaatinut, että hänelle hankittiin kaksio saman kadun  varrelta. Mummeli  oli vielä

melko vikkelä jaloistaan, joten hän saattoi aivan yllättäen taapertaa poikansa kotiin. Hän oli inissyt itselleen omat avaimet eikä hänen päähänsä pälkähtänytkään, ettei hän olisi ollut heille tervetullut milloin hyvänsä. Kerran hän oli ilmestynyt kuin aave makuuhuoneen ovelle keskellä yötä, kun oli omassa kodissaan nähnyt jotakin painajaisunta.

   Aivan kuin lapsi, mutta ei todellisuudessa, vaan hän teeskenteli ja heittäytyi lapsen tasolle saadakseen tahtonsa toteutetuksi. Riitta näki kaiken sen sumuverhon läpi, mutta Topi meni lankaan joka kerta. Lopputulos oli, että hän syytti Riittaa ymmärtämättömyydestä ja kylmyydestä.

   Heillä olisi ollut niin ihanaa, jollei anoppia olisi ollut. Aikaisemmin Riitta ei ollut uskaltanut päästää ajatuksiinsakaan tuollaista toivomusta, mutta nykyään se möyrästeli hänen aivoissaan ja sydämessään vähän päästä.

   Ellenillä oli pientä kremppaa, mutta muuten hän oli yli kahdeksankymmenvuotiaaksi pirteä tyttö. Teräväsilmäinen ja tarkkakuuloinen. Jos Riitalla sattui olemaan jotakin kahdenkeskistä asiaa miehelleen anopin vierailun aikana, huoneistossa ei ollut sellaista paikkaa, missä olisi voinut jutella rauhassa. Topi oli puolestaan hieman huonokuuloinen, joten Riitan olisi pitänyt kirjoittaa paperille viestinsä, jotta Ellen ei olisi niitä kuullut.

   Ääni- ja vesieristetyssä saunassakaan he eivät olleet turvassa. Anoppi tiiraili kuin saalistushaluinen huuhkaja höyrystyneen lasiruudun läpi ja marisi:

 - Joko te nyt menitte saunaan? Tulkaa jo pois, että minäkin pääsen. Pesethän Riitta minun selkäni?

 - Täältä sitä tullaan, kuului Topin melkein teennäisen iloinen tervehdys. - Olipas siellä kaupassa hurjasti väkeä, mutta minusta  se oli  hauskaa.  Joululauluja  ja oikeata  valkean joulun tunnelmaa. Voisinko vielä muutenkin olla sinulle jotenkin avuksi, Riitta-kulta?

 - Pane tämä hyasintti läpinäkyvään muovikelmuun ainakin näiksi pariksi tunniksi, koska äitisi tulee vasta vähän ennen kolmea. Niin hän lupasi, vaikka eihän hänen...  

   Ovelta kuului avaimen raplausta.

 - Voi kun se olisi Tytti, pääsi Riitalta. - Jos tämä yllätys  on  hänen  joululahjansa meille.

 - Älä nyt hullujasi puhu. Kai Tytti olisi ilmoittanut tulostaan. Se on tietysti äiti. Mennäänpäs häntä vastaan ja annetaan hänelle oikea jouluhalaus.

   Anoppi seisoi jo kynnyksellä. Koko hänen olemuksestaan heijastui vanhan kulttuurisuvun leima. Vaikka mustan kriminnahkaturkin alta paljastuikin vanhanaikainen tumma leninki, jonka helmat aaltoilivat epätasaisina, hänestä säteili jotakin hienostunutta ja aristokraattista.  

   Muutama aito ja huolella valittu koru somisti yksinkertaista asua. Kultainen rintarossi, jonka hän oli saanut mieheltään kihlajaislahjaksi lähes viisikymmentä vuotta sitten. Vihkisormus ja toinen, jossa oli suuri helmi. Olisipa aikanaan valinnut ennemminkin timantin, sillä helmethän ennustavat surua, oli Riitta tuuminut. Kallisarvoinen kultakello riippui ketjussa hänen latistuneella rinnallaan. Siihen hän vilkuili alinomaa ja ihmetteli särisevällä äänellään:

 - Vastako kuusi? Vastako niin vähän?

   Mikä kiire hänellä oli? Hautaan pääsyäkö hän odotti? Ehkäpä odottikin pääsyä sinne rakkaan aviopuolisonsa viereen. Hän palvoi miehensä muistoa ja hautaa suorastaan epänormaalilla kiihkolla. Oli opettanut poikansakin samalle mallille.

   Hyvin usein äiti ja poika istuivat sohvalla vierekkäin ja tutkivat vanhaa perhealbumia. Niitä ihania aikoja, jolloin puoliso ja isä oli vielä elossa. Vaurautta ja hyvinvointia. Matkoja ja kulttuurielämyksiä. Valoisa tulevaisuus edessä.

   Jäljellä pelkkiä kuplia ja harhaa. Haalistuneita valokuvia. Ylikorostuneita muistoja kaiken täydellisyydestä. Niin Riitta joskus ajatteli, sillä kuinka kaikki olisi voinut olla noin ihmeellistä. Hänen kotinsa  oli ollut  vaatimaton työläiskoti. Kuusi lasta, joista Riitta oli vanhin. Vanhemmat menehtyivät sairauksiin, ennen kuin nuorimmat olivat päässeet kansakoulusta. Riitta oli toiminut heille osaavana ja ahkerana isona siskona. Häthätää opiskeli hiukan toimistotekniikkaa, jotta pääsi töihin johonkin konttoriin. Konttorirottana hän oli yhä vieläkin.

   Ellen irrotti varovaisesti terävän neulan mustasta huopahatustaan, jonka hän sirosti otti päästään. Sitten hän taas  kiinnitti neulan huolellisesti päähineeseensä ja ojensi sen pojalleen, joka nosti sen yhtä varovaisesti hyllylle.

   Vanhaa rouvaa ei saanut kiirehtiä missään seremonioissa. Pää hiukan tutisten ja ääni särähdellen hän saattoi huomauttaa hoppuilijalle:

 - Ei tässä ole kiirettä. Asiat täytyy suorittaa huolellisesti loppuun asti. Ei pidä hätiköidä, sillä siitä ei hyvä seuraa.

   Riitta oli tullut siihen johtopäätökseen, että anopilla oli kaikissa lauseissaan jokin taka-ajatus. Pieni tuskin huomattava piikki jollekulle, etupäässä tietysti miniälle. Topi piti vaimoansa liian herkkähipiäisenä ja epäluuloisena. Tietenkään äiti ei tarkoittanut mitään negatiivista, vaan Riitta se tulkitsi kaiken pahoin päin.

   Tuonkin kiirehtimisen. Mitä Ellen tarkoitti? Ettäkö Topi oli mennyt naimisiin liian harkitsemattomasti? Olisi hänellä ollut varaa valita koulutetumpikin puoliso ja paremmista piireistä. Vai muistuttiko hän Riittaa siitä, että Tytti oli ollut tulossa maailmaan liian aikaisin ja sillä tavalla patisti vanhempiaan papin puheille, vaikka Topi ei vielä ollut valmis kosimaan. Opinnotkin kesken.

   Riittaa raivostutti, sillä ei kai hän yksinään ollut Tyttiä alulle pannut. Kyllä Topi oli ollut innokas vauhdittaja niissä hommissa ja olisi toki vieläkin, mutta Riitta oli ruvennut jarruttelemaan. Semmoista turhaa touhua ikäihmisiltä.

   Vai tarkoittiko anoppi, että jollei hänen oma rakas aviomiehensä olisi työkiireittensä vuoksi niin hätäisesti syöksynyt kadun yli, hän ei olisi jäänyt auton ruhjomaksi?

   Kauhea katastrofi koko suvulle. Nuori lahjakas mies, jolla oli suurisuuntaisia haaveita ja myös mahdollisuuksia sekä liike-elämässä että politiikassa. Ties vaikka olisi joskus istunut Suomen tasavallan presidenttinä. Älyä, tunnetta, intuitiota, korkeita ihanteita ja vielä kykyä käsitellä ihmisiä. Täydellinen yhdistelmä vaikka mille alalle. Kaikki hetkessä ohi. Kaikki turhaa.    

   Anoppi oli nyt vihdoinkin valmis astumaan poikansa perheen olohuoneeseen ja osallistumaan joulun viettoon. Hänen päänsä tutisi hieman ja hänen äänessään oli se hienoinen särinä. Ettei vain ollut jotakin vakavaa? Ei tainnut olla, koska hän kävi tutkituttamassa itseään säännöllisesti. Ellenin silmät olivat harmaat ja syvällä päässä. Niiden katse oli lievästä sumuisuudestakin huolimatta terävä ja tutkiva.

   Hänellä oli korkea valkea otsa ja nenä oli kuin aatelisilla, hieman kyömy. Hiukset olivat löysällä sykeröllä niskassa. Jokunen pehmeä suortuva oli valahtanut otsalle ja kaulalle. Se ei toki antanut vaikutelmaa huolimattomasta kampaajasta, vaan ennemminkin jotakin hyvin persoonallista ja naisellista pääsi valloilleen noitten kutrien myötä. Topin äitiä  katsellessaan  miniä suorastaan unohti hänen ikänsä. Niin voimakkaalta tuntui tuosta naisesta lähtevä säteily.

   Riitta seisoi eteisessä ja oikein ponnisteli saadakseen ystävällisen hymyn huulilleen.

 - Kolmeltahan meidän piti syödä. Miksi tulit näin aikaisin? Kello on vasta puoli kaksi.

 - Vastako se on niin vähän? Anteeksi nyt jos tulin liian aikaisin, mutta ehkä voin olla sinulle jotenkin avuksi, särähti Ellenin hiukan sinertäviltä huulilta. - En millään jaksaisi palata kotiin odottamaan etiketin mukaista saapumisaikaa, kun on niin liukastakin.

 - Älä nyt hupsi äiti, puuttui Topi hätääntyneenä puheeseen ja loi harmistuneen silmäyksen vaimoonsa. - Ei Riitta sitä tarkoita, vaan hän ei osannut odottaa sinua näin aikaisin. Totta kai olet tervetullut. Annas kun halaan sinua vielä kerran.

   Topi rutisti äitiään lämpimästi, silti varoen kuin hienoa kristallimaljakkoa.

 - Tule sinäkin Riitta halaamaan mummia.

   Mummi-sana jotenkin neutralisoi tilannetta, joten miniä lähestyi anoppiaan ja halasi nopeasti, etäältä ja viileästi. Samalla hän päästi suustaan jotakin tervetuliaismutinaa. Hän ei kuitenkaan pystynyt hillitsemään itseään vaan tokaisi:

 - Sinä kun aina huolehdit siitä hienosta käyttäytymisestä, niin kas kun tolvaat toisten kotiin omilla avaimilla, jopa tällaisena juhlapäivänä.

 - Mutta Riitta! huudahti Topi kauhistuneena.

 - Anteeksi vielä kerran, mutta voin minä tämän avaimen takaisinkin luovuttaa. Itsehän sen minulle annoitte, jotta voin kastella kukkianne kun olette matkoilla.

   Anopin pää tutisi muutaman värähdyksen lisää Richterin asteikolla, mutta hänpä hillitsi itsensä loistavasti ja se kun ärsytti Riittaa entistäkin enemmän. Itsehillinnällään Ellen oikein korosti sitä yhteiskunnallista eroa heidän välillään. Moukka mikä moukka. Karkea puheissaan ja teoissaan. Teki mieli sanoa, että täältä pesee ja antaa tulla oikein tuutin täydeltä kaikkea sitä patoutunutta katkeruutta ja vihaa, jota hän pidätteli sisimmässään. Mutta ei, koska Topi ei sitä kestäisi.

 - Olen jo syntymäkodissani pappilassa oppinut ottamaan muut ihmiset huomioon, eikö vain Toivo?

   Ellen kääntyi poikansa puoleen saadakseen vahvistusta toteamukselleen.

 - Totta kai, äiti rakas, tietenkin. Sitähän ME emme epäile hitustakaan. Vai mitä Riitta?

 - Emme totisesti. Johan ME tuon tiedämme, koska et suurin surminkaan jätä sitä mainitsematta joka käänteessä. Hienon suvun hieno jälkeläinen ja vanhan hienon pappilan nuorin ja hienoin tytär. Ylioppilas jo siihen aikaan. Melkoinen saavutus. Siihen ei meikäläinen ole päässyt, mutta minullapa olikin asiat toisin vaatimattomassa lapsuudenkodissamme. Minä olisin kyllä...

 - Käyhän nyt peremmälle, rakas äiti, kehotteli Topi huolestuneena.

 - Istuudu tähän omaan tuoliisi mukavasti. Haluaisitko jotakin juotavaa? Pian pääsemme syömään niitä Riitan herkkuja.

 - Kiitos, kiitos, rakas poikani.

 - KIITOS JA KIITOS, RAKAS POIKANI! toisti Riitta pakahtumaisillaan raivosta ja syöksyi keittiöön. Kyyneleet kihosivat silmiin ja kurkkua kuristi.

 - Minä vielä kuristan sen ämmän, sen ylioppilasämmän, hän sähisi yhteen puristettujen hampaittensa lomasta. - Minä vielä...

   Mäyräkoiran suuret ruskeat ja kosteat silmät katselivat häntä surullisesti. Riitta kumartui silittämään sen suippoa päätä ja venytteli pehmeitä ja velttoja korvia. Petteri piti siitä. Myös Topin eroottiset pisteet olivat korvissa. Suurissa ja höröttävissä.

   Vihdoinkin ruvettiin asettumaan pöytään. Kolmetoista   minuuttia myöhässä, jonka anoppi totesi vain noin ohimennen, mutta lisäsi kuitenkin:

   - Eihän tässä ole kiirettä. Saitteko te sen minun lähettämäni kukan?

 - Saimme, kiitoksia kovasti, rakas, äi..., Topi keskeytti ja nielaisi lopputavun hiukan surkeana.

 - En näe sitä missään. Olisin vain halunnut todeta, että se on hyvä ja terve yksilö. Priimatavaraa. Kestää silloin kauemmin.

 - Riitta, mihin sinä sen panit? Ihailimme sitä juuri vähän aikaa sitten. Missä se on?

   Vaimokin joutui hetken miettimään. Anoppi oli kilistellyt juuri silloin oven takana, mutta mihin kummaan se kukka oli joutunut? Riitta katsoi jo keittiöstäkin. Mäyräkoira seurasi hänen retkeilyään hiukan ontuen. Odotti innokkaana joulua, raasu. Taisi olla sille viimeinen. Kunpa olisi eräälle toisellekin. Voi kauhistus, näinkö pitkälle tässä närässä on jo menty? Riitta aivan häpesi tuntojaan.

 - Haimme sille juuri sopivaa paikkaa Topin kanssa. Paras kai olisi  olohuoneen pöydällä, mutta kokeilimme muutakin. Muistele nyt sinäkin, etana.

   Tämä repliikki oli suunnattu aviomiehelle, joka pyöritteli hämmentyneenä päätään ja kurkkaili ikkunalaudallekin. Myös Petteri nuuski kuuliaisena niin korkealle kuin ylettyi. Sen aistit eivät enää olleet teräkunnossa, mutta kinkun tuoksun se ainakin erotti. Kuola jo valui suupielistä.

 - Voi sinua, Petteri-kulta. Oletpa sinä vanhentunut. Ihan sinulla näkyy jo harmaata kuonokarvoissa. Niin ne vain vuodet vierivät, meillä itse kullakin.

   Riitasta taas tuntui, että anoppi pisteli häntä, koska hän oli ruvennut värjäyttämään tukkaansa. Enemmän hänellä oli harmaita hiuksia kuin tuolla pappilan kasvatilla. Löhönnyt koko ikänsä sukunsa rahoilla ja omillaankin. Koroilla eläjä. Ei ollut yhdenkään työpaikan ovea raottanut. Pieni Prinsessa Päivänpaiste. Toista se on...

 - Tässähän se on, tiesinhän, että se on täällä olohuoneessa, huudahti Riitta ja nosti kukan esille eräältä sivupöydältä rehevän ja rehentelevän joulutähden takaa.

   Sen oli lähettänyt Topin serkun perhe. Vuorineuvos. Sikarikkaita koko sakki.

 - Apua, ne perunat. Nehän pehmenevät. Täytyy heti aloittaa.

   Riitta riensi posket hehkuen keittiöön työnnettyään ensin hyasintin Topin käsiin. Äiti ja poika ihastelivat ylen määrin sitä kaunista kukkaa.

 - Niin ihana jouluinen tuoksukin. Muistatko rakas Toivo, kuinka lapsena annoit kaikille joulukukille nimetkin? Kuningatar, Prinssi Uljas, Caruso, Lea Piltti.  Rakastit  niin  sydämesi  pohjasta  kaikkea kaunista. Kaunosielu kuten isäsikin, armas puolisoni.

   Molemmat huokailivat hetken aikaa suloisenkatkerissa muistoissaan. Riitta kantoi tomerana ja arkisen  näköisenä   kinkun  ja   muut  tykötarpeet pöytään. Petterille asetettiin omat eväät Riitan jalkojen juureen parketille. Näin joulun kunniaksi.

 - Minäpä avaan television, jotta saamme joulutunnelmaa sieltäkin, kun Tytti ei ole meille musisoimassa.

 - Teepä se, kultaseni. Isäsikin niin nautti hyvästä klassisesta musiikista. Kävimme usein kirkossakin kuuntelemassa mahtavia urkukonsertteja. Muistatko Toivo?

 - Tietenkin äiti-kulta. Olinhan jo kymmenvuotias isän lähtiessä viimeiselle matkalleen. Kaikki on lähtemättömästi kaiverrettu sisimpääni. Voi äiti, kyllä sinä olet ollut urhea nainen. Haluaisin oikein nostaa maljan rakkaalle äidilleni, joka ei ole pelännyt vaikeuksia eikä paennut velvollisuuksiansa taistellessaan ainoalle pojalleen parempaa elämää ja tulevaisuutta. Maljasi äitini. Kiitos kaikesta.

   Kaikkien silmät kyyneltyivät: anopin ja Topin liikutuksesta, Riitan pidätellystä kiukusta ja mielipahasta ja Petterin, koska jouluruuat olivat liian maustettuja sen vanhalle ja hiuki kuluneelle mahalle. Sitä pelotti, ettei se ehtisi tarpeilleen ajoissa. Sellainen häpeä noin arvokkaan kunniavieraan läsnä ollessa.

   ”En etsi valtaa, loistoa” kaikui telkkarista.

   Riitta varsin hyvin tiesi, miten anoppi oli sekä hienovaraisesti että toisaalta teräksisen lujin ottein hallinnut poikansa  elämää, samoin kuin  sukulaisiaankin. Sopivassa määrin pitsinenäliinaan itkettyjä kyyneleitä tai tosiasioihin perustuvaa todistelua, ja sukulaiset olivat valmiita kaikkeen.

   Hänelle hommattiin ihan tyydyttävä asunto parhaasta kaupunginosasta. Raha-asiatkaan eivät jääneet rempalleen, koska mieheltään hän peri tuottavia arvopapereita, joita velimies sitten ansiokkaasti sijoitteli ja kartutteli.

   Kaikessa avustettiin ”köyhää” ja pohjattomasti surevaa leskeä. Ulkomaan matkoja hän teki alituisesti. Tietenkin yksinään tai jonkun sisarensa seurassa, jolloin poika siirtyi sukulaiselta toiselle kuin kiertopalkinto. Hiljainen kiltti poika. Ei hänestä ollut vaivaa, mutta olisi äiti saanut enemmän olla lapsensa turvana. Jatkuvasti leskirouvan vain piti liehua maailmalla virkistäytymässä kulttuurista. Välillä taas hoitamassa loppuun raastettuja hermojaan kalliissa kylpylöissä aina Sveitsiä myöten.

   Riitta oli joskus kysellyt Topilta, miksi Ellen ei ollut mennyt uusiin naimisiin. Upea kaunotar eikä niin varatonkaan.

 - Kaunotar kylläkin, mutta tiedäthän kuinka niukasti meidän piti elää, jotta saisin koulut käytyä ja lakimiesopintoni päätökseen. Kuinka äiti olisi voinut ajatellakaan hylkäävänsä minua?

 - Kai muistat, että opintosi sait päätökseen vasta minun siipieni suojassa? Äidilläsi ei ollut siihen osaa eikä arpaa. Ja mitä siihen hylkäämiseen tulee, eihän se mitään heitteille jättämistä olisi ollut, jos olisit saanut mukavan ja varakkaan isäpuolen. Ehkä sisaruksiakin. Eikö se olisi ollut vain elämänlaadun parantamista?

   Topi oli vallan kimpaantunut tuosta ajatuksesta. Hän oli ollut äidilleen kaikki  kaikessa isän kuoleman jälkeen. Jokainen hetki ja ajatus oli omistettu rakkaalle ainokaiselle.

 - Niin sitä voi ajatuksia ja maisemakortteja Sveitsin Alpeiltakin lähetellä. Se ei paljon maksa. Enemmän sinulla olisi ollut mahdollisuutta olla äitisi hoivissa, jos isäpuoli olisi ollut pitämässä häntä kurissa. Sivistynyttä maailmanmatkaajaa. Pah!

   Tästä Topi oli suuttunut oikein tosissaan ja pysytellyt mökillä kokonaisen viikon murjottamassa. Joskus Riitta mietti, että kenessä oikein oli vika. Ehkä hänessä itsessäänkin, mutta ei kai sentään yksin? Hän oli mennyt tutulle perheneuvojalle huoliaan purkamaan. Hän oli pyytänyt Topia mukaansa, mutta siitäkin mies oli närkästynyt:

 - Enhän MINÄ mitään apua ja parantamista kaipaa. Minusta tämä avioliitto on ihan hollillaan. Tytär ja kaikki.

 - Ei ole kysymys pelkästä avioliitosta, vaan suhteestasi äitiisi. Ja siitä taas johtuvat minun vaikeuteni miniänä.

 - Ei minulla ole ongelmia äidin kanssa. Kuinka voisi ollakaan? Rakkaan kaikkensa uhranneen äidin. Olet todella väärässä ja aivan hirveä ihminen, jos yrität horjuttaa suhdettani äitiini. Jos sinulla on hankalaa hänen kanssaan, niin painu itse sinne neuvolaan. Oppisit siellä ehkä vähän rakastamaan lähimmäisiäsi ja tyttäresi isoäitiä.

   ”Taas kaikki kauniit muistot” leperreltiin telkkarissa. Riitta olisi käynyt sulkemassa sen kesken aterian, mutta ei sentään tohtinut.

 - Oletko todella omin käsin valmistanut tämän lanttulaatikon? Se on tavattoman herkullista. Kiitokset vain sinulle Riitta.

 - Sitä en ole kylläkään itse tehnyt, koska ei maksanut vaivaa kokkailla meille niin mitättömän pientä annosta. Topilla on hiukan huono vatsa tätä nykyä. Melkein kaikki muut ruuat ovatkin sitten minun valmistamiani ja leipomiani.

 - Miten Toivon vatsa nyt olisi niin huonoksi mennyt? Sinun täytyisi huolellisemmin tarkkailla, mitä hänelle tarjoat.

 - Tiedät kai Ellen, että suurimman osan ruokailuistaan hän suorittaa kodin ulkopuolella, joten vain erittäin pieni prosentti myrkyttämissyytöksistäsi voisi kohdistua minuun.

 - Sinulla on aina ollut melko erikoislaatuinen huumorintaju. Hieman yliampuvaa ja karkeata. Mutta huumorintaju onkin henkevyyden puntari. Meillä pappil...

 - Hiiteen koko kirottu pappila. Se rötiskö on jo aikoja sitten palanutkin ja sen paikalla komeilee ostoskeskus. Jyräävät ostoskärryillään mäsäksi kaikki rokokookaluston ja perhekalleuksien muistotkin. Viis veisaavat sen hienon jengin haamuista. Mennyt on mennyttä, ja olen kurkkuani myöten täynnä sitä riivattua juppiporukkaa. Minä haistatan...

 - RIITTA! huusi Topi kauhuissaan.

   Alettiin nauttia maukasta jälkiruokaa, Riitan erikoisuutta.

 - Kuunnelkaa nyt tätä ihanaa joululaulua: ”Turhuuden turhuus  kaikki on,  niin turhaa touhu tää; me kylmin käymme sydämin, laps sivuun vain jos jää.”

   Topi hyräili sitä käheähköllä bassollaan ja anoppi särisi mukana ohuesti kuin katkeava viulunkieli. Kun katkeaisikin joskus, että edes muutaman vuoden saisi rauhassa viettää oman perheensä parissa. Ilman tuota vanhaa mandoliinia.

   Petteri ulvaisi vain kerran, kun ensimmäinen annos ripulista läsähti persialaismatolle. Perheessä syntyi  säpinää. Topi kantoi vahingontekoon syyllistyneen lemmikkieläimen suihkuhuoneeseen. Ulos ei enää ennättänyt. Petteri uikutti ja häpesi. Sen mahaa poltti. Eläinlääkäri oli epäillytkin, että siellä saattoi olla kasvi. Hän oli myöskin lausunut epäilyksensä siitä, kannattaisiko niin vanhaa koiraa leikata. Tietysti hän voisi yrittää.

 - ...ja kahmaista siitä hyvästä runsaat rahat, oli joku kyyninen työtoveri vihjaissut.

   Anoppi piteli nenäänsä pitsinenäliinan suojassa ja miniä hankasi rätillä mattoa ja inhottavan keltaisia tippoja, jotka johtivat vessan ovelle asti. Topi oli kantanut koiraa ojennetuin käsivarsin kaukana oman mahansa edessä.

 - Riitta, inisi anoppi. - Siirtäisitkö tuon hyasintin tähän ruokapöytään niin saamme muutakin parfyymia kuin tuon sinun koirasi tuottamaa.

 - Sinun puskasi se vasta onkin sellainen hajupommi, että se päihittäisi vaikka sontatunkion. Siinä on, möläytti miniä ja tökkäsi  kukan pöydälle anopin lautasen viereen. - Haistele sitä nyt tarpeeksesi hienolla aatelisnokallasi. Se haisee kuten kaikki sepittämäsi tarinatkin. Se lemuaa melkein yhtä paljon kuin sinun  valheesi ja  valheellinen itsekäs elämäsi, jolla olet turmellut poikasi ja vaikeuttanut meidän avioliittoamme. Se lemuaa...

 - Mitäs te tytöt täällä keskustelette? kysyi Topi ja kuivasi noloa koiraparkaa froteepyyhkeellä. - Ette kai vain kinastele? Pyhänä jouluaattona?

 - Minä en koskaan kinastele enkä haluakaan. Vaimosi on jotenkin niin kireässä tunnelmassa. Jouluaattona. Kynttilöiden loisteessa ja kukkien hurmaavassa tuoksussa.

 - Ja paskat.

 - Siivosin ne jo, rakas Riitta. Älä nyt enää hermostu ja päivittele. Vahinko on korjattu ja me jatkamme sopuisaa ja viihtyisää yhdessäoloamme. Eikö totta rakas...?

 - Kumpi rakas? Valitse jo viimein kumman haluat, äitisi vai minut? Kumpaa haluat rakastaa ja kumman kanssa elää? En jaksa enää.

   ”On äiti laittanut kystä kyllä, hän lahjat antaa ja lahjat saa.”

   Koko illan Riitta piti matalaa profiilia. Hän oli päättänyt, ettei enää koskaan puhu anopilleen halaistua sanaakaan eikä edes katso sitä vanhaa harppua kohti. Kun Ellen kehui joulutorttujen herkullisuutta, Riitta osoitti vastauksensa Topille:  

 - Kiitä äitiäsi hänen ystävällisistä sanoistaan

   Mies tulkkasi kärsivällisesti myöhään yöhön asti. Ehkä hän ei huomannut, mitä oli meneillään. Hän ei aavistanut, että tällaista se tulisi olemaan hamaan äidin kuolinpäivään asti. Riitta oli leppymätön ja vakaa päätöksessään.

 - Topi, kysyisitkö äidiltäsi, haluaako hän lisää kahvia?

   Topi teki työtä käskettyä ja anoppi yhtyi leikkiin. Ei, mutta se olisikin vallan väärä sana tässä tilanteessa, vaan hän yhtyi tähän toisen ihmisen paitsioon jättämiseen ja hylkäämiseen. Hänkin siis lausui:

 - Rakas Toivo, sanoisitko Riitalle, että ottaisin vielä kupillisen kahvia, kun se maistuu niin tavattoman hyvältä.

   ”Hiljaa, hiljaa, joulunkellot kajahtaa”.  

                                          XXX

RAUTAOVI

   Pietari Kunkku ajeli ruunallaan pitkin hiljaista ja mutkaista maantietä. Hänellä oli tärkeitä asioita hoidettavanaan läheisessä kirkonkylässä. Tietenkin kaikkea maanviljelykseen liittyvää. Kunkulla oli suuri talo ja paljon karjaa. Ensimmäinen maailmansota ja kansalaissota olivat lopultakin takanapäin, ja isäntä saattoi koko tarmollaan keskittyä tilansa hoitoon ja vaurastumiseen. Työ oli paras korvike ja lohtu, kun sydän ja mieli tahtoivat kippuroida vastaan. Herättelivät ikäviä muistikuvia menneisyydestä.

   Nykyhetki olisikin ollut vallan antoisaa ja työntäyteistä, jollei olisi ilmennyt uusia huolenaiheita. Kirkolle ajeluun oli toinenkin syy kuin tavaroitten hankkiminen, sillä hänen piti vihdoinkin käydä oikein lääkärissä. Tutkituttaa itsensä ja etenkin sydämensä. Se oli reistaillut jo pidemmän aikaa. Reetta ja tytär hoputtelivat tutkimuksiin, mutta se ei ollut tuntunut miellyttävältä ajatukselta. Hirvitti, jos se sittenkin oli jotakin vaarallista.

   Toissa päivänä Pietari oli tuupertunut pihamaalle ruskeitten, mätänevien lehtien päälle. Hän oli jopa hetkeksi menettänyt tajuntansa sekä otteensa renkien komentelussa. Väki oli ihmetellyt isännän hiljenemistä, ja emäntäkin oli juossut paikalle.

   Kunkku virkosi nopeasti ja vähätteli suuriäänisesti tapahtumaa.

 - Miten noin kompastuin. Ei tässä mitään hätää ole. Älkää akkaväki turhia hosuko. Perhanan kivi keskellä parasta polkua. Santeri, hae kanki ja lapio ja kisko se möhkäle vihdoinkin esille.

   Isäntä oli taas entisellään ja jakeli voimasanojen höystämiä määräyksiään, joita palkolliset ja myös perheen jäsenet kiireen vilkkaa lähtivät toteuttamaan.

   Kahvikupin ääressä Pietari viimein tunnusti emännälleen, että sydämestä otti ja päästä huippasi.

 - On se sinullakin jo aika ottaa vähän rennommin, maanitteli Reetta miestään. - Olet niiden lasten lähdön jälkeen raatanut kuin hullu.

   Pietari nousi äkkiä seisomaan, pyyhki kädenselällä partaista suutaan ja ärähti:

 - Anna kuolleitten levätä rauhassa. Älä ole alinomaa muistuttamassa niistä tapahtumista. Ihanko kiusallasi otat ne puheeksi?

 - Enhän minä, enhän minä. Älä nyt suutu, Pietari, mutta eihän tosiasioita voi kiistää eikä olemattomaksi taikoa, vaikka kuinka haluaisi muuttaa elämän kulkua.

 - Eipä niin, joten annetaan olla. Lähden ylihuomenna kirkolle ostamaan rakennustarvikkeita uuteen navettaan. Samalla voin käväistä kunnanlääkärin puheilla, niin rauhoitut ja lakkaat motkottamasta. Olen terve mies.

   Reetta katseli häntä huolestuneena. Osaisipa mies kertoa huolistaan ja purkaa tunteitaan. Silloin saattaisi  heilläkin mennä paremmin. Olihan heillä vielä jäljellä nuorin tytär Maija. Jos tämä löytäisi sopivan sulhasen, talo pysyisi sentään suvussa, vaikka ainoa poika olikin poissa. Samoin Sanni-parka. Voi sen Pietarin kovuutta ja järkähtämättömyyttä.

   Pietari antoi hevosensa määrätä tahdin. Kerrankin, koska hänellä ei totisesti ollut mitään kiirettä kuulemaan mahdollista kuolemantuomiotaan. Mikä hänet saikin ajattelemaan niin synkkiä asioita tällaisena kuulaana syyspäivänä? Niin, lokakuussahan se Sannikin oli lähtenyt. Sen viimeisen ker-ran. Kiittämätön likka, kun ei kotiväelleen ilmoittanut jos vaikka olikin vielä elossa. Mokomakin lunttu.

   Isäntä oikein kiukustui ajatellessaan tytärtään. Sille ei nyt enää mitään mahtanut. Hän oli tehnyt kaikkensa ja yrittänyt kasvattaa lapsistaan kunnon ihmisiä. Reetta se oli löperö ja hempeämielinen. olisi pitänyt tyttöä tiukemmalla, niin sitäkään murhenäytelmää ei olisi päässyt tapahtumaan. Akka hutilus.

   Heidän talonsa sijaitsi suuren järven rannalla. Kaunista hiekkarantaa kilometrikaupalla. Kaloja sai, jos viitsi niille vaikka katiskaa näyttää. Heti syöksyivät ahnaasti loukkuun. Aivan kuin etsivät omaa kuolemaansa.

   Ainoa poika oli mennyt kansalaissodassa. Mikä senkin pani sinne väen väkisin tuppautumaan? Muka aatteita ja isänmaa. Kyllä muut olisivat ne hommat hoitaneet. Olisi vain suuren talon perijä jäänyt kotitöittensä pariin. Isänmaan palvelua se oli sekin. Nuori hontelo leveäkorvainen kaveri. Isälle niin rakas. Lähti vapaaehtoisena ja intoa puhkuen. Sanoi tarvitsevansa ilmaa ja avaruutta.

   Äiti oli pakannut pojalle ison eväsrepun. Metson täkän ja muut runsaat sapuskat. Ei pojan tarvitsisi ainakaan nälkään nääntyä. Reetta pakkasi ja itki. Sanni auttoi ja itki. Pikku Maija toljotti touhua sormi suussa. Pietari oli luullut, että sydän irtoaa hänen rinnastaan. Niin kovasti koski. Hän  oli huutanut ja raivonnut, käynyt poikaan käsiksi vaikka ei ollut ikinä ajatellutkaan kurittaa tätä. Se kun oli niin isän mieleen ja nöyrän oloinen.

   Pietari oli karjunut, että hän telkeää nuorukaisen kamariin ja pitää hänet siellä sodan loppuun asti, mokomankin uppiniskaisen nulikan. Mauno oli ollut järkkymätön. Hänen täytyi päästä isänmaata puolustamaan vihollista vastaan. Hän oli ollut valmis antamaan henkensäkin sen ja kodin ja rakkaan perheensä  puolesta. Mitä vihollisia  täällä korpiky-lillä oli? Karhut joskus verottivat karjaa, ja susi ulvoi jossakin kaukana. Turvallista ja selvää kuin vesi.

   Varmaa koko elämä ja tulevaisuus. Siltä oli Pietarista tuntunut. Ei hän ollut kohdannut pahempia vastoinkäymisiä elämänsä aikana. Mitäpä hän, suuren talon vanhin poika, joka otti emännän rikkaasta naapurista. Kolme täysiaikaista lasta, joista ikävä kyllä vain yksi oli poika. Ja nyt se onneton oli menossa tapattamaan itsensä. Hidas ja arka. Ei sellainen ehdi pakoon luodin tieltä.

   Ei Mauno ollut ehtinytkään. Tuotiin pienessä ahtaassa arkussa takaisin. Siinä sitä ilmaa ja avaruutta. Karkeista laudoista kyhättyyn laatikkoon oli raapustettu: ”Ei saa avata”. Sehän merkitsi itsepäiselle isännälle samaa kuin: ”Avattava viipymättä”. Kunkku itsekin katui päätöstään, koska näky oli niin sydäntä raastava. Riekaleiset vaatteet ja riekaleiksi ammuttu poika. Melkein pahinta oli, ettei tällä nuorella sankarilla ollut edes sotilaspukua. Edes sitä ei isänmaa ollut kustantanut uljaalle sankarilleen. Ei myöskään kunnon arkkua.

   Pietari oli yrittänyt estää Reettaa kurkistamasta vainajaa, mutta niin oli vaimo vain ollut vikkelä käänteissään. Vilkaisi ja oli  pyörtyä  miehensä käsivarsille, vaikka oli tukevan talon tukeva emäntä. Sanni oli oksentanut, piiat uikuttivat ja rengit sadattelivat.

 - Arkku kiinni, oli isäntä murahtanut ja väänsi samalla erään sydämensä sopukoihin johtavan oven kirahtaen lukkoon.

   Siinä oli koko sotaretki. Kesti vain kaksi ja puoli viikkoa.

   Hevonen oli pysähtynyt ja höristeli korviaan. Oliko joku tulossa? Liikenne oli suorastaan olematonta tuohon aikaan. Autoja pari kertaa vuodessa. Ruuna katseli metsään. Järvi oli jo lakannut näkymästä, ja suuri synkkä kuusikko reunusti tietä kahden puolin.

 - Soh-soh, ei siellä ole mitään. Alapas tepastella.

   Pietari tunsi niskassaan kylmän ilmavirran. Ei siinä ollut mitään kummallista. Maantie oli hyvin mäkistä ja laaksopaikkoihin jäi joskus vaaleata harsomaista usvaa. Hän oli tietysti ajanut sellaisen läpi. Jostakin syystä se tuntuikin nyt karmivalta. Värisytti vaikka oli paksu tumma pyhäpomppakin päällä, jotta hän tekisi vaikutuksen lääkäriin. Jotta tämä ei heti rupea hänelle viimeisiä hetkiä luettelemaan. Voisipa tehdä suotuisan vaikutuksen myös viikatemieheen.

   Kuusikko vaihtui leppeämpiin maisemiin. Niittyjä ja viljavia peltoja, jotka suviseen aikaan olivat mieltä ilahduttavaa katseltavaa. Talojakin jo siellä täällä. Kunkun mieli oikein piristyi. Hän hoitaisi ne kauppa-asiat ensin ja käväisisi sitten tohtorin puheilla. Tuskinpa siihen menisi enempää kuin varttitunti. Ehtisi vielä hyvin päivälliselle.

   Reetta laittoi hyviä ruokia. Rasvassa tirisevää läskisoosia, joka erityisesti oli Pietarin makuun. Hän ihan lipaisi kielellä huuliaan. Sitä kun saisi joka päivä. Siihen hän ei koskaan kyllästyisi, toisin kuin niin moneen muuhun asiaan tässä matoisessa maailmassa.

   Raataminenkin oli alkanut tuntua tarkoituksettomalta. Maija oli hiirimäinen ja saamaton. Jollei hän taikka Reetta ryhtyisi puhemieheksi, ei sen avioitumisesta mitään tulisi. Tyttö istui kaiket vapaahetkensä kammarissaan ja näpelöi niitä käsitöitään. Reetta puolusteli tytärtään, että tämä saisi valmiiksi vielä hienot kapiot, kun häiden aika koitti.

 - Jättäisi kapioitten värkkäämisen vähemmälle ja alkaisi näpelöidä Makkosen nuorinta poikaa, sitä Aarnea. Jos tässä nyt johonkin vävynrääpäleeseen on tyydyttävä, se olkoon sitten Aarne. Siitä saisin ainakin kasvattamalla jotakin kunnollista. Inhotti vain ajatella, että upea Kunkku-nimi vaihtuisi mitään sanomattomaksi Makkoseksi.

   Pietari tunsi itsensä ihan ennustajaksi, kun hän oli jo etukäteen vaistonnut poikansa kaatumisen ja arveli nyt samaten, ettei Maijasta ollut perheen hankkijaksi. Talo menisi sille tylsälle Akseli-veljelle, jota hän ei ollut koskaan voinut sietää. Voi perhana.

   Taas ruuna oli pysähtynyt. Se katseli pitkän kellastuneen koivukäytävän päässä pilkottavaa keltaista päärakennusta. Jokelan talo. Kunkku suutahti taas. Joko tuo nöyräleukainen hevonenkin on ruvennut häntä kiusaamaan ja houkuttelemaan esille menneitä kauhukuvia?

   Pietari heilautti jo ohjasperiä aikoen rangaista ruunaa moisesta uppiniskaisuudesta,  mutta malttoi sentään mielensä. Olkoon luontokappale. Tuskin se tahallaan juuri siihen toppasi. Jokelan poika oli vain niitä vahvimmin epäiltyjä syyllisiä Sannin kohtaloon. Mokomakin siitosori.

   Saattoihan se olla joku muukin, koska tytär ei ollut paljastanut mielitiettynsä nimeä. Reetta oli ehkä arvannut jotakin, mutta ei uskaltanut kertoa tietojaan isälle, joka jo muutenkin oli aivan raivona. Olisi tapahtunut vaikka miestappo, sillä niin oli Kunkku äkkipikainen ja hyökkäävä, jolleivät asiat sujuneet hänen mielensä mukaan.

   Tytöntappo siitä oli tavallaan tullutkin. Vai oliko? Epävarmuus se oli pahinta. Poika tuli sentään palautettu laatikossa takaisin, mutta tyttö? Mitä hänelle oli tapahtunut?

   Pietari ravisteli päätään, kuten ruunakin teki. Pois nämä ajatukset.

 - Anna jo mennä. Mitä saatanaa sinä tässä luuraat! Perhana.

   Juuri tuo nimitys kajahteli kaikkein useimmin ruunan höristelevissä korvissa, ja kai se luuli perhana-sanaa oikeaksi nimekseen. Siispä se totteli ja alkoi kärsivällisesti lonksutella kylälle päin.

   Pietari Kunkku hoiteli varsinaiset asiansa ja kiinnitteli hummaansa lääkärin portin pieleen. Olisi polle siinä pysynyt sitomattakin, mutta saipa hän siitä taas yhden syyn hiukan viivytellä. Ei Pietari täällä ollut usein vieraillut. Ei ollut tarvetta. Kerran käytti emäntää, kun siltä murtui nilkka heinäpellolla.  

   Niin, ja kerran oli ollut myös Sannin kanssa. Tytär oli laihtunut ja ruokahalu kerrassaan mennyttä. Siitä huolimatta turvotusta palleassa. Reetta oli pakottanut tulemaan.    

   Lääkäri antoi jotakin vahvistavaa kalanmaksaöljyä. Mokoman takia piti isännän laukottaa hevosta kylälle parhaaseen perunoitten nostamisaikaan. Ruuna olisi riemastunut ja röyhistänyt rintaansa, jos se olisi ymmärtänyt sanan ”laukottaa”.

 - Voi perhana, mutisi Kunkku ruskeitten mutta vahvojen hampaittensa välistä. - Se Sanni, se liero. Oli jo silloin ollut raskaana. Sitä se ainainen valjuilu oli. Se urvelo, se huora.

   Tohtori samanlainen törppö. Ei ollut muka huomannut mitään. Ei ainakaan hänelle ollut tohtinut kertoa. Nuori nainen jo ties kuinka monennella kuulla, ja se puoskari sen kun koettelee leuan alustaa, vetää kieltä ulos, että tytöltä oikein silmät pullistuivat, ja koputtelee selkää ja olkapäitä. Paksun mekon läpi.

   Kunkku oli silmä tarkkana seurannut lääkärin touhuja. Oli tosin naimisissa, mutta kyllä ne ukkomiehetkin osaavat. Kyllähän hänkin...joskus...harvoin...Piikoja riitti. Ne löyhäperseet.

   Mutta että oma tytär. Reetta suorastaan riutui kilpaa tyttärensä kera. Oli katala tiennyt. Isä oli huomannut vasta sitten, kun Sanni ei tahtonut mahtua pöydän ääreen syömään. Ähelsi ja pungersi ja katseli pelokkaasti kyynelistä kiiltävillä silmillään isäänsä. Lehmän silmät.

   Lääkäri näytti kurkistelevan verhojen takaa. Vai oliko se rouva? Kannattikin tiirailla, kun oli potilas tulossa. Kunnanlääkäri istui tavallisimmin ongella rantasaunansa edustalla ritvakoivun varjossa. Helpolla ne jotkut tienaavat. Tässä sai raataa itsensä raakiksi, ja toinen sen kun onkii ja plaraa hoikin vaalein  sormin  setelitukkoaan. Jollei  se tomppeli edes tytön raskautta huomannut, kuinka sitten hänen sydänvaivojaan.

   Pietari oli juuri aikeissa irrotella hevosta pylväästä, kun ovi aukeni ja tohtori tuli maireasti hymyillen portaille.

 - Onko Kunkun isännällä ollut jotakin vaivaa? Käykää vain peremmälle. Katsotaan.

   Tutkimukset kestivät kauan. Pietari jo välillä lepäili odotushuoneen sohvalla. Rouva toi kahvia ja nisua. Kokeitakin otettiin, oikein pisteltiin. Lääkäri kehotti tulemaan seuraavalla viikolla uudestaan. Kovasti varoitteli liiasta työnteosta ja rehkimisestä. Kyllä sen kelpasi.

   Koetulokset tulivat ja uudet tutkimukset viriteltiin. Pietarilla oli todella vakava tilanne. Verisuonet tukkoon rasvoittumassa. Sydän väsynyt ja epäsäännöllinen kuin vanha puimuri.

   Kiukkuisena ja peloissaan Kunkku palasi kotiinsa. Selitteli asioita parhain päin kuten hyvälle kristitylle kuuluukin. Tämä taisikin olla ainoa kristillinen piirre koko äijässä. Reetta kuunteli eikä uskonut. Epäluuloinen muutenkin. Joka piian vyötärönseutua tarkkaili kuin haukka. Olisipa ollut yhtä tarkka Sannin kanssa. Ehkä jotakin olisi voitu tehdä, jos homma olisi havaittu ajoissa.

                                     - - -

   Marraskuun kovilla pakkasilla Pietari Kunkku oli taas ajellut kirkolle. Hän nosteli raskaita taakkoja kauppiaan kanssa rattailleen ja  teki lähtöä  kotiin. Sydän  pysähtyi  ja lyhyitten tutkimusten jälkeen hänet kannettiin pienen hautausmaan laidassa törröttävään ruumishuoneeseen. Sijaa vain parille vainajalle. Ei ollut tarvetta suurempaan, koska kyläläiset osasivat porrastaa lähtöhetkensä.

   Siellä jäätävän kylmässä kellarissa hyytävän pohjatuulen puhaltaessa Pietari virui kovalla ja kylmällä alustallaan ohuessa ruumispaidassa. Odotteli seuraavana sunnuntaina tapahtuvaa siunaustilaisuutta.

   Oli keskiyö ja ulkona sysimusta pimeys. Tähdetkin olivat peitossa. Mollottava kuu oli vetäytynyt pois vartiopaikaltaan. Uinaili resuisten pilvimassojen takana.

   Pietari heräsi kauheaan kylmyyteen. Hampaat kalisivat ja koko ruumis tutisi kuin horkassa. Hän kurotteli peitettä päälleen. Reetta-ryökäle oli tietysti jättänyt pirtin lämmityksen jollekin tokkuraiselle piialle tai Maija-ryökäleelle ja jälki oli tämännäköinen. Isäntä paleltuu kuoliaaksi.

   Peitettä ei osunut käsiin. Ote tavoitti vain ohuen liinaisen paidan. Liian lyhyen. Hän yritti nykiä sitä alemmaksi. Sitten tajusi, ettei hän sellaista käyttänyt kuin kesällä. Nythän hänellä piti olla paksut flanelliset alusvaatteet. Missä hän oikein oli? Sairaalassako?

   Hän aukoi silmiään, joista toinen hieman karsasti. Näkö ei ollut enää parhaimpia. Ilman laseja hän ei saanut suurestakaan präntistä selvää. Onneksi Maija tai Reetta luki hänelle tärkeimmät tapahtumat lehdestä.

   Silmiä kirvelsi ja kuin vesihuurun läpi hän yritti tarkastella ympäristöään. Nousi viimein kyljelleen kyynärvartensa varaan. Hän oli sentään kaikenlaista kokenut mies, mutta tällaista hän ei ollut osannut kuvitellakaan. Ei hänellä tosin mitään luovan taiteilijan lahjoja ollutkaan.

   Oliko hän kuollut, ja tämä oli sitten sitä taivasta. Vai oliko se...? Hyi hitto. oliko hän sittenkin päätynyt  siihen  toiseen paikkaan? Nyt ei tehnyt mieli käyttää niitä oikeita räväköitä nimityksiä kuten helv...

   Miksi hän sinne olisi joutunut? Kunnon kansalainen. Hiukan kyllä tiukka ja ankara, mutta ei suurempaa rötöstä omallatunnollaan. Paitsi se Sanni, mutta tytön syy, yksinomaan.

   Ihmeen paljon ajatuksia ehtii virrata ihmisen tajunnassa silloin, kun hänet on heitetty johonkin uuteen ja selittämättömään ympäristöön. Pietari nousi istumaan laverin reunalle. Varpaita paleli armottomasti. Missä olivat Reetan neulomat paksut, harmaat villasukat? Pässin pökkimät.

   Hänen silmänsä alkoivat tottua pimeyteen, mutta eihän se ihan pimeätä ollutkaan. Jostakin tuli hiukan valoa. Huone oli todella pieni. Kapea ja matala. Edessä näkyi pari samanlaista laveria, joista toisen päällä häämötti valkoisen lakanan alla suuri möykky. Epämääräinen kumpare.

   Pietarin lakana oli pudonnut lattialle. Hän kurkisteli alas ja yritti kankein jaloin päästä hivuttautumaan lattialle. Melkein vinkaisi tuskasta, sillä niin hyytävän kylmää oli hänen jalkapohjiensa alla. Ikiroutaa. Hän selvitteli kurkkuaan huutaakseen apua, mutta sai ryittyä ilmoille vain räkää ja sylkeä. Sydän jyskytti. Kai hän oli elossa, mutta missä hirveässä läävässä?

   Mistähän se valo tuli? Jäykästi Pietari kääntyi katsomaan taakseen. Seinässä oli kaksi himmeätä lyhtyä, ja niiden valossa seinällä värisi jokin olento. Sydän oli pysähtyä kauhusta. Sehän oli enkeli. Toisaalta helpotus. Siis sittenkin taivaassa.

   Mies räpytteli silmiään, jolloin näkeminen hieman tarkentui. Sehän on vain enkelin kuva. Valkopukuinen hahmo kohotetuin siivin. Kädet ojossa ottamaan  vastaan tulijaa.  Mutta minne?  Kuinka  taivaassa voi olla näin karseata? Olihan hän tosin ollut hieman kylmäkiskoinen omaa tytärtään kohtaan, mutta Sannin syy. Ja Reetan kun ei varoittanut ajoissa.

   Hänen oli ihan pakko lähteä liikkeelle siinä ahtaudessa, koska jalat alkoivat jo tulla tunnottomiksi. Hirveä paikka. Missä hän olikaan ollut viimeksi? Ai niin, kaupalla. Nosteli niitä säkkejä ja sen jälkeen ei minkäänlaista muistikuvaa. Hän oli menettänyt tajuntansa. Ehkä viety lääkäriin tai suorastaan kaupunkiin sairaalaan.  

   Tämä ei totisesti näyttänyt sairaalalta. Hän nosti viereisellä pritsillä olevaa lakanaa. Voi taivas! Alakuttulan vanhaemäntä. Terävä nokka pystyssä ja kalpeana kuin kuollut.

   Seuraavat minuutit olivat yhtä paniikkia. Kuinka hän oli voinut olla näin hidasälyinen. Tämähän oli ruumishuone. Nyt ulos.

   Pietari kompuroi ovelle. Työnsi ja jyskytti. Ei löytänyt mistään ovenripaa tai lukkolaitetta. Ei kai sellaista tarvittukaan. Taisi olla ensi kertaa, kun täältä joku ulos pyrki. Hän oli aina ollut rohkea ja kylmäpäinen mies. Nyt hän oli vähällä luhistua.

   Hän takoi ovea, raapi ja huusi. Vaipui välillä polvilleen oven eteen, itki ja huusi. Jopa rukoili. Mikään ei auttanut. Ovi oli paksua rautaa ja pysyi kiinni.

   Kunkku koetteli sydänalaansa. Hengitystä ahdisti, mutta ennemminkin tämä huuruinen pakkasilma ja kauhu. Sydän hyppi kuin henkensä hädässä, mutta silti voimakkaasti. Hän oli totisesti elossa eikä edes henkitoreissaan. Nyt oli päästävä ulos, sillä hänhän paleltuu täällä kuoliaaksi.

   Mies yritti kuvitella, mikä viikonpäivä oli menossa. Hän oli tullut kaupalle torstaina. Hautajaiset olisivat aikaisintaan sunnuntaina. Ainakin tuon terävänokkaisen. Niin oli Reetan kanssa ollut puhetta. Menisivät sinne, koska oli sentään pikkuserkku. Kahta päivää hän ei millään kestäisi ilman tulta ja lämpimiä vaatteita.

   Hän oli juuri aikeissa tempaista lakanat niiltä muilta lavereilta  ja sen Alakuttulan emännän  päältä, ehkä riisua tältä

vielä paitakin. Hän oli ollut varsin nopsasorminen kiskomaan pois vaatteita tyttöhupakoilta. Ihan hirvitti ajatella niitä nautintoja nyt. Silloin hän kuuli jotakin ääntä ulkoa.

   Mitä se oli? Ehkä vain jonkin eläimen ulinaa? Koirat ulvoivat kuolemaa kylällä. Kuuluiko se tänne asti? Sekin kauhu vielä, että hautausmaa oli peräti syrjässä, myöskin maantiestä. Tänne ei totisesti osuisi ketään ennen pyhää.

   Pietari lojui polvillaan kivilattialla ja nojasi otsaansa rautaoveen.

 - Armahda, anna anteeksi Isä. Auta minua hädässäni. Älä hylkää minua, lastasi.

   Sanat tuntuivat tutuilta. Kuka ne oli aikaisemmin lausunut? Sanni. Sanni oli ne hänelle huutanut, kun hän oli heittänyt tytön vauvoineen päivineen ulos pirtistä. Vetänyt raskaan oven kiinni ja kironnut tyttärensä.

   Sanni oli jäänyt polvilleen pirtin oven taakse, itkenyt, rukoillut ja valittanut. Kukaan ei ollut uskaltanut lähteä apuun. Valitus oli hiljalleen loppunut, ja kun emäntä oli raottanut ovea, sen takana ei enää näkynyt ketään. Sanni oli lähtenyt tyttövauvansa kanssa, ja sen jälkeen hänestä ei ollut kuulunut hiiskahdustakaan.    

   Oliko hän epätoivossaan heittäytynyt järveen? Keväällä  odotettiin ruumiitten nousemista syvän veden kohdusta, mutta  syksyllä jään valkea lakana jälleen peitti salaisuuden alleen. Entä jos hän oli vain muuttanut pois? Nimismieskään ei ollut pystynyt auttamaan. Oli kuin maa taikka järvi olisi hänet niellyt.

   Tuona kauheana yönä hautuumaalla Pietari itki ja katui. Tytär oli tehnyt samaa pirtin puuoven takana. Nyt isä koki saman kohtalon ruumishuoneen armottoman rautauksen vankina. Mies menetti toivonsa ja tajuntansa.

   Pietari heräsi taas ehkä vain pari minuuttia kestäneestä tajuttomuudestaan. Tunsi kylmän henkäyksen vieressään. Ei ollut uskoa silmiään. Pieni noin kuusivuotias tyttö kevyessä valkoisessa mekossaan astui hänen viereensä, hymyili hiljaa ja alkoi pienillä kätösillään työntää raskasta ovea auki. Sannin tytär olisi ollut juuri tuon ikäinen.

   Ovi aukeni hitaasti ja naristen, ja toinen nariseva ja äreä ääni tiedusteli:

 - Onko täällä ketään? Onko siellä rottia?

   Suntio oli sattumalta tullut paikalle. Ruumishuoneen katto oli rikki, ja hän oli kylälle ajaessaan poikennut katsomaan, ettei myrsky vain ollut repinyt sitä kokonaan irti.

   Asetellessaan pyöräänsä kiviaitaa vasten hän oli ollut kuulevinaan sisältä jotakin ääntä. Hän myönsi myöhemmin, että ei paljon puuttunut, että hän olisi säntännyt pakosalle, mutta velvollisuudentuntoisena kirkonpalvelijana hän oli sittenkin mennyt koettelemaan ovea. Avain oli unohtunut lukkoon, hän väänsi sitä ja veti oven kokonaan auki.

   Sydänvaivojaan oli suntiokin myöhemmin mennyt tohtorille valittamaan, sillä sellaista näkyä hän ei olisi ikinä uskonut kohtaavansa. Valkoiseen paitaan pukeutunut mies kaatuu suulleen kynnykselle. Kiemurtelee vähän ja kuiskaa:

 - Anteeksi, armoa, pelasta minut. Rakas Sanni.

   Pietari eli tuon tapauksen jälkeen vielä viisitoista vuotta. Hänen sydämensä oli särkynyt ja pehmentynyt. Hän rakennutti  tilalleen jonkinlaisen ensikodin aviottomille äideille ja orpolapsille. Vain Reetalleen hän kertoi koko tarinansa. Ja myöhemmin Maijan reippaalle pojalle, joka niin tavattomasti piti kummituskertomuksista.

                                             XXX

RUUSUSEN UNI

 - Jopas jotakin. Tätä en kyllä jaksa uskoa. Siinä täytyy olla virhe. Tulehan katsomaan, Päivi.

   Päivi riensi miehensä luokse. Tämä tutki jotakin virallisen näköistä paperia ja pudisteli päätään.

 - Mitä siinä on? Keneltä se on?

 - Raimolta, siltä serkultani naapurikunnasta.

 - Mitä asiaa hänellä on?

 - Hän on tutkinut seurakuntansa kirkonkirjoja ja todennut, että meille on putkahtanut esiin aivan uusi sukulainen. Tosin kaukainen.

 - Kuka niin?

 - Isoisäni Vilhon nuorempi sisar, Stina Maria.

 - Eikö pappa ollut koskaan kertonut hänestä?

 - Ei varmastikaan. Täytyy vielä kysyä isältä tarkempia tietoja, mutta kyllä minulla on se käsitys, ettei papalla ollut kuin yksi sisko, joka kuoli alle kaksikymmenvuotiaana sekä se nuorempi veli Artturi, jonka sinäkin olet tavannut.

 - Ai se puhelias mies?

 - Joopa joo. Olisi luullut, että ainakin hän olisi laverrellut pikkusiskosta, jos olisi hänestä tiennyt.

 - Onko tämä Stina Maria vielä elossa?

 - Älä nyt hupsi. Hän olisi yli satavuotias. Tässä lukee, että tyttö syntyi vuonna 1895 ja kuoli 1899. Siis nelivuotiaana. Mikähän sille tuli?

 - Voi pientä ressukkaa. Siihen aikaan raivosivat kaikenlaiset kauheat taudit, keuhkotauti. tulirokko, jopa isorokko. Kurkkumätäkin oli yleistä. Tai sitten hänelle sattui jokin tapaturma. Ehkä tuollainen leveä ja vuolas virta on koitunut hänen surmakseen.

 - On se vain kumma, että häntä ei ole koskaan missään yhteydessä mainittu. Jospa isä sittenkin tietäisi jotakin.    

 - Sanotaan, että ihminen elää itse asiassa niin kauan kun joku häntä muistaa. Tätä tyttöä ei suku ole voinut muistella, koska hänestä ei ole ollut edes tietoa.

 - No nyt hän ainakin on tavallaan kuin ylösnoussut.

   Kunnanjohtaja Pauli Petäjäjärvi taitteli paperin kokoon ja pyyhki hieman hämmentyneenä silmälasejaan. Suku piti yleensä kaikessa yhtä. Heille oli oikein perinteenä tavata toisiaan mahdollisimman usein. Kaikkein vanhintakin elossa olevaa polvea. Mikä tällainen salaperäinen tyttönen oikein oli? Pidetty pimennossa kokonainen vuosisata.

 - Huomasitko Pauli, että meidän Tiinuska on tuon isotätisi kaima?

 - Ai miten niin? Ai juu. Stina Maria ja Tiina-Maija. No jo vain ovatkin melkein samannimisiä. Tosin isäni suvussa on muitakin Tiinoja, ainakin yksi Kristiina. Samoin Maijoja ja Marjoja. Eivät ne mitään harvinaisia nimiä ole Suomessa muutenkaan.

 - Tiinuskakin on nyt neljä vuotta, sanoi Päivi hiukan mietteliäänä.

 - Älä nyt anna mielikuvituksesi laukata. Sattumaa tämä on. En oikein hyväksy tuota sinun taipumustasi löytää jotakin mystillistä ja salattua tarkoitusta aivan tavallisista arkisista tapahtumista, jotka ovat itsestään selviä.

   Päivi ei puhunut mitään, mutta mies vaistosi, että vaimo olisi halunnut tietää enemmänkin tuosta lapsiraukasta. Siispä Pauli soitteli joillekin sukulaisilleen, myöskin naapurikunnan kirkkoherralle, sille serkulleen, jolta hän nämä tiedot juuri oli saanut.

   Eräänä päivänä Pauli jälleen tutki sitä paperia ja laskeskeli mielessään esi-isiensä ja -äitiensä ikiä. Pappa oli ollut yhdeksänvuotias, kun hänen äitinsä oli menehtynyt johonkin  sairauskohtaukseen. Papan  isä oli seurannut vaimoaan

muutaman kuukauden kuluttua. Vilho ja Artturi oli annettu huutolaisiksi eri taloihin. Elviira-sisko samoin. Kovaa aikaa lapsille.

 - Isi, mikä tuo paperi on?

   Tiina oli kiivennyt isänsä syliin, painoi vaalean kiharapäänsä tämän rintaa vasten ja katseli uteliaana kirjettä.

   Pauli kertoi, että siinä puhuttiin pienestä tytöstä, jonka nimi oli Stina Maria. Nelivuotiaasta kuten oli Tiinuskakin.

 - Missä se S-S-tiina nyt on?

 - Hän on..., Pauli vaikeni, sillä hän ei halunnut puhua rakkaalle pienokaiselleen kuolemasta.

   Lapsi ei ollut nähnyt muita kuolleita kuin hengiltä läiskittyjä sääskiä ja polulle tallaantuneita muurahaisia. Niin, ja todellakin, yhden pikkulinnun ruohikossa. Päivi oli kiireesti vienyt sen pois ja selittänyt tytölle, että lintu vain nukkui.

   Oli täysi työ varjella lasta telkkarin kauhuilta. Useimmat piirretytkin filmit olivat liian raakoja ja väkivaltaisia viattoman lapsukaisen katseltaviksi. Litistivät kissoja tiejyrällä ja murskasivat susiparkoja tiilikasojen alle. Ei sellaista sopinut luottavaiselle ja herkälle tytölle näyttää. Muutenkin näki jo painajaisunia suurista karhuista ja muista pedoista.

   Monta kertaa oli tapahtunut, että vanhemmat olivat menneet puhelimeen toiseen huoneeseen eivätkä olleet huomanneet vaihtaa kanavaa, kun uutiset taas suolsivat sotaa ja ruumisröykkiöitä ruudun täydeltä.

   Tyttö oli joskus ihmetellyt vainajien liikkumattomuutta, ja vanhemmat kertoivat, että ne nukkuvat tai että ne ovat tajuttomia. Että ne pitäisi viedä sairaalaan, jossa lääkärisetä tai -täti ne kyllä parantaa. Olihan lapsellakin jo ollut nuhaa ja kuumetta sekä ikäviä kokemuksia pakollisista rokotuksista ja pistelyistä. Pieni kullanmuru.

 - Isi, sano nyt, missä se S-tiina on?

 - Hän on, hänet on viety uuteen kotiin, takelteli isä.

   Olihan se tottakin. Tosin Tiinalle ei ollut vielä puhuttu taivaan kodistakaan. Sekin vaikutti liian kammottavalta, ainakin vanhempien mielestä. He olivat parhaassa iässä ja olivat vasta nelikymppisinä hankkineet tämän ainokaisensa. Kyllähän ne taivasasiat kerkiää selostaa myöhemminkin, sitten kun tyttö on vanhempi ja ymmärtää myös elämän tummia puolia.

 - Mihin kotiin? Minne? Ouluunko?

   Päivin isä asui siellä ja tytöstä se oli valtavan  kiva kaupunki. Siellä hän oli saanut käydä nukketeatterissakin. Vanhemmat olivat etukäteen moneen kertaan tiedustelleet esityksen sisältöä, ettei sitten tulisi turhia järkytyksiä lapselle eikä vaivalloista selitettävää heille itselleenkään.

   Onneksi näytelmässä ei ollut tapahtunut kerrassaan mitään. Sitä samaa jutustelua ja elukoitten jaarittelua. Pauli oli jo pari kertaa haukotellutkin kesken kaiken, mutta tytärtä oli tietysti aivan ihanaa seurata. Tämä oli nauttinut  sydämensä pohjasta, nauranut heleästi ja yhtynyt innolla Pupujussin ehdottamiin lauluihin.

 - No jaa jaa. Eipä isi tiedä. Menehän nyt leikkimään legoilla. Isillä on töitä.

   Serkkupoika neuvoi Paulia ottamaan yhteyttä naapuripitäjän vanhainkotiin. Siellä oli pari emäntää, jotka saattoivat tietää jotakin. Olivat koko ikänsä asuneet samoilla seuduilla. He olivat yhä kovasti virkeitä ja seuranhaluisia. Parasta tiedustella heiltä.

   Pauli vieraili kyseisessä palvelutalossa ja haastatteli vanhuksia. Otti heidän puheitaan nauhalle ja itse täydensi kertomuksia sukulaisten antamien vihjeitten perusteella. Nauhaa hän soitti sitten vaimolleen, kun he nauttivat ihanista lomapäivistä kotinsa puutarhassa.

   Heillä oli laaja tontti joen törmällä ja usein he viettivät ikimuistettavia  hetkiä  tuoksuvalla  nurmikolla   vanhojen

puitten siimeksessä. He istuskelivat puutarhakeinussa, grillasivat herkkuja ja leikkivät pienen tyttärensä kanssa. Varsinkin Pauli oli innokas keksimään kaikenlaista hauskaa puuhaa. Hänkin oli ollut ainoa lapsi, joten hän hyvin ymmärsi, kuinka kiihkeästi pienokainen kaipasi vanhempiensa seuraa ja hellyyttä.

   Paulin isoisän vanhemmat olivat muuttaneet paikkakunnalle Pohjanmaalta ja pystyttäneet pienen mökin sen samaisen joen rannalle. Maaperä oli kuitenkin osoittautunut liian karuksi ja sato epäonnistui kerta toisensa jälkeen. Yksi laihanpuoleinen lehmä, lakkaamatta määkivä lammas ja huoliaan kimittävä porsas eivät taanneet tarpeeksi ravintoa perheelle, josta  oli jo  kaksi  kertaa  lähtenyt  pieni tyttö kuolemalle. Kalastus sen sijaan oli varmempi elannon lähde.

   Vanhainkodin mummelit kertoivat joka kerta erilaisia versioitaan tapahtumista. Välillä päähenkilönä oli joku vanhaemäntä, välillä nuorempi tai jopa naapurin naiset. Aika heitti jopa viidellä vuodella, ehkä enemmänkin, mutta kohtalokkaimmat tapahtumat pitivät nähtävästi paikkansa.

   Eräänä keväänä töllin väki oli lainannut siemenperunat naapuritalosta. He eivät olleet kuitenkaan pystyneet maksamaan  niitä, ja kun perunannoston aika koitti, naapurin isäntä tuli kiukkuisena heidän pienelle peltotilkulleen ja alkoi tonkia pottuja omaan koppaansa.

   Papan isä ei sattunut olemaan kotosalla, ja äidin pyytely ja kyyneleet eivät auttaneet yhtikäs mitään. Isäntä otti omansa pois eikä piitannut rahtuakaan siitä, että lapsiraukat seuraavana talvena saisivat kärsiä nälkää ilman perunoita. Naapuri oli ollut kovana ja jatkanut kaivamista.

   Silloin äiti oli takaapäin syöksynyt kuivettuneen äijänkäppyrän kimppuun ja takkuisesta niskatukasta kiskonut tämän pois vakojen äärestä. Ukko oli ollut niin hölmistynyt akkaväen  hyökkäyksestä,  että oli  lopulta  antanut  periksi, painellut äkäisesti mutisten omalle puolelleen ja jättänyt maksun perimättä.

   Vilho-pappa oli ihaillen muistellut äitinsä urotekoa. Tämä oli muutenkin ollut komea ja näyttävä nainen. Punertavat runsaat hiukset sykeröllä ja ryhti kuninkaallinen. Oli kuulemma ollut rikkaan talon tyttäriä, mutta sitten onnettomuudekseen mieltynyt köyhään mieheen. Ja siinä sitä oltiin, keskellä jatkuvaa puutetta ja ylenmääräistä raatamista Lapin säälimättömän ilmaston armoilla.    

   Papan äidin kuolinsyy oli hiukan epäselvä. Jotkut väittivät, että nainen olisi tukehtunut matoihin, mutta oliko sellainen mahdollista? Ehkä olikin, koska he söivät paljon suolattua kalaa, ja madot olivat todella suuri riesa siihen aikaan. Pappa oli kertonut, että poikasena hän oli joutunut vetämään yli kahdenkymmenen sentin mittaisia lapamatoja peräsuolestaan. Ne saattoivat katketa ja jäädä taas jylläämään suolistoon. Ehkä ne äidillä olivat mönkineet kurkkuun asti? Kukapa sellaista tietää.

   Joku osasi kertoa, että äidin kuoleman aikoihin perheessä oli tosiaan ollut vuoden vanha tyttövauva, Juuri tämä Stina Maria. Isä ei ollut pystynyt huolehtimaan lapsesta, ja niin tämä oli annettu hoitoon johonkin taloon syrjäkylille.

   Kuinka pappa ei ollut muistanut sisartaan, vaikka oli ollut tuohon aikaan jo lähes kymmenvuotias? Ehkä äidin varhainen kuolema ja sen jälkeen tapahtuneet murhenäytelmät olivat pyyhkäisseet muiston hänen mielestään. Oli muutakin ajateltavaa kuin pieni rääpäle, joka alituiseen itki ja kitisi.

   Papan isä oli yrittänyt tulla toimeen vanhempien lasten ja koko taloudenhoidon kanssa. Maatyöt, kalastus ja pikkuruinen karja kävivät kuitenkin liikaa hänen voimilleen. Eräänä aamuna hän oli noussut varhain sytyttämään tulta piisiin. Silloin hän oli yhtäkkiä kaatunut silmälleen lattialle, vähän aikaa siinä korissut ja vielä harvakseltaan potkiskellut lasten seuratessa kamppailua pelästyneinä ja avuttomina. Sitten kaikki olikin lopussa. Isä ja perheen yhdessäolo. Huutolaisiksi vain eri puolille kylää.

 - Isi, mitä sille pikkuvauvalle tapahtui?

   Vanhemmat ihan säpsähtivät. Taasko se pikkuinen oli kuunnellut heidän keskusteluaan. Näytti huolestuneelta.

 - Tämä on vain kertomusta. Satua, niin kuin se Punahilkka-juttu. Tai Prinsessa Ruusunen. Ei sen tarvitse olla totta. Leiki sinä vain hiekkalaatikossasi. Isi tulee tekemään hienoja kakkuja.

   Lapsiperheitten vanhemmilla on ainutlaatuinen kyky tehdä monta asiaa samanaikaisesti. Pauli ja Päivi kuuntelivat nauhaa, keskustelivat ja tekivät yhteenvetoja tapahtumista, hiillostivat kalaa, syöttivät lapselle makaronilaatikkoa ja juottivat hänelle tämän tästä mehua. Samalla he tarkastelivat leppäkerttua tai taivaalla liiteleviä pääskysiä, vastasivat kymmeniin kysymyksiin ja sen kaiken hyörimisen keskellä rakensivat upeita hiekkalinnoja.

 - Äiti, minä en tykkää tästä mehusta.

 - Juo nyt vain kultaseni. Helteellä täytyy saada nestettä. Katso, isikin juo ja äiti. Nam nam, kun on hyvää kahvia.

 - Minäkin haluan kahvia. En tykkää tästä mehusta.

   Päivi tutki mehutetraa.

 - Hyvänen aika, Pauli. Etkö muistanut, ettei Tiinuska juo tätä merkkiä? Senhän pitää olla omenaa tai mansikkaa.

 - Totta kai muistin, mutta kaupassa ei ollut muuta.

 - Miksi et ajanut Ronkaisen superiin? Siellä on varmasti kaikkea.

 - En millään ehtinyt, kun oli se kokous ja piti vielä joutua postiin. Olisikohan se kauppa vielä auki? Minäpä ajan hakemaan.

   Ei Pauli sentään lähtenyt, sillä Päivi suostutteli lapsukaisensa ottamaan hiukan vettä ja kanakeittoa. Onhan siinäkin nestettä. Kuumana se imeytyy vielä  paremmin  elimistöön.  Päivi  tiesi  tällaisia asioita. Heidän kirjahyllynsä oli pullollaan lastenhoito-oppaita ja ravitsemusalaa. Äiti oli oikein tyytyväinen, että hän oli jättänyt työnsä, tai pikemminkin työ oli jättänyt hänet. Haarakonttori oli kaatunut juuri sopivasti, jotta hän sai keskittyä kauan kaivatun tyttärensä vaalimiseen.

 - Isi, en jaksa enää syödä.

 - Syö kaikki loppuun, niin isi vie sinut huomenna kylälle ja ostamme sinulle jotakin kivaa. Vaikka värikynät ja uusi piirustuslehtiö.

 - Lasta ei saa lahjoa, kuiskasi Päivi, jolla oli moderneja käsityksiä lastenkasvatuksesta.

 - Ei se haittaa, jos silloin tällöin, suhisi Pauli takaisin.

 - Isi, minä en millään jaksa enempää. Massu aivan halkeaa.

 - Ei sinun tarvitse enää syödä, kyllä se nyt riittää. Hyvä näinkin, lupasi Päivi ja puhdisti keiton jäännöksiä keinusta ja lapsen mekon kauluksesta.

 - Isi, ostathan silti ne värikynät?

   Lapsi hymyili niin suloisesti kiharapää kallellaan että Pauli suostui. Taas yksi moka johdonmukaisuudessa, mutta minkäs mahdat Tiinan hellyttäville pyynnöille. Kunnan asioissa hän oli kyllä varsin jämerä. Pidettiin tiukkana ja tasapuolisena miehenä. Piti ohjakset käsissään eikä hyväksynyt lälläripolitiikkaa. Ainakaan raha-asioissa.

   Petäjäniemet nukuttivat nukkeja vaunuissa. Antoivat Tiinalle vauhtia vauvakeinussa. Kertoivat ja selittivät. Lauloivat ja pyörivät piirissä. He touhusivat kärsivällisesti keijan kanssa, mutta taas kerran luopuivat, kun Tiina itsepäisesti halusi mennä kotiin isoille asioille. Mitä nyt lasta suututtamaan. Pitää  joustaa siinä, missä  se on  mahdollista. Tur-vallisuuskysymyksissä oltiin määrätietoisen ankaria. Yksin ei saanut mennä joelle eikä maantielle.

   Pohtimistensa lomassa vanhemmat keräsivät tyllerön kanssa kukkia ja ihastelivat sinisenä välkkyvää sudenkorentoa. Välillä onnelliset vanhemmat pitivät tytärtään sylissä, halivat ja suukottelivat. Lohduttivat hellästi, kun sääski pisti kipeästi tyttösen pyöreään poskeen.

 - Tuhma sääski, hyi sinua kun pistät äidin ja isin tinsulin tansulia, moitti Päivi ja puhalsi Tiinan poskeen.

   Puuhaa riitti. Jos Pauli olisi yhtä monimutkaisesti johtanut kokouksiaan, ne olisivat kestäneet viikon yhteen menoon. Joka ikisestä asiasta piti neuvotella perusteellisesti. Etsiä syitä ja vastasyitä. Joka kohtaan Tiinan piti saada lausua oma mielipiteensä, jota hartaasti kuunneltiin ja myös noudatettiin mikäli suinkin mahdollista. Kaikkea piti tehdä yhdessä ja antaumuksella.

   Ilmankos lapsi kysyikin heiltä:

 - Äiti, mitä te teette isin kanssa sillä aikaa kun minä nukun?

                                        - - -    

   Hieman toisenlaista oli ollut pienen Stina Marian elämä. Hän oli joutunut joukon jatkoksi lapsirikkaaseen perheeseen. Joka vuosi uusi nälkäinen vauva. Tuskin tyttö paljonkaan sai huomiota osakseen siinä vilinässä. Olihan hän vielä vieras lapsi. Saivatko hänestä edes korvausta? Söi ja joi ja hiukan kasvoikin, niin että isompia vaatteita ja kenkiä piti hankkia. Melko varmasti omien lasten vanhoja.

   Suuri ja outo maailma. Pelottava. Missään ei ollut  turvallista  syliä. Oli  vain  tylyä  tyrkkimistä pois muitten tieltä. Pienillä  jaloillaan  hän jo osasi  piipertää pakosalle, kun aikuiset  tai toiset  lapset  kiukuttelivat ja mekkaloivat. Hän oppi väistelemään lenteleviä esineitä ja isoja jalkoja. Kän-säisiä  kouria ja väsyneitten naisten kipakoita tukistuksia.

   Stina Marian olisi pitänyt muuttua näkymättömäksi  voidakseen olla mieliksi kaikille. Hän ei saanut itkeä eikä valittaa, vaikka kurkku olisi ollut vereslihalla tai polvessa paha naarmu. Hän ei saanut syödä eikä juoda tarpeekseen. Häthätää hän yritti saada jotakin suuhunsa, kun jo muut tulivat ja sieppasivat kuivan leivänkannikan taaperon likaisesta kädestä.

   Hän ei uskaltanut leikkiä eikä hyppiä. Ei nauraa, vaikka eipä hänellä juuri naurun aiheita ollutkaan. Laulua hän kuuli vain kun suuret mustapukuiset ja haudanvakavat aikuiset veisasivat seuroissa. Jylisivät ja uhosivat. Etupäässä hän kyyhötti jossakin nurkassa. Ulkona ei tarjennut pidempään viipyä muulloin kuin suviseen aikaan sääskien syötävänä. Eipä hänelle monta kesää siellä ankeassa hoitopaikassa ehtinyt kertyäkään.

   Joku mummo oli kuullut äidiltään, että pikkuinen oli eräänä kesäiltana kävellyt maantien laitaan. Toisella puolella oli tanssilava, jossa nuoriso remusi ja ilakoi. Musiikki pelasi ja raikui, ja se juuri oli houkutellut tytön katselemaan tuota kummallista näytelmää aidan raosta. Kuin likainen pieni porsas.

   Ympärillä tuoksuivat mesiangervot, jotka keinuivat tyttösen pään korkeudella. Muodostivat hänen suojakseen valkean satulinnan. Siellä sai olla piilossa ja turvassa kuin viidakossa. Paksut pörisevät kimalaiset yrittivät saada äänensä kuuluville haitarin rehvakkaassa räminässä.

   Silloin suuri kova koura oli tarttunut lapsen punertaviin  kampaamattomiin hiuksiin ja kiskonut hänet takaisin pihamaalle. Se suuri olento, oliko sitten isäntä vai emäntä, oli risun kanssa hutkinut lasta säärille, koska tämä oli luvatta mennyt kuuntelemaan syntistä renkutusta ja katselemaan maailmanlasten irstasta menoa.

   Lapsi tuskin erotti virren veisuuta pelimannimusiikista. Kova melu sekä arvaamattomasti ja usein niin uhkaavasti käyttäytyvät jättiläiset.

   Kerran oli jonkun mummon äiti mennyt pikkutyttönä Stina Marian hoitotaloon käymään. Hän oli hiljaa kiivennyt pirtin ikkunan taakse asetetulle penkille ja oli ollut aivan järkyttynyt, kun oli nähnyt pienen nelivuotiaan seisovan  kiikkerällä tuolilla ja tiskaavan astioita korkealla pöydällä olevassa vadissa. Huljutteli tiskirättiä ja rasvaa tihkuvia lautasia. Vesi kyllä kupli, mutta syynä ei ollut alkuunkaan sitruunantuoksuinen, hellävarainen pesuaine, vaan kiiltelevät rasvamöykyt.

   Tyttö oli saanut jostakin terävästä puukosta haavan sormeensa. Veri ja haikeat kyyneleet sekoittuivat ällöttävään tiskiveteen. Lapsi tiesi, että jollei valmista tullut ajoissa, rangaistus seurasi. Ehkä pimeät vintin portaat, kylmyys ja nälkä, koska työtä piti tehdä jos kerran aikoi syödäkin.

   Pienen tiskaajan vieressä oli ollut musta valkopilkkuinen likasanko, jossa uiskenteli niljaisia ruuantähteitä ja suuria kärpäsiä. Eräs pojankoltiainen nakkeli eläviä kärpäsiä haisevaan liemeen ja nauraa räkätti katsellessaan, kuinka hyönteiset yrittivät kömpiä turvaan sangon reunoille. Sitten hän tyrkkäsi ne irvistellen takaisin yököttäviin jätteisiin.

   Stina Maria katseli peloissaan vesselin puuhia. Hän arvasi, etteivät kärpäset olisi ainoita ilkeilyn kohteita. Hän arvasi aivan oikein. Poika ryhtyi kiertelemään tiskaajan ympärillä. Nyki ensin punertavista kutreista. Ne olivatkin todella kauniit ja huomiota herättävät. Äidin perintöä. Hiuskiehkurat olivat tässä kovassa työntouhussa irronneet lettinauhastaan ja valuivat tuon tuostakin silmille kuin vauhkon hevosen harja.

   Pojanviikari noukki laskiämpäristä tuhruisia kärpäsiä ja yritti saada niitä pysymään Stina Marian tukassa tai paljaas-sa käsivarressa. Sitten säärissä. Tyttö värisi inhosta, mutta ei uskaltanut keskeyttää työtään. Kiusanhenki oli emännän lemmikki.

   Poika hipelöi tytön mekkoa. Epämääräisen sinistä haperoa kangasta. Helma ripsuili. Koko pirtti kuhisi kärpäsiä ja yksi oli iskenyt imukärsänsä tytön ohkaiseen sääreen. Poika läppäsi kärpäsen lattialle, mutta nosti samalla tytön hameen helmaa. Kuin esirippua niille tuleville häpäiseville tapahtumille, jotka niin valitettavan usein varjostivat sievän orpotytön turvatonta elämää.

   Mekko nousi ja odotetusti sen alta paljastuivat laihat reidet ja pienet pakarat. Kuin pennin korput. Tytöllä ei yleensäkään ollut housuja, koska hänelle sattui vielä vahinkoja tämän tästä. Pelosta ja hermostumisesta ja ehkä tulehduksistakin johtuvia.

   Tyttö koetti rasvaisilla käsillään vetää hametta paikalleen, mutta horjahti ja putosi päistikkaa lattialle. Lautanen räsähti palasiksi, mutta ne sirpaleet eivät taatusti ennustaneet onnea. Vaikka lapsen päähän tuli suuri kuhmu, itkemiseen ei ollut aikaa, koska emännän askeleet ja karhea ääni jo kajahtelivat porstuasta. Kiirettä oli, mutta  astioita ei  neli-vuotiaankaan sopinut särkeä. Risu oli aina ja joka paikassa valmiina odottamassa uhriaan.

   Poika livahti matkoihinsa, ja lämpimän suviauringon valaisemaan pirttiin jäi pieni Stina Maria sekä pieniruutuisesta ikkunasta lankeava varjo. Vino ristikko, joka viimein muodosti lattialle tummana väräjävän ristin.

   Päivi ja Pauli kuuntelivat taas nauhaa, jossa selostettiin, kuinka joku vaimoihminen oli eräänä kesänä nähnyt unen siitä joen rannasta, jossa Stina Marian hoitokoti sijaitsi.

   Vesi oli ollut tyyni mutta musta. Taivas oli ollut puolittain pilvessä ja rannalta veteen kumartuvat tuuheat puut olivat luoneet kiiluvat ja levottomat  varjonsa  kuulakkaaseen  ve-teen. Aivan kuin mustaa tervaa olisi heitetty pinnalle kellumaan. Kaukaa ulapalta lähestyi pieni vene. Valkoinen ja se liikkui ihmeen nopeasti.

 - Tiinuska, hei Tiina-pupuseni, et saa mennä niin lähelle rantaa, huusi Päivi.

 - Uita kulta, sitä venettäsi tässä muovialtaassa isin kanssa.

   Tiina-Maija oli ottanut pienen lumivalkoisen laivansa ja oli juuri juoksemassa rantaan aikoen sujauttaa sen veteen. Vanhemmat estivät kiireen vilkkaa tämän uhkarohkean yrityksen. Lepyttelivät suukoilla kimpaantunutta tytärtään ja saivatkin hänet istumaan isän viereen ja työntelemään leluaan pienessä altaassa, jota koristivat kirjavat kalat ja valtavan suuret vihreät sammakot.

 - Niin, Pauli, mitenkä se uni jatkui, kysyi vaimo.

   Kevyesti kulkeva vene oli soljunut lähemmäksi, ja silloin kertoja oli havainnut sen pieneksi valkoiseksi  ruumisarkuksi. Se oli tullut  aivan rantaan ja pysähtynyt siihen. Se oli keinunut hiljaa kuin tyhjä kehto ja odotellut matkustajaansa. Viikon kuluttua tuosta unesta pieni Stina Maria oli nukkunut pois.

 - Mihin hän kuoli? Menehtyi, korjasi Päivi vilkaistuaan tytärtään.

 - Ei siitä ole varmaa tietoa. Jotkut sanoivat, että lapsi oli ollut kuumeessa ja mennyt nukkumaan omaan loukkoonsa. Vasta seuraavana päivänä joku huomasi, että häntä ei näkynyt missään. Osasipa joskus olla näkymätön. Häntä kaivattiin jo pikkuaskareilleen. Siivousta ja tavaroitten juoksuttamista. Ja tietysti sitä kovaa tiskaamista.

   Joku oli kurkistanut tytön nukkumasoppeen. Se lemusi aina virtsalle. Kukapa sitä olisi joutanut siivoamaankaan. Lapsi ikään kuin merkitsi sillä tavalla ainoan ikioman pienen pesänsä, jossa sielläkään hän ei ollut täysin turvassa. Stina Maria oli maannut kolossaan ihan hiljaa selällään suu-ret taivaansiniset silmät ammollaan. Hän oli kai tukehtunut, ehkä kurkkumätään. Tuskin hän sentään nälkään kuoli.

   Pauli ja Päivi kävivät naapurikunnan hautausmaalla. Serkku ei ollut niinkään varma, että tyttöä olisi haudattu sinne. Matka oli pitkä ja tuskin isäntäväki olisi pienen lapsivainaan vuoksi tehnyt vaivalloista matkaa kirkolle. Hänet ehkä haudattiin johonkin saareen, kuten muillekin kuolleille oli tapahtunut.

   Taikka hän oli löytänyt viimeisen leposijansa metsästä tai niityltä tai mistä hyvänsä. Sellainen olematon olento olemattoman elämänsä kanssa. Eihän sitä kukaan olisi perään kysynyt eikä hautajaisia järjestänyt. Hyvä jos lyhyt rukous luettiin kiireellä ja ajatukset jo tärkeissä arkipuuhissa.

   Serkku ei tiennyt. Sitten hän vihdoin näytti erästä hiekkaista nurkkaa hautuumaan vanhimmassa osassa. Kuivaa heinää ja kituliaita päivänkakkaroita, jotka taistelivat hengestään puoleksi luhistuneen kiviaidan varjossa.

 - Tässä saattaa levätä vuosisadan vaihteessa haudattuja. Ei siihen enää ketään laiteta. Siinä on nykyisin tämä suuri hiekkalaatikko ja tietysti tuo roskis.

   Päivi asetteli roskalaatikon viereen pienen kukkakimpun, jossa oli vaaleanpunaisia ruusuja ja lämpimälle kesälle tuoksuvia valkoisia kieloja. Ei kuten aikuiselle morsiamelle, vaan kuin pienelle   ja kovia kärsineelle morsiusneidolle.

   Kai hänelläkin on sijansa Karitsan suurissa hääjuhlissa, joissa jokainen tunnetaan ja kutsutaan nimeltä. Kukaan ei ole unohduksissa eikä varjossa, vaikka hän olisikin välillä nukkunut Prinsessa Ruususen satavuotista unta.  

                                            XXX

MIRRIN MARINAA

   Synnyin kauniina kesäpäivänä hyvään perheeseen vanhaan maalaistaloon. Äitini kertoi minulle usein tuosta tapahtumasta. Olin ensimmäinen, joka putkahti ulos hänen rakastavasta ruumiistaan. Vanhin ja reippain. Myös kaunein, jos äitien arviointeihin on uskomista. Minun jälkeeni kömpi ulos kolme velipoikaa, surkeita rääpäleitä kaikki. Sitten syntyi vielä yksi mutta kuolleena.

   Äidilläni riitti puuhaa ja nuolemista. Kokeneena emona hän ei nuollut poikasiaan liikaa. Hän kertoi sellaisestakin tapauksesta, että joku nuori äiti oli kielellään liponut poikasen pehmeätä massua niin kauan, että se lopulta meni vereslihalle. Ei ymmärtänyt ajoissa lopettaa. Minun äitinipä ei ollut sellainen. Kohtuus kaikessa. Rakkaudessakin.

   Minä olin alkanut heti syödä ja pullistuin ihan silmissä. Veljet hapuilivat ja hamuilivat. Heiltä oli pallo taikka nänni vallan hukassa. Emännän oli tultava apuun ja autettava kaverit aterioinnin alkuun. En tietenkään muista ihan ensimmäisiä päiviä, mutta meidän lajissamme muisti alkaa kehittyä varsin varhain. Samoin kuin huomiokyky, ja sitähän meidän suku on tarvinnut ammoisista ajoista lähtien. Joka tapauksessa elämäni alku oli varsin auvoisaa. Ruokaa riitti, varsinkin kun muu syömäporukka väheni. Traagisesti tosin.

   Eräänä päivänä isäntä, joka oli karskin sorttinen mies, kysäisi emännältämme:

 - Mitä olet aikonut tehdä noille kissanpennuille? Jollei sinulla ole parempaa ehdotusta, päästän niistä ilman pellolle.

   Emoni ja imettäjäni jäykistyi kauhusta. Hänellä oli jo kokemusta tuonkaltaisista uhkauksista. Veljet toljottivat tyhmän näköisinä, mutta minulla kävi selkäpiissä pahoja väristyksiä. Pelottavia ennakkoaavistuksia.

 - Älä Iisko nyt tuollaisia puhu. Tuon narttukissan annan tietysti tyttärellemme. Hän on sitä jo tilaillut. Sehän on mahdottoman pulska ja sievä. Niin virkeäkin.

 - Mitä Terttu virkeällä kissalla tekee? Kaupungin kerrostalossa. Eihän siellä ole hiiriäkään.

 - Hän haluaa sen lemmikiksi tässä vaikeassa elämäntilanteessaan.

 - No se katti on siis poissa kuvioista. Koska tyttö sen hakee?

 - Parin viikon päästä. Heillä on se tärkeä matka ensin. Sittenpä pentu varttuu ja sitä on helpompi hoitaa.

 - Entä nuo muut vikisijät? Kalautanko niitä heti kalloon?

 - Ei toki. Tuo keltaisen ja valkoisen kirjava on menossa Aunelle. Se on vähän vaisu, mutta eiköhän siitä hyvällä hoidolla vielä kissaa saa.

 - No entä tuo Pläntti?

   Nuorin velipojista oli ristitty noin rumalla nimellä, koska siinä oli kummallisia laikkuja. Taisi karvakin olla lähdössä.

 - Minä pidän sen itse. Käy niin sääliksi. Saa sitä talossa kaksikin kissaa olla. Suuri piha ja ihanteellinen paikka lemmikkieläimelle.

 - Entä tuo Nukkumatti?

   Yksi pojista ei tehnyt muuta kuin torkkui. Emäntä oli yrittänyt syöttää sitä pipetillä, mutta vaikeata  oli. Ei  siitä  olisi  eläjäksi.  Äidilläni  oli ollut niin kovin monta raskautta eikä hän enää ollut kovin nuorikaan. Silti tuli pentuja joka laakilla.

 - Ehkä sillekin löytyy koti. Minä yritän vielä kysellä kylältä.

 - Sille löytyy vain taivaan koti. Anna tänne.

   Isäntä sieppasi surkeasti inisevän pennun emäntäni käsistä, käveli tiskipöydän luokse, otti kaapista vasaran ja mottasi  veljeäni  päähän. Tiskipöytä räsähti pahasti. Kuin kuolin-

kellot ja sitähän se olikin. Vielä uusi kauhea rämäys, ja verinen pieni ruumis retkotti yhtenä liiskana pöydällä.

   Talon miniä sattui olemaan paikalla ja puhkesi päivittelemään:

 - Mitä sinä Iisko niitä siinä pöydällä menit teurastamaan. Olisit vienyt pihalle. Juuri sain tiskipöydän ja kaakelit pyyhittyä. Katso nyt. Seinässäkin valuu verta. Siivoa itse.

   Iisko aikoi juuri pyyhkäistä veriset jätteet roskasankoon, kun miniä jatkoi rätinäänsä:

 - Älä kauhistus sinne haisemaan. Vie ne ulos.

   Emäntämme oli ollut aivan vaiti säikähdyksestä ja säälistä. Nyt hänkin lausui mielipiteensä.

 - Voi sinua Iisko, miksi sinä tapoit sen pennun emoraukan nähden?

 - Ei ne elukat mitään ymmärrä, ärähti mies vastaukseksi.

 - Olet sinä julma. Vie se ulos ja hautaa mahdollisimman kauaksi, ettei emo sitä löydä.

 - Minä en rupea mitään muistotilaisuuksia kollin raadolle järjestämään. Heitän moskat aidan yli metsään, niin ketut, varikset ynnä muut puhtaanapitolaitoksen kaverit hoitavat homman. Julmuudesta puheen ollen, mikä se kissa sitten on sinun mielestäsi? Kiusaa ja rääkkää hiirtä tuntikaupalla. Todellinen kiduttaja.

   Hämmästelin isäntämme tietämättömyyttä. Äiti oli jo ehtinyt kertoa minulle, miksi hän heitteli ja paiskoi elävää hiirtä pihatantereeseen. Liha tuli sillä tavalla mureammaksi ja suli paremmin meidän pikkuvatsoissamme. Kuuluu hyvään ruuanlaittotaitoon, eikä muuta.

   Toista oli ihmisten ravinnoksi tarkoitettujen nautojen kohtelu. Ihan ylenannatti katsella televisiosta, kuinka kaatumaisillaan olevaa ja kauhistunutta lehmää tyrkittiin teurastamoon. Kylkiluut paistoivat ja elukka oli niin runnellun näköinen, että hyvä kun silmät olivat tallella. Tuskin tunnistin  sitä  lehmäksi, vaikka olin tarkastellut sellaista melkein joka päivä navetassamme. Tosin etupäässä alhaalta päin.

   Minun telkkarin katsomistani äiti yritti hieman rajoittaa, koska sain sieltä muitakin pelon aiheita. Olin saanut päähäni, että hiirissäkin voisi olla hullun hiiren tautia. Äitini oikein hyrisi naurusta, kun kuuli murheistani.

 - Ei toki meidän hiirissämme. Turvallista luomuvilljelyä ja yksilöt ovat minulle tuttuja jo pidemmältä ajalta. Voisin jopa niitten sukupuunkin piirtää. Jo esiäitini pyydystelivät sitä samaa Hiirulaisten sukuhaaraa .vuosia sitten.

   Äitini oli todella huolissaan siitä, että joutuisin juuri Jorman ja Tertun hoiviin. Hän nuoli minua hellästi ja kehotti olemaan kaikessa hyvin varuillani. Ihmiset ovat arvaamattomia ja niin kavalia. Puhuvat toista ja tekevät mitä mieleen juolahtaa. Hymyilevät ja kutkuttavat leuan alta, ja jo seuraavassa silmänräpäyksessä potkaisevat armotta pihalle. Kollikissoihinkin voi paremmin luottaa kuin ihmislapsiin.

   Uusi isäntäväkeni oli kuulemma ostanut kokonaista kaksi viikkoa lisää. Ihmettelin kuinka aikaa voi ostaa, mutta niin se vain oli. Tässä tapauksessa he viipyisivät matkallaan tavallista kauemmin, ja minä sain nauttia huolettomista lapsuuden hetkistäni vanhassa talossa ja sen fantastisessa pihapiirissä.

   Äiti opetti Plänttiä ja minua pyydystämään perhosia. Minulta se onnistui helposti. Mustapilkkuinen nokkosperhonen vaapotti kohdalle, otin vauhtia ja hyppäsin sirosti ilmaan kuin balettitanssijatar. Kaikessa pehmoisuudessani ja silti teräshermoisena. Tietoisena suloisesta sulavuudestani. Etukäpäläni olivat jo valmiiksi levällään kuin lentopalloilijalla. Sitten vain nopea läpsäys. Tassut yhteen ja perhonen oli pian vainaa.

   Äitini kehui minua varauksettomasti, mutta velipoika vain töppäili  nurmikossa  ja haroi avuttomana tassuillaan ilmaa.

   Hidasälyinen. Äidille hän oli silti kaikki kaikessa. Olihan hän poikalapsi. Niin se näytti Helli-emäntäkin hoivaavan ja hemmottelemaan kotiin jäänyttä aikamiespoikaansa. Passasi aamukahvit ja voileivät sänkyyn, kun poika ei yöllisten reissujensa vuoksi jaksanut sängystä nousta.

   Olin notkea kuin paraskin taitovoimistelija. Hyppelin tuoksuvan ruusupensaan alla ja haistelin valkoisia kukkia. Varoin kimalaisia, sillä tiesin niitten pistävän ilkeästi.

   Naapurin emäntä ihasteli:

 - Katso Helli, kissa haistelee juhannusruusuja. Kuinka söpöä. minkä olet antanut pennulle nimeksi? Minä ehdottaisin Söpöä.

 - En ole käyttänyt siitä vielä mitään nimeä. Terttu saa ristiä sen, kun hakee pennun. On se vain kaunis ja hienostunut. Ihan kuin sen suonissa virtaisi jalompaa verta.

 - Ehkä virtaakin. Saattaa olla persialaista tai siamilaista sukua, kun on noin sirokin ja silmät veikeästi vinossa.

   Tämä kaikki oli mannaa sydämelleni. Olin jo tuolloin hyvin turhamainen ja tietoinen  viehätysvoimastani. Isäntään se ei vain tehonnut. Hän mulkoili minua äkäisesti ja naputteli vasarallaan piharakennuksen seinään nauloja. Turhan näköistä työtä. Sitä ihmiset muuten tekivät kaiken aikaa. Ei tahtonut perässä pysyä niitten toilauksissa.

   Kiireistään huolimatta emäntä hoiti silti hyvin ne tärkeämmätkin askareet eli meidän syöttämisemme. Saimme monipuolista ja herkullista kotiruokaa. Isäntäkin saattoi heittää katiskastaan huonoimpia sinttejä meille. Maitoa oli yllin kyllin tarjolla sekä kaikenlaista pientä makupalaa naposteltavaksi. Ulkona sai juosta mielin määrin. Aina oli joku avaamassa meille ovea kuin kuninkaallisille. Jopa isäntäkin. Tosin hänen kielenkäytössään oli toivomisen varaa.

 - Ulos siitä katinroikale. Annanko vauhtia saappaallani vai aiotko siihen kynnykselle koko päiväksi pesiytyä?  

   Hän ei alkuunkaan ymmärtänyt meidän arvokasta ja kiireetöntä liikehdintäämme. Toivoin niin hartaasti, että tytär keksisi antaa minulle nimen Prinsessa.

   On se vain onni, ettei ihminen sen paremmin kuin kissakaan tiedä tulevaisuudestaan. Ei siitä, mikä häntä myöhemmin odottaa, Stressaantuisi aivan kauheasti. Osasin iloita jokaisesta ihanasta hetkestä  noina  kesäviikkoina. Tuskin koskaan sen jälkeen olin enää yhtä onnellinen ja huoleton. Vapaa kuin taivaan lintu.

   Äidillä oli juuri opetusohjelmassaan kohta, jolloin hänen piti opastaa meitä lintujen ja hiirien pyydystämiseen, mutta opintoni jäivät pahasti kesken, koska Terttu miehineen saapui minua noutamaan.

   Näytin kaikki parhaimmat puoleni heille. Pomppasin kokeeksi tulevan isäntäni syliin, mutta huomasin heti, ettei Jorma ollut kissaihmisiä. Hän työnsi minut pois sylistään ja pyyhki vielä kuviteltuja karvoja housuistaan. Ilmeessä oli inhon värinöitä. Ettei vain ollut samanlainen raakalainen kuin isäntämme.

   Hyrräsin ja kehräsin. Tönin suloisella pikkupäälläni Tertun säärtä. Nuolaisin hänen poskeaan, kun hän hurmaantuneena otti minut syliinsä. Ei saanut nuolla suulle. Liian tuttavallista, olisi äitini varoitellut. Täytyy pitää tiettyä etäisyyttä, etteivät ihmiset pääse heti hallitsemaan ja määräilemään. Luulevat vielä tuntevansa meidät.

   Hyppelin sivusuuntaan ketterästi häntä pystyssä. Sitten ponkaisin ilmaan ja letkautin notkean vartaloni pääni yli. Selkä jäi somasti kaarelle. Aivan kuin ei selkärankaa olisi ollutkaan.

 - Kyllä sinä olet notkea! Aivan ihana. Niin kauniit viirut ot-

sassa. Nyt tiedän, minkä panen sille  nimeksi. Se  on  Mirri.

   Olin todella pettynyt. Sen tavanomaisempaa nimeä ei olisi saattanut keksiäkään. Melkein kuin minut olisi nimitetty pelkäksi kissaksi. Sen verran olin jo katsellut telkkarista taidenäyttelyitä, että olin kovasti  ihmetellyt, etteivät  maalarit  keksi tekeleilleen kiinnostavampia nimiä kuin Asetelma 1 ja Asetelma 2 ja Asetelma 3. Mielikuvituksen puutetta.

   Yritin vielä mielistellä Terttua ja ravasin lankakerän perässä aivan hengästymiseen asti. Välillä istuin ylväästi pää pystyssä, jotta hän voisi todeta egyptiläisen alkuperäni egyptiläisenä prinsessana. Mitä vielä. Hän joikaisi kolealla äänellään:

 - Tulehan tänne, Mirri. Lähdetään tästä kotiin.

   Minut pantiin pieneen pahalta haisevaan laatikkoon, jossa oli ristikko. Äitini tuli naukumaan eteeni. Yritti vielä varoitella katalan maailman vaaroista. En minä häntä kuunnellut, sillä uudet seikkailut odottivat. Pläntti tuijotti tyhmänä lähtöäni.

 - Ei sinun tarvitse tänne ikävöidä, Mirri. Saat meiltä hyvän kodin. Käymme usein täällä vanhempiani katsomassa.

   Se lohdutti äitiäni, ja hän jäi alakuloisena katselemaan hienon automme jälkeen. Ehdin vilaukselta huomata, että äiti-parka oli kovasti vanhentunut kesän aikana. Emännän pitäisi voedä hänet lääkäriin.

   Automatka oli inhottava. Tärisin ja kaikki haisi. Äänet olivat kammottavia. Jorma huusi ja Terttu huusi vastauksiaan. Meluisa perhe. Isäntä oli huutanut vain suuttuessaan ja ollessaan kännissä. Tämä pariskunta kiljui kaiken aikaa. Olivatko he huonokuuloisia?

 - Pidä huolta, ettei se katti oksenna minun uuteen autooni. Tai pissaa. Mikään ei haise niin pahalta kuin kissan paska.

 - Sehän on laatikossa. Aina sinä luulet, että tapahtuu jotakin kauheata. Sitä  paitsi  se  on jo  huonesiisti.  Äiti kertoi.

 - Mikä huonesiisti sellainen on joka voidaan heittä pihalle kahdessa sekunnissa? Kuka sen on testannut? Vai kysyikö äitisi kissalta?

 - Älä mollaa äitiäni. Aina sinä vähättelet sukuani. Et sinäkään mistään hienoimmista piireistä ole kotoisin.

   Siinä olin aivan samaa mieltä. Tuskin heistä kumpikaan ylti minun sukutauluni loistokkuuteen. Tosin äiti oli ollut hyvin epävarma isästäni. Luetteli minulle useampiakin, kun kerran kysäisin asiaa. Muiden nimistä hän ei ollut varma kuin siitä Iivarista. Jossakin vaiheessa sitä alkaa kiinnostua juuristaan.

                                          - - -

   Saavuimme kaupunkiin. Järkytys. Häkkini oli sijoitettu takaikkunaan, jotta näkisin maisemia. Mitä maisemaa se sellainen oli? Autoja ja taas autoja, vihaisia ihmisiä ja kamalasti koiria. Ajoimme tulevan kotini eteen. Shokki. Ainakin kahdeksan kerrosta. Sen kuulin vasta myöhemmin, sillä siihen aikaan osasin laskea vain kolmeen kuten sorsaemo muniaan räknätessään.

   Tulimme sisälle rappukäytävään. Kuin maailmansotaa. Kaikki kaikui, kolisi ja haisi. Jorma huusi ja Terttu kailotti vastauksiaan. He rämistelivät auki jonkin pienen huoneen oven. Ristikoita, aivan kuin minun laatikkoni ei olisi ollut tarpeeksi vankilaselliä muistuttava.

   Ristikko-ovi kiskottiin kamalalla metelillä kiinni. Jorma näpräsi seinässä olevia nappuloita, ja olin saada sydärin. Se pieni huone nousi keikkuen ja naristen ilmaan. Tämäkö oli se ihana koti, josta emäntäni oli minulle kertonut? Samanlainen pömpeli kuin naapurin pahasisuisen hurtan koppi.

   Olin todella pyörällä päästäni. Oksennus ja pissa olivat vähällä tulla alleni. Pidin varmuuden vuoksi silmiäni kiinni. Tätä  ei kestä  lujahermoisinkaan  otus. Miksi  he  heittävät

ovia auki ja kiinni kuin voimamiehet? Kai se vähemmälläkin läimäyttelyllä onnistuisi.

   Hetken hiljaisuus. Olimme eteisessä. Hajut parempia mutta varsin vieraita. Minut päästettiin ulos laatikosta, kun Jorma oli ensin nuuskinut ja tarkastellut peräpäätäni ja viiksiäni, jotta hän olisi voinut todeta, olinko esittelykunnossa. Heidän hienolle kodilleen nimittäin. Kallista ja kuviollista. Kiiltävää ja puhdasta. Monta huonetta, mutta sen käsitin vasta myöhemmin.

   Huomasin heti, että eräs ovi olohuoneen peräseinällä johti ulos. Menin nuuskimaan sitä, raapaisin keveästi ja aloin naukua pyytävästi.

 - Hitto, nyt se kolli aikoo tehdä tarpeitaan.

   Loukkaannuin kolli-sanasta verisesti. Tahallista sukupuolten sekoittelua. Ettäkö olisin joku pi-pi-biseksuaalinen, kuten telkassa hienosti lausuttiin. En ollut koskaan uskonut olevani muuta kuin nainen. Läpikotaisin ja perusteellisesti ja peruuttamattomasti nainen.

 - Kis, kis. Tule tänne Mirri. Täällä on sinulle hiekkalaatikko. Täällä kylppärissä.

   Epäröiden ja epäluuloisesti pujahdin sisälle pimeään pieneen huoneeseen. Kyykistyin juuri tyytyväisenä hiekkalaatikkoni päälle, kun salama iski joka puolelta. Valoa ja leimahduksia. Päästin tuskan naukaisun. Piti ihan sulkea silmät.

 - Etkö ole tottunut loistevaloihin, söpöläinen? Älä pelkää. Täällä sinusta pidetään hyvää huolta.

   Rauhoitun vasta sitten, kun latkin maitoa kupista, jossa oli muuten pienen terrierin kuva. Ajattelin ensin, että se oli erehdys, mutta kai se oli sen Jorman hirtehishuumoria. Hän oli sen hankkinut varta vasten minulle. Tertulla oli kyllä sen verran huono näkö, ettei  hän  olisi  erottanut pientä koiran

kuvaa karhusta tai norsusta.

   Näinä muutamina ensihetkinä uudessa kodissani opin erään aika ikävän asian, joka vaivaa monia ihmisiä, etenkin sellaisia, jotka ovat valinneet itselleen kriitikon uran. Minusta oli tulossa ivallinen, epäluuloinen, ironinen ja kitkerä.

 - Juo nyt janoosi. Pian saat varsinaisen aterian.

   Hyrräsin muodon vuoksi. Äiti oli opettanut enkä aikonut luopua hyvistä tavoistani tässäkään perheessä. Aikani kuluksi tassuttelin taas sinne olohuoneen ulko-ovelle. Jorma seurasi kulkuani yrmeän näköisenä.

 - Mitä se katti nyt aikoo?

 - Se ehkä huomasi, että tuosta ovesta päästään ulkoilmaan. Kas niin, Mirri. Minä avaan sen oven tulepas katsomaan.

   Terttu yritti parhaansa ja melkein hellyin hänen ystävällisistä ponnisteluistaan. Ehkä täältä joskus pääsee takaisin kotiin. Oikeaan kotiin.

   Astuin varovaisesti kynnyksen yli kylmälle sementtilattialle ja ravistelin oikeata etutassuani. Vesilätäkkö. Joka puolella oli vihreätä kaidetta, joten en nähnyt ulos. Kaikkialla tuoksui ja humisi. Suuria puita huojui kaiteen takana ja linnut lauloivat ärsyttävästi ja viekoitellen.

   Terttu nappasi minut äkkiarvaamatta syliinsä ja nosti katsomaan kaiteen yli. Olin kuolla kauhusta. Hirveän kaukana allani oli harmaata kovaa maata, hiukan nurmea jossakin, kitulias kukkapenkki. Autoja autojen perään. Yksi räksyttävä vihulainen. Telkkarissa olin nähnyt sellaisen. Taisi olla jokin snautseri.

   Ei se koira vielä mitään, mutta tämä huikaiseva korkeus. Terttu kai huomasi säikähdykseni, koska hän likisti minut pehmeätä rintaansa vasten ja kujersi:

 - Älä pelkää, Mirri. En minä sinua pudota. Siellä on kova asfalttipiha. Tuolla kaukana. Olemmehan kuudennessa kerroksessa.

   Hän nosti minut kaiteen yläpuolelle ja kehotti ihailemaan komeita puita. En voinut muuta kuin iskeä terävät kynteni hänen käsivarteensa. Onneksi hänellä oli paksu angorapusero.

 - Hyi sinua, Mirri. Et kai raavi minua? Rakasta emäntääsi.

   Hyrräsin muutaman anteeksipyytävän sanan. Asia oli sovittu. Terttu taisi sittenkin olla reilu nainen, mutta Jorma jyrisi ja karjui:

 - Viedään se katti huuthelkkariin. Sehän raapii. Ties vaikka puree. Onko sinulla edes jäykkäkouristusrokotusta? Minä ainakin otan sen huomispäivänä, jos aiomme elää tuon pedon kanssa.

   Terttu esitteli minulle kotiamme. En oikein osannut vielä maastoutua. Missä ihmeessä oikein nukkuisin? He tuijottivat telkkaria puoleen yöhön. Istuin ja makasin ja haukottelin sohvalla. Terttu piti välillä sylissäkin. Jorma tyrkkäsi minut heti lattialle, jos yritin syventyä ajankohtaisiin tapahtumiin hänen vieressään.

   Näin me pikkuhiljaa merkitsimme reviireitämme. Tertun kanssa tuli sopuratkaisuja. Jorman kanssa täytyi väistellä ja perääntyä. Olla niin kuin ei olisikaan.

   Vihdoin ja viimein he vetäytyivät makuuhuoneeseen. Terttu näytti eteisen nurkassa pientä koria, jossa oli vaaleanpunaista pehmeätä kangasta pohjalla.

 - Tässä sinä nukut. Siitä on lyhyt matka kylpyhuoneeseen. Pidämme sen oven aina auki. Sinua varten.

   Katselin kohteliaasti koria. Tylsän oloinen. Väri kuin porsaalla. En kotonakaan ollut kovin innostunut possujen seurasta. Epäsiistiä väkeä. Tuossa en takuulla viihtyisi, sillä olin jo päättänyt, missä aioin nukkua.

   Jorma ja Terttu pulputtivat ja kinastelivat aikansa vuoteessaan. Sitten Jorma sammutti lampun ja minä hyppäsin. Suoraan  miehen  vuoteen  jalkopäähän,  kiiltävälle  satii-

nipeitolle. Kynnet rapsuivat ja lipesivät. Olin mätkähtää lattialle, mutta juuri kun olin taitavasti saavuttanut tasapainoni, joku tarttui minua niskasta ja heitti lattialle.

 - Tässä et kyllä koisi katin retale. Painu eteiseen siitä.

 - Älä visko sitä tuolla tavalla. Siltä katkeaa koipi. Katso nyt, kuinka pahoillaan se on.

   Terttu oli taas sytyttänyt valon ja tuli lepyttelemään minua. Istuin keskellä koriani ja sydämeni oli haljeta surusta ja ikävästä. Pääsisinpä äidin luokse.

   Yö oli erittäin rauhaton. Jorma ja Terttu teutaroivat ja ähisivät vuoteessaan. Mies piehtaroi koko ajan vaimonsa päällä. Oliko se jotakin painiottelua?

   Minua alkoi itkettää ja naukumiseni suututti Jormaa aivan käsittämättömästi. Ikään kuin heillä olisi ollut jotakin mielekkäämpää tekemistä kuin minun lohduttamiseni.

   Viimein Terttu toi minulle vanhan karvalakin. Se oli punakettua. Hän asetti minut sen keskelle ja leperteli kuin mielipuolelle:

 - Kas tässä. Mirri-kulta, tämä on pehmeä ja lämmin. Niin ihana, aivan kuin oma emosi. Kuvittele, että se on sinun ikioma äitisi. Sitten vaivut unten maille. Hyvää yötä, Mirri.

   Jorma oli revetä kiukusta. Jotakin tärkeätä oli kai jäänyt kesken. Terttu itki, kun heille aina tuli riitaa kaikesta, ja minä pidättelin itkuani sen kauhean ketun kourissa. Sain sen heivattua sentään korin ulkopuolelle. Siinäkin se vietävä haisi monille murhille ja veriteoille, joita se oli suorittanut pienempiensä ja heikompiensa päänmenoksi. Muuan esiäitinikin oli kuulemma saanut surmansa tuollaisen hirviön hampaissa.

   Aamu koitti. Aurinko paistoi. Huoneisto oli todella kaunis. Istuin juuri aamutarpeillani kylpyhuoneessa,  kun Jorma törmäsi sisälle.

 - Nytkö minulla on kaksi narttua jonossa edelläni, ennen kuin pääsen aamupesulle. Ala katti painua keittiön puolella. Mitä siinä koko päivää kökötät?

 - Eläintä ei saa häiritä. kun se suorittaa tarpeitaan. Haluatko, että se laskee loput parketille?

 - Ei siitä enää mitään tipu, totesi mies ykskantaan.

   Minulla oli kova nälkä. Terttu oli sittenkin unohtanut syöttää minut illalla enkä minä tietysti kohteliaana kissana kehdannut naukua ateriaani. Tämmöistäkö tämä onkin? Mielipahaa ja nälkää?

   Litkin kohteliaisuudesta siitä koirakupista hiukan maitoa. Kovin oli sinertävää ja laihaa. Köyhälistöäkö täällä asusti. kun ei kunnon juomiakaan ole tarjolla?

   Terttu asetti uuden kupin lattialle. Senkin kyljessä oli joitakin koukeroita. Ahaa, ruusuja. No ne kelpasivat. Jääkapin ovi aukeni ja koko paratiisillinen herkkujen maailma. Tottuneesti nuuhkaisin sieltä ainakin sen kahtakymmentä sorttia. Lihaa ja monta lajia. Makkaraa, maksapasteijaa, kalaa, kermaa, jotakin herkullista jälkiruokaa.

   Hyrräsin voimallisesti ja pukin uuden emäntäni säärtä. Taidamme sittenkin tulla juttuun keskenämme. Kunhan tuo Jorma vielä minuun suopuisi, mutta kyllä minä hänet vielä kesytän.

   Terttu otti jonkin pienen purkin ja avasi sen kirskuttamalla inhottavasti terävää rautaesinettä sen sisään tiskipöydän päällä. Lappoi lusikalla jotakin kuppiini ja sanoi, että ole hyvä.

   Katsoin jopa kolmesti sitä sörsseliä edessäni. Punertavaa ja limaista. Kiersin yhden kerran epäluuloisena kupin ympäri. Haju sisälsi kaikki maailman ruuat, mutta se ei tuntunut houkuttelevalta.

   Kulinaariset nautinnot eivät muodostu kymmenien ruokalajien kaaosmaisesta sekoittamisesta yhdeksi möykkymäiseksi sotkuksi, vaan yksittäisistä hienoista aromeista ja

vivahteista. Olin paljon seurannut telkkarista kokkien kamppailua maailmanmestaruudesta.

 - Syö nyt. Se on terveellistä. Kaikki vitamiinit ja hivenaineet samassa.

 - Ja saamarin kallista, mörisi Jorma ja iski hampaansa kinkkuvoileipään.

 - Eikö sinulla ole nälkä. Syö nyt Mirriseni. Syö äidin mieliksi.

   Katsoin emäntääni. Hulluko se oli? Minun äitinihän jäi maalle. Tiesin olevani täysin heidän armoillaan. Lisäksi nälkä kaiversi sisuksiani. Maistoin varovaisesti aivan kupin reunasta. Ei mikään nautinto, mutta ei ihan myrkkyäkään. Äiti oli jo ehtinyt opettaa minulle kärpässienen vaarallisuuden.

   Kuvittelin, että ruokavaliooni tulisi jotakin vaihtelua myöhemmin, varsinkin kun isäntäväki mässäili kaikilla mahdollisilla herkuilla. Mutta ei. Se sama massa pysyi ravintonani niitten vuosien aikana, jotka vietin tässä kummallisessa perheessä.

                                        - - -

   Jos olisin ollut ihminen ja jos olisin saanut psykiatrin koulutuksen, olisin oitis määrännyt molemmat mielisairaalaan. Varsinkin Tertun. Jorma oli kyllä karkea ja aluksi vihamielinen. Vastenmielisyys alkoi kuitenkin vähitellen muuttua viileäksi välinpitämättömyydeksi, ja koska käyttäydyin niin hyvin, hän alkoi joten kuten sietää minua.

   Tertussa sen sijaan alkoi ilmetä yhä huolestuttavampia  piirteitä. Ensinnäkin hän itki vähän päästä. Pöpperöisen nyyhkytyksen keskeltä erotin sanoja: ”vauva” ja taas kerran ”oma vauva”. ”Miksi minua näin rangaistaan. Miksi minulle ei suoda äidin onnea? Miksi ne typerät lääkärit eivät auta minua? Pitääkö lähteä Yhdysvaltoihin asti apua saamaan?”

   Pitkällistä sanasotaa ja väittelyä Jorman kanssa. ”Kenen syy? Menisit vielä tarkastuksiin. Jos ne siittiöt ovat liian  hitaita. Oliko sinussa todella sikotauti lapsena? Vaihdan lääkäriä.”

   Jorma lohdutti ja lepytteli, sitten hermostui ja huusi.

 - Minun värkeissäni ja nesteessäni ei ole mitään vikaa. Johan ne on tutkittu. Tutkituttaisit pääsi, kun olet tuollaiseen pakkomielteen vallassa. Eivät kaikki voi saada lapsia. Tyytyisit siihen. Onhan meillä toisemme. Mikäs tässä. Hankitaan kasvattilapsi, jos se on noin ehdotonta. Älä koko aikaa itke ja valita.

   Näiden kohtausten aikana, joita oli muuten ainakin kerran päivässä ja etenkin öisin, kyyrötin mahdollisimman kaukana heistä, vanhan kaapin päällä. Kuinka pentujen saanti saattoikin olla noin kimuranttia?  

   Kissat kuulemma käväisevät sopivana yönä ulkona, viipyvät pari tuntia ja annas olla, iloinen perhetapahtuma oli luvassa. Suurin huoli oli, että sai pitää pentunsa. Niin oli äiti minulle kertonut. Hänkin oli piilottanut yhden pesueensa aitan vintille, mutta jokin villiminkki oli ne sieltä löytänyt ja popsinut kitaansa.

   Kävimme onneksi silloin tällöin entisessä kodissani. Sielläkin Terttu koko ajan itki ja ruikutti. Helli-emäntä lohdutti lempeään tapaansa, mutta isäntä tallusti muristen pihalle. Hän ei kestänyt kuunnella akkaväen ulinaa. Olin jo aikaisemminkin huomannut, että Helli itkeskeli aika harvoin ja vain yksikseen, vaikka ei se hänen elämänsäkään niin helppoa ollut.

   Äitini kertoi, että hänen käsityksensä mukaan kovasti hellämieliset ihmiset eivät olleetkaan niitä kovimpia itkijöitä. Ennemminkin kovat ja voimakastahtoiset naiset, jotka silläkin keinolla pyrkivät nujertamaan  ja  hallitsemaan mie-hiä. Näyttävää vollotusta ja taitavasti esiin puserrettuja krokotiilinkyyneleitä.

   Olin jo hyvin varhaisessa vaiheessa todennut, fiksu kissaneiti kun olin, ettei minua uudessa perheessäni rakastettukaan minun itseni vuoksi. Minut oli hankittu korvaamaan jotakin puutetta. Käsittääkseni juuri sitä epätoivoisesti odotettua ihmispentua. Joskus välähti mieleeni, että entä sitten, kun vauva on saatu taloon. Mitä minulle tapahtuisi? Olisinko silloin tarpeeton?

   Minussakin alkoi itää haave oman perheen perustamisesta, nimittäin kissaperheen. Siihenhän ei tietenkään kuuluisi isää. Äitini ei ollut koko elämänsä aikana kuullut kuin yhdestä ainoasta parisuhteesta, jossa molemmat vanhemmat asustivat samassa talossa. Ehkä sentään joitakin sukurutsaisia tapauksia varttuneen poikasen ja emon välillä, mutta niistä yleensä vaiettiin.  

   Nuppulan emännän talossa oli kerran asustanut kissapariskunta, jotka saivat taajaan pentuja. Isäkissa kävi kyllä tekemässä niitä naapureihinkin, mutta ei se emokissaa pahemmin häirinnyt. Heillä oli näes avoin avioliitto. Ei se elämä tuollaisessakaan perheessä ollut helppoa. Kauheasti riitaa ja sähinää ruokakupilla. Helpompaa on sittenkin yksinhuoltajana ystävällisessä perheessä, oli äitini minulle tolkuttanut.

   Erään vierailun aikana tunsin kummaa vetoa naapuripihalle ja napsis, niin se vain alkoi, se toivottu raskaus minunkin kohdallani. Nimeäkään en ollut tulevalta isältä ehtinyt kysyä, koska hän kielsi minua puhumasta kesken toimituksen. Häiritsi keskittymistä. Mutta komea se oli ja ruskeankeltainen. Melkein kuin ilves. Suuret tassut ja suuret... Äitini ei hyväksy liian rohkeita seksikuvauksia joten olkoon.

   Olihan se ihanaa, mutta kesti kovin lyhyen aikaa. Siitä lyhyestä aktista se Terttukin miehelleen alinomaa motkottaa.

 - Voisithan sitä hieman pitkittää. Ehtisi paremmin toteutua ja olisi samalla jotakin nautintoa naisellekin.

 - Luuletko, että tämä on enää mitään herkkua minullekaan? puhisi Jorma. - Olen kuin kokopäivätyössä huhkiva siitossonni. Ruokatunnillakin täytyy tänne laukkoa lasta tekemään.

 - Ravasit sinä täällä ennenkin lounastauoilla. Taisit käydä kahvitunnillakin, nyyhkytti Terttu.

 - Se oli eri asia. Silloin ei ollut tätä pakkotekemisen makua.

 - Nyyh nyyh, ei minun kanssani ole pakko olla. Mene vain sen suuritissisen sihteerisi seuraan. Taitaa olla hedelmällinen kuin paksu kaniini.

 - Älä morkkaa Helinää. Hän on kunnon nainen. No niin, en jaksa enempää. Kyllä sitä näitä hommia voisi muissakin merkeissä hoidella kuin riitelemällä.

 - Ei sinun tarvitse riidellä, mitäs riitelet, mitäs...nyyh nyyh...

   Voi että olin kyllästynyt. Kaikkeen. Nuolin joskus pehmeätä massuani, joka alkoi pikku hiljaa pömpöttää. Suloisesti. Äidiltä kysyin seuraavalla vierailulla neuvoja lastenhoidossa. Ensin hän hieman kalpeni. Taisi olla väärä sana, mutta olen oppinut senkin telkkarista. Äitini on nimittäin varsin tumma kaunotar. Mustaa paljon ja joukossa valkeita läiskiä. Molempien silmienkin ympärillä. On kuin naamiaisiin menossa. Viehättävä ja haluttava nainen yhä vieläkin.

   Aluksi äitini huolestuneena toruskeli minua varomattomasta seurustelusta, mutta koska tiesimme, että pennut syntyisivät varakkaaseen kotiin, jossa jo muutenkin innolla toivottiin perheenlisäystä, äitini huolet hälvenivät. Varmasti meistä pidettäisiin hyvää huolta.

   Iloisena odottelimme äidin kanssa lapsenlapsien syntymää. Kokeneena synnyttäjänä hän tarkalleen arvioi ajan ja pentujen lukumäärän. Niitä tulisi olemaan neljä. Suunnittelimme niille jo nimiäkin, vaikka tiesimme, etteivät ihmiset niitä käyttäisi. Kommunikointivaikeuksia kuten aina. Noitten kunnianarvoisten luomakunnan herrojen ja rouvien kanssa.

   Äitini toivoi, että pennut kutsuisivat häntä mummiksi, koska se olisi nuorekkaampi nimitys kuin mummu. Ai ai sitä turhamaisuutta. Naureskelimme, nauuimme ja hyrräsimme oikein sydämemme pohjasta.

   Omassa onnellisessa odotuksessani sydämeni pehmeni myös Terttua ja Jormaa kohtaan. Toivoin, että heilläkin pentujen teko onnistuisi. Ja niinhän se onnistui. Ilmankos sanotaan, että täytyy olla varovainen siitä mitä toivoo, koska se saattaa toteutua.

                                        - - -

   Eräänä iltapäivänä kodissamme oli tavallista suurempi huuto ja kimitys. Oli todettu, että Terttu oli raskaana. Ihmiset ja etenkin Terttu ovat arvaamattomia. Koko yö oli kauheata itkun märinää. Sain kauan höristellä korviani, ennen kuin käsitin, mikä nyt oli vinossa.

 - Ei siitä kuitenkaan mitään tule, ulvoi Terttu. - Eihän ole tullut ennenkään. Niin monta keskenmenoa, etten osaa enää laskeakaan.

 - Lääkärihän sanoi, että tällä hetkellä kaikki on hyvin, ja vastahan se on alussa. Toivotaan parasta.

 - Ei se toivomisesta parane. Yhdeksän kuukautta. En kestä tätä pelkoa ja jännitystä. Voi voi. Tietenkin se tulee ulos kesken tai jotakin muuta kauheata tapahtuu. Oletko ihan varma, ettei sinulla ole mitään perinnöllisiä sairauksia?

 - Älä höpötä. Ei ole, entä omassa suvussasi?

 - Taasko syytät minua? Ei minun sukuni huonompaa ole kuin sinunkaan. Mennään tutkimuksiin. Otetaan kaikki kokeet. Ties vaikka...

   Plääp ja plääp. Jorma kyllästyi siihen voivotteluun, ja vaikka oli jo puoliyö, hän päätti lähteä kävelylenkille. Uusi kaakatus:

 - Älä lähde. Voi älä lähde Jorma. Älä jätä minua yksin, jos jotakin tapahtuu. Entä jos joku hyökkää sinun kimppuusi siellä pimeällä kadulla? Mihin minä joudun lapsen kanssa? Nyyh nyyh.

   Jos minulla olisi ollut taitoa avata ulko-ovi, olisi varmana painellut miehen perässä pihalle. Miten minä voisin keskittyä onnelliseen raskauteeni, kun emäntä vetää meidän kaikkien hermot kireälle kuin viulun kieli? Joku on muuten väittänyt, että viulunvingutus kuulostaa ihan samalta kuin joku astuisi kissan hännän päälle. Siitä ainakin olen samaa mieltä tuon höperön ihmisrodun kanssa.

   Päivät kuluivat ja valmistin mielipaikkani, vanhan perintökaapin alle pesän. Pyykkikorista sain kiskottua Jorman alushousut pehmusteeksi. Ne olivat vähän haalistuneet ja olivat käyneet miehelle aivan liian ahtaiksi, joten en uskonut hänen panevan pahakseen tätä lainaamista. Kunhan kasvatusisä näkee neljä tervettä ja suloista pentua, hän kyllä leppyy.

   Pyöräytin pennut tähän turvattomaan maailmaan iltayöstä. Minulta pääsi vain yksi vingahdus, Poltot eivät olleet mitenkään sietämättömiä. Äiti ja muut naaraskisat olivat liioitelleet kokemuksiaan. En ollut arvannutkaan, että synnytys voisi käydä näin nopeasti ja kivuttomasti.

   Se nuoruus ja ne verevät vetreät paikat. Niistä oli muuten lasteni isäkin minulle ohimennen maininnut. Taisivat ollakin ainoat sanat, jotka hän ehti naukaista sen pikapanon lomassa. Ne olivat kyllä nostaneet naisellista itsetuntoani aika tavalla. Hän oli sentään keski-ikäinen kokenut hurmuri, jolla oli charmikkaasti harmaata viiksissä ja korvissa. Hän jos kuka oli totisesti kokeillut matkoillaan monenlaisia sulottaria..

   Odottelin, että isäntäväkeni oli ehtinyt suorittaa aamutoimensa ja syödä aamiaisensa. Nyt oli maanantai, ja siitäkin iloitsin, että rakkaat poikaseni olivat siis sunnuntailapsia. Kun hetki näytti otolliselta, menin hyrräämään Tertun jalkoihin. Naukaisin kutsuvasti ja tassuttelin olohuoneeseen. Hiukan vielä arastelin niitä pehmeitä ja naisellisia paikkojani, mutta äidinonnessani se oli pikkuasia. Olin niin kiitollinen, että olin aivan pakahtua. Nyt täytyi tämä ilouutinen jo kertoa muillekin.

   Jorma on diplomi-insinööri ja Terttu suuren yrityksen kielenkääntäjä, vähintäänkin filosofian maisteri, mutta he ovat uskomattoman hidasälyisiä, kun on kysymyksessä ruumiin kieli. Aloin jo väsyä kuljeskelemaan keittiön ja olohuoneen väliä. Äänikin meni käheäksi siitä naukumisesta. Vihdoin Jorma alkoi tuijottaa minua ja tokaisi:

 - Mikä riivattu tuota kissaa vaivaa? Onko se tullut hulluksi? Ravaa olohuoneeseen ja takaisin ja mouruaa koko ajan.

   Vaikka olin tottunut Jorman karkeaan puhetapaan, pahoitin silti mieleni. Mouruta-sanaa käyttäisin vain joistakin rahvaanomaisista kollikissoista. Minä olin jo takuulla todistanut naisellisuuteni ja naiseuteni. Katsoin terävästi isäntää ja naukaisin kimeästi. Sitten kävelin päättäväisesti häntä pystyssä kaapin luokse.

   Jorma seurasi, ja vähän ajan päästä unelias ja töhrysilmäinen Terttu. Aamuisin hän näytti usein likapirkolta. Ihmettelin, että Jorma viitsi olla samassa vuoteessa noin possumaisen ihmisen kanssa. Tukka oli kampaamatta, vaikka minä olin jo huolella suorittanut aamupesun ja siistinyt vielä perusteellisesti ne kaikki neljä kullanmurua.

 - Voi taivaan talikynttilät! Tule Terttu äkkiä katsomaan.

   Terttu hipsi paikalle ja katsoa toljotti lapsiani kuin jotakin maailman kahdeksatta ihmettä. No siltähän ne minusta todella tuntuivatkin tänä riemun hetkenä.

 - Mitä nuo ovat? Kauhistus, ovatko ne hiiriä? Apua, vie ne pois. Ei odottava äiti saa katsoa hiirtä. Lapseen kasvaa karvalaikkuja. Miksi Mirri ei ole niitä tappanut? Kuinka ne ovat päässeet sisälle? Sinä idiootti pidät aina parvekkeen ovea auki.

 - Vedä jo henkeä nainen. Nehän ovat kissanpentuja.

   Seuraavat hetket ja tunnit olivat elämäni karmeimpia kokemuksia, ja vallan toista kuin olin etukäteen osannut kuvitella. Jorma huusi, Terttu kiljui. Pennut olivat kauhuissaan, nuo pienet sokeat värisevät olennot.

 - Nehän sotkevat koko talon, karjui Jorma. - Etkä sinä nainen ole huomannut, että se katti odottaa?

 - Miten minä olisin huomannut? On ollut täysi tekeminen tässä omassa tilassanikin. Olisit itse tutkinut Mirriä, senkin kissagynekologi.

 - Mitä niille tehdään? Vai viedäänkö maalle äidillesi?

   Ehdin jo huokaista helpotuksesta. Tietysti olisi noloa sysätä neljä lastaan vanhan isoäidin niskoille, mutta ehkä itsekin pääsisin luonnon rauhaan äitiydestäni nautiskelemaan. Hyrräsin kaksi onnellista pyräystä, mutta liian aikaisin.

 - Ei isä niitä huoli, sehän tappaa muutkin pennut, ja minä en niitä kyllä tänne ristikseni ota.

 - Entä joku naapuri? Tai tuttava tai työtoveri?

 - Eihän meillä sellaisia ystäviä ole. Kuka nuo nyt huolisi. Kyllä ne täytyy hävittää. Tee niille jotakin, Jorma.

 - Meidän täytyy lähteä töihin. Antaa niitten olla vielä iltaan asti. Kyselen työtovereiltani, tarvitsevatko he kissaa. Kysele sinäkin.

 - On minulla parempaakin tekemistä kuin etsiä kissanpennuille kasvattikotia. Työt ruuhkassa. kun olen näin huonos-

sa kunnossa. Miten kestän tätä? Miten tässä käy? Voi surkeus sentään.

   Vietin ihanan päivän lapsukaisteni seurassa. Tutustuin niistä jokaiseen, nuolin, hyrräsin ja imetin. Unelmoin ja sepitin niitä äitien ruusuisia satuja, joissa lapsista tulee vaikka mitä kuuluisuuksia. Taikka ainakin onnellisia olentoja tähän maailmaan.

   Terttu tuli kotiin tavallista aikaisemmin, ja juoksin häntä vastaan ovelle tapani mukaan. Hyväilin hänen sääriään ja osoitin kaikin tavoin iloani emäntäni kotiin tulosta.

   Hän oli väsyneen ja hajamielisen näköinen. Ohimennen sipaisi päätäni kädellään. Mutisi jotakin asioitten hoitamisesta. Kumartui kuitenkin tarkastelemaan pentuja eteisen nurkassa.

   Ennen työhön lähtöään he olivat siirtäneet pesämme eteiseen. Varmuuden vuoksi. En ollut ehtinyt suorittaa rakkailleni iltapäiväpesua, joten eteisessä oli ehkä hieman kissamainen tuoksu. Terttu yökkäsi ja syöksyi kylpyhuoneeseen, josta alkoi kuulua valitusta, oksentelua ja veden lorinaa.

   Menin huolestuneena ovelle ja naukaisin kohteliaasti kysymykseni, että voisinko olla jotenkin avuksi. Tertun kasvot olivat laikulliset ja kasvot inhon vääristämät.

 - Tätä hajua en kestä. Ne on heti hävitettävä. Heti paikalla!

   Ennen kuin olin ehtinyt kunnolla tajuta, Terttu sysäsi minut jalallaan kylppäriin, sulki oven ja alkoi juoksennella huoneistossa edes takaisin. Lapseni vikisivät ja itkivät äitiään. Mitä kummaa se nainen puuhasi?

   Pentujen huudot kaikuivat korvissani. Eiväthän ne ressukat kovaa jaksaneet äänellä, mutta rakastavan äidin korvissa tuollainenkin hento ininä sai suuremmat mittasuhteet ja kuulosti valtavalta kauhunhuudolta.

   Kuului kaapien ovien aukomista, paperin vai minkä rahinaa. Sitten hetkeksi hiljeni. Terttu oli kai eteisessä. Joku pennuista vinkaisi. Rapinaa, kahinaa, pehmeätä ja niljaista ääntä. Mikä se oli? Jokin ovi sulkeutui. Emäntäni taisi mennä päivälevolle. Sitten pitkä hiljaisuus.  

   Marisin ja raavin vastoin tapojani kylpyhuoneen ovea. Tosin varovaisesti, ettei maali vaurioituisi. Ei mitään tehoa. Oliko Terttu pyörtynyt? Lapsilla oli pian ruoka-aika enkä tiennyt, koska Jorma tulisi kotiin. Aloin jo huolestua. Tein hermostuksissani kahdet tarpeet laatikkoon.

   Onneksi emäntä ei ollut sulkenut minua johonkin toiseen huoneeseen. Vaikkapa komeroon hienojen muotiluomustensa joukkoon. Kenkiensä päälle, joita saattoi olla ainakin kaksikymmentä paria. Valmiina joka lähtöön.

   Ulko-ovi kävi. Harvoin olen niin ilostunut Jorman kotiin paluusta. Naukaisin kaikkein kovimman kutsuni. Puheen pulinaa, josta en saanut selvää. Tertun yksitoikkoisen ruikuttava ja honottava ääni. Sitten kylpyhuoneen ovi avautui. Kävelin hiukan pöllämystyneenä ulos ja hain heti katseillani pentujani pesästä. Ei näkynyt.

   Nuuskin ja haistelin eteistä, mutta Tertun pistävät hajusteet ja tökötit   huumasivat minut kai hetkeksi, koska en kerta kaikkiaan tajunnut, missä lapseni olivat. Eiväthän ne vielä olisi pystyneet livahtamaan käytävänkään puolelle. Missä ihmeessä?

   Samaa tiedusteli Jormakin:

 - Veitkö ne jo maalle? Olisin minä ajanut sinut sinne. Miksi jätit Mirrin tänne? Senhän täytyy vielä imettää poikasiaan. Miksi et odottanut minua?

   Terttu seisoi mykkänä ja osoitti eteisen nurkassa möllöttävää muovikassia, jonka pinnassa oli joitakin mehevien hedelmän kuvia. Joka kerta jälkeenpäinkin, kun näin näitä hedelmiä jossakin, muistin tämän kauhun ja murheen päivän.

   Seisoin aivan jäykkänä, mutta Jorma meni lähemmäksi:

 - Tarkoitatko? Et kai vaan...Ei kai...? Nehän tukehtuvat.

   Mies avasi kiireesti pussin, kurkisti sisälle, odotti, kosketti kädellään jotakin siellä ja vetäytyi kauemmaksi.

 - Kuolleita kaikki. Mitä sinä nainen oikein meinaat?

 - Helppo kuolema. Säkissähän kissanpojat maallakin upotettiin järveen ja sillä selvä.

   Silloin vasta yritin epätoivoisesti päästä poikasteni luokse. Jorma sulki pussin ja esteli minua:

 - Älä tule lähemmäksi, Mirri. Minä vien nämä ulos. Ei sille enää mitään mahda. Voi perhana näitä sinun ainaisia möhläyksiäsi, hemmetin muija.

   Jorma lähti kassi mukanaan ja paiskasi oven mennessään kiinni niin että rappukäytävä raikui. Ne olivat ainoat kunnialaukaukset, jotka rakkaat lapseni saivat.

   Juoksin suoraa päätä olohuoneeseen, loikkasin sen kaapin päälle, jonka alla olin kokenut elämäni onnellisimmat hetket, ja pysyin siellä. Nähtävästi päiväkausia. Yöllä tai isäntäväen poissa ollessa tassuttelin vain asioilleni kylppäriin tai juomaan siitä kamalasta koiran kupista ja näykkimään sitä niljaista tököttiä.

   Vaihdoin tukihenkilöäni. Pakko minun oli jonkin verran Terttuakin mielistellä, koska hän kuitenkin etupäässä puuhasi ruuanlaiton parissa. Ei hän havainnut, kuinka kylmäksi ja välinpitämättömäksi, jopa vihamieliseksi, hyrräykseni oli muuttunut.

   Jorma teki puolestaan sellaisen teon. etten koskaan sitä unohda. Kun viimein palasin maan pinnalle eli huoneistoon asustelemaan, istuin samana iltana olohuoneen nurkassa ja töllötin perheen kanssa telkkaria. Se vei ajatukset ainakin hetkeksi pois siitä  murhenäytelmästä. Palleroiset ihmislapset pyöreine poskineen ja  paksuine vaippoineen olivat tie-

tysti tuskallista katsottavaa.

   Yhtäkkiä Jorma vilkaisi taakseen ja lausahti:

 - Tulehan Mirri tänne minun viereeni istumaan. Katsellaanpas niitä  kissanruokamainoksia yhdessä, sillä eihän tässä huushollissa pian muuta ruokaa saakaan.

   Se oli vihjaus Tertulle, joka yhä enemmän keskittyi vain oman itsensä ja tuhansien huoliensa miettimiseen ja vaikeroimiseen.

   Hyppäsin sohvalle ja painauduin Jorman reittä vasten. Hän silitteli minua varovaisesti. Jotenkin vaistosin, että hänkin oli surullinen. Ehkä muustakin kuin minun pennuistani.

                                        - - -

   Päivät ja viikot kuluivat. Itkua, valitusta ja riitaa tässä hienossa kodissa antiikkihuonekalujen, kiiltävien parkettilattioiden ja kalliitten mattojen keskellä.

   Aloin pelätä, että aamuruokailu jäisi minulta väliin. Terttu olikin niin muissa maailmoissa, että minun huoltoni alkoi jäädä kokonaan Jorman tehtäväksi. Hän jutteli minulle ja vastasi hyväilyihini. Sitten hän tuli eräänä päivänä kaupungilta ja purki paketista ohuen punaisen nahkahihnan. Ajattelin, että se olisi uusi leikkikalu.

   Olihan minulla pallo ja vanha kulunut leikkinalle, joten en kaivannut uutta lelua. Lisäksi kisailemisen halu oli minulta tyystin kadonnut niiden kuolemantapauksien jälkeen. Joskus vain, jotta pitäisin kuntoani yllä ja oikeastaan Jorman mieliksi, juoksentelin palloni perässä. Häntä selvästi huvitti hyppelehtimiseni, Hän myhäili punertaviin viiksiinsä, ja minullakin kävi surumielinen hymy omissa vitivalkoisissa viiksikarvoissani.

   Isäntäni näytti hihnaa ensin vähän kauempaa, puhutteli minua ystävällisesti ja maanitteli aikansa. Asetti sen punai-

sen esineen eteeni lattialle ja antoi minun nuuskia sitä. Sitten hän varovaisesti pujotti pannan kaulaani. Jäykistyin pelosta. Olin telkkarista nähnyt aika monta filmiä hirttämisestä. Sitten ajattelin, että eipä tästä elämästä enää niin paljon iloa ollut joten menköön niin kuin menee.

   Erehdyin hänen aikomuksistaan ja minua ihan hävetti, että olin epäillyt isäntääni. Hän halusikin kävelyttää  minua hihnassa. Ihmettelin hiukan, mitä hyötyä siitä olisi täällä sisällä, mutta pian asia selvisi minulle. Hän veikin minut ulos ja yhdessä vaeltelimme pihalla, jopa läheisessä puistossa.  

   Heti kun joku koirahirviö lähestyi, Jorma otti minut syliinsä ja rauhoitteli kuin lasta. Ehkä hänestä tulee hyvä isä, mutta entä Terttu? En halunnut jatkaa ajattelemista negatiiviseen suuntaan. Myönteinen asenne on tärkeätä. Niin sanovat monet ihmiset ja äitinikin.

   Minulle nämä kävelyreissut olivat valtava virkistyksen lähde, mutta toisaalta kaipuuni vapauteen, toisin sanoen maalle, kasvoi. Jorma huomasi ulos lähtiessään haikean katseeni, joten hän keksi taas uuden keinon ilahduttaa minua. Hän avasi parvekkeen oven ja antoi minun istua kaiteella katselemassa kohisevaa elämää puissa ja pihassa.

 - Tätä saat tehdä vain silloin, kun minä olen kotona. Et saa istua siinä liian kauan, ettet putoa. Kaide on rautaa, kapea ja liukas.

   Se ei minua huolettanut. Olin kai vähitellen päässyt korkean paikan kammostani. Terttukin päästi minut joskus sinne haukkaamaan raitista ilmaa, mutta jostakin syystä olin varuillani ja hermostunut. Ehkä sen ensimmäisen parveke-elämykseni muistot vaivasivat emännän läsnä ollessa.

   Terttu ja Jorma riitelivät kaikista mahdollisista asioista. Kummastelin heidän kekseliäisyyttään. Tuntui, että vaimo teki ihan kiusallaan päinvastoin kuin mies olisi halunnut tai toivonut.

 - Mitä pillereitä sinä taas napsit?

 - En kestä näitä särkyjä. Olisit itse minun asemassani.

 - Saako niitä edes nauttia raskauden aikana?

 - Nämä ovat ihan mietoja, älä nyt höpötä.

 - Et kai ole taas alkanut tupakoida? Sinullahan on aski yöpöydän laatikossa.

 - Pengotko sinä minun tavaroitani, katala? Minun on pakko ottaa joskus hermosavut parvekkeella. Tulen hulluksi näistä huolista.

 - Sehän on vihoviimeistä tuossa tilassa. Etkö yhtään ajattele vauvaa?

 - Sitähän minä koko ajan ajattelenkin ja siksi olen näin epätoivoinen. Ei tästä kuitenkaan mitään tule.

 - Eilenkin otit alkoholia Järvisillä.

 - Aivan mietoa vain. Puoli lasillista ei meriteeraa mitään.

 - Joit ainakin kaksi.

 - Laske vaan jokainen suupalani. Saanko enää syödäkään?

 - Enhän minä sitä tarkoittanut. Käsität tahallasi minut väärin. Haluat väen vängällä lapsen ja nyt ihan kuin sinnillä teet kaikkea, mikä voisi sen tuhota.

 - Ooo, sinä roisto! Syytätkö minua vielä murhaajaksikin?

 - En käsitä sinun logiikkaasi. Ennen niin tervejärkinen nainen.

 - Et ole ikinä minua ymmärtänyt. Seipään niellyt.

   Ihmisten vertauksia oli kaikkein vaikeinta ymmärtää. Ennen kuin olin vikkelissä aivoissani tehnyt mittauksia ja johtopäätöksiä siitä seipäästä, Jorma oli jo lähtenyt ovet paukkuen. Terttu itki ja tursasi sohvan nurkassa.

   En mennyt häntä lohduttelemaan. Jotakin oli välissä. Jotakin oli pielessä eikä vain meidän suhteessamme vaan muutenkin. Taas minussa alkoi herätä pahoja ennakkoaavistuksia. Me mystiset egyptiläisten jumalien jälkeläiset osaamme nähtävästi ennustaa.

   Terttu tuli yhä vain huolimattomammaksi ja homsuisemmaksi. Kun olin saapunut perheeseen, luulin melkein tosissani, että Jormalla oli kaksi naista asunnossaan. Toinen oli se valju aave, joka ilmestyi aamusella makuuhuoneesta, painui kylpyhuoneeseen itseään ehostamaan ja ilmestyi sieltä kuin uutena luomuksena. Huoliteltuna maailmannaisena ja taidokkaasti meikattuna.

   Nykyään hän oli jompikumpi aina pari päivää kerrallaan. Viikonloppuisin se aave ja arkipäivisin, vieläpä öisin, se kirkasvärinen otus. Hän ei useinkaan jaksanut eikä viitsinyt poistaa sotamaalaustaan illalla. Tosin se lopulta itkunpuuskien vaikutuksesta levisi ympäri murjottavaa ja suttuista naamaa.

   Muistamattomuus ja leväperäisyys ilmenivät muussakin. Ostoksia unohtui kauppaan, ja liesi jäi kerran päälle. Mekastin niin kauan eteisessä, että Terttu palasi keittiöön katsomaan. Pahinta oli minun kannaltani, että hän lähtiessään läimäytti vessan oven kiinni. Jorma oli useimmiten mennyt työhön jo aikaisemmin. Hän ei koskaan erehtynyt tuollaiseen.

   Olin todella hätää kärsimässä yksinäisessä huoneistossa monta tuntia. Terttu sisukkaasti paineli pitkiä työpäiviä. Itki ja ahersi. Minulla oli keinoni, joten olohuoneen lattialla jököttävä suuri fiikus sai ylimääräisiä annoksia lannoitetta juurilleen. Se oli kätevää, mutta vihdoin alkoi harmittaa. Alkaisi vielä kasvi haista tai kitua liiasta ravinteitten jakelusta. Päätin käyttää toista kikkaa.

   Kun Terttu taas myöhään illalla saapui töistä ja sytytteli valoja huoneistoon, hän oli liukastua annoksiini olohuoneen parketilla. En ollut turmellut mattoa, joten vahinko ei ollut mitenkään maailmaa mullistava. Pieni lammikko vain kiilteli siinä kristallikruunun loisteessa.

   Terttu pysähtyi tyrmistyneenä.

 - Ähä kutti, sähähdin itsekseni. - Muistaapa tästä lähtien jättää oven raolleen.

   Reaktio oli äkkinäinen ja odottamattoman raivokas.

 - Sinä vihoviimeinen katti. Kyllä minä sinut opetan hienoja parketteja pilaamaan.

   Hän syöksyi kimppuuni, ennen kuin ehdin loikata kaapin päälle turvaan. Hän tarttui kovin ja vihamielisin sormin minua niskasta ja alkoi tuhrata kuonoani sitä pikku lätäkköä vasten. Se teki tietysti kipeätä ja itkin melkoisesti kissanäänelläni.

   Aikansa hangattuaan minulla lattiaa kuin luutulla hän irrotti otteensa, haki horjuvin jaloin rätin keittiöstä ja alkoi puhdistaa mitätöntä tahraa. Itki ja hinkkasi.

   Häpesin, kun hän kertoi asiasta Jormalle. Hyppäsin jo valmiiksi kaapin päälle, koska pelkäsin hänen suhtautumistaan mokaani. Hänhän se juuri oli niin tarkka tavaroista ja huoneiston kunnosta. Hämmästyin, kun mies kysyi:

 - Oletko unohtanut jättää kylpyhuoneen oven auki? Minne se kissaparka muuten tarpeensa tekisi?

   Terttu näytti tuumivalta. Ehkä informaatio meni perille, koska ovi oli siitä lähtien yleensä auki. Ei tosin joka päivä, mutta silloin oli fiikus käytössäni.

                                        - - -

    Nallea olin ruvennut inhoamaan. Se haisi Tertulle. Se tuijotti minua typerin nappisilmin. Yhtä eloton katse oli joskus Tertunkin silmissä. En mitenkään puolustele tekemistäni, mutta eräänä iltana, kun he katsoivat telkkaria, aloin leikkiä nallella. Se oli hiukan isompi kuin minä itse. Pyörittelin ja kääntelin sitä ja sitten aloin kaivaa kynsilläni sen nappisilmiä irti. Puuhastelin jo toisen silmän kimpussa, kun Jorma huusi:

 - Hei Mirri, mitä sinä teet? Irrotitko nallelta silmän? Ai tuossahan se on matolla. Mitä sinä oikein yrität?

   Tertulta pääsi taas sitä hysteeristä kirkumista, ulinaa ja raivokasta papatusta.

 - Sehän on hullu koko kissa. Vie se pois. Eihän täällä enää uskalla nukkuakaan, jos tuo hirviö on vapaana.

   Minusta nainen oli typerä. Enhän minä nyt elävän olennon kimppuun olisi käynyt. Nalle oli eloton leikkikalu ja jo valmiiksi pureskeltu. Toinen korvakin lerputti irrallaan ja täytteet pursuivat mahasta.

   Kesti kauan, ennen kuin Terttu rauhoittui. Jorma ehdotti, että he veisivät minut maalle Hellin hoiviin, mutta jostakin syystä vaimo ei suostunut.

 - Ei sitten ikinä. Isä saisi siitä taas syyn räyhäämiseen, etten osaa edes kissaa hoitaa ja kasvattaa. Sitä iloa en sille äijälle anna.

   Kun Terttu oli nukkumassa, Jorma tuli luokseni eteisen laatikolle, silitti päätäni ja kuiskasi:

 - Taidat olla aika onneton misulainen. Et ole ainoa tässä lukaalissa.

   Sitten koitti helpompiakin päiviä. Terttu joutui olemaan sairaalassa pitkiä rupeamia, koska pelättiin, että vauva tulisi ennenaikaisesti ulos. Jorma hoiti työnsä, siivosi kotiamme ja ulkoilutti minua puistossa. Oikeastaan se oli onnellisinta aikaa siinä taloudessa.

   Aina oli riittävästi ruokaa tarjolla ja vessan ovi totisesti auki. Joskus sain nukkua Jorman vuoteen jalkopäässäkin. Hänkin tunsi kai olonsa yksinäiseksi.

   Rauhaa ja sopusointua ei vain kauan kestänyt. Terttu kävi kotona, itki ja rähisi. Minua hän ei ollut huomaavinaankaan. Helli-emäntäkin kävi häntä lohduttelemassa. Kuvaukset ja kokeet  eivät  ehkä olleet ihan kohdallaan, mutta varsinaista

vaaraakaan ei tainnut olla. Lapsi saattoi olla ihan elinkelpoinen.

 - Saattaa ja saattaa. Mitä hittoa se tarkoittaa? Haluan ja tahdon, että se on varmaa. En jaksa aloittaa alusta tätä ruljanssia. Sen on oltava TERVE! Ikäkin painaa päälle. Nyyh nyyh ja voi voi.

   Istuin Hellin sylissä, vaikka muulloin Tertun kotona käydessä nökötin yleensä kaapin päällä tai verhojen takana parvekkeen oven edessä. Tarvitsin happea, kuten Terttukin vähän päästä huusi. Olin tukehtua tähän tunkkaiseen ilmapiiriin.

   Helli ehdotti, että tytär lähtisi vähäksi aikaa maalle hänen luokseen, mutta Terttu kauhistui:

 - Sinne maan ääreen, korpeen. Mistä minä siellä apua saan, jos jotakin alkaa tapahtua?

 - Ei se mitään korpea ole. Kolmekymmentä kilometriä kaupunkiin. Ajattelen vain, että se rentouttaisi sinua, kun olet noin mahdottoman kireä ja äkäinen. Se ei tee hyvää lapsellekaan. Johan sinulla on myrkkyjä veressäkin.

 - Myrkkykäärmeeksikö minua haukut? Omaa tytärtäsi. En edes sinulta saa ymmärtämystä osakseni. Vihaan sellaisia ihmisiä, jotka vähättelevät vaivojani. Krääk krääk.

   Terttu ihan rääkyi raivossaan ja pelossaan. Helli lähti surullisena pois. Lähtiessään hän ehdotti, että ottaisi minut mukaansa.

 - Et sinä siitä enää niin välitäkään. Olen vain ollut huomaavinani. Kuule Terttu, anna Mirri minulle. Voithan käydä sitä katsomassa, jos tunnet kaipausta.

   Terttu vain pudisti päätään ja lähti keittiöön kaapille. Luultavasti pillereittensä pariin. Tuskin äitiään hyvästeli. Minä töykin Hellin säärtä ystävällisesti ja lähetin terveisiä äidilleni.

 - Juu juu, Mirri-pieni. Kerron terkkusi meidän Misselle. Se

 ei enää viihdy ulkona, mutta on ihan kohtalaisessa kunnossa.

   Terttu oli taas sairaalasta kotona käymässä. Parvekkeen ovi oli auki, joten pujahdin ulos ja hypähdin rautakaiteelle. Oli kevät ja puut aivan kihisivät riemua ja kesän odotusta. Katselin oravapariskuntaa, joka törmäili puissa ja riemukkaasti touhusi pesäntekopuuhissaan. Molemmilla oli paksut tuuheat keltaiset mursunviikset. Jotakin rakennustarviketta. Lämmikkeeksi.

   Nauroin niille, vaikka niiden röyhkeä kirskuttelu kyllä kiukuttikin useimmiten. Huitaisin käpälälläni ihan sopuisasti toista kurrea kohti, kun liukastuin kaiteella ja hirvittävä lentomatkani alkoi.

   Pelkäsin henkeni tai kaikkien niiden yhdeksän puolesta. Kuusi kerrosta ja asfalttipiha alapuolella. Kuusen tummat oksat vain vilahtelivat silmissäni. Yritin raapaista niistä jonkinlaista otetta, mutta ne olivat liian kaukana. Hiukan vain hipaisivat minun kauhistunutta ruumistani. Putosin ja menetin tajuntani.

   Jälkeenpäin kuulin Jorman ja Tertun ja muittenkin puheista, että Jorma oli tullut kotiin ja kysynyt missä Mirri oli. He olivat etsineet koko huoneiston läpi ja huomasivat sitten avonaisen parvekkeen oven. Pahaa aavistellen he olivat kurkistaneet kaiteen yli, mutta pihalla ei ollut ketään. He juoksivat alas, mutta kukaan ei ollut nähnyt vilaustakaan minusta.

   Koko illan Jorma oli kierrellyt lähitienoolla, kysellyt ja huudellut nimeäni. Oli kuin maa olisi minut niellyt. Seuraavana iltana kaksi pikkutyttöä oli tullut soittamaan meidän ovikelloa ja kertomaan, että roskiksen takana makasi Mirri.

   Huolestuneena Jorma nosti minut syliinsä, silitteli ja yritti ottaa selvää, olinko pahastikin loukkaantunut. Hän vei minut eläinlääkäriin, joka oli kerrassaan kamala paikka, sillä

odotushuoneessa oli kolme koiraa, parimetrinen käärme ja ilmi selvästi neuroottinen hamsteri. Se muuten hermostui minut nähdessään melkein kuoliaaksi. Ei käsittänyt, että minulta oli ruokalysti tipotiessään. Ihan yökötti koko karvamöykky.

 - Mitä kissalle on tapahtunut? kysyi lääkäri lempeästi.

   Jorma kertoi myöhemmin, että häntä oli mahdottomasti hävettänyt vastata:

 - Se putosi parvekkeelta.

 - Jaaha jaaha. Monennestako kerroksesta?

 - Kuudennesta. Asfalttipihalle.

   Lääkäri oli näyttänyt perin hämmästyneeltä, vaikka oli varmasti saanut kokea ja kuulla kaikenlaista.

   Etutassu oli murtunut ja se lastoitettiin. Päästä oli hiukan lähtenyt karvoja ja minua nolotti, koska pelkäsin, että lopulta näyttäisin ihan skiniltä. Tassu parani entiselleen ja karvat kasvoivat, joten pian olin yhtä kaunis ja terve kuin ennenkin. Jorma piti sitä ihmeenä.

- Kun vielä tapahtuisi sekin ihme, että saan terveen vauvan, voihki vaimo. – Jätä jo se kissan paijaaminen vähemmälle ja keskity minun vaivoihini.

   Terttua ei taas näkynyt. Jorma ja minä vastasimme talonpidosta. Kuulin, kun hän kertoi puhelimessa jollekin kaverilleen, että Mirri on hyvin helppohoitoinen, kun syökin vain sitä kissanruokaa. Hän oli kuullut jutun Amerikasta, että siellä oli yritetty tehdä mainospalaa kissasta, joka ahmien herkuttelee jollakin purkkiruualla. Kissaa ei saatu millään ilveellä syömään kupista, ahnehtimisesta puhumattakaan. Viimein oli keksitty ovela keino. Kuppiin oli pantukin maksaa, ja kissa hotki sen sekunnissa.

   Niiskautin todella ylenkatseellisesti aatelista nöpönenääni, kun kuuntelin tuota tarinaa. Kissoja moititaan kavaluudesta

ja epäluotettavuudesta, mutta löytyy sitä heikkoutta ihmiskunnastakin.

                                        - - -

   Eräänä iltapäivänä Jorma sitten kertoi minulle, että heille oli syntynyt poikavauva. Ennen aikojaan ja mahdottoman pieni. Heti vain keskoskaappiin. Toivotaan parasta, mutta vaikeuksia on edessä. Keuhkot ja sydän ja ruuansulatus ja vähän kaikki tuntui olevan pielessä.

   Odotin jännittyneenä uutta perheenjäsentä, mutta eipä sitä vain kuulunut sen paremmin kuin Terttuakaan. Oli kuulemma aika heikossa kunnossa. Eräänä aamuna kotona alkoi kuitenkin yletön touhu ja hälinä.  Jorma siivosi ja järjesteli. Tertun piti päästä kotiin laitokselta. Minäkin pesin itseäni moneen kertaan. Korvantaustatkin ainakin viidesti. Pitihän minun olla sievä ja edustava, kun nuori isäntä saapuu ensi kertaa kotiinsa.

   Sitten ovi kävi ja pariskunta seisoi eteisessä. Tertun ruikutus oli kuulunut jo porraskäytävästä asti. Menin heitä vastaan ja kehräsin tervetulotoivotukseni. Terttu oli kauhean rupsahtaneen näköinen, vaikka oli yrittänyt tuhria itseään maalilla ja väkeltää tukkaansa jollekin mallille. Kalpea ja riutunut. Itki ja nyyhkytti.

   Pukkasin häntä sääreen ja vaivalloisesti hän kumartui silittämään päätäni. Siihen se sitten jäikin, se huomioiminen. Tunsin olevani aivan loukkaantunut ja ylenkatsottu.

   Haeskelin noin vain hienotunteisesti sitä vauvaa. Ei ollut sylissä, joten nuuskin kasseja. Ei niissäkään. Olisiko taskussa? Ei kuulunut vikinää, ja jos se poika äitiinsä tulee, se ulvoo koko ajan. Jorma huomasi puuhasteluni ja sanoi ystävällisesti:

 - Poikaako etsit? Ei hän toki tullut kotiin. Joutuu vielä kauan olemaan  sairaalassa  erikoishoidossa. Hänestä  tehdään

muuten Aleksi.

 - Voi voi ja nyyh nyyh.

   Se tuntui melkein kotoisalta. Vielä kotoisammalta tuntui, kun Helli-emäntä tuli käymään ja tytärtään hoitamaan. Tervehdimme toisiamme riemukkaasti.

 - Reippaaltahan tuo Mirri näyttää, vaikka se taannoin suorittikin sellaisen ilmalennon. Eiköhän tehdä niin, että vien kissan maalle, kun vauvakin tulee kotiin.

 - Ei missään tapauksessa, sanoi Terttu jäykkään tapaansa.

 - Miksi ei? Sinulla on kova hoitaminen lapsessa, kun se on niin heikkokuntoinenkin. Ja saattaahan olla, että kissa on uudelle tulokkaalle mustasukkainen.

 - Aivan oikein, Helli, myönteli myös Jorma. - Vie vain se mennessäsi. Johan sen takaisin saa, kun lapsi on vähän varttuneempi.

 - Ei missään tapauksessa, oli vaimon yksioikoinen vastaus.

   Aleksi tuli kotiin. Pieni vieläkin ja kitisi koko ajan. Ruoka ei maittanut. Nukkunut hän ei juuri ollenkaan. Sitä hyssyttelyä ja voihkimista. Oikea rääpäle. Huonomman tuntuinen kuin olivat olleet omat velipoikani. Oliko siitä eläjäksi?

   Muuta muutosta ei elämässä tapahtunut, kuin että poika sentään kasvoi ja oppi jopa kävelemään. Huutokin tuli voimakkaammaksi. Se itki melkein jatkuvasti ja hermostutti Tertun ja huolestutti Jormaa ja minua. Hellikin sitä märisemistä ihmetteli. Mikään ei tuota volisijaa lohduttanut eikä rauhoittanut.

   Jokin asia sentään tepsi. Poika piti liikkumisesta, ja Jorma saattoi keskellä yötäkin pistää sen autoon, ja niin sitä mennä huristettiin tulevan ralliautoilijan kanssa kaupunkia ristiin rastiin. Yhtenäkin yönä he olivat käyneet Keravalla saakka.. Silloin Aleksi vihdoin ja viimein nukahti. Myös Jorma oli aivan tokkurassa. Työhön piti vain aamulla lähteä marisevan vaimon vierestä.

   En ollut tietenkään niin kovin moniin ihmislapsiin tutustunut, paitsi niihin joita olin nähnyt pihalla ja puistossa. Tällaisesta Itku-Iikasta en ollut kuullutkaan. Hänen kasvonsakin olivat vääristyneet kuin vanhalla ukolla. Sellaista satua Helli oli joskus ääneen lukenut entisessä kodissani.

   Terttu toipui sen verran, että meni työhönsä. Täyttä höyryä taas, niin kuin lasta ei olisi ollut olemassakaan. Jorma poikaa kuljetti neuvolaan ja tiuhaan tahtiin lääkäriin. Samoin hoitopaikkoihin. Joka kuukausi näytti osoite muuttuvan. Mikä olikin sitten syy siihen vaihtamiseen? Siitä en päässyt selville.

   Sääliksi kävi riepua, jota jo aamuvarhaisesta asti roikotettiin sinne ja tänne. Puoliunessa ja suu vinossa. Terttu ei voinut hiljentää kiivasta työtahtiaan. Hän oli jo muutenkin jäljessä ja tarvitsi lisäkoulutusta pärjätäkseen hommissaan. Kehitys sillä vientialalla  eteni huimaa vauhtia. Kova oli tempo myös perheessä. Jormakin alkoi vaikuttaa väsyneeltä.

   Helli kävi auttamassa milloin pystyi, mutta hänenkään terveytensä ei ollut enää entisellään. Samassa kerroksessa asui vanha rouva, jolle poika kaikessa kiireessä lykättiin, jollei muuta paikkaa keksitty. Helli kuuli siitä ja ihmetteli:

 - Sille Mustosen rouvalleko te sen pojan sysäätte? Pystyykö hän lasta hoitamaan?

 - Miksei pystyisi? On hänellä ollut omiakin lapsia, vastasi Terttu nyreästi.

 - Niin kai, joskus viisikymmentä vuotta sitten. Eikö hän ole melkein sokeakin? Ja kävelee vaivalloisesti.

 - Saattaa olla, mutta hyvin se menee.

 - Aleksi on niin vilkas ja meneväinen. Miten rouva pysyy hänen perässään, etenkään ulkosalla?

 - Näyttää vain pysyvän.

   Puolihuolimattomasti laukaistuja vastauksia. Tuskin Terttu oli tähän ongelmaan paneutunutkaan työkiireittensä lomassa. Vaikka poika oli vielä hintelä ja herkästi sairastuva, hän oli silti kovasti nopea liikkeissään. Olisin sanonut hermostunut. Yliaktiivinen. muistutti sitä hamsteria, jonka olin tavannut odotushuoneessa. Epämiellyttäviä muistoja yhtä kaikki.

   Kotonakin Aleksi juosta vipelsi ympäriinsä kuin orava. Koski joka paikkaan. Otti käteensä kaiken, mihin suinkin ylettyi ja rikkoi joskus ihan tahallaan. Ei keskittynyt hetkeksikään leikkimään tai rakentelemaan palikoillaan.

   Jorma ja Helli olivat huolestuneita. Kaikki oli niin tuiki vaikeata. Ihan säälitti. Muistelin omia suloisia pentujani. Tuskin niistä tuollaisia häsläreitä olisi koskaan tullutkaan.

   Pojalla oli samanlaiset kylmät kalan silmät kuin oli äidilläänkin. Oikeastaan käärmeen silmät. Olinhan nähnyt niitä telkkarissa. Liikkumaton ilmeetön katse. Välinpitämätön. Silti saalistaja.

   Muistin sen leikkinallen, jonka silmän olin irrottanut. Sekin oli tuonut mieleeni Tertun tuijottavan katseen. Se oli ollut eloton olento. Tietysti poika oli toista. Otteissaan hän oli railakas. Tarttui häntään tai korvaan tai mihin tahansa. Puristi mahasta ja laahasi pitkin lattiaa. Opin väistelemään häntä ja pysyttelin piilossa tai kaapin päällä. Ehkä se siitä viisastuu.  

   Jotenkin epäilin hänen muuttumistaan. Aleksi oli kuin kuollut jo syntyessään. Tiesin, että eläinäidit saattoivat surmata lapsensa, jos ne olivat elinkelvottomia. Jopa lammas, lempeyden vertauskuva, ei antanut jollekin karitsalle maitoa, jos se oli liikaa katraassa taikka oli muuten kivulloinen.

 - Tuntuuko sinusta Helli, että Terttu jotenkin hylkii poikaa? kysyi Jorma kerran anopiltaan - Jossakin mielessä lapsi on hänelle kuin ilmaa.

 - Älä kauhistus tuollaisia puhu. Tertulla on vain niin kiire, vastasi Helli huolestuneena, mutta jatkoi sitten empien:

 - Toisaalta on niin, että poika ei oikein täytä Tertun toiveita ja vaatimuksia lapseen nähden. Liikaa sairautta ja itkua.

 - Ei kai lapselle voi mitään vaatimuksia asettaa. Tottahan se on otettava sellaisena kuin se on. Minä ainakin rakastan poikaa ja jaksan uskoa, että hän rauhoittuu ja vöyristyy, kun vain vähän varttuu.  

 - Terttu onkin aika itsekeskeinen, huokasi Helli. - Sellainen hän on ollut aina. Tulee isäänsä. Iisko on kalsea mies. Voi kun jaksaisin itse hoitaa poikaa. Minua ihan kylmää, kun ajattelen, että hän on sen Mustosen hallussa.

 - Olisihan meillä rahaa palkata vakinainen hoitajakin, mutta Tertun mielestä pitää säästää. Hän haluaa upean omakotitalon. Olemme jo käyneet katsomassa sellaisia. Ihana piha lasten leikkiä.

 - Aiotteko hankkia vielä lisää lapsia? ihmetteli Helli. - Johan tässäkin tuntuu olevan liikaa painolastia.

 - Ei Terttu siedä kuulla puhuttavankaan toisesta lapsesta. Minä vain tuumin, että Aleksilla voisi olla edes naapurin lapsia leikkitovereina.

 - Ja sitä valtavaa hinkua, joka Tertulla oli, että lapsi syntyisi. Joskus ajattelen, että olisi sekin puuha saanut jäädä tekemättä. Ehkä ne keskenmenot ja koko homman hankaluus olikin varoitusta siitä, ettei nainen ole vielä kypsä äidiksi.

   He vaikenivat, sillä Terttu touhotti sisälle. Kävi vain syömässä ja lähti heti kokoukseen. Sen jälkeen johonkin kurssitukseen. Sen jälkeen työtoverien kanssa hiukan irrottelemaan. Tulisi ehkä aamuyöstä takaisin.

   Helli yritti torua ja opastaa tytärtään, mutta tämä suuttui kauheasti, puhkesi itkuun ja ruikutti, että kukaan ei koskaan ymmärrä häntä eikä hänen työtaakkaansa.

 - Mistäs sitten se omakoti esille polkaistaan, jollen koko ajan huolehdi ansiotasomme noususta. Sinä Jorma olet sellainen löperö, että saat pian jäädä koti-isäksi.

   Ivallinen hymy, kylmä katse käärmeen silmistä ja ovi rämähti kiinni. Kuului vain Tertun kiireisiä askelia, kun hän ryntäsi käytävään hissin nappeja painelemaan. Hermostuneesti ja monta kertaa, jolleivät heti totelleet.

   Aleksi oli edelleenkin huonouninen, joten Mustosen rouva nukutti häntä rattaissa. Ne olivat heiveröisellekin pojalle liian pienet, joten hän nukkui melkein sikiöasennossa jalat kippurassa. Nimenomaan ulkona. Parvekkeella taikka joskus pihalla.

   Minulla oli tapana istua olohuoneen ikkunalla peikonlehden vieressä ja katsella parvekkeella uinuvaa lasta. Paikaltani näin myös pihalle, jossa hän tavallisesti makasi juuri sen roskapöntön vieressä, jonka taakse olin paennut ilmahyppyni jälkeen.

   Mustosenkin huoneistosta oli kuulemma näkymä pihalle. Huomasin ikäväkseni, että rouva jätti pojan yhä vain pidemmäksi aikaa yksin. Meni omaan huoneistoonsa. Kerran kai nukahtikin sinne, kun poika heräsi pihalla ja huusi kurkku suorana. Hän oli ollut aivan sininen vilusta, kun peite oli valunut pois, kuomu oli alhaalla ja viima viilsi suoraan pojan kasvoja ja paljaita huitovia käsiä.

   Viimein joku naapuri pelasti ressukan sisälle ja rämpytti aikansa sekä meidän että naapurin ovikelloa, ennen kuin Mustoska virkosi avaamaan ovea. Nuha pojalle tuli, mutta sitähän hänellä oli jo muutenkin jatkuvasti.

   Eräänä kylmänä talvipäivänä olimme molemmat pihalla, Aleksi nukkui rattaissaan liian ohuesti puettuna ja minä kyyröttelin  lähettyvillä vapaana. Mustonen ei olisi viitsinyt minua hihnassa kuljetella, ja minnekäs olisin lähtenyt suuressa ja pelottavassa kaupungissa.

   Pihalla ei ollut muita. Kaikki taisivat olla työssä tai koulussa. Kuulin rapinaa roskalaatikon takaa. Olisikohan varpunen? Voimakkaampaa rapinaa. Tietysti joku leuhka orava. Istuin aivan hiljaa telineellä, jolla oli onneksi matto lämmikkeenä. Mustonen kai unohtanut.

   Toinen kissa? Olisipa kivaa rupatella hetken. Kun ei vain olisi joku huonosti kasvatettu kolli, joka aloittaisi röyhkeästi epämiellyttävät lähentely-yrityksensä. Poika tuhisi rattaissa. Nenä aina tukossa. Yritti kääntyä siinä ahtaudessa ja tietenkin ohut peite oli valumassa maahan. Tässä tarvittaisiin koiran voimat, että peite saataisiin taas lapsen päälle. Ei se sentään herännyt. Sen  nukkumisessakin oli jotakin kuolemanomaista. Liika on liikaa joka asiassa. Vai oliko se jo kohmeessa?

   Aioin juuri mennä tarkistamaan asiaa, kun roskiksen takaa ilmestyi valtava rotta. Se tirkisteli aikansa pihanäkymiä, mutta ei havainnut minua. Olisiko siitä paistiksi? Ehkä osaisin suorittaa kaappaustempun. Se taito oli meillä varmaankin verissä.

   Rotta lähestyi rattaita ja ponkaisi äkkiä pojan päälle, mutta vasta peitteelle. Se nuuski inhottavasti kuin vanha äijä pojan kasvoja, jotka rotan mielestä olivat varmaankin ihan herkulliset. Pieni nykerönenä, pehmeät vaikka laihatkin posket, pienoinen leuka, pehmeät ja jo kylmästä sinertävät huulet. Silmät hiljaa liikahtelevien luomiensa alla. Taisi nähdä jotakin unta, kun silmämunat niin liikkuivat.

   Yhdellä loikkauksella olin rattaiden vieressä ja naukaisin niin rumasti, etten itsekään uskonut pystyväni niin riitasointuisiin säveliin. Rotta tuijotti minua mustilla nappisilmillään ja livahti roskalaatikon alle. Otin muutaman uhkaavan askeleen sitä kohti, mutta sinne se jäi  vaaniskele-maan.

   Pihalla ei ollut ketään. Mustosta ei kuulunut. Mikä siinä muu auttoi, kun asettua lapsen päälle vahdiksi. Ensin makasin peitteen päällä, sitten hivuttauduin yhä lähemmäksi kasvoja. Niissä oli kummallinen kalman väri. Ettei poika vain ollut jo paleltunut tajuttomaksi. En uskaltanut lähteä hakemaan apua, ettei rotta innostuisi tulemaan juhla-aterialle.

   Hiivin kokeeksi hiukan kauemmaksi. Ehkä sieltä käsin voisin naukua jonkun ohikulkijan apuun. Oliko rotta huononäköinen vai muuten tyhmä, kun aliarvioi minun valppauteni. Se mokoma hyppäsi taas lapsen päälle ja narskutteli teräviä hampaitaan. Nuolena syöksyin paikalle, tartuin sitä niskasta ja puraisin.

   Outo tunne, kun ei ole ennen tappanut ketään. Paitsi niitä perhosia lapsuudessani, mutta nehän olivat kuin paperia, olemattomia. Rotta sen sijaan oli lihaa ja verta. Se rouskui suussa. Olihan se tietysti vihollinen, mutta sittenkin elävä olento. Olin päästänyt sen päiviltä hyvän asian vuoksi ja puolustanut perheeni jäsentä.  

   Silti mielessäni möyri melkein syyllisyys. Rauhoittelin itseäni ajatuksella, että saattaisin syödä sen myöhemmin. Ei Jormakaan jättänyt ampumiaan lintuja metsään mätänemään. Ne piti käyttää ravinnoksi. Tällä keinoin saisin myös siihen tolkuttomaan purkkiruokaan jotakin vaihtelua. Pudotin rotanraadon maahan rattaitten viereen ja nuolaisin huuliani.

   Jälleen asetuin varovaisesti pojan kasvojen päälle. Silloin joku nainen tuli pihalle. Hänen perässään käveli Jorma hytisten ja takin kaulukset pystyssä. Nainen huomasi rattaat, pojan ja minut ja päästi kauhean huudon:

 - Kissa on lapsen kasvojen päällä. Sehän tukehtuu!

   Kuinka typerää. Olinhan tarkoin varonut tukkimasta suuta ja  sieraimia. Tuhina  ja  korina ilmaisi, että  hengitys toimi.

   Jorma juoksi kauhistuneena paikalle. Hän katsoi minua, tuhisevaa poikaa ja veristä rottaa maassa. Hänellä raksutti. Ilmankos hänelle oli povattukin osastopäällikön paikkaa.

 - Mirrihän pelasti pojan. Katso tuota kuollutta rottaa. Kissa on purrut sitä. Se varmaan yritti hyökätä lapsen kimppuun.

   Aleksi heräsi isänsä huutoon. Hän oli aivan kankea kylmästä, mutta kasvot tuntuivat lämpimiltä, koska olin maannut niin lähellä.

 - Missä se riivatun Mustoska on? Poikahan olisi paleltunut kuoliaaksi. Ainakin viisi astetta pakkasta ja kamala tuuli. Rottakin hänet olisi syönyt ilman Mirriä.

 - Jos nyt toden sanon, niin olen pelännyt tätä jo pidemmän aikaa, vastasi naapuri. - Ei Mustosen rouvasta ole lapsen hoitajaksi. Hänkin tarvitsee päiväunensa ja on nytkin varmaan nokosilla.

   Sinä päivänä tapahtui kaksi tärkeätä asiaa. Aleksille hommattiin vakituinen hoitopaikka, jossa hän saisi olla vaikka yötä, jolleivät vanhemmat ehtineet häntä hakemaan. Minut Jorma lupasi viedä maalle.

 - Älä nyt käsitä väärin Mirri-pieni. Tämä ei ole rangaistus vaan palkkio hyvästä vartiointitehtävästäsi. Olen koko ajan tiennyt, että kaipaat Hellin ja Missen luokse. Me käymme usein sinua katsomassa, ja kun poika varttuu, tiedä häntä vaikka taas pääsisit kaupunkiin.

   Jorma korosti sanaa ”pääsisit” ja me molemmat hymyilimme ironisesti viiksiimme.

                                          XXX

VERIVAAHTERA

 - Ville! Tule heti alas puusta. Heti paikalla. Me lähdetään jo kaupunkiin.

   Ville ei totellut, kuten ei yleensä muulloinkaan. Sillä oli kokeneen kissan varmat käsitykset omasta arvostaan ja omista mieltymyksistään. Joka kerta kun perhe oli lähdössä kotiin mökiltä, kissa kiipesi korkeaan koivuun ja pysyi siellä niin kauan kun sitä huvitti.

   Ehkä se nautti siitä maanittelusta ja korostetusta huomiosta, minkä se sai osakseen tämän ärsyttävän temppunsa ansiosta. Siitä oli varmaan mukavaa seurata, kun ihmiset seisoivat puun juurella niskat kenossa ja odottivat, koska herra Ville armollisesti suvaitsisi  laskeutua maan kamaralle tavallisten kuolevaisten seuraan.

   Koivun alla huutelivat Kirsikka-äiti, yhdeksänvuotias Riina ja kaksoset, Timo ja Topi. Isä seisoi kauempana ja yritti välillä saada möreätä bassoaan sointumaan muitten kimitykseen. Hän oli tyystin kyllästynyt kaikkiin oikkuihin. Ei vain kissasta johtuviin vaan etenkin vaimonsa päähänpinttymiin. Tapio ei ollut vielä viittäkymmentä, mutta joskus hänestä tuntui, että hän alkoi olla vanha, väsynyt mies.

   Kirsikka ja Riina tarjosivat kissan nähtäväksi monenlaisia herkkuja: makkaraa ja loraus kermaa tassille. Kissa ei ollut moksiskaan. Se vain korjasi asentoaan mukavammaksi ja nautti alkavan syksyn miedosti lämmittävästä auringosta. Riiputti paksua keltaista häntäänsä, joka teki hillitysti hienoja ja taiteellisia kiemuroita kuin käärme.

   Välillä se loi näköalatornistaan unelmoivan katseen sinisenä välkkyvälle järvelle. Taatusti hyräili mielessään: ”Mä oksalla ylimmällä.” Se lipaisi kielellä huuliaan ja syventyi muistelemaan niitä monia hermostuneesti vipeltäviä hiiriä ja  myyriä sekä tyhmänpuoleisia lintuja, joita sen teräviin ja

taitaviin kynsiin oli kesän aikana joutunut. Makoisia herkkupaloja kaikki tyynni.  

 - Eikö meillä tosiaankaan ole maksapasteijaa jäljellä, huusi äiti ärtyisenä. - Sehän se ainoa houkutin on, jolla tuo katti alas saadaan.

 - Hei Ville, tässä on maksamakkaraa, huuteli Riina ja vilautti kissalle lenkkimakkaran pätkää.

   Hieman epärehellistä vanhempien mielestä, mutta hätä ei lue lakia. Muistihan Kirsikka, että hän oli käyttänyt samaa keinoa, kun Riina ei pienempänä halunnut syödä maksapihviä. Tyttö oli kysynyt: ”Mitä tämä on?” Äiti oli vastannut: ”Olisikohan se kanaa?” Tyttö tulkitsi epämääräisen kysymyksen väittämäksi ja söi annoksensa. No jaa.

   Kissa katsoi tarkkanäköisillä vihreillä silmillään Riinaa ja naukaisi. Sitten se kapusi tuohta raapien vikkelästi alas, ja tuli hyrräten hyväilemään tytön sääriä.

 - Kas kummaa, ihmetteli Kirsikka. - Onko se noin tyhmä? No hyvä, äkkiä kaikki autoon. Pane kissa laatikkoon.

   Ville virnisteli viiksiinsä. Itse asiassa se oli jo kyllästynytkin kykkimään koivussa. Alkoi olla viileätä. Saattoihan tässä sen verran tehdä Riinan mieliksi. Herttainen tyttö.

   Tapio tunsi, miten päänsärky oli nousemassa. Hiukan suorastaan oksetti. Edessä vielä kolmesataa kilometriä rasittavaa ajoa vilkkaalla moottoritiellä. Ilta-aurinko vastassa. Kiukutteleva ja kaikesta mariseva perhe seuranaan. Että hän inhosi tätä mökillä käyntiä. Koko ajatus oli tietysti vaimon keksimää. Ostaa nyt kesäpaikka toiselta puolen Suomea. Tietenkin huokeampaa, mutta kuitenkin.

   Kirsikka oli saanut päähänsä, että lasten täytyi saada nauttia oikeasta mökkiläiselämästä. Niityt ja metsät ja lintujen laulu ja hyttyset ja muut. Sitten totta kai: ihana suomalainen järvimaisema. Souturetket ja vedessä pulikoiminen. Järvessä oli kylmiä lähteitä, joten Tapio ei ainakaan huvikseen sinne sukellellut. Mitä nyt joskus saunasta.  

   Toinen huono puoli oli se, että ranta oli yllättävän äkkijyrkkä. Matalaa riitti vain parin metrin verran. Koko ajan sai vahtia, etteivät vekarat olisi menneet liian syvälle. Aikuisiltakin  loppuivat jalat yhtäkkiä kesken, jos he etenivät puolikin metriä liian kauas.

   Kaksoispojat olivat vasta kolmivuotiaat, mutta heillä kyllä jalkoja riitti. Joskus tuntui, että poikia olikin kolme tai neljä. Juuri kun katsoit vasemmalle, siellä vilisti Timo rantaa kohti. Sitten käänsit katseesi oikealle ja siellä porhalsi Topi tai oli kiipeämässä jonnekin. Kun katsoit eteen, siellä oli jompikumpi heittelemässä kivillä lintuja tai kissaa. Kun sitten loit silmäyksen taaksesi, niin sielläkin oli pikkupoika askartelemassa auton pakoputken kimpussa.  

   Isä ei aina ehtinyt edes erottaa, kumpi perillisistä oli näkökentässä. Pojat olivat nimittäin identtiset ja kaikessa, myöskin luonteenlaadussa ja temperamentissaan, prikulleen samanlaiset. Siitä huolimatta Timo ja Topi olivat vanhemmilleen kuin taivaan lahjat. Heitä oli odotettu ja toivottu yli kymmenen vuotta.

   No olihan Riina. Hän ei ollut oma tytär, vaan kun vaimo huomasi, että lasta ei kovallakaan yrittämisellä saatu aikaan, hän väen vängällä halusi ottolapsen. Tapio oli vastustellut, mutta turhaan, kuten kaikessa muussakin, missä hän joutui kiistelemään voimakastahtoisen ja helposti kimpaantuvan vaimonsa kanssa.

   Riina liitettiin perheeseen nelivuotiaana, eikä kulunut pitkääkään aikaa kun Kirsikka alkoi odottaa kaksosia. Häneltä oli lipsahtanut eräs tyly ja kohtalokas lause, joka ei ikävä kyllä jäänyt ainoaksi. Tapiosta joskus tuntui, että se oli ollut lähtölaukaus heidän avioliittonsa säröilylle. Vaimo oli tokaissut synnytyslaitoksella:

 - Nythän me ei sitä Riinaa enää tarvittaisikaan, kun saimme pään auki. Hommataan ikioma tytär myöhemmin. Löytyisiköhän Riinalle vielä hyvää kotia jostakin? Hän kun on niin hyvätapainenkin. Ja siedettävän sieväkin.

   Siis, Riina oli tehnyt tehtävänsä, joten Riina sai mennä.

   Tapio ei ollut vastannut siihen mitään. Hän oli paiskannut mukanaan tuomansa kukkapuskan vaimon sängyn jalkopäähän ja hyvästiä sanomatta rynnännyt kotiin. Kirsikka ei oikein perästäkään tajunnut,, miksi mies oli niin hopusti lähtenyt. Luuli kai tällä olevan työkiireitä.

   Siitä hetkestä lähtien Tapiolle todella syntyi oma tytär, sillä Riinasta tuli entistäkin rakkaampi. Miehen sydän täyttyi merkillisellä säälillä ja hellyydellä tuota pientä, siihen aikaan kuusivuotiasta ripakinttua kohtaa. Ohut tiukkaan sidottu vaalea saparo niskassa. Suuret ihmettelevät harmaat silmät. Jo varhain hänelle sälytettiin aika vaativiakin tehtäviä, esimerkiksi villien veljiensä vahtiminen.

 - Onpa hänestä se hyöty ainakin, ettei meillä ihan tyhjän panttina lorvaile. Saa kaiken ilmaiseksi, ja vielä koulutetaan ja juoksutetaan harrastuksissa, motkotteli Kirsikka. - Voi Tapio, onko se musiikkiopisto tytölle niin kovin tärkeätä? En minä vaan ole hänessä mitään musikaalisuutta huomannut. Toista se on pojat.

   Miehestä oli tullut aika vähäpuheinen ja hän oli selvästi erakoitumassa. Perhetuttavatkin olivat sen jo todenneet. Työtovereista puhumattakaan.

 - Olit ennen niin seurallinen ja hauska mies. Mikä sinulta on puhekyvyn vienyt?

   Niin mikä? Tapio istui ajajan paikalla ja tutki peruutuspeilistä, joko takapenkin kaarti alkaisi olla valmiina. Vaimo kävi vielä kerran jyskyttämässä ovea ja istuutui viimein etupenkille. Puuskutti ja huokaili kaiken vaikeutta ja hankaluutta.

 - Villen kuppi jäi, huusi Timo. - Pysäytä isi.

 - Onhan sillä kaupungissa kuppeja. Olemme jo muutenkin myöhässä.

   Timo alkoi huutaa suureen ääneen. Siihen yhtyi heti Topi. He olivat aina yhtä poikaa.

 - Pysäytä, Tapio, määräsi Kirsikka. - Ei niiltä muuten rauhaa saa. Riina hae se kuppi.

   Tyttö pujahti ulos autosta, etsi jonkin aikaa ja kierteli taloa.

 - Juurihan se siinä oli. Jos se on tuolla pensaassa? Liikettä kinttuihin,  neiti Riukusääri. Älä totisesti taas kuhnustele.

   Riina haki tottelevaisesti marjapensaitten alta.

   Sillä aikaa Tapio katseli sivuikkunasta järvelle. Aika tavalla jo syksyä ilmassa. Haikeata. Ei toki lähtö mökiltä, mutta muuten. Oli jo kauan ollut jotenkin kummallinen olo. Hän oli vain turhan herkkä kaikelle. Unillekin.

   Vuosi sitten, juuri siihen aikaan kun he olivat hankkineet tämän mökin, Tapio oli nähnyt kummallisen unen. Tietysti hölynpölyä, mutta oli se sen verran häneen vaikuttanut, että hän oli kertonut siitä jopa vaimolleen.

 - Millaisen unen? oli Kirsikka kysäissyt ja ajatteli selvästi aivan muita asioita, jotka varmasti olivat tärkeämpiä.

 - Sellaisen, että täällä mökillä tapahtui jotakin hirveää.

 - Mitä hirveää?

 - Ei se ollut ihan selvää siinä unessa, mutta...

 - No mitä sitä ajattelemaan. Ethän edes osaa selostaa, mitä  siinä tapahtui. Yhtä tyhjän kanssa sinun löperryksesi. Ukko-paha.

   Heillä oli ikäeroa vain kuusi vuotta Kirsikan eduksi, mutta joka käänteessä tämä oli siitä muistuttamassa. Hän ikään kuin syötti Tapiolle vanhuutta ja sen tuomia haittoja. Se tuntui pahalta ja tarpeettomalta. Mies oli vain jankuttanut:

 - Minulla oli kauhean paha olla siinä unessa. Se tunnelma oli kaamea. Ei osteta tätä paikkaa. Onhan niitä muitakin, vieläpä sopivampia. Ovat edes lähempänä.

 - Laiskuusko sinua on ruvennutkin vaivaamaan, äijä-raiska? Et jaksa ajaa mokomaa matkaa. Kyllä minä ajan.

   Siihen se oli jäänyt. Vaimo oli jonkinlainen kuski, tosin hieman tokiottonen. Kaasutti ja jarrutti yhteen syssyyn. Matkustajat pomppivat ja kolhivat itseään ja toisiaan.

 - Oho, oli Kirsikan ainoa anteeksipyyntö. - Mokomatkin jarrut. Et ole huoltanut niitä. Oletko unohtanut tarkistuttaa ne, ukko-raukka? Vai joko muistisikin on katoamassa? Homelo.

 - Voi taivas, kuinka se kestää? Hae ruohikosta, Riina. Lasitko sinulle pitää hankkia? Anna kun MINÄ tulen.

   Riina näytti onnettomalta. Kirsikka kömpi autosta ja pojat kiljuivat yhteen ääneen, että he kans.

 - Pissattaa, huusi Topi.

 - Pissattaa, huusi Timo.

 - Vie ne pissalle, käski Kirsikka. - No tuossahan se on.

   Tärkeä kuppi asetettiin auton lattialle, koska se oli niin likainen. Riinan kohdalle, tietenkin. Tyttö koetti uljaasti pissattaa pikkuveljiään, mutta he temppuilivat, nauroivat ja väistelivät taitavasti tytön yrityksiä. Kirsikka tuli kiukkuisena apuun.

   Tapio huokasi ja nousi autosta. Niska oli jo hieman jäykkänä. Olisi pitänyt ottaa auringonlasit. Sellaiset olivat kyllä autossa, mutta ne olivat rikki. Toinen sanka pois. Toinen kaksosista. Ehkä Timo? Hän ei oikein halunnut, että vaimo ajaisi pidempiä matkoja. Epävarmaa ja puuskittaista. Ei ennakoinut tarpeeksi tilanteita. Oli aina niin tuohtunut josta-

takin., ettei kerinnyt havainnoimaan ympäristöä.

   Timo kohelsi jo rantaan. Tapio perässä. Sai pojan kiinni juuri ennen laituria. Siinä oli portti. Tapio oli sen tehnyt, koska kolmellekin paimenelle tuotti vaikeuksia juosta poikien perässä. Muuten niin yksimieliset kaverit ravasivat yleensä eri suuntiin, ehkä ihan tarkoituksella, kiusatakseen aikuisia. Samaa härnäämishalua kuin oli kissallakin.

 - Eivätkö pojat vielä osaa avata sitä laiturille vievää veräjää? oli joku vieras heiltä tiedustellut.

 - Osaavathan ne, mutta heillä menee kuitenkin jonkin verran aikaa porttia räplätessä, joten joku ehtii sillä välin saada vekaran kiinni. Silloin he eivät pääsisi laiturille asti, jonka molemmilla puolilla on todella syvää. Mustaa, uhkaavaa ja salakavaluuttaan hautovaa vettä.

   Veräjä oli nytkin ollut suljettuna. Siispä Tapiolla ei ollut vaikeuksia saada pikku karkulaista kiinni. Hän rupesi taluttamaan poikaansa auton luokse, kun vaimo huusi. Komentajan äänellä kuten aina:

 - Kuule Tapio, jätä se portti auki.

 - En viitsi enää palata. Miksi se ei saisi olla kiinni?

 - Laiskuri, minä tulen. On sen vain parempi olla auki, kun on lunta ja myrskyä ja...

   Tapio ihmetteli hiukan, miksi lumi haittaisi. Kasaantuihan sitä muutenkin joka paikkaan. Hyvä jos koko tönöä löytyisi, kun he käväisisivät täällä talvilomalla. Hän ei jaksanut väitellä. Sama kai tuo on: auki tai kiinni. kiinni tai auki. Hällä väliä, kaikki muukin. Jollei olisi noita lapsia, varsinkin Riina-parkaa, hän lähtisi ja painaisi oven hiljaa kiinni perässään. Ikiajoiksi.

   Vihdoin ja viimein kaikki olivat koossa auton luona. Kissa pyristeli  laatikossaan. Pienen ristikon takana näkyi ylen

äreä kelta-musta-viirullinen naama. Viikset oikein vipattivat kiukusta.

 - Se haluaa pissalle, huusi Topi.

 - Se haluaa kuselle, huusi Timo.

 - Hyi sinua, huusi Kirsikka.

 - Mennään totisesti jo autoon. Katti laskekoon alleen, huusi Tapio.

   Riina oli ainoa, joka ei puhunut mitään. Hän oli tullut hyvin varovaiseksi sanoissaan. Maailma oli opettanut häntä olemaan hiljaa kuin arka pupu piilossaan. Parasta olla herättämättä muitten huomiota tai suuttumusta. Hän ehkä huusi sisään päin. Kukapa tietää orpolapsen ajatukset?

   Riina ja Tapio olivat jo paikoillaan ja Kirsikka komensi poikaviikarit luokseen. Silloin hän yhtäkkiä muisti jotakin ja kailotti suureen ääneen:

 - Kuule Tapio, se kehto. Meidän pitää ottaa se kehto mukaan.

 - Mikä ihmeen kehto?

 - Hyvä ihme, se joka on mökin vintillä.

 - Ai se Halttusten ullakolta tuotu?

 - Juuri se. Se on vanha ja arvokas. Haluan sen ehdottomasti kaupunkiin.

 - Otetaan se sitten keväällä, kun tullaan taas tänne, yritti Tapio aivan voipuneena.

 - Ei kun nyt. Heti paikalla. Tarvitsen sitä kaupungissa jo pyhäinpäiväksi.

 - Et kai aio saada uutta vauvaa aikaiseksi jo marraskuussa? irvaili Tapio.

 - Älä ole tyhmä. Vai onko aivoissasikin jo vikaa, rahjus? Laitan siihen viherkasveja. Niin on sisarellanikin. He tulevat meille silloin kylään äitini kanssa. Olisi kivaa näyttää, että osataan sitä meilläkin keksiä jotakin erikoista.

 - Mitä uutta ja erikoista siinä on, jos kerran sisarellasikin on jo sellainen?  

 - Älä yritä viisastella, kun ei ole tarpeeksi kanttia. Pitäisit suusi kiinni, niin kävisit ihan viisaasta. Tule heti ulos autosta minua auttamaan.

 - Voi sitä turhuuksien turhuutta, Tapio melkein kirosi mutta vain mielessään. - Anna jo hyvä nainen olla. Lähdetään.

 - Haen sen sitten itse, tiuskaisi nainen kipakasti ja kaivoi avainta laukustaan.

   Hän meni sisälle, kolisteli vintin rappusissa ja huuteli sieltä ylhäältä kuin vanhan linnan kummitus:

 - Tule Tapio. Tule auttamaan. Tämä on mielettömän raskas.

   Tapio meni. Vaistomaisesti hän pysähtyi rapuille ja katsoi pihaan. Kaikki järjestyksessä. Riinakin oli tullut ulos autosta, ja aivan hänen vieressään pikkukaverit mönkivät hiekassa ja pyydystelivät muurahaisia pikkuisin innokkain sormin. Sirosti ottivat niitä kuin pihteihin. Kissa tuijotti kiukkuisesti takaikkunan läpi.

   Mies oli kuulevinaan maantieltä liikettä ja vilkaisi sinne päin. Heidän tonttinsa rajalla rehotti suuri vaahtera. Räikeänpunaisessa syysasussaan. Aivan kuin tihkuen veripisaroita. Ikään kuin punaiset liikennevalot portilla: Seis! Oliko siinä unessa ollut jotakin sellaista? Punaista? Vaarallista?

 - Tule jo, kömyrä, kiljui Kirsikka ullakon uumenista. - Nukuitko sinä siihen portaalle?

 - Tulen, tulen. Lapset pysykää siinä. Isi kantaa vain kehdon alas.

   Vintti oli ahdas. Aviopuolisot tökkivät ja tyrkkivät toisiaan ja astuivat toistensa varpaille.

 - Perh...

 - Älä kiroa lasten kuullen. Ota sinä tämä kehto. Ei minusta ole apua kantamisessa, kun on näin ahtaat paikat. Minä me-nen alas ja peruutan auton portaitten eteen, niin sinun on helpompi nostaa se sisälle takaluukusta.

 - Onpas tämä hiivatin painava. Mistä se on tehty? Graniitistako?

 - Ei kun täyspuusta. Siksi se onkin niin arvokas. Tuudittanut monta sukupolvea rauhalliseen uneen.

   Tapio jäi puhisemaan kehdon kanssa ja vaimo juoksi ulos ja autoon. Hän käynnisti auton, pisti peruutusvaihteen päälle, omien sanojensa mukaan hän oli ensin katsonut peruutuspeilistä ja vasta sen jälkeen painanut kaasua, mutta hupsis. Auto hyppäsi kuin suuri rupisammakko taaksepäin.

   Kirsikka tunsi, että jotakin pehmeää jäi alle. Takapuskuri törmäsi jo rappuihin. Hän tuli kiireesti ulos autosta.

 - Riina, jäikö jokin pussi panematta autoon? Minkä yli minä ajoin?

   Kalpea ja pelästynyt tyttö viittasi pienellä kädellään auton alle. Sieltä virtasi jotakin punaista.

 - Ai ne puolukat? Olisit vetelys huolehtinut, että kassi oli pakattuna mukaan. Nyt se purkki särkyi ja hyvät marjat ovat tietysti tuusan nuuskana.

   Kirsikka kumartui katsomaan auton alle. Sieltä näkyi pieni käsi, jonka päällä oli ruskea henkitoreissaan potkiva muurahainen.

   Sen jälkeen kaikki olikin pelkkää kauhua ja huutoa. Tapio pudotti kallisarvoisen kehdon puolivälistä vintin rappusia. Se kolisi ja rämisi. Luultavasti särkyi, vaikka olikin kokopuuta. Hän juoksi ulos. Huomasi heti tilanteen ja aikoi ensin mennä siirtämään autoa eteenpäin. Kurkisti sitten uudestaan ja totesi, että poika oli toisen takarattaan alla.

   Yhtä kaaosta. Kännykällä apua. Halttusilta apua. Joku ohikulkijakin apuun, että saisivat nostettua suurta farmariautoa.

   Aikaa kului vaikka eivät he sitä huomanneet. Pelastustoimia jatkettiin ja viimein oli sairasautokin paikalla. Jonkinlainen nosturilaite saatiin naapurista. Auto nousi hiljalleen. Kuin suuri armoton prässi.

 - Kumpi se on? kysyi Kirsikka vapisevalla äänellä.

 - Timo, kuiskasi Riina.

   Niinhän se olikin. Mutta missä oli Topi?

 - Missä on Topi? huusivat kaikki aivan paniikissa.

   Vaistomaisesti he juoksivat rantaan. Portti oli auki. Helppo pääsy pitkälle laiturille. Mustaa vettä. Syvää ja tummaa. Se katseli kiiluvin silmin epätoivoisia hakijoita.

   Ei mitään. Ei pienintäkään merkkiä pojasta. Taas joku etsi talon ympäriltä, jopa sisältä. Jos se olisi piiloutunut sinne? Piha ja lähitienoo tutkittiin. Maantie. Ei missään. Taas järvelle. Alkoi hieman hämärtää.

   Sammakkomiehetkin olivat jo saapuneet. He löysivät pienen mytyn laiturin kivipylvään takaa. Mistään elvyttämisyrityksistä ei ollut apua.

   Mökiltä poistui kauhistunut ja lohduttoman murheen murtama saattue. Kaksi pientä vainajaa, isä, äiti ja sisko. Kissa oli ollut vähällä tukehtua ahtaaseen laatikkoonsa syysauringon viimeisten säteitten silitellessä kuumaa ja tunkkaista autoa. Surmanloukkua.

   Verenpunainen vaahtera seisoi liikkumattomana. Pian saapuisivat vinkeät syysmyrskyt ja koristelisivat yksinäisen, aution pihan verenkarvaisilla lehdillä. Joissakin kulttuureissa punainen on surun väri.

                                           XXX

RAKKAUTTA KORTILLA

   Kari avasi oven ja astui kaksioonsa. Oikeastaan se oli vasta puoliksi hänen, koska hän kaiken aikaa yritti parhaansa mukaan  lunastaa itselleen omaa osuuttaan huoneistosta. Teijalta ja sen petolintuäidiltä.

   Oikeastaan hän vain yritti astua sisälle, sillä kynnykselle hulvahti heti mahdoton määrä paperia. Todellista postia oli vain nimeksi, mutta mainoksia ja tarjouslehtisiä sitäkin enemmän. Hän potki niitä ärtyneesti peremmälle. Yksi niljakas pikkuvihkonen takertui kynnykseen kuin henkensä hädässä. Kari potki aikansa ja alistui sitten kumartumaan ja äkäisin ottein irrotti kirjasen kynnyksestä. Sitten vain ovi kiinni ja kotona ollaan taas vihdoin ja viimein.

   Hän alkoi olla väsynyt ainaiseen matkustamiseen. Suomea ristiin ja rastiin, mutta onneksi joskus ulkomaan keikkojakin. Kari oli tuote-esittelijä, todellinen kaupparatsu, joka yritti tuputtaa liikkeille maailman parhaita tavaroita. Jopa onnistuikin useimmiten. Hän oli hyvä myyjä, vakuuttava, mutta ei liian. Antoi keskustelulle ja epäilyksille tilaa.

   Alunperin hän oli ollut kovasti innostunut ammatistaan. Sai matkustella ja tavata uusia ihmisiä. Poikamiehelle se oli ollut jännää, joskus viisitoista vuotta sitten. Uutuuden viehätys vain pikku hiljaa laimeni ja mureni. Uudet naisetkaan eivät enää olleet mikään maailmaa mullistava asia. Samaa kaliiperia kaikki. Helposti kaadettaviin kyllästyi ja vaikeasti tavoitettavia ei hänenkään charmilla saanut pysyvästi jäämään verkkoon.

   Vaimokin lähti puolen vuoden pyristelyn jälkeen. Oli kai ollut lähdössä jo kihlajaisista asti, mutta ei ollut saanut aukaistua suutaan erosanoihin. Anopin kutale aukoi suurta suutaan sitä taajempaan, ja erokin järjestyi amerikkalaisella vauhdilla.

   Mitä sitä vuoden takaista asiaa rupeaa murehtimaan. Kunhan saisi velat maksettua. Ja saisi pitää työpaikkansa. Ehkä innottomuus oli jo näkynyt myyntitilastoissakin, sillä erittäin hienovaraisia vihjauksia työvoiman vähentämisestä valutettiin silloin tällöin hänen ulkoneviin ja hyvin herkästi punoittaviin hörökorviinsa. Ne muuten ainakin aluksi vetivät naisia kummasti puoleensa. Liikuttavan poikamaista.

   Poikamies. Siis melkein. Yhä useammin Kari jätti noteeraamatta huippulyhyen avioliittonsa. Vapaus eli yksinäisyys oli sittenkin parasta. Joskus, kun hän palasi pidemmältä turneelta, hänestä olisi ollut mukavaa, jos vaimo tai edes avovaimo olisi ollut kotona vastaan ottamassa. Hymysuin ja lämmin suudelma valmiina sekä kylmä olutpullo odottamassa sohvapöydällä.

   Ei toki Teijalla. Sillä päinvastoin oli ollut kylmä hymy ja inhottavan lämmin kaljapullo vartoamassa. Suudelmatkin olivat pelkkää huiskimista. Ei niissä ollut todellista tunnetta eikä intohimoista paneutumista asiaan. Ei mieheen eikä hänen tunnelmiinsa. Sitä ei kiinnostanut pätkääkään kuunnella hänen matkaselostuksiaan ja prosenttien laskemistaan.

   Hyvä kun oli päässyt eroon mokomasta esteetikosta. Olisi edes näyteikkunan somistamista, mutta imeliä, ruusukuviollisia pyttyjä joka paikassa. Keramiikkaa. Savijalkainen jättiläinen oli koko Teijan ja sen korppikotkaa muistuttavan anopin haave tyttären taiteilijan urasta.

   Siellä muovailkoon kippojaan ja piirustelkoon koukeroisia peikkohahmojaan sen vuorenpeikkonsa helmoissa. Ei sillekään avioliitto passannut. Äiti oli parasta mitä tyttärelle oli tapahtunut. Sääli, koska ei se ihan hassummankaan näköinen ollut.

   Kari puuhaili kodissaan. Kasteli kukat, jo melko nuupahtaneet, ja tutki lähes tyhjää jääkaappiaan. Täytyisi lähteä kauppaan. Mutta sitä ennen oli tarkistettava posti. Ties vaikka se uusi olisi heittänyt häntä kirjeellä.. Kari potki postin vielä vähän syrjemmälle ja ähkäisten noukki lattialta sanomalehtiä, pari aikakauslehteä ja joitakin kirjeitä. Laskuja tietysti. Eivät ne mitään rakkauskirjeitä olleet.  

   Koska hän oli sellaisen viimeksi saanut? Kari seisoi kirjepinkka kädessään ja mietti. Ei muistanut, koska Teija ei ollut mikään kertomakirjailija. Lisäksi he olivat jo seurustellessaan asuneet vain puolen kilometrin päässä toisistaan. Mitä siinä oli syytä ruveta tiiliskiviromaaneita väsäämään. Ei ollut aikaakaan moiseen, koska molemmat loivat uraansa. Hah hah.

   Se hyvä puoli yksin asumisella ainakin oli, että kaikki oli omilla paikoillaan, kun hän tuli kotiin. Posti kynnyksellä ja kuivahtaneitten viherkasvien lattialle varisseet lehdet muodostivat ainoan poikkeuksen säännöstä.

   Teijan hallituskaudella mikään ei pysynyt kohdallaan. Huonekalut ja matot ja taulut ja kerran jopa tiskikone oli heivattu uudelle paikalle. Se taiteilijan vaihtelunhalu. Ja sen syöjättären avitus joka toilauksessa.

   Kari istahti raskaasti huokaisten lempparinojatuoliinsa ja selasi taas kirjeitä. Välistä putosikin kortti. Tavallinen kuvapostikortti. Ei mitään maisemaa, vaan sisäkuva suomalaisesta saunasta ja kylpijöistä. Ei kuitenkaan onnittelukortti. Hän käänsi sen ympäri ja alkoi tavailla kirjoitusta. Tavailuksi se menikin, sillä hän ei saanut selvää juuri mistään sanasta.

   Vahvalla mustalla jotenkin vanhanaikaisen tuntuisella musteella oli raapustettu muutamia lauseita ahtaaseen tilaan. Kulmikkaita koukkuja raskaalla kädellä. Tottumattomasti. Karilla oli jo välähtänyt toivorikas ajatus, että se on siltä uudelta, mutta ei tämä oikein naisen käsialalta vaikuttanut. Ei ainakaan niin siron ja naisellisen kuin se uusi oli. Mutta tietysti, jos kynä oli huono ja alusta epätasainen.

   Taikka...? Tuskin sentään huumeitten tai viinan vallassa. Tosin hän ei kovin hyvin sitä naista tuntenutkaan, mutta ei hän ainakaan miltään pöhöttyneeltä juopolta ollut vaikuttanut. Entä sairas? Lääkehumalassa?

   Ennen kuin hän tarkemmin syventyi salaperäiseen tekstiin, hän totesi, että päiväys oli ainakin neljä viikkoa aikaisempi. Olihan se voinut pari viikkoa jo hänen matollaankin maata, koska hän oli ollut reissussa juuri sen ajan. Allekirjoitus oli täyttä hepreaa. Vinoa ja vaikeaselkoista. Ei hänellä pitänyt lääkärituttaviakaan olla.

   Mies tutki uudestaan vastaanottajan osoitetta. Oliko se ollenkaan hänelle? Oli ja takuulla. Pölkkykirjaimin: Kari Majaranta, kadun nimi ja talon numero, mutta ei kirjaimia eikä muita numeroita. Postinumerokin puuttui. Ilmankos se oli seikkaillut matkalla niin kauan.

   Mikä ihmeen juttu tämä oli? Taas hän syventyi allekirjoitukseen. Rauno tai Kauno tai Tauno, mutta voisi se Tainakin olla. Ei ainakaan Sirkku Heikkilä, se hänen uusin kiinnostuksen kohteensa. Pirteä nimi. Pirteä koko tyttö. Tosin häntä kahdeksan vuotta nuorempi, mutta mitäs tuosta.

   Entä sukunimi? Eronen, Ehonen, Enonen, mutta voisi olla myös Erola, Eromaa tai sinne päin. Voi turkanen, kun ihmiset eivät opi edes nimeään kunnolla kirjoittamaan. Kari nousi ja viskasi kortin roskaämpäriin. Olokoon. Sitten hän iski hampaansa rasvaiseen ja herkulliseen metvurstivoileipään.

   Kari lähti kauppaan, mutta palasi harmistuneena takaisin. Litimärkänä. Ei kannattanut enää lähteä lenkille. Hän on jo lenkkeillyt halki koko Suomen, ja se sai riittää. Laiskuus alkoi nykyään vaivata, mutta pitäisi sen uuden takia ehkä kohentautua.

   Hän söi taas makkaraa ja heitti pakkauksen kuoret roskikseen. Nakkasi vielä sekaan pizzan tähteitä. Sopivasti juuri sen kortin päälle.

   Hetken harkittuaan hän kaivoi kortin sittenkin esille. Pyyhkäisi sitä paperiin ja vei taas olohuoneen pöydälle. Olihan hänellä niitä tuttavia. Mikä ihmeen viesti tämä oli?

   Postittajan osoitekin oli pölkkykirjaimilla: Perälampi, Virranhaara. Oliko tarkoitus, että tähän vastattaisiin? Karilla ei ollut hämärintä aavistustakaan, missä päin Suomea tuollainen paikkakunta sijaitsi. Lähettäjä oli kirjoittanut oma nimensä epäselvästi. Hän oli kai varma, että posti kyllä löytää perille. Ehkä niin vähän asukkaita, että vastaanottaja löytyy, kunhan nimi on hiukankin sinne päin.

   Voisi se olla nainenkin, jos vaikka oikea käsi on kipsissä ja yrittää sitten vasemmalla riipustaa jotakin. Hän nuuhkaisi korttia, kuten eläimilläkin on tapana tehdä, jotta ne saisivat selville, onko naaras jo valmis paritteluun.

   Hän vetäisi kasvonsa nopeasti kauemmaksi, sillä haju oli voimakas sekoitus metvurstista, sinapista ja tonnikalasta. Ei tarvinnut olla kemisti pystyäkseen analysoimaan nuo eri vivahteet. Jos viestissä oli alunperinkään ollut mitään hienompia hajusteita, ne olivat yhtä kaikki saaneet väistyä makoisan aterian aromien tieltä.

   Koko illan mies odotti malttamattomana soittoa siltä uudelta. Hän oli jättänyt Sirkun puhelinvastaajaan lukemattomia sanomia. Tämänkin illan aikana ensin viisi, ja pitkään epäröityään, koska ei mieskään kai saa olla liian innokas, hän jätti kuudennen: ”Sirkku kulta, soita toki minulle. On niin ikävä. Karisi.”

   Sirkku oli ollut koko heidän niin sanotun seurustelunsa ajan uskomattoman hidas ja jaakea. Oliko se signaali jostakin? Jokainen tervejärkinen olisi tulkinnut asian seuraavasti: Nainen ei ole tarpeeksi kiinnostunut. Kari ei ollut selväjärkinen, sillä hän oli toivottomasti rakastunut.

   Hän oli aivan sattumalta eräillä tavaramessuilla saanut verkkoonsa tämän unelmiensa naisen. Oli vaaniskellut häntä kahviossa, aloittanut henkevän jutustelun säästä sekä myöhemmin tarjonnut tälle hieman empivälle ja epäluuloiselle juttukaverilleen korvapuustikahvit. Sen jälkeen elämä oli ollutkin pelkkiä korvapuusteja, nimittäin noin kuvaannollisesti ottaen. Pettymyksiä ja odotusta.

   Sirkku asui naapurikaupungissa, joten tapaamiselle ei olisi pitänyt olla voittamattomia esteitä. Hän oli liikealalla ja matkusti paljon, mutta kyllä heille nyt sentään jostakin olisi löytynyt yhdessäoloaikaa, jos sitä todella tosissaan olisi yritetty järjestää.

   Kari oli yrittänyt. Siitä huolimatta heidän yhteydenpitonsa oli pääasiassa rajoittunut puhelinkeskusteluihin, vaikka tuosta onnekkaasta ensitapaamisesta oli jo kulunut lähes kymmenen kuukautta.

   Mikä tässä kiikasti? He olivat tavanneet vain neljä kertaa. Ensin lounaalla kaupungilla, sitten hätäiset kahvit asemaravintolassa, sen jälkeen taas kiireinen lounas Sirkun kotikaupungissa ja viimeksi Kari oli saanut houkuteltua ihastuksensa kohteen tanssiravintolaan. Siellä hän oli saanut pitää tuota suloista olentoa sylissään neljän ja puolen tanssin ajan, koska joku rillipäinen ryökäle, muka Sirkun tuttavia, oli kesken pelin riistänyt hänet itselleen. Törkeätä.

   Olisihan Sirkku voinut kieltäytyä tanssimasta toisen kanssa, mutta mikäli Kari oli oikein tulkinnut naisen nopean katseen, Sirkku oli ihan tyytyväisenä paennut ryöstäjänsä käsivarsille. Tätä Kari ei aluksi ollut tahtonut tunnustaa itselleen, mutta näiden toivottomien kosiskelujen jälkeen tuokin muistikuva alkoi kummitella mielessä.

   Mikä voisi olla esteenä? Sirkku oli vapaa, ainakaan hänellä ei ollut sormusta. Hän oli tosin nuorempi, mutta eihän Karikaan mikään ukonrahjus ollut. Vasta hiukan yli neljänkymmenen. Ei mikään hurmuri, sen hän myönsi itsekin. Tavallinen  mies. Suora hailakanruskea tukka, joka ohentui jo päälaelta, mutta kaljun kohdan  sai vielä hyvin peittoon taitavilla kammanvedoilla.

   Hän oli keskikokoinen, sekä hintelä että pyylevä. Miten sellainen voisi olla mahdollista? On se, jos kaula, kädet ja jalat ovat varsin sirorakenteiset, mutta hartiat ovat tavallaan valahtaneet alemmaksi. Ne olivat jättäneet pienehkön kumpareen pallean tienoille ja sitten jatkaneet matkaa lantioihin ja takalistoon.

   Ohuehkot sääret kannattelivat tätä kartiomaista kehoa. Kävelytyyli oli hieman sipsuttavaa. Kaveri tikkasi kuin ompelukone, mutta sehän vain antoi vaikutelman kiireisestä ja menevästä liikemiehestä.

   Kari hölkkäsi ja pelasi lentopalloa silloin kun kerkesi. Hänen pukeutumisensa oli aina tiptop, koska kaiken piti olla siistiä ja edustavaa jo ammatinkin puolesta. Käyttihän hän silmälaseja, mutta niin teki Sirkku itsekin. Ei kai sekään mikään rikos ollut, varsinkaan nykyaikana, jolloin pikkulapsillekin nostetaan rillit nenälle jo kehdossa. Turhan aikaisin Karin mielestä, vaikka oli senkin lajin tuotteita yrittänyt asiakkailleen tyrkytellä.

   Ei hän haissut eikä haiskahtanut. Ei edes kohtalaisen rajujen illanistujaisten jälkeen. Niihin se Teijakin oli suivaantunut. Ja eritoten sen raivoraitis äiti. Oli niissä kemuissa naisiakin ollut mukana. Tottahan toki. Erittäin harvoja ja ohimeneviä syrjähyppyjä, jotka eivät olleet mainitsemisen arvoisia. Kaikkien hempukoitten nimetkään eivät olleet jääneet mieleen.

   Miten kummassa se Teija olikin niistä tiennyt? Oli ainakin tietävinään. Väitti, että hänelle tuli arvaamattomia tulehduksia ja että ne olivat peräisin muilta naisilta. Turvaseksiähän mies oli joka kerta harrastanut. Muistaakseen. Turha nirsoilija se vaimo oli muutenkin ollut. Hyvä kun siitä pääsi eroon, että oli  taas vapaa  poikamies pyydystele-mään tosinaisia. Kun se nyt vain onnistuisi.

   Mies käveli kortti kädessään peilin eteen. Kokovartalokuva. Keskikokoinen. No ehkä ei ihan. Siellä tanssilattialla hän oli ensi kerran myöntänyt itselleen, että hän oli ollut noin sentin Sirkkua lyhyempi. Ei kun viisi senttiä tai...Ei ainakaan viittätoista senttiä. Mitä niitä mittatikulla laskemaan, hän tuhahti närkästyneenä. Turhan korkeat korot. Käyttäköön matalampia, sitten kun he ovat...

   Puhelin pirisi ja Kari syöksyi kuin paraskin pesiksen pelaaja kolmospesälle. Onneksi ei sentään mahalleen, mutta polvensa hän joka tapauksessa iski  oikein mojovasti sohvapöytään.

 - Auu, halloo, 75xxxx, Majaranta.

 - Onko sinulla jäniskoira siellä vai kuka se ulvoo?

 - Jaa, sinäkö Ilmo? mutisi Kari pettyneenä. - Löin polveni pöytään. Mitä sulla on asiaa?

 - Kiitos kysymästä. Oletpa sinä hyvällä tuulella. Taisitkin odottaa muuta soittoa?

 - Joo, anteeksi. Mitä sinulle kuuluu? Joko muuttokuormat on purettu?

   Sitten alkoi pitkä selostus muutosta ja perheestä ja taas muutosta. Kuusihenkisen perheen siirtäminen toiselle puolelle kaupunkia ei ollut mikään pikkujuttu. Ei ainakaan harkitsevalle ja hitaanoloiselle virkamiehelle, joka varmasti joka pakkauslaatikon kohdalla ensin huolellisesti tuumasi ja sitten tarttui toimeen, jollei vaimo tai vanhin poika ollut ehtinyt edelle.

   Toisella korvalla Kari kuunteli kaverinsa vuodatusta ja toisella  hän kuulosteli kännykkäänsä. Sitten toivoteltiin hyvää yötä puolin ja toisin. Äkkiä Kari kysäisi:

 - Hei Ilmo, oletko vielä siellä? Tunnetko ketään Perälammelta? Virranhaarasta?

 - En, sanoi Ilmo ja tuumi vielä hetken. - En, en tosiaankaan. Missä se sijaitsee?

 - En minä vaan tiedä, mutta sieltä tuli mulle kortti.

 - Keneltä? Joltakin naiselta?

 - En tiedä edes sitä, kun käsiala on niin sekavaa.

 - Mitä siinä lukee?

 - En ole vielä saanut selvää.

 - Onko se varmasti sinulle?

 - No se ainakin on varmaa, nimi ja osoite.

 - Valitettavasti en voi auttaa. Kysy joltakin farmaseutilta, koska ne ovat sotkuisten harakanvarpaitten asiantuntijoita. Joko arsenikkia tai aspiriinia. Heh heh.

 - Ei se varmaankaan ole mitään tärkeätä. Sano terveisiä Maisalle. Hellurei.

   Jälleen Kari tutki korttia ja koetti löytää johdonmukaisuutta eri kirjainten välillä. On sitä kummemmistakin hieroglyfeistä selvitty. Tuo on ainakin J. Se on vain jotenkin takaperoinen. Alalenkki on nurinpäin. Tuossakin on J. Sama juttu. Hän oli jostakin lukenut, että juuri J:n lenkistä pystytään arvioimaan, onko joku henkilö poikkeava johonkin suuntaan. Mutta mihin? Sitä hän ei enää muistanut.

   Kari odotteli puhelua ja tulkitsi kortin tekstiä. Sen verran hän sai selville, että kyseinen henkilö oli istunut Karin vieressä jossakin tilaisuudessa. He olivat nähtävästi jutelleet, koska kortissa luki: ”mie...kiintoinen kesk...luhetki...kiva uudest...”      Sitten jotakin Karista itsestään. Vaatetuksesta: ”...ukeutunut tyylikk...”

   Mitä tämä oikein tarkoitti? Hän tutki uudelleen allekirjoitusta. Ei se voinut olla naiselta, koska etunimen lopussa oli selvä o. Hän muistutteli aikansa suomalaisia tytönnimiä, jotka päättyisivät o-kirjaimeen. Mieleen ei johtunut ainuttakaan. Sen sijaan juuri Rauno tai Tauno. Ehkä juuri Tauno.

   Sukunimestä ei ollut enää väliäkään, sillä eihän hän missään tapauksessa vastaisi korttiin. Miksi vastaisi, kun siinä ei ollut sen kummempaa kysymystä tai asiaa. Hän arvuutteli jo vähän aikaa, että olisiko tämä mahdollisesti jotakin sukututkimusasiaa. Kaikenlaiset ihmiset ottavat yhteyttä ja pyytävät kertomaan jostakin Jemina-tädistä, josta hän ei ole koskaan kuullutkaan. Tällaiset kyselyt ovat kyllä yleensä vähän virallisemmilla papereilla taikka netissä.

   Täytyisi ihan äidiltä kysyä, oliko heillä sukulaisia Perälammella. Ihmetytti myös, miten tuo kaveri tiesi hänen osoitteensa? Miehen oli täytynyt nähdä ainakin jonkin verran vaivaa onkiakseen tiedot esille. Koska ihmeessä ja missä hän oli tavannut tuon hepun?

   Pitää nukkua yön yli, niin suuretkin keksinnöt kirkastuvat. Tiedemiehillä ja luovilla taiteilijoilla kuulemma. Kari ei ollut tiedemies ja hän oli varsin kaukana taiteilijoistakin. Inhosi heitä Teija-vaimonsa vuoksi vielä entistäkin enemmän. Nukahtamisen jälkeen hänelle kuitenkin selvisi jotakin. Tosin hän ei uinunut kokonaista yötä vaan ainoastaan pari tuntia nojatuolissa odotellessaan rakastettunsa puhelua.

   Hän heräsi säpsähtäen. Oli nähnyt jotakin unta mutta mitä? Kortti oli pudonnut lattialle, ja hän nosti sen uudelleen käteensä. Siinä olikin nyt kuvapuoli ylöspäin. Olipa kuuma. Patterit paahtoivat täydellä teholla, vaikka ulkona oli vesikeli. Kari riisui T-paitansa ja heitti sen sohvalle.

   Kuvaa hän ei ollut vielä niin perusteellisesti tutkinutkaan. Se esitti saunan lauteita ja kahta hemaisevaa punertavaihoista neitokaista kylpemässä. Toisella oli letreälehtinen vihta kädessään, mutta silti kaikki intiimit paikat komeilivat näkösällä. Kas kun hän ei ollut sitä heti huomannut.

   Kari pisti oikein lasit nenälleen ja tiiraili naisia tarkemmin. Herttaista ja hiukan kiihottavaakin. Hän aivan aisti saunan kuumuuden ja kosteuden. Hän pyyhkäisi ensin otsaansa ja sitten lasejaan.

   Keskeytti toimensa, koska oli kuulevinaan puhelimen soivan. Taisi olla naapurin ovikello. Kuka sinne nyt yömyöhällä oli pyrkimässä? Voi hitto, kun se Sirkku ei soita. Kehtaisiko jättää vielä yhden viestin? Kumma liikenainen, kun sillä ei ole matkapuhelinta. Tai ehkä onkin, mutta ei ole antanut sen numeroa. Sitä inhottavaa salaperäisyyttä. Jaa mutta senhän saisi helposti selville tiedustelusta, jollei se numero ole salainen. Täytyypä kysyä.

   Kari ei kuitenkaan noussut puhelimeen, vaan tutki yhä korttia. Millainen kaveri lähettää ventovieraalle miehelle, vieläpä nähtävästi varsin tilapäiselle tuttavalle, tuollaisen saunakortin? Ei edes minkään yhdistyksen hyväntekeväisyyskortti. Ei sellaisia taitaisi jokin YK:n osasto päästääkään käsistään eikä sen kummemmin mikään muukaan vakavamielisempi järjestö. Ei se toki rivo ollut mutta jotenkin epätavallinen.

   Joku liiketuttava? Kari kelasi koko tuntemansa mieskaartin mielessään, mutta ei vaan keksinyt. Tekstistä alkoi erottua muutakin: ”kovin kaunis liikem...s”.

   ”Kaunis”? Käytetäänkö miehestä yleensäkään sanaa ”kaunis”? Ehkä kaunis laulunääni. Kaunis ääntämistapa englannin kielessä. Kaunis käytös. Mutta kaunis liikemies? Jokin tässä tökki.

   Eihän hän rumakaan ollut. Makua on toki monenlaista. Varsin hyvin voisi ajatella, että hän on jonkun mielestä hauskannäköinen, reipas, kohtalainen ryhti, ystävälliset vaikkakin hailakat silmät, terve ihonväri.

   Tosin pehmeän punertava kuten noilla naisilla tuossa saunan höyryssä. Ainakin kaunis puheääni, koska hän oli paljon hionut ääntämistään työtehtäviään ajatellessaan. Oikein kuunnellut mankalta ja korjannut virheitään.

   He olivat siis keskustelleet ja vielä mielenkiintoisista asioista. Tauno olisi halunnut jatkaa jutustelua ja nyt, ehkä pitkänkin ajan kuluttua, hän haluaa, että Kari  vastaisi  kort-tiin. Siinä kohden viesti oli aivan selvä, koska osoitekin oli annettu ja vielä niin huolellisesti piirretyin kirjaimin.

   Kari mietti, että hän voisi ottaa selvää, missä Perälampi sijaitsi ja tiedustella Tauno E...n puhelinnumeroa. Tuskinpa siellä kovin monta sellaista Taunoa asustaisi, jonka sukunimi alkaa E:llä.

   Mitä turhia. Ei maksa vaivaa. Kun muistaisi, missä hitossa...

   Oli kuin usva olisi pikkuhiljaa hälvennyt, sillä kortista alkoi hahmottua myös teksti: ”...luentoa...minulla... vaal...pu...ka...”

   Vaalea pusakka? Luento?

   Silloin se iski. Se muistikuva. Hyvä ihme, kuinka se oli voinutkin noin häipyä? Yli kymmenen kuukautta sitten. Tärkeät messut, koska silloin hän oli nähnyt Sirkun ensimmäistä kertaa. Ja olipa toinenkin muistamisen arvoinen asia, vaikkakin epämiellyttävä. Hän oli hukannut kännykkänsä. Se oli jäänyt penkille luentotelttaan, kun hänelle oli tullut ajolähtö sen uuden naisen perään.

   Sirkku oli ensin istunut Karin edessä, mutta lähtenytkin kesken esitelmän pois. Mies oli tuijotellut taakseen niin että niskat olivat mennä nilkkiin. Sirkku oli vain seisoskellut ovella juttelemassa jonkun kanssa. Paljon väkeä, joista osa istui penkeillä ja osa harhaili epäkohteliaasti pitkin huonetta. Ulos ja sisään.

   Kari oli yrittänyt kuunnella puhujaa, joka kertoi juuri sellaisia faktoja tuotteestaan, jotka koskivat hänenkin myyntiprojektejaan. Aivan kiintoisaa. Tavallisellekin kansalle, koska selostus oli arkista ja ymmärrettävää selkokieltä.

   Hän oli suunnannut ne liikuttavat hörökorvansa vuoroin eteen ja vuoroin taakse. Äiti niitä oli aikoinaan yrittänyt piilottaa lippalakin alle oikenemaan mutta turhaan. Kun poika oli ottanut lakin päästään, korvat nousivat taas pörhölleen kuin innostuneet taimet  maasta. Herkästi  punoitta-vina, uteliaina ja kuuntelevina. Se antoi hänelle vieläkin hieman pikkupoikamaisen ilmeen. Nuorensi tavallaan.

   Oliko ihme, että Taunon tapaaminen oli jäänyt kaiken muun alle varjoon ja unohduksiin, koska Sirkku, oikein isoilla kirjaimilla SIRKKU, oli sen jälkeen täyttänyt Karin koko tunne- ja ajatusmaailman.

   Luennolta poistuttuaan Kari oli ensin harhaillut summanmutikassa messualueella, mutta viimein päätynyt valtaisaan kahvioon. Siellä hän oli istuutunut kahvimukeineen erääseen pöytään ja koko ajan etsinyt katseellaan Sirkkua.

   Joidenkin harhaan osuneitten havaintojen jälkeen hän oli bongannut tytön kahvion toiselta puolelta ja oli oitis suunnannut askeleensa sinne päin. Nainen ei häntä huomannut, vaan istui kaikessa rauhassa eräässä nurkkapöydässä limukkapulloineen.

   Kari oli pyörinyt ympärillä, ja silmät melkein niskassa hän oli uskaltanut kiireesti jonottaa itselleenkin mukillisen. Läikytteli sitä vapisevissa käsissään ja hengaili pöydän ympärillä muka istuinpaikkaa hakien. Niitä oli kyllä muualla, mutta ei naisen lähettyvillä.

   Että piti olla hermostuttavaa ja stressaavaa jo se seurustelun alku. Ei Kari ennen ollut näin ujoksi heittäytynyt naisten seurassa. Puhuttelu, jutustelu, nopea tunnustelu ja jos mahdollista vähän pidemmällekin. Oliko tämä nyt se oikea?

   Viimein yksi lihava täti irtosi tuolistaan ja purjehti muihin maisemiin. Kari istahti tämän paikalle, vaikka hellehattuinen ja jo haudanpartaalla hoippuva mummeli yritti niittautua samaan tuoliin. Kari oli nuorempi ja vikkelämpi. Paremmin treenattu maailman kovilla turuilla.

   Kaikki tämä oli vaatinut niin hurjasti ponnistelua ja kyttäämistä, että mies oli varsin uupunut siemaillessaan jäähtynyttä kahviaan ja tarkkaillessaan  sopivaa  lähestymishet-keä. Sirkku tutki joitakin esittelylehtisiä. Hillitty jakkupuku, hillitty meikki, hillitty kampaus. hillitty koko nainen. Ilme selittämätön.

   Kari oli ollut kaikkea muuta kuin hillitty, sisimmässään, mutta ulkonaisesti hän yritti pitää pintansa. Hän kääntyi naisen puoleen, hymyili hurmaavinta myyntihymyään, katsoi kauniisti silmiin ja ehkä hieman heilutteli niitä punertavia korviaan. Sitten hän keksi varsin nerokkaasti mainita, että messuilla oli paljon väkeä.

   Nainen vilkaisi häntä nopeasti, totesi kai vaarattomaksi ja myönsi. Pieni äännähdys, mutta Karin korvissa se oli lupaavan kevään kohinaa. Sinfoniaa. Tosin hän ei kummemmin piitannut klassisesta musiikista, mutta tuona hetkenä hän olisi ollut valmis lunastamaan kaikkien konserttien vakituiset ensi-iltapaikat.

   Näinkö se tapahtuu? Se hillitön rakastuminen?

   Suurella vaivalla ja käyttäen pieniä hätävalheitakin Kari sai houkuteltua naiselta käyntikortin: Sirkku Heikkilä, puhelin...Itse hän myös ojensi omat henkilötietonsa. Nousten kohteliaasti seisomaan. Joku törppö oli heti nykimässä tuolia hänen altaan. Luuli kai että hän oli lähdössä. Olihan hän lähdössä, mutta ei ulos vaan ihanaan rakkauden onnelaan.

   He kättelivät. Kari hurmioitui. Naisesta ei oikein tiennyt mitä hän tuumi. Katseli kyllä miestä jo kiinnostuneemmin. Näin myöhemmin ajatellen ehkä hieman hämmästyneenä. Muistutteli kai mielessään, olivatko he sittenkin aikaisemmin tavanneet, sillä miksi kaveri olisi muuten ollut niin innokas ja aktiivinen.

   Noin se oli alkanut, ja niissä seikkailuissa hän oli siis hukannut kännykkänsä. Löysi sen sentään sieltä luentosalin pöydältä. Joku rehellinen sielu oli vienyt sen puhujalle.

   Kari oli kadottanut kännykkänsä sekä sydämensä. Hän oli myös kadottanut mielestään Taunon, tuon kookkaan ja juu-revan suomalaismiehen, jolla oli vaalea pusakka ja jyhkeät piirteet.

   Mies tuijotti korttia kädessään ja muistutteli tapahtumien kulkua. Kun hän siellä luentotilaisuudessa oli parasta aikaa tuumiskellut, lähtisikö sen sorean naisihmisen perään vai ei, hän oli tuntenut, kuinka joku jyskäle istuutui hänen viereensä vasemmalle. Todella kuin vuori olisi vyörähtänyt paikalleen. Ei silti runnoen tai satuttaen, mutta massiivisesti ottaen reviirin haltuunsa.

 - Anteeksi, jos tönäisin. Täällä on niin  täyttä. Onhan tässä tilaa?

 - Ei se mitään. On siinä.

   Samalla Kari vielä yritti tavoittaa katseellaan naista oven pielessä.

 - Täällä on paljon väkeä, lausui kumea miesääni harvakseen ja rauhallisesti.

 - Näin on, vastasi Kari hätäisesti.

 - Niin hemmetissä on, hän jatkoi hieman ärtyneenä, sillä naista ei enää näkynyt. Karin oikealla puolella alkoi kiihkeä temmellys, kun neljä aikuista ja kaksi lasta yritti piehtaroida itsensä istumaan. Sen lihamuurin läpi ei olisi päässyt minnekään, joten Kari kääntyi vierustoverinsa puoleen ja yritti arvioida, mahtuisiko hän sitä kautta penkkien väliseen käytävään. Kauheasti paksua kansaa ja muovikasseja.

 - Hienot messut.

 - Näin on, vastasi Kari ja katsoi nyt vasta ensimmäisen kerran uutta keskustelukumppaniaan tarkemmin.

   Jykevän tuntuinen ehkä viisissäkymmenissä oleva mies, jolla oli hiekanvärinen karhea tukka. Se ei ollut minkään pariisilaiskampaajan jäljiltä, mutta varsin siisti ja kovasti jyrkkäreunaiseksi leikattu. Kasvot olivat melko ilmeettömät mutta silti valppaat. Silmät  pienet  ja  harmaat. Huulet tiuk-kana viivana. Oli kuin hän olisi keskittynyt pohtimaan jotakin tuiki tärkeätä hommaa.

 - Näillä messuilla saa hyvän kokonaiskäsityksen siitä mitä markkinoilla on tarjolla. Siksi tulin tänne. Minulla on nääs omia koneita, sellaista maansiirtoalaa.

 - Niin täällä saakin. Minäkin olen täällä työni puolesta ja...

   Siinä siis oli tullut ilmi Karin toimenkuva, ja koska he kättelivät, myös nimet tupsahtivat ilmoille. Karille ei toisen nimi ainakaan jäänyt mieleen. Tuskin hän sitä huomasi kuunnellakaan, vaikka mies puhui kyllä selvästi ja harkitsi huolella lauseitaan.

   Kari oli huomannut, ettei hänen enää tässä vaiheessa kannattanut rynnätä sitä uutta kaunokaista jäljittämään. Messualue oli valtava. Se olisi hakuammuntaa, jos sieltä ketään löytäisi. Niinpä hän syventyi taas seuraamaan luennoitsijaa, mutta vastaili samalla hajamielisesti miehen kysymyksiin ja kommentteihin.

   Vierustoverilla oli ollut vaalea lyhyt popliinipusakka, joka vaikutti jokseenkin vanhanaikaiselta. Suorat housut olivat harmaat ja niissä oli terävät prässit, mikä ehkä hieman poikkesi muusta rennommasta vaatetuksesta. Käsissään hän pyöritteli vaaleata lippalakkia. Kädenpuristus oli ollut rehti, tosin selvästi viivyttelevä. Känsiä ei tuntunut ja leveät paksut kynnet olivat siistit.

   Kengätkin olivat vaaleat, samoin sukat. Pusakan alta näkyi harmahtavaa paitaa. Ei solmiota, mutta kauluspaita kuitenkin. Kari oli tottunut tekemään havaintoja ihmisistä ja heidän tyylistään pukeutua. Se saattoi auttaa myyntityössä, kun yritti keksiä yhteisiä puheenaiheita ja sitä tapaa, miten kutakin piti käsitellä.

   Eipä hän vaan tarpeeksi hyvin osannut pyöritellä naisia. Lipesivät käsistä turhan vikkelään. Taidanpa sittenkin lähteä sen uuden perään, hän päätti. Luentokin loppuu kohtsillään.  

   Kari käännähti uuden tuttavuutensa puoleen, moikkasi nopeasti ja aloitti voimaperäisen murtautumisen motista päästäkseen käytävälle. Oikealle puolelle pesiytynyt perhe litistyi ja latistui ja kutistui ja veti kuin yhdestä käskystä mahaansa sen verran sisään, että Kari luikerteli heidän ohitseen. Hän pyyteli viisi kertaa anteeksi ja tallasi vain kerran yhden isoäidin lenkkareille. Että pitikin olla ahdasta ja kuumaa.

   Sinnikäs kosiskelija oli reippaasti kierrellyt messualueella. Yhden kerran hän törmäsi taas siihen pusakkamieheen. Hymyilivät niukasti, Kari monta milliä niukemmin, nyökkäsivät, ja sitten hän suuntasi askeleensa kahvioon. Osti kahvia ja sämpylän ja päätyi erääseen nurkkapöytään.

   Taas oli kuin vuori olisi pimentänyt auringon. Jälleen se sama vierustoveri tiedusteli kohteliaasti, oliko vastapäätä oleva paikka vapaa. Hänelläkin oli tarjottimella sämpylä ja höyryävää teetä.

   Kari ähkäisi ihan ääneen, mutta huitaisi kädellään tyhjää tuolia kohti.

 - Tämäpä sattumaa, että taas tapaamme, vaikka on niin tungosta. En kai häiritse?

 - Et toki. Siitä vaan.

   Kari tunki sämpylää suuhunsa, nosti katseensa ja ovella oli se uusi! Hän ampaisi pystyyn, mutta hyväkäytöksisenä liikemiehenä vilkaisi ennen lähtöään miestä ja mumisi: Heippa. Kaikki muu unohtui, kun metsästäjä syöksyi sämpylän puolikas hampaissaan parempiin saalistusasemiin. Kahvi unohtui pöytään. Samoin se yritteliäs juttutoveri.

   Kortti yhä sormiensa välissä Kari ihan ääneen jupisi:

 - Sen täytyy olla hän. Tämä Tauno on se hailakasti pukeutunut messuvieras. Mitä hän minusta tahtoo? Kymmenen kuukautta. Miksei puhunut asiaansa jo silloin?

   Ai niin, hänhän oli rynnännyt sen Sirkun perään. Ehkä mies oli aikonut sanoa jotakin, mutta se jäi kesken. Kun Kari nyt tarkemmin muistutteli tapausta, hänellä oli mielikuva Taunosta, joka oli ollut nousemassa seisomaan huomatessaan hänen lähtönsä. Lisäksi tämä oli nostanut toisen kätensä ylös aivan kuin tavoitellakseen jotakin. Suu liikkui, koska hän nähtävästi sanoi jotakin. Ilme oli hämmästynyt ja uskomattoman surullinen ja pettynyt.

   Kaiken tämän Kari nyt muisti. Jotakin muutakin alkoi surrata ja kehkeytyä hänen aivoissaan, kun puhelin lopultakin soi. Kello näytti jo yli puolta yötä, mutta tiesihän Sirkku hänen tapansa.

 - Majaranta.

 - Täällä Sirkku, hei. Olit yrittänyt tavoittaa minua. Olin matkoilla. En haluaisi sanoa tätä puhelimessa, mutta pelkään, että jos suostun tapaamiseen, sinulle sittenkin jää vääriä käsityksiä suhteemme jatkumisesta.

 - Mitä sinä nyt. Älä nyt Sirkku. Voimmehan me aivan hyvin tavata. En aseta sinulle mitään velvoitteita. En painosta sinua millään tavoin. Minusta sinä olet niin kovin...

 - Kuuntele nyt Kari. Olen yrittänyt lähettää sinulle viestejä tunteistani tai oikeammin niitten puuttumisesta. Olet ihan kiva kunnon kaveri, mutta en voi enkä halua, että tästä tulee mitään vakavampaa. Jotenkin tunnut niin vieraalta. Jokin tuntemus vastustaa.

 - Mutta Sirkku, minä...

 - Toivon sinulle kaikkea hyvää ja anteeksi jos loukkasin sinua. Olen koko ajan uskonut, että tunnistat signaalini. Hyvää yötä ja voihan hyvin.

   Sirkku sulki nopeasti puhelimen. Kari aikoi jo soittaa hänelle uudestaan, mutta malttoi sitten mielensä. Voiko tätä enää selvemmin sanoa? Loppu mikä loppu.

   Voimakas tuskan ja pettymyksen tunne valahti hänen päälleen kuin musta verho. Samassa välähdyksessä hän näki edessään Taunon hölmistyneet ja pettyneet kasvot. Suuri, voimakas käsi ojentumassa ottamaan jotakin, saamaan jotakin. Ehkä antamaankin jotakin? Turvallisuutta ja...Mutta ei. Mahdoton sana EI on välissä kuin läpipääsemätön muuri. Sementtiä, rautaa, terästä. Kovinta ainetta maailmassa on pienen pieni sana EI.

   Kari kävelee nojatuolinsa luokse. Kortti on yhä hänen kourassaan. Nyt rypistyneenä ja hikisenä. Kuten ne saunovat neitoset siinä kuvassa. Hiki kihoaa hänenkin otsallensa. Kyyneleitä karvastelee hänen silmissään. Kurkkua kuristaa. Arvioivasti hän punnitsee korttia kädessään ja lukee vakavana tekstiä: ”Tauno E...a, Perälampi, Virranhaara”.

                                      XXX

HIDASTETTU ELÄMÄ

   Esa istui vuoteensa laidalla ja ajatteli. Sitä hän teki kaiket päivät. Rasittavinta koko elämässä olikin juuri se, että hän ei saanut rauhassa miettiä. Hänet keskeytettiin lakkaamatta. Ajatusrakennelma sortui, ja kaikki oli taas aloitettava alusta, vaivalloisesti ja hitaasti.

   Näin perusteellista ajattelemista nuorukainen oli harrastanut vasta viisi vuotta. Taipumuksia oli ilmennyt jo aikaisemminkin, mutta se ei ollut haitannut ympäristöä eikä lähimmäisten arkielämää. Nykyään oli toisin. Hän oli tavallaan häirikkö, vaikka ei tehnyt kerrassaan mitään. joskus hiukan muutti asentoa, kun paikat puutuivat. Räpsytteli silmiään ja ehkä nuolaisi kuivia huuliaan.

 - Esa, nyt on aika pukeutua. Aamiainen odottaa. Tässä on sinulle uudet vaatteet. Pukeudupas nyt reippaasti, huuteli Emokana huoneen ovelta.

   Emokana oli eräs hoitajista. Äidillinen ja touhukas. Aivan liiaksi Esan mielestä. Vähemmälläkin hössöttämiseltä asiat olisivat luistaneet. Hänen käsityksensä mukaan. Tosiasiassa ne eivät sujuneet laisinkaan. Kaikki seisoi tai myös istui, jos se oli Esan ponnisteluista kiinni.

   Hoitaja oli heittänyt vaatteet vuoteen jalkopäähän. Ne siis täytyisi vetää ylleen, mutta ensin oli saatava yöpuku pois tieltä. Esa katseli mahaansa, joka pilkotti pyjamatakin raosta. Yksi nappi puuttui. Kas, kun muuten kaikki oli niin viimeisteltyä ja täydellistä.

   Hän siirsi veltosti kättään aikoen ruveta avaamaan loppuja nappeja. Siihen se jäikin, koko liike ja aikomus. Minuutit kuluivat. Esa vain tuumiskeli. Etupäässä hän muisteli. Omaa elämäänsä ja läheistensä. Kaksikymmentä vuotta vasta keikkui nuoren miehen hartioilla, jotka olivat jo siitäkin painosta painuneet hieman kyhärään.

   Huolia. Lähinnä siitä, että painostetaan tekemään jotakin. Hoputetaan ja komennellaan. Hyvä oli muitten tarkoitus, mutta sittenkin se tuntui rasittavalta. Se kiireen ja stressin tunne. Ihmiset olivat ystävällisiä. Hän ei ollut koskaan kohdannut hirviö-sukulaisia, ei hirviö-opettajia, ei hirviö-poliiseja, ei hirviö-lääkäreitä sen paremmin kuin hoitajiakaan. Kerran oli ollut hirviö-jengi kioskilla, mutta kaverit olivat tulleet apuun. Esa ei ollut ehtinyt edes pelästyä.

   Oliko hän jotenkin vammainen tai jälkeen jäänyt? Päin vastoin. Hän oli komea ja terve nuori mies. Hyvä vartalo, vaikka aika veltto, mikä johtui liikunnan puutteesta ja ruokailemisen epäsäännöllisyydestä. Hyvä ihon väri, hieman punertava. Lyhyt kihara tukka ja sekin hieman punertava.

   Esa nousi seisomaan, ja samanaikaisesti tomera siivoojarouva, Leppäskä, kurkisti huoneeseen:

 - No voi sun kanssas. Siinäkö se vasta seisoo? Hopusti nyt yöpuku pois. Panen sen pesuun. Tule ainakin pois siitä vuoteen luota, jotta saan sijata sen. Lakkaa jo rämpläämästä sitä nauhuria.

   Esa astui koneellisesti pari askelta ovelle päin. Tuijotti sinisillä silmillään surullisesti Leppäskää. Ei kuitenkaan irrottanut otettaan pienestä nauhurista, jota hän aina kantoi mukanaan. Se oli öisinkin hänen tyynynsä vieressä.

   Nauhurin kuuntelu olikin oikeastaan ainoa jatkuva side todellisuuteen. Ainoa mikä tuntui kiinnostavan ja työllistävän nuorukaista. Hän nauhoitti siihen kaikkea mahdollista, mikä hänen varsin suppeassa elämänpiirissään tapahtui. Hoitohenkilökuntakin siitä tiesi. Kuunteli joskus, mutta ei pahastunut. Sieltä kuului Emokanan loputon kaakatus ja Leppäskän ja muitten hoputtelu.

   Nuoria sijaisia ja harjoittelijoita varoiteltiin tuosta rakkineesta. Ei pitänyt aivan holtittomasti kailottaa mielipiteitään hulluista  ja pöpilästä, ei Vanhasta Huuhkajasta eikä muista

lääkäreistä. Susihuhdasta ei kai kellään olisi negatiivisia kommentteja. ollutkaan.

   Hänestä pidettiin, vaikka arveltiin, että hän oli psykiatriksikin vähän liian hiljainen ja vetäytyvä. Mietti ensin tarkkaan, mitä sanoi ja toimi verkkaisesti, melkein hidastellen. Pysähtyi välillä imeskelemään kynäänsä. Piipusta hän oli luopunut, koska kotona sentään oli kolme alaikäistä lasta.

   Jos Susihuhdalla joskus harvoin oli mitään huomautettavaa henkilökunnastaan, se useimmiten koski juuri hätäilemistä ja turhaa hötkyilyä.

 - Mietitään ja katsotaan, mihin suuntaan asia kääntyy. Ei kannata tehdä hätiköityjä ratkaisuja. Odotetaan, mutisi tämä erittäin vastuuntuntoinen lääkäri huulipartansa alta.

   - Esa, etkö jo saa sitä takkia yltäsi? Haluatko, että tällainen vanha akka näpelöi napit auki? Varo vain, vielä minä sen teenkin, jos vielä lorvailet.

   Leppäskä hymyili ilkikurisesti mutta ystävällisesti. Olisivatpa muutkin potilaat näin rauhallisia ja hyväntahtoisia. Kyllä sen hitaudenkin kesti, kun ei tarvinnut olla peloissaan hengestään.

 - Älä hoputa poikaa, puuttui Emokana puheisiin. - Häntä ei saa hermostuttaa. Pitää ymmärtää.

 - Kyllä minä sen tiedän. Olen ollut täällä kauemmin kuin sinä. Osaan minä kohdella potilaita.

 - Asiakkaita, korjasi Emokana kärsivällisesti. - Kas niin Esa, puepas nyt. Tulen varttitunnin päästä kurkistamaan, kuinka se edistyy.

   Molemmat naiset viilettivät jo käytävässä. Esa huomasi, että hänen oli nyt mentävä vessaan. Se oli heti huoneen vieressä, mutta noinkin pieni matka vaati häneltä suurta miettimistä ja ponnistelua. Ihan hirvitti, kun täytyi tehdä niin monta erilaista toimenpidettä  peräkanaa, jopa  samanaikai-

sesti. Siirrellä jalkaa toisen eteen, avata pesuhuoneen ovi, mennä sisälle, hoitaa virtsaaminen ja korjata housut reilaan.

   Noin mietteisiinsä uppoutuneen miehen olisi luullut laskevan kaiken alleen, mutta ei toki. Hän oli pari kertaa liikaa aikaillut vessaan menossaan ja oli seissyt surkeana ja märkänä vuoteensa vieressä. Siitä joku hoitaja oli hänet sitten keksinyt. Ei torunut, vaan ystävällisesti ja päättäväisesti auttoi poikaa vaihtamaan vaatteensa kuiviin.

   Esa siis luopui housujensa kastelemisesta. Hän ei ollut vielä niin syvällä omassa maailmassaan, etteikö hän olisi jollakin tapaa reagoinut ruumiinsa tarpeisiin. Söikin ja joi, mutta kaikki tapahtui kuin hidastetussa filmissä. Liike liikkeeltä, ja viimein jopa pysähdys. Kuin vaaniva kameleontti. Poika saattoi jäädä kesken kaiken miettimään, vaikka toinen käsi oli ottamassa voileipää vadilta. Hänen nuoren elämänsä pysäytyskuva.

   Nuorukainen seisoi keskellä pesuhuonetta ja mietti. Entä hampaat? Hän astui pesualtaan viereen, avasi hanan, piteli pitkäsormisia siroja käsiään virtaavan veden alla, mietti ja sulki hanan. Hankasi hajamielisenä kämmeniään housun takamukseen. Pyyheliina ei välähtänyt mieleen.

   Hän katseli hiuksiaan. Pörrössä. Muistutteli missä kampa olisi. Ei näkynyt. Katseli hammasharjaansa lasihyllyllä. Sininen. Aikoi ottaa sen, mutta huoneesta kuuluva kimitys keskeytti hänen puuhastelunsa.

 - Esa, Esaaa, missä sinä olet? Ai siellä. Etkö ole vieläkään pukenut? Ne korjaavat pian aamiaisen pois. Ei sitä voi koko päivää pöydällä pitää. Voi sun kanssas.

   Leppäskä pyyhälsi matkoihinsa. Emokana kuului kotkottelevan jossakin kauempana. Esa riisui yöpukunsa takin. Kauan harkittuaan asetti sen sängyn päälle. Vai pitäisikö panna tuolille vai naulaan...?

   Hän asetti sen tuolille. Siitä se huomattaisiin. Ei toki naulaan oven taakse. Leppäskä luulisi, että hän on piilottanut sen. Miten sitä oikein täytyisi käyttäytyä, että ne yhä suostuisivat pitämään hänet täällä?

   Paitsi että se alituinen hoputtaminen häiritsi nuorukaista, hänellä oli tämä toinenkin syy huolestumiseen. Ettei häntä vain ajettaisi pois. Kotiin, tai jonnekin vielä hankalampaan paikkaan, jossa ei voisi tämänkään vertaa keskittyä.

   Susihuhta lupaili joskus kotiuttamista:

 - Edistyt ihan hyvin. Katsotaanpas jos voisimme päästää sinut kotiin, ainakin lomille. Mitäs siihen sanot?

 - Mu...mum...vaa, mutisi Esa vastoin parempaa tietoaan, koska hän ei halunnut osoittautua niin tärähtäneeksi, että kieltäytyy kotiin palaamasta.

   Poika käytti joitakin sanoja, mutta ei joka päivä. Nyökkäili ja joskus pudisti päätään, mutta se vaatikin jo liikaa voimaa. Hän siis ymmärsi puhetta ja jopa reagoi siihen omaan tahtiinsa. Susihuhta suorastaan rentoutui Esan seurassa. Kumpikin istui ja mietti. Kumpikaan ei vaivaantunut toisen vaiteliaisuudesta. Tunnelma oli silti myönteinen. Kun ei vaan tarvitsisi lähteä kotiin. Kummankaan.

   Susihuhta oli Esan psykiatri ja mahdottoman ymmärtäväinen, hienotunteinen ja varovainen. Melkein pyysi lupaa puhutella potilastaan. Heiveröinen mies ja varsin oppinut. Haaveili ylilääkärin vakanssista, kunhan se Vanha Huuhkaja on ensin alta pois.

   Nykyinen ylilääkäri sekoitti potilaat alaisiinsa. Oli kerran hätistellyt erästä uutta äänekkäästi juttelevaa lääkäriä menemään vuoteeseen ja pyytämään hoitajalta jotakin rauhoittavaa lääkettä.

   Todella vaarallinen ja huolestuttava tilanne oli syntynyt, kun hän eräänä päivänä oli suostunut ottamaan kyytiinsä sen oikein levottoman Hännikäisen. Tämä oli jotenkin pääs-syt livahtamaan hoitajansa valvonnasta ja oli tullut ylilääkäriä vastaan käytävällä. Hän oli liehitellen pyytänyt päästä kaupunkiin hoitelemaan asioitaan.

   Onneksi joku hoituri oli huomannut tilanteen ja saanut äkäisen ja rimpuilevan Hännikäisen ulos autosta. Vanha Huuhkajakin oli aivan säikähtänyt, mutta puolusteli itseään, että työhaalareista päätellen hän oli luullut miestä huoltohenkilökuntaan kuuluvaksi.

 - Mikä haalari se nyt muka oli? päivittelivät hoitajat. - Tavallinen potilaalle kuuluva  vaatetus. Luulisi, että sen jo tunnistaisi runsaan kahdenkymmenen virkavuoden jälkeen.

   Oven pielessä Esa vaihtoi yöpuvun housut pikkuhousuihin. Aina vain harmaat tai siniset. Kai rauhoittavaa. Eipä silti, että naismaailmassa sangen kokematon Esa olisi halunnutkaan pukeutua räiskyvän punaisiin boksereihin. Hillittyä ja sinistä oli koko hänen nykyinen elämänsäkin. Tulevaisuudesta ei ollut tietoa. Ei sitä kerinnyt tuumimaan. Täysi työ pärjätä tässä hetkessä.

   Pitäisi parantua, pitäisi opiskella, pitäisi hankkia työpaikka, pitäisi löytää asunto, pitäisi alkaa seurustella, pitäisi perustaa perhe ja ehkä hankkia lapsiakin. Esaa aivan huimasi, jos hän ryhtyi suuntaamaan ajatuksiaan tuohon suuntaan.

   Kaikille ei sellaisia tulevaisuudennäkymiä ollut suotu. Esalle ne olisivat olleet täysin mahdollisuuksien rajoissa. Hänet oli nimittäin testattu huomattavasti keskitasoa älykkäämmäksi. Sitä tosiasiaa Susihuhta ja joskus hoitajatkin käyttivät valttiässänä, kun yrittivät houkutella poikaa ulos talvihorroksestaan.

 - Mikäs sinun on ollessa. Reipas ja terve nuori mies. Älykäs ja nopea oppimaan.  

   Tämä jälkimmäinen pointti ei kyllä ollut pahemmin tullut esiin  sairaalan ilmapiirissä. Osasi poika toki riisuutua vaikka hitaasti. Hän osasi mennä vuoteeseen ja kaivautua peiton alle. Tunsipa vielä tien sekä vessaan että ruokasaliin. Nuo taidot, ja vielä enemmänkin, olisi oppinut fiksu opaskoira, jopa rotta.

   Esa ei lupsauttanut korviaankaan tuollaisille kehumisille. Ei hän jaksanut. Hänen täytyi ensin miettiä, kannattiko jokin asia vai ei. Mitä siitä seuraisi, jos asettaa housut tuolille tai vuoteelle. Tai lattialle tai käytävän puolelle. Siinä sitä riittikin miettimistä, niissä loputtomissa vaihtoehdoissa.

   Nuori mies syventyi tuumiskelemaan, pitäisikö ensin vetää sukat jalkaan vai housut. Emokana kurkisti ovesta:

 - Esa hyvä. Nyt on kulunut tasan kolme ja puoli tuntia tähän touhuun. Keittäjä pitää sinulle vielä aamupalaa valmiina. Ole nyt niin kiltti ja tule syömään.

   Puhuteltu liikahti kohti ovea. Emokana kiirehti huomauttamaan:

 - Pue ensin housut ja T-paita päällesi. Tossut myös. käytävässä vetää.

   En selviä tästä päivästä, välähti Esan mieleen ja kurkkua kuristi. Liian paljon hommaa ja mietittävää. Sekoan tähän kaaokseen. Minun täytyy saada jokin ajatusrakennelma valmiiksi. Sellainen, jonka varassa kuljen tämänkin päivän. Jotakin, joka kertoisi minulle, miksi olen täällä ja miksi teen tätä kaikkea. Turhaa ja tarpeetonta.

   Ihkasen uusi nuori miesharjoittelija ilmestyi sutjakasti ovelle. He olivat jo tavanneet. Melkein samanikäiset ja -pituiset. Mittailivat toisiaan.

 - Tule jo Esa. Ruoka jäähtyy. Anna niin autan sen pusakan päällesi.

   Esa vetäytyi syrjemmälle ja alkoi tuijotella seinää. Valkoista ja kirjoittamatonta kuten hänen elämänsäkin vielä oli. Emokana huuteli:

 - Harri, anna Esan toimia omassa tahdissaan. Häntä ei saa stressata.

 - Olisin vain auttanut pukemisessa.

 - Ei hän apua tarvitse. Kas niin Esa. Tulehan nyt. Jätä se pusakka siihen tuolille. Arvaatko mitä? Tämä pukeminen kesti tällä kertaa viittä vaille neljä tuntia. Se on varmasti ennätys. Täytyy kertoa Susihuhdalle. No voi, ei sinne ruokalaan enää kannata mennä. Pian on jo lounaan aika. Minä tuonkin sinulle yhdistetyn aterian, oikean brunssin.

 - Kiitos, mutisi Esa helpottuneena. - Ei ole nälkä.

 - Sellaista et saa puhuakaan. Totta kai sinä syöt, että pysyt kunnossa. Mitä sisaresikaan sanoo, kun hän tulee sinua tapaamaan?

 - Ei kai tänään? En jaksa tänään. Liikaa..

 - Huomenna hän lupasi tulla. Tuo sinulle jotakin hyvää syötävää, ehkä myös jännää lukemista.

 - En jaksa, mutisi mies huolestuneena.

 - Se on hyvä, että sinä sentään puhut. Jotakin toivoa.

   Esan mielestä ei ollut mitään toivoa eikä mistään. Kunhan saisi olla rauhassa. Hän vetäytyi takaisin huoneeseensa ja istahti sängylle. Tuijotti seinään, kuunteli vähän aikaa nauhuriaan ja mietti otsa rypyssä. mihin hän oli jäänyt? Mitä hän oli ajatellut, ennen kuin nuo hössöttäjät olivat tulleet häntä häiritsemään. Aivoissa tuntui tyhjältä.

   Ai niin, jokin ajatusrakennelma. Jokin kiinnekohta, mistä saisi pitävän otteen. Tässä liejussa. Ei tukevaa maata jalkojen alla. Upottavaa suota ja vihreätä vettä.

   Sisar. Taasko se oli tulossa? Jos asiaa olisi kysytty henkilökunnalta, he olisivat olleet sitä mieltä, että omaiset kävivät aivan liian harvoin. Isä oli kuollut, äiti ei jaksanut, nuorempi sisar oli kummajainen hänkin, ja pikkuveljeä ei olisi päästetty tänne.

   Vanhemmalla sisarella oli viisihenkinen perhe ja hän ahersi työssään kaupan kassana. Piti vielä yrittää auttaa äitiä

ja nuorempia sisaruksia. Ihan helpotus, että Esa oli poissa kuvioista.

   Äiti. Vaimo. Esa pysähtyi mietteissään. Äiti oli kummallinen. Sellainen hän oli ollut niin kauan kuin poika muisti. Hänelle oli kerrottu, että äiti oli ollut nuorena verrattoman sievä punakiharainen neitonen, kun tietöissä puurtava Pertti oli bongannut hänet vaimokseen. Tyttö oli ollut iloinen ja veikeäsilmäinen. Kuunteli ja kihersi. Altis ja mukautuvainen.

   Pertti halusi määrätä, ja hänellä oli siihen kanttia. Laiha ja menevä mies. Terävä-älyinen, ahkera ja nopea käänteissään.

   Valitettavasti ei tarpeeksi nopea. Viisi vuotta sitten hän oli ollut pomona tietyömaalla. Seissyt selin suureen tiejyrään päin, viittilöinyt, neuvonut ja huutanut. Joku oli yrittänyt varoittaa, mutta liian myöhään.  

   Hieman unelias tiekoneen ajaja oli katsellut muualle ja jyräsi ja liittasi täydellä teholla pomonsa litteäksi helteessä väräjävän öljysoran pintaan. Kuin pahvilevy, kertoivat silminnäkijät. Sellaistakin juttua leviteltiin, että miehen sydän olisi pusertunut ulos rinnasta, sinkoutunut ojaan ja jatkanut siellä vielä tovin aikaa sykkimistään.

   Hänessä ei juuri ollut tunnistamista. Läsnä olleet vain totesivat, että niin siinä sitten kävi. Oli ollut liian hosuva ja harkitsematon. Aina kiire jonnekin.

   Äiti oli kai surrut. Hänestä ei vain huomannut paljon mitään. Hän oli lihonut aivan muodottomaksi avioliittonsa aikana. Istui keittiön pöydän ääressä ja söi. Vanhempi sisar oli jo pikkaraisena likkana hoitanut taloutta ja nuorempiaan. Äidillä oli vain kaksi ilmettä: se nuoruudesta kasvoihin pinttynyt hieman tyhmähkö hymy ja toisinaan uudempi ilme, totisen välinpitämätön. Apaattinen.

   Nuorempi sisar lojui aina vain sängyllä. Ei hänestä ollut kouluun. Hän vain oli. Isän veli perheineen yritti olla lesken tukena ja turvana. Kusti-setäkin viuhtoi ja hääräsi. Etupäässä torui. Laiskaa ja lyllerömäistä Lailaa sekä Esaa, joka oli isänsä kuollessa ollut jo lukion toisella luokalla.

   Hän oli pärjännyt koulussa ihmeen hyvin. Ei lukenut läksyjään, mutta kuunteli opettajan ja tovereittensa  selostuksia sitäkin tarkemmin. Oppi kerralla. Ei ollut aikaisemmin vielä niin saamaton. Isän kuolema katkaisi hänessä jotakin. Litisti hänetkin tehottomaksi. Alkoi se kauhea miettiminen. Syyllisyyskin, koska oli monesti toivotellut ankaran isänsä kuolemaa.

   Asevelvollisuus jäi suorittamatta. Hänelle annettiin lykkäystä. Kuitenkin Kusti oli sitä mieltä, että armeija juuri olisi ollut parasta koulutusta nahjusmaiselle veljenpojalle. Olisivat antaneet hiukan vauhtia ja puhtia mokomaan lallukseen.

   Suurin huoli Kusti-sedän perheellä oli, että Laila kuopuksineen joutuisi heidän niskoilleen. Siispä hän uhosi Lailalle:

 - Saatpas nähdä, että koko homma menee perseelleen. Laskut maksamatta, vuokrat hoidatte silloin kuin mieleen muistuu. Teidät häädetään vielä kadulle joka sorkka. Näännytte nälkään ja viluun kaupungin armottomille kaduille. Pääsette hengestänne jossakin takapihan roskalaatikossa. Esa joutuu aivan hunningolle. Rikoksen teille sortuu ja vankilaan vielä päätyy, kun ei rehellinen työ miellytä. Tästä ei hyvää seuraa.

   Kusti-sedällä ei ollut alkuunkaan ennustajan lahjoja. Kun Pertin kuolemasta oli kulunut kaksi vuotta, Laila totesi ykskantaan   langolleen:

 - Eihän tässä ole kuinkaan käynyt. Asumme yhä samassa lukaalissa ja ruokaa on riittänyt. Ei meitä ole kukaan ahdistellut. Ystävällisiä ihmisiä. Turhaan olet hätäillyt.

   Harri toi ruokatarjottimen Esan huoneeseen.

 - Sinuahan passataan kuin prinssiä, hän letkautti hieman ivallisena. - Oletko sukua sille Vanhalle Huuhkajalle? Ehkä pöllön poika.

   Nuorta harjoittelijaa nauratti kovasti. Tunsi olevansa vitsikäs ja fiksu. Sitten hän ihan ystävällisesti tiedusteli Esalta, mitä ohjelmaa tämä tänään oli nauhoittanut.

   Esa pani taas nauhurin käyntiin ja sieltä tuli tietysti sitä yhtä ja samaa, puhuttuna vain eri äänillä: ”Esa, alahan jo joutua. Puepas sukkelaan. Ruoka jäähtyy.”

   Taas Harri nauroi.

 - Minä voisin tuoda sinulle jotakin musaa. Se olisi kivempaa kuunneltavaa kuin nuo meidän motkotuksemme. Haluatko, että tuon?

   Puhuteltu ei todellakaan tiennyt, joten hän ensin varmuuden vuoksi nyökkäsi ja sitten heilautti päätään kielteisen päätöksen merkiksi.

 - No ei sitten. Itsepähän valitset tyylisi ja elämäsi. Voisit sentään edes käydä meidän urheiluhallissamme. Tosi siisti pelikenttä. Lentopallossa kaivattaisiin isoa jätkää verkolle. Lähdetkö huomenna? Minä tulisin mukaan.

   Esa pudisti huolestuneena päätään. Liian paljon rasittavia ajatuksia. Hän oli jo aikaisemmin ollut mukana yhdessä turnauksessa. Joku hoitaja oli hänet sinne käsivarresta melkein väkisin raahannut ja oli kamalasti mainostanut pelin terveellisiä vaikutuksia sekä kehoon että mieleen.    

   Vaikutuksia oli ollut. Mieli oli ollut ahdistuneessa myllerryksessä päiväkausia tuon suorituksen jälkeen ja päässä kipeä kuhmu. Nilkkakin oli ollut turvoksissa. Susihuhta oli ollut seuraamassa peliä. Hänellä oli sellaisia tapoja kontaktien solmimiseksi. Esaa harmitti, että tämäkin oli ollut todistamassa hänen tohelointiaan.

   Nuori mies oli seissyt verkolla jäykkänä ja yhdessä asennossa tuijottaen vastapäistä seinää. Pallo ja innokkaat pelaajat kolhivat häntä joka puolelta, mutta hän seisoi tyynenä kuin tuulien tuivertama ikihonka. Huojahteli sentään osumien ja voimasta.

 - Hullu! Sinä pitkä punapää siinä verkolla. Katso missä pallo on. Käänny ja katso äläkä seiso kuin joku vitun patsas. Pöpikö sää olet?

   Katsojatkin olivat olleet pahoillaan ja pettyneitä. Ensinnäkin heitä säälitti nuoren miehen täydellinen epäonnistuminen, toiseksi harmitti, että muuten niin kiintoisa ja jopa taidokkaasti hoidettu peli meni aivan pipariksi. Onneksi ei tilanne sentään revennyt nyrkkeilyotteluksi.

 - Mee ainaskin pois kentältä häiritsemästä, torvelo. Seiso sivussa ja laske pisteitä, jos osaat kolmea piremmälle.

   Susihuhta oli hieman hymähtänyt ajatellessaan, että Esa oli juuri matemaattisesti testattu erittäin lahjakkaaksi. Korkeampi älykkyysosamäärä pojalla oli kuin hänellä itsellään. Jatkuvasti psykiatri jaksoi ihmetellä elämän omituista epäoikeudenmukaisuutta. Hyvilläkään korteilla ei aina pärjännyt, ja huonot puolestaan eivät jokaisessa ihmiskohtalossa välttämättä povanneet epäonnistumista ja tuhoa.

   Nuorukainen istui sänkynsä laidalla ja katseli yhdistettyä aamiais- ja lounasannostaan. Palapaistia. Herkullinen tuoksu, vaikka nyt puolentoista tunnin jälkeen sekin oli laimentunut. Kastike alkoi näyttää vetiseltä ja rasvalaikut sukeltelivat esiin. Perunamuusi latistui ja kuivettui aivan silmissä. Meni kipsiin sekin.

   Vihanneksia. Kaksi kurkunviipaletta rinnakkain. Tuijottivat häntä vetisillä silmillään. Porkkanaraastetta, jota hän vihdoin otti sormiinsa epäröiden. Äidin hiukset. Melko elottomat nykyään. Maitoa.

 - Hyvä ihme sinua Esa. Etkö ole vieläkään aloittanut? Nälkäänhän sinä kuolet. Ruuassa ei ole vikaa. Sitä samaa minäkin söin kaksi tuntia sitten. Voi elämän kevät.

   Naishoitajakin oli joku melko uusi. Huomasi Esan alakuloisen ilmeen ja muutti kaistaa:

 - Älähän nyt loukkaannu. Mukavahan sinä olet. Paljon helpompi kuin sellaiset, joista ei koskaan voi olla varma, mistä päin he kimppuun käyvät. Kuristavat ja takovat tuoleilla. Miellyttävä kaverihan sinä olet, mutta me olemme huolissamme sinun terveydestäsi. Pakkosyöttö olisi ikävä vaihtoehto.

   Tehosiko saarna vai oliko miehellä jo hiukova nälkä? Joka tapauksessa hän pureskeli pitkään ja nieleskeli vaivalloisesti kurkustaan alas ne kuivahtaneet porkkanahiukset ja sitten todella aloitti syömisen. Melkein joka lajia paitsi kurkkua ja sitä lämmähtänyttä, vanhalle lemuavaa maitoa. Jogurttiakin maistui puolipurkillista.

   Esa aivan puhisi, kun maha oli niin täynnä. Parasta oikaista pienille nokosille ja jatkaa sitten sitä miettimistä. Sitä ajatusrakenn...

 - Hienoa Esa, nyt minä olen todella iloinen sinun puolestasi. Tulepas nyt sassiin, niin lähdemme Susihuhdan puheille. Hän odottaa sinua viiden minuutin kuluttua. Nousehan siitä.

   Esasta tuntui kuin hänen maailmansa olisi ollut räjähtämässä. Se hoputus ja hätäileminen. Viiden minuutin päästä. Eivät he ikinä ehdi kolmanteen kerrokseen niin nopeasti vaikka menisivät hissilläkin. Ovia ja lukkoja välissä. Lukittuja ovia kuten oli hänen aivoissaankin. Lukkiutuneet niin tiukkaan ja tiiviisti, ettei kai enää ikinä mikään menisi niistä läpi. Kaikki vain supistuisi ja hidastuisi entisestäänkin.

   Pätevissä käsissä ja ilman turhia tuumailuja kaveri hoidettiin Susihuhdan ovelle tarkalleen viidessä minuutissa. Esa astui sisälle ja  nyökkäämällä  vastasi  psykiatrinsa  ter-vehdykseen. Sen jälkeen sitten alkoikin rauhallinen rinnakkaiselo.

   Esa istui nauhuri sylissään nojatuolissa. Susihuhta suuren kirjoituspöytänsä takana. Pyöräytteli joskus tuoliaankin, mutta ei liian taajaan, ettei olisi vaikuttanut hermostuneelta tai häirinnyt pojan mietteitä. Potilas napsautti nauhoituksen päälle. Aikaisemmin lääkäri oli hieman toppuutellut ja kauniisti pyytänyt tätä sulkemaan laitteen.

 - Tämä on aivan tällainen kahdenkeskinen ja luottamuksellinen rupatteluhetki. Tiedän, että kuuntelet kasettia huoneessasi, mutta jonkun ulkopuolisen korviin saattaisi sittenkin vahingossa vuotaa jotakin tarpeetonta. Ymmärräthän?

   Esa oli nyökännyt ja sulkenut kojeen. Se oli ennen se, mutta nykyään hän sai pitää sitä auki jos huvitti. Ei heillä niin kummia salaisuuksia ollut esille tullutkaan. Jos tulisi, olisi helppo pyytää kaveria sammuttamaan nauhuri. Turha tässä oli olla liian  tiukkapipoinen.

   Ei Susihuhta enää jaksanut samaa kuin nuorempana. Tämä ikuinen huoli Seijasta, lapsista ja ylilääkärin vakanssista. Opinnotkin takkusivat. Ei missään rauhaa lukemiseen ja tutkimiseen. Vaimolle olisi kyllä kelvannut korkeampi titteli ja pulleampi pussi rahaa, mutta hän ei alkuunkaan käsittänyt, että mies tarvitsi hiukan yksityisyyttäkin.

   Piti vain alituisesti ravata konserteissa, teattereissa ja kaiken maailman pippaloissa. Kulttuuria muka ja uusia hyödyllisiä ihmiskontakteja. Jos hän vaikka politiikkaan olisi pyrkimässä. Pyh. Seija sai uneksia presidentin rouvan hommasta, mutta hän ei kuuna päivänä antautuisi politiikkaan. Tämä työ oli tärkeintä, vaikka nuoruuden haaveet potilaita taikasanoilla parantavasta ihmetohtorista olivatkin suurimmalta osalta olleet pelkkiä utukuvia. Turhia mietteitä.

   Seijan pääasiallisin tehtävä oli saada näytellä uusia muotiluomuksiaan ja kalliita  korujaan. Liian  tyyriitä  Susihuh-dankin kukkarolle. Kauhistutti se eron ajatteleminenkin. Vaimo kynisi hänet putipuhtaaksi. Oli hänellä vain sellainen huippujuristi velipoikana. Veisi lapset ja talon ja rahatkin viimeistä penniä myöten. Jollei mies suosiolla antaisi, tuomarilanko veisi vielä maineenkin häneltä. Aina sitä sen verran on hoitovirheitä sattunut, ainakin luuloteltuja.

   Tyhjänpäiväistä pintaliitoa koko elämä. Silti kiirettä ja stressiä. Jos hän saisi loman järjestymään, hän veisi koko pesueen johonkin tunturiin ja yrittäisi samalla paikata avioliittoaan. Kun edes tarkalleen tietäisi, mihin Seija nimenomaan oli hänessä suivaantunut, olisi ollut helpompi hoitaa taudin kuvaa. Ai niin, se Esa istui vastapäätä peukalo nauhurin nappulalla.

 - Esa, olisiko sinulla jotakin erikoista sydämelläsi? yritti Susihuhta maanitella, vaikka hyvin tiesi vastauksen eli vastauksettomuuden. Silloin puhelin soi ja psykiatri vastasi. Ei se Esaa häiritsisi, kyllä hän sen tiesi.

 - Ai sinäkö Seija? Minulla on tässä kyllä asiakas, mutta...

 - Tulenhan minä, älä nyt hermostu. Ai se illallinen? Olin aivan unohtanut, mutta...

 - Olen pahoillani, mutta tänään ei sovi, ei todellakaan. minulla on vielä potilaita jonossa. Minä...

   Joku pyhäkoulunopettaja olisi voinut myöhemmin pelata jälkipeliä ja saarnata, että valheella on lyhyet jäljet ja ettei kannata lähteä liukastelemaan narraamisten poluille. Ei pientenkään.

   Keskustelu jatkui. Seija hyökkäsi ja Susihuhta puolustautui. Seija kai uhkaili taas erolla, koska mies aivan ärtyneenä huusi:

 - Anna jo olla. En usko pätkääkään niihin erouhkauksiisi. Samaa lööperiä ja jaaritusta kaikki. Olet lapsellinen, jos luulet minun lankeavan tuohon ansaan. Et sinä sillä keinoin

saa minua lähtemään typerille illallisille, että heti uhkaat erolla. On siinä kanamainen vaimo. Loppu.

   Esa oli kohottanut katseensa nauhurista. Ei kai hän ollut jotenkin pelästynyt muutoin niin rauhallisen lääkärinsä purkauksesta?

 - Kuule Esa, meillä kaikilla on ongelmamme, mutta täytyy vain yrittää selvitä. Miettiä kylläkin, mutta sitten myös toimia. Anteeksi, jos hermostuin puhelimessa. En minä sinulle ole suuttunut, vaan vaimolleni, joka käyttäytyy aivan älyttömästi.

   Psykiatri vilkaisi kelloaan. Kyllä hän jo nyt voisi lopettaa tämän keskustelun, sillä hänellepä juolahti eräs asia mieleen. Näin hän lintsaisi niiltä illallisilta tai ainakin aiheuttaisi mukavan myöhästymisen. Hän valitsi jonkin numeron.

 - Terve Lempinen, Susihuhta täällä. Minun piti huomenna jutella sen Hännikäisen kanssa, mutta voisitko siirtää ajan täksi illaksi? On huomenna vähän muita asioita hoidettavana...Ei kun tuokaa hänet tänne...Juuri niin, tällä kertaa...Juu, tänään, ja kuudelta... Sopii. Siis hoitakaa se Hännikäinen tänne tänään kuudeksi...Totta kai, hoitaja mukaan.

   Susihuhta ihan nuolaisi huuliaan. Näinkö helposti se meneekin? Vai olenko minäkin lapsellinen, kun huiputan vaimoani tällä tavalla? Sanoisin vain suoraan, ettei sovi, mutta ne riidat ja kiukkuamiset. Ja vielä lasten kuullen. Eihän tästä ole kenellekään vahinkoa. Hännikäiselle on yksi ja sama, milloin se sieltä osastoltaan samoilemaan pääsee. Jos se kerran hoitajille sopi, mikäs tässä.

   Esa tallusteli ulos vastaanottohuoneesta ja lähti konemaisesti kävelemään hoitaja Kivisen perässä omaan huoneeseensa. Siellä hän taas lysähti vuoteelleen ja aloitti nauhurin kuuntelemisen.

   Myöhemmin  Kivisen  karhea  ääni  huuteli   käytävästä:

 - Kuka siellä Esan huoneessa oikein puhuu?

 - No se nauhuri tietenkin. mikä siinä on niin kummallista, vastasi siistijä Riekko, joka oli juuri ilmaantunut työvuorolleen.

 - Minusta se on ihan Susihuhdan ääni. Kuunnellaanpas. Miksi se poika huudattaa sitä niin kovalla? Eihän se tavallisesti...

   Naiset tulivat Esan huoneeseen, jossa nuorukainen kuunteli, peruutti ja taas kuunteli yhtä ja samaa kohtaa: ”Siis hoitakaa se Hännikäinen tänne tänään kuudeksi.”

 - Oliko sillä lääkärillä vielä Esankin jälkeen potilas? Luulin, että ketään muuta ei tullut, ihmetteli Kivinen. - Hän siitä nimenomaan mainitsi, kun vein Esan sinne, koska piti joutua ajoissa kaupungille.

 - Onhan Susihuhta voinut vaihtaa keskusteluaikaa, tai Hännikäinen on jotenkin kiireellinen hätätapaus.

 - Minulla alkaa kyllä nyt raksuttaa, että tässä on todella kysymyksessä hätätapaus. Tiedäthän, kuinka vaarallinen ja arvaamaton se jättiläinen on. Juoksin äsken ainakin kolme kertaa Susihuhdan oven ohi eikä saattajasta näkynyt häivääkään, ja kellokin on jo varttia yli kuusi.

 - Jos hän on kahvilla?

 - Huomaan, että olet vasta taloon tullut. Hännikäinen on kaikkein levottomin potilas täällä eikä häntä saa hetkeksikään päästää valvonnasta. Tähän aikaan on vain vähän liikennettä käytävissä ja naapurihuoneissa, ja se hirviö on kahdestaan Susihuhdan kumppanina. Pelottaa.

   Naiset alkoivat tiukata Esalta, miksi hän koko ajan kuunteli sitä samaa kohtaa. Nuori mies mutisi vastaukseksi:

 - Hännikäinen, vaarallinen.

 - Nyt mentiin, huusi Kivinen. - Hälytä joku muukin avuksi.    

   Susihuhdan oven edessä oli hiljaista. Asiaa tiedusteltiin Hännikäisen osastolta eikä mies ollut vielä palannut. Siellä arveltiin, että palaveri oli vielä kesken.

 - Mutta missä on hoitaja? Ovi on lukossa eikä kukaan vastaa sisältä, toimitti Kivinen puhelimeen.

 - Määräsin Heinosen saattajaksi, selvitti Lempinen ihmeissään toisessa päässä.  - Ai mutta hitto, sehän lähti aikaisemmin pois, kun sen vaimo joutui sairaalaan. No voi hitto sentään. Kuka sitä tuuraa?...Ei näy nimeä. Joku sen Hännikäisen tietysti haki, mutta minne se kaveri on häipynyt? Onko kalautettu kerrassaan?

   Nuori ja kokematon Martti oli saattanut Hännikäisen ovelle, odotellut hetken ja lähtenyt sitten hoitamaan aivan muita tehtäviä. Oli aikonut tulla hakemaan potilasta seitsemän maissa. Mitä hän tyhjää siellä oven takana kyttäisi?

   Joku huomasi, että Susihuhdan auto oli yhä parkkipaikalla. Hänen kännykkäänsä soitettiin. Ei vastausta. Hänen työhuoneeseensa yritettiin ja siellä puhelin tööttäsi varattua. Sen jälkeen ei enää mietitty eikä harkittu. Ovi murrettiin auki ja sisällä heitä kohtasi karmea näky.

   Hännikäinen seisoi koko komeudessaan pöydän vieressä kädet kyynärpäitä myöten veressä. Toisessa kourassa välähteli pitkä leipäveitsi. Psykiatrista ei näkynyt jälkeäkään.

 - Yrittäkää vain, roistot, Minä muotoilen teidän inhottavat pärstänne uuteen uskoon. Olen kuuluisa kirurgi. Helv...

   Kamppailu oli lyhyt ja henkilökunta voitti. Mies raahattiin ulos. Susihuhta löytyi kirjoituspöydän takaa. Verta ja vaatteen riekaleita ympärillään. Rikki viillelty selkä näkyi ensimmäisenä. Hän oli tajuttomana, koska oli nähtävästi aivan yllättäen saanut iskun päähänsä, takaraivoon. Sitä ei ensin ehditty kummastella. Olisihan ollut aivan kardinaalivirhe kääntää selkänsä tuolle pelottavalle potilaalle.

   Hännikäinen oli onneksi aloittanut veitsen heiluttelunsa Susihuhdan selästä. Yrittänyt viillellä palasia kuin lihakauppias. Muihin ruumiinosiin hän ei vielä ollut ennättänyt kajota. Luuli kai, että aikaa oli runsaasti. Olisi ollutkin, jollei Esa olisi pelannut sen nauhurinsa kanssa ja huolestuttanut Kivistä ja muita.

   Susihuhta toipui hyvin, mutta tunnusti sitten työtovereilleen, että hän oli syyllistynyt kaikkeen mahdolliseen virhearviointiin toiminnassaan sinä iltapäivänä. Hän oli juuri puhunut puhelimessa, kun Hännikäisen äreä naama kurkisti ovesta. Sen sijaan, että psykiatri olisi ottanut selvää, että hoitaja odotti käytävässä, hän oli vain vinkannut Hännikäistä astumaan peremmälle. Mies oli sulkenut oven jälkeensä ja istuutunut tuoliin.

   Lääkäri oli ollut juuri aikeissa puhutella miestä, kun puhelin jälleen ilmoitti olemassaolostaan. Se oli tietysti taas Seija, joka piukutti ja tinkasi, että mies sittenkin lähtisi sinne vierailulle. Alkoi kova väittely, jossa ne ainaiset eroamispäätökset sinkoilivat. Seija sanoi olevansa varma, että hän saa lapset ja talon ynnä runsaat elatusrahat. Muustakin omaisuudesta puolet.

 - Ei tämä ole mikään oikeudenistunto. Ei sitä eroa tässä päätetä, oli Susihuhta mylvinyt puhelimeen. - Minulla on tässä potilas ja hankala sittenkin. Lopetetaan puhelu tähän ja sillä siisti.

   Tunnelma oli ollut kuin tulenjohtokeskuksessa. Kuumekäyrä sen kun kohosi. Verenpaine samoin. Susihuhta punoitti ja puhisi. Jos hän olisi ollut viisas ja järjissään, hän olisi heti kutsunut hoitajaa ja lähettänyt potilaan matkoihinsa.

   Mutta ei tällainen käyttäytyminen ollut vain hänen syytään, sillä Seija soitti vieläkin uudestaan  ja  haukkui  mies-tään puhelun katkaisemista. Selosti ja kuvasi kaikkea sitä ihanaa elämää, joka eron myötä vaimolle ja lapsille seuraisi. Ilkeämielisesti hän vielä vihjaili antavansa juorupalstoille inhottavia juttuja Susihuhdasta ja tämän muka häpeällisestä menneisyydestä sekä myöskin miesparan nykyisistä töppäyksistä. Sätti ja uhkaili.

   Jotta hänen ei olisi tarvinnut katsella Hännikäisen rumaa virnistelyä ja ilmeisen vahingoniloista naamaa, Susihuhta oli noussut seisomaan ja kääntynyt ikkunaan päin. Sieltä hän jatkoi raivokasta puolustuspuhettaan. Se ei ollut kuulunut käytävään asti, koska intimiteettisuoja oli todella turvattu tuossa laitoksessa.

 - Seija, lopeta paikalla nuo puheet... Niin niin, lyö vain luuri korvaani. Johan sinä olet ilkeämpi kuin Hännik...

   Äkkiä psykiatri oli tuntenut kovan iskun päässään ja oli vironnut vasta kun Hännikäinen puuhasi sen veitsensä kanssa. Hän oli yrittänyt huutaa apua, mutta mies kumautti hänet vielä kerran tajuttomaksi.

   Yhtä asiaa Susihuhta jaksoi korostaa Esalle ja muille. Hän oli päättänyt perusteellisesti selvittää, löytyisikö nuorukaisen tapaukseen lääkkeitä ja hoitokeinoja. Sen hän tunsi olevansa velkaa Esalle.

   Jos tässä olisi ollut kysymys sadusta, Esa olisi tietysti parantunut ja viettänyt jonkin verran nopeatempoisempaa ja kohtuullisen onnellista elämää päiviensä loppuun asti.

   Todellisuudesta ei vain voida sanoa mitään varmaa. Vaikeata olisi ennustaa, mitä Esalle myöhemmin tapahtui. Elämä on niin arvaamatonta.

                                          XXX

RUOHONJUUREN RAVIT

 - Hei äiti, katsopas tuota. Siinä se mies taas on. Mitäs tuumit?

 - Onpas omituista. Olit ihan oikeassa Aira, kun sanoit, että se vaikuttaa kummalliselta. Sen täytyy olla päästään pipi.

   Airan koti oli viihtyisällä asuma-alueella matalassa kerrostalossa. Hänen työpaikkansa oli keskikaupungilla, joten hän joutui kulkemaan sinne bussilla. Loppumatka ennen hänen omaa pysäkkiään oli leveätä puistokatua. Puiden välissä oli hiekkakäytävä, jossa lähitienoon asukkaitten oli hyvä kuljeskella. He työntelivät siinä lastenrattaita, kävelyttivät koiriaan ja käyskentelivät yksin tai pareittain.

   Yksi ainoa hahmo ei soveltunut tavanmukaiseen kuvioon. Se mies. Hän oli kaikin puolin liiaksi poikkeava. Ohikiitävistä autoistakin häntä tuijotettiin hämmästellen. Jotkut vain nauroivat ja totesivat, että muutamilla heittää yläpäästä. Toiset paheksuivat, koska tuollainen käytös oli siihen aikaan melko sopimatonta, tai ainakin peräti oudoksuttavaa.

   Jotkut suorastaan pelkäsivät tuota tyyppiä.  Varoivat, etteivät vieneet vauvojaan liian lähelle ja kielsivät isompia lapsiaan jäämästä juttelemaan kaverin kanssa. Ties vaikka mitä tekisi, kun oli tuollainen kummajainen.

   Airakin oli utelias ja olisi halunnut saada selville, mistä oikein oli kysymys. Mies asui puistokadun toisella puolella melkein hänen asuntoaan vastapäätä. Heillä oli jotakin yhteistäkin. Nimittäin lähikauppa, joka sijaitsi pari sataa metriä kaupunkiin päin. Airalla oli tapana jäädä pois edellisellä pysäkillä ja suorittaa ostoksensa tuossa pienessä myymälässä. Siellä oli silti hyvä valikoima ja palvelu erinomaista.  

   Omistajina oli keski-ikäinen pariskunta, jotka olivat kuin yö ja päivä. Mies oli se yö: tumma ja vakava eikä sanonut muuta kuin hinnan, olkaa hyvä, kiitos ja näkemiin. Rouva

taisi nimeltäänkin olla Päivikki. Hän oli iloinen, valoisa, vaalea ja uskomattoman puhelias.

   Nainen lörpötti siekailematta ilmoille kaikki tuntemansa omat sanat ja sen lisäksi vielä ne lauseet, jotka mieheltä jäivät puhumatta. He täydensivät hyvin toisiaan, ja Aira jäi joskus kadullakin rupattelemaan kauppiaan rouvan kanssa. Häneltä Aira yrittikin udella tietoja tuosta kummallisesta miehestä.

 - Aja sinä äiti vain edelleen minun pysäkilleni. Minä hyppään tässä pois ja käväisen kaupassa. Tuon vaikka leivoksia päiväkahviamme varten. Hei.

   Aira jäi pois bussista ja kiirehti askeleitaan, jotta ehtisi kaupan edustalle ennen miestä. Näkisi tämän taas selvemmin myös edestä päin.

   Tyyppi lähestyi Airaa. Hänen nimensä oli Raimo Ruohonjuuri. Sen kauppiaan rouva tiesi hyvin, koska miehellä oli tili heidän liikkeessään. Raimo oli noin nelikymmenvuotias, keskikokoinen ja hänen hiuksensa olivat ohuet ja vaaleat. Otsalta ja ohimoilta ne jo karkasivat täyttä päätä takaraivoa kohden. Silmät olivat siniset ja iloiset. Valppaana ja kiinnostuneena hän tarkkaili ympäristöään. Hymy oli herkässä, ja jos joku vain antoi tilaisuuden, jutusteluhetki seurasi aivan välittömästi.

   Laverteleva ja suulas, oli joittekin mielipide. Luihu ja epäluotettava vilkuilija, tuumivat toiset. Mutta Raimon ulkomuoto ei toki ollut pääasiallisin kummastelun aihe. Tavallinen suomalainen mies.

   Omituista oli, että hän oli aina joutilaana. Niin nuori ja terveen näköinen kaveri. Siihen aikaan ei ollut vielä pahemmin työttömyyttäkään. Ihmeteltiin, millä hän eli. Miksei hän tehnyt kunnon työtä, vaan ajelehti päivät pitkät puistokadulla ja joskus syrjemmässäkin.      

   Tämä laiskana lorviminenkin olisi vielä hyväksytty, sillä eihän hänestä ollut haittaa kenellekään. Viinapulloa ei näkynyt mailla halmeillakaan. Myöskään hän ei tupakoinut eikä näin ollen sotkenut sätkillä ympäristöään. Miehellä oli otaksuttavasti sangen terveet elämäntavat. Siis mistä kiikasti?

   Raimo Ruohonjuuri juoksi.

   Siihen aikaan ei hölkkäämisestä vielä uneksittukaan. Paavo Nurmi oli juossut Helsingin olympialaisissa soihtu kädessään. Zatopek oli myös juoksennellut jossakin päin maailmaa. Joku yksityinen julkkis saattoi muitten ällistykseksi pyöräillä pitkin pääkaupunkimme katuja, mutta että aivan tavallinen Virtanen ravasi edestakaisin puistokäytävällä keskellä kirkasta päivää, se herätti epäluuloja. Miksei tuo intoilija painunut tallaamaan jonkin urheilukentän tiilimurskaa?

   Totta kai jotkut kiireiset ja luonteeltaan hieman levottomat sielut, kuten esimerkiksi pippurinen ja tummakutrinen Aira, saattoivat joskus ottaa muutamia juoksuaskelia raitiovaunun tai bussin perässä, vaikka he hyvin tiesivät, että se oli tarpeetonta energian haaskausta. Vähän päästä tuli vuoren varmasti toinen ajopeli, joka ystävällisesti korjasi kaupunkilaisen hoiviinsa, ellei ollut aivan keskiyö.

   Mutta Raimo Ruohonjuuripa juoksi. Päivät pitkät pitkin puistokäytävää. Jos hän olisi juossut kumarassa, hätäisen ja huolestuneen näköisenä, se ei olisi niin herättänyt huomiota, mutta hän säteili. Mies nautti juoksemisestaan. Hän liikehti terhakasti selkä suorana, pää pystyssä ja nosteli polviaan korkealle kuin kukkopoika.  

   Itse asiassa Raimo toi mieleen nuorekkaan pärskyvän orhin tai taidoistaan ylpeän sirkushevosen. Prameileva töyhtö vain puuttui päälaelta. Taikka olihan hänellä jonkinlainen töyhtö. Hänen hiuksensa. Hän käänteli vaaleahaive-nista päätään pitkän ja ohuen kaulansa varassa sekä tähyili intomielisenä ympäristöään ja vastaan tulevia lähimmäisiään. Soipa heille välillä leveän ja hyväntahtoisen hymynkin voimakkaitten valkoisten hampaittensa lomasta.

   Hulluinta oli, että hän juostessaan piti oikeassa kädessään kulunutta kangaskassia. Lisäksi hän kannatteli sitä koko ajan ylhäällä, ainakin rintansa korkeudella. Jos ostoskassi oli täynnä, se jäi ehkä jonnekin vyötärön tienoille. Voimakas mies ja hyvin treenattu. Hymyhuulin ja pää ylväästi pystyssä hän kuljetti kotiin painavatkin kauppatavarat. Limsapullot, limput, jauhopussit ja kahvipaketit. Hän aivan kuin nautiskeli niistä taakoistaan. Sen ajan bodausta ja punttien nostelua, mutta peräti merkillistä muitten mielestä.

   Ruohonjuurella oli aina yllään virttynyt sininen verryttelypuku. Löysä pusero, jonka olkapäät repsottivat alhaalla ja hihansuut pyrkivät valumaan sormille. Aivan kuin nykynuorison muodissa. Uuden ajan airut siis siinäkin suhteessa. Housut olivat numeroa liian väljät, koska niin oli vaivattomampaa liikkua. Takapuoli lupsutti ja riippui. Hoikka mies liian suurissa vaatteissa muistutti huolimattomasti puettua variksenpelättiä kovassa myrskytuulessa.

   Kengät olivat vanhat valkoiset tennistossut. Välillä harmaat, mutta pesun jälkeen taas vitivalkoiset. Talvella asu saattoi vähäksi aikaa vaihtua talvipomppaan ja läskipohjakenkiin, mutta yleensä eivät tuimimmatkaan vihurit pystyneet pelästyttämään karaistunutta urheilijapoikaa. Ahdas tupsulla somistettu pipo sentään joskus ilmestyi alkavan kaljun suojaksi.

 - Mikä lienee yksineläjä, yhteiskunnan hylkiö, Airan äiti oli tuuminut.

 - Älä hullujasi puhu. Ei hän miltään hylkiöltä vaikuta. Hyväkuntoinen reipas mies. Leukakin aina sileäksi ajeltu.

 - Tuossa vastapäätäkö hän asuu?

 - Siinä juuri. Eikä ollenkaan yksin. Hän on naimisissa.

 - Hyvä ihme. Kuka sellaisen nyt huolisi? Millainen se vaimo on?

 - Ihan tavallisen näköinen. Tummat vaatteet ja musta lierihattu. Silmälasit ja tuikea ilme. Näyttää ihan virkanaiselta. Voisi olla vaikka opettaja.

 - Onko heillä lapsia?

 - En ole ainakaan huomannut. Kahdestaan elelevät. Aika vähän liikkuvat yhdessä. Nainen on aina poissa ja tulee myöhään kotiin. On ehkä töissä. Jututan vielä kauppiasta, jos saisin jotakin lisätietoa tuosta pariskunnasta.

 - Juokseeko se vaimokin?

 - Ei sitten askeltakaan. Kävelee tomerasti pysäkille matalissa kävelykengissään. Joskus tulevat yhdessä ostoksille.

 - Mies siis odottaa kärsivällisesti, kunnes vaimo kotiutuu ruokaa laittamaan.

 - Raimo se ruuat valmistaa. On todella kätevä ostoksissaan. Niin hintatietoinen ja valikoi lihatiskin ääressä kuin taitavinkin perheenemäntä. Mikäli olen huomannut hän myös siivoaa ja tuulettaa mattoja ja vuodevaatteita ahkeraan. Pesutupaan painelee pyykkikori kainalossa. Ja reippain juoksuaskelin. Iloinen pyykkäri todella.

 - Heillä on sitten roolit keikahtaneet vallan väärinpäin. Vaimo töissä ja mies kotona huushollaamassa. Jo on aikoihin eletty. Ei sinun isäsi vain tuollaista olisi sietänyt. Eivätkä veljesikään, vaikka ovat olevinaan niin moderneja.

   Aira poikkesi taas eräänä päivänä kauppaan, ja Päivikki oli tohkeissaan. Hän oli saanut paljon lisätietoja Ruohonjuuren perheestä ja lähinnä rouvasta tällä kertaa.

   Raimo oli tosiaan työtön. Oli ollut sitä jo kauan ja itse asiassa omasta halustaan. Työpaikkoja oli tarjottu ja  joissa-kin hän oli jopa käväissyt, mutta hän ei alkuunkaan sietänyt sosiaalisia paineita. Niitä hän ei kumma kyllä saanut, vaikka oli kaiken kansan silmätikkuna puistokadulla laukkaamassa.

   Se ei häntä häirinnyt. Ei tuijottelu eikä naureskelu, mutta säännöllinen työ varhaisine ylösnousuineen sekä minuutin tarkkuudella puurtaminen olivat hänelle kauhistus. Hän sai päänsärkyä ja kovia vatsanväänteitä normaalista työpäivästä.

   Vaimo oli antanut hänen jäädä kotiin ja suorittaa siellä urakkaansa oman aikataulunsa mukaisesti. He olivat olleet naimisissa jo kymmenkunta vuotta. Lapsia ei ollut siunaantunut, mutta muuten he näyttivät viettävän varsin normaalia perhe-elämää. Jopa tavallista sopuisampaa.

   Raimo oli aivan silmiinpistävän kohtelias ja avulias vaimolleen. Nähtävästi piti tästä kovasti. Kotonakin kuulemma passasi väsynyttä työstä tulijaa. Haki tohvelit, valmisti kuuman jalkakylvyn, hieroi ja paijasi. Kantoi herkkuja pöytään ja noudatti vaimonsa pienintäkin toivomusta.

 - Missä noin palvelevaisia aviomiehiä kasvaa? oli Aira kysellyt kauppiaan rouvalta hieman kateellisena. - Minä en ole saanut pyydykseeni huonommin käyttäytyvääkään puolisoa, ikävä kyllä.

 - Ei Raimolla ole mitään kummempaa taustaa. Saattaa olla maalta. En tiedä, missä ovat tutustuneet, mutta vaimosta olen kuullut, että on jotakin vanhaa kuuluisaa kulttuurisukua. Ei sentään mikään Runeberg tai Relander, mutta taiteilijoita ja valtiomiehiä hänen esi-isissään on ollut vilisemällä. Hänen nimensä on Lea ja jotakin hienoa ulkolaista perässä.

 - Mitä hän tekee ammatikseen?

 - Et ikinä usko, mutta hän on nykyään assistenttina yliopistolla. Tekee kuulemma väitöskirjaa. Erittäin lahjakas ja kunnianhimoinen. Hänelle povataan professuuria ja mahdollisesti oppituoleja ulkomaillakin.

 - Siis tavattoman työllistetty nainen. Siksi hän siis tulee niin myöhään kotiin iltaisin. Onpa tarmokas rouva.

   Kadulla ja kaupassa Aira tutkisteli Lea Ruohonjuurta niin kuin kehtasi. Tämän ilme oli arvoituksellinen. Ei onnellinen mutta ei onnetonkaan. Ehkä työasiat niin tyystin täyttivät hänen mielensä, ettei perhettä koskeville pohdiskeluille jäänyt enää sijaa.

   Mikä mahtoi olla tuon pariskunnan yhteinen sävel? Mistä he keskustelivat keskenään? Urheilustako vai ruuasta?

   Kauppias oli taas onkinut uutta informaatiota Leasta. Tällä oli ollut hyvin onneton lapsuus, vaikka isä oli ollut korkeasti oppinut tiedemies ja äiti kuuluisa oopperalaulajatar. Ainoan veljen oli määrä seurata isänsä jalanjälkiä tieteen maailmassa, mutta vastoinkäyminen seurasi toistaan, ja poika ratkesi juomaan. Isä oli ottanut sen niin pahakseen, että huhuttiin hänen tahallisesti sytyttäneen kesähuvilansa tuleen, jolloin sekä poika että isä saivat surmansa.

   Lea oli saanut kokea isänsä taholta sekä halveksuntaa että väkivaltaa. Yhä hän hieman ontui vasenta jalkaansa. Oli kuulemma pudonnut toisen kerroksen ikkunasta. Vahingossa muka, mutta naapurit olivat toista mieltä. Isä oli paiskannut tyttären kadulle samalla kun oli jahdannut vaimoaan ja yrittänyt tehdä saman myös hänelle.

   Kun veljestä ei näyttänyt tulevan kunnon ihmistä, Lea keskittyi opintoihinsa ja yritti kaikessa miellyttää vanhempiaan. Isän mielestä kaikki oli turhaa, koska kysymyksessä oli vain tyttö. Sen kauhean ja järkyttävän tulipalon jälkeen Lea oikein sinnillä päätti näyttää, että naisestakin on johonkin.

 - Entä Raimo? Miksi Lea takertui niin mitättömään ja saa-mattomaan mieheen?

 - En ole mikään asiantuntija, vastasi  kauppias. - Mutta nyt hänellä ainakin on rauhaa ja rakkautta kodissaan. Joku joka todella rakastaa ja huomioi häntä. Etsii omaa hyväänsä toisen parhaassa, kuten niin kauniisti sanotaan.

 - En ole nähnyt heitä kuukauteen. Ovatkohan he matkoilla?

 - Etkö tiennyt, että he ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin? Lea tekee siellä jotakin tutkimustyötä.

 - Ja Raimo hölkkää pitkin Manhattania ostoskassi koholla, naurahti Aira.

   Kun Aira myöhemmin selosti juttua äidilleen, hänelle tuli jotenkin hyvä ja rauhallinen olo. Kai ne palapelin osaset joskus hänenkin kohdallaan loksahtavat paikoilleen? Toivottavasti.

                                            XXX

KATKERA KATUMUS

   Sairaalapastori Veikko Väärälä kiirehti lyhyin töpsähtävin askelin pitkin työpaikkansa mutkaista käytävää. Rakennus oli todella mittava. Huoneita ei kai ollut kukaan laskenut sen jälkeen kun arkkitehti oli upean luomuksensa käsistään päästänyt.

   Uudet työntekijätkin harhailivat eksyksissä sen uumenissa, potilaista puhumattakaan. Opasteita tosin oli yllin kyllin, mutta kuka niitä jaksoi niin tarkkaan tavata. Nuoli sinne, toinen tänne ja pitkälti sanarikasta tekstiä. Jopa latinalaisperäistä.

   Väärälä ei ollut eksyksissä. Hän ei ollut sekoillut sairaalan käytävissä enää pitkään aikaan. Hänhän oli työskennellyt täällä jo yli parikymmentä vuotta. Määrätietoisesti, sivuilleen vilkuilematta, pastori paineli eteenpäin. Ei hetkeäkään epäröinyt uusissa risteyksissä. Vasemmalle ja taas oikealle, luiskaa alas ja portaita ylös.

   Joskus hän tunsi olevansa kuin myyrä onkaloissaan. Loputonta labyrinttia ja monta varauloskäytävää. Hän olisi varmasti osannut suunnistaa maan pinnalle vaikka silmät sidottuina. Siinäkin hän muistutti myyrää, että hänellä oli varsin heikko näkö. Paksulinssiset lasit lupsahtelivat alas nenänvartta tässä vauhdissa. Nopealla ja tottuneella otteella hän korjasi ne taas oikealle paikalleen siirrettyään sitä ennen kuluneen nahkasalkun kainaloonsa.

   Toisessa kädessään hänellä oli paksu himmeäristinen raamattu, jonka välistä pursuili kellastuneita paperiliuskoja ja vaaleansinisiä silkkinauhoja. Raamattu oli pullea kuin monella täytteellä koristeltu juhlakakku. Ei hääkakku vaan pikemminkin hautajaisleivonnainen. Pitihän pastorin vikkelästi löytää lohduttava, kuhunkin tilanteeseen sopiva kohta elämän kirjasta.

   Muille vastaantuleville myyrille hän nyökkäili ja kumarteli kohteliaasti. Melkein imelästi. Silmät välähtivät ja turpeat huulet vetäytyivät maireaan hymyyn.

 - Nuljake, kuiskasi eräs nuori lääkäri työtoverilleen. - Tuon pyllerön kynsiin en haluaisi joutua viimeisillä hetkilläni.

   Tästä nuoresta lääkärin plantusta olisi joku voinut sanoa sitä samaa, sillä vaikkakin hän aivan uhkui itsevarmuutta ja työtarmoa, hänellä valitettavasti taisi sittenkin olla enemmän intoa kuin taitoa. Mutta niinhän ne kaikki nousevat pilviä syleilevään latvaan möyrittyään aikansa puun juurella. Kokeilua ja epäonnistumista. Sitähän se on koko arvostettu tiede, lääketiede mukaan luettuna. Koko elämä.

   Väärälä katui katkerasti kutsumustaan. Kuinka hän saattoi ollenkaan niin sanoa? Jos hän kerran oli saanut kutsumuksensa korkeammalta taholta, kuinka sitä voisi katua? Niin, jos oli saanut. Oli hän kyllä siihen aikaankin jopa rukoillut ja pyytänyt johdatusta, mutta vastausta hän oli ikävä kyllä kuunnellut vain puolella korvalla.

   Ratkaisun puolesta puhuivat akateeminen titteli, varma työnsaanti siihen aikaan, kohtalainen palkka, jopa arvostusta, ainakin uskovaisten ja vanhemman naisväen keskuudessa. Ja mikä tärkeätä: tiedossa oli kohtuullinen eläke.

   Mitä hän sitten katui? Ei itse asiassa papiksi ryhtymistään, mutta kylläkin sairaalan sielunhoitajaksi. Olisi sittenkin pitänyt mennä seurakunnan palvelukseen. Monipuolisempaa työtä. Iloakin silloin tällöin. Kasteita ja vihkimisiä ja nuoria terveitä ihmisiä ympärillä. Ainakin jos sai pitää rippikoulua.

   Ei Väärälä itsekään enää nuori ollut. Yli viisikymmentä, sillä opiskeluaika oli jotenkin lipsunut käsistä ja venähtänyt tavallista pidemmäksi, kuten olivat venähtäneet myös takaajaksi lupautuneen enon jylhänsorttiset kasvot. Opintojen jälkeen hän oli kokeillut onneaan merimiespappinakin.

   Laivalta hän oli onnensa löytänytkin, nimittäin vaimonsa. Siltä se oli siihen aikaan tuntunut. Jaa-a. Ansa oli työskennellyt siellä kokkina, mutta sitä vaihetta ei papinemäntä mielellään muistellut. Tuskin edes lapset tiesivät äitinsä taustaa. Todella herkullista ruokaa hän osasi laittaa vieläkin. Huono puoli oli se, että kilot sen kun kertyivät pastori-paran vyötärölle ja leuan alle.

   Mikä häntä nyt esti hakemasta johonkin seurakuntaan? Voi surkeus, tietenkin se nykyinen työttömyys. Heikohkot paperit, vaikka niin hiellä ja verellä hankitut. Lisäksi neljä lasta, jotka eivät millään halunneet muuttaa pois suuresta kaupungista. Piti harrastaa ja kehittää itseään. Samoin se vaimo. Kehittämistä siinä riittikin. Ranskankursseja. Mitä tyhjää. Mitä koulukeittolan pääemäntänä työskentelevä ranskan taidolla teki?

   Hupsis. Sittenkin väärä käytävä. Hänenhän piti mennä D-siipeen ja seitsemänteen kerrokseen, C-osastolle rouva Reinikaisen luokse. Lahja Reinikaiselta oli tullut viesti, että pastorin piti kiireen vilkkaa saapua häntä tapaamaan. Oli kuulemma tuiki tärkeätä asiaa. Halusi ripittäytyä. Niin pian kuin mahdollista.

   Väärälä vilkaisi kultakelloaan. Hän myöhästyisi lähes parikymmentä  minuuttia. Vielä oli muutama käytävä jäljellä. Hissit tietysti varatut. Piti juosta portaita. Puh, kun jo hengästytti.

   Tämä juuri sairaalatyössä ärsytti. Aina hopusti johonkin päin taloa. Jos edes työhuone olisi sijainnut jossakin rakennuksen keskivaiheilla, tämän olisi kestänyt, mutta hänet oli sijoitettu kuin muumio koloonsa vanhan siipirakennuksen alimmaiseen kellariin. Hyvä kun ei ihan ruumishuoneen naapuriin.

   Tämäkin osoitti, millainen hänen arvostuksensa oli sairaalan  hierarkiassa. Siistijöitten ja vahtimestarien oleskelutilat eivät olleet niin häveliäästi piilotetut kuin hänen, jolla sentään oli takanaan akateeminen loppututkinto ja maailmanmiehen kokemusta meriltä. Melkein kaikki Euroopan satamakaupungit oli tullut tutkittua, eli siis niitten satamat ja tuhruiset räkälät. Melkein niskasta oli joutunut roikottamaan humalaisia ja räyhääviä suomalaisia merimieskirkolle puhdistavan sanan kuuloon. Muihin kiertoajeluihin ei kyllä jäänyt aikaa.

   Täällä hän oli kuin tuonelan portin vartija ruumiittensa keskellä. Kerran hänet oli sekoitettukin patologiin. Miksei mieluummin ylilääkäriin tai edes lastenosaston tohtorisetään? Vainajilla oli sentään vieläkin pienemmät kopperot asuttavinaan. Väärälän työhuone oli kapea ja matala. Valkoiseksi kalkittu. Ikkunaa ei ollenkaan. Ainainen keinovalo ja sekin vipatti vähän päästä, ikään kuin tänne manalan perille ei olisi riittänyt yhtä runsaasti sähköä kuin ihmisten ilmoille.

   Tietysti tällaisia ei olisi saanut päästää mieleensä. Kunnon kristityn ei ollut soveliasta katkeroitua eikä ryhtyä kadehtimaan parempiosaisia, mutta...Vaimokin motkotteli ja lietsoi hänen tyytymättömyyttään. Veikon pitäisi vaatia itselleen kunnon työhuonetta. Kerran hän oli vihjaissutkin esimiehelleen siihen suuntaan, mutta hänelle sanottiin, että eihän hän sieltä työhuoneesta käsin kuitenkaan pystynyt tehtäviään hoitamaan. Sielunhoitajan täytyy liikuskella asiakkaittensa keskuudessa ja näkösällä, että jokainen janoinen sielu saattaisi vaivattomasti pyytää häneltä apua ja audienssia.

   Miksi sitten lääkärit ja hoitajat saivat rentoutua viihtyisissä huoneissaan? Hyvin juotettuja viherkasveja nurkissa ja hillityt pastellinväriset seinät, joille oli ripustettu kalliita ja nimekkäitä maalauksia. Niitä kaupungin isät lainasivat virastoilleen ja laitoksilleen työntekijöittensä iloksi. Hänellä oli vain se käppyräinen juliste. Luulivatko ne vietävät, että hän vohkisi kalliimmat taideteokset?

   Kerran hän oli rohjennut ehdottaa johtokunnalle, että hänkin saisi jonkin pienen taulun huoneeseensa.

 - Eihän sitä kukaan siellä ole katselemassa, oli puheenjohtaja vastannut nuivasti.

 - Onhan sitä vaikka ruumishuoneitten katossa enkelinkuvia koristeina. Eihän niitäkään kukaan elävä ole ihailemassa.

 - Näin on. No katsotaan.

   Puheenjohtaja oli sopuisa mies. Noilla sanoilla hän selvisi vaikka mistä ongelmasta, pyydettiin häntä sitten vaikuttamaan kalliitten hengityskoneitten hankkimiseen tai kahvimukien uusimiseen.

   Hoitohenkilökunnan huoneissa oli kyllä ylen määrin pehmeitä leposohvia ja upottavia nojatuoleja, kun taas hänellä oli vain pieni työpöytä, joka vaikutti aivan rotan jyrsimältä. Oli sentään kaksi tuolia, jos asiakas sattuisi pistäytymään. Millainen kuoleva sinne asti jaksaisi kömpiä? Pitäisi olla hallussaan Suomen mestaruus suunnistuksessa ja maratonissa. Niin hyväkuntoinen potilas rientäisi jo kotiinsa eikä jäisi hiippailemaan maanalaisiin tunneleihin.  

   Hänellä oli sentään kirjahylly ja kolmella jalalla seisova nilkuttava naulakko. Sekin ärsytti uskomattomasti. Seinälle hän oli kuin kiusallaan teipannut suuren värikkään julisteen, joka esitti Hollolan kivikirkkoa. Pyhää Yrjänää ja lohikäärmettä ei näkynyt. Ne pysyttelivät piilossaan kuten niin monet möyrivät tunteet sielunhoitajan tyytymättömässä sielussa.

   Jonkin verran Väärälän mieltä sentään ilahdutti kirkon ympärillä leviävä idyllinen maalaismaisema. Vehreitä, taivaisiin kurkottelevia puita, jotka olivat varmaankin tulvillaan linnunlaulua, Suomen ihanan luonnon ja sen Luojan ylistystä. Lisäksi kyllä terävähampaisten oravien pahankurista irvistelyä ja narskutusta.

   Juliste ei vain millään ilveellä pysynyt seinällä. Se käpristyi kippuraan aivan kuin se olisi sydämensä pohjasta nau-ranut hänelle. Pitänyt häntä pilkkanaan. Toisinaan se lotkotti kylmällä ja vetoisella lattialla, kun Väärälä piipahti työhuoneessaan. Tallasi kerran sen päällekin. Siitä lähtien kivikirkon vaaleassa seinässä näkyi paksun talvikengän musta ja rosoinen jälki. Olipa pastori sentään kenkiensä koossa isokenkäisten kaliiperia.  

                                        - - -

   Sairaalapastori puuskutti jo viimeistä taivalta. Ei toki tässä maallisessa elämässään, vaan kiirehtiessään potilaansa luokse. Sekin oli masentavaa, että oikeastaan vain viimeisen matkaosuuden kulkijat todella halusivat puhutella häntä. Monta kertaa oli tapahtunut, että kun sairas alkoi toipua ja kotiin pääsy häämötti, hän perui pastorin tapaamisen. Kohteliaasti ja kauniisti kylläkin. Ei kuulemma enää tarvinnut tätä.

   Tarpeettomuuden tunne. Sekin vaivasi. Mitä hänestä oli hyötyä? Elävät palasivat koteihinsa yhtä syntisinä kuin ennenkin. Kuolevat kuolivat. Saivatko hekään mitään matkaevääksi? Usein olivat jo niin tokkurassa, ettei heistä selvää ottanut. Mutu-tietoa. Ehkä kuulivat, ehkä ymmärsivät, ehkä tekivät parannuksen, ehkä livahtivat taivaaseen.

   Kukaan ei häntä tosissaan tarvinnut eikä kaivannut. Tietysti perhe pyysi häneltä rahaa ja palveluksia. Kuin eunukki hän hoiti vaimon kuskaamisen kerhoihin ja yhdistyksiin. Se vähäkin vapaa-aika meni turhiin puuhiin. Mistä se eunukki nyt välähti mieleen? Tottahan se oli. Että hän kaipasi läheistä, hellää ja rakastavaa naisystävää. Kauhistus näitä ajatuksia. Hänellähän olivat perheasiat ihan hyvin. Työhön hän oli suivaantunut.    

   Väärälä hymyili kohteliaasti, ehkä hiukan liehittelevästikin, osastonhoitajalle. Sutjakka tyttö. Niin olivathan täällä työntekijät sentään elävien kirjoissa paitsi talouspäällikkö Hannikainen, joka oli huonokuntoisemman näköinen kuin vaikeimman sairauden kynsissä kamppaileva potilas. Vähän päästä hänen luultiin jäävän eläkkeelle. Lähinnä sairauseläkkeelle, mutta ei.

    Yhä uudestaan se harmaa hyypiö ilmestyi sairaalan hissijonoon läähättämään. Oli kai niin sanottu vanha sielu. Noo, sellaisistakaan pastorin ei sopisi tietää mitään, mutta olipa joskus tullut vilkuiltua rajatiedonkin opuksia.

   Jälleensyntymä olisi jotenkin lohduttavaa. Hän kyllä tarkalleen tietäisi, miten elämänsä järjestäisi. Ei kuuna kullan valkeana erehtyisi pilkistelemään sille laivalle, missä vaimo oli huhkinut kattiloittensa kimpussa.

   Kaiken hän järjestäisi uudelleen, jos voisi tulla tänne uudelleen. Pastori alkoi hyräillä tunteellista venäläistä laulua, mutta joutui keskeyttämään, kun yskänpuuska ravisutteli miehen pyylevää olemusta. Täytyi ihan pysähtyä köhimään.

                                        - - -

   Taas vilkaisu kelloon. Ehtisipä hoitaa tämän velvollisuuden ennen iltahartautta. Yleensä aulassa oli kuulijoita korkeintaan neljä, mutta silloin tällöin tilaisuus radioitiin osastoille, joten siinä piti yrittää parastaan. Jotta vielä muistivat, että hänkin oli olemassa.

   Niin uskomattoman mitättömillä asioilla häntä vaivattiin laukkomaan sielunhoidollisiin tehtäviin. Joskus hän oikein toivoi, että hänellä olisi vastassaan jokin suurrikollinen. Natsi-Saksasta paennut keskitysleirin kiduttaja taikka edes moninkertainen murhamies. Raaka pankkirosvo, joka olisi raiskannut avuttoman, hennon ja silti kurvikkaan kassaneidin surunvalitteluadressien seassa pitkällä kiiltävällä pöydällä. Pois nämä ajatukset.

   Ne vain yllättivät hänet kerta toisensa jälkeen, sillä syvällä alitajunnassa hänellä oli yksi salainen ja kiihkeä  haa-ve, jota ei saanut päästä pinnalle muhimaan. Unissa se kyllä joskus näyttäytyi. Samoin silloin, kun hän istui yksin saunan lauteilla ja katseli aikansa kuluksi kiuasta ja omaa ruumistaan. Ja vaivihkaa testasi josko se...  

   Tunne itsesi. Hän oli vieläkin kohtalaisen komea mies, mutta sekin etu valui jotenkin hukkaan. Myös aivan kirjaimellisesti, sillä vaimosta oli tullut armottoman siveä neljännen perillisen jälkeen. Arveli, että avioelämä sai jäädä, kun kerran lapsiluku oli tullut täyteen.

   Pastori pysähtyi jälleen hetkeksi hengähtämään. Ajatukset lensivät taas kauas menneisyyteen. Missähän se Leena nyt on? Onko perhettä? Onko edes hengissä, kun oli niin kovin kaitainen ja keijukaismainen?

   Heillä olisi ollut kipinää, ja Leenan seurassa Väärälä oli tuntenut itsensä jotenkin paremmaksi ihmiseksi. Syvällisemmäksi ja kehityskelpoisemmaksi. Se vain jäi sikiöasteelle koko suhde. Kuivui kokoon, ei heidän omasta halustaan, vaan koska vaimo vaistosi jotakin ja käyttäytyi kuin tultasyöksevä lohikäärme. Olisi pitänyt olla rohkeampi ja kulkea sinne minne sydän veti.

   Sielunhoitaja unelmoi siitä, että joku mies taikka yhtä hyvin nainen lopultakin kertoisi hänelle yksityiskohtaisesti ja maalailevasti joitakin rohkeita seksikokemuksiaan. Oikein monta kertaa, koska tämä ei muuten saisi omalletunnolleen rauhaa. Toistaisi ja korostaisi, jolloin hänen täytyisi tehdä asiaankuuluvia lisäkysymyksiä. Tarkentavia ja tarpeellisia tietenkin.

   Tähän sairaalaan ei vain eksynyt murhamiehiä eikä sen paremmin irstailijoitakaan. Joko kaikkea ei kerrottu taikka asiakkaat olivat todella lainkuuliaisia ja säädyllisiä kunnon kansalaisia.  

                                    - - -

   Ripissä esille tulevat asiat olivat varsin tavanomaisia Perintöriidat vaivasivat eräitten kuolevien mieltä, he kun olivat petoksella ja viekkaudella saaneet haltuunsa omaisuutta, joka heille ei laisinkaan kuulunut. Apuna olivat tietysti olleet pätevät ja kokeneet asianajajat.  

   Kun Väärälä ehdotteli, että potilas lahjoittaisi sen vääryydellä hankitun mammonansa takaisin, katuva oli yleensä sitä mieltä, että tapauksesta oli kulunut jo liian pitkä aika. Tuskin asianosaiset olisivat enää elossa. Lisäksi pastorin tehtävähän oli antaa synninpäästö ja rauha kuolevalle eikä patistaa tätä mieltä rasittavien ja perin hankalien raha-asioitten selvittelyyn. Niin kovin maallista ja turhaa tällä haavaa, täällä taivaan portilla

   Yksi ainoa abortti oli langennut hänen käsiteltäväkseen. Siis potilasta kiduttava, katkera ja painajaisia aiheuttava muisto. Kyseinen nainen, Kyllikki, oli suorituttanut laittoman abortin jo kuusikymmentä vuotta sitten. Hänellä oli sen jälkeen ollut kaksikin perhettä. Oikeat aviomiehet ja terveitä lapsia kummastakin. Hyvät suhteet kaikkiin lapsiinsa. Silti tuo avuttomana nuorena tyttönä tehty toimenpide oli aivan raastavana kuolevan mielessä. Sulhanen oli hylännyt hänet, samoin molempien vanhemmat. Ei työtä, ei turvaa, ei toivoa mistään.

   Rikkomus tuli tehtyä pakon sanelemana, mutta omatunto oli yhä kuin rikki viillelty. Joutuisiko hän kadotukseen? Sillä kertaa pastori tunsi olleensa tosi taistelun edessä. Hän oli käyttänyt kaiken mahdollisen teologisen ja jopa inhimillisen tietonsa ja taitonsa saadakseen kärsivän sielun rauhoittumaan ja uskomaan, että armo riitti hänellekin.

   Väärälä oli selaillut raamattua ja yrittänyt löytää sopivia päästösanoja. Katekismuksesta syöksähti aina vain esille viides käsky: älä tapa. Hän myötätuntoisesti sensuroi selityksestä sen kohdan, missä painotettiin, että yksilötasolla ei saa mennä riistämään toiselta ihmiseltä henkeä.

   Yleensä raamattu auttoi pastoria näissä kamppailuissa, mutta aika usein hän joutui itse säveltämään lohduttavat sanat. Ne tulivat aivan kuin inspiraation vallassa. Onneksi kukaan kirkon puhdasoppisuuden valvoja ei hönkäillyt hänen selkänsä takana. Pääasia oli, että potilas jotenkin rauhoittui ja siirtyi luottavaisin mielin tulevaan.

   Lopputuloksestahan ei kuitenkaan kukaan voinut olla varma täällä epätäydellisyyden maailmassa. Siitä huolimatta sielunhoitaja joskus huokaili omankin sielunsa puolesta. Onko hän ollenkaan sovelias tähän tehtävään, kun on uskonoppikin niin löyhässä?

   Sen Kyllikin tytär oli sattunut kurkistelemaan huoneeseen, kun Väärälä jo ties kuinka monetta kertaa oli yrittänyt rauhoittaa hänen äitiään. Silloin papille oli välähtänyt mieleen sovituksen sanoma.

 - Kyllikki hyvä, olet kertonut, että sinulla on rakastavat ja hellät välit perheeseesi, ja olenhan minäkin sen huomannut. Tyttäresi jo odottelee käytävässä ja rakastaa sinua suuresti. Etkö voisi ajatella, että sen kauhean nuoruudessa tekemäsi synnin olet tavallaan saanut sovittaa jo tässä maailmassa?

   Nainen oli katsonut häntä kummissaan kuumeisilla kauhistuneilla silmillään.

 - Miten niin? hän oli kuiskannut heikolla äänellä.

 - Sinullehan on suotu jopa kaksi aviomiestä ja kaksi perhettä. Olet varmaankin hoitanut tämän kutsumuksesi parhaalla mahdollisella tavalla. Ehkä sinulle annettiin uusi tehtävä? Tilaisuus sovittaa ja osoittaa katumuksesi syvyys?

   Nainen oli äkkiä hymyillyt. Hän oli kiittänyt pastoria. Tämä lähti ulos ja tytär tuli tilalle. Kumartui suutelemaan äitinsä kyyneleistä, ryppyistä poskea. Samana iltana Kyllikki nukkui pois. Väärälä jäi miettimään, olivatko hänen sanansa olleet oikeita vai vääriä. Pakon edessä ne häneltä olivat lipsahtaneet. Ja säälin.

                                    - - -

    Jotakin lohduttavaa ja merkityksellistä oli sentään tullut tehtyä. Ihan tuli hyvä mieli. Mitä muuta mainittavaa hän oli saanut aikaiseksi? Niin tietysti ne sotaveteraanien kertomukset. Joillakin sodassa olleilla kummitteli yhä karmeita painajaisia tapahtumista, joiden keskellä he olivat joutuneet raikkaimman nuoruutensa viettämään. Tykkien jylinä ja ammusten ujellukset kaikuivat yhä heidän korvissaan. Kuolevien valitukset ja tuskanhuudot. Koko se toivoton tuhoutumisen tunne ja pelko. Vielä nytkin, kun oma maallinen vaellus oli päättymässä.

   Eräs tapaus oli erityisesti jäänyt Väärälän mieleen. He olivat olleet kahden puolihämärässä potilashuoneessa katsellen ulkona tummuvaa taivasta. Nikkilän vanha isäntä oli halunnut tavata häntä useampia kertoja, ennen kuin sai ilmaistua todellisen hätänsä. Vanhusta ei sopinut hoputtaa. Siispä he vain vaikenivat ja kuulostelivat toisiaan ja syystuulta.

 - Se tapahtui eräänä sateisena syysiltapäivänä etulinjassa. Oli ollut melkoinen taistelun mylläkkä, ja olin jäänyt muusta ryhmästä hiukan jälkeen. Kaatuneita makasi joka puolella. Omia ja vihollisia. Vilkaisin yhtä ruumiskasaa ja sen takaa nousi seisomaan nuori hoikka mies. Naapurimaan sotilas. Hän ei ollut huomannut minua, vaan oli juuri aikeissa lähteä juoksemaan omalle suunnalleen.

   Ulkoa kuului rasahdus. Nähtävästi ikkunan vieressä kasvava vaahtera raapaisi lasia kynsillään.  

 - Saattoi olla, että astuin oksan päälle, sillä nuorukainen käännähti äkkiä ja seisoi edessäni vain parin metrin päässä. Hän oli täysin kunnossa, Tähtäsin häntä aseellani  En koskaan pysty unohtamaan hänen katsettaan. Suuret harmaat silmät. Nuorimmalla tyttärelläni on samanlaiset. Monesti kun katson häntä, muistan sen nuoren sotilaan.

 - Päästitkö pojan pakoon?

 - En toki. Ammuin häntä keskelle rintaa ja hän menetti henkensä välittömästi.

 - Jouduit kai ampumaan muitakin vihollisia? Miksi tämä oli jotakin erityistä?

 - Tämä oli ainoa kerta, jolloin ammuin toisen ihmisen niin läheltä. Lisäksi hän oli kovin nuori ja pienikokoinen. Suorastaan nälkiintynyt.

 - Sodassa tapahtuu sellaista. Tapa tai tule tapetuksi. Hänhän olisi voinut yhtä hyvin surmata sinut. Olit vain tällä kertaa nopeampi.

 - Ei hänellä ollut asetta eikä hän olisi ehtinyt sellaista ottaa keltään vainajaltakaan. Oli jo sen verran kauempana ruumiskasasta.

 - Et tiennyt sitä vielä siinä vaiheessa. Jos olisit jäänyt harkitsemaan ja tarkistamaan asiaa, olisit itse nyt sankarihaudassa.

 - Ei siinä niin olisi käynyt, tuhahti mies ihan närkästyneenä. Näin ihan selvästi, ettei hänellä ollut asetta. Olisin voinut antaa hänen mennä, eikä kukaan olisi tiennyt mitään.

 - Kyllä ylhäällä taivaassa tiedetään, milloin laiminlyömme tehtäviämme. Se kirkon katonpaikkaaja, oletko kuullut hänestä?

 - Tämä nyt ei ole sama asia. Mikä laiminlyönti se on, jos päästää aseettoman nuoren pojan pakenemaan? Olisimme kumpikin vain livistäneet omalle suunnallemme.

 - No, siinä vain piti tehdä niin äkkinäinen ratkaisu.

 - Eikö raamatussakin sanota, ettei saa tappaa? vanhus kyseli ahdistuneena.

   Nyt Väärälä nopeasti löysi sen kohdan katekismuksesta, jonka hän oli aikaisemmin jättänyt abortin tehneelle naiselle lukematta.

 - Ei saa tappaa yksilötasolla. Niin tässä sanotaan. On eriasia, kun yhteisö määrää jotakin. Esivalta ei turhaan miekkaa kanna ja…

 - Esivaltaa ei ollut mailla halmeillakaan, kun posautin sen poikaraukan kuoliaaksi. Kyllä siinä oli kaksi yksilöä vastakkain: aseistettu ja aseeton.

 - Miksi sitten ammuit hänet? Miksi et ottanut vangiksi?

 - Se ei silloin juolahtanut mieleenikään, sillä minulla oli kiire muitten perään. Pelkäsin jääväni vihollisten kynsiin. He olivat varmasti jo tulossa.

 - Siinähän on sinulle selitys. Olisit itse joutunut surmatuksi. Tavallaan itsepuolustusta.

 - Se kuva ei millään sovi minun käsitykseeni tapahtumasta. Olin vanhempi, rotevampi ja terveempi kuin se poikanen. Olisin voittanut hänet vaikka sulin käsin.

 - Hän ei siis käyttäytynyt mitenkään uhkaavasti?

 - Ei ollenkaan. Päinvastoin. Koko hänen olemuksensa aneli armoa. Hän ojensi laihat käsivartensa minua kohden. Toinen hiha oli risainen. Huomasin kaiken, koska osoittelin häntä aseellani muutaman tovin.

 - Et ollut aivan täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Olit peloissasi ja se vähentää vastuutasi.

 - Se oli harkittu teko. Siitä en pääse yli enkä ympäri. Hän pyysi hartaasti, etten ampuisi häntä.

 - Osasitko venäjää?

 - En vaan hän parkaisi suomeksi: ”Ei ampua, eiii!” Saattoi olla vaikka heimoveljiä.

 - Silti laukaisit?

 - Niin juuri. En itsekään käsitä miksi. Jokin saalistamisvietti. Jokin raivo ja kosto, koska veljeni oli juuri kaatunut rintamalla.

 - Ei kai tässä muuta voi sanoa, kuin että teit sen hyvässä uskossa. Ajattelit, että sota on sellaista. Tiedämme, että armo  kuuluu  murhamiehellekin,  kun  hän  syvästi  katuu syntejänsä, saati sitten isänmaan vapauden ja itsenäisyyden puolustajalle.

   Mies ei näyttänyt vakuuttuneelta. Hän kuoli seuraavana yönä.

                                    - - -  

   Edellä mainitusta ripistä pastorille oli jäänyt jotenkin paha maku suuhun. Jaa, mutta siinä oli sentään ollut todellista hätää ja pahaa mieltä, mutta tämä rouva Lahja Reinikainen. Mikä hoppu hänellä nyt oli? Kunniallisella kauppaneuvoksen leskellä. Hartaalla uskovaisella ja kirkossa kävijällä. He olivat moneen kertaan keskustelleet ja rukoilleet yhdessä. Lapset ja lastenlapset vierailivat usein Lahja-mummon luona. Hyväntuulinen ja ystävällinen. Hoivannut tarmokkaasti suurta perhettään, ja myös ahertanut menestyksellisesti miehensä liikeyrityksessä.

   Taas hengästytti. Täällä saisi olla ne lentokenttien potkulaudat käytössä. Hän olisi kuin lähetti, elämän sanan kuriiri kiitäessään pitkin kiiltäviksi puunattuja käytäviä. Jospa kehtaisi ehdottaa seuraavassa palaverissa. Pitäisivät kai hulluna. Vasen jalka tahtoi puutua. Hartioita pakotti tämä taakka. Toisten syntien taakka.  

   Ei niin siunaamaa rauhaa koko päivänä. Ainoat hetket, jotka hän oli tänäänkin saanut istahtaa olivat ne, jolloin hän nökötti epämukavalla ja hänen ahterilleen liian kapealla puutuolilla potilaan sängyn vieressä. Polvet vinossa, koska oli niin ahdasta. Pää kumarassa, koska asiakkaat puhuivat niin hiljaisella äänellä.

   Totta kai muut potilaat, myöskin hoitajat, olivat korvat höröllään, kun Väärälä ilmestyi kuolevan vuoteen viereen. Sielunhoitaja yritti tehdä parhaansa säilyttääkseen ripitettävän intimiteettisuojan. Hän kitkutti niljaisen muoviverhon väliin  tai  kehotti  parempikuntoisia  lähtemään  kävelylle.

   Murjaisi äkäisen silmäyksen alati sisälle pyrkiviin perushoitajiin ja siivoojiin. Ihan siinä silmälasit kostuivat, mutta sehän sopi tilanteeseen. Myötätuntoinen lähimmäisen ymmärtäjä ja mukana eläjä. Itkekää itkevien kanssa.

   Kun joskus saisi edes kunnolla nauraa tässä hommassa. Tietysti henkilökunnan ruokalassa nuorten kandien likaisille vitseille jos kehtasi. Ja jos niitä nyt edes ymmärsi. Nuorten ajatusmaailma ja sanasto olivat kerta kaikkiaan toista kuin hänen. Vakavan ja puhdasmielisen kristityn.

   Väärälä seisoi jo Lahja-rouvan oven takana. Se oli raollaan ja siitä näkyi, miten lääkäri ja hoitaja nopein määrätietoisin liikkein suorittivat jotakin hoitotoimenpidettä. Hänen täytyi siis odottaa. Ensin hänet juoksutetaan henkihieverissä kuolevan vuoteen ääreen, ja sitten hän joutuu odottelemaan vuoroaan kuin jokin toisarvoinen avustaja. Eikä tuoliakaan näköpiirissä. Aulassa olisi, mutta ei kai sinne enää kerkiä.  

   Taas sitä jalkaa jomottaa inhottavasti. Täytyy seistä vain vasemmalla jalalla. Koko papillinen paino toisella koivella. Kuin haikara, mutta hänen haltuunsapa ei uskottu syntyviä vauvoja vaan kuolevia vanhuksia. Horjahdus. Ei tämä vetele. Vähemmästäkin vipauksesta valtion virkamiehiä syytetään liiallisesta alkoholin käytöstä ja työmaajuopottelusta.

   Turhaa muutenkin. Kyllä hän arvaa tuollaisen leskirouvan ripit. Vinguttanut leikkikehässä mönkivää pikkuveljeään. Näpistänyt alakoulussa kynän. Vohkinut isolta siskolta suklaata. Valehdellut äidille teini-iässä olleensa seurakunnan nuorisokerhossa, vaikka olikin käynyt pojan kanssa elokuvissa. Aivan puhtaasti ja viattomasti antanut sen pisamanaaman ja elvistukkaisen pidellä kädestä. Juorunnut pakanalähetyksen ompeluseurassa jostakin naapurinrouvasta. Tiuskinut miehelleen, joka oli jäänyt ylitöihin ja haiskahti tullessaan oluelta.

   Väärälä alkoi jo suuttua. Kuoliko se Reinikainen vai mitä tämä nyt niin kauan kestää? Olisi saanut kuollakin. Sittenpä pääsisi nopeammin kahville. Tämäkö on kutsumustyötä? Näinkö oikea kristillisen seurakunnan palvelija ajattelee ja tuntee? Hänelle sitä pitäisi saarnata synnit anteeksi ja lahjoitella taivasosuuksia. Onhan hän ainakin yrittänyt. Kai sekin joksikin meriitiksi lasketaan? Kun ei itsekään tiedä yhtään mitään, mennä nyt muita neuvomaan ja taivaaseen päästämään.

   Pastori otti suuren nenäliinan taskustaan ja niisti oikein kuuluvasti. Se oli kuin torven töräys taikka norsun lemmenkutsu. Nuori hoitaja raotti ovea ja kurkisti miltei säikähtäneenä käytävään.

 - Anteeksi nyt pastori, ei tämä kauan kestä. Olemme ihan kohta valmiita. Hyvä kun tulitte. Rouva Reinikainen on todella kovissa tunnonvaivoissa.

   Väärälä aivan innostui. Entä jos nyt tärppää. Mistä tuollaisen herrasrouvankaan tietää. Onhan se oikeastaan aika iloluontoinen ja vieläkin hauskannäköinen. Varmasti oikea kaunotar aikanaan. Pehmeät rinnat.

   Oletettavasti, vaikka olihan pastori niitä kerran vahingossa hipaissut, kun olivat joutuneet lähekkäin ahtaassa käytävässä, silloin kun Lahja oli ollut vielä virkeämpi ja paranemisestakin oli ollut toiveita. Sirot ja ilmeikkäät kädet. Oli kuulemma ollut kohtalainen pianisti aikanaan. Kauniit ja tunteelliset silmät. Hilpeän naurunkin pohjalla oli sittenkin kuultanut jotakin surumielistä. Oliko se se suuri salaisuus? Se tunnustettava asia?

                                    - - -

 - Olkaa hyvä. Rouva Reinikainen on hyvin väsynyt, mutta hän haluaa ehdottomasti tavata teidät tänään.

   Hoitaja ja lääkäri pujahtivat ulos.

 - Kas niin, nyt voitte mennä sisälle, mutta älkää viipykö kauan. Hän on aika heikossa kunnossa, kuiskutti lääkäri Väärälälle.

   Pastori nyökkäsi ja pudisti päätään, kuten tuollaiseen kehotukseen on tapana vastata. Sitten hän avasi oven suuremmalle, jotta mahtui luikahtamaan sisälle.

   Väärälä aivan säikähti potilaan ulkonäköä. Hän ei ollut tavannut tätä pariin viikkoon, ja muutos oli huomattava. Säpsähdyttävä ja säälittävä. Kuihtunut langanohueksi. Vartalon muotoja tuskin erotti peitteen alta. Tyynyllä lepäävä pää oli kuin pienellä lapsella, nukella. Kauniit suuret silmät vain kertoivat pastorille, kuka oli kysymyksessä. Silmät, joissa oli ahdistusta ja surua.

 - Olenko sinusta ihan kauhean näköinen?

   Sairaalapastori hämmentyi. Tuollaista kysymystä hän ei ollut odottanut, mutta koska hän aina yritti löytää asioista niiden  positiivisen puolen, hän vastasi ystävällisesti:

 - Olethan sinä kovasti muuttunut, mutta sehän kuuluu taudin kuvaan. Silmäsi kyllä ovat yhä tavattoman kauniit.

   Lahja yritti nyökätä, mutta sekin aiheutti kipua, joten hän jatkoi hiljaisella äänellä.

 - Tiedän sen, ja kauneus on tavallaan minun kohtaloni ollutkin.

 - Miten niin? Tai onhan se suuri avu nuoressa naisessa.

 - Se tavallaan ratkaisi minun elämänkaareni. Äitini jäi leskeksi, ja vanhemmat veljet opiskelivat. Meillä oli aika tiukkaa, joten menin erääseen suureen liikkeeseen töihin. Pientä paperin plarausta ja koneen näppäilyä.

 - Oliko se kauppaneuvos Reinikaisen liike?

 - Oli, vaikka ei hän vielä siihen aikaan mikään neuvos ollut. Sen sijaan äveriäs liikemiehen alku. Oli perinyt yrityksen isältään.

 - Hänkö se kauneutesi sitten huomasi?

 - Kyllä ja heti paikalla. Voisin sanoa, että avasin työpaik-  kani oven ja istahdin tuolille. Sitten olivatkin jo vuorossa kosinta, kihlaus ja loistokkaat häät.

 - Sehän hienoa. Vaikka kauneus onkin katoavaista, se saattaa auttaa naista turvalliseen avioliiton satamaan. Silti pitää olla sisäistäkin kauneutta ja luonnetta ja...

 - Kai Tauno minussa sellaistakin havaitsi. Joka tapauksessa hän oli korviaan myöten rakastunut. Aivan hurmiossa.

 - Entä sinä? Mitkä sinun tunteesi olivat?

 - Sepä se. Eivät mitenkään erikoiset. Olin imarreltu, kun komea, rikas ja kaupungin tavoitelluin poikamies minua kosiskeli. Ihastunut ehkä, mutta en rakastunut.

 - Miksi sitten suostuit kosintaan? Ei avioliittoa saa tieten tahtoen solmia ilman rakkautta.

 - En tuntenut itseäni. Olin kovin kokematon, joten en osannut kummempaa odottaakaan. Ajattelin, että rakkaus tulee sitten myöhemmin.

 - Tuliko se?

 - Ei tullut. Ehkä jonkinlainen kiintymys ja tietysti kunnioitus. Sitten kaksi tervettä ja kivaa lasta. Kolmas kuoli aivan tyttösenä leukemiaan. Se onkin ainoa varsinainen suru, joka minulla on ollut. Paitsi avioliittoani. Sellainen jatkuva jäytävä pahanolon tunne ja kaipuu. Ymmärrätkö sellaista?

 - Ymmärrän. Ymmärrän sen erittäin hyvin, totesi Väärälä turhankin painokkaasti. - Sille ei vain voi mitään. Kaikkea ei voi saada eikä ehkä tarvitsekaan.

 - Niin minäkin yritin ajatella, mutta välillä oli aivan ylivoimaista.

 - Miten miehesi kohteli sinua?

 - Ihan hyvin. Määräili kyllä kaikesta, mutta viimeiseen asti hän osoitti lahjoin ja sanoin, että arvosti minua.

 - Siispä tavallista onnellisempi avioliitto, myhähti pastori hiukan ironisesti. - Mikä sinun mieltäsi sitten painaa? Minkäs tunteillesi mahdat. Et voi pakottaa itseäsi rakastamaan. Olet varmaankin muuten ollut hyvä vaimo ja äiti.

 - Äiti kylläkin, mutta vaimona luulen kasvattaneeni melkoisen kalseuden välillemme. Taunolla oli varmaan muitakin suhteita, tosin ohimeneviä ja merkityksettömiä. Olimme vain niin peräti erilaisia. Itse olin kiinnostunut taiteesta ja musiikista, mutta hänen kanssaan ei koskaan voinut puhua muusta kuin yrityksestä ja rahasta. Elin kuin rutikuivassa erämaassa. Voitko käsittää?

 - Vallan hyvin. Sitä se on korpivaellusta. Avioliittokin.

 - Ei sen tarvitsisi olla, kuiskasi Lahja kiihkeästi. - On muitakin mahdollisuuksia.

 - Onko? Mitä sitten?

   Pastorista tuntui, että nyt edettiin ihan hänen omalle henkilökohtaiselle alueelleen. Minkähän ratkaisun Lahja oli muka keksinyt? Oliko sen myös toteuttanut?

 - Sinullahan alkaa pian se iltahartaus. Mene toki pitämään se. Älä anna minun häiritä. Jos sopii, tule takaisin sen jälkeen. Levähdän välillä ja saan lääkitystä.

 - Voimme me jatkaa huomennakin, jos olet liian uupunut.

 - Ei, ei enää huomiseen. Ehkä huomista ei enää ole. Tule tänään.

                                     - - -

   Pastori käväisi hoitelemassa hartauden. Veisasi viisi virttä komealla äänellään, ettei tarvinnut keskittyä puhumiseen. Ajatukset harhailivat auttamattomasti Lahjan elämänkohtaloitten parissa. Pian takaisin hänen huoneeseensa.

   Lahja oli valmis jatkamaan. Kuumeinen hehku silmissä oli vain lisääntynyt. Sisäinen palo. Melkein kuin intohimo.

 - Yli nelikymppisenä menin takaisin firmaan töihin, kun lapset jo aloittelivat omaa elämäänsä. Pidin työstäni ja se lohdutti ja rauhoitti levottomuuttani.

   Nainen vaikeni taas hetkeksi. Väärälä piteli hänelle mehumukia. Hän ei vieläkään käsittänyt, mikä olisi potilaan varsinainen asia.

 - Olen niin kiitollinen, että voin puhua sinulle. Ei ole ketään, jolle voisin kertoa taisteluistani. Minusta tuntuu, että sinä ymmärrät etkä liian ankarasti tuomitse minua.

 - Eihän tässä ole mitään tuomittavaa. Saahan sitä ajatuksia ja haaveita olla. Ihminen, jolla ei ole unelmia, on itse asiassa jo kuollut.

 - No niin, liikkeeseemme tuli uusi markkinointipäällikkö. minun ikäiseni. Mukava mies, jonka perhe asui vielä toisella paikkakunnalla, koska vaimo ei ollut saanut työtä kotikaupungistamme. Meillä synkkasi heti. Keskustelimme paljon työssä ja kahviossa. Joskus huonoilla ilmoilla hän saatteli minua kotiin autollaan. Pari kertaa kävimme konsertissa. Ei Tauno sitä pannut pahakseen. Säästypä siltä rääkiltä. Hän piti Anterosta, joka oli hyvä työntekijä ja idearikas mies.

 - Työtoveruus on myös elämän rikkautta, jokapäiväistä leipää, yritti Väärälä pehmentää asiaa jo etukäteen. Mitä kummaa tästä seuraisi? Melkein pelotti potilaan puolesta. Nyt hän ei totisesti olisi välittänyt kuulla räävittömiä seksikuvauksia. Ei Lahjalta, jota hän suuresti arvosti. Miellyttävä ja lämmin ihminen.

 - Ei se ollut pelkkää työtoveruutta kummankaan taholta. Silloin vasta tiesin, mitä on rakastuminen ja rakkaus. Se ylitsevuotava kaiken voittava tunne, joka hyväilee kuin kuuma aurinko koko ruumista ja sielua. Jolle ei voi muuta kuin antautua.

 - Voi, älä nyt ole huolissasi. Sitä sattuu niin monelle. Naisillekin, jopa siihen aikaan. En tiedä mitä sanoisin, mutta eivätkö sellaisetkin rikokset ja lankeamiset ole sovituksen alaisia?  Koeta  vain  uskoa  syntien  anteeksiantamukseen.

   Lahja ei näyttänyt ollenkaan kuuntelevan, vaan hän jatkoi kertomustaan, aivan kuin hänellä olisi ollut kiire jonnekin. Ehkä olikin.

 - Tauno oli matkoilla, Anterolla oma asunto. Olimme myöhään töissä. Kiireistä aikaa. Työ kiihdytti, jokin muukin kiihdytti. Olimme kuin huumaantuneita. Tunteet riehuivat ja järki sai hiiviskellä syrjemmällä.

 - Mitä tapahtui?

 - Menimme hänen asunnolleen. Menimme sisälle eteiseen. Menimme olohuoneeseen. Suuri sohva.

   Potilas alkoi takellella. Sai välillä yskänpuuskan. Ei halunnut kutsua hoitajaa. Väärälä pelkäsi, että nainen kuolisi hänen käsiinsä, mutta sisukkaasti tämä ponnisteli. Pakko kertoa ennen kuin...

 - Antero alkoi riisuutua. Sitten hän alkoi riisua minua. Hätäisesti, sillä olimmehan pidätelleet niin kauan. Olin kuin patsas ja annoin sen tapahtua.

 - Minkä niin?

 - Sen riisumisen. Kengät, takki, huivi, puolihame, pusero, alushame...

   Lahja mietti välillä, ja Väärälä jo miltei punastui. Miksi tämä luettelo?

 - Sitten hän ryhtyi vetämään paitaa pääni yli. Voi, tätä tuskaa! En kestä enää. Kuolen suruun ja katumukseen.

   Nainen alkoi itkeä. Yski ja itki ja valitti. Väärälä yritti lohduttaa häntä. Keksi monta sopivaa lausetta raamatusta. Puhui ihmisen heikkoudesta ja raadollisuudesta. Kyllä Taivaallinen Isä ymmärtää luotujensa kärsimykset ja kovat taistelut syntiä vastaan. Voitto on sittenkin varma tässä kiusausten laaksossa. Lopullinen voitto. Pääsy taivaaseen.

   Väärälä puhui ja saarnasi. Piteli Lahjaa kädestä ja yritti kaikkensa. Koskaan aikaisemmin hän ei ollut kokenut näin kovaa  hätää kuolevan  puolesta. Ei niinkään hänen sielunsa

puolesta, vaan että saisi naisen rauhoittumaan viimeisillä hetkillään ja saamaan taivaallista lohdutusta ja tyyneyttä.

 - Kuule Lahja, monet muutkin ovat langenneet kiusaukseen ja saaneet armon kun syvästi katuvat tekoaan.

 - Enhän minä langennut mihinkään kiusaukseen, Lahja aivan huusi viimeisillä voimillaan. - Sitähän minä juuri itken, että en suostunut rakastamalleni miehelle, vaikka tiesin siitä tunteeni ja ruumiini värinästä, että olisimme olleet onnenautuaita. Keskeytin riisumisen, puin eteisessä päälleni ja juoksin ulos. Tuntuu kuin joutuisin neitsyenä hautaan. Sitähän minä niin katkerasti kadun. Elämätöntä elämää!

                                                XXX

LÄHES TÄYDELLINEN      

- Katso nyt itsekin, Pirkko. Näitä lusikoita. Enkö ole sinulle sata kertaa sanonut, että niitten pitää olla järjestyksessä. Ojennuksessa kuin sotilaat.

 - Älä taas aloita. Totta kai olen laittanut ne tasaisesti rinnakkain, niin kuin muutkin laatikossa olevat ruokailuvälineet.

 - Eivätpä vaan ole suorassa. Katso itse. Onko tämä muka järjestystä? Lusikat ja haarukat sojottavat minne sattuu. Minkäs luonteelleen voi jos on sika.

 - Ei minua kukaan muu ole siaksi haukkunut, kiihtyi Pirkko. - Olen kunnialla hoitanut työtäni jo monta vuotta. Tarkkaa sekin on.

 - Ja pyh, kirjastoapulainen. Tökkäät kirjan sinne, toisen tänne. Eihän siellä sinun kirjastossasi kukaan mitään löydäkään. Kamreerikin valitteli sitä minulle yhtenä päivänä. Kaikki sotakirjat hujan hajan. Opettelisitte ensin aakkoset.

   Niilo Tiitiäinen aivan kiukustui. Ärtyinen hän oli jatkuvasti. Mahaa poltti ja kurkussa karvasteli tämä ihmisten huolimattomuus ja tyhmyys.

   Vaimo vilkaisi työpöydän laatikkoon ja hämmästyi itsekin. Hän oli vuorenvarmasti asetellut ruokailuvälineet mallikelpoisiin rivistöihin. Yhdenkään haarukan piikit eivät olleet pyrkineet toisia ylemmäksi. Tasapäistä joukkoa, jollaista suomalaiset vaativat sekä politiikassa että muutenkin. Alas vain liian korkeaan kuuseen kurkottajat.

 - No tottahan toki ne joutuivat epäjärjestykseen, kun taas riuhtaisit laatikon auki oikein hartiavoimillasi. Ne liikahtivat siinä vetäisyssä.

   Niilo eli Nipa Nipottaja, kuten tätä erittäin tiukkaa ja säästäväistä  konttoripäällikköä  firmassa nimitettiin, mutisi

jotakin. Lakkasi marisemasta, mutta ei toki siitä syystä, että olisi ollut väärässä, vaan koska typerien ihmisten kanssa ei kannata antautua pidempiin väittelyihin.

   Lastensa kasvatuksen Niilo oli pääasiassa jättänyt vaimonsa huoleksi. Ei hän olisi jaksanutkaan itsepäisten ja itseään sottaavien pentujen kanssa puuhailla. Joskus oli sentään suostunut lapsenvahdiksi, jos vaimolla oli ollut ylitöitä tai kokouksia. Turhiin huvituksiin ei kannattanut aikaansa eikä suurella vaivalla hankkimia rahojaan tuhlata.

   Pari kertaa vuodessa tehtiin lomamatka, joka lasten ollessa pieniä suuntautui tavallisimmin Nipan vanhempien kotitaloon. He olivat varakkaita eivätkä laskeneet joka suupalaa, kun pojan viisihenkinen perhe oli viihtynyt kaksikin viikkoa vierailulla. Nykyäänkään Niilo ei ollut juuri muuttanut tapojaan. Itsepintaisesti hän kuljetti vaimonsa ja nuorimman tyttärensä entiselle kotiseudulleen, vaikka uutena isäntäväkenä toimikin juro veli ja tämän melko nuivakatseinen vaimo.

   Tiitiäisten vanhimmat lapset, Raija ja Pertti, olivat jo kauan olleet poissa kotoa. Yleensä vanhemmat valittelevat, että jälkikasvu tahtoo pesiytyä loppuiäkseen vanhempiensa iloksi eli riesaksi. Näin ei ollut tässä perheessä. Molemmat lapset olivat lähteneet kotoaan kipin kapin ja niin pian kuin mahdollista. Raija kävi jopa  lukionsakin toisella paikkakunnalla.

 - Itsenäistyivät aikaisin, kehaisi Niilo tyytyväisenä. - Eivätkä ole juuri pennejä meiltä mankuneet.

   Ainoastaan pennejä heille olisi herunutkin, mikäli isä-pappa sai määrätä. Äiti joskus sujautti niukoista talousrahoistaan jotakin ahkerien opiskelijoitten taskuun.

   Raija luki ennätysajassa hammaslääkäriksi ja avioitui apurahoja anovan taiteilijan kanssa. Rehevä ja olutmahainen mies oli erikoistunut miniatyyrimaalauksiin.

 - Parasta olisi, kun se mestari alkaisi rustata niitä töherryksiään kellosepän välineillä. Kutistaisi raapustuksensa niin pieniksi, ettei niitä erottaisi muuta kuin mikroskoopilla, oli tyytymättömän Tiitiäisen mielipide vävynsä luomuksista.

   Raijalla ja Ilmarilla oli yksi poika, jota käytettiin mahdollisimman harvoin isovanhempien luona. Niilo oli näitten vierailuitten jälkeen tavallista huonovatsaisempi eikä saanut nukutuksi ilman unilääkkeitä.

   Varmaankin kauhukakara? Ei suinkaan, vaan aivan tavallinen vilkas pojanvesseli. Utelias ja kekseliäs.

 - Sehän on hyvä, että nuori on luova ja tiedonhaluinen, puolusteli Pirkko tyttärenpoikaansa. - Sitähän nykyään niin perään kuulutetaan lastenkasvatuksessa.

 - Ei hänen tarvitsisi olla ihan niin luova ja utelias.

   Niilo ja Pirkko muistelivat sitäkin joululomaa, jolloin Vesa oli ollut vasta kaksivuotias. Niilo oli nostellut ylemmäksi tai piilotellut kaikki vähänkin arvokkaammat esineet heidän kodissaan. Siron ja todella hintavan japanilaisen maljakon, jonka hän oli saanut työpaikaltaan synttärilahjaksi, hän oli asettanut korkean kirjahyllyn päälle, ennen kuin heidän rakas lapsenlapsensa ilmestyi mummolaan.

   Poika oli tarkoin tutkinut kaiken sen mikä oli lähempänä maanpintaa, mutta hieno ja hillityn punainen  maljakko  miellytti  kovasti   taidemaalarin pojan taiteellista silmää. Kovasta itkusta ja kiukuttelusta huolimatta Vesa ei saanut sitä käsiinsä, joten aikuisten poistuttua huoneesta vain hetkeksi hän toimi.  

   Vain kahdeksi sekunniksi, oli naisväki puolustellut itseään. Sen pidemmäksi aikaa ei kukaan täysijärkinen olisi poikaa yksin jättänytkään. Mutta nämähän eivät olleet täysijärkisiä, oli Nipan mielipide perheestään. Toivorikas Vesa oli mennyt kirjahyllyn eteen, tarttunut siihen pienillä mutta voimakkailla käsillään ja heiluttanut sitä ponnekkaasti. Hienon hieno tärinä yltyi tutinaksi, ja kirjahylly tipautti suojapaikasta hienon hienon vaasin lattialle, jossa se särkyi tuusan nuuskaksi.

   Naiset saivat syyn niskoilleen, vaikka mieskin oli ollut kotosalla. Maannut työhuoneessaan lukittujen ovien takana ja potenut  migreeniä.

 - Eivät Pertti ja Raija olleet tuollaisia riiviöitä, huokaili Niilo. - Se on tietenkin sen Mikki Hiiri-maalarin perintöä, se uppiniskaisuus ja holtittomuus.

 - Raija ja Pertti eivät uskaltaneet tehdä kerrassaan mitään eivätkä leikkiä mitään vähänkään vilkkaampaa sinun läsnä ollessasi, sanoi Pirkko. – Hyvä kun rohkenivat kuvakirjan lehtiä kääntää. He saivat aina olla kuin pissa sukassa. Niin kuin kaikki muutkin. Koirakin.

 - Väitätkö että olen tyrannisoimassa perhettäni? Siitä rakista päästiin onneksi eroon jo kolmessa vuodessa. Sille ei jäänyt pissa vain sukkaan. Se levisi joka huoneen lattialle.

 - Niin tietysti ensin pentuna, pari viikkoa. Sinä se aina muistat kaiken negatiivisen. Se oli kiva koira. Kyllä me muut olisimme sen pitäneet, Pieni ja suloinen. Niin hellyttävän pörröinenkin.

 - Karvamöykky koko piski. Tuhottomasti karvaa joka paikassa. Siitä tämä minun allergiani on lähtöisin. Haastaisin sen räksyttäjän oikeuteen lähes kuolemantuottamuksesta, mutta pysyköön vainajat levossaan.

   Niiloa todella vaivasi toistuva nuha ja yskä. Hän niiskutteli ja nyrpisteli nenäänsä pidätellessään aivastuksiaan. Tämä antoi vaikutelman, että hän oli tyytymätön kaikkeen. Mikä muuten oli aivan oikea huomio tästä maailmanparantajasta. Täydellisyyden tavoittelijasta.

   Tiitiäisen vaihtelevia ilmeitä oli suorastaan hupaisaa seurata. Laihat kasvot ja terävä nenä vääntyivät mitä kummallisimpiin  asentoihin. Ensin  tuli  niiskutus, pienten  silmien siristely ja punaiseksi niistetyn nenän kipristely. Se taas aiheutti ohutsankaisten silmälasien liukumisen kohti nenänpäätä. Kun varsin moninaiset naaman vääntelyt eivät palauttaneet laseja järjestykseen, hän nopealla käden nykäisyllä sai taas rillit kohdalleen. Sitten seurasi niiskutus ja koko operaatio alkoi alusta.

   Vaimosta tuntui, että tuo ilmeitten ja nykivien liikkeitten hermostunut toistaminen oli tiuhentunut viime aikoina. Osa oli kai muuttunut jo maneeriksi. Pirkko yritti joskus lempeästi huomauttaa siitä miehelleen.

 - Olet siksi paljon tekemisissä muitten ihmisten kanssa, joten sinun kannattaisi hiukan tarkkailla eleitäsi ja ilmeitäsi. Opettajalle tuollainen elehtiminen ei laisinkaan passaisi, koska...

   Niilo suuttui silmittömästi, kun häntä noin julmasti arvosteltiin. Itse hän ei säästellyt sanan terävää ruoskaa, jos koki, että lähimmäistä oli ojennettava. Mutta sehän tapahtuikin aina todellisesta syystä. Se oli täysin puolustettavaa, koska ihmisten tomppelimaisuus ja epäsiisteys totisesti ärsyttivät.

 - Älä sinä tule minua neuvomaan. Itse haukottelet suu ammollasi kuin virtahepo. Työ muka niin rasittavaa. Nukkuisit kauneusuniasi kirjastossa. Ei sitä kukaan huomaisi. Samoja laiskiaisia koko porukka. Löhöät ja lihot. Päästät pihvit kärventymään ja jätät munat liian raaoiksi. Sitä tuntee olevansa kuin orava, joka käy varkaissa linnunpesillä ja hotkii munat sellaisinaan. Minä pärjään hyvin työtovereitteni ja asiakkaitteni kanssa. En kai minäkään sentään aivan täydellinen ole.

 - Etkö? Kas vaan, tuota en ole ennen tiennytkään. Taidatkin olla vain lähes täydellinen.

   Kun puhuttiin Tiitiäisten perheestä, mainittiin tavallisesti vain  kaksi  vanhinta  lasta. Pertti oli ATK-alalla. Tarkka ja tyytyväinen. Tiiraili paksujen linssiensä läpi vuorokaudet ympäriinsä näyttöpäätettä. Äiti kehotteli jo tiirailemaan tyttöjenkin suuntaan, mutta nuorukainen vain huitaisi kädellään vaalean otsakiehkuran silmiltään ja vastasi huolettomasti:

 - Ei hätiä mitiä. Kyllä sen vielä kerkiää. Netistä se löytyy aivan vaivattomasti.

 - Entä ne kemiat? kyseli äiti huolestuneena.

 - Älä hötkyile turhaan. Sovin sitten likan kanssa tapaamisen jollakin ATK-kurssilla.

   Niin yksinkertaista ja luonnollista. Pirkosta tuntui, että vanhimmat lapset olivat perineet isänsä tarkkuuden ja huolellisuuden ja äitinsä hieman rennomman elämäntyylin. Nähtävästi edullinen sekoitus, jos päätteli lasten menestystä ja onnea ulkonaisten saavutusten perusteella. No tietysti se Raijan mikropiirtelijä muodosti särön appivanhempien unelmien kenttään, mutta kaikkihan ei voi olla täydellistä. Vesa-poika ainakin oli ihan syötävän ihana.

   Nuorimmasta ei kovin paljon puhuttu. Ei ollut puhumista. Ei ollut vaivaksi, ei aiheuttanut häiriötä eikä ainakaan nuorempana tuottanut vanhemmilleen pettymyksiäkään. Hannele oli paljon nuorempi sisaruksiaan. Pieni hento tyttönen, Kiltti ja kuin ihmisen mieli. Kuinka sellaista syntyykään tähän maailmaan? Niilollakin kyti jonkinlaisia hellempiä tunteita tätä hiirulaista kohtaan. Hiukan ehkä liiankin olematon ja harmaa ja väritön.

   Pirkko yritti värikkäillä vaatteilla ja reippailla kampauksilla saada hieman piristystä tytön hillittyyn olemukseen. Neuvoi koruja ja hienostunutta meikkiäkin nyt kun neitonen oli toivottavasti jo kukkaan puhkeamassa. Ihomadot kyllä kukoistivat. Ja koulu.

   Tosin opettajat kertoivat Pirkolle, että tyttö saattaisi yltää vieläkin  parempiin  suorituksiin,  jos  hän  uskaltaisi  tuoda itseään enemmän esille. Oli turhan syrjään vetäytyvä ja arka. Liikaa itsekritiikkiä.

   Isä oli Hannelen ehdoton ihanne ja esikuva. Pieninkin moite isän taholta oli lannistaa tyttären maahan saakka. Sen sijaan tuskin huomattava hyväksyvä päännyökkäys sai hänet ilostumaan ja punastumaan. Ja yrittämään yhä ahkerammin miellyttää vaativaa isäänsä.

   Hannele pääsi ylioppilaaksi, mutta ei niin loistavasti kuin vanhimmat sisarukset. Niilo sitä kovasti ihmetteli ja pahoitteli. Syytteli vaimoaan, joka vain lorvi opustensa keskellä eikä pysynyt kotona tytärtään kannustamassa.

   Nuori ylioppilas haki ja haki. Ensin isänsä ehdottamiin tiedekuntiin, sellaisiin jotka johtaisivat todella upeisiin ammatteihin. Sen jälkeen olivat esillä äidin suosittelemat, hiukan vaatimattomammat oppilaitokset, ja lopulta jopa ne, joihin tyttö itse olisi halunnut. Tosin hän ei oikein osannut haluta mihinkään. Ei hänellä ollut omia unelmia eikä selvää päämäärää. Lähinnä sitä oli vain isän toiveitten toteuttaminen.

   Tyttö haki ja anoi ja pyrki. Ei tulosta. Sellaisetkin opistot, joihin hänen arvosanansa olisivat kaiken järjen mukaan hyvin riittäneet, pysyivät suljettuina. Se oli kuin kohtalon ivaa tai jotakin kirousta. Varmaankin sata ruskeata kirjekuorta putosi värjyen Hannelen siroista ja vapisevista sormista postilaatikkoon. Pitkä odotus, jonka päätteenä oli joka kerta haikea pettymys.

   Isä hermostui, äiti hätääntyi, sisarukset huolestuivat ja tyttö itse alkoi olla paniikissa. Taidemaalari-lanko keksi neuvoa, että Hannele ensin yrittäisi olla jossakin työpaikassa. Tällä tavalla hän saisi itsevarmuutta ja kokemusta. Ehkä ne korkeammatkin opinnot olisivat lopulta vuorossa.

   Ilmari puhui tavallaan kokemuksesta. Hänkin oli ollut pitkän tien kulkija. Ensin töllistellyt miesten lehtien  hemai-sevia kuvia. Se kehitti esteettistä tajua ja kuvakulmia. Kahdelle taidekurssille hän oli ilmoittautunut, mutta jätti ne kesken, koska riitaantui opettajien kanssa näkemyksistä ja kynien valinnasta. Niin pikkumaista ja poroporvarillista.

   Raijakin korosti ansiosidonnaisuuden tärkeyttä. Kunhan sisar saisi edes jonkinlaista koulutusta aluksi.

 - Niin, se ansiosidonnaisuus, aloitti myös Ilmari opastuksensa. - Se se vasta on tärkeätä.

 - Mitä sinä muka tiedät ansiosidonnaisuudesta? tuhahti Niilo. - Vaimosidonnainenhan sinä olet. Vaan nousevat ne tulot silläkin keinoin.

   Koska ehdotukset oli tehnyt tämä kovasti epäsuosiossa oleva vävypoika, Niilo vastusti Hannelen työhön menoa kynsin hampain. Isältä salaa Pirkko avusti tyttöä hakemaan joitakin vaatimattomia hommia. Eihän nuori ylioppilasneitonen itse asiassa osannut mitään, mitä työssä vaadittaisiin.

   Kielissä hänellä oli melko hyvät arvosanat, mutta kun hän oli niin äärettömän ujo, ei niistäkään olisi vastaavaa hyötyä. Hän ei vapaaehtoisesti avannut pientä suutaan, kun ulkomaalaisia oli näköpiirissä, ja mistä kummasta hän aivan ilman koululutusta olisi päässyt käsiksi kääntämistöihin? Isän työpaikallakaan ei sellaista tarvittu.

   Niilo ei olisi jaksanutkaan ruveta johdattelemaan tytärtään jonkin liikeyrityksen palvelukseen. Hänellä oli huolia omassakin urassaan. Hän kaipasi jo ylempää vakanssia. Toimitusjohtaja vaihtui tavan takaa. Raskas vastuu. Osa halvaantui, osa dementoitui, osa sekosi, osa teki itsarin, osa kuoli ihan luonnollisesti ja osa työnnettiin vastaan pyristelyistä huolimatta ennenaikaisesti eläkkeelle, josta olikin sitten varsin lyhyt matka hautuumaalle.

   Ylempiä paikkoja oli siis tarjolla, ja totta kai yli kaksikymmentä vuotta firmassa palvellut haki niitä kaikkia. Pirkko varoitteli. Kuinka mies kestäisi suurempaa vastuuta ja kasvavaa stressiä, kun hän nykyisessäkin toimessaan oli niin peräti ylirasittunut ja ahdistunut?

 - Sinullahan on jo hyvä virka. Miksi rasittaa itseään enemmän kuin on pakko?

 - Sinä se et ymmärrä miehen ambitioista yhtään mitään. Itselläsi ei ole kunnianhimoa rahtuakaan. Tyytyisit vaikka hyllyistä pölyjä pyyhkimään eläkeikääsi asti. Pyyhkisit ensin pölyt näistä olohuoneen mööpeleistä. On kuin istahtaisi satavuotista unta nukkuneen Ruususen salin sohvalle. Tömähdys, narina ja pölypilvi.

 - Ostetaan uusi sohva. Vaikka koko kalusto. Se olisi helpompi pitää kiiltävänä ja puhtaana kuin tämä vanha ja loppuun kulutettu.

 - Siinäpä se. Rahaa olet koko ajan vaatimassa. Minun on yritettävä eteenpäin ja ylöspäin ja paremmille tuloille. Viimeiset voimani uhraan perheen hyväksi. Olkoon.

   Hannele sattui tulemaan huoneeseen. Niilo mittaili häntä nyreällä katseellaan. Nykyään tyttö sai osakseen paljon enemmän vähätteleviä silmäyksiä kuin kiitosta ja kannustusta. Ei ollut aihetta kehumiseen.

 - Sinäkin Hannele vetelehdit kotona kaiket päivät. En totisesti käsitä, etteikö reippaalla hakemisella ja pääsykokeisiin lukemisella vihdoin tärppäisi. Eihän se voi niin kiven alla olla. Menestyminen. Ottaisit oppia sisaruksistasi. Perttikin tekee jo väitöskirjaa, vaikka on alle kolmikymppinen. Voisit sinäkin...

   Hannele lähti huoneesta. Kiireesti ja itkua nieleskellen. Äiti riensi perässä lohduttelemaan ja rohkaisemaan. Aina oltiin kuin keskellä hautajaistunnelmaa ja surua. Toivottomuutta ja surkeutta. Huomenna tyttö menisi jälleen työvoimatoimistosta hommia kerjäämään. Tietysti Niilon tietämättä.

   Illalla Nipa tuli kotiin erittäin alakuloisessa mielentilassa.

Taas oli ylempi paikka mennyt sivu suun. Hänelle oli kantautunut tietoja, että johtokunta oli kyllä pitänyt häntä ehdolla, mutta jostakin syystä tullut kielteiseen päätökseen. Hänestä oli vuosien mittaan sanottu muun muassa seuraavaa:

 - Ei siitä Nipa Nipottajasta ole johtamistehtäviin.

 - Se nyt ei pysty hoitamaan suhdetoimintaa työtovereihinsa. Täysi työ sillä on sietää itseäänkään.

 - Eihän hän muitten kanssa ole edes tekemisissä. Istuu vain suurimman osan päivää loukossaan kuin hämähäkki ja piipahtaa vain välillä vahtimassa monistamista ja toimistopöytien naarmuuntumista.

 - Hetken päästä olisi koko lafka konkurssissa, mutta ei toki varojen puuttumisen vuoksi, vaan sen takia, että rahoja ei saa ollenkaan käyttää eikä sijoittaa. Koko kassa ja leiviskä haudattu syvälle maahan kuin ydinjätteet.

 - Niilo ei antaisi ropoakaan ilmoituksiin eikä tuotteitten mainostamiseen. Puhelinlaskujakin ynnää harva se päivä. Yhtäkään laitetta tai tietokonetta hän ei antaisi ottaa käyttöön. Vanhat kojeet tilttaavat ja niitä joudutaan korjaamaan loputtomasti. Saisi itse perustaa korjaamon kellariin.

 - Paloturvallisuudestakin hän riiteli tarkastajan kanssa moneen otteeseen. Niilosta kai riittäisi, että joka kerroksessa on valmiina yksi ainoa vesisanko, sekin mieluiten vain puolillaan vettä.

 - Tottahan toki me säästäväisyyttä arvostamme, mutta kun se alkaa olla suorastaan sairaalloista. Mihinkään uusiin kokeiluihin ei saisi ryhtyä. Täysi liikkumattomuus ja kuoleman hiljaisuus. Se kai on hänen mieleisensä elämänmuoto.

 - Täydellisyyttä kaikessa. Se on hänen ohjenuoransa. Kuitenkin jossakin japanilaisessa kirjassa sanotaan, että täydellinen on valmista tuhoon.

 - Joku muu on sanonut, että täydellisyys on suurinta julmuutta.

 - Valitettavasti emme pysty nimittämään Niilo Tiitiäistä toimitusjohtajaksi. Tunnollinen ja rehellinen mies. Oikeastaan hyvä työntekijä, mutta jotakin puuttuu.

   Niilo oli aivan epätoivoinen, kun näitä kommentteja oli vuotanut hänen korviinsa. Hän huusi ja raivosi vaimolleen, mutta tietenkin Hannele kuuli kaiken omaan huoneeseensa. Hän peitti korvansa molemmin käsin.

 - Kuuletko, Pirkko! Niilo menosi. - Mitä ne paskapäät oikein haluavat? Enkö minä muka kelpaa heille? Kaikkeni olen uhrannut ja yrittänyt. Tässäkö on kiitos uskollisesta palvelusta? Millaista täydellisyyttä ne oikein kaipaavat? Tämä on totisesti viimeinen pisara tässä kärsimysteni maljassa. Tekisi mieleni päättää päiväni, kun minua näin kaltoin kohdellaan.

   Seuraavana aamuna Hannele meni taas kerran työvoimatoimistoon. Mitään ei ollut tarjolla ja ne paikat, joihin hän oli hakenut, olivat jo täytetyt. Virkailija huomasi tytön pettymyksen ja apeuden.

 - Älä ole huolissasi, Hannele. Kyllä sinuakin vielä onnestaa. Olet vain kärsivällinen ja yrität sisukkaasti yhä uudelleen. Niin ne muutkin tekevät. Katsotaan taas parin päivän päästä. Heippa.

   Tyttö käveli maaliskuun loskaista tietä järven rantaan. Tyttö kulki toista rantaa ja kalma kiersi vastarantaa. Jää oli ruskahtavaa ja sohjuista. Se heilahteli ja taipui hänen pienten sirojen saapikkaittensa alla. Pienet sirot jalat.

   Hennoin sormin hän avasi punakirjavan huivinsa solmun ja sijoitti liinan hellästi ja varovaisesti avannon reunalle. Levitteli ja silitteli hienoa villakangasta. Viimeiseksi viestiksi rakkaille vanhemmilleen. Rakkaalle ja rakastavalle isälleen. Jotta heidän ei tarvitsisi kesään asti  olla  epätietoi-

sia tyttärensä kohtalosta. Vai oliko hän jaksanut ajatella enää mitään?

   Sitä huivia sitten myöhemmin kovasti ihmeteltiin. Arvailtiin syitä ja tarkoitusperiä. Kummasteltiin ja kauhisteltiin, että niin hyvän ja onnellisen perheen tytär oli saattanutkin päätyä noin karmeaan ratkaisuun.

   Kaiken tuskansa keskellä Pirkko muisti, että samaisena aamuna Hannele oli huokaissut äidilleen ahdistuneena:

 - Voi äiti, minä haluaisin, että kaikki on niin täydellistä.

                                             XXX

 KUOLLEENKOURA

   Urpo seisoi pihalla seinän vierellä ja suihkutti. Hänellä oli letku kädessään ja hän suuntaili sitä sopivasti kasveihin ja pensaisiin. Pihalla oli paljon kasvullisuutta, vaikka se oli pinta-alaltaan pieni. Tavallisen puisen puolitoistakerroksisen omakotitalon tavallinen puutarha. Suurin toivein istutettu ja aluksi huolella hoidettukin, mutta myöhemmin suorastaan riesa ja rasitus. Nurmikko varsinkin, mutta pakko sekin oli pitää kunnossa naapurien vuoksi.

   Mies tuijotti poissaolevan näköisenä talonsa seinää. Keltainen maali oli pahasti rapistunut. Hilseili kuin rokkotautisen iho. Musta surma. Mistä se nyt tuli mieleen? Sehän oli ruttoa.

 - Urpo, tule jo syömään, huutaa Mirja kuistin ovelta. - Äkkiä nyt, muuten myöhästymme.

   Kastelija ei liikahdakaan, korkeintaan silmät värähtävät. Suuret kauniit siniset silmät, joita miehen nauraessakin peitti kuin ohut kyynelverho. Herkästi kyyneleet lähtivätkin virtaamaan, ja herkästi hän punastui. Ei mikään mukava ominaisuus miehelle. Muuten niin hauskan näköiselle, suorastaan hurmurille.

   Hän nuolaisi huuliaan, vaikka ei hänellä nälkä ollut, ei edes jano. Koko tämäkin päivä yhtä kahvin litkimistä. Mahaakin jo poltteli. Hänellä oli vain sellainen tapa. Hänellä oli muitakin pinttyneitä  maneereja. Hän nytkäytti toistuvasti olkapäitään, räpytteli silmiään ja joskus tahattomasti haukkasi sivusta ilmaa kuin ajokoira kärpästä. Tämä liike oli tullut vasta viime aikoina, kun paineet olivat niin kovat. Ylitsepääsemättömät.

 - Tule jo, Urpo! Ruoka jäähtyy.

   Mirja vilahteli avoimissa ikkunoissa, ovissa ja pari kertaa käväisi kuistillakin. Leuto kesätuuli heilutteli  vaaleita  ver-

hoja. Hyvästeli pitkän ja pimeän talven. Mutta ei lopullisesti. Se palaisi taas, syksy ja kaamos, sekä luontoon että mieleen.

 - Isi, tule jo. Äiti hermostuu, inisi pieni vaaleakiharainen tyttö ovelta.

   Lapsi oli lähetetty patistamaan isäänsä, jolla oli tapana jähmettyä johonkin tehtävään suolapatsaaksi. Urpo käänsi suihkun seinän vierustalla kasvavia saniaisia kohti. Vettä tuli kuin rankkasateessa. Saniaiset kumartelivat ja nyökyttelivät, heiluttelivat sirosti ohuthaaraisia kolmionmuotoisia lehtiään.

 - Kiitos, kiitos, riittää jo tämä veden holvaaminen. Aivanhan vaivumme maahan saakka sen painosta.

   Mies tuijotti niitä melkein lasittunein katsein. Nuken posliinisilmät. Tämä leveysaste oli jo hiukan liikaa näille kasveille, jotka viihtyivät paremmin etelämpänä. Hän muisti, miten hän poikasena oli leikkinyt kuurupiiloa saniaisten alla. Rehevää seutua ja sananjalatkin olivat korkeampia ja elämänhaluisia.

   Urpo oli ryöminyt leikkitovereittensa kanssa saniaisten siimeksessä. Käynyt jännittävää viidakkosotaa. Hän oli saanut silloinkin jatkuvasti kuulla, miten toiset pojat olivat huudelleet:

 - Tule jo, Urpo. Missä sinä kuhnit? Me muut jo lakattiin leikkimästä piilosta. Tule jo esiin, toope. Me lähtään uimaan.

   Poika oli vain maannut paikallaan, jähmettyneenä kuten nytkin, kasteluletku kädessään. Jalat eivät totelleet eivätkä aivot antaneet lähtökäskyä. Hän muisti saniaisten vetreän tuoksun, niiden alla lahoavien lehtien maatuneen tuoksun ja kostean mustan mullan lähes kalmanomaisen lemun.  

   Jo silloin hän oli tiennyt, että vanhakansa kutsui saniaista kuolleenkouraksi.  Se  tuntui  pelottavalta,  mutta  silti  hän viihtyi niitten alla turvassa. Miltä? Vanhemmat olivat mukavia ja muutkin naapuriston ihmiset. Lapset joskus kiusasivat häntä hänen arkuutensa vuoksi. Sisaruksia ei ollut, joten kotona hän sai olla aivan rauhassa. Isä oli paljon matkoilla ja äiti puuhasi ja kotkotti. Huolehti kaikesta.

   Liikaakin. Ohjaili rakkaan poikansa elämää. Urpo olisi ylioppilaaksi tultuaan halunnut lähteä opiskelemaan psykologiaa. Ihmismielen koukerot kiinnostivat, koska hän itsekin oli niin monimutkainen sisimmässään. Kuin henkinen sokkelokäytävä, josta ei ollut ulospääsyä.

   Äiti halusi hänestä pappia, koska hänen suvussaan melkein kaikki olivat hengenmiehiä, ainakin kanttoreita tai haudankaivajia. Isän suvussa ei ollut ketään uskovaista, joten hänkin halusi ihan vain erikoisuuden vuoksi pojastaan pastoria. Saisi pröystäillä pojan tittelillä sukujuhlissa. Äidin haluamisesta siinä kuitenkin pääasiassa oli kysymys. Sen Urpo oli oppinut jo varhain huomaamaan.

   Urpo opiskeli papiksi nopeasti ja hyvin arvosanoin. Kirjojen kanssa ahkeroitseminen sopi hänelle. Jos hän joutui esiintymään seminaareissa tai pitäessään harjoitussaarnoja, hän oli aivan kipsissä, mutta se meni tietysti ohi, kun stressaava tilanne päättyi. Hän luki eikä ajatellut tulevaisuutta. Ei pastorina eikä muuallakaan. Liian puistattavaa.

 - Totisesti, sanon tämän viimeisen kerran. Jollet heti tule syömään, lähden konserttiin yksin.

   Mirja seisoi kuistin ovella kädet puuskassa. Hän oli pieni tummatukkainen nainen, jolla oli pienet pippuriset mustat silmät. Syvät vaot suupielissä jo kihlausaikana. Avioliiton myötä ne olivat syventyneet ja porautuneet pysyväksi muistomerkiksi kovasta työstä, valvomisesta ja pettymyksistä. Otsa rypistyi herkästi, ainakin viisi kertaa tunnissa.

   Jos Mirja olisi tehnyt luettelon huolenaiheistaan ja kiukustumisensa syistä, se olisi käsittänyt monta  tiuhaan  kir-joitettua konekirjoitusliuskaa. Konekirjoituskaan ei muuten Mirjalle ollut tuntematonta. Puhtaaksikirjoitustyöt kun antoivat perheelle tervetullutta lisäansiota. Helpompaa olisi ollut kysyä, mitä tämä pieni ja tiitterä nainen ei hallinnut. Päivät hän opetti kovapäisiä oppilaita soittamaan viulua tai pianoa sekä myös laulamaan.

   Mirja oli erittäin musikaalinen ja alunperin hänen haaveenaan oli ollut tulla huippuviolistiksi. Kun hän oli jo pääsemässä hyvään vauhtiin ja korkeammat opinnot kajastelivat näköpiirissä, nuori ja viehättävä vaalea pastori astui kuvaan, ja Mirja otti hänet miehekseen.

   He olivat aluksi ylettömän rakastuneita. Sitten tiet erosivat, nimittäin henkisessä mielessä, vaikkakin he yhä asuivat saman katon alla ja kasvattivat, eli Mirja kasvatti, kahta poikaa ja myöhemmin vielä pientä tytärtä. Mirja teki töitä, mutta Urpo oli työtön.

   Kymmenen vuotta tämä loistavin arvosanoin valmistunut terve mies oleskeli kotona ja mietti, voisiko ryhtyä seurakunnan pastorin virkaan. Paikkoja kyllä olisi löytynyt, mutta jokin esti. Hänelle kaikenlainen esillä olo osoittautui suorastaan raastavaksi kokemukseksi. Hiki kihosi pintaan ja kädet alkoivat vapista. Suu kuivui ja puhe muuttui mongerrukseksi. Mitä typerämmäksi ja avuttomammaksi hän itsensä tunsi, sitä voimakkaampaa oli oireilu.

   Mirja toisaalta ymmärsi ja toisaalta ei. Hän opetti päivät, piti ylitunteja illat ja usein vielä ompeli yöllä, koska hän oli hyvin näppärä myös käsitöissä. Välillä hän tuurasi erilaisia aineita peruskoulussa, kotitalouskoulussa, kansalaisopistossa ja musiikkia jopa lukiossa.

 - Voit olla Urpo kiitollinen, että olet saanut tuollaisen vaimon, kun itse olet niin epäkäytännöllinen ja hiturainen, kehuskeli äiti miniäänsä. - Ei moni vaimo kestäisi, että mies vain löhöää kotona. Ethän sinä edes auta lastenhoidossa tai talousaskareissa.

   Sekin oli valitettavasti totta. Jäiväthän lapset joskus hänenkin  hoitoonsa ja auttoi hän vaimoaan kantamalla ostoksia kaupasta tai viemällä roskapussin ulos, mutta siihen se melkein jäi. Jo pelkkä suuressa myymälässä käynti saattoi laukaista pelkoreaktion.

 - Nyt tulet heti sisälle tai... Vaimon tummassa alttoäänessä oli jo sellainen kaiku, että oli viisainta totella. Urpo sulki vesihanan ja loikki suurien kivetykselle leviävien vesilätäkköjen yli kuistille. Hän söi jotakin hätäisesti. Ruokahalu oli yleensäkin huono. Koko ajan hän mietti kuumeisesti keinoja, millä voisi laistaa konsertista. Valittaisiko päänsärkyä?

 - Kuule Mirja, ikävä kyllä en taida voida lähteä mukaasi tällä kertaa. Minulla on ollut tosi raskas päivä tänään, kuten tiedät. Lisäksi taisin saada kylmää pihalla. Päätä pakottaa ja kurkussakin tuntuu kummalliselta. Luulen...

 - Höpö höpö, valehtelee silmät kirkkaina ja on muka vihitty pappi. Kehtaatkin. Pyhäkamppeet päälle vain ja hopusti.

   Oliko Mirja niin tajuamaton vai käyttikö hän ronskia hevoskuuria auttaakseen mies-parkaansa vapautumaan estoistaan? Joka tapauksessa Urpo arveli sittenkin pääsevänsä helpommalla jos lähti vaimon matkaan. Ehkä sieltä pääsee livistämään aikaisemmin. kun Mirja kumminkin jää suustaan kiinni muusikkojen kanssa.

   Mirja kuului tärkeään konsertteja järjestävään kannatusyhdistykseen ja hän piti mieleisenä tehtävänään ojentaa esiintyjille kukkaset sekä käyttää samalla pieni puheenvuorokin.

 - Äkkiä nyt, meidän täytyy mennä vielä kukkakioskin kautta. Annan kukat vain kuoron johtajalle ja solisteille. Neljä kimppua. Ne on valittava huolella, että sopivat tunnelmaan ja tyyliin. Tule jo. Voi sinua poloista, kyllä minä autan sen solmion kanssa.

   Urposta tuntui kuin armotonta liekaa olisi kiristetty hänen kaulansa ympärille ja vielä oman vaimon notkein violistin sormin. Nykäisy ja vielä kerran nykäisy. Turhan voimakas. Oliko Mirja pahalla päällä? Olisi ollut järkevämpää miettiä, että olisiko vaimo tavallista pahemmalla päällä.  

   Harvoin hän enää nauroi ja hypähteli kevein keijukaismaisin askelin. Vino ja alakuloinen hymy oli ainoa positiivinen ilme, jonka arkielämän raskaat velvollisuudet saivat houkuteltua hänen huulilleen. Kapeille ja useimmiten tiukasti yhteen puristetuille.

   Toisinaan huulien raosta pilkisteli vielä puolitusinaa teräviä nuppineuloja koristeena. Jotain siilimäistä häneen oli muutenkin tullut, koska hartiat olivat aina hiukan kumarassa. Yritti kai väistellä kohtalon iskuja mutta turhaan. Tukkakin oli leikattu lyhyeksi ja törrötti nykyään pystyssä kuin jenkeillä. Miksi ihmeessä niin epänaisellista?

   Tunnelmallinen ja hieno konserttisali, josta tämä keskisuuri kaupunki oli ylpeä. Upea akustiikka. Kaupunkilaisilla oli varsin usein ilo kuulla kuuluisia vierailijoita, ja omakin musiikkielämä oli vilkasta ja korkeatasoista. Mirja sen sijaan tunsi viiltäviä pistoja sydämessään, kun hänen ajatteli, että hänkin olisi voinut seistä lavalla, soittaa taitavasti ja koskettavasti ja kumartaen ottaa vastaan yleisön ihailun ja suosionosoitukset.

   Sitä ei vain ollut hänelle suotu. Jos mies olisi ollut toisenlainen eikä koko vastuu olisi painanut vaimon hartioita, ei olisi ollut ihme, vaikka niin tomera ja lahjakas nainen olisi perheenemäntänäkin yltänyt ainakin kohtalaisiin suorituksiin.

   Kun ei niin ei. Mirja huokaisi ja etsi katseellaan miestään suuressa aulassa, joka oli täynnä iloisesti rupattelevia musiikin ystäviä. Ykköskuteet päällä ja vankka tietoisuus siitä, että  oltiin  sitä parempaa väkeä. Ei mitään rupusakkia, vaan ainutlaatuisia taiteen asiantuntijoita. Musiikin kuluttajia, sillä heitähän tarvittiin, muuten konsertit pyörisivät vieläkin suuremmilla tappioilla. Luettiin tarkasti, mitä kaupungin ainoa arvostettu arvostelija keksi kynästään syytää. Oli ollut vallassa melkein kolmekymmentä vuotta.

   Kun arvostelut oli luettu, tavallinen rivimieskin tai eliittinainen uskalsi jo aukaista suunsa ja olla jotakin mieltä kulloisestakin esityksestä.

   Mihin se Urpo oli taas hävinnyt? Taisi olla miesten vessassa. Jännittävissä tilanteissa pissa alkoi juosta yhtenään kuin pelästyneeltä kissanpojalta.

 - Minä jään sitten taakse, kuiskasi Urpo joka oli jostakin ilmestynyt Mirjan viereen.. - Se on sitten sovittu. Jo sen melun sieltäkin kuulee.

 - Älä höperrä, tietenkin tulet eturiviin kanssani. Johan ihmisetkin ihmettelisivät, miksi istumme erillämme.

   Ei siinä muu auttanut. Mirja suorastaan raahasi miehensä käsivarresta etupenkkiin. Työnsi hänet paikalleen punaiselle samettituolille ja istahti itse viereen.

 - Kas noin, näin on hyvä. Tästä näkee ja kuulee parhaiten ja ehdin hyvin kukitukseen.

   Esitys alkoi. Teatterissa katsomo sentään pimeni, joten Urpo lähti sinne ihan vapaaehtoisesti koettaen niillä reissuilla korvata konserteista pois jäämisensä. Suuri kuoro naapurikaupungista. Urpo tuskin uskalsi vilkaista ohjelmalehtistä. Kauhistus, tämähän kestäisi kaksi tuntia. Väliajalla hän ainakin karkaa.

 - Kit kit, kot kot, puh puh puh, pii ja pää.

   Hauskoja kappaleita ja vakavasti sivistynyt jäykkä yleisö lähes hymyili ja aplodeerasi. Innokas nuori johtaja. Pyöri kuin väkkärä ja huiski tahtipuikollaan. Jokaisella tuntuu olevan oma persoonallinen tapansa johtaa kuoroa. Hiukset silmillä ja hurja ilme. Antaumuksellinen ote.

   Urpon täytyi myöntää, että kolme ensimmäistä lauluesitystä tempasi hänet niin mukaansa, että hän jopa unohti neuroosinsa. Sitten se iskikin kimppuun tavallista rajummin. Takanahan oli parisataa ihmistä. Entä jos he tuijottivat hänen punoittavaa niskaansa?

   Pää alkoi tutista ja mitä enemmän hän taisteli sitä liikettä vastaan, sitä kovempi oli vapina. Ensin yhdellä kädellä ja sitten molemmin käsin hän piteli kiinni leuastaan ja poskistaan. Oli niistävinäänkin välillä. Ei auttanut. Kesken herkän ja hymisevän kesäyön ylistyksen Urpo ryntäsi pystyyn. Vanhan kunnia-arvoisan salin kulunut istuin vingahti ja rämähti pystyyn. Pitkiin jalkoihinsa kompastellen kauhutilassa kiemurteleva pappi syöksyi ovelle ja ulos.

   Urpo ei uskaltanut kuvitellakaan, mitä Mirja sanoisi ja miten pianissimoon hiljentyneet kuulijat reagoisivat. Suurin osa tuttuja. Johan nyt opettaja ja pappi tunnettiin.

   Valitettavasti hän sattui juostessaan pitelemään korviaan. Siitä oli myöhemmin kaikenkarvaista polemiikkia jopa lehtien yleisönosastoilla asti. Kannatusyhdistyksen jäsenen ja arvostetun musiikinopettajan mies oli mielenosoituksellisesti ja korviaan pidellen poistunut kesken esityksen. Kuorolla oli ollut melkoisia vaikeuksia toipua tästä julkisesta häväistyksestä.

   Pastori hoiperteli ulos. Oli alkanut sataa tihuttaa. Aivan päämäärättömästi hän vaelteli pitkin kaupungin hiljaisimpia katuja ja istui välillä puiston penkillä haukkomassa henkeä.

                                     - - -

   Raskaita muistoja. Toivotonta taistelua, psykiatrilla käyntiä ja ainaista tappiota. Kun vanhimmat lapset olivat vielä pieniä, Urpo oli mennyt kokeilemaan siipiään pappina. Hän oli ottanut vastaan puolen vuoden sijaisuuden sairaalassa. Ei  olisi  pitänyt aloittaa rankimmasta päästä. Sen he Mirjan kanssa myönsivät myöhemmin. Paniikkihäiriö puhkesi kukkaan kaikessa karmeudessaan.

   Hän huomasi, että hän ei pystynyt olemaan läsnä ja lohduttamaan kuolevia heidän viimeisinä hetkinään. Hän vain ei voinut. Piti olla rohkaiseva ja tasapainoinen. Eihän sielunhoitajan sopinut vauhkoontua ja olla kaikkein epätoivoisin. Vapisevin käsin hän oli pidellyt monen kuolevan ja kuolleen kouraa. Saniaiset, kuolleenkoura. Kuulemma jopa myrkyllinen.

   Vainajan lähdettyä hänen ympärillään oli alkanut omaisten hurja kuolontanssi. Äidit, tyttäret ja vaimot, joskus miehiset miehetkin, takertuivat pappiin kuin ainoaan pelastusrenkaaseen. Itkivät ja retuuttivat.

 - Miksi meille tapahtuu tällaista? Miksi jo nyt? Näin varhain? Auta meitä. Sano jotakin. Laula meille.

   Urpo oli nieleskellyt omiakin kyyneleitään ja yritti väräjävin äänin ”Sun haltuus rakas Isäni”. Rapisutteli hermostuneesti raamattua ja haki ja haki. Ei koskaan löytänyt mitään siinä hädässä ja omien pakkoliikkeittensä ahdistamana. Kultainen vasikka tai jokin kamala raaka vanhatestamentillinen sotaretki kyllä putkahti esille. Joskus sentään rikas mies ja Lasarus. Melkein rienaavaa jonkun irstaan kitupiikin ruumiin äärellä. Ahneitten sukulaisten  piirittämänä.

   Viisi viikkoa hän oli sitä kestänyt. Häntä ihmeteltiin joka taholla. Niin miellyttävä ja vaatimaton mies. Niin nöyrä ja pidetty. Miksi hän oli tuollainen holtiton pakenija ja törmäilijä? Hulluko se oli?

   Melkein kymmenen vuotta Urpo oli viettänyt aikaansa niin sanottuna koti-isänä. Jollakin tavalla puolustellakseen tätä toimettomuuttaan hän alkoi opiskella. Nyt olivat viimeinkin vuorossa ne psykologian opinnot, joista hän oli aikaisemmin  haaveillut.  Tentit  menivät   taas  tavattoman

hyvin. Sen rohkaisemana hän päätti yrittää opettajana eräässä lukiossa. Aineina olivat uskonto ja psykologia.

   Hänestä pidettiin. Jos ryhmä oli tarpeeksi pieni, hän pärjäsi joten kuten. Punasteli ja tärisi välillä, mutta häntä ei kiusattu. Tyttöoppilaat olivat ylettömän ihastuneita Urpoon. Tämän kaipaava katse, ilmeitten vaihteleva kirjo sekä kaikessa opetuksessa ilmenevä tavaton herkkyys, inhimillisyys ja suvaitsevaisuus viehättivät oppilaita kovasti.

   Toisinaan neitoset tahallaan törmäsivät Urpoon  käytävällä. Saivat koskettaa häntä ja kikattaen poimivat kirkkaanpunaiseksi lehahtaneen ja hämillisesti hymyilevän sankarinsa kanssa lattialle pudonneita kirjoja ja kyniä. Joku oli saanut käsiinsä valokuvan pastorista ja sen he kiinnittivät luokkansa peräseinään. Se oli heille kuin ikoni. Ihanne ja palvonnan kohde. Kaikesta heikkoudestaan huolimatta.

   Rehtori oli ollut varsin ystävällinen ja koettanut järjestää Urpolle pieniä ryhmiä ja mahdollisimman vähän tunteja. Ne hän siedettävästi kesti. Pätevä syy näihin järjestelyihin oli, että hän aikoi taas jatkaa lukujaan.

 - Mihin sinä oikein tähtäät? häneltä kysyttiin. - Oikeinko tohtoriksi?

   Ei Urpo osannut vastata. Itse hän tiesi, että tohtorinhattu ei ollut mikään mahdottomuus.

 - Mitä sinä sillä teet? Aiotko yliopistoon proffaksi vai mitä? tiukkasi Mirja hitusen ivaa äänessään. - Käyttäisit senkin ajan lisätuntien pitoon, niin meillä olisi helpompaa.

   Kaksi poikaa oli jo teini-iässä, ennen kuin pikkuprinsessa syntyi. Kaikki lapset mallikappaleita. Ahkeria ja eteviä. Erittäin musikaalisia. Vanhimmat olivat kesäisin töissä niin varhain kuin mahdollista. Välit isään olivat hyvät. He ottivat asiat sellaisinaan. Isä nyt oli laisensa ja sillä siisti.

   Opetustyö olisi mennyt melko mukavasti, jollei olisi ollut erästä  suurta MUTTAA.  Esiintyminen.  Rehtori  oli  perin-teitten mies. Koululla piti olla juhlia ja erikoistilaisuuksia, kuten Kalevalan päivää ja sen sellaista. Melkein jokaisena kalenterin liputuspäivänä järjestettiin yhteistä ohjelmaa liikuntahallissa. Jopa  opettajien eläkkeelle siirtymistä vietettiin koko koulun läsnäollessa. Kaikissa piti pastorin olla mukana juhlistamassa tapahtumaa.

   Suurempia tilaisuuksia oli sentään onneksi melko harvoin, mutta aamuhartauksia piti  olla vähintään kolme kertaa viikossa. Urpo ehdotti keskusradiota ja opettajatovereitaan. Se toisi vaihtelua, kun liikunnanopettajakin kertoisi nuorille välillä muustakin kuin lentopallosta.

 - Eivät he ole hengellistä säätyä. Kuinka tavalliset maallikot osaisivat selvittää uskonnon asioita?

 - Onhan sitä maallikkosaarnaajia luterilaisessakin kirkossa.

 - Me emme tarvitse maallikkoja. Meillä on täällä pidetty pastori omassa talossa, vieläpä psykologiaan perehtynyt. Sinä puhut ja tilaisuuteen on varattu se varttitunti. En ymmärrä, mikä tässä kiikastaa.

   Rehtorille Urpo ei tohtinut selittää sitä mieletöntä kauhua, mitä hän tunsi noitten aamuhartauksien tiimoilta. Koko koulu tuntui olevan liikekannalla varhain aamulla. Jyrinää ja kolinaa. Kenkien kapsetta ja tassutusta. Hillittyä puheensorinaa ja tirskahduksia, jotka heti tyrehdytettiin opettajien taholta.

   Kokonainen kansainvaellus suureen juhlasaliin ja vähän päästä takaisin. Maksoiko se vaivan? Luokat saatiin tosin järjestettyä mukiinmeneviin riveihin parissa minuutissa. Opettajat valvoivat joka rivistöä. Pastori asteli vapisevin jaloin puhujapönttöön. Sen hän oli ehdottomasti vaatinut itselleen lyhyitäkin esiintymisiään varten. Ilman sitä hän ei olisi pysynyt pystyssä.

   Hän seisoi valmiina kuin teloituskomppanian edessä ja katseli, jos uskalsi nostaa silmiään, miten nuoret reippaasti kokoontuivat   paikoilleen.  Molemmin  käsin  hän  puristi pöntön reunoja. Hartiat olivat painuksissa, hiki helmeili otsalla ja kasvot olivat tulipunaiset.

   Sitten juhlasaliin laskeutui hiljaisuus. Kuolemanhiljaisuus. Rehtorilla oli auktoriteettia ja karismaa. Urpon täytyi taistella vielä monta suurta kamppailua. Piti saada pää nousemaan, piti avata suu, piti saada ääntä kurkusta ja sanoa jotakin. Vieläpä järjellistä ja asiaan kuuluvaa.

   Hän luki samein silmin jotakin raamatusta. Sitä hän olisi tehnyt koko varttitunnin, mutta rehtori ei sellaista persoonattomuutta hyväksynyt. Piti puhua vapaasti ja suunnata katseensa ja sanomansa suoraan oppilaille ja opettajille. Se herätti luottamusta ja kosketti kuulijoita.

   Toisinaan pastorin oli ollut pakko lopettaa saarnansa kesken. Hän oli saavinaan yskänkohtauksen. Joskus muka aivasteli tai piteli päätään teeskennellen kovaa kipua tai huimausta. Perinteellisesti tilaisuus päättyi vimmattuun urkuharmonin polkemiseen, sillä musiikinopettaja tai joku soittotaitoinen oppilas istui vanhan perintömasiinan ääressä, joka puuskutti, vinkui ja huohotti läpi loppuvirren. Urpo määräsi niin monta säkeistöä veisattavaksi kuin kehtasi, mutta siihenkään rehtori ei suostunut.

 - Ei sitten mitään laulamista alussa. Loppuvirsi riittää ja kaksi säkeistöä on tarpeeksi. Täytyyhän sanomallekin jäädä tilaa.

   Oliko rehtorikin samanlainen sadisti kuin Mirja? Tuskin kumpikaan oli mitenkään tavallista julmempi tyyppi. He eivät vain käsittäneet Urpon vaikeuksia. Eivät uskoneet, että joku voisi olla niin pöljä.

   Harmoni kähisi ja läähätti. Muutamia säveliä jäi väliin, kun se huilasi tai jokin kohta oli rikki. Polkimien kova rahina ja ritinä kuului salin perälle asti ja aiheutti joka kerta pidäteltyjä naurunpurskahduksia oppilaissa.

   Vasta pari vuotta sitten rehtori oli sallinut pianon käytön aamuhartauksissa. Tunnelma kuulemma kärsi, sillä ei hänenkään lapsuudessaan pimputtelua siedetty. Maailmallista ja turhaa kilkutusta. Harmonin korahteluun oli sentään hukkunut Urpon katkonainen ja tukahtunut hengitys.

   Hän ei uskaltanut irrottaa otettaan pöntöstä, vaan odotti kunnes viimeinenkin oppilas oli poistunut ja hiipi sitten lannistettuna ja itseään syytellen jonnekin välinevarastoon ja sieltä sydämen tykytyksen hieman rauhoituttua johonkin kerhohuoneeseen, ja viimein sitten omaan luokkaansa.

   Kaikesta surkeudestaan huolimatta Urpo tiesi olevansa innostava opettaja. Hän kertoi historiasta ja kirkon vaiheista niin mukaansa tempaavasti, että moni hänen oppilaistaan päätti myöhemmin ryhtyä opiskelemaan historiaa tai teologiaa. Samoin olivat psykologian tunnit nuorille yhtä juhlaa. Hän antoi oppilaille mahdollisuuden keskustella, vieläpä keskenään. Tämä tapahtui tosin myös siitä syystä, että sosiaalinen paine häntä itseään kohtaan hieman helpottui.

   Pastori oli hyvin avarakatseinen ja myötätuntoinen mies. Muillakin kirkkokunnilla ja uskonnoilla oli arvoa. Tiet Jumalan luokse olivat hyvin moninaiset. Varsin useat oppilaat alkoivat tiedostaa erilaisuuden kauneutta ja ymmärtää, että kaikkien ei tarvinnut olla tehdyt samasta muotista. Ihminen sai olla eri mieltä. Hän sai olla erilainen, jopa poikkeava.

   Päästäkseen olemasta huomion keskipisteenä Urpo pani oppilaat työskentelemään ryhmissä, mikä sekin oli jotakin uutta siihen aikaan. Itse hän vetäytyi luokan perälle ja syventyi paksuihin tenttikirjoihinsa.

   Ahkeruus palkitaan, ja juuri pari kuukautta ennen kuin hän sai sen paniikkikohtauksensa kuoron konsertissa, pastori oli väitellyt filosofian tohtoriksi, yli viisikymmenvuotiaana. Ihmeteltiin, miten hän oli kestänyt julkisen esiintymisen

paineet ja pystynyt kuuntelemaan kysymykset ja vastaamaan niihin kiitettävästi.

   Oikeastaan vain perhe tiesi, että hän oli jo muutaman vuoden ajan käyttänyt rauhoittavia lääkkeitä. Toisinaan ne auttoivat ja toisinaan hän repesi täysin. Ehkä hänen halunsa tulla tohtoriksi ja  saada jotakin aikaiseksi tässä vajavaisuuksien maailmassa, auttoi häntä noina tunteina. Saattoihan hänen kirjallinen näyttönsä olla niin vakuuttavaa, että varsinainen väitöstilaisuus jäi lyhyemmäksi. Mirjasta se oli ainakin vilahtanut tavattoman nopeasti ohi. Hän oli pelännyt kuollakseen miehensä puolesta.

   Toukokuu koitti ja edessä olivat koulun juhlalliset päättäjäiset. Urpo inhosi niitäkin sydämensä pohjasta. Pitkä ja kannustava kevätpuhe uusille ylioppilaille ja loputon määrä valmistuneitten ja vanhempien kättelyä. Hymistelyä ja syventymistä keskustelukumppanin naamaan ja sanoihin.

   Hiestä märkänä Urpo aina taisteli senkin päivän päätökseen. Pakko oli vielä vierailla ylioppilasjuhlissa ja ehkä käyttää niissäkin pieni innostava puheenvuoro. Tämä kevätjuhla oli tuntunut jollakin tapaa tavallista raskaammalta. Siispä Urpo halusi rentoutua ja oli heti kotiin tultuaan ryhtynyt kastelemaan niitä saniaisia puutarhassaan.

   Vaikka kevätjuhlassa olisi ollut jo tarpeeksi kestämistä, illalla piti vielä olla se kamala konsertti. Pelotti ihan, että vaimo pakottaa hänetkin mukaansa. Kesä sentään edessä, mutta syksyllä alkaisi taas se sama helvetti aamuhartauksineen.  

   Voisiko hän hakea jotakin muuta työtä? Mitä tohtori voisi tehdä? Kova kilpailu paikoista myös yliopistoilla. Sielläkin joutuisi luennoimaan ja vielä suurille opiskelijajoukoille. Aikuisille, jotka kriittisin silmin seuraisivat hänen ilmeilyään ja elehtimistään. Kuin kirppuja jahtaava marakatti.

   Jollei hän hullu olisi niin menestyksellisesti jatkanut opiskelua, hänelle asetetut vaatimukset ja paineet olisivat olleet vähäisemmät. Olisi vaikka pitänyt sapattivuoden.. Seinä oli siis edessä. Kivikova ja korkea.

                                     - - -    

   Konsertin jälkeen Urpo palasi masentuneena kotiin. Mikä onni, ettei Mirja ollut vielä paikalla. Toivottavasti hän meni juhlimaan muitten muusikkojen kanssa. Tytärkin oli jonkun leikkitoverinsa luona, ja pojat eivät olleet vielä palanneet opiskelemasta. Heille sitä riitti menestystä ja suitsutusta. Esiintymiskykyisiä nuoria kummatkin. Vanhin poika haaveili täyttä päätä konserttilaulajan urasta. Hän aivan puhkesi kukkaan lavalla. Lavasäteilyä. Kateeksi kävi.

 - Täälläkö sinä seisot? Kastelemassa niitä vihoviimeisiä saniaisiasi. Äskenhän satoi. Hulluksiko sinä olet tullut? Häpäisit minut ja lapsetkin saman tien. Olet niin valmis mielisairaalaan, että valmiimmaksi ei voi tulla. Mokomakin tohtori. Tohtori Tyhjäpää  ja Tyhjäntoimittaja. Toimita itsesi jo huomisaamuna pois minun näkyvistäni. Liian kauan olen hoivannut ja ruokkinut käenpoikaa pesässäni. Nyt se saa loppua. Huomispäivänä. Hommaan eron. Viet minultakin työpaikat. Kuka nyt lapsiaan antaa täyden kahelin vaimolle opetettavaksi? Häpeäisit!

   Urposta tuntui, että vaimo oli tällä kertaa tosissaan. Hän sulki hiljaa vesihanan. Yritti työntää vanhoja ja todella painavia kottikärryjä sivummalle. Ne olivat täynnä multaa, jota hän oli aikonut levitellä kasveille. Mirja oli jo monet kerrat siitä huomautellut, että pitäisi ja pitäisi.

   Pyörä juuttui vetiseen ja pehmeään nurmikkoon, jurrasi siinä aikansa, ja pastori kumartui katsomaan, mihin se oli tarttunut. Rinnassa ja päässä tuntui kummalliselta. Sitten se kouraisi.

 - Äiti, tule katsomaan. Kottikärryt on nurin. Missä isi on?

   Mirja kiirehti paikalle. Multa oli osittain valunut nurmikolle. Litisevän märät saniaiset nuokkuivat hiljalleen voimistuvassa sateessa. Ruusupensaan takana häämötti jotakin. Ensin näkyi vain miehen kalvakka käsi. Kuolleenkoura. Nyrkkiin puristunut.

                                              XXX

KUUSIJUHLA

    Vielä oli yli viisi tuntia aikaa siihen huipputärkeään H-hetkeen. Siihen kauan odotettuun autuaallisen hurmaavaan kohtaamiseen. Tapaan rakastettuni taas pitkästä aikaa. Ainoa ikävä puoli ja huolen aihe on onnen hetkien lyhyys. Minuutit oikein vilahtelevat ohi siinä mylläkässä. Jokainen hurmion sekuntikin pitää kerätä talteen. Voi kun ne voisi pakastaa ja ottaa sitten esille tarvittaessa. Aina yhtä tuoreina ja raikkaina.

   Olen jo sata kertaa tarkistanut, että kaikki on kunnossa: hiukset, ehostus, pieni hipaus parfyymia, joka ei saa olla liian voimakasta hieman astmaattisen miehen nuuskittavaksi. Omat tuoksuni saavat kelvata seksuaalihajusteena, vaikka eipä hän juuri kiihottamista kaipaa. Siitä vaan. Ilman turhia estoja, hurjana ja vallattomana. Ihanaa!

   Hameen ja puseron vaihdoin pariin kertaan. Ensin sinertävä hame ja kellertävä pusero. Ei sittenkään, olin kuin haalistunut Ruotsin lippu. Ei mitään voipunutta ja kalvakkaa, sillä sellaisesta hän on saanut kyllikseen. Sitten kokeilin jotakin punaista ja räiskyvää. Keltaiset ja näyttävät kultakorut. Suuria lintuja. Ei sentään sirppiä ja vasaraa, mutta siitä huolimatta se yhdistelmä toi mieleeni erään omiin ongelmiinsa romahtaneen ja kaikella todennäköisyydellä lopullisesti kaatuneen suurvallan värit.  

   En halunnut millään muotoa herättää hänessä, ainoassa armaassani, mielikuvia johonkin ohimenneeseen tai kadonneen suuntaan. Eipä silti, että miehet yleensä mitään hoksaisivat. Ei edes tämä minun herkkä ja ymmärtäväinen  rakastettuni. Heiltä puuttuu tyystin sentyylinen luova assosiointikyky. Ovatkohan he ikipäivinä kuulleetkaan väriopeista ja eri vivahteitten vaikutuksesta ihmismieleen? Ei ainakaan ATK-alalla työskentelevä. Ehkäpä arkkitehti iloit-

sisi kerallani värien sinfoniasta. Tai taivaanrannan eri vivahteissa kylpevä taidemaalari, mutta sellaisiin en ole ikävä kyllä vielä tutustunut.

   Vaihdoin takaisin ne siniset ja keltaiset sävyt. Rakastettuni äiti oli ruotsalainen, oikein Tukholmasta syntyisin. En tietysti tahdo esiintyä hänelle minään Svea-mammanakaan, mutta nuo värit pukevat minua. Vaaleata ja raikasihoista suomalaistyttöä. Oikeastaan naista, jos olen ihan rehellinen, mutta hätä ei lue lakia, ja siispä olin kyllä valehdellut ikäni huomattavasti nuoremmaksi.

   Rakas uskollinen peilini ilmoitti minulle rehellisesti, että ikäni oli juuri tuon fantasiani mukainen. Vai pitäisikö silmälasit sittenkin uusia? Ei saa ajatella negatiivisesti. Jokohan pitää lähteä? Tapaisimme eräässä hiljaisessa ravintolassa intiimissä tunnelmassa ja jatkaisimme sitten, toivon mukaan jossakin vielä intiimimmässä paikassa. Sydän tykytti.

   Vasta kaksikymmentä minuuttia oli kulunut. Millä ihmeellä saisin ajan rientämään? En voi siivota enkä pestä pyykkiä enkä tehdä juuri muutakaan ruumiillista työtä, etteivät vaatteet rypisty ja olo tule hikiseksi ja tuhruiseksi. Sitten täytyisi mennä suihkuun ja aloittaa kaikki seremoniat alusta. Siihen eivät voimani enää riittäisi. Olin jo nytkin jännityksestä aivan turtana. Voimaton ja villi. Outo yhdistelmä.

   Jospa lukisin jotakin? Päivälehti ei kiinnostanut. Se mokoma veisi ajatukseni aivan liian kauaksi tästä iki-ihanasta jouluaattotunnelmasta, jos laavaisi sivukaupalla pelkkää sotaa ja pommiräjähdyksiä. Verta ja kuolemaa. Raakaa kamppailua viimeisistä elinehdoista, mutta niinhän se oli tässä arkielämässäkin. Jollei uskaltanut taistella ja vastustuksesta huolimatta ottaa itselleen sitä mikä minulle kuuluu, jää ilman. Jää yksin ja vajaaksi. Nälkäiseksi ja janoiseksi. Elämää vaille.

   Tuli nälkä, mutta enhän voi pumpata itseäni etukäteen täyteen, kun muutenkin aiomme syödä hyvän päivällisen. Hame kiristää jo ilman aterioitakin. Vaihtaisinko sittenkin ylleni jonkin löysemmän luomuksen?

   Juoda kuitenkin uskallan, sillä suuta kuivaa mahdottomasti ja huulia kirveltää. Ovat kuin tulessa, kuten kaikki muukin minussa. Pysähdyn hetkeksi kuulostelemaan ruumiini kieltä. Riemukasta ja huolestunutta samanaikaisesti. Kaipaavaa.

   Olutta, mehua, maitoa, piimää vai vettä? Vettä varmuuden vuoksi. En saisi haiskahtaa oluelle. Sitä tuli ikävissään litkittyä jo ihan liikaakin. Maito närästää.

   Naisten lehtiä? Dieettiohjeita. Ei nyt. Ikäviä mielleyhtymiä omaan fyysiseen puoleeni. Myös henkiseen, koska luonteestahan moni asia johtuu. Sisusta ja sinnikkyydestä. Tietenkin myös yrityksistä pitää kiinni rakastetustaan. Raskasta, jos täytyy koko ajan panna parastaan, mutta niinä lyhyinä onnen hetkinä ei passannut yhtään hellittää. Koko ohjelmisto vaan käyttöön ja esitys parhaasta päästä. Priimaa.

   Nolotti tällaiset mielikuvat, aivan kuin olisi kysymyksessä maksettu rakkaus. Ei sinne päinkään, sillä jos joku tässä maksoi, se olin totisesti minä. En tietenkään tippejä ihanalle rakastajalle, vaan aikaa ja rahaa vaativaa matkustamista joka puolelle laajaa isänmaatamme.

   Pari kertaa ulkomaillekin, jotta saimme olla yhdessä. Hän tarjoutui joskus osallistumaan minunkin kuluihini, mutta ei yleensä toistanut ehdotustaan kovin innokkaasti, jotta ei loukkaisi herkkää omanarvontuntoani.

   Selailin lehteä. Hienoja juhlia ja kauniita ihmisiä. Kauniiksi tehtyjä ja kauniista kulmasta kuvattuja, Keittiössäkin julkimot säteilivät kuin kuninkaalliset timanteissaan. Mikään ei korvaa läheistä  ja  rakastavaa  ihmissuhdetta.  Per-hettä ja kotia. Sitä kyllä jaksettiin toistaa näittenkin lehtien palstoilla. Voi juku, kun kaikki se toteutuisi. Vihdoin ja viimein.

   Käväisin makuuhuoneessa ja töllistelin kotvan aikaa suurta ruskeata pahvilaatikkoa nurkassa. Olin siivonnut vinttikomeroa. Oli pakko, koska uusin hylätty vanha omaisuus ei enää mahtunut minnekään. Se ei kuitenkaan vielä ollut valmista kirppikselle tai kaatopaikalle. Katsotaan nyt, jos niitä vaatteita voisi vielä käyttää. Niin paljon rakkaita muistoesineitä ja muuta kamaa. Vielä pari vuotta ja sitten ehkä pystyn luopumaan niistä.

   Laatikkoon olin kerännyt vanhoja kirjeitä, luentoja ja muita papereita, joita en ollut voinut noin vain heittää menemään, ennen kuin ehtisin lukea ne läpi. Siellä oli myös vanha päiväkirja.

   Otin sen varoen käteeni, ettei välistä vain tipahtaisi jotakin pölyistä ja sottaavaa hameelleni. Silmäilin opusta noin vain  ylimalkaisesti. Se oli opiskeluajoilta, Paksu kuin mikä. Siihen aikaan näytti vielä tapahtuneen paljon ja muistamisen arvoisia asioita.

   Teksti oli tiuhaan kirjoitettua heiveröisellä ja pikkutarkalla käsialalla, joka ei ollenkaan muistuttanut nykyistä raapusteluani. Suurta ja vallanhimoista, oli joku sen alan tutkija väittänyt.

   En ollut erikoisemmin innostunut tutustumaan silloiseen itseeni. Nyt oli paljon mielenkiintoisempaa. En edes muistanut, mitä sinne olin kirjoittanut. Taisi olla runoja, mietelauseita ja sitä loputonta lorua nuoren naisen päivästä.

   ”Menin luennolle. Tentti on viikon päästä. Hirvittää kun se on niin laaja. Päivi pyysi minua konserttiin. Lähdin.”

   Päivi esiintyi päiväkirjassa monta kertaa, mutta kuka hän oli? Ei minkäänlaista mielikuvaa.

  ”Pesin tukkani uudella shampoolla. Tuntuu mukavalta. Pehmeältä. Ostin sinisen angorapuseron.”

   Mietin, mutta en kuolemaksenikaan muistanut sellaista vaatekappaletta.

   ”Seurasin K:n kanssa joulukadun avajaisia jäätävässä tuulessa.”

   Kuka oli K? Melkein joka vuosi lapsuudesta lähtien olin katsellut sitä tonttuparaatia jonkun kanssa. Isän, äidin, kerran vaarinkin käsipuolessa. Ainakin yhden kerran harmaan kääpiösnautserini seurassa. Muistin sen tapauksen, koska koira räksytti jokaisen tontun kohdalla ja minun oli pakko viedä se pois kesken ohjelman. Mutta sitähän minulla ei enää ollut opiskeluaikoina. Eikä sen nimi alkanut K:lla. Se oli ollut Jutta.

   ”K:lla on kauniisti muotoillut pulisongit, aivan kuin Elviksellä.”

   Mieleeni ei juolahtanut ainuttakaan tyttöystävää, jolla olisi ollut rumastikaan muotoillut pulisongit, puhumattakaan että hän olisi muistuttanut tuota rock-tähteä. Sen täytyi siis olla mies.

   Laitoin oikein silmäni kiinni, jotta vanha opiskelukaverini, ja luultavasti myös ystäväni, saisi tilaisuuden putkahtaa esille muinaisuuden hämärästä, mutta ainoa selvästi tunnistettava kuva, mikä sukelsi näkyviin, oli juuri se Elvis.

   ”K. soittelee minulle toisinaan ja olemme tavanneetkin kaksi kertaa.”

   Ei vieläkään. Miksi olinkin ollut niin niukkasanainen niissä henkilökuvauksissani? Olisin vain päästänyt runoratsuni valloilleen ja opetellut vähän vuolaampaa tarinan kerrontaa. Päivistäkään ei ole muuta mainintaa kuin että tapaamme usein ja että hän nauraa paljon.

   Melkein kaikki opiskelijat nauroivat. Itsekin nauroin lakkaamatta. Ihan tyhjällekin. Ehkä vähän hermostuneesti, esimerkiksi elokuvissa, kun tapahtui jotakin järkyttävää ja surullista. Katsomosta kuului pidäteltyjä tirskahduksia nuorten naisten puolelta, kun taas vanhemmat napsuttelivat käsilaukkujaan ja sivistyneesti niiskuttivat surkeissa kohtauksissa.

   No onpa tässä ehditty itkeäkin, näin varttuneemmalla iällä. Enemmän sitä on nyyhkitty kuin naurettu. Paitsi nykyään ne tunteenpurkaukset taitavat olla melko tasan. Ai niin, mitä kello on? Kauheata jos myöhästyisin. Tai se voisi tehdä hyvää sille itsetietoiselle valloittajalle. On kai liian varma minusta ja tunteistani. Rakastan häntä. Uh.

   Päiväkirjassa vilahteli jopa luonnonkuvauksia:

   ”Kultaiset lehdet putoavat hiljalleen keltaisista puista. On syksy.”

   Jopas oli omaperäistä, mutta enhän minä mistään kirjailijan tittelistä ollut haaveillutkaan. Asialliset ja tyhjentävät tenttivastaukset olivat vallan hyvin riittäneet, jopa korkeisiin arvosanoihin.

   Kas kun näkyi olevan kapeata tekstiä eräällä sivulla. Ai runo? Kenenkähän? Voi kauhistus. Se oli oma runoni. En kerta kaikkiaan muistanut sellaista kirjoittaneeni. Lukaisin sen läpi, enkä enää välittänytkään muistaa. Parempi niin, sillä ei minusta toden totta olisi ollutkaan kansallisrunoilijaksi.

   Taas avautui eräs sivu. Tämän ehdin vielä silmäillä. Kas kummaa, siinä lausuin ilmi vakaan pyrkimykseni kirjoittaa novelleja. Luin hämmästyneenä ja sitten järkyttyneenä läpi tekeleeni, jonka nimi oli Kuusijuhla:

   ”Leikkikoulun kuusijuhlassa esittää kaksi sisarusta yhdessä laulun 'Joulupuu on rakennettu'. He ovat somia, vaaleita ja heleäposkisia. Kirkassilmäisiä ja heillä on hyvin vakava katse, vaikka poika on noin viisivuotias ja tyttönen vasta kolmen ikäinen. Pienokaiset  seisovat  kirkkaasti valaistussa

salissa suuren värikkään joulukuusen vieressä. Heidän poskensa hehkuvat innosta.

   Heidän isänsä ja äitinsä viettävät huonoa ja siveetöntä elämää, eivät ole edes naimisissa keskenään. Lapsukaiset ovat kaikkien huomion kohteena, mutta he eivät havaitse aikuisten sääliviä ja myötätuntoisia katseita. He ovat niin puhtaita ja luottavaisia ja odottavat joululta paljon, kuten muutkin lapset. Heillä täytyy olla aavistus, alitajuinen tietoisuus, asemansa erilaisuudesta muihin lapsiin verrattuna.

   Vanhemmat eivät ole seuraamassa heidän esitystään. Vielä ei osattoman katkeruus ole turmellut heidän toivorikasta lapsenuskoaan, ei himmentänyt otsan ja ohimoitten kuultavuutta, ei synkistänyt säteilevien sinisilmien loistetta. Häpeä ei ole painanut katsetta maahan eikä vaaleita kiharapäitä kumaraan kuten heidän äidilleen on tapahtunut. Kuinka edesvastuuttomia ovatkaan aikuiset riettaassa nautinnonhimossaan.”

   Järkytyin monestakin syystä. En muistanut koskaan olleeni tuossa kuusijuhlassa. Oliko joku kertonut siitä vai oliko se kokonaan mielikuvitukseni tuotetta? Lapsistakaan minulla ei ollut mitään muistikuvaa. Heidän äitinsä muistin hyvin, koska hän asui naapuritalossa ja vanhempani tunsivat hänen silloisen miesystävänsä perheen.

   Mies oli jättänyt entisen vaimonsa, vaikka heillä oli neljä alaikäistä lasta. Siinä sivussa hän oli tuottanut ilmoille toisen perheen, johon kuuluivat juuri nämä suloiset sisarukset. Naimisiin asti he eivät ainakaan siinä vaiheessa olleet ehtineet. Avioeroprosessi oli pitkä ja katkera.

   Mieleeni palautui, kuinka vanhempani olivat olleet aivan suunniltaan tuosta skandaalista. Kolmekymmentä vuotta sitten erot eivät olleet niinkään  yleisiä tavallisissa porvarisperheissä. Olin  ollut itsekin  pahoillani noista tapahtumista,

mutta en todellakaan muistanut, että olisin ottanut noin jyrkkää moraalista kantaa heidän elämäntapaansa.

   Entinen vaimo oli alkanut sairastella melko pian eron jälkeen. Siitä oli ainakin kaksikymmentä vuotta, kun äitini oli huomannut hänen kuolinilmoituksensa lehdessä. Hän oli ottanut hyljätyksi tulemisensa erittäin raskaasti.

   Laitoin päiväkirjan päättäväisesti siihen laatikkoon, joka oli menossa hävitettäväksi. En halunnut lukea sitä enää koskaan. Jääkööt Päivit ja K:t omaan salaperäiseen roskispimentoonsa.

   Olin ollut 21-vuotias tuohon aikaan. Omasta mielestäni vakavasti uskossa. Vai olinko? Täysi-ikäinen. Vai olinko? Jossakin syvällä sisimmässäni kouraisi jokin varsin kipeästi. Sinkosi kirveleviä nuoliaan monelta suunnalta ja monessa hahmossa. Mutta nyt en ehtisi jäädä sitä tarkemmin miettimään enkä erittelemään.

   Katsoin kelloa. Oli jo aika lähteä. Ravintola oli toisella puolella kaupunkia ja joutuisin vaihtamaan bussia. Onnen hetkistämme ei saisi yksikään valua hukkaan. Niitä oli niin vaikeata järjestää, koska rakkaani oli naimisissa. Kuten minäkin.

.

                                         XXX

JOKIN SIPPASI

   On perjantai-ilta syyskuun loppupuolella. Yksinäinen omakotitalo juuri ja juuri erottuu maantielle. Pitkä koivukäytävä johtaa pihaan. Entinen sauna nököttää pihan toisella laidalla. Se ei ole enää käytössä, vaan on jätetty paikalleen jonkinlaiseksi varastoksi ja samalla myös koristeeksi. Se antaa tunnelmaa.

   Kuistin päällä oleva lamppu valaisee nurmikkoa ja muutamaa yksinäistä korkeata puuta. Kotikuusikin seisoo muitten joukossa. Kodin rauhan vartija. Pihalla näkyy henkilöauto ja pitkän vajan edessä on röykkiöittäin työvälineitä ja laitteita.

   Kahden uljasryhtisen koivun väliin pingotetulla narulla riippuu pyykkiä, josta heti näkee, että talossa asustaa lapsiperhe. Somia mekkoja ja haalareita sekä kirkaskuvioisia T-paitoja ja pieniä lakanapusseja, joissa seikkailee nalleja ja possuja.

   Asunto on välillä valaistu ja välillä taas pimeänä, paitsi että yhdestä ikkunasta näkyy jatkuvasti himmeätä valoa. Ehkä pieni yölamppu on jäänyt palamaan. Siinä huoneessa nukkuu kaksi pikkutyttöä. Kuusi- ja nelivuotiaat sisarukset. Kumpikin omassa pienessä vuoteessaan ja molemmilla suloinen pehmolelu poskea vasten painettua. Nuoremmalla nöpöttää suussa vielä vaaleanpunainen tuttikin tuudittajana ja turvallisuuden tuojana.

   Punaposkisia ja hyvin hoidettuja lapsukaisia. Äitiä ei näy missään. Hän on joutunut jäämään kylälle ylitöihin. Hän työskentelee tällä hetkellä kirjakaupassa apulaisena. Liikkeeseen on järjestetty jokin kirjallinen tilaisuus ja häntä on pyydetty avuksi.

   Lapsia ei toki ole jätetty yksin ilman luotettavan ja tutun aikuisen valvontaa ja hoivaa. Yli nelikymppinen mies lii-

kuskelee rauhattomana talossa. Sytyttelee ja sammuttelee valoja, ei kuitenkaan lasten huoneesta. On kuin mies etsisi jotakin. Pysähtyy ja tutkii. Kädessään olevia tavaroita. Tuleepa kerran katsomaan ikkunastakin hämärälle pihamaalle.

   Kuulostelee, mutta vielä ei linja-autoa ole tulossa. Vaimo tulee sitten viimeisellä bussilla. Oli ollut puhetta, että mies ei lähde hakemaan, koska tyttäriä ei tietenkään sovi jättää pieneksikään hetkeksi kahdestaan. Se on aina vaimon ehdoton vaatimus, jos hän joutuu jättämään lapset isän hoteisiin.

   Ei mies aiokaan lähteä minnekään. Ei ainakaan vielä, ennen kuin kaikki on valmista. Lähtöön.

   Mies pitelee jotakin pitkää ja mustaa kädessään, avaa makuuhuoneen oven, hiipii sukkasillaan hiljaa sisälle, jotta pienokaiset eivät heräisi, ja kumartuu ensin sen nuorimman puoleen. Tämä uinuu viattomana pieni hymy huulillaan ja vaalea tukka hiukan kosteana. Ohimoilla ja kaulalla kiemurtelevat kultaiset hiuskiehkurat. Erityisesti äitinsä lemmikki.

   Isä silmäilee myös toista nukkuvaa lastaan. Hieman tummempi, Tullut enemminkin hänen sukuunsa. Jos tyttönen avaisi silmänsä, jokainen voisi todeta, kuinka lämpimän ruskeat ne ovat. Suloisia pikkuisia kumpikin. Rakkaita molemmat ja molemmille vanhemmilleen. Sitä mieltä olivat lähellä asuvatkin. Miellyttävä ja sopuisa perhe. Mukavat vanhemmat. Aina valmiita auttamaan naapureitaan.

   Mies kohottaa sen mustan, epäröi ehkä hetken, mutta suuntaa sen sitten tyynesti nuoremman tytön ohimoa kohden. Painaa liipaisinta ja tyttö nytkähtää verissään tyynyllä.

   Vanhempi tytär herää kovaan paukkeeseen, nousee jo puoliksi istumaan ja katsoo unen tokkuraisilla kauniilla silmillään isäänsä. Hämmästyy ja pelästyy, mutta ei ehdi huudahtaakaan, kun toinen laukaus osuu häntä suoraan otsaan. Pikkuinen retkahtaa verta valuen pehmonallensa päälle.

   Isä odottaa vielä hetken, katsoo lapsiaan ja ampuu sitten itsensä, suoraan suuhun. Talossa on aivan hiljaista. Kovaääninen herätyskello raksuttaa minuutteja, useitakin, ennen kuin maantieltä viimein kuuluu linja-auton ääni. Ratinaa hiekkakäytävällä. Avainten kilistelyä ja oven avaamista. Valoja sytytellään keittiöön ja olohuoneeseen.

   Pientä ihmettelyä, että joko se mieskin nyt nukkuu. Makuuhuoneen ovi on kiinni. Nainen avaa sen ja hämärän lukulampun valossa hän erottaa vain kaksi pientä kumparetta tyttöjen sängyissä. Sen jälkeen miehensä makaamassa poikittain parisängyn päällä.

 - Kauhistus. Onko se riiviö humalassa, vaikka piti olla lapsenvahtina?

   Nainen nykii miestä hereille, sytyttää hätääntyneenä kattovalon ja toteaa aste asteelta ja minuutti minuutilta murhenäytelmän koko karmeudessaan ja totaalisuudessaan.

                                      - - -

 - Kippis, minä tarjoan vielä kaljat kaikille, sanoi Rauno tutkien samalla tarkoin miesten ilmeitä. - Sinulle joka ajat rekkaa, taitaisi taas vain vahva kahvi maistua? Minäkin siemaisen vielä kupillisen seuraksi.

   Muut kolme pöydässä istujaa olivat hyvin hiljaisia ja heillä oli  kasvavan inhon ilme kasvoillaan.

 - Olipas härski tarina, mörähteli vanhin miehistä ja sysäisi lippalakkiaan takaraivolle. - Itsekö sen olet keksinyt?

   Rauno vain hymähti eikä myöntänyt eikä kieltänyt.

 - Ei tuollaisia tarvitse edes keksiäkään. Niitähän on lehdet pullollaan, jukoliste. Takuulla mustasukkaisuutta takana. On se vaan kauheaksi mennyt tämä maailma. Missään ei ole turvassa. Ei pikkulapset omassa sängyssäänkään.

   Tahraisiin haalareihin pukeutunut rekkakuski yhtyi samoin tähän päivittelyyn. Sitten hän lisäsi:

 - Tattis vaan piffaamisesta, mutta en kerkiä istua täällä kauempaa. Tarttee jatkaa matkaa. Kahdeksansataa kilsaa vielä edessä.

 - Entä sinä Jaska, mitä sinä sanot tuohon tarinaan? kysyi se vanhin mies keski-ikäiseltä rauhallisen näköiseltä kaverilta, joka oli kuunnellut Raunon tarinointia tavallista tarkkaavaisempana. Ikään kuin se olisi tarkoittanut jotakin. Mistä tuo synkkä aavisteleva tunne?

 - Mitä tuohon nyt osaisi sanoa? Mistä sä olet tuon lukenut? Onko se ollut lehdessä?

 - Ei vielä, mutta takuuvarmasti voitte lukea tämän uutisen ensi viikon lauantaina.

 - Nyt puhut palturia. Miten voit olla siitä noin varma? Oletko joku ennustaja? Vai oletko poliisi, joka tutkii joitakin uhkauskirjeitä?

   Miesjoukko räjähti nauramaan. Koettivat kai sillä keinoin keventää äskeistä synkkää tunnelmaa. Oli vain tuntunut liiankin todelta tuo juttu.

   Rauno vain hymähti ja ryhtyi keräilemään kamppeitaan.

 - Mistä päin sinä olet kotoisin, kun emme ole ennen sinuun täällä baarissa törmänneet?

 - Tuolta vain, vastasi Rauno huitaisten epämääräisesti kädellään. - En ole täällä ennen käynytkään, mutta nyt tuli joitakin asioita hoidettavaksi.

 - Mitä asioita? kysyi se Jaska aika tiukkaan sävyyn.

 - Henkilökohtaisia, mutta nyt minun täytyy jo lähteä, ettei tule liian myöhä. On minullakin pitkä matka ajeltavana.

 - Kiitokset vain kaljoista, murisi vanha mies. - Se rekkakuski tästä jo häippäsikin, mutta jatketaan me tuon Metsälän Jaskan kanssa vielä turinaamme.

 - Voisin minä vähäksi aikaa jäädäkin, koska olen pyörällä eikä kukaan odota kotona.

   Rauno oli perääntynyt ovelle, mutta kuuli sieltä varsin hyvin miesten jutustelun. Vanha mies oli hieman huonokuuloinen ja melkein huusi omat repliikkinsä. Jaskan oli pakko yhtyä samaan volyymiin, jotta keskustelu ei olisi juuttunut yhteen ainoaan jankkaukseen: ”Häh? Mitäh? Puhu kovempaa!”

 - Jaa ettei kukaan odota, kailotti vanha mies. - Mutta pianpas odottaa, mikäli osaamme merkkejä tulkita, häh häh.

 - Mitä te olette kuulleet? mutisi Jaska hämillään kuin koulupoika, vaikka varmasti oli jo yli neljänkymmenen. - Pelkkää huhua kaikki.

 - Eikä ole. Siellä Metsälän yksinäisessä talossa taitaa sitten liikkua haamuja. Naishaamuja. Nättejä ja vereviä naishaamuja.

 - Älä sitä nyt kaikille paasaa, mutisi Jaska ja vilkuili ympärilleen. - Nämä ovat etupäässä kyläläisiä, joka iikka. Ei se vielä missään kirkossa kuulutettua ole.

 - Mutta pian on, eiks vaan? Mikäs sinulla? Lähestulkoon vapaa mies, koska olet ollut asumuserossa jo monta kuukautta. Ei siihen ole kenelläkään nokan koputtamista. Toivotamme oikein sydämemme pohjasta onnea, kun se ensimmäinen vaimo oli niin katalaa sorttia. Toivottavasti nyt tuuraa paremmin. Kippis.

 - Säästä tuo puhe sinne häihini, jos niitä nyt koskaan tuleekaan. On monta mutkaa matkassa, huokaisi Jaska alakuloisena.

 - Eikö likka olekaan halukas? Kovasti te vain toisianne halailitte ja pussasitte viime lauantainakin. Mutta kiirus sillä vain oli linjuriin. Taitaa asua jossakin kaukana?

 - Liian kaukana, vaikka ei se ole pahin este onnellemme. Hän ei ole vielä vapaa.

 - Se on kinkkinen juttu. Sanoit ettei vielä. Aikooko se ottaa eron?

 - Heillä on kaksi pientä tytärtä. Ei se niin vain käy. Mies panee varmasti kovasti hanttiin.

 - Ei sidotun kanssa kannata ruveta kimppaan. Harkitse vielä tarkkaan, poika. Sydänsuruja siitä vain tulee puolin ja toisin. On mulla kokemusta nääs.

 - Katsotaan, katsotaan. Tunsitko muuten tuota äskeistä kaveria? Sitä nahkatakkista, joka oli niin höveli tarjoamaan. Miksi se oikein tarjosi? Olin tuolla aivan eri pöydässä, ja hän huuteli minullekin ja pyysi seuraan. Ihan kuin olisi tuntenut minut.

 - Ei sillä kai mitään erityistä syytä ollut. Se vain tuli sisälle, katseli ympäri baaria kuin etsien jotakin ja sitten istua rojahti tuohon tuolille. Pyysi se sentään ensin luvan, mutta kovin näytti olevan ajatuksissaan. Tarjosi kai kaljat, jotta jaksaisimme kuunnella hänen jorinaansa.

 - Jo tuon olisi ilman kaljaakin kuunnellut. Kiinnostava mutta karmiva. Minusta hänessä oli jotakin tuttua. En millään muista, missä olisin hänet nähnyt. Kyllä se vielä tulee mieleen. Millainen auto sillä oli?

 - En minä vaan huomannut. On jo niin hämärää.

 - Täytyy minun sittenkin jo lähteä. On vähän ruuanlaittopuuhia kotona. Huomenna tulee vieraita.

 - Ai se vetreä?

 - Ei kun vaimo tulee lasten kanssa isiä katsastamaan.

 - Joopa joo, olen kyllä huomannut, että vaimosi käy aika usein luonasi. Joka toinen viikko takuulla.

 - Oletko salaisen poliisin palveluksessa vai kuinka sinulla on niin tarkat tiedot hommistani?

 - Mihin minä silmäni panen, kun tiiraan ulos mökkini ikkunasta? Metsälän tila möllöttää juuri pihamaani takana. Näen minä teidän ovelle ilman kiikariakin. En minä ole kylällä puuhistasi juoruillut.

 - Älä nyt nokkaannu. En ole sellaista väittänytkään. Hyvä naapuri sinä olet aina ollut. Minun mielestäni vaimoni tekee ihan oikein, ettei yritä vieroittaa poikia isästään. Tulemmekin oikeastaan paremmin juttuun nyt, kun asumme erillämme.

 - Kuka tietää, vaikka palaisitte vielä yhteen, kun virallista eroakaan ette ole vielä saaneet aikaiseksi?

 - Tuskinpa sentään, vaikka paljon me on puhuttu ja selvitetty mokiamme sekä tietysti myös riidelty, sillä välin kun pikkukaverit nukkuvat. Ei vaimolla ketään uutta ollutkaan, sen kun vaan uhosi ja kiusasi minua. Yritti saada huomiota osakseen, kun olin niin työhöni uppoutunut. En minä tiedä. En mistään enkä mitään. Sotkuista koko homma.

 - Kahden naisen välissä ei sittenkään aina ole niin lokoisaa. Minullahan tosin on myös kaksi naispuolista olentoa huushollissani, mutta olen varsin tyytyväinen ja levollinen.

 - Mitä höperrät? Salassako sä olet niitä naisia mökissäsi trahteerannut?

 - Menithän lankaan, Jaska. Tarkoitan tietysti narttukoiraani ja rakasta tammaani. Se on vanha kuin taivas, mutta niinhän olen minäkin. Siispä olen siihen kovasti kiintynyt.

 - Näin on, olenkin hiukan ihmetellyt, ettet ole sitä hävittänyt. Onhan siitä melkoinen vaiva.

 - Mutta myös seuraa ja iloa. Joskus vedätän sen avulla vielä rankoja metsästä.

 - Joo, olen huomannut. Miten se jaksaa enää kiskoa rekeä?

 - Laitan kaksi rankoa kerrallaan ja kävelen itse vieressä. Melkein siitä saa kiinni pitää, jotta pysyy tolpillaan, mutta aisojen välissä se sentään kestää seisomassa. Etupäässä se vain seisookin. Huoahtaa raskaasti vähän päästä, mutta sille on tärkeätä olla hyödyksi vielä elämänsä ehtoossa.

 - Kauniisti sinä ajattelet, Leevi. Ihan ihailen sinun myönteisyyttäsi.

 - Saan minä itsekin siinä liikuntaa. Tamma on kyllä rekiretken jälkeen huomattavasti uupuneempi kuin minä. Olen kuin nuori sotaratsu sen rinnalla. Onpahan jotakin hoivatta-

vaa. Koirakin suostuu lenkkeilemään vain portinpylväälle saakka. Maantielle sitä ei saa uhkailemallakaan. Pelkää kai saavansa sydärin vieraissa maisemissa.

 - Ei, kyllä minun nyt on lähdettävä. Kiitokset taas sulle rupatteluhetkestä. Tapaillaan.

 - Kiitokset itsellesi. Jollet pane pahaksesi, niin uskallan näin vanhempana kaverina neuvoa, että miettisit vielä kertaalleen sitä seurusteluasi toisen oman kanssa.

 - Joo, joo. Heippa.

                                     - - -

   Rauno ajeli hiljalleen kotiaan kohti. Hänen piti täysillä keskittyä ajamiseen. Ei sen takia, että olisi ottanut pisaraakaan liikaa, vaan koska hän oli niin kiihottuneessa mielentilassa. Onneton, kiukkuinen, vihainen ja raivoissaan. Kädet oikein tärisivät ratin päällä.

   Hänelle oli jo pari kuukautta sitten selvinnyt, millaista teerenpeliä Eeva piti tuon Metsälän Jaskan kanssa. Nimikin oli putkahtanut uskomattoman helpolla vaimon erään työtoverin ruusuisilta huulilta. Kuin vahingossa. Siispä kylälläkin tiedettiin ja varmasti naurettiin aviomiehelle takana päin. Sääliteltiin, kuinka hän saattoikin olla niin nenästä vedettävä ja tollo.

   Aviomies aivan kihisi kiukusta, kun hän muisteli noita aikoja, jolloin tuo räävitön suhde oli alkanut. Eeva oli ollut niin täynnä kiimaansa ja rakastumisen riemuansa, ettei edes ymmärtänyt sitä salata. Säteili ja hyräili, pyörähteli tanssiaskeleitaan haaveellisen näköisenä ja piteli leikkinallea sylissään. Kuvitteli kai olevansa rakastajansa käsivarsilla. Tytötkin olivat nauraa kihertäneet äitinsä hullutuksille.

   Miehen ammattina oli kierrellä korjaamassa koneita kylällä ja kauempanakin. Hän hoiteli asiakkaita myös kotipihalla. Kaikki näytti sujuvan hyvin. Hän oli  miellyttäväkäy-töksinen ja osasi hommansa. Hänestä pidettiin. Mukava ja ammattitaitoinen mies, oli kyläläisten arvio tästä rauhallisesta konekorjaajasta.

   Eeva oli reipas ja hyväntuulinen. Sekä kotona että työpaikallaan kirkonkylän kirjakaupassa. Siellä hän kai oli Metsäläänkin tutustunut, koska miehellä oli ollut jotakin asioimista täällä päin. Heillä oli jopa yhteinen harrastuskin, lukeminen. Romantiikan nälkää. Kilokaupalla vaimo raahasi halpoja rakkausromskuja kotiin ja yritti patistaa miestäänkin niitä lukemaan.

 - Saisit vähän puhtia siihen jähmeään olemukseesi. Avartaisit maailmankuvaasi. Kaipaan kuollakseni rakkautta ja hellittelyä. Jotakin muuta kuin tätä ainaista arkiaherrusta. Tietysti tytöt ovat aivan ihanat.

 - Entä minä? oli Rauno epäluuloisena kysäissyt.

 - Noo, jo vain sinäkin. Kunnon mies ja hyvä isä noille pikkuisille, mutta, mutta jotakin tärkeätä puuttuu. Minä kaipaan jotakin enempää. Jännitystä ja säpinää. Kun edes tehtäisiin matkoja yhdessä. Maijakin kertoi, kuinka heidän avioelämänsä virkistyi, kun he pääsivät Martin kanssa Kreikkaan. Vain viikko, ja se aloitti uuden kuherruskuukauden. Voi Rauno, miksi me emme koskaan...?

   Eevan vikinä oli vähentynyt viime aikoina. Metsälä kai tyydytti hänet. He tapasivat usein, sillä joku Eevan sukulainen asui samalla suunnalla. Rakastunut nainen vain ilmoitti lähtevänsä kivulloista serkkutyttöä tapaamaan, ja niin hän taas istui linjurissa ja posket hehkuen ajoi kohtaamaan armasta sukulaissieluaan.

   Rauno pysäytti välillä auton, käveli ja poltti hermostuneena kaksi savuketta yhteen syssyyn. Ei hän enää säännöllisesti tupakoinut. Oli kuulemma pahasta pienokaisten keuhkoille. Nyt tuo tapa oli roimasti lisääntynyt. Työkseen hän seisoskeli pihallaan savuttelemassa.

 - Syövän sinä tuolla pelillä hankit, oli Eeva motkotellut. - Mikä sinua oikein riivaa, kun vaikutat niin kireältä ja huolestuneelta?

 - Mietipä vähän, mikä riivaa ja ketä?

   Eeva ei kuunnellut. Hän ei koskaan kuunnellut toista eikä huomannut, mistä mahdollisesti oli kysymys. Eihän Rauno voinut suureen ääneen tuoda esiin pelkoaan ja raivoaan. Ei hän pystynyt kiljumaan ilmoille:

 - Rakastan sinua vietävästi ja olen kuolla epätoivosta, jos jätät minut sen roikaleen takia. Tapan ennemmin kuin luovun sinusta.

   Vaimo vain puuhasi ja suunnitteli keikkojaan. Aivan kylmäverisesti käski miehensä olla sillä välin lapsenvahtina. Olisi edes sen verran ollut hienotunteisuutta, että olisi pyytänyt äitiään kotimieheksi. Ei kai uskaltanut, koska äiti olisi voinut haistaa jotakin mätää niissä reissuissa. Ihmetellyt, miksi tytär oli alvariinsa liesussa.

   Mies oli päättänyt käydä katsomassa, millaisen kilpakosijan kanssa hän oli tekemisissä. Mielessä vilahteli myös ajatus, että hän puhuttaisi tuota roistoa ja käskisi tätä pitämään näppinsä toisen vihitystä vaimosta.

   Aivan kuin sattumalta hän oli saanut selville, että Jaska käy usein siinä baarissa. Vaimonsa käsilaukkua tonkiessaan hän oli nähnyt vastustajansa kuvan. Oikein selvä ja onnistunut, joten ei ollut homma eikä mikään tunnistaa mies toisten joukosta. Komea ja itsetietoisen näköinen. Ällö tyyppi.

   Tuntien aivan sadistista nautintoa hän oli pöydässä kuvaillut, mitä hän mahdollisesti tekisi Eevan tyttärille ja itselleen. Eevaa hän ei jostakin syystä tuohon kauhutarinaansa vielä sisällyttänyt.

   Se kuvaus ei toki ollut ihan hihasta vetäisty. Rauno oli suunnitellut sitä kauan mielessään. Kuvitellut yksityiskohtia ja hahmotellut vaihtoehtoja. Ei hän  sentään  niin  suuri  kir-jallinen lahjakkuus ollut, että olisi noin vain lonkalta pystynyt sepittämään moisen kertomuksen, vaikka vaimo olikin kirjakaupassa töissä.

                                      - - -

   Oli seuraava perjantai-ilta syyskuun loppupuolella. Rauno oli kotimiehenä, kun vaimo oli kirjakaupassa ylitöissä. Sinne oli järjestetty jokin kirjallinen tapahtuma. Pikkutytöt, neli- ja kuusivuotiaat, olivat jo unten mailla. Uinailivat punaposkisina ja hymyilevinä pehmolelut sylissään. Isä oli juuri käynyt heidät peittelemässä. Antamassa hyvänyön suukon pyöreälle poskelle ja pehmeille kiharoille.

   Rauno palasi raskain askelin olohuoneeseen. Mitä hän tekisi? Tänään olisi se kohtalokas ilta, jota hän oli kuvaillut viikko sitten siellä vieraassa baarissa. Hän oli kuluneen viikon aikana yrittänyt saada lähempää kontaktia Eevaan. Koettanut viritellä keskustelua, jotta jotain selviäsi. Oliko tämä todellinen katastrofitilanne vai pelkkä kupla, joka puhkeaisi ja häviäisi tyhjyyteen, kun vain jaksoi kärsivällisesti odottaa?

   Hän istui keskellä lattiaa keinutuolissa katse suunnattuna suljettuun makuuhuoneen oveen. Joidenkin naisten kanssa saattoi sentään keskustella ja neuvotella toimintaperiaatteista, mutta ei Eevan. Niin paljon hän jo vaimoaan tunsi. Mikään ei menisi perille, jos nainen oli saanut jotakin kikkarapäähänsä. Ei mikään, tuskin edes lyönnit ja kuritus. Ei aneleminen eikä miehisen miehen itku. Siitä oli jo aikaisemmin ollut kokemusta.

   Rauno tunsi vihansa taas nousevan. Typerä akka ja toivotonta kaikki. Puhelin soi ja sai hänet aivan säpsähtämään, koska muuten oli niin hiljaista. Ajatukset vain jylläsivät ja mekkaloivat. Huusivat ja kirkuivat täyttä kurkkua. Surua, raivoa ja kostoa.

   Mies nousi ja vastasi puhelimeen. Se oli Eevan äiti. Ei hullumpi anoppi, ainakin järkevämpi kuin tyttärensä. Hänen kanssaan saattoi jopa keskustella. Nyt ei juttelu vain oikein kiinnostanut, kun piti keskittyä tämäniltaisen operaation suorittamiseen.

   Anoppi kyseli tytärtään, ja Rauno kertoi, että se oli ylitöissä.

 - Ai niin, mainitsihan Eeva siitä minulle, mutta olin vallan unohtanut. Olisin ehkä pistäytynyt teille kylään, jos Eeva olisi ollut kotona. Minulla on hänelle joitakin virkkausmalleja.

   Anoppi vaikeni, aivan kuin pidätteli henkeään. Mitä hän oikein odotti? Vävystä tuntui hieman kummalliselta, että kovasti iltauninen nainen oli ollut pyrkimässä vierailulle näinkin myöhään.

 - Olisihan se hyvin passannut. Ehkä pääset sitten huomenna?

 - Juu, minä soittelen aamulla. Mitä teille muuten kuuluu?

   Taas pientä huohotusta. Oliko nainen jotenkin jännittynyt? Epävarma, mutta sittenkin halusi jotakin tietoa.

 - Mikäs meillä. Siinähän se menee, vastasi mies vältellen.

 - Minä vain olen arvellut, että teillä saattaa olla joitakin vaikeuksia keskenänne. Ohimeneviä tietysti.

 - Onko Eeva kertonut sinulle jotakin?

 - Eiii, ei mitään tarkempaa. Että on vain niin levoton ja kaipaava, mutta sehän kuuluu ihmiselämään. Jotkut ovat kaihomielisempiä kuin toiset. Hupakkoja.

 - Niinhän se on, vastasi Rauno varovaisesti. - Olisikin ohimenevää, mutta tyttäresi on itsepäinen kuin aasi.

 - Niin on, hän on valitettavasti tullut ukkovainajaani. Silti sanoisin sinulle, kun olet kuitenkin mielestäni varsin sopiva mies Eevalle ja hyvä isä tylleröille, että odottele. Anna ajan kulua. Voihan se vielä hyväänkin suuntaan kääntyä. Eeva muuttaa taas mieltään ja jättää turhat höpötyksensä. Tiedän entuudestaan, että se on  ailahteleva kuin mikä. On se hyvä, että sinulla on kanttia pysyä vakaana ja kärsivällisenä. Noudattaa periaatteita ja harkita.

   Anoppi aivan hengästyi pitkästä puheenvuorostaan. Lukiko hän sen oikein paperilta, kun se oli niin sujuvaa?

 - Niinhän sitä pitäisi. Kiitokset vain neuvoistasi. Sanonko Eevalle terveisiä?

   Raunosta tuntui aivan irvokkaalta puhua näin arkisesti ja vielä viittailla huomiseen päivään. Siitähän ei tiennyt kukaan, mutta jos suunnitelma toteutuisi, anoppi olisi totisesti tarpeen tytärtään lohduttamassa.

   Anoppi hyvästeli, mutta sanoi sitten aivan kuin häpeillen:

 - Kuule Rauno, älä nyt tykkää huonoa, mutta kyllä minä olen sulkenut teidän koko perheenne iltarukouksiini. Olette minulle hyvin rakkaita. Jumalan haltuun.

 - Kiitoksia ja hyvää yötä sinullekin.

   Mies seisoi vielä hetkisen puhelimen vieressä. Hiki kihosi otsalle ja selkään, sydän hakkasi. Oliko hän tulossa hulluksi? Mitä se anoppikin tähän meni sitä uskontoansa tuputtamaan. Oli ortodoksi ja heilläkin oli makuuhuoneessa ikoni, jonka mummu oli halunnut tyttärentyttärilleen lahjoittaa. Siellä se riippui lasten sängyn päällä. Madonna ja lapsi. Tuijottelivat ovelle. Kauniit hillityt värit. Äidillä kaihoisa katse.

   Rauno meni päättäväisesti työhuoneeseensa ja otti aseen seinältä. Etsi patruunat lukitusta laatikosta, latasi ja lipsutteli liipaisinta. Hän ei ollut paljon harrastanut ampumista. Metsästyskin oli jäänyt niitten työkiireitten takia. Täytyisi olla tarkkana, että osuisi kerralla ja kunnolla. Tappava annos.

   Päättäväisenä hän palasi olohuoneeseen ja vilkaisi kelloa. Vielä oli aikaa bussin tuloon. Murhenäytelmän piti olla vasta tapahtunut ja järisyttävä, kun äiti astuu makuuhuoneeseen. Juuri niin kuin hän oli kertonut siinä sepitelmässään.  

   Mies asetti aseen nojalleen sohvaa vasten ja istuutui jälleen kiikkutuoliin. Valehtelijan istuin, sanotaan jossakin. Hän se ei ollut paljonkaan valehdellut elämänsä aikana. Eipä ole tullut tehneeksi muitakaan rötöksiä. Kunniallinen työteliäs kansalainen. Mutta kerta se on ensimmäinenkin.

   Oliko hän nukahtanut? Kuinka se oli mahdollista tässä jännityksessä? Tai ehkä juuri siitä syystä. Liian rankkaa miettimistä ja unettomia öitä. Mihin hän oli herännyt? Ai perhana, puhelin taas. Ei kai vaan anoppi tai Eeva.

   Hän juoksi vastaamaan. Ei ehtinyt. Ehtipäs sentään, sillä linja tuntui olevan auki. Toisesta päästä ei vain kuulunut mitään. Pitkä hiljaisuus siellä, vaikka Rauno huuteli ärtyneenä Haloota ja Kuka siellä? ja Sano nyt perhana jotakin.

   Ei pihaustakaan, ei edes huohotusta kuten anopin puhelimesta oli taukojen aikana kuulunut. Sitten joku sulki puhelimen. Normaali pirinä, ja Rauno vetäytyi taas olohuoneen puolelle. Harhasoitto vai mikä?

   Jälleen hän nukahti tuoliinsa. Heräsi vai näkikö unta? Makuuhuoneen oven pielessä, vasemmalla puolella näkyi valon kajastusta. Rauno räpytteli silmiään, mutta siinä se oli. Vaalea pitkä himmeä hahmo. Aivan kuin johonkin lakanaan kääriytynyt. Jos joku yritti pelotella ja kummitella hänelle, se oli täysin turhaa meininkiä. Hän oli lujahermoinen mies.

   Rauno kumartui etunojaan ja siristeli silmiään. Mistä kummasta se valo tuli? Huoneen ovi oli tiukasti kiinni, kaikki muutkin huoneet pimeinä. Ulkona oli yksi lamppu kuistin päällä, ja sen valaistuksen turvin hän  täällä  olohuo-neessa pystyi liikkumaankin. Taivas oli pilvessä, mutta jos se oli sittenkin kuu?

   Ei se kuu tuolla puolella mollota. Mies alkoi tuntea kylmiä väristyksiä. Hahmo oli ennallaan ja hän tuijotti sitä epäuskoisena. He tuijottivat toisiaan, sillä yhtäkkiä olennolle ilmestyivät kasvot. Pitkät ja kapeat. Vaaleat kuten kaikki muukin.

   Rauno ei saanut selvää, oliko se mies vai nainen. Päässä oli suuri valkoinen turbaani, kuin kylpypyyhe olisi kietaistu märkien hiusten suojaksi. Mies sulki silmänsä toivoen, että näky sillä aikaa katoaisi. Ei kadonnut. Se oli liikkumattomana paikallaan, kuin vartioiden ovea. Vahtisotilas. Kuten pitkä ja tumma kotikuusi pihalla. Tämä oli vain kuin sisältäpäin valaistu.

   Ei totisesti. Mikä tässä hommassa klikkasi? Ei tuollaista voi ollakaan. Hän erotti olennon ilmeen. Se oli hiljainen ja salaperäinen. Silmät olivat melkein kiinni ja nyt katse oli suunnattu vinosti oven alaosaa kohti. Hienon hieno hymy väreili  huulilla.

   Rauno oli hiestä märkä. Kauhu kuristi kurkkua, vaikka olio ei ollut laisinkaan uhkaava. Mitä se aikoi? Miksi se oli siinä? Mies sulki ja aukoi silmiään, hieroi niitä monta kertaa ja pudisteli päätään. Hän oli takuulla hereillä, mutta näky ei vain kadonnut. Entä jos nousisi ja menisi sen luokse?

   Tätä näytelmää oli kestänyt varmasti monta minuuttia. Sitten olento häipyi kuin tyhjään. Normaali oven pieli. Normaalisti valoa pihalampusta. Ehkä lisää tuli kirkastuvalta taivaaltakin pienen kodin yläpuolelta.

   Ainoa selvä ajatus, mikä Raunolla oli tämän kokemuksensa jälkeen, kiteytyi sanaksi TURHAA.. Kuinka haihtuvaista ja turhaa olisi hiipiä makuuhuoneeseen ja ampua omat rakkaat  lapsensa  ja  itsensä?  Kauhea  suru  jälkeen jääneille, mutta  elämä  jatkuisi. Eeva  saisi sen Jaskansa lohduttajakseen. Raunonkin muisto vähitellen himmenisi. Kauimmin hänet muistettaisiin tämän hirmutyön tekijänä, josta kerrottaisiin varoittavia esimerkkejä sukupolvesta toiseen.

   Turhaa. Lyhytaikaista, ohimenevää ja turhaa.

   Rauno säpsähti. Se linja-auto. Joko se tuli? Mitä kello oli? Joo, aivan ajallaan. Aikaa oli vain tuhraantunut sen näyn kanssa. Rauno nousi äkkiä ja kurkisti ikkunasta. Eeva siellä jo viuhtoi kotiin päin iso ostoskassi kädessään. Reippaasti ja elämänhaluisesti.

   Mies seisoi ikkunan pielessä ase kädessään. Nyt jos koskaan. Mutta jälleen nousi voimakkaana mieleen se sama ajatus, että turhaa ja mitä se kannattaa. Nopeasti hän vei aseen huoneeseensa, tyhjensi lippaan, lukitsi patruunat laatikkoon ja sijoitti kiväärin seinälle entiselle paikalleen. Noin, ettei se jää vinoon ja Eeva huomaa.

   Vaimo jo kolisteli eteisessä. Potki kenkiä jaloistaan. Pysähtyi olohuoneen ovelle ja ihmetteli:

 - Ai, miksi olet täällä pimeässä? Luulin, että olit mennyt nukkumaan. Miten tytöt voivat?

 - Hyvin.

 - Eeva riisui päällysvaatteitaan, yritti olla selin, mutta mies huomasi, että kasvot olivat mätät.

 - Satoiko siellä vai mitä sinulle on sattunut?

   Silloin nainen purskahti äänekkääseen itkuun.

 - Voi Rauno, näin bussissa niin kamalaa unta. Lapsille ja sinulle oli tapahtunut jotakin hirvittävää. Makasitte vuoteissa verisinä ja kuolleina. Oli sydän pysähtyä siihen painajaisuneen. Ovatko tytöt varmasti kunnossa?

 - Mene vaikka katsomaan.

   Eeva avasi makuuhuoneen oven ja pysähtyi helpottuneena katsomaan aarteitaan, jotka turvallisina tuhisivat uniaan omissa satumaailmoissaan.

   Vaimo pudisteli päätään ja näytti todella huojentuneelta mutta samalla tuskaiselta.

 - Kuule Rauno, meillä on ehkä ollut vaikeuksia keskenämme, ja ne eivät ole olleet pelkästään sinun syytäsi. Oikeastaan syy on ollut minussa, kun olen uskonut satuihin ja aaveisiin. Pelkkää harhaa ja turhuutta. Voisitko antaa minulle anteeksi töppäilyni? Sinä olet niin tuttu ja turvallinen vaikka joskus auttamattoman tylsä.

   Rauno halaili ja taputteli Eevaa. Ihmetteli mielessään, mitä oikein oli tapahtunut. Muisteli omaa näkyään, jopa anopin antamaa ikonia.

   Eeva puolestaan tiesi ainakin oman osuutensa mielenmuutokseensa. Metsälän Jaska oli yrittänyt ensin soittaa kotiin, mutta kun Rauno vastasi, hän oli sulkenut puhelimen. Sen jälkeen hän soitti Eevan kännykkään, ja kiinnostavan kirjallisen keskustelun papattaessa taustalla he selvittelivät niitä monimutkaisia ja tuskallisia välejään.

   Jaska oli kertonut, että hän oli viikko sitten kuullut niin kaamean stoorin mustasukkaisesta ja lapsensa surmanneesta aviomiehestä, ettei hän todellakaan uskaltanut riskeerata mitään. Kauhutarina ei kuitenkaan ollut ainoa syy tähän puheluun, vaan se, että Jaskan ja vaimon suhteet olivat viime aikoina lämmenneet. Pojat olivat molemmille tärkeitä, ja he olivat päättäneet sittenkin yrittää uudestaan ja jättää turhat pärinät ja riitelyt vähemmälle, kun kerran muuten synkkasi.

   Eeva oli seissyt kirjahyllyn takana ja itkenyt. Vollotti ja aneli ja ehdotteli, mutta Jaska pysyi tiukasti kannassaan. Se olisi liian monimutkaista ja hankalaa kaikille osapuolille. Pettymystä, surua ja kaunaa joka taholla.

   Myös Jaskalla ja Eevalla, koska ei hajonneitten perheitten jäsenillä elämä mitään herkkua ollut. Lapsillekin koituisi ylimääräisiä  kärsimyksiä. Toista olisi, jos viina ja väkivalta ajaisivat puolisoita erilleen. Silloinhan ero olisi järkevä ratkaisu jo pelkän turvallisuuden vuoksi.

   Rakastavaiset joutuivat hyvästelemään tilanteessa, jossa vielä kokouksen päätteeksi lausuttiin jokin tunteellinen ja sydämeen käyvä runo. Ihanasta ja ikuisesta rakkaudesta. Jaska ei sitä kuullut, mutta Eevan rintaa se raastoi.

   Kukin tahollaan mietiskeli vielä pitkään, miksi lopputulos oli sittenkin tällainen. Suunnitelmat eivät toteutuneet. Miksi jokin sippasi?

                                    XXX

KÄRPÄSENÄ KATOSSA

   Olimme teho-osastolla. Tarkkailtavina. Kaikki kolme. Minua tarkkailtiin vähiten, mutta minun omana velvollisuutenani oli tehdä valppaasti huomioita Veijosta ja Tellasta. Etenkin Veijosta, sillä epäilin vahvasti sitä, että jaksaisiko hän pitää lupauksensa. Sen kalliin ja pyhän, jonka hän oli juhlallisella valallaan vakuuttaen antanut ensimmäisen vaimonsa kuolinvuoteella. Oikea käsi raamatun päällä ja itkusilmin.

   Veijo istui Tellan vuoteen vieressä ja piteli tätä kädestä. Lohdutti ja rohkaisi. Hänhän oli jo kerran kokenut, mitä on menettää rakkaimpansa. Kuolemalle. Täällä kuoleman esikartanossa vanhat kipeät muistot varmasti tulivat hänelle elävinä mieleen.

   Paikkakunta oli se sama pikkukaupunki, sairaala oli sama ja jopa teho-osastokin oli sama, vaikka vuode olikin eri, kuin missä ensimmäinen vaimo oli niin monesti virunut, kun hänet oli jälleen kerran kiidätetty sairaalaan saamaan pikaista ensiapua vaivoihinsa.

   Tämä ei sentään ollut kuolinhuone. Se sijaitsi pari kerrosta ylempänä. Ikkunat länteen ja auringon laskuun. Liian aikaiseen ja kaikin puolin vastenmieliseen.      

   Lääkärit ja hoitajat tekivät tutkimuksiaan, ottivat kokeita ja näpräsivät mittareitaan. Huolestuneena Veijo seurasi heidän ilmeitään. Kyselikin välillä.

 - Katsotaan nyt ensin, vielä emme uskalla sanoa mitään varmaa. Odotetaan tuloksia. Sydämestä se luultavasti johtuu.

 - Onko se vaarallista? yritti mies taas tuskaisena pommittaa kaikkein heikkotahtoisimman näköistä hoitsua kysymyksillään.

 - Emme uskalla vielä päätellä mitään, lateli tyttö vältellen mutta silti aivan myötätuntoisena. Työstä ei ollut hänelle ehtinyt tulla pelkkää rutiinia. Sydän oli säilynyt pehmeänä ja tuntevana niiden söpöjen pehmeitten toppausten takana.

   Kyllä Veijolla oli silmää naiskauneudelle. Ensimmäinenkin vaimo oli ollut varsin näyttävää lajia. Tämä Tella oli vasta kihlattu, mutta hänkin oli miellyttävää katseltavaa. Sileät tummat hiukset sievällä sykeröllä, vaikka nyt hiukset olivatkin pääsemässä valloilleen, kun hän käänteli päätään edes takaisin sekä tuskien että pelon vuoksi.

 - Mitä tämä oikein on, Veijo? Sanoivatko lääkärit mitään?

 - Kuulithan itsekin, että he eivät vielä pysty selostamaan mitään tarkempaa. Odotellaan vain kaikessa rauhassa.

 - Ethän lähde pois? Vai pitäisikö sinun jo mennä töihin?

 - Ei minulla ole kiirettä. Ilmoitin työpaikalle, että tulen vasta myöhemmin. Tottahan toki istun tässä seuranasi, kun kerran lääkärit sen sallivat. Rauhoitu nyt ja koeta rentoutua.

   Siihen ei pystynyt Veijo itsekään. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä. Ei Tellassa ollut koskaan ilmennyt sen kummempia vaivoja. Mistä tämä nyt johtui? Hän yritti työntää taka-alalle syyllisyyden tunteitaan.

   Lääkäritkin olivat kyselleet, oliko viime aikoina sattunut  jotakin poikkeuksellista. Suurta iloa tai surua. Pelästymistä. Tavallista suurempaa rasitusta.

 - Eihän minulla mitään sellaista ole. Vietämme ihan normaalia elämää. Miellyttävää elämää tämän Veijon kanssa. Olemme vasta kihloissa.

   Veijokin oli muistuttelevinaan jotakin, vaikka hänelle oli heti välähtänyt mieleen ilmiselvä syy siihen, miksi Tella oli saanut kohtauksensa ja alkanut valitella kovia kipuja rinnassaan. Ahdistusta ja puristusta.

 - Et kai liiaksi rasittunut sillä matkalla, Tella? hän oli kysellyt jo kotona ennen sairasauton saapumista. - Kaksi  viik-

koa siinä pätsissä, ja sinähän et koskaan ole pitänyt kuumasta. Et saunastakaan. Jos se helle oli liikaa?

 - En usko, että matka on syynä tähän, oli Tella voihkinut. - Ei se siitä voi johtua. Meillähän oli niin ihanaa. Oikein unelmien loma. Älä ajattelekaan siihen suuntaan. Voi kun tämä kipu hellittäisi. Taidan pyörtyä. Koska se auto tulee?

 - Aivan tuossa tuokiossa, rakkaani. Ihan näillä minuuteilla. Sitten pääset hoitoon ja saat lieventävää lääkitystä. Kyllä tämä tästä.

   Kuulin, miten Veijo varovaisesti kuvaili matkaa eräälle lääkärille ja tiedusteli, olisiko se laukaissut Tellan kohtauksen.

 - Emme osaa sanoa. Voihan se tietenkin olla mahdollista, että se on ollut osatekijänä oireiluun. Valittiko hän mitään huonovointisuutta siellä etelässä?

 - Ei ollenkaan. Meillä oli oikein mukavaa ja leppoisaa kuten aina. Emme edes osallistuneet kaikkiin retkiin, jotta ei olisi tarvinnut paahtua niissä kuumissa busseissa. Vasta kotona hän alkoi valitella näitä vaivojaan.

   Lääkärit myöntelivät ja pudistelivat päätään. Kehottivat vain kärsivällisesti odottamaan. Kiittelivät Veijon nopeata toimintaa.

   Olihan Veijo tottunut toimittamaan ihmisiä sairaalaan. Aikanaan jo vanhempiaan, ja se ensimmäinen vaimo Vilma oli sairastellut pitkään sitä ees ja taas vellovaa rintasyöpäänsä. Toivoa ja toivottomuutta vuoronperään. Leikkaus ja toipumista ja jälleen epätoivon kuiluun suistumista. Todella hermoja rassaavaa molemmille. Myös kaikille omaisille, ennen kaikkea kahdelle pojalle ja heidän perheilleen.

   Neljä pitkää ja murheellista vuotta se oli kestänyt. Veijo oli  hoitanut  vaimoaan  kotonakin   mikäli  suinkin  pystyi.

Pakko oli olla sentään työssäkin. Sairaalassa hän oli vieraillut kolmekin kertaa päivässä.  

   Kukaan ei voinut moittia, ettei hän olisi suorittanut lähimmäisen palvelutyötään kunnialla loppumetreille saakka. Olihan siinä vielä muutakin rakkautta ollut jäljellä. ainakin jokunen pisara. Kahden pojan äitiä kohtaan. Vähän väljähtynyttä kuten se saattaa olla kolmen vuosikymmenen jälkeen. Ei sentään pelkkää sotaa, ennemminkin pitkitettyä aselepoa ja puolin ja toisin hoidettua korrektia itsehillintää.

   Veijo nousi kävelemään. Hermostutti kamalasti. Omatunto ei syyttänyt vain tästä Tellan kanssa tehdystä matkasta vaan paljon aikaisemmista asioista. Syrjähyppyjäkin oli ollut vain yksi noteerattava. Taikka minkä Veijo noteerasi ja josta hän pystyi muistamaan naisen ulkomuodon jopa nimenkin.

   Eivät ne olleet merkinneet mitään ja tuskin Vilma oli niistä edes tietoinen.

 - Tiesipä hyvinkin, ainakin sen noteerattavan, mutisin hiljaa itsekseni.

   Veijo taisi sittenkin kuulla soraääneni, koska hän alkoi taas kävellä huoneessa nurkasta nurkkaan. Ei ollut juuri tilaa mihinkään suurempaan lenkkeilyyn. Pari metriä sinne ja toinen mokoma tänne. Välillä vielä tuolin ja laitteiden väistelyä. Matala pöytä, jolle oli pinottu risaisia ja loppuun asti lueskeltuja lehtiä. ”Kultaiset vuodet”.

   Saisivatkohan he Tellan kanssa viettää edes eläkevuosiaan yhdessä, kun rakastettu jo näin varhain, itse asiassa parhaassa iässä, rupeaa saamaan sydäreitä. Veijo vetäytyi nopeasti erääseen nurkkaan, jotta hoitaja taas pääsisi mittailemaan Tellan verenpainetta. Hän tutki monitorista käyriä. Arvaamattoman ja salaperäisen näköinen nainen. Sopisi salaisen poliisin palvelukseen. Ei varmasti kidutuksenkaan kestäessä paljastaisi tietojaan.

 - Olemme olleet täällä jo kaksi tuntia. Luulisi siinä ajassa jotakin selviävän.

 - Älä nyt huolehdi, rakas Veijo. He tekevät parhaansa. Täällähän olen turvassa ja hyvässä hoidossa, jos kohtaus sattuisi uusimaan.

   Tirkistelin tilanteen kehittymistä ja tuumailin hieman pahansuovasti, että ei sitä sairaalassakaan täysin turvassa olla. Johan se Vilmakin oli menehtynyt tämän samaisen rakennuksen sokkeloihin. Hyvästä hoidosta ja asiantuntemuksesta huolimatta. Tuskin se Tella mikään jumalten suosikki on. Mahtoivatko ryökäleet aloittaa seurustelun, vaikka vihitty vaimo vielä kamppaili elämästä ja kuolemasta tuolla yläkerrassa?

   Veijo liikahteli hermostuneesti. Hänellekin palasivat nuo monet tuskalliset hetket mieleen. Tuolla yläilmoissa. Nyt Vilma oli päässyt vieläkin korkeampaan olotilaan. Toivottavasti ja miksei olisi päässyt? Ei sen suurempi syntinen kuin moni muukaan. Kuin hänkään, suhtkoht uskollinen aviomies.  

   Se viimeinen juttu vain ikävällä tavalla yhä muistutti olemassaolostaan ja aiheutti kiristystä omassatunnossa. Mitä sitä enää muistelemaan. Tehty mikä tehty. Enhän voi luopua elämisestä vainajan vuoksi. Sitä ei voisi kukaan minulta vaatia. Kukaan muu ei sitä muuten tiennytkään, paitsi tietysti Vilma siellä uusissa ympyröissään, jos niitä nyt edes oli olemassakaan.

   Tämä elämä ja vastuu sen onnistumisesta. Sehän oli tärkeintä. Se oli se hoidettava leiviskä. Oli käytettävä tarjottuja tilaisuuksia hyväkseen ja tartuttava jokaiseen ohikiitävään hetkeen lujasti kiinni. Molemmin käsin kuin henkensä hädässä. Niin hän oli jo tehnytkin ja niin hän tekisi vastedeskin. Siinä ei totisesti joku vaimo-vainaja pääsisi väliin. Ei hitto vieköön.

 - Oletpa sinä rauhaton, kultaseni. Istu taas tähän sängyn viereen ja ota minua kädestä kiinni, niin on parempi olla.

   Veijo teki työtä käskettyä ja tarttui hikisin sormin Tellan jääkylmään käteen. Kumartui suutelemaan sitä. Silmät kyyneltyivät kummaltakin.

 - Voi että sinä olet minulle rakas, he lausuivat melkein yhteen ääneen.

   Herkän kohtauksen katkaisi kiukkuinen surina, oikeammin pörinä. Suuri, vihertävä ja kiiltävä raatokärpänen pörräsi paikalle. Yritti istua ensin peitteelle, mutta kun Veijo äkäisesti hätisti sen tiehensä, kärpänen istahti Tellan poskelle. Tella pyyhkäisi sen inhoten pois.

 - Hyi, katso mikä inhottava raatokärpänen. Aja se pois.

 - Totta kai kultaseni, sanoi mies tyynnytellen ja alkoi metsästyskiilto silmissään tarkastella ympäristöään.

 - Minne se nyt hävisi?

   Silloin se alkoi, oikea suursodan pommitus. Kärpänen syöksähteli  ja poukkoili käyden välillä Veijon kimppuun, välillä taas suuntasi iskunsa Tellan kasvoja kohden. Se ei kaihtanut mitään, vaan yritti todella osua suuhun, leukaan ja silmiin.

 - Johan on kumma. Sehän on kiukkuinen kuin ampiainen. En ole ennen tuollaista tavannut. Ärhäkkä paarmakin on sen rinnalla lempeä perhonen.

 - Sateen edellähän kärpäset voivat olla hyvin vihaisia ja oikein purevat. Ne vasta puraisevatkin kipeästi.

 - Ei nyt ole sadetta tulossa. Se on vain muuten luonnevikainen. Kyllä minä sen nitistän.

 - Ai, taas se tuli. Sehän käy suoraan silmiin, valitti Tella ja yritti kädellään suojata kasvojaan.

   Veijo kyttäsi ja vaani. Oli jo saamaisillaan otuksen hyppysiinsä  peitteeltä  taikka seinästä. Asetti suuren kouransa kärpäsen pään eteen ja sieppasi. Aina vain tyhjää. Kärpänen oli nopea ja ovela. Siellä se taas surrasi katossa tai mökötteli korkean kaapin päältä.

   Hoitaja nähtävästi kuuli sen temmellyksen, koska hän kurkisti ovesta:

 - Mitä täällä tapahtuu? Tarvitsetteko apua?

 - Emme muuta apua kuin ilmatorjuntatykin tuon pedon kukistamiseksi.

   Hoitaja loi paheksuvan silmäyksen Veijoon. Ei tiennyt mitä ajatella. Ehkä ei osannutkaan ajatella. Tuollaista riuhtomista vaikka ystävä on noin vakavassa tilassa. Lapsellinen mies.

   Neitonen ei näköjään ollut oikein ajan tasalla eikä selvillä tilanteen vakavuudesta, ei ainakaan mitä kärpäsen pyydystämiseen tuli. Se olisi toki saanut olla rauhassa, jos se olisi tyytynyt pysymään poissa ihmisten lähettyviltä. Mikäs siinä, mutta yhä uudestaan se hyökkäsi jommankumman kimppuun. Pari kertaa se osui Veijon kasvoihin täydellä voimalla. Hän ehti sentään sulkea silmänsä, mutta töytäisy teki kipeätä.

 - Hulluko se on? Tai huumeessa?

 - Jos siinä on joitakin vaarallisia aineita, kuiskasi Tella. - Jos se on vaikka pistänyt hiv-potilasta ja yrittää nyt tartuttaa meidät.

 - Älä nyt sentään aivan tolkuttomia puhu. Ei kai tässä sairaalassa sellaisia tauteja hoideta, vaikka eihän sitä tiedä, keitä tässäkin huoneessa on lojunut.

 - Se on varmaan nälissään, koska sille tulee niin harvoin mitään syötävää tänne. Siksi se on niin verenhimoinen.

 - Tässä eivät sukupuolitaudit ole suurimpana uhkana, vaan ne sairaalabakteerit. Eivätkö kärpäset juuri kuljeta tartuntatauteja? Onhan tämä ihan holtitonta, että teho-osastolla olemme suuremmassa vaarassa kuin kotona. Kyllä minä sen retaleen tapan.

  Nautin oikein tästä tilanteesta. Mistä sen todella tietää vaikka kärpäsessä olisi ollutkin jokin bakteeri. Siitäs sait Veijo, lupauksesi pettäjä. Siitäs sait Tella, mokomakin viettelijätär. Tunsittehan te toisenne jo ennen vaimon kuolemaa. Taisi olla jotakin vispilänkauppaa menossa silloinkin?

   Pahinta Vilman pettämisessä oli se, että annettu lupaus oli rikottu. Kun vaimoparka oli tuntenut viimeisen hetkensä tulleen, hän ruikutti, vaati ja vannotti, ettei mies enää koskaan ota uutta vaimoa. Veijo ei olisi halunnut sitoutua tuollaiseen. Se oli kohtuutonta parhaassa iässä olevalle miehelle. Länsimaisessa kulttuurissa tuollainen velvoitus ei vain oikein istunut.  

   Voisihan hyvinkin käydä niin, että uutta vaimoa ei hakemallakaan löydy, ja silloin on vain parasta tyytyä kohtaloonsa. Ei se avioliitto muuten mitään herkkua ole, sen oli Veijo jo moneen kertaan todennut, ja siksi hänellä ei ollutkaan mitään unelmia uudesta suhteesta. Vasta kun Vilma jankuttamalla jankutti siitä ja vollottaen pakotti hänet lupaamaan ikuista uskollisuutta tulevalle vainajalle, Veijo tunsi, että häntä ajetaan ansaan ja peräti liioiteltuun aviolupauksen uusimiseen.

   Vilma alkoi nopeasti huonontua ja lääkärikin ihmetteli, mikä häntä painoi. Kehotti pyytämään sairaalapastoria avuksi. Pappi tuli ja kuultuaan ongelmasta tuki vaimoa sataprosenttisesti. Itsellä hänellä oli kaksikymmentä vuotta nuorempi aviosiippa, joten kaveri ei kai uskonut ikinä joutuvansa samaan tilanteeseen. Myötäelämisen kyky puuttui tyystin.

   Hätäpäissään Veijo sitten oikein pastorin läsnäollessa lupasi  olla menemättä uudelleen avioon. Hän oli ollut aivan hiessä harmista ja pelosta. Hän oli saanut kristillisen kasvatuksen ja muutenkin periaatteen mies.

   Kaiken kukkuraksi hän oli joutunut sekä armeijassa että työpaikallaan antamaan valallisen vakuutuksen tulevista toimistaan. Niinpä hän ei voinut olla ottamatta asiaa vakavasti, vaikka mitään morsianehdokasta ei vielä silloin ollutkaan näköpiirissä.

   Lupaus annettiin oikein raamatun päältä, ja Vilma veti samana yönä viimeiset henkäyksensä suorastaan tyytyväinen hymy riutuneilla kasvoillaan.

 - Katsohan nyt, Veijo. noin vaimosi sai lähteä hyvällä mielin ja rauhallisena pitkälle matkalleen. Etkö olekin iloinen, että sait tehdä vaimosi noin onnelliseksi hänen viime hetkillään?

   Mairea hymy paksuilla, intohimoisilla huulillaan pastori jätti surevan aviomiehen vainajan vuoteen viereen. Veijo oli räjähtää kappaleiksi. Hän olisi toki tuntenut suurta surua elämänkumppanin lähdöstä, mutta nyt häntä jotenkin kylmäsi. Kaikki tunteet olivat kuolleet. Eivät sentään ihan kaikki, sillä kiukku ja suorastaan raivo alkoi kyteä hänessä. Jotakin hyvin väärää ja epäoikeudenmukaista oli päässyt tapahtumaan. Se katala Vilma.

   Syystä tai toisesta nämä muistot hulvehtivat miehen mieleen hänen metsästäessään raivokkaasti tummaa raatokärpästä. Vihreältä välkkyvää, mutta hahmoltaan kuitenkin surupukuinen. Taisi vain surra omaa itseään ja aivan kohtsillään tapahtuvaa kuolemaansa. Vihreä väri vilahteli Veijon silmissä. Kateutta ja mustasukkaisuutta.

   Niitä tunteita tuo olio edusti miehelle, kun hän viimein sieppasi käteensä eläkeläislehden, iski ”Kultaisilla vuosilla” kärpästä oikein olan takaa ja ruttasi sen veriseksi möykyksi huoneen valkoiseen ja välinpitämättömään seinään.

   Veijo luuli tulleensa hulluksi, kun hän oli kuulevinaan kärpäsen kuolinsurinassa Vilman äänen:

 - Petit minut, sinä kurja. Tulin tänne kärpäsen hahmossa tarkistamaan, että pidät pyhän avioliittolupauksesi. Minä palaan vielä, SURRRrrr.

   Lääkäri ja hoitaja tulivat huoneeseen ja katselivat hieman ihmeissään, kuinka huolestunut sulhanen nolona irrotteli kärpäsen raadon tähteitä lehdestä. Sen kannessa virnisteli onnellinen harmaahapsinen pariskunta imelää hymyään. Keskellä vaimon otsaa oli verenpunainen tahra, kuin kastimerkki. Nainen kai aikoo olla ikuisesti uskollinen miehelleen ja seurata tätä vapaaehtoisesti aina polttoroviolle saakka.    

   Veijo tipautti litistyneen otuksen roskakoriin, vilkaisi seinää, mutta jättikin sitten jostakin syystä siivoushommat henkilökunnalle. Tahra oli todella pahan näköinen.

 - Tännehän kuuluu ihan hyvää, totesi lääkäri. - Pääset nyt heti kotiin, mutta muista ottaa näitä lääkkeitä säännöllisesti. Saat myös tämän ohjekirjasen, jotta osaat noudattaa tarkkaa ruokavaliota. Tule sitten ensi viikolla tarkastukseen. Uskomme ja toivomme, että tällä kertaa pääsitte pelkällä säikähdyksellä.

   Lääkäri kätteli Tellan sekä myös vapisevan Veijon, joka oli niin kiitollinen, ettei kukaan edes arvannutkaan kuinka onnellinen hän oli. Hänen säikähdyksensä oli kyllä ollut monitasoisempaa kuin mitä  lääkäri oli osannut kuvitellakaan.

   Se Veijolta kiristetty juhlallinen lupaus oli jo päässyt rikkoutumaan ja tulisi varmasti jatkossakin rikkoutumaan, mikäli heillä elinpäiviä riittäisi. Ehkä lupaus oli annettukin vähän niin kuin väärään suuntaan ja jopa väärään ulottuvuuteen.

                                          XXX

RIEMUA RUUMIISEEN

   Liisa pysähtyi himmeän katulyhdyn alle ja vilkuili valppaana ympärilleen. Syrjäkaupunkia, mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen tuttavien suhteen. Eksyi heitä näillekin kaduille. Ihan siistiä asuma-aluetta, eipä silti. Pieniä puisia omakotitaloja sievissä riveissä ja jokaisella ikioma puutarha ympärillään.

   Pensasaita erotti pihan kadusta, ja lyhdynmuotoiset katulamput loivat salaperäistä loistettaan. ”Sun kanssas Liisa pien”, hyräili Liisa itsekseen seisoessaan lyhdyn alla ja katsellessaan hiljaista ja miltei uinuvaa rakennusta. Uinui kai onnensa unelmissa. Hänpä ei enää tyytynyt mihinkään horroksissa torkkumiseen. Hän halusi herätä ja elää täysillä.

   Tiheän orapihlaja-aidan välissä oli pieni rautaportti. Kukkakuvioita. Ruostunut ja nariseva. Sellaiseksi oli Jusukin tulossa vanhoilla päivillään.. Niin kai hän itsekin. Ei sentään.

   Siksi hän juuri oli täällä, että hän halusi säilyä nuorena ja vetreänä. Elämänhaluisena ja reippaana. Hän ei hevillä antaisi periksi kuten aviopuoliso, joka työpäivän jälkeen tunsi vain kolme sileäksi poljettua reittiä: jääkaapille, olohuoneen sohvalle ja täsmällisesti puoli kymmeneltä makuuhuoneeseen.

   Ei, tällä hetkellä Liisa ei halunnut ajatella miestään. Pelkästä mielikuvasta hän jo tunsi tulevansa vanhaksi ja väsyneeksi. Mutta täällä. Täällä oli uuden elämän lähde ja eliksiiri. Virkistystä ja iloa. ”Riemua ruumiiseen”, kuten lehti-ilmoitus oli luvannutkin.

   Aika rohkea teksti. sitä hän ei olisi uskaltanut näyttää miehelleen. Jusu oli jo ammattinsakin puolesta konservatiivinen ja luutunut. Ei kenellekään hän ollut näyttänyt ilmoitusta. Hän  oli  löytänyt sen henkilökohtaisten palstalta. Oli

soittanut vain leikin päiten, mutta oli oitis innostunut asiasta ja päättänyt kokeilla.

   Aina voi kokeilla. Jättää kesken jollei miellytä taikka se osoittautuu liian hankalaksi, jopa  vaaralliseksi. Pakkoko hänen oli kaikkea Jusulle kertoa. Kyllä silläkin oli varmaan salaisuuksia, vaikka olikin niin rupsahtanut ja tylsiin tapoihinsa pinttynyt.

   Vasta neljä kuukautta tätä mahtavaa salaisuutta oli kestänyt. Se nyt ei ole aika eikä mikään. Voinhan lopettaakin jos tahdon, hän tuumi mielessään. Hiukan levottomana, sillä lopettaminen ei tulisi kysymykseenkään. Ei ainakaan vielä. Katsotaan nyt edes kokonainen vuosi. Ihanaa se on ollut tähän asti ja takuulla jatkossakin.

   Jotenkin sittenkin nolotti. Tuntui, että hänen asemassaan olevan rouvasihmisen ei pitäisi antaa haluilleen näin suurta valtaa. Kuunnella ruumiinsa kieltä. Nauttia sydämensä pohjasta. Olikohan se syntiä?

   Liisa aukaisi natisevan portin, vilkaisi vielä kerran ympärilleen ja pujahti sitten sisälle jasmiineilta tuoksuvaan pihaan. Paljon notkeammin kuin neljä kuukautta sitten, jolloin hän oli tuntenut itsensä oikeaksi köntykseksi. Lihavaksi ja rumaksi. Kuka häntä enää tässä iässä ihailisi tai haluaisi?

   Ei Jusukaan. Kyhnytti joskus hartioista:

 - Mitäs tyttö.

   Kyhnytti myös heidän karheakarvaista ja äreätä terrieriään. Sama liike ja mutinat. Kuitenkin harvemmin ja vähemmän tunnekylläiset vaimon kohdalla.

   Jo totisesti hän kaipasi jotakin uutta ja piristävää. Liisa veti sieraimiinsa hyvin hoidetun puutarhan huumaavaa tuoksua. Illan ja lähestyvän yön tuoksua. Kaikki tuoksui pimeässä voimakkaammalta. Kasvit oikein kilpailivat keskenään, että heidät huomattaisiin hämäryydestä huolimatta. Tarve saada  huomiota ja  hyväksyntää. Nekin. Miksi ei sit-ten hänkin? Terve ja uudistusta janoava nainen? Vasta vähän yli viidenkymmenen. Tässä salaisessa puutarhassa.

   Nainen kiipesi seitsemän askelmaa ulko-ovelle. Valehtelijoitten luku. Mutta eihän hän suinkaan valehdellut. Jätti vain jotakin kertomatta. Pieni lasiruutu, jonka läpi häämötti kellertävä valo. Ei punainen. Ei sentään niin kiihkeätä. Se tuntuisi jotenkin luvattomalta ja liioitellulta. Keltainen riitti.  

   Hän painoi soittokelloa ja sisältä kuului pientä pimputusta. Jokin vanha tuutulaulu ilmoitti asukkaille, että vieras on tulossa. Miksi kehtolaulu? Miksei jotakin railakkaampaa? No rentoutumistahan se mies aina korostikin. Ensi hetkestä lähtien. Rentoa, miellyttävää ja rauhallista. Silti jostakin kovin syvältä pursuavia ja levottomina vellovia haavekuvia ja tuntemuksia.

   Liisa pudisti päätään karkottaakseen ajatuksistaan liian uskalletut mielleyhtymät. Tämä hetki on hyvä. Ei kannattanut havitella olemattomia. Täältä hän palaisi taas virkistyneenä ja kuin uutena ihmisenä. Sielun ja ruumiin puolesta. Etenkin ruumiin.

   Pitäisi kai karttaa lihan himoja. Jusu se jaksoi paasata siitä sielusta. Kinkkuvoileipä hammasproteesien välissä. Loksutus, maiskutus ja piimää päälle.

   Mies, Riemumies, kuten Lisa häntä ajatuksissaan kutsui, avasi oven. Hymyili huulipartansa välistä ja pyysi häntä sisälle. Etuhampaitten välissä oli melkoinen rako, jonka vuoksi miehen puhe oli sihisevää. Ikään kuin hän olisi hyssytellyt vierastaan olemaan hiljaa tässä salaisuuksien satulinnassa.

   Talon isäntä oli hentorakenteinen mutta silti jäntevä. Liikkui varmasti ja ketterästi kuin kissa. Notkea ja sulava. Liisasta tuntui kuin hän itse olisi ollut liian monta synnytystä kokenut, lihava ja veltto naaraskissa. Tosin  kiinteyty-

nyt näiden kuukausien aikana. Mies kehui hänen edistymistään ja rohkaisi yrittämään ja hoitamaan ruumistaan.

   Keho-sanaa hän ei käyttänyt. Se olikin hyvä, sillä ruumis oli jotakin tukevaa, maanläheistä, turvallista ja riemukasta. Liisa oli kerran kysynyt mieheltä, miksi tämä oli käyttänyt ilmoituksessaan niin rohkeata tekstiä: ”Riemua ruumiiseen”?

 - Eikö se vain pitänytkin paikkaansa? oli mies myhäillyt. - Kadutko tänne tuloasi?

 - En ollenkaan. Tämä on ollut ihanaa ja varsin tervehdyttävää, oli Liisa heti kiirehtinyt vakuuttamaan.

 - No jatketaanpa sitten. Mihin jäimmekään viimeksi?

   He astuivat suureen huoneeseen, jossa oli paljon kaappeja ja hyllyjä sekä se tuiki tärkeä peti. Kimmoisa alusta ja ohuita, pastellinvärisiä lakanoita. Häveliästä kun...Mies käveli heti ikkunan luokse ja veti verhot tiiviisti eteen. Sitten hän himmensi valoja.

   Ei liikaa kuten muuan nuori pappi oli vahingossa tehnyt eräässä iltakirkkotilaisuudessa. Kaveri oli halunnut ylimääräistä tunnelmaa loppuvirren ajaksi, mutta olikin arvioinut kosketuksensa väärin. Väänsi nappulaa ja harvalukuiselta naiskatraalta olivat virret kadonneet näköruudusta silmänräpäyksessä. Silmiään he olivat räpytelleetkin, kunnes pastori hoksasi väännellä niitä nippeleitä   uudestaan.

   Riemumiehen kosketus oli varmaa ja määrätietoista. Sekä valojen että naisruumiin suhteen. Harkittua ja voimakasta, mutta siitä huolimatta hivelevän hellää. ”Kätes hellän sekä voimakkaan”, hyräili mies. Hän oli hyvin musikaalinen ja käytti erisävyisiä  taustasoitantoja kireyden ja alkukankeuden hälventämiseksi. Ja onnistui yli odotusten.

 - Mitä musiikkia tämä on? oli Liisa kerran kysäissyt. - Sehän kuulostaa ihan kirkolliselta.

 - Se on meditointimusiikkia. Se rentouttaa.

   Liisa oli omasta mielestään jo nyt niin rento ja antautuva kuin mahdollista, hän ei enää piittaisi, vaikka nauhurista alkaisi tulvia Chopinin surumarssia. Kaikki passasi täällä ja näissä tunnelmissa. Hän oikein huokaisi tyytyväisyydestä. Ihana kaksituntinen edessä. Liian lyhyt, mutta hyvä niinkin. Ainakin täysipainoista tavaraa.

   Nainen aloitti riisuutumisen. Hitaasti ja juhlallisesti. Hän suoritti sitä kuin rituaalia. Ensin kengät, sitten hame siististi tuolin karmille, sen jälkeen alushame, pusero. rintaliivit. Tässä vaiheessa kädet jo vapisivat. Hän miltei toivoi, että Riemumies olisi tullut avuksi, mutta ei. Tämä vain puuhasteli omien vaatekappaleittensa kimpussa. Kuori itseään kevyempiin kuteisiin.

   Liisa oli paljon katsellut telkkaria ja sieltä ammentanut viisautta ja niksejä tällekin alalle. Hän oli yrittänyt joskus avittaa Jusua, kun tämä kamppaili paidannappiensa kanssa. Hienovaraisetkaan kokeilut siihen suuntaan eivät olleet johtaneet tuloksiin. Äreään tapaansa mies oli murahdellut:

 - Anna olla. Mitä siinä hipelöit kuin hiiri. Osaan minä itsekin vaatteistani suoriutua. En minä niin kömpelö ole.

   Sitä hän juuri oli. Kömpelö ja hidasliikkeinen. Ensin mietti, sitten harkitsi ja sitten vielä kerran mietti. Toimintaakin tuli jos oli tullakseen. Voi miten jähmeätä ja tahmeata.

   Liisa oli istunut TV:n edessä opiskelemassa tekniikoita. Jusu ei ollut huomannut mitään, koska hän vain pyllisteli jääkaapin luona.

 - Vaimo, missä se lohilaatikon loppu on? En löydä sitä mistään. Tule auttamaan.

   Liisa oli juuri ollut  pääsemässä jyvälle hommeleista. Ei sen syvällisemmästä kuin ahnaasta suutelemisesta ja siroliikkeisestä vaatteitten riisumisesta. Kellohan oli vasta kahdeksan illalla. Myöhäisempiä leffoja hän ei olisi voinut kat-sellakaan Jusun iltaunisuuden vuoksi. Siksipä vaimo oli vastannut jokseenkin ärtyisesti:

 - Voi taivahan vallat kun olet avuton. Siellä se on suolakurkkujen takana.

 - Älä siunaile. Tiedäthän, etten pidä rienaavien voimasanojen käytöstä. Pitäisi sinun se jo tietää. Kolmekymmentä vuotta naimisissa kanssani.

   Riemumies sen sijaan riisuutui vikkelästi. Ei toki alastomaksi, mutta tämäkin oli kiihottavaa. Lyhyet ja niin ohuet shortsit, että jotakin pullisteli niiden alta. Liisa melkein punastui sitä vaivihkaa kurkistellessaan.

   Jaloissa miehellä oli avoimet sandaalit, jotka paljastivat maailman suurimmat ukkovarpaat. Niiden kynnet olivat kuin silmäpari, joka seurasi naisen puuhia jopa lattian tasoltakin. Sääret olivat karvaiset kuin apinamiehellä, samoin käsivarret. Kevyt, vaalea kesäpaita oli edestä alas asti auki ja sieltäkin pilkisteli mustaa kiharaa karvaa.

   Jusu oli kaljuuntunut sekä ylä- että alapäästään. Sääret kuivat ja koikkelehtivat kuin luurangolla. Niskassa karvoja viisi kappaletta ja käsivarsissa yhteensä kuusi.

   Liisa ehti jo katua epäystävällisiä ajatuksiaan. Pitäisi olla positiivinen. Sitä tämä Riemumieskin aina korosti. Jusuhan oli ihan kiltti ja...Se oli joskus jopa ihmetellyt, miksi vaimo tuli kotiin niin punaisena ja hehkeänä. Oli saattanut murista, että olisi hän tullut auttamaan ostosten kantamisessa, jos se noin koville ottaa.  

   Kaksituntinen kului liian nopeasti siinä hellässä ja kuumassa hivelemisessä. Liisa piti silmiään kiinni ja lisäsi haaveissaan ylimääräisiä kierroksia ja tarkoituksia toimintaan. Täydensi ja romantisoi. Muovasi elämän ja maailman mieleisekseen. Maalasi itselleen uudet ruusuisemmat maisemat ja uudet unelmat. Täyttymyksen.

   Mies tarttui Liisaa varovaisesti käsivarresta, kun tämä nousi täriseville jaloilleen. Ettei vain pyörtyä kupsahtaisi koko nainen.

 - Harvoin minulla on ollut noin täydellisesti tälle asialle omistautuvaa ja antautuvaa naista asiakkaanani. Täytyy myöntää, että olet poikkeuksellisen herkkä ja myötäelävä.

 - Kiitos, mutta tämä on niin ihanaa. Jaksan tuskin odottaa ensi kertaan, mumisi Liisa ja veti kermanväristä silkkipuseroa päällensä.

   Kunpa Riemumies taas avustaisi häntä näiden pikkuruisten helminappien kiinni näpräämisessä, niin saisi vielä kerran kokea tämän sormien koskettelua.

 - Katsotaan. Otetaanko taas sama aika? Ensi torstaina?

 - Kyllä se vain passaa. Maksanko jo nyt vai vasta loppukuusta?

 - Ei sillä ole kiirettä. Siis nähdään ensi torstaina.

 - Näkemiin ja kovasti kiitoksia. Ihana olo. Kuin nuorella tytöllä.

 - Siltä sinä aivan näytätkin. On todella palkitsevaa huomata tulokset kättensä töistä ja tuottaa mielihyvää lähimmäiselleen. Hei sitten.

 - Heipä hei.

 - Siis ensi torstaina, ruustinna Länsilaakso, hyvästeli mies suu hymyssä.

 - Sopii. Olet varmasti Suomen paras ja taitavin hieroja.  

                                            XXX

MITÄS ME OPETTAJAT

   ”Ketä jumalat vihaavat, siitä he tekevät opettajan.” Tämä ikivanha sanonta tuli Annan mieleen, kun hän perjantai-iltana laahusti kotiin koululta. Molemmissa käsissä painavat kassit. Toisessa valtava pino korjattavia aineita ja toisessa suuret ruokaostokset. Mitä yksinäinen hoikka naisihminen niin suurella ruokamäärällä teki? Varmuuden vuoksi, sillä olihan sentään edessä viikonloppu eikä koskaan tiennyt, kuka saattaisi piipahtaa iltapalalle.

   Tosin seuraavanakin päivänä oli tunteja, mutta päivä oli lyhyempi. Silti hän oli tehnyt ostoksensa jo tänään. Pitäisi taas leipoa ja valmistaa joitakin herkullisia laatikoita. Ne olivat naisten mieleen ja miksei miestenkin. Hän kuvitteli, että hän oli pystynyt pitämään miesseikkailunsa salassa, mutta eihän sellainen pienessä kirkonkylässä onnistunut. Nytkin hänen vaellustaan seurasi monta silmäparia. Ikkunaverhot vain liikahtelivat kuin jossakin suomalaisessa elokuvassa.

   Se oli eräänlaista kujanjuoksua, kun hän kulki koululta kotiin. Työpaikka oli toisessa päässä pitkää raittia. Tosin pitkän vaelluksen katkaisi poikkeaminen ostoksille tai toisinaan pieneen kahvilaankin, jos se nyt sopi yksinäiselle naisihmiselle. Elettiin 60-luvun alkua jossakin kaukana Suomen takamailla. Ei silti mikään unelias kyläpahanen. Valppaasti vahdittiin lähimmäisten touhuja, varsinkin öiseen aikaan.

   Anna oli työskennellyt täällä jo toistakymmentä vuotta. Miksi hän oli tänne eksynytkään, suurkaupungin kasvatti? Ei niin ikäviä ajatuksia viikonloppuna, joissa sittenkin oli kummasti hohtoa jopa täällä. Ihmisen täytyy osata ottaa ilo irti elämästä. Itsestä se riippuu. Eipäs vaan riippunutkaan. Eihän hän olisi halunnut eroa  

   Keskikoulu, vaikka hänellä olisi ollut lukionopettajan pätevyys. Monta kertaa hän oli harkinnut muuttamista ainakin lähimpään pikkukaupunkiin, mutta se oli aina jäänyt. Yksi ajolähtö hänen elämässään oli ollut niin raskas ja railakas, että se riitti toistaiseksi.

   Onneksi ystäviä oli ilmaantunut. Asunto oli mukiinmenevä ja vuokra kohtuullinen. Aataminaikuisia elokuvia näytettiin nuorisotalolla kaksi kertaa viikossa. Jos hän kaipasi runsaampaa ja monimuotoisempaa kulttuuriantia, saattoi tehdä retken kaupunkiin. Kirkkokuoro esiintyi täällä ahkeraan, melkein joka kuukausi. Naistoimikunnan käsityönäyttely oli kaksi kertaa vuodessa. Annalla oli tosin peukalo keskellä kämmentä, mutta myyjäisissä tarjottiin hyvää kahvia ja pullaa, ja mikä tärkeintä, siellä tapasi ihmisiä.

   Mitä muuta sivistävää oli tarjolla? Ei tullut mieleen. Ehkä kirjasto? Tuntui, että kaikki muu sivistys olikin sitten keskittynyt heidän kouluunsa. Aika paljon oppilaita ja monenkirjava opettajakunta. Anna pudisteli päätään, niin että pitkä taipuisa tukka hulmahteli. Hän ei halunnut ruveta arvostelemaan työtovereitaan. Mikä hän oli muita tuomitsemaan? Saisipa itse olla rauhassa ja hoitaa omat asiansa ilman muitten nokkimista.

   Toinenkin työtoveri kompasteli keväisessä lumisohjossa laukkujensa kanssa. Hän oli englannin opettaja, rouva Hilja Härkönen. Tavallisesti hänen miehensä haki hänet koululta ainakin huonoilla ilmoilla, mutta tänään se Taavi oli taas käräjillä jossakin kauempana. Vihot ja ruokaostokset viisihenkiselle perheelle koetteli kolottavia hartioita ja niskaa. Hilja ei ollut parhaimmalla tuulellaan astuessaan kaksikerroksisen omakotitalon portista sisälle.  

   Kaunis, vaaleankeltaiseksi maalattu talo suuren puutarhan siimeksessä. Perheeltä tai oikeammin sanottuna häneltä vaadittiin mielettömästi työtä  ja  aikaa, jotta  sai  sen  pysy-mään näyttämisen arvoisena. Nimittäin naapureille ja ohivaeltaville kyläläisille. Se onneton kevätkin oli taas tulossa. Tosin onneksi hitaasti tänne pohjoiseen. Maatyöt saivat odottaa, mutta sitten ne lumityöt. Niitäkin hento ja usein miltei ääneen valittava Hilja-rouva joutui aika ajoin tekemään.  

   Naapurin isäntä autteli heitä kolansa kanssa varsin pientä korvausta vastaan, sillä oli järkevää pysyä hyvissä väleissä nimismiehen perheen kanssa. Erityisesti rouvan, joka oli kylän pahimpia juoruakkoja. Tiesi todella kaiken, ja mitä ei tiennyt, se ei ollut mainitsemisen arvoistakaan. Saattoi vielä kannella rötöksistä miehelleenkin.

   Hilja ei ollut pätevä kieltenopettaja, tai oli hän pätevä ja tiukka, mutta hänen pätevyytensä ei pröystäillyt paperilla. Se oli hänen kapeahuulisen suunsa lausumissa vaativissa sanoissa. Suomenkielisissä, sillä eihän siihen aikaan kieltenopettaja muita kieliä puhunut. Pätevyys näkyi myös hänen pistävässä ja läpitunkevassa katseessaan. Järjestys oli oikeastaan hämmästyttävän hyvä niinkin hauraalle rouvalle. Kun oli hiljaista luokassa, oppilaatkin oppivat, ja se on pääasia.

   Englannin maikalla itsellään oli lukion päästötodistus, mutta ylioppilaskirjoitukset olivat jotenkin jääneet suorittamatta. Niin kylällä huhuttiin, vaikka siitä ei oikeastaan tiennyt kuin kolme henkilöä: Hilja, hänen miehensä Taavi sekä koulun rehtori Ylermi Ollonen.

   Opettaja oli tehnyt perheen kanssa useitakin matkoja ulkomaille. Kerran hän oli ollut niinkin lähellä Englantia kuin Kööpenhaminassa. Miksi sitä pitäisi välttämättä Englannissa asti käydä kieltä opiskelemassa? Englantiahan puhuttiin Joka puolella maailmaa, joten harjoitusta sai vaikka Turun satamassa.

   Ei rehtorinkaan papereissa ollut hurraamista. Hän oli op-piarvoltaan matematiikan ylioppilas. Häneltä oli vielä gradu tekemättä, yksi seminaari seuraamatta, lopputentti ja pari muutakin tenttimättä. Olisi sittenkin ollut helpompaa luetella, mitä hän oli neljäkymmentäseitsemänvuotisen elämänsä aikana ehtinyt suorittaa. Mitä niitä laskemaan ja setvimään? Miellyttävä hiljainen mies. Ei riidellyt edes vaimonsa kanssa ja hoiti tehtävänsä.

   Kyläläisille oli selvinnyt, ettei se suuri akateeminen oppineisuus rehtorin hommassa yksistään auta. Naapurikouluissa oli kaksi pätevää johtajaa, toinen juoppo ja toinen muuten pahapäinen ja hermostunut. Heistä valitettiin alituisesti. Jopa kouluhallitukseen asti. Sitä kränää ja tyytymättömyyttä opettajainhuoneessa ja oppilaitten keskuudessa. Suorastaan pelkoa. Luonne se määrää, miten hyvin työnsä hoitaa.

   Ylermi kävi virkansa puolesta tunteja kuuntelemassa. Ei hän englantia osannut eikä ruotsia eikä tyttöjen käsitöitä. Historia ja luonnontieteetkin olivat jääneet melko vähälle hänen harrastuksissaan. Häntä oli kiinnostanut vain ja yksinomaan matematiikka. Lähinnä sen käytännöllinen sovellus.

    Tosin hän joutui naimisiin kauppiaan tyttären kanssa laskettuaan varmat päivät väärin, mutta matematiikkahan on niin laaja alue, ettei kukaan voi odottaakaan yhden miehen sen kaikkia hienouksia hallitsevan. Siispä tyttöystävä alkoi odottaa ennen aikojaan.  

   Kohtalaisesta ynnäämistaidostaan huolimatta rehtorilla oli ainainen rahapula, mutta se johtuikin muista seikoista kuin hänen laskupäästään.

   Urheilussakin hän oli aina ollut heikohko oppilas. Mitä sitä kannatti enää rehtorina pururadoilla puuskuttaa ja maastossa myllertää. Ei sitä kukaan häneltä odottanutkaan. Työtoverit ja kouluhallitus olivat sangen tyytyväisiä, kun kaikkien tunneista oli arviointina: ”Aivan mukava ja sujuva tunti. Opettaja on perehtynyt aineeseensa ja oppilaat ahkeroitsevat.”

   Rehtorilla oli hienosteluun ja suurelliseen elämään taipuvaisen vaimonsa lisäksi ja ansiosta kolme lasta. Hänellä oli suuri määrä opintovelkaa yhä vieläkin. Velkaa myös talosta, joka oli aivan liian pramea, mutta vaimo halusi. Rehtuurska. Hiljaisessa mielessään Ylermi syytti vaimoa ja peräkanaa maailmaan putkahtaneita lapsiaan opintojensa kesken jäämisestä. Piti päästä tienaamaan ja siihen malliin.

   Joskus hieman pelotti, että joku pätevämpi, vaikkapa juuri Anna Peltonen, veisi häneltä rehtorin tittelin ja pallin. Kaksi pallia oli jo monet kerrat ollut vaarassa tulla menetetyiksi ja jäädä ikiajoiksi Annan pehmeisiin ja suloisiin kätösiin.  

   Tittelin säilyttämisessä yhteiskunta tai paremminkin seurakunta tuli avuksi. Koulun johtokunta koostui vanhoista ukoista, vieläpä uskovaisista sellaisista. Eivät he olisi naista rehtoriksi päästäneet. Eikä vielä sellaista, joka kaikesta päättäen oli eronnut ja otti vastaan miesvieraita kello kahdeksan jälkeen illalla.

   Hiukset nousivat pystyyn Ylermin kaljun ympärillä, kun hän kauhulla ajatteli jonkun saaneen tietoonsa, että hänkin oli joskus ollut niitten yövieraitten joukossa. Ei usein, kun piti varoa, ettei joku röyhkeä kollega törmää ovessa vastaan. Vaikkapa se koppava Pelle.

   Anna oli vain niin mahdottoman puoleensavetävä nainen. Mehevät, hämmästyttävän punaiset huulet hieman supussa hän nauroi silmät viiruina ja loi seksikkäitä silmäyksiä keskustelukumppaniinsa. Hän se vasta osasi liikautella pehmeitä huuliaan aistillisesti ja viettelevästi.  

   Kuin kypsät mansikat kasteenraikkaassa heinikossa. Ylermi tuli ihan runolliseksi, vaikka ainekirjoituskaan ei ollut hänen vahvimpia puoliaan. Sana ”heinikko” tökki hieman tyylillisesti, sillä eihän hyvin hoidetulla Annalla mitään  huulipartaa  ollut.  Naisen  ikää  oli vaikea arvioida, mutta rehtori oli sen tietysti papereistaan esille onkinut. Sopivan ikäinen ja niin sileä ja pehmoinen hipiä. Jaa jaa.

   Lisää hurmaavia muistoja tulvahti Ylermin mieleen. Jos sitä naista vain kättelikin lomille lähdettäessä, kuuma väristys puistatti rehtoria, kuten niin montaa muutakin kyläläistä.

   Pieni käsi lähestyi varovaisesti melkein ujosti, mutta pujottautui halukkaasti miehen innokkaaseen ja kiihkosta hikiseen kouraan. Siro käsi viipyi siinä hetken kuin värjöttelevä linnunpoikanen. Sitten aivan kuin kaipauksestaan vapisten vetäytyi pois. Kauas pois taikka jäi kutsuvana johonkin lähettyville, pöydänkulmalle, ovenpieleen juuri miehen lantion kohdalle. Joskus se hakeutui somasti ja hämillisesti naisen omalle katkonaisesti hengittävälle povelle.

   Ei tuollaista olentoa olekaan muuta kuin nyyhkyromaaneissa olisi moni epäuskoisena väittänyt, mutta hänpä ei silloin ole koskaan tavannut lehtori Anna Peltosta.

   Jos Ylermi olisi ollut täysin varmaa, että Anna jakaa suopeuttaan vain rehtorille, ei tiedä mitä olisi tapahtunut. Ainakin tämä vakava perheenisä ja puoliso olisi kovasti joutunut miettimään ihmissuhdekuvioitaan uusiksi. Se kalsea ja epäluuloinen ja vaativa vaimo. Veisi vaikka sydämen hänen rinnastaan ja möisi eniten tarjoavalle saadakseen rahaa uusiin korvakilluttimiin.

   Pelle eli Pehr-Erik Bergman oli onnekseen jo ja vielä vapaa mies. Eronnut, mutta ei se miehissä niin haittaa. He kun muuttuvat vain sitä jännittävämmiksi. Pelle oli muutenkin kiehtova tyyppi. Hän oli tykistön upseeri, kapteeni arvoltaan, ja oli sodan jälkeen joutunut eroamaan armeijasta. Ei hänellä tietenkään mitään sotarikoksia ollut. Kunnon mies, mutta hän oli ollut kiinteästi yhteydessä Suojeluskuntaan, ja siksi hänet pakotettiin jättämään erittäin mieleinen uransa.

   Hän oli kookas, vaaleatukkainen, yli viidenkymmenen, ryhdikäs ja palavakatseinen. Kiiltävät, tummansiniset silmät. Hänen tapansa oli käskien karjahdella. Se kuului naapuriluokkiinkin asti.

   Jotkut herkkähermoisimmat opettajat, varsinkin Hilja-rouva, pyysivät rehtoria hillitsemään sitä äänenkäyttöä. Tuntui siltä kuin olisi pitänyt oppituntejaan leijonaluolan vieressä. Oma ääni, etenkin jos se oli inisevä, tahtoi hukkua niin voimalliseen paasaamiseen.

   Mikään ei auttanut. Pelle karjui suomeksi ja ruotsiksi. Hyvä niin, sillä ruotsia hän oli tullut opettamaankin jo heti sodan päätyttyä. Hänen paras meriittinsä oli ruotsinkielinen nimi. Se takasi hänelle lähes vakinaisen paikan koulun palkkalistoilla.

   Hänen isänsä suku oli  suomenruotsalaisia, jostakin Vaasasta päin. Isoisältään, joka oli merikapteeni, hän oli oppinut jopa kiroamaan ruotsiksi. ”Pärkkele” edusti kyllä kumpaakin kotimaista kieltä. Sitäkin sanaa hän joskus käytti opetustilanteissa, jos ne meinasivat riistäytyä käsistä.

    Eikö Suomen armeijan karski upseeri sitten pystynyt alle viisitoistavuotiaille kuria pitämään? Useimmiten pystyi. Äänen voimakkuus tainnutti pienemmät myrskyt ja vaikeammissa käytöshäiriöissä hän kantoi kaverin ulos. Tukasta tai jos se oli kovin hahtuvaista tai jos pää oli ajeltu puliksi, hän otti lujan otteen niskasta kuin kissaemo pennustaan.

   Kapteeni väitti, että nykyajan lapset ovat niin hermostuneita, etteivät he yksinkertaisesti pysty olemaan ääneti tai liikahtelematta. Kun heidät on mahtavalla kiljaisulla saanut hiljaisiksi, vähän päästä alkaa hienonhieno kihinä kuin rapumerrassa.

   Joka tapauksessa lapset oppivat ruotsia aivan kohtuudella. He eivät uskaltaneet jättää kotiläksyjään tekemättä, ja omatoimisuushan on kaiken oppimisen A ja O. Joku suomalainen kirjailija on todennut, että itseoppinut on ainoa oppinut, sillä kaikki muut ovat opetettuja.

   Pelle piti lyhyitä kokeita, korkeintaan neljä lausetta. Hän ihmetteli naisopettajien alituisia ruikutuksia suurista ja rasittavista vihkotöistä. Tyhmiä he olivat. Jos muut päivittelivät, miten Pelle neljän lauseen nojalla pystyi päättelemään oppilaan taitoa ja antamaan hänelle oikeudenmukaisen arvosanan jopa keskikoulun päästötodistukseen, Pelle oli sitä mieltä, että laboratorioissakin tutkitaan vain pieni annos sontaa, ei siihen kokonaista paskakuormaa tarvita.

   Johtokunnan isännät ja muutkin kyläläiset pitivät Bergmanin  näkökantaa ja perusteluja varsin järkevinä ja uskottavina. Jos hän osasi ottaa noin puhuttelevia ja meheviä esimerkkejä luonnosta ja jokapäiväisestä elämästä, hänen täytyi olla pätevä opettaja ja omalla alallaan.

   Niukoista koepinoista johtuen Pellelle jäi aikaa jahdata naisia. Hänen Amorin nuoliaan vaille jäivät vain nimismiehen ja kirkkoherran puolisot. He eivät laisinkaan sytyttäneet nuoren luutnantin, ei vaan tässä tapauksessa tietenkin nuorekkaan kapteenin sydäntä, joten kyseisten vaimojen siveys säilyi aivan vaivattomasti.

   Musiikinopettajana oli tietysti paikallinen kanttori, mutta hän oli varsin usein estettynä hoitamaan kouluhommiaan, koska hän piti tuottoisaa kukkakauppaa ja pitopalvelua sivuammatikseen. Sai heti oikeita ja luotettavia tietoja, jos joku oli vainajoitumassa. Hän pystyi jo ajoissa suunnittelemaan kukkatilaukset kunkin vainajan maun mukaan. Samoin huhuttiin, että vaimo aloitti leipomispuuhat siinä silmänräpäyksessä, kun joku alkoi rykiä viimeisiään kuolinvuoteella.

   Lähes vakinaisena sijaisena musiikkitunneilla toimi kirkkoherran rouva. Hän lauloi paljon. Kukilleen pappilan upeassa puutarhassa, joka vuosi syntyville vauvoilleen sekä tietysti kirkkokuorossa. Kanttori itse oli todellinen musiikkilahjakkuus. Hänestä olisi varmasti tullut Suomen baritonien kirkkain tähti tai huippu-urkuri, jollei hänelläkin lupaava ura olisi keskeytynyt vaimoon ja seitsemään lapseen.

   Kanttori oli hyvin vaativa kuoron jäseniä valitessaan. Siispä hän testasi heidät. Hän laulatti kirkkoherran rouvaakin. Totesi, että ääniala oli jostakin alton ja sopraanon välimailta, joten rouva noudatti musiikkimiehen mielipidettä ja lauloi todella alton ja sopraanon puolesta välistä, mikä suunnattomasti kiusasi muita kuorolaisia. Oli vaikea pysyä nuotissa. Kirkkoherran rouvaa ei niin vain kangeta alas urkuparvelta, joten sittenpähän opittiin sielläkin kärsivällisyyttä ja suvaitsevaisuutta.

   Luokassa ei oltu turhantarkkoja, jos pieniä soraääniä pääsikin syntymään. Lapset lauloivat ja rouva kiekui mukana. Hän oli itse niin innostunut, että se tarttui jopa murrosikäisiin pojankoltiaisiinkin. Heistä kasvoi uutta toivorikasta laulajasukupolvea kanttorin riesaksi.

   Eläkeikää ei kirkon piirissä juuri tunnettu näillä seuduilla. Pappi oli virassa niin kauan kuin eli. Useimmat kuukahtivat saarnastuolin jyrkkiin portaisiin. Yksinkertaista, kun ei tarvinnut maksaa eläkkeitä ja samanaikaisesti suurta palkkaa uudelle pastorille. Kanttorillakin taisi olla laulajia jo kolmannessa polvessa.

   Miten kirkkoherran rouvan kurinpito luonnistui? Hyvin, koska ainoa ohjesääntö oli, ettei luokasta saanut poistua ennen tunnin loppua. Rouva itse asettui pönkäksi ovelle, ja ikkunasta ei edes Rauniston Pasi uskaltanut loikata, koska musiikkiluokka oli toisessa kerroksessa.

   Melu oli jo pelkästään opettajan tuottamana niin kova ja korvia vihlova, että lasten ukinat, kimitykset, rääkymiset, ponnekkaat tahdin tömistelyt ja riitaisat mielipiteitten ilmaukset edellisen päivän urheilukilpailuista eivät sitä kakofoniaa enää paljonkaan pystyneet lisäämään.

   Valituksia tuli taas niiltä hermostuneilta tantoilta, koska heidän luokkansa sijaitsivat juuri mölyapinoitten alapuolella. Jälleen saivat eräät naiset opetella tuiki terveellistä itsehillintää ja luonteen kasvatusta.

   Luonnonhistoriaa ja maantietoa sekä fysiikkaa ja kemiaa opetti kylän suurimman talon Kärppälän nuori isäntä. Hän oli suurin piirtein valmis agronomi. Perhe ja kotitalo olivat kutsuneet sekä vanhan isännän reumatismi, joten loppusilaus jäi Taistolta saamatta.

   Hän oli kuitenkin varsin innostunut ja asiantunteva opettaja. Jollei hän maatöiltään ehtinyt koululle, hän hommasi lapset luokseen maatilalle. Hänellä oli iso kuorma-auto, jonka lavalla usein nähtiin riemuitsevia ja metelöiviä oppilaita. Oli kuin heillä olisi ollut penkinpainajaisriehaa jo keskikoulussa ja monta kuukaudessa.

   Tilalla koululaiset saivat kyllikseen tutustua lehmän astutukseen. Kärppälöillä oli lähitienoon kuuluisin ja siitosvoimaisin sonni. Muutkin kuin lehmät, esimerkiksi hevoset, lampaat, kanat ja nuori emäntä, lisääntyivät riemukkaasti ja taajaan. Emäntä vaikeroi eniten.

   Lapset keräsivät kasveja, marjoja ja sieniä lähiympäristöstä. Tutustuivat myös käytännössä perunannostoon laajoilla tiluksilla. Lumen tultua he siirtyivät sisätiloihin tutkimaan kukkia ja erilaisia ruoka-aineita. Avustivatpa parhaan taitonsa mukaan kokkauksessa ja tiskaamisessa.

   Maantiedon opiskelukin sujui vaivattomasti niissä ympyröissä, sillä päärakennuksessa oli joskus pidetty kiertokoulua ja siellä oli niiltä ajoilta jäljellä suuri Suomen kartta.

   Siinä kyllä sattui olemaan entisen Suur-Suomen rajat, Petsamokin vielä tallella. Mitä sitä kannattaa pikkuasioihin takertua? Pääasia oli, että Helsinki oli oikealla paikallaan ja Oulu ja suuret joet. Mörrinperän kirkonkylää siinä ei ollut

mainittu, mutta tuskin sitä näkyisi uudemmissakaan painoksissa.

   Jollei Kärppälän nuori isäntä ehtinyt itse olla läsnä, hänen isänisänäitinsä, ikivanha emäntä Kärppälä, köpötteli lasten perässä ja hampaaton suu hymyssä esitteli heille karjanhoito-opasta sekä leudommilla ilmoilla pihamaalta löytyviä luonnon suuria ihmeitä.

   Suurin ihme oli kuitenkin se, että lähes satavuotias ”luonnontieteen lehtori” yleensä kuuli, mitä oppilaat kyselivät. Samaten hän ei edes rilliensä avulla erottanut mitään hiirtä pienempää. Virkavuosia saattaa siis joskus olla hieman liikaa ansioituneillakin opettajilla.

   Nuoret saivat tutustua myös metsätöihin ja peltojen raivaukseen. Heille annettiin jopa lupa auttaa niissä hommissa. Lapsityövoimaa, mutta peräti innokasta.

   Kyllä niitä tunteja koulullakin pidettiin, mutta Taistolla oli sellainen tapa, että hän tuli tunnille kymmenen minuuttia liian myöhään ja lähti puolestaan saman verran aikaisemmin. Näin opettajan oli pakko olla huolellisesti perehtynyt aiheeseensa ja tiivistää sanottavansa olennaiseen. Lapsilla ei ollut mitään tätäkään opetustapaa vastaan.

   Jos sitten sattui, ettei Kärppälä ollenkaan päässyt hoitamaan virkavelvollisuuttaan, olihan aina mahdollisuus pyytää everstinna Helka Kuosmasta sijaiseksi. Se mikä oppilailta jäi kokematta karjatilalla, sen Helka täydensi kirjallisuudella ja salaperäisillä postikorteilla, jotka hän heti työnsi käsilaukkuunsa, jos joku aikuinen lähestyi. Hän oli niin paljon edellä aikaansa, että rohkeni sisällyttää sukupuolivalistuksenkin opetusohjelmaansa.

   Miesvainajaltaan perimiä valtavia eläinkirjoja hän kuljetti koululle, ja joku näppärä tyttö luki niistä sujuvasti kuvauksia koko luokalle. Lisäksi Helka kertoi monista ulkomaan matkoistaan. Joitakin yksityiskohtia hän jätti sentään  selos-tamatta, muun muassa joitakin esityksiä ja nähtävyyksiä Pariisissa tai Hampurin sataman tunkkaisissa sokkeloissa.

   Helkan eläviin ja innostaviin oppitunteihin sisältyivät myöskin havainnolliset näytteet monista tärkeistä eläimistä. Tosin vain kalliina ja hienosti käsiteltyinä turkkeina ja asusteina.

   Moni susihukka, pupujussi, nertsi, minkki, hylje, piisami, soopeli, käärme, krokotiili ja kettu repolainen sai osakseen oppilaitten hellät paijaukset ja hyväilyt. Varauksettoman ihailun. Tosin vasta kuolemansa jälkeen. Mutta niinhän se on käynyt monelle kuuluisalle taiteilijallekin.

   Voimistelua ja urheilua opetti Reima Tiiralampi. Hänellä ei ollut vaadittavaa pätevyyttä, mutta hän oli pikkupojasta lähtien juossut, paininut, heittänyt keihästä ja kaikkea mahdollista mikä oli käteen sattunut. Osasi myös loikkia pitkälle jos vaimo huuteli häntä kotiin kylän ainoasta ravintolantapaisesta.

   Hän oli myös melko taitava aituri. Silloin varsinkin jos joku aviomies yllätti hänet pikavisiitiltä vaimonsa luota. Talvella hän hiihti, luisteli ja laski liukumäkeä kahdeksan poikansa seurassa. Lisäksi hän harrasti nyrkkeilyä, ikävä kyllä useimmiten vaimonsa kanssa.

   Jo siinä oli pätevyyttä yllin kyllin kunnan ukkojen mielestä. Reima olisi varmaan ollut urheilumme huippunimiä, jollei hän olisi mennyt niin aikaisin naimisiin ja jollei perhe olisi niin räjähdysmäisesti alkanut kasvaa. Tietenkin kaikki toivoivat, että pojat seuraisivat isänsä jalanjälkiä. Ei sentään ihan kaikessa.

   Vanhin poika oli usein nähty vieras Mikkolan tyttären aitassa. Isäkin osui kerran vahingossa sinne yhtä aikaa ja poika sai väistyä. Perheessä oli aina korostettu vanhempien kunnioittamista.

   Reima oli komea mies ja erittäin vähin ponnistuksin hän oli hyvin harjoitetulla painiotteellaan selättänyt monta kyläläistä lattialle, nurmikkoon, heinikkoon, sammalikkoon, samettisohvalle, silkkitäkille ja niin edelleen. Ehdottomasti suurin osa oli naisia.  Kirkkoherran ja nimismiehen rouvat olivat jääneet kaatamatta. Eivät olleet Reiman tyyppiä ja säästyivät siis kokemasta alimmaiseksi jääneen häpeää.

   Kaikkien muitten puuhiensa lisäksi Reima opetti yleensä myös tyttöjen voimistelua. Se oli aluksi ollut vain tilapäistä, mutta miten lienee siitä oli tullut tapa. Tehtävään oli kyllä valittu erään kunnanpampun tyttärentytär, sorea ja punaposkinen Anja, mutta tällä oli oma kiihkeä elämänsä, joten hänelle ei tahtonut jäädä aikaa pelata palloa tyttöjoukossa. Hän kun mieluiten viihtyi poikasakissa ja pallotteli heitä.  

   Viimein neitonen sen verran rauhoittui, että alkoi odottaa kaksosia konekorjaaja Salmiselle, joka oli aivan hiljattain päässyt leskeksi. He menivät naimisiin viidennellä kuulla ja viidennessä kuussa. Leskenlehdet jo kukoistivat.

   Omissa häissään tyttöriepu niiskutteli menetettyä vapauttaan. Isoisä oli kuitenkin tiukkana ja pappi lausui aamenensa. Taas olivat puoliso ja lapset esteenä reippaan nuoren urakehitykselle. Reima kyllä toimi mielihyvin sijaisena.

   Helka Kuosmanen opetti piirustusta, tyttöjen käsitöitä, terveysoppia ja historiaa. Lisäksi hän tuurasi kaikkia mahdollisia työtovereitaan, paitsi nimismiehen rouvaa, joka oli niin tunnollinen, ettei koskaan ollut poissa koulusta. Hilja Härkönen köhi ja aivasteli. Niisti pitsinenäliinaan pitkää, terävää nokkaansa, mutta ei suostunut jäämään vuoteeseen. Siellä hän ei muutenkaan viihtynyt, sillä nimismies kuorsasi perin äänekkäästi.

   Vahtikoirana toiminut erittäin raivoisa ja väkivaltainen rottweiler oli menehtynyt vaikeaan ruokamyrkytykseen. Joku  vallesmannin  vihamies  oli  varmaankin ollut asialla. Onneksi hurtan korvasi nimismies itse, koska hänen katkeileva ja aaltomaisesti voimistuva murahtelunsa piti ainakin vieraammat vorot loitolla.

   Riittikö Helkalla pätevyys noin moninaisten aineitten opettamiseen? Riitti, ainakin omasta mielestään. Ja rehtorin, joka ei voinut kieltää tältä työtoveriltaan mitään. Jos Anna veti puoleensa viehkeällä salaperäisyydellään, Helka kävi päälle kuin pyöreäperäinen ampiainen. Koko rehevyydessään ja itsevarmuudessaan.

   Olihan Helkalla ansioita. Hän oli rikkaan everstin leski. Iloinen ja elämänhaluinen. Räiskyvä ja eloisa. Suurilla rahoillaan hän oli ostanut kampaamon ja perustanut sen oheen vielä kauneussalongin kunnan miesten närkästykseksi. Emännät kun pakkasivat tuhlaamaan niukkoja talousrahojaan kaiken maailman kiehkuroihin ja tuhruisiin rasvanaamioihin. Sydänhalvauksen siinä kunnon mies saa, kun vaimo ilmestyy aviovuoteeseen kurkunsiivut silmillään. Haparoi vain tietä sänkyyn ja nukahtaa rasvasta kiiltävä nenä kattoa kohden herätäkseen aamulla vähintään Miss Eurooppana.

   Helka oli liikenainen ja kauppa kukoisti. Hänelle jäi aikaa hoitaa ”lehtoraattejaan”, kuten hän asian vaatimattomasti ilmaisi. Hänellä oli liikkeessä jopa kolmekin työntekijää sesonkiaikaan eli siis niitten kaksi kertaa vuodessa pidettävien myyjäisten vuoksi.

   Joku tiukkapipoinen tarkastaja oli ihmetellyt, miten Helka pystyi hoitamaan niin erilaisia oppiaineita. No, hänellähän oli pitkälle kehittynyt maku ja kauneudentaju. Osti mielikuvituksellisia vaatteita ja kampautti hiuksensa fantastisiin kiemuroihin. Siispä hän oli pätevä kuvaamataidon ja käsityön opettaja. Terveysoppiin hän joutui pakostakin tutustumaan kauneushoitolansa tiimoilta.

 - Entä historia? Mitä hemmetin ansioita hänellä on opettaa juuri historiaa?

   Siihenkin olivat vastaukset valmiina. Ensinnäkään ei ollut ketään muutakaan pätevämpää eikä edes yhtä ansioitunutta menneisyyden tutkijaa. Kuka olisi yhtä antaumuksellisesti tonkinut lähimmäistensä entisiä vaiheita, etenkin möhläyksiä, ja sitten elävästi tapahtumia värittäen tarjoillut niitä edelleen kuulijoilleen? Ei suinkaan se historiakaan aina esittele ihmiskunnan kauneimpia puolia eikä kerro  kristallinkirkasta totuutta. Sotaa ja rähinää ja huijausta täynnä koko aine.

   Opettajan paikka oli aikaisemmin ollut auki vaikka kuinka monta kertaa, mutta jostakin syystä sen alan maisterit eivät olleet kiinnostuneita Mörrinperän historiasta. Melkoinen lisäansio oli, että Helka osoitti suunnatonta intomielisyyttä kaikilla oppitunneillaan. Voiko sen enempää opettajalta pyytää ja vaatia? Opettajan innoitushan on opetuksessa kaiken A ja O.

   Tarkastaja mutisi pirullisesti, että Helkan opetuksessa taisi kaikki olla vasta A:n tasolla. Sinnikkäästi mies tenttasi everstinna Kuosmasta ja yritti saada selville, mistä tämä tietonsa nappaisi, jos vaikka tuli puheeksi antiikin aika taikka Ranskan vallankumous taikka uskonpuhdistus taikka Suomen itsenäistyminen.

   Helka sanoi, etteivät sellaiset asiat ollenkaan huolettaneet häntä tai tuottaneet vaikeuksia pedagogisessa toiminnassa. Hänen miehensähän oli sivistynyt ja rikas.

 - Mitä se teidän historiantietoihinne kuuluu? Eikö hän muuten ole jo haudassa?

 - On se, voi Aukusti-kultaa, niin hellä ja hyvä mies, nyyhkäisi Helka.

   Hän katsoi kuulustelijaansa silmät vesikierteellä ja yritti tällä keinoin suoriutua hankalasta tilanteesta. Sillä tavalla hän oli saanut parikymmentä vuotta vanhemmalta mieheltään monta hienoa korua ja vaatekappaletta.

   Tarkastaja ei ollut mikään naisten mies. Häneen eivät Helkan kyyneleet, lirputukset eikä edes hemaiseva vartalo ollenkaan tehonneet.

 - Toistan kysymykseni. Mitä miesvainajanne sivistys ja rikkaus tähän kuuluu?

 - Voi, hänellä on kauheasti Suomen historiaa käsitteleviä kirjoja. Hänellä on ”Kumpulan öitä” tai jotakin sinne päin. Sitten hänellä on ”Pieni jättiläinen”, ”Venäläisten sotataito” ja...ja monta romaania, joissa puhutaan Suomen menneisyydestä.  Niissä  jopa tanssitaan yli hautojen ja...

 - Entä muun maailman historia?

 - En minä nyt näin äkkiä muista, mutta on meillä niitäkin kirjoja. Napoleonista ja siitä Jose...Jose...Eufrosyynestä. Tuliko se nyt oikein? Ja Ranskan vallankumouksesta se ”Punainen neilikka”. Olen nähnyt sen elokuvankin. Voi hurja, kuinka Leslie Hau-hau-hau...on hurmaava. Kun kohtaisi joskus sellaisen kaihosilmän. Sitten se juttu Venäjän Anastasiasta. Siitäkin olen lukenut jotakin ja... Uskooko tarkastaja, että hän on yhä elossa?

   Tarkastaja tukki korvansa, syöksyi rehtorin puheille ja uhkasi:

 - Siitä naisesta on päästävä eroon. Sehän on aivan tärähtänyt. Katsokaakin, ettei se ole opetustehtävissä, kun tulen tänne seuraavan kerran tarkastukseen.

   Rehtori myönteli sopuisaan tapaansa. Helkaa hän lohdutti, ettei Mörrinperälle tarkastuksia niin alvariinsa tehdä. Ehkä taas kymmenen vuoden kuluttua. Kohtalo muuten suosi kaunista Helkaa, sillä samana vuonna heidän korviinsa saapui surusanoma. Tiukkailmeinen ja pikkutarkka tarkastaja oli menehtynyt äkilliseen kohtaukseen ja hänet oli siunattu pääkaupunkiin sankarivainajien keskelle.

   Mahdottomasti ihmeteltiin, miten hän sinne sankarihautaan oli päässyt. Eihän koulujen tarkastus sentään mitään eturintamalla oloa vastannut, paitsi ehkä se salamasota Hel-kan kanssa. Mies oli kyllä jo Talvisodassa saanut päähänsä  vamman jossakin taistelussa, ja kohtauksen arveltiin johtuneen juuri siitä.

   Anna korjasi kokeita ja harmitteli oppilaittensa kankeata tyyliä ja uppiniskaisuutta. Hän oli monet kerrat tähdentänyt, että aina piti teksti lopettaa sievästi ja somasti. Ei sitä saanut jättää ilmaan leijumaan, vaan täytyi vaivautua keksimään jonkinlainen loppulause, mieluummin vielä huipennus. Mielikuvitusta, sitä vaaditaan, jos aikoo menestyä tässä maailmassa.

   Ainekirjoituksessa voi kukin valita ja suunnitella mieleisensä lopun, mutta todellisessa elämässä se ei niin vain onnistu. Tämän totesivat aika karmealla tavalla Mörrinperän keskikoulun kaikkensa antavat opettajat.

   Keväällä heillä oli suuria suunnitelmia. Kesäloma tekee opettajakunnan jotenkin vauhkoksi. He muistuttavat laitumelle laskettavia vasikoita. Sama riemu vallitsee luokassa opettajanpöydän molemmilla puolilla. Ihanaa kun ei tarvitse sivistyä eikä sivistää ketään. Ei oppia eikä opettaa.

   Nimismiehen rouva kaavaili taas ulkomaan matkaa. Ehkä Pariisin hienostuneeseen ilmapiiriin. Nimismies ei mokomaa kaivannut. Hän oli hieman karkea sekä ulkonäöltään että käytökseltään.  

   Sanotaanhan, että psykiatrit alkavat pikkuhiljaa muistuttaa potilaitaan. Hulluuskin tarttuu. Samalla tavalla nimismiehessä alkoi kasvavassa määrin ilmetä rikollisten öykkärimäisiä piirteitä. Hän kiroili ja möykkäsi, jopa avoimella pihalla kaiken kansan kuullen. Opetti vaimoaan.

   Joku naapuri epäili vakavasti, että nimismies oli syyllistynyt myös näpistyksiin. Naapurin vajasta katosi alinomaa työkaluja  ja tarvikkeita. Ne oli muka löydetty nimismiehen saunan takaa. Panettelua.

   Pelle ja Helka haaveilivat yhteisestä laivamatkasta Tukholmaan. Saisi mieskin vielä hioa ruotsinkielen taitojaan, ja Helka oppisi taas lisää naapurimaan historiasta. He koluaisivat kaikki mahdolliset hienot antiikkikaupat, sillä Helka piti vanhoista kauniista tavaroista.

   Heidän oli myös määrä yökaudet istuskella ravintoloissa. Toivottavasti he saisivat nauttia Bellmanin iki-ihanista sävelistä. Niistä olisi hyötyä tulevana syksynä, sillä Helkalle oli tiedossa aivan uusi oppiaine koulussa. Hän tulisi tällä tietämällä opettamaan myös musiikkia.

   Entä kirkkoherran rouva ja kanttori? Mikä heitä sitten esti opetustehtävistä?

   Rouva oli juuri synnyttänyt varsin kovaäänisen pojanpalleron, ja siinä hänelle riitti taas kilpalaulantaa koko vuodeksi. Kanttori puolestaan oli päättänyt laajentaa tuotevalikoimaansa. Vanha arkkuliike oli myytävänä. Sen omistaja oli retkahtanut omatekoiseen arkkuunsa. Ei sentään saappaat jalassa, vaan kuluneet koinsyömät huopatohvelit lämmittivät hänen kylmeneviä varpaitaan maallisen vaelluksen viime hetkillä.

   Kanttori sai jotenkin keploteltua tarjouksensa perikunnalle. Entinen omistaja oli nikkaroinut niitä kirstuja etukäteen suuren varaston. Kaikki meni polkuhinnasta, mutta mitä suku semmoisella arkkumäärällä tekisikään? Eiväthän he harrastaneet kaksintaisteluita eivätkä olleet minkään verikostonkaan alaisia. Kellari oli kostea, homeinen ja ahdas. Osa tavarasta oli tärvääntynyttä, joten kanttori päätti myydä ne alennuksella. Kauppa kävi kuin siimaa. Naapurikunnistakin tultiin jonottamaan kaikenkokoisia arkkuja. Kunhan halvalla saa, vaikka elefantin. Voihan sitä joskus tarvita.

   Reima myös haaveili pääsevänsä laivamatkalle. Ei toki äreän vaimonsa  kanssa, vaan sen ihanan Annan. Tämä oli vain muuttunut perin jaakeaksi, miltei torjuvaksi. Mistä nyt kiikasti? Ettei vain rehtori ollut etusijalla? Tai Pelle tai joku muu? Olisiko se kilpakosija Kärppälän nuori isäntä, joka oli komeampi kuin omat siitosoriinsa?

   Reimalla oli viidenkymmenen villitys alkamassa. Tosin se oli oireillut jo kaksikymmenvuotiaasta saakka, mutta nyt se roihusi täydellä teholla.  Sitä oli vauhdittamassa kotona vallitseva varsin tukala tunnelma.

   Vaimolla oli vaihdevuodet ja hän napsahti lukkoon kuin simpukka. Helmestä ei vain tähänkään mennessä ollut havaintoja. Harmaantunut torajyvä korkeintaan. Kolmella nuorimmalla pojalla oli uhmaikä ja viidellä vanhimmalla pahanlaatuinen murrosikä. Vietä siinä sitten rauhallista koti-iltaa.

   Rehtorilla ei yleensä saanut olla mitään omia  suunnitelmia, ja hänen vaisusti esittämistään toiveista ei ollut ennenkään perheen keskuudessa piitattu. Onneksi vaimolla ja lapsilla oli varmat toimintaohjeet kesäksi.

   Ostettaisiin hieno huvila Saimaan rannalta. Saataisiin nauttia Etelä-Suomen lämpöisestä kesästä. Hiukan vain lisää velkaa, mutta  lainaahan sai helposti, koska pankinjohtaja istui koulun johtokunnassa. Ylituntejakin rehtori pystyisi itselleen vaivattomasti värkkäämään.

   Ylermi laski ensin laskutikulla, ja sitten kynällä laskuopin etulehdelle, ja viimein koulun paperisuikaleita syöksevällä vanhuuttaan tutisevalla laskukoneella, mutta lopputulos oli aina sama: heillä ei ollut varaa noin ylelliseen ostokseen. Parempaa ratkaisua ei vain löytynyt, vaikka hän oli kokenut matikan opettaja.

   Aivan siellä sydämensä syvimmissä sopukoissa rehtori tohti haaveilla yhteisestä matkasta Anna Peltosen kanssa, mutta tämä unelmien sankaritarpa oli varsin salamyhkäinen suunnitelmistaan. Matkalle kai hänkin aikoi.

   Vaan millaiseksi muodostuikaan tulevaisuus  Mörrinperän keskikoulun opettajakunnan kohdalla?

   Tiiralammen Reima oli ruvennut osoittamaan riutumisen merkkejä. Hän oli kuin hirviuros, joka naaraitten hurmaavassa seurassa vähin erin kuluttaa elämännesteensä ja elinvoimansa loppuun. Nääntyy jopa nälkään, kun ei naimiseltaan ehdi edes syödä. Näin hullusti asiat eivät sentään olleet Reiman kohdalla. Vaino laittoi hänelle aina muhkeat makkaravoileivät evääksi, kun hän lähti pidemmälle lenkille tai pelimatkalle naapurikuntaan.

   Ne urheilupitoiset reissut tahtoivat venyä kolmeksikin vuorokaudeksi. Joskus täytyi Helkaa pyytää sijaiseksi, kun Reima ei vielä maanantaiaamunakaan ollut saanut vihellettyä lentopallopeliä  päätökseen, vaikka kenttää oli alettu talloa jo perjantaina.

   Mies kaipasi Annansa seuraa. Tämä roikotti yhä suuria ruokakasseja kotiinsa, jopa arkipäivinä. Miesystäviä ei enää näkynyt norkoilemassa niillä kulmilla. Sen sijaan hailakka ja tunnollinen postineiti alkoi olla usein nähty vieras Annan iltapalalla. Sitä ei paheksuttu, koska mieleen ei kai juolahtanut, että naisetkin voivat olla keskenään enemmän kuin ystäviä.

   Postineidin kalvakat posket alkoivat punertaa kuin iltarusko. Anna säteili ja mahdollisimman salaa hän tilasi kaupungista laivaliput Hampuriin. Saisivat kerrankin olla rauhassa romanttisessa ja hienostuneessa ympäristössä eikä vain kihertää onneaan saunan lauteilla tai Annan kapealla ja kitisevällä hetekalla.

   Reimalta siis putosi yksi rasitustekijä vähemmäksi. Se kyllä tavallaan helpotti, mutta kouraisi samalla raskaasti sydänalasta. Pettymys, menetetty rakkaus  ja  hyljätyksi  tu-leminen. Mies käänsi kaihoisan katseensa yhä enemmän Helkan suuntaan.

   Helka pärski suihkussa harjoitellen tulevan lukuvuoden laulun opetusta. Kappaleena oli kyllä ”Lemmenliekki leimahtaa”. Hän pesi ja pluttasi oikein olan takaa. Päätti ensin odottaa selänpesijää, mutta jatkoi kuitenkin hehkuvan kehonsa saippuoimista. Hieno hajusaippua luiskahti hänen kädestään lattialle.

   Laulun hyrinä punaisilla huulillaan hän kumartui noukkimaan sitä huurun keskeltä. Etsi, haparoi ja pyllisteli, mutta tökkäsikin pehmoiset, pyöreät pakaransa kylmään kaakeliin. Hän horjahti ja kaatui liukkaalle lattialle lyöden päänsä kuolettavasti armottomaan seinään.

   Ylermi hänet löysi ennen puoltayötä. Mitä rehtori teki virkasisarensa suihkuhuoneessa ennen puoltayötä tai sen jälkeenkään?

   Hän oli tulossa Helkan luokse tärkeissä työasioissa. Hänen aikomuksenaan oli oikein kädestä pitäen, ja mikäli onni olisi suotuisa, myös  suloisen suloisesta rinnasta pitäen, opastaa naista uuden aineyhdistelmän hallitsemisessa.

   Helkalla oli nimittäin ilmennyt pieniä hankaluuksia päiväkirjan täyttämisessä. Kun historian tunnilla piti puhua puhdasoppisuuden ajasta, hän saattoikin riipustaa tunnin aiheeksi: ”Perehtyminen alapään hygieniaan.”

   Niinpä Ylermi oli hiipinyt taloon ja huhuillut tätä toisen asteen sydänkäpystään:

 - Helkaa, Helka-kultaa, kultuu, kultii, kukkuu!

   Kuinka hän pääsi sisälle? Jakeliko nainen sulhasilleen avaimia kuin olisi heitellyt jyviä puluille? Ei vaan hänellä oli yleensäkin ovi lukitsematta. Avoimien ovien päivät. Ja varsinkin yöt.

   Rehtori totesi, että henki oli paennut. Sen jälkeen pakeni koko  mies. Miten hän olisi lääkärille selittänyt oleskelunsa

naisen suihkutilassa siihen aikaan yöstä? Siispä hän juoksi koululleen. Ainoa merkittävämpi urheilusaavutus kymmeneen vuoteen.

   Puuskutti ja soitti ambulanssin Helkaa noutamaan. Ei suostunut millään sanomaan nimeään. Tämä salaperäinen nimetön soitto sai aikaan huhun, jonka mukaan Helka olisi raakalaismaisesti murhattu.

   Nimismies tutki ja tutki. Suuttui ja tutki. Tämä ylenmääräinen tuohtuminen kai edesauttoi seuraavaa murhenäytelmää. Yöllä vaimo soitti hätääntyneenä ambulanssin, koska Taavi oli äkkiä menehtynyt. Ei sentään ruokamyrkytykseen kuten se vihainen vahtikoira, vaan johonkin sairauskohtaukseen.

   Ensiapumiehet, ei kun ensiapumies, hälytettiin kiireesti paikalle. Tällaisia hätätapauksia hoiti pienen sairastuvan talonmies, joka oli sodassa toiminut lääkintämiehen apulaisena. Näiden kauhuelämysten seurauksena mies kärsi vakavasta unettomuudesta, joten hän mielihyvin lähti hommiin mihin vuorokauden aikaan tahansa.

   Mukana sattui olemaan nuori virkaintoinen konstaapeli, joka oli ollut muhinoimassa talonmiehen tyttären kanssa, tosin vain kainosti puutarhakeinussa. Hän oli lähtenyt kyytiin, kun kuuli, että nimismies oli kysymyksessä. Tarvittaisiin ehkä toista pätevää virkavallan edustajaa.

   Nuorukainen jo luuli joutuneensa keskelle ensimmäistä murhatutkimustaan, sillä kun he saapuivat paikalle, he löysivät nimismiehen lattialta makaamasta. Hän oli aivan käppyrässä ja hänessä oli selviä mukiloinnin merkkejä.

   Ensin nuori mies luuli, että esimies oli myös kuristettu, mutta vilkaistuaan rouvan hentoja ja siroja käsiä hänen epäilyksensä alkoivat horjua. Entä missä oli sitten vaimon rikostoveri? Kun paikalle kutsuttu lääkäri  oli  tutkinut  ruu-

miin tarkemmin, hän totesi miehen menehtyneen vain sydänkohtaukseen.

   Mikä sen oli aiheuttanut ja mistä sitten olivat peräisin monet kolhut ja mustelmat? Etenkin selkäpuolella, ylhäältä alas asti. Miksi mies makasi niin pahassa asennossa vuoteen ja seinän välissä? Iso mies. Vaimo selitti ja koskapa hän oli toiminut kielen opettajana, vaikkakin vain vieraan kielen ja vaikkakin ainoastaan epäpätevänä, hän osasi selittää.

   Taavi oli jälleen maannut selällään ja kuorsannut kuin mursu. Tapansa mukaan vaimo oli tönäissyt siippaansa, ja yleensä körinä oli päättynyt siihen. Mies oli vaihtanut asentoa ja vähän päästä tosin aloittanut uuden konserttinsa. Pari sävellajia alempaa. Mutta saipa vaimo-parka ainakin varttitunnin nukkua rauhassa.

   Jollei lempeä tönäisy ollut auttanut, vaimo oli potkaissut miestä joko sääreen tai ylemmäksi riippuen, missä kohdassa leveätä parisänkyä Hilja oli sattunut uinailemaan.

   Tähän potkimisvaiheeseen hän oli tälläkin kertaa päätynyt. Yksi potku, sitten kaksi napakampaa. Mies oli kyllä kääntynyt kyljelleen, mutta jatkoi kovapäisesti korinaansa. Taas yksi kipakka potkaisu.

   Hilja oli maannut aviovuoteella selällään ja poikittain. Hän potki nyt vimmatusti tasatahtia molemmilla laihoilla koivillaan. Kuin rumputulta. Paraskaan eteläamerikkalainen jalkapallojoukkue ei olisi päässyt niin moneen voimaperäiseen potkuun niin lyhyessä ajassa kuin mihin ylti hienostunut ja hento rouva Härkönen.

   Ehkä mies oli jo alunperinkin maannut aivan reunalla, koska yhtäkkiä hän tipahti. Katosi näkyvistä kuin taikaiskusta tai paremminkin taikapotkusta.  Kolisi ja kolautteli kovaa päätään jonnekin.

    Hilja sytytti valon yöpöydän lamppuun ja kömpi perässä. Silkkivarjostimen  pehmentämässä,  ruusuisessa  hohteessa hän kauhukseen totesi, ettei puoliso enää hengittänyt. Voi, kunpa hän olisi edes korahdellut. Valtimoa ei tuntunut. joten Hilja oli heti soittanut apua.

   Konstaapelin vastuulle taisi nyt langeta peräti kaksi murhatutkimusta. Olihan pihalle ja kylän raitille ja miltei naapurikyläänkin asti kuultu, kuinka pahaa mökää nimismies oli jatkuvasti pitänyt vaimolleen.

   Haukkunut ohikulkijatkin käärmeissään jostakin pikkuasiasta. Esimerkiksi muutaman asiakirjan katoamisesta suursiivouksen yhteydessä. Pikkumainen koko mies. Oliko ihme, että vaimo suivaantui ja maksoi samalla mitalla ja vielä kovakouraisemmin. Siis kovajalkaisemmin.

   Nuori mies otti esille tylpän lyijykynän ja nuhruisen pienen lehtiön. Näin suuria asioita hän ei vielä tähän asti ollut päässyt tutkimaankaan. Lehtiössä oli ensin tärkeitä puhelinnumeroita: äiti, mummo, työpaikka, nimismiehen kotinumero, hätänumero, myös poliisin. Voisihan hän tarvita apua virantoimituksessa. Poliisilaitoksella ei muuten ollutkaan muita kuin Härkönen ja hän itse.

   Lehtiössä oli vielä kaksi numeroa, joita nuorukainen tiiraili haikeana: talonmiehen tytär, ja sitten entinen luokkatoveri, se mahdottoman mieleinen  Katri, joka tosin tällä haavaa eli aviossa Tukholmassa. Mutta niin kauan kuin  elämää, on toivoakin. Konstaapeli huokaisi kuuluvasti.

   Hilja seurasi kärsivällisesti lehtiön selaamista. Olihan hän jo työssään tottunut siihen hitauteen, millä etenkin poikalapset löysivät oikean sivun englanninkirjasta.

   Viimein oli puhdas lehti esillä, ja mies loi odottavan katseen lämpimistä ruskeista silmistään. Ai niin, hänenhän se pitikin tehdä kysymyksiä.

 - Totanoinaa, lakkasiko miehenne kuorsaamasta jossakin kohdassa, jossakin hm kohdassa potkim... hm.

   Nuorukaisen oli vaikeata puhua potkuista nimismiehen ruumiin läsnäollessa.

 - Siis, lakkasiko hän kuorsaamasta jossakin vaiheessa?

 - Kyllä, sitten lattialla hän oli aivan ääneti.

 - Ei kun tarkoitan, että kuorsasiko hän vielä silloinkin, kun hm potkitte häntä?

 - En minä vaan pannut merkille, milloin hän lakkasi. Se jylinä on soinut korvissani jo vuosikymmenet. Hermot ne on minullakin, vaikka olen opettaja. Miten sitä jaksaa nousta aamulla kouluun, kun yö on kuin pääkaupungin pahin pommitus?

 - No no, älkää nyt suuttuko, sanoi mies tyynnytellen, koska taisi olla vaarallista ärsyttää tuota heiveröistä naista.

 - En minä suutu, huusi Hilja posket hehkuen. - Periaatteeni on, etten koskaan korota ääntäni oppilaille enkä muillekaan. Tyhmiä kysymyksiä en vaan siedä.

 - Anteeksi nyt, mutta ihmettelen kovasti, ettette ollenkaan huomannut, että potkitte ehkä kuollutta.

 - Mistä minä tuollaisen arvaisin. Enhän ole ennen koskaan ruumista potkinutkaan. Ei ole kokemusta. Kokemus on kaiken A ja O opetustyössä. Ja kurinpidossa.

   Hilja loi merkitsevän ja harmistuneen silmäyksen nuoreen konstaapeliin, joka viiksikarvat tutisten palasi ruotuun saatuaan asianmukaista kurinpalautusta.

   Kaupungista tuli uusi tutkija ja hän vapautti Hiljan syytteistä. Helkan kuolema sen sijaan puhutti kauan kyläläisiä. Jokaisella tuntui olevan jotakin kaunaa sitä miestennielijää kohtaan.

   Kanttori oli sekä ilahtunut että harmissaan. Hän oli tosin tyytyväinen, kun kaksi asiakasta ilmestyi tiskille yhtä aikaa ja vielä sellaisia, joihin kukkia ja täytekakkua satsattaisiin kilokaupalla. Heille tuskin hankittaisiin alearkkuja.Tämä tarmokas yrittäjä jo harkitsi, että hän näplää kummankin ar- kun somisteeksi ylimääräisen nauhakiehkuran. Silloin voisi hyvällä omallatunnolla veloittaa myös hiukan ekstraa.

   Hankaluutta tuotti tapahtumien äkkiarvaamattomuus. Ruumisarkkuyrittäjä ei ollut ehtinyt ennakoida eikä valmistautua, kuten esimerkiksi Vähälän isännän tapauksessa, joka otti ja kitui viisi vuotta ennen lopullista ratkeamista. Jo oli vähän liiankin runsaasti aikaa leivonnaisten suunnitteluun, mutta kuitenkin.

   Kanttori oli jämpti mies. Ei hän pitänyt turhista yllätyksistä elämässään. Varman päälle piti aina pelata, ja niinhän se on asianlaita juuri arkkuliikkeen pidossa. Mikään ei ollut varmempaa kuin kyläläisten kuolema. Sääli mutta totta.

   Pelle luopui vaivattomasti unelmistaan Helkan suhteen. Onneksi laivalippuja ja hotellia ei tarvinnut perua. Kahdessa sodassa karaistunut kapteeni teki heti uuden rynnäkkösuunnitelman ja muotoili siihen sopivan strategian, kuten taitavalle upseerille kuuluukin. Hänen operaationsa nimi oli ”Lohdutus”.

   Hän iski kiiluvat silmänsä nimismiehen leskeen Hiljaan. Nyt hurmurilla kyllä mielenkiintoa riitti, sillä mielitietystä oli tulossa varsin äveriäs, kunhan ensin murhasyytteistä oli luovuttu.

   Ei se rakastetun vankilatuomiokaan olisi Pelleä suuremmin hetkauttanut. Olihan hän itsekin ollut vähällä joutua kaltereitten taakse silloin sotasyyllisiä metsästettäessä. Oli ollut niin herkkä tuo liipaisinsormi.

   Joku voisi kummastella, kuinka nyt vihollisen ampumisesta vankilaan joutuisi. Toista se on jos viattomia ihmisiä aseella osoittelee. Pellepä oli osoitellut vihapäissään joskus omiakin sotilaitaan, jolleivät heti totellet tai naama oli muuten vastenmielinen ja vakaumus vääränvärinen..

   Hilja otti Pellen lohdutukset kyynelsilmin vastaan tässä suuressa  surussaan. He  lähtivät  laivamatkalle. Siitä tulikin ihan lemmenlaivaristeily. Miten Hilja noin nopeasti sai sydämensä kiintymään uuteen mieheen?

   Ei Pelle niin kovin vieraalta tuntunut. Vanha työtoveri ja lisäksi sekä luonteeltaan että ulkonäöltäänkin kuin ilmetty nimismies.. Tuittu, komenteleva ja turvallinen. Pelle alkoi heti reippaasti järjestellä tyttöystävänsä raha-asioita. Muuta ei voitu kuin ihailla sitä sotilaallista tarmokkuutta ja asioihin tarttumista.

   Kylän miesväellä oli kahdenlaisia kyyneleitä silmissään. Surusta johtuvia, koska mukava ja mieleinen Helka oli nyt poissa. Toisaalta kyllä ilon kyyneleitä nimismiestä muisteltaessa.

   Tämä oli ollut kovin suvaitsematon ja virkaintoinen. Ei sietänyt railakasta juhlimista eikä pientä tappelunnujakkaa kylän raitilla. Hän ei myöskään sallinut viatonta salapolttoa eikä kyläläisille tärkeätä salametsästystä. Sen kauhean verikoiransa kanssa Härkönen oli jahdannut heitä vuorokaudet ympäriinsä.

   Kirkkoherra piti pitkät ja ylistävät puheet molemmissa siunaustilaisuuksissa. Sekä nimismies että Helka saivat ylen määrin suitsutusta ansioistaan ja miellyttävästä luonteenlaadustaan. Olivat antaumuksella ja taitavasti hoitaneet kutsumustyötään ja kallisarvoisia ihmissuhteitaan.

   Takamaan töllin vanha isäntä kuunteli puhetta närkästyneenä ja kateellisena. Kun köyhän mökin loppuun nääntynyt emäntä oli pari vuotta sitten päässyt haudan lepoon, kirkkoherra oli ennen hautajaisia kysynyt isännältä:

 - Saarnaanko sitten lyhyemmän vai pidemmän kaavan mukaan?

 - Mikä ero niissä on? kysyi maailman kavaluuteen tottunut raskaan työn raataja.

 - Tietenkin pidempi kestää kauemmin kuin lyhyempi, vastasi pappi ärtyneenä.

   Jos olisi uskaltanut, hän olisi lisännyt perään vielä sanan ”tollo”, mutta ei ollut uskaltanut, koska maassa niin kauheasti paasattiin demokratiasta ja tasa-arvoisuudesta. Ne hävyttömät sossut.

 - Jos se sitten olisi se pidempi teksti, ehdotti leskimies nöyrästi. - Mari olisi mielissään, että häntä muistetaan.

 - Se on sitten huomattavasti kalliimpaa, tokaisi kirkkoherra tylysti. - Onkos sulla varaa maksaa?

   Eihän mökkiläisellä ollut. Kukaan ei tiennyt, oliko papilla edes oikeutta taksoitella puheitaan ja ottaa seurakuntalaisilta mitään ylimääräistä palveluksistaan. Se vain oli niin ja sillä siisti.

   Nimismiestä ja Helkaa kehuttiin pidemmän kaavan mukaan. Ehkä vielä pari minuuttia ylimääräistäkin ja ilmaiseksi. Kaupanpäällisiä hyvän liikemiestavan mukaisesti, mutta samalle hautuumaallepa nuo kaksi päätyivät kuin Mari-vainaakin.

                                  XXX

TYÖN ILOA

 - Hyvin täältä näkyy löytyvän pysäköintitilaa. Myöhäinen lauantai-ilta.

   Ilkka pysäköi autonsa melkein tyhjälle parkkipaikalle suuren hautausmaan viereen.

 - Tule jo, Kaarina. Mennään kappelille, ettei suntion tarvitse odottaa. Olemme jo nyt viisi minuuttia myöhässä. Kiertelimme turhaan sitä moottoritietä. Olisi pitänyt kääntyä paljon aikaisemmin.

   Vaimo oli jäänyt seisomaan auton luokse ja katseli edessään leviävää suunnatonta kalmistoa. Siinä oli kuulemma hehtaareja kuin pienessä kylässä ja lisää tilaa raivattiin.

 - On tämä vähän kaukana kaupungista. Luuletko, että Ismon on hyvä levätä täällä?

 - Tottahan toki. Tämä on kaunista seutua. Näetkö, kuinka kauniisti hoidettuja haudat ovat? Ruohokenttiä ja kukkaloistoa, vaikka on jo loppukesä. Mahtavia puita. Ne ovat talvellakin todella kauniita huurrepuvussaan. Kysyimmehän me Marjukaltakin, mille hautausmaalle hän toivoisi sulhasensa tulevan haudatuksi, mutta häneltä ei voi vaatia ratkaisuja tässä vaiheessa. Tyttö-raasu on niin sekaisin, ettei hän jaksa ajatellakaan mitään käytännön asioita.

 - Niinhän on äitisikin. Kyllä se on meidän asiamme hoitaa veljesi hautaan Teemme parhaamme, ei tässä muu auta. Sellainen katastrofi ja aivan yllättäen. On se liikenne kamalaa nykyaikana.

 - Ja niin nuorena, vasta kolmekymmentä täyttänyt. En minäkään pysty vielä käsittämään, kuinka sellaista pääsee tapahtumaan. Ismo oli niin huolellinen autoilija. Ajoi tosin minusta toisinaan aivan liian kovaa.

 - Ei siinä paljon ajotaito auta, jos muista piittaamattomat roistot  kaahaavat päälle, sanoi Kaarina ääni mielipahasta ja

surusta väristen. - Kuinka Marjukka tästä ikinä selviytyy, kun niin vakavasti jo suunnittelivat yhteistä elämää?  

   Puolisot olivat menossa tutustumaan hautausmaahan ja kappeliin, jossa seuraavana päivänä piti viettää Ilkan nuoremman veljen hautajaisia. Suntio oli lupautunut oppaaksi ja muutenkin kertomaan heille asioita, koska kumpikaan heistä ei ollut ennen joutunut vastamaan tämänkaltaisista raskaista järjestelyistä.

   Pitkän lehmuskujan päässä odotti kaksi suurta valkoiseksi rapattua kappelia. Sorakäytävän molemmin puolin aukeni silmänkantamattomiin uusia ja vanhoja hautoja. Puita ja kukkia. Kiviä ja ristejä. Tyypillinen suomalainen hyvin hoidettu vainajien puisto, mutta vain äärettömän laaja.

                                          - - -

   Pariskunta kolisteli pienemmän kappelin ovella. Suntio kurkisti heti ulos. He pyytelivät anteeksi myöhästymistään, mutta mies oli hyvin ystävällinen ja asiallinen. Hän oli ehkä viisissäkymmenissä, pitkä ja tanakka. Pukeutunut siistiin tummaan pukuun. Oikein solmio kaulassa. Hillitty ja näihin tunnelmiin virittäytynyt.

   Poikkeavaa olivat hänen hiuksensa. Hänellä oli kuin pata päässä, taikka vanhanaikainen pyöreä pilkkumi. Oliko hänen vaimonsa laittanut sellaisen miehensä päähän ja aloittanut sitten tukan lyhentämisen? Niska ja sivut ajeltu melkein paljaiksi ja sitten jyrkkä terävä kynnys, kun varsinaiset hiukset alkoivat. Melkein toi mieleen munkin, mutta kaljua ei vielä pilkottanut.

   Mies puhui erittäin vaimennetulla äänellä, oikeastaan hiukan yksitoikkoisesti. Ei millään tavalla korostanut sanojaan eikä itseään. Ei tainnut olla tottunut esiintymään suurille joukoille. Ei muuten ollut tarviskaan.  Avusti hautajaisissa ja esitteli kappelia vieraille. Se kai oli hänen toimenkuvansa. Miellyttävä tuttavuus joka tapauksessa.

   Kaikki sujui odotetusti loppumetreille asti. Suntio kuljetti heitä sekä avatulla haudalla että kappelin sisällä. Näytteli paikkoja ja vastasi auliisti kysymyksiin. Avioparista tuntui todella helpotukselta saada opastusta huomista suunnattoman raskasta päivää varten.

   Muista omaisista ei ollut mihinkään. He olivat yhä shokissa. Sisar melkein hysteerinen. Että nyt iloinen pikkuveli vaaleine kiharoineen ja sillä tavalla. Litistyi kamalan rekan alle. Oli vaikeuksia saada hänet autosta ulos. Hitsaamalla se oli viimein onnistunut.

   Kaikkea täytyi tarkoin suunnitella. Ainakin muistotilaisuuteen saattoi tulla odotettua enemmän vieraita, sillä Ismo tunnettiin hauskana seuramiehenä. Hänellä oli laaja ystäväpiiri sekä vielä asiakkaat työnsä puolesta.

   Ilkka ja Kaaria olivat jo ulosmenossa kiiteltyään sydämellisesti suntiota, kun tämä äkkiarvaamatta kysäisi:

 - Haluaisitteko tutustua myös ruumiskellariin? Se on todella näkemisen arvoinen. Laajin varmasti koko Suomessa. Vasta uusittu ajanmukaiseksi ja viihtyisäksi. Ilmastointi ja kaikki. Tunnelmallinen valaistus. Tiedän, että teidänkin rakas vainajanne lepää jo siellä odottamassa huomispäivän juhlallisuuksia. Lähtemistä taivastielleen.

   Puolisot olivat niin hämmentyneitä tästä ehdotuksesta, etteivät keksineet mitään tekosyytä kieltäytymiseen. Olihan heillä aikaa. Oikeastaan voisivatkin. Ilkka oli tiedottajan ammattinsa vuoksi suorastaan utelias kuulemaan selostusta aivan uudesta elämänpiiristä ja työskentelytilasta. Lisäksi heistä tuntui, että he voisivat tällä tavalla palkita suntiota hänen osoittamaan ystävällisyydestä ja samalla  ilmaista, että he arvostivat hänen ammattiaan.

                                      - - -

   Mies johdatteli heidät kohteliaasti portaita alas vainajien valtakuntaan. Hallin laajuus oli todella yllätys Ilkalle ja Kaarinalle. Jotenkin se toi mieleen valtavan laajan ja pitkän sotilassairaalan. Molemmin puolin käytävää oli vieri vieressä suunnaton määrä arkkuja. Hopeanharmaita, kiiltävänruskeita, arvokkaista puulajeista valmistettuja, mutta  etupäässä kuitenkin valkoisia. Tupsuja ja hapsuja ja kauniisti rypytettyjä kankaita.

   Arkut olivat taajoissa rivistöissä. Mahtoiko edes yhtä ainoata paikkaa olla vapaana? Sali oli ihmeen korkea, juhlallisen hiljainen ja valaistus oli himmeä. Pieniä kynttilänmuotoisia lamppuja seinissä. Tasaisten välimatkojen päässä. Niissä saattoi erottaa sokerikuorrutuksen kaltaisia siroja kuvioita. Kaikkialla vallitsi rauha ja järjestys.

   Suntio kulki puoleksi kyljittäin edellä, selosti hillityllä äänellä arkkujen asukkaita ja toimialaansa yleensä. Vastuu oli suuri. Nykyään puhuttiin jopa tulosvastuusta. Hutilointia ja myöhästymisiä ei sallittu. Hän antoi hienovaraisesti ymmärtää, että hän oli paikan pomo. Hänellä oli toki apulaisia: haudankaivajia, puutarhureita, siistijöitä sekä kiireisinä aikoina ylimääräistä työvoimaa.

   Lomille oli vaikeata lähteä, koska pätevää ja tunnollista sijaista ei tahtonut löytyä. Aivan pelotti palatessa, mitä kommelluksia ja laiminlyöntejä oli taas ehtinyt tapahtua. Silmä tarkkana hän aina itse valvoi, että siunaustilaisuudet sujuivat kellon tarkkuudella.

   Oikea asiakas oli vuorenvarmasti alttarilla omaisia ja pappia odottamassa. Aikataulu piti eikä asiaankuulumattomia ja vasta seuraavaa vainajaa surevia tolvannut ennen aikojaan paikalle säikäytetyn porotokan lailla.

   Valitettavasti hän oli kokenut sellaistakin, että joku sijainen oli johdattanut omaiset aivan väärälle haudalle. Saattoväki joutui sateessa ja tuulessa taivaltamaan pitkän ja  mut-

kaisen matkan sen kelvottoman suntiokokelaan perässä, ennen kuin oikea paikka löytyi.

   Sijainen oli puolustellut itseään ja sanonut, että siellähän oli niin monta avattua hautaa, joten hän oli sekoittanut ne. Ei sopinut sekoittaa. Sen mielipiteensä suntio sanoi varmasti ja ehdottomasti. Siinä ei ollut selityksille eikä puolusteluille sijaa.

   Epäpätevät lomittajat eivät myöskään viitsineet valvoa yleistä järjestystä haudoilla. Suntio oli kuullut niinkin karmean kertomuksen, että jotkut nuoremmat surevat olivat istuneet kauempana suuren hautakiven päällä, heilutelleet pitkiä koipiaan ja jopa panneet tupakaksi, kun seremoniat venyivät heidän mielestään liian pitkiksi. Se huonosti kasvatettu ja turmeltunut nuoriso.

   Samoin hän toi julki jyrkän mielipiteensä siitä tavasta miten murhe ilmeni. Surra toki sai, hillitysti ja sivistyneesti. Itkeminenkin kuului asiaan. Haikeat nyyhkytykset vain syvensivät ja vakavoittivat harrasta tunnelmaa. Täytyyhän omaisen saada purkaa tunteitaan, mutta ylenmääräinen vollotus ja ulina sekä epämääräiset pärskähtelyt ja voivottelut rikkoivat etikettiä.

   Suntio piti tauon ja vilkaisi odottavasti kuulijoihin. Ai, niin, nyt täytyi antaa palautetta, siispä Ilkka lausahti:

 - Niin tietenkin. Häiriötähän ei missään yhteisessä tilaisuudessa sovi tuottaa. Miten menettelette, jos sellaista kuitenkin tapahtuu?

 - Menen kyseisten henkilöitten luokse tai saan jonkun muun läsnäolijan tyynnyttelemään ja lohduttamaan murheen murtamaa. Erittäin hysteeriset tyypit poistuvat yleensä itse, koska eivät kestä koko tilaisuutta.

   Taas suntio katseli mietteliäästi vieraitaan. Hän alensi äänensä melkein kuiskaukseksi. Vilkaisi ympärilleen ja alkoi kertoa:

 - Täytyy myöntää, että pelkään jo etukäteen, jos määrätynlaisia hautajaisvieraita on tiedossa.

 - Millaisia? kysyi Kaarina.

 - Ulkomaalaisia taikka sellaisia, joilla virtaa vierasta verta suonissaan. En toki ole minkään rotuerottelun kannattaja, mutta kyllä jotkut henkilöt ovat täysin estottomia ja holtittomia surussaan ja tunteenpurkauksissaan. Riehuvat ja kiljuvat ja rutistelevat toisiaan, että heikommat jo aivan vaikeroivat, kun kylkiluut on vaarassa murtua. He eivät alkuunkaan ota onkeensa pientä hienovaraista rykäisyä  tai moittivaa katseetta.

 - Ehkä se on heistä luonnollista? Temperamentti on niin toisenlainen kuin meillä viileillä ja pidättyväisillä suomalaisilla, puolusteli Kaarina.

 - Niin kai se on, mutta järjestys sitä pitää silti  säilyä myöskin hautajaisissa. On vainajan häpäisyä sellainen mekkalointi.

 - Ehkä arkussa makaava ymmärtää sellaisetkin itkunpuuskat ja kokee olevansa todella kaivattu ja rakastettu.

                                     - - -

   Sightseeing-kierros jatkui. Vähän väliä suntio pysähtyi esittelemään jotakin vainajaa.

 - Tässä on vuorineuvos Mikkonen. Erittäin tunnettu Suomen talouselämässä. Olisi seuraavana vuonna jäänyt eläkkeelle, mutta tuonipa ehti ennen.

 - Tässä lepää se kuuluisa näyttelijä, jolla oli ainakin neljäs avioliitto menossa. Kaikki puolisot kuulemma elossa. Mahtavatko tulla hautajaisiin? Heistä saisi naiskuoron kasaan. Eräs heistä onkin oikein oopperalaulajatar.

 - Tässä on joku valintamyymälän kassarouva. En nyt millään saa päähäni hänen nimeään. Jostakin T:n päältä se oli.

   Rouva T. ohitettiin aika nopeasti. Mies pahoitteli tätä unohtamistaan ihan tosissaan, koska hänen mielestään tässä työssä pitää pysyä neutraalina ja tasapuolisena. Kaikki asiakkaat ovat yhtä arvokkaita ja ansaitsevan parhaan mahdollisen palvelun.

 - Tuossa kalmanharmaassa arkussa on sitten se nuori onneton abiturientti, joka penkinpainajaisiltana asettui jäälle avannon eteen ja ampui itsensä isänsä pistoolilla. Putosi jään alle. Varmisti sillä tavalla, että mitään toivoa pelastumisesta ei ollut. Hänet haudataan vasta nyt, kun isä on ehtinyt toipua halvauksestaan.

   Kaarina pudisteli päätään myötätuntoisena ja lausui pahoittelunsa elämän kovuudesta.

 - Näin on. Olen minä nähnyt vaikka mitä. Niin, haluaisin näyttää teille jotakin. Nykyään ei tarpeeksi arvosteta kokeneitten hautausurakoitsijoitten työtä. Harvoin omaiset enää haluavat nähdä viimeistä kertaa rakasta omaistaan arkussa, vaikka hänet olisi kuinkakin kauniisti laitettu. Ei sentään juhlapuvussa ja ehostettuna, kuten joissakin maissa on tapana, mutta useimmiten rauhallisena ja varsin miellyttävänä katsella.

 - Se on totta, että nykyään yhä harvemmat näkevät kuolleita muuta kuin TV:ssä, myönteli Ilkka.

 - Voisin näyttää teille veljenne ruumiin. Hänetkin on huolella valmistettu viimeiselle matkalleen. Hän on jo tuolla oven pielessä. Tuotiin ihan vasta. Taisi olla numero 10? Ei kun 12.

   Mies ja vaimo silmäilivät toisiaan hiukan säikähtäneinä. Sitten he kohteliaasti kieltäytyivät. Heidän piti jo kiirehtiä kotiin muun perheen luokse.

 - Ei sitten, mumisi suntio ja näytti loukkaantuneelta. - Ehkä sentään voisitte silmätä aivan ventovierasta vainajaa. Ihastuttavaa ja taidokkaasti somistettua? Nuori nainen. Numerossa kymmenen.

   Ennen kuin opastettavat ehtivät suutaan avata, kirkonpalvelija ruuvasi kannen irti eräästä valkoisesta arkusta, nosti sitä ja alta paljastui...

   Hiljaisen valkoisen salin täytti naisen kauhistunut kirkuminen. Hillitön ja rahvaanomainen rääkyminen. Kaarina huusi kimeästi ja taukoamatta ja yritti kätkeä kasvonsa miehensä takin rintamukseen.

   Ilkka katsoi arkkuun ja oli huudahtaa itsekin. Sisällä oli pelkkää sylttyä. Irrallaan olevia ruhjoutuneita jäseniä. Kaksi kättä mutta vain yksi jalka. Miksei häntä ollut peitetty? Kauheinta oli irtonainen pää, joka irvisteli heille murtunein hampain. Kaikki oli mustelmilla ja verinaarmuilla. Toinen silmä...

   Silti Ilkka saattoi heti tunnistaa oman rakkaan vaaleakiharaisen pikkuveljensä Ismon. Suntiokin huomasi erehdyksensä. Veti kannen kiivaasti kiinni. Toisteli epätoivoisena anteeksipyyntöjään:

 - Anteeksi, voi kauheasti anteeksi. Ei ollut tarkoitus. Sekoitin numerot. Veljenne oli sittenkin se kymppi. Miten hänet on tuollaiseksi jätetty?

   Vierailijat eivät jääneet kuuntelemaan suntion pahoitteluja. Itkevää vaimoaan tukien Ilkka lähti juoksemaan takaisin ulko-ovelle. Opas kiirehti heidän jälkeensä ja yritti parhaansa mukaan lepytellä  heitä, tarjota sitä mikä oli parasta.

 - Hei, älkää lähtekö tällä tavalla. Ettei minulta katoa työn ilo. Anteeksi vielä kerran. Haluatteko nähdä jotakin todella kaunista ja liikuttavaa? Kaksivuotias suloinen tyttö. Antakaa kun näytän teille tämän pikkuisen kullanmurun. Täällä hän on, numerossa 16. Täällä on se pikkuvainaa.

                                           XXX

RUSKEA KÄÄREPAPERI

   Tellervo istui pienen kirkonkylän linja-autoasemalla ja odotti toista bussia päästäkseen mahdollisimman nopeasti kotikaupunkiinsa Helsinkiin. Hän oli ollut työmatkalla siellä Kainuun perukoilla. Lentokenttää ei ollut lähettyvillä, ja junien aikataulut sopivat vieläkin huonommin hänen suunnitelmiinsa.

   Oli perjantaipäivä ja hänen oli alunperin ollut tarkoitus palata kotiinsa vasta lauantaina. Hän ei olisi laisinkaan halunnut lähteä tälle matkalle, mutta johtaja oli ollut tiukkana. Tärkeitä liiketoimia luotettavalle, pitkäaikaiselle työntekijälle.

   Aamulla oli tullut kiireellinen puhelu sairaalasta, jossa hänen isänsä makasi jo neljättä kuukautta osittain halvaantuneena. Tellervo ei olisi millään tahtonut jättää häntä, mutta lääkärit olivat vakuuttaneet, että pahin oli jo ohi. Ensi viikolla aloitettaisiin kuntoutus. Isä saattaisi tulla lähes ennalleen, kun vain kärsivällisyyttä riittäisi.

   Puhelimessa kuitenkin kerrottiin, että isän tilassa oli tapahtunut äkkinäinen käännös huonompaan suuntaan. Olisi toivottavaa, että ainoa tytär saapuisi paikalle niin pian kuin mahdollista.

   Tässä hän nyt istui. Ränsistyneen maalaiskylän nuhruisella linja-autoasemalla maistellen väljähtynyttä kahvia kupista, jossa selvästi näkyi tumma pinttynyt rengas sisäpuolella. Hän yritti asettaa hillitysti punatut huulensa tarkalleen siihen kohtaan, missä reunus näytti vaaleimmalta. Kahvi ei maistunut muutenkaan, ja katse harhaili tuhruisessa imelänpunaisessa pöytäliinassa, jonka laikukkaalla pinnalla oleili kokonainen komppania murusia ja rasvatahroja.

   Voi taivas, millä hän saa vielä puolitoista tuntia kulutettua.  Levyautomaatti  melusi  ja kolme krapulaista pusakka-miestä remusi ja lemusi vanhalle viinalle tänne asti. Parasta oli lähteä ulos raikkaaseen ilmaan.

   Tellervo käveli umpimähkään kylän raittia pientä puukirkkoa kohden. Sinne näytti virtaavan kansaa. Jos se olisi auki, hän voisi mennä sisälle. Ehkä siellä osaisi rukoilla isän puolesta. Tuntui, että rukoukset ja usko olivat jo loppuneet. Nämä runsaat kolme kuukautta olivat olleet yhtä piinaa. Pettymystä ja taas toivoa. Isä oli välillä ollut jo kaksi kertaa tajuttomana. Kunpa hän ehtisi ainakin ajoissa.

                                     - - -

   Alkusyksyn aurinko lämmitti ihmeesti. Oli koittanut oikea intiaanikesä tänne pohjoiseenkin. Tellervo aukaisi kevyen takkinsa napit ja työnsi huivinsa laukkuun. Silloin hän huomasi, että kirkon vieressä oli suuri kuivuuttaan pölisevä kenttä, jolle oli pystytetty mahtava valkoinen teltta. Ihmisiä pyöri joka puolella.  

   Sisältä kuului suuriäänistä virrenveisuuta. Varmasti jotkin seurat. Penkkejä oli asetettu teltan ulkopuolellekin, mutta niillä istui vain ani harva, sillä aurinko paahtoi liian polttavasti ainakin vanhemman väen mielestä. He yrittivät ängetä telttaan varjoon. Siellä oli sittenkin viileämpää, varsinkin kun seinäkankaat oli osittain kääritty ylös.

   Seurateltan vierustalla makasi kaksi vanhaa miestä silmät kiinni. Nainen luuli ensin, että he olivat saaneet jonkin kohtauksen, mutta ei toki. Toinen, selällään lojuva, raotti silmiään ja tiiraili tutkivasti taivaalle, jolla ei purjehtinut pilvenhattaraakaan. Sitten hän ähisten siirtyi hiukan sivummalle, jotta pääsi pakoon  kaikkein pistävimmiltä auringonsäteiltä.

   Miehillä oli mustat kauhtuneet kokopuvut. Ikänsä palvelleet pyhäpuvut. Rypistyneet ja vanhanmalliset. Lienevät olleen käytössä jo vihkiäisistä saakka. Kiristivät kovasti kainaloista ja kaikki napit eivät takuulla olisi menneet kiinni.

   Se toinen mies makasi jälleen selällään, ja nariseva korahtelu säesti seuraväen laulua. Jalat olivat viattomasti levällään kuin pikkuvauvalla. Kaksi sepaluksen nappiakin oli unohtunut auki, kun oli ollut niin hoppu keventää lastia jossakin puolipiilossa nurkan takana. Ehkä Tellervo vain kuvitteli, mutta hän oli tuntevinaan sirossa hienostuneisiin tuoksuihin tottuneessa nenässään äitelän virtsan lemun. Näkyipä napin vieressä vielä vaalea täpläkin.

   Nainen ihan punastui, kun oli jäänyt tarkkailemaan noin intiimejä paikkoja. Ehkä nämä olivatkin puliukkoja, jotka olivat erehtyneet lepuuttamaan raihnaista tomumajaansa juuri uskovaisten silmien alle. Sekään ei pitänyt paikkaansa. Isäntämiehet olivat aivan selviä ja nähtävästi vain loikoilivat varjossa ja kuuntelivat hartaina horroksensa läpi virsiä ja saarnoja.

   Se mikä naista eniten kauhistutti oli miesten makuupaikka. Pölyistä ohutta tummahkoa hietaa, joka oli jo tahrinut ja värjännyt heidän ennestäänkin virttyneet pukunsa. Sävellys ”hienosta hietakehdosta” ei tainnut oikein soveltua heidän tuutulaulukseen.

   Toinen makasi kyljellään harmaahapsinen pää painuneena tomuun ja kaikenlaisiin roskiin. Parransängen keskeltä ammotti avonainen suu. Rinta kohoili raskaasti, koska pää oli aika pahassa asennossa. Vääristynyt ja vinossa. Takinkauluksen yläpuolelta pilkotti vanhan miehen punoittava niska, jossa oli syviä teräviä vakoja kuten hänen otsassaankin. Siellä täällä törrötti harmaita haivenia, aivan kuin pajupehkoa kesannolle jääneen pellon ojien pientareilla.

   Jostakin syystä näky oli hyvin hellyttävä. Tellervon isä oli suurin piirtein samanikäinenkin. Kookas ja harmaatukkainen mies, mutta kuinka suuri olikaan ero näitten välillä?

   Tellervosta tuntui  mahdottomalta kuvitellakaan, että isä olisi asettunut makaamaan likaiseen hiekkaan tummassa pyhäpuvussaan. Ei varmasti edes ulkoilutamineissaan. Hän oli hyvin pikkutarkka ulkonäöstään ja piti vielä äidin kuolemankin jälkeen hyvää huolta vaatteistaan. Kengät kiilsivät niin kuin ainakin kadettikoulun käyneellä.

   Se huolettomuus ja välinpitämättömyys vaatteita, omaa ruumista ja koko julkista esiintymistä kohtaan, se juuri teki naiseen riipaisevan vaikutuksen. Oli kuin hän olisi katsellut vieraalta planeetalta ilmestyneitä olentoja. Joka tapauksessa eri elämäntyyliin ja yhteiskuntaluokkaan kuuluvia.

   Tellervo yritti hienovaraisesti pujottautua täpötäyteen telttaan. Kuiskutteli anteeksipyyntöjään ja pahoittelujaan, mutta ei päässyt oviaukkoa pidemmälle. Juurevat isännät ja pyylevät emännät eivät luovuttaneet vieraalle tunkeilijalle senttiäkään reviiristään. Kollaa kestää.

   Nainen kuunteli aikansa ja lähetti lapsenomaisen rukouksensa jonnekin. Niin kuulemma rukous pitää lähettääkin, hän oli jostakin lukenut. Sanoa se vain kerran ja sitten päästää se yksin leijailemaan kuin ilmapallo korkeuksiin. Se on uskoa ja luottamusta, että antaa sen jälkeen asian Korkeimman haltuun eikä toista  pakonomaisesti ja epätoivoisesti pyyntöään. Pyöritä rukousmyllyään satoja kertoja. Yritä väkisin omalla tahdonvoimallaan pakottaa kohtaloa muuttamaan kulkuaan.

   Taas tuli hätä isästä ja hänen voinnistaan. Kunpa hän edes ehtisi ajoissa. Saisi vielä kertoa, miten paljon hän isää rakasti ja tarvitsi. He olivat kuin ystävykset. Kertoivat toisilleen huolensa ja myös ilonsa. Luottivat toisiinsa.

   Miten hänen käy, jos isä otetaan pois? Silloin hän on aivan yksin maailmassa. Vain vanha kummitäti ystävänä. Miten hän onkin näin yksinäiseksi jäänyt? Jo yli nelikymppinen hyvässä toimessa oleva liikenainen. Ei hullumman näköinenkään.

   Isää hän ei voinut syyttää eristäytyneisyydestään. Monet kerrat tämä oli kehottanut tytärtään lähtemään ikäistensä joukkoon.

 - Turhaan sinä pelkästään vanhan isäsi seurassa aikaasi kulutat. Totta kai se on minusta mukavaa, mutta ajattelen sinun parastasi ja tulevaisuuttasi. Hakeudu toisten nuorten rientoihin.

                                     - - -

   Matkalainen palasi kylälle. Autokin tuli vihdoin ja viimein. Oli varttitunnin myöhässä. Siitä valui matkustajia ulos. Todella valui, verkalleen. Kuin vitkastelevaa harmaata laavaa, jossa ehkä joskus oli ollut jonkinnäköinen kipinä ja vauhti. Sitten alkoi yhtä hidas lyllertäminen sisälle. Tellervo sai hypähdettyä bussiin jossakin jonon puolivälissä. Etuili kuten ne röyhkeät ja kiireiset pääkaupunkilaiset tekevät.

    Hän oli soittanut sairaalaan, mutta siellä oli kaikki ennallaan. Isä oli hereillä, mutta ei jaksanut puhua. Hoitaja lupasi välittää terveiset. Olihan isä jo kahdesta tiedottomuuskohtauksestaan  selvinnyt, ja nyt hän oli sentään vielä tajuissaan. Täytyi vain toivoa.

   Syyskuisen illan jo hämärtyessä bussi lopultakin mateli Helsingin  linja-autoasemalle. Äkkiä taksiin ja sairaalaan. Hän ei malttanut odottaa hissiä, vaan juoksi kolmanteen kerrokseen painava salkku toisessa kädessä ja hieno nahkalaukku olkapäältä riippuen. Kunto oli ainakin hyvä, koska ei juuri edes hengästyttänyt. Upseerin tytär.

   Hoitaja tuli käytävällä vastaan pahoitellen kovasti Tellervon myöhästymistä. Isän menehtymisestä oli kulunut vain parikymmentä minuuttia. Jollei olisi ollut sitä onnetonta bussin vaihtoa, hän olisi ehtinyt ajoissa.

   Tytär oli jäykkänä pitkästä matkasta ja pelosta ja nyt pettymyksestä. Miksei hänen rukoustaan ollut kuultu? Mitä isä oli tuntenut, kun tytär ei ollutkaan läsnä hänen viimeisillä hetkillään?

   Hoitaja yritti lohduttaa ja kertoi, että potilas oli ollut jo parisen tuntia koomassa, joten Tellervo ei kuitenkaan olisi enää voinut jutella hänen kanssaan, vaikka olisikin saapunut aikaisemmin. Hän vei tyttären isän huoneeseen.

   Tätä ei ollut vielä viety pois. Nainen tuijotti rakasta isäänsä, joka nyt oli hyvin vieras ja kaukainen. Hänelle oli pantu punainen ruusu rinnalle. Ilme oli kivikova ja liikkumaton. Jotenkin vihainen. Väri lyijynharmaa. Itse asiassa pelottava näky.

   Tuo ei ollut enää isä, siitä tytär oli varma. Ei se sama hymyilevä ja reipas, hellä ja suorastaan ylihuolehtiva isi, jonka hän oli tuntenut lapsuudestaan asti. Tuki ja turva. Oikea vanhanajan herrasmies. Huomaavainen ja kohtelias.

   Tellervo kävi hyvästelemässä rakkaan vainajan. Hoitaja jätti heidät vähäksi aikaa kahden. Tyttären ajatukset olivat yhtä liikkumattomat ja kuolleet kuin vanha mies vuoteellaan. Tunteet turtana. Sanat lopussa.

                                       - - -

   Hoitaja luovutti Tellervolle vainajan henkilökohtaisia tavaroita: vihkisormuksen, kellon, joitakin kirjoja ja kuvakortteja, joita oli tullut ystäviltä ja harvoilta omaisilta. Isän sisar vieraili sairaalassa pari kertaa viikossa miehensä kanssa. Elossa oli myös nuorempi veli, joka silloin tällöin otti heihin yhteyttä.

 - Entä isän vaatteet? kysyi Tellervo.

 - Ne voit hakea huomenna sairaalan kellarista. Siellä on meidän vaatevarastomme. Koeta nyt vain kestää. Onko sinulla ketään, jonka luokse voisit mennä?

 - On minulla se täti, jonka olet tavannutkin monta kertaa. Soitan hänelle.

   He hyvästelivät ja kiittelivät. Lääkäri selostaisi sitten tarkemmin, mitä oli oikeastaan tapahtunut ja aiheuttanut tämän yllättävän lopun. Tellervo käveli raskaine tavaroineen alas leveitä portaita. Nyt oli lisäpainona vielä tämä pullottava kassi. Isä ei muuten olisi ikinä suostunut raahaamaan kirjavaa muovikassia.

   Hän pysähtyi eräälle kerrosten välissä olevalle tasanteelle.  Oli ehtinyt tulla aivan pimeä. Sairaalan edessä levittäytyi tiheä puisto. Se näytti aivan mustalta ja muulloin niin heleä ruoho kuin musteeseen kastetulta. Puut huojuivat. Onko mitään levottomampaa kuin syystuulessa ja tihkusateessa hermostuneesti liikahteleva lehmus?

   Joitakin litimärkiä lehtiä oli lennähtänyt ikkunalasiin ja takertunut siihen kuin henkensä hädässä. Osa lehdistä oli jo kellertäviä ja ne täplittivät koko maiseman rauhattomaksi ja aavemaiseksi.

   Tellervo siristeli silmiään. Kyyneleet eivät olleet vieläkään tulossa. Kurkkua kyllä kuristi. Sydän tuntui raskaalta ja pelokkaalta. Silmät vain olivat kuumat ja kuivat. Katulamppujen keltaiset valot loivat ympärilleen monenkirjavan säteilyn. Kymmeniä pieniä sateenkaaren kehiä kimalteli puistossa. Sen synkkinä kiiltävillä asfalttikäytävillä.

   Näky oli kuin ilotulitusta, mutta ei toki seurausta railakkaista riemunpurkauksista, vaan sekin oli omiaan kouristamaan Tellervon sisintä. Kuin kiiltomatoja tai virvatulia. Epätodellista ja käsittämätöntä. Kuten kuolemakin. Läheisen kuolema.

   Yhtäkkiä naisella oli sellainen tunne, että kaikki oli samantekevää. Kukaan ei odottaisi häntä kotona. Kenellekään hän ei enää ollut vastuussa tekemisistään ja hyvinvoinnistaan. Olisi herttaisen yhdentekevää, suuntaisiko hän kulkunsa kapakkaan vai eteläsataman kolera-altaaseen.

   Tellervo karkotti oitis tuollaiset ajatukset. Isä ei niistä pitäisi. Hän tulisi varmasti loppuikänsä kuulemaan korvissaan tämän hyväntahtoiset ja huolestuneet neuvot. Joka asiassa, koski se sitten villahousujen käyttöä raakoina pakkaspäivinä taikka kananmunan keittämistä. Nainen muisteli, miten hän vielä aikuisiässä oli päästänyt kananmunat halkeamaan. Isä oli auliisti opastanut rakasta tytärtään.

   Hänen isänsä oli osannut tehdä ihan kaikkea. Napin neulominen tai paidan silittäminen ei ollut hänelle ongelma. Paremmin hän niistä suoriutui kuin hieman hiturainen tyttärensä. Tellervo oli harvoin ääneen vastustanut isänsä mielipiteitä, mutta kerran hän oli todella kiukkuisena huutanut:

 - Voi isä, anna minun erehtyä! Anna minun erehtyä edes yhden ainoan kerran!

   Isä ei ollut pahastunut vaan vastasi lempeästi ainikilleen:

 - Ei isäsi pahaa tarkoita. Toivon vain, ettei sinun tarvitse tehdä kaikkia niitä virheitä, joihin itse olen valitettavasti syyllistynyt.

   Sitten he olivat halanneet ja sopineet.

   Vieläkään ei itku tullut. Nainen aivan hätääntyi. Luulisiko isä, jos hän nyt jostakin tarkkailisi rakkaansa elämää, ettei tytär häntä kovasti kaivannutkaan? Ei surrut yhdenkään kyynelhelmen vertaa.

   Hän alkoi näppäillä tätinsä numeroa. Tämä olisi loukkaantunut ikipäiviksi, jollei veljen poismenosta olisi heti ilmoitettu. Olkoonkin kuinka myöhä tahansa.

                                      - - -

   Yö oli mennyt jotenkuten. Hiukan vain unilääkettä. Isä olisi varoittanut ottamasta liikaa. Täytyi olla tolkku ja itsekuri kaikissa toimissa. Tellervo oli maannut vuoteellaan kuivin ja kirvelevin silmin. Katsonut huoneensa avonaista ovea. Eteisessä paloi himmeä valo. Isän huoneen ovi oli suljettuna.

   Hän heräsi säpsähtäen. Oli kai sittenkin torkahtanut rasittavan päivänsä jälkeen. Oliko hän kuullut oven aukeavan? Oliko hän kuullut isän askeleita eteisestä? Sydän jyskytti pelokkaasti.

   Ei tällaista. Näitä asioita hän ei saanut päästää mieleensä, muuten hän ei ikimaailmassa enää uskalla nukkua tässä huoneistossa. Isän huoneen ovi oli tiukasti kiinni. Täysi hiljaisuus.

   Silloin hänen mieleensä välähti, että koska isä eläessäänkin oli tehnyt  kaikkensa rakkaan tyttärensä hyväksi, ei hän kuoltuaankaan haluaisi tälle mitään pahaa eikä huolen aiheita. Ei todellakaan tulisi pelottelemaan ainokaistaan. Rakkaus. Se sana mielessään hän sittenkin nukahti.

   Aamu oli kauhea kuten aina läheisen poismenon jälkeen. Se tuntui painajaisunelta, josta ei milloinkaan voisi herätä. Joka olisi ainaisesti läsnä eikä varmaan helpottaisi koskaan. Nyyhkytystäkään ei vain kuulunut.

   Tellervo lähti sairaalaan, löysi portaat kellariin ja sekoili aikansa pitkissä kolkoissa hämärissä käytävissä, kunnes päätyi vaatehuoneeseen, joka jonkin verran muistutti ravintolan sisääntuloaulaa. Leveän tiskin takana työskenteli pienikokoinen lihavahko mies.

   Naulakoita ja vaateripustimia ei näkynyt, mutta loputtomasti hyllyjä. Korkeat tikkaat oli sijoitettu erään hyllyrivin viereen. Mielettömän paljon paketteja ja laatikoita ja nyssyköitä. Toi mieleen suuren postitoimiston.

   Aikansa puuhasteltuaan mies kääntyi ja kurkisteli käytävään kuin murmeli pesäaukkonsa suulla. Asiakas selvästi aiheutti häiriötä miehen tärkeille toimille. Niinpä tämä murahti hieman yrmeänä:

 - Mitä haluatte?

   Oli kuin kylmä viima olisi alkanut puhallella, vaikka ikkunoita ja ovia ei ollut lähettyvillä. Ilmastoinnista onkaloissa oli tuskin kuultukaan. Tellervo rykäisi.

 - Olen Tellervo Heinonen. Hoitaja sanoi, että voin hakea potilaan vaatteet täältä.

 - Milloin se kuoli?

 - Eilen illalla.

 - Oottakaas vähän, kyllä maar ne ovat jo täällä.

   Mies tutki huolellisesti suurta kirjaa, mutisi jotakin ja lähti kiertelemään hyllyrivejä. Rapisteli muutamia pakkauksia, pudisteli pyöreätä päätään. Niskaa hänellä ei näyttänyt olevankaan.

 - Ei oo tää. Ei oo tääkään...Kas kas, tossa ne hyntteet on. Jaa, eversti Torsti Heinonen? Sekö se on?

   Tellervo nyökkäsi. Taas kurkkua kuristi.

 - Ootteko sen vaimo?

 - En ole vaan tytär.

   Mies kantoi pienehkön ruttuisen paketin tiskille, sysäsi sen Tellervon nenän alle, tökkäsi kynän käteen ja tokaisi:

 - Nimi tähän. Ei ku tohon.

   Tellervo ei ehtinyt ottaa silmälasejaan esille, joten hän kuittasi paketin melko epävarmasti. Jollekin tyhjälle riville. Kynä lakkasi toimimasta kesken kaiken. Nainen raapi ja raapi.

 - Kas, perha...Tää toimii. Tos on.

   Vapisevin käsin nainen tarttui toiseen kynään ja raapusti nimensä loppuun.

 - Tattis.

    Mies käänsi jo selkänsä aikoen paneutua muihin tehtäviinsä, mutta Tellervo luuli hajoavansa kappaleiksi. Jokin tärisi ja värisi hänen sisimmässään. Jotakin oli pahasti pielessä.

 - Anteeksi  nyt, mutta  eiväthän isäni vaatteet VOI mahtua näin pieneen pakkaukseen. Hänellä oli kengätkin. Voisitteko tarkistaa, jos tämä on väärä paketti?

   Mies muuttui monta astetta yrmeämmäksi. Epäiltiin hänen ammattitaitoaan, ja hän oli ollut tässä virassa jo kaksitoista vuotta. Kukaan ei ollut koskaan valittanut.

 - Kyllä se on tää. Numero täsmää, nimi täsmää. Takki, housut, lyhythihainen paita, solmio, sukat, mokkakengät, alushousut, verkkopaita. Mistä nyt kiikastaa?

 - Näin pieni paketti? Miten kummassa?

 - Ne o hyvin pakattu. Tiiviisti. Vedin narun tiukasti ympärille. Kyllä se pitää. Siinä on lenkkikin kantamista varten.

   Tellervo tuijotti pakettia. Oikeata narua, jossa oli vaaleita karvoja. Paksu ja syöpynyt syvälle paperiin. Ihme, ettei se ollut revennyt, mutta se olikin kestävää ruskeata käärepaperia. Toisen kengän kärki kyllä kuprutti pahasti yhtä nurkkaa.

   Naista kauhistutti, missä kunnossa vaatteet olisivat. Sinertävä sileä kesätakki. Ohutta laadukasta kangasta. Samoin vaaleanharmaat flanelliset kesähousut. Laskokset aina veitsenterävät. Isällä oli kotona oma prässi, johon hän joka ilta asetti pitkät housunsa. Hyvin silitetty vaalea kesäpaita. Hienoa luonnonsilkkiä. Samaa materiaalia oli solmio. Hillitty ja huolella valittu.

 - Etteks te millään usko? Siinä on kaikki. Väitätteks te mua varkaaksi?

   Mies alkoi mennä kovin mustanpuhuvaksi.

 - En toki. Hyvästi.

 - ...västi.

   Maanalaisen armeijan edustaja jäi synkkänä katsomaan poistuvaa naista.    

   Tellervo otti pahoinpidellyn paketin syliinsä. Hän piteli sitä vaakasuorassa molempien käsiensä päällä edessään kuin kallisarvoista aarretta. Kuin vastasyntynyttä vauvaa, jonka niskaa ja päätä piti varoa.

   Hän hoiperteli portaita kohti. Silmät hämärtyivät. Nyt kyynelistä. Hän kompastui askelmiin ja putosi kipeästi polvilleen rapuille. Istui kumarassa kylmällä portaalla ja pusersi pakettia rintaansa vasten. Kuin hengetöntä pienokaistaan, johon ei enää koskaan saa eloa eikä kontaktia.

   Hän luuli, että hänen sydämensä särkyy. Kuumat kyyneleet alkoivat tippua hänen sylissään lepääville muistoille. Karkean narun karvat kastuivat. Samoin ruskea käärepaperi.

                                         XXX

YÖNKUNINGATAR

   Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Kuumasti ja häikäisevästi. Epätavallisen kovaa hellettä oli kestänyt useita viikkoja. Keskisuomalainen pikkukaupunki kamppaili jo kuivuuden kourissa. Kuinka heinäkuussakaan saattoi olla näin painostavaa?

   Kaupungin uusin hautausmaa aivan hehkui liiallisesta lämmöstä. Hikoilevien haudankaivajien ja puutarhurien mielestä se alkoi muistuttaa helvetin esikartanoa. Matalalla kiviaidalla ympäröity kalmisto sijaitsi korkealla harjulla. Hiekkaa ja soraa joka puolella. Muistutti soranottopaikkaa, jollainen muuten oli aivan hautausmaan kupeella. Ties vaikka kauhakuormaajiin pian alkaisi tarttua arkkuja ja luurankoja.

   Kastelulaitteet olivat aivan riittämättömät näinkin laajalle alueelle. Se vähäkin nurmikko, mikä oli saatu kasvamaan haudoille ja niitten väliin, nuokkui ruman ruskeana ja kulottuneena. Puita oli harvassa ja ne olivat vielä pieniä ja kituliaita. Niistä ei juuri pahemmin riittänyt varjoa työntekijöille eikä vainajille. Kuoleman varjon laakso, paitsi että se olikin harju.

   Puutarhurilla oli suuri huoli kukista. Ne ryyppäsivät kuin rapajuopot ja niitä olisi pitänyt kastella monta kertaa päivässä. Omaiset kävivät tosin hoitamassa hautoja, mutta kova kuumuus ajoi heidätkin pika pikaa vilpoisemmille seuduille, mieluiten kauempana läikehtivän järven tuntumaan.

   Verenpisarat olivat nuupallaan. Heleänpunaisten kyynelten paino oli niille liikaa. Ne kumartelivat ja notkahtivat kuin rukousasentoon. Aneemisen näköiset pikkuruusut muistuttivat  kuihtuneita morsiuskimppuja. Rehevät begoniat kamppailivat urheasti hengestään. Levittivät näyttävästi oranssinvärisiä ja räikeänpunaisia kukkiaan, ja paksuja

vihreitä lehtiään, mutta niidenkin oli annettava periksi herra Helteelle.

   Hyväuskoiset omaiset kuljettivat paikalle irtokukkia, jotka pyörtyivät jo tullessaan. Teräväkärkiset pikkumaljakot eivät riittäneet. Juuri kun edellinen haudalla kävijä oli kääntänyt selkänsä, naapurihaudan sureva sukulainen saattoi ”kääntää” maljakon itselleen, napautti terävän kärjen heilahtelevaan hiekkaan ja tuikkasi omat kukkansa vaasiin.

   Sen oli muuan haudankaivaja omin silmin nähnyt. Ei kehdannut mennä huomauttamaan, kun kysymyksessä oli eräs kaupungin rikkaimpia rouvia ja kirkkoneuvoston jäsen.

   Taas oli tulossa sunnuntai ja ainakin kolme hautausta. tiedossa. Siunaus tapahtui yleensä ulkona, koska portin viereen rakennettu kappeli oli liian pieni ja toimitti etupäässä vain ruumiskellarin virkaa. Sitäkin huonosti, koska nyt helleaallon vallitessa oli todettu, ettei kellari ollenkaan pysynyt oikeassa lämpötilassaan. Se falskasi nähtävästi pahasti.

                                     - - -

   Sunnuntaipäivä koitti yhtä paahtavana kuin edellisetkin. Kahden jälkeen tuotiin siunattavaksi Siina Marttisen maalliset jäännökset. Hän oli arkussaan jo odottamassa kappelin ovella, jonka yläpuolella luki: ”Tiet kaikki yhtyy täällä, portilla kalmiston.” Jotensakin pahaenteinen lause. Vainajakin olisi ollut samaa mieltä, jos olisi tiennyt asiasta.

   Monitoiminainen Siina Marttinen oli ollut keskisuuren muotiliikkeen omistaja. Aloittanut aivan tyhjästä ja ahkeruudellaan, viekkaudellaan ja ehkä hiukan muillakin avuillaan hän oli nostanut kauppansa huomattavaan kukoistukseen. Jokainen arvonsa tunteva rouvashenkilö asioi hänen butiikissaan, kuten hän mielihyvin sitä nimitti. Seurasi trendejä aina Pariisista ja Amerikasta asti.

   Itse hän oli malliesimerkki innokkaasta muodin edustajasta. Näyttävästi, mutta silti aistikkaasti pukeutunut. Upein vaatekappale oli kirjavaksi värjätty, mahtava kettuturkki, joka ulottui maahan saakka. Teatterin naulakoilla samoin kuin ravintolassa se vaati oman huomionsa, mutta myöskin tilansa.  

   Sitä ei niin vain huolettomasti heitetty tuolin selkänojalle. Se pursuili ja velloi siitä vähän ajan kuluttua lattialle. Liukas kun oli. Kuin rasvattu sumopainija. Kavaljeerilta vaadittiin suorastaan treenattuja lihaksia, jotta hän jaksoi ujuttaa sen hyllyvän turkiskasan daaminsa harteille.

   Kummallista oli, että aivan keskikokoinen nainen jaksoi kannatella sitä, varsinkin kun tämä uhkea daami hoippui sirojen juhlakenkien varassa, joiden korot olivat terävät kuin naskalit ja ainakin viisitoista senttiä korkeat.

   Itsetietoisesti ja varmasti Siina kantoi höyhenensä. Mitä nyt ei uhraisi kauneuden ja tyylikkyyden alttarille. Muitten naisten kateelliset silmäykset ja miesten ihmettelevä ihailu oli paras palkinto kipeistä varpaista, suonikohjuista ja vaivaisenluista. Siina ei ollut enää aivan nuori. Puolivälissä viittäkymmentä, mutta vielä erittäin vetävän näköinen. Taidokkaasti ehostettu ja tukan väri vaihteli kaikissa sateenkaaren väreissä.

   Hänellä oli ollut miehiä, mutta ei miestä. Yhtä ainoata omaa rakasta mussukkaa. Siina hukutti pettymyksensä ja kaipauksensa työhön ja kalliisiin viineihin. Niitä hän tosin joutui nauttimaan kohtuudella, samoin kuin herkullisia ruokia.

   Hänellä oli nimittäin pienenpieni ongelma. Vasta alullaan, mutta se kauhistutti muotitalon omistajaa. Hänelle oli alkanut kertyä ylipainoa. Kiusallista ihramöykkyä vyötärön tienoille ja vähän muuallekin. Hän inhosi hölkkäämistä ja kuntosalillakaan hän ei ehtinyt juosta.

   Sellaiset juoksemiset hän kyllä tunsi perusteellisesti, kun korko alkoi juosta huippulukemiin, jos asiakkaat olivat hitaita maksamaan tai olivat erehtyneet lainaamaan häneltä rahaa. Sukkahousujen silmukat saattoivat myös juosta, mutta harvemmin, koska hän arvosti luksusluokan laatua sekä vaatteissaan että esineissään.

   Sen sijaan hänellä  itsellään oli jatkuva juoksuaika. Vuodet kuluivat, kilot karttuivat, mutta sopivaa sulhasta ei vain ilmestynyt. Joskus mieleinen ehkä vilahtikin ohimennen maisemissa, mutta sitten tämä joko karkasi muitten matkaan taikka oli jo sidottu hankalaan ja kärttyisään vaimoonsa, joka piteli miestä pihdeissään kuin rapu. Ihan raivostutti.

   Siinasta tiedettiin aika paljon kaupungilla. Hän oli asunut tällä paikkakunnalla koko ikänsä. Käynyt vain opiskelemassa muotialaa ja markkinointia jopa Euroopan suurkaupungeissa asti. Hän oli matkustellut ympäri maailmaa lukuisia kertoja. Ei sieltäkään ollut omaa kultaa löytynyt. Ei miljonääriä eikä hiukan köyhempääkään. Sellainenkin olisi jo alkanut hänelle kelvata.

   Johtajatar kuului lähes kaikkiin yhdistyksiin. Siitä oli hyötyä liikeasioissa. Hän oli jopa eläinsuojeluyhdistyksen sihteeri, vaikka inhosi sydämensä pohjasta kissoja ja oli pahasti allerginen koirille ja hevosille ja kuulemma myös seeproille. Hänet oli testattu erittäin kalliissa yksityissairaalassa.

   Hän kävi milloin ehti sekakuorossa, sillä naiskuoroihin ja muihin pelkkiä vaimoihmisiä työllistäviin kerhoihin ei kannattanut nenäänsä pistää. Ajan haaskausta. Kuorossa hän kokeili jokaista bassoa ja tenoria, sekä kerran vahingossa viininpöpperössään myös erästä tummaa ja hoikkaa alttoa. Oli ollut tyydyttävän mukavaa viimeisen vaatekappaleen riisumiseen asti.

   Ei  Siina  koskaan  niin pöllyssä ollut, ettei olisi erottanut urosta naaraasta. Johan jo eläinsuojeluyhdistyksessäkin pi-

ti olla tarkkana, että kirjasi sukupuolet kohdalleen.

                                       - - -  

   Siina-neiti siis arvuutteli hautausmaan portilla, ketä hänen maahanpanijaisiinsa saapuisi. Jonkin verran kaupungin kermaa, mutta suuri osa oli kai pelännyt hapantuvansa siinä kuumuudessa ja oli jäänyt pois. Monet olivat ikävä kyllä matkoilla tai mökeillä, koska oli parasta loma-aikaa. Sähkeitä ja adresseja oli kyllä odottamassa korkea pino erään ravintolan kabinetissa.  

   Joitakin harvoja autoja alkoi hurautella parkkipaikalle. Lähiomaisia ja ystäviä oli vain kourallinen. Noinko vähän? Järkyttävän piskuinen lauma. Heitä oli tarkalleen laskettuna kuusi henkeä. Portilla seisoi jalkaterät ulospäin sojottaen Siinan pitkäaikainen siivooja rouva Viinikka. Hänen lähettyvillään huojuskeli muina miehinä nuori  pojankoltiainen, jonka nimeä vainaja ei varmaankaan olisi edes muistanut. Liian vähäpätöinen havainnoitavaksi. Janne oli tullut tätinsä kuskiksi.  

   Täti oli joutunut maksamaan sekä bensiinin että ylimääräisiä lahjuksia veljenpojalleen. Lisäksi hän oli kehuskellut, että tiedossa olivat oikeat ruokahautajaiset, Häränpihviä ja upeaa täytekakkua. Kun poika oli yhä vain epäröinyt ja mutissut jostakin jännittävästä  jalkapallomatsista, täti oli lyönyt viimeisen valttinsa pöytään. Hän uhkasi tehdä pojan perinnöttömäksi. Se tehosi oitis. Ei sen takia, että tädiltä olisi jäänyt mitään perittävää, mutta kaikissa leffoissa se oli se vihoviimeinen ukaasi, joka taltutti sinnittelevän nuoren.

   Rupsahtaneen näköistä kukkalaitetta puristi hikisissä käsissään yhtä rupsahtaneen näköinen nainen. Hän oli Helinä, Siinan läheinen ystävätär jo kouluajoilta. Rypistynyt otsa ja alaspäin  vääntyneet  suupielet  kuvastivat kai surua. Musta leninki oli peräisin Siinan liikkeestä. Ystävätär oli ostanut sen jokunen vuosi sitten  appensa hautajaisiin. Nainen oli maksanut siitä huikean hinnan.  

   Se oli ollut Siinalla ihan periaatteena, että sukulaisia ja ystäviä ei saanut paapoa hinnanalennuksilla. Silloin heistä vasta vihamiehiä tulikin. Kaikkia oli kohdeltava tasa-arvoisina, ettei kukaan jäänyt kiitollisuudenvelkaan. Siispä oli sangen ilahduttavaa, että ystävättären nyrpeä ilme heijasti kaikkea muuta kuin kiitollisuutta. Mitä lienee muistellut?

   Erään loistoauton luona seisoskeli levoton ja peräti haluttoman tuntuinen vanhempi herra, joka vilkuili koko ajan ympärilleen, kuin olisi epätoivoisesti etsinyt pakotietä. Hän oli Pepe, Helinän aikoja sitten vihkivalansa rikkonut aviomies. Vaimo vinkkasi hänelle käskevästi sormellaan, ja Pepe koikkelehti paikalle. Tumma puku ja harmaa solmio. Vuosien varrella moni nainen oli silmäillyt häntä ihailevasti ja kutsuvasti. Useimpien kutsua tämä sankari oli viipymättä noudattanutkin.

   Joukossa oli myös nuori lintumaisesti hypähtelevä naisihminen. Hän oli Siinaa paljon nuorempi. Samaa isää, mutta eri äitiä. Taina työskenteli sisarpuolensa liikkeessä myyjänä. Palkka oli olematon, koska hänellä oli kuulemma muita etuja. Niistä Taina ei ollut vielä päässyt selville.

   Hän oli yksinhuoltaja ja sai armosta asua Siinan omistamassa yksiössä. Maksoi tietysti vuokraa kovimman taksan mukaan. Koko hänen olemuksensa kuvasti nöyryytettyä ja nujerrettua ihmistä. Laiha ja nälkiintynyt. Ehkä ihan todella puutteessa elävä.

   Taina uhrasi nimittäin kaikkensa ainoan tyttärensä Karoliinan hyväksi. Tämä viisivuotias pikkuneiti paini kuin eri sarjassa  äitinsä  kanssa.  Hänellä  oli  muodikas  ja hintava

mekko yllään, hienot kiiltonahkakengät ja aitoja kultakoruja kaulassaan, jopa korvissa.

   Kyllä Tainakin yritti antaa lapselle parastaan, mutta ihme kyllä, myös Siina-täti oli ottanut kummityttärensä aivan erityisesti siipiensä ja kirjokettuturkkinsa suojaan. Karoliina oli kummitätinsä heikko kohta ja lemmikki. Hän todella rakasti lasta ja oli valmis edistämään pienokaisen hyvinvointia kaikin mahdollisin tavoin.

   Hänelle tuotti suurta onnea, kun hän sai tuntea lapsukaisen pehmoiset käsivarret kaulallaan. Hellyyttä ja äidin onnea hänelläkin. Ulkomaille saakka hän oli tyttöstä kuljetellut. Lupasi kouluttaa tämän vaikka tohtoriksi. Karoliina olikin hyvin terävä ja menestyi hyvin päiväkerhossa. Hänessä oli tätinsä itsevarmuutta ja rohkeutta.

   Suntio ja pappi saapuivat, ja saattoväen piti lähteä liikkeelle. Arkunkantajia ei vain löytynyt tarpeeksi. Nuori Janne oli kauhistuneena piiloutunut pienen tätinsä taakse, kun kantajia ryhdyttiin kyselemään. Siina olisi raivostunut, jos olisi tiennyt tästä.

   Ensinnäkin oli karmeata, että asioita ei ollut kunnolla suunniteltu etukäteen. Se oli täysin vastoin hänen periaatteitaan. Toiseksi oli ärsyttävää, ettei saattoväestä saatu kylliksi kokoon miespuolisia surijoita, jotta nämä olisivat voineet kantaa  hennon ja  hoikan kaunokaisen hänen viimeiseen leposijaansa.

   Ne hento ja hoikka olivat kyllä Siinan ikiomia mielipiteitä, joita ei tarvitse ottaa vakavasti. Ei tämä menestyvä liikenainen ollut muutenkaan onnistunut valheen polkuja täysin välttämään tässä liian lyhyeksi jääneessä elämässään.

   Kantajia ei siis ilmaantunut, vaikka moni mies olisi kyllä ollut kovasti ilahtunut siitä tosiasiasta, ettei ainakaan turkkeja  tarvinnut  tässä  helteessä  lähteä haudalle raijaamaan.  

   Onneksi käytettävissä olivat sentään vanhat kitisevät ruumiskärryt, joten kantajiksi ei tarvinnut ryhtyä värväämään naisväkeä, ja vainaja-parka saattoi turvallisin mielin matkata kohti sukuhautaa.

                                       - - -

   Sureva saattue aloitti vaelluksensa jäykkäniskaisen suntion johdolla. Pienikokoinen pappi kipitti hänen perässään lilliputtien juoksumarssia pysyäkseen tahdissa mukana. Pitkine säärineen loikkivat Janne ja Pepe kiidättivät valitusvirttä veisaavia rattaita muutaman kilometrin tuntivauhtia. Nuorukainen oli muutenkin ylettömän kiinnostunut nopeista autoista.

   Suntio joutui koko ajan lisäämään tempoa, etteivät pastori ja ruumisvaunut olisi tökkineet häntä takamuksiin. Muu väki seurasi kannoilla parhaan kykynsä mukaan. Kukaan ei mukissut vastaan. Sittenpähän tästä päästäisiin. Mitä pikemmin sitä parempi.

   Harmaalla, kauniisti sammaloituneella kiviaidalla koikkui tavallisesti vanhemmanpuoleisia naisihmisiä nautiskelemassa parempiosaisten peijaisista. Siinan viimeinen matka olisi varmasti vetänyt suuren porukan parhaille aitiopaikoille, mutta sietämätön helle oli estänyt useimpia kurttukaulaisia haaskalintuja saapumasta.

   Kaikkein innokkain istuntojen pitäjä, leskirouva Nissinen, oli yhä vuoteen omana, koska edellisissä hautajaisissa hän oli valitettavasti saanut auringonpiston.

   Välittömästi arkun perässä, ilman minkäänlaista hajurakoa, laahustivat ystävätär sekä Taina pikkuisen Karoliinansa kanssa. Seuraavassa rivissä tallusteli vain rouva Viinikka, mutta eipä siihen olisi muita juuri mahtunutkaan. Tavattoman kapeat käytävät.

   Kauempana takana tarpoi se muu harvalukuinen joukko pehmeässä hiekassa kompastellen ja manaillen sisimmässään kuumuutta ja pitkää hikistä matkaa. Koko kalmisto oli totisesti hiekalle rakennettu.

   Taina oli edellisenä päivänä käynyt katsomassa, missä Siinan hauta sijaitsi eikä se silloin ollut tuntunut olevan näin kaukana portista. Ettei vain suntio juoksuttanut heitä ylimääräisiä kunniakierroksia.

   Vai olivatko ne kierrokset tarkoitettukin miehelle itselleen? Hän oli puolen vuoden päästä varsin haluttomasti jäämässä varhaiseläkkeelle, mutta kun se muisti välillä pätki niin armottomasti.

   Se myönteinen puoli tässä pitkässä taivalluksessa kuitenkin oli, että kukin ehti muistella vainajaa perusteellisesti. Ja lämmöllä? Oikein helvetin tuleen toivotellen. Siina olisi varmaankin suonut, että kuljettava matka olisi ollut lyhyempi. Mitä sitä kannattaa menneitä ruveta muistelemaan.

                                     - - -

   Janne ei ollut tuntenut johtaja Marttista kovin hyvin. Kohteliaana nuorena miehenä hän oli yrittänyt joskus tervehtiä, mutta Siina oli katsonut häntä kuin ilmaa. Kerran hän kuitenkin oli sangen tiukassa äänilajissa tivannut pojalta, mitä tämä oikein luuhasi siellä myymälän takahuoneessa.

    Kopea nainen oli siinä paikassa ruvennut pojan nähden laskemaan kalliita raidallisia T-paitoja. Nuori mies oli syvästi loukkaantunut moisista epäilyistä. Hän oli vain tullut tätiään vastaan, koska heidän piti mennä yhdessä sairaalaan pappaa katsomaan.

   Rouva Viinikka kulki pystypäin. Työnsä hän oli hoitanut kunnolla ja kärsivällisesti. Hänen täytyi rehellisesti myöntää, että musta kyy oli kyllä monesti hänen sydämessään luikerrellut, kun hänen oli ollut pakko kuunnella sitä ryöpsytystä ja haukkumista, jota työnantaja hänen päälleen syyti.  

   Useimmiten aivan aiheettomasti. Niin kuin se Yönkuningatar-stoorikin. Vahinkohan voi sattua kelle hyvänsä.  

   Siina käytti runsaasti kalliita hajuvesiä. Oli niittenkin erikoisasiantuntija, kuten muka kaiken muunkin. Hän oli tuonut Pariisista Yönkuningatar-nimistä parfyymia. Pienessä, sirossa kristallipullossa. Huumaava lemmentuoksu, vaikka eipä se ollut mieleistä urosta paikalle houkutellut.

   Eräänä päivänä Viinikka huitaisi pölynimurinsa varrella koko putelin päin valkoiseksi kalkittua tiiliseinää. Pullo särkyi ja koko läävä haisi räävittömästi vielä seuraavalla viikollakin. Haisi, sillä eivät tuollaiset sulotuoksut tämän ahkeran siistijän auenneitten ihohuokosten täplittämää perunanenää viehättäneet.

   Oli kuin maanjäristys olisi pyyhkäissyt yli idyllisen pikkukaupungin. Mokoman asian takia. Kauheitten raivonpuuskien ravisuttama Siina menosi tunnin ja sanoi epäävänsä siivoojaltaan puolen vuoden palkan. Uhkasi jopa erottaa hänet, mämmikouran ja maalaistollon.

   Nämä tittelit olivat aivan erityisesti loukanneet rouva Viinikkaa, koska hänen parhaita avujaan oli ollut juuri kätevyys, jota myös hänen edesmennyt aviopuolisonsa oli alinomaa kehuskellut, varsinkin sänkyhommissa. Lisäksi, hänhän oli koko ikänsä asunut kaupungissa.

   Ikävä välikohtaus oli tapahtunut juuri edellisellä viikolla, kun Siina sai lähtökutsun taivaaseen, jos sai. Viinikka hymyili vinosti ja pahansuovasti.

   Pepe kuljetti rattaita vasemmalla kädellään. Siinä kiilteli paksu, uutuuttaan hohtava kultasormus. Ei toki ollut kysymyksessä mikään uusi vihkivala, kun ensimmäinenkin oli murentunut kerta toisensa jälkeen. Ei miehen omatunto olisi sallinut enää tuollaisten katteettomien lupausten antamista. Ehdoin tahdoin, mitä nyt joskus vahingossa, jollei nainen muuten suostunut pysymään kiltisti alla. Taikka päällä, tämä hivenen modernimpi kasti.

   Ei vaan sormus oli siitä syystä säilynyt uuden veroisena, koska miten se rintataskussa olisi päässyt raappiintumaan ja himmentymään. Useammin se oli siellä oleillut kuin Pepen paksussa sormessa. Hän oli kauppamatkustaja ja otti hommansa vakavasti. Hoiti nurisematta kaikki tarvittavat liikematkat, joskus myöskin muutamia tekaistuja, kun johtajan silmä vältti.  

   Varsin monissa liikeneuvotteluissa oli eduksi esittää vakiintunutta ja luotettavaa perheenisää, mutta kohdalle osui, taivaalle kiitos, myös tilanteita, joissa sormus todella pahasti häiritsi niin sanottua suhdetoimintaa. Kaupparatsu uskoi vakaasti, että hänestä pidettiin, sillä hän osasi olla lipevän kohtelias ja kumarrella joka suuntaan kuin linkkuveitsi.

   Mies vilkuili silloin tällöin vaimoaan. Kovin oli happaman näköinen, mutta niinhän se oli aina. Ei hymyn häivettä ollut näkynyt sitten hääyön. Mikä siinäkin oli muka kiikastanut? Hopusti toimeen ja valmis. Se päti ainakin liike-elämässä ja armeijassa. Se akka ei vain ollut tyytyväinen mihinkään. Oliko se ihme, että elämänhaluinen ja naurava Siina oli niin kummasti vetänyt häntä puoleensa?

   Pepe tuijotti hetken arkkua. Hänen tuli ihan ikävä. Pari erittäin miellyttävää ja kiihottavaa muistikuvaa välähti hänen mielessään. Ne pehmoiset kuumat paikat. Ah ja voih! Mennyttä tämän naisen osalta, mutta onhan niitä muitakin tiedossa. Ei hätää.

   Ainoa huoli oli, että Helinä olisi sittenkin aavistanut jotakin. Siina oli joskus ehdotellut, että Pepe eroaisi, mutta ei sitä niin vain avioliittoa mennä rikkomaan. Olihan heillä tyttäriäkin  kolme  kappaletta.  Ei  ole  hyväksi,  että  teini-ikäisiltä neitosilta kaatuu myönteinen miehen malli. Isä seisoo kuin Runeberg jalustallaan. Ei häntä sovi erotouhuilla alas romahduttaa.

   Helinä-vaimo oli niin täynnä vihamielisiä ja ristiriitaisia tunteita, että oli vallan tikahtua. Totta kai hän oli tiennyt Pepen puuhista parhaan ystävättärensä kanssa. Siina avoimesti vihjaili siihen suuntaan, jotta olisi saanut Helinän suunnittelemaan eroa. Kiusallaankaan hän ei eronnut. Hyvä olikin. Nyt tuosta iilimadosta oli onnellisesti päästy.

   Vilppiä ja kalvamista oli ollut koko ystävyys alusta pitäen. Jo alakoulussa se mokoma kaksinaamainen käärme oli kannellut hänestä perättömiä opettajalle, luokkatovereille ja vihdoin jopa vanhemmille. Levitti juttuja, että Helinä näpistelee rahoja ja antaa poikien tirkistellä housuihinsa. Itse se puuhasi kaikenlaista jo vauvaiästä lähtien.

   Kun Helinä sitten oikein suuttui ja loukkaantui jostakin kataluudesta, Siina osasi olla niin maireata ja lepytellä hänet. Ihan tässä tuli murheen kyyneleet silmiin, kun muisteli sitä nöyryytystä ja hyväksikäyttöä.

   Melkein samanlaisissa tunnelmissa käveli Taina. Jollei sisar olisi ollut niin kiltti Karoliinalle, hän olisi kipin kapin paennut toiselle paikkakunnalle. Taloudellinen turvattomuuskaan ei olisi pelottanut, kun vain olisi päässyt eroon siitä noita-akasta.

   Saattoi olla, että se oli jättänyt jotakin Karoliinalle, mutta suurimman osan omaisuuttaan se on varmasti testamentannut vaikka naiskuorolle, kunhan vain voisi loukata ja piinata häntä, ainoata siskoaan.

   Kuinka paljon rahaa olikaan mennyt Siinan terveyden ja kauneuden hoitoon? Totta kai todelliset lääke- ja sairaalamenot olivat asia erikseen, mutta entä ne kasvojenkohotukset, ylettömän kalliit kauneushoitolat ja kylpylät? Niistä oli tullut Siinalle aivan kuin pakkomielle. Jokin aika sitten sillä säälimättömällä saalistajalla oli alkanut kyteä tosi kiihkeitä aikomuksia Pepen valloittamiseksi. Sen Taina oli aivan selvästi pannut merkille. Siina oli kiehnannut kuin kiimainen narttukissa miehen ympärillä.

   Sitten se vampyyri teki aivan älyttömän tempun, joka koitui hänen omaksi tuhokseen. Pepe piti hoikista ja notkeista naisista. Oli hikeä pursuten yrittänyt väännellä rakastajatartaan mitä kummallisimmille mutkille ja koukeroille. Siina oli ähissyt ja puhissut ja voihkinut. Ei suuresta hurmiosta vaan kivusta, kun ihrakerrokset joutuivat liian kovaan likistykseen.

   Taina ei ollut korviaan uskoa, kun sisar ilmoitti lähtevänsä Helsinkiin vaativaan leikkaukseen. Ensiluokkaisessa yksityissairaalassa Siinalta pienennettäisiin mahaa, leukoja, reisiä, vyötäröä, pakaroita ja ties mitä.  

   Siskopuoli oli varoitellut huolestuneena. Ei ihmisen nahan alle saanut syyttä suotta mennä tongiskelemaan. Nykyaikana vielä, kun on kaikenlaisia kamalia bakteereja ja tauteja.

   Siina oli vain käheästi nauranut ja väittänyt siskon olevan kateellinen, koska itse ei pystynyt omalle riutuneelle naamalleen ja lässähtäneelle keholleen tekemään yhtikäs mitään. ”Rahalla saa ja hevosella pääsee” oli Siina rallatellut itsevarmaan tapaansa. Tainaa ihan hirvitti. Jotenkin hän aavisti pahaa.

    Ökyrikas liikenainen leikattiin ja oli jo toipumassa monta senttiä hoikempana, kun ne bakteerit sitten iskivät. Rahoistaan ja rehvakkaasta itseluottamuksestaan huolimatta muotisalongin johtajatar Siina Marttinen menehtyi siihen kauneusleikkaukseensa, ja tässä sitä nyt käveltiin. Hänen mätänevän ja tomuksi muuttuvan ruumiinsa jäljessä.

   Tainan tuli oikein paha mieli ja hän tunsi sääliä sisartaan kohtaan.  Silmät  kyynelissä  hän  katsoi  pientä  Karoliinaa, joka piti tiukasti kiinni äitinsä kädestä. Lapsukaisen katse oli kiinteästi suunnattuna tärisevään arkkuun. Pienet palleroiset jalat alkoivat jo väsyä. Kaikki oli niin käsittämätöntä ja kummallista. Missähän Siina-täti oli?

   Jotakin outoa ja pelottavaa tuntui pienessä nenässä. Hän nyrpisteli sitä. Sitten hento ääni kysyi inhoten:

 - Äiti, mikä täällä haisee?

                                          XXX  

UNI-JUKAN MORSIAN

1. Hääpäivä vai hautajaiset?

   Linnea tuli kotiin konsertista. Ihmetteli jo eteisessä olohuoneesta kajastavaa kummallista valaistusta. Hämärää, mutta siellä täällä varjoja. Lepatusta. Kuin kynttilöitä.

 - Hyvä ihme, Isto. Mitä sinä oikein puuhaat? Oletko tullut aivan kaistapäiseksi?

 - Onnellista hääpäivää vaan sinulle, ainut armahani, sanoi mies nyyhkien ja katsoi vaimoaan surullisin, kostein silmin. - Vaikka hautajaisethan näistä näyttää muodostuvan.

 - Eihän meillä ole hääpäivää lähelläkään. Vasta kahden kuukauden kuluttua. Mitä tämä oikein tarkoittaa?

   Olohuoneen pyöreälle pöydälle Linnean virkkaaman ananaskuvioisen pöytäliinan päälle oli asetettu Iston ja Linnean hääkuva. Kaikessa maireudessaan. Morsian säteili lumivalkoisessa hunnussaan ja silkkipuvussaan, ja sulhanen näytti kissalta, joka on juuri aloittamassa herkullisen kerman latkimisen. Sellaista se oli ollutkin. Eipä valittamista kummallakaan.

 - Miksi nuo kynttilät molemmin puolin? Miksi kynttilöitä joka paikassa?

 - Sanoinhan, että nyt on tulossa hautajaiset, mutisi Isto pyyhkien kyyneleitä silmistään.

   Hetken aikaa Linneasta tuntui pelottavalta. Entä jos mies hautoi jotakin kamalaa mielessään. Noinko ne väkivallanteot alkavat? Ennustiko tämä muistotilaisuustunnelma tulevaa murhenäytelmää? Hän jatkoi kuitenkin huolettomuutta teeskennellen:

 - Höpsistä sinun kanssasi. Sinä se jaksat tehdä kaikesta teatteria ja tragediaa. Et tietenkään ole tosissasi. Kiusoittelet

vain minua, jotta pelästyisin. Lopeta jo tuo niiskutus.

   Mies silitteli alakuloisena hääkuvan kehyksiä ja korjasi kynttelikön asentoa.

 - Ajattelin, että kun sinua ei vain kuulunut kotiin, alat jo havitella eroa ja toista miestä.

 - Minä olin kuoron konsertissa. Kyllä sinä sen tiedät. Luit lehdestä ilmoituksenkin. Tässä on lippu. Säästin sen varta vasten, kun arvasin, mikä kuulustelu tästä taas seuraa.

 - Sinäpä olet voinut napata sen lipun haltuusi vaikka konserttisalin ulkopuolelta. Johan se esitys on loppunut ajat sitten.

 - Mistä sinä sen tiedät, musiikkimies? Se oli meidän kaupungin vanhimman mieskuoron juhlakonsertti. Pitkä kuin nälkävuosi, väliaika ja kukitusta yhden kukkakaupan verran. Jokainen kynnelle kykenevä puhui ja kiitti ja kehui, vaikka ei se minusta niin ylettömän hyvä ollut. Ovat he parempaankin pystyneet.

 - Mitäs sitten menit sinne? Olisit lähtenyt kesken pois?

 - Järjettömiäkö puhut? Kalliit liput ja ostettu jo pari kuukautta sitten. Asta myi ne minulle melkein väkisin, kun sen mies laulaa siinä porukassa. Tarvitsevat rahaa, kun jälleen lähtevät kiertueelle. Tällä kertaa Islantiin asti.

 - En sittenkään usko, että se tilaisuus kesti näin kauan. Minun laskujen mukaan sen olisi pitänyt päättyä ainakin yli puoli tuntia sitten.

 - Laskit väärin ja lisäksi, täytyihän minun kotiinkin kävellä. Olisiko pitänyt ottaa taksi? Kallista, ja siitä sinä vasta olisitkin  motkottanut.

 - Eihän sinne ole kuin vajaan kymmenen minuutin matka. Mihin se aika muka tuhraantui?

 - Pakkohan minun oli pukeutuakin. Kamala jono naulakoilla. Naisten huone kuin nuijalla lyöty. Olisiko pitänyt kiskoa villahousut jalkaan kaikkien nähden teatterin eteises-sä? Sitäkö haluat? Minulla on sievät pikkupöksyt, somasti pitsiäkin. Kai olet huomannut?

 - Älä rupea haastamaan riitaa. On minunkin kärsivällisyydelläni  rajansa. Moni mies ei kestäisi akalta tuollaista kielenkäyttöä.

 - Ai villahousut ja pikkupöksyt? Kyllä ne miesten sanat ovat kymmenen kertaa karkeampia. Sinäpä herkkähipiäinen olet.

 - Älä yllytä. En ole sillä tuulella. Selitä ja heti, missä se puolituntinen tuli vietettyä. Kenen seurassa?

 - Tiedäthän sinä, että menin sinne Mirjan kanssa. Etkö totisesti Mirjaa tunnista? Seisoi meidän eteisessä ja puhua pälpätti kanssasi, sillä välin kun pukeuduin juhlatamineisiini.

 - Niin, no, ehkä menit konserttiin hänen kanssaan, mutta ei se takaa, että istuitte yhdessä.

 - Soitetaan vaikka Mirjalle, tuhahti Linnea perin juurin kyllästyneenä. - Toivottavasti hänellä on lippu tallessa. Siitä näkisit, että rivi kuusi ja paikat 12 ja 13. Astakin voi sen todistaa, koska ostin silloin kaksi pilettiä samalla kertaa. Tiesin, että Mirja lähtisi mukaan. Olisit itse lähtenyt ja istunut paikalla 13 ja pitänyt minua käsivarresta kiinni, etten pääse karkuun. Mitäs jäit kotiin sekoilemaan ja hautajaiskynttilöitä sytyttelemään?

 - Ei minua konsertit kiinnosta. Raskaan työpäivän jälkeen. Ainainen huoli kirjapainomme menestymisestä. Asiakkaat ovat kuin tuulenpuuska. Tulevat ja menevät. Mihinkään ei voi enää luottaa nykyaikana. Mitään ei voi laskea varman päälle.

 - Sellaista on elämä. Varmaa ei ole kuin köyhän kuolema, kuten sanotaan.

 - Köyhiä me pian tässä ollaankin, jos emme saa enemmän painatustilauksia. Istuthan sinäkin päivät pitkät konttorissamme ja tiedät miten kurjasti asiat junnaavat. Kalliita kon-

serttilippuja vielä kaiken lisäksi. Tottahan Mirja edes maksoi omansa.

 - On se nainen vain niin monta kertaa piffannut minulle lounaita ja elokuvia, joten älä marise.

 - Siis ei maksanut. Viet meidät konkurssiin vielä kaiken kukkuraksi. Holtiton ja epäluotettava nainen kaikin puolin.

 - Jos arvostetun kuoron juhlakonsertissa käyminen on sinusta holtittomuutta, niin kovin sinulla on kummallinen arvoasteikko. Istuu täällä aina kuin Turun linnan tonttu-ukko parta väpättäen ja estää vaimoltaan pienimmätkin hengähdystauot ja vapaa-ajat.

 - Olenko minä niin rasittava ja pitkästyttävä, että minusta täytyy saada oikein lomaa? Ehkä kesäloma ja urheiluloma ja talviloma? Jopa vuoden sapattiloma? Häh?

   Linnea riisui vasta nyt takkinsa, vei sen eteiseen ja puhisi vielä sielläkin:

 - Mokomakin. mokomakin vanginvartija.

 - Mitä sanoit? Minäkö vanginvartija? Oikeinko kuritushuonevanki on kysymyksessä? Silloinhan hän on kärsimässä oikeutettua rangaistustaan. Hän on tehnyt jotakin väärää ja laitonta ja maksaa nyt siitä.

   Isto oli kävellyt vaimonsa perässä eteiseen ja sieltä makuuhuoneeseen ja sieltä taas eteiseen ja sitten keittiöön ja sitten olohuoneeseen. Juuri sellaiset koukerot kuin aika tavalla ärsyyntynyt ja loukkaantunut vaimoihminen kiihdyksissään tekee. Lopulta Linnea sukelsi kylpyhuoneeseen, läimäytti oven kiinni ja väänsi sen kuuluvasti lukkoon.

 - Älä nyt tänne ainakaan änkeä. Tahdon olla yhden ainoan sekunnin rauhassa.

 - Mihin sinä rauhaa tarvitset? kiljui Isto oven läpi ja rämisytteli kädensijaa. - Täällähän sinulla on rauhaa, omassa kodissasi ja oman aviomiehesi seurassa. Mitäs livistät sinne kylille liehumaan?

   Isto potkaisi vielä ovea kaksi kertaa. Kumartui katsomaan, ettei maali vain ollut irronnut. Remontti oli tehty vain puoli vuotta sitten. Kallis ja vaivalloinen. Veljenpoika oli lupautunut maalariksi muka sopuhintaan. Sopuhinta sai viimeisenkin sovun katoamaan Iston sydämestä.

   Kaiken lisäksi kaveri oli tunaroinut ja velttoillut. Vetäissyt inhottavaa imelänpunaista maalia vessan seinään ja vielä kehdannut lässyttää setäänsä vastaan, kun tämä oli hienovaraisesti yrittänyt oikaista ja opastaa sukulaispoikaa.

   Joskus miehestä tuntui, että elämä alkoi käydä sietämättömäksi. Linnea oli kummallinen. Vastaan hangoitteleva ja piikikäs. Usein vielä happaman ja nyreän näköinen. Sellaista naamataulua ei komea ja parhaassa iässä oleva mies kauan jaksa katsella.

   Hän ainakin oli yrittänyt kaikkensa näiden lähes kahdenkymmenen vuoden aikana. Hän ainakin oli yhtä rakastunut kuin tuossa hääkuvassa, joka kirvoitti haikeita huokauksia uskollisen puolison rinnasta.

   Mikä niitä naisia riivaa? Ei hänen oma äitinsä ollut osoittanut tuollaisia änkyräpiirteitä. Harvoin äitimamma oli mekkaloinut puolisoaan ja isäntäänsä vastaan. Kuitenkin taloudellinen tilanne ja mukavuudet olivat olleet melkein ala-arvoisia. Voi äiti-parkaa.

 - Linnea, miksi sinä olet niin kummallinen? Mikset voisi edes jossakin suhteessa muistuttaa minun äitiäni? Rakastavaa ja uutteraa kansannaista. Hellää ja ymmärtäväistä.

   Taas Isto alkoi niiskuttaa. Äidin kuolemasta oli jo seitsemän vuotta, mutta suru palasi mieleen yhtä kirpaisevana kuin siellä kotikylän kirkossa äidin arkun äärellä. Varsinkin silloin, kun elämä toi eteen huolia ja pettymyksiä. Myös pelkoja, että menettää rakkaimpansa. Linnea. Oliko tämä etääntynyt miehestään? Vai kuvitteliko hän vain sellaista? Näki kauhukuvia sielläkin, missä niitä ei ollut.

 - Linnea-kulta, tule jo ulos sieltä. Mitä sinä siellä piileskelet? Tule tänne, että saan oikein halata sinua. Rakastan sinua. Olet minulle ainoa nyt, kun äitikin...

   Linnea kuunteli tuota vuodatusta sekä surullisena että huolestuneena. Suhde oli mutkistunut ja tullut hankalammaksi näitten vuosien aikana. Kinaa syntyi yhä vain useammin ja yhä vain mitättömämmistä asioista. Isto raivostui todella vähästä nykyisin. Käsiksi hän ei ollut vielä varsinaisesti käynyt, mutta mieli oli tehnyt. Sen vaimo näki miehensä tuijottavista ja palavista silmistä.

   Tai olihan Isto joskus käynyt käsiksi, mutta oli tähän asti tyytynyt vain ravistelemaan häntä. Puistelemaan vaimoonsa järkeä, kuten hän sanoi. Taikka sitten Isto naamioi kiukkunsa ja liian kovan otteensa muka syleilyyn ja rakkauden osoituksiin.  

   Joskus vain suudelmatkin muistuttivat enemmän kiukkuisen ja ärisevä koiran puraisuja. Kipeitä ja uhkaavia. Kuin pikkuvauva, joka puree äitiään nenään tai poskeen. Satuttaa, mutta ei itse vielä tajua kivun määrää. Jos äiti voihkaisee, lapsi vain nauraa ja yrittää uudestaan. Luulee sen olevan hauskaa leikkiä ja kisailua.

 - Joo joo, tulenhan minä. Odota vähän. Otan vain ensin suihkun. Olen aivan hiessä. Sali oli täpötäynnä.

 - Mikä sinut niin hikiseksi teki? Oliko siellä jotakin, mikä niin kiihotti? Joku komea kuorolainen?

 - Anna jo olla Isto, huusi Linnea tympääntyneenä.. - En tule ulos koko yönä, jos jatkat tuohon malliin. Typerää.

   Isto pyysi ja maanitteli ja pyhästi lupasi luopua turhasta mustasukkaisuudestaan. Linnea tuli hänen luokseen olohuoneeseen. Isto oli laittanut yrttiteetä ja herkullisia voileipiä. Avioliitto  tuntui taas olevan kunnossa.

2. Mister Suomi

   Mirja oli oikeastaan ainoa ulkopuolinen, jonka Isto suurin piirtein hyväksyi vaimonsa seuraan. Ei voinut sille mitään, koska naiset olivat tunteneet toisensa opiskeluajoista lähtien ja kokivat ystävyytensä niin tärkeänä, että Istonkaan murinat eivät pystyneet sitä murentamaan.

   Linnea ja Mirja tapasivat toisiaan etupäässä edellisen kodissa. Niin oli helpompaa, koska Istolla oli vähemmän huolen aiheita. Tosin intiimimpi naisellisten salaisuuksien kertominen sai jäädä silloin vähemmälle, koska Istolla oli pupujussin kuulo ja hän saattoi muutenkin kesken kaiken ilmestyä työhuoneestaan, partioida olohuoneessa sen aikaa, että sai selville, mistä naiset keskustelivat, ja sitten tallustella takaisin kammioonsa.

   Mirjalla oli mies ja kaksi lasta. Hän oli kuvaamataidon opettaja ja hyvin temperamentikas ja iloluontoinen. Linneasta tuntui, että hän joka kerta ystävätärtään tavatessaan sai nautiskella todellisia ilopillereitä ja riemusuihkuja. He nauroivat ja lavertelivat.

   Ystävä oli alkanut varoitella Linneaa, kun hän kuuli Iston suorastaan vainoharhaisista syytöksistä.

 - Odotapas vain. Noin se saattaa alkaa, se perheväkivalta ja muut kauheudet. Minä en kestäisi päivääkään näin tukahduttavassa ilmapiirissä. Sanoisin suorat sanat Kaleville ja uhkaisin muuttaa muualle, jos hän yrittäisi lyödä kahleita kinttuihin.

 - Kalevi on toista maata. Hän on salliva ja suvaitsevainen muissakin asenteissaan. Isto on juuttunut tiukasti vanhoihin ympyröihinsä. Minun mielestäni hän on prikulleen se sama mies, joka minut vihille vei. Poliittisesti, yhteiskunnallisesti ja moraalikysymyksissä. Jäykkä ja periksiantamaton. Samaa heijastavat  myöskin  hänen  ruokailutottumuksensa. Pitkin

hampain hän suostuu maistamaan mitään uusia herkkujakaan. Äidin valmistama oli kaikkein parasta.

 - Yrittäisit irrottaa hänet noista kuivettuneista rutiineista. Tekisitte matkoja, jopa ulkomaille, jolloin hänen olisi pakko suopua eksoottisiin ruokiin ja tapoihin.

 - Ei se kannata. Pari matkaa olemme tehneet koko aikana. Olimme viikon Pariisissa joskus kymmenen vuotta sitten, ja hän oli nääntyä nälkään. Kaipasi kuollakseen silakkalaatikkoa ja vispipuuroa. Maha ei sietänyt mitään, ja kaikki muukin oli hullusti. Hotellit, retket ja vuoteet sekä meluavat naapurit ja hissit.

 - Taloudelliset asiat teillä ainakin on kunnossa, lohdutteli Mirja ystäväänsä. - Iston jatkuvista valituksista huolimatta arvelisin, että pieni kirjapainonne kannattaa ihan siedettävästi. Itsehän sen tiedät, kun työskentelet siellä toimiston puolella.

 - Niin se on, mutta säästäväisiä meidän pitää olla. Olen niin suivaantunut siihen hommaani, että joskus tekisi mieli heittää paperit lattialle ja karata koko lafkasta.

 - Hyvä ihme. Sinähän olet aina pitänyt työstäsi. Miksi haluaisit luopua siitä?

 - Niin, pidänhän minä, mutta se ainainen samassa kopperossa kykkiminen. Jos olisin muualla töissä tai edes kotirouvana, ne tunnit olisivat ainakin omaa aikaani. Isto ei olisi vahtimassa menojani ja puheluitani.

 - Onhan se raskasta pidemmän päälle. Kaksikymmentäneljä tuntia avioliittoa ja työtoveruutta. Kumma ettei Istokin siihen joskus kyllästy.

 - Eihän hän halua vaihtelua. Tuttua ja turvallista. Hän on aivan ystävällinen, kun olemme kaksistaan eikä kilpakosijoista ole pelkoa. Jos vähänkin hauskemman näköinen ja alle 80-vuotias mies ilmestyy asioimaan kirjapainoomme, Isto on jo mörkkinä ja tivaa, mitä se oli sanonut tai ehdotellut.

 - Olen huomannut, että kun soitan sinulle työpaikallesi, olet monesti jollakin tavalla ilmaissut, että soittaja olen minä. Oletpa antanut luurinkin Iston käteen muka sillä tekosyyllä, että minulla on häneltä jotakin kysyttävää. Esimerkiksi väreistä, valokuvista tai kuvalaatoista ynnä muusta. Naurettavaa.

 - Ehkä sinusta, mutta olen tullut aivan turhan tarkaksi varoessani aiheuttamasta Istolle mustasukkaisuuspuuskia. Yritän ennakoida vaaratilanteet ja minimoida tappiot.

 - Olet siis jatkuvasti varpaillasi ja kieli keskellä suuta. Rasittavaa elämää ja luonnotonta. Miksi et käänny jonkun ammattiauttajan puoleen, ennen kuin on liian myöhäistä?

 - Olenhan minä jonkin verran siihen suuntaan tunnustellutkin. Olen jutellut sen tutun avioliittopapinkin kanssa. Hän vain kehottaa, että Istokin tulisi mukaan istuntoihin, mutta eihän se ota sellaista vouhotusta kuuleviin korviinsakaan. Suuttuu jo siitäkin, että hänen käytöstään pidettäisiin jotenkin poikkeavana ja epänormaalina. Olen aivan naatti tästä kaikesta.

   Mirja yritti rohkaista ja neuvoa ystävätärtään. Samoin hän pyrki niin usein kuin mahdollista houkuttelemaan tätä pois kotoisista ympyröistä. Hän jopa uskaltautui pitämään pitkiä ja perusteellisia esitelmiä ja selontekoja Istolle, jotta tämä vähän hellittäisi talutushihnasta ja päästäisi vaimonsa edes silloin tällöin elokuviin tai lyhyille virkistysmatkoille. Tutussa ja luotettavassa seurassa.

   Linnealla oli tapana todeta, että hänellä oli vain kolme ongelmaa elämässään, ja ne olivat juuri mustasukkaisuus ja sitten myös lapsettomuus. Kolmas ei ollut kovinkaan vaikea pulma ja sitä esiintyikin melko harvoin. Sen kanssa kyllä pärjäsi, etenkin kun oli jo tottunut siihen. Harva edes tiesi siitä.

   Hän oli sitä mieltä, että jos heillä olisi lapsia, Iston mustasukkaisuus ehkä lieventyisi. Mies oli hyvin lapsirakas ja oli hartaasti odottanut heille omaa pienokaista vaalittavaksi. Pari kertaa vauva oli jo päässyt alulle, mutta sitten taas seurasi katkera pettymys. Vieläkin kirvelevämpi Istolle kuin vaimolle.

   Mies oli saanut päähänsä, että myös Linnea aivan ehdottomasti halusi perheenlisäystä ja että tämä jotenkin aliarvioi miestään, kun sellaista ei alkanut kuulua. Isto oli armeija-aikanaan sairastanut sikotaudin, mutta lääkärit eivät pitäneet sitä kovinkaan suurena esteenä vauvan tekoon. Jotenkin ei vain tärpännyt.

   Isto alkoi kokea suorastaan kauhutiloja sen vuoksi, että hän pelkäsi vaimonsa lähtevän toisen miehen matkaan. Sellaisen joka voisi antaa tälle vauvan. Linnean järkipuheet eivät auttaneet. Pelko ja pahat aavistukset kohottivat päätään melkein päivittäin.

   Linnea ehdotti jo ottolasta, mutta siitä mies ei laisinkaan pitänyt.

 - Haluan lapsen sinun kanssasi. Juuri sinun, ainut armahani. Haluan, että hän on osa sinua ja minua. Samaa lihaa ja verta. Yhdistävä side, jota kukaan ulkopuolinen ei pysty katkaisemaan. Murtumaton, kestävä ja ikuinen. Haluan nähdä hänessä sinun silmäsi ja sinun hymysi.

 - Etpäs voi olla varma, vaikka hän tulisi äitini sisareen, jolla on rupisammakon mulkosilmät ja vino hymy jo lapsuudestaan saakka. Voittaisi ensi palkinnon rumilusten sarjassa.

   Isto ei pitänyt tuollaisesta leikinlaskusta. Ei juuri minkäänlaisesta irvailusta. Oli aina niin tosissaan ja vakava. Elämän surullisten ja vaarallisten tosiasioiden puristuksessa.

   Linnean  lyhyetkin  matkat  ystävättären  seurassa  olivat loppua kerrassaan, kun Isto joutui kokemaan hirvittävän katastrofin. Murhenäytelmän, joka Mirjan ja jopa Linneankin mielestä enemmän muistutti farssia.

   Mirja sai Iston ylipuhutuksi, jotta Linnea pääsisi neljän naisen porukassa Mirjan ja Kalevin kesämökille erääksi elokuun viikonlopuksi. He uisivat ja saunoisivat ja kikattaisivat sydämensä pohjasta. Tietysti myös juoruilisivat. Ihanaa.

   Linnea odotti innolla tuota retkeä. Isto päätti sittenkin tulla mukaan esiliinaksi, mutta pahaksi onneksi hän sairastui nuhaan ja terveydestään hyvin huolehtivana miekkosena ei uskaltanut riskeerata, vaan monien varoittelujen, uhkausten ja jo etukäteen pidettyjen nuhdesaarnojen jälkeen hän viimein uskalsi lähettää ainoan armaansa sille viikonloppulomalle.

   Matka onnistui hyvin ja kaikki olivat tyytyväisiä. Yleistä hilpeyttä herätti kuitenkin se, että Isto soitteli vaimolleen monta kertaa ja pyysi eli tiukkasanaisesti vaati tarkkaa selontekoa reissusta. Kyseli muka Linnean vointia ja selvitteli omia aivastuksiaan.

   Mirja oli innokas valokuvaaja, joten Linnealla oli myöhemmin näytettävänään useita otoksia railakkaasta riemulomasta rantamökissä. Isto tutki kuvia silmälasit nenän päässä. Otti välillä suurennuslasinkin avuksi. Ilmaisi syvän närkästyksensä sen johdosta, että oli sittenkään antanut vaimolleen lupaa osallistua tuon seurueen orgioihin.

   Oli totta, ettei Mirja eivätkä varsinkaan ne kaksi vieraampaa naista olisi juuri olleet esittelykelpoisia raittiuslautakunnan kokouksessa. Viinipullo kädessä he kaulakkain hoipertelivat saunatiellä tai tanssivat ripaskaa bikineissään.  

   Videolla se olisi varmaan ollut aivan kauhistuttavaa tiukkapipoisen aviomiehen mielestä, mutta jo valokuvatkin todistivat hurjasta elämästä. Naiset muuten saattoivat hieman liioitella niissä poseerauskuvissaan. Sekin oli osa sitä ilonpitoa.

   Linnea oli mennyt välillä puhelimeen juttelemaan äitinsä kanssa ja jättänyt Iston askartelemaan loppujen kuvien kanssa. Kesken kaiken olohuoneesta kuului kamala mylvähdys:

 - Mitä hemmettiä! Mitä saakelin menoa te olette siellä pitäneet? Kuka on tuo alaston mies rantavedessä?

   Äitikin kuuli langan toiseen päähän tuon mekastuksen ja tiedusteli huolestuneena tilannetta tyttäreltään:

 - Mitä siellä oikein tapahtuu? Onko Isto humalassa? Tarvitsetko apua?

   Tytär rauhoitteli äitiään, mutta hiipi kuitenkin hiukan säikähtäneenä miehensä luokse.

 - Mikä mies? Missä kuvassa?

 - Sama mies ja neljässä kuvassa. Ei rihman kiertämääkään päällä. Matalassa vedessä. Melkein kaikki värkit näkyvissä. Nauraa suu levällään kuin joku idiootti. Kuka se on? Kerro heti, jumalauta!

   Hölmistyneenä Linnea kumartui katsomaan kuvia lähempää ja puolusteli:

 - Ei siellä ketään miestä ollut. Me vain, me neljä naista. Takuulla. Soitanko Mirjalle?

 - Siihen huoraan en luota enää ikipäivinä. Siinä on sulla paraskin puolustusasianajaja. Viettelee vielä sinutkin riettauteen.

   Linnea tutki kuvia tärisevin käsin ja sydän läpättäen. Isto oli todella pelottavan vihainen. Kuvat olivat huonosti onnistuneet. Tummaa ja ylivalottunutta. Hätäisesti otettuja. Miehessä oli jotakin tuttua. Tuo pään asento ja leveä nauru. Olutmaha, jonka alta ohuet sääret upposivat kiiluvaan veteen kuin kurjella.

 - Sehän on, sehän on Mirjan mies, Kalevi. En ollut tuntea kun ei ole silmälaseja eikä vaatteita. En ole koskaan nähnyt häntä tuollaisena.

 - Se vielä puuttuisi, että olisit. Ettäs kehtaat valehdella. Kalevi oli siis siellä mökillä, vaikka vakuutit, että olitte vain naisporukassa. Siis huiputit minua. Minä...

   Linnea juoksi kauemmaksi, koska Isto jo kohotti suurta kämmentään.

 - Älä nyt ymmärrä väärin, Isto. Ei siellä ollut muita. En käsitä, miten nämä kuvat ovat joutuneet muitten joukkoon. Minä en tajua yhtikäs mitään. Voi surkeus sentään.

 - Voivottele nyt siinä senkin vilpillinen narttu.

   Siinä paikassa Linnea soitti Mirjalle ja tiedusteli näiden mystillisten kuvien alkuperää. Ja selvisihän se. Mirja aivan vääntelehti naurusta, kun hän selosti tilannetta Istolle, jolle Linnea oli hätäpäissään työntänyt kuulokkeen.

 - Se on meidän Kalevi. Ne kuvat ovat jo heinäkuulta. Leikimme, että kuvasin Mister Suomea ja mieheni poseerasi todella näyttävästi. Eivätkö olekin hauskoja? Ne olivat rullan alkupäässä enkä tullut niitä kehittäneeksi, kun lähdimme heti pitkälle matkalle ja käytimme siellä Kalevin hienompaa kameraa. Tule nyt sinäkin Kalevi ja todista Istolle, mistä on kysymys.

   Kalevi selosti ja todisteli ja vakuutteli, ja täytyihän epäluuloisen aviomiehen viimein uskoa. Siitä lähtien Isto suhtautui erittäin karsaasti Mirjaan ja tämän koko perheeseen. Epäili sittenkin jossakin alitajunnassaan, että vaimolla ja Kalevilla täytyi olla jotakin vispilänkauppaa keskenään.

3. Unissakävelijä

 - Mikä  on  se  kolmas  ongelma,  joka  aiheuttaa  teille  häikkää? oli  ammattiauttaja vuosia sitten kysellyt. - Se mustasukkaisuus ja lapsettomuus. Mikä vielä?

 - Se liittyy unen alueelle, vastasi Linnea vakavana.

 - Onko sinulla univaikeuksia? Kyllä niistä selvitään. Ota aluksi jotakin mietoa lääkettä ja mieti, mikä elämäntavassasi on vialla. Ulkoile ja opettele rentoutumaan.

 - En minä unettomuudesta kärsi. Pikemminkin se on Iston päänsärky. Hän on niin ylettömästi stressaantunut liikeasioistamme, joten uni ei tahdo millään tulla. Asiat vain pyörivät mielessä sitä samaa yksitoikkoista karuselliaan.

 - Onko hän saanut mitään lääkeapua vaivaansa?

 - On toki. Se on suurin piirtein hallinnassa. Eikä ole vaaraa yliannostuksista, kun hän on sellainen tarkka pilkkumies muutenkin. Hän vain väittää nukkuvansa useimmiten liiankin sikeästi.

 - Mitä tuo nyt tarkoittaa? Ai, haittaako se rakkauselämäänne?

 - Ei ei, mutta minä olen lapsuudestani asti kävellyt unissani. Iston pitäisi toisaalta nukkua hyvin, mutta sitten toisaalta hän tahtoisi valvoa minun askeleitani. Saatan tallustella kadulle asti ja ties kuinka kauaksi, jollei joku pysäytä minua.

 - Sepäs mielenkiintoista. Mainitsit, että sinulla on ollut tuo taipumus jo lapsena. Milloin se alkoi?

 - Olen ollut sellainen niin kauan kuin muistan. Ainakin viisivuotiaasta lähtien. Asuimme maalaistalossa ja perheeni oli varsin huolestunut yöllisistä seikkailuistani.

 - Tapahtuiko sitä usein?

 - Luulisin, että ainakin kerran viikossa. Kaikki olivat jo kauhean kyllästyneitä minun vahtimiseeni, varsinkin vanhempi sisareni, jonka huoneessa nukuin.

 - Mitä omaisesi tekivät ongelman ratkaisemiseksi?

 - Lähinnä tehostivat valvontaa ja asettivat minun kulkemiselleni  esteitä.  Nukuin  seinän  puolella  ja jalkopäässä oli tuoli. Minun täytyi kömpiä sisareni yli, ennen kuin pääsin ovelle.

 - Eikö se sitten auttanut?

 - Ei kovin paljon. Osasin kai liikkua niin sirosti ja kevyesti, ettei sikeäuninen nuori neito joka kerta herännyt puuhiini. Hän pani ovenkin hakaan ja olin kuulemma ottanut tuolin avuksi ja avannut senkin aivan vaivattomasti.

 - Pääsitkö pihalle asti?

 - Erittäin usein. Olin hypännyt jopa ikkunasta, jos en saanut ulko-ovea auki. Olin herännyt joko lumihangessa taikka valkoisten juhannusruusujen pistelyyn. Ikäviä herätyksiä.

 - Ravistelivatko muut sinut valveille jos tapasivat sinut kävelemässä unissasi?

 - Eivät uskaltaneet. Heillä oli sellainen käsitys, ettei saanut väkisin herätellä nukkuvaa. He vain kulkivat perässä ja pitivät huolta, etten päässyt vahingoittamaan itseäni. Lisäsivät takin hartioilleni, jos olin ihan yöpaitasillani. Tietenkin talvella heidän täytyi jotenkin hellävaraisesti yrittää saada minua valvetilaan. Se vei kuitenkin aikaa, ja isosisko oli tulikiukkuinen joutuessaan toimimaan henkivartijanani.

 - Mitään vaaratilannetta ei sitten kuitenkaan päässyt syntymään?

 - Ei kummempia. Ainainen pelon aihe myös minulle itselleni oli lähellä sijaitseva syvä järvi, kaivo, suuri metsä sekä maantie, jolla saattoi olla jotakin liikennettä öiseenkin aikaan. Olinpa pari kertaa kiivennyt navetan katollekin, ja isä kävi minut hakemassa varovaisesti alas, koska ehkä olisin herätessäni säikähtänyt ja horjahtanut päistikkaa maahan.

 - Käytettiinkö sinua lääkärin puheilla?

 - Pari kertaa, varsinkin sitten murrosiässä, kun pitkäraajaisen tytön takaa-ajo jo aiheutti hankaluuksia, jos olin saanut etumatkaa.

 - Mitä lääkäri sanoi? Saitko lääkkeitä?

 - Jotakin kai sain, jotakin rauhoittavaa, mutta ei sitäkään voinut jatkuvasti nauttia. Lääkäri sanoi, että olin vilkas tyttö ja unielämäni oli nähtävästi varsin seikkailurikasta ja monipuolista. Hän lohdutteli, että kyllä se varmasti sitten aikuisena loppuisi.

 - No loppuiko se?

 - Ei totisesti. Menimme Iston kanssa naimisiin ja kerroin hänelle tietysti pulmastani. Hän vain nauroi ja totesi, että ei se haittaa, sillä hän kyllä mielihyvin paimentaisi minua. Ei hän päästäisi rakkaintaan katoamaan noille retkille. Pääasia oli, etten vain kokonaan kävellyt pois hänen luotaan. Hän ei ikinä toipuisi, jos hylkäisin hänet.

   Linnea oikein huokasi, kun hän muisteli tuota viiden vuoden takaista keskustelua. Hän oli kertonut, että kävelemisissä oli ollut useamman vuoden tauko välillä. Sitten se oli taas alkanut, ja Isto oli pakottanut hänet tulemaan lääkäriin, vaikka hänen mielestään se oli ollut aivan turhaa.

 - Oliko siihen jokin erityinen syy että kävely alkoi uudestaan? Mitä siihen aikaan tapahtui?

 - No jaa, kai sitä kaikkeen jokin syy on, oli Linnea vastannut hieman vältellen. - Joka tapauksessa mieheni on huolissaan, että muitten huomaamatta pääsen kiipeämään jonkin korkean rakennuksen katolle. Itse en välittäisi, vaikka ufo tulisi noutamaan minut pois tästä kaikesta.

 - Siksikö kävelet, että yrität paeta nykytilannettasi?

 - No jaa, saattaa ollakin.

   Sitten Linnea oli hyvästellyt kiireesti ammattiauttajan. Kun tämä oli ehdottanut uutta tapaamista, Linnea oli väistellyt ja vetkutellut:

 - No jaa, katsotaan nyt. Soittelen sinulle, jos tarvetta ilmenee.

   Hän ei ollut soittanut, vaikka tilanne yhä jatkui sellaisenaan. Mikä mahtoi olla esteenä, ettei hän sittenkään halun-nut käsitellä tätä ongelmaa? Itse asiassa hän tiesi sen. Tiesi varsin hyvin. Turhaa sitä oli mennä penkomaan. Turvallisinta oli antaa luurankojen pysyä kaapeissaan.

4. Uni-Jukka

   Oli keskiyö marraskuussa. Isto nukkui sikeästi reunan puolella. Parisängyt oli siirretty seinän viereen, ja vaimo nukkui miehensä takana. Nukkui ja valvoi. Heräsi ja kääntyili edes takaisin. Nukahti sentään viimein. Tai oli ainakin ihan hiljaa.

   Puolen tunnin kuluttua Linnea nousi vuoteeltaan hitaasti ja viivytellen. Käveli konemaisesti ovelle, otti tuolin karmilta ohuen silkkisen aamutakkinsa ja kietoi sen ympärilleen. Tuijotti seinään ja hiipi eteiseen. Avasi oven porraskäytävään ja portaille.

   Tuttu retki alakertaan. Toisinaan pyörävajaan, toisinaan saunaan, toisinaan varastoon ja välistä myös ulos pihalle. Siellä seikkailua vuodenajasta riippuen. Yhä harvemmin Isto heräsi ja haki hänet pois. Kankeasti ja tokkuraisena kävelevä vaimo oli kuin ihmeen kaupalla säästynyt kompuroimisilta ja nilkan nyrjähtämisiltä.  

   Silloin harvoin, kun hän oli ehtinyt pihalle asti, hän ehkä pysähtyi, mietti ja kääntyi takaisin. Raplasi ulko-ovenkin auki. Avaimet olivat leopardikuvioisen violetinvärisen aamutakin taskussa. Pedot olivat vihreitä ja syöksivät kidastaan oranssisia tulenlieskoja.

   Silkki välkähteli pihalampun valossa. Kuukin joskus katseli öistä vaeltajaa. Kuten vanhassa runossa sanotaan: ”Kuuhut paistaa heleästi, kuollut ajaa keveästi, ällös piikasein pelkää.”

   Useimmiten kävi niin, että Isto heräsi vasta siihen, kun vaimo  kömpi  hänen  viereensä sänkyyn. Linnea rauhoitteli miestään, ja tämä oli ilmiselvästi alkanut tottua puolison yöllisiin retkiin.

 - Ei minulla ole mitään hätää. Tavallisesti herään jo rappukäytävässä. Ei sinun kannata lähteä perääni. Nuku vain kaikessa rauhassa ja ole aivan huoleti.  

   Tällä kertaa Linnea menikin hissin vieressä olevasta ovesta pitkään käytävään, jonka päässä oli pesutupa, kuivaushuone ja varasto. Siellä oli myös suurehko huone, joka oli joskus ollut talonmiehen perheen käytössä.

   Lapset olivat leikkineet ja pelanneet  siellä tai kuunnelleet nauhureitaan. Joskus itsekin esittäneet jotakin bändiä suuren maailman tyyliin. Kova oli melu ollut, mutta jos ovet olivat kiinni, se ei häirinnyt asukkaita. Paksut seinät ja hyvä eristys.

   Huoneeseen oli jäänyt laverisänky, jopa vuodevaatteita sekä vanha pöytälamppu. Ikkuna oli pieni ja aivan katon rajassa. Olipa tapahtunut niinkin, että Linnea oli herännyt unestaan juuri tuossa vuoteessa. Huopa oli vedetty päälle ja lamppu paloi. Turvallista ja lämmintä. Oli hän joskus löytänyt itsensä myös saunasta tai pukuhuoneesta. Turvallista sekin.

   Linneaa ihan huvitti, kun hän huomasi käyttävänsä itsestään lausetta: ”Löysin itseni saunasta”. Pelkän ruumiin, mutta ehkä täytyisi matkustaa Intiaan, ennen kuin löytäisi todella oman itsensä. Sielunsa ja mielensä ja sydämensä salaisen maiseman.

   Keskiyön seikkailijatar haparoi kellarin käytävän katkaisijaa. Löysi ja painoi. Ei tulosta. Ahaa, lamppu palanut. Hän jatkoi tutuksi käynyttä reittiään huoneen ovelle. Avasi sen ja haparoi kiemuravartista metallilamppua oven pielessä olevalta pöydältä. Käärmemäistä ja kylmää kosketeltavaa. Ei ehtinyt painaa nappia.

   Joku muukin oli huoneessa. Vieras partavesi lähetti pienen häivähdyksen vaarasta. Miksi vieras? Miksi uutta merkkiä? Halusiko mies hurmata hänet uudelleen. Ei olisi tarvinnut. Ei enää, koska hän oli niin hurmiossa, kuin kauan odottanut ja unelmoinut nainen voi kiihkeässä kaipauksessaan olla.

   Nyt olisi taas se hetki. Viisi vuotta sitä oli kestänyt. Intohimoa ja rakkautta Jukan kanssa. Hänkin oli naimisissa, joten oli ollut lähes mahdotonta järjestää näitä salaisia tapaamisia, vaikka rakastettukin asui samassa talossa. Onneksi he olivat keksineet tämän unissakävelyn uusiutumisen.  

   Varmuuden vuoksi Linnealla oli tapana tehdä ylimääräisiäkin reissuja porraskäytävään teeskennellen nukkuvaa. Käveli jäykkänä käsivarret eteenpäin ojennettuina ja silmät apposen auki kuin jossakin vanhassa elokuvassa.

   Onneksi Isto oli niin sikeäuninen nykyään, ja Linnea oli saanut hänet vakuuttuneeksi, että vaimo-kullan turvalliset kävelyt eivät ulottuneet edes pihalle asti.

   Kaiken onnen kukkuraksi Jukka oli yövartija, jolla oli mahdottoman epäsäännölliset työvuorot. Niinpä vaimo ei pysynyt laskuissa perässä ja hän itsekin toimi yökkönä jossakin sairaalassa.

   Onneksi Jukka ja hän olivat löytäneet toisensa. Onneksi ei tarvinnut pelätä ei-toivottua raskautta. Toivottuhan se olisi ollutkin. Isto ei olisi epäillyt mitään, koska itsekin yhä juoksi hoidoissa.

   Onneksi oli taas keskiyö ja lempimisen hetki ja rakastavaiset saivat kohdata toisensa.

   Onneksi...

   Ajatus jäi kesken, koska joku painautui voimalla Linneaa vastaan. Joku vieras ja suuri. Ei ainakaan Jukka, joka oli hellä ja hyväilynkipeä. Rajut ja raaat kourat tarttuivat naiseen himokkaasti ja säälimättä. Linnea huusi ja itki. Kirkui ja valitti. Sitten hän löi päänsä johonkin, kai siihen pöydänkulmaan, ja menetti tajuntansa.

   Unissakävelijä heräsi pimeässä ja tunkkaisessa huoneessa. Joka kohta runneltuna ja verisenä. Alapää kuin tulessa, mutta ei hurmaavan lemmenleikin jäljiltä. Tuntui veren hajua. Omaako?

   Nainen kuunteli kauhistuneena ympäristöään. Sydän hakkasi kuin viimeistä päivää. Viimeinen tämä yö oli vähällä ollakin. Hänelle, unissakävelijälle ja rakkauden nälkäiselle. Matalasta ikkunasta pilkotti sittenkin hiukan valoa. Ovi oli raollaan, pimeään käytävään. Huoneessa ei ollut muita kuin hän. Raadeltu ja raiskattu.

   Linnea nousi seisomaan, sytytti valon pöytälamppuun ja katseli kasvojaan pesualtaan päällä olevasta peilistä. Katsoi ruumistaan ja sen jälkeen leoparditakkiaan lattialla. Sen vieressä oli veritahroja. Päässä oli suuri kuhmu, mutta hän pystyi liikkumaan ja peseytymään. Hän mietti kuumeisesti.

   Kasvoissa oli ruhjeita, samoin käsivarsissa ja tietysti muuallakin. Jollei hän paljastaisi muita kehonosia miehelleen, hän voisi selittää koko jutun portailta putoamiseksi. Lääkäriinkään ei tarvitsisi mennä, sen hän tunsi. Luita ei ollut murtunut.

   Ilmiantaa se hirviö? Sitä hän ei uskaltanut ajatellakaan. Kaikki ne kuulustelut, ei niinkään poliisien taholta vaan mustasukkaisen Iston esittämät kysymykset, saivat jo nyt tuskan hien kihoamaan otsalle.

   Ei ikinä. Ikinä mies ei uskoisi, ettei hänellä sittenkin olisi ollut kiihkeitä lemmenkohtausta kellarissa. Niitä kun oli muuten ollutkin miltei viiden vuoden ajan. Hän ei edes pystyisi laskemaan kuinka monta.

   Ei ikinä. Sitä piinaa ja kauhua. Eihän hän voisi antaa minkäänlaisia  tuntomerkkejäkään raiskaajasta. Suurikokoinen ja karkea. Partaveden merkin saattaisi saada selville nuuskimalla eri puteleita kaupassa.

   Parasta vain kärsiä nahoissaan. Oli sentään onni onnettomuudessa, että henki säästyi eikä tullut pysyviä ruumiinvammoja. Siksi kai mies oli jättänytkin hänet henkiin, että tiesi, ettei uhri voisi millään tunnistaa väkivallan tekijää.

   Nainen palasi rappukäytävään, hoiperteli ja antoi itsensä pudota parilta askelmalta. Sitten hiukan korkeammalta. Sitten vielä, ja kolmas kerta toden sanoo. Linnea putosi ilkeästi oikealle nilkalleen. Tuskanhuuto oli ihan aitoa, eräs naapuri ryntäsi hätiin ja auttoi loukkaantuneen kotiin. Istokin heräsi ja huolestui vaimonsa valituksista.

   Linnea ei millään ilveellä suostunut lähtemään lääkäriin. Mitä se nyt hyödytti. Muutama mustelma ja nilkka oli vähän venähtänyt. Ja sen paransi Iston hellin käsin asettelema side parissa viikossa.

   Pysyviä seurauksia ilmeni sitten myöhemmin. Yhdeksän kuukauden kuluttua Linnea synnytti terveen tyttövauvan. Nätin ja eläväisen. Isto-isä oli haltioissaan. Jukka-isä oli vähemmän riemuissaan, mutta virkistyi huomattavasti, kun koko homma menikin aviomiehen piikkiin.

   Oikeasta isästä ei tällä melko onnellisella äidillä ollut aavistustakaan. Turha niitä on isyyskokeita teettää. Oikea pappa saattoi parasta aikaa kierrellä ympäri Suomea etsimässä uusia uhreja. Hirvitti. Se painajaisunen Uni-Jukka.

                                          XXX

ARKUN PETAAJA

   Oli helteinen heinäkuun sunnuntai 1950-luvun alkupuolella. Erittäin helteinen. Pienen eteläsuomalaisen kaupungin talot hehkuivat kuumuudesta kuin Välimeren maissa. Valkoisia taloja tuskin kärsi katsoa, sillä niin voimakkaasti ne häikäisivät. Asfaltilla päällystetyt kadut, joita tosin oli vielä harvassa, olivat pehmentyneet mustaksi mönjäksi, joka tuoksui jotenkin vanhahtavalle. Vasta tervatuille veneille. Ehkä tummille ja kapeille koskiveneille, jotka olivat valmiita kuin korskuvat orhit syöksymään taipaleelle,  päin virran pärskähteleviä kuohuja.

   Heino ja Tuula Ruohonen ajoivat lapsineen läheisen järven rannalla sijaitsevalle mökilleen. Aika pienelle ja vaatimattomalle, sillä he olivat vasta hiljattain panneet pystyyn oman yrityksen. Se oli arkkuliike, jonka yhteydessä heillä oli myös pitopalvelua. Vaimo hoiti sen puolen ja mies puuhasi arkkujensa parissa. Palveli auliisti asiakkaitaan, sekä eläviä että kuolleita.

   Mikä helpotus oli päästä pois paahtavasta kaupungista, kääppösestä kerrostalolokerosta. Täydeltä terältään räkittävän auringon alta. Kumma kyllä, se sama aurinko loi kuumia säteitään myös maaseudulla, mutta siellä sen lämmöstä nautittiin ja loikoiltiin tuoksuvalla nurmella. Välillä pulahdettiin sinisiin aaltoihin. Nuorimmaisetkin saisivat huoletta pulikoida matalassa rantavedessä.

   Viikonloppujen täytyi riittää virkistykseen. Muunlaisiin lomiin ei vielä ollut varaa. Ehkä jo ensi kesänä, jolloin lapsetkin olisivat suurempia. Eivät he mikään nuori pari olleet iän perusteella, mutta he olivat saaneet perheenlisäystä vasta varsin myöhään. Mies oli jo yli viidenkymmenen.

   Perhe oli tuskin päässyt ulos autosta ja kantanut tavaroita ja ruokia mökkiin, kun puhelin soi. Heillä piti olla sellainen

kesäasunnollakin, koska Heinon täytyi olla valmis hoitamaan asiakkaitaan vuorokaudet ympäriinsä.

 - Jos se on työasia, sano ettei sovi. Juurihan tänne pääsimme.

 - Odotas nyt. Ehkä se on jotakin muuta.

   Se oli työasia. Aika yllättävä ja myös murheellinen. Heino oli aivan harmaa, kun hän selosti tapausta vaimolleen.

 - Anna on sitten lähtenyt. Aivan odottamatta. Timo soitti tosi järkyttyneenä.

 - Minne lähtenyt? Matkoilleko?

 - Mitä Timo nyt semmoisesta minulle soittaisi? Anna kuoli aamulla. Jokin kohtaus. Saivat sentään perhelääkärinsä kiinni. Tämä tutki vainajan ja kirjoitti kuolintodistuksen, koska oli hoitanut Annaa potilaana jo pidemmän aikaa.

 - Voi kauheata. Anna on viime aikoina rasittanut itseään aivan liikaa. Pesi juuri suuren mattopyykin. Sitten ne rankat ulkomaanmatkat, joille Timo hänet väen väkisin raahaa monta kertaa vuodessa. Pitää olla sitä luksusta.

 - Älä vain tuollaisia Timolle puhu. Ei se ole kenenkään syy. Mutta minun täytyy nyt lähteä.

 - Minne? Et kai vaan luvannut mennä hoitamaan häntä arkkuun?

 - Tietenkin lupasin. Ei meidän kaupungissa ole muitakaan siihen tehtävään valmiita. Vielä pyhäpäivänä. Ei Timo ainakaan tuntenut. Täytyyhän ystäviä auttaa.

 - Eikö sitä voisi siirtää huomiseen tai ainakin iltaan, että saamme olla täällä koko päivän?

 - Mitä hulluja sinä puhut. Kerrostaloasunto ja ikkunat etelään. Tällainen helle. Ei kai häntä voi tavalliseen kellariin viedä.

   Heino oli hyvin kalpeaihoinen ja hänellä oli suomalaiseksi suorastaan epätavallisen musta tukka, joka vain korostui lähes valkoista ihoa vasten. Tummat surulliset silmät ilmensivät hänen ammattinsa vakavuutta.  

 - Ei siinä kauan mene. Tulen takaisin varmasti jo puolenpäivän jälkeen. Pane sauna lämpiämään.

 - Voi kauheata. Sano nyt Timolle valittelut minunkin puolestani. Ovatkohan ne tyttäret vielä leirillä?

                                     - - -

   Heino lähti ajamaan pölyistä ja mutkaista maantietä kaupunkia kohti. Liikenteestä ei ollut haittaa. Taisi koko matkalla tulla yhteensä kolme autoa vastaan. Pyöräilijöitä oli ja Alatalon emäntä, joka odotteli linja-autoa. Kulkiko se edes sunnuntaina? Heino pysäytti ja huuteli emännälle, tarvittaisiinko kyytiä, mutta tämä olikin menossa toiseen suuntaan. Seisoi kuitenkin tien väärällä puolella, jotta sai olla suuren koivun varjossa.  

   Hänellä oli mustapilkullinen huivi päässään, siniruudullinen leninki yllään ja helman alta pilkisti kuhmurainen sääripari. Ruohoset hakivat talosta joskus maitoa ja olivat tutustuneet hyväntuuliseen Aune-emäntään. Tällä oli uskomattoman leveät lantiot ja hiukan väärät sääret, joilla oli täysi työ kannatella naisen melkoista painoa. Käynti oli kaakertavaa ja tuotti hänelle varmaankin tuskia.

   Heinosta tuntui joskus pahalta katsella tätä vaimoihmistä. Hän oli nimittäin hyvin herkkä kaikelle esteettiselle. Oli harrastanut maalaustakin. Aune oli valokuvista päätellen ollut ihan tavallinen sievä neitonen. Miksi kaikki on niin katoavaista? Kauneuskin?

   Emännällä pullottivat siniset suonet sekä ohimoilla, kämmenselissä että säärissä. Sinistä verta, mutta ei minkään tavanomaisen aateluuden tuntomerkkinä. Aunepa oli raskaan maatyön parissa raatavien ylvästä aatelia.

   Suussa oli pienoinen kauneusvirhe, sillä edestä ylhäältä puuttui toinen hammas. Se antoi hänen puheelleen hieman sössöttävän sävyn, ja koska hän hymyili usein ja leveästi, tumma aukko näkyi tavan takaa.

 - Se on sen pässin syytä, Aune selitti, jos joku tiedusteli hampaan kohtaloa.

   Kysyjät aina ihmettelivät kovasti, koska Alatalon Einari tunnettiin sävyisänä ja työteliäänä miehenä. Mistä hän nyt noin pahoin oli uutteralle emännälleen kimpaantunut?

   Emäntä puhdisti oitis miehensä maineen ja kertoi siitä oikeasta vihaisesta pässistä, jota hän oli koettanut saada kiinni, mutta olikin jahdatessaan kompastunut kotikuusen juureen ja kaatunut suulleen kivikkoon.

   Hampaan korjaus oli sitten jotenkin jäänyt. Se olisi ollut kallistakin. Toista olisi tietysti ollut, jos parhaalta työhevoselta olisi etuhammas katkennut. Sehän olisi haitannut syömistä.

   Sitten ilmestyikin mutkan takaa mahtava pölypilvi, jonka keskeltä häämötti Kukkamaan hailakka linjuri. Se tärisi ja keikkui epätasaisella tiellä. Ei käynyt kateeksi matkustajia eikä Kukkamaata itseäänkään, kun täytyi hyppelehtiä sellaisessa kotterossa.

   Ruohonen odotteli vähän aikaa, jotta sakea pölypilvi olisi ehtinyt haihtua, mutta tässä seisovassa ilmassa se näytti juuttuneen paikoilleen. Ei se Heinonkaan auto mikään häävi ollut, mutta hiukan parempi. Ja hänen kaupungissa oleva ruumisautonsa oli todella komea ja kiiltävä ja aina hyvässä putsissa. Se oli aivan kunnia-asia.

   Heino ajoi varovaisesti, vaikka oli todella kiire. Kuinka kauan vainaja oli jo maannut vuoteessaan? Ihan hirvitti. Heinoa hirvitti kyllä tässä yhteydessä moni muukin asia. Miten hän pystyy laittamaan Annaa arkkuun? Se tuntui aivan mahdottomalta. Kaverinsa vaimoa, joka oli myös hänen ja Tuulan ystävä. Oli hän toki joutunut tekemään viimeistä palvelusta myös sukulaisille ja tuttaville, mutta että nyt Anna.

   Hän näki sielunsa silmillä naisen edessään. He olivat tunteneet jo monta vuotta. Heinon perhe oli heidän ensimmäisiä ystäviään, kun he olivat muuttaneet tänne. Samanikäisiä, ja Timokin oli liikemies. Annalla oli tumma tukka, jossa oli keskellä jakaus. Sen molemmilla puolella hiukset kääntyivät somasti laineille. Kiiltäville ja tasaisille. Hän kävi varmaan ahkeraan kampaajalla. Hoiti itseään.

   Joskus Heinosta tuntui kuin hän olisi katsonut peilikuvaansa, kun hän loi silmänsä Annaan. Joku oli kysynytkin häneltä, oliko Anna hänen sisarensa. Samanlainen kalpea iho ja suuret tummat silmät. Punaisten huulienkin voimakas kaari muistutti miehen omia huulia.

   Ei Heino olisi ikinä pystynyt arvaamaan, että naisen loppu olisi tällainen. Olihan hän hentoinen ja väsyi helposti, kun he vaikka neljään pekkaan pelasivat sulkatennistä. Hän ei jaksanut uida pitkälle, vaan lekotteli vain rantavedessä kuin pikkulapsi, mutta eivät he koskaan olleet puhuneet mistään varsinaisesta sairaudesta.

   Muuten he olivat jutelleet, ja paljon. Tuula ja Timo menosivat omia touhujaan. Heitä kiinnosti hyvä ruoka ja hienot ravintolat. Kateellisena Tuula kuunteli Timon tarinoita monilta pitkiltä ulkomaanmatkoiltaan. Ehkä hekin sitten myöhemmin Heinon kanssa, kun liiketoiminta alkaa vakiintua.

   Anna ja Heino istuivat tavallisesti omassa nurkassaan ja keskustelivat kaiken maailman asioista. Siinä vilahtelivat sekä kirjallisuus että taide, sekä uskonnot että unet. He viihtyivät vallan mainiosti yhdessä. Tietysti aivan viatonta, mutta vaistosivathan he vetovoiman välillänsä. Yhteisen sykkeen.

   He olivat molemmat kummallisten unien näkijöitä. Ei toki mitään enneunia eikä merkityksellistä, mutta sellaisia, jotka jäivät mieleen ja kiehtoivat heitä vielä pitkän aikaa myöhemminkin. Heino puristi molemmin käsin autonsa rattia. Samalla hän puristi hampaansa tiukasti yhteen. Hän ei voinut sille mitään. Hänen täytyisi nyt terästäytyä. Hän ajattelisi Timoa ja Annaa vain aivan tavallisina asiakkaina. Tavallisina asiakkaina. Tavallis...

   Hän toisteli noita sanoja kuin loitsua, jotta pystyisi olemaan ajattelematta. Hän vilkaisi peruutuspeiliin ja näki omat hikiset kasvonsa siinä. Musta tukka oli valahtanut otsalle. Hurmauskihara. Poskipäät hiukan punersivat  Harmaus oli enää vain sydämessä.

   Entä kuolinsyy? Sydänkohtaus.  

   Ne unet. Etenkin se uni. Se merkillinen kaamea uni, jonka Anna oli nähnyt keväällä. Tuskin hän oli siitä muille kertonutkaan kuin hänelle. Hän oli lohduttanut Annaa ja vakuuttanut, ettei se mitään merkitse. Ei uniin ole uskomista. Hulluksi sitä tulee, jos kaikkea harhaa päästää mieleensä. Ja sydämeensä.

                                      - - -  

   Matkaa oli jäljellä vielä kymmenen kilometriä. Lujempaa hän ei uskaltanut ajaa, ettei rakkine hajoaisi. Kivet jo sinkoilivat ojiin taikka poukkoilivat auton alla ja kolkuttelivat peltikärryä.

   Oliko se sittenkin kuoleman viikatemies, joka oli kolkutellut Annan unessa? Jos oli, olisiko asialle voitu tehdä jotakin? Oliko nainen aavistanut jotakin? Oliko hän ollut tavallista uupuneemmassa kunnossa? Täytyy kysyä Timolta, oliko lääkäri mahdollisesti varoitellut heitä etukäteen.

   Heino tunsi itsensä huonovointiseksi. Auton tärinä ja haju suorastaan oksettivat. Sitten tämä kuumuus. Varmasti 50 astetta sisällä. Tuskin pystyi käsiään pitämään ratissa. Saisi olla  patakintaat.  Heino  pysäytti  autonsa  varjoisaan  paik-kaan, avasi ovet selkoselälleen ja meni seisomaan kauempana olevan puun alle viileälle nurmikolle.

   Siinä hänen oli pakko muistella sitä unta.

   Anna oli kertonut seisseensä jossakin vieraassa huoneessa arkun jalkopäässä. Siinä ei ollut vielä ketään, ja hän oli kuullut, miten joku oli kehottanut kovalla ja kaikuvalla äänellä: ”Kysy isältä!” Anna oli kovasti ihmetellyt, jolloin ääni oli sanonut: ”Kysy isältä. Hän poistaa sinulta kuoleman pelon.”

   Perästäkään ei Annalle ollut selvinnyt, minkälaista isää unessa oli tarkoitettu. Yhdessä he olivat Heinon kanssa puoleksi tosissaan, puoleksi leikillään, arvuutelleet mistä oli kysymys. Taivaallisesta Isästä, vai Annan isä-vainajasta, vai jostakin kunnanisästä, taikka kirkkoisästä, taikka katolisen kirkon papista.

 - Pelkäätkö sitten kuolemaa? oli Heino tiedustellut.

 - En kai sen kummemmin kuin ihmiset yleensä. En sitä juuri ajattele.

   Uni oli jatkunut.

   Anna olikin seisonut arkun vieressä. Kansi oli ollut auki ja sisällä oli pehmeä ja veltto täkki. Kirjava, jossa oli vaaleanvihreätä, imelänpunaista ja keltaista. Kuin vauvan täkki. Koska se oli kurtussa, Anna oli ruvennut laskostamaan sitä arkkuun. Vaikka hän kuinka yritti pedata vainajan vuodetta siistiksi, hän ei saanut täkkiä pysymään paikoillaan. Se vain kääntyili ja lonkoili sinne tänne. Tehtävää vaikeutti vielä sekin, että kansi oli koko ajan putoamassa kiinni. Toisella kädellään Anna yritti pitää kantta koholla ja toisella kädellä hän oikoi peitettä.

   Kesken toivotonta puuhaansa Anna oli vilkaissut ylös ja oli huomannut avatun kannen takana penkin, jolla istui aikuinen mies. Tällä oli ollut sysimusta tukka, kalpea iho ja hän oli ollut hyvin kaunispiirteinen. Hän oli istunut ihan hiljaa penkillä ja katsellut Annan kamppailua.

   Anna oli unessa aivan suutahtanut miehelle. Mikä vaiva siinä olisi ollut, jos tämä olisi vain ojentanut kätensä ja pidellyt kantta auki? Niin ei tapahtunut ja uni päättyi.

   Heinosta siinä ei ollut mitään järkeä. Silti se oli jäänyt mieleen. Nyt äkkiä autoon ja taipaleelle. Häntä todella pelotti. Suuta kuivi ja hikiset kädet luiskahtelivat ratissa. Täytyy ensin ajaa työpaikalle, soittaa sieltä Timolle ja pyytää tätä avuksi kantamaan arkkua heidän kotiinsa.

                                      - - -

   Heino ja Timo sijoittivat arkun Annan vuoteen vierelle. Timo poistui olohuoneeseen. Tyttäret eivät olleet vielä saapuneet. Heino aloitti työskentelynsä. Hänellä oli tummat suorat housut, valkoinen paita, jonka hihat hän oli käärinyt ylös. Solmiota ei ollut ja paidan kaulus oli auki. Paita oli jo nyt ennen työn aloittamista hiestä harmaa. Anna oli jotenkin käpristynyt. Pienentynyt. Henki oli paennut, mutta voiko ruumis heti sen jälkeen kuihtua ja kutistua?

   Nyt Anna oli arkussa, ja Heino katseli häntä. Se oli ollut kova urakka. Henkisesti varsinkin. Asentoa ei millään tahtonut saada kauniiksi. Suuret tummat silmät olivat kiinni. Tukka oli sileästi poskien molemmilla sivuilla. Leukaa tuki valkoinen puhdas liina.

   Koko työskentelynsä ajan Heinon kädet olivat vapisseet niin kovasti, että hänen oli ollut pakko pitää lyhyitä taukoja. Hillitä ahdistuneen sydämensä tykytystä.

   Huoneessa leijaili hautausurakoitsijalle niin tuttu voimakas haju, johon sekoittui avonaisten ruusujen intohimoinen tuoksu. Timo oli hakenut ne kioskista. Oli ollut vain tummanpunaisia. Ne seisoivat peilipöydällä. Yksi oli jo nuupahtanut tässä kuumuudessa. Ikkuna oli auki ja valkoinen verho makasi velttona ikkunalaudalla. Se oli kuin merkki lopullisesta antautumisesta. Seinässä oli suuri peili.

   Heino oikaisi selkäänsä ja loi samalla katseen peiliin. Siitä kuvastui avonainen arkku, ja sen takana oli kansi nojollaan parisänkyjen jalkopäätä vasten. Vuoteessa oli kirjava peite, äitelänpunainen. Kuvastimessa näkyi myös komea mustatukkainen mies, jonka kasvojen väri oli hiljalleen muuttumassa hehkuvanpunaisesta kuolonkalpeaksi.

   Mies katseli vielä hetken nukkuvaa Annaa. Rauhallista ja poissaolevaa. Timo ei ollut halunnut enää nähdä vaimonsa ruumista, joten Heino otti kannen ja sijoitti sen huolellisesti paikalleen. Hiljaa ja kunnioittavasti.                                

                                           XXX

KODIN ONNI

   Tuomo Hintikka väänteli solmiotaan peilin edessä. Nyki ja oikoi. Vielä tämäkin mokoma piti kaulaan kietoa. Hirttosilmukka. Tumma puku, vaaleansininen kauluspaita ja tämä kapea tummansininen lieka. Hillittyjä punertavia kuvioita. Nuori herrasmies.

   Nuorukainen tutki kahta tulehtunutta ihomatoa nenänsä pielessä. Jo kaksi vuotta sitten päässyt ylioppilaaksi ja yhtä finninen kuin rippikoulupoika. Tummat ja tällä hetkellä varsin surulliset silmät katsoivat peilistä. Musta otsatukka. Muuten sileäksi kammattu, mutta päälaella törrötti pieni töyhtö. Vaikka hän kuinka yritti kammata, se yhä uudelleen putkahti itsepintaisesti pystyyn kuin pieni musta taimi.  

   Hän nuolaisi sormiaan ja yritti tasoittaa päälakeaan. Ei apua. Vähän ajan päästä ne pörröttivät taas. Täytyy panna jotakin hiuslakkaa, jotta pysyvät kurissa edes sen aikaa, kun hän on isänsä luona audienssilla. Isä niistä kuitenkin huomauttaa. Pojan pitää olla puts plank, kun hän ottaa vastaan uuden vaativan työn.

   Tuomo seisoi yhä kotinsa eteisessä peilin edessä. Kravatin kireälle vedetty solmu vaivasi häntä erityisesti. Samoin koko solmion kapeus. Ahdasta ja rajoitettua. Virkamiesmäisen tiukkapipoista. Hän oli katsellut vanhoja valokuvia, joissa isän veljellä oli leveä solmio kuin iloinen ruokalappu rintansa päällä. Räikeä ja täynnä riehakkaita hula-hula-tyttöjä .  

   Sellainen ei sopinut asialliselle liikemiehelle. Jo monessa polvessa. Isoisäkin oli myynyt ja ostanut. Tiskin alta ja päältä. Laillisesti ja laittomasti. Eihän hän, Tuomo, voinut katkaista sukupolvien ketjua. Se oli isän mielipide, vankkumaton niin kuin kaikki muukin johtaja Onni Hintikassa.

   Isoisä oli ollut hauska ja mellevä mies. Kertoi kokemuksiaan Lapin sodasta. Pani omiaan kuten kaikkeen muuhunkin elämässään. Muovasi sen mieleisekseen. Jostakin syystä Tuomon mieleen muistui tänään juttu venäläisistä sotavangeista, joita saksalaiset olivat hirttäneet vankileirin ulkopuolelle varoitukseksi muille leiriläisille. He olivat yrittäneet paeta ja piiloutua lähimetsiin.

   Kiiluvasilmäiset Saksan paimenkoirat jäljittivät heidät lyhyessä ajassa, ja niin oli vankien kohtalo sinetöity. Kyläläistenkin oli ollut pakko katsella niitä ruumiita monta viikkoa leirin ohi kulkiessaan. Visto näky. Kolmen hirtetyn kaulat olivat venyneet puoli metriä. Puhumattakaan heidän ilmeistään ja kaikesta muusta niitten helteisten elokuun viikkojen jälkeen.

   Tuomo katseli kuvaansa peilistä. Riuhtoi solmiota hiukan löysemmäksi. Ei hän sellaista osannut sitoa. Äiti oli taas matkoilla eli jossakin parantolassa. Välillä hoidettiin keuhkoja, välillä taas mieltä ja sielua. Herkkä nainen. Suora tumma puolipitkä tukka. Taipui sisäänpäin latvoista. Otsatukka hänelläkin. Olivat niin toistensa näköiset ja luonteiset. Äiti ja poika.

   Poika huokaisi. Oli ikävä äitiä. Hän oli puhelimessa yrittänyt selvittää tätä isän uutta toilausta, mutta eihän äidistä ollut taistelupariksi miestään vastaan. Hän vain lempeästi neuvoi noudattamaan isän tahtoa. Kaikki sujuisi silloin paljon helpommin. Vähemmällä tuskalla ja mielipahalla. Puolin ja toisin.

   Sitä samaa löperöä elämän mallia kuin aina ennenkin. Sisar Tiina, joka oli pari vuotta veljeään vanhempi, olisi vain yksinkertaisesti kehottanut Tuomoa panemaan hanttiin. Kovin sanoin ja sisukkaasti. Se oli ainoa mikä isään tepsi. Kova huuto ja kovat sanat. Niitä Tiina käytti ja sai useimmiten  tahtonsa  läpi.  Paremminkin  sanoen  eleli niin kuin lystäsi isän komentelusta huolimatta. Harrasti taidetta. Ehkä tosissaan opiskelikin.

   Sellaisesta elämästä Tuomokin haaveili. Hän oli jo kaksi vuotta lähetellyt papereitaan kaikkiin mahdollisiin taidealan oppilaitoksiin. Osittain isältä salaa. Samalla hän joutui postittamaan myös isänsä sanelemia hakupapereita muualle. Oikeustieteelliseen, teknillisiin ja kaupallisiin opinahjoihin. Sinne isä hänet halusi. Tosin minnekään ei ollut tärpännyt. Sydän syrjällään Tuomo odotteli postia. Kunhan vaan ei pääsisi isän haluamiin ja kunhan vaan pääsisi omiin haluamiinsa.

   Sitten isä kesällä ilmoitti, että koska poika ei ole vielä päässyt käsiksi mihinkään kunnon opintoihin, tulkoon harjoittelemaan isipapan firmaan, huoneistovälitys KODIN ONNEEN. Isällä oli muitakin yrityksiä kuten maansiirtokoneita ja oma kuljetusliikekin. Hän kuljetti mitä vaan ja minne vaan, jopa ulkomaille. ”Vie mennessäs ja tuo tullessas” oli hänen ohjenuoransa.

   Jos Tuomo inahtikin piirtämisestä ja muista taidetta sivuavista unelmistaan, isä oitis jyrisi:

 - Sinulle riittää, että osaat piirtää hintoja paperille ja tarkat ajo-ohjeet esittelypaikalle. Niissä ei mitään Rubensin taitoja tarvita.

 - Saahan Tiinakin opiskella taideteollisessa.

 - Ei saa, jos minä saisin määrätä, mutta se vain opiskelee.

 - Mikset Tiinaa pakota omaan liikkeeseesi töihin?

 - Tiina on tyttö.

 - Onhan nykyään naisiakin liikealalla ja kuuluisia. Erinomaisesti  menestyviä.

 - Se rengasnokka tehköön mitä hyvänsä. Hakekoon toisen rengastetun kumppanin vaikka Afrikan savimajoista. Minä en enää välitä, mutta sinä olet POIKA ja sinuun minä asetan suuria  toiveita, jotta  perheyrityksemme  saa jatkua. Isoisäsi aloitti kaiken aivan tyhjästä. minä olen saattanut firman mahtavaan kukoistukseen. En hevillä luovu kätteni töistä.

 - Saahan äitikin piirtää ja maalata.

   Onni Hintikan turpeitten kasvojen yli käväisi tumma varjo.

 - Äitisi on eri asia. Hänen terveytensä on heikko. Jos se siveltimellä sutiminen häntä helpottaa, en halua olla esteenä.

 - Olet suorastaan tukenut äitiä ja kustantanut hänelle kalliita näyttelyitäkin.

   Onni näytti melkein alistuneelta. Kun hän oli jo vuosia sitten  huomannut, että hänen Siirinsä ei ollutkaan tavallinen terve ja reipas liikemiehen vaimo, hän oli tyytynyt kohtaloonsa ja ajatellut ottaa kaiken mahdollisen hyödyn irti aviopuolisonsa taiteilusta.

   Hän mainosti lehdissä ja liikkeitten seinissä vaimonsa näyttelyitä melkein yhtä mittavasti kuin omia yrityksiään. Myi väkipakolla tämän töitä rahakkaille liikekumppaneilleen. Etelä-Suomea myöten. Ruotsin puolellekin sai pari sysättyä. Rahaa tuli ja hiukan mainettakin. Arvostelijat olivat oudon nuivia, mutta eihän suuria taiteilijoita ole usein keksittykään vielä heidän elinaikanaan.

   Kesken kaiken Onni oli katsonut huolestuneena kelloaan. Mitenkähän hänen Siirinsä voi? Täytyykin soittaa hänelle. Miksi tämäkin taakka? Sairas vaimo ja untelo poika. Ja uppiniskainen vihreätukkainen tytär. Piukat mustat nahkapöksyt että hirvitti katsoakin. Miksi se oli jatkuvasti uhmaikäinen?

   Tätä kaikkea Tuomo mietiskeli, kun puhelin pirisi. Sen äkäisestä ja vaativasta äänestä hän arvasi, että isä soitti.

 - Haloo.

 - Vastaa numerolla, poika. Mikä se akkamainen ”Haloo” on? Vieläkö sinä kuhnustelet kotona? Äkkiä tänne.

   Puhelin särähti. Isä ei odottanut vastauksia vaan tottelemista ja toimintaa. Tuomo nykäisi vielä kerran kravattiaan. Jos hän hirttyy siihen, se on isän vika. Sitten hän lähti heidän palatsimaisen upeasta omakotitalostaan.

   Käveli autotallille, jossa oli kolme hienoa autoa. Ei isän, koska se oli hänellä töissä, mutta Tiinan, äidin ja tietenkin hänen. Virtaviivainen ja tulipalonpunainen. Merkki todella merkki. Menevän nuoren liikemiehen auto, johon kömpi haluttomasti nuori finninen poika tummassa puvussaan. Tunnelma kuin hautajaisiin lähdössä. Ja sitähän tämä olikin: unelmien hautajaiset.

2. Kodin Onni  

   Komea kerrostalo keskellä kaupunkia. Kaksi ylintä kerrosta Onni Hintikan hallussa. Tuomo tallusteli isänsä konttoria kohden. Henkilökunta ravasi sinne ja tänne. Täällä ei laahustellut kukaan muu kuin Tuomo. Kruununperillinen ja oikein hauskannäköinen surullisen hahmon ritari.

   Varsinkin naisväki tervehti häntä iloisesti ja ystävällisesti. Mutta kiireesti, ettei kallista työaikaa mennyt hukkaan. Mitään ei saanut joutua hukkaan. Sottapaperitkin käännettiin ja käytettiin uudestaan. Silputtiin muistiinpanolapuiksi tai luonnospapereiksi. Paperikori tutkittiin silloin tällöin, ja sieltä löytyi tavallisesti sangen käyttökelpoista tavaraa. Samoin firman roskiksesta. Välillä pidettiin tiukkasanaisia puhutteluja tuhlaamista vastaan.

   Käytävään asti kuului isän jymisevä basso. Se olikin ainoa taiteeseen vivahtava asia Onnissa. Tai ei sentään. Hän oli oikea liike-elämän taiteilija. Kekseliäs ja innostunut. Taidemaalarina hän olisi varmasti ollut mitä tulisieluisin värien roiskija. Tunnetta ja vauhtia. Elämää ja riskejä.

   Tuomo melkein ihaili isäänsä joskus. Väkisinkin. Lahjakas  mies, mutta  miksi  sellainen tyranni? Nytkin isä huusi jotakin konttoripäällikölleen. Tämä hoiperteli tasapainoa tavoitellen ulos isän työhuoneesta. Joku vieras olisi voinut luulla, että miesparka oli saanut potkut, mutta ei sinne päinkään. Hintikka oli varsin meluisasti kiitellyt Kyhäräistä uusista säästötoimenpiteistä.  

 - Netottiin taas ja rutkasti. Enkös ole monta kertaa sanonut, että klemmarien laskeminen kannattaa. Perhanan konttorirotta.

   Tehostaakseen ystävällisiä kehumisiaan johtaja läimäytti alaistaan tämän luiseviin ja monien huolten painamiin hartioihin, ja siitä juuri johtui miekkosen kompuroiva rantautuminen käytävän puolelle.

   Kyhäräinen tervehti Tuomoa. Harmaa mies, harmaa puku, tumma solmio, harmaat silmät ja kalpeat kasvot. Rasittunut ja huolestunut. Vatsahaava alullaan. Hintikkakin pelkäsi, että mies kuukahtaa kesken tärkeitten projektien.

   Tähänkö poppooseen Tuomo joutuisi töihin? Hän masentui jo pelkästä ajatuksesta. Ehkä isän huoneen nurkkaan tuhertelemaan jotakin toisarvoista. Isän valvovan katseen alla ja se kamala jyrinä korvissa.

   Tuomo kuten hänen äitinsäkin oli hyvin herkkä koville äänille. Säpsähti erotuomarin pillin vihellystäkin kentillä. Hän oli kuitenkin mieluiten katsomossa. Ei Tuomo ollut urheilumiehiä, mutta ulkoili paljon ja vaelteli luonnossa saamassa ideoita hauraisiin ja väräjäviin piirustuksiinsa sekä rauhaa mieleensä.

   Entä Kyhäräisen seuraksi? Laskemaan postimerkkejä ja poimimaan lyijykynänpätkiä roskakorista. Hän tunsi näivettyvänsä jo pelkästä ajatuksesta. Asiapoika Ville kulki keinahdellen käytävää pitkin. suuri nippu papereita kainalossa. Heilui puolelta toiselle kuin olisi omistanut koko firman. Leventelevä tyyppi. Punainen jenkkitukka. Hän virnuili hilpeästi Tuomolle:

 - Makee peli, se sun kaaras. Parkkipaikalla. Sikakallis ja maksoi varmasti maltaita.

   Tuomo vain nyökkäsi. Hänelle oli varattu paikka isän auton vieressä. Joku muu oli kai hätistelty kauemmaksi. Tuomoa harmitti. Laittaakohan isä hänet tuon Villen oppiin? Kauhea ajatus. Tuskin sentään, kun kerran oli vaatinut, että hänellä pitää olla tämä ykköspuku päällä.  Viimeksi hän oli käyttänyt sitä papan hautajaisissa. Taas tulivat mieleen hirtetyt sotavangit. Yksi heistä oli ollut insinööri.

   Kun saisi yksin toimia lähettinä. Kyllä hän kaupungin tunsi. Loistokaarallaan vain pitkin katuja. Ei olisi kukaan niskaan hengittämässä. Varsinkaan se leuhka Ville. Isän ovi oli raollaan ja siinä hohtava kilpi: Toimitusjohtaja Onni Hintikka. Voi kun  pelotti. Enemmän kuin ylioppilaskirjoitukset. Mitä se ukko on taas keksinyt? Olisi vain jokin tilapäishomma. Vain kaksi viikkoa. Voi voi.

 - Etkö sä osaa ovea avata? Sisään siitä ja sassiin. Mitä siihen jäät uneksimaan.

   Tuomoa hävetti. Takuulla koko kerros kuuli nämä tervehdyssanat. Hän tarvitsi myönteisen ja suvaitsevan ilmapiirin onnistuakseen tehtävissään. Muuten hän muuttui mahdottoman vasenkätiseksi.

 - Tule sisään. Ihan hyvä puku. Kravatti on kuin pyykkinaru. Tule tänne, mä korjaan.

   Isä tarttui paksuilla karvaisilla kourillaan Tuomon solmioon. Nykäisi ja veti. Tuomo alkoi yskiä. Hän luuli tukehtuvansa.

 - No nyt on parempi. Sen pitää olla suorassa. Asiallisesti. Kas noin.

   Äkkiä isä karjaisi:

 - Mitä siinä pällistelet? Onko sulla jotakin asiaakin. Hiiteen siitä, nulkki.

   Tuomo oli jo lähtemäisillään koko huoneesta, kun hän huomasi, ettei isä tarkoittanutkaan ainoata rakasta poikaansa, vaan puhutteli erästä alaistaan. Jostakin esiin sukeltanutta nuorta haalaripukuista remonttimiestä. Tämä livahti nopeasti käytävän puolelle.

 - Istu. Tämä ei kestä kauan. Mulla alkaa kokkoous. Saat aloittaa huoneistovälityksen puolella. Sirkku Mertalan valvonnassa. SIRKKU!

   Noin kolmessa sekunnissa Sirkku pujahti sisälle huoneeseen. Hymyili nopeasti Tuomolle, tuli jopa kättelemään. Tuomo vetäisi kiireesti kätensä pois. Viisi hikistä etanaansa. Sirkulla oli luja ja lämmin kädenpuristus. Luotettava.

   Tuomoa isä morkkasi juuri siitä, että tämä oli niin veltto ja nihkeä. Kättelyssäkin. Se antaa jo alkuun huonon kuvan miehen luonteesta. Opettele poika antamaan tassua, oli isä mesonnut. He olivat harjoitelleet kotona useana päivänä, ennen kuin Onni oli vähänkään tyytyväinen poikansa käden puristukseen.

 - Sirkku on taitava huoneistojen esittelijä. Toimeksi paneva nainen. Siltä onnistuu kaikki. Ei ole sellaista asentoa, ei kun tilannetta..., isä mietti hetken ja jatkoi. - Sillä on kyllä paksut pohkeet, kun se joutuu seisomaan niin paljon ja ylipuhumaan asiakkaita, mutta muuten se on hyvä tyttö. Tottele sitä ja ota  opiksesi.

   Nainen punastui hieman. Tuomo vielä enemmän. Isähän oli aivan kauhea, ja ovi selko selällään. Ville Virnu marssi jo toisen kerran ohitse. Tuomo päätti, ettei hän ota koko tehtävää vastaan. Sanoo vain, että tattis ja lähtee. Niin olisi Tiina tehnyt.

   Sirkku oli nelissäkymmenissä. Eronnut kuten kaikki nykyään. Kahden pojan ja yhden mäyräkoiran yksinhuoltaja. Velkaa ja suuret työhalut. Valkaistu piikkisian tukka, mustasankaiset ymmyrkäiset silmälasit. Hurjan punaiset huulet. Reipas nainen.

 - Koska minä aloitan? kysyi Tuomo hiljaisella äänellä ja huomasi sitten harmikseen, että ei ollut muistanutkaan ilmoittaa lähtevänsä.

 - Heti. Eikös sulla ole jokin kauppa menossa Kankurinkadulla? Nyt yhdeltä?

 - On minulla. Asiakas tulee sinne yhdeksi.

 - Ota poika mukaan. TUOVI!

   Tuomo ja Sirkku luiskahtivat ulos ja heitä vastaan tuli tämä Tuovi. Isän sihteeri. Mustatukkainen ja tiitterä. Nyökkäsi Tuomolle ja häipyi toimitusjohtajan huoneeseen.

 - Saat työskennellä minun huoneessani. Siirsin sinne ylimääräisen pöydän. Kyllä me mahdumme. Sinun on hyvä seurata myös minun puhelinkeskustelujani. Tämä on kova ala. Rankka kilpailu. Toiseksi ei saa jäädä. Ole hyvä, käypäs sisään ja ole kuin kotonasi.

   Tuomo astui huoneeseen. Tietysti pienempi kuin isän valtakunta, mutta viihtyisä ja tilava. Ruukkukukkia ikkunalla. Kaksi akvarellia. Tuomo katseli niitä heti kiinnostuneena. Hän tunsi molempien tekijät. Paikallisia taiteilijoita. Kunpa minäkin joskus.

 - Taulut ovat omiani. Halusin piristystä huoneeseeni eikä Onnilla ollut mitään vastaan. Tuo kasvi ikkunalla on muuten nimeltään Kodin onni. Minusta oli kivaa tuoda se tänne samannimiseen firmaan.

 - Hienoa. Mahtavaa. Tämäkö on minun pöytäni? Suljenko oven?

 - Älä sulje. Hintikalla voi olla jotakin asiaa. Kuulemme paremmin kun ovi on auki.

 - Eikö täällä ole puhelinta? Hakulaitetta tai sellaista? Isä kertoi, että teillä on sähköpostikin.

 - On tietenkin, mutta ei Onni malta niitä käyttää. Menee vain turhaa aikaan näppäilemiseen. Ehkä sähköäkin. Karjahdus riittää tässä kerroksessa.

 - VILLE! jyrisi kutsu johtajan huoneesta, ja oitis käytävästä kajahtelivat asiapojan lompsuttavat askeleet.

3. Kellariloukko

   Tuomo ja Sirkku ajoivat jälkimmäisen autolla Kankurinkadulle. Auto kuului tietysti isän firmalle. Korkea kivitalo. Vanha ja kuhmuinen. Pureskeltu, aivan kuin suuri rotta olisi päässyt järsimään  homeesta harmaata juustovuorta.

   He kävelivät sisäpihalle suuresta kirahtelevasta ja ruosteisesta rautaportista. Kivimuurit kohosivat joka puolella. Sinistä taivasta pilkotti jossakin korkeuksissa. Tavoittamattomissa. Rappu G. Pimeä kalsea ja tunkkainen. Jostakin tulvi läskisoosin käry vastaan. Numero 2. Juuri se läskisoosiovi. Siinä luki, että siellä on huoneistoesittely.

 - Emme kai myöhästyneet? kysyi Sirkku huolestuneena.

   Ei onneksi. Keski-ikäinen pariskunta tuli ulko-ovesta ja pysähtyi kakkosen eteen.

 - Taidatte olla herrasväki Leinonen? Olen Sirkku Mertala KODIN ONNESTA. Tässä on avustajani Tuomo Hintikka.

   Käteltiin. Tuomo yritti muistaa isän ohjeita ja runnoi hauraan naisihmisen sormia kolmeen otteeseen. Tämän reippaan ruuvipenkkikäsittelyn jälkeen nainen katsoi häntä hiukan pelästyneenä. Hieroi sitten vasemmalla kädellä sormiaan. Verrytteli ja levitteli niitä. Kas siinä on luotettava suomalainen liikemiehen alku.

   Sirkku soitti ovikelloa, joka ei soinut. Sisältä kuului mahdoton meteli. Radio, telkkari, talon rouva, arviolta puolivuotias poikavauva. Karhukoira. Rotua ei tietysti voinut päätellä oven läpi, mutta ovipa olikin jo auki. Ehkä telepatian ansiosta erittäin kyllästyneen näköinen nainen osasi avata oven juuri oikeaan aikaan. Esittelyä ja tunkemista.  

   Viimein he kaikki, Tuomo ei jaksanut laskea kuinka monta, seisoivat  olohuoneessa  tai  kurkistelivat sen  ovelta huoneistoon. Se käsitti vain sen olohuoneen. Keittiö oli nurkassa, sänkyjä nurkassa, telkkari, pöytä, tuoleja ja polkuauto.  

   Vauva huusi suoraa huutoa. Koira murisi, sanoin kuin isäntä joka istui nojatuolissa ja katseli televisiota. Viisivuotias tyttö istui pöydän alla, kun taas hänen pari vuotta nuorempi veljensä työnteli suurta polkuautoa laidasta laitaan, useimmiten jonkun varpaitten yli. Isän - murinaa, koiran – murinaa, heidän kaikkien – ähkäisyjä. Sirkun liikavarpaat aiheuttivat  äännähdyksen Aii.

   Esittelylehtisiä jaettiin. Neliömäärä oli alle 30. Remontin tarpeessa, mutta Sirkun puheitten mukaan vain pintaremontin. Sitä olisi tarvinnut koko rakennus. Uusi pinta ja rappaus. Porraskäytävää myöten. Tuomo katseli kauhistuneena tätä kellariloukkoa. Hinta meni ohi korvien. Se lensi kai liian korkealla. Ostajat eivät tuntuneet pitävän sitä kohtuuttomana..

   Sirkku puhui ja puhui. Veti välillä henkeä ja toisti sanomaansa, kun se hukkui vauvan itkuun ja koiran äkäisiin haukahduksiin. Isäntä kovensi telkkarin ääntä, koska ei kuullut mitä kaikkea maanjäristyksestä sanottiin. Sirkku korotti ääntään. Melkein kiljui. Vaimo kiljui vastaukset ja asunnon viihtyisyyden kehumiset yhtä kovaa.

   Pariskunta ja Tuomo Sirkun kanssa tulivat ulos. Kadulle. Autokin tuntui tilavammalta kuin tuo koti. Kun he olivat kahden, Sirkku sanoi tyytyväisenä:

 - Sehän meni hyvin. Paremmin kuin osasin odottaakaan. Olen melko varma, että tästä tuli kaupat. Leinoset olivat todella kiinnostuneita. Lähikaupat ja bussipysäkki viiden minuutin kävelymatkan päässä. Vuokra aivan olematon. Veljenpoika suorittaa remontin halvalla. Mainio asia. Näköalakin oli heistä tyydyttävä. Sitähän asiakkaat aina inuvat.

 - Näköala? Mikä ihmeen näköala? Maanpinnan tasolla oleva pieni pölyinen ikkuna kiviselle sisäpihalle. Sekö on sinusta näköalaa?

 - Sinun pitää oppia etsimään positiivisia puolia huoneistoista ja kertomaan niistä asiakkaalle. Näytin rouvalle pihalla kukoistavia kasveja. Tämä kiinnostui heti siitä silmien ilosta.

 - En minä huomannut siellä yhtä ainoata rikkaruohoa. En edes asfaltin välistä törröttävää.

 - Siinäs nyt näet. Etkö todella huomannut sitä helakanpunaista ruukkupelargoniaa keskellä pihaa? Näytti oikein hyvinvoivalta. Kastelevat nähtävästi tarpeeksi. Kumma, että se viihtyy, vaikka ei juuri saa  päivänvaloa.

   Myöhemmin kävi ilmi, että ”huoneisto” oli mennyt kaupaksi. Pikkuisen vain täytyi antaa myöten hinnassa. Isä oli tyytyväinen ja Sirkku aivan säteili. Tuomo ei tiennyt mitä ajatella. Ihmisten elämänmenosta ja olosuhteista.

   Illalla hän tuli kotiin. Yksin, sillä isä oli jäänyt ylitöihin. Tuomolle oli puhelinviesti pöydällä. Tiinalta. Piti soittaa äidille parantolaan. Tuomo säikähti, vaikka ei se ollut mitenkään harvinaista, että äiti pyysi soittamaan. Oli kai hyvin yksinäinen ja ikävissään. Tai kertoi mitä oli päivän mittaan maalannut.

   Tuomo selosti äidilleen uutta työtään ja kummallisia kokemuksiaan.

 - Se on sinulle vain opiksi, Tuomo rakas. Kaikkea voi hyödyntää sitten taiteellisessa työssään. Ota tämäkin aika rikkautena. Useimmilla ei ole tietoakaan työpaikasta.

 - Luuletko, että isä maksaa minulle palkkaa? Hän ei ole maininnut siitä mitään.

 - Olen aivan varma siitä. Hänellä on muutenkin korkea työmoraali. Maksaa kunnon palkat työntekijöilleen. Antaa lisäksi ylimääräisiä joulu- ja  lomarahoja  ja  muutakin  pie-nempää. Siksi hän on niin pidetty työnantajana. Hänellä on taitoa käsitellä alaisiaan ja työtovereitaan. Tuomo mietti, oliko äiti ikinä ollut läsnä, kun isä on puhutellut näitä palvovia alaisiaan. Taitaa vaimolla olla utuinen ihannekuva koko johtamistaidosta.

4. Merinäköala

   Sirkku oli tohkeissaan seuraavana aamuna.

 - Nyt meillä on oikea herkkupala myytävänä. Varma kauppa tiedossa. 76 neliötä, läpi talon oleva huoneisto, hyvässä kunnossa. Ja mikä parasta: olohuoneesta ja parvekkeelta merinäkymä. Rantakatu 17 C 7. Minulle tulee sinne useitakin katsojia. Lähdetäänpäs.

   He parkkeerasivat meren rantaan pienkerrostalojen eteen. Talot oli rakennettu sillä tavalla, että päätyhuoneistot olivat merelle päin ja muu rakennus B- ja C-rappuineen nousi loivaa rinnettä myöten etäämmäksi rannasta. Aika lähekkäin rakennettuja muuten. Se oli Tuomon mielipide.

 - Itse asiassa ovatkin, mutta tontti on kallista tällaisella loistopaikalla. Älä vain asiakkaille mainitse tuosta ahtaudesta. Jäähän sitä sentään jonkin verran piha-aluettakin, ruohoa, pensaita ja kukkaistutuksia. Jopa lasten hiekkalaatikko ja keinuja. Mahtava paikka.

   Toinen kerros ja läpi talon rakennettu, mikä on aina haluttua tavaraa. Paistaa päivä ainakin johonkin aikaan vuorokaudesta. Aurinko tuntuu olevan elinehto huoneiston ostajille.

   Tuomo ihmetteli sitäkin. Ainakin jos on kysymyksessä pieni yksiö ja ikkuna yhteen suuntaan, etelään tai länteen. Sitä räkötystä on sitten kestettävä kuukausikaupalla. Pakoon ei pääse ja avatustakin ikkunasta virtaa vain lisää kuumaa sisälle.

   Huoneistossa liikuskeli useita katsojia esitteet ja pohjapiirustukset käsissä. Auottiin komeroitten ja kaappien ovia. Tirkisteltiin ikkunoista pihamaalle. Joku aukoi parvekkeenkin ovea. Tuhruinen sumu tulvehti sisälle. Se parvekepioneeri huuteli muille innostuneena:

 - Hei, täältä näkyy meri, täältä parvekkeelta. vain pieni läikkä, kun nuo B-rapun parvekkeet ovat tiellä.

   Jokainen halusi käydä ahtaalla parvekkeella toteamassa merinäkymää. Vuorotellen kaksi aikuista kerrallaan. Kaksi levotonta vekaraa marisi niin kauan, että heidätkin nostettiin katsomaan kaiteen yli.

 - Voi juku. Kissa. Kato äiti. Suuri kissa. Kakkaa hiekkalaatikkoon.

 - Katsokaapas näitä uusia parkettilattioita olohuoneessa ja ruokailuvälikössä. Tosi hienoa tekoa. Uusittu viime vuonna.

   Sirkku oli tehokkaasti katkaissut kissankakkajutut. Eräs hieno daami leveälierisine hattuineen oli jo ehtinyt nyrpistää savolaista satulanenäänsä. Hinnoista puhuttiin ja tingittiin. Osa katsojista on aina pelkkää silmänlumetta .Uteliaita. Eräs rouva vetäisikin miehensä ikkunan viereen ja ilmoitti kovalla äänellä:

 - Kuule Hannu, tästä näkyy meidän kodin keittiön ikkuna. Näetkö, nuo meidän punaruudulliset verhot?

 - Oletteko aikeissa vaihtaa asuntoa?

 - Emme oikeastaan. Tulimme vain katsomaan, miten hyvin täältä meille näkyy. Ei onneksi järin hyvin.

 - Tämähän on hienoa seutua asumiselle, eikö vaan? yritti Sirkku saada lisää ylistystä tällekin huoneistolle. - Mahtava merinäköala.

 - Niin jos menee kadulle.

 - Entä parvekkeelta kuten täällä?    

 - Näkyy toki kaistale, mutta kuka sitä jaksaa työkseen siellä jullottaa, kun se on niin pienikin. Jakkara tuskin mahtuu. Siihen aikaan tehtiin niin mahdottoman ahtaita parvekkeita.

 - Niin ja kylmä tuuli puhaltaa mereltä kesät talvet, puuttui puheeseen vaimo. - En minä ainakaan tarkene parvekkeella seistä. Ennemmin kävelen pitkin rantaa.

   Merkonomi Sirkku Mertala näytti hieman hermostuneelta. Räikeän punaiset huulet vääntyivät teennäiseen hymyyn, melkein irvistykseen. Jäänsiniset silmät tuijottivat harmistuneina mustien kehysten keskeltä. Terävä kynä napsui kiinni ja auki.

 - Katsotaanpa vielä tätä keittiön puolta. Modernia ja hyvin varustettua. Oikea emännän unelma. Näinkin pieneen neliömäärään on saatu mahdutetuksi uskomattoman paljon toimivaa tilaa.

 - Paitsi tämä pikkueteinen ja sen jatkona oleva hyödytön kapea käytävä. Mennään kuin myyrän tunneliin, arvosteli eräs mieshenkilö.

 - Sittenpä onkin palkkiona tilava viihtyisä olohuone ja merinäk...

   Sirkku yskäisi ja jatkoi:

 - Ja uudet tyylikkäät tapetit. Hillityt kuviot, jotka korostavat parkettien sävyjä.

 - Lehdessähän mainostettiin, että täältä on merinäköala sekä parvekkeelta että olohuoneesta. Parveke on jo testattu, mutta ei tästä ikkunasta ainakaan merta näy. Siinä on taas se helkutin parvekerivistö esteenä. Ja puita. Melkein seinässä kiinni.

 - Puut juuri antavat lisäarvoa tälle talolle. Pihoille on jätetty vihreätä yllin kyllin ja lapsille...

 - Äiti mennään parvekkeelle ja katotaan, joko se kissa on lähtenyt, mourusi toinen pojista.

   Sirkku kovensi ääntään:

 - Sitten tämä sijainti. Niin lähellä kaupungin keskustaa.

 - Keskustaan on tasan yksitoista ja puoli kilometriä. Katsoin autoni mittarista, keskeytti taas se hattupäinen nainen. - Onko täällä edes parkkitilaa kahdelle autolle?

 - Kyllä sitä varmaan löytyy. Keskustelette vain isännöitsijän kanssa.

 - En usko, että löytyy. Piha on erittäin ahdas ja näytti olevan tupaten täynnä jo ennestään. Nurmikollakin oli yksi.

 - Se on minun, kiirehti joku mies tunnustamaan. - En uskaltanut jättää kadulle, kun siellä oli niitä kieltotauluja.

   Tuomo vilkaisi Sirkkua. Mitähän isä sanoisi, jos he joutuisivat maksamaan pysäköintisakkoja?

   Sirkku vain jatkoi. Kovin kiihkeästi ja siilitukkainen pää tutisten. Hän oli päättänyt myydä. MYYYDÄ! Tälle nirppanokkaiselle ja pikkuasioihin takertuvalle katsojakaartille.

 - Bussiyhteydet ovat hyvät. Pysäkki on aivan tässä lähettyvillä...

 - Ainakin yli kilometrin päässä. Tulin bussilla. Vain yksi linja ja sekin kulkee kerran tunnissa eikä laisinkaan sunnuntaina.

 - Ei täällä niin huonoja yhteyksiä voi olla. Näin isossa kaupungissa, Sirkun ääni vaikutti melkein riitaiselta.

 - Ei tämä mikään Helsinki ole. Ei täällä liikennöidä viiden minuutin väliajoin. Kyllä minä tiedän.

   Naapuritalon pariskunta ähelsi jotakin parvekkeenoven takaisessa nurkassa. Vuoron perään asettivat oikean olkapäänsä nurkkaan, painoivat korvansa seinään. viimein litistivät siihen nenänsäkin ja koettivat vasemmalla silmällään tutkailla ikkunasta ulos.

 - Ei näy. Ei sen paremmin kuin meidänkään huoneistosta. Antti näkee pilkahduksen vedestä, kun se on noin pitkä. Minä näen vain kaidetta ja puita, vaikka varpaillani seisoisin.

   Rouva oikaisi sekä itseään että ruttuun mennyttä hattuaan.

 - Se siitä merinäköalasta. Sukellusveneen periskooppia  tässä tarvittaisiin. Tai jonkin hyönteisen silmiä pitkien varsien päässä.

   Muut paitsi Sirkku nauroivat, ja Tuomokin lakkasi äkisti hohottamasta. Ei halunnut suututtaa pomoaan.

 - Tahallanneko te yritätte sabotoida  tämän huoneiston myyntiä? Ei sitä merinäköalaa joka talosta löydy muualtakaan.

 - Ei niin, mutta se vilpillinen mainonta. Olisitte jättänyt sen lupailun pois lehdestä.

   Ostajat ja ei-ostajat poistuivat samana yksimielisenä laumana. Tällä kertaa ei tärpännyt. Sirkku puhisi närkästyneenä:

 - Tällaista se on. Väillä onnestaa, välillä ei. Sellaista on elämä. Yrittämistä ja pettymistä. Totisesti. Hitto.

   Auton tuulilasissa oli sakkolappu. Kuka valvoja jaksoi tännekin asti vaeltaa ja vahtia kunniallisia kansalaisia. Hommaisivat enemmän pysäköintitilaa. Hintikka se huutaisi taas varttitunnin tästäkin  mokasta.

 - Miksi et poika sanonut, että siinä oli kieltotaulu, marmatti Sirkku.

 - Sanoinhan minä...

   Tiina tuli innostuneena kotiovella vastaan:

 - Äiti on tulossa kotiin. Ensi viikon lauantaina. Saa viipyä ehkä pitkäänkin. Ihanaa. Äiti on tulossa.

   Tuomokin oli niin iloinen, että työpäivän stressi ja pettymykset vallan unohtuivat. Isä oli ylitöissä, mutta kyllä sekin varmasti ilostuu.

5. Luonnonrauhaa

   Seuraavana aamuna heti yhdeksän jälkeen Sirkku oli jo  hoputtamassa Tuomoa lähtemään myyntireissulle.

 - Äkkiä nyt. Meidän on pakko olla paikalla kahtakymmentä yli yhdeksän. Asiat on hoidettava viittä yli kymmeneen mennessä tai saamme tehdä uuden matkan.

 - Miten se nyt niin tarkkaa on? Eikö asiakkaalle sovi muu aika?

 - Sopii sille, mutta tilanne vaatii pikaista ratkaisua. Äkkiä nyt.

   Sirkku ajoi melkein ylinopeutta etelään päin. Moottoritieltä oikealle, sitten pölyistä sivutietä.

 - Varo Sirkku. Siinähän on rautatien ylikäytävä. Jarruta.

 - Emme me yli aja. Tässä se on.

   Vasemmalla aivan ratapenkan vieressä nökötti pieni puinen talo. Oikeastaan tupa. Hyvässä maalissa. Savupiippu vain hieman vinossa. Ei sitä juuri huomannut, varsinkin kun katsoi oikeasta suunnasta. Tuomo alkoi jo oppia näkemään asioita myyjän silmillä.

   Ympärillä oli vallan viehättävä puutarha. Marjapensaita ja ruusunkiulukoita ja kesän taakseen jättäneitä sireeneitä. Melko hyvin hoidettua. Sen verran rempallaan, että oli sadunomainen tunnelma. Kenen mökki? Hannun ja Kertun noita-akan vai kolmen pienen porsaan? Toivottavasti noitaa ja sutta ei ollut lähettyvillä.

   Ei ollut juuri naapureitakaan. Metsikköä ja horsmaa. Kauempana jokin hylätty tönö. Luonnonrauhaa, sillä niinhän tätä oli mainostettukin.

   Linnut visersivät. Varis vaakkui kaksi kertaa ja jokin Tuomolle tuntematon otus säksätti aikansa. Oravat ajoivat toisiaan takaa pihakuusessa. Viihtyisää.

 - Voi hittolainen, missä ne viipyy? Piti olla täällä justiinsa kahtakymmentä yli. Jos ne myöhästyy, en enää tiedä mitä tehdä. Tätä pytinkiä on jo kaupattu tarpeeksi kauan. Onni antaa lopputilin, jollen...

 - Kellohan on vasta 18 yli. Mitä sinä hötkyilet?

 - Niin mutta autoa ei vielä näy. Ei ne kahdessa minuutissa tänne lennä. Näetkö niitä edes? Mene portille katsomaan.

   Ennen kuin hiukan hiturainen Tuomo ehti ottaa kahta askeltakaan, sakea pölypilvi pensaitten takaa ilmoitti, että asiakas oli tulossa. Pysähtyivät portille ja kurkistelivat joka suuntaan.

 - Senkin toopet. Mitä ne munii? Onko täällä muka muuta taloa näköpiirissä?

   Sirkku huitoi pontevasti kädellään ja salkullaan. Raskas salkku heilui kuin tyhjää vain. Taisi tyttö nostella puntteja vapaa-aikoinaan. Tai eihän sille paljon vapaata jäänyt. Siitä isä piti huolen. Olivat kuulemma alinomaa ylitöissä.

   Kaksiovinen volkkari pomppi pihatietä oven eteen. Vielä yksi pomppu ja pariskunta oli valmis nousemaan autosta ja tervehtimään punaisena hehkuvaa Sirkkua ja itsensä jotenkin hämmentyneeksi tuntevaa Tuomoa.

   Sirkku katsoi kelloa. Kaksikymmentäyksi minuuttia yli. Ehtisivät juuri ja juuri. Hän hyppäsi kolme rappusta ylös, avasi rivakasti oven ja pyysi tai käski pariskuntaa astumaan sisälle. Sirkun hoppuisuus tarttui ostajiinkin. Erittäin liukkaasti rouva pujahti sisälle, mutta mies pysähtyi portaille.

 - Natisevat ja vinossa. Kaipaavat korjausta.

 - Voi apua, kuiskasi Sirkku. - Jos ne nyt jo tähän jäävät tuumailemaan, emme ikinä ehdi.

 - Mikä ihmeen kiire...

 - Olkaa hyvä. Peremmälle. Keittiö ja kolme huonetta. Pieniä tosin, mutta viihtyisiä. Kunto aika hyvä. Sehän näkyy hinnastakin, ettei täydellistä. Mikä nyt ihmiselämässä olisikaan? Heh heh.

   Sirkku asettui seisomaan hajasäärin olohuoneen takaseinän eteen. Levitteli poplarinsa helmoja. Tuomo kurkisti naisen  taakse. Jaa-a. Mahdoton  rasvaläikkä seinässä. Oliko sen edessä säilytetty kokonaista bensatynnyriä? Muutenkin tapetti oli pistellyn ja töhrityn näköistä. Seinillä oli varmaankin pidetty koristeina joko tauluja taikka julisteita, jotka oli isketty seinään kuudentuuman nauloilla.

   Onneksi oli aika hämärää. Pilvistä ulkona, samoin sisällä. Pienet kuusiruutuiset ikkunat harmaana liasta ja pölystä. Sisä- ja ulkopuolelta. Taisi tien pöly lentää tänne asti.

 - Aivan mahtavat kuusiruutuiset ikkunat. Romanttiset. Helppo pitää puhtaina. Toista kuin uusien talojen seinänlevyiset näyteikkunat. Kelpaa täällä ensimmäisenä yönä ruutuja laskea ja aloittaa onnellista elämää ruusutarhan keskellä.

   Sirkku lateli näitä lauseita nopeasti ja sujuvasti kuin ulkomuistista, mutta kaikkea muuta kuin unelmoivalla äänellä. Terävästi ja käskevästi vilkuillen vähän väliä kelloaan. Kuin ajanottaja.

   Katsojia juoksutettiin huoneesta toiseen ja vielä kerran ympäri.

 - Aivan ihanaa pienille kullanmuruille, lapsenlapsille. Juosta hippaa rakkaan mummolan lattioilla. Lintutapettien keskellä.

 - Me olemme valitettavasti lapsettomia. Ei ole suotu, sanoi vaimo katsoen surullisena miestään.

   Tämä nyökkäili ja alkoi kysellä lattian kunnosta.

 - Kun täällä notkahtelee joka huoneessa. Sitten tämä haju. Voisiko se olla hometta?

 - Ei varmaankaan. Näette lattialaudoista, että ne ovat aika hyvässä maalissa. Täällä on varmaan remontoitu äskettäin. Homeesta vain höpistään aivan liikaa. Hysteeristä.

   Sirkku itse näytti hysteeriseltä.

 - No no no, hän hoputti alituisesti.

   Hän ei ollenkaan ollut se rauhallinen asiallinen asiakkaan kysymyksiin  perusteellisesti  vastaava  esittelijä, jollaisena Tuomo oli jo oppinut hänet tuntemaan. Mitä tämä oikein tarkoitti?

   Hinnasta tingittiin vielä hiukan. Kaikessa kiireessä Sirkku pystyi laskimellaan räknäämään, että hänelle sittenkin jäisi jotakin käteen. Selvä. Kauppa sovittiin. Seuraavana päivänä vain toimistoon allekirjoittelemaan papereita. He maksaisivat käteisellä. Oli säästöjä vanhuuden varalle.

    Mies oli jäänyt eläkkeelle, oikeastaan sairauseläkkeelle. Astmaa ja hengenahdistusta. Alituista unettomuutta ja sydämen rytmihäiriöitä. Siksi he halusivat viettää vanhuuden päivänsä luonnonrauhassa. Kaukana kaupungin ja kirkonkylien melusta. Vesimaisemasta he eivät välittäneet. Olivat koko elämänsä tiirailleet merta kerrostalonsa ikkunasta.

   Sirkku melkein työnsi heidät ovesta ulos. Yksi horjahdus heiluvilla portailla, sitten äkkiä autoon. Rouva vielä raotteli ovea ja kiitteli. Sirkku huusi hei-heitään ja huiskutti innokkaasti.

   Auto korahti liikkeelle ja pörräsi äänekkäästi valtavan pölypilven saattelemana päätietä kohti. Olikohan pakoputki mennyt sököksi pihamaan kivikoissa?

 - Huh huh. Vähältä piti. Onneksi on tuo pölypilvi näkösuojana. Onneksi se pakoputki rämisemässä, niin ei...

   He seisoivat jo mökin keittiössä tarkistamassa paikkoja. Kello oli tasan viittä yli kymmenen ja sen jälkeen alkoi maanjäristys, ehkä  kohtalaisen mittava  pommitus tai suurella työmaalla tapahtuvaa räjäyttelyä.

   Lattia tutisi ja notkui. Ikkunalasit kilisivät kuin henkensä hädässä. Jokin suuri ja tumma ja nopea peitti ikkunan ja hämärsi huoneen vielä entisestäänkin. Kauhea ujeltava ääni säesti kaikkea.

 - Täällähän pitäisi olla kuulonsuojaimet, huusi Tuomo. - Mitä tämä on?

 - Tavarajuna, raskaassa lastissa ja kilometrin pituinen. Vuorokone laskeutuu ja armeijan hävittäjät harjoittelevat juuri tässä päällä. Ehdittiinpä ajoissa.

 - Tiesitkö, milloin se juna menee?

 - Totta kai tiesin. Niitä menee vähän päästä. Pikajuniakin. Juuri tuon penkan päällä. Tämä on vähän kuopassa koko mörskä. Katso nyt tuonne horsmien taakse. Otin selvää aikatauluista ja lentokoneista. Tämä oli päivän ainoa rauhallinen hetki. En halunnut tulla tänne yöllä. Ostajat olisivat kummastelleet. Lisäksi täällä on liikennettä öisinkin, mutta ei niin taajaan tietysti.

   Tuomo oli mykkänä.

 - Tietääkö isä tästä? Tästä huijauksesta?

   Sirkku loukkaantui.

 - Ei tämä ole huijausta. Tämä on kaupankäyntiä. Ottakoot itse selvää, jos ovat niin nirsoja talonsa sijainnista. Näkyihän se ylikäytävä portille asti. Jokainen selväpäinen tietää, että meillä on hyvät yhteydet muuhun Suomeen ja toimiva lentokenttä. Sekä lennosto.

 - Entä ne homevauriot?

 - Älä minulta kysy. En minä ole ollut kellarissa mönkimässä. Teettäkööt tutkimukset jos kiinnostaa. Ei se minulle kuulu. Huh. Vihdoinkin pääsin tästä hökkelistä eroon. Tarjoan sulle pullakahvit kaupungissa. Kippis, Tuomo.

   Tiina oli taas kotona. Tuomon mielestä taas. Ennen se oli joko opiskelemassa, luultavasti, tai ainakin omissa rajuissa riennoissaan.

 - Mitä sinä nykyään aina kotona hillut? ihmetteli veli. - Eikö siellä taidekoulussa ole enää mitään opiskeltavaa?

 - Mitä se sulle kuuluu, missä mä olen, vastasi Tiina ärtyneesti.

   Jatkoi kuitenkin hetken mietittyään:

 - Jollet lavertele ukolle, voisin kertoa, että aion lopettaa taideopintoni. Ihan ensi viikolla.

 - Mitä sinä horiset? Etkö pärjännytkään niissä?

 - Minä pärjään missä vaan, mutta olen ruvennut ajattelemaan, ettei sillä alalla rahoihin käsiksi pääse.

 - Sunhan piti ruveta vapaaksi taiteilijaksi, hommata ateljee siitä  pilvenpiirtäjästä meren rannalla.

 - Ei enää huvita. Liian kesyä puuhaa meikkätytölle. Luulin, että taideopiskelijat olisivat olleet rämäkämpää joukkoa. Ihan haukotuttaa ne esteettiset jorinat. Opetkin kuin aarnisavuja.

 - Oletko jo kertonut isälle?

 - En, enkä aiokaan. Varokin kielimästä hänelle.

 - En ymmärrä, isähän olisi mielissään, kun jätät sen taiteilemisen.

 - Siksi juuri en kerrokaan. En suo sille äijälle sitä iloa, että se mörisee: ”Mitäs minä sanoin. Ei susta ole Kalle Kallelaksi.”

   Tuomo kummasteli itsekseen. Tiina oli kuin naispuolinen versio isästään. Kuten hänkin oli prikulleen äitinsä tyylinen. Tiinalla oli isänsä punoittava iho, pienet vilkkaat porsaansilmät, jotka alkoivat yhä enemmän upota pullistuvien poskien suojaan. Nauroivat ihrojen välistä. Melkein tuikkivat. Niin isälläkin, kun se oli hyvällä tuulella.

   Se ero sentään oli, että isä oli mahdottoman karvainen. joka paikasta,. Sen oli Tuomo todennut saunareissuilla. Apinamies. Oli jostakin kummasta paikasta pyydystänyt itselleen Janen, hennon ja aristokraattisen Siirin.  

   Naapurin likinäköinen rouva oli kerran huomannut isän käyskentelevän pihalla. Myöhemmin hän oli kysynyt Olgalta, heidän emännöitsijältään, että oliko tämä neulonut johtajalle niin kauniin  paksun  oranssinvärisen  villapaidan. Olga ei myöntänyt eikä kieltänyt. Hänhän oli hyvän käsityöihmisen maineessa.

   Tiinalla  tuskin oli muita karvoja kuin punertava hiuskuontalo, joka tosin vaihtoi väriä kuin kameleontti. Äksyn sinipunaiseksikin, kun tyttö oli bailaamaan menossa. Sisko-parka lihoi pizzalla, perunalastuilla, hampurilaisilla ja oluella. Isäpappa teki samaa rasvaisten ruokien, makkaroitten ja oluen voimalla.

   Mikä pullero siskosta vielä tulisikaan myöhemmällä iällä? Aivan hirvitti ja säälitti. Isä oli sentään nuoruuden kuvissaan ollut sutjakka poika. Iloinen ja elämänhaluinen. Itsevarma. Naisten mieleen.

 - Kuunteletko sinä? Älä luule, että minä tänne kotiin jään löhöämään, sanoi Tiina. - Olen jo hakenut eräille kursseille. Luultavasti pääsenkin. Tietotekniikkaa. Kiinnostavaa.

 - Älä nyt. Siitähän isä olisi mielissään. Ehkä voisit saada meidän firmasta töitä. Tietääkö isä?

 - Ei tiedä. En tiedä, kerronko. En ainakaan vielä. Kärsiköön edelleen taiteilijatyttärestään. Se häpeää mua.

 - Ei sentään. Älä semmoisia puhu.

 - Häpeää se. Muistatko viime kesänä ne puutarhakutsut, jotka äijä järjesti henkilökunnalle? Odottelimme vieraita ja minulla oli parhaat kuteet päällä. Olin todella nähnyt vaivaa meikin ja kampauksen suhteen. Muistatko, mitä se äijä karjui?

 - No eihän se oikein tykännyt sinun asustasi.

 - Juuri niin. Se huusi kuin vääpeli tällä tavalla:

   Tiina yritti matkia isänsä römeätä ääntä:

 - Likka, tatuoinnit piiloon. Mustat varpaankynnet kans. Kaikki renkaat pois taikka revin ne omakätisesti. Kunnon mekko päälle. Kesähattu päähän, ettei töyhtö näy. Naama puhtaaksi tai ainakin puolet mönjästä pois. Luulevat, että olet merimiehen ja katunaisen risteytys. Hyi perhana. Kuulitko letukka!

   Tuomo kuunteli surullisena. Äskeinen oli vain lyhennetty ja sensuroitu versio isän alkuperäisestä puheenvuorosta. Olga oli nimittäin tullut huoneeseen ja aiheutti voimasanojen pois jättämisen. Yhdellä ainoalla mulkaisulla.

6. Homekallot  

 - Onko meillä tänäänkin yhtä kiire kuin eilen? kysyi Tuomo aamulla Sirkulta.

 - Ei ollenkaan. Nyt voimme rauhassa paneutua kaupankäynnin hienouksiin. Menemme tänään meren rannalle.

 - Jälleen merinäkymä vai?

 - Älä ole noin ivallinen. Tällä kertaa on todella merinäkymä kysymyksessä. Melkein parin sadan neliön rivitalonpätkä. Suuri plänttti omaa puutarhaa, jopa rannalla voi tallustella kuin omallaan. Hiekkaa. Sikäläiset kävelevät kylpytakeissaan aamu-uinnille. Todella luksusta. Toivomme siitä suurta pottia. Kunnossa oli jotakin häikkää, mutta tuskin se liiketoimiamme haittaa.

 - Alla on tietysti suo, ja koko palatsi uppoaa sinne kuin Venetsia ikään.

 - Ei  mitään sellaista. Ehkä minun on hieman valistettava sinua, ettet puhu läpiä päähäsi kun olemme perillä.

 - Enhän minä tähänkään asti ole muuta puhunut kuin ”Hyvää päivää” ja ”Kiitos”.

 - Myöhemmin voit tietysti lausua sanasen sinäkin. Lisäksi isäsi on päättänyt, että kun vähänkin osoitat taitavuutta näissä tehtävissä, saat myytäväksesi jonkin mökin tai...

 - Koirankopin tai grillikatoksen. Koska luulet isän luottavan minuun tarpeeksi? Hän ei minua juuri arvosta.

 - Älä höpsi. Isäsi on hyvin kiinnostunut sinun tulevaisuudestasi. Kyllä sinä opit. Siksi hän sinut minun koulutettavakseni laittoikin. Hänellä on suuria suunnitelmia varallesi.. Lykkyä tykö, poika. Harvalla nuorella on asiat niin hyvin nykyaikana.

   Ajomatkalla Sirkku selosti tilannetta. Hieman arkaluontoinen. Omistaja oli todennut asunnossa kosteusvahinkoja. Sai niistä pahoja astman oireita. Nähtävästi hometta. Vesi kovin lähellä. Rakenteissa ehkä vikaa. Oli kutsunut asiantuntijoita, ja niin se oli.

 - Eikö niitä voi korjata ennen myyntiä?

 - Kyllä hän yrittikin, mutta isännöitsijä ei ollut halukas puuhaan. Silloin kaikki muutkin rivitalossa haluaisivat korjauksia, talo joutuisi ne maksamaan ja se olisi liian kallista. Vaikea sitä oli yhdenkään asukkaan huushollia ruveta paikkailemaan. Ei hän pystyisi sitä salassa pitämään, jos kerran taloyhtiö maksaisi kulut.

 - Hän siis joutuu alentamaan hintaa, kun kertoo näistä vaurioista?

 - Ei hän haluaisi sitä. Enkä minäkään. Sitä suuremmat palkkiot saan, mitä hintavampi ostos. Olemme kaikin neuvotelleet keskenämme, myyjä, isännöitsijä ja minä, ja silloin päätettiin, että emme mainitse vahingosta mitään. Eivät kaikki ole yhtä herkkiä homeelle kuin tämä omistaja. Eivät muut asukkaat ole mitään valittaneet. Voihan ostajakin olla niin tiukkanokkainen, ettei homeet haise.

 - Entä jos ostaja jälkeen päin toteaa tämän pimityksen. Vaikeata teidän on todistaa, ettette ole tietäneet asiasta, varsinkin kun asiantuntijat ovat jo tutkineet huoneiston.

 - Teetätimme eräällä lakimiehellä tekstin, jota ei tulkitsisi oikeusministerikään. Täytyisi olla harvinaisen tarkka, että huomaa hämäyksen. Asiasta on mainittu, mutta hämärästi.

 - Siis oikeata hämärämiesten puuhaa. Minä en lähde sinne ollenkaan. Päästä minut pois seuraavalla pysäkillä. Palaan kaupunkiin ja sanon isälle suorat sanat.

   Tuomo oli todella kiukkuinen. Hänetkin vedetään mukaan samaan likaiseen peliin. Oli hän siksi paljon elokuvia katsonut, että ymmärsi vilpin luonteen.

   Sirkku vain nauroi:

 - Ensinnäkin epäilen suuresti niitä sinun suoria sanojasi isällesi. Harva siihen pystyy, ja mikäli sinua jo hiukankaan tunnen, niin et sinä ainakaan. Et uskaltaisi. Toiseksi jos haluat oppia alaa ja totella isääsi, pakko sinun on mukana roikkua. Pidät vain suusi kiinni. Jos asiasta nousee jälkipuheita,  todistan, ettet tiennyt mitään.                                  

 - Oletko valmis väärään valaankin? Minun puolestani? Epäilenpä.

   Sirkku vähän säikähti:

 - No ei mennä liian vakavaksi. Ei tästä mitään oikeusjuttua synny. Vaikka toinen osapuoli olisi oikeassakin, jo pelkkä prosessi ja asianajajat tulevat niin kalliiksi, ettei kovin pikkujutusta ainakaan vähävarainen viitsi leukojaan loksutella. Nuolee vain haavansa. Ja antaa vahingon kiertää.

   Tuomo ei ehtinyt hypätä autosta, koska he olivat jo perillä. Meren rannalla, eri paikassa kuin sillä kerrostaloseudulla. Ylellisempää. Ihania puutarhoja rivitaloillakin. Meri kimalteli auringon paisteessa. Tänään päivä ei ollut pilvinen. Kaikki tapahtuisi kirkkaassa päivänvalossa. Hämärät puuhatkin. Kuinka lohduttavaa.

   Omistaja ja isännöitsijä olivat vastassa. Upea huoneisto ja näyteikkunaa vaikka tavaratalolle jakaa. Purjeveneitä ja lainelautailijoita maiseman täydeltä. Ei enää uimareita, koska oli niin syksyistä. Tuomo kurkisteli ikkunasta. Pihaovesta voisi todella juosta uimaan. Hiekkarantaa molemmin puolin. Suuri koira ja lapsia juoksenteli iloisesti valtavan pallon perässä. Syksyn lehdet kultasivat nurmikkoa. Kultarahoja. Niitä kai tälle kertyisi.

   Ihan tahallaan Tuomo pysytteli kauempana muista. He puhuivat  ja  selasivat  ja kirjoittivat  ja laskivat.  Sirkku  oli elementissään. Hän tunsi nämä asiat, ja miehet kuuntelivat häntä kunnioittavasti. Suuri kauppa.

   Nyt ei hoputeltu ketään eikä vilkuiltu kelloa. Taisi mennä pari tuntia tähän puuhasteluun. Isäntä toi heille välillä kahvia ja piirakkaa. Tuomolla oli kova nälkä. Hän söi loput, kun muut eivät kerinneet neuvotteluiltaan. Hän söi tahallaan niin paljon kuin jaksoi. Osoitti kai mieltään tästä sisuksia etovasta kaupasta.

   Sitten Sirkku nousi säteilevänä ja jäänsiniset silmät loistaen. Kaikki vaikuttivat oikein tyytyväisiltä.

 - Tämä on nyt vain meidän keskistä, eikö totta? kysyi isännöitsijä vaimealla äänellä ja silmäili Tuomoa.

 - Niin tietysti. Voitte luottaa minuun. Meihin. Tämä nuori mies on alaiseni näissä hommissa. Tule kättelemään, Tuomo.

   Tuomoa harmitti. Osasi hän itsekin. Anna tassu. Jotenkin suututti. Kävi miehen kunnialle.

   Isännöitsijä lähti ja heti sen jälkeen ostajat ilmaantuivat paikalle. Nuorehko pariskunta. Tiedemiesmäinen mies ja hento lintumainen vaimo. Hieman kumara ja väsyneen näköinen.

   Neuvottelut sujuivat erittäin juohevasti.  Kaikki tutkittiin kuitenkin tarkkaan. Kävi ilmi, että heillä oli kolme alle kouluikäistä lasta. Ihanteellinen paikka pienokaisille. Pariskunta oli hillityn innostuneita. Ei liikaa,  koska hintaa piti saada hieman alemmaksi. Vaikeuksia ei ollut, sillä rouvan isä oli valmis takamaan ja avittamaan taloudellisesti. Loistokas huoneisto. Omansa  kyllä saisi pois koska tahansa.        

   Kaikki siirtyivät pihalle ihastelemaan puutarhaa ja rantaa. Onneksi vesi oli tarpeeksi kaukana, etteivät tenavat pääsisi päistikkaa  sukeltamaan kotiportailta aaltoihin. Rouva alkoi palella ja vetäydyttiin sisätiloihin. Mies huomautti katsellen vaimoaan hellän huolestuneesti:

 - Vaimoni vilustuu herkästi ja saa keuhkoputkentulehduksia. Senkin takia siisti asunto ja raikas meri-ilma ovat elinehto. Nuorin lapsistamme on myös erittäin allerginen.

   Sirkulla ei ilmekään värähtänytkään. Pokkana hän vain selosti, kuinka edullista on juuri nyt ja tähän vuoden aikaan tehdä näin tärkeä ostopäätös. Tuomo ajatteli sairaalloista äitiään ja tunsi syvää myötätuntoa nuorta vaimoa kohtaan. Kaikessa heiveröisyydessään tämä muistuttikin pikkuisen äitiä. Yskähteli välillä heikosti.

  Kun he ajoivat pihasta, Sirkku oli aivan haltioissaan. Hän hyräili ja hymyili.

 - Olen niin onnellinen kun asiat sujuvat. Näinkin helpolla. Tekisi mieli tarjota sinulle shampanjaa,  mutta pappa ei taitaisi tykätä siitä.

 - En minä ole läheskään alaikäinen, mutisi Tuomo loukkaantuneena.

 - Ai etkö? Sirkku silmäili vierustoveriaan. - Olet sinä vain niin kovin nuoren näköinen. Kuin lukiolainen. ”Ain laulain työtäs tee...”, hyräili sitten tämä huoleton huoneistovälittäjä.

   Tuomo päätti vaivihkaa ottaa selville, kuinka paljon isä tiesi näistä kiemuroista. Ehkei hän tiennytkään. Sirkku oli se rosvo eikä isä. Tuomo arveli sen olevan toiveajattelua. Kai se ukko tiesi. Ei Sirkku uskaltaisi riskeerata tuollaisia puuhia, ,jollei olisi varma johtajan suosiollisesta suhtautumisesta toimiinsa.

   Vielä muutama päivä ja äiti tulisi kotiin. Kiva. Olga aikoi paistaa lettuja tänä iltana. Kiva. Olga oli ikivanha ja toiminut taloudenhoitajana heillä jo Tiinan ja Tuomon lapsuudesta asti. Turvallinen ja tiukka äiti-hahmo. Ajaton.

   Hiukan vain kutistunut entisestään. Vai oliko Tuomo kasvanut? Heille kaikille hyvin rakas ja tarpeellinen, koska äiti joutui olemaan niin paljon matkoilla. Äiti tulee. Kiva.

7. Onnin koti

   Äiti tuli lauantaina aamukoneessa. Koko perhe oli vastassa lentokentällä. Äiti oli taas laihtunut, mutta selvästi piristyi tavatessaan perheensä. Tiina joutui välillä taluttamaan häntä, kun pienikin kävelymatka tuntui rasittavan liikaa. Isä ja Tuomo kantoivat matkatavaroita. Isä huolehti äidin autoon, kyseli onko hyvä näin, auttoi taas autosta ulos ja ohjaili vaimonsa hellin käsin kotiovesta sisään.

   Olgakin oli mielissään emännän saapumisesta. Kurttuisessa suupielessä nyki pieni hymy, mutta katse mittaili tutkivasti Siirin kuntoa, hartioitten asentoa ja kasvojen väriä.

   Katselmuksen tulos taisi sittenkin olla melko tyydyttävä, koska Olga nyökkäili hyväksyvästi moneen kertaan ja liittyi sitten siihen palvoja- ja avustajakaartiin, joka aina ympäröi rouva Siiri Hintikkaa.

   Tuomo odotteli, että ruokailu olisi ohi ja että äiti olisi ehtinyt hiukan hengähtää, Sitten olisi hänen vuoronsa. Istua äidin luona ja keskustella. He ymmärsivät toisiaan puolesta sanasta. Ainoa, missä heillä tuli jatkuvaa erimielisyyttä, oli suhde lasten isään.

 - Minun mieltäni niin pahoittaa se, että sinä ja Tiina ette osaa suhtautua isäänne. Ette osaa käsitellä häntä oikein.

 - Voi äiti, sinulla on niin yli-ihanteellinen kuva ukosta. Jos se itse kerrankin astuisi puoltakaan askelta vastaan, minä ainakin olisin valmis neuvotteluihin ja kompromisseihin. Miten sinä olet kestänyt tätä perhe-elämää?

 - Minulle hän on aina ollut niin hyvä ja huomaavainen. Joskus ihmettelen sitä itsekin, että  miten olen ansainnut näin paljon rakkautta? Teiltä myös lapset, vaikka olen joutunut laiminlyömään perhettäni ja jättämään koko talouden Olgan niskoille.

   Näin he juttelivat. Tuomoa kouristi äidin ulkonäkö. Vaik- ka samanlainen hän oli ollut niin kauan kuin poika muisti. Jo lapsena hän oli liukunut pois äidin sylistä lattialle, koska äidin hennot reidet ja voimattomat kädet eivät jaksaneet pidätellä isokokoista poikaa sylissä. Useimmiten Tuomo istuikin äidin jalkojen juuressa. Kuunteli ja katseli.

   Hän oli jo pienenä nähnyt madonnan kuvia hienoissa taidekirjoissa. Yksikään madonna ei ollut näyttänyt niin kauniilta ja taivaalliselta kuin äiti. Tuomo aivan imi sitä puhdaspiirteisyyttä ja herkkyyttä.

   Tiinakin oli rauhallisempi ja hillitympi äitinsä seurassa. Kilisteli renkaitaan ja pöyhi tukkaansa, mutta koskaan äiti ei sanonut moitteen sanaa. Hänen mielestään ihmisten täytyi saada noudattaa omaa sisintään. Pysyä rehellisenä edes itselleen.

 - Jos huijaa itseään, huijaa myös Jumalaa.

   Tuomo välistä tuumi, että mahtoiko äiti sittenkin huijata itseään pahemman kerran, kun niin kehui isää. Mutta kai hän koki asian sillä tavalla. Äiti oli monta kertaa sanonut, että hän ei olisi varmastikaan pysynyt näin kauan hengissä, jollei Onni olisi pitänyt hänestä niin hyvää huolta. Parhaat sairaalat, lääkkeet ja lääkärit. Mahdollisimman vähän huolia. Sai toteuttaa itseään maalauksen parissa. Hengittää kauneutta.

   Äiti halusi istua hetken puutarhassa, ja Tuomo teki hänelle seuraa. Oli tavallista lämpimämpi syyskuun päivä. Melkein kuin kesällä, paitsi että luonto ositti jo talveen valmistautumisen merkkejä. Se oli jotenkin unelias ja horroksissa kirkkaasti paistavasta auringosta huolimatta. Oli sisäisesti jäykistynyt talviunen odotteluun.

   He rupattelivat parasta aikaa, kun isän hahmo ilmestyi verannalle:

 - Siiri, sisälle.. Heti paikalla. Vilustut.

   Tottelevaisina he siirtyivät verannalle. Äitiä puistatti  hieman sielläkin.

 - Sisälle ja heti. Ettekö te usko. TUOMO! Perhana, etkö sinä nulikka huomaa, että äitisi palelee?

   Sisälläkin äiti hytisi. Jonkinlaista sisäistä vilua. Sydämen vilua. Hienon hienoa värinää. Kuin heikosti oksassa kiinni oleva lehti, jota syksy koettaa irrottaa emäpuusta.

   Tuomo säikähti ajatuksiaan. Isä juoksi, todella juoksi, panemassa ylimääräistä lämpöä pattereihin, haki oikein lämpökissan esille ja kietoi paksun shaalin vaimonsa hartioille. Siiri hymyili kiitollisena miehelleen.

8. Kummituskaksio

   Jälleen Sirkku ja Tuomo istuivat autossa ja huristivat kohti uutta kohdetta. Se ei sijainnut kaukana, vain eräässä esikaupunkilaisessa kerrostalossa. Kolmas kerros, jossa oli tilava ja kodikas kaksio. Lehti-ilmoituksen mukaan. Sijainti rauhallisessa puutarhakaupunginosassa meren läheisyydessä. Houkuttimena oli vielä lause: ”Tässä kodissa on sitä jotakin”. Oli totisesti.

   Ostajaksi tai tämän edustajaksi ilmaantui nuori opiskelijatyttö. Arka ja ujo. Pälyilevä pelokas katse. Sipisi niin hiljaisella äänellä, että joka lausetta piti pyytää uudestaan. Tuomo ajatteli äitiään. Tämäkin oli herkkä ja vetäytyvä, mutta ei tuollainen olematon olento. Äidissä oli persoonallisuutta ja säteilyä. Taiteilija kun oli.

   Tyttö oli tullut tänne opiskelemaan korkeakouluun. Toivottavasti ei ainakaan lentokoneinsinööriksi. Tuon hiiren suunnittelemaan härveliin ei Tuomo astuisi miljoonastakaan. Ei edes polkupyörän satulaan. Peli hajoaisi taivaan tuuliin ja ajaja viruisi verissään kadulla. Taikka lujahermoiseksi sydänkirurgiksi. Voi...

 - Minulla on humanistisia aineita, estetiikkaa ja kirjallisuutta, kuiskutti tyttö.        

   Tuomo oli mielissään ihmistuntemuksestaan. Mutta tuohonko hän törmäisi, jos itse sattuisi pääsemään estetiikkaa opiskelemaan? Ei juuri houkuttanut.

 - Isäsi siis haluaa ostaa sinulle asunnon täältä? kyseli Sirkku innostuneesti, vaikka hyvin tiesi jo ennestään, että joensuulainen rehtori oli tämän mahdollisen kaupan takana.

   Mies oli aivan varta vasten soittanut Sirkulle ja kertonut luottamuksellisesti, että tytöllä oli ollut vakavia psyykkisiä häiriöitä jo lukiossa. Luuli kuulevansa ääniä ja pelottavia sanomia. Isä halusi, että asunto olisi mahdollisimman viihtyisällä ja mieltä rauhoittavalla alueella. Pientalossa. Puita ja kauniita näkymiä. Mielellään vettä, koska Joensuussakin heillä oli komea näköala järvelle.

   Tuomokin tiesi tämän kaiken. Mutta hän tiesi jotakin muutakin. Sirkku oli huolestuneena selostanut työtoverilleen edellisen asukkaan kohtaloa. Karseaa. Ei uskoisi, että tavallisessa  suomalaisessa kaupungissa esitetään sellaista veriurheilua. Jonkin jengin kosto.

   Edellinen omistaja, valitettavasti vainaja tällä hetkellä, oli nuori nainen, yksinhuoltaja, kolme pientä lasta. Raivostuneita miehiä oli syöksynyt naisen huoneistoon joitakin kuukausia sitten. Kylässä oli ollut miesystävä ja naisen sisar, joka oli tullut lapsia paimentamaan. Koko perhe oli istunut aamupalalla, kun teurastus alkoi. Se oli niin nopeata ja tehokasta, että naapurien hälyttämät poliisitkaan eivät ehtineet paikalle ajoissa.

   Eräässä siivousfirmassa työskentelevä mies oli kuvannut asuntoa naapurinrouvalle. Se oli kuin pahimman pommituksen tai terroristitulituksen jäljiltä. Verta ja ruumiinosia kaikkialla. Yksi käsivarsi roikkui kattolampussa. Aivojen jätteitä oli roiskunut viherkasveihin. Seinät olivat melkein punaisemmat kuin lattia.

   Perheen karheakarvainen terrieri oli ristiinnaulittu seinälle porontaljan viereen. Se oli ainoa joka säilyi hengissä. Oli kerrankin ymmärtänyt lakata räksyttämästä. Miehet olivat unohtaneet koiran olemassaolon ja jättäneet sen henkiin.  

   Tätä huoneistoa siivonneen miehen oli täytynyt olla pari päivää  kotona sairaslomalla. Hän ei saanut öitäänkään nukutuksi, kun mieltä raastoi se kammottava näky, ja naapurien kuvailemat tuskanhuudot kaikuivat hänen korvissaan. Ja hän oli sentään asevelvollisuutensa sissijoukoissa suorittanut kolmikymmenvuotias roteva mies. Lihakauppiaan poika, joka harrasti nyrkkeilyä ja karatea.

   Tuomoa oli hirvittänyt kuunnella tätä kertomusta. Sirkku oli kyllästynyt kaksion myymiseen. Kukaan ei ostanut, jos tiesi tarinan. Perikunta halusi vängällä saada rahat, ja Sirkkua pommitettiin jatkuvasti tehokkaaseen toimintaan.

   Ostaja täytyi löytää tarpeeksi kaukaa. Sirkku oli viritellyt ansoja Ruotsiinkin päin, mutta asiakasta ei ilmaantunut. Hän oli pannut ilmoituksia Suomen toisessa laidassa ilmestyviin lehtiin, ja johan onnisti. KODIN ONNEA.

 - Entä jos naapurit tai muut kertovat tytölle tapauksesta?

 - Se on sen ajan murhe. Sitä varten psykiatrit on olemassa. Isäpappa maksaa ja tytär kyllä toipuu järkytyksestään. Pääasia on, että MINÄ saan sen kotikolon myydyksi. Perikunta on lisäksi luvannut minulle vähän ylimääräistä, jos menestyn tässä kaupassa.

   KODIN ONNEN mahdollinen tuleva toimitusjohtaja katseli huolestuneena tyttöä. Toivottavasti se ei ole tyytyväinen. Nirsoilisi nyt kerrankin. Kai se jotakin negatiivista tästä läävästä löytää.

   Ei vaan löytänyt. Kaikki oli saatu priimakuntoon. Uutta ja täydellistä. Värikäs ruska hohti ulkona pehmeästi syystuulta myötäilevissä vaahteroissa. Keltaista ja iloista. Ylen määrin punaista väriloistoa, myös pensaissa. Kuin kuolevan kesän veri olisi pirskoteltu puistikkoon. Veriloistoa. Voi kauhistus.

   Sirkku puhui ja paasasi. Tätä kaksiota kelpasi näytellä. Jopa oma sauna, josta sieltäkin oli muuten löydetty yksi raadeltu ruumis. Sen naisen sisar.

   Tuomon ohimoita kiristi. Pitäisikö hänen sanoa jotakin? Edes niin paljon, että kauppa lykkääntyisi. Väittäisi, ettei noin nuori tyttö voi noin vain tehdä ostopäätöstä ja kehottaa isäänsä allekirjoittamaan papereita. Pyytäisi ensin jotakuta kokeneempaa katsomaan huoneistoa. Ehkä tämä hoksaisi kysellä jotakin edellisestä omistajasta.

 - Mitä minä teen? mumisi Tuomo melkein ääneen tuskissaan.

   Sirkku vilkaisi häntä ihmeissään ja jaaritteli tytölle:

 - Teet ihan oikean ratkaisun. Tämä on kannattava ostos. Sano niin isällesi. Et tule katumaan muuttoasi tähän viihtyisään kotiisi. Onpa ihanaa, että sinulla on tuollaiset vanhemmat. Tekevät kaikkensa tyttärensä hyväksi, hänen parhaakseen, ja helpottavat oloasi rankan opiskelun keskellä.

   Neitonen myhähteli epämääräisesti, joten Sirkku touhusi innostuneena edelleen:

 - Kiitos, kiitos. Lähetän paperit isällesi. Sopisiko, että muutat tänne vasta viikon kuluttua? Kauppa täytyy ensin virallisesti vahvistaa.

   Kaikki sopi. Tyttö nyökytteli ja sipisi, että niin ja juu. Tuomoa raivostutti Sirkun menettely. Se käärme piti huolta, ettei tyttö vain saisi etukäteen vihiä murhenäytelmästä. Nainen ei suostunut lähtemään edes pihasta, ennen kuin näki tyttöparan auton kääntyvän kadunkulmasta.

   Kotimatkalla riitti puhetta ja papatusta. Tuomo syytti ja Sirkku puolusteli itseään.

 - Hulluko sinä olet? Eihän suurissa kaupungeissa mikään menisi kaupaksi, jos tuijotetaan asuntojen historiaan. Ajattele nyt vaikka Keski-Eurooppaa. Asutaan melkein tuhat vuotta vanhoissa rakennuksissa. Johan niissä on kuristettu ja myrkytetty joukkoa vaikka millä mitalla.

 - Se on toista, huusi Tuomo. - Se on persoonattomampaa, mutta nyt sinä totta vie tiesit, että tytöllä on heikot hermot ja että tapauksesta on kulunut vasta puoli vuotta.

 - Ei kun seitsemän kuukautta. Älä liioittele. Voi hyvinkin käydä niin, ettei tyttö saa ikinä tietää, mihin teurastamoon hän on asettunut asumaan. Kaikkihan on niin peräti siistissä kunnossa. Ei edes veren hajua. Nuuskin kyllä joka paikan. Yksi punertava tahra oli vessan seinässä juuri pöntön vieressä, mutta sekin saattaa olla huulipunaa tai kuukautisista peräisin.

 - En suostu enää lähtemään kanssasi näille huiputusretkillesi. Kerron isälle.

 - Älä vaahtoa. Isäsi mielestä olen loistava myyjä. Toiseksi jäät, jos yrität minua mollia. Onni vain raivostuu sinulle. Jättää vaikka perinnöttömäksi.

 - Perinnöstä viis, mutta tämä syyllisyys. Olisiko minun pitänyt toppuutella kauppaa?

 - Jos minulta kysyt, niin ehdottomasti ei. Et kai söisi isäsi bisnestä? Nakertaisi kuin kavala rotta pohjaa vanhempiesi elannosta? Vanhuuden turvasta? Äitisikin? Isäsi ei koskaan nuukaile niissä kuluissa, jotka aiheutuvat hänen vaimonsa lääkkeistä ja hoidosta. Yksityishuone kalliissa parantolassa, jotta äitisi saisi hengittää terveellistä alppi-ilmaa. Oletko ajatellut tätä?

   Sirkku vilkaisi viekkaasti hymyillen vierustoveriaan. Tuomo puristi auton rattia, lujasti.

 - Olenhan minä, mutta...

 - Mietipäs vähän meidän vanhoja maalaistalojamme. Satakin  vuotta  saman  suvun  hallussa.  Saman  pirtin  samassa sängyssä synnytään, naidaan ja kuollaan. Patjat ja peitteet vain uusitaan, mutta sänky sen kun kohoaa arvossa. Samoin koko rakennus. Jos joku on niin höhlä, että uskoo kummituksiin, niin omapa on häpeänsä ja joutaakin hourulaan.

   Tuomo oli sekavissa tunnelmissa. Kun olisi edes ollut joku, jolle olisi saattanut purkaa huoliaan. Ehkä Tiinalle? Ei sentään, hänhän tiesi, miten sisar toimisi vastaavassa tilanteessa. Hän marssisi uljaasti isän luokse ja sanoisi tälle suorat sanat. Ehkä seuraavaan tapaan:

 - Mitä sä äijä oikein meinaat? Petkutat avuttomia asiakkaitasi. Minä en tähän rosvoluolaan enää jää. Otan lopputilin ja etsin rehellisemmän työnantajan. Hyvästi huijari!

   Vai tekisikö Tiina noin? Ehkä ei sittenkään. Hän oli taloudellisesti riippuvainen isästä. Opintorahat eivät alkuunkaan riittäisi siihen ylelliseen elämään, jota sisko vietti. Nytkin hän suunnitteli uutta hienompaa ja nopeampaa autoa. Oli jo käynyt katsomassa sen valmiiksi. Kirkkaankeltaisen. Isäkin oli melkein luvannut lähteä sitä ostamaan. Ehkä taka-ajatuksena oli, että tytär luopuisi hömpötyksistään ja palaisi kunnon porvarin kirjoihin.

   Nuori herra Hintikka oli todella raskaissa mietteissä. Kunpa hänellä olisi edes luotettava tyttöystävä, mutta hän oli liian ujo ja hidas niissä puuhissa. Tosin Tiina oli letkauttanut veljelleen, ettei tämän tarvinnut kuin hiukan raottaa panssariaan, niin innokas tyttölauma on heti kimpussa. Pitäisi uskaltaa olla näytteillä eikä paeta omiin maailmoihinsa.

   Tiina oli näytteillä ja kaveerasi samanaikaisesti jopa useamman kanssa. Olisi tarvittu konttoripäällikkö Kyhäräisen pikkutarkkaa  kirjanpitoa, että olisi pysynyt mukana joka koukerossa, minkä tyttö seurustelupuuhissaan pyörähti.

   Elämä oli liian monimutkaista. Ainakin liike-elämä. Hän haluaisi muuttaa Lappiin. Asustaa jossakin pienessä kämpässä tunturin kupeella. Piirtää ja maalata. Tuomon mieli ihan kirkastui näistä valoisista suunnitelmista.

   Sitten hän muisti, että sielläkin pitää syödä ja maksaa ylläpidostaan. Jollei isältä virtaa rahaa, keltä sitten? Täytyisi ottaa selvää, onko esimerkiksi Rovaniemellä henkilöitä, jotka arvostavat nuorta lahjakasta taidemaalaria ja intoutuvat ostamaan hänen taulujaan.

   Jotenkin Tuomo ei itsekään uskonut näihin haaveisiin. Ristiriidat ja sekamelska vain jatkuisivat. Ellotti.

9. Pieni vihreä mökki hiekkarannalla

   Sirkku ja Tuomo istuivat jälleen autossa ja ajelivat maaseudulle. Myytävänä oli pienehkö hirsimökki järven rannalla. Hiekkaranta ja etelään päin. Matka vain oli arveluttava. Yli kuusikymmentä kilsaa. Loppumatka mutkaista ja kuoppaista soratietä. Hylättyjä maalaistaloja ja loputtomia viljelemättömiä peltoja. Pusikkoa ja kivikkoa.

 - Tämä kyllä menee kaupaksi. Jotkut haluavat, että loma-asunto on kaukana. Irtaantuvat paremmin työpaineista ja kotiympyröistä. Sen pitäisi vielä olla mukavassa kunnossakin. Paikka ainakin on ihanteellinen eikä naapureita aivan kyljessä nyhjöttämässä.

 - Yöpakkasta ja puolipilvistä, uhkaili radio.

   Sirkku katseli taivaalle.

 - Kun vain ei alkaisi sataa räntää. Sää on tavattoman tärkeä tekijä mökkikaupoissa. Luulevat, että tontilla sataa aina jos tänään sataa. Ei minkäänlaista mielikuvitusta. Lisäksi talot näyttävät ränsistyneiltä kastuneina. Harmailta ja ikäviltä. Melkein mädäntyneiltä. Jos itse pystyt määräämään, valitse sopiva  sää   esittelypäiväksi. Tarkoitan siis, että esittelypäi-vän pitää olla kauniilla ilmalla.

  Sirkku pulputti ja selosti. Oli viime aikoina ollut kumman rauhaton. Mitenkähän sen yksityisasiat sujuivat? Sehän joutuu työskentelemään miltei 24 tuntia vuorokaudessa. Ainakin kertomastaan  päättäen.

 - Miten sinun kotiasiasi luistavat, kun joudut olemaan niin paljon töissä?

   Sirkku katsoi Tuomoa. Arvioiden, jotenkin varoen.

 - Niinhän ne muutkin meidän liikkeessä. Kova meno päällä, mutta sitten myös pärjätään ja laajennetaan. Tiesitkö, että meillä on haaraliikkeitä eri puolilla Suomea?

   Tuomo myönteli. Ei hän kehdannut tunnustaa, ettei tiennyt isänsä liikeasioista tuon taivaallista. Kaiken mitä tiesi oli oppinut näiden kuukausien aikana.

 - Ajattelin minäkin muuttaa Kouvolaan töihin, mutta Onni ei päästä. En jaksa riidellä.

 - Miksi juuri Kouvolaan?

 - Vanhempani asuvat siellä sekä nuorin veljeni perheineen. Olisi Pekalla, Paavolla ja Putellakin seuraa sukulaisista.

 - Luulin, että sinulla on vain kaksi poikaa?

 - Niin onkin. Se Putte on mäyräkoira. Siitä on enemmän harmia kuin pojista yhteensä. Vaikka eivät hekään mitään mammanpoikia ole.

 - Mikä siinä koirassa on niin hankalaa?

 - Se on niin hemmetin itsepäinen. Jos se istuu sohvalla, se istuu. Jos sen nostaa pois, se hyppää takaisin. Jos sen telkeää toiseen huoneeseen, se ulvoo kuin kalmankoira. Ei sitä kestä kenenkään  hermot. Pitäköön päänsä.

 - Sehän on ihan kuin isä, huudahti Tuomo hämmästyneenä. -  On sinulla sietämistä. Kotona Putte ja työssä Onni.

   Sirkku näytti jotenkin nololta vaikka naurahtikin.

 - Minkäs teet luonteellesi. Sen vain sanon, että älä ikinä hanki  mäyräkoiraa. Älä  ainakaan  urosta. Se  on kuin Suo-menlinna . Järkkymätön.

   He ajoivat taas hetken vaiti. Sitten Sirkku purkautui. Kuin olisi liikaa tulvavettä padottuna hänen hellään naisen sydämeensä:

 - Voi että olen kyllästynyt elämään yksin. Kun jostakin löytyisi mukava poikakaveri.

 - Eikö sinulla sitten ole ketään, vaikka olet noin reipas ja kivannäköinen pimu?

 - On ja ei. Ei ole ketään vapaata. Niitä ei olekaan. Se on lottovoitto, jos joskus tapaat vapaan ja sitoutumattoman miehen. Niin se on, mutta aika aikansa kutakin. Jos sittenkin lähtisin Kouvolaan ja sanoisin sille Onni-sonnille suorat sanat.

   Sirkku vaikeni äkkiä.

 - Tarkoitan, että sanon tiukasti, että haluan siirtyä töihin Kouvolaan. Jo poikienkin takia.

   Mökki näkyi kauas. Asumatonta kenttää ja pensaikkoa. Järvi kimalteli kauempana. Pari puuta sinnitteli mökin molemmin puolin. Metsää häämötti kaukana. Autiota ja avaraa. Lakeutta. Mökki oli vihreä. Ei maalista vaan muuten. Pyöreitä vihreitä hirsiä. Käsitelty kai jollakin suoja-aineella. Oikeastaan kaunis. Himmeä. Erottui ruskeasta ja osittain vitivalkoiseksi muuttuvasta ympäristöstään.

   Rantavesi oli jo ohuen jääriitteen peitossa. Pohjaa ei selvästi erottanut. Rannalla oli suuri röykkiö hiekkaa epätasaisena röykkiönä.

   Ostajan auto olikin jo pihassa. Nelikymppinen pariskunta. Heidän teini-ikäinen tyttärensä seisoskeli ikävystyneen näköisenä rannalla. Pieni poika viskeli kiviä mökin seinään. Äiti kielsi, poika heitti, isä kielsi, poika heitti ja niin edelleen.  

   Sirkku tunsi olonsa melkein kotoisaksi ja ohjaili joukkonsa sisälle. Heinoset olisivat vielä  katselleet  rantaa  tarkem-min. Heillä oli peräti neljä nuorta perheessään, joten uimaranta oli todella tärkeä.

 - Miten tuo hiekka on tuollaisena harjanteena? Onko se tuotu siihen myöhemmin? kyseli mies ja kurkkaili ikkunasta rannalle.

 - Hiekkaranta tässä kuulemma on. Saattaa olla, että osa tuosta läjästä on jäänyt rakentamisesta.

 - Muualta ranta näyttää kovin vetiseltä ja mutaiselta. Kuinka se juuri tässä kohdassa olisi puhdasta hiekkaa?

   Niitä uteliaita vatkuttajia. Sirkku vastaili kärsivällisesti.

 - Vaihteleehan se maasto. Ainakin näyttää hienolta hiekkarannalta ja vielä eteläranta.

 - Aa ja että eteläranta.

   Muut huolet olivat tipotiessään. Tarkasteltiin mökkiä. Tuomon mielestä aika ahdas kuudelle hengelle. Heillä oli meren saaressa loihakka huvila. Kaksi kerrosta ja huoneita kuin kasinolla. Vielä ylimääräisiä makuutiloja pienissä mökeissä ja aitoissa.

   Pariskunta näytti tyytyväiseltä.

 - Ulkonahan me etupäässä oleskelemme. Kyllä niitä riittää kauniita kesäpäiviä Suomessakin. Eivät kaikki lapset ole joka kerta mukana. Kolme nuorinta kyllä.

   Katseltiin vihreitä hirsiseiniä. Hyvässä kunnossa ja käsitelty kestäviksi.

 - Onpas siistiä, kehuskeli Sirkku ja taputteli seinää kädellään. - Näin terveitä hirsiä saa hakemalla hakea, ja silti niissä on vanhan patinaa.

   Kaupasta sovittiin ja ostajat lähtivät tyytyväisinä ajelemaan kotiinsa.

   Tuomo meni rantaan ja sohi pitkällä kepillä jääriitettä. Alta polskahteli mutaa ja liejuista vettä. Kuin suonsilmäkkeestä. Keppikin upposi sinne kuin hilloon.

 - Vai hiekkaranta? Tähän niljaiseen pohjaan katoaisi vaikka kokonainen komppania. Etkö sinä muka tätäkään tiennyt?

 - Lähdetään, ennen kuin rupeaa satamaan. Minulla on edessä vielä toinen keikka iltapäivällä.

 - Entä nuo hirret? Käsiteltyjä tosiaan. Onko ne puhelinpylväitä vai mitä?

 - Taitavat olla. Isäsi rekat kiertävät ympäri maata ja rajojen ulkopuolellekin. Hän hankkii niitä halvalla ja teettää tällaisia mökkejä. Mitä pahaa siinä on?

 - Etkö muka tiedä, että sisätiloissa tuollaisesta puutavarasta irtoaa myrkkyjä? Vaarallisiakin. Sinne vaan nuoret ja lapset vetämään keuhkoihinsa kaiken maailman huuruja. Onko tämä aivan uutta tietoa sinulle?

   Sirkku myönteli ja kielteli. Sitä uhotaan ihan turhasta. Ei näitä asioita ole vielä niin tarkoin tutkittu eikä tieteellisesti todistettu. Jotkut ihmiset ovat yliherkkiä kaikelle. Joku jopa omalle virtsalleen.

 - Sinä et ainakaan, kun kusetat muita sen kun kerkiät.

 - Anna jo olla. En minä ole vastuussa isäsi liiketoimista. Teen vain sen mitä käsketään. Työpaikka se mullakin pitää olla. Yksinhuoltajalla. Tekisit ihan samoin minun asemassani, senkin hurskastelija.

10. Ammatinvalintaa  

   Loppumatka kului painostavan hiljaisuuden vallitessa. Tuomo ryntäsi kotiin. Olohuoneessa olivat äiti ja Tiina. Tuomo ei halunnut sisaren aikana puhua isästään näin kauheata juttua. Hän kertoisi sitten myöhemmin äidilleen. Hän ei kestä enää. Ihan yökötti.

   Tiina jutteli äidilleen opinnoistaan. Äiti kuunteli mielissään.

 - Kerro toki isällekin. Hän olisi niin ilahtunut ratkaisustasi.

 - Saatan kertoakin. Jouluna. Saa äijä, isä, siitä kunnon joululahjan. Menenpä tästä huoneeseeni lukemaan huomiseen kokeeseen. Yritän TAAS saada kiitettävän.

   Tiina poistui hieman rehvastellen. Hänpä opiskeli. Entä veli? Tuomo kääntyi äitinsä puoleen.

 - Mitä mieltä sinä olet? Tuleeko minusta hyvää taiteilijaa?

   Äiti mietti jonkin aikaa.

 - Se sinun on itse ratkaistava. Ei sitä toinen voi sanoa. Pitää olla sisäinen tuli ja into. Sisua yrittää, vaikka muut olisivat vastaan.

   Poika aivan masentui. Kaikkea tuota hänessä ei juuri ollut. Hapuilua ja epävarmuutta vain.

 - Voithan tietysti aina yrittää. Sillä tavalla tiedät sen parhaiten. Ettei sinua jää kaivelemaan, että annoit tilaisuuden lipua ohi. Kokeile ensin.

 - Isä ei päästä.

 - Kyllä päästää, kun olet nyt hänen mielikseen harjoitellut liikkeessä. Minä voin puhua hänelle.

   Tuomo katseli äitinsä tummia silmänalusia ja väsynyttä vaisua ilmettä, mutta lausahti kuitenkin. Oli pakko.

 - Minulla olisi sinulta jotakin kysyttävää, mutta pelkään, että pahoitan mielesi.

 - Totta kai voit kysyä ihan mitä hyvänsä. Mikä sinua painaa?

 - Tietenkin isä. Missä hän muuten on?

 - Hän tuli aikaisin kotiin ja lähti ostamaan minulle leipää. Olga ei ollut saanut tuoretta kaupasta, ja nyt isä ajelee ympäri kaupunkia hakemassa sitä minun mielimerkkiäni. Eikö hän ole ihmeellinen? Raskaan työpäivän jälkeen.

 - Siitä työstä minä haluaisinkin sinulle puhua. Minulla oli tänään aivan karmea kokemus esittelykierroksella Sirkun kanssa.

   Tuomo kertoi koko tarinan. Hiekkarannan ja hirret. Äiti meni kovin hiljaiseksi. Tummat varjot silmien alla syvenivät.

 - Tuntuu kuin puhuisit aivan eri miehestä kuin minun Onnistani. Tunnen hänet erittäin hyvin enkä voi uskoa, että hän syyllistyisi noin vahingolliseen tekoon. Ehkä olet käsittänyt väärin.

 - Enkä ole. Sirkku kertoi, että isä omilla rekoillaan kuljettaa tuollaista materiaalia paikalle ja itse rakennuttaa niistä myytäviä rakennuksia.

 - Kysyitkö isältäsi, onko se totta?

   Tuomo ällistyi. Se ei ollut juolahtanut hänen mieleensäkään.

 - Ei tullut mieleen. Mitä se olisi auttanut. Hän olisi vain suuttunut ja alkanut mylviä.

 - Minä kysyn häneltä sopivana hetkenä. Tänään tai huomenna.

 - Entä jos hän kieltää kaiken?

 - Ei isä valehtelisi minulle. Siitä voit olla varma. Pidä kuitenkin mielessäsi, että isäsi on niin paljon kärsinyt tästä minun sairaudestani, ettei hän todellakaan halua leikkiä kenenkään muunkaan terveydellä.

   Tiina lähti välillä jättihampurilaisia syömään. Tukevan päivällisen jälkeen. Olga oli omassa huoneessaan ja isä istui äidin kanssa televisiohuoneessa. Tuomo sijoittautui portaitten yläpäähän ja päätti kuunnella keskustelua.

   Omatunto pisteli niin että veri roiskui, mutta Tuomo pysyi kovana. Tämä hirsihomma oli niin raskas tikki isän puolelta, että hänen oli saatava varmuus, millaisen roiston yrityksessä hän oikein työskenteli. Tätä epätietoisuutta  hän ei ainakaan kestä kauempaa. Ei aamuun asti.

   Tuomolla oli hyvä näköala vanhempiensa teepöytään. Yhtäkkiä isä rojahti polvilleen äidin eteen. Löysä  verrytte-lypuku poimuilla. Löysät lahkeet ja polvien päälle valahtaneet vatsamakkarat. Löysä housujen takamus. Punaista, karvaista nahkaa pilkisti selkäpuolelta. Kuin täydessä ruskassa kukoistava pusikko housujen ja puseron välissä.

   Nuorukainen höristeli korviaan. Mitä se nyt aikoo?

   Onni suuteli vaimonsa pieniä hentoja hiirimäisiä sormia. Pujotti yhteen niistä sormuksen ja suuteli taas. Melkein nyyhkytti.

 - Tykkään sinusta niin, Siiri.

   Sehän oli kuin kosinta. Tuomo kurkotteli  päätään ja  kummasteli. Äiti hymyili vienosti ja silitteli isän punertavaa takkuista niskatukkaa.

 - Onni-kulta, Onni-kulta, hän toisteli hiljaa ja hellästi.  

 - Olisinpa suonut, että olisit saanut paremman vaimon. Reippaan ja verevän. Sellaisen kuin esimerkiksi Sirkku..

   Onni kavahti kiivaasti taaksepäin. Melkein pyllähti istualleen. Jos muitten ihmisten ruumiinkieli on salaperäistä kuiskailua, Onnin kieli oli sitä samaa karjahtelua kuin puhuminenkin.

 - Mitä sinä tarkoitat? Miksi juuri Sirkku? Tiedätkö jotakin? Kuka on kertonut?

   Vaikka Tuomoa inhotti äitinsä puolesta, hän tajusi myös tilanteen koomisuuden. Onni-raukalta lipsahti tunnustus ihan huomaamatta. Äiti hymyili vaisusti eikä vaikuttanut järkyttyneeltä. Oli kai tiennyt kauan.

 - Voi Onni-kultaseni, kyllä minä ymmärrän, että sinun kaltaisellasi komealla ja seksikkäällä miehellä on voimakkaita tarpeita.

   Isä purskahti äänekkääseen itkuun. Kauan hän nyyhki Siirin hellässä helmassa. Vaimo katseli ulos tummaan puutarhaan.

 - Kuule Onni, Sitten kun minua ei enää ole, hanki toki itsellesi mieluinen ystävä. Toivon vain, että hän olisi luotettava ja hyvä lapsille.

 - Älä puhu minulle lähdöstäsi. En kestäisi ilman sinua. Et saa jättää minua. En jaksa. Myyn firman ja kaikki. Millään ei ole merkitystä, jos sinä olet poissa.

   Tuomo nojasi kaiteeseen  ja pidätteli nyyhkytystään.

   Jälleen vanhemmat olivat kauan vaiti.

 - Onni, saanko kysyä sinulta jotakin? Tuomo oli hyvin tuohtunut ja huolissaan tänään. Hän haluaisi asiaan varmuuden.

 - Kysy vain. Mitä se poika tahtoo?

   Siiri selosti hiekkarannan ja hirret. Sanoi Sirkun väittäneen, että se mökin teko ja rakennustarvikkeet olivat Onnin keksintöä.

   Isä säntäsi pystyyn niin rajusti, että löi päänsä kattokruunuun. Valitushuuto ja kaksi kirosanaa. Kas kun ei menettänyt tajuntaansa. Päätään pidellen hän karjui täysin keuhkoin:

 - Hullujako se väittää. En sitten ikinä. Et kai usko, että tekisin sellaista konnantyötä. Myrkyttäisin kakaroita. Voi helve...

 - En minä tietenkään usko, mutta Tuomo oli niin hämmentynyt.

 - Miksei se nulikka kysynyt minulta? Siinä näet, että lapset eivät luota minuun. Miksi ne ovat jääneet niin vieraiksi? Sinulle kyllä puhuvat, mutta eivät mulle. Omalle isälleen. Pitävät vain roistona ja murhaajana. Huomispäivänä otan asiasta selvää ja perun kaupat ja korvaan, jos huiputusta on tapahtunut. Selvitän sen nartun muutkin rötökset. Itse ostanut niitä puhelinpylväitä ja kahminut takuulla sivusta. Se hemmetin huora.

   Tuomo hiipi varovaisesti yläkertaan. Hän vapisi ja jalat eivät tahtoneet kantaa. Ajatuksissa vain kaksi asiaa: äiti taitaa olla aika heikkona ja isä ei tiedäkään niistä huijauksista. Tuomon sydämeen virtasi ensin kauhea suru, sitten melkein yhtä voimakas ilo.

   Sitten poika ryntäsi koputtamatta sisarensa huoneeseen.

 - Mitä sinä? Koputa tomppeli.

 - Anteeks vaan, mutta sinä tulet heti isän ja äidin luokse ja kerrot, että olet jättänyt ne taidehömpötykset ja aloittanut ATK-opinnot. Nyt heti.

 - Juu juu. Älä nyt tyrki. Miksi nyt? Miksei vasta jouluna?

 - Nyt heti. Sitä ei lykätä. Äitikin olisi iloinen. Mulla on kanssa jotakin kerrottavaa.

   Tiina käveli kiltisti vanhempiensa huoneeseen. Tuomo ei ollut koskaan ollut noin tomerana. Mitä se oikein hautoi?

 - Tiinalla on teille jotakin kerrottavaa, ja mulla myös.

   Tiina hieman kakisteli, mutta selvitti sitten opintojaan. Isä ilostui kovasti.

 - Helkkarin likka. Tämäpä yllätys.

 - Ajattelin opiskella tietojenkäsittelyä, jos vaikka tulisin firmaasi töihin. Tarvitset pätevän ohjelmoijan. Mulle pitää maksaa kunnon palkka ja mulle ei sitten karjuta. Onkos selvä?

   Isä lupaili innostuneesti ja hymyili koko leveällä naamallaan. Tuomo rykäisi ja oikoi kaulaansa. Hän oli kuin juhlapuhuja.

 - Minäkin luovun niistä taideopinnoistani ja...

 - Ethän sä ole mihinkään vielä päässytkään, ilkkui sisar.

   Tuomo ei ollut kuulevinaan.

 - Luovun siis niistä ja jos kelpaan, niin minäkin haluaisin tulla isän liikkeeseen töihin. Kustannat mut kyllä välillä maalauskursseille, mutta vakituista työtä minä en siitä maalaamisesta enää havittele. Ehkä yritän saada jotakin kaupallista koulutusta, jotta pystyn tunnistamaan kunnolliset työntekijät. Haluan olla sun firmassas, kun sä oot niin rehellinen.

   Isä ei huomannut mitään, mutta äidin pieni hymy paljasti, että  hän  arvasi  pojan  kuunnelleen salaa. Tuomo punastui, mutta isä menosi:

 - Onpa tämä ilon päivä. Kustannan sinut välillä vaikka Pariisiin, kunhan vaan saan susta työtoverin. Sinä olet kuin äitisi. Hyvä henki, hyvä enkeli minun elämässäni, paahtoi isä, mutta vilkaisi sitten killutinkorvaista tytärtään ja lisäsi huomaavaisesti:

 - Ja on se Tiina myös.

   Olga toi lisää teetä ja voileipiä. Suupielessä nyki, kun hän istuutui muitten seuraan. Ulkona liikahtelivat ja ojentelivat pitkiä käsivarsiaan tummat puut. Pihavalo osui sopivasti firman autoon, jonka kyljessä kiemurtelivat tulenliekkeinä punaiset kirjaimet: KODIN ONNI.                          

                                           XXX  

IKUINEN LIEKKI

   Koululla myytiin arpoja. Kaikki ostivat, niistä nimittäin jotka olivat paikalla. Kaukaisen kirkonkylän keskikoulun opettajakunta ei ollut järin suuri. Noin yksitoista ja puoli opettajaa. Kyllähän rehtori tiesi tarkankin lukumäärän, jos oli pakko, mutta laskutapa riippui vähän siitä, katsottiinko epäpätevät ja tilapäiset opettajiin kuuluviksi. Eihän heillä kaikilla ollut omaa omituista istuintakaan ahtaassa opettajainhuoneessa.

   Muuta henkilökuntaa olikin sitten vain kolme ja puoli: talonmies, joka vastasi myös pihan toisella puolella sijaitsevan kansakoulun kiinteistöstä, keittolan emäntä, kanslisti, joka opetti sivutöinään piirustusta sekä siivooja neiti Toini Lyhkänen. Itse hän arveli olevansa lähempänä opettajien kastia, ja usein häneltä lipsahtikin  lause:

 - Meillä koululla, meillä opettajainhuoneessa, meidän opettajat sanoivat niin ja niin, Minustakin, kuten muista opettajista, tuntuu siltä ja siltä.

   Toinikin osti arvan, kamalan kalliin, mutta hän ei millään kehdannut kieltäytyä, kun kauppiaan rouva piti nippua hänen nenänsä alla ja tuputti ja tuputti ostamaan.

   Niin hänellä oli tapana tehdä myymälässäänkin. Ulos ei päässyt, ennen kuin oli jotakin tiskille kantanut ja rahansa kassaan pulittanut. Se pakkomyynti ärsytti monia, mutta mikäs auttoi, kun Kääriäisten puoti oli ainoa todella hyvin varustettu  myymälä koko kylässä.

   Siivooja yritti mutista, ettei hänellä ollut rahaa mukana, mutta hövelisti rouva lupasi antaa velaksi. Maksaa sitten, kun seuraavan kerran tulee ostoksille. Suomen opettajakin oli valmis avaamaan pussinsa ja antamaan lainaa.

   Hänellä oli varakas aviomies, joten hän oli ostanut neljä arpaa. Menivät hyvään tarkoitukseen, kylän urheiluseuralle.

Nuoria piti tukea, ja urheilu viitoitti heille puhtaan ja terveen elämäntavan. Harvoin rapajuoppo pääsee voittajan pallille suuremmissa kisoissa.

   Hyvästä tarkoituksesta Toini ei pahemmin piitannut. Oli hänkin aikonut käyttää vähät lanttinsa hyvään tarkoitukseen. Olisi ostanut itselleen uuden kesämekon. Entä jos sittenkin hassaisi osan rahoistaan arpaan? Toinilla ei nimittäin ollut halua kovasti erottua laumasta. Hän olisi silloin tasaveroisempi muitten kanssa, kun osallistuisi opettajien rientoihin eli arvan ostoon.

   Suomen opettaja antoi tarvittavat markat, ja Toini sai valita hänen nenänsä alle houkuttelevasti levitetystä nipusta voittoarvan, kuten myyjä kujeellisesti ilmoitti. Muut nauroivat ja Toini valitsi. Aikoi ottaa erään reunasta, ei sittenkään. Entä keskeltä? Mitä hän oli muuten elämässään muutakaan voittanut? Menettänyt ennemminkin ja raskaimman päälle.

 - No niin, Lyhkänen valitsee nyt, sillä minun on mentävä vielä kansakoulun puolelle näitä kauppaamaan. En kerkiä tässä koko päivää seistä.

   Toini sieppasi hätäpäissään ja korvat kuumoittaen toiseksi reunimmaisen rouvan punakyntisen peukalon vierestä. Ei ollut aikonut ottaa sitä. Melkein jo tuli itku kurkkuun. Joutui tekemään liian hätäisen ratkaisun. Ei edes tämmöisessä asiassa hänelle suotu tarpeeksi harkinta- eikä työskentelyaikaa. Rehtorin huoneestakin hänet toisinaan hätistettiin kesken pois, kun oli mukamas häiriöksi. Liikaa.

 - Onneksi olkoon nauroivat muut. Toivottavasti siinä on jokin voitto.

   Toini ei ollut edes hoksannut kysyä, millaisia voittoja oli tarjolla. Joku oli kyllä maininnut autosta. Kun ei vain voittaisi sitä. Eihän hän osannut ajaa, ja autokoulu varmaan maksoi mielettömästi.

   Kello soi ja hilpeästi kaakattaen joukko lähti tunnille. Toini käänteli arpaa käsissään. Kai se olisi pitänyt avata. Hän rapisteli sitä hetken eikä heti havainnut himmeitä katkoviivoja onnensetelin molemmissa päissä. Silloin tuli rehtori huoneeseen, Toini sujautti kiireesti arvan haalistuneen työtakkinsa taskuun ja alkoi keskittyneesti siivota pöytiä ja kantaa tiskejä keittokomeroon.

   Toini siivosi ja tiskasi, pesi ja hinkkasi. Hän oli hyvä siivooja, ja sen olivat muutkin huomanneet. Eivät tosin ennen kuin pakon edessä. Yhden ainoan kerran koko kymmenen vuotta kestäneen työurakkansa aikana hän oli ollut viikon flunssassa. Melkein itki, kun pelkäsi, että hänet erotetaan.  

   Kun ei vain taas olisi kuume nousemassa? Oli kummallisen heikko olo ja päätä särki. Nenääkin täytyi niistää vähän päästä. Työajan päätyttyä hän meni pienelle kaapilleen ja vaihtoi siviilivaatteet päälle. Illalla  hän oli jo kovassa flunssassa.

   Kokonaisen viikon hän istui tai makasi kotonaan litkien kuumaa mehua ja pyyhkien alati tiriseviä silmiään ja punaista nenäänsä. Laski päiviä kuin lapsi jouluun.

 - Vielä kaksi päivää, sitten pääsen töihin. Mitenkähän he ovat tullet toimeen ilman minua?

   Tämä ei ollut naurun asia, sillä muu henkilökunta oli pärjännyt yllättävän huonosti. Kun siivooja saapui työpaikalleen, hän heti totesi siellä vallitsevan sekamelskan. Lisäksi hänelle kerrottiin, kuinka hankalaa oli ollut.

   Virkaiältään kaikkein nuorin Sinikka, sirkeä voimistelunopettaja ja muutenkin aina liikkeessä kuin orava, oli jo pantu siistimään paikkoja. Puhtaat astiat loppuivat kaapista. Kahvinkeittovuorot pettivät.

   Samoin uskonnonopettaja pastori Kekäläinen. Hänen oli pitänyt  tuoda  tullessaan  pullaa kylältä, mutta sen asian oli

jokin kerrassaan latkinut hänen päästään, vaikka kyseessä oli niin tärkeä juttu kuin rehtorin nimipäivä.

   Eläkeikää kohden hoippuvalta historianopettaja Maini Makkoselta oli viikon aikana päässyt hukkumaan arvostelukirja, lukulasit sekä kodin avaimet. Lukkosepän avulla hän sentään pääsi kotiinsa, ja kaukolaseilla hän tirkisteli korjattavia kokeita. Kaikki saivat varmuuden vuoksi tyydyttävän. Uudet lasit olivat jo tilauksessa.  

   Arvostelukirjaa ei ollut löydetty perästäkään, vaikka rehtori oli käynnistänyt suuretsinnät. Käpykaartilaisiakaan ei ollut niin perusteellisesti jahdattu sodan aikana. Tietenkin opettajat saivat osallistua koulurakennuksen penkomiseen vasta tuntien päätyttyä. Olihan noloa, jos oppilaat ja etenkin heidän vanhempansa olisivat saaneet vihiä noin löperöstä asiakirjan käsittelystä..

   Miten näitten tavaroitten katoaminen saattoi olla Toini Lyhkäsen poissaolon syytä? Se johtui siitä tosiasiasta, että Toini työkseen vahti Makkosta ja tunsi varsin tarkoin tämän mutkikkaat ja arvaamattomat hiirenpolut työpaikalla. Sitten hän vain lähti seuraamaan niitä jälkiä kuin vihikoira, ja useimmiten etsitty esine löytyi.

   Toini huomasi, että nyt häntä arvostettiin tässä asiassa, joten hän pani parastaan ja alkoi tutkia mahdollisia piilopaikkoja. Avaimet olivatkin astiakaapin toisella hyllyllä, sillä korkeammalle Makkonen ei enää ylettynyt, koska häntä huimasi jo sekin, jos hän nosti tunnilla liian äkkiä katseensa historian kirjasta ja yritti kaula kenossa kurkkailla kartan tai taulun yläosaa. Koska tiskaamista oli laiminlyöty, kukaan ei ollut ymmärtänyt katsoa kuivauskaapista.

   Silmälasit, tosin musertuneet, lojuivat varauloskäytävän oven kynnyksen vieressä, mutta kukaan ei ollut käynyt siellä lakaisemassa eivätkä oppilaatkaan saaneet käyttää sitä kulkureittiä pihalle. Huojuvakoipinen Makkonenpas käytti, koska  se muutamalla  metrillä  lyhensi  kotimatkaa, joka jo tuotti hänelle vinkuvaa hengenahdistusta. Hän oli varmaan itse vahingossa polkaissut lasiensa päälle lukkoa raplatessaan.

   Arvostelukirja oli opettaja Makkosen omassa pikkukaapissa raamatun alla. Maini oli harras uskovainen ja lueskeli sanaa joskus vapaatunteinaan. Yritti joskus selittää sitä muillekin, mutta nämä kaikkosivat nopeasti huoneesta, kun Makkosen inisevä ja teennäisesti värähtelevä ääni alkoi kuulua. Pastori oli hieman huonokuuloinen, joten häntä se ei pahemmin häirinnyt. Oli hänellä muuten itselläänkin varsin omaperäinen ja unettava saarnanuotti. Honottava.

   Siivoojalla kyti sisimmässään yhä voimakkaampia kunnianhimoisia toiveita. Kun edes yksikin naisopettajista hyväksyisivät hänet ystäväkseen, hän olisi ikionnellinen. Keittäjä ei hänelle kelvannut, vaikka tämä olikin arvostettu pitokokki. Toini oli aina ja kaikkialla läsnä, mutta häntä ei huomattu. Häntä ei kuunneltu. Ei ainakaan tarpeeksi.

   Hän oli melko hyvä virkkaamaan ja joskus hän kuljetti käsitöitään opettajainhuoneeseen. Jätti niitä tahallaan pöydälle. Miesopettajat eivät noteeranneet niitä lainkaan. He olivat kuollakseen kyllästyneet vaimoväen nypläyksiin. Nämä kun istuivat yökaudet jalkalampun alla nyhertämässä turhaa, vaikka heidän olisi pitänyt olla vuoteessa oman aviomiehen vieressä vuoteessa ja näprätä... hm.  

   Miehet läikyttivät piripintaan täytetyistä kahvimukeistaan rasvaista kermakahvia käsitöitten päälle. Kyynelsilmin Toini näitä rakkaita taidonnäytteitään sitten kotona pesi.

   Naisopettajat siirtelivät pikkuliinoja paikasta toiseen. Olivat tiellä kun piti kirjoittaa jotakin. Ei edes käsityöopettaja niitä arvostanut. Viimein sentään huomasi ja tiuskaisi:

 - Mitä nuo rätit täällä päiväkaupalla venyvät. Toini heittää ne roskasankoon. Se kerjäläisakkako ne tänne jätti? Kun ei

vain olisi samalla kähveltänyt jotakin.

   Toini sai tietää opettajilta kaikenlaista. Kun häntä ei huomattu, koska hän kuului kalustoon, juttuja ei sensuroitu hänen aikanaan. Ei kai kukaan vältä kertomasta herkullista juorua, jos nojatuoli on läsnä tai kahvipannu seisoo pöydänkulmalla? Kuluneessa työtakissaan puuhaava Toini oli yhtä vähän ajatuksia herättävä ja siis vaaraton.

   Kesäloma oli lähestymässä ja henkilökunta touhusi matkoistaan. Jotkut vain kiersivät ihanaa isänmaata. Seilasivat sisävesialuksilla sen hopealta välkkyviä reittejä tai löhösivät kesänviettopaikassa sääskien naposteltavana. Jos satoi, perhe mökötti viihtyisästi ahtaassa ja kosteassa mökissä, mutta se oli oikeata elämää. Suomalaisen elinehto lomalla, jotta jaksoi raataa talvella.

   Varakkaammat suunnittelivat matkoja ulkomaille. Toini kävi salaa kartalta katsomassa, missä ne mielenkiintoiset ja auvoisat paikat oikein sijaitsivat. Madeira, Salzburg, Venetsia, Kanariansaaret.

   Samalla viikolla, kun Toini palasi sairauslomaltaan, joku kysäisi häneltä:

 - Hei, voittiko Lyhkänen  mitään sillä arvalla? Niissä piti olla jokin ulkomaanmatkakin.

   Toini aivan jäykistyi. Hyvänen aika. Kuinka se oli päässyt unohtumaan, mutta hän oli samana iltana sairastunut siihen hankalaan tautiinsa. Hän oli ollut kuumehoureissa kaksi päivää. Hortoillut toipilaana kotona ja sitten palannut töihin sen sekamelskan keskelle. Oli todella ollut mahdoton paine opettajien ja jopa oppilaittenkin jälkien korjaamisessa.

   Nainen kouraisi taskuaan, sitten toista. Ei sielläkään. Mihin hän oli sen pannut?

 - Minulla ei ole sitä täällä, se on kai kotona, hän änkytti hämillään.

 - Tottahan Toini sentään katsoi, voittiko hän mitään. Mitä se oli?

   Kello soi ja kuuliainen opettajakunta marssi töihin. Pastori tuskin kuuli soittoa, mutta nähtyään, että maisteri Makkonenkin oli jo käppäilemässä käytävään, kirkonmies keräsi kirjansa, silmälasinsa ja kynänsä ja tepsutteli perässä.

   Nyt oli Toinin vuoro jälleen järjestää suuretsinnät. Hänestä tuntui, että hänen muistissaan oli viikon katko siltä sairausajalta. Hänen täytyi oikein pysähtyä ja miettiä. Ei hän voitosta piitannut, sillä hän oli varma epäonnestaan tässä kuten muissakin pyrkimyksissään. Häntä riepoi se nauraminen ja ivailu, minkä alaiseksi hän joutuisi, kun muut saisivat tietää, ettei hän tiennyt, missä arpa oli. Sisällöstä puhumattakaan.

   Arpa oli sittenkin työpaikalla hänen pienen vaatekaappinsa hyllyllä. Hän oli kai ollut koululta lähtiessään sen verran sekaisin nousevasta päänsärystä jo kuumeesta, että oli tyhjentänyt taskujaan summanmutikassa. Helpottuneena ja jännittyneenä hän avasi lipukkeen. Ostamisesta oli kulunut vasta vajaat kaksi viikkoa. Ehkä se oli vielä voimassa?

   Tyrmistyneenä ja epäuskoisena hän tuijotti sanoja, joista ilmeni, että hän oli voittanut viikon matkan Moskovaan. Elokuussa, juuri sopivasti ennen koulun alkua. Voitto kattaisi osallistumisen seuramatkaan, johon puolestaan sisältyi yöpyminen kahden hengen huoneessa sekä aamiainen ja kaksi muuta ateriaa. Sen oppitunnin aikana keskikoululla ei paljon siivoiltu. Riepu ei riehunut eikä harja huiskinut.

   Opettajat tulivat tunnilta hilpeästi lörpötellen. Runsas viikko vielä kesälomaan ja niistä vintiöistä päästään. Laiskoja lorveja joka sorkka. Toista oli ennen vanhaan, jolloin oppilaat vielä osasivat tehdä töitä. Jaa-a. Toini oli hypännyt vikkelästi seisomaan. Vastoin tapojaan hänen oli ollut ihan pakko lepuuttaa särkeviä jalkojaan ja ylirasittuneita aivojaan. Hillitä kuohuvia tunteitaan. Miten hän sinne voisi lähteä? Ei todellakaan.

   Kukaan ei enää muistanut tivata Toinilta siitä arvasta. Vajaassa tunnissa hän ja hänen tärkeät asiansa olivat kaikilta unohtuneet. Eipäs sentään. Suomen opettaja, joka hieman arvellen oli lainannut hänelle rahat, muisti yhtäkkiä siivoojankin, varsinkin kun tämä kyykisteli lattialla ja hankasi pastorin mustan kengän mustaa jälkeä vaaleasta korkkimatosta.

 - Hei Toini, tärppäsikö? Se arvanosto.

   Toini kertoi Moskovan matkasta. Hetken kaikki olivat hiirenhiljaa.. Heilläkin oli sisimmässään muhinut sellainen tunne ja käsitys, ettei Toini voisi voittaa mitään. Ei ainakaan noin suurta ja mielenkiintoista juttua.

   Kukaan heistä ei ollut käynyt Moskovassa. Pastori ja joku miesopettajista oli käynyt Rajajoella ja Äänisellä sodan aikana, mutta se ei ollut mikään seuramatka. Voimistelunopettajan isä oli kaatunut Petroskoin puolessa, mutta muuten ei rajanylityksiä ollut tapahtunut.

   Neiti Lyhkänen pääsi nyt hunajan makuun. Arvostuksen ja kuulluksi tulemisen makuun. Hän sai olla kokonaisen puolen tunnin ajan kaiken huomion keskipisteenä. Osa opettajista tosin mielessään vähätteli itään suuntautuvaa matkaa, aivan vain vakaumuksellisista syistä. He olisivat ennemminkin arvostaneet tutustumista Länsi-Euroopan kaupunkeihin. Tätä he eivät tuoneet julki, vaan todella innostuneina alkoivat pohtia käytännön järjestelyjä.

   Oikeastaan on kivaa opettaa. Valistaa sellaisia, jotka ovat nuorempia, heikompia, taitamattomampia ja suoraan sanottuna tyhmempiä kuin itse on tai luulee olevansa. Samalla, kun opettajakunta antoi hyödyllisiä ohjeita tottumattomalle matkailijalle, he testasivat hänen totisesti heikkoa itsestään selvien asioitten tuntemustaan.

 - Ei Toini-hyvä, ei sitä arpalippua näyttämällä rajan yli päästetä.  Toinin on hommattava passi. Onko hänellä jo sel-lainen?

   Hieman vähättelevää toisiinsa vilkuilua, kun Toini vastasi:

 - Mikä se sellainen on? Ei kai minulla ole. Mistä sellaisen saa?

   Taas neuvottiin. Virkatodistukset, valokuvat, viisumit, anomiset ja sen seitsemät paperit. Joka virastossa täytyisi juosta ja anella. Vaistomaisesti Toini tunsi kammoa virkamiehiä ja heidän kopeita alaisiaan kohtaan. Istua nöyrästi jossakin koleassa virastossa ja totella tympeän näköisen tyypin kutsua tulla puhuteltavaksi. Olihan hän juossut joka ikisessä konttorissa sen oman surkean asiansa vuoksi. Taasko se pyöritys alkaa?

 - Tietääkö Toini, missä päin Moskova sijaitsee? Missä maassa? Missä ilmansuunnassa?

   Johan kuulusteltava tuon tiesi. Itä, se pelottava itä, oli liiankin tuttua. Sinnehän juuri se rakas Väinö oli...

 - Niin, kuunteleeko Toini ollenkaan? Me haluaisimme auttaa. Seuramatkakin vaatii melkoisia toimenpiteitä. Toinin pitää heti ottaa yhteyttä matkanjärjestäjiin. Kysyä lähempiä tietoja. Kysyä, tiedustella, ottaa selvää, perehtyä...

   Toini alkoi osoittaa panikoitumisen merkkejä. Jos hänellä olisi aikanaan ollut mahdollisuuksia paneutua noin moniin ja vaikeisiin asioihin, hän istuisi itse noitten opettajien joukossa, yhtenä heistä. Kansakoulukin oli jäädä kesken, ei niinkään innostuksen eikä osaamisen vuoksi, vaan koska olosuhteet olivat semmoiset kuin olivat.

   Ystävälliset avustajat huomasivat kokemuksensa perusteella, milloin joku oli ulkona kuin lumiukko. Heikkoja oppilaita oli pakko auttaa ja ohjailla ja patistella tiedon tielle.

   Suomen opettaja, joka itse oli orpotyttö vaatimattomista oloista ja saanut sisukkaasti ponnistella elämässään eteenpäin, tunsi sääliä avutonta kohtaan.

 - Minä voin neuvoa, mistä niitä tietoja saadaan. Minä voin soittaa ja kysyä. Mennään yhdessä matkatoimistoon hankkimaan esitteitä Mehän...

   Saara keskeytti äkkiä, sillä muut opettajat katselivat häntä ihmetellen, ehkä hieman paheksuvastikin. Täytyi säilyttää sopiva välimatka oppilaisiin, kuten myös muihin alemmalla tasolla oleviin kanssaihmisiin.

 - Noo, kyllä se siitä järjestyy, ja vastahan se matka on elokuussa, mutisi Saara ja kääntyi penkomaan kaappiaan.

   Ruokatunti päättyi ja kello soi. Toini oli taas yksin sotkuisten pöytien ja tahraisten astioitten keskellä. Hajamielisenä ja huolestuneena hän pyöritteli tiskiharjaa. Raaputti sierettyneen etusormensa koloille pureksitulla kynnellä pinttynyttä kattilan pohjaa. Keittolan Kaisa halusi astiat puhtaina kaappeihinsa. Oppilaitten ruokailuvälineitten tiskaamisessa oli hänelle aivan kylliksi puuhaa.

 - Tiskaa sinä, Toini, opettajienkin astiat, kun niin heihin uskot kuuluvasi, oli Kaisa pilkallisesti letkauttanut Toinille jo viisi vuotta sitten.

   Astioitten pesu oli pienin huolenaihe tällä kertaa. Olisi parasta perua matka, mutta sekin asettaisi liian suuria vaatimuksia hänen järjestelykyvylleen. Arvassa oli numeroita, mutta Toini käytti ylen harvoin puhelinta. Ei ollut tarvinnut, koska asui yksin. Mitä hän tyhjään kotiin soittaisi tai mitä kukaan yleensäkään hänelle päin puhelua ottaisi? Omin jaloin hän hissutti virastoihin jos oli tarvis.

   Silloin kauan sitten, silloin hänen oli ollut pakko käyttää puhelinta, jopa kirjoitella muitten avustuksella anomuksia, piirrellä oma nimi joihinkin alle. Melkein sydänverellä. Voi, että hänen oli ikävä Väinöä.

   Kuinka hän uskaltaisi lähteä matkalle täysin vieraassa seurassa? Hän ujosteli ja arkaili jo tuttujakin. Kun olisi oma mies  seurana, niin  kaikki  olisi  toista.  Tämä  järjestäisi  ja määräisi minne mennään, mihin suuntaan ja koska. Mies kulkisi edellä ja hän seuraisi onnellisena perässä. Mutta se haave ei koskaan päässyt toden teolla toteutumaan.

   Suorastaan topakasti Toini heitti harjan tiskialtaaseen ja kuivaili käsiään. Heti kun Saara, mielessään hän uskalsi puhutella opettajia etunimeltä, tulisi tunnilta, hän ilmoittaa ettei lähde minnekään. Saara auttakoon häntä perumaan koko kauhistuttavan reissun.

   Saara ja Toini juttelivat asiasta kahden kesken. Opettaja yritti taivutella naista, mutta tämä oli hyvin vastahakoinen ja jaakea koko ajatukselle. Pelkäsi. Saara lupasi tuoda hänelle matkaesitteitä, sillä niistä Toini näkisi, mistä hän jäisi paitsi.

 - Ei kai Toini ole niin järjetön, ettei lähde upealle matkalle ja vielä ilmaiseksi. Ateriat ovat niin runsaat, että niillä pärjää koko päivän. Ei osta mitään jollei ole varaa.

 - Entä junamatka Helsinkiin? Maksavatko he senkin?

 - Tuskin, mutta kesällä voi ehkä saada alennuksia. Päivävaunussa on huokeampaa. Voit istua ja ihailla Suomen maisemia ja lueskella esitteitä. Haaveilla kaikesta kivasta, joka on edessä päin.

   Toini harvoin haaveili mistään ihanasta tulevaisuudessa. Sellaista tuskin koskaan tulisi hänen kohdalleen. Mitään ei enää tosin olut menetettävää, ei ainakaan niin kallista kuin Väinö.

 - Toini ajattelee nyt kuinka virkistävää se olisi. Syksyllä Toini palaa aivan kuin uudistuneena raskaaseen koulutyöhön.

   Sana ”koulutyöhön” yhdisti hänet hienolla tavalla Saaraan ja opettajiin. Se lämmitti mukavasti sydämessä. Suomen opettaja itsekin ihmetteli, miksi hän oli niin innokas ajamaan Toinia Moskovaan. Ehkä  hän  oli  niin  kauan  kamp-paillut taloudellisissa vaikeuksissa, että hänestä tuntui aivan pähkähullulta jättää ilmainen mahdollisuus käyttämättä.

 - Toini tulee aivan kuin toisena ihmisenä matkalta, näyttelee meille valokuvia ja kertoo nähtävyyksistä. Eikö se olisi mukavaa?

 - Mitä nähtävyyksiä siellä sitten on?

 - Vaikka mitä. Punainen tori, yhden suuren valtiomiehen mausol..., siis hautapaikka, paljon korkeita rakennuksia ja...ja...

   Saaraa ihan harmitti. Olisi pitänyt ruveta puhumaan nähtävyyksistä vasta sen jälkeen kun hän olisi ensin itse tutustunut niihin esitteisiin.

   Toinin vakavilla harmahtavilla kasvoilla alkoi näkyä lieviä kiinnostuksen merkkejä. Harmaat suuret silmät katsoivat odottavina Saaraan.

 - Niin, ja mitä muuta? Voisiko maisteri Vähämaa kertoa minulle lisää? Olkaa hyvä.

   Saara huokaisi, katsoi apua anoen ympärilleen. Ei ole tosi, että mitään mainittavaa ei muistu mieleen. eihän hän totisesti ole mikään maantiedon opettaja.

 - Siellä on, on korkeita rakennuksia. Joo, aivan valtava yliopisto, kauniita vanhoja kirkkoja, jos ovat enää käytössä. Valtavan suuri kaupunki, monta miljoonaa asukasta. Sitten, sitten...

   Suomen opettaja huomasi avonaisen sanomalehden pöydällä. Siinä puhuttiin jotakin Pariisista. Mielleyhtymä. Taisipa Moskovassakin olla sellainen.

 - Sitten siellä on tuntemattoman sotilaan hauta, jolla palaa ikuinen tuli.

   Toini avasi harmaat silmänsä selko selälleen.

 - Ikuinen tuliko? Eikö sitä sammuteta välillä?

 - Ei koskaan. On sellaisia muissakin maissa. Se palaa koko ajan ja ihmiset käyvät sitä liekkiä  ihailemassa  ja  muistele-massa rakkaita kaatuneitaan, jota ei koskaan ole löydetty. Tuntemattomia sotilaita.

   Harvoin Saara oli kokenut, että oppilas oli niin kokonaan hänen kertomuksensa lumoissa. Toinin haltioitunut katse oli kuin naulittu Saaran sinisiin silmiin. Melkein läähättäen hän toisteli:

 - Ikuinen tuli, Tuntematon sotilas. Kaikki tuntemattomat sotilaat. Kaikki rakkaat.

   Saara odotti, mutta katsoi sitten huolestuneena kelloa. Ehtisi vielä kauppaan. Perhe on jo varmaan kotona. Mikä sen Toinin noin höyräytti? Sehän on kuin huumattu.

 - Kiitoksia paljon, maisteri Vähämaa. Lähden minä sittenkin sille matkalle. Voisitteko ystävällisesti auttaa minua järjestelyissä?

   Oli elokuun loppupuoli ja neiti Toini Lyhkänen saapui Helsingin rautatieasemalle. Suurin ja eteläisin kaupunki, jossa hän oli käynyt, oli Kuopio. Sekin oli vaikuttanut kamalan suurelta, ja liikenne oli ollut korvia huumaava. Monen mutkan kautta Toini oli saanut yhteyttä kaukaiseen sukulaiseen, joka asui pääkaupungissa. Tämä oli luvannut, että pikkuserkku saisi yöpyä heillä, ettei tarvinnut mennä kalliiseen hotelliin.

   Toinilla oli käsilaukku ja suurehko matkalaukku. Se oli tehty pahvista ja näytti käytetyltä, mutta eihän Toini itse sitä ollut tarvinnut. Hän oli saanut sen lainaksi naapurin rouvalta. Ei kannattanut ruveta törsäämään rahoja sellaiseen, jota käyttäisi ehkä vain kerran elämässään. Kunhan tästäkin matkasta elävänä selviäisi, kulkeminen saisi riittää.  

   Naisella oli kauhea matkakuume. Oli ollut jo heinäkuusta lähtien. Söi huonosti ja nukkui vielä huonommin. Hän oli laihtunutkin ja näytti todella riutuneelta, kuin pitkän vaikean sairauden jäljiltä. Laukku painoi kovasti, sillä siellä oli tuliaisia.  Kalakukko.  Saara  oli  neuvonut  häntä  ottamaan taksin asemalta, mutta eihän Toini tohtinut. Kaikilla oli niin kiire ja taksit karkasivat käsistä.

   Niinpä hän lähti kävelemään kohti Mannerheimintietä. Hänellä oli osoitelappu käsilaukussa, ja sitä hän vähän päästä näytteli vastaantulijoille. Sellaisille, jotka vaikuttivat vähemmän kiireisiltä tai joilla oli kutakuinkin lempeä ilme. Niitäkin sentään löytyi helsinkiläistenkin joukosta. Hän ei yleensä ehtinyt saada sanaa suustaan, vaan ojensi vain lapun ääneti luettavaksi, auliisti häntä neuvottiin. Tuskin häntä miksikään kielitaidottomaksi amerikkalaiseksi leidiksi luultiin mutta ehkä mykäksi.

   Vieläpä laiha pisamanaamainen pojanviikarikin auttoi häntä eteenpäin.

 - Onks täti eksynyt? poika kyseli virnuillen ja nähtyään osoitteen viittoili pesäpallohanskallaan ihan oikeaan suuntaan.

   Oli jo aika myöhä, kun Toini seisoi korkean kerrostalon käytävässä ja tavasi ruotsalaista nimeä kilvestä. Paineli moneen kertaan sähkönappulaa, kun ei huomannut, että nimikilven vieressäkin oli nappi. Viimein hän varovasti koputti tummaan ja torjuvan näköiseen oveen.

   Talon rouva päästi hänet sisään ja katseli kummastuneena vierasta naista kynnyksellä. Uuvahtanut ja hengästynyt, koska oli kavunnut viidenteen kerrokseen portaita myöten.

   Toini otettiin kuitenkin ystävällisesti vastaan. Vuode oli ihan hyvä, mutta unta ei tullut. Aamulla hän oli jo kuudelta valmiina eteisessä. Pelkäsi myöhästyvänsä bussista, jonka piti lähteä rautatieaseman edestä. Sukulaisperhe lupasi viedä hänet autollaan oikeaan paikkaan.

   Aamiaispöydässä sukulaisrouva ei malttanut olla tiedustelematta:

 - Kuulin äidiltäni, että sulhasesi jäi aikanaan rintamalle. Eikö hänestä todellakaan ole saatu mitään tietoja?

 - Ei mitään. Ruumista ei löydetty eikä vankileireiltäkään ole kuulunut mitään. Yritimme me Väinön äidin kanssa ottaa selvää.

 - Onko sinulla nykyään perhettä?

 - Ei ole vielä. Kaikki aika meni siinä tiedustelemisessa ja odottamisessa. Ja nyt on kai liian myöhäistä.

 - Ei koskaan ole liian myöhäistä, lohdutteli rouva. - Mahdatko olla paljonkaan yli neljänkymmenen?

 - Olen minä. Olin häneen niin tykästynyt, ettei ole tehnyt mieli muita.

 - Ette ehtineet naimisiin asti, mutta olitte jo kihloissa.

 - Niin, ja seuraavalla kerralla hänen oli määrä päästä vihkilomalle. Sitten hän katosi partioretkellä. Kaverit eivät olleet pimeässä huomanneet minne hän jäi. Vihollinen valtasi heti aamulla juuri sen alueen, joten häntä ei päästy etsimään.

 - Se on varmaan ollut kauhea kokemus, sanoi rouva ystävällisesti ja myötätuntoisesti.. - Mutta johan sinun pitäisi minun mielestäni ruveta rakentamaan omaa elämääsi.

 - Onhan minulla hyvä työ ja asunto. Ei minulla ole hätää, vaikka yksinäinen kyllä olen. Ei edes oikeata naisystävää.

 - Ihmettelen hiukan, että osallistut tälle Moskovan-matkalle. Luulisi, ettet halua lähteä sille suunnalle. Liian ikäviä muistoja.

 - Onhan niitä, mutta jotenkin minusta tuntuu kuin tekisin retken Väinön luokse. Samoille paikoille, jossa hänkin on kävellyt.

 - Hänhän kaatui Sallan taisteluissa mikäli tiedän. Eihän se bussi mene sinne päinkään.

   Toini vain vaikeni. Hän ei niitä välimatkoja ollut kartalta mittonut. Ties vaikka Väinö olisi sittenkin elossa ja tulisi häntä  vastaan  jossakin  kadunkulmassa.  Aivan  kuin niissä kymmenissä unissa, joita Toini jatkuvasti näki.

   Lyhkänen liittyi muuhun matkaseurueeseen. Vain parikymmentä henkeä, ystävällinen opas ja ruoka mahtavaa. He yöpyivät välillä jossakin kaupungissa ennen Moskovaa. Nimi ei jäänyt mieleen, mutta valtavasti siellä oli historiaa. Toini otti peräti kaksi valokuvaa.

   Hän oli matikan opettajan pojalta halvalla ostanut vanhan laatikkokameran. Pelkäsi, ettei oppisi sitä käyttämään, mutta opettajat neuvoivat.

 - Muuta ei Toinin tarvitse tehdä, kuin suunata linssi kohteeseen ja laukaista. Melkein aina onnistuu, kunhan ei kuvaa suoraan aurinkoa kohti.  

   Tässä ensimmäisessä levähdyspaikassa he kävivät katsomassa jotakin kirkkoa ja patsasta. Toini päätti kokeilla, koska oli pilvistä eikä auringosta niin ollen vaaraa. Opas ja joku matkatoveri sattuivat seisomaan sopivasti kirkon edessä.

   Toini suuntasi kameran hätäisesti heitä kohti, sillä häntä jännitti ja hermostutti kovasti. Näppäsi kuvan ja väänsi rullaa.

 - Hyvinhän se meni, huusi joku. - Tosin se vempele tärähti, mutta ei ne laatikkokamerat niin kranttuja ole. Kunhan ei sitä aivan pilviin asti heijaa.

   Toini punastui tästä kiitoksesta ja otti kehujastakin yhden kuvan. Kehtasi kuitenkin ikuistaa vain miehen pään, koska kaveri oli pukeutunut riemunkirjavaan paitaan ja turhan piukkoihin shortseihin, mikä kovasti hämmensi vakavaa neitiä. Tulipa taustalle sentään osa jonkun sotasankarin muistomerkkiä.

   Huonetoveri oli puhelias ja käytti runsaasti viinaksia, mutta ei se Toinia häirinnyt. Oli Väinökin joskus ryypiskellyt, kun kaipasi rentoutumista, ennen kuin taas oli rintamalle lähtö edessä.

   Tästä vieraasta kaupungista jäi eräs hyvin ikävä muisto. Illemmalla koko seurue oli lähtenyt johonkin tunnelmalliseen ravintolaan juhlimaan. He istuivat pienissä pöydissä, joivat, söivät, tanssivat ja nauroivat. Toini vain söi. Naurun hän korvasi vienolla hymyilyllä, mutta mukavaa oli silti.

   Kun he olivat jo hotellissa, Toini huomasi, että häneltä oli hukkunut kamera. Se oli varmaankin unohtunut ravintolaan. Hän muisti laittaneensa sen pöydälle, joka loppuvaiheessa oli tupaten täynnä laseja ja lautasia. Valaistus oli varsin hämärä. Sinne se varmaankin jäi.

   Opas lähti keskellä yötä hakemaan sitä mutta turhaan. Vastahan rullassa oli ne kaksi umpimähkään suihkittua kuvaa, mutta Moskovasta hän ei siis saisi mitään muistoa. Joku ehdotti uuden kameran ostoa, mutta eihän nyt Toini sellaiseen voinut ruveta. Täytyi vain niellä pettymyksensä ja kyyneleensä, kuten niin monesti ennenkin tässä elämässä.

   Moskova oli niin suuri ja mahtava, ettei Toini uskonut sellaista olevan olemassakaan. Kuten opettajat olivat neuvoneet, hän pysytteli tiiviisti muun ryhmän kannoilla. Tuntui turvalliselta ja viihtyisältä.

   Jollei turhan päiten mennyt kertomaan kuka hän oli, hän kävi aivan jostakin vaatimattomasta kansakoulunopettajasta. Käytös oli jo luonnostaan hyvä ja siivoilu opettajainhuoneessa oli laajentanut sanavarastoa. Hän jopa osallistui keskusteluihin.

   Varsin tärkeänä neiti Lyhkänen piti uutta tuttavuutta, joka kohotti kovasti hänen itsetuntoaan. Mukana oli sivistynyt pariskunta, Kalervo ja Marja-Riitta V. Mies oli jokin osastopäällikkö ja vaimo lehtinaisia. Hänellä oli erittäin kallis ja monimutkainen kamera käytössään. Tottuneesti hän näpsi kuvia nähtävästi myös lehtijuttuja varten.

   Kun pariskunta huomasi, kuinka pahoillaan Toini oli kameransa menetyksestä, he lupasivat ottaa myös hänestä   kuvia. Ei siitä olisi vaivaa. Sitten kotona he kehittäisivät ne ja lähettäisivät joitakin postissa.

   Syrjäkylän asukas oli ylen onnellinen. Toivottavasti kirje tulisi vasta syyskuussa, jotta opettajat näkisivät, kuinka hänelle tulee postia Helsingistä ja niin hienolta pariskunnalta. Sekin huoli oli poissa, ja turisti saattoi täysin rinnoin syventyä nauttimaan matkasta.

   Kaikkea mahdollista käytiin katsomassa. Ihailtiin jopa maailmankuulua balettiakin. Loistavaa. Mitähän opettajat sanovat, kun hän kertoo elämyksistään ja näyttelee hienoja kuviaan. Ne olisivat vuorenvarmasti selvempiä ja taiteellisempia kuin hänen omat tekeleensä.  

   Fantastista! Sen sanan hän oppi Marja-Riitalta. Oli ällistyttävää, kuinka välittömiä ja hauskoja nämä matkalaiset olivat. Juttelivat hänelle kuin vertaiselleen. Korkeasti koulutetut ja oppineet ihmiset. Oman kylän opettajat olivat kuin jäykkiä ja karkeasti veistettyjä puunukkeja heidän rinnallaan. Silti jotenkin kopeita ja hienostelevia.

   Kun kotimatka alkoi lähestyä, Toinille tuli hätä. Eikö hän näkisikään sitä ikuista liekkiä eikä kaipaamaansa tuntemattoman sotilaan hautaa? Hän rohkeni kysyä asiaa oppaalta, joka kertoi, että sinne he menisivät juuri seuraavana päivänä.

 - Onko totta, että se tuli ei koskaan sammu?

 - On se, vastasi opas ja vilkaistuaan ympärilleen, etteivät muut olleet kuulemassa, kuiskasi:

 - Tässä maassa jää ikävä kyllä traktoritkin pelloille seisomaan, kesken kiireisten kylvötöitten, kun polttoaine on lopussa, mutta tätä liekkiä he eivät päästä sammumaan. Sen he ovat velkaa rakkaille vainajille ja sankaripojille.

 - Kaikilleko?

   Opas katsoi Toinin innostuneita laihoja kasvoja.

 - Niin tietysti. Kaikille tämän maan kansalaisille.

   Joko Toini ei kuunnellut taikka ei ymmärtänyt tai jyrisevä liikenne esti häntä kuulemasta viimeisiä sanoja, Joka tapauksessa hänelle jäi yhä vieläkin se käsitys, että tämä liekki oli ainoa koko maailmassa ja paloi myös hänen Väinölleen. Ei koskaan sammuisi. Rakas ei milloinkaan unohtuisi. Se oli jotenkin hyvin lohduttavaa.

   Seuraava päivä oli lämmin ja aurinkoinen. Seurue pujotteli suuren ihmismassan läpi haudalle. Ikuinen liekki. Hänen Väinönsä. Kiihkoissaan mutta silti arkaan tapaansa Toini pyysi Marja-Riittaa näppäämään hänestä kuvan. Hän seisoisi liekin vieressä. Kuin vihkikuvassa, jota ei koskaan otettu.

   Marja-Riitta otti ystävällisesti nauraen monta kuvaa eri suunnista. Toinin sydän aivan värisi onnesta. Tuntui kuin sulhanen olisi ollut läsnä. Ehkä hän olikin.

   Neiti Lyhkänen antoi koulun osoitteen, ja pariskunta lupasi varmasti toimittaa kuvat perille. Eivät suostuneet edes keskustelemaan mistään korvauksesta. Se olisi heiltä kiitoslahja mukavasta matkaseurasta. Toini kiitteli kyynelsilmin. Noin ystävällisiä hienoja ihmisiä, jotka ymmärsivät kuinka tärkeätä tämä oli hänelle.

   Paluumatka Suomeen meni hyvin, samoin kaukaiselle rakkaalle kotiseudulle saakka. Kunpa vain koulu alkaisi pian, että saisi kertoa toisille ja näytellä rakkaita muistoja.

   Koulu alkoi ja pitkä odottaminen. Kerrottuaan omista kesäkokemuksistaan opettajat muistivat myöskin Toinin Moskovan-matkan ja tiedustelivat:

 - Miten Toinin matka meni? Oliko kivaa?

 - Oli kovasti mielenkiintoista. Kerron sitten lisää kun saan ne valokuvat.  

   Sen verran hän paljasti suuresta arvonnousustaan, että mainitsi Marja-Riitasta jä hänen miehestään. Kun opettajat kuulivat sukunimen, he tunnistivat vaimon varsin kuului-saksi lehtinaiseksi, joka kirjoitti arvostettuun pääkaupungin lehteen.

 - Hänetkö Toini tapasi? Sepäs kiinnostavaa. Hänkö lupasi lähettää Toinista otettuja kuvia tänne? Oikein henkilökohtaisesti?

 - Jo vain, myhäili Toini tyytyväisenä ja ylpeänä. - He olivat kuin tavallisia ihmisiä. Kohtelivat minua vertaisenaan, vaikka olivatkin kovasti korkealle koulutettuja ja kuuluisia. Ja varakkaita.

   Ehkä ensimmäisen kerran elämässään siivooja syyllistyi pieneen ivaan ja näpäytti ylempiään. Kuin pieni päästäinen olisi pienen pienillä mutta silti terävillä hampaillaan yrittänyt nakertaa parempiosaisen nilkkaa. Tuskin havaittava näykkäisy. Miltei olematon kipu, mutta se muistettiin.

 - Onko Toinilla uusi työtakki? kysyi aina viimeisen muodin mukaan pukeutunut ruotsin opettaja heilauttaen kiharapäätään niin että Pariisista ostetut kultakorut kilahtelivat korvissa.

   Toini oli pannut ylleen sen matkaa varten hankitun uuden kesämekkonsa, josta hän oli jo keväällä haaveillut. Sekin oli uutta muotia. Jäykästä kankaasta valmistettu ja seisoi kuin teltta hennon naisen ympärillä. Leveä ja rinnan kohdalla vaakasuora sauma. Muistutti erehdyttävästi äitiysmekkoa. Mustia ja suklaanruskeita raitoja. Ei nyt sentään seepra, mutta läheltä liippasi.

   Jolleivät opettajat olisi olleet niin täysin varmoja, että siivoojan kohdalla ei mistään iloisesta perhetapahtumasta voinut olla kysymys, he olisivat onnitelleet odottavaa äitiä. Odottihan Toini, mutta ei pienokaista vaan tärkeätä postia ja hänelle tuiki arvokkaita valokuvia.

   Löysän mekon alla oli vain tyhjää. Tyhjää ja turhaa tuntui myös olevan odotus ennen pitkää. Oli jo marraskuu ja mitään viestiä ei ollut etelästä saapunut. Ei myöskään pahoittelua, että  kuvat  olivat  mahdollisesti  epäonnistuneet.  Va-lottuneet liikaa. Eihän sellaista voinut tapahtua ammattivalokuvaajalle? Kuuluisalle lehtinaiselle.

   Koettaen pelastaa viimeisetkin itsetunnon rippeet Toini aivan väkisin ja joka tilanteessa yritti kertoa muille, mitä valokuvat olivat esittäneet. Siinä hän olisi Punaisella torilla kohteliaan osastopäällikkö Kalervo V::n seurassa. Eräässä hän seisoisi Yliopiston edessä vieressään iloisesti hymyilevä ja herttainen Marja-Riitta, jonka kanssa hän oli sinut. Tässä kuvassa oltiin Kremlin muurin luona. Tämä kuva olisi otettu Tuntemattoman sotilaan haudalla, jossa hän juuri katseli ikuisesti palavaa liekkiä ja...

   Kello soi tavallisesti näissä kohdin ja virkaintoiset kasvattajat kiirehtivät luokkiinsa. Toinilla oli melkein itku kurkussa. Mitä pidemmälle talvi ja kaamos eteni, sitä lyhyempään matkakuvaukseen hän sai tyytyä.

   Saattoi käydä niinkin, että jo aloituslause: ”Ne Moskovassa otetut valokuvat joissa olin...” toimi lähtölaukauksena opettajille. He riensivät muihin puuhiinsa, kääntyivät puhumaan jotakin tärkeätä asiaa vierustoverinsa kanssa tai syventyivät tunnin valmistukseen. Sulkivat korvansa, silmänsä ja myös sydämensä siivoojansa kertomuksilta.

   Huhtikuussa uuden kevään koittaessa hän jo uskoi, ettei hän koskaan saisi niitä kuviaan. Ne hienot. ystävälliset ja korkeasti koulutetut ihmiset olivat hänet unohtaneet. Eivät olleet viitsineet tuhlata pientäkään hetkeä kuvien lajitteluun ja postitukseen. Olivat ehkä hukanneet osoitteen. Mielestä oli häipynyt pieni mitätön kirkonkylä rajan pinnassa. Tyhjämekkoinen neiti Toini Lyhkänen ja sammumaton ikuinen liekki.  

                                              XXX

RUMILUS

I  Eräs talvinen iltapäivä  

1. Arkisia huolia

   Taas lipsahti. Anjaa harmitti. Hän kahlasi sohjoisella huonosti auratulla kadulla ja horjahteli ostoskassien painosta. Mokkaiset talvisaappaat alkoivat olla litisevän märät. Pohja oli irtoamassa, vaikka saappaat olivat melkein uudet.

   Hän oli käynyt valittamassa kenkäkaupassa. Valittanut, selittänyt ja vielä kerran selostanut tilannetta. Pitäisi saada uudet tilalle. Tehtaan vika. Huonot pohjat. Eihän sellainen ole mahdollista, että anturat tipahtavat.

   Mustaripsinen myyjätär vaihtoi jalkaa ja ilmettä. Selvästi kyllästyi. Anja pyysi saada puhutella johtajaa. Mitä vielä, se oli lounaalla. Koska tulee? Ehkä huomenna on tavattavissa.

 - Onpas pitkä lounas.

   Myyjätär ei näyttänyt pitävän nenäkkäistä asiakkaista. Ei nähtävästi muistakaan asiakkaista. Huono palvelu. Anja vihdoin luovutti. Hän oli kuullut jostakin, että jos kauniisti pyytää, saa vaikka kuun taivaalta. Eipä saanut edes uusia saappaita.

   Silti Anja aina yritti puhumalla muuttaa asioita paremmiksi. Se oli kuin taikaa, manausta, jonkinlainen loitsu, kun asetteli sanoja peräkanaa. Kokeili niitten tehoa. Vähän vain muutteli järjestystä. Toisin sanoen jankutti.

   Se siitä. Saappaat vuotivat. Nuha taas tulossa. Ei voinut niistää, kun molemmissa käsissä riippuivat painavat kassit ja vielä olkalaukku oli vetämässä vinoon. Niin kuin koko elämän tilannekin. Vinoutunut. Olkalaukku oli asiakirjasalkun muotoinen ja kokoinen. Olihan hänellä asiakirjoja, työtäkin koskevia.

   Sentään kassan homma maineikkaassa Kalevalaisen kansan vakuutuslaitoksessa. Vakinainen ja raskas. Mutta omat asiapaperit ne lähinnä laukkua pullistelivat. Aina oli jokin henkilökohtainen prosessi menossa. Odotusta ja pettymystä. Tietenkin. Pitäisi olla positiivinen. Milläs olet, kun...

   Taas luiskahti. Olkalaukku oli keikahtaa vesilätäkköön. Pitikin asunnon olla niin kaukana kaupasta ja bussipysäkistä. Jos edes asusteltaisiin Takasivukorpikylässä, mutta että ihan pääkaupungissa. Sen liepeiltä löytyi metsänperää ihan tarpeeksi. Kauniimmin sanottuna esikaupunkia. Asumalähiötä. Tosiaan. Kivikautista aluetta. Kiveä ja soraa. Palvelut luvassa, mutta koska?

   Anja kulki hiukan etukumarassa. Sekä tuulen että liukkauden vuoksi. Pääasiassa kuitenkin siksi, että hänellä oli nykyisin sellainen tapa. Piti ehtiä ja ehtiä. Saada edes nenänsä tulevaan hetkeen, aivan kuin urheilija, joka kurkottautuu eteenpäin maaliviivan lähestyessä. Voitto tuli! Puoli milliä ennen kilpakaveria. Ei Anjalle mitään voittoa ollut tiedossa, mutta kerkiäisipä kotiin ajoissa, ennen kuin taas jokin katastrofi oli alkamassa.

   Kun olisi edes oma auto. Turhia haaveita ja minne hän sen pysäköisikään keskikaupungilla. Kilometrin päähän työpaikasta ja taas sama juoksu ja lisäksi vielä huoli parkkipaikan löytymisestä. Entäs rahat? Tarpeeksi jo nytkin sen lajin huolia.

   Ei palkassa ollut vikaa, mutta ne menot. Ne ylimääräiset kohtalonomaiset pennin pulitukset. Aivan kuin hän maksaisi sakkoja jostakin. Karmaa edellisestä elämästä. Höpsistä. Entä tästä elämästä?  Ei hän sen hullummin ollut elänyt kuin muutkaan. Seurakuntanuoria vielä kaupan päälliseksi.

   Kaupasta tuli jälleen mieleen litisevät saappaat. Aivastus. Jälleen kerran hän astui harhaan epätasaisella kadulla. Nilkkaan koski. Se nyt vielä puuttuisi. Joskus teki mieli hellittää ja heittäytyä sairaaksi. Kaikki vaivat yhteen syssyyn, jotta saisi pitkän sairasloman, mutta lapsen takia piti kestää. Eihän sillä olisi ketään muutakaan.  

2. Anjan äiti

   Paitsi Anjan äiti. Mutta hän hoiti vain itseään, ei muita. Sellainen oli ollut jo Anjan lapsuudesta asti. Sairaalloinen, muka. Huono olo, väsytti. Tai pikemminkin laiskotti. Heti kun olisi pitänyt tehdä jotakin. Kun Anja palasi koulusta iltapäivällä, äiti oli vasta heräilemässä. Kuluneessa lohikäärmekimonossaan harhaili pitkin huoneistoa eli kahta huonetta, joista toinen oli tilava keittiö. Anja asui siinä.

   Anja-tyttö oli jo käväissyt kaupassa ja kokkaili nälissään päivällistä. Katseli, kuinka äiti alkoi laitella itseään kuntoon. Melkein kaksi tuntia siihen meni. Söi vain välillä tyttärensä keitokset. Piti olla runsaat annokset ja vahvaa ruokaa. Äiti tarvitsi terveellistä ravintoa. Miksi hän? Miksei yhtä hyvin hänen kasvava tyttärensä?

    Sitten kiharat ja meikit alkoivat olla kohdallaan. Mitä siitä oli enää hyötyä näin myöhään? Kello oli tavallisesti jo kuusi, ennen kuin äiti oli edustuskunnossa. Jos olisi edes ollut menoa jonnekin, mutta ei. Illalla alkoi somistuksen purkaminen. Kasvovoiteet ja kaikki.

   Illemmalla äiti sulkeutui vessaan. He asuivat vanhassa puutalossa, mutta sinne oli joku höveli vuokraisäntä teettänyt sisävessat. Ylellisyyttä. Äiti istui ja ponnisteli. Joskus huokaili. Anjallakin olisi ollut tarvetta ja varovaisesti hän koputti ovelle.

 - Äiti, etkö sinä jo tule sieltä?

 - Älä ikinä häiritse minua, kun olen tarpeillani. Tiedäthän, että minulla on kova vatsa. Minun täytyy saada keskittyä tähän. Ei  tästä  muuten mitään tule. Käy naapurin vessassa.

   Äiti oli kookas ja tukeva. Rinnat, pallea ja vatsa muodostivat yhden suuren kumpareen. Liikkumattoman ja jähmeän. Tuskin suolet liikahtelivat sen enempää. Näytti ihan odottavalta äidiltä.

   Yritti hoitaa ummetustaan kahvilla. Litroittain ja vahvaa kuin terva. Ei toki liikunnalla eikä ruokavaliolla. Käytti myös äitelältä tuoksuvaa kasvosaippuaa liukastukseksi. Kaikki se touhu vei aikaa. Ei siinä olisi ehtinyt taloustöihin keskittyäkään. Joskus äiti kävi muille siivoamassa, jos rahasta oli tiukempaa. Kai se niukkakin elanto jostakin tuli. Muualta.

     Äiti sanoi, että mereltä. Isä oli kuulemma merikapteeni. Siksi sitä näkyi niin harvoin. Ehkä pari kertaa vuodessa. Ei miehellä ainakaan mitään merikapteenin univormua ollut. Äiti sanoi, että isä jätti sen laivaan, ettei nuhraannu. Mies itse oli kyllä jotenkin nuhruinen. Parransänkeä. Ryppyiset, rotkottavat vaatteet. Linttaan poljetut kengät, ryhti väsähtänyt. Hymyili vinosti. Ehkä siksi, että sivusta puuttui hammas. Juuri sopivasti hymyn hollilta.

   Joka kerta äiti innostuneesti esitteli isän Anjalle. Isä toi lahjojakin. Suklaata ja kerran espanjalaisen nuken. Nuhraantunut. Näin jälkikäteen Anja arveli, että se oli peräisin Roobertinkadun  osto- ja myyntiliikkeestä eikä toki Etelä-Amerikasta. Oliko Anja hieman katkera?

   Naapurit kyselivät:

 - Koskahan se merikapteeni-isä taas saapuu?

   Pikku hiljaa Anja alkoi käsittää, että painotus oli kaikilla sanoilla aina tarpeen mukaan. KOSKA, koska miehen saapumiset olivat niin epämääräisiä. SE, koska vuokraisännän sekarotuinen rakkikin nautti suurempaa arvonantoa naapurien silmissä. MERIKAPTEENI, no epäilyksiä oli tyttärelläkin. ISÄ, samat  sanat. TAAS, siis harvoin. SAAPUU, ei

ainakaan näyttävästi meriupseerin virkapuvussa, vaan hiiviskellen kuin korvistaan pureskeltu kollikissa.

   Vaivihkaa narisevasta portista pihamaalle, mieluiten hämärän laskeutuessa. Sitten ulko-ovesta mahdollisimman pienellä ja vaatimattomalla oven raotuksella. Se passasikin hyvin laihalle ja hintelälle miehelle.

   Myöhemmin Anjalle selvisi, ettei äitiä ja isää ollut koskaan vihitty. Tunnustanut se oli kuitenkin. aivan kuin rikoksen, kun myönsi olevansa lapsen isä. Äiti oli aina haltioissaan isän vierailuista. Entistä enemmän meikkiä ja hepeneitä ja hymyä. Melkein riehakasta astelua tutisevalla puulattialla. Yhä hyllyvämmin ja hitaammin.

   Jossakin vaiheessa Anjan ollessa keskikoulussa vierailut tyystin loppuivat. Äiti niiskutteli ja pukeutui kauhtuneeseen saumoista ratkeilevaan mustaan leninkiinsä. Äiti kertoi haaksirikosta ja suuresta surustaan. Anja ei jaksanut kysellä tarkemmin. Samaa meriselitystä kaikki.

   Kyseli sentään hautajaisista. Olisi ollut ihan mukavaa päästä isän hautajaisiin. Olisi jotakin vaihtelua tähän ankeaan perhe-elämään. Äiti sanoi, että hautajaiset oli pidetty merellä. Isä oli juhlavasti laskettu kuohuviin valkoharjaisiin aaltoihin. Kunniarivistö ja kanuunanlaukauksia. Tuntui kuin äiti olisi kertonut otteita jostakin poikien seikkailuromaanista. Ehkä kertoikin.

   Joka tapauksessa vuokrat tuli maksettua, samoin ruoka. Äiti siivoili muita huusholleja sen kuin jaksoi. Ei toki omaansa. Anja hoiti senkin. Ihmeellisintä oli, että rahaa oli sen verran, että Anja pääsi keskikouluun. Vapaaoppilaaksi tosin. Kansakoulunopettaja oli kovasti suositellut ja kävi äidin luona juttelemassa.

   Äidillä oli joskus realistinenkin  kautensa. Hänen mielestään koulutus oli paras turva naiselle. Hän siis kannatti Anjan opiskelua. Ei koskaan motkottanut läksyjen kuvusta. Ei ollut  närkästynyt, vaikka  tytär  ei  ehtinyt  enää yhtä paljon juosta äidin asioilla. Hyvä sekin. Koulun päätteeksi tyttö vain raahasi koululaukun lisäksi painavia ostoskasseja. Niin kuin nytkin.

3. Kuule lapseni, kuule!

   Anja aivasti. Äiti vietti nykyään samanlaista elämää kuin ennenkin. Oli vain lihavampi ja laiskempi. Haa! Ennen kävi sentään joskus kaupungilla. Nyt ei enää juuri jättänyt pihapiiriä. Anja kävi häntä katsomassa ja kantoi hänelle ruokaa, joskus oluttakin. Olisi luullut, että sillä elämäntyylillä äidistä olisi kehkeytynyt oikea rappioalkoholisti, mutta ei sinne päinkään. Siivosti vain pullo silloin tällöin, että saisi juhlamielen.

 - Niin mihin, Anja ihmetteli.

 - No pelkkään elämiseen.

   Ehkä viisaskin elämänasenne. Tiedä häntä, mutta pyytää nyt tuollaista lapsenvahdiksi. Kissakin tulisi laiminlyödyksi sen matamin huostassa. Äiti yrittäisi tietysti kertoa tarinoita merikapteeni-vaarista. Miten turhaa!

   Olkapäitä särki, samoin nilkkaa. Anja tunsi itsensä kameliksi. Tai gorillaksi, jonka käsivarret venyivät katuun asti. Hän ei voinut edes levähtää ja laskea kasseja käsistään. Märkä katu ja sitten kiire kotiin. Mitenkähän siellä?

   Kerrostalon ulko-ovella Anja vähän aikaa sortteerasi kassejaan. Haki olkalaukustaan avainta. Ovi porraskäytävään aina lukossa, niin kuin nyt tavallisten ihmisten asunnoissa mitään taideaarteita olisi. Olipa ainakin turvallista mennä rappukäytävään, kun ei ollut pelkoa kutsumattomista vieraista. Eipä juuri käynyt kutsuttujakaan. Kuka hänen huoliaan jaksaisi kuunnella.

   Hän keräsi voimiaan ajatellessaan jyrkkää nousua kolmanteen  kerrokseen  ja avasi  ulko-oven.  Kauhea  melu ja mökä tulvi Anjan korviin. Se täytti koko porraskäytävän. Sitten hän tajusi, että se oli musiikkia. Voi taivas, meidänkö radio? Hän hoippui portaat ylös. Toisessa kerroksessa tuli Niemisen rouva vastaan. Vihaisena kuin ampiainen.

 - Jo tämä melusaaste saa riittää. Pitäkää se tyttöletukka kurissa. Jollette pysty saamaan hiljaisuutta asuntoonne, valitamme taloyhtiölle. Saatte etsiä itsellenne uuden talon, jossa voitte mekastaa mielin määrin.

 - Voi anteeksi, ei se toistu. Minä kyllä puhun Kirsille. Minä kyllä...

   Lopulta Anja horjui kotiovensa edessä. Avasi sen ja syöksyi olohuoneeseen. Stereot täysillä ja Kirsi nojaamassa niihin. Korva kiinni kaiuttimissa, käsi lyöden tahtia radion pintaan ja kasvoilla autuas hurmioitunut hymy. Tyttö rakasti musiikkia yli kaiken. Hän toisteli epäselvästi joitakin laulun sanoja. mölisi välillä. Ei heti huomannut äitiään.

   Anja työnsi Kirsin syrjään. Pitkä hoikka sirojäseninen teinityttö. Vaaleat silkohapset. Suuret siniset silmät. Tavallisesti hymyilevät, mutta nyt niihin tuli raivostunut ilme. Ihanan musan kuuntelu keskeytettiin töykeällä tavalla.

 - Kuule Kirsi! Etkö jo vähemmälläkin kuule? Korvat tässä menee lukkoon. Ajattelisit vähän naapureitakin. Me saamme pian häädön sinun takiasi.

II  Menneitä muistellessa

1. Kirkkokuoro

   Niin, musiikistahan se alkoi. Kirkkokuorosta. Keskikoulussa Anja ystävystyi Marjatan kanssa. He olivat samalla luokalla ja yhdessä pinnistelivät luokalta toiselle. Anja huomattavasti helpommin. Marjatalla olisi toki ollut paljon paremmat edellytykset menestymiseen, jos kotioloja olisi verrattu.  

   Marjatta asui hienommassa kaupunginosassa. Heillä oli kaunis ja tilava omakotitalo. Hyvässä maalissa ja suurelta osalta perheenpään rakentama. Tämä oli taitava kirvesmies eikä hänen tarvinnut olla päivääkään työttömänä. Marjatan äiti oli kotona kuten Anjankin, mutta hän oli ahkera ja ehtoisa emäntä. Taloudellinen ja puuhakas. Hoiti kodin ja viisi lastaan mallikelpoisesti. Sen lisäksi myös uutteran ja tyytyväisen miehensä.

   Anja kävi siellä mielellään kylässä, koska hän sai tällöin nauttia normaaliperheen leppoisasta tunnelmasta. Toisinaan tytöt lukivat yhdessä läksyjään. Marjatalla oli oma huone. Hänhän oli ainoa tytär. Kodikasta, viihtyisää, paljon naurua ja leikinlaskua.

   Oli ankeata palata omaan kotiin. Ei tietenkään riitaa äidinkään kanssa, mutta se paikoilleen pysähtyneisyys ja äidin epämääräisyys. Hän ei millään tavalla ollut kiinnostunut Anjan maailmasta. Ei koulusta, ei harrastuksista, ei ystävistä. He olivat kuin eri planeetalta.

   Yksi pieni pahe oli Marjatan tunnollisessa ja osaavassa isässä. Noin kerran kuukaudessa hän otti reilun kännin kavereittensa seurassa. Ei hän silloinkaan muuttunut räyhääväksi tai pelottavaksi, ehkä vain  hieman puheliaammaksi. Mutta Marjattaa ja hänen äitiään ärsytti isän hapuileva ja hoiperteleva olemus. Loputon sössötys ja hekottelu. Perheen laboratoriomainen siisteyskin kärsi, kun tapahtui ruuan tiputtelua, olutlasin läikytystä, harhasuihkimista vessassa ja niin edelleen. Kamala luolakarhun kuorsaus järisytti taloa, kun isä-pappa viimein oli saatu luotsatuksi vuoteeseen.

   Marjatan äiti kulki rätti kädessä miehensä jälkiä korjaamassa ja marmatteli kuin kanaemo. Hillitysti ja kärsivällisesti, mutta kuitenkin. Marjatta sai iänikuisen inhon alkoholin käyttöön, vaikka kohtuulliseenkin. Tämä taas osaltaan

tuli  vaikuttamaan  Marjatan  elämään  ja  sitä  kautta  myös ystävättären. Näin Anja myöhemmin analysoi kohtaloaan.  

   Tytöt selvittivät keskikoulunsa. Marjattaa kiinnosti lastenhoitoala, mutta hän opiskeli jotensakin ponnettomasti siellä täällä. Valmista ei tahtonut tulla. Anja sen sijaan kirjoittautui kauppaopistoon. Numeroita ja pikkutarkkuutta. Se jotenkin antoi jämäkkyyttä hänen muuten niin hyllyvään elämäänsä.

   Hän tiesi olevansa aivan omillaan. Ei kenestäkään eikä mistään hän saisi tukea elämäänsä ja huoliinsa. Anja pärjäsi opinnoissaan hyvin ja huomasi puhumalla pärjäävänsä vielä paremmin. Hän osasi selittää asiat parhain päin. Selosti ja setvi, kunnes ajautui ainakin omasta mielestään tyydyttävään ratkaisuun.

   Valmistumispaperit saatuaan Anja pääsi vakuutusyhtiöön töihin. Viimein istui jo kassan päällä tai takana. Viihtyi työssään ja oli kuin eri ihminen. Itseluottamusta karttui. Perhettä, nimittäin omaa, hän kaipasi kuten Marjattakin. Marjatta siksi, että oli tottunut suureen onnelliseen perheeseen, ja Anja, koska oli ollut sitä vailla.

   He olivat liittyneet kirkkokuoroon ja kävivät muissakin seurakunnan tilaisuuksissa, etenkin retkillä, koska niillä saattoi kohdata sopivia sulhasehdokkaita. Liikuskelivat he muissakin nuorten riennoissa, mutta ystävättären viinaa vieroksuva maailmankatsomus veti heitä yhä enemmän seurakunnan puoleen.

   Marjatta väitti, että tärkein ominaisuus koko miehessä on raittius. Siitä seuraa sitten kaikki muu. Anja kaipasi muutakin. Romantiikkaa ja ystävyyttä. Saisi mies olla hauskannäköinenkin. Komea ja hurmaava. Kohtelias.

   Ystävykset olivat jo keskikoulussa laulaneet tyttökuorossa. Marjatta kauniisti, oikein ja nuotilleen. Pehmeällä naisellisella altollaan. Anja viiltävän kirkkaalla kaikuvalla sop-raanollaan. Sen  verran nuotin vierestä, että se muitten mielestä oli uskomattoman kiusallista. Ei edes kuoronjohtaja raatsinut ehdottaa Anjalle kuorosta luopumista.

   Häntä sijoiteltiin eri puolille rivistössä. Kokeiltiinpa häntä jo hieman sivussakin, vajaan metrin päässä muista. Se nyt näytti aivan hullulta johtajankin mielestä. Aivan kuin joku solisti. Takarivi oli pitkänhuiskealle tytölle sittenkin sopivin laulupaikka, mutta kaikki edessä seisovat valittivat opettajalle, että he sekoavat äänissään, kun Anja kirkuu heidän korvaansa. Sittenkin vaikka he laulaisivat melodiaa. Opettaja pyysi ihan kauniisti Anjaa laulamaan hiukan hiljempaa:

 - Älä huuda niin kovaa. Kuuntele muita. Ei kuorossa muuten voi laulaa.

   Anja yritti aivan tosissaan, mutta kuinka hän olisi kuunnellut muita laulaessaan, kun hän ei osannut kuunnella toisia edes puhumisen tasolla. Yhä enemmän Anja alkoi vallata toisten reviirejä puheripulillaan. Hän oli lapsena niin kauan joutunut nököttämään hiljaa nurkassaan. Äidille oli turha puhua. Ei hän kuunnellut.

   Kirkkokuorossa tytöt katsastivat kaikki bassot ja tenorit. Osa oli jo varattuja. Eräs Keijo oli aika tavalla Anjan mieleen, ja he ryhtyivät kaveeraamaan. Ensin vain kuoron jälkeen. Sitten tapasivat muuallakin. Anja oli riemuissaan uudesta sydänystävästään, ensimmäisestä vakavasti otettavasta sulhaskandidaatista. Keijo oli poliisi ja mahdottoman luotettavan tuntuinen. Tuskin lähtisi äkkiarvaamatta meriä seilaamaan.

   Anja puhui ja Keijo kuunteli. Kaikki tuntui täydelliseltä. Keijo vaan oli yhä harvemmin tavoitettavissa. Kiireisiä työvuoroja, ainaista iltapäivystystä. Niinhän se on poliisilla. Luonnollista tunnolliselle lainvalvojalle. Sitten Keijo lähti kirkkokuorosta ja vei mennessään aivan väärän tytön, yhden laimean ja alakuloisen alton. Se möllikkä ei saanut   sa-naa suustaan, muuta kuin laulunsanoja. Loilotti kyllä melko hyvin, täytyi myöntää.

   Viimein Anja kysyi Keijolta, miksei tämä enää halunnut olla hänen kanssaan.

 - Sinä olet ihan mukava ja sieväkin, mutta sinä puhut niin kauheasti.

   Anjalle oli seurustelun loppuminen melkoinen isku. Vähän aikaa hän yritti pidätellä puhettaan, mutta Marjatta sanoi, että on se kamalaa, jollei ihminen saa olla oma itsensä. Täytyyhän maailmassa olla olemassa joku mies Anjankin tyylisiä varten. Anjasta tällainen puhe oli tosi ystävyyden merkki. Hän yritti taas lähentyä Marjattaan päin. Keijon kanssa seurustelu oli pakostakin vierottanut ystävättäriä toisistaan. Tällä välin oli Marjattakin tosin löytänyt sopivan nuoren miehen.

   Kuorossa lauloi bassoa Martti. Lyhyehkö, hiljainen, tumma ja raitis. Liikealalla, mutta silti vesipoikia. Oli Anjakin häntä silmäillyt, mutta pituusero oli säikäyttänyt. Sellainen tummapintainen tappi. Ei hän halunnut koko ikäänsä sipsutella ballerinan tossuissa pää kallellaan, hartiat kyhärässä ja polvet lysyssä. Anjan mielestä raittius ei ollut mikään elinehto. Oli hän itsekin joskus ottanut pienen lasillisen.

 - Jotta saan kieleni kannat irtoamaan.

   Anja oli hiukan kateellinen Marjatalle. Hän kyseli uteliaana ystävättären tunteita. Ei niitä kummemmin ollut. Se raittius ja halu saada suuri perhe olivat päällimmäisinä. Martti sen sijaan näytti rakastuneelta. Hellät ilmeet ja hyväilevä kyynärpäästä tarttuminen, jopa seurakuntasalin naulakoilla, paljastivat hänen hehkuvat tunteensa. Marjatta ei näyttänyt kovin kiinnostuneelta. Antoi Martin innostua ja kosia. Ja niin he menivät naimisiin ja Marjatta alkoi  odottaa ensimmäistään.

   Nuoripari muutti toiselle puolelle kaupunkia, ja tapaamiset väkisinkin harvenivat. Kuorossa sentään joskus juttelivat. Anja asui yhä äitinsä kanssa, mikä tarkoitti, että he olivat samaan aikaan läsnä samassa paikassa silloin tällöin. Anja tunsi jääneensä yksin. Hänelle alkoi tulla kiire ja huoli löytää kumppani.

   Hän oli vähällä erota koko kuorosta. Oli liian tuskallista katsella onnellista Marttia ja rauhallista ilmapalloksi pullistuvaa Marjattaa. He jäivätkin pian pois tästä tärkeästä harrastuksestaan, koska Marjatta muhkeine muotoineen ei enää kehdannut osallistua kuoron esiintymistilaisuuksiin.

   Silloin kuoroon liittyi uusi jäsen. Korkea tenori, Ilmari. Pitkä ja hienostunut, aivan aatelisen näköinen. Herrasmiehen käytös, hillitty. Töissä kuulemma jossakin taidegalleriassa. Hänen pitkät hoikat ranteensa, laihat koipensa ja kuikelokaulansa kiihottivat Anjaa aivan mielettömästi. Muutkin kuorotytöt selvästi kiinnostuivat miehestä. Mutta Anjapa päätti toimia.

   Oliko sattumaa vai johdatusta, että Ilmari asui saman bussireitin varrella kuin Anja? Tosin muutamaa pysäkkiä aikaisemmin. Ei hätää. Anja jäi pois autosta samalla pysäkillä ja ilomielin raahusti loppumatkan kotiinsa, satoi tai paistoi. Vihdoin Ilmari alkoi saatella häntä. Ensin seuraavalle pysäkille, sitten jopa puoliväliin.

   Nokkelana nuorena naisena Anja kyllä harmikseen tiedosti, että asetelma Ilmarin kanssa oli tarkalleen päinvastainen kuin Marjatan kohdalla, jolloin innokas Martti oli jahdannut jaakeata neitosta. Tässä sen sijaan ylikuumeneva Anja koetti kaikin keinoin vietellä hiukan kylmäkiskoista ja hidasta sankariaan. No ainahan jompikumpi on alussa  kiin-

nostuneempi kuin toinen. Kyllä se siitä lämpenee.

   Kesti melkoisen ajan, ennen kuin Ilmari saatteli Anjan kotiovelle saakka, ja vain silloin, kun oli varma, että  paluu-bussi vielä kulki. Ehtoja ja rajoituksia. Niitähän elämässä riittää, arveli Anja, joka oli yrittänyt opetella ajattelemaan positiivisesti.

   Seurustelua käytiin siihen malliin, että Anja puhui ja Ilmari kuunteli, mutta teki silloin tällöin kysymyksiäkin. Anja vastasi pitkään ja perusteellisesti. Joskus hän ei ollut varma, kuunteliko mies lainkaan, mutta ei tämä ainakaan karkuun lähtenyt niin kuin se Keijo-poliisi.

   Anja puhui ja pulputti. Usein kieltämättä varsin mielenkiintoisesti. Harjoitus tekee mestarin. Sanavarasto laajeni ja kielikuvat rikastuivat, varsinkin kun tunnepuolikin räiskyi. Tosin Anja jutellessaan monasti sortui asioiden jankkaamiseen ja liialliseen toisteluun.

   Ilmari asui vielä äitinsä ja nuoremman sisarensa kanssa. Oli tympääntynyt tilanteeseen, varsinkin kun naisväki pyrki ohjailemaan hänen elämäänsä ja seurusteluyrityksiään. Ei hän kovin uskovainen ollut, mutta eihän ollut Anjakaan. Suopea seurakunnalle olisi ehkä ollut sopivin termi heidän hengellisestä elämästään.

   Anja vieraili jo Ilmarin kotonakin. Nyrpeä äiti ja nuopea sisar olivat ihan myönteisiä. Ilmari oli käynyt vain kansakoulun, ja Anjan merkonomin koulutus sekä hyvä työpaikka vakuutuslaitoksessa painoivat hyvinkin vaakakupissa. Ehkä oli ollut ratkaiseva kosintaperuste Ilmarinkin mielestä. Näin Anja pohdiskeli myöhemmin.

   Joka tapauksessa he viettivät häitänsä hehkeänä heinäkuun viikonloppuna. Marjatta odotti jo toistaan, mutta lyllerteli hilpeänä morsiusneitona häävilinässä. Kahvitilaisuus oli seurakunnan leiritiloissa romanttisessa saaressa.

   Tumma vesi liplatteli rantakiviin. "Miss' soutaen tuulessa..." tunnelmoi joukko kuorolaisia puhdasäänisesti, kun Anja ei ollut kiekumassa sorasointujaan ohjelmistoon. Näin kuiskasi joku ilkeämielinen musiikkikorva.

   Äitikin oli ilmestynyt häihin pyntättynä ja tyytyväisenä. Otti täytekakkua kolme kertaa ja ahmi voileipiä. Katseli ihaillen komeata ja hienostunutta sulhasta. Varmaankin kertoi myöhemmin naapureille vävypojastaan, joka oli kreivi ja sukulinnan omistaja. Anti olla. Siltä tuntui Anjastakin sillä hetkellä. Hän ei koskaan elämässään ollut tuntenut näin häikäisevää onnea. Ei ollut edes uneksinutkaan tällaisesta autuudesta. Hän oli todella kiitollinen elämälle.

2. Odotusta

   Anja ja hänen iki-ihana Ilmarinsa saivat mukavan asunnon Taka-Töölöstä. Hurmaava näköala, sillä puistokin näkyi vilaukselta, jos osasi katsoa vinosti keittiön nurkasta ja litistää nenänsä ikkunalasiin. Ilmari oli aina valmis palvelemaan. Omalla hillityllä hajamielisellä tavallaan hän oli kaikkea sitä, mistä Anja oli haaveillut.

   Nuori vaimo aivan kihisi hänen lähettyvillään. Riitti, jos hän vaikka vain ajattelikin miestä ja tämän hoikkia, vaaleakarvaisia reisiä, silloin lempi jo leimahti. Ilmari kihisi hillitymmin vai kihisikö ollenkaan? Sellaista ei positiivisesti asennoituva Anja pohtinut. Vielä. Heillä meni hurjan hyvin.

   Tärkeätä oli, ettei mies koskaan riidellyt. Vetäytyi vain pahoitellen kauemmaksi, jos tuli erimielisyyttä. Anjasta sekin oli ihanaa. Hän ei sietänyt kovaäänistä riitelyä ja melskettä. Oli kotonaankin tottunut rauhalliseen meininkiin. Mitä äiti nyt joskus huokaili tai purki ainaisia ilmavaivojaan. Nekin tuntuivat nallipyssyn laukauksilta hiljaisessa kodissa.

   Naapurissa oli asunut perheitä, joilla oli jatkuva maailmansota menossa. Tappelivat pihallakin kaiken kansan näh-

den. Epämiellyttävää seurattavaa pikkutytölle. Kukkotappeluita tai paremminkin kukko-kana-tappeluita.

   Puuttui vain, että vedonlyöjät olisivat astuneet kuvioon. Suuri miehenköriläs ei välttämättä ollut varmin voittajaehdokas. Esimerkiksi Hartikaisilla keskikokoinen ja jäntevä Rauha useimmiten vei pisteet kotiin. Tasoittavana tekijänä oli tosin isä-Hartikaisen hunteloittava humalatila.      

   Ilmari vain heittäytyi välillä niin kovin osaamattomaksi. Jos he vaikka ripustivat taulua seinälle, Anjan piti olla pomona.

 - Hae naula. Ei niin pientä. Hae vasara. On se siellä. Katso alalaatikosta. On se siellä taaempana. No johan löysit. Pitele taulua. Ylemmäksi, vielä vähän. Ei kun puoli senttiä alemmaksi, vasemmalle. Sehän on vinossa, siis oikealle. No pitele nyt, minä lyön naulan.

   Miten Ilmari pärjäsi taideliikkeessään? Ehkä hän oli siellä vikkelämpi. Anja tiukkasi joskus, mitä mies oikein miettii.

 - En sen kummempia. Rentoudun työpäivän jälkeen. Rankkaa, kun on niin vaativia asiakkaita, jopa ruotsinkielisiä.

   Ilmarilla oli vaikeuksia toisen kotimaisen kielen käytössä. Anja yritti välillä antaa hänelle keskustelutunteja. Hän ajatteli omaa todella monitahoista ja vaativaa työkenttäänsä. Ehkä toiset ihmiset stressaantuvat helpommin. Mies kaipasi kai rauhaa.

   Marjatta oli pyöräyttänyt jo toisen pojan. Reippaan ja paksun ja nauravaisen, niin kuin oli ollut edellinenkin. Ystävättäret pitivät taas kiinteämmin yhteyttä, vaikka Anjalla oli omakin perhe. Martti oli aina menossa työnsä vuoksi, ja Marjatta leikki mieluusti kotiäitiä. Nautti siitä.

   Leikiltä se joskus tuntuikin. niin helposti kaikki sujui hyräilyn säestyksellä. ”Mökin rakennan mä yrttitarhaan”  sopi

hyvin teemaksi Marjatan nukkekodille, jossa hän ei totisesti ollut mikään alistettu vaimo.

   Anja vieraili usein ystävättärensä luona ja vei Ilmarinkin mukanaan. Heidän oli helpompaa lähteä vierailulle kuin Marjatan villien vekaroittensa kanssa. Ihmeen innokkaasti Ilmari suostuikin kylästelemään, vaikka ei saanut siellä miehistä juttukaveria. Martti oli usein iltaisinkin työn touhussa.

   Sillä välin kun naiset juorusivat eli vaihtoivat tietoja, Ilmari leikki lasten kanssa. Toimi hevosena ja välillä traktorina kontaten pitkin huoneistoa. Näytti todella nauttivan peuhaamisestaan.

   Pikkupojat olivat haltioissaan, sillä eihän Martti kerinnyt leikkimään heidän kanssaan. Myöskin Marjatta pani merkille Ilmarin lapsirakkauden.

 - Saat hänestä hyvän isän lapsillesi, hän myhäili ja vilkaisi tarkoittavasti Anjan vyötäröä.

   Sitten se tapahtuikin, aika vaivattomasti. Anja rupesi odottamaan. Hän oli tietysti iloinen, mutta mietti toisaalta, että lapsi olisi saanut vielä viivyttää tuloaan. Ilmari vaan oli ollut toista mieltä. Lapsia ja mahdollisimman pian. Heillä oli kuitenkin melkoinen asuntovelka eikä äitiysloma vielä tässä vaiheessa oikein houkutellut. Ilmarilla ei ollut ylenemismahdollisuuksia. Hyvä kun sai pitää entisenkään paikkansa. Oli onneksi tunnollisen työntekijän maineessa. Ei tosin kovin aktiivisen.

   Ilmari oli revetä riemusta kuullessaan vauvauutiset. Hänhän ei yleensä helpolla näyttänyt tunteitaan. Lapsi oli hänelle jotakin hyvin tärkeätä. Niin iloisena ei Anja ollut miestään juuri nähnytkään, paitsi kun tämä konttasi Marjatan kotona. Ilmari melkein riehaantui. Joka leikkipuiston ja

lastenvaunujen kohdalla hän pysähtyi ihastelemaan  pieno-

kaisia.

   Anja joskus mietti, ettei tuo into vain ollut teeskenneltyä. Ei kai mies voinut olla noin tohkeissaan isäksi tulemisesta. Tai ehkä oli. Anjalla oli kokemusta vain omasta liukenevasta, pari-kertaa-vuodessa-isästään. Tosi osa-aika-isä.

   Myös Anjan äiti oli pannut merkille Ilmarin innokkaan odotuksen. Vävy tuli hyvin toimeen äidin kanssa. Oli kohtelias ja avulias. Auttoi tuolin pöydän viereen kuin hienossa ravintolassa. Avasi ovet ja tarttui kevyesti anoppia kyynärpäästä portaita laskeuduttaessa. Äiti aivan punoitti. Hän alkoi taas kertoa merikapteenimiehestään ja muista hienoista muistoistaan.

   Ilmari kuunteli tai oli kuuntelevinaan. Hymyili ymmärtäväisesti. Anja rakastui mieheensä yhä vain enemmän. Aivan kyynelsilmin hän seurasi tämän käyttäytymistä muitten seurassa. Huomaavainen, hellä, hienotunteinen. Oikea miesten mies.

   Äidillä oli tapana ladella tyttärelleen neuvovia huomautuksia, kun Ilmari oli mennyt ulos autoa starttaamaan. He olivat nimittäin hankkineet pienen käytetyn auton, joka sentään onneksi toimi jotenkuten.. Useimmiten.

 - Kyllä olet saanut ihanan miehen. Olen siitä iloinen. Kyllä tuollaisen hurmurin ympärillä pyydystäjiä riittää. Pidä hänestä kiinni, molemmin käsin.

   Nainen tarkoitti hyvää, mutta Anja jotenkin huolestui. Ei hän halunnut päästää pelkoa mieleensä. Piti ajatella myönteisesti. Suhteet äitiin olivat selvästi parantuneet onnellisen avioliiton myötä. Hän ymmärsi, kuinka vaikeata äidillä oli ollut odottaa isätöntä lasta vaikeissa olosuhteissa naapurien pilkan maalitauluna. Anja jopa halasi äitiään. Tämä oli hämmästynyt.  Ei  hän  ollut  tottunut   hellyydenosoituksiin  

tyttärensä taholta.

   Anja  silmäili  usein  itseään  peilistä. Nykyään varsinkin,

äidin pelottelujen jälkeen. Marjatta oli odotusaikoinaan kuin suloinen Neitsyt Maria. Tummat kiiltävät kutrit, kirkkaat säteilevät silmät, heleä iho, hymykuopat. Äidillisen pyöreä ja hellyttävä. Hän aivan kukoisti. Tiesikö aamupahoinvoinnistakaan mitään? Eipä juuri. Se odotuksen ilo häivytti pahan olon tunteet. Hän oli oikea vauvaihminen.

   Niinhän oli Ilmarikin. Sitä paapomista ja palvelua, mitä Ilmari suoritti vaimonsa vuoksi päivän mittaan. Untelo taulunripustaja oli tipotiessään. Hän oppi jopa lämmittämään hernekeiton ja silakkalaatikon. Puurokin lähes onnistui

 - Onko sinulla varmasti hyvä olla? Miten on jalat? Tuonko tyynyn selkäsi taakse? Haluatko maitoa?

   Anja otti palvelut vastaan hyvällä omallatunnolla. Ensimmäinen kerta, kun häntä näin hoivattiin ja passattiin. Mitä nyt töissä juoksupoika joskus teki ylimääräisen lenkin kassarouvan pyynnöstä. Mutta että tällaista. Anja oli kyllä avun tarpeessakin. Pahoinvoinnit olivat kauheita. Pakko oli saada lääkäriltä niihin helpotusta. Hän pelkäsi oksentavansa sisuksensa pellolle. Särkyä, jomotusta, flunssan oireita ja ähkimistä. Verenpainetta ja peräpukamat.

   Yksinkertaisempaa olisi ollut luetella, mikä vaiva hänestä puuttui. Kaikki klikkasi, mutta miksi. Nuorihan hän oli. Ja Marjatta sen kun sädehti. Kieli oli Anjalla ainoa elin, johon raskaus ei ollut haitallisesti vaikuttanut. Päin vastoin. Kielitaito vain parani, koska joutuessaan olemaan poissa töistä raihnaisuutensa vuoksi hän lueskeli ruotsalaisia ja englantilaisia kirjoja ja lehtiä. Silläkin tavalla yritti varmistaa jalansijaansa tärkeällä työpaikalla.

3. Vierailu

   Raskaus edistyi kuitenkin aivan normaalisti. Marjatta loh-dutteli, että kyllä se siitä valkenee, kun vauva on sylissä. Odottelee vain kärsivällisesti. Anjasta tuntui, ettei hän kestä enää, vaikka vasta pari kuukautta oli kulunut. Sitten koitti marraskuinen päivä, jolloin heidän piti lähteä Marjatan ja Martin nuorimman pojan synttäreille. Lauri oli heidän kummipoikansa.

   Anja oli taas kurjassa kunnossa ja ehdotti jopa, että he menisivät sinne vasta seuraavalla viikolla. Ei se pikkukaveri kalenteria tutki eikä noteeraisi, vaikka kummien kanssa vietettävät juhlat hiukan siirtyisivät. Sittenhän riittäisi hauskanpitoa vähän pidemmälle ajalle.

    Marjatta ei ottanut kuuleviin korviinsakaan, että kummit peruisivat tulonsa. Lauri ja Tuomas odottivat innolla heidän vierailuaan, varsinkin kummisetää. Ilmarikin varoitteli, ettei pojille saanut tuottaa pettymystä. He menisivät sinne omalla autolla. Ei siellä niin kauan tarvitsisi viipyä.

   Se ratkaisi asian. Ilmari oli ollut niin ihmeellinen koko vaikean odotusajan, joten Anja tunsi ihan velvollisuudekseen suoda hänelle tämä ilo ja tilaisuus saada puuhastella lasten kanssa ja unelmoida tulevasta omasta kullanmurusta. Ilmari puhui tavan takaa siitä pikkuisesta. Hän kutsui sitä työnimellä "Anne". Siitä tehtäisiin Anneli tai Annikki tai jotakin sellaista naisellista.

 - Entä jos se onkin poika?

 - Voisi olla vaikka Antti, kiva niinkin. Saisivat olla vielä kaksoset, niin molemmat nimitoiveet toteutuisivat.

   Anjan nimitoiveita hän ei ollut kysellyt. No ei hänellä niin varmaa kantaa sen suhteen ollutkaan. Pääasia, että Ilmari olisi tyytyväinen. Nytkin Ilmari lausahti leppoisasti:

 - Lähdetäänpäs  tytöt, Anja ja Anne, hirmuhauskoille  synt-  

täreille.

  He saapuivat hiukan myöhästyneinä, koska Anjan piti totta kai vielä lähtiessä rynnätä vessaan oksentamaan. Hän  piteli kiinni lavuaarin reunasta ja tuijotti kuvaansa. Äidin varoitukset Ilmarin pitelemisestä tulivat väkisinkin mieleen. Miltä hän oikein näytti tässä onnentilassaan?

    Kalpea, pelottavan kalpea, melkein sinertävä. Tummat pussit silmien alla. Huulet valjut, katse väsynyt, kuin kuolemansairaalla. Ikään kuin hän jo tänä odotusaikana olisi etukäteen kantanut kaikki tulevat murheet ja taakat. Hiukset, jotka muuten olivat kullanruskeat, olivat elottomat, kiillottomat ja hahtuvaiset. Permanenttia ei uskaltanut ajatellakaan. Kaljuuntuuko hän? Onko hänessä jokin puutostauti?

   Tuntui melkein yhdentekevältä, kun tämä pahoinvointi vain vihdoin helpottaisi. Anja piti hetken kättään vatsansa päällä. Siellä se pikkuinen uinailee. Voi, voi. Eiköhän tästä selvitä.

   Ilmari kohteliaasti hoputteli:

 - Olemme jo puoli tuntia myöhässä ja poikien täytyy päästä nukkumaan.

   Nekö ne olivatkin kaikkein tärkeimmät tässä tilanteessa? Anjaa hävetti tämä ärtyisyys. Se oli lisääntynyt. Se nousi ja laski kuin vuorovesi. Syyllisyys epäystävällisyydestä velloi mielessä. Kaikki se kaivertava kateus ihanaa ystävätärtä kohtaan.

   Niinpä he saapuivat Marjatan kotiin. Olihan se Martinkin, mutta jotenkin tuli aina sanottua, että mennään Marjatan luo. Martti kun oli niin harvoin kotosalla, mutta nyt hän oli, merkkipäivän kunniaksi. Kohteliaana isäntänä auttoi pois päällysvaatteita, Toivotteli tervetulleeksi. Oli ihan seurustelukelpoinen.

   Marjatta pyörähti keittiöstä iloisena ja punaposkisena. Kirkassilmäisenä. Tumma tukka kiilteli hauskana poninhäntänä. Punainen rusetti  hiuksissa  ja  uumillaan  punapil-kullinen esiliina, jossa oli pullea nalle taskuna. Hän teki itselleen ja lapsille mahdottoman hauskoja vaatteita.

   Oliko Anja koskaan viime aikoina nähnyt Marjattaa ilman tätä tavaramerkkiä, essua? Se oli muutaman kerran unohtunut hänen ylleen kaupassa käydessäkin. Marjatta vain nauroi heleästi erehdykselleen. Hän osasi suhtautua pieniin kömmähdyksiin huumorilla. Ei kai hänelle suuria ollut koskaan tapahtunutkaan. Auringon lapsi. Sunnuntailapsi. Tai niinpä oli hänkin Anja vihdoin ja viimein.

   Ilmari jo ehti tiedustella, missä pojat viipyvät. Sieltähän he törmäsivätkin paikalle. Pienempi tallustellen palleroisilla jaloillaan. Nätisti puettuina kuin pienet herrasmiehet. Raidallinen liivi kummallakin. Valkoinen paita ja samettihousut. Mutta voi hyvä ihme! Mikä heitä vaivasi? He olivat pilkukkaita kuin äitinsä esiliina.

 - Vesirokkoa se vain on. Se on jo ohi menossa.

   Anja kai jäykistyi hieman. Vesirokkoa ja hän täällä, odottava äiti. Raskaus vasta alullaan.

 - Se on jo melkein ohi. Kai sinä vesirokon olet sairastanut jo lapsena? Kaikillahan se oli.

   Sitä Anja ei todellakaan tiennyt. Turha edes kysyä äidiltä. Olisiko tämä kiinnittänyt siihen huomiota? Erottiko vesirokkoa paiserutosta? Yhtä kaukaisia asioita hänen unimaailmassaan.

   Anja tunsi taas pahoinvoinnin nousevan. Hän vetäytyi kylpyhuoneeseen. Oksennusta ei enää tullut, mutta oli uskomattoman kummallinen ahdistava tunnelma. Hän palasi muitten luo. Ilmari leikki lattialla lasten kanssa Laurin uudella  autolla. Lähellä  Anjaa. Hän  ei yrittänytkään ohjailla

poikia toiseen huoneeseen. Ei liioin Marjatta. Martti katseli sivusta.

   Marjatta puuhasi. Hän oli oikein elementissään. Toi herkkuja pöytään. Vielä kun Anja  ja  Ilmari  olivat jo  lähdössä, hän houkutteli heidät maistamaan makoisaa iltapalaa. Aivan kuin kiusallaan pidätteli heitä tautisessa talossa.

 - Tämä tekee hyvää sinun pahoinvoinnillesi. Maistapas.

   Kun he ajoivat kotiin, pimeästä puistosta livahti kadulle jotakin mustaa. Aivan Ilmarikin säpsähti ja jarrutti äkisti.

 - Kissa se vain on. Musta kissa, hän rauhoitteli Anjaa.

   Anja tunsi taas outoa jähmeyttä ja kääntyi taaksepäin. Yritti sylkäistä kolme kertaa. Varmuuden vuoksi. Ei saanut sylkäistyä yhtäkään kertaa. suu oli rutikuiva. Minne hän muuten olisi sylkäissytkään Ilmarin siistissä autossa? Olisipahan vain ollut jonkinlainen kuvaannollinen ele pelottavan kohtalon torjumiseksi.

4. Kruununprinsessa

   Synnytys tapahtui pari viikkoa etuajassa. Hyvä niin, sillä Anjasta tuntui, ettei hän olisi kestänyt enää kauempaa. Kaikki oli vastaan. Vaivat vain lisääntyivät. Lapsi kuulemma voi hyvin. Kasvoi ja liikkui ihan sopivasti. Muitten mielestä. Anjan käsityksen mukaan vauva tempoili hänen sisuksissaan niin rajusti, että napit oli lentää takista. Taas täytyi juosta oksentamaan, kun pieni jalka töykkäsi palleaan.

   Ilmari touhusi kovasti. Olisi kai neulonut vauvan töppösiäkin, jos joku olisi kerinnyt opettaa häntä. Synnytykseenkin hän tuli mukaan, vaikka Anja ei olisi niin välittänytkään. Marjatta ihmetteli hänen vastahakoisuuttaan:

 - Anna Ilmarin toki kokea syntymisen ihme ja isäksi tulemisen  autuus. Olisin  ollut ikionnellinen,  jos  Martti  olisi

voinut osallistua poikien synnytykseen, mutta eihän sille passannut. Taisi tahallaan järjestää työmatkoja. Jänisti.

   Marjatta hymyili salaperäistä hymyään. Mahtoi olla jo tyttö tilauksessa.

   Anjan synnytystuskat olivat kauheat. 22 tuntia yhtä rääkkiä. Hänen hermonsa eivät kestäneet. Hän huusi suoraa huutoa. Siinä eivät auttaneet Ilmarin lohduttelut eivätkä hoitajien rohkaisut. Kerran kätilö iski Anjaa vasten kasvoja, että saisi hysteerisen huudon lakkaamaan. Muutkin synnyttäjät jo tutisivat sitä kiljumista kuunnellessaan. Anja huusi vielä senkin jälkeen, kun ompelut oli jo suoritettu ja kaikki muka onnellisesti ohi.

   Reipas pieni tyttö, kaikki jäsenet tallella, varpaat ja kaikki. Ilmaisi itseään tosi railakkaasti. Ilmari oli hurmioissaan. Hänen melkein naiivi riemunsa taisi tarttua henkilökuntaankin. Sydämellisesti he onnittelivat nuoria vanhempia.

   Seuraavat kuukaudet mahtuivat muutamaan sanaan: syöttöä, pyykkiä, unen puutetta, väsymystä ja taas alusta. Mutta silti onnea. Anja itse kuitenkin ihmetteli, ettei hän ollut ihan super-hyper-onnellinen. Mikä jarrutti? Voiko ihminen nähdä tulevaisuuteen?  Elää tuntemuksia ja kokemuksia, jotka eivät vielä ole millään tavalla todentuneet.

   Prinsessa Anne, niin Ilmari kutsui tytärtään. Jostakin syystä Anja halusi, että tytön nimi olisi Kirsi. Vasta toinen nimi oli Anneli. Samahan tuo on. Kutsumanimi olkoon mikä hyvänsä, sitten kun pikkuneiti siitä itse päättää. Niinpä Anja ja äiti nimittivät tyttöä Kirsiksi ja Ilmarin suku sekä Marjatan perhe Anneksi. Ikään kuin lapsi olisi halkaistu kahtia kuin Salomonin tuomiossa. Ennustiko tämäkin sitten jotakin?

   Saattoi olla synnytyksen jälkeistä masennusta, lohduttivat muut, kun Anja ei vain tuntenut olevansa oma itsensä. Painajaisunia  ja kummia  tuntemuksia. Alakuloa  ja aavistelua. Merkkien tarkkailua. Musta kissa juoksi taas kerran polun poikki puistossa.

   Anja juoksi perässä ja syljeskeli. Takin rintamuksellekin tuli roiskeita ja  limaa. Nuha  taas  vaivasi. Pahinta  oli,  että naapurin rouva sattui näkemään. Tervehti häntä aina sen jälkeen jotenkin varovaisesti. Kuin vaahtosuista petoa.

   Oli asioita ja huomioita, joita hän ei halunnut nähdä eikä tunnistaa. Ainoa mikä helpotti oloa oli puhuminen. Hän puhui lakkaamatta jopa yksin ollessaan. Hän ei välittänyt, oliko ketään kuulemassa. Hän vain selitti ja toisti ja eritteli kokemuksiaan ja tekemisiään. Etenkin sitä, mitä pitäisi tehdä.

   Kauhisti työhön palaaminen äitiysloman jälkeen. Vaativaa hommaa, tarkkaa kuin mikä. Ei pistettä saanut piirtää väärään paikkaan. Miten hän kestäisi keskittymisen paineen ja vastuun todella suurista rahasummista?

   Hoitopaikka lapselle? Marjatta vihjaisi, että hän voisi ottaa Annen hoiviinsa. Menisi samalla kuin omatkin lapset. Hän oli juuri saanut pikku tyttären. Sekin aivan toiveitten mukainen. Nimeksi tuli Annikki. Siitähän nimestä Ilmari piti kovasti.

   Tyttö oli pyörähtänyt maailmaan helposti. Oven avauksessa. Marjatta oli ollut avaamassa eteisen ovea, ja lapsi tuli melkein lattialle. Sairaalaan oli ehditty juuri ja juuri. Onneksi Ilmari oli ollut käymässä Marjatan luona jollakin asialla.

   Kyllä Marjatta jaksaisi hyvin Annenkin kanssa. Soma tyttönen ja rauhallinen. Kuin ilmetty isänsä. Mikä kaunotar hänestä tuleekaan. Taas Anjan sydämeen pisti. Imetys oli lakannut, liian aikaisin Marjatan mielestä, joka olisi herutellut maitoa lapsilleen vaikka yläasteen ensimmäiselle luokalle asti. Lehmä. Hyi, Anja katui heti ajatuksiaan. Anja oli niin stressaantunut. Työhön paluusta, jostakin muustakin. Mistä? Ehkä tulevaisuudesta?

 - Mitä sinä tulevia murehdit. Et voi sille mitään. Eikö lääkäri voisi antaa sinulle jotakin rauhoittavaa?

   Ilmari puheli näin ja Marjatta. Vieläpä äitikin, kun tytär valitteli  huteroa  oloaan. Rauhoittavat  rauhoittivat  vähäksi aikaa, mutta Anja pelkäsi tulevansa niistä riippuvaiseksi. Voihan olla, että työhön meno sittenkin helpottaa. Tulee muuta mietittävää. Ehkä hän on sittenkin enemmän virkanainen kuin perheenemäntä. Osasi hän ruokaa laittaa, herkullistakin, kun siihen keskittyi. Joku kysyikin:

 - Äidiltäsikö olet oppinut näin hyvät lihakeitot ja patapaistit valmistamaan?

   Anja ei viitsinyt paljastaa, että sen takia hän juuri oli niin hyvin taloudenhoitoa oppinut, kun äiti ei ollut koskaan puuttunut siihen millään lailla. Anjan oli ollut pakko oppia itse ja oppikin, mutta ei hän siitä isommin nauttinut.

   Anja huomasi, että hän oli porissut jo puoli tuntia eikä Ilmari ollut enää edes huoneessa. Ei koko asunnossa. Oli jo kaukana. Oli lähtenyt hiljaa, huomaamatta. Painanut varovaisesti ulko-oven kiinni. Ehkä auttanut oikein avaimella, ettei lukko napsahtanut. Liukeni, poistui, pakeni.

   Ilmari ei kestänyt asioiden setvimistä. Eihän ollut paljon setvittävääkään. Paitsi lainojen korot ja lyhennykset, Anjan työhön meno, lapsen hoitopaikka, lastenrattaiden hankinta. Tätähän on kaikilla. Mikä tässä nyt niin ongelmallista oli? Valtavan esitelmän aihe. Se oli Ilmarin mielipide.

5. Mitä tämä oikein on?

   Kirsi oli jo yli vuoden ikäinen. Ennusmerkkejä oli ollut. mutta Anja oli kieltäytynyt niitä huomaamasta. Neuvolassa ja lääkärin tarkastuksessa hän oli omalla puheellaan peittänyt ja pommittanut hajalle terveydenhoitajan varovaiset yritykset ottaa esille tosiasioita.

   Eräänä päivänä tyttö istui lattialla keittiön ja olohuoneen välisessä oviaukossa. Selin tiskipöytään, jonka ääressä hänen  äitinsä   työskenteli. Anjalla  oli suuri kattila kädessään ja hän aikoi juuri laittaa sen hellalle. Hänen kätensä olivat märät, joten kattila pääsi rämisemään lattialle töykkäiltyään sitä ennen kuuluvasti lieden metalliosiin. Melu oli kuin rock-yhtyeen rummutuksessa tai Kohtalonsinfonian kohokohdissa.

   Anja pelästyi, että lapsi saisi shokin, koska tämä ei ollut edes nähnyt tapahtumaa. Lapsi istui rauhallisena paikallaan ja pureskeli puista palikkaansa. Anja tuijotti ja meni varovaisesti lapsen eteen ja kuiskasi:

 - Kirsi pieni, ethän säikähtänyt? Äidiltä vain putosi kattila.

   Tyttö hymyili hänelle ja nakersi palikkaa. Anja meni uudestaan lapsen taakse ja kumautti kattilalla kovasti lattiaan. Lapsi kääntyi ja hymyili.

 - Kuuleehan se. Totta kai.

   Anja oli helpottunut. Muka. Ehkä lapsi oli vain aistinut tärinän takanaan, koska Anja oli iskenyt lattiaan. Nyt hän otti kattilan ja kannen, meni taas tytön taakse, mutta kauemmaksi ja läjäytti esineitä kovasti yhteen. Pienokainen ei ollut tietääkseenkään.

   Anja läimäytteli kattilaa ja kantta toisiinsa yhä kasvavalla pauhulla ja yhä kasvavalla kauhulla. Ei mitään tulosta. Viimein lapsi jo muutenkin kyllästyi istumaan paikallaan ja konttasi olohuoneeseen.

   Sinä iltana Ilmari oli myöhään töissä. Anja hoiti lapsen, syötti, kylvetti, laittoi nukkumaan. Lauloi hiljaa kehtolaulun, niin kuin hänen tapanansa oli. Nuotilleen tai ei. Eihän tyttö-parka sitä kuullut. Hymyili ja äännähtelikin jotakin äitiä katsoessaan.

   Anja istui pimeässä olohuoneessa aivan turtana. Se vesirokko? Ehkä  se oli  tarttunut, vaikka  hän  ei  ollut oireilua huomannutkaan kaikkien vaivojensa ja nuhiensa keskellä. Anja yritti muodostaa jonkinlaista rukoustakin, mutta ajatus oli niin tahmea ja takkuinen, ettei  hän koskaan päässyt kauemmaksi kuin:

 - Auta, voi auta, Jeesus, voi auta.

   Jos hän vain kuvitteli kaiken. Liian vilkas mielikuvitus, liian vähän itsekuria. Ehkä Ilmari järkevänä realistisena miehenä toteaa, ettei tytössä ole mitään vikaa. Hänen prinsessansa. Kuinka he eivät olleet huomanneet mitään hälyttävää, vaikka lapsi oli ollut heidän elämänpiirissään jo vuoden. Kaikkialla: kotona, kaduilla, autossa, juhlissa, kaupoissa, leikkipuistoissa.

   Ei vuoden vanhalta voinut odottaakaan suuria kommunikointitaitoja. Hymyä, jokellusta. Oliko se ollut normaalia jokellusta? Ei Anja tiennyt, ei ollut kokemusta tällaisesta.

   Neuvola. Olihan hoitaja siellä napsautellut sormiaan, koputellut pöytää ja ravistellut helistintä. Puhutellut tyttöä. Anja oli luullut tai halunnut luulla, että he vain testasivat lapsen älyä ja yleistä kehitystasoa. Pääasia, että paino ja pituus ja punaiset posket olivat kunnossa. Ja liikkuminen. Tarttui leluihin ja oli kiinnostunut ympäristöstään.

   Eteisen ovi kävi. Ilmari meni ensimmäiseksi makuuhuoneeseen katsomaan prinsessaansa. Tämä nukkui tuhisten takapuoli pystyssä. Posket punersivat, ja vaalea hiuskiehkura kertoi hurmaavasta isästä. Rauhallinen, terve ja tomera tyttönen. Ilmari leperteli jotakin isin pienestä rakkaasta prinsessa-kullanmurusta.

 - Kauniita unia, rakas Anneni.

   Kauniita unia koko perhe, ajatteli Anja. Untahan tämä vuosi oli ollut. Nyt joutuisi Ilmarikin heräämään siitä. Pakkohan hänelle on kertoa. Oli enää ajan kysymys, että neuvolan   henkilökunta  ottaa  asian  puheeksi.  Taikka  lapsiin

tottunut Marjatta huomaa päivähoitolapsessaan jotakin outoa. Kas kun ei ole jo huomannut.

   Ilmari rojahti nojatuoliin, aukoi paidan nappeja ja rentoutui niin, että se melkein kuului. Huokailua ja pihinää, puolihaukotuksia ja mielihyvän ähinää. Anja katseli häntä ja oli hiljaa. Ilmari vilkaisi vaimoaan pari kertaa, ehkä ihmetellen tämän vaiteliaisuutta.

 - No miten sen äidin päivä on mennyt?    

   Silloin Anja laukesi, repesi ja räjähti. Yhtenä ryöppynä kaikki kokemukset, pelko ja tuska purkautuivat esille. Ihmeen nopeasti Ilmari muuten käsitti, mistä oli kysymys. Oli tottunut Anjan puheryöpystä onkimaan olennaisen. Ei hän mikään tyhmä mies ollut, vaikka joskus niin epäkuunteleva.

   Ilmari ei epäröinyt. Hän meni makuuhuoneeseen. Varovaisesti ja hellästi herätteli tyttöä. Nähdessään isänsä lapsi hymyili leveästi eikä närkästynyt häiritsemisestä. Ilmari istui tuolille, pani tylleröisen istumaan syliinsä kasvot itseään kohti ja kehotti Anjaa tuottamaan melua lapsen selän takana. Kuin lääkäri. Ilmari pyysi Anjaa ensin kuiskaamaan jotakin, sitten puheäänellä, sitten huutaen, sitten kirkuen. Rämisyttämään kattilan kansia vastakkain. kovemmin.

   Ei mitään tulosta. Tyttö joskus vilkuili taakseen nähdäkseen äitinsä, mutta ei toki äänien vaikutuksesta. Tätä kesti melkein tunnin. Pieni alkoi väsyä ja itkeä. Isänsä sylissä hän viimein tyyntyi ja nukahti. Vanhemmat siirtyivät olohuoneeseen elämänsä kauheimpaan neuvonpitoon.

6. Taistelu

   Tuntui, että kaikki tulivat avuksi tähän tragediaan. Neuvolan henkilökunta seisoi jo asennossa papereineen ja ohjekirjasineen valmiina lohduttamaan ja rohkaisemaan vanhempia.  Ymmärsivät  todella . Anja  oli  heille  kiitollinen.

   Marjatta oli myös heti tukemassa. Kertoi ounastelleensa jotakin, mutta  oli  toivonut, että  lapsella  olivat vain korvat tukossa. Nuhaa tai muuta sellaista. Äitikin lohdutteli, ettei elämä ole aina aivan täydellistä.

   Vieraammatkin ihmiset osoittivat myötätuntoa. Edison ja Beethoven sekä muitakin huonokuuloisia kuuluisuuksia marssitettiin näyttämölle esimerkkinä siitä, että jonkin vamman ei tarvinnut olla esteenä mittavillekaan suorituksille ihmiskunnan historiassa.

   Anja taisteli. Ehkä Ilmarikin. Hän oli tavallista hiljaisempi. Hoiti ja helli tytärtään kuten tähänkin asti, mutta vetäytyi yhä kauemmaksi puhekontaktista vaimonsa kanssa. Anja selitti ja analysoi. Etsi ratkaisuja ja syitä tapahtumaan. Jossitteli ja kaavaili. Ja tietenkin tutkaili paranemisen mahdollisuuksia.

   Alkoi pitkä kierros eri lääkäreillä. Ei voitu mitään. Äidin vesirokko oli vaurioittanut kuuloelimiä. Anja ei ollut huomannut sairauttaan. Oli pitänyt sitä tavallisena flunssana. Hänhän oli yskinyt ja pärskinyt koko raskautensa ajan.

   Seuraava vuosi oli opettelua hyväksymään tilanne ja tekemään kaikki mahdollinen tytön hyväksi. Kirsi voisi päästä kuulovammaisten lastentarhaan ja sitten varsinaiseen kouluun. Sen jälkeen mahdollisesti johonkin sopivaan ammattiin.

   Lasten vanhemmille oli kerhoja ja yhdistyksiä, joissa heille tarjottiin valaisevia luentoja, keskusteluapua ja kirjallisuutta. Anja joskus tuumi, että tällä tietomäärällään hän olisi jo kouluttautunut vaikka korvaspesialistiksi johonkin sairaalaan.

    Hän jopa opiskeli viittomakieltä pystyäkseen ohjaamaan lastaan mahdollisimman normaaliin elämään. Hän otti työstään virkavapautta voidakseen ainakin näin aluksi täysipainoisesti  keskittyä  Kirsin  hoivaamiseen. Ilmarilla työ-kiireet lisääntyivät. Oli kursseja ja seminaareja. Nähtävästi  näin oli kaikilla aloilla. Ei Anja ehtinyt kyselemään miehen-sä menoja. Ilmarin sai kuitenkin yhä helposti lapsenvahdiksi, jos Anja juoksi opiskelemassa uusia työtapoja lapsen hoidossa.

   Anja halusi välttämättä toisen lapsen ja pian. Ilmari oli sangen jaakea. Vetkutteli ja vältteli ja pakeni. Hän oli vuorostaan alinomaa huonovointinen. Päätä särki ja flunssa joko tulossa tai menossa. Liian heikkona niin vaativaan ja raskaaseen suoritukseen.

   Suoritus! Uuden vauvan hankkiminen. Jo oli aikoihin eletty. Anjasta asia piti hoitaa ja hopusti. Monestakin syystä. Kirsille olisi hyväksi saada puuhata terveen lapsen kanssa. Se olisi kehittävää, vaikka toinen olisi nuorempikin. Ilmarikin viihtyisi taas paremmin kotona ja konttaisi lattialla kahden tenavansa seurassa.

   Kaikki kääntyisi hyväksi, jos perheeseen ilmestyisi terve poika tai tyttö. Työnimeä ei tällä kertaa ollut. Hän oli vain vauva. Marjattakin odotti taas. Iloisena, toivorikkaana ja terveenä. Jos olisi pidetty odottavien äitien kauneuskilpailut, Mamma Maailma, Marjatta olisi takuulla päässyt finaaliin. Kolme pulleata lasta helmoissa ja yksi pupujussia kuvaavan esiliinan alla.

   Anja oli pomoluonne. Hän olisi puhumalla saanut vaikka haaremin eunukin siittämään hänelle lapsen. Siispä Ilmari alistui ja suostui vauvantekohommiin. Anja yritti valaa häneen rohkeutta ja toivoa. Taisi onnistuakin.

   Joka tapauksessa vaimo alkoi odottaa, ja tuleva isä oli kohtalaisen innostunut. Vähän vaimeammin kuin ensimmäisellä kerralla. Ei hän paljon puhunut tunteistaan, mutta osallistui taas vauvan tavarahankintoihin ynnä muuhun mukavaan. Kirsi  oli  edelleen  terve ja melko helppohoitoinen.

Päivähoitopulmat ratkeaisivat äitiysloman myötä. Ehkä tässä vielä päivä paistaa risukasaankin.

7. Perintöprinsessa

   Raskaus oli helpohko, ainakin edelliseen verrattuna. Kaikki oli kuin varjoa ensimmäisestä. Vauva kasvoi, mutta ei kovin ponnekkaasti. Hän liikkui, mutta laiskahkosti. Se on niin erilaista jokaisen lapsen kohdalla, selvitteli Marjatta, kokenut synnyttäjä. Hymyili tietävästi. Olipahan hän kilpaa ystävättärensä kanssa yrittämässä toista tytärtä.

   Kirsi oli potkinut,, piehtaroinut, ja kuin kumisaappailla jyskyttänyt Anjan vatsaa. Tämä vauva oli hellävarainen ja harkitseva. Joskus Anja ihmetteli, mahtoiko se torkahdella pitkin päivää. Hänkin syntyi ennen aikojaan. Oli pieni, mutta ihan elinkelpoinen. Tosin myöhemmin huomattiin, että se oli aika unelias ja verkkainen. Kului pari kuukautta eikä tyttönen virkistynyt. Pikkuinen Tuuli.

   Ei reagoinut valoon eikä liikkeisiin kasvojensa edessä. Anja kuunteli aivan jäykkänä lääkärin tuomiota: aivoissa kasvain, ei voitu mitään.

   Lapsi ei koskaan saanut nähdä äitinsä kasvoja. Anja oli mykkänä katsonut sen tummiin vakaviin silmiin. Pohjattoman tummat ja syvät. Tutkimattoman syvät. Mitä maailmoja vauva näki, sielunsa silmillä? Minne hän lähti? Miksi oli käväissytkään maan päällä?

   Vauva oli levännyt pienessä arkussaan. Valkoinen kastemekko. Anja oli varovaisesti asettanut pienen vaaleanpunaisen juuri aukeamassa olevan ruusunnupun hänen liikkumattomalle rinnalleen. Tyttö oli kuin nukke, sellainen joka sulkee ja avaa silmiään. Tämä pieni nukke ei niitä enää koskaan avannut.

   Anja otti lapsesta kuvan, ennen kuin kansi suljettiin. Toiset kummastelivat, ehkä paheksuivatkin, mutta Anja ei voinut erota Tuulista ilman tätä muistoa. Muitten vuoksi hän ei pitänyt kuvaa kirjahyllyssä vaan laatikossa. Katseli sitä usein. Sitä tuskaa ei sanoin pystynyt kuvaamaan.

   Vajaa kolmikuinen saatettiin hautaan. Pieni valkea arkku. Kaikki niin pientä. Pieni kimppu vaaleanpunaisia ruusuja ja valkeita kieloja arkun päällä. Niin pientä ja hentoa. Niin keskeneräistä. Anja jaksoi tuskin itkeä.

   Ilmari yritti lohdutella. Mutta kaikki oli kuin vaimennettua ja kutistettua. Muut ihmiset olivat järkyttyneitä.

 - Kuinka tuollaista voi sattua saman perheen kohdalle?

   Anja alkoi taas käydä seurakunnan tilaisuuksissa. Hän etsi epätoivoisesti selitystä kohtalolleen. Syitä. Ilmarikin lähti joskus mukaan kirkkoon. Kaunista musiikkia. Marjatasta he saivat luotettavan lapsenvahdin.

   Marjatan neljäs lapsi oli tyttö. Kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Perheitten kanssakäyminen jatkui. Martti oli komennuksella Amerikassa. Anja palasi töihin.

   Sisukkaasti hän opetteli viittomakielen. Kömmähdyksiä sattui. Hän oli liian hätäinen ja huiski välillä sinne tänne ylimääräisesti. Tämäkin viestintäkeino vain lisäsi hänen ilmaisuvalmiuttaan. Kirsi todella ärsyyntyi paljosta puheesta, koska ei pystynyt kuulemaan siitä mitään. Huulilta Kirsi oppi myöhemmin näppärästi lukemaan, kunhan ääntäminen oli selvää ja huolellista.

   Myös Anjan kiivas huitominen suututti tyttöä. Kun hän ei kestänyt äitinsä viestintäyrityksiä, hän yksinkertaisesti käänsi tälle selkänsä. Rauha oli taattu. Se taas puolestaan kiukutti Anjaa, kun kommunikointi jo muutenkin oli niin hankalaa ja aikaa vievää.

   Anja joutui kaikkeen puhumiseensa käyttämään kohtuuttoman paljon energiaa, kun huuliakin piti  liikuttaa  tavatto-

man selvästi ja voimaperäisesti. Aina kun Anjalla oli tarvet-ta saada kontaktia tyttäreensä, hänen täytyi tarttua tähän ja kääntää tämän kasvot itseään kohti.  

   Jos hän halusi ilmaista tunteitaan tytölle, joko hyväksyviä tai paheksuvia, hän joutui liikkeissäänkin olemaan melko raju. Halaamiset ja koskettelu olivat jotenkin kiihkeämpiä ja railakkaampia kuin kuulevien kesken. Kirsi myös näytti mielellään tunteitaan. Heillä ilon ilmaisut olivat kuin myrskytuulen tuiverrusta.

   Kun tyttö myöhemmin oppi itsekin tuottamaan puheäänteitä, hän ei hallinnut niiden voimakkuutta. Kadulla ihmiset ohi kulkiessaan kääntyivät hämmästyneinä jopa närkästyneinä katselemaan heitä. Luulivat, että äiti ja tytär riitelivät, vaikka oli kyse vain tavallisesta arkisesta keskustelusta. Esimerkiksi uuden neulepuseron ostamisesta.

    Ilmari kammoksui kovia ääniä, rauhattomia liikkeitä ja ristiriitaa yleensäkin. Anja mietti, mahtoiko mies hävetä vammaista tytärtään. Hän oli ollut huomaavinaan, että puistossa isä vei tytön syrjemmälle, jos muita lapsia tuli vanhempineen paikalle. Etteivät vain ryhtyisi puhuttelemaan Kirsiä. Saattoihan se olla vain kuvittelua.

   Miehen työajat venyivät taas melkoisesti. Mitä hän oikein puuhasi, kun palkka ei noussut ja hän vaimon tietämän mukaan hoiti  yhä samaa hommaa kehystämössä. Anja itse tuli aina kiireesti kotiin haettuaan ensin lapsen päivähoidosta. Raahasi kassejaan.

   Aivan kuin mies olisi arvannut, milloin päivällistouhu ja muu hyörinä oli kotona jo kohtalaisessa järjestyksessä, koska vasta silloin hän ilmestyi hiljaisena paikalle. Muutaman kerran Anja tuli tiedustelleeksikin, kuinka siellä työssä aina menee niin myöhään.

 - Mitä teillä siellä liikkeessä on oikein tekeillä?

   Ilmari kiemurteli ja tunnusti sitten, ettei hän joka kerta ole työn vuoksi päivälliseltä myöhästynyt. Hän vain joskus poikkeaa tullessaan Marjatan luona. Tämä on niin kovin sidottu  kotiinsa  ja  neljään  vallattomaan  lapseensa. Martti palaisi vasta keväällä, ja Marjatta kaipaa seuraa, aikuista keskustelukumppania. Ilmari leikkii lasten kanssa ja vie heitä toisinaan ulos, jotta heidän äitinsä saa rauhassa tehdä kotiaskareitaan.

   Anja näki punaista.

 - Entäs minä? Minun työni? Minä olen OIKEASSA työssä toimistossa, Vastuullinen homma, suuret rahat kysymyksessä. Kassa ja kaikki. Koko ajan kaikki muuttuu, täytyy pysyä ajan tasalla. ATK, verotus ja muu. Sitten vammainen lapsi, kotityöt. Huolet. Olisi sinulla vaativaa leikkikenttää täälläkin.

   Mies loukkaantui.

 - Etkö yhtään osaa paneutua Marjatan asemaan? Ajatella joskus muitakin kuin itseäsi ja lastasi.

 - On hän sinunkin lapsesi, tiemmä.

   Ilmari ei noteerannut välihuomautusta, vaan jatkoi ihan tuohtuneena:

 - Marjatta on aina saanut olla kuin yksinhuoltaja. Mies matkoilla. Ei piittaa lapsistaan tuon taivaallista. Muistelepas, kuinka paljon Marjatta on meitä auttanut.

 - Jo vain, hankki minulle vesirokon ja Kirsille kuulovamman.

   Ensimmäisen kerran Anja päästeli suustaan tällaista tekstiä. Sitten päästeli vielä muutakin. Kaiken katkeruutensa mehevin sanakääntein. Kuuluvalla äänellään.

 - Älä minulle huuda. En minä kuuro ole, tuhahti mies.

   Korvat luimussa Ilmari luiskahti ulos lenkille. Yhä useammin, yhä  kauemmas, yhä pidemmäksi ajaksi. Ei sentään

koko yöksi. Miehen palattua Anja pisteli häntä kuin parsinneulalla:

 - Joko taas olit Marjatan lapsia vahtimassa? Veisasitko niille oikein tuutulauluja? Korkealla tenorillasi. Eunukki!

   Ilmari ei yleensä sortunut riitelyyn. Yritti kyllä puolustaa itseään ja Marjattaa ja tämän rakkaita lapsukaisia. Ihan kuin kiusallaan. Eikö se tollo tajunnut, että se juuri kaikkein eniten ärsytti Anjaa. Se vertailu, se toivoton kilpailu terveen naisen ja perheen kanssa.

   Senhän mies joskus myönsikin.

 - Marjatan luona on niin viihtyisää ja kodikasta. Niin hauskaa. Ei maailmaa myllertäviä huolia ja ongelmia. Ei niistä ainakaan puhuta eikä jahnata. Käyn siellä rentoutumassa ja keräämässä voimia, ennen kuin tulen tänne tähän raskaaseen ja ankeaan ilmapiiriin. Sinun voivottelusi ja puheenpapatuksesi keskelle. Kirsikin mölyää kuin apina. Ei sen solkotuksesta selvää saa. Hankkisit paremman puheterapeutin.

   Anja suuttui silmittömästi. Saihan siitä selvää. Suurimman osan. Ainakin Anja ja äiti ja lastentarhan tädit.

   Vaimo oli tottunut koventamaan ääntään muuallakin ja muittenkin ihmisten kanssa puhuessaan kuin kuulovammaisten seurassa.. Kerran hän huomasi, että osastopäällikkö aivan kavahti taaksepäin, kun Anja kailotti hänelle kuukausiraporttiaan. Mies lähti huoneesta päätään puistellen kuin vauhko hevonen. Mokomakin kaakki.

8. Kyyneleitä lasiruudussa

   Ihmisten puutetta Anja ei ainakaan voinut valittaa. Työpaikka kuhisi asiakkaita, joille täytyi hymyillä ja leperrellä kuin pahaisille kakaroille. Vipinää toi kuulovammaisten yhdistyksen kerhotoiminta, kurssit ja ystävät, edes toisen asteen  ystävät,  joita  löytyi  näistä  kuvioista.  Kirsi  aloitti

koulunsa. Hän oli innostunut ja energinen. Hyvin oppivainen. Koulu oli vain niin kaukana. Mutta Anja toi ja vei. Vei ja toi. Pullottavine kasseineen.

   Martti työskenteli pääasiallisesti Yhdysvalloissa. Hän kävi  harvakseltaan kotona ja palasi taas meren taakse. Mitä siinäkin mahtoi olla takana? Marjatta ei kuulemma valitellut. Täytyihän miehen saada toteuttaa itseään ja kunnianhimoaan.

   Myöhemmin Anja päätteli, että siinä suvaitsevaisen vaimon lausumassa taisi olla jotain muutakin kuin ymmärtäväisyyttä aviopuolison urakehitystä kohtaan.

   Eräänä sunnuntaiaamuna, kun Anja kerrankin tunsi itsensä levänneeksi ja rentoutuneeksi, alkoi tapahtua. Kesken herttaista perheidylliä. Kirsi opetteli parasta aikaa kirjaimia keittiön pöydän ääressä. Ilmari oli lukevinaan lehteä, mutta vilkuili tavan takaa Anjaa, ikään kuin aikoisi aloittaa keskustelun.

   Anja kaatoi itselleen kolmannen kupin kahvia ja otti hieman epäröiden peräti toisen herkullisen korvapuustin lautaselleen. Marjatan leipoman. Anja joutui tarkkailemaan syömisiään. Vyötärön seutu pakkasi kiristämään jakkupuvussa.

   Häntä risoi, kun Marjatta lähetteli maukkaita ruokia ja leivonnaisia Ilmarin mukana. Halusi todella auttaa kiireistä virkaäitiä, selitti Ilmari ja loukkaantui, kun Anja taas pisteli terävällä parsinneulalla eli kielellään.

 - Se nyt on vähintä, mitä Marjatta voi tehdä aiheuttamansa tuhon jälkeen.

   Anja mietti, mahtoiko mies kertoa Marjatalle ystävättären mielipiteistä. Tuskin, koska Marjatta entiseen tapaan soitteli ja pyysi käymään. Oli avulias jos tarvittiin lapsenvahtia. Ei Anja vierailuista kieltäytynytkään. Ne vain olivat harventuneet, kun  hänellä  oli  niin  paljon muita menoja. Aina vain

enemmän yhdistystoimintaa. Hänet oli valittu oikein rahastonhoitajaksi. Terävä ja tarmokas nainen, jolla oli sana halussaan.

   Usein Ilmari lähti Kirsin kanssa kahdestaan Marjatan luokse. Anjankin  mielestä  oli vain hyväksi, että isä ja tytär saivat yhteistä aikaa ja yhteisiä elämyksiä. Kirsi palasi aina iloisena ja tyytyväisenä jotakin pientä tuliaista laukussaan. Kertoi keskustelleensa paljon Marjatta-tädin kanssa. Kyllä kai. Pullaa ja pizzaa ja jokunen halaus.

   Ei Marjatta tuntenut yhtään viittomakielen merkkiä. Huulilta lukeminen oli tytölle vielä aika vaikeata, jos vieraampi ihminen oli puhumassa. Silti Kirsi ja Marjatta näyttivät ymmärtävän toisiaan ihmeen hyvin. Anjaa melkein harmitti. Aika yksipuolista viestintää. Keskustelua. Kaikkea kanssa.

   Niinhän se oli Anjan ja Ilmarinkin välillä. Ei mitään kunnon keskusteluja. Mies pakeni kaikkea kontaktin ottoa ja huokaili:

 - Vie tyttöä kouluun ja harrastuksiin, opeta sitä, opettele viittomaan. Mieti ja toimi, mutta älä kiusaa minua. Minulla on oma työni. Yritän silti parhaani. Olenko koskaan kieltäytynyt osallistumasta kuluihin? Anna minun olla. En jaksa sitä pohtimista ja päivittelyä.

   Mutta nyt, tänä ainaisesti mieleen jäävänä sunnuntaiaamuna Ilmari kierteli katseillaan Anjaa.

 - Kakaise jo ulos, mitä sulla on sanottavaa.

 - No Martti on palannut Amerikasta.

 - Johan minä sen tiedän. Tuli pari viikkoa sitten. Onko hänellä ollut kova ikävä kotiin?

   Anja hymyili ivallisesti. Nuorempana hän ei ollut ivallinen. Ei ainakaan muistanut olleensa. Puhdas luottavainen lapsen mieli.

 - Kyllä kai.

Miten niin kyllä kai? Etkö ole jo tavannut häntä, kun alvariinsa siellä laukkaat? Muuten, olisi ihan kiva, että tulisivat meillä käymään. Olisi kiintoisaa kuulla hänen kokemuksistaan suuressa maailmassa.

 - Tuskin he tulevat. Tai siis Martti. Hän muuttaa erilleen. Majailee nyt hotellissa. Hakee vain sopivaa asuntoa, sellaista johon voi kutsua lapsiakin käymään.      

   Anja oli niin ällistynyt, ettei todellakaan saanut sanaa suustaan. Ilmari suorastaan nautti niistä harvoista hetkistä, jolloin Anjan puhetulva hetkeksi tyrehtyi. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja muuttui melkein puheliaaksi.

 - Kyllä se vain niin on, ikävä kyllä. Lapsi-raukat. Totta kai Marjatta antaa heidän tavata isäänsä. Marjatta on niin...

   Anja ei enää halunnut kuulla ystävättären hurmaavista ominaisuuksista.

 - Tätä minä en ikinä usko. Että Martti, oikein kunnon perheenisän perikuva. Kaikki perheelle. Tienasi ja osti. Eihän hän sanonut poikkipuolista sanaa kenellekään. Ei lapsille, eikä vaimolleen. Todellinen rauhan mies. Mahtaa Marjatta olla epätoivoinen.

   Ilmari myhähteli jotakin ja katseli ikkunasta sateiselle pihalle. Suuret kirkkaat  vesipisarat juoksivat levottomasti kiemurrellen ruutua alas kuin hakien sopivaa väylää reitilleen.

 - Onko sillä hävyttömällä toinen nainen? Sieltä Amerikastako se sen mokoman löysi? Kerro jo. Ei sitä vain ikinä opi tuntemaan toista, vaikka olisi oltu tekemisissä vuosikaupalla. Luulin minä Marttia sen verran lukeneeni.

   Mies oli kovin irrallisen ja vaisun oloinen.

 - Onko sinulla vielä jotakin muuta kamalaa kerrottavana?

 - Ei nyt tällä haavaa.

   Jälkeen päin Anjan täytyi myöntää, ettei Ilmaria ainakaan valehtelusta  voinut  syyttää.  Korkeintaan  puolitotuuksista.

Se vain ei yleensäkään kertonut mitään, jollei sitä kuulustellut ihan kovimman mukaan. Jollei ollut ihan pakko. Sanat tulivat tipoittain. Harkitsi jokaista tavua, ennen kuin päästi sen huuliltaan.

   Joskus tämä piirre oli viehättänyt Anjaa, joka itse laukoi suustaan mitä vain ja harkitsi jos kerkisi vasta jälkeen päin. Katui ja selvitteli. Kyllä hänkin ajatteli, välillä oikein kiivaasti.

 - Minäpä tiedän mitä teen. Tulee sääliksi Marjattaa, kaikesta huolimatta. Vaikka emme enää olekaan kovin läheisiä, vanha ystävyys velvoittaa. En pahimmalle vihamiehelleenkään soisi moista kohtaloa. Petollinen aviomies. Minulla on huomenna vapaapäivä rästissä. Soitan sille niljakkeelle töihin ja otan selvää missä sitä oikein mennään.

   Anja oli niin tuohtunut, ettei kuullut tai kuunnellut Ilmarin heikkoa vastayninää ja huokailua. Sitten Ilmari lähtikin ulos. Terveelliselle jalkalenkilleen.

   Seuraavana aamuna Ilmari tarjoutui viemään Kirsin kouluun. Anja ilahtui. Sitä nopeammin hän pääsee sen Martti-ryökäleen kimppuun. Sanoisi suorat sanat ja moneen kertaan. Ei hän Martin kanssa ollut koskaan oikein juttusille päässytkään. Kohtelias hymy oli välissä kuin lasiruutu. Liukas koko mies. Saippuakauppias. Pelkkä kupla Marjatta-raukan elämässä. Entä lapset sitten. Pojat tulossa pahimpaan nulikkaikään. Voi surkeus.

   Anja puhui itsekseen ja peilikuvalleen ja seinille ja äitinsä valokuvalle. Hänestä esineet olivat parempia kuuntelijoita kuin ihmiset. Kovakorvaisia kaikki tyynni. Peilikuva lisäksi nyökytteli hänelle hyväksyvästi eikä keskeyttänyt hänen vuodatustaan tyhmillä vastaväitteillä.

   Ystävättären uljas puolustaja päätti olla edustavan ja vakuuttavan näköinen. Hän oli ruvennut käyttämään hillittyä ehostusta. Kuurojen kokouksissa hän oli tutustunut erääseen

kampaajaan, joka antoi hänelle hyviä vinkkejä meikeistä ja hiusten sävytyksestä. Pitihän Anjan olla hoidetun näköinen asiakaspalvelussaan. Kulmakarvat vielä sirosti koholle. Silmäripsiin pirteyttä.

   Hän arvioi peilikuvaansa. Aika näpsäkkä rouva. Anja hymyili kuvalleen. Joku oli sanonut, että hänellä oli seksikäs katse. Melko paksut yläluomet, viettelevästi hymyilevät silmät. Luomien raosta. Mitä siitäkin oli hyötyä vakuutusrahoja laskiessa?  

   Vähän liian roikkuvat silmäpussit. Antoivat vaikutelman eletystä elämästä, ehkä rohkeastakin. Vaan eipä hän muita miehiä ollut seksikkäillä silmillään vilkuillut. Ilmari oli ja on kaikki mitä hän halajaa.

   Rakas aviomies oli hänelle kaikki kaikessa. Ei hän muuta osannut kaivata. Arkielämän aherrusta ja siedettävää kestämistä. Romantiikkaa sai töllistellä telkkarista joka kanavalta. Joskus hän puikahti jonkun työtoverin kanssa kahvilaan ihanan kermaleivoksen hemmoteltavaksi. Rupattelivat hetken aikaa.

   Oli se sentään mahtavaa, ettei enää tarvinnut joka penniä laskea. Hulluksi hän olisi tullut kotona lapsen kanssa. Pikku Tuuli kävi mielessä. Muisto kauniista nukesta, joka ei koskaan avannut silmiään elämälle.

   Anja oikaisi selkäänsä. Alkoi viimeistellä huuliaan. Hieman violettiin vivahtavaa huulipunaa. Sopi hänen lilanväriseen jakkupukuunsa. Paksu aistillinen alahuuli. Ahnas Amorin kaari ylähuulessa. Puuterin tuprutus. Aivastus.

   Hän oli valmis taistelemaan hylätyn perheenäidin puolesta. Avuttoman kotiäidin. Mielessä käväisivät koko maailman sorretut naiset. Haaremissa ja kehitysmaitten pelloilla raatamassa. Kuihtuneet lapset kuihtuneilla rinnoillaan. Joku oli hänelle sanonut:

 - Sopisit vaikka politiikkaan. Osaat ainakin puhua.

   Anja mietti, oliko se piikki. Koettihan hän hillitä itseään työpaikalla, mutta vapaa-aikanaan hän sai totisesti puhua niin paljon kuin suusta ja sydämestä  lähti. Hyvä  näin. Kai-kenlaisia ihmisiä tarvitaan. Täynnä itseluottamusta hän puhisi:

 - Jos nyt saan pelkillä sanoillani Martin luopumaan avioeroaikeistaan, voin olla ylpeä kaunopuhujan lahjoistani.

9. Kohtalotoverit

   Anja soitti Martille työpaikalle. Mies oli hiljainen kuten aina. Hänellä sattui olemaan hiukan vapaata, ja Anja ehdotti erästä suosittua kahvilaa keskikaupungilla. Hän ei nimenomaan halunnut kutsua Marttia kotiinsa. Ei omalle reviirilleen. Hän olisi siellä liiankin hyökkäävä. Painaisi miehen hartiat painimattoon alta aikayksikön.

   Se ei olisi edullista kokonaisuuden kannalta. Mies ehkä haraisi vastaan. Entistä sinnikkäämmin pitelisi kiinni Amerikan huorastaan. Lisäksi Anjaa ihan pelotti, että hän raivostuessaan löisi miestä ympäri korvia.

   Parasta kun tapaisivat puolueettomalla alueella. Pelkän sanasodan merkeissä. Hienostuneessa ympäristössä. Sivistyneesti. Anja hieman ihmetteli Martin auliutta tapaamiseen. Olisi luullut olevan pelottavaa kohdata vaimon pontevaa ystävätärtä. Saattoikin olla niin suuren syyllisyyden vallassa, että halusi puolustella karmeata tekoaan lähipiirille.

   He tapasivat kahvilassa. Martti oli yllättävän rasittuneen näköinen. Laihtunut, mokomakin kiimainen hirvasporo. Oikeastaan vanhentunut. Kohteliaasti auttoi Anjan istumaan. Anja tilasi kahvia, ison annoksen. Ei mitään makeita suklaaleivoksia eikä kuohukermaa. Ne vain turruttaisivat hänet pois taistelu-asenteesta. Pehmentäisivät otteita.

   Hetken he tuijottivat toisiaan silmiin. Taistelupari. Kauniit silmät Martilla. Ja niin surulliset.

 - Ilmari on kai jo kertonut, että muutamme erilleen. Minulla on tilava asunto tiedossa. Siinä lasten on hyvä vaikka yöpyäkin. Pihakin on. Hieno. Keinut ja puuankat ja muut.

   Sekö tässä onkin tärkeintä? Puuankka koko mies. Kuka hutsu hänet on noin saanut lämpenemään? Yksitotisen puuankan. Että jättää perheensä. Anja päätti lausua syvän hämmästyksensä ja paheksumisensa tästä uutisesta.

 - Oletko jo puhunut Marjatan kanssa? kysyi mies vaisusti.

 - En vielä, mutta ystävää ei jätetä. Tulen antamaan hänelle kaiken apuni ja tukeni tänä murheen hetkenä, Anja menosi ja jatkoi vaahtoamistaan..

   Martti yritti sanoa jotakin väliin. Nyt oli miehen vuoro olla pöllämystyneen näköinen. Oliko Anja ihan kaheli? Sitä mieltä Martti oli oikeastaan ollut aikaisemminkin. Hermoherkkä räpätäti. Ei pienintäkään järjen kontrollia. Miten se pärjäsi niin vaativassa työssä? Aina neuvomassa toisia. Ilmariakin. Kuka sellaista kestää? Tätä kaikkea ei Martti hienotunteisena miehenä Anjalle ladellut, vaikka mieli teki.

   Anja veti henkeä tai paremminkin kahvitilkan väärään kurkkuun. Naisen rykiessä ja pyyhkiessä meikkejään varoen vesiä silmistään Martti tokaisi:

 - En minä haluaisi erota. Rakastan Marjattaa ja lapsia aivan valtavasti. Olen välillä ollut kuolla ikävään New Yorkissa.

 - Siksikö tarvitsit lohduttajaa? Sitä häikäilemätöntä huoraa?

 - Tässä on nyt jokin väärinkäsitys. Eikö Ilmari ole kertonut sinulle? Marjatta se haluaa erota enkä minä. Ei minulla toista ole. Vaimoni se hätistää minut kodistani kuin murhamiehen veneen alle yöpymään.

   Martti herkesi aivan kaunopuheiseksi. Kuvaili suruaan ja hämmästystään, kun pitkältä työmatkalta palattuaan ei edes matkalaukkujaan saanut purkaa. Piti vain oitis lähteä uutta asuntoa  hommaamaan.  Eihän  mikään  laki  Suomessa  saa

Marjattaa häädettyä kodistaan. Neljän lapsen turvatonta ko-

tiäitiä.

 - Marjatta se on syyllinen, jos sellaista haetaan. Voi surkeus tätä sotkua.

   Anja haukkoi henkeään. Jollei Marttia olisi tunnettu niin vakaana ja asiansa hoitavana miehenä, Anja olisi luullut tämän huiputtavan häntä pahemman kerran. Oliko mies humalassa? Ei se siltä näyttänyt. Vai huumeita, liikaa lääkkeitä?

   Tämä ei voi olla totta. Anja, joka oli tottunut puhumaan itsekseen, oli kai lausunut ihmettelynsä julki, sillä Martti selitti tämän tarinan olevan vasta alkua. Ihmettelyn aika oli vasta edessä päin.

   Mitä kummallisempaa tässä enää voisi olla? Silloin Anjan sisäinen kello ja vaisto alkoivat raksuttaa. Kylmät väreet karsivat häntä. Ennakkoaavistukset kuten koko ajan Kirsiä odottaessaan.

 - Miksi Marjatta haluaisi erota? Suuren lapsilauman onnellinen äiti?

 - Ties häntä kuinka onnellinen. Ei ainakaan minun kanssani.

 - Oletko tehnyt jotakin väärää? Lyönyt häntä tai lapsia?

   Miten Martti muka olisi Amerikasta asti päässyt heitä hakkaamaan? Harvoin vain käväisi kotona työrupeamien välillä.

- Entä taloudellisesti? Oletko hassannut teidän omaisuutenne järjettömiin sijoituksiin? Uhkapeliin?  

   Liikenainen alkoi herätä Anjassa. Sitä se oli. Tuo mokoma roisto oli myynyt kodin perheraukan alta. Puilla paljailla koko sakki. Ei ihme, että vaimo hermostuu. Hän ei itsekään uskonut kuvitelmaansa. Vakavarainen mies ja taloudenpito  maltillista.  Marjatta  hoiti  säästäväisesti  raha-

asioita, mutta silti lapset olivat kauniisti puettuja ja koti viihtyisä. Näppärä käsistään ompelutöissäkin.

   Anja ehti kuvitella vaikka mitä ja saneli osan harhakuvistaan pöydän yli Martille. Mies vain pudisteli surullisena päätään. Mikään selitys ei osunut kohdalleen.

 - Et arvaa lähimaillekaan. Marjatta, neljän rakkaan lapseni rakas äiti on rakastunut TOISEEN.

   Taas Anja haukkoi henkeä. Taaskaan hän ei pystynyt muodostamaan minkäänlaisia sanoja. Jos tämä meno jatkuisi, Anja saisi pian ruveta käyttämään astmalääkkeitä ja hänestä sukeutuisi hyvin harvasanainen nainen. Martin tuskainen katse aivan riipaisi Anjan sydäntä. Vaistomaisesti hän painoi kädellään sydänalaansa. Aika teatraalisesti varmaan. Lisäksi OOIIH pääsi hänen huuliltaan.

   Naapuripöydän rouvat vilkaisivat häntä. Olivat vilkuilleet jo pidemmän aikaa. Luulivat kai, että teatterilaisilla oli jokin harjoitus menossa. Anja oli muuten ihan tosissaan katunut, ettei ollut liittynyt harrastajateatteriin kirkkokuoron sijasta. Tosin hän ei silloin olisi tavannut ihanaa ikiomaa Ilmariaan.

 - Äläpäs nyt hölise mahdottomia,  tokaisi Anja saaden viimein puhekykynsä takaisin. - Mistä Marjatta olisi toisen pyydystänyt? Lapset aina helmoissaan ja velvollisuutena pitää koti pullantuoksuisena 24 tuntia vuorokaudessa. Kulkee korkeintaan kodin ja kaupan ja leikkipuiston ja lasten koulun väliä. Harvoin käy edes meillä. Ei pääse lasten takia. Ovat niin villejä ja äitiriippuvaisia. Isommatkin.

 - Onhan Marjatalla ainakin yksi harrastus kodin ulkopuolellakin. Se napatanssi. Olethan huomannut, miten hän on hoikistunut. Ja kaunistunut.

   Martti näytti murheelliselta. Anjasta napatanssikerho ei ollut mikään tuottoisa miehenpyydystyspaikka. Pelkkiä naisia kaikki.

 - Vai onko Marjatta sellainen...?

 - Ei toki. Hullujako puhut. Se toinen on tietenkin mies.

 - Sen unelmien prinssin olisi täytynyt hakea Marjatta valintamyymälästä taikka kotoa ja tolvata sisälle valkoisella ratsullaan, ennen kuin tutustuminen ja seurustelu olisi mahdollista. Kyllä minä sen KOTIrouvan tunnen.

 - Niinhän se tapahtuikin. Mies oli jatkuvasti meillä. Luikerteli viattoman Marjatan ja viattomien lasten suosioon. Leikki ja pelasi ja mönki lattialla kuin ruippajalkainen koppakuoriainen. Se saastainen viettelijä.

 - Aivan kuin Ilmari lasten kanssa? ILMARI!

   Martti ja Anja istuivat kauan kahvilassa. Mies vain välillä soitti työhön ja ilmoitti, ettei pääse enää tänään sinne tulemaan. Oli sen verran johtajaksi kohonnut, että pystyi tuollaisia repliikkejä latelemaan. He tilasivat teetä ja teetä ja vielä kerran teetä, jotta kehtasivat viipyä siellä. Teetä he kyllä saivat, mutta tuskin sympatiaa.          

   Heidän keskustelunsa ja kiihkeä tietojen vaihto ryöppysi ja myllersi kuin syksyinen meri. Välillä Anja suorastaan huusi kiihkoissaan. Hänelle oli tullut sellainenkin tapa, että hän käytti viittomakielen merkkejä tehostamaan omaa puhettaan kuulevienkin kanssa. TOINEN, MIES. EI IKINÄ. HIRVEÄTÄ. MITÄ NYT TEHDÄÄN? Muut kahvilavieraat kai luulivat, että nainen huitoi raatokärpäsiä ympäriltään.

   Martti puolestaan mörisi äkäisenä kuin häirikkökarhu. Asiakkaat loivat heihin paheksuvia silmäyksiä. Mitä on tuo pantomiimi? Elenäytelmä, joka samalla on kauheata mökää? Vanha hieno Wiklundin kahvila oli ollut kerman kokoontumispaikka jo vuosisadan alusta saakka. Julkkiksia vilahteli siellä, ja leivonnaisten maine oli pilvissä.

   Anja ei käynyt siellä mielellään Kirsin kanssa, koska kova kaakelilattia  ja  metalliset  pöydät  ja tuolit antoivat kalsean meijerimäisen tunnun. He Kirsin kanssa tuottivat melua jo muutenkin. Kirsi ei osannut varoa lusikoiden ja haarukoiden kilistelyä eikä hiljentää ääntään ilmaistessaan iloaan herkkuja maistellessaan. Pitikin tulla tänne kaikuhalliin välejään selvittelemään.

   Hylätty vaimo syytti syöjätär-Marjattaa ja löperö-Marttia, joka ei ollut pysynyt kotonaan vahtimassa madonna-Marjattaansa. Oikein vasiten tyrkytti vaimonsa toisen naisen aviopuolisolle. Vammaisen lapsen isälle. Mitäs kykki Atlantin takana. Anja löysi vielä ihmeesti lieventäviä asianhaaroja Ilmarin käytöksestä.

 - Itse tyrkkäsit miehesi vaimolleni. Itsehän tiesit varsin hyvin, että se käy meillä lapsen vahtina. Mikä helkutin beibisitteri se Ilmari on. Mokomakin hienostelija ja liero. Olisit puuttunut asiaan, kun muutenkin pistät nokkasi joka paikkaan. Etkö sinä saatanan akka tarkkaile ympäristöäsi? Et ole ikinä kuunnellut toisia. Sinä se teidän perheen kuuro olet eikä Anne. Mikään ei mene perille. Mikään ei mene sinulla kaaliin. Voi elämän kevät!

   Sitten seurasi liuta ärräpäitä. Entinen kirkkokuorolainen. Vuoron perään he hyssyttelivät toisiaan, kun muu kahvilaväki tuijotti heitä kuin näytelmää. Jos olisi ollut teatterikorkeakoulun pääsykokeet menossa, sinne olisi heti valittu kaksi lupaavaa näyttelijän alkua.

   Välillä he litkivät teetä ja käväisivät vessassa. Ulkona satoi. Kotiinkaan ei huvittanut lähteä. Ei Martilla muuten enää kotia ollutkaan. Ilmari oli todennäköisesti hakenut Kirsin koulusta. Häntä ei päästetty yksin kaupungille. Ei hänellä ollut hätää. Jos vanhemmat eivät jostakin syystä päässeet lasta hakemaan, tämä sai jäädä koululle päivähoitoon.    

   Anja  kysyi, mitä  he nyt tekisivät. Jos hän yrittäisi puhuaMarjatalle ja Martti puolestaan Ilmarille. Rauhallisesti ja syyttelemättä ketään. Asiallisesti. Martista se olisi turhaa.

 - Ei se enää auta. Kun rakastuminen, hyi hitto, on päässyt vauhtiin, sitä ei pysäytetä tykkitulellakaan. Antaa olla. En minä ainakaan enää jaksa. Muutan erilleen, kunhan saan tavata lapsia eikä Marjatta nilviäisineen, tarkoitan Ilmaria, yritä imeä minua taloudellisesti kuiviin.    

   Martti piti tauon, näytti perin huolestuneelta ja jatkoi:

 - Muistakin pitää puolesi avioerokäsittelyssä. Ajattele lastasi. Ei se Ilmarikaan mikään pyhimys ole. Muka lapsirakas. Toisten lapsia hän kyllä rakastaa, kun saa vielä toisen miehen vaimonkin lemmiskelynsä kohteeksi.

 - Eihän Ilmari ole minulta vielä eroa pyytänytkään. Hän kertoi vasta teidän eroaikeistanne.

 - Ei tietysti saanut suunvuoroa tai ei uskaltanut. Kyllä sekin lause vielä sen roiston suusta irtoaa. Odota vain.

10. Kirvelevää kaipausta

   Ero hoidettiin vaikka sitkaasti. Riitaa, jahnausta, syyttelyä, syitten arvailua, kiistaa elatusmaksuista, anelemista, rukoilemista. Jos sittenkin. EI! Marjatta ja Ilmari olivat varmoja asiastaan. Olivat niin kauan harkinneet. Tunsivat toisensa, kuuluivat toisilleen, olivat luodut toisilleen. Se oli varmaan päätetty jo taivaassa. Sielunkumppanit. He rakastivat syvästi toisiaan. Sitä ei voinut mikään eikä kukaan muuttaa. Rakkauden ylistyslaulu. Piste. Loppu.

   Martti ja Anja tapasivat toisiaan usein. Ihan käytännön syistä tukeutuivat toisiinsa tässä kamppailussa. Kohtalontoverit. Oliko heidänlaisiaan missään muualla? Varmasti oli. Onneksi he tunsivat  toistensa elämänvaiheet siksi hyvin, ettei koko  aikaa  tarvinnut selitellä tapahtumia perin juurin.

Parempaa  se  oli kuin käynnit avioliittoneuvojalla, jolta he

myöskin yrittivät saada apua tuskansa helpottamiseksi.

   Martti myönsi, ettei Marjatta alun perinkään ollut niin kovin innostunut naimahankkeista. Martin raittius oli ollut tärkeä valintaperuste. Samoin se, että Marjatta tunsi itsensä hylätyksi, kun Anja aloitti seurustelunsa sen poliisin kanssa. Lisäksi se kova perheenperustamisvimma. Martti olisi tyytynyt kahteen vauvaan, mutta Marjatta oli kuin kaniemo. Saa nähdä, kuinka monta saavat aikaiseksi Ilmarin kanssa.

   Anja tunsi mustasukkaisuuden piston. Uskaltaisiko Ilmari edes yrittää kahden epäonnistuneen lapsen jälkeen? Taas pisti omassatunnossa. Kuinka hän saattoikaan ajatella rakkaasta Kirsi-tyttärestään noin rumasti. Entä pikku Tuuli. Vain tuulen henkäys.

   Ilmari sai tietysti tapaamisoikeudet. Hoiti velvollisuutensa melko tarkkaan. Haki Kirsin kotoa. Jonnekin. Ei edes riisunut takkiaan odotellessaan, että Anja sai tytön valmiiksi. Kohteliaana miehenä riisui sentään päähineensä ja seisoi vaivautuneena lakkiaan pyöritellen kuin ujo kosiomies.

   Anja oli tikahtua. Kaikkeen. Raivoon, pettymykseen, huoliin, elämän epävarmuuteen. Siihen, ettei mihinkään voinut luottaa. Se vähäkin hengellisyys, mikä joskus sentään käväisi mielessä, oli haihtumassa. Unohtunut. Hän ei sitä ajatellut. Se ei ollut läsnä. Siitä ei kuitenkaan olisi apua. Anja ei halunnut altistaa itseään ylimääräisille pettymyksille.

   Kunhan nämä arkiasiat jotenkin järjestyisivät iltaan mennessä. Nukkuminen helpotti. Unohti hetkeksi kaiken. Uni alkoi vitkutella tuloaan. Asiat pyörivät mielessä. Eiliset ja huomiset. Koko tämä toivoton rumba. Avuttomuus. Aamulla piti ehtiä töihin.

   Työ oli oikeastaan ainoa kiintopiste, joka todella toimi. Hän itsekin ihmetteli, miten hän jaksoi hoitaa  numerohom-

mansa niin pilkulleen. Ei virheitä, ei myöhästymisiä. Osasi-

pa  hän  keskittyä  edes  johonkin. Oli arvostettu työntekijä.

Tiesi sen itsekin. Se piti häntä koossa.

   Kaikki muu oli kuin tähtisumua tai vellovaa amebamaista hyytelöä. Lötkytellen sinne ja tänne. Arvaamattomiin suuntiin ennalta arvaamattomaan aikaan. Joskus hän joutui ottamaan taksin, että ehti aamulla työpaikalle. Rahat riittivät juuri ja juuri.

   Eron vuoksi hän muutti pienempään asuntoon maan ääreen. Kauas korpeen, niin hänestä tuntui. Helsinkiä muka. Ilmari suoritti maksujaan. Osti joskus tytölle vaatetta. Luistimet. Antoi kyllä rahaa, jos Anja pyysi. Ilmari ei ollut ostanut uutta asuntoa niillä rahoilla, jotka hän sai entisen kodin myynnistä. Asui jossakin vuokraboksissa.

   Kirsi kertoi, ettei siellä ollut kuin sänky ja pöytä. Sekä Ilmarin äidin vanha nojatuoli. Ei Ilmari siellä oikeasti majaillutkaan. Hän roikkui Marjatan taloudessa kuin jokin loinen. Marjatta ehdottomasti vaati, että Ilmarilla oli oma asunto, kunnes ero on selvä ja he voivat laillisesti vihityttää itsensä.

   Kirkkohäät. Marjatta ei halunnut, että vihkimätön mies asuisi hänen lastensa kodissa. Se olisi moraalitonta ja säädytöntä. Se olisi huono alku lasten hengelliselle kasvatukselle. Lapset kävivät pyhäkoulua. Oli leirejä ja partiota. Seurakuntanuori oli Marjattakin ollut. Se oli tärkeätä. Moraali.

   Anja ihmetteli, ettei moraali estänyt neljän lapsen naimisissa olevaa äitiä vamppaamasta vammaisen lapsen isää ja parhaan ystävättärensä miestä. Ilmari loukkaantui tuollaisesta puheesta. Anja oli kuulemma negatiivinen ja katkera. Pahansuopa ystävättärelle ja kostonhimoinen. Kantoi kaunaa vesirokosta, vaikka ei ollenkaan ollut varmaa, että se oli tarttunut juuri Marjatan pojista.  

   Kun ero oli selvä, Ilmari vihittiin rakastettunsa kanssa romanttisessa pienessä kirkossa. Kirsin piti välttämättä olla läsnä, ja niin hän olikin. Puettuna somaan röyhelömekkoon ja suuri rusetti vaaleissa hiuksissaan. Ilmarin sisar huolehti hänestä kirkossa ja häälounaalla. Oikein ruokahäät.

   Hylätty vaimo istui sillä aikaa uudessa kodissaan ja tuijotti seinää. Taulun jälki. Entisen omistajan, ei hänen. Anjalla ei ollut varaa remonttiin. Asunto oli ollut aika resuisessa kunnossa. Edelliset asukkaat olivat kaikesta päättäen sähköporalla kaivertaneet kaikki tapetit, kaakelit ja rapatut osat täyteen koloja.

   Rokonarpinen koko mörskä. Ei kai heillä voinut olla niin tuhottomasti tauluja, jopa eteisen katossakin. Miten senkin voi kaivertaa koloiseksi, jollei omistanut suurta siiliä, joka selkäpiikeillään rapsutteli kattolaastin alas.

   Anja siivosi ja tuuletti. Tupakanhaju oli niin pinttynyttä, ettei se ollut lähtenyt edellisten matkaan. Voi kun Anjan teki mieli ryhtyä tupakoimaan. Se varmaan rauhoittaisi. Iltaisin oli pakko ottaa jotakin mietoa unilääkettä. Ei hän jaksanut koko yötä laskea lampaita, kun työssä piti olla niin skarppina kuin avaruusraketin lähettäjä.

   Pari vuotta eron jälkeen Anja havaitsi tutun kapean niskan puistossa. Sydän pomppasi, kuten se oli aikaisemminkin tehnyt, jos Ilmari oli näköpiirissä tai vain ajatuksissa. Hurja vetovoima. Kova ikävä vieläkin. Loppuisiko se koskaan? Kun Ilmari haki Kirsiä ulos tapaamispäivinään ja seisoskeli eteisessä, Anjan posket hehkuivat ja olo oli hutera. Polvet etenkin vetelöityivät.

   Hän oli vihainen itselleen. Ilmari ei ollut hänen arvoisensa. Ei missään suhteessa. Päästäkseen eroon kaipauksestaan hän oli ruvennut keksimään miehessä kielteisiä puolia. Huonompi koulutus,  huonompi  palkka,  ei  päässyt  ylene-

mään  työssään. Sitä  samaa  taulujen kehystämistä ja myy-

mistä, vetelästi ja vaimeasti.

   Tyyppi oli liian pitkä ja liian laiha. Hontelo. Ei laisinkaan aikuisen miehen näköinen. Ei miehekäs vaan teinipoika ja hujoppi. Hyvä kun parransänki nousi pintaan. Ei ihme, ettei tuntenut vastuuta perheestään. Uneliaat siniset silmät. Liian hyvin muodostuneet huulet. Kumara.

   Miksei niin kome..., ei kun kookas mies jaksanut kantaa metrejään kunnialla? Luuranko ja hongankolistaja. Höntti kaikin puolin. Voi kun oli ikävä hänen untuvaisia reisiään.      

   Siis kun tämä hontelo epämiehekäs mies vilautti laihaa niskaansa puistotiellä, Anjan sydän alkoi sykkiä tiuhaan kuin ompelukone. Hän aikoi juuri ottaa pari juoksuaskelta saavuttaakseen tuon epämiellyttävän hirviön, kun Marjatta astui esiin pensaan takaa molempien tyttäriensä kanssa. He olivat syöttäneet siellä oravia.

   Kun Anja oikein tarkemmin ajatteli, Marjatta itsekin muistutti oravaa. Etuhampaat suuret ja leveät. Voimakkaat ja valkoiset. Valmiit armotta iskemään toisen aviomieheen.

   Anja jähmettyi paikalleen. Hän ei ollut nähnyt Marjattaa eron jälkeen. Marjatta seisoi sivuttain ja selvästi odotti. Odotti, näkyvästi odotti. häpeämättömästi odotti. Ilmarin, Anjan aviopuolison, lasta. Hymyili oravanhampaillaan Ilmarille, joka tuli heti luokse korvat lerpallaan kuin nöyrä spanieli. Hymyili iloisesti ja kietoi hellästi käsivartensa vaimonsa ympärille.

   Toisella kädellään hän silitti isomman tytön tummia hiuksia. Pienempi yritti roikkua isäpuolensa takin helmassa. Niin he leikkivät ja kisailivat. Onnellinen moraalinen perhe. Marjatan pehmeä nauru korvissaan Anja kääntyi nopeasti ympäri ja lähti kiireesti kävelemään pois. Pakeni.

   Anja olisi voinut lyödä vetoa, että lapsesta tulisi terve ja reipas. Poika, koska  Ilmari varmaankin toivoi sitä. Marjatta

se sai aina tahtonsa läpi. Määräili kai korkeampiakin voimia.

   Missä suhteessa Marjatta oli parempi ja hurskaampi kuin hän, Anja. Hänelle kaikki kävi hyvin ja onnistui. Opinnot olivat tosin jääneet kesken, mutta ei hän sitä surrut. Ei pitänyt niitä tärkeinä. Martti ei ollut se suuri rakkaus. Se tuli sitten myöhemmin Ilmarin hahmossa. Marjatta iski kyntensä häneen. Miksi? MIKSI?

11. Suvantopaikka  

   Kaikkeen tottuu ja turtuu. Ihminen ja etenkin nainen on mukautuvainen. Arkielämä jullasi eteen päin. Ei sen kummempaa. Ei niin suuria rahahuoliakaan kuin Anja oli etukäteen pelännyt. Suuren perheen tunnollinen isä hoiti elatusmaksut alakuloisena mutta tunnilleen. Välillä jopa kyseli, tarvitsiko Anne jotakin ylimääräistä. Hän voisi avustaa rahallisesti. Huokaus. Harvoin Anja teki aloitetta ja pyysi Ilmarilta rahaa. Mitäs hän hyväpalkkainen virkanainen, vain yksi lapsi huollettavanaan.

   Kerran hän kuitenkin soitti, kun Kirsi tarvitsi uutta talvitakkia. Se oli kyllä hieman liian kallis, mutta tyttö halusi sitä välttämättä, ja Anja mielellään toteutti tämän pieniä toiveita. Isätön tyttöriepu. Hän soitti Ilmarin työpaikalle, ei kotiin.

   Marjatta inhotti häntä niin kovasti, se musta leski. Hämähäkkinainen. Vampyyri. Lisäksi Marjatta oli puhelimessa muuttunut aina vain kalseammaksi ja lyhytsanaisemmaksi. Hän keksi jopa verukkeita, ettei tarvitsisi pyytää miestään puhelimeen. Kerrankin Anja aivan selvästi kuuli Ilmarin puhetta taustalta, mutta Marjatta väitti, ettei mies ollut tavattavissa.

   Tuntui kuin Marjatta olisi ollut mustasukkainen. Ikään kuin  Anja sitä miestä pystyisi itselleen kahmaisemaan, kun  

ei ollut aikanaan pystynyt edes verkossaan pitelemään.

   No Ilmari kuunteli talvitakkitarpeet. Oliko se nyt ihan välttämätöntä? He olivat juuri nuorimmalle, sille yhteiselle, hankkineet kalliin haalarin ja nukenvaunut. Anja sai puolustella pyyntöään ja tuntea nöyryytystä ehdotuksestaan.

 - No koska se sitä tarvitsee?

   Taas keitti. SE!

 - Se eli hän eli Kirsi tarvitsee takkia heti. Entinen on liian pieni ja pakkasetkin ovat jo alkaneet.

 - Joo, joo, totta kai annan rahan, jos se on todelliseen tarpeeseen. Panen sen tilillesi. Paljonko?

   Anja oli todella omantunnontarkkana, että Kirsi sai tavata isäänsä. Mahdollisimman säännöllisesti ja aina kun Ilmarille vain sopi. Hän siirsi kampaamoaikojaan, hammaslääkärillä käyntiä, puhumattakaan muista menoistaan. Peruutti, siirteli, selitti ja pyyteli anteeksi. jotta isä ja tytär voisivat olla paljon yhdessä.

   Ilmari tuntui myös alkuaikoina olevan tarkka tapaamisista, vaikka ajan löytymisessä usein kiikasti. Piti hoitaa oman, OMAN, perheen menot ensin. Ilmari kertoi, että Marjatta juuri piti niin tärkeänä isän ja tyttären välistä kontaktia. Marjatta oikein kehotti siihen. Lapsi tarvitsee molempia vanhempiaan. Jo vain. Paha omatunto syöjättärellä. Vamppaajalla. Miehen nielijällä. Ehkä myös Ilmarilla.

   Kummallista oli, ettei Kirsi enää myöhemmin tuntunut kovin innostuneelta tapaamaan isäänsä. Nyrpisteli nenäänsä, halusi katsoa telkkaria tai mennä ulos kavereitten kanssa. Anjan täytyi ihan suuttua, että sai tytön suostuteltua.

   Sekin ylimääräinen rasitus. Ainainen puhuminen, jankutus ja viittilöiminen. Mutta Anja oli päättänyt, että häntä ei ainakaan tultaisi syyttämään tapaamisten estämisestä.

   Siis neljä velvollisuudentuntoista mutta halutonta osapuolta: Anja, Ilmari, Marjatta  ja  tytär. Silti vain junnattiin pitkän  aikaa, ja vähintään  kerran  kahdessa viikossa Ilmari haki tytön. He ajelivat, menivät hampurilaiselle tai ostoksille. Ei muuta. Ilmari valitti, ettei hän saa mitään kontaktia Kirsiin. Pikkulapsenkin kanssa on helpompaa vaihtaa ajatuksia kuin 11-vuotiaan tyttären.

   Isä ei ollut ehtinyt tai viitsinyt opetella viittomakieltä. Hänen oli vaikeata saada selvää tytön kumisevasta, soinnuttomasta puheesta, koska kuitenkin tapasivat siksi harvoin. Ilmari väitti, ettei hän ulkona muitten kuullen kehdannut eikä jaksanut huutaa tarpeeksi kovalla äänellä.

 - Eihän sinun huutaa pidäkään. Eihän se auta. Kai sinä nyt sentään tiedät Kirsin kuulemisasteen. Liikuta huuliasi selvästi ja hitaasti. Jos tekemisestä on puutetta, vie tyttö vaikka elokuviin. Hän pitää niistä.

 - Mitä se hyödyttää? Eihän se niistä ymmärrä.    

 - Ei ole tosi. Etkö todellakaan tiedä, että Kirsi on jo kauan osannut lukea tekstejä? Nopeasti ja hyvin. Telkkari on ollut suurena apuna nopeaan lukutaitoon. Kirjojakin hän lukee ja lehdet tarkkaan. Hänellä on suuri sanavarasto. Kyllä sinä olet ulkona kaikesta tytärtäsi koskevasta.

   Anja ihan suuttui, ja Ilmari tietysti loukkaantui. Hän kun teki niin paljon tyttärensä hyväksi.

 - Jos aiot ruveta taas pitämään saarnojasi, en tule tänne ollenkaan.

   Ilmari tarttui äkäisenä tytön käteen ja veti hänet ulos rappukäytävään. Niin he suunnistivat yhteiselle virkistyslounaalle. Anja katseli ikkunasta, kuinka isä ja tytär niskat kyyryssä harppoivat Ilmarin autolle. Kaksi pitkää ja hoikkaa. Kirsi oli kovasti venähtänyt pituutta viime aikoina.

   Kerran Anja vei Kirsin keskikaupungille johonkin baariin, kun Ilmari ei ollut päässyt häntä hakemaan sieltä maan äärestä eli Anjan ja Kirsin kotoa. Ilmari jo odotteli heitä, hymyili  hieman  vaisusti  ja kosketti kevyesti tytön olkapäätä. Olisi  nyt  tervehtinyt innostuneemmin. Halannut. Kirsi piti voimakkaista otteista. Tyttö hymähti kohteliaan pidättyväisesti ja vilkaisi äitiinsä. Ei uskaltanut olla mörkkinä.

   Anja oli jo lähdössä ulos kadulle, mutta jäi sittenkin vielä katsomaan, miten isän ja tyttären kohtaaminen sujuisi. Tyttö joi kaakaota ja söi leivostaan. Ei juuri kohottanut katsettaan. Ilmarilla oli vain kahvia kupissaan, jota hän hypisteli hiukan hermostuneesti. Levottomana. Vilkuili välillä kelloa, vuoroin omaansa ja baarin. Katseli ympärilleen.

   Kirsi yritti sanoa jotakin isälleen. Ei viittilöinyt. Ehkä hän hyvin kasvatettuna tyttönä kehui leivosta. Se selvästi hermostutti Ilmaria, joka oli kiusaantunut ja hyssytteli tytärtään. Nosteli torjuvasti kättään ja vilkuili ympärilleen, huomaisivatko muut. Kumeaa ääntä tytön suusta.

   Anja tunsi, kuinka veitsi viilsi hänen sydäntään. Niin kovasti se koski. Nyt hän sen tajusi, kirkkaasti. Tätä hän oli jo epäillytkin. Ilmari häpesi tytärtään. Häpesi pientä rakasta prinsessaansa. Isin pientä herttaista kultakutria.

   Jotakin taas mureni palasiksi Anjan maailmassa. Jos hän olisi voinut, hän olisi kieltänyt kaikki tapaamiset kerralla. Tällaista nöyryytystä lapsiparalle. Ilmankos Kirsi lähtikin niin pitkin hampain isäänsä tapaamaan. Ainakaan Anja ei aikonut enää olla aktiivinen yhteisten hetkien järjestämisessä. Mutta jos hän vastustaisi, hän saisi tietenkin noita-akan maineen Marjatan perheessä.

   Tapaamiset harvenivat ja ohentuivat. Kirsi vaikutti suorastaan helpottuneelta.

12. Seuraelämää

   Ilmari oli jossakin vaiheessa tutustuttanut Kirsin tämän sisarpuoleen, Marjatan ja hänen yhteiseen lapseen. Uusi tulokas ei ollutkaan poika, kuten Anja oli arvellut. Eivät siis kaikki  Marjatan  toiveet  toteutuneet. Olisi  ollut  mahtavaa, jos hän olisi voinut lahjoittaa pojan rakastetulleen, kun Anja ei ollut siihen pystynyt.

   Tyttö oli vaikeasti keskonen. Tipahti emopuusta aivan liian aikaisin. Heiveröinen, mutta pysyi sitkeästi hengissä. Martilta, joka piti tiivistä yhteyttä lapsiinsa, Anja uteli Ilmarin uudesta onnellisesta perhe-elämästä. Tytär poti kaikki lastentaudit ja flunssat, mitä paikkakunnalle suinkin ilmaantui. Jälkitaudit ihan viimeistä piirtoa myöten.

   Hän sai koliikin jo vauvana ja kärsi siitäkin kaksivuotiaaksi asti. Valvotti koko perhettä. Rauhoittui hiukan, jos Ilmari keskellä yötä juoksi pitkin katuja ja työnsi lastaan vaunuissa. Tätä hän kuulemma tekikin parikin tuntia yössä. Oli niin laiha ja loppuun kulutettu kuin poro rykimäaikana. Luuta ja nahkaa. Mutta mitä isä ei olisit tehnyt AINOAN, nimittäin ainoan ei-vammaisen lapsensa hyväksi.

   Anja joskus ihan pelkäsi ajatuksiaan. Ei hän todellakaan halunnut lapselle pahaa. Saisihan se toipua, mokomakin rääpäle. Mutta olisi se vain ollut jonkinlainen opetus katalalle avioparille. Näin katkeria Anja ei uskaltanut ruveta ajattelemaan. Tarpeeksi kitkerä ja ryppyotsainen jo muutenkin.

   Tyttö virkistyi hiljalleen. Pinnisteli ikätovereitaan kiinni. Heiveröinen ja mariseva. Kerran Ilmari toi hänet tutustumaan siskopuolenkin kotiin. Anja oli leiponut upean täytekakunkin, jota plikka naama irvissä näykki. Ei ollut niin hyvää kuin äitinsä tekemä. Vintiö sylki osan lattialle.

   Kirsi yritti olla kohteliasta emäntää, mutta mikään ei huvittanut pikkuneitiä. Hyvin samannäköisiä he olivat. Sinisilmäisiä ja vaaleita, mutta Kirsin iloisuus ja reippaus oli sisarpuolelle vierasta. Inisi ja märisi. Sitten hän alkoi itkeä pillittää ja halusi kotiin.

   Hieman nolona Ilmari puki tyttöä. Sekin kesti kauan jatkuvan kiukuttelun takia. Mikään ei kelvannut. Eivät lapaset, ei takki, ei lakki. Kaikki väärin ja kiristi.

 - Äitiii, tyttö vinkui suu väärässä.

 - Ei se vielä oikein suju. Liian varhaista, mutisi Ilmari. - Myöhemmin sisarukset saattavat löytää toisensa.

   Ilmari luikki perillisineen nolona ulos. Tyttö huusi vielä porraskäytävässäkin. Tahtoi ehdottomasti mennä hissillä eikä millään uskonut, kun isä sanoi, ettei sellaista ollut koko talossa.

   Eipäs ainakaan tällä kertaa kukaan voinut syyttää  Kirsiä meluamisesta. Anja oli ihan tyytyväinen. Hän oli mielestään tehnyt oikean sankariteon, kun oli sietänyt Marjatan kakaraa niinkin kauan kodissaan.

   Vammaisten hyväksi on Suomessa tehty todella paljon. Otetaan huomioon pyörätuoliasiakkaitten liikkuminen ja rakennetaan luiskat portaitten viereen. On matalalattiabusseja ja monenlaista helpotusta autoissa ja keittiöitten suunnittelussa. Sen Anja toki myönsi, mutta asenteissa on silti pitkälti korjaamisen varaa.

   Anja toimi yhdistyksessä. Oli välillä sihteerinä ja jälleen rahastonhoitajana. Kerran varapuheenjohtajanakin. Sai tuntea itsensä hyödylliseksi ja samalla edesauttoi tärkeätä asiaa. Anja tuumi, että taisi jo tulevaisuus valjeta hänenkin perheelleen. Ei ehkä kovin ruusuinen mutta kuitenkin melko siedettävä.

   Näinä aikoina käväisi joskus mielessä, että olisi se vain mukavaa, jos hänelläkin olisi oma miesystävä. Muilta hän ei totisesti olisi kumppania ryöväämässä kuten eräät. Miehen pitäisi  olla ymmärtäväinen ja hellä ja kykenevä kuuntelemaan ja myötäelämään Anjan tunnelmia ja kokemuksia.

   Naimisiin menoa hän ei halunnut ajatellakaan. Niitä petetyksi tulemisen tunteita ja murheita hän ei kestäisi kokea uudelleen. Kai miehet kuitenkin ovat pohjimmiltaan joko roisto ja  tai  nahjuksia. Nahjus muuten usein joutuu roiston

virkaan, koska hän antaa muitten määräillä elämästään, esi-

merkiksi jonkun naisen.

   Ajatus käväisi Ilmarissa. Hiukan kaihoa, ei enää voimakasta kaipausta. Pitäköön Marjatta-noita saaliinsa. Kyllä he pärjäävät, Kirsi ja hän.

   Pahaa mieltä tuli silloin tällöin muittenkin ihmisten taholta. Kuulovammaista ei ymmärretty. Samassa talossa asuva vanhempi nainen säälitteli Anjaa, koska on varmaankin  raskasta elää vähä-älyisen lapsen kanssa.

   Reippaan Kirsin äiti oli saada laakin. Mikä ihmeen vähä-älyinen. Älykkyysosamäärä keskitasoa korkeampi. Virkeä ja sosiaalinen. Ehkä jopa taiteellinen. Piirsi ja maalasi todella taitavasti. Luki paljon ja monenlaista kirjallisuutta.

   Kiukustaan huolimatta Anja yritti valistaa naapurin rouvaa kertomalla, että tytöllä on vain kuulovamma. Hän kyllä ymmärtää, mutta ei kuule. Muuten hän on aivan normaali. Nainen puolusteli sanomaansa:

 - Sitähän minä juuri tarkoitinkin, että mykkä, kuuro ja vajaamielinen.

   Anja huomasi, ettei kannattanut selittää. Kuin olisi puhunut kuuroille korville.

   Naapurin rouvalla itsellään oli paksulinssiset silmälasit. Myös kaikilla hänen tyttärillään oli lasit nokalla, samoin viidellä lapsenlapsella jo seitsenvuotiaasta lähtien. Ei tosin kuudennella, mutta hän pötköttikin vasta vaunuissa. Näitä rillipäisiä ei kukaan pitänyt vajaaälyisinä. Päin vastoin, heidän katsottiin olevan tulevia professorin alkuja. Niin viisaan näköisiä.

   Ilmankos vierasmaalaisiinkin suhtaudutaan niin ynseästi. Jos puhekumppani ei ymmärrä suomea eikä osaa reagoida ymmärrettävästi, hän  on  jotenkin  outo  ja vajaa, epäluuloa herättävä. Ummikko. Sama arvio kuulemma koskee myös lukihäiriöisiä  lapsia. Vajaaälyinen,  jos  kirjaimet sekoavat.

   Anja oli niin vihainen, että hän ihan pihisi. Turha niille on saarnata ja valistusta jakaa. Tollikoille. Itse ovat vajaaälyisiä. Ainakin vajaatunneälyisiä.

   Leikkipuistostakin muistui mieleen eräs surullinen tapaus. Silloin Kirsi vasta opetteli lausumaan ääneen sanoja. Lapsi oli kovasti mielissään, kun hän oli oppinut sen taidon ja kun äiti heti ymmärsi mitä hän tarkoitti. Hän huusi kovalla äänellä: ÄITI, LAPSI, AUTO, KOIRA! Kirsi oli suunnattoman iloinen saavutuksestaan, nauroi ja säteili.

   Anjan ylpeys lapsensa saavutuksista loppui lyhyeen, kun pari äitiä oikein kädestä pitäen talutti pesueensa kauemmaksi turvaan.

 - Mennään toiseen puistoon, ettei tuo tyttö rupea sekoilemaan. Se möliseekin niin kummasti.

   Anjalle tuli kyyneleet silmiin, kun hän muisti tämän tapauksen. Lapsihan oli yrittänyt parhaansa, mutta ei vielä kyennyt hallitsemaan äänielimiään.

13. Myrskyn enteitä

   Vuodet kuluivat. Kirsi kävi kuulovammaisten koulua. Hyvät tulevaisuuden näkymät. Hän oli keskitasoa lahjakkaampi. Piirsi taitavasti ja oli sosiaalisesti hyvin kehittynyt. Iloinen ja ujostelematon. Tuli toimeen ihmisten kanssa. Opetteli lukemaan huulilta ja oppi puhumaan, tosin joittenkin mielestä epäselvästi.

   Ilmarikaan ei aina ymmärtänyt hänen ääntämistään. Anja kyllä useimmiten selvisi aika hyvin. Jos Kirsi kiihtyi, suuttui tai riemastui, häneltä pääsi  unohtumaan sanojen huoliteltu muodostamisen. Viittomakielikin muuttui silloin vaikeammin tulkittavaksi.

   Anja yritti puhua hitaasti ja selvästi, mutta voimakkaassa tunnetilassa hänkin laiminlöi tarkkuuden. Viittilöinti alkoi niin ikään seota. Pienikin asia, vaikkapa uusien farkkujenosto Kirsille, saattoi viedä kokonaisen iltapäivän..

   He olivat usein vallan uupuneita "keskustelunsa" jälkeen. Paljon väärinkäsityksiä ja tunteen purkauksia. Ehkä jo pelkästä kankaan väristä. Anjasta tuntui tällaisen juttuhetken jälkeen, että hän oli juossut kilometrimääriä tai suorittanut suuren firman monimutkaisen tilinpäätöksen. Päätä särki ja uni viipyi.

   Opettajat arvelivat, että Kirsillä oli hyvät mahdollisuudet saada mieleisensä työpaikka, kunhan koulu on saatu päätökseen. Kunhan murrosikä on ohi. Niin se murrosikä. Aika hankala.

   Kirsi yritti irrottautua äidistään varsin rajuin ottein. Pinnasi välillä koulusta ja lorvaili kaupungilla. Ystävät vaihtuivat eivätkä ainakaan parempaan suuntaa. Outoja tyyppejä, mikäli Anja heitä edes tapasikaan. Harrastukset alkoivat jäädä. Yhdistyksen toiminta ja kerhot eivät enää houkutelleet.

   Yhä enemmän Kirsi alkoi liimautua Saijaan, kuulovammaiseen, joka oli Kirsiä pari vuotta vanhempi. Häneltä oli koulu jäänyt kesken. Työnteko ei maittanut ollenkaan, vaikka hänelle oli yritetty löytää sopivaa hommaa. Anjasta tyttö oli uskomattoman vastenmielinen.

   Tavallisestihan nuori ihminen on aina jollakin tavalla miellyttävä raikkaudessaan ja nuoruuden ilossaan. Mutta Saija oli jotenkin tahmea sekä  hipiältään että käytökseltään. Mitä ihmettä Kirsi hänessä näki? Mikä heitä veti toistensa puoleen?

   Saija vilkuili Anjaa kulmiensa alta. Virnisteli ivallisesti Anjan lähestymispyrkimyksille, joita hankaloitti vielä sekin, ettei Saija ollut vaivautunut opettelemaan huulilta lukua. Ei hän myöskään osannut kirjoittaa.

   Tyttö viittoi huolimattomasti, aivan kuin tahallaan johdatti Anjaa harhaan. Viittoi sellaisia merkkejä, joita Anja ei löytänyt mistään. Hän myös käytti  kansainvälisesti  tunnet-tua elekieltä, joka saisi kuulevankin punastumaan. Vai käsittikö Anja väärin? Ei kehdannut kysyä tyttäreltään, jos ne sittenkin tarkoittivat SITÄ.

   Tytöt viihtyivät hyvin yhdessä. He istuivat Kirsin huoneessa. Hänellä oli oma huone, kun taas Anja nukkui olohuoneen sohvalla. Sai sillä tavalla valvottua loputonta telkkarin töllöttelyä. Hän toivoi Kirsille mahdollisimman hyvät ja normaalit olot. Omaa rauhaa.

   Ystävykset nauroivat kovaäänisesti ja karkeasti. Huusivat kummia mölyjään ja viittilöivät niin hurjasti, että se vaikutti nyrkkeilyottelulta. Sekin jotenkin raakaa ja suorastaan rivoa.

   Kirsi tuli kotiin yhä myöhemmin illalla. Ei kertonut, missä oli käynyt eikä keiden kanssa. Sulkeutui kuin simpukka. Kääntyi vähän väliä selin äitiinsä ja suuttui aivan pienestä. Anja oli todella huolestunut. Isästä ei ollut mitään apua. Hän tapasi tytärtään aina vain harvemmin ja lyhyitä tuokioita. Ilmari puisteli avuttomana päätään ja ynähteli:

 - Pidä hyvää huolta Annesta ja katso sen perään.

   Siinä oli ainoa kannustus ja tuki, minkä Anja tuskaansa sai. Yhdistyksestä ja koulusta neuvottiin sitä ja tätä, mutta milläs paimennat murrosikäistä, jos hän kerran on menevää sorttia eikä suostu minkäänlaiseen yhteistyöhön.

   Anja nuuski tyttöä mennen tullen. Ei tupakkaa? Ei viinaa? Vai? Ehkä ei, mutta nuutuneen näköinen. Silmät punoittivat. Puhekin melkein sammalteli. Ehkä kaikki johtui älyttömästä valvomisesta. Söi sentään hyvin.

14. Uutta näkemystä

   Työpaikallaan  Anja  oli  tutustunut  Meeriin, joka  ahersi talon toisessa päässä, mutta ei yhtä vastuunalaisessa toimes-sa kuin Anja. Ensin juttelivat ruokatunnilla, sitten kävelivät kaupungilla. Tykästyivät toisiinsa. Anja tietysti jutteli, mutta myös Meeri sai ilmaista ajatuksiaan. Rauhallisesti ja miellyttävästi. Kuunteli tarkkaavaisena ja lausui harkitun mielipiteensä.

   Hän oli erittäin kiinnostunut rajatiedon ja uskonnon kysymyksistä. Hän vei Anjankin taas hengellisiin tilaisuuksiin. He kävivät kirkkokonserteissa ja monilla teosofian luennoilla. Hän lainasi Anjalle kirjallisuutta ja elämänviisauksia.

   Lainasi siis viisauksiakin. Siltä Meeristä joskus tuntui, koska Anja ei näyttänyt kovin syvällisesti uusiin asioihin perehtyvän. Hän oli varuillaan. Selaili kyllä kirjoja ja kyseli lisää, mutta ei uskonut, että hänelle niistä olisi mitään apua ja hyötyä.  

   Anjasta oli mukavaa, että hänellä oli joku, jonka kanssa sai rauhassa puhua omistakin ongelmista. Joka todella myötätuntoisena kuunteli Anjan synkkää elämäntarinaa. Meeri ihmetteli, että niin paljon tuskaa ja vastoinkäymistä voi kasautuakaan yhteen ihmiselämään. Eihän Anja ollut vielä neljääkymmentäkään ja niin paljon kokenut.

   Meeri eleli yksiksensä. Hänellä oli ollut mies, mutta tämä oli kuollut jo kauan sitten. Onnettomuus. Vai oliko itse aiheutettu? Se epävarmuus kalvoi Meeriä ja oli ajanut hänet etsijän tielle. Lapsia heillä ei ollut. Ystäviä kylläkin, sillä hän oli lämmin ja osallistuva nainen.

   Ja lihava. Ei vain pyöreä ja naisellinen, vaan paksu ja hyllyvä. Se aiheutti tälle muuten niin hyväntuuliselle naisihmiselle melkoista huolta ja mielipahaa, mutta minkäs voit, kun maailma on täynnä ihania herkkuja.

   Valitettavasti Meeri toi mieleen elefantin, täysikasvuisen. Ei  laisinkaan  kiinteänahkaisen.  Kaikki  roikkui ja lerppui. Anja  oli  ollut  Meerin kanssa saunassa ja hänen tuli aivan  sääli ystävättären ylimitoitettua ja lelluvaa olemusta.

   Anja itse oli kiinteä ja lihaksikas kuin painonnostaja. Sitähän hän itse asiassa oli aina ollutkin. Ennen kuin bodauksesta vielä oli tietoakaan. Se hyöty painavien kassien raijaamisesta ainakin oli.

   Meerillä oli pienen pieni auto, ja oli todella koomista seurata hänen ponnistelujaan, kun hän yritti ahtautua siihen. Lisäksi hänellä oli paksu pömpöttävä turkki jopa Helsingin vesisateessa ja korkea kellertävä hattu. Muistutti kerroksellista hääkakkua. Hattu putosi melkein joka kerta, kun hän pungerteli auton ovesta sisälle tai ulos. Kun hän sitten kurkottautui noukkimaan hattua maasta, tipahtivat vuorostaan käsilaukku tai käsineet taikka avaimet.

   Ystävätär kysyi, miksei Meeri hanki isompaa autoa, koska ei ollut aivan vähävarainen.

 - Se olisi käytännöllisempää.

 - Ei toki vaan epäkäytännöllisempää. Tässä liikenteessä on tosi näppärää puikkelehtia pikkuautolla, ja parkkipaikkakin löytyy vaikka hiirenkolosta.

   Koloja näkyi kyllä olevan hänen autossaankin. Parkkeeraus ei aina tainnut sujuakaan niin näppärästi. Ehkä oikein suurikokoinen ja massiivinen nainen haluaa pienen ja siroliikkeisen auton. Hän nähtävästi kuvittelee, että se tekee hänestäkin hoikemman, jopa eteerisen keijukaisen. Niin kuin naskalinterävät korkeat korotkin, joita Meeri suosi.

   Ystävyys kukoisti ja Anja oli hyvin kiitollinen siitä. Ehkä elämä tässä vielä kirkastuu. Meinasi jo kirkastuakin, mutta kun se Kirsi rupesi kippuroimaan sen mokoman Saijan ja yöjuoksujensa kanssa.

   Meeri lohdutteli ja arveli, ettei ihmiselle panna suurempaa taakkaa kuin hän jaksaa kantaa. Että kaikella on tarkoituksensa  ja   kärsimykset  vain  jalostavat ja kouluttavat häntä. Että kulta kirkastuu ja timantti hioutuu kovassa paineessa ja niin edelleen.

   Ei Anja ollut huomannut mitään kirkastumista tai jalostumista omalla kohdallaan. Pikemminkin päin vastoin. Hän myönsi tulleensa katkeraksi ja epäluuloiseksi. Yhä vain tunsi kaunaa, suorastaan vihaa Marjattaa kohtaan. Myös Ilmaria kohtaan, kun kaipaus oli hellittänyt.

   Ystävätär oli sitä mieltä, ettei ihminen itse aina huomaa omaa kehitysvaihettaan. Ehkä jalous ja usko olivat vielä piilossa, oraalla. "Mies nukkuu ja maa kasvaa." Meerillä riitti raamatunlauseita, mutta ei hän mikään kiihkouskovainen ollut.

   Kävivät he joskus ravintolassakin, jopa tanssivat. Anja sai tanssia vaikka koko illan, mutta oli Meerilläkin vientiä. Hän liiteli ihmeen keveästi piikkikoroillaan ja pallokuvioisessa kauhtanassaan tanssittajansa käsivarsilla. Innostava musiikki kai kantoi hänen suurta ruhoaan kuin yli kukkien.

   Anja oli taas ruvennut miettimään, että mukava miesystävä olisi nyt aivan paikallaan kaikkien surun vuosien jälkeen. Ei ikinä enää naimisiin, mutta ystävyyttä. Ehkä jotakin muutakin. Siitä oli niin pitkä aika, kun hän oli saanut kokea miehen lähellä oloa. Huokaus.

   Nämä mietteet olivat vasta niin alullaan, että hän niistä tuskin edes Meerille mainitsi. Ne vain uinuivat ja saivat aikaan surumielisen kaihoisan tunnetilan.  

   Ystävällä oli kaikenlaisia ihmeitä kerrottavanaan. Joko omakohtaisia tai muitten kokemia. Hän oli kerran matkustanut makuuvaunussa Pohjanmaalle. Kolme petiä samassa osastossa. Hän oli ollut tietysti alimmalla. Eihän häntä olisi ylemmille saatu edes nosturilla. Keskimmäisellä vuoteella makasi joku muu nainen. Nukkui.

   Meerikin oli ollut juuri torkahtamassa, kun hänelle tuli kumma  olo. Hän  ihmetteli,  mistä oli kysymys. Vääntelehti vähän  aikaa. Sitten  hänen  oli kerrassaan pakko lähteä käytävään. Seisoi vähän aikaa katsellen ulkona kiitäviä valoja. Kuin maallisia tähdenlentoja.

   Hytistä kuului melua ja räminää. Meeri kurkisti sisälle. Keskimmäinen vuode oli pudonnut. Naiselle ei ollut käynyt kuinkaan. Hän oli vain ryminällä vierinyt lattialle tyynyjensä kanssa, mutta Meeri olisi voinut kolhiutua pahastikin, jos putoava yläpeti olisi päässyt häntä runnomaan.

   Mitä se oli? Johdatusta vai sattumaa? Ei nähtävästi kovin yleistä, että vuode putoaa junassa. Ei sellaista toistuvasti tapahdu.

 - Eräästä asiasta voit olla jokseenkin varma, Anja. On nimittäin melko epätodennäköistä, että jotakin kovin kauheata sinulle enää sattuisi. Eiköhän kärsimysten kiintiö ala sinunkin kohdallasi olla täynnä. Kyllä se Kirsikin siitä viisastuu.

   Tämä helpotti ystävättären huolestunutta mielialaa aika tavalla. Oli Meerin selitys sitten tilastotieteellisesti pitävä tai ei, Anjakin oli sitä mieltä, että hänen Getsemanensa alkoi jo olla ohi ja valoisammat ajat  olivat koittamassa.    Anja hengitti raikasta iltailmaa ja käveli kotiin bussipysäkiltä huojentuneena ja toivorikkaana.

15. Tämäkin vielä

   Melkein hyräillen Anja astui eteiseen. Riisui päällysvaatteensa. Kuulosteli. Mikä tuo ääni on? Se tulee kylpyhuoneesta. Kummaa yökkimistä. Ei kai Kirsi ole sairastunut. Vatsaflunssaa oli taas liikkeellä.

   Anja koputti vessan oveen, vaikka tiesi, ettei Kirsi häntä kuulisi. Näillä pienillä hyvän tavan ilmaisuilla hän yritti saada Kirsinkin omaksumaan niitä. Siitä olisi etua kanssakäymisessä kuulevien maailmassa.

   Vihreänkalvakka tyttö oksensi aivan valtoimenaan. Osa oli  mennyt  pöntön  ohikin. Nyt  Anja  muisteli, että  joskus aamulla  tyttö oli lorvinut vessassa luvattoman kauan pitäen outoa ääntä. Eikö hän ollut sitä kuullut tai halunnut kuulla. Kauheata pahoinvointia. Sellaista hänelläkin oli ollut Kirsiä odottaessaan. ODOTTAESSAAN!

   Niin, Kirsi odotti. Oli odottanut jo muutamia viikkoja. Vuotoja ei ollut ilmennyt pitkään aikaan. Melkein koko yön Anja yritti saada tytöltä selville, oliko hän ollut miehen kanssa ja miten. Jos se sittenkin oli jokin häiriö nuoren tytön hormonitoiminnassa.

 - Tiedätkö yhtään, kuka on lapsen isä?

   Kirsi tuntui epäröivän. Mistä hän sen tietäisi kuka heistä. Anja luuli ymmärtäneensä väärin.

 - Kuka heistä? Oletko ollut monen kanssa sillä tavalla?

   Anjan sanavarasto viittomakielellä tyssäsi näissä termeissä. Mahdollisimman konkreettisesti ja ronskisti hän joutui herttaiselta teinitytöltään tiukkaamaan ronskeja asioita. Sekin tuotti tuskaa. Kirsi puolestaan ei tajunnut äitinsä hienovaraisempaa tiedustelua.

   Kyllä oli Kirsi ollut neljän kanssa, ehkä viidenkin kanssa. Saija oli ollut ensin ja sitten hän, Kirsi.

 - Mikä niitten miesten nimi on?

   Eivät ne olleet miehiä. Poikia, nuoria poikia, kuulevia. Yksi oli ollut vähän vanhempi. Partaa ja ryppyjä.

   Anja koetti saada selville, missä miehet olivat hyökänneet tyttöjen kimppuun. Tarttuneet heihin.  

   Taas Kirsi oli ihmeissään. Eivät pojat olleet tarttuneet heihin, vaan Saija oli tarttunut poikiin. Halunnut olla sillä tavalla. Pojat ja se vanhempi mies olivat naureskelleet ja olleet sitten myös Kirsin kanssa. Mielellään. Iloisia, nauroivat.

 - Miksi ihmeessä suostuit? Olisit lähtenyt karkuun.

   Ensin tyttö silmäili äitiään hieman epäluuloisena ja ihmetteli  sitten, että  miksi. Se  oli  ollut  melko mukavaa. Ei kovin  mukavaa, ei ainakaan alussa, kun oli sattunut, mutta miehet olivat ystävällisiä, silittivät hänen tukkaansa, niin kuin isälläkin oli ennen ollut tapana, kehuivat häntä kauniiksi. Sen Kirsi oli lukenut heidän huuliltaan. Kilttejä. Pitivät hyvänä. Kirsi niin piti halimisesta.

 - Etkö ymmärtänyt, että se oli väärin?

   Ei kai siinä mitään väärää ollut, kaikilla oli mukavaa. Saijalla varsinkin. Hän halusi tehdä sitä myöhemminkin.

 - Teittekö? kysyi Anja aivan kylmänä kauhusta.

   Olivat he tehneet, pari kertaa, sitten tulivat pakkaset, varasto lukittiin eikä sinne enää tullut ketään.

 - Odottaako Saijakin vauvaa?

   Ei kai. Ei Kirsi tiennyt.

   Aamulla Anja vei tyttärensä lääkäriin. Sen jälkeen yhtä painajaista. Saija oli kadonnut kuin maan nielemänä. Sosiaali-viranomaiset yrittivät saada selvää miehistä tai nähtävästi pojista. Kun ei edes nimiä tiedetty, Joku punatukkainen oli ollut Veki. Se partamies kai Jussi.

   Ei voitu syyttää raiskauksesta. Tytöt olivat suostuneet mielellään. Saija oli ollut aloitteentekijä, vieläpä innokas. Alaikäisiä tosin, mutta Saija oli paljon vanhemman näköinen ikäisekseen. Kulunut ja elähtänyt.

   Kirsi puolestaan näytti jo melkein nuorelta naiselta. Nyt vasta Anja todella katseli tytärtään sillä silmällä. Pitkä hoikka neitonen. Hyvin muodostunut vartalo, pehmeät rinnat ja lantiot. Varmakäytöksinen ja hymyilevä. Hohtavan valkoiset hampaat. Seksikäs ja kutsuva. Uskomattoman hauskannäköinen.

   Anja oli aina tuijottanut vain puutteeseen, tytön vammaan. Hänestä tuntui, ettei hän koskaan ollut tajunnut tytön naiseksi puhkeamista.

   Olihan Anja hillitysti varoitellut pojista, mutta sitten hän oli ajatellut, ettei se ollut vielä ajankohtaista. Tosin Saija oli herättänyt  epämiellyttäviä mielikuvia seksiasioista. Kuin kiimainen haaskalintu.

   Kirsi kertoi nyt jälkeen päin jotakin, mikä suuresti järkytti Anjaa. Tyttö sanoi, ettei heillä vammaisilla ollut niin paljon valinnan varaa kuin kuulevilla tovereillaan. Saivat olla kiitollisia, jos joku heistä piti. Kuuleva varsinkin. Näin oli Saija kuulemma viittilöinyt moneen kertaan. Hän oli Kirsin mielestä ollut oikeassa.

   Abortti suoritettiin, vaikka vauva oli jo niinkin pitkällä. Kirsi ei reagoinut siihen kovinkaan voimakkaasti. Oli kai helpottunut, kun lääkärillä juokseminen ja äidin epätoivoiset papatukset vähenivät. Anja kertoi asiasta Ilmarille, joka oli melkein shokissa:

 - Minun prinsessani, minun pieni Anneni.

   Ei Kirsi niin pieni ollut. Taisi mies vain muistella tytön lapsuutta. Harvemminpa enää tapasivatkaan.

 - Anne miesten käsissä. Sellaiset roistot pitää saattaa vastuuseen. Tämä on annettava poliisin hoidettavaksi.

 - Olen jo ottanut selvää. Ei se taida kannattaa.

   Hätääntynyt äiti kyseli yhdistyksen jäseniltä ja muiltakin, mitä Kirsin kanssa pitäisi tehdä, kun tuollaista pääsi tapahtumaan. Ei kai hän niin holtiton ollut, että hänet täytyisi sulkea johonkin laitokseen. Muuten niin reipas ja tervejärkinen tyttö. Kaikki neuvoivat, että tytön pitäisi hakeutua parempaan seuraan ja ehdottomasti jättää Saija, jolla oli häneen niin karmea vaikutus.

   Anja pyysi ja rukoili Kirsiä liittymään taas kerhoon ja käymään koulua säännöllisesti. Tyttö oli päivät pitkät ilman valvontaa Anjan pitkien työpäivien vuoksi. Eihän äiti voinut jäädä töistä pois lastaan vahtimaan. Eikä se olisi onnistunutkaan. Pian aikuistuva nuori nainen. Ei hänelle voinut kahletta panna jalkaan. Itse sen on tajuttava oma parhaansa.

   Ilmari ei ollut halukas neuvomaan tytärtään, joka ei edes oikein hyvin ymmärtänyt isänsä puhetta, koska he olivat niin  harvoin tekemisissä keskenään. Isä ei ymmärtänyt lapsensa puheista senkään vertaa. Anja olisi joutunut toimimaan tulkkina, ja riita ja eripura, myös vanhempien keskinäinen, olisi ollut valmiiksi viritettynä jo ennen tapaamista..

   Lääkäri ehdotti psykiatrista hoitoa. Anja ei ollut varma, tarkoittiko hän äitiä vai tytärtä. Käytöksestä päätellen äiti oli enemmän hoidon tarpeessa kuin tyttö, joka vaikutti taas kohtalaisen hilpeältä ja tointuneelta. Kokemushan ei ollut muistuttanut raiskausta. Olisi saanut vähän muistuttaakin, niin se olisi säikäyttänyt Kirsiä vastaisen varalta.

   Jos Anja yritti ottaa  sukupuoliasioita puheeksi, tytär jyrkästi torjui tuon aiheen. Sulkeutui.

16. Toivotaan parasta

   Kirsi lähti silloin tällöin kuulovammaisten kerhoon tai illanviettoon. Anja lähti mukaan tai ainakin yritti hakea hänet sieltä varmistaakseen, että tyttö oli oikeilla poluilla. Välillä tytär oli omillakin teillään. Ei kertonut missä. Ei kuitenkaan kovin myöhään, ettei päässyt syntymään nahistelua äidin kanssa.

   Eräänä arkipäivänä Anja lähti töistä aikaisemmin kauhean päänsärkynsä vuoksi. Migreeni vaivasi tiuhaan. Kaikki tämä tuska ja häpeä. Pelko tapahtumien uusiutumisesta. Anja huomasi, että Kirsin huoneessa oli joku. Ovi oli tiukasti kiinni, mutta kuului tirskahduksia ja välillä mölyäkin.

   Huolestuneena Anja raotti ovea. SAIJA! Taasko se hornanhenki oli kuvioissa mukana? Anja oli niin raivoissaan, ettei hän jaksanut kuunnella Kirsin selityksiä, vaan yksinkertaisesti käski tuon hirviön lähteä tiehensä. Huutaen ja soimaten. Haukkuen ja nimitellen häntä huoraksi. Kirsi alkoi itkeä.

 - Ystävä. Anna kun selitän, hän viestitti äidilleen.

   Turhaan. Anja  ei  kuunnellut. Hän oikein käänsi selkänsä tyttärelleen, ettei olisi nähnyt tämän viittomista. Saija keräsi kamansa ja häipyi vikkelästi ovesta yrmeän ja loukkaantuneen näköisenä.

   Ei ainakaan raskaudentilassa, mikäli Anja ehti kiukultaan huomata. Entistä vain kuluneemman ja nuhjuisemman oloinen. Vikatikki taisi olla Anjan suhtautuminen vierailuun. Nähtävästi Kirsi ei ollut sittenkään tapaillut Saijaa kovin monta kertaa.

   Siitä ne taas alkoivat, ne yöjuoksut. Luultavasti Saijan pahamaineisessa seurassa. Aivan kuin kiusallaan. Anja oli todella avuton ja toivoton. Hän pyysi kerhon johtajaakin ja erästä yhdistysnaista puhumaan Kirsille. Seurauksena oli, ettei tämä mennyt enää lähellekään kerhon tilaisuuksia tai siellä olevia tovereitaan.

   Anja oli koettanut pitää asian salassa. Hän ei ollut kertonut siitä edes äidilleen. Mitä nyt mennä tämän unimaailmaa saastuttamaan. Anja olisi vain huono kasvattaja, huono äiti. Sitä hän tietysti olikin. Vielä epäonnistuneempi kuin oma äitinsä.

   Oliko tämä niin kovin huono ollutkaan? Anjalla hyvä koulutus ja työpaikka. Ei alkoholiongelmia. Ei epärehellisyyttä työ- eikä kotiasioissa. Suuri hellyyden kaipuu, mutta oliko se rikos? Se oli nyt siirtynyt Kirsiinkin. Hyväilynkipeä kuin kissimirri.

   Saisi vain pari vuotta kulumaan, niin tyttö järkiintyisi ja ottaisi vastuuta itsestään ja tekemisistään.

17. Hiljaiseloa äidin kodissa

   Toisinaan, mutta vain toisinaan, Anja ajatteli äitiään. Omantunnon pistos. Pienet ja suuremmatkin syyllisyyden-tunteet olivat  häntä  pistelemässä kuin sääskiparvi Lapissa. Anja  oli todella kerran käynyt niinkin pohjoisessa. Firmankoulutusretki erääseen tunturihotelliin.

   Hän ei osannut hiihtää laskettelusta puhumattakaan, joten hän tunsi itsensä aika utamiksi niissä piireissä. Mutta olihan illalla sentään ravintolaelämää. Tämä kuusi päivää kestänyt Lapin matka aiheutti sen, että hän tämän jälkeen puhui sääskistä eikä hyttysistä.

  - Näin nopeata on toisen kulttuurin omaksuminen, Anja pilaili Meerille.

   Anja piti yhteyttä äitiinsä oikeastaan jo Kirsinkin takia. Koska heidän perheensä muutenkin oli niin pieni. Koko suku. Olipa tytöllä ainakin isoäiti. Ilmarin äiti oli kuollut, ja sisaret olivat jo alun perin omineet veljensä uuden perheen lähisukulaisikseen. He kävivät toistensa luona, ja Ilmarin vanhin tytär Anne sai jäädä paitsioon.

   Äiti oli samanlainen kuin hän aina oli ollut. Hitaampi vain ja lihavampi. Elävä esimerkki siitä, miten joku pysyy hengissä ja voi hyvin täysin ilman ulkoilua ja järkeviä ruokailutottumuksia. Hän kävi joskus tarkastuksissa, mutta ei löytynyt sen kummempaa vikaa kuin ylipainoisuus ja ummetus.

   Lääkärit neuvoivat ja terveydenhoitajat pelottelivat. Se oli äidistä epämiellyttävää ja ahdistavaa, joten heti kotiin päästyään hän teki itselleen mahtavat kinkkumunavoileivät. Paksulti voita päälle. Margariinista hän ei halunnut kuulla puhuttavankaan. Se oli tehty kissanraadoista. Hän oli nuorena kuullut tällaista huhua ja hänkö nyt vaihtaisi mielipiteitään.

   Äiti asui yhä samassa vanhassa puutalossa lähes samojen perheitten kanssa kuin aikaisemminkin. Piha oli todella ihastuttava ja värikäs. Harvasta uudesta omakotitalosta löytäisi niin rehevää ja monipuolista kukka- ja pensasvalikoimaa.

   Sireenit tuoksuivat. Ruusut ja jasmiinit kukoistivat. Vaah-terat, koivut ja tuomet tuuheentuivat vuosi vuodelta. Luonnonkukatkin nautiskelivat vapaudestaan. Ruohoa ei pahemmin leikattu. Kasvit saivat olla sillään, kuten talon asukkaatkin. Kuka heitä olisi hätistellyt, kunhan vuokransa maksoivat.

   Pihassa oli narahteleva keinu, jossa naiset istuskelivat lämpiminä kesäiltoina kaiken tuoksun ja lintujen liverryksen keskellä. Äidin ainoat hölkkäämiskohteet olivatkin juuri pihakeinu ja lähin kauppa. Kaksi sataa metriä. Olisi se edes ollut kauempana. Äiti olisi pakostakin joutunut liikkumaan enemmän.

   Ne äitiä ja Anjaa pilkanneet naiset olivat pikku hiljaa hyväksyneet äidin ystäväkseen. He olivat aina asuneet samassa talossa ja vähitellen muuttuneet samanarvoisiksi. Äiti, joka ei koskaan ollut omistanutkaan oikeata omaa aviomiestä, oli nykyään ihan samassa asemassa kuin Kaikkosen täti, jolta mies karkasi toisen naisen matkaan jo yli neljännesvuosisata sitten.

    Tai ne kaksi muuta leskeä, joilta toisen aviomies kuoli sydänkohtaukseen ja toisen mies niin ikään kuoli sydänkohtaukseen. Erona oli vain se, että Tuominen suoritti raskaat kuolinkorahtelunsa aivan yhtäkkiä rasvaisen läskisoosinsa ääressä, kun taas Väisänen puolestaan harjoitteli lähtöä moneen otteeseen työllistäen ympäristön taksit ja sairasautot. Välistä jopa poliisit, kun hän saattoi kuukahtaa katuun juuri sopivasti partioimassa olevan poliisiauton eteen.

   Kerran eräät vieraat poliisit luulivat ensin, että Väisänen oli humalassa. Mikä häpeä paikallisen raittiusseuran perustajajäsenelle. Aikansa miestä nuuhkittuaan he virallisesti totesivat, että voimakas lemu oli vain valkosipulia, jonka terveelliseen  vaikutukseen Väisänen  vahvasti uskoi. Ukko kuskattiin  taas kiireesti sairaalaan. Lähitienoo muuten aina höristelikin korviaan sireenin äänen kuullessaan:

 - Ahaa, Väisästä taas viedään.

   Jännitystä riitti koko korttelille. Sitten Väisänen lopultakin lähti ja ihan oikeasti.

   Nämä neljä naista vierailivat toistensa luona. Laittoivat vuoron perään aterian, paitsi äiti, joka ei osannut tai viitsinyt. Hän osti valmiita einesmakaronilaatikoita lähikaupasta. Aina niissä näkyi olevan juuri viimeinen käyttöpäivä kannessa. Miten sattuikin, vai olivatko huokeampia? Muut rouvat eivät olleet tietääkseenkään. Anjan mielestä pihapiirissä vallitsi nykyään ihmeen suvaitsevainen ja kodikas ilmapiiri.

   Talon yläkerrassa asui yksinhuoltajaäiti kolmen lapsensa kanssa. Mummot vahtivat heitä pihassa, jotta äiti pääsi välillä asioilleen. Pihaa ympäröi vanha puuaita, jossa oli vain yksi portti. Sen säppi oli niin jäykkä ja raskas, että Anjallakin oli vaikeuksia sen nostamisessa.

   Kelpasi siellä pienten villivarsojen kirmailla neljän isoäidin hellässä ja hymyilevässä valvonnassa. Joskus Anja mietti, oliko tuo yhteisö sittenkin jollakin tapaa etuoikeutettu. Inhimillisempi.

   Ei äiti ollut mitään vailla. Hän oli tyytyväinen elämäänsä. Joulun pyhät hän lyllerteli Anjan ja Kirsin kotona. Nautiskeli kaiken, mitä kaapista löytyi ja palasi kylläisenä vanhoilta muistoilta tuoksuvaan puutaloonsa. Anja yritti poiketa äitinsä luona niin usein kuin suinkin mahdollista. He puhuivat puhelimessa. Anja puhui ja äiti kuunteli. Hän ihmetteli äitinsä tyytyväisyyttä. Vanhassa kodissa saatettiin käydä seuraavanlainen keskustelu:

 - Mitä sinä teet täällä päivisin?

 - Katselen telkkaria ja...

   Äiti vilkaisi jääkaappiaan, mutta ei uskaltanut mainita syömähimostaan  Anjalle,  joka  olisi  heti   aloittanut  aimo saarnan.

   Anja huokasi. Olkoon. Jos kerran nautti tällaisesta elämästä. Mitä hän rupeaisi suremaan äidin takia. Oli hänellä tarpeeksi huolia omastakin takaa.

 - Käytkö tarpeeksi ulkona?

 - Käyn.

 - Kuinka usein?

 - Aika usein.

 - Tarkoittaako se kerran päivässä vai viikossa?

   Äidin leppoisa ääni käreytyi ilmiselvästi.

 - Istunhan minä poutaisina kesinä melkein joka päivä pihakeinussa. Mitä sinä rupeat minua kuulustelemaan. En minä niistä ulkona käymisistäni ala kirjaa pitämään.

   Rauhaa äiti kaipasi eikä lenkkeilyä. Käväisi sentään joskus lähellä olevassa puistossa 91-vuotiaan Tuomiskan kanssa, joka oli heistä kaikkein ketterin hölkkääjä.  

III  Se talvinen iltapäivä jatkuu

1.  Voi, kuule lapseni, kuule!

 - Kuule Kirsi! Etkö jo vähemmälläkin kuule? Korvat tässä menee lukkoon. Ajattelisit vähän naapureitakin. Me saamme pian häädön sinun vuoksesi.

   Aivastus. Anja seisoi olohuoneen lattialla litsahtelevissa saappaissaan. Hän ei ollut kerinnyt edes niitä riisua, kun oli niin kiire keskeyttämään musamökää. Toisaalta oli helpotuskin, että asunnosta kuului meteliä. Se oli kuin rauhoitussignaali. Tyttö oli ainakin kotosalla.

- Koeta nyt ymmärtää, ettei radiota voi pitää niin kovalla.

  Kirsi kääntyi selin ja vielä varmuuden vuoksi sulki silmänsä, niin kuin aina kun hän halusi irrottautua kommunikoinnista äitinsä tai jonkun muun kanssa. Anja käänsi tytön kasvot itseään kohti ja toisteli sanojansa. Mahdollisimman rauhallisesti ja liikuttaen selvästi huuliansa. Väsyneesti, vaimeasti, toivottomana. Kunhan vaan saisimme pitää tämän asunnon.

  Sen jälkeen kun Saija oli uudestaan ilmestynyt näyttämölle, Anjalla oli jatkuva huoli ja pelko tyttärensä kohtalosta. Tämä ei millään uskoutunut äidilleen. Jokin esti. Äiti oli menettämässä otettaan lapseensa. Kun saisi vain pari vuotta kulumaan turvallisesti, Kirsi ehtisi aikuistua vastuuseen.

   Anja tiesi monia kuulovammaisia nuoria, jotka viettivät lähes normaalia elämää. Kävivät töissä ja perustivat perheen. Usein toisen kohtalotoverinsa kanssa. Heillä oli kuulevia lapsia, joiden kasvatuksen he hoitivat esimerkillisesti. Hommasivat näille kuulevaa seuraa, sekä leikkitovereita että aikuisia. Lapset menestyivät hyvin kuulevien koulussa ja toveripiirissä.

   Noin nätti ja nokkela tyttö kuin Kirsi, joka oli lisäksi reipas ja seurallinen, löytäisi varmasti kunnon pojan myöhemmin. Ihanaa, kun olisi pieniä tyttärenlapsia liekuteltavana. Anja jo eläytyi isoäidin rooliinkin.

   Kauheata, jos tieto tytön harharetkistä kantautuisi kunnon miesten korviin. Kirsin mahdollisuudet olisivat nollilla. Saattoi olla, että tämä yksi katastrofi pilaisi tytön koko elämän, varsinkin jos hän tajuaisi muitten käytöksestä, että hän on alamaailman pohjasakkaa. Jotakin likaista ja kartettavaa.

   Abortin jälkeen lääkäri oli väläytellyt sterilisaation mahdollisuutta. Eräs huoli olisi ainakin poissa, mutta eihän abortti voinut olla jatkuva ehkäisykeino. Anjasta se tuntui kauhealta. Kaikki unelmat lapsenlapsista kariutuisivat siihen toimenpiteeseen. Siitä voisi olla sellainenkin haitta, että tyttö tulisi entistäkin holtittomammaksi. Ehkä vielä täytyy odotella, että tyttö muuttaa elämäntapojaan.      

   Anja oli vihdoin puhunut suoritetusta toimenpiteestä äidilleen. Äiti rauhoitteli ja kertoi, että joillekin hänenkin entisille ystävättärilleen oli tehty abortteja. vieläpä kaikenmaailman likaisten puoskarien toimesta, ja että heistä moni silti synnyttänyt terveitä lapsia.

   Äiti tarkoitti hyvää, mutta Anja rupesi miettimään, että millaista se äidin ystäväpiiri oli oikein mahtanut olla. Ehkä äiti itsekin? Mitä se Anjalle kuului. Enää. Äiti ei muutenkaan kovin paljon rupatellut nuoruuden kokemuksistaan. Siitä merikapteeni-isästä kylläkin.

   Anja ei jaksanut enempää saarnata radiosta ja musiikista. Kun vaan tyttö pysyisi erossa Saijasta ja miehistä, ehkä sen melun kanssa jotenkin pärjää. Tyttö pysyisi silloin ainakin kotona. Anja hankkisi  vaikka pehmustetut seinät olohuoneeseen.

   Hän laittoi kiireesti ruuan. Tyttö söi vain vähän, katse tiiviisti lautasessa. Oli kalpea ja haluton. Meni päivällisen jälkeen äkisti kylpyhuoneeseen. Vedenkohinaa, joka melkein peitti jonkin äänen. Joko taas? Kirsi oli vasta käynyt rippikoulun. Tällaistako tämä on? Vielä pitkän aikaa. Vahtimista. Epävarmuutta.

   Anja ei jaksanut ryhtyä kuulustelemaan. Odotteli jonkun päivän. Hän oli huomaavinaan pikkupyykissä jotakin punaista. Vai oliko se sitä? Jos olikin vain huulipunaa? Tai marjaa? Ei hän kestä enää. Silloin puhelin soi.

   Meeri soitti ja pyysi häntä illalla kirkkoon. Rukouskokoukseen. Ystävätär ainakin aikoi mennä, koska se oli tavattoman mielenkiintoista. Siellä parannettiin ihmisiä. Tulisi Anjakin mukaan. Se voisi rauhoittaa ja lohduttaa häntä. Kaunista musiikkia. Saisi Anjakin laulaa. Sekin oli jäänyt niin vähiin viime vuosina. Ei juuri laulattanut.

   Anja sanoi, ettei hän jaksa. Kaikki on niin sekaisin. Hän ei uskalla jättää tytärtään yksin. Kirsi oli sanonut menevänsä aikaisin nukkumaan. Olikin taas niin voipuneen näköinen. Mikähän häntä vaivasi? Voi, voi. Tekisikö hän väärin, jos lähtisi?

   Meeri lupasi hakea ja tuoda autolla. Ei siinä kauan menisi.. Voisivathan  he  vaikka lähteä kesken pois, jos tilaisuus venyisi liian pitkäksi.    

 - Olemmehan monta kertaa jo puhuneet siitä, ettei nuorta naista voi pelkällä vahtimisella varjella. Hänhän vaistoaa epäluottamuksen ja saattaa tulla vieläkin uhmailevammaksi. Jaksat taas paremmin asennoitua tyttäreesi, kun saat välillä muutakin ajateltavaa. Myönteistä.

2. Parantamiskokous

   Kirkko oli kuin täyteen pistetty. Väkeä jopa eteisessä ja ulkoportailla. Meeri pujotteli tungoksen läpi kuin paksu hylje, mutta silti   uskomattoman liukkaasti. Olihan hänellä kokemusta tällaisesta taiteilusta mönkiessään pieneen autoonsa.

   Aluksi tämä topakka nainen asettui kyttäysasemiin seinän vierustalle. Tarkkana hän tähysti penkkiriveistä pikkuista koloa, johon voisi suunnistaa. Hän sai ensin paikan itselleen ja kätevästi takapuolellaan töykkien myös Anjalle. joka laiheliinina kyllä juuri ja juuri mahtui pienempäänkin tilaan.  

   Anja istui etukenossa ja hieman kyljittäin. Toisella puolen oli joku vanhempi mies, joka kiltisti vetäytyi kasaan kuin ilmapallo ja luovutti penkistä tilaa vielä pari senttiä. Kuuma. Tukahduttavan kuumaa.

   Takkia ei voinut riisua kun ei pystynyt liikahtamaankaan. Myssyn hän sentään otti päästään ja asetti sen ja paksun käsilaukkunsa mahansa päälle. Sijoitteli jalkojansa  saadak-seen edes joten kuten tukevamman asennon. Toivoi talvisaappaittensa kuivuvan tässä lämmössä.

   Virsi kaikui. Hänellä ei ollut virsikirjaa. Anja veisasi yhden säkeistön ulkomuistista. Olihan hän ollut seurakuntanuori. Ja vielä kirkkokuorolainen. Toisessa säkeistössä tökkäsi. Muuttavat sanoja. Sekin vielä. Oikein varmistavat, ettei osaisi laulaa mukana. Aina pitää olla niitä uudistuksia. Tunteista ja tunnelmista viis.

   Vieressä istuva mies tarjosi kirjaansa Anjalle, joka kaivoi hiukan vaivalloisesti silmälasit laukustaan. Kyynärpäätkin nimittäin olivat melkein mahan päällä. Hän napsautti laukun kuuluvasti kiinni ja tunsi olevansa ikivanha kirkkomummu.

   Anja vilkaisi miestä, nyökäytti kiitokseksi ja aloitti kovalla äänellä neljännen säkeistön. Mies hymyili ehkä huvittuneena ja vastasi nyökkäykseen. Anja tiesi osaavansa laulaa ja lauloi kanssa. Samalla hän huusi maailmalle tuskaansa ja epätoivoaan.

   Saipa sentään laulaa ilman pääsykokeita. Vieläkin kismitti, että kun hän muutama vuosi sitten oli tahtonut liittyä erääseen kuoroon sopraanoksi, panivat mokomat hänet laulukokeeseen. Kuin kansakoulun alaluokilla.

   Sen jälkeen sanoivat, että kiintiö oli jo täynnä. Enää ei voitu ottaa lisää laulajia. Mitäs sitten ilmoittelevat oikein lehdessä, että uusia kokeneita kuorolaisia tarvitaan. Potutti vieläkin.

   Virsi loppui kesken Anjan mielestä. Hän kiitti virsikirjan lainasta ja vilkaisi miehen silmiin. Hymyileviin. Kyllä niitten kelpaa naureskella. Tietäisivätpä, millaista joiden kuiden elämä on. Yhtä helv... Oltiin sentään kirkossa, mutta siellähän niitä kovia sanoja käytetäänkin. Papeilla on kai etuoikeuksia.

   Totinen pappi puhui, kattoon tuijottava maallikko puhui, joku kimeä-ääninen nainen puhui, innostunut nuori mies puhui. Virsiä välissä. Tännekö hän oli tullut virkistäytymään?

   Hän kääntyi varovaisesti katsomaan Meeriä. Ei kai tämä vain ollut nukahtanut tässä helteessä pömppäturkki päällään? Napit oli sentään saanut kierrellyksi auki. Paksu ruudullinen huivi lepäsi helmassa. Punoitti kovasti ja hikihelmiä  pisaroitsi  hänen  otsallaan.  Yksi  valui  pitkin  poskea.

Muuten näytti viihtyvän hyvin ja kuunteli hartaasti pää hiukan kallellaan.

   Mitä ne siis olivat paasanneet? Anja ei ollut vielä ehtinyt keskittyä kuuntelemiseen, mutta ei se haitannut. Meeri kyllä selostaisi tarkkaan puheitten sisällön. Valaisevine kommentteineen ja johtopäätöksineen.

   Sitten yksi nainen ja kaksi miestä asettui alttarille. He kehottivat seurakuntalaisia muodostamaan jonon. Parantaminen alkaisi. Sitä kesti kauan. Pitkä jono, melkein ulko-ovelle asti. Nainen tökkäsi sormellaan ihmisiä otsaan. Aika moni kaatui tai ainakin horjahti. Raavaat miehetkin. Pitkät niin kuin Ilmari. Tuli haikea olo. Olisipa mies tässä. He yhdessä rukoilisivat parantumista lapselleen.

   Silloin Meeri tönäisi häntä kylkeen.

 - Lähdetään alttarille.

 - En minä ainakaan. Mene sinä, Anja suhisi.

   Anjan oli pakko väistää ystävätärtään. Samoin vieressä istuva mies nousi seisomaan ahtaalle käytävälle, jotta Meeri pääsi pyörimään ohi. Tämä tarttui Anjaa käsivarresta ja alkoi vetää häntä perässään. Anja ei kehdannut riuhtaista kättään irti. Voisihan hän seistä jonossa Meerin seuraksi ja sitten väistyä syrjemmälle.

   Mitä se nainen oikein aikoi? Hulluko se oli? Kaikkea sen piti kanssa kokeilla. Näkihän tuon jo muutenkin. Miksi  sin-ne piti itse ihan väen vängällä ängetä. Anjaa harmitti ja väsytti, niin kuin lähes jatkuvasti nykyään. Öin ja päivin.

   Öisin ei vain väsyttänyt tarpeeksi, jotta olisi saanut unen päästä kiinni. Mitähän se Kirsi siellä kotona puuhaa? Vai onko enää kotona? Käyttää hyväkseen poissaoloa. Kyllä minun nyt täytyy lähteä.

   He olivat jo aivan alttarin luona. No hyvä on. Meeri menköön ensin sinne ja sitten täyttä vauhtia kotiin. Anja ei viitsinyt pilata ystävänsä iltaa hoputtamalla häntä kesken pois.

   Anja, tämä löperö tahdoton nukke, joissakin asioissa, huomasi seisovansa alttarin äärellä Meerin kaverina. Oliko se jo heidän vuoronsa? Ei tästä enää kehdannut livistää. Oli kauhean ahdasta ja hikistä. Yksitoikkoinen virsi taustalla. Muminaa parantajien ja parannettavien välillä. Sormella otsaan, kaatuminen. ainakin tässä rivissä kaatuivat kaikki. Meeri puhui jotakin naiselle. Nainen hymyili kauniisti ja vastasi. Rauhallisesti. Että sen hermot piti tässä huiskeessa. Sormella otsaan.

   Pyylevä ystävätär kaatui rojahtamalla ja äkkiä. Miehet, jotka seisoivat takana ottamassa kaatujia vastaan, olivat kai liian hitaita tai heiveröisiä. Meeri kaatui lattiaan asti ja iski samalla suurella metallihelaisella laukullaan Anjaa sääreen. Aiii, että se koski. Kun ei vain koko luu olisi murtunut. Olisi siinä naiselle parantamista.

   Meerille ei ollut käynyt kuinkaan. Joku oli sittenkin ehtinyt tukea hänen niskaansa. Silloin Anja oli jo naisen kohdalla. Melkein irvistellen kipeän säärensä vuoksi. Mitä hän sanoisi? Mitä tässä tilanteessa ruukataan sanoa?

   Kaadettu vasta kompuroi ylös kahden miehen auttamana. Hattu vinossa ja huohottaen. Miehet kyselivät hänen vointiaan. Olivat selvästi huolissaan tunarointinsa seurauksista.

   Parantaja seisoi, odotti ja hymyili. Sanoi jotakin siuna-uksesta. Anja ehti ajatella vain yhden lauseen. Ei sanonut sitä julki:

 - Taivaan Isä. Auta Kirsiä.          

   Nainen tuikkasi sormellaan Anjaa oikeaan kulmakarvaan eikä otsaan, sillä kaadettava oli ehtinyt kääntää hiukan päätään. Hän horjahti ja suuttui. Sääri ja tökkimistä. Kuumuus ja melu, jota hän inhosi. Vähemmän vastaanottavaista olentoa ei olisi löytynyt skeptikkojen kokouksestakaan. Kuin tämä parannettava.

   Meeri laahusti paikalleen. Samoin Anja lievästi ontuen. Hän oli siis sairaampi parantajan luota tullessaan kuin sinne mennessään. Lisäksi hän oli vihainen itselleen.

   Tällainen penseä tohelo. Ei keskittymiskyvyn häivääkään. Mistasi ja pilasi kaiken. Muut alttarilta saapujat olivat hyvin liikuttuneita. Jotkut pyyhkivät kyyneleitä silmistään. Veisuukin kohosi aivan pauhuksi kiitollisuuden ja ilon vaikutuksesta.    

   Penkissä istuva mies oli jollakin kummalla keinolla pystynyt pitämään heille paikkoja. Meeri halusi vielä rauhoittua ja kuunnella. Anja ei vastustellut, vaan mätkähti kipeine säärineen miettimään ja harmittelemaan. Hän ei ollut enää edes lauluvireessä, vaikka mies taas tarjosikin hänelle virsikirjaansa.

   Anja tunsi olevansa tyhmä ja törppö ja onneton muukalainen. Lisäksi vielä ilkeäkin, koska huomasi vaikka mitä puutteita tässäkin istunnossa. Hommaisivat kunnon tilat, kun kerran haluavat tänne väkeä. Miksei musiikissa ollut hetkenkään taukoa? Paranikohan täällä kukaan. Mitä he ovat yleensä sanoneet sille naiselle?

   Koska Meeri näytti virkistyneeltä ja rupesi kääntelehtimään poistumisaikeissa, Anja kysyi häneltä, mitä tämä oli pyytänyt naiselta.

 - No tietysti, että Jumala auttaisi Kirsiä ja sinua.

 - Etkö itsellesi mitään?

 - Ei ole kummempaa pyydettävää, mutta teitä haluaisin auttaa.

   Anja oli ihan liikuttunut. Sellainen Meeri on. Tosi ystävä. Hänelle itselleen ei ollut juolahtanut mieleenkään rukoilla ystävättärensä puolesta, vaikka hyvin tiesi, että tätä aika ajoin vaivasi kova hengenahdistus.

   Näitä  Anja mietti kiemurrellessaan ja tunkiessaan Meerin

 perässä kirkosta ulos ja autolle. Ihana raitis ilma ja kirpeys. He menivät autoon. Meeri kaikkine temppuineen, paitsi että hattu putosi tällä kertaa Anjan syliin.

   Tämä silitteli sitä hellästi. Meeri starttasi ja vielä kerran starttasi. Hän väänteli nappuloita ja kummasteli. Auto vain röhähteli kuin uninen sianporsas. Ei käynnisty. Bensaa on. Öljyä on. Eihän nyt vielä niin kylmääkään ole. Vai onko sittenkin pakastanut?

   Joku koputti sivuikkunaan. Kostean huurun läpi näkyi miehen hahmo. Se sama virsikirjamies oli sattunut parkkeeraamaan autonsa juuri Meerin kotteron viereen. Hän oli ollut menossa sisälle, havaitsi naisten vaikeudet. Yritti hänkin käynnistää autoa. Ei onnistunut ja siksi hän tarjoutui viemään rouvat kotiin. Meeri lukitsi autonsa.

   Mies esittäytyi kohteliaasti. Antero Malinen. Hän joutuisi tekemään pitkän kiertoajelun kaupungissa kuskatessaan Anjan sinne metsänperälle. Sen jälkeen hän aikoi palata Meerin kanssa kirkolle ja katsoa mitä voisi tehdä auton hyväksi. Anja oli maininnut kiireestään päästä kotiin, koska tytär oli huonovointinen.

   Meeri ja Antero juttelivat innostuneesti parantamistilaisuudesta. Kaikkea kummaa saattaa tapahtua, miksei sitten parantumisia tai jonkinlaista helpotusta vaivoihin ja ongelmiin.

   Ei  minulle  ainakaan,  ajatteli  Anja   katkerana  ja  tym-pääntyneenä. Anteron vaimo oli kuollut kymmenkunta vuotta sitten pahassa kolarissa. Mies itse oli ajanut. Heidän ainoa lapsensa oli menehtynyt samassa onnettomuudessa. Tämä järkytys oli pannut hänet miettimään uskon asioita ja yleensäkin hengen maailmoja.

   Antero toimi sosiaalivirastossa erityisesti huumenuorten parissa. Hän oli nähnyt ja kokenut kaikenlaista kauheata, mutta myös paljon positiivista. Ryhdistäytymistä ja uuden elämän alkua.

 - Saisi puhua minunkin tyttärelleni, kun on muka niin kokenut. Mutta siinä ei kyllä auta kukaan eikä mikään. Ei ihmiset eikä rukoukset.

   Anja huomasi puhuneensa ääneen, vaikka ei ollut tarkoitus. Hän vain oli niin täynnä kaikkea, ettei pystynyt hillitsemään itseään. Toiset eivät sanoneet mitään. Anja pääsi kotiovelle, kiitteli kyydistä ja toivotti hyvää yötä. Sitten hän ryntäsi porraskäytävään pahaa aavistellen.

3. Rumilus

   Melu kuului käytävään asti. Mitä nyt? Onko televisio täysillä? Itkua, suoraa huutoa, kirkumista. Hengästyneenä Anja juoksi portaat ylös ja kädet vapisten sijoitti avainta lukkoon. Ovi äkkiä auki.

   Kirsi istui olohuoneen sohvalla. Joku oli tiukasti hänen sylissään. Itkua ja huutoa. Karkeata. Kuka? Saija onneton, Taasko? Tuotako ne tekevät? Ei sentään. Ei se ollut rakastavaisten syleilyä. Hän häpesi epäilyksiään.

   Tytöt käänsivät kasvonsa Anjaan päin. Voi kauhistus. Vollotus oli varmaankin kestänyt jo kauan. Kirsinkin kasvot olivat pöhöttyneet ja kirkkaanpunaiset. Märät kyynelistä. Nenä vuoti molemmilla.

   Saija  oli  yököttävää  katseltavaa. Pesusienimäiset kasvot, jotka tavallisesti olivat elottoman harmaat ja taikinamaiset, olivat nyt täynnä punaisia laikkuja. Kuoppaiset kuin isorokon sairastaneella. Notre Damen kellonsoittajan tytär.

   Kuinka nuori tyttö voi olla noin pelottavan ruma? Lakattu, kelmeänkeltaiseksi värjätty pystytukka. Juuri kuin sirkuspellellä. Tai peikolla. Kaljuuntuvia läiskiä siellä täällä. Pitkät tummanvioletit kynnet haroivat Kirsin olkapäitä.

   Huuto oli hirveätä kuultavaa. Telkkarikin möykkäsi kuin viimeistä päivää. Siinä ajoi poliisiauto jotakin jengiä takaa sireenit ulvoen. Säestäen tätä helvetillistä tunnelmaa.

   Ensin Anja luuli, että elokuvan järkyttävät tapahtumat olivat saaneet tytöt parkumaan. Olivat liikaa eläytyneet niihin. Mutta ei. Kyllä tässä oli jotakin muuta. Karseata todellisuutta.  

   Anja huusi joukkoon:

 - Kita kiinni!

   Sitten hän muisti, ettei siitä ollut apua. Hän tönäisi Kirsiä olkapäästä, jotta tyttö katsoisi äitiinsä. Viittilöi käskyn olla hiljaa ja muotoili sen samalla huulillaan. Kirsi vaikeni ja ihmeellistä kyllä Saija myös. Anja sulki telkkarin. Kuului vain Saijan räkäinen niiskutus ja limaklönttien kirnuaminen ylös ja alas. Äiti kysyi mahdollisimman rauhallisesti tyttäreltään, mitä oli tapahtunut. Miksi he itkivät?

   Taas alkoi uusi huuto, josta Anja oli erottavinaan sanan AIS. Kirsi toisti sitä ja lisäksi KUOLI. Kuka kuoli? Ystävä. Kenen? Saijan rakas ystävä. Mikä? Kuka? Ramu. Kuka on Ramu? Ystävä, poikaystävä.

   Ahaa, siinäkö sitä taas mennään?

   Siis poika? Ei kun mies, vanha, 29 vuotta.

   Anjalla oli aina lähettyvillä paperia ja kynä. Kirsi oli nopsa lukemaan ja kirjoittamaan. Viestintävaikeuksia kohdatessaan heistä oli mahtavaa voida turvautua kirjoittamiseen.

   Kirsi  kirjoitti  RAMU ja 29 VUOTTA. Koska kuoli? Tä-

nään. Missä? Sairaalassa. Viety eilen, kuoli tänään. Yksi kaveri kertoi. Saija oli saanut tietää ja tuli kertomaan Kirsille.

   Mihin kuoli? Mitä? Miksi kuoli? Piikkeihin. Liikaa. Mitä? Huumepiikkejäkö? Anja kirjoitti sanan HUUME paperille. Kirsi nyökkäsi ponnekkaasti. Paljon ja liikaa ja viinaa ja lääkkeitä. Olivat aikoneet mennä naimisiin. Saija oli aikonut. Saija rakasti kovasti.

   Anja vilkaisi tyttöön ja viittilöi pahoittelunsa. Saija jopa nyökkäsi. Anja  valmistautui  pyytämään  Kirsiä lohduttele-

maan surevaa, kun Kirsi alkoi huutaa sanaa AIS.

   Mikä se AIS on? Nimi? Paikkakunta? Ramun sukunimen alku? Aisala, vai?

   Kirsi kirjoitti suurin kirjaimin AIS. Ramulla oli AIS.

   Anja luuli halvaantuvansa. Ajatukset seisoivat, kuten niin monesti ennenkin, hänen surullisen ja koettelemuksia täynnä olevan elämänsä aikana. Aivoissa oli kummallinen tunne. Päänahassa. Ei kai vain verisuoni katkennut.

 - Tarkoitatko aids?

   Kirsi nyökkäsi. Anja kirjoitti sanan paperille. Kirsi nyökkäsi. Sairas. Kovasti sairas. Siihen kuolee. Kaikki kuolevat. Saijakin.

 - Onko Saijallakin aids?

   Anja katsoi kauhistuneena vaaleanvihreällä samettisohvalla virkattujen perhostyynyjen keskellä istuvaa rumilusta. Kirsi sanoi, että voi olla. Hän ei vielä tiedä.

 - Ovatko he olleet sillä tavalla?

   Joo ja paljon ja kauan. Saija rakastaa. Naimisiin pian.

 - Mistä tiedät, että he olivat?

   Kirsi oli itse nähnyt monta kertaa. Oli katsellut. Ramu oli ollut vihainen ja tyrkkinyt Kirsiä ulos vajasta. Mutta oli kylmää ja Saija halusi hänen jäävän.

 - Oliko siellä muita?

   Ei ollut. Vaja oli pieni ja ahdas.

   Anja keräsi koko suomen kielen taitonsa ja kaiken oppimansa viittomakielestä ja keskittyi kysymään:

 - Olitko sinä sillä tavalla Ramun kanssa?

   Kirsi syöksähti ylös sohvalta ja kiskoi rajusti äitinsä kauemmaksi, ettei Saija voisi nähdä heidän viittilöintiään. Tietenkään Kirsi ei ollut maannut Ramun kanssa. Ramu oli SAIJAN ystävä. Menossa naimisiin. Saija tappaisi itsensä,

jos hän epäilisi, että Kirsi oli ollut Ramun kanssa. Älä äiti kysy, ettei Saija ala epäillä.          

   Kirsi ei siis olisi mennyt ystävättäreltään puolisoa vohkimaan. Hänellä oli siis korkeampi moraali kuin hänen isällään ja Marjatalla, vaikka nämä olivat peräti kirkkokuorolaisia.

   Tällä erää Anja ei jaksanut enempää kuulustella tytärtään. Kai tuo oli uskottava. Tietysti hän veisi tytön varmuuden vuoksi tarkastukseen. Jotenkin hänestä vain tuntui, ettei Kirsillä olut hätää. Se oli vain sellainen kerrankin hyvää ennustava aavistus.

   Anja kääntyi katsomaan Saijaa. Tuo paholaisnainen. Kaiken pahan ja kauhun vertauskuva heidän perhe-elämässään. Kuoleman korppikotka. Lennätänkö sen täältä ulos tällä silmänräpäyksellä?  

   Pesusienikasvot. Lionneet, mädäntyneet. Niin olivat hampaatkin, kun tyttö joskus muka hymyä tavoitellen oli irvistellyt hänelle. Tuo sieni oli kauan lionnut katuojassa. Sinne se kuuluikin.

   Sameat silmät. Ei vain itkusta. Myös ajatuksen ja kehityksen puutteesta. Mutta niin saattoi olla niin sanotuilla sivistyneilläkin ihmisillä. Pöhöttynyt vartaloltaan. Ehkä olut, miksei huumeetkin. Anja oli huomaavinaan pieniä pisteitä tytön käsivarressa.

   Molemmat tytöt katsoivat häntä odottavaisina. Anja ei itsekään ymmärtänyt, miksi hän sanoi:

 - Menepäs Saija pesemään kasvosi. Haen sinulle lämmintä juotavaa ja voileipää. Sitten otamme taksin ja viemme sinut sairaalaan. He tutkivat, onko sinussa sitä tautia. Hoitavat muutenkin. Olet tosi kurjassa jamassa, mutta älä pelkää, minä vien sinut hoitoon.

   Tytär tulkkasi asian Saijalle, joka katseli Anjaa turpeitten vihreäksi maalattujen  luomiensa  alta. Ilmeessä  saattoi olla jopa kiitollisuutta.

4. Valonpilkahduksia

   Topakasti Anja hoiti asian. Tilasi taksin. Kirsi halusi välttämättä mukaan. Sairaalassa Anja selitti tilanteen. Kehotti ottamaan selvää Ramusta ja missä sairaalassa hän oli kuollut. Tiukkasivat tietysti sukunimeä, mutta tytöt eivät tienneet. Ja naimisiin menossa. Voi taivas. Tuntomerkkejä? Ihana. Tumma kihara tukka.

   Saija oli niin voipunut, ettei pannut vastaan, vaan jäi sovinnolla sairaalaan. Anja viittilöi hänelle:

 - Emme hylkää sinua. Tulemme huomenna katsomaan ja tuomme jotakin hyvää syötävää. Heippa.

   Pesusieni-raukka tihrusteli heidän jälkeensä. Kirsi palasi vielä ovelta takaisin ja halasi häntä. Selosti huomista varmuuden vuoksi, koska Saija ei tähänkään asti ollut tajunnut Anjan eleitä. He ajoivat taas taksilla kotiin. Oli jäätävän kylmää. Pakasti sittenkin. Kirsi nyhjötti tiiviisti äitinsä kyljessä. He pitivät toisiaan kädestä.

   Kun he olivat tulleet kotiin, Kirsi kapsahti äitinsä kaulaan ja rutisti niin että henki oli paeta.

 - Rakastan sinua äiti. Olet hyvä, niin hyvä, hyvä.

   Anja  kummasteli. Kirsiin  äidin  tämänpäiväinen toiminta oli tehnyt valtavan vaikutuksen. Hän arvosti äitinsä tekoa. Tytön käyttäytymisessä oli Anjan mielestä jotakin ylimaallista. Hän oli tämän kauhun illan jälkeen kuin toinen ihminen. Aikuistunut. Avoin.

   Äiti ja tytär puhuivat sinä yönä pitkään. Myös Kirsi. He olivat kuin ylimmät ystävät. Anja aavisti jo nyt, että tyttärestä olikin tulossa hänelle ystävätär. Nuori, niin kovasti nuori, mutta ihmisenä kokenut ja viisas. Kirsi avautui. He itkivät ja halasivat.

   Tyttö lupasi taas lähteä mukaan yhdistyksen toimintaan. Hän tahtoi koulun päätyttyä ruveta opiskelemaan. Hän ottaisi mallia äidistään ja hankkisi hyvän työpaikan. Mieluiten hän haluaisi toimia yhdistyksen palveluksessa ja auttaa muita kuulovammaisia nuoria.

   Kyllä Kirsikin toivoi itselleen omaa perhettä. Sitten äidin ei tarvitsisi enää olla huolissaan hänestä. Kyllä hän pärjää. Opetkin sanoivat, että hänellä on hyvät edellytykset selviytyä elämässään. Tämä oli kuin unta. Kaikki ne asiat, joita Anja oli yrittänyt tyrkyttää lapselleen elämänohjeiksi, tulivat tämän nuoren neitosen suusta vapaaehtoisesti.

   Niin, tietysti. Voiko mihinkään luottaa? Huomenna saattaa olla taas sama peli Saijan kavereitten kanssa, mutta elämä ei anna varmoja takuita. Mitä tahansa voi sattua. Johan Anja sen tiesi työnsäkin puolesta suuressa vakuutuslaitoksessa.

   Oli sitten kyse miljonääreistä, misseistä tai huippuneroista, mikään ei ollut varmaa. Onnettomuuksia, sairautta ja kuolemaa. On vain hoidettava asiat päivä kerrallaan. Sen Anja nyt tajusi. Piti olla kiitollinen jokaisesta hetkestä, jolloin sai kokea siunausta ja tyytyväisyyttä.

   Toivottavasti jengielämä oli taakse jäänyttä aikaa Kirsin kohdalla.  Shokki  oli  ollut  tytölle  siksi  kauhea  ja syvältä koskettava. Se vielä jatkuisikin Saijan synkkää kohtaloa seurattaessa.

5. Sulhasmies  

   Anja vakuutteli Kirsille, että Saijaa ei todellakaan jätettäisi yksin murheittensa pariin. Yhdessä he voisivat tavata häntä. Saija oli saanut tartunnan Ramusta, mutta Anja piti lupauksensa. Niin kauan kuin tyttöparka eli, he pitivät Kirsin kanssa jatkuvaa yhteyttä häneen. Veivät  hänelle  syötä-

vää ja kauniita vaatteita. Anja meikkasi hänet mahdollisimman sieväksi ja vaihteli usein hänen kampaustaan. Saija silmin nähtävästi nautti ystävällisestä koskettelusta. Se oli tytölle tavattoman tärkeätä. Hänelläkin, rumiluksella, oli kauneuden kaipuunsa. Ja hellyyden.

   Vähitellen Kirsi kertoi äidilleen, etteivät kaikki tapahtumat olleetkaan ihan sellaisia kuin hän oli aikaisemmin uskotellut. Se tapaus, jolloin poikajoukko oli Saijaa ja häntä nainut, ei ollutkaan huoletonta ja miellyttävää kuten Kirsi oli kuvaillut.

 - Miksi et sitten kertonut totuutta?

   Ei tytär ollut uskaltanut. Se vanhempi parrakas mies, se Jussi, oli uhannut tappaa heidät, jos he lavertelisivat poliisille tai kenellekään. Oli totta, että juuri Saija oli  ollut se aktiivinen osapuoli, joten hänelle ei aluksi varsinaista väkisinmakaamista ollut edes tapahtunutkaan.

   Kirsi oli ollut perin utelias, ja pojat olivat ensin käyttäytyneet melko mukavasti. Pientä hyväilyä ja suukottelua, ja niinpä tyttö ei ollut osannut vielä pelätäkään.

   Myöhemmin yöllä oli meno muuttunut. Tytöt yrittivät päästä pakoon, mutta heitä estettiin lähtemästä. Se Jussi oli ollut ihan kauhea. Hyvä kun hengissä selvisivät. Ulkonaisia vammoja  ei  ollut  juuri  tullut. Siksi  äiti ei ollut mitään erikoista huomannutkaan. Silti se oli ollut yhtä kiusaamista ja pahoinpitelyä.

   Anja oli aivan kauhuissaan. Kirsi sanoi saaneensa sellaisen kammon koko touhuun, ettei olisi missään nimessä enää suostunut moiseen hyväksi käyttöön. Saija katosikin kaupungista joksikin aikaa.

   Keväällä Saija oli sitten palannut. Hän oli tutustunut Ramuun, siihen 29-vuotiaaseen kaveriin. Kirsi oli todella yrittänyt saada tyttöä luopumaan jengeistä ja tulemaan hänen kanssaan  kerhoon  ja muihin  nuorten tilaisuuksiin. Saija ei halunnut. Hän kammosi melkein kaikkia ihmisiä. Poliiseita, sosiaalityöntekijöitä, seurakunnan väkeä. Saija oli sanonut, että Kirsi on hänen ainoa ystävänsä.

   Sinä iltana, jolloin Saija oli ollut heillä pitkän poissa olonsa jälkeen, Anja oli niin raivokkaasti ajanut hänet pihalle, ettei Kirsi päässyt selittämään mitään äidilleen. Kertomaan, että hän vain yritti auttaa Saijaa. Ei enää vetelehtiä niissä huonoissa porukoissa.

   Saija rakasti Ramua, mutta ei uskaltanut jäädä tämän kanssa kahden. Kirsin piti olla jonkin matkan päässä vajan eteisessä, näköetäisyydellä.  Ei Ramu niin ihana ollutkaan. Epäystävällinen ja karkea. Tyrkki ja töni Kirsiä ulos.

 - Senkin vähä-älyinen. Painu tiehesi siitä.

   Ramu ei uskaltanut käydä Kirsiin käsiksi, koska tämä tiesi miehen laittomista puuhista. Oli huulilta lukenut, kun se oli puhunut erään roiston kanssa pihalla. Kirsi uhkasi kertoa tietonsa poliisille.

   Näin säilyi edes jonkinlainen turvallisuus. Kuitenkin Ramu läimäytteli Saijaa vähän väliä, nauraa räkätti ja kirosi:

 - Siitäs saat senkin rumilus. Et enää sen rumemmaksi voi tulla.

   Saija oli ollut aivan tahdoton miehen käsissä. Kirsi pyysi ja rukoili häntä lähtemään tämän karmean sulhasehdokkaan luota,  mutta  Saija  vain  väitti, ettei  hän  muuta  ansainnutkaan, kun oli niin tyhmä ja ruma. Ei hänellä ollut muita ystäviä kuin Kirsi ja Ramu. Paraskin ystävä.

   Kirsin oli käynyt Saijaa niin kovasti sääliksi, ettei hän millään voinut jättää tätä Ramun kouriin. Kyllä hän itsekin pelkäsi välillä aivan kauheasti. Hirvitti, että muitakin miehiä tulisi heidän kimppuunsa.

 - Miksi et kertonut minulle?

 - Sinulleko äiti? Et sinä olisi kuunnellut. Huusit vain ja haukuit  Saijaa  etkä olisi antanut minun tavata häntä. Mutta

minun oli pakko. Kukaan ei hänestä välittänyt. Lisäksi epäilit minuakin. Et luottanut vähääkään. Sinähän vihasit Saijaa. Hän pelkäsi sinua.

 - En kai vihannut, mutisi Anja hieman laimeasti. – Inhosin, totta totisesti inhosin ja pelkäsin hänen huonoa vaikutustaan sinuun.

 - Sama asia. Luulit myös, että taas odotin vauvaa, kun oksentelin kylppärissä. Oksentelin inhosta ja pelosta, kun täytyi kestää sen Ramun seuraa. Säälin Saijaa niin kamalasti.    

   Saija oli sanonut, että Kirsi oli aivan enkelin näköinen. Sellaisen, joita Saija oli lapsena katsellut kuvakirjoista. Vaaleakiharainen ja lempeästi hymyilevä. Anja mietti, että tavallaan Saijakin oli saanut toimia enkelinä Kirsille. Peilatessaan itseään tähän surkeaan ystävättäreen tytär oli karvaitten kokemustensa kautta oppinut, mitä on ottaa vastuuta itsestään. Vieläpä toisesta ihmisestä.

6. Muutoksien aikaa

   Parin viikon kuluttua Saijan sairaalaan viemisestä Anja jutteli Meerin kanssa puhelimessa. Hän kertoi tälle kokemuksistaan. Parantamistilaisuus kirkossa oli suorastaan unohtunut. Oli  tapahtunut liian paljon sen jälkeen. Se tuntui olevan kaukaista aikaa, esihistoriallista eikä sillä ollut mitään yhtymäkohtia tähän päivään. Meeri tiedusteli häneltä, uskoiko hän nyt rukouksen parantavaan voimaan.

 - En tiedä uskonko vieläkään. Olihan tässä tietysti joitakin hieman kummallisia yhteensattumia. Vai johdatusta? Mutta Kirsipä ei ole muuttunut yhtään sen kuulevammaksi.

 - Ei ehkä fyysisesti, mutta eivätkö hänen korvansa ja sydämensä ole kuitenkin auenneet vastuulle ja muitten ihmisten ymmärtämiselle? Moni kuulevakaan ei kykene siihen.

   Anja oli itsekseen miettinyt, että ehkä hänenkin olisi jo aika opetella kuuntelemaan muita ihmisiä. Kirsi väitti, että nyt äiti sitä jo osasi. Sen tähden hän on asioistaan äidilleen jutellutkin. Hän oli vaistonnut, että tämä kuuntelee ja pyrkii asettumaan tyttärensäkin asemaan.

 - Kuulehan, Meeri. Luulen, että jaksan uskoa 51- prosenttisesti. Sen olen ainakin oppinut, että mikään ei ole varmaa. Ehkä ei pidä ollakaan. Ihmisestä tulisi helposti ylpeä ja muka kaikkitietävä.

   Eräänä iltana Meeri pyysi häntä luokseen. Anterokin tulisi. Ensin Anjasta tuntui, ettei hän tunne koko miestä. Niin olivat sen illan tapahtumat jääneet taka-alalle.

 - Ai niin, se virsikirja-Antero. Se auto-Antero. Se sinun Anterosi.

   Anja sanoi sydämestään iloitsevansa, että Meerillä pitkän leskeyden jälkeen oli mahdollisuus uuteen miessuhteeseen.

 - Oletteko tavanneet useinkin tällä välin?

   Ystävätär nauroi heleästi. Antero oli soittanut ainakin kymmenen kertaa ja kysellyt auton vointia. Miten se toimi. Oliko yhä vielä käynnistysongelmia? Neuvoi öljyt ja pakkasnesteet, hyvät korjaamot sun muut. Lupasi lähteä asiantuntijaksi, jos Meeri päättäisi ostaa uuden auton.

   Meeri olisi jo saattanut luulla, että Antero oli jonkin auto-liikkeen asiamies, ellei tämä joka kerta olisi puoli huolimattomasti aivan kuin ohimennen kysäissyt myös Anjan vointia.

 - En taida sittenkään tänään tulla. Toisella kertaa sitten. En välitä lähteä kolmanneksi pyöräksi teille.

   Meeri nauroi jälleen ja sanoi jo ennenkin panneensa merkille, että joissakin asioissa Anja oli kuin kuuro tai vähä-älyinen.

 - Ei se mikään minun Anteroni ole, mutta saattaa pian olla  sinun. Ota se sinertävä leninki, joka sopii  ruiskukansinisiin silmiisi. Muista tulla ajoissa. Yritetään tehdä jotakin tukallesi.

   Meeri paasasi vielä vähän aikaa ja neuvoi Anjaa jo vihdoin ja viimein ajattelemaan myös omaa itseään. Omaa onnellisuuttaan. Anjan tyytyväisyys koituu samalla Kirsinkin hyödyksi. Tyttö on varmaan iloinen, jos äitikin vaikuttaa reippaalta ja elämänhaluiselta.

   Anja sulki puhelimen ja ihmetteli. Meerillä se mielikuvitus laukkasi. Antero? Anjan täytyi oikein muistutella miehen ulkonäköä. Ei laisinkaan vastenmielinen. Oikeastaan kiva ja miellyttävä.

   Kirsi oli päättänyt hakeutua kuulovammaisten hoitajaksi. Hänen oli helppoa käsitellä ihmisiä. Saada heidät avautumaan. Hän oli niin pursuvan iloinen ja itseään ilmaiseva. Hellyydenkipeä, mutta myös hellyyttä jakava.

   Mukavia poikaystäviä oli jo maisemissa, mutta Kirsi ei pitänyt kiirettä. Hän halusi ensin opiskella ja päästä kiinni työelämään. Nykyaikainen virkanainen. Anteron kanssa heillä synkkasi hyvin. Molemmat olivat kiinnostuneita kärsivien ja heikompien auttamisesta.

   Muutaman vuoden kuluttua Anja järjesti Anteron kanssa Saijalle tunnelmalliset hautajaiset. Paljon musiikkia. Anjan pyynnöstä  Marjatta ja Ilmari lauloivat siellä kauniin herkän dueton. Ehkä Saijakin sen kuuli. Anja ainakin kuuli nykyään oikein hyvin, kun muut kertoivat hänelle iloistaan ja huolistaan.

  "Siell' on ruumiit aivan uudet, kauniit, kirkkaat kokonaan. Tänne jäivät vajavuudet, synnin arvet päälle maan."