REIPAS JÄÄ TOISEKSI  

proosakokoelma    

Ritva-Liisa Harjumaa      

Pienkustantaja: Revontulet    

Rovaniemi 2007    

Painopaikka: Kopijyvä Oy

Jyväskylä 2007

ISBN 978-952-99520-6-9

Takakansi:  

   Ritva-Liisa Harjumaa kuvaa proosakokoelmassaan elämän yllätyksellisyyttä. Toinen sija tulkitaan urheilussa usein tappioksi, vaikka mitalina olisikin hopea. Ihmiset arvottavat asioita ja luonteita eri näkökulmista. Se, mitä joku pitää positiivisena ominaisuutena, saattaa toisesta tuntua peräti vastenmieliseltä.

   Reipas ja aikaansaava tyyppi ei aina ehdottomasti vedä puoleensa. Lähimmäisillemme, jopa itsellemmekin me olemme yhtä piilokuvaa ja arvausleikkiä. Syvältä kumpuavat taka-ajatuksetko ohjaavat elämäämme? Millaisia ovat pyhimykset todellisuudessa? Entä vampit tai tosi taiteilijat? Meriselityksiä keksitään, ja harakanpesäkin voi osoittautua varsin viihtyisäksi kodiksi. Miltä tuntuu olla viiden minuutin miljonääri? Laatikon siivoaminenkin voi muuttaa jonkun kohtaloa. Muuttuuko ihminen?

Kansikuva: Eino Nikula

ISBN 978-952-99520-6-9

REIPAS JÄÄ TOISEKSI

SISÄLLYS:

Reipas jää toiseksi - Uskollinen rakastaja - Kuljetuksia myös maaseudulle - Piilokuva - Yksin syöt, yksin kuolet -        

Elämän pöytä - Pyhimyksiä - Täti kuoli - Sähkökatko -          

Naisen ikävä - Harakanpesässä - Riisivelliä - Tosi taiteilija – Vamppi - Kiireellä kuolemaan - Muuttuuko ihminen? -          

Meriselityksiä - Säästöjä - Hunajapupu - Siivoaisitko laatikkoni? - Viiden minuutin miljonääri - Taimin taka-ajatukset          

REIPAS JÄÄ TOISEKSI    

   Puhelinkeskustelu tapahtuu Sirkka Sirpakan ja Hannu Huilasen välillä.

   SIRKKA: - Hei Hannu-kulta, minä täällä, ystäväsi Sirkka. Missä oikein olet luurannut, kun en ole tavoittanut neljään päivään?

   HANNU (hiljaisella äänellä): - Hei Sirkka, on ollut kaikenlaista. Joko viime puhelustamme on niin kauan? Ei kyllä uskoisi.

   SIRKKA (kujertaen): - Kiusoittelet vaan. Kyllä sinuakin on jo ehtinyt ikävä kalvaa. Tulin juuri todelliselta hikihölkältä, käväisin kilometrin uintipyrähdyksellä ja kipaisin välillä kahdessa kaupassa. Et usko, millaiset kantamukset yksinäinenkin naisihminen saa raahata kotiinsa, kun on sitä harrastusta ja seurapiiriä. Mitä sinä olet puuhastellut?

   HANNU: - Enpä juuri mitään. Heräsin juuri nokosilta soittoosi. Yö tuli nukuttua hiukan huonosti.

   SIRKKA (huolestuneena): - Mikä sinua oikein vaivaa? Sinullahan on usein niitä univaikeuksia. Oletko käynyt lääkärissä?

   HANNU: - Olen aikonut, mutta enköhän minä näillä miedoillakin pillereillä pärjää. Väsyttää vaan niin kamalasti, ja mieli on muutenkin maassa. Maha taas mongertaa.

   SIRKKA: - Harmi, että välillämme on yli sata kilometriä, muuten hyppäisin oitis autooni ja huristelisin hoivaamaan sinua, ja piristämään, sillä sitä sinä vain kaipaat, vaihtelua ja repäisevämpää elämänmenoa.

   HANNU: - Tiedä häntä, olisiko siitä apua. Sen jälkeen kun viimeksikin tapasimme, olin koko seuraavan viikon aivan naatti. Juuri ja juuri jaksoin hillua työpaikalla ja hommata jotakin tähdellistä. Etten vain saa potkuja sen repäisevän ja piristävän elämäntyylin seurauksena.

   SIRKKA (nauraen heleästi): - Hupsista sinun kanssasi. Teenhän minäkin vaativaa työtä päivät pitkät. Ehkä vielä tulosvastuullisempaa. Yötkin saan laskeskella ja fundeerata yhtiömme asioita. Olen sentään johtoportaassa. Tai…? Haloo.

   HANNU: - Hm.

   SIRKKA: - En kai loukannut sinua? Ei meidän töitämme pidä ruveta keskenään vertailemaan. Kaikki rehellinen työnteko on arvokasta. Se vain lipsahti minulta, kun olen niin kiinni sekä projekteissa että lisäopinnoissani. Väitöskirja jo häämöttää, mutta kyllä siinä saa puskea töitä joka välissä. Järjestelykykyä tässä tarvitaan.

   HANNU (väsyneesti): - Olet sinä tosi tarmokas ja asioihin tarttuva nainen. Ihan ihailla täytyy, ja kadehtia. Mistä sinulla sitä virtaa riittää? Olet vielä kolme vuotta minua vanhempikin.

   SIRKKA: - So so, eipäs mainita ikiä. Eläkkeelle potkituksi tulemiseen on vielä ainakin kuusi vuotta, onneksi. Suunnittelen jo nyt, mitä uusia harrastuksia minun pitää niille luppovuosille hankkia, etten vallan homehdu ja tylsisty.

   HANNU: - Minä puolestani odotan vapauden koittamista kuin jouluaattoa. Ei tarvitsisi herätä aikaisin ja körötellä ruuhkassa työpaikalle. Ei olisi pakko hoitaa niska limassa tylsiä ja turhan monimutkaisiakin tehtäviä, ja ennen kaikkea, ei tarvitsisi kestää esimiesten ja työtoverien painostusta ja arvostelua.

   SIRKKA: - Hyvinhän sinä olet hommistasi selvinnyt. Kuka nyt muka on moittinut?

   HANNU: - Aina joku ja vähän päästä. Sellaista mulkoilua ja nyökyttelyä.

   SIRKKA: - Kuvittelet vain. Eivät kai sentään kaikki?

   HANNU: - No ei tietenkään Anni, se toimistoapulainen.

   SIRKKA (pienen tauon jälkeen): - Et ole ennen maininnutkaan. Kuka ja mikä hän on?

   HANNU: - No on vaan.

   SIRKKA: - Kerro minulle. Olen kiinnostunut kollegoistasi.

   HANNU: - Hän on vasta vähän yli viisikymmentä. Ollut firmassamme toimistoapulaisena jo kolmekymmentä vuotta ja yhä vaan samassa toimessa. Kauhean rasittunut ja haaveilee varhaiseläkkeelle pääsystä. On niska- ja selkäkipuja ja muutakin remppaa.

   SIRKKA: - Hänen pitäisi kuntoilla ja liikkua enemmän.

   HANNU: - Ei hän viitsi, ei kun jaksa, pitkän työpäivän jälkeen. Joskus kävelemme yhtä matkaa kotiin, mutta silläkin välin hän on jo aivan tönkkänä, kun on sitä ylipainoakin.

   SIRKKA: - Matkaahan on teille vajaa kilometri mikäli muistan? Vai asuuko hän pidemmällä?

   HANNU: - Ei kun naapurissa, eri rapussa vain. Onneksi, että niin lähellä, koska…

   SIRKKA: - Miksi niin onneksi? Mitä sinä oikein tarkoitat? Tulen heti seuraavana viikonloppuna luoksesi, vaikka aioin mennä tyttökavereitten kanssa tuntureille ja osallistua siihen maratonkävelyyn.

   HANNU (melkein kiireesti): - Ei, ei sinun tarvitse tulla. Mene toki. Ei minulla ole täällä mitään hätää. Mitä sinä oikein vaahtoat?

   SIRKKA: - Oletteko jo kauan tunteneet toisenne?

   HANNU: - Niin ketkä?

   SIRKKA: - Älä nyt heittäydy tyhmäksi. Se Anni ja sinä. Kuinka kauan olette seurustelleet?

   HANNU: - Emme me kai seurustele, ollaan vain ystäviä, kun on oltu vuosikaupalla samassa firmassa ja vielä asuttu samassa talossa. Kun hänen miehensä kuoli, niin…

   SIRKKA (hätääntyneenä): - Milloin hän kuoli?

   HANNU: - Reilu vuosi sitten. Anni on ollut kovin yksinäinen, kun lapsetkin asuvat etelässä.

   SIRKKA (purevasti): - Ja nyt te kaksi yksinäistä olette löytäneet toisenne, ja sinä uivelo joudut viihdyttämään surevaa leskeä oikein olan takaa.

   HANNU: - Ei siinä ole mitään sellaista. Vaikka viihdyn kyllä hyvin hänen seurassaan. Niin rauhallista ja lokoisaa. Joskus meitä naurattaa, kun kumpikin nukahtaa yhtä aikaa juuri saman TV-keskustelun ääreen.

   SIRKKA (järkyttyneenä): - Nukutteko te jo yhdessä?

   HANNU (hieman harmistuneena): - Ei tietenkään muuten kuin nojatuoleissa. Kömmin aina puoli yhdeksän uutisten jälkeen omalle puolelleni. Enhän ikinä selviäisi aamulla töihin, jos menisi myöhempään. Eikä Annikaan mikään aamunvirkku ole.

   SIRKKA: - Ei taida olla virkku muutenkaan. Unelias nynnerö. Kuten muuten olet sinäkin.

   HANNU: - Taidamme nyt lopettaa. Täytyy pistää kahvi tippumaan, että jaksan lähteä kauppaan.

   SIRKKA (halkeamaisillaan raivosta): - Kas kun se Annisesi ei ole siellä kahvia tiputtelemassa. Tai ehkä onkin? Jollei se pysty siihen omin neuvoin, kolmekymmentä vuotta jossakin mitättömässä toimistotyössä roikkunut, niin minä voin neuvoa. Anna luuri sille, sille surevalle leskelle.

   HANNU: - Älä nyt ole ilkeä. En ymmärrä siihen mitään syytä. Kai sinullakin on omia ystäviä siellä omassa elämänpiirissäsi? En ole koskaan kieltänyt sinua matkustamasta tai harrastamasta.

   SIRKKA: - Jopa herra muuttui puheliaaksi. Noin pitkää puheenvuoroa en ole kuullut sinulta aikoihin. En vain voi sietää salakavaluutta enkä petollisuutta.

   HANNU: - Enhän minä, voi hyvä Sirkka, älä nyt mene tuollaiseksi. Rasitun hirveästi kaikesta ristiriidasta ja painostuksesta.

   SIRKKA (lepytellen): - En minä sinua tahdo painostaa. Minähän pidän sinusta valtavasti. Oikein rakastan. Rakastatko sinäkin minua?

   HANNU (yskien): - Hm.

   SIRKKA: - Rakastatko? Sano heti. Mitä sinä kidutat minua? Etkö rakastakaan? Puhutaan asiat selviksi. En kestä enää tätä vetkuttelua. Jo kolme vuotta.

   HANNU: - Eihän meillä ole mitään kiirettä. Mukavastihan tämä on mennyt. Älä patistele minua. Ahdistun ja stressaannun, kun on se työkin vielä.

   SIRKKA: - Vertaatko sinä minua johonkin hiostavaan esimieshirviöön? Minähän haluan sinun parastasi. Uskotko? Sano, että uskot ja rakastat minua.

   HANNU: - Uuh. Hengästyttää ja sydänalasta ottaa. Täytyy lopettaa. Soitellaan myöhemmin, kun olen saanut sitä kahvia piristykseksi ja käynyt kaupassa. Haukannut hiukan raitista ilmaa. Voi.

   SIRKKA: - Minä olen sinun piristyspillerisi ja raikas tuulosesi. Niinhän sanoit silloin kolme vuotta sitten. Muistako sitä edes, homekallo? Minähän olen aivan ihannenainen sinulle. Täydennämme toisiamme. Kannustan ja rohkaisen sinua. Lohdutan ja viihdytän. Eikö niin? Sano jo totuus.

   HANNU: - Onhan se kai niinkin, ainakin aluksi tuntui siltä, mutta kun vauhti on niin kova. Antaisit minun huilia välillä. Palautua.

   SIRKKA: - Jos saisit omaan tahtiisi palautua, siihen kuluisi varmasti kymmenen vuotta. Nyt on aika toimia, koska huomisesta ei koskaan tiedä. ”Tartu hetkestä kiinni.” Enkö ole antanut sinulle paljon painavaa ajateltavaa, kertonut kirjavinkkejä filosofiasta, uskonnosta ja vanhoista viisaista elämänohjeista? Olen jopa kääntänyt sinulle englannin- ja saksankielistä kirjallisuutta. Rikastuttanut elämääsi. Saanut sinut pohtimaan asioita pintaa syvemmältä. Tuskin itse olisit saanut aikaiseksi avata muuta opusta kuin Paikallissanomat ja allakan.

   HANNU (yskien): - Älä enää, Sirkka-hyvä. Tukehduttaa.

   SIRKKA (täydessä vauhdissa): - Mitä minusta muka puuttuu? Menestyvänä uranaisena tai ystävänä tai intohimoisena naisena tai rakastettuna tai pitkälle kehittyneenä valoon opastajana? Mitä puuttuu? Kuulitko?

   HANNU: - Ei mitään sellaista. Olet lähes täydellinen. Joku muu olisi…

   SIRKKA: - Joku muu?

   HANNU: - Tarkoitan, että ihmisten tarpeet ovat niin kovin erilaisia.

   SIRKKA: - Oletko unohtanut omat jylläävät tarpeesi? Et sinäkään mikään kylmäkalle ole. Alanko kuvailla lemmenhetkiämme silloin alussa?

    HANNU: - Joo joo, ohoh. Anna jo olla.

   SIRKKA: - Mikä siinä Annissa on parempaa kuin minussa?

   HANNU: - Enhän minä sellaista ole väittänytkään, mutta kun se rauha ja levollisuus tuntuu ihanalta.

   SIRKKA: - Sano rehellisesti, onko hänestä sinulle syvällisemmäksi keskustelukumppaniksi? Vai puhutteko te mistään muusta kuin kahvista ja reumatismista?

   HANNU: - Olen lainannut hänelle niitä sinun kehumiasi kirjoja. Kun tapaamme, luen hänelle niistä pätkiä ja selostan omaa näkemystäni.

   SIRKKA: - Entä hän? Onko hänelläkin jokin näkemys niistä teoksista?

   HANNU (vältellen): - Ainakin hän kuuntelee tarkkaavaisesti ja myötäilee. Sekin tuntuu mukavalta. Hän ihailee minun laajoja tietojani ja kykyäni esittää uusia asioita. Virkistymme siinä molemmat ja avarramme maailmankatsomustamme. Todella terapeuttista kanssakäymistä.

   SIRKKA: - Ja pah, teidän avaraa maailmankatsomustanne. Se taitaa olla molemmille parasta unilääkettä.

   HANNU: - Miksi olet noin negatiivinen? Anteeksi nyt, mutta minun täytyy lopettaa. Ovikello taisi soida. Moi.

   SIRKKA: - Ei, et saa. Hannu. Puhutaan vielä. Anteeksi, jos loukkasin jotenkin. Soitan sinulle huomenna. Hannu? Hannu!

USKOLLINEN RAKASTAJA

   Noin viisikymmenvuotias nainen tulee puhumaan huoliaan pastori Haja-Tietolalle.

   PAPPI: - Tervetuloa Sinimaaria, istuuduhan tähän mukavasti, niin voimme aloittaa asiasi käsittelyn. Ymmärsin puhelinkeskustelustamme, että olet hiljattain kokenut suuren menetyksen.

   SINIMAARIA: - Niin olen. Jakke on poissa. En käsitä, pystynkö koskaan toipumaan siitä kunnolla. Ei rakkaan elämänkumppanin ja ystävän menetykseen niin vain löydä lohdutusta. Suru koskee ja muistuttaa olemassaolostaan joka päivä, ei vaan oikeammin joka hetki.

   PAPPI: - Se on aivan luonnollista. Sillä tavalla kokevat monet muutkin, varsinkin herkät ja tunteelliset ihmiset. Kun kaksoisveljeni lähti sinne taivaan kotiin, olin kuin kahtia leikattu. Osa minusta oli jo etukäteen siirtynyt rajan tuolle puolen.

   SINIMAARIA: - Juuri noin minäkin tämän tilanteen koen. Ne neljätoista onnellista vuotta, jotka saimme viettää yhdessä, olivat parasta, mitä minulle tässä elämässä on tapahtunut. Täytin viime kuussa viisikymmentä vuotta.    

   PAPPI: - Kauniita muistoja, ja nekin ovat jo suuri rikkaus. Kaikilla ei ole edes niitäkään. Katkeruutta ja katumusta vain. Yritä sinäkin muistella kaikkea sitä lämpöä ja hellyyttä, mitä koitte yhdessä. Ne kyllä myöhemmin jäävät pinnalle, kun ensimmäinen murhe ja tuska helpottaa.

   SINIMAARIA: - Inhoan sitä lausetta, että aika parantaa haavat.

   PAPPI: - Se tuntuu niin vastenmieliseltä tässä vaiheessa, mutta tiedän kokemuksesta, että se pitää paikkansa. Toisilla vain menee kauemmin aikaa tasapainon löytämiseen ja uskon, että sinulla voi olla vielä paljon miellyttävää ja kiinnostavaa odotettavissa, jos terveyttä riittää.

   SINIMAARIA: - Kunpa tämä hirveys edes hetkeksi helpottaisi. Rauhoittaviin lääkkeisiinkään en haluaisi jatkuvasti turvautua.

   PAPPI: - Erittäin viisaasti ajateltu. Kerrohan nyt joitakin elämyksiäsi tuolta onnen ajalta.

   SINIMAARIA (ottaa uuden nenäliinan laukustaan): - Nyyh. Kun tapasimme ensi kerran, hän oli vielä nuori. Tykästyimme heti toisiimme.

   PAPPI: - Siis rakkautta ensi silmäyksellä.

   SINIMAARIA: - Niin voidaan hyvällä syyllä kutsua tätä meidän ihmeellistä ja tiivistä suhdettamme, joka vain syveni ja laajeni vuosien mittaan. Minulla on koko ajan ollut vakituinen työpaikka kunnanvirastossa. Pitkät päivät ja tulosvastuutakin.

   PAPPI: - Varmaan. Mikä tämä Jakke oli toimenkuvaltaan? En tahdo olla utelias, mutta olisi hyväksi, jos tuntisin hänet mahdollisimman tarkoin, jotta voin auttaa ja lohduttaa sinua, surevaa leskeä.

   SINIMAARIA (hieman hämmästyen): - Tosiaan, leskihän minä olen, jopa sanan varsinaisessa merkityksessä. Kiitos, että ymmärrät ja arvostat suhdettamme.

   PAPPI: - Tietysti, se on ammattini ydin. Myötätunnon ja kunnioituksen osoittaminen kaikkia kärsiviä kohtaan.

   SINIMAARIA: - Niin, se ammatti. Ei varsinaista. Jonkinlaista koulutusta, koska suunnittelimme hänelle tulevaisuutta myös vammaisten auttamisessa. Joitakin tilapäistehtäviä meille kertyikin. Saimme olla apuna erään palvelutalon vanhusten viihdyttämisessä ja myös aivan työtehtävissäkin.

   PAPPI: - Sepä mielenkiintoista. millaisissa tehtävissä?

   SINIMAARIA: - Avustimme esimerkiksi henkilökuntaa jonkun karanneen tai eksyneen asukkaan etsinnöissä. Vaikka keskellä yötä olimme valmiit lähtemään, kun kutsu kuului. Raskastahan se oli, vaikka ei sentään sattunut kovin taajaan. On ne ovikoodit käytössä.

   PAPPI: - Niinpä niin, Suomessa pidetään hyvää huolta lapsista, vanhuksista ja muutenkin valvonnan tarpeessa olevista. Teittekö työtänne aivan ilmaiseksi?

   SINIMAARIA: - Totta kai, ei olisi tullut mieleenkään velottaa tuollaisista pikkupalveluksista. Iloahan se meille tuotti, varsinkin Jakelle, joka joutui niin paljon olemaan yksin kotona.

   PAPPI: - Niin, se valitettava työttömyys, ja pätkätyötkään eivät suo todellista turvallisuuden tunnetta.

   SINIMAARIA (niistäen perusteellisesti nenäänsä): - Siksi juuri ne ihanat kotiintulohetket ovat aivan päällimmäisenä muistoissani. Jakke odotti usein jo ikkunassa, kun ajoin pihalle pienellä autollani. Sitten hän riensi minua vastaan ovelle ja riemu oli molemminpuolinen ja ylitse pursuava. Melkein ylimaallinen.

   PAPPI: - Voin hyvin kuvitella. Kerrohan lisää.

   SINIMAARIA: - Aterioimme tietysti yhdessä, kodikkaassa keittiössämme. Täytyy myöntää, että minkäänlaisesta dieetistä Jakke ei halunnut kuulla puhuttavankaan. Makeata ja rasvaista ja runsaasti ja monta kertaa päivässä. Siitäkin minulla on huono omatunto, koska ehkä rakkaani ei olisi lähtenyt niin varhain, jos olisin jaksanut olla tiukempi ruokavalion suhteen.

   PAPPI: - Älä kanna siitä huolta. Vaimonikin motkottaa minulle koko ajan ylipainosta, mutta raskas työ vaatii raskaat huvit, eikös vaan?

   SINIMAARIA (haikeasti hymyillen): - Jakella ei niin kovin raskaita työsuorituksia ollut, mutta kyllä sitä voi pelkistä henkisistäkin asioista ja kaipauksesta stressaantua. Yritin kyllä pitää huolta siitä, että Jakke sai tarpeeksi liikuntaa. Ulos hän lähti mielellään, mutta juoksupyrähdykset tahtoivat viime vuosina jäädä lyhyiksi ja tehottomiksi. Hengenahdistuskin vaivasi.

   PAPPI (myönnellen): - Tuttua, niin peräti tuttua mistä tahansa perheestä. Meilläkin vaimo on…

   SINIMAARIA (innostuen): - Vaimoilla on monia syitä pitää kumppaninsa hyvässä kunnossa. Varmasti pappisperheessäkin arvostetaan sellaista läheistä, sellaista, hm, intiimiä kanssakäymistä.

   PAPPI (reippaasti rohkaisten): - Älä yhtään arastele puhua näistä tärkeistä arkielämän puolista, seksistä ja erotiikasta. Emme me hengenmiehetkään mitään munkkeja ole, kiitos arvostetun oppi-isämme Lutherin, joka jätti luostarielämän askeettisuuden ja tohti mennä naimisiin jopa entisen nunnan kanssa.

   SINIMAARIA (helpottuneena): - Et siis tuomitse seksiä, vaikka se tapahtuisikin hieman erikoisissa olosuhteissa ja ilman kirkollista vihkimistä?

   PAPPI: - Ai, teitä ei siis ollut vihitty? Kai sentään rekisteröity?

   SINIMAARIA (kiireesti): - Rekisterit olivat aivan kunnossa, samoin verot. Ei mitään hämärää eikä lainvastaista niissä, hm, asioissa.

   PAPPI: - Hienoa, ei silti, että olisin valmis tuomitsemaan avoliittojakaan. Pääasia on rakkaus, partnerin kunnioitus ja keskinäinen sitoutuminen. Sitten jos perillisiä on tiedossa, saattaa olla parempi, että vanhemmat ovat virallisesti liitossa. Se muitten ihmisten armoton ja suvaitsematon pilkka vielä nykymaailmassakin. Voi voi sentään.

   SINIMAARIA: - Pilkkaa ja parjausta en oikein kestä. ”Kell´ onni on, se onnen kätkeköön”, julisti jo kuuluisa runoilijammekin. En muuten usko, että meistä oli mitään negatiivista puhumista. Tai…? (Nainen miettii tovin). – Joka tapauksessa olimme ylettömän onnellisia. Lisäjäseniä emme perheeseemme osanneet kaivata, koska olimme toinen toisillemme kaikki kaikessa ja se ainoa oikea. Voih.

   PAPPI (tyynnytellen): - Kas niin, kas niin, haluaisitko lasillisen vettä? Kuvailepas vielä niitä ihania koti-iltojanne.

   SINIMAARIA (hörppien suuria kulauksia lasista): - Juu. Syötyämme otimme lyhyet nokoset ja… (nainen punastuu ja jatkaa hämillään) – Ja sitten se usein liukui sinne läheisemmän seurustelun puolelle. Jakke oli aika intohimoinen luonne. Suurikokoinen ja maskuliininen. Ihana tunne, kun hänen raskas ruumiinsa painui päälleni. Ah.  

   PAPPI (kaihoisasti): - Niitä ihania ja kalliita muistoja.

   SINIMAARIA (kiihkeästi muistellen): - Olin toisinaan varsin mustasukkainen, kun hän esimerkiksi kävelyretkillämme kiinnitti suhteettoman suurta huomiota toisen sukupuolen edustajiin. Siitä tuli joskus välillemme kränää, mutta Jakke palasi aina kuuliaisesti ruotuun enkä usko hänen vakavissaan havitelleen ketään muuta kumppania.

   PAPPI (rauhoitellen): - Tuskinpa. Me miesväki olemme vain niin herkkiä naiskauneudelle. Ei siitä sen pahempaa tarvitse seurata. Vaimonikin on sanonut, että…

   SINIMAARIA: - Sitten puuhasin kaikenlaista pientä ja asetuin samettinojatuoliini tutkimaan päivän lehtiä. Ainaisesti on painutut mieleeni se usein toistuva tapahtuma kesken lukemisen.

   PAPPI: - Niin niin ja?

   SINIMAARIA: - Minulla oli sellainen tunne, että joku katsoo minua. Laskin lehteä alemmaksi ja arvaa, kuka minua palvoen katsoi?

   PAPPI (liikuttuneena): - Rakas Jakkesi.

   SINIMAARIA: - Oikein arvattu. Serenadi vain puuttui, ja jos hän olisi osannut laulaa, olisin saanut kuulla maailman hurmaavimmat ja juovuttavimmat sävelet. Oi hänen katsettaan. Suuret, lämpimänruskeat silmät tuntuivat suorastaan imaisevan minut syvälle rakkauden huumaan. Mielihyvä ja melkein veikeä ilo kuvastui hänen ilmeestään. Koko olemus värisi myötäelämistä ja kiintymystä. Toisinaan hän asetti varpaansa kevyesti minun punakyntiselle ukkovarpaalleni. Aah.

   PAPPI (uneksien): - Uskomattoman kiihottavaa. Mitä sitten tapahtui? Joko taas sitä, hm, läheisempää kontaktia?

   SINIMAARIA: - Joskus emme  pystyneet vastustamaan kiusausta, mutta ilta on lyhyt työssä käyvälle. Nyt oli ulkoilun aika. Kuntoilun ja terveyden huoltamisen aika. Lähdimme lenkille, usein ensin autolla vanhalle hylätylle ja ruohottuneelle urheilukentälle, jossa saimme juosta, hyppiä ja temmeltää mielin määrin.

   PAPPI (innostuen): - Missähän se sijaitsee? Saisin hölkätä omassa rauhassani, ettei tarvitsisi ujostella tätä seurakuntatäytekakkuherkuttelujen synnyttämää möhömahaani. Heh heh.

   SINIMAARIA: - Voin neuvoa tien, mutta itse en sinne menisi enää rahastakaan. Liian raskasta ja mieltä repivää. Siellä se nimittäin tapahtui. Se Jaken menehtyminen.

   PAPPI: - Saiko hän jonkin kohtauksen? Varttuneessa iässä olevan miehen ei kannata rehkiä liikaa. Pitää tuntea rajansa ja voimavaransa. Vaimonikin aina…

   SINIMAARIA: - Ei mitään kohtausta, vaan minä, nyyh, minä aiheutin hänen kuolemansa.

   PAPPI: - Syyllistät varmasti itseäsi turhaan. Selitäpä tarkemmin.

   SINIMAARIA: - No, olimme pelanneet palloa ja renkaan heittoa siellä kentällä. Aivan riittämiin minun mielestäni, joten hoputin Jakkea autoon. Minun piti vielä pestä pyykkiä ja tutkia joitakin papereitani, joten aloin käydä kärsimättömäksi. Hän ei ollut kuulevinaan kehotuksiani vaan etsi jotakin pitkästä heinikosta kauempana. ”Tule jo. Pian alkaa sataa ja hämärtää. Minulla on vielä paljon tehtävää kotona”, huutelin hänelle. Tavallisesti hän oli hyvin tottelevainen.

   PAPPI: - Kuten miespuoliset kumppanit yleensä, sillä vaimonikin on usein…

   SINIMAARIA: - Hyppäsin autoon ja huusin vihaisena: ”Jää sitten tänne, sinnittelijä. Minä lähden.” Nyyh.

   PAPPI: - Ja sitten?

   SINIMAARIA (nyyhkytellen): - Jouduin peruuttamaan jonkin matkaa. Äkkiä tunsin, miten auto törmäsi johonkin ja pomppasi jonkin yli. Luulin, että se oli kivi tai lautakasa, mutta kun menin katsomaan, se oli…se oli…

   PAPPI (järkyttyneenä): - Ei kai Jakke?

   SINIMAARIA: - Oli. Hän oli pahoin ruhjoutunut, mutta vielä elossa. Soitin sairasauton ja istuin maahan hahtuvaisten horsmien, vielä vähän aikaa sitten niin punahehkuisten soihtukukkien keskelle. Pidin Jaken hervotonta ruumista sylissäni, silittelin hänen päätään ja hoin: ”Kyllä sinä pelastut. Olet sitkeätä tekoa. Apua tulee ihan näillä minuuteilla.”

   PAPPI: - Apu ei siis tullut ajoissa?

   SINIMAARIA: - Ei tullut. Viimeiseen asti hän katsoi minua uskollisilla ruskeilla silmillään. Rakastavasti ja hellästi. Horsmien hennot, harmaat hahtuvat leijailivat hiljalleen kentän takana aukeavalle suolle ja katosivat hämärään ja haikeaan ikävään. Jakke oli lähtenyt. Samoin kesä ja ilo sydämestäni.

   PAPPI: - Jakke on varmaan haudattu tähän kaupunkiin?

   SINIMAARIA: - Niin on, mutta siitä jäi paha maku suuhun, että yksikään pappi ei suostunut siunaamaan häntä.

   PAPPI: - Kuuluiko hän kirkkoon?

   SINIMAARIA: - Ei toki, mutta siunataanhan sitä kirkosta eronneitakin, ainakin jotkut papit.

   PAPPI: - Hän oli siis kirkosta eronnut?

   SINIMAARIA: - Ei ollut koskaan siihen kuulunutkaan. Jotta hieman sain virallisuutta ja juhlallisuutta muistotilaisuuteen, kutsuin sinne sen palvelutalon henkilökuntaa. Nuorin perushoitajaharjoittelija tuli ja toi pienehkön kukkakimpunkin. Kiitti uskollista ystävää palveluista ja niin edelleen. Sitten sain houkuteltua sinne vain yhden yhdistyksen jäsenen.

   PAPPI: - Niin?

   SINIMAARIA: - Hän oli Kennelistä, sangen määräaikainen vara-apulaispätkätyöntekijä Kaisa Koiranen.

   PAPPI: - Ai teillä oli sellainenkin yhteinen harrastus? Vaimonikin aina sanoo, että pitäisi olla enemmän yhteistä puuhastelua, mutta kun tuo työ siellä seurakunnassa vie kaiken aikani. Nyt aion muuttaa tapani, sillä perheelle täytyy löytää enemmän tilaa.

   SINIMAARIA: - Kuuluimme tietysti Kenneliin, koska Jakke, oikealta nimeltään Jacob Helmut von Hundegarten, oli aatelinen valioyksilö. Hänellä oli hienoja esi-isiä ja upea kantakirja, sillä hän oli täysin puhdasrotuinen Saksan paimenkoira.    

KULJETUKSIA MYÖS MAASEUDULLE

   KIITO: - Kalle et Pojat, Kiito puhelimessa, huomenta.

   LOVIISA: - Saisinko itse johtajaa puhelimeen?

   KIITO (tärkeänä): - Johtaja on juuri kokouksessa, mutta olen hänen nuorin poikansa ja tuuraan isää. Miten voin palvella?

   LOVIISA: - Lehti-ilmoituksessanne sanotaan, että teette kuljetuksia myös maaseudulle. Näinkö on?

   KIITO: - Näin on. Minne asti toimitus pitäisi suorittaa?

   LOVIISA: - Täältä kaupungista Hopsunperälle. Se on pieni kirkonkylä siellä Suomen itärajalla.

   KIITO: - Juu juu, katsotaan kartalta… Löytyipä lopulta. Hetkonen, sinne on ainakin kaksisataa kilometriä, mutta kyllä se hoituu. Kuinka pian toimitusta tarvitaan?

   LOVIISA: - Nyt tulevaksi lauantaiksi kello kahdeksitoista.

   KIITO: - Niin pian? Nythän on jo torstai. Kovin on lyhyt varoitusaika.

   LOVIISA: - Lyhyt se oli meillekin, Lempisten suurelle suvulle. Emme millään meinanneet päästä sopuun paikasta.

   KIITO: - Siis määränpäästä? Senhän sanelee tietysti lähetyksen vastaanottaja.

   LOVIISA: - Vastaanottajana on aluksi kirkkoherra Hätänen. Myöhempi satama riippuu tietenkin aivan toisista maailmoista ja niitten laeista.

   KIITO: - Kuulkaahan rouva Lempinen, ei kai tässä ole kysymys mistään hämäräperäisestä ja laittomasta kuljetuksesta? Hopsunperä olisi vain välietappi, ja sitten vain rajan yli ties mihin maihin. Me emme osallistu minkään näköiseen huume- tai asekauppaan emmekä semminkään sellaisten…hm…naisten seuramatkailuun. Olemme vanha, kunniallinen yritys, joten emme myöskään välitä minkään sortin väärennöksiä muualle Eurooppaan.

   LOVIISA (hätääntyneenä): - Ei ole tarkoituskaan. Emme halua, että autossa on mukana mitään ylimääräistä. Korkeintaan minä itse, Loviisa Lempinen. Haluaisin ihan välttämättä päästä siihen mukaan, mutta tietysti vain, jos se on sallittua ja mahtuu.

   KIITO: - Oletteko jokin maasta muuttaja? Emme ryhdy sellaisenkaan. Emme ota matkustajia, sehän olisi salakuljetusta.

   LOVIISA (pahoillaan): - Mutta kun se rakas mieheni…

   KIITO: - Emme ota häntäkään liftaamaan. Pitäisi olla kaiken maailman vakuutukset. Jos sattuu pieninkin haaveri, saamme maksaa korvauksia loppuikämme.

   LOVIISA: - En nyt ollenkaan käsitä. Hänhän se juuri tärkeä on, koska…

   KIITO (päättäväisesti): - Emme riskeeraa mitään. Matkustakoon vaikka bussilla ja passin kanssa. Pian on turvatarkastukset jo Saimaan tervahöyryilläkin. Höyrähtänyttä hommaa.

   LOVIISA: - Ei Hopsunperälle ennen ole passia vaadittu, mutta tietysti ne EU-direktiivit, ymmärrän. Ei tästä taida tulla kerrassaan mitään, kun ette suostu ottamaan Jaakkoa. Täytyy kääntyä toisen firman puoleen, jos teidän autojenne varustetaso ei ole kunnollinen.

   KIITO (tuohtuneena): - Kunnollinen on, ei siitä ole tähän asti valitettu. No kissa vie, olkoon, neuvotellaan siitä miehestänne vielä. Puhun isälle.

   LOVIISA: - Kiitos.

   KIITO: - Kuinka suuren auton tarvitsette? Pakettiauton vai oikein rekka-auton? Ehkä sellaisen perävaunullisen.

   LOVIISA: - Miksi niin suuri? Sellainen tavallinen vain.

   KIITO (ärtyneenä): - Anteeksi nyt, mutta minulla on hiukan kiire, kun olen yksin täällä liikkeessä. Ensinnäkin kappalemäärä. Kuinka monesta kollista on kysymys?

   LOVIISA: - Kollista? Yhdestä vain, tietääkseni.

   KIITO: - Miksi ette heti sanonut. Siis pakettiauto riittää.

   LOVIISA: - Pakettiautoksiko sitä nykyään kutsutaan? En oikein osaa tätä nuorten slangia. Pääasia, että se on arvokas ja kiiltävä.

   KIITO: - Arvokas on ja uusi. Maksoi tuhottomasti. Pesussa ja kiillotuksessakin se käy säännöllisesti. Emme me millään töhryautolla liikennöi, vaikka lastina olisi haisevaa kalaa. Muuten, onko tavara pilaantuvaa? Tarvitaanko sen siirtämiseen joitakin erityistoimenpiteitä?

   LOVIISA: - Tehän ne parhaiten tiedätte. Kesähelle ja pitkä matka. Toivon mukaan takaatte sen, ettei perillä tule ikäviä ongelmia, esimerkiksi hajun suhteen.

   KIITO: - Siis helposti pilaantuvaa. Varattava auto, jossa on kylmiö. Onko kaikki sitten muuten hyvin pakattu?

   LOVIISA (änkytellen): - Luulin, että te hoidatte sen kuljetuskuntoon laittamisen.

   KIITO: - Sääntönämme on, että tuote on jo valmiiksi pakattu. Me vain noudamme sen, siirrämme uuteen paikkaan ja puramme lastin.

   LOVIISA: - Eihän sitä voi paljaaltaan mihinkään kylmiöön laittaa. Pitää olla…

   KIITO: - Sopiva laatikko tai säkki. Mistä tavara pitää noutaa? Sanoisitteko vielä tarkan osoitteen?

   LOVIISA: - Keskussairaalasta. Kysykää Jaakko Lempistä.

   KIITO (hätäisesti): - Anteeksi, mutta tulee jo kiirus. Tuolla on äreä asiakas odottamassa. Siis Jaakko Lempistä. Hänkö sen tavaran luovuttaa? Jaaha. Joitakin lääkeaineita ehkä, kun pitää olla kylmässä. Kirjoitetaan vain tähän tarkka noutoaika. Ai mutta meinasihan vallan unohtua. Tottahan tavaralle on vakuutus?  

   LOVIISA: - Voiko sen vielä näin jälkikäteenkin ottaa?

   KIITO: - Miten niin jälkikäteen. Tietysti ennen kuljetusta, sillä ette te sitä enää myöhemmin voi olla vaatimassa, jos vaurioita ilmenee.

   LOVIISA: - Veljeni perhe on kovasti ihmetellyt, ettei Jaakolla ja minulla ole ollut kunnon vakuutusta. Sen voisi siis ottaa myöhemminkin. Tämäpä lohduttavaa. Olen jäämässä aivan puille paljaille, kun on niitä velkojakin.

   KIITO (hoputellen): - Joo joo. Mennään nyt eteenpäin. (Huutaa välillä asiakkaalle: ” Tullaan, tullaan. Hetkinen vielä.”) – Siis hoidatte kiireesti sen vakuutuksen ja vähän yliarvosta. Ei siitä kumminkaan ikinä tarpeeksi nappulaa saa.

   LOVIISA (nyyhkyttäen): - Ei sitä pysty rahassa arvioimaan, mutta ehkä veli auttaa.

   KIITO (rauhoitellen): - Älkää surko, rouva hyvä, yleensä ei satu mitään onnettomuuksia. Kuskimme ovat huolellisia ja kokeneita. Kovassakin vauhdissa he hallitsevat ajokkinsa ja tilanteen.

   LOVIISA: - Ei toki mitään hurjastelua. Arvokkaasti ja hitaasti pitää ajaa.

   KIITO: - Ei sillä pelillä liiketoimissa mitään kostu. Jos on sallittua ajamme sataa, ja jos valvova silmä välttää, päästelemme jopa sataa ja neljääkymppiä. Tuote perille nopeasti ja turvallisesti, on mottomme.

   LOVIISA (aivan kauhuissaan): - Ei ei sellaista kaahaamista. Mitä ihmisetkin ajattelisivat. Eiväthän he ehdi huomata koko tilannetta. Korkeintaan viittäkymppiä.

   KIITO: - Olkaa niin ystävällinen ja jättäkää ne ajotoiminnat meidän huoleksemme. Pääasia on, että tavara on perillä oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Siis Hopsunperä ja kirkkoherra Hätänen. Entä katuosoite?

   LOVIISA: - En tiedä muuta kuin että kirkon eteen.

   KIITO: - Eikö sairaalan tai apteekin tai supermarketin? Tai mitä se minulle kuuluu. Tämä riittääkin.

   LOVIISA: - Vielä yksi tärkeä kysymys, kun tämä tuntuu niin monimutkaiselta.

   KIITO: - Olkaa hyvä.

   LOVIISA: - Tottahan auto on musta, sysimusta?

   KIITO (huolestuneena): - Ei meillä valitettavasti ole mustia autoja. Yksi on viininpunainen, yksi taitaa olla keltaisen ja kretuliinin kirjava ja sitten se valkoinen, jossa on oranssinvärisiä Nalle Puhin ja Nasun kuvia. Mainostarkoitukseen.

   LOVIISA: - Kauhistus. Kaikki arvokkuus ja kunnioitus on kadonnut tästä maasta. Voisitteko suositella jotakin vanhempaa liikettä?

   KIITO: - En käsitä, että sen auton väri ja nopeus ovat niin elintärkeitä. Ventovieraat ihmiset tuskin huomaavat koko kuljetusta tässä maamme vilkkaassa liikenteessä.

   LOVIISA: - Mepä huomaamme, me Lempiset. Ajamme perässä ainakin neljälläkymmenellä autolla.

   KIITO: - Aivan tarpeetonta, koska me takaamme, että tavara tulee perille vahingoittumattomana.

   LOVIISA: - Vielä yksi ehdoton vaatimus. Pitää olla lippu, Suomen lippu, auton nokassa.

   KIITO (hölmistyneenä ja närkästyneenä): - Ei kävele. Meillä on kansallisuustunnukset auton perässä ja EU:n tunnus. Ne saavat riittää. Että nyt vielä valtakunnan lippu liehumassa. Kuin kuljettaisimme presidenttiä.

   LOVIISA (topakasti): - Lisäksi lipun pitää olla puolitangossa. Siinä olette aivan oikeassa, että on kuin kuljettaisitte valtion päämiestä. Rakas miesvainajani Jaakko oli miesten mies, kesti kaksi raskasta sotaa, hoiti työnsä ja perheensä esimerkillisesti ja oli meille hellä ja huolehtiva aviopuoliso ja isä.

PIILOKUVA  

 - Usko nyt, Raili, etten minä millään pääse lähtemään. Miksi et mene yksin tai paremminkin poikasi seurassa?

 - Johan minä olen selittänyt sinulle. Kuuroko olet? Haluan sinut tarkkailijaksi niille synttäreille. Sinulla pitäisi olla psykologista silmää, kun olet opettaja. Rupea vain laittamaan itseäsi kuntoon. Haemme sinut puoli kuudelta.

 - Mutta Raili-hyvä, minä en voi lähteä, kun minun pitää...

 - Tiedän, keskeytti Raili yllättävän rauhallisella äänellä ja luetteli sitten hyvän muistinsa ansiosta ystävälleen koko litanian:

 - Siis sinun pitää korjata kokeita, valmistaa tunteja, pestä kirjopyykki, siivota jauhokaappi, kirjoittaa sisarellesi, soittaa Anni-tädille ynnä muuta roskaa.

 - Mutta, mutta Anni-täti on sairaalassa ja voi kuolla minä hetkenä tahansa.

 - Niin olet sanonut jo kolme vuotta. Käsittääkseni et hänelle muutenkaan soita kuin kaksi kertaa kuussa, joten mikä kiire sillä nyt on? Soita huomenna. Juhlahyntteet päälle, koska haemme sinut puoli kuudelta. Heippa.

   Kihisin kiukusta. Hävisin aina ja joka taistelun Railille. Ja taisin hävitä muillekin? Oppilaat ihme kyllä pysyivät suurin piirtein kasassa. Käsittämätöntä näin nynnyltä luonteelta. Jos joku käskisi minua tomerasti, että ammu tuo mies, tottelisinko? Hirvitti ajatellakin. Onneksi en elä missään diktatuurimaassa.

   Haluttomasti pukeuduin ja kiinnitin koruja korviini. Tiesin, että Raili halusi minun olevan mahdollisimman edustavan näköinen. Jotakin kallista ja hienoa. Raililla oli taipumusta pröystäillä minulla. Se nostatti itsetuntoani.

   Se vain harmitti, että nainen ei aina pysynyt totuudessa. Yläasteen opettajasta tuli lukion maisteri, hammaslääkäri-isästäni tuli kirurgian professori, ja musiikinopettajaäidistäni tuli oopperalaulajatar, jonka nimeä hän ei millään saanut mieleensä. Kolmen huoneen asunnostani Kauppakadulla tuli näköalahuoneisto Rantakadulla, ja...

   Apua, nyt ne ovat jo pihassa. Miksi suostuin tähän? Typerää. Juoksin alas portaita, koska seuraavassa vaiheessa Raili, ei toki kuskina oleva Sakke, töötöttäisi jo torvea.

   Saken takia minä tähän liemeen olin joutunutkin. Tämä kolmikymmenvuotias poikamies oli iskenyt silmänsä Maarit Pakkalaan. Sorea opiskelijatyttö varakkaasta perheestä. Railia oli ensimmäistä kertaa pyydetty sinne kylään, koska oli isännän, Jaakko Pakkalan syntymäpäivät. Tutustuisivat suvut jo vähitellen toisiinsa.

 - Sieltähän sinä vihdoin tulet, motkotti Raili ärtyneenä. - On tässä muutenkin tarpeeksi huolia, joten en halua myöhästyä puolta tuntia ensimmäiseltä visiitiltäni.

 - Kellohan on vasta viittätoista vaille. Ei siellä sentään minuutilleen tarvitse olla kuin rautatieasemalla. Mitäs otit minut mukaasi.

 - Rauhoituhan nyt, lepytteli Raili. - Sinulla pitää tietysti olla se akateeminen varttisi. Voimme käyttää sitä puolustuksena ja samalla tulee ilmi sinun korkea koulutuksesi.

 - Aah, voihkaisin kyllästyneenä. - Näyttelyeläimeksikö sinä minut sinne raahaat?

 - Tavallaan, tavallaan. Käänny tästä oikealle, Sakke, sanoi Raili käskijän äänellään.

 - Älä hötkyile, kai minä nyt Maaritin luokse osaan ajaa.

   Kaikki Railin kuuliaiset alamaiset olivat jollakin tapaa muuttuneet kapinallisiksi. Vanha kapinallinen, autuaasti edesmennyt aviopuoliso, karkasi ensin kapakkaan, yritti sitten paeta toisen naisen luo, mutta vaimo haki hänet vollottaen takaisin. Sen jälkeen miesparka piipahteli sairaalassa tavan takaa. Sitten olikin jo vuorossa palvelutalo ja lopulta se viimeinen osasto, jonka jälkeen leskirouva järjesti siipalleen kauniin ja liikuttavan muistotilaisuuden koko pitkän pakomatkan päätteeksi.

   Vanhimmat tyttäret olivat varsin aikaisin paenneet avioliittoon. Toinen jopa Englantiin asti. Toinen sentään vain Rymättylään. Raili ihmetteli, miksi monet rakkaat ystävät olivat joko kuolleet tai menettäneet muistinsa. Eivät tunteneet häntä kadulla, vaan kiihdyttivät askeleitaan ja pujahtivat kiireesti johonkin kauppaan. Niin vikkeläjalkaisia ja silti päästä vippasi.

   Tunsin sääliä Railia kohtaan ja siksi kai olin jäänyt jäljelle. Lisäksi asuin viereisessä talossa, joten tapaamisemme oli toistuvaa ja taattua.

   Tuttavuutemme oli toisaalta hyväkin asia. Kävimme teatterissa ja kirkossa. Joimme iltateemme jommankumman luona. Olimme molemmat siinä viidenkymmenen paremmalla puolella. Raili oli joutunut jäämään varhaiseläkkeelle jatkuvien selkävaivojensa vuoksi. Hänen toimenkuvansa oli koostunut siivoamisesta ja aputöistä myymälöissä. Mies oli ollut töissä rakennuksilla.

   Sakke oli tällä hetkellä työtön, mutta suunnitteli vakavasti jotakin opiskelua. Välillä oli saanutkin jalkansa jonkin opinahjon oven rakoon. Iltalukiotakin poika kaavaili. Juuri niissä opiskelijoitten pippaloissa hän kai oli tähän mahtavaan ja prinsessamaiseen Maaritiinkin tutustunut. Kultamuna. Railinkin mielestä. Mutta.

 - Tuossa se nyt on, ihasteli Raili pensasaidan takana häämöttävää upeata tiilirakennusta. Se oli tuttu sekä kuvasta että niistä monista tiedusteluretkistä, joita hän oli tehnyt tulevan miniänsä asuinpaikalle orapihlaja-aidan suojassa.

   Loistelias puutarha ympärillä ja tonttia vaikka muille jakaa. Näkymä ilta-auringossa siintävälle lammelle. Vielä lisäksi kaupungin aluetta ja parhainta puutarhakaupunginosaa. Kyllä joittenkin kelpaa.

   Minä en ollut erityisemmin kateellinen. Asun mieluummin kaupungin keskustassa. Mitä yksinäinen ihminen suurella palatsilla tekee? Kaiken kukkuraksi en ole mikään viherpeukalo. Pari yrttiä ikkunalaudalla riittää minun taidoilleni. Niitäkin raukkoja Raili aina moittii ja antaa hoito-ohjeita.

   Jos mistä olin elämässäni kiitollinen, niin siitä, ettei minulla ollut tuollaista anoppia. Eipä sitten ollut miestäkään, eikä lapsia eikä lapsenlapsia. Raili se jaksoi näytellä kolmen tyttärenpoikansa kuvia joka käänteessä. Kehua niitten lastentarhamenestystä ja harrastuksia, jopa toisen vävyn ammattia. Oli sentään insinööri. Toisesta hän oli viisaasti vaiti, koska virka sattui olemaan prikulleen sama kuin Sakellakin eli työtön.

   Käännyimme uljaasti kaartaen pihaan. Isäntä oli jo kiveyksellä vastassa. Auliisti hän neuvoi parkkipaikkaa kalliitten ja uutuuttaan kiiltelevien ajopelien lomasta. Kaksi niistä oli hänen.

   Saken pieni kaksiovinen oli kuin noitten toisten pentu, ehkä vielä ottopentu. Kuhmuinen ja väri sitä mitä se oli ja siellä täällä. Raili läimäyttikin oven ärtyneesti kiinni. Sakke piteli minun laukkuani, sillä aikaa kun yritin kiemurrella ulos takapenkiltä. Se onnistuikin jo kolmannella vartalonväännöllä.

   Ähkäisin, kiitin ja tartuin laukkuuni. Siellä pitäisi tietysti olla nauhuri, jotta Raili olisi tyytyväinen tähän vakoilureissuuni. Minusta tämä oli turhaa ja typerää. Väkisin ei saa mitään elämässä, sen olisi Railin jo pitänyt oppia tähän ikään mennessä.

                                             - - -

   Jaakko Pakkala saatteli meidät ystävällisesti sisälle. Puhui monta rakentavaa lausetta säästä tänään, eilen ja mahdollisesti vielä huomenna.

 - Kesä sen kun jatkuu ja kaikki kukoistaa, heh heh. Joillakin se elämä kääntyy jo ehtoopuolelle, hän lisäsi sitten alakuloisena.

 - Älähän nyt höpsi. Mies parhaassa iässä. Ei arvaisi, että täytät jo...

 - Kas niin, olkaa hyvä.

   Talon isäntä oli hyvin kookas mies. Hänen jykevyytensä ei kuitenkaan ollut kömpelyyttä vaan nallekarhumaista tanakkuutta ja turvallisuutta. Tukka oli vaalea ja harventumassa pikavauhtia, mutta silmät olivat suuret ja siniset. Melkein lapsenomaisen avoimet ja ystävälliset. Hiukan tosin kosteat, kun pihalla tuuli aika navakasti.

   Hänellä oli sinertävä, hyvin istuva puku ja hillitty solmio. Kengät olivat mustat ja kiiltävät, sukat tummat. Eivät mitkään mafiapomon valkoiset asusteet.  

   Eteisessä talon emäntä Saimi tervehti meitä myös oikein ystävällisesti. Tämäpä herttaista, ehdin ajatella. Loin kuitenkin häneen tutkivan opettajankatseeni. Yritin porautua hänen sisimpäänsä ja paljastaa kaikki ne salat ja ilkeydet, joita Raili arveli siellä piilevän.

   En ehtinyt suorittaa tätä katsastustani vielä kovinkaan perusteellisesti, sillä se tavanomaiset eteishommat veivät kaiken huomiomme.

   Vaihdettiin korkeakorkoiset juhlakengät jalkaan, sipaistiin hiuksia, ojennettiin isännälle kukat sekä Railin ja Saken lahjapaketti, höpistiin onnitteluja ja pitkän iän toivotuksia, pökittiin vähän aikaa toisiamme ahtaassa eteisessä, ja silloin Jaakko hoksasi, että minulla oli vielä takki päällä.

   Siispä isäntä kuori minulta päällysvaatteet niin tarmokkaasti, että siitä meinasi muodostua strip-tease-esitys. Minulla oli nimittäin kevyt silkkijakku kesätakkini alla, ja Jaakko kaapi senkin yltäni siinä avuliaisuudenpuuskassaan. Anteeksi pyydellen hän sitten yritti asetella ohutta jakkua ohuen puseroni päälle. Kouri, silitteli ja perui.

   Myönnän, että lopulta punastelin kuin teinityttö, koska Saimi, Raili, Sakke ja jostakin sisähuoneista ilmestynyt Maarit seurasivat hartaina tuota näytelmää.

   Olin siis aika tavalla pörrössä ja pöllämystyneen näköinen, kun vihdoin astuimme olohuoneeseen tervehtimään muita vieraita. Heitä ei ollut kuin puolisen tusinaa, sillä suurin osa onnittelijoista oli käynyt jo aikaisemmin.                    

   Istahdin nojatuoliin lähelle nuorta paria, joilla oli puolen vuoden ikäinen kitisevä vauva sylissään. Vuorotellen he tuudittivat, hyssyttelivät ja rauhoittelivat sitä. Saimikin yhtyi kuoroon ja koska hän niin innokkaana kumartui vauvan yläpuolelle, sain jostakin päähäni, että nuori mies taisi olla heidän poikansa. Tiesin, että perheessä oli vain kolme lasta: Maarit, tämän sisar, joka sillä hetkellä oli Pariisissa sekä poika.

   Kahvittelimme ja rupattelimme. Raili loi minuun tarkoittavia silmäyksiään, ja niin läpinäkyviä, että muut monta kertaa katsoivat minuun odottavan näköisinä. Oliko Raililla siis minulle asiaa? Harmitti sekin. Jos hän kerran pyysi minut tänne tiedustelemaan, miksi oli noin osoitteleva. Hävetti. Mukavia ihmisiä.

   Mistä syystä se Saimi niin Railia kiinnosti? Siksi, että tämä oli kaikesta päättäen ainoa jarru nuorten seurustelulle. Isä oli lupsakka mies ja suhtautui Sakkeen varsin myötämielisesti. Ei ainakaan näyttänyt vastenmielisyyttään, mutta äiti oli oikea myrkynkeittäjä.

   Moitti ja motkotti työttömyydestä ja syntyperästä ja koulutuksesta ja ulkomuodosta ja ahkeruudesta ja kielitaidosta ja...

   Ihmettelin, että nuori mies kesti sellaista tulitusta ja niinkin usein kävi tulevassa anoppilassa, mutta kai rakastunut kestää mitä vain. Poika ehkä arveli, että kyllä se siitä sulaa, kun hän on kohtelias ja palvelevainen. Nytkin kantoi ruokia pöytään kuin parhainkin tarjoilija. Korjasi likaisia astioita näppärästi koriin ja kolisi lupaavasti keittiössä. Mahtoiko oikein tiskatakin?

   Syvennyin tarkastelemaan emäntämme ulkomuotoa ja vaatetusta. Tyypillinen porvarisrouva. Sellaiseksi hän oli muuten tullut vasta melko myöhään, koska ensin hänen miehensä oli ollut aivan tavallinen kyläsuutari, ja hän oli ollut aivan tavallinen suutarinemäntä.  

   Myöhemmin Jaakosta oli tullut varakas liikkeenharjoittaja, kun hän sai haltuunsa kaupungin tyylikkäimmän kenkäkaupan, vieläpä toisenkin. Muutkin liiketoimet menestyivät, ja siinä sitä oltiin. Keskellä kermaa.

   Saimi varsinkin oli tarkka arvostaan ja siitä mikä sopi ja mikä ei. Useimmat asiat eivät sopineet, ei siis myöskään tämä vävypoika. Maaritille piti saada jotakin rikkaampaa, koulutetumpaa ja hienompaa.

   Railin puheista päätellen nuorilla synkkasi hyvin. He olivat lyhyen aikaa asuneet hänen luonaan, jolloin oli käynyt ilmi tuo suuri yhteensopivuus. Sitten isäpappa osti tyttärelleen kaksion, joten valitettavasti Raili pystyi tarkkailemaan heitä ainoastaan kerran päivässä ja soittamaan kaksi kertaa vuorokaudessa. Asuivat onneksi vain kahden kilometrin päässä.

   Avoliitossa, ja sitäkään ei Saimi-äiti hyväksynyt. Kuitenkin suhde kesti ja pysyi kuumana. Ehkä se vastustuskin antoi jonkinlaista hohtoa ja romantiikkaa tuolle liitolle.

   Mitä se minun tarkkailemisestani riippuu, saavatko he toisensa vai ei? Raili oli toista mieltä. Minun oli määrä löytää heikko kohta Saimin kivikovassa panssarissa, kaavailla passeli keihäs ja neuvoa Railia suorittamaan tehokas pisto.

   Saimilla oli vaaleansininen jakkupuku, tummansininen toppi ja mustat korkokengät. Sirot kuten rouva itsekin. Hän oli keskikokoinen ja hänellä oli vaaleanruskea tukka, joka oli sileästi kammattu poskille. Muistutti lievästi jotakin entisajan kotiopettajatarta.  

   Kalliit ja raskaat korut sekä korvissa, sormissa, ranteissa ja kaulassa. Komerossa roikkui takuulla pöyhkeitä turkkeja ja turvallisen hienoja leninkejä. Ei liian huomiota herättävää mutta hintavaa.

   Entä muu olemus? Jotenkin kuivettunut. Kapeat kasvot ja ohuet, yhteen puristetut huulet hivenen punaa somisteena. Pienet silmät, jotka joskus siristelivät aivan kuin hän olisi joutunut olemaan liian kirkkaassa valossa. Ystävällinen vai oliko sittenkään? Ennemminkin hillitty ja varuillaan.

   Vilkaisi silloin tällöin miestään. Missä mielessä? Valvoiko hän tätä vai oliko hän itse valvovan tarkkailun kohteena? Oliko siinä pelkoa?

 - Niin anteeksi, mutta haluaisitko vielä lisää kahvia?

   Häkellyin, että olin ollut niin epäkohtelias ja ajatuksiini vaipunut.

 - Anteeksi, kyllä kiitos. Olin vain niin syventynyt ihailemaan kaunista kotianne. Oletteko kauankin asuneet täällä?

 - Jo lähes kymmenen vuotta, Vähää ennen kuin poikamme...

   Taas Saimi katsoi miestään, mutta tämä ei ollut kuullut mitään vaan jutteli ystävällisesti Saken kanssa tietokoneista. Oli juuri ostanut sellaisen tyttärelleen ja kysyi, joko poikakin osasi käyttää sitä.

   Käväisin välillä vessassa ja kampasin kutrejani. Näytänkö aina näin hölmistyneeltä? ajattelin harmissani. Todella hölmistyin, kun tulin eteiseen, sillä Saimi seisoi heti oven takaa ja oli vähällä jäädä likistyksiin seinää vasten.

 - Oho, anteeksi, Satutinko sinua?

 - Ei se mitään, mumisi Saimi. - Haluaisitko nähdä muitakin huoneitamme?

 - Tietysti, sehän on kiinnostavaa, valehtelin silmät kirkkaina, sillä kaikkein mieluiten olisin jo lähtenyt kotiin, jopa soittanut Anni-tädille ja kuunnellut hänen kuudenkymmenen vuoden takaisia höpinöitään, jotka osasin jo ulkoa.

   Kuljimme eri huoneissa ja kurkimme myös terassille, jossa oli tuoleja ja pöytiä ja vähän kauempana grillikatos. Kun palasimme sisälle, hän vei minut erääseen huoneeseen, joka saattoi olla vierashuone, koska siellä oli sänky. Lipaston päällä oli valokuva nuoresta miehestä ja koirasta.

   Saimi otti sen, vilkaisi ovelle ja supisi korvaani:

 - Tämä on meidän poikamme.

 - Ai luulin, että se nuori mies tuolla olohuoneessa on poikanne.

 - Ei toki. hän on vain naapurista. Tämä on...poikamme Tero.

   Merkillinen tunnelma levisi huoneeseen. Vasta nyt huomasin, että verhot olivat alhaalla ja huone vaikutti karulta ja hämärältä. Se lipasto hallitsi peräseinää kuin alttari. Kukkia ei kuvan vieressä ollut, mutta muuten viritys oli aivan kuin rakkaan vainajan muistojen äärellä.

   Katselin kuvaa ja mutisin kehumiseni.

 - Komea nuori mies. milloin hän...?

 - Hän lähti noin kymmenen vuotta sitten. Emme ole tai mieheni ei ole nähnyt häntä sen jälkeen.

 - Sinäkö? Mitä...?

   En ehtinyt sanoa enempää, kun Raili pisti päänsä ovesta ja komensi vääpelin äänellään minua mukaansa. Lähtisimme ja minun piti tulla hyvästelemään muutakin isäntäväkeä.

   Saimi oli hyvin vakavannäköinen, isäntä hyväntuulisen touhukas, ja Maarit hyvästeli meidät viileään tapaansa. Raili huiskutti niin innokkaasti auton ikkunasta, että kainalosta ratkesi sauma.

 - Äh, hän puhisi. - Jo on ylvästä kartanonrouvaa, mokomakin suutarinemäntä. Silti minusta tuntuu, että Sakke vielä löytää tien hänen kylmään sydämeensä.

                                            - - -

   Seuraavana iltana Raili tömisteli luokseni, koska hänellä oli valtavasti kerrottavaa. Siellä syntymäpäivillä hän oli lyöttäytynyt erään perhetuttavan seuraan. Joku Mehtokangas. Aamupäivällä hän oli aivan sattumalta törmännyt tähän kadulla ja nainen oli pyytänyt hänet kotiinsa kahville. Hän asui Kantolantiellä.

 - Eikö Kantolantie ole aivan toisessa päässä kaupunkia? Miten sinä sinne olet jo aamutuimaan eksynyt?

 - Eksyinpä vain, kun olin lenkillä, puhisi Raili. - Minun täytyy pitää huolta kunnostani. Saimikin on niin sutjakka ja nuorekas. En halua jäädä toiseksi, jo Sakenkin vuoksi.

 - No mitä se nainen sinulle kertoi?

   Mehtokankaan rouva oli selvittänyt, että Pakkalat olivat menettäneet ainoa poikansa noin kymmenen vuotta sitten, ja sen käsityksen Railikin oli saanut Maaritin epämääräisistä puheista.

 - Olin siis aivan oikeassa, kun aistin sen hautajaistunnelman heidän vierashuoneessaan.

 - Kyllä se varmaan melkoista murheen aikaa on ollutkin.

 - Mihin poika menehtyi? Auto-onnettomuuteenko?

 - Ei hän mihinkään ole menehtynyt. Elossa on ja tukevasti. Asuu tässä samassa kaupungissa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa.

 - Miksi käytit sanaa ”menettivät”?.

 - No koska poika ei ole enää jalallakaan astunut vanhempiensa kotiin. Kieltäytyy ehdottomasti tapaamasta heitä. Ketään heistä. Ei edes sitä sisarta, joka asuu Ranskassa. Ei puhelun puhelua eikä kortin korttia. Ei edes isän syntymäpäiväksi, ei myöskään jouluisin.

 - Miten niin läheiset välit voivat mennä noin totaalisesti poikki?

 - Sanos sitä. Mehtokangas ei ollut varma, mutta hän arveli, että äidin ja pojan välille oli tullut jotakin kränää. Kovaa sen täytyy olla, sillä en voi kuvitellakaan, että Sakke hylkäisi minua vaikka riitelisimme joka päivä.

 - Eihän Sakke riitele, sinähän se...

 - Aina syytetään vain minua. Minäkö ajoin Taunoni toisen naisen syliin? Minäkö muka karkotin tyttäreni luotani? Sellaista jotkut väittävät, mutta usko pois, se on haisevaa valetta kaikki tyynni.

   Raili aivan kiihtyi tästä puolustuspuheestaan. Yritin tyynnytellä häntä ja utelin lisää Saimin ja Teron suhteesta.

 - Luulen, että se on se ikivanha draama anopin ja miniän välillä. Ylpeä Saimi-rouva ei tietenkään suvainnut, että se ihmeellinen ainoa poika menisi naimisiin tavallisen myymäläapulaisen kanssa.

 - Äidit tietysti yrittävät ajatella lastensa parasta. Minkälainen koulutus Terolla on?

 - Ei hänellä silloin ollut minkäänlaista koulutusta. Lukiokin jäi kesken siinä rakastumisen riehassa. Opiskeli kai omia aikojaan teknikoksi ja pärjää kuulemma hyvin. Vaimokin on töissä.

 - Suvaitsemattomuutta maailmassa riittää, huokaisin hurskaasti. - Kun vain itse jaksaisimme pysytellä sellaisista asenteista erillään.

 - Aivan niin, olen tismalleen samaa mieltä, mutta ymmärräthän nyt, miksi se mahtailija ja kukkoilija ei anna sitä kapeanilkkaista tytärtään minun pojalleni. Sakkeko olisi huonompaa rotua kuin jokin värisevä suutarinemännän kehtolaulu?

 - Luin lehdestä uutisen, että jossakin idän mailla epätoivoinen kruununperillinen oli ampunut koko perheensä ja erityisesti äitinsä, koska tämä oli vastustanut poikansa avioliittoaikeita tavallisen tytön kanssa. Ei passannut kuningattarelle.

 - Ei se passaa Saimi-kuningattarellekaan. Onneksi Sakke on niin lempeäluontoinen, ettei siitä ole aseen heiluttajaksi.

 - Kunnon mies se kruununprinssikin oli ollut, kuulemma.

   Sitten vaikenin, koska itsekin hoksasin, että vein keskustelua epäsuotuisaan suuntaan, joten jatkoin leppeästi:

 - Juuri niin. Sakke on kelpo poika. Moni tyttö olisi onnellinen saadessaan niin rauhallisen ja sopuisan miehen. Tietysti soisin, että hänellä olisi työ- taikka opiskelupaikka, mutta eihän se ole koko elämä.

 - Puhut täyttä järkeä, hymisi Raili mielissään. - Nyt meidän on vain mietittävä taistelustrategiaa. Miten saamme Saimin taivuteltua? Mitä Saken ja Maaritin pitäisi tehdä?

 - Jospa he karkaisivat, ehdotin, sillä seuraan hartaasti kaikkia romanttisia sarjoja TV:stä.

 - Typeräkö olet? Pakkalat tekisivät heti tyttären perinnöttömäksi. Saimi kostaisi kovimman mukaan. Epäilen, ettei heidän omalle pojalleenkaan enää irtoa hyrrän hyrrää vanhempien rahavarastosta.

                                             - - -

   Keskustelu jatkui vielä kaksi tuntia, sitten päiväkausia. Jo kolmas viikko synttäreistä oli alkamassa, kun Raili taas touhusi minun kodikkaassa ja hyvällä maulla sisustetussa olohuoneessani.

 - Jo vain kummia kuuluu. Sakkekin puhui sivu suunsa. Hän on ollut niin kovin lojaali Maaritin perhettä kohtaan, mutta annas olla kun syötin hänelle räiskäleitä ja vadelmahilloa sekä jututin häntä koko illan, niin eikös vaan poika mojauttanut tärkeätä tietoa ilmoille.

 - No mitä uutta sait kuulla? kysäisin hieman kyllästyneenä, koska tämä jatkokertomus ei minua erikoisemmin kiehtonut. Telkkarissa oli paljon kiinnostavampaa ja jännempää ohjelmaa.

 - Arvaas mitä. Se Jaakko Pakkala ei olekaan ihan sitä miltä näyttää. Edessäpäin kyllä sulavaa herrasmiestä ja leppoisaa isäntää, mutta takanapäin oikea piru.

 - Tuota on vaikea uskoa, henkäisin hämmästyneenä. - Voisimmeko niin väärin tulkita miehen koko olemuksen ja hyväntahtoisuuden? Etkö aikaisemmin kertonut, että juuri Jaakolla ei ole mitään Sakkea vastaan?

 - Ehkä ei olekaan, mutta vaimolleen ja lapsilleen hän on ollut oikea hirviö. Tai ainakin pelottava ja epämiellyttävä perheenisä.

   Raili odotti posket punoittaen kommenttiani.

 - Kerro toki.

 - Sakke ei suoraan kertonut miten asiat ovat, mutta hän vihjaisi, että Saimi ja muutkin ovat saaneet olla aika tavalla varpaillaan siinä perheessä, jotta nukkuva häirikkökarhu ei heräisi. Etenkin kun viina oli kuviossa mukana.

 - Sehän on varsin yleistä suomalaisissa perheissä. Kaikissa yhteiskuntaluokissa. Toivottavasti ei ole mitään fyysistä vahinkoa päässyt tapahtumaan.

   Askartelin juuri 1000 osasta käsittävän palapelini kimpussa, kun Raili taas poikkesi kyläilemään. Joskus tuntui, ettei hänellä ollut lainkaan sellaista vekotinta kuin puhelin. Harvoin hän ilmoitti tulostaan vaan saapasteli vain muina miehinä oveni taakse ja rämpytti voimaperäisesti kelloa.

   Talossa ei ollut edes alaovi lukossa. Silloin tämä innokas vierailija olisi joutunut antamaan ainakin hälytyssoiton, ennen kuin hän aloittaisi maihinnousun rauhalliseen kotiini.

   Nytkin hän marssi olohuoneeseen tuskin malttaen kenkiään riisua. Takin heitti nojatuolin käsinojalle. Niin oli kiire päästä rupattelemaan kanssani. Ihan hienoa, että olin niin kaivattu keskustelukumppani, mutta joskus tuntui, että olisi minulla ollut muutakin tähdellisempää tekemistä.

   En uskaltanut olla avaamatta ovea, koska hän oli jollakin tavalla aina selvillä liikkeistäni. Oli ehkä ikkunastaan nähnyt kotiutumiseni. Kun minulla olisi edes ollut toinen uloskäynti kuin ketulla pesäänsä, mutta ei. Niin nopeasti en pystynyt ulko-ovesta pujahtamaan, etteivät hänen tarkat silmänsä olisi minua havainneet.

   Voi olla, että hiukan liioittelen, mutta tältä minusta tuntui. Häthätää korjailin tavaroita sivummalle, ennen kuin Railin arvosteleva katse olisi ehtinyt niihin osua. Ei toki mitään valtionsalaisuuksia, mutta kuitenkin minua joskus otti aivoon, että jouduin olemaan esillä kuin näyteikkunassa ja että ystäväni luki minua kuin avointa kirjaa.

 - Ahaa, sinä kirjoitit kirjettä, hän saattoi tokaista ja oli jo pää vinossa tutkimassa ensimmäistä riviä. - Kenelle kirjoitat?

 - Kas vain, korjaat vanhaa leninkiäsi. Oletko taas lihonut?

 - Kappas vaan, olet ryhtynyt jälleen neulomaan puseroita. Eivätkö rytmihäiriöt enää vaivaa?

 - Oletko käristänyt jotakin? hän kyseli nyrpistellen terävää nenäänsä. - Taisi palaa pohjaan. Älä sellaista syö, kun vatsasi on muutenkin niin huono.

   Tällä kertaa hän tutki pöydällä olevaa palapeliäni ja letkautti:

 - Tuota samaa peliäkö sinä yhä kokoat? Tuota saksalaista ritarilinnaa? Saatko sitä koskaan valmiiksi?

 - Olen saanut jo monta kertaa, vastasin harmistuneena. - Se sujuu minulta kuin tanssi.

 - Miksi sitten enää näperrät sen kanssa? Eihän siitä ole hyötyä aivovoimistelussa, kun se ei anna tarpeeksi haasteita.

   Suutahdin jo toden teolla ja kärisin:

 - Omapa on asiani, mutta minusta on mukavaa, että jokin on tuttua ja turvallista. En pidä liian suurista yllätyksistä. Koulussa saa koko ajan olla varuillaan, mistä päin nyt pesee.

 - Onko sinulla sittenkin vaikeuksia kurinpidossa? Sitähän olen vähän arvellutkin, hän laukoi tyytyväisenä oikeasta arvioinnistaan.

- Toivottavasti et uppoa liian tuttuun ja turvalliseen. Se tylsistyttää ajan oloon.

 - Oliko sinulla jotakin asiaakin, töksäytin hieman epäkohteliaasti. Minun täytyy vielä...

 - Aina sinulla on muka jotakin tärkeätä puuhastelua. Ehdit sinä vielä illan mittaan sitä linnanneidon nokkaa etsiä, mutta minulla on tärkeätä kerrottavaa.

                                             - - -

   Raili selosti minulle tarkkaan, että nyt hän tiesi, miksi poika oli paennut kotoaan. Todellakin paennut, melkein henkensä edestä. Koko perhe oli alkanut suivaantua isän yhä lisääntyvästä juopottelusta ja rähinöinnistä. Oli kaverien ja työtovereitten ja naapurien ja myös perheenjäsenten morkkaamista ja uhkailua.

   Vielä ei ollut sattunut vaarallisempaa kuin Saimin ja Teron kovakouraista tyrkkimistä ja nyrkin heristelyä. Pikkutyttäriin hän ei ollut koskenut. Maarit varsinkin oli isänsä lemmikki.

   Perheen talouskin alkoi olla vaarassa, koska uudet liikeyritykset ja sijoitukset vaativat paljon rahaa, ja äidistä ja pojasta tuntui, että isä ei ollut kovinkaan selväpäinen joitakin ratkaisuja tehdessään. Pisteli hövelisti humalapäissään nimiä takuupapereihin taikka lainasi suuria summia, joista ei enää seuraavana päivänä muistanut mitään.

   Saimi ja Tero yrittivät jo patistella miestä hoitoon, mutta tämä raivostui kamalasti, koska eihän hän ollut mikään holhouksen tarpeessa huojahteleva alkoholisti. Sitten poika luuli keksineensä keinon isän taltuttamiseksi. Hän sekoitti tämän juomiin antabustabletteja, joilla hän toivoi hillitsevänsä isän juomahimoa.

   Jaakon suureksi hämmästykseksi ja mielipahaksi viina alkoi todella häntä öglöttää. Hän sai selville pojan kepposen ja menetti kerrassaan malttinsa. Hän syöksyi pojan kimppuun ja kuristi tätä kurkusta aikoen piestä pojan perusteellisesti.

   Tero oli notkea ja harrasti urheilua, jopa painia. Hän sai riuhtaistua itsensä irti ja sieppasi käteensä eteisen nurkasta golfmailan. Kuin hillittömän raivon vallassa oleva härkä Jaakko ryntäsi poikaansa kohti.

   Olisi voinut tapahtua miestappo, jopa kaksi, mutta hento viisitoistavuotias Maarit-tyttönen oli juossut väliin ja sai isänsä pysähtymään siksi ajaksi, että poika ehti livahtaa ovesta ulos. Sitä ennen hän iski mailalla suuren peilin säpäleiksi. Seitsemän vuoden onnettomuus, joka jatkui yhä vielä.

 - Eivätkö miehet ole leppyneet toisilleen?

 - Ei puhettakaan. Pitkävihaisia kummatkin. Tero ehkä olisi voinut käydä entisessä kodissaan ainakin suurina juhlapyhinä, mutta isä ei halunnut enää kuulla pojasta puhuttavankaan.

 - Juoko hän yhä vielä?

 - Sehän siinä onkin kummallista, että tuon yhteenoton jälkeen mies ei ole maistanut pisaraakaan väkeviä. Raitistui koko kaveri.

 - Senhän luulisi olevan suuri ilonaihe koko perheelle.

 - Niinpä niin, mutta Jaakko koki, että hänet oli niin perusteellisesti nolattu ja nöyryytetty, kun pojankoltiainen pistelee aineita hänen juomiinsa ja kukonpoika rupeaa neuvomaan ja ohjailemaan talon mahtavaa isäntää ja perheenpäätä.

 - On se vain yllättävää, että ihmiset eivät ymmärrä eivätkä tunnista omaa hyväänsä. Luulisi isän olevan kiitollinen pojalleen.

                                             - - -

 - Ei se taidakaan olla niin yksinkertaista kuin ensin arvelimme, touhusi Raili taas eräänä päivänä keittiössäni. - Siinä Terossakin on kai jotakin omituista.

 - Jaaha, sanoin välinpitämättömästi ja nostelin korvapuusteja uunista. - Tuoksuvatpa herkullisilta. Haluatko maistaa?

   Raili nyökkäsi varmuuden vuoksi kolme kertaa, mutta ei raaskinut käyttää tärkeitä suomenkielen sanojaan mokomaan tyhjänpäiväiseen myöntelemiseen, vaan keskittyi täydestä sydämestään kertomaan uutta huhua.

   Sen oli Railille serveerannut Teron perheen nykyinen naapuri. Aivan sattumalta olivat tavanneet siellä kaupassa ja Raili oli tarjonnut rouvalle pullakahvit läheisessä kahviossa.

 - Miten sinä nyt sinne osuit? kummastelin. - Onpa sinulla pitkät jalkalenkit tätä nykyä.

 - Annas kun selvitän, intosi Raili ja kakisteli kurkustaan leivonnaisen murusia.

   Jotkut olivat sitä mieltä, että siihen Teron äkkinäiseen lähtöön saattoi olla toinenkin syy. Tai suorastaan tärkein syy. Hän oli tehnyt jotakin sopimatonta jotakuta perheenjäsentä kohtaan. Sisukas ystävättäreni katsoi minua odottavasti. Hän aivan kihisi tätä uutta tietoa.

 - Anna tulla sitten, kun muuten halkeat, sanoin aika tylysti, vaikka myönnän, että tunsin pientä uteliaisuutta tätä uutta käännettä kohtaan. - Miksi Tero lähti?

 - Hän oli, hän oli, nimittäin kerrotaan, se ei ehkä ole ihan niin, mutta kuitenkin kerrotaan, kerrotaan, että hän olisi hätistellyt pikkusiskoa.

 - Maaritiako? Voi kauhistus. Isoveli. Tuota en usko.

 - Usko tai älä. En ole varma, koskiko se Maaritia vai sitä toista, joka oli siihen aikaan jo seitsemäntoista, vuoden Teroa nuorempi.

 - Eikö siitä syntynyt mitään oikeusjuttua?

 - Ei tietenkään, sillä totta kai perhe halusi salata noin häpeällisen asian. Ilmankos se Saimi hiipii mystillisen näköisenä kuin salainen agentti. On siinä hienolla rouvalla salattavaa, on totisesti.

   Harvoin olin nähnyt Railia niin tyytyväisen näköisenä. Hän aivan säteili ja posket pullottivat, sillä jo kolmas korvapuusti oli menossa.

 - Minusta Saimi vaikuttaa jollakin tavalla kärsineeltä. Niin syvät juonteet suupielissäkin ja ilme alakuloinen, totesin säälien. - Kullakin on kärsimyksensä ja ristinsä.

 - Nöyrtyisi vain hänkin eikä vastustaisi Saken perheeseen liittymistä. Kunnollinen nuorimies, ei ainakaan väkivaltainen eikä siskoihin sekaantuja.

 - Ei se Teronkaan teko ole niinkään varmaa. Älä vain ihmeessä levittele tuollaisia juoruja.

 - Juoruja, tuohtui Raili. - En kai minä ole mikään juorutäti. Tosiasioita minä yritän saada selville. Olisihan hirveätä, että mahdollisilla pojantyttärilläni olisi niin vaarallinen eno.

 - Maarit on kyllä aika pidättyväisen oloinen, lisäsin puoliääneen.  

 - Ensin se tuntui minusta viehättävältä. Niin hillitty ja hyväkäytöksinen nuori nainen. Sievä ja tyylikäs.

                                             - - -

 - Joko taas, päivittelin itsekseni, kun ovikello rämisi puoli kymmeneltä illalla. - Minulla on huomenna varhainen nousu. Miksei se käytä puhelinta?

   Joku voisi luulla, että minulla on selvänäkijän taipumuksia, sillä kun raplasin varmuusketjun irti ja avasin oven, siellä seisoi Raili mahdottoman kiihtyneen näköisenä.

 - Miksi et käytä puhelinta. Johan ne juorut siinäkin kuulee.

 - En voinut, koska minun täytyy tavata sinut henkilökohtaisesti. Auta minua, sillä jotakin kamalaa on tapahtunut.

   Huolestuneena luovailin ystävättäreni peremmälle ja istutin hänet nahkasohvalleni. Hain hänelle lasillisen vettä ja kysyin, että mikäs nyt on hätänä.

 - Aivan pöyristyttävää. Se sukurutsainen porukka. Tätä et kyllä ikinä usko.

 - Olen yhtenä korvana, sanoin kohteliaasti.

   Raili nikotteli ja paahtoi ahdistuneena tulemaan. Se Tero ei ollutkaan syyllinen osapuoli siinä ahdisteludraamassa. Se olikin ollut sisar, joka oli yrittänyt vietellä isonveljen.

 - Tätä ei Jaakko ollut kumminkaan uskonut, vaan oli pannut kaiken syyn poikansa niskoille.

 - Entä tytär? Tämähän selittää sen seikan, miksi se vanhempi sisar asuu ulkomailla.

 - Niin selittääkin. Tuija, se on sen huoran nimi, muutti ulkomaille juuri samoihin aikoihin, kun veli häipyi kodistansa. Siitä ei ollut näyttöä, tiesikö Saimi tyttärensä harharetkistä. Tapauksia oli ollut vaikka millä mitalla. Jatkuvaa häirintää ja veljen vuoteeseen pyrkimistä.

 - Tyttöhän oli aika nuori, eikö vaan?

 - Joo, vain seitsemäntoista, mutta hän oli ensin mennyt johonkin maahan piikomaan, opiskellut jotakin ja oli todennäköisesti naimisissa tällä hetkellä. Ehkä hänellä on lapsiakin, tuollaisella luntulla. On siinä kaunis esikuva tyttärille.

 - Voihan ihminen muuttua. Kymmenen vuotta on pitkä aika nuoren elämässä. Ehkä Tuija oli vain niin lapsellinen ja halusi kokeilla.

 - Kuinka monta tyttöä tiedät, jotka kokeilevat tuolla tavalla? Testasitko sinäkin seksuaalista viehätysvoimaasi veljiisi tai isääsi?

 - En tietenkään, sanoin inhoten. –Mutta miksi olet noin kiihtynyt? Kukin on oma yksilönsä. Eiväthän sisaren synnit vaikuta Maaritin avioitumiseen poikasi kanssa. Kyllä varmaan jokaisella perheellä on jonkinlainen luuranko kaapissaan. Saken morsian on kaikesta päättäen aivan terve, viehättävä neitonen.

 - Toivottavasti sellainen taipumus ei ole tarttuvaa tai perinnöllistä, huokaili tuleva anoppi eikä näyttänyt enää ollenkaan niin innostuneelta Sakkea naittamaan.

                                            - - -

 - Minä pyörryn. Minä kuolen, kuului Railin epätoivoinen ääni puhelimesta. - En jaksa lähteä sinun luoksesi. Jalat eivät kannata. Tule sinä tänne, ole niin kiltti.

 - Oletko saanut jonkin kohtauksen? tiedustelin pelästyneenä. - Soitanko sinulle taksin? Tai ambulanssin?

 - En minä mitään tohtoria tarvitse, tule vain hopusti luokseni, niin selitän sinulle kaiken. Tämä on elämäni ja myös poikani elämän romahdus. Mikä katastrofi.

   Saavuin viidessä minuutissa Railin kaksioon. Hän istui sohvalla sameat silmät ja harventuneet hiukset pystyssä. Hain hänelle lasillisen vettä, mutta hän pyysi minua ottamaan kaapista pullon. Hän tarvitsi jotakin vahvempaa tähän suruunsa ja kauhuunsa.

 - Onko Sakelle tapahtunut jotakin? Kerro nyt. Vai Maaritille?

 - Se hiivatin pimu saa lentää niin kauas kuin pippurit kasvaa, sadatteli Raili. – Mokomakin noita-akka.  

   Raili kertoi katkonaisesti ja välillä itkeskellenkin, kuinka Maarit oli löysin perustein lempannut Saken. Hänen rakkaan poikansa melkein vihitty aviovaimo. Tulevien suloisten lastenlasten äiti.

 - Sakke-parka, nyyhki Raili. – Yritän lohduttaa häntä parhaan taitoni mukaan. Yksi hyvä puoli tässä murhenäytelmässä on kuitenkin se, että poika muuttaa taas luokseni asumaan. Meillä on niin mukavaa yhdessä. Matkustelemme ja teemme kaikkea kivaa. Jos sitten sopiva tyttö kohdalle sattuu, tehköön valintansa. Vapaasti ja ilman pakotteita. Tietenkin suon rakkaalle pojalleni kaiken mahdollisen onnen.

   Ystävättäreni näytti suorastaan helpottuneelta lausuessaan näitä sanoja.

                                            - - -

   Kuukauden kuluttua törmäsin Sakkeen valintamyymälässä. Hän tervehti ja kertoi etsivänsä asuntoa.

 - Johan teillä on huoneisto Maaritin kanssa, huomautin muka tietämättömänä selkkauksesta.

 - Niin se, mutta meille tuli ero hänen kanssaan. Maarit ei huolinutkaan minua. Hän ei halua vielä sitoutua ja aikoo lähteä jonnekin ulkomaille opiskelemaan.

 - Sellaista sattuu. Kyllä sinäkin vielä löydät sen oikean, lohduttelin murheellista rukkasten saajaa. – Muutatko taas äitisi luokse? Siellähän sinä ennenkin asuit.

 - Harkitsen vielä, vastasi poika apeana.

   Raili selosti minulle, että poika oli muuttanut omaan asuntoon. Löytänyt ihan mukavan vuokrayksiön yhdeksän kilometrin päästä keskustasta. Kaunista seutua ja hieno piha. Äiti oli jo käynyt siellä nuuskimassa. Toistaiseksi vasta roskalaatikon takana.

   Tapasin Saimin sattumalta kirjastossa. Käänsin katseeni toisaalle, ettei olisi tarvinnut tervehtiä, mutta nainen tuli luokseni, epäröi hetken ja sanoi sitten:

 - Ymmärrän, että olette loukkaantuneita Saken vuoksi. Näin on kuitenkin parasta. Sain Maaritin katkaisemaan suhteen ilman että Sakke sai tietää todellista syytä. Kunnon poika ja toivon hänelle kaikkea hyvää, mutta en halua hänelle sitä jatkuvaa tuskaa, mikä olisi ollut seurauksena liitosta tyttäreni kanssa. Tyttö kiertää miehelle toiselle eikä mahda sille mitään. Yritti aikoinaan vietellä Teronkin. Onneksi hän muuttaa Australiaan opiskelemaan. Raili ei tiedä Maaritista, ja pyytäisin, ettet kerro tätä muille. Ethän kanna kaunaa?

   Halasimme ja hyvästelimme.

YKSIN SYÖT, YKSIN KUOLET  

   ULPU: - Hei, Katja. Hauska tavata pitkästä aikaa, vaikkakin näin sattumalta alennusmyynneissä.

   KATJA: - Samat sanat. Olen tuhat kertaa aikonut soittaa sinulle, mutta kun on sitä mieletöntä puuhaa koko ajan. Se suuri perhekin vaatii aikansa ja tuhottomasti energiaa.

   ULPU: - Sinä onnellinen. Sinun ei ainakaan tarvitse olla yksin.

   KATJA: - Et kai sinäkään niin kovin yksinäinen ole. Työpaikallasi koulussa on varmasti mahdoton vilske. Helpotuksesta huokaa, kun pääsee sen riehumisen jälkeen kodin hiljaisuuteen. Sinä pääset, minulla on sama meno päällä kotonakin. Entä sisaresi perhe? Pidättekö yhä tiivistä yhteyttä?

   ULPU (haikeana huokaisten): - Emme juurikaan sen jälkeen, kun he muuttivat Ruotsiin. Nyt heillä on jo lastenlapsetkin kasvamassa. Ei Tuulalla sitä aikaa minulle riittäisikään. Ei oikeastaan tähänkään asti. Ja veli, se Rauno, oli sellainen vanhapoika ja mökissään mököttäjä.

   KATJA: - Sukulaisiin ei moni voikaan tukeutua. Vaikka kanssakäymistä olisikin, se ei useinkaan tyydytä. Kaipaa toisenlaista ystävyyttä, syvempää. Mitä sille Aulikille on tapahtunut? Hänen kanssaanhan sinä kaveerasit vielä kymmenen vuotta sitten, ja kävitte oikein ulkomailla asti.  

   ULPU (murheellisena): - Aulikki meni vanhoilla päivillään naimisiin, ja hänellä on vielä suurempi perhe kuin siskolla.

   KATJA: - Miten se olisi mahdollista? Eikö hän ole jo eläkeiässä?

   ULPU: - Niin on, kuten minäkin pian, mutta hän sai sulhonsa myötä viisi tytärtä, kolme poikaa, vävyt ja miniät päälle sekä kolmetoista lastenlasta. Yksi on taas tulossa. Rikasta elämää, sen uskallan sanoa, ja silti hän hoitaa yhä niitä kassarouvankin hommia. Kateeksi käy.

   KATJA: - Asioilla on yleensä monta puolta. Oletko kuulostellut Aulikin tuntemuksia tuollaisen suurperheen tuiskinassa?

   ULPU: - Tyytyväinen se on. Aivan suutaan maiskutellen hän toteaa minulle: ”Elämäni on tyystin muuttunut.”

   KATJA: - Pyssyllähän ei miestä saa, mutta miten sitä Aulikkia noin onnesti?

   ULPU: - Meni kerran seurakunnan raamattupiiriin, ja siellä se leski odotti. Hyvä mies ja ahkera. Rakensi omakotitalonkin melkein ilman apua. Kelpaa siinä Aulikin emännöidä. Eskon perhe on ottanut uuden jäsenen lämpimästi vastaan.

   KATJA: - Onko sinulla mitään harrastuksia?

   ULPU: - Teen käsitöitä ja ulkoilen melkein joka päivä. Kävelen töihin ja takaisin, siinäkin saa hyvin liikuntaa.

   KATJA: - Entä muunlaista? Toisten seurassa tapahtuvaa?

   ULPU: - Kävin pari kertaa englannin tunneilla. En jaksanut, kun muut osasivat paremmin. Yritin myös ujuttautua johonkin seurakunnan kerhoon, mutta sekin jotenkin jäi. Ehkä ensi talvena menen posliininmaalauskursseille? Nolottaa osallistua, kun ei mitään osaa.

   KATJA: - Sielläpä opit. Mitä sitä kannattaa kursseille mennä, jos jo kaiken osaa?

   ULPU: - Ai juu, hienosti sanottu. Ehkä menenkin.

                                            - - -

   ULPU: - Rohkenin häiritä sinua taas, Katja, mutta oli niin mukava rupatella silloin viimeksi.

   KATJA: - Kiva kun soitit. Yritin tavoittaa sinua tässä menneellä viikolla, mutta missä sitten olitkin? Ehkä jossakin harrastuspiirissä?

   ULPU: - Kai vain lenkillä. Olen aikonut hankkia koiran, kun ihan pelottaa se eläkkeelle jääminen. Käy vielä samalla tavalla kuin velivainaalle.

   KATJA: - Kerropa siitä. En ole huomannut kuolinilmoitusta. Jää ne lehdetkin vähälle lukemiselle tässä oravanpyörässä. Tytär sai juuri kaksoset, ja ne työllistävät koko suvun. Onko veljesi lähtenyt aivan hiljattain?

   ULPU: - On siitä jo puoli vuotta, mutta se tapa tai paremminkin ne olosuhteet, joissa hän joutui erkanemaan tästä maailmasta, hirvittävät minua. Ettei vain minulle käy samalla tavalla.

   KATJA: - Ei kai vaan oman käden kautta?

   ULPU: - Toivomme sisaren kanssa, että ei, mutta oli siinä mukana sekä alkoholia että roimasti lääkkeitä.

   KATJA: - Hänhän oli sinua paljon vanhempi, ehkä puolivälissä seitsemääkymmentä.

   ULPU: - Niillä main. Hän oli ollut varhaiseläkkeellä lähes parikymmentä vuotta. Sellainen erakko, jo nuorempanakin samoili yksin metsissä, matkusti yksin ja puuhasi mökillään. Hyvä jos joulukorttia sai aikaiseksi.

   KATJA: - Meitä on niin moneksi. Hän luultavasti nautti omasta seurastaan.

   ULPU (tuohtuneena): - Omassa mehussaan se viihtyi, köriläs. Puhelimeen hän vastasi, jos oli sillä päällä. Ovea ei avannut, mutta kurkki kyllä salaperäisenä verhojen lomasta, joko rakas pikkusisko oli häippässyt häiritsemästä. Vaikka minulla olisi ollut mahtavat tuliaisetkin mukana, se ei auttanut. Nostelin joskus kiusallani kantamuksiani ja herkullista kakkua ikkunaa kohti, mutta verho vain heilahti, ja parrakas naama katosi.

   KATJA: - Oliko teillä ollut jotakin kränää keskenänne?

   ULPU: - Ei minun tietääkseni. Aivan tavallista sisarusten nahistelua joskus. Ei sen kanssa edes kunnon riitaa saanut sytyteltyä. Sen harvan kerran, kun hänet langan päähän sai, hän vain toppuutteli ja rauhoitteli ja sanoi, että ole vait´ ja mikäs tässä nyt on muka hätänä.

   KATJA: - Sopuisa mies. Hänhän oli aika pidetty työssäänkin eikö totta?

   ULPU: - Olihan se. Teki hommansa, mutta ei liikoja seurustellut. Ei naistenkaan kanssa. Hän ehti olla kolme viikkoa kuolleena mökillään, ennen kuin naapurin koira itsepintaisesti pysähtyi ulisemaan oven eteen. Siellä hän oli maannut lattialla. Ruokailu oli kai jäänyt kesken. Jokin kohtaus oli yllättänyt. Ei ollut ehtinyt edes puhelinta ottaa käteensä. Karmea tilanne.

   KATJA: - Hän ei varmaankaan ollut tuntenut tuskia niinä loppuhetkinään?

   ULPU: - Ei lääkärin mielestä, mutta se lähtö ja yksin ja hylättynä ja niin kauan ruumiina kodissaan. Kammottavaa. Kun istahdan työpäivän jälkeen nauttimaan yksinäistä iltapalaani, mieleeni muistuu lause: ”Se joka syö yksin, myös kuolee yksin.”

   KATJA: - Yksin asuvia ihmisiä on vaikka kuinka paljon. Jotkut ovat suorastaan sitä mieltä, että yksinäisyys on ylellisyyttä.

   ULPU: - Ei minulle. Kauhistuttaa ne tulevat eläkeläisvuodet. Täytyisiköhän hakeutua johonkin palvelutaloon?

   KATJA: - Tuskin ne sinne aivan terveitä asukkaita ottavat, koska on kova pula paikoista jo muutenkin. Siellä sinä vain laitostuisit ja menettäisit aktiivisuutesi ja ehkä koko elämänhalusikin.

   ULPU: - Mitä siitä, kun ei tarvitsisi olla yksin.

                                            - - -

   ULPU: - Hei taas. anteeksi, että jälleen vaivaan sinua kesken kiireittesi.

   KATJA: - Ei se mitään. Olen kovasti miettinyt sitä sinun yksinäisyyden pelkoasi ja kerronkin tässä erään melko kummallisen tapauksen, jonka todistajaksi jouduin aivan hiljattain. Outoa se oli ainakin näin metsäsuomalaisen kannalta katsottuna. Kuten tiedät asumme nykyään varsin pienessä kirkonkylässä, jonka terveyskeskussairaalassa olen töissä.

   ULPU: - Olet toki maininnut siitä.

   KATJA: - Sinne tuotiin jokin aika sitten nuori intialainen mies, jonka jalkaan oli tullut äkäinen verenmyrkytys. Hän oli täällä Suomessa jonkin retkikunnan mukana, ja he olivat vaellelleet tuntureilla. Liekö kyy pistänyt tai jokin muu purema oli äitynyt tosi pahaksi. Oli myös vetkutellut lääkäriin tuloa.

   ULPU: - On karmea kokemus sairastua vieraassa maassa. Minulla oli kerran kamala vatsainfluenssa Italiassa.

   KATJA: - Niinpä, mutta viimein pojan oli tultava hoitoon. Muu ryhmä oli jo lähdössä kotimatkalle, ja nuorukainen jäi meille. Kaikki alkoi parantua hienosti, ja hän eleli meillä kuin hotellissa. Pieni sairaala, oma huone ja passattiin kuin maharadzaa. Keittäjä kokkasi hänelle jopa intialaista ruokaa.

   ULPU: - Ihanaa, että niin ystävällisiä ihmisiä on vielä olemassa.

   KATJA: - Kaksi hankaluutta ilmeni. hän osasi puhua vain ranskaa, jota sairaalassamme ei taitanut kukaan. Toiseksi, hän alkoi vähitellen joutua paniikkiin. Yritti jopa karata sillä surkealla jalallaan. Syytä kauhuunsa hän ei pystynyt ilmaisemaan, vaikka muuten vaikutti täysjärkiseltä. Ehkä koulujakin käynyt.

   ULPU: - Ikävä tilanne, se kielimuuri.

   KATJA: - Kylältä löytyi opiskelijatyttö, joka oli onneksi ranskankielentaitoinen. Hänet kutsuttiin paikalle ja hän selitti pojalle, että kaikki alkaa olla kunnossa, mutta että häntä pidettäisiin tarkkailussa vielä viikon. Nuorukainen oli revetä tuskaansa. Hän vaatimalla vaati, että pääsisi heti lähtemään tai saisi ainakin muuttaa muuhun rakennukseen.

   ULPU: - Oliko hän allerginen jollekin?

   KATJA: - Tavallaan, sillä hän ei kestänyt lainkaan yksinäisyyttä. Kertoi, ettei hänen koskaan elämässään ollut tarvinnut asua erillään muista, eri huoneessa, puhumattakaan tuollaisesta syrjäseudun rauhallisesta rakennuskompleksista.

   ULPU: - Kävittehän te häntä sentään katsomassa?

   KATJA: - Ilman muuta ja monta kertaa päivässä. Lääkäri kävi, ja jopa talonmies toi kuvalehtiä potilaalle. Keittäjä kuljetti ylimääräisiä herkkupaloja, mutta hän ei kestänyt sekuntiakaan yksinoloa.

   ULPU: - Entä peseytymiset ja muut hygieniaan kuuluvat toimenpiteet? Ei kai hän kotimaassaankaan noissa tilanteissa ollut perheensä ympäröimänä?

   KATJA: - Taisi sittenkin olla. Niin hän itsepintaisesti vakuutti. Ei siinä muu auttanut, vaan siirsimme hänet vanhan Matikaisen huoneeseen. Vanhus kuorsasi, yski, valitti, karjui komentokäskyjään painajaisunissaan, itki ääneen Karjalan korpiin tuhlattua nuoruuttaan, ja taisi vanha sotaratsu piereskelläkin, mutta meidän mukava maharadzamme      aivan säteili.  

   ULPU (mietteissään): - En minä nyt sentään ihan tuollainen seuran jahtaaja ole. Vähemmätkin sosiaaliset kontaktit riittäisivät.

   KATJA: - Sisimmässä ne ovat ne ihmisen onnen avaimet. Voi olla, että veljesikään ei kärsinyt pahemmin siitä eristäytyneisyydestään.

   ULPU: - Nähtävästi ei. Olin peräti hämmästynyt, kun siskoni ja tämän mies näin jälkikäteen ovat ylistäneet Raunon kokemaa rikasta ja rauhallista elämänmenoa.

   KATJA: - Tunsivatko he Raunon paremmin kuin sinä?

   ULPU: - Luultavasti. Veli ja lankomies kävivät yhdessä kalastamassa, Rauno oli kuulemma valtavasti nauttinut puuhastelustaan mökillään ja metsässä. Alkoholin käyttökin oli siskon mielestä melko kohtuullista. Samoin lääkkeitten. Veli uskalsi elää omantyylisensä elämän ja kuoli rakkaalla mökillään kumisaappaat jalassa.

ELÄMÄN PÖYTÄ          

   Avara niitty, vehreä ja kirkkaanvihreä nurmikko on hyvin lyhyeksi leikattua. Jokunen valkoapila pilkistää vihreyden keskeltä. Vasta leikatun ruohon tuoksu leijailee rauhaisaan ympäristöön. Aukion reunoilla seisoo sankkaa metsää vartiossa. Käärmemäisiä lehtikuusen lonkeroita. Tummia, juhlallisia kuusia. Suoria, pihkarunkoisia honkia, joiden latvukset ylpeästi tavoittelevat sinistä taivasta.

   Jotkin pehmoiset poutapilvihattarat saavat jo väistyä raskaitten, harmaitten sadepilvien tieltä. Etäämpänä ne ovat muotoutumassa tummansinisiksi pilvenlongiksi, joiden sisältä saattaa minä hetkenä hyvänsä purkautua uhkaavaa jyrinää ja leiskuvia salamoita.  

   Vielä ei rajuilma ole saanut otetta tunnelmallisesta hetkestä aukealla kedolla. Runsaslukuinen, tummiin pukeutunut väkijoukko silmäilee huolestuneena taivaalle ja puristaa käsissään mustia sateenvarjojaan kuin valmistautuen vastaiskuun. Painostavasta helteestä ja enteilevästä ukkosesta huolimatta nurmikon yllä väreilee rauha ja hiljaisuus.

   Nuori tummatukkainen nainen istuu nurmella. Hänen grafiitinharmaan leninkinsä helmat levittäytyvät somasti ruohonkorsien lomaan. Kapeat, sirot ja mietteliäät kasvot ovat vienossa hymyssä, kun hän hartaana katsoo jotakin pientä sylissään. Se on parikuukautinen tyttövauva, jolla on kevyt, valkoinen mekko ja pitsimyssy päässään.

   Koskettava näky ja uuden elämän tyyneys ja toivo. Nuori äiti on hieman paljastanut ohuen pukunsa rintamusta, jotta pienokainen pääsisi aterioimaan. Ulkopuolinen tuskin huomaisi koko toimitusta. Niin keveästi, hienosti ja luonnollisesti kaikki tapahtuu. Kumpikaan tuskin liikahtaa. Tumma suortuva nuoren naisen otsalla vain hieman häälähtää kesätuulessa, ja pikkuinen mutristelee rytmikkäästi huuliaan.

   Kedon toisella puolella ammottaa syvä, musta kuoppa, joka äkkijyrkästi rikkoo heleän ja tasaisen vehreyden. Kauempana häämöttää harmaita hautakiviä ja valkea puuristi. Mustapukuiset miehet laskevat varovaisesti ruskeata puuarkkua hautaan. Hieman vielä keinahtelee viimeinen kehto.

   Nurmikolla istuva nainen kohottaa suuret tummat silmänsä ja seuraa vakavana toimitusta. Isä ja isoisä. Ristikko nostetaan aukon suojaksi, ja valtaisa kukkien tulva alkaa virrata hautakummulle. Arvostettu ja rakastettu mies. Kunnankin isähahmo. Lapsi ei ole vieläkään kylläinen.

   Suvinen virsi alkaa ensin soida vaimeana vanhan papin huulilta, mutta kiertää sitten voimistuen saattojoukossa kuin yrittäen todistaa jostakin tulevasta ja paremmasta.  

   ”Sen suven suloisuutta toivossa katselen, kun kerran kaikki uutta on maassa autuuden. Jumala voimallansa luo uuden taivaan, maan ja kirkkaudellansa ne täyttää kokonaan.”  

   Äiti on jälleen kääntänyt hellän, kyyneleisen katseensa pienokaiseen, joka imeä maiskuttaa yhä, tosin hitaammin. Ravintoa virtaa ehtymättä elämän ihmeellisestä runsauden pöydästä.

   ”Hän siellä omillensa suo riemun runsaimman. Ken uskois autuutensa niin suuren olevan!”

PYHIMYKSIÄ

1. Yllättävä hautajaiskutsu                            

   Eräänä lauantaina puhelimeni soi tosi ärhäkästi.

 ‑ Auta nyt minua, minä pyydän. Vain tämän kerran. En koskaan enää vaivaa sinua, mutta en selviä tästä päivästä, jollet tule mukaan.

 ‑ Mitä on tapahtunut, Inkeri? kysyin huolestuneena. ‑ Oletko lähdössä sairaalaan? Sitäkö se mahan polttelu oli? Totta kai lähden...  

 ‑ Ei nyt minusta ole kysymys, huudahti Inkeri ihan ärtyneenä. ‑ Olen menossa hautajaisiin, oikeastaan kaksiin sellaisiin. Tämä on aivan hirveätä.

 ‑ Kenen hautajaisiin? Ei kai äitisi ole...?

 ‑ Ei, ei ollenkaan. Ei mikään lähiomainen, vaan oppilas, siis kaksi oppilasta.

 ‑ Kuka? Ketkä?

 ‑ Onhan siitä ollut lehdessä, ainakin siitä toisesta, siitä Helkystä. Sirusta hälistään muuten vaan, mutta ei julkisesti. Niin kauhea tapaus sekin.

   Ystävätär oli todella järkyttynyt. Niiskutusten ja sopertamisten seasta kävi vihdoin ilmi, että kumpikin tytöistä oli saanut surmansa traagisissa olosuhteissa. Molemmat olivat lukiossa mutta eri luokilla. Inkeri oli parasta aikaa Helkyn luokanvalvoja, ja Sirua hän oli opettanut edellisenä vuonna.

 ‑ Kuinka tyttö voi niin perusteellisesti muuttua? valitti järkyttynyt opettaja. ‑ Viime vuonna Siru oli kuin pieni enkeli. hiljainen, melkein ujo. Pärjäsi kohtalaisesti ainakin historiassa, eikä muillakaan opettajilla ollut kummempaa moitittavaa.

 ‑ Millä tavalla hän muuttui?

 ‑ No jo hänen kuolintapansa todistaa aivan pöyristyttävästä elämäntyylistä. Kaameita jengejä ja holtitonta törmäilyä. Päinvastaistakin tapahtuu. Joku kaveri saattaa olla syksyllä oikea pieni partiopoika, vaikka keväällä hän oli kuin jonkin rikollisliigan kunkku. Tatuointeja ja helistimiä kuin jollakin hirviöllä. Vihreä tukka vain törrötti, ja vastaukseksi kajahti pelkkä kirosana. Hohhoh tätä opettajan hommaa. Koko elämä yllätyksiä täynnä.

 ‑ Entä Helkky? Onko hän juuri se kuuluisa tanhuaja, joka on ryhmänsä kanssa kiertänyt Amerikassa asti?

 ‑ Juuri hän. Erittäin lupaava ja lahjakas nuori tyttö. Koulussa lähes priimus. Valoisa ja sosiaalinen. Todellinen opettajien toiveoppilas ja tovereittensa ikoni. Ohhoijaa.

 ‑ Miksi minun täytyy lähteä mukaasi? Enhän edes tunne niitä tyttöjä enkä heidän omaisiaan.                    

   Syitä Inkeri luetteli monia. Eräs oli se, että häntä kalvoi huono omatunto Sirun vuoksi. Tämän äiti, joka vaikutti hyvin hiljaiselta ja vaatimattomalta naiselta, oli jokin aika sitten soittanut Inkerille ja pyytänyt saada tavata. Oli kuulemma huolia tytön kanssa, ja yksinhuoltajana hän ei osannut kääntyä muittenkaan puoleen. Siru oli niin kovasti pitänyt opettajastaan silloin viime vuonna.

    Kirjoitin nimeni Helkyn adressiin, joka oli pitkä kuin olisimme anoneet Suomelle autonomiaa maailmanpolitiikan pyörteissä. Rahat menisivät seurakunnan nuorisotyön ja lasten liikuntakasvatuksen hyväksi.

   Kyselin Sirun adressista. Sellaista ei ollut. Osallistuin siis vain Inkerin kukkalaitteeseen.

 ‑ Tuskin hänelle kovinkaan paljon kukkia tulee, arveli ystävättäreni. ‑ Mahtaako tulla ainuttakaan siihen muistotilaisuuteenkaan. Siksi juuri haluan, että lähdet sinne täytteeksi.

 ‑ Kahdetko hautajaiset samana päivänä? harmittelin. ‑ Tällainen helle vaikka on jo syyskuu.

 ‑ Siunaamiset tapahtuvat ihan peräkkäin, ja haudatkin ovat melkein vierekkäin. Pappi on sama, se Kalmanen, se nuorisopappi.

 ‑ Onko Kalmanen muka nuorisopappi? Hänhän on jo eläkeiässä.

 ‑ Eikä ole, vasta vähän yli viidenkymmenen, mutta seurakunnassamme ei ole nuorempaa nuorisopappia, joten näin se on järjestetty. Lisäksi hän on opettanut uskontoa koulussamme. Tuntee molemmat tytöt. Huhhuh.

 ‑ Missä se muistotilaisuus pidetään?

 ‑ Helkyn juhla on tietenkin seurakuntasalissa. Siinä isommassa, sillä takuulla koko kaupunki tulee sinne.

 ‑ Entä Sirun?

 ‑ Pappi ehdotti sitä samaa tilaa molemmille ja yhtä aikaa, mutta Helkyn vanhemmat ovat hyvin arvostaan tietoisia ihmisiä, joten he kieltäytyivät. Siru ja hänen menehtymisensä tavallaan tahraisivat Helkyn muistoa. Sirun äiti järjestää jotakin kotonaan. Pieni kaksio, mutta kuitenkin. Sinnekin menen ja sinä tulet mukaani, eikös vaan?

 ‑ Juu, vastasin lammasmaisesti. ‑ Minulla on kyllä se keskustelupiiri siellä kirjastokahvilassa.

 ‑ Keskustele niitten surevien kanssa. He ovat totisesti sen tarpeessa. Voi voi.

2. Taivaskin itkee

   Olin laittanut päälleni sinivalkoraitaisen jakkupukuni, jonka kauluksessa oli somisteena hopeinen lintukoru. Muistutin siinä Kreikan lippua tai ilkeämmin sanottuna keskitysleirivankia. Seisoin ulompien surevien kanssa kolmen hautakummun takana ja yritin kuulla, millä fraaseilla syvästi liikuttunut pastori vielä siellä hautuumaallakin yritti tuoda lohdutusta Helkyn luhistumaisillaan oleville vanhemmille ja muille sukulaisille ja ystäville.

   Säätiedotus oli luvannut poutaa, joten mukaan ottamani tummansininen sadetakki oli hyvään tarpeeseen. Satoi kaatamalla.

 ‑ Koko taivas itkee tätä murhenäytelmää, kuiskasi vieressäni seisova, silmiään pyyhkivä nainen liikuttuneena. ‑ Niin nuorena, mutta niinhän sitä kutsutaan hyvät ja puhtaat jo varhain taivaallisen Isän luokse. Eivät ehdi hävittää valkoista pukuaan. Astuvat viattomina ja tahrattomina Karitsan suuriin häihin.

   Nyökyttelin. Kirkossa olin istunut takarivissä ja saanut aistia  koko seremonian kaikessa järkyttävyydessään. Väkeä tulvi ulkoportaille asti. Osa seisoi käytävällä. Musiikkia, kukkia ja itkua. Valkoisten liljojen kuolemanvalkeata tuoksua. Jouduin väkisin mukaan siihen tunnelmaan, jota Kalmasen hyvin valitut ja koskettavat sanat vielä nostattivat.

   Haudalla oli jopa lehdistöä paikalla. Kovasta sateesta huolimatta tilaisuus tuntui venyvän loputtomiin. Ihmisten murheenilmaisut vaikuttivat todella aidoilta. Valtavaa myötätuntoa vanhemmille, joille Helkky oli ollut ainoa lapsi.

   Muistuttelin parin viikon takaista uutista. Viisi nuorta oli ollut palaamassa esiintymiskiertueeltaan maakunnasta, jolloin auto oli joutunut vesiliiroon ja syöksynyt sillalta jokeen. Helkky ja kaksi muuta oli sinkoutunut ulos. Heistä yksi poika oli selvinnyt hengissä, kun taas muut saivat heti surmansa joko vedessä tai rantakivikossa.

   Auton peräosa oli jäänyt osittain vesirajan yläpuolelle, joten takapenkillä istuneet tyttö ja poika olivat pelastustöiden alkaessa vielä elossa. Tyttö selvisi, mutta oli vasta tulossa tajuihinsa. Nuorukainen menehtyi vammoihinsa. Eloon jääneitten nuorten kuulustelut olivat siis vielä kesken, ja todistajalausunnot olivat perin ristiriitaisia ja sekavia.    

   Surevien joukossa oli paljon oppilaita. He olivat syvän liikutuksen vallassa. Heistä oli käsittämätöntä, että joku saattoi kuolla niin nuorena. Ehkä heidän ajatuksensa käväisivät myös siinä toisessa haudassa, joka oli avattu kymmenen metrin päähän. Siellä Siru saisi viimeisen leposijansa puolen tunnin kuluttua.

   Helkyn saattoväki lähti kuin yhteisestä käskystä suunnistamaan autoilleen. Inkeri ja minä jäimme viimeisiksi ja hakeuduimme kiireesti lehtevän puun alle suojaan. Hetken päästä lähestyi toinen hautajaissaatto. Arkun perässä käveli aivan vieras pappi, sitten kumaraan painunut, mustapukuinen nainen, oletettavasti Sirun äiti, sekä kaksi mummoa.

 ‑ Katsos nyt, suhisi Inkeri. ‑ Enkös jo sitä sanonut. Mennään joukon jatkoksi. Ehdimme tämän jälkeen vielä ihan hyvin sinne seurakuntasaliin. Lähdetään sieltä sitten vaivihkaa Sirun kotiin.

   Tämä vainaja oli siunattu jossakin kappelissa. Oli ollut vaikeuksia saada ketään muuta pappia siihen tehtävään, koska kuolintapa oli sitä mitä oli.

 ‑ Tuo Heinonaho on aina ollut radikaali ja kummallinen, kuiskutteli Inkeri. ‑ Hyvä, ettei ole saanut potkuja koko seurakunnasta. Niin sotkuinen partakin. Se plankkaa kenkiäänkin olohuoneen pöydällä.  

   Sade hieman hellitti, ja ennen kuin olin ehtinyt virittäytyä  jonkinlaiseen tunnelmaan, tilaisuus olikin ohi. "Sun haltuus rakas Isäni...", ja sitten kävelimme jo parkkipaikkaa kohden.

   Inkeri kävi kättelemässä Sirun kalpean äidin. Laihat ja jotenkin kauhistuneet kasvot. Minäkin mutisin jotakin tilanteeseen sopivaa. Papilla oli känsäiset kädet ja hän tuoksui piipputupakalta.

 ‑ Sopii hyvin Sirun tapaukseen, tuumi Inkeri. ‑ Kullakin on omat tapansa jäädä koukkuun. Surullista. Kunhan tämäkin päivä olisi illassa.

   Pappi ja mummot lähtivät Sirun äidin mukana, ja me Inkerin kanssa lupasimme tulla myöhemmin. Ensin kuitenkin Helkyn omaisten ja ystävien luokse.

3. Surua ja hämmennystä

   Murheellinen tunnelma jatkui seurakuntasalissa. Ehkä sentään hieman vapautuneempaa, koska kaukaisimmissa nurkissa istuvat maistelivat herkkuja ja rupattelivat hillitysti. Ylimpänä seremoniamestarina toimi Helkyn isän veli, joka myös oli kaupungin suurliikemiehiä. Äiti puolestaan omisti menestyvän kenkäkaupan.  

   Arvokasta musiikkia ja kultivoitunut yleisö. Inkeri oli kadonnut jonnekin, ja lähdin häntä tavoittamaan, jotta pääsisimme siirtymään siihen toiseen surutaloon. Eteisaulan ovella kohtasimme, mutta ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan, alkoi melkoinen sählinki ja kovasanainen torailu. Salin puoleltakin luotiin jo moittivia silmäyksiä noin huonosti käyttäytyviin juhlavieraisiin.

   Kolme nuorta sätti myssypäistä nuorukaista, joka koetti puolustella ja ujuttautua saliin toisten ohi. Se ei vaan tahtonut onnistua. Kaksi poikaa ja killutinkorvainen tyttö asettuivat pönkäksi eteen.

 ‑ Mitä sulla on täällä tekemistä? Painu tiehesi, mokomakin murhaaja.

 ‑ Enhän minä, en mä mitään ole tehnyt, mutisi kaveri.

 ‑ Kuinka tuo Enska kehtaa näyttäytyä täällä? suhisi Inkeri minulle närkästyneenä. ‑ Hänhän ajoi sitä onnettomuusautoa ja oikein kaatokännissä.

   Helkyn vanhemmat seisoivat jäykistyneinä paikoillaan, mutta joku sukulaismies lähestyi poikaa ja kehotti tätä lähtemään välittömästi. Enska rassasi pusakkansa vetoketjua epävarmasti edestakaisin ja löntysti sitten hartiat kyhärässä eteiseen.

 ‑ Onko tuo Enskakin sinun luokallasi, Inkeri?

 ‑ Oli muutama vuosi sitten, joten tunnen sen laiskiaisen, mutta en sentään olisi uskonut, että hän rattijuopoksi ryhtyy.

4. Ristiriitoja  

   Sirun kotona oltiin vasta aloittelemassa kahvitarjoilua, joten tunsimme tulleemme aivan sopivasti. Samat kaksi mummoa ja pappi pistelivät lautasilleen täytekakkua, tiikerikakkua ja kahta sorttia pikkuleipää.

   Hopealusikat olivat vasta kiillotetut, ja harmaitten pilvien välistä kurkisteleva syysaurinko osui niihin epämääräisin väliajoin ja aiheutti kiusallisen häikäisyn ainakin siihen kohtaan, missä itse istuin. Jouduin kääntelemään päätäni puolelta toiselle ja siristelemään silmiäni.    

   Ovikello soi, jolloin me kaikki jähmetyimme paikoillemme, Sirun äiti mukaan luettuna. Kuka se voisi olla? Olohuoneeseen astui neljä nuorta, jotka olivat olleet myös Helkyn hautajaisissa. Kaksi heistä  kuului juuri niihin Enskan morkkaajiin. Tytöillä oli silmät ja nenä punaisina.

   Yksikään ei tervehtinyt, vaan he tallustelivat sisälle ja istuutuivat vapaille paikoille, paitsi toinen pojista, joka lysähti kököttämään melkein kahvipöydän alle. Nuoret keskittyivät täytekakkunsa ahmimiseen. Lattialla istuvalla Buddhalla oli musta pipo kulmakarvojen yli vedettynä. Kömpelöt, paksupohjaiset kenkänsä he olivat sentään ilman eri pyyntöä jättäneet eteiseen.

   Inkeri huokasi ihan ääneen ja vilkaisi minuun. Kuulin hänen ajatuksensa: "Katso nyt itsekin. Tätä se on, se mun hommani." Sitten hän tokaisi:

 ‑ Arska, ottaisitko pipon pois?"

 ‑ Mtäh?

   Inkeri ei toistanut käskyään. Poika oli niin syvälle ajatuksiinsa vaipunut, että tuskin hän edes kunnolla kuuli opettajansa kehotusta.

 ‑ Veisataan jokin virsi, ehdotti toinen mummoista. ‑ Vaikkapa se "Kun nuoruuden aika on ruusuinen."

 - Sitä ei valitettavasti ole virsikirjassa, mutta sopisiko, että laulamme taivaallisen Isän antamasta suojasta? ehdotti pappi ja plarasi jo paksuilla sormillaan kulunutta kirjaansa, kun ovikello jälleen pirahti soimaan. Hämmästynyt hiljaisuus.

 ‑ Kuka...? mutisi Sirun äiti ja meni avaamaan.

   Ilman sen kummempia tervetuliaisseremonioita huoneeseen hiipi hontelo, pitkä kaveri.

 ‑ Enska? Mitä vitt..., hittoa sä tänne änkeät?

   Se tuli melkein yhdestä suusta. Buddhakin mokelsi kysymyksensä kermakakun lomitse. Vihaisia ilmeitä, sähinää ja kirahtelua kuin kiukkuisessa kissalaumassa.

 ‑ Enska oli Sirun ystävä, kuiskasi talon emäntä voipuneella äänellä. ‑ Ole hyvä ja ota kakkua.  

 ‑ On siinäkin ystävä, puhisi hurjistunut joukko.

   Pappi vetäytyi tiukemmin sohvannurkkaan antaakseen tilaa tälle epäsuositulle vieraalle. Enska istuutui ja nykäisi myssyn päästään. Kolme suurta laastarilappua mollotti otsassa ja poskessa.

 ‑ Ala vetää hinttari! Sua ei täällä kaivata, joukkomurhaaja. Tuliks sä katsastamaan toisenkin uhrisi, juoppolalli?

 ‑ Jos nyt veisaisimme sen virren? ehdotti toinenkin mummoista.

 ‑ Siivotkaa suunne, kivahti Inkeri. ‑ Tuollaista käytöstä hautajaisissa.

 ‑ Selittäkää edes, miksi olette niin vihaisia Enskalle, kehotti pappi.

5. Syyllistetty  

   Yhteen ääneen nuoret purkivat tunteitaan. Enska oli humalassa ajanut auton jokeen ja surmannut kolme toveriaan sekä aiheuttanut Noora‑paran mahdollisen vammautumisen. Itse oli tietysti selvinnyt onnettomuudesta vähin kolhuin. Lisäksi hän oli syypää myös Sirun kuolemaan.

 ‑ Miten ihmeessä? keskeytti Inkeri. ‑ Siruhan nähtävästi menehtyi huumeitten yliannostukseen.

 ‑ Juu, mutta kuka on toiminut kuriirina? Enska, se saatanan roisto.

   Tytöt ja toinen pojista olivat jo valmiit ryntäämään Enskaan käsiksi, mutta Buddha istui jälleen tyynenä matolla ja söi kolmatta kakkuannostaan.

 ‑ Onko sitä todistettu? tiukkasi pappi. – Emmehän varmasti tiedä, mistä tyttö sai aineensa.

 ‑ Me tiedämme, me takuulla tiedämme. Helkyn tanhuryhmä kierteli ympäri maata. He kävivät ulkomaillakin, Ruotsissa ja Virossa ja vähän joka paikassa, ja kuka oli kuskina? Enska, se se...

 ‑ Miksi juuri Enska? yritti pappi saada ääntään kuuluviin. ‑ Tutkimukset ovat vielä kesken, joten eipäs mennä asioitten edelle.

 ‑ Me tiedämme, huusivat nuoret. ‑ Nelinkertainen tappaja, ja että vielä se Helkky, niin hieno tyttö ja taitava tanssija. Kuinka ne jeparit päästi sut irralleen? Sunhan pitäisi olla putkassa kaltereitten takana, mokomakin teurastaja. Varokin liikkumassa meidän kulmilla iltasella. Kyllä me näytämme sulle.

 ‑ So so, ei mitään lynkkausmentaliteettia, varoitti pappi. ‑ Antaa oikeuslaitoksen toimia omaan tahtiinsa. Kunhan Nooraa voidaan kuulustella, ehkä hän...

 ‑ Noora kertoo, mikä hirviö tuo Enska on, vaahtosivat nuoret. ‑ Silloinpa saamme kuulla totuuden ja sä joudut kiven sisään vuosikausiksi, huumediileri.

 ‑ Mikä se laulu taas olikaan? Jos pastori sanoisi numeron.  

   En ollut uskoa korviani, mutta virsi todella veisattiin. Enskakin tapaili sanoja, samoin kuin ne äkäiset oppilaat.

   "Kun on turva Jumalassa” kaikui korvissani, kun ajoimme Inkerin kanssa kotiin.

6. Noora herää  

   Inkerillä oli uutisia, aivan shokkisellaisia. Noora oli viimein toipunut niin paljon, että häntä voitiin haastatella. Tyttö väitti kiven kovaa, että Enska ei ollut ratissa, kun auto joutui syöksykierteeseen.

 ‑ No kuka se oli? tiukkasivat poliisit. ‑ Eihän teillä muilla ollut edes ajokorttia. Kun lähditte sieltä esiintymispaikkanne pihalta, ainakin kuusi henkilöä menee valalle siitä, että Enska istui rattiin.

 ‑ Niin mutta me pysähdyimme välillä, kun ne riitelivät niin rankasti. Sitten vasta Enska otti pullon ja alkoi ryypätä. Kielsimme häntä, mutta eihän se auttanut. Olimme vielä kaukana kotoa metsän keskellä, ja alkoi tulla myöhä. Satoikin rankasti.

 ‑ Kuka se sitten ajoi? Ei kai se auto itsestään liikkunut.

 ‑ Helkky meni rattiin, vastasi Noora hieman vaitonaisesti. ‑ En haluaisi puhua mitään pahaa ystävästäni, mutta niin se oli.

 ‑ Siis ilman ajokorttia. Olisi luullut hänen ajavan varovaisesti ja hiljaa, koska ei ollut mikään kokenut kuski. Autolla oli kuitenkin melkoinen vauhti, kun saavuitte sillalle. Ainakin 140 kilometriä tunnissa. Miten selität tämän?

   Noora arasteli ja kakisteli ja pyysi saada levätä välillä. Lääkäri oli jo hoputtamassa kuulustelijoita lähtemään, ettei potilas  rasittuisi liikaa.

 ‑ Ei niihin Nooran lausuntoihin kannata tässä vaiheessa liikaa luottaa. On vielä lääketokkurassa ja perin juurin järkyttynyt.

   Poliisit olivat vain jatkaneet kysymysten tekoa. Selvisi, että Enska ja Helkky olivat riidelleet rajusti. He olivat seisseet hieman kauempana muusta joukosta, mutta sellaisia sanoja oli kuitenkin kantautunut Nooran korviin kuin "Säkö sitä kamaa sille tuputit?" ‑ "Että vielä viinaa joukkoon?" ‑ "Sä roisto petit mut." ‑ "...trokasit Virosta..." ‑ "Sehän odotti..." ‑ "Et ikinä saa sitä." ‑ "Kaikki on lopussa."

   Enska oli vähän väliä ryypännyt pullostaan, hoiperteli ja raivosi. Helkky hyppi ympärillä kuin harakka, kiusasi ja räkätti.

   Noora ja muut olivat kovasti kummastelleet tuota sanaharkkaa, koska Enska ja Helkky olivat ennen viihtyneet hyvin yhdessä. Helkky se pojan oli kuskiksi hankkinutkin.

   Vihdoin rankkasade pakotti koko suivaantuneen porukan autoon turvaan, jolloin Helkky istui rattiin, koska Enska kieltäytyi ajamasta.

 ‑ Tännekö me jäämme mätänenään? oli Helkky kiljunut. ‑ Et muka uskalla ajaa humalassa, nynny. Minäpä uskallan. Mä en pelkää enkä välitä. Mä näytän sulle, nynnerö ja jänispöksy.

   Helkky oli vetänyt jostakin pullon esille ja kittasi sen melkein puolilleen. Muitten estelyt eivät tehonneet. Enskaa tyttö löi laukulla päähän, kun tämäkin yritti esittää vastalauseitaan. Niin he olivat syöksyneet taipaleelle. Sitä ennen oli kiukkuinen Enska siirtynyt Helkyn taakse istumaan, ja sieltä hän oli myöhemmin singonnut ulos, joten oli oletettu, että hän oli ollut ajajan paikalla.

   Enska oli ensin seurustellut Helkyn kanssa, mutta yritti ottaa etäisyyttä, koska epäili tämän olevan tekemissä huumeitten kanssa. Noin vuosi sitten hän oli alkanut viritellä suhdetta Siruun, joka puolestaan oli ryhtynyt käyttämään päihteitä.

   Mustasukkainen Helkky oli houkutellut Sirun huumeisiin ja luullessaan, että tyttö odotti lasta Enskalle, oli pakottanut tämän ottamaan yliannostuksen. Sirun menehtyminen oli tapahtunut pari päivää ennen nuorten esiintymiskierrosta, ja Enska oli aavistellut Helkyn osuutta siihen. Tästä juuri nuoret olivat riidelleet metsikössä.

   Lisätodisteita Helkyn huumekaupoista löydettiin, ja Enska vapautui syytteistä. Helkyn vanhemmat möivät talonsa ja muuttivat kiireesti muualle, ehkä ulkomaille asti.

   Inkeri oli järkyttynyt.

 ‑ Miten on mahdollista, että kokenutkaan opettaja ei pysty arvioimaan oppilaittensa luonnetta ja tilaa? Helkky kun oli oikea malliopiskelija, pidetty ja todella hyväkäytöksinen. Kauheata ajatella, ettei hän ollutkaan sellainen pyhimys kuin uskoin ja kuvittelin.

TÄTI KUOLI                                      

   Körötimme linja‑autossa kohti vanhaa, romanttista satamakaupunkia. Odotin jännityksellä pääseväni jälleen lapsuuteni maisemaan, historian ja perinteitten keskelle. Kulttuuriin. Suurella vaivalla olin saanut houkuteltua tyttäreni mukaan. Hänenkin olisi hyvä tutustua siihen ympäristöön, joka oli niin paljon merkinnyt hänen äidilleen lapsuudessa.

   Olin ottanut lomapäiviä kaupunginvirastosta, ja Riallakin oli muutama päivä vapaata kiihkeitten matikanopintojensa lomassa. Virkistystä tämä olisi meille molemmille, vaikka matka olikin tolkuttoman pitkä. Ensin junalla ja nyt viimein pikabussilla.

   Mieheni ei ollut lotkauttanut korviaankaan pyynnöilleni. Hänkö ottaisi vapaata kesken tärkeitten ATK‑projektiensa? Mitä sinne lähteä vanhaan pesään mylläämään, turhaa touhua. Koko juttu pitäisi hoitaa kirjeitse tai puhelimella.

   Poika ei edes kuunnellut selostustani loppuun. Hän avusti purjelentokoneen rakentamisessa, ja se vasta oli tarkkaa puuhaa, oikeata nippeli‑nappeli‑väkertelyä. Koko meidän perhe oli sellaista matemaattisen tarkkaa ja järjestelmällistä porukkaa. Poikkesimme siinäkin muista perheistä, että aivan vapaaehtoisesti tytär siivosi huoneensa joka perjantai ja poika, tätä ei kukaan usko, joka toinen torstai. Tismalleen.

 ‑ Mitä me siellä Raumalla oikein tehdään? marisi tytär. ‑ Johan tuollainen perintöasia hoituu helpommallakin. Ei edes kunnolla sukua. Isäsi veljen vaimo.

 ‑ Täti kuin täti, puolustauduin. ‑ Minulla on mahtavat muistot hänestä ja Artturi‑sedästä. Kun olin vasta alle kymmenvuotias,  vierailimme monta kertaa vuodessa heidän luonaan, koska asuimme Porissa. Ihan nuorrun ja virkistyn, kun muistelen tuota aikaa.

 ‑ Kas kun et ole välittänyt virkistyä sen jälkeen. Oletko tavannut sitä porukkaa kertaakaan näinä vuosina?

 ‑ No, välimatkahan on ollut niin ylettömän pitkä, mutisin nolona. ‑ Kyllä omatuntoni on monta kertaa raksuttanut, että olen tyytynyt vain pelkkiin joulu‑ ja synttäritervehdyksiin. Johan he pärjäsivät ilman minuakin.

 ‑ Onko heillä lapsia?

 ‑ Ei ole koskaan ollutkaan, ja siksi juuri me serkukset olemme perijöinä. Meitä on niin mahdottoman monta. Perunkirjoitus on jo pidetty. Minähän vaan en millään ilveellä päässyt sinne, mutta uskon, että Harri‑serkku on valvonut kaiken oikeudenmukaisesti. Hän on hiukan uskovainenkin.

 ‑ Mitä tarkoittaa hiukan? Täsmennä nyt hiukan, rakas äiti.

 ‑ Älä yhtään vinoile. Täsmällinenhän olen minäkin, koska työni on pelkkiä numeroita ja kauhean tulosvastuullista. Sain minä toki ne paperit nähtäväkseni. Se kohtalainen rahasumma, ja sitten, mikä aivan loistavaa, Mari‑tädin kodin irtaimistosta kohtuullinen osa.

 ‑ Irtaimistosta? Tarkoittaako se hopeisia kynttilänjalkoja ja taideaarteita vai vanhoja huopatöppösiä ja alakoulun aapista?

 ‑ Annan sinulle yhden hyvän neuvon vastaisen varalle. Jos aiot koskaan purjehtia avioliiton satamaan, varo terävää ja vikoilevaa kieltäsi. Miehet eivät pidä, jos heitä kyseenalaistetaan, etenkään älykkään ja sanavalmiin naisen taholta.

 ‑ Älä sinä kanna huolta minun sulhasistani. Jolleivät he kestä minun analysointiani, häipykööt. Pärjään minä ilmankin.

   Tyttö keikautti päätään, jossa ei näkynyt kiharan kiharaa. Lyhyt tukka ja teräväksi leikattu otsalta ja sivuilta. Melkein pulisongit. Mahonginväriseksi värjätty. Vihreät, hieman vinot silmät kuin egyptiläisellä kissalla tai Kleopatralla.

 ‑ Palataanpa tekemääni kysymykseen, tokaisi Ria. ‑ Minkälaista esineistöä tai kalustoa arvelet saavasi perinnöksi?

   Kerroin ja kuvailin, kuinka ihana kulttuurikoti Artturilla ja Marilla oli ollut silloin nelisenkymmentä vuotta sitten. Avara omakotitalo ja hyvin hoidettu puutarha ympärillä. Koko rakennus ja ilmapiiri oli ollut kuin satumaailmaa pienelle tytölle.

   Paitsi kallisarvoisia taideteoksia ja arvohuonekaluja jokainen pieni yksityiskohtakin tuntui huokuvan perinnettä ja kulttuuria. Mari‑täti oli mielellään kertonut, mistä kukin esine oli peräisin. He olivat matkustelleet paljon, joten sellaisiakin muistoja, myös valokuvia, oli koti tulvillaan. Jännittäviä posliiniveistoksia ja hienoja käsitöitä eri maista.

   Etenkin eräs monipuolinen aarreaitta oli kiehtonut minua. Kunkin maan kansallispukuun puettuja nukkeja oli varmaankin monta kymmentä. Jos lupasin olla varovainen, sain joskus leikkiä niitten kanssa. Hurmaavia espanjattaria, pirteitä tirolilaistyttöjä, skottilaispoikia ja salaperäisiä kaunottaria idän eri maista.

   Erikoinen oli myös kokoelma, joka käsitti eri valtioitten suola‑ ja sokerisirottimia. Pulleita possuja ja muita eläinhahmoja, pikkuisia tupia tai komeita ritarilinnoja. Tuttuja satuhahmoja tai outoja mereneläviä. Voi sitä ihmisten luovaa mielikuvitusta.

 ‑ Sinähän olet aivan haltioissasi, äiti, totesi tyttäreni ja katseli minua oudoksuen. ‑ Pane nyt sentään jäitä hattuun, ettet tunne itseäsi petetyksi, jos satumaailmasi ei olekaan enää entisellään.

                                            ‑ ‑ ‑

   Alkoi jo hämärtää, kun viimein seisoimme Mari‑tädin kodin edessä. Olin saanut osoitteen ja avaimen Harrilta, joka oli opastanut minua pidättyvästi ja mielestäni turhan niukin sanoin.

 ‑ On siellä sähköt päällä ja jokunen lamppukin. Me muut olemme jo käyneet tutustumiskierroksella ja teemme raportin siitä, mitä haluamme ottaa itsellemme muistoksi. Kuten tiedät, perikunta panee asunnon myyntiin. Tädillä on niin runsaasti kaikenlaista tavaraa, joten on parasta, että kukin käy valitsemassa mieleisensä. Sovitaan sitten asiasta myöhemmin. Koetahan pärjäillä. Ai niin, voitte tietysti sielläkin yöpyä, jos nimittäin...Heippa.

   En ehtinyt reagoida mihinkään muuhun ilmaisuun kuin siihen viimeiseen.

 ‑ Heippa, olin mumissut hieman epävarmana.

   Tiesin, että Mari ja Artturi olivat myyneet talonsa jo kauan sitten ja siirtyneet kerrostaloon. Helpompaa. Artturi oli kuollut kymmenisen vuotta sitten. Täti oli asustellut yksikseen, ja muutama kuukausi sitten hän oli joutunut sairaalaan, josta ei enää ollut paluuta rakkaaseen kulttuurikotiin. Oli ollut varmasti haikeata tädille. Niin ystävällinen, hyväntuulinen ja vieraanvarainen.

 ‑ Ei tämä ainakaan miltään perinnetalolta vaikuta, arvioi tytär. ‑ Neljä kerrosta ja kovin laatikkomaisen näköinen. Harmaa ja aution oloinen. Onkohan se määrätty purettavaksi?

 ‑ Älä kauheita puhu, toruin närkästyneenä. ‑ Odotahan kun pääsemme sisälle. Siellä on toista. On atmosfääriä ja nostalgista tunnelmaa.

 ‑ Toivottavasti avain sopii, koska...

 ‑ Sopii kuin nakutettu, ja kaikki sujuu kuin rasvattu.

   Ehdin jo katua, että olin ottanut tuon pienen pessimistin seurakseni. Juuri kuin isänsä. Numeroita ja narinaa. Vaikka sellainen kai olin itsekin?

   Rappukäytävästä sammui valo juuri kun olimme pujahtamassa sisälle. Pimeätä, tunkkaista ja jotenkin ahdasta.

 ‑ On täällä sähkö toiminnassa, kun Harri kerran niin sanoi. Koeta löytää nappula.

   Ria kopeloi jostakin oikealta, ylhäältä ja alhaalta.

 ‑ Älä niin alhaalta, neuvoin. ‑ Ei täällä mitään kääpiöitä ole asunut.

 ‑ Tässä on jotakin edessä, huomautti tyttö. ‑ No nyt sain käteni sen taakse. Okei.

   Himmeä, vihertävä valo syttyi, joten meillä piti siis olla esteetön näkymä huoneistoon, ainakin sen eteiseen. Mitä vielä. Nenämme edessä kohosi jokin muuri tai torni, joka vielä heikosti huojui Rian käsittelyn jäljiltä.

 ‑ Mitä ihmettä? Kuinka tänne on voinut kertyä näin paljon postia? Mikseivät serkut ole raivanneet sitä pois?                          

   Eteinen oli tupaten täynnä lehtiä. Sanomalehtiä ja aikakausjulkaisuja. Seinän vierellä aina kattoon asti. Myös keskemmällä. Kai siellä jossakin oli peili ja pöytäkin? Ehkä jokin tuoli tai sateenvarjoteline? Naulakon reunaa näkyi, mutta senkin päälle oli lastattu paperitavaraa. Eteisen lamppu riippui kapean, mutkaisen  käytävän kohdalla. Juuri ja juuri mahduimme kulkemaan sitä pitkin vasemmalla sijaitsevalle ovelle. Se oli auki ja johti kylpyhuoneeseen, mutta kynnykselle oli ladottu ainakin puolen metrin korkuinen kasa.

 ‑ Miten se Mari on päässyt tuosta yli?

 ‑ Jos joku on latonut nämä vasta tädin sairaalaan menon jälkeen?

 ‑ Aivan älytöntä, väitti Ria. ‑ Kyllä nämä ovat Marin aikaansaannoksia.  

   Pujottelimme ja väistelimme peremmälle. Kolme huonetta ja keittiö. Lasitettu parveke, joka sekin oli pullollaan paperitavaraa. Jokaisessa huoneessa oli ahdas käytävä liikkumista varten. Keittiössäkin vain lieden, tiskipöydän ja jääkaapin kohdalla. Täti oli nähtävästi syönyt seisaaltaan.

 ‑ Tämähän on karmeaa, voihkin. ‑ Kuka ääliö on luonut tällaisen kummituslinnan?

 ‑ Mari‑täti, vastasi tytär kolkosti. ‑ Sen mummelin on täytynyt olla hiukan...hm...päästään.

 ‑ Hatshii, tämä painomuste käy nenääni, vaikka osa onkin ikivanhaa, mutta sänky on vapaa, joten voimmekin yöpyä täällä.

 ‑ Ei tule kuuloonkaan, huudahti Ria. ‑ Lähdetään ja jätetään koko roska. Mennään hotelliin yöksi, mutta aamulla painumme ensimmäisellä bussilla kotia kohti.

 ‑ Älä luulekaan, että jätän hommat kesken. Emmehän tiedä, mitä aarteita noitten röykkiöitten alle ja taakse kätkeytyy. Toiseksi, en totisesti tuhlaa vähäisiä varojamme hotellihuoneeseen. Se Harrin ryökäle saa vielä kuulla kunniansa, kun houkutteli meidät tälle turhalle retkelle.

 ‑ Mennään ainakin syömään. mä kuolen nälkään.

 ‑ Joo joo, lupailin. ‑ Mutta tutkitaan ensin huushollia hieman tarkemmin. Tuolla on suuri kirjakaappi. Raivataan lehtiä kauemmaksi, niin näemme, mitä se pitää sisällään.

   Toivoton urakka. Lehtiä ei juuri pystynyt siirtelemään siinä tilanahtaudessa. Kaiken kukkuraksi meitä alkoi pelottaa, että ne romahtavat niskaamme ja tukehdumme tiiviin sanomalehtipaperin alle kuin russakat.

 ‑ Viskataan ne ikkunasta pihalle, ärtyili Ria. ‑ Paperikeräykseenhän ne muutenkin joutavat.

 ‑ Avaa nyt ainakin jokin räppänä. Henkeä jo ahdistaa.

   Yhtäkään ikkunaa ei saanut auki. Joko se oli juuttunut paikalleen tai sen edessä oli niin mahdoton määrä tavaraa, että päivänvaloa virtasi sisälle vain jostakin ylänurkasta.

 ‑ Ei näitä pysty siirtelemään minnekään. Katonrajassakaan ei ole enää tilaa. Voi äiskä, lähdetään hyvän sään aikana. Missä minä nukkuisin, jos sä valtaat tuon vuoteen?

 ‑ Keittiössä on hellan edessä sen verran tilaa hoikalle tytölle, ja onhan siinä matto.

   Parin tunnin uurastuksen jälkeen meidän oli pakko todeta, että mitään kallisarvoisia tauluja tai muitakaan arvoesineitä ei ollut jäljellä. Kaikkiin kaappeihin ja komeroihin emme tietysti päässeet tunkeutumaan, mutta seinilläkään ei näkynyt kuin pari arvotonta jäljennöstä.

 ‑ Harri‑serkku ja muu klaani on vohkinut kaiken, totesi Ria. ‑ Se rehellisyydestä.

 ‑ Ei voi olla totta, koska eihän täällä muutenkaan ole juuri mitään jäljellä niistä ihanista käsitöistä tai matkamuistoista. Ei nuken nukkea eikä tyynyjä eikä pöytäliinoja. Luulisi niistä nyt jotakin näkyvän lehtien raosta.

 ‑ Täällä on muuten lehtiä kaikista mahdollisista puolueista, myös ruotsalaisia ja saksalaisia ja...Paikkakunnan lehtiä ehkä eniten. Kas tuossa on päivämäärä...Voi pyhä sylvi, vuodelta 1969. Kyllä tämä on jo sen Artturin tekosia. Hulluksiko ne olivat tulleet?

 ‑ Mennään välillä syömään. Ihan jo päätä huippaa. Soitan sille Harrille ja se liero saa kertoa, mistä tässä on oikein kysymys.

                                            ‑ ‑ ‑

   Harri kertoi, että Artturi‑setä, joka alkujaan oli historian opettaja ja tutkija, oli intoutunut todella intohimoiseksi keräilijäksi, erikoisalana varsinkin lehdet ja muut julkaisut. Hänellä oli ollut haaveena tehdä niistä jopa väitöskirjaa. Vaikka hän lopun elämästään oli ollut niin huonokuntoinen, ettei ollut pystynyt juuri ulkona käymään, hän oli yhä vain jatkanut harrastustaan. Mari oli toiminut assistenttina.

   Muihin sukulaisiin he eivät enää välittäneet pitää yhteyttä. Puhelimeen he vastasivat harvoin, ja jos joku uskaltautui rämpyttämään ovikelloa, huoneistossa vallitsi kuolonhiljaisuus taikka täti kähisi postiluukusta, etteivät he voineet ottaa ketään vastaan.

   Asiaan ei puututtu, koska muuten he tuntuivat pärjäävän hyvin. Laskut maksettiin ajallaan eikä heistä ollut häiriötä muille asukkaille. Joskus kyllä kuului kovaäänistä puhetta, mutta se selitettiin Artturin huonokuuloisuudesta johtuvaksi.

 ‑ Entä Artturi? Minulle on aina jäänyt hieman epäselväksi, miten hän kuoli.

 ‑ Niin se on jäänyt kaikille muillekin, vastasi Harri. ‑ Hän vain yksinkertaisesti katosi.

 ‑ Huonosti liikkuva vanha mies. Miten se on mahdollista?

 ‑ Kävi hän sentään joskus ulkona Marin tukemana. Kävi ehkä terveyskeskuksessa tai pankkiasioilla.

 ‑ Marin hoivistako hän katosi?

 ‑ Niin itse asiassa. He olivat eräänä iltana lähteneet katsomaan sitä vanhaa omakotitaloaan. Retki oli ollut pettymys, koska talo oli ränsistynyt ja ympäristökin autioitunut ja kasvoi pelkkää pusikkoa. Joitakin työmaamonttuja siellä kyllä oli ollut.

 ‑ Entä sitten?

 ‑ Artturi oli halunnut haukata raitista ilmaa ja köpötteli vanhalla pihallaan. Mari oli mennyt korjaamaan heidän autonsa asentoa, kun se oli ollut liukumaisillaan monttuun. Kun hän palasi miehensä luokse, tämä oli kadonnut.

 ‑ Etsittiinkö häntä?

 ‑ Tottahan toki, monta kuukautta. Mari oli aivan epätoivoinen, ja ehkä sekosi siinä surussaan ja alkoi jatkaa niitten lehtien keräämistä. Väitti, että Artturi halusi sitä ja tulisi ehkä jonakin päivänä niitä hakemaan.

 ‑ Voi kauhistus sitä murhenäytelmää. Kas kun ette kertoneet minulle.

 ‑ Mitäs rouvalle olisi voinut kertoa? Joulukortissako? Elelit siellä itärajalla omassa mehussasi. Et edes hautajaisissa käynyt. Miina‑tädinkään.

 ‑ Enhän millään päässyt sieltä kaukaa. Koeta ymmärtää. Miten se Artturi‑sedän katoaminen selitettiin?

 ‑ Poliisi arveli, että setä oli hajamielisyyksissään kävellyt rantaan ja pudonnut jokeen.

 ‑ Eikö häntä naarattu?

 ‑ Jo vain, mutta virta oli keväällä varsin vuolas ja joessa on kaikenlaisia outoja onkaloita, joten häntä ei vain löydetty.

 ‑ Jos joku rosvojengi sieppasi hänet?

 ‑ Höpö höpö, ei hänellä ollut suurempia velkojakaan, vaikka...

 ‑ Mitä vaikka?

 ‑ No sitä me kaikki ihmettelemme, minne ne taulut ja muut hienoudet olivat hävinneet. Ehkä se keräilyvimma osoittautui liian hintavaksi ja setä joutui myymään tavaroitaan. Kummaa se vain oli, se katoaminen.

 ‑ Voi täti‑parkaa. Niin yksinäinen.

 ‑ Sellaisena hän halusi pysyäkin. Yritimme ottaa kontaktia, mutta hän torjui meidät ehdottomasti. Ei vastannut puhelimeen tai löi luurin korvaan, jos huomasi, kuka soitti.

 ‑ Yritittekö käydä hänen ovellaan?

 ‑ Muutaman kerran, mutta hän pysytteli huoneistossa hiljaa kuin hiiri, vaikka olimme selvästi nähneet valon pilkahduksen jostakin ikkunasta. Joskus hän kimitti oven takaa, että menkää pois ja että hän soittaa poliisin ja syyttää meitä kotirauhan rikkomisesta.  

 ‑ Voi ressukkaa.

 ‑ Siitä vaan. Mummeli sai linnoittautui niitten lehtipinojensa väliin kuin kuivettunut kasvi. Kun olet katsastanut lukaalin, hommaamme koko roinan kaatopaikalle.

 ‑ Eivätkö lehtien monet vuosikerrat ole arvokkaita?

 ‑ Olkoot, mutta kuka niitä jaksaa lajitella. Jos se sinua huvittaa, niin ole hyvä.

   Palasimme Mari‑tädin kotiin. Kolkolta tuntui. Se oli kuin hautakammio, kun ikkunoistakaan ei pilkottanut katuvaloja.

 ‑ Ryhdytään sitten aamulla lajittelemaan niitä lehtiä. Jotakin korvausta tästä hukkamatkasta on saatava. Kysyn heti aamulla jostakin vanhojen kirjojen myymälästä, olisiko heillä kiinnostusta näihin lehtiin.

 ‑ Kahjoko sä olet? huusi Ria. ‑ Siinähän voi mennä päiväkausia. Minä en tänne jää. Tongi itse koko perintösi.

 ‑ Nukutaan yön yli ja mietitään. Nukuttaa niin armottomasti.

   Ria ei suostunut nukkumaan yksin keittiössä, vaan makasi sänkyni vieressä lattialla. Matemaatikko taisi pelätä haamuja.

 ‑ En minä aaveita pelkää, mutta hiiriä. Täällä rapisee joka paikassa. Etkö kuule?

   En kuullut, koska nenä oli tukossa siitä pölystä ja ummehtuneesta ilmasta.

   Yöllä Ria hivuttautui viereeni Mari‑tädin kapeaan ja narisevaan sänkyyn. Heräsi helliä muistoja siltä ajalta, kun molemmat muksut vierailivat vuoteessamme harva se yö. Mies vain oli kuorsannut kuin mursu.

   Nukuin ihmeen hyvin, vaikka koko ajan uneksin olevani töissä kirjapainossa hiirien ja mursujen keskellä.

                                            ‑ ‑ ‑

   Aamulla joku kirjakauppias mainitsi, että siitä ja siitä lehdestä hän saattaisi olla kiinnostunut, joten päätimme sittenkin yrittää. Samallahan vapautuisi kaappeja ja komeroita tarkasteltavaksemme. Ylimääräiset lehdet saimme talonmiehen luvalla raahata pihalle.

   Saman päivän iltana meillä oli jo kasassa melkoinen nippu Kaupunkisanomia. Ne olivatkin ihmeen hyvässä järjestyksessä. Pinot etenivät päivittäin, ja välissä oli vain kuin kiusaksi muitakin julkaisuja.      

   Ria työskenteli Artturi‑sedän huoneessa ja kantoi kylki vääränä tavaraa paperinkeräyspisteeseen. Itse tein  sentään pari arvokasta löytöä. Värikkään meksikolaisnuken ja tädin virkkaaman pölyrätin. Hypistelin niitä kyyneleet silmissä.

 ‑ Älä siinä haikaile, äiti, vaan pistä töpinäksi. Kulttuurikodista on vain tullut kaatopaikka. Sellaista on elämä.

   Jonkin ajan kuluttua tytär huusi minulle toisesta huoneesta:

 ‑ Mitä täällä oikein on? Mattokäärö. Näyttää hienolta. Nyt saat viimeinkin sen kallisarvoisen perintöesineesi. Turkkilainen nyt vähintään.

   Menin katsomaan. Silmissä hämärsi, koska nenä vuoti ihan virtanaan. Allergiaa tälle pölylle ja muulle historialle.

 ‑ Pystytkö käärimään sen tässä auki, että näemme, onko se kunnossa? Väri on ainakin intohimon punainen.

 ‑ Mitä sä äiskä tiedät intohimos...?

   Kirkumista ja tyttö syöksyi eteiseen.

 ‑ Mitä sinä kohellat? kysyin harmistuneena. ‑ Pitää nyt sen verran osata hillitä itseänsä. Minä...

   Tunnustan suoraan, että kirkumisessa voitin tyttäreni, ja niin sitä pitää ollakin, ettei muna ole aina viisaampi kanaa. Tutisimme kauhusta vielä silloinkin, kun kaksi lihavaa poliisia ja laiha lääkäri tunkeutuivat huoneeseen. He tuijottivat hölmistyneinä nenänsä edessä avautuvaa näkyä.

 ‑ Jo ollaan aikoihin eletty, mutisi lääkäri. ‑ Olen minä sentään luullut maailmaa nähneeni.

   Mattokäärön sisällä oli Artturi‑setä. Tai se, mitä hänestä oli jäljellä yli kymmenen vuoden takaa. Huoneistossa oli sittenkin hiiriä. Jälleen oli näsäviisas tyttäreni ollut oikeassa.

 ‑ Sen hajun on täytynyt olla karsea kymmenen vuotta sitten, päivitteli poliisi ja sijoitteli varmuuden vuoksi kasvoilleen suojanaamaria.

   Marin kertomus sedän katoamisesta siellä joen rannassa oli ollut vain hämäystä. Artturi lepäsi jo silloin mattoon käärittynä  paikallisten sanomalehtien alla. Vainajan jäännöksiä tutkittaessa arveltiin, että hänen kuolemansa oli aiheuttanut kova isku päähän. Oliko kyseessä ollut tapaturma vai tappo vai suunniteltu murha, siitä ei enää päästy selville. Tosin naapurit näin jäljestä päin muistellen tuumivat, että se meluisa keskustelu ja rymistely taisi sittenkin olla riitaa, ehkä tappelunnujakkaakin.

   Arvokkaita ja Marille uskomattoman tärkeitä esineitä oli jouduttu myymään. Siitäkin nähtävästi kinasteltiin. Artturin katoamisen jälkeen poliisit olivat ensin aikoneet tutkia heidän kotiaan, mutta jo silloin se oli ollut niin täynnä lehtiä, että he olivat luopuneet yrityksestä. Päällisin puolin vain silmäilivät kaikkea.

   Lehtien lajittelu jäi meiltä kesken. Poliisit veivät sen verenpunaisen ja todella arvokkaan maton tutkittavaksi. Lupasivat palauttaa myöhemmin, mutta sanoin, että kiitos ei.

   Linja‑autoasemalle mennessämme lahjoitin sen tulisen meksikolaisnuken sekä hiukan vinoon virkatun pölyrätin erään uskonlahkon kirpputorille.

   Niin pitkälle ei huumorintajuni riittänyt, etten olisi joka kerta kimpaantunut, kun rakkaat perheenjäseneni kiusoittelivat minua ja kyselivät hienosta kulttuuritaustastani.

SÄHKÖKATKO                        

UKKO

   Tarkastukset taas tältä erää ohi. Tauti ei ollut uusiintunut, mikä helpotus. Sai olla pari kuukautta rauhassa. Ukko kiirehti askeleitaan. Pitäisi ehtiä viiden junaan. Hän viettäisi viikonlopun siskon perheessä Lahdessa.

   Liukkaita nämä sairaalan peilikirkkaaksi puunatut käytävät. Ukko kiskoi harmaan puseronsa vetoketjua kiinni. Siniruudullinen paita pilkotti kaula‑aukosta. Tummansiniset hölkkähousut olivat hieman nuhraantuneet polvien kohdalta. Mies oli jo yli kuudenkymmenen, kookas ja roteva. Kulki aina etukumarassa, kuin olisi ollut kiire jonnekin. Tai pakeni jotakin. Vilkuili taakseen ja ympärilleen. Siristeli harmaita silmiään pyöreitten lasien takaa.

 ‑ Pahus, aina on joku sipsuttaja tiellä, hän mumisi, kun hoikka, sorea nainen ilmestyi sivukäytävältä hänen eteensä.

   Ukko avasi kuitenkin daamille kohteliaasti ulko‑oven ja vilkaisi samalla kelloaan. Leveä hihna valloitti selvän vanan karvaiseen ranteeseen, kuin kulottuneeseen ruohikkoon. Jos ehdin seuraavaan bussiin, niin...

KIRSI

   Mitä tuo jättiläismäinen hiippailija hänen kannoillaan oikein luuraa? Kirsi tikutti korkeissa koroissaan parasta vauhtiaan. Tikkasi kuin hyvin rasvattu ompelukone. Sellaista hänen elämänsä todella olikin. Kaiken piti sujua ja jämptilleen. Kotona ja työpaikalla. Hän toimi tämän suuren sairaalan leikkaussalihoitajana. Pätevä ja varma ammatissaan. Huippukirurgien ei tarvinnut pelätä, että välineet tipahtaisivat kesken kaiken lattialle. Oikeat veitset ja oikeaan käteen. Stressaavaa.

   Sama jatkui kotonakin. Neljä lasta ja menevä mies. Menestyi ja kohosi hierarkiansa portaita kuin kuntourheilija. Huipullekin oli päästy, mutta se ei miestä tyydyttänyt. Nuorempi ja todella näyttävä vaimo parikymmentä vuotta sitten. Sellaisena Kirsin oli säilyttäväkin, jos aikoi pysyä miehen tahdissa mukana.

  Ahdistavaa, vaikka itse hän oli loukkunsa valinnut. Eikä vain passiivisesti odottanut kosintaa, vaan oli pahojen kielien mukaan vampannut kunnianhimoisen ja varakkaan miehen tämän vaimon hartaista vastalauseista huolimatta. Menevä mies jätti sairaalloisen ja alinomaa ruikuttavan aviopuolisonsa ja pienen lapsensa.

   Kirsi ei halunnut muistella niitä päiviä. Liian paljon huolia ja pieniä pistoksiakin omassatunnossa. Yhä vieläkin, koska Joukon entiselle perheelle oli käynyt niin kuin kävi, mutta eihän se ollut yksinomaan Kirsin syytä. Löperöä ja heikkotahtoista porukkaa. Ei Jouko sellaisten kanssa olisi kauan kuitenkaan viihtynyt.

   Väsytti. Ei sentään. Sellaista ei saanut päästää mieleenkään. Jalkoja särki. Kunpa saisi hetkeksikin hellittää tästä menestyjän roolista. Hiivatin korot. Lomatkin olivat kaikkea muuta kuin rentouttavia. Kamalaa syöksymistä rinteissä Lapissa tai Sveitsin Alpeilla.

   Hirvitti ajatellakin, että taas parin kuukauden kuluttua. Jos keksisi jonkin tekosyyn, mutta silloin joku muu ottaisi hänen paikkansa. Kyllä hän kestää vaikka hampaat irvessä, jo lastenkin takia. Olivat tottuneet ylelliseen elämään. Hyljätty ja pienipalkkainen äiti ei enää kiehtoisi. Tänään on onneksi se jalkahoito. Apua, hänhän myöhästyy. Täytyy ottaa taksi.

   Nainen pysähtyi äkisti näpelöimään kännykkäänsä, jolloin Ukko astui koko lenkkitossujensa ja raavaan uroksen voimalla rouvan kantapäille. Jyrsi ohutta sukkaa ja kiiltonahkakengän siroa korkoa.

 ‑ Ohoh, en hoksannut, että rouva pysähtyi niin hopusti.

   Kirsi loi murhaavan silmäyksen siihen roikaleeseen. Haisikin tunkkaantuneelle, ei sentään viinalle. Ei uskaltanut tulla sairaalaan päissään.

MAILA

   Samaan aikaan eräs toinenkin nainen kiirehti tärkeään tapaamiseen. Hänen piti kohdata ystävättärensä tavaratalon ylimmässä kerroksessa, suuressa kahviossa. Hilja ei juuri odotellut turhaan. Itse asiassa leuhka ja muista piittaamaton tyyppi, mutta joku ystävä hänelläkin piti olla, hänellä yksinäisellä ja vammautuneella.

   Maila sormeili pyörätuolinsa nappuloita ja vaihteita. Upea peli. Se olikin hänen ainoa ylellisyytensä. Hän oli saanut sen lahjoituksena joltakin yhdistykseltä. Yksiö sen sijaan oli pieni ja halpa erittäin vaatimattomassa kaupunginosassa. Rahat riittivät ruokaan ja vuokraan, mutta ajopeli hänellä täytyi olla. Hän tulisi hulluksi ahtaassa boksissaan miettimässä kaikkea sitä kurjaa, mitä hänelle oli tapahtunut.

   Varsinkin sitä kaameata iltapäivää kaksikymmentä vuotta sitten. Jollei hän olisi...ja jollei sitä pentua olisi...ja jollei se korsto olisi...ja jollei hän olisi kaatunut suoraan selälleen jonkin terävän reunan päälle...ja jos hän ei olisi ratkennut juomaan...ja jos...

   Maila kiihtyi näistä ajatuksistaan niin paljon, että lisäsi kaasua ja oli törmätä lastenvaunuihin.

 ‑ Ohoh, ei ollut tarkoitus.

 ‑ Ärtyinen mulkaisu, kun nuori isä lykki pentuansa syrjemmälle tuon Formula‑hurjastelijan tieltä.

 ‑ Hankkisit ajokortin, mummeli.

   Vielä yksi korttelinväli ja hän olisi perillä. Sitten vain hissiin ja pyytelemään anteeksi Hilja Hapannaamalta. Anteeksi hän oli saanut pyydellä ihan tarpeeksi, vaikka eihän se juttu hänen syytään ollut. Päin vastoin, hänhän uhrasi terveytensä yrittäessään pelastaa sitä...sitä saamarin...

MATTI

   Hintelä, alle 30‑vuotias mies löntysteli hänkin kohti tavarataloa. Täytyi päästä jonnekin tältä ainaiselta sateelta suojaan. Silmälasit hikeentyivät, ja Matti yritti välillä tutkia maisemaa lasiensa ylikin. Sitä samaa ihmisvilinää, vaikka olihan hänellä sentään vapaus mennä minne lystäsi. Parempi sekin kuin siellä...

   Mitä hän muuta osasi tehdä kuin istua pienessä kopperossaan ja tuijottaa telkkaria. Työkin hänelle oli hommattu. Pimeä mörskä, jossa hän nosteli tavaroita hyllylle. Kalle piti roinasta kirjanpitoa ja vahti häntä kuin jotakin rikollista. Aivan vain kiusaksi hän vielä pihistää jonkin kahvipakan tai vessapaperirullan.

   Piti koko ajan olla varuillaan, ettei häntä taas passitettaisi sinne laitokseen. Tuttua kierrätystä. Silti hänen asiansa olivat hyvin muihin kohtalotovereihin verrattuna. Asunto ja työpaikka. Mutta niin tylsää ja päämäärätöntä. Olihan hän yrittänyt jotakin opiskella. Aina jäi kesken. Oli yrittänyt tyttöjä pyydystää. Sekin jäi kesken. Ei tällä ulkomuodolla mitään kultakaloja verkkoon osu. Ei edes kiiskiä.

   Matti oikaisi selkäänsä. Pitäisi ryhdistäytyä. Ainoa puheenaihe, mikä sillä leuhkalla isäpapalla oli hänelle tarjottavana. Ei edes upeata työpaikkaa firmassa.

 ‑ Ryhdistäydy ensin, opiskele edes, niin katsotaan sitten, oli isä murissut, kun Matti oli pyytänyt apua. ‑ Rahaa en sinulle jakele, viinaan se vaan menee tai muuhun vielä pahempaan. Seiso omilla jaloillasi, vätys.

   Kiusallanikin teen jotakin, vaikkapa pienen afäärin, sähisi Matti itsekseen. ‑ En muuta kuin sen verran, että saan hankittua paremman telkkarin. Tavaratalo on oivallinen saalistuspaikka. Kova tungos ja pullottavia lompakoita ja käsilaukkuja. Vain pari keikkaa ja rahat ovat koossa.

   Matti avasi raskaan oven pyörätuolirouvalle. Hieno peli, siis äveriäs eukko. Hulluko se oli, kun ylipainoinen käsilaukku nökötti sen takana tavaratelineellä. Kuin tyrkyllä. Itsepä saisi opetuksen, kun pitää tavaroitaan noin holtittomasti. Täytyypä seurailla akkaa.

                                             - - -

   Ukko oli myös poikennut samaan tavarataloon, koska hän huomasi, ettei millään ehtisi seuraavaan junaan. Täällä hän nauttisi huokean lounaan yläkerrassa ja pitäisi samalla sadetta. Parasta mennä hissillä, kun hieman hengästytti. Ikä painoi ja moni muukin asia.

   Että se vaimokin jätti melkein heti sen ikävän tapauksen jälkeen, vaikka eihän se siitä tiennyt. Ei kukaan tiennyt, kun hän oli ehtinyt ajoissa kälppiä pakoon. Jos olisi perhe ja lapsia, elämä olisi muotoutunut aivan toisenlaiseksi. Nyt hän oli kuin heitteillä oleva suurikokoinen jätesäkki. Sairasteli ja parani.

 ‑ On sinulla vaan onnea, kehuivat lääkärit ja ne harvat sukulaiset.

‑ Selvisit noinkin vaarallisesta taudista. Saisit olla kiitollinen.  

   Ja vielä kiitollinen. Jos olisi edes työssä, mutta kun ei enää kelvannut. Viina ja tupakka pysyivät kohtuudessa sen sairauden uusimisen pelossa. Että hänen pitikin haksahtaa siihen hommaan silloin kauan sitten. Haksahti eikä sittenkään haksahtanut. Voiko ihminen olla elämässään jossakin välimaastossa? Tapahtuu ja ei sittenkään tapahdu. Ainakaan täydellisesti.                      

                                            - - -

   Kirsi oli saanut taksin ja hyppäsi sievästi ulos juuri tavaratalon kohdalla. Kuski oli ajanut oikein jalkakäytävälle, ettei hienon rouvan pikkujalat olisi kastuneet. Kirsi antoi juomarahaa, vaikka ei olisi pakko. Jouko pyörtyisi, jos tietäisi, kuinka runsaskätinen hän joskus oli. Edes se ilo tässä elämässä, että sai katsella hölmistyneitä naamoja.

  Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, milloin hänenkin kultasamponsa lakkaa raksuttamasta. Ensi viikolla otan taas täyden kasvohoidon ja hieronnan ja kuorimisen ja kokeilen uutta kampausta. Nuo aatokset hieman rauhoittivat. Hän oli vielä siinä iässä, että huolellisella putsauksella ja remontilla jälki oli todella kaunista ja ilo silmälle.

   Kirsi syöksyi hisseille. Ei tuohon vaan tuohon. Mahtuuko sinne? Rullatuolipotilas täytti puolet hissistä. Kumarahartiainen pojanruipelo nurkassa. Sitten joku kamala roikale änkesi hänen edelleen. Ei totisesti, tuohon menen vaikka se maksaisi henkeni.

 ‑ Vielä on tilaa ja niin edelleen, murisi se roikale. ‑ Olemmeko me muuten tavanneet jossakin?

   Nainen käänsi mielenosoituksellisesti selkänsä sille hyypiölle. Ihan hävetti, että muut hississä olijat luulisivat häntä joksikin alemman luokan kansalaiseksi.

 ‑ Mikä kerros? tiedusteli se hyypiö kohteliaasti.

 ‑ Seitsemäs, kuului käheä ääni pyörätuolista.

   Matti vain nyökkäsi.

 ‑ Samoin, tokaisi Kirsi kopeasti.

 ‑ Minulle myös, matka yläilmoihin, naureskeli vanha mies ja painoi nappia.

   Neljä ihmistä tuijotti tiukasti ristikko‑ovea. Pari syrjäsilmäystä matkakumppaneihin, mutta aitoon ja hyväksi koettuun suurkaupunkilaistyyliin he käänsivät heti katseensa pois, jos se osui vierustoverin silmiin.

   Se hieno puoli väenpaljoudessa kuitenkin oli, että ei tarvinnut koskaan enää tavata toista. Ei ollut mitään yhteistä menneisyyttä eikä tulisi olemaan minkäänlaista jaettua tulevaisuutta. Pari minuuttia ja ahdistava lähellä olo olisi ohi.

   Hissi lähti nytkähtäen liikkeelle.

                                             ‑ ‑ ‑

 ‑ Mitä se nyt tähän pysähtyi?

   Neljä ihmistä tuijotteli toisiaan ja ympäristöä hämärässä valaistuksessa, mutta sitten tulikin pimeys. Äkkiä ja odottamatta.

 ‑ Apua, mun täytyy heti päästä pois, huusi Matti. ‑ Mulla on ahtaan paikan kammo.      

 ‑ Älkää nyt hoppuilko, rauhoitteli Ukko. ‑ Jokin häiriö. Missä tässä on hätänappi?

   Käsikopelolla Ukko kävi läpi kaikki nappulat ja vielä ympäristönkin.

 ‑ Taitaa olla rouvan minkkiturkin nappi, mies yritti laskea leikkiä. ‑ Ei tehoa, vaan ei tässä ole mitään hätää. Yritetään päästä ovesta.

 ‑ Ei onnistu, totesi pyörätuolissa istuva nainen. ‑ Huomasin ennen hissin pysähtymistä, että olemme neljännen ja viidennen kerroksen välissä.

 ‑ Turkanen, ja kun mun pitäisi olla asemalla viideksi. Olisin vain hörpännyt kupin kahvia, kärisi Ukko.

 ‑ Apua, minä tukehdun!

 ‑ Et sinä mihinkään tukehdu, rauhoitteli Kirsi. ‑ Tässähän on ristikko‑ovet, joten happea kyllä riittää.

 ‑ En mä hapesta, mutta mä saan paniikkihäiriön pienessä kopissa.

   Nuori mies ryntäili päättömästi edestakaisin, runnoi toisten varpaita, oli kaataa pyörätuolin ja rymisteli oven ristikkoa.

 ‑ Apua, mä kuolen. Auttakaa.

 ‑ Kiire minullakin olisi, sanoi Maila. ‑ Piti tavata ystävätär jo viisi minuuttia sitten. Onko kellään kännykkää?

   Oltiin Nokia‑Suomessa, ja ikähaitari oli 25 ‑ 60 vuotta, mutta kellään ei ollut tuota aivan välttämätöntä kulttuuriesinettä.

 ‑ Minulla on, tunnusti Kirsi. ‑ Siitä vain loppui akku, kun tilasin taksin.

 ‑ Mikset ole ladannut sitä, torvilo, menosi nuori mies.

 ‑ So so, eipäs nyt hötkyillä, toppuutteli Ukko. ‑ Huudetaan kovasti. Täällähän on satamäärin väkeä, joten kyllä me apua saamme.

   Kaikki huusivat. Kirsi myös ruotsiksi ja englanniksi, koska talossa oli useita ulkomaalaisten omistamia myymälöitä.

   Muualtakin kuului ääniä.

 ‑ Hei siellä hississä, kiljui joku mies. ‑ Onko teillä jotakin hämminkiä?  

 ‑ Totta vitussa on, karjui nuori mies. ‑ Hissi on jumissa, ja mä kuolen.

 ‑ Ei se kuole, selitti Ukko. ‑ Mutta meillä on hieman kiire. Voisitko päästää meidät pälkähästä?

 ‑ Ei valitettavasti onnistu. Koko kaupunginosaa vaivaa sähkökatko. Jollei teillä ole välitöntä hätää, niin odotelkaa vain kaikessa rauhassa. Ei tämmöiset kauan kestä.

                                             ‑ ‑ ‑

   Ahdas hissi, neljä toisilleen vierasta, aikuista ihmistä aistimassa toistensa läheisyyttä sekä täydellinen pimeys. Vieraita tuoksuja ynnä hajuja. Raskasta hengitystä ja pihinää. Mahan kurnutusta ja pastillin maiskutusta. Jonkun nivelet naksuivat ja kurkku röhisi. Kaikilla neljällä sydän pompotti korvissa asti.

 ‑ Nyt täytyy pitää pää kylmänä, mutisi Ukko. ‑ Ei syytä paniikkiin. Tämä on ihan turvallista. Suomalaisia kunnon kansalaisia.

 ‑ Mun täytyy päästä ulos, jukoliuta mun on päästävä veke.

   Matti heilui ja siirteli jalkojaan, paineli hermostuneena nappeja ja kolisteli veräjää. Sitten hän alkoi reuhata ja syöksähdellä edestakaisin.

 ‑ Hulluko olet? karjui Ukko. ‑ Ei täällä kukaan mahdu tuolla tavalla rynnimään. Pysy nulikka aloillasi.

 ‑ Voi voi, se kaataa mun pyörätuolini. Et saa pomppia. Hissi putoaa.

 ‑ Varo vähän, astuit minun varpailleni, voihki Kirsi. ‑ Eikö kukaan osaa hillitä tuota raivopäätä? Odotas nyt, minä olen sairaanhoitaja, leikkaussalihoitaja ja olen tottunut kaikenlaiseen. Kuulehan nuori mies, kai sinä nyt uskot, kun hoitaja sanoo, ettei tässä todellakaan ole mitään pelkäämistä? Onko sinulla mitään lääkitystä tällaisen tapauksen varalta?

 ‑ On, niiskutti poika. ‑ Mutta ne on kotona.

 ‑ Taidat olla ihan tosissasi. Kokeilenpa omaa käsilaukkuani, olisiko minulla mitään rauhoittavaa.

   Laukun rahistelua ja sisällön penkomista. Jokin pieni esine kilahti lattialle.

 ‑ Huulipuikko, totesi Kirsi. ‑ Ei täällä ole mitään. Istuudu lattialle ja yritä rentoutua. Minä autan sinua hengittämään…Joko se istuu?

   Ukko kopeloi kuhmuraisilla kourillaan viereistä nurkkaa.

 ‑ Ei tässä ole mitään. Missä sä poika olet. Ei tämä ole mitään piiloleikkiä.

 ‑ Jos koskette minuun, minä tapan, kähisi nuorukainen. ‑ Varokaakin, mulla on ase.

   Pitkä pelästynyt hiljaisuus.

 ‑ Millainen ase?

 ‑ En sano, sittenpähän näette tai tunnette.

 ‑ Se on pähkähullu, valitti Maila. ‑ Anna se ase heti pois. Sinä pitkä kaveri, ota se pois.

   Ukko epäröi ja yritti sitten suostutella:

 ‑ Näithän sä itsekin, ettemme me ole vaarallista porukkaa. Kaksi keski‑ikäistä vaimoihmistä, ja mä olen jo kuudenkymmenen. Eikä meillä ole pienintäkään aikomusta vahingoittaa sinua, koska...

   Matti alkoi mielettömästi kiljua ja ryskytti ovea.

 ‑ Niin ne sanoivat muutkin, niin se lupasi se...se kauhea...

   Ukko oli ollut sodassa, jopa vähän aikaa toiminut järjestysmiehenä iltamissa. Nyt oli aika toimia. Kun poika todennäköisesti oli molemmin käsin kiinni ristikossa, Ukko kahmaisi hänen käsivartensa kovaan, karhumaiseen puristukseensa. Samalla hän painoi nuoren miehen ovea vasten.

 ‑ Ai, sattuu, nenästä tulee verta.

 ‑ Tulee verta vielä muualtakin, jollet ryökäle luovuta sitä asetta.

   Naisille hän karjui:

 ‑ Minä pitelen kaveria paikallaan, kopeloikaa te sitä asetta.

   Kirsi käsitteli yläosaa ja Maila alempaa. Lompakko ja jotakin muutakin kolahti lattialle, ja avaimet kilisivät perässä.

 ‑ Täällä taskussa on jotakin kovaa, huohotti Maila.

 ‑ Tollo, se on mun taskuni, kähisi Ukko.

 ‑ Jos se ase on housunlahkeessa. Kokeillaan puntteja.

   Notkeasti Kirsi kumartui ihan lattian rajaan. Lahkeita ylös ja alas. Ei mitään, mutta Matti tuli aivan hysteeriseksi. Hän kirosi ja riuhtoi ja lateli tappouhkauksiaan.

• -.Ei sillä mitään asetta ole. Huijasi meitä mokomakin retku, huohotti Kirsi. 

                                             ‑ ‑ ‑

   Kaikki olivat aivan voipuneita sen rähäkän jälkeen.

 ‑ Seisot julli siinä nurkassa hiljaa kuin hiiri, taikka minä...uhosi Ukko ja lähes kaksimetrisellä ruhollaan vangitsi jälleen pojan paikoilleen.

   Siinä silmänräpäyksessä tämä aloitti kauhean ulvomisen ja iski päätään seinään.

 ‑ Toimitan sut mielisairaalaan, kun päästään täältä.

 ‑ Ei-ii, en kestä koppeja, itki poika. ‑ Armoa, älkää tehkö minulle pahaa. Pienelle.

 ‑ So so, hymisi Ukko. ‑ Emme tietenkään. Oma oli syysi, kun panit tuollaisen sirkuksen pystyyn.

 ‑ Mulla taitaa olla se stiletti kotona. Leikkaan kurkkuni poikki, niin sillä siitä kaikesta pääsee.

 ‑ Lopeta heti karmeat puheesi, torui Maila. ‑ Miksi ylipäätään kuljetat sellaista murha‑asetta mukanasi?

 ‑ On turvallisempaa, etteivät kaiken maailman roistot pääse kimppuuni.

 ‑ Oletko joskus kokenut sellaista? tiedusteli Kirsi. ‑ Täytyyhän tuollaiseen käytökseen jokin syy olla. Kammoat ahtaita paikkoja. Oletko joskus joutunut johonkin koppiin? Oletko istunut esimerkiksi vankilassa?  

 ‑ Sielläkin, mutta ei se siitä johdu.

 ‑ Tiedät siis, mikä on syynä, totesi Kirsi. ‑ Hyvä kun itse tiedostat ongelmasi. Ehkä sinua auttaisi, jos kerrot meille. Olemme ventovieraita ihmisiä emmekä juorua jutusta kenellekään.

 ‑ Sähkökatko taitaa venyä pidemmäksikin, harmitteli Ukko. ‑ Saat hermoromahduksen, jos joudumme olemaan täällä tuntikausia. Kakaise ulos ikävät muistosi ja murheesi, niin voimme ehkä auttaa sua pysymään järjissäsi. Kyllä meilläkin karmeita muistikuvia riittää, eiks totta hyvät rouvat?  

   Myöntelevää yninää.

                                             ‑ ‑ ‑

 ‑ Onko kenelläkään mitään juotavaa? Antaisin pojalle, kysyi Kirsi. ‑ Mikä sun nimesi muuten on? Minä olen...olen Kiki.

 ‑ Mä olen Matti, vastasi nuorukainen melko lauhkeana. Mulla on jano.

 ‑ Kutsukaa minua Ukoksi, niin ne kaveritkin mua haukkuu. Ei mulla ole edes taskumattia mukana.

 ‑ Minä olen Maila, mutta mulle ei saakaan mitään väkeviä tarjota. Olen juuri toipumasta pitkästä viinakierteestä. Mulla on limukkaa tässä kassissa. Varro vähän.

   Maila kitkutti korkkia auki ja ojensi pulloa Mattia kohti.

 ‑ Ota tästä, yletytkö? Juo vaan pullonsuusta, kun ei ole perintöposliineja mukana. Muuten, en minä enää törpöttele.  Olen aivan raitis. Älkää te luulko, että olen ihan deekiksellä.

 ‑ Alkoholisti on aina alkoholisti, totesi Kirsi koleasti. ‑ Pidä vain varasi, ettet taas lankea.

   Matti juoda lutkutteli limsaansa. Taisi tyhjentää koko pullon, maiskutteli ja huokasi pitkään.

 ‑ Sepä oli coolia.

 ‑ Joitko ahmatti kaiken? huudahti Kirsi huolissaan. ‑ Mihin me sitten joudumme, jos sinulle tulee tarve...

 ‑ Kusta, mumisi poika tyytyväisenä. ‑ Lorotan vain päin sun nättiä naamaas. Meikkisi se kiiltää pimeässä kuin fosfori. Petoeläimen silmät.

 ‑ Pimeässä vajassa kuin paholaisen silmät, jatkoi poika taas selvästi kiihtyneenä.

 ‑ Taasko sä alat? karjaisi Ukko.

 ‑ En mä olisi teitä vahingoittanut, mutta olen aivan raivona, kun muistelen sitä…

 ‑ Älä sitten muistele, ärähti Ukko. ‑ Annas kun mäkin kerron jotakin. Ei se elämä ole ruusuilla tanssimista ollut täälläkään. Taidat olla hemmoteltu herraskakara, joka saa psykoottisia oireita, jollei isäsi hanki sulle joka vuosi uutta Jaguaaria.

 ‑ En mä rikas ole, vaikka äijä, tarkoitan isä onkin. Ei siltä mitään heru. Kitupiikki ja murhaaja.

 ‑ Liioittelet, sanoi Kirsi. ‑ Sinä suhtaudut asioihin turhan tunneperäisesti etkä alkuunkaan osaa hillitä itseäsi. Huonon kasvatuksen tulosta.

 ‑ Kuka mua olisi kasvattanut? Isä hylkäsi äidin ja mut, ja sitten äiti sairastui ja kuoli. Isän syytä ja sen toisen hirviön. Ainoa kasvatus on tullut kaduilta ja...ja vankilasta.

 ‑ Mistä syystä? kysyi Maila varovaisesti. ‑ Ei kai sulla ole kontollasi väkivaltaa tai tappoja?

 ‑ Syytteet eivät vielä riitä sinne asti, mutta johan tässä ehtii, ilkkui Matti.

 ‑ Hyi sinua. Olen minäkin avioerolapsi enkä silti mikään rikollinen. Kunniallinen kansalainen, vaimo ja neljän lapsen äiti sekä pätevä sairaanhoitaja. Avustan koko maan parhaita kirurgeja.

 ‑ Jopas sun tuli kehuttua itseäsi, Kiki. Mikä sellainen nimi on?   kyseli Maila ivallisena. ‑ Taitaa olla tekaistua ja falskia kuten itse hienostorouvakin. Saatat sinäkin palatsissasi ryypiskellä suruusi, häh.

 ‑ Ei minulla ole suruja. Mieheni on varakas ja menestyvä. Hän on ylpeä minusta ja rakastaa minua...kovasti.

 ‑ Kuulenko epäröintiä ylistyspuheessasi? kiusoitteli Maila. ‑ Minä en kaunistele elämääni. Olin hoitoalalla nuoruudessani, tapahtui pieni ja tahaton kömmähdys. Yritin pelastaa yhden kakaran, kompastuin ja vammauduin. Menetin työpaikkani ja elämänhaluni, koska myös sulhaseni hylkäsi minut. Sitten alituista särkyä sekä sydämessä että ruumiissa. Helpotusta sain alkoholista. Tässä olen yksin ja rampana. Täysin raittiina. Uskottehan?

 ‑ Toivottavasti, myönteli Ukko. ‑ Minullekin sattui ikävä tapaus parikymmentä vuotta sitten. Se rampautti minun sieluni ja tunne‑elämäni. Vaimo jätti eikä lapsiakaan ollut siunaantunut. Tilapäistöitä ja sairautta. Uutta vaimoa en ole löytänyt. Koko ajan olen saanut kamppailla itseni ja tuntemusteni kanssa. Mitä tapahtui ja kuinka paljon?

 ‑ Olitko niin päissäsi silloin?

 ‑ En, mutta tunteeni olivat sekavat, ja kyky hallita itseäni oli heipparallan varassa..

 ‑ Sepäs mielenkiintoista, huomautti Kirsi. ‑ Etkö voisi hieman tarkentaa kertomustasi? Se helpottaisi varmasti.

 ‑ Joo joo, mutta mitenkäs se Matti pärjää? Et kai ole livahtanut ulos ristikon välistä. Jaaha, siinähän sä oletkin.

 ‑ Älä äijä koske minuun, kiljaisi poika. ‑ Näpit irti, helvetin homo.

 ‑ Sellaisiako huolia sinulla onkin ollut? päätteli Maila. ‑ Älä ole moksiskaan. Me emme tuomitse sinua, poikaparka.

 ‑ Et totisesti voi puhua meidän kaikkien puolesta, kivahti Kirsi äkäisenä. ‑ Epänormaalia käytöstä ei saa suosia eikä painaa villaisella.

 ‑ Eikö sussa sitten ole mitään poikkeavaa, pyhimys? äkäili Ukko. ‑ Jo se sinustakin jokin likatahra löytyy, hienohelma.

 ‑ Loukkaavaa ja sivistymätöntä, tokaisi Kirsi. ‑ Pitikin joutua teljetyksi samaan hissiin tuollaisen rahvaan kanssa.

 ‑ Typerä leuhka hepsankeikka, huusi Matti. ‑ Sellainen oli sekin naikkonen, joka vei isän äidiltä ja multa. Iski vain punaiset kyntensä äijään ja heitätti meidät ulos kodistamme. Alkoi heti hankkia omia penikoita, ensin äpäriä oikein kaksin kappalein, kun avioero ei sujunut tarpeeksi nopeasti. Onko sellainen muka sivistynyttä käytöstä?

 ‑ On sitä sopuisiakin eroja, puolustautui Kirsi. ‑ Omat vanhempani olivat mitä parhaimmat ystävät vasta eron jälkeen.

 ‑ Valehtelet.

 ‑ Minkäs sille voit, jos rakkaus loppuu? Isäsi löysi uuden ja sopivamman. Rakkautta täytyy seurata, kun se kutsuu.

 ‑ Se akka siinä kutsui tai käski. Se ei antanut isän edes tavata minua. Aina järjesti esteitä. Siihen suruun äiti sitten kuolikin, kun kostetaan viattomalle lapselle.

 ‑ Oletko nyt vanhempana yrittänyt saada kontaktia isääsi?

 ‑ Olemme jo vieraantuneet, ja se ämmi on yhä kantona kaskessa. Puhelimessa joskus puhumme, mutta isä inhoaa minua eikä tue yhtään. Siispä on hälläväliä, mitä mulle tapahtuu. Viillän takuulla ranteeni auki.

 ‑ Kauhistus sun puheitasi, torui Maila. ‑ Vieläkään meille ei ole selvinnyt, miksi pelkäät ahtaita paikkoja.

 ‑ Olin aivan pieni poika, kun koin jotakin kamalaa pienessä ja pimeässä varastossa.

 ‑ Missä päin Suomea? kysäisi Ukko.

 ‑ Täällä, tässä samassa kaupungissa, Kottaraisniemen kaupunginosassa.

 ‑ Oletko asunut siellä? ihmetteli Maila. ‑ Minäkin olen ollut, no jaa.

 ‑ Tunnen sen tienoon oikein hyvin, koska mieheni entinen koti oli siellä, puuttui Kirsikin puheeseen.

 ‑ Mä en ole koskaan käynytkään sillä suunnalla, intoutui Ukko selittämään. ‑ En edes tiedä, millä puolella kaupunkia se sijaitsee. Taitaa olla pohjoisessa?

 ‑ Ei kun etelässä, oikaisi Matti.

 ‑ Minä olin siellä kerran töissä, muisteli Maila hiljakseen. ‑ Työskentelin puistotätinä, mutta sitten sattui se traaginen onnettomuus.

 ‑ Millainen?

 ‑ Matti, kävitkö sinä koskaan siinä Kottaraispuistossa?

 ‑ Vähän päästä. Äiti jätti minut puistotädin hoiviin, jotta itse pääsi asioille, mutta siitä on jo kaksikymmentä vuotta.

 ‑ Kaksikymmentä? Satutko muistamaan niitten tätien nimiä?

 ‑ Jo vain, sen lyllerön nimi oli...oli, enpä taida muistaakaan, mutta se toinen sellainen, jolla oli punainen otsatukka kuin ponilla. Se oli Marja.

   Hiljaisuus.

 ‑ Niin Maila, tuoko se Marja mitään mieleesi?

 ‑ Kyllä, hän oli työtoverini, ja sinä kauheana päivänä hän oli sairaslomalla, ja minä jouduin vahtimaan lähes kahtakymmentä villiä vesseliä Sataa tihuutti, ja lasini olivat huurussa, joten oli täysi työ edes havaita, missä nurkassa he milloinkin touhusivat. Huh.

 ‑ Mitä tapahtui?

 ‑ Yksi lapsista kertoi, että joku pikkukaveri oli lähtenyt juoksemaan työkaluvajaa kohden tien toiselle puolelle. Laskin lampaani, ja yksi puuttui.

 ‑ Mikä hänen nimensä oli?

 ‑ Matti.

 ‑ Matti on varsin yleinen nimi maassamme, keskeytti Ukko.

 ‑ Joo, mutta tämä Matti oli arvoperheestä, isä joku huppujuristi.

 ‑ Jouko? kuiskasi Matti.

 ‑ Kyllä, ja sukunimi oli Vieripolku.

 ‑ Isäni, henkäisi nuorukainen. ‑ Minä olin se pikkupoika, eiks vaan?

   Maila nyökkäsi pimeässä, ja ähkäisi muuttaessaan kivuliasta asentoaan.

 ‑ Sinä löperö lyllerö, huusi poika. ‑ Sä päästit mut sinne vajaan sen roiston käsiin.

 ‑ En tahallani, voi älä töni, sattuu.

 ‑ Mitä oletkaan aiheuttanut huolimattomuudellasi. Koko perheemme meni sekaisin Isä syytti äitiä lapsensa laiminlyömisestä. Välit meni poikki ja me mierontielle. Sitten se korppikotka vielä iski kyntensä isään.

 ‑ Stop stop, ei se noin yksinkertaista voinut olla, vastusteli Kirsi. ‑ Mitä viisivuotias aikuisten ongelmista tietää. Uskoo, mitä hänelle syötetään.

 ‑ Kauheita mulle ainakin tapahtui, jatkoi Maila. - Lehdet jaksoivat jauhaa sitä lööpeissään. Sitäkin epäiltiin, että tahallani kauppasin lapsia sille roikaleelle maksusta. Vieripolku yritti saada minua syytteeseen, vaan eipäs onnistunut.

 ‑ Miten sinä vammauduit?

 ‑ Lähdin juoksemaan vajalle ja jätin sen penskalauman oman onnensa nojaan. Siinä sitä rikosta ennemminkin oli. Ne muksut olisivat voineet piipertää vaikka Keravalle asti. Olin niin kauhuissani, sillä vajasta alkoi kuulua kovaa lapsen itkua. Juuri kun olin ovella, joku köriläs syöksyi ulos. Jättiläinen, ainakin tuon Ukon kokoinen. Kumartui, että mahtui tulemaan oviaukosta.

 ‑ Pystyitkö antamaan tuntomerkkejä? mörisi Ukko.

 ‑ En muuta kuin sen koon ja että hän oli jotenkin rähjääntyneen näköinen ja puoleksi kalju. Sellaista sitten metsästettiin joka puolelta. En ihmettele, vaikka Vieripolku olisi etsintäkuuluttanut sen retkun naapurimaassa asti.

 ‑ Saatiinko hänet kiinni?

 ‑ Ei koskaan. Minulla oli täysi työ oman tuskani kanssa. Kun astuin vajaan, huomasin pojan, joka parkui hillittömästi ja ojenteli käsiään. Astuin jollekin liukkaalle peltilevylle ja kaaduin päistikkaa selälleni terävän kynnyksen päälle. Heräsin vasta sairaalassa. Työpaikka meni, leikkauksia toisensa jälkeen ja sitten vielä viina. Olisin minäkin totisesti halunnut saada sen äijän kynsiini.

 ‑ Entä sinä Matti? tiedusteli Kirsi vaimeasti. ‑ Mikä käsitys sinulle jäi tuosta tapauksesta?

 ‑ Muistan vain sen kauhean pelon siellä pimeässä vajassa. Sitten ne lakkaamattomat kuulustelut ja perheen kauhun. Minusta tuli säikky jänis, ja koko elämäni meni hunningolle. Kerran vaan nuorisovankilassa, mutta usein psykiatrisessa hoidossa. Isä kai häpeää minua.

 ‑ Ei toki, kiirehti Kirsi vastaamaan. ‑ Seurasin tapausta läheltä...hm...lehdistä ja joskus...Muuten, tuota, nimeni on Kirsi Vieripolku ja olen isäsi toinen vaimo.

 ‑ Ohoh, äänsivät Ukko ja Maila yhdessä. ‑ Tämäpä outo sattuma.

 ‑ Säkö? Missä se stiletti on? Ai tässä lattialla. Sä lyllerö ja sä huora, nyt koitti viimeinen hetkenne.

 ‑ Älä hullussa, kiljui Ukko. ‑ Vankilassako haluat lopun elämääsi viettää? Tänne se veitsi!

 ‑ Auttakaa, kirkuivat naiset.

                                            ‑ ‑ ‑

   Valot rävähtivät päälle. Vaikka hissin lamppu oli hyvin himmeä, ne neljä vankia räpyttelivät silmiään aivan häikäistyneinä. He tuijottivat toisiaan ja ristikko‑ovea. Yhä harmaa seinä edessä. Hissi ei häälähtänytkään, vaikka Ukko ja Kirsi painelivat nappuloita ees ja taas kuin hanurinsoiton Suomen mestarit.

 ‑ Peijakas, mutta onpas onneksi sentään valot, murisi Ukko. ‑ Hei te siellä ulkona. Täällä on hississä vielä neljä henkeä. Päästäkää meidät sassiin ulos. Mulla on kiire junaan.

 ‑ Miten te muuten voitte? kumisi kyllästynyt ääni korkeuksista. ‑ Meillä on tässä ensin hoidettava yksi kohtauksen saanut sairaalaan. Päästämme teidät vapauteen niin pian kuin mahdollista.

 ‑ Tunti jo tätä sotkua muutenkin, huokaili Maila. ‑ Niin, mihinkäs me jäimmekään?

   Pitkä, odottava hiljaisuus.

   Kolme silmäparia tuijotti Mattia huolestuneina.

 ‑ Missä se stiletti muka on? tiedusteli Kirsi ja huojuskeli ylväänä korkeitten korkojensa varassa, superupea nainen. ‑ Anna se minulle ja heti.

   Poika veti aseen povitaskustaan ja ojensi sitä naista kohden.

 ‑ Ei kun mulle, ärjäisi Ukko. ‑ Ei tuohon juippiin voi luottaa. Vaatii sen takaisin ja aloittaa teurastuksensa.

   Kun valot olivat syttyneet, nuorukainen tuntui rauhoittuneen. Nuori, hoikkanen mies, jolla oli vaalea, pörröinen tukka ja hätääntyneet siniset silmät. Pieni suomalainen Matti.

   Maila oikoi selkäänsä ja hipaisi harmahtavia hiuksiaan. Harvat, kuivat ja säkkäräksi käherretyt. Kärsimykset kuvastuivat hänen uurteisista, värittömistä kasvoistaan.

   Kun Matti oli muuttunut kovin vaitonaiseksi, Maila yritti udella Kirsiltä, mikä hänen kohtalonsa oli ollut. Tämä oli jo parikymmentä vuotta sitten palavasti rakastunut komeaan ja menestyvään Joukoon. Perhettä tai ei, Kirsi ei luovuttanut. Joukon ensimmäinen vaimo oli sairaalloinen, myös psyykkisesti, ja työhuolten painama menestyjä oli jo perusteellisesti kyllästynyt luuloteltuihin ja liioiteltuihin murheisiin kotona.

   Matin tapaus laukaisi todellisen kaaoksen perheessä. Kirsi tuki rakastettuaan kaikin tavoin. Pojasta ei saatu selvää, mitä hänelle oli oikein tapahtunut, mutta kauhuissaan hän kyllä oli. Kenties myös lähiomaistensa valtavasta hössötyksestä. Vanhemmille tuli ero, ja poikaa heiteltiin vuosia äidin, äidin veljen ja isoäidin perheissä. Sitten Matin äiti kuoli.

 ‑ Mikset silloin antanut isän ottaa minua luokseen?

 ‑ Olit jo sillä välin kiintynyt äidinäitiisi, joka piti sinusta hyvää huolta. Sitten lähdimme koko perhe isäsi kanssa työmatkalle Yhdysvaltoihin. Olimme siellä yhteensä seitsemän vuotta. Sinä olit sillä välin viettänyt hyvin levotonta elämää ja olit ajautunut epämääräisiin jengeihin. Näpistelyä ja ilkivaltaa.

 ‑ Olin aivan heitteillä, totesi nuori mies alakuloisena. ‑ Et usko, kuinka yksinäiseksi tunsin itseni. Olen useaan otteeseen soittanut isälleni, mutta se päättyy aina riitaan ja haukkumiseen.

 ‑ Joo tiedän, isäsi kaipaa sinua kovasti. Motkottaa ja morkkaa sinua harva se päivä, joten olet alituisesti hänen mielessään.

 ‑ Jo se on kiintymystä, mutisi Maila.

 ‑ Huomaan, että olet yhtä ylpeä ja itsepäinen kuin isäsi, huokasi Kirsi. ‑ Olen minäkin saanut kestää kaikenlaista Joukon kelkassa.

                                             ‑ ‑ ‑

   Ukko ja Matti seisoivat vierekkäin. Poika tuijotti vähän väliä vanhemman miehen poskea. Kiusaantuneena Ukko yritti vetää kaulustaan ylemmäksi.

 ‑ Mikä sulla on tuossa poskessa, tuo sininen laikku? Kuin syntymämerkki.

 ‑ Monella on, mutisi mies. ‑ Kukkuu, eikö sitä apua jo kuulu, saamari soikoon.

 ‑ On se vaan kummallista, että samaan hissiin joutuu kolme ihmistä, joilla on yhteinen menneisyys. Ukko vain on ulkopuolinen, mutta poikkeushan vahvistaa säännön, päivitteli Maila.

 ‑ Sillä roistollakin oli sininen läikkä poskessa, sillä joka teki mulle pahaa vajassa.

   Nahistelua ja tönimistä, kun poika yritti käydä käsiksi Ukkoon. Tämä niittasi nuorukaisen jälleen kerran seinää vasten. Naiset hyssyttelivät ja rauhoittelivat.

   Lopulta vanhan miehenkin oli pakko kertoa elämäntarinansa. Hän oli sinä kohtalokkaana päivänä riidellyt rankasti vaimonsa kanssa, ja tämä oli uhannut lähteä kotoa. Ukko oli kierrellyt umpimähkään kaupungilla ja saapui viimein Kottaraisniemen leikkipuistoon.

   Katkera ja epätoivoinen mies oli aikansa seurannut lasten touhuamista ja tuntenut itsensä yhä vain hylätymmäksi. Hän oli aina pitänyt pienokaisista ja oli aikanaan jo isona veljenä joutunut huolehtimaan nuoremmistaan. Hän kaipasi tavattomasti omaa lasta. Kunpa saisi pusertaa tuollaisen palleron syliinsä, lohduttaa ja kertoa kaikkea mukavaa.

   Oli alkanut sataa, ja Ukko vetäytyi työkaluvajaan suojaan. Hänestä kaikki tuntui turhalta ja toivottomalta. Silloin hän huomasi, kuinka yksi vekaroista lähestyi vajaa. Hento ja ohutkinttuinen. Kuin Mikki‑Hiiri liian suurissa, sinisissä kumisaappaissaan. Poika kurkisteli ensin kynnykseltä, mutta tuulenpuuska paiskasi oven kiinni.

 ‑ Älä yhtään pelkää, en tee sinulle pahaa. Ollaan täällä sateensuojassa, oli Ukko rauhoitellut lasta, joka tulikin epäröiden lähemmäksi.

   Silloin suuri rotta syöksyi lattian poikki nurkkaan. Poika alkoi kirkua ja vollottaa, joten mies oli ottanut hänet mahtaviin kouriinsa, piteli sylissä ja leperteli:

 ‑ Ei hätää pikkuiseni, rotta se vaan on.        

   Poika oli painautunut Ukon syliin, piteli kiinni takin rinnuksista ja kiljui:

 ‑ Vie se pois. Aja se pois.

   Ulkoa oli kuulunut ääntä ja naisen huhuilua:

 ‑ Matti, oletko siellä? Täti on jo tulossa.

   Ukko oli säikähtänyt ja vaistomaisesti hän laski lapsen sylistään ja ryntäsi ulos. Hän oli juossut taakseen katsomatta kadulle ja omituisen syyllisyyden vallassa kuljeskellut ympäriinsä, ennen kuin uskalsi mennä kotiinsa.

   Vaimo oli ollut täysissä muuttopuuhissa, joten miehen pelästynyt olemus ei häntä hetkauttanut. Lehdistä Ukko sitten luki, että häntä etsittiin. Hän pysytteli visusti sisällä pitkän aikaa. Samalla mielikuvitus alkoi tehdä tepposiaan. Mitä vajassa oli oikein tapahtunut? Tai ainakin hänen mielessään?  Matin vanhempien avioerosta hän niin ikään sai tietää, koska tuomari Vieripolku oli melkoinen julkkis.

   Ukko kävi jopa psykiatrin juttusilla, mutta ei ollut tohtinut paljastaa tälle todellisen huolensa syytä. He olivat vain rupatelleet avioerosta ja vaimon hankaluudesta. Välillä töitä ja välillä ilman. Viinaa ja epäterveellistä elämää. Sitten työkyvyttömyyseläkkeelle ja yhä tihentyvää sairastelua.

 ‑ Nyt muistan aivan selvästi, mitä ajattelin ja tunsin siellä vajassa. Mistään hyväksi käytöstä ei ollut puhettakaan. suhtautumiseni oli pelkästään isällistä rakkautta pientä, avutonta lasta kohtaan. Uskotko Matti?

   Poika mietti tovin ja vastasi sitten painokkaasti:

 ‑ Kumma kyllä, uskon. Muistan itsekin tuon tunnelman. Sitä suurta rottaa minä pelkäsin enkä sinua. En vain osannut jälkeenpäin selostaa noita tapahtumia. Rottakin unohtui, kun kaikki vaahtosivat siitä suuresta miehenroikaleesta. On jotenkin helpottunut olo.

 ‑ Samoin täällä, myönteli Ukko. ‑ Jotenkin puhdistautunut. Voi Maila‑parka, jos olisin tiennyt, mitä aiheutin sinulle.

 ‑ Ei se kaatuminen sun syytäsi ollut, vastasi nainen topakasti. ‑ Olit jo kaukana, kun liukastuin. Omaa toheluuttani. Vahinko mikä vahinko. Sellaista on elämä.  

 ‑ Matti, jos haluat tavata isääsi, minä voisin sen järjestää tai ainakin yrittäisin.

   Muut katsoivat hämmästyneinä Kirsiä. Tämä seisoi pää pystyssä kopean näköisenä ja puristi punaiset huulensa tiukaksi viivaksi.

 ‑ Onpas jaloa, suhahti Maila.

 ‑ Ei sinne päinkään. Tekisin sen täysin itsekkäistä syistä. Meillä on neljä tytärtä, ja mieheni on kaivannut poikaa. Jos nyt järjestäisin hänelle oman pojan, avioliittomme saattaisi hiukan kohentua. Joukolla kun on taas joku uusi hempukka katsottuna, joten koko elämäni on vallan kiikun kaakun.

 ‑ Voithan yrittää, tattista vaan, mutisi poika. ‑ Mä voisin puolestani hiukan kehaista sua äijälle. Olet sittenkin reilu muija.

   Hissi nytkähti liikkeelle, ja kaikki neljä vapautettiin ahdistavasta vankityrmästään alakerrassa. Hieman nolostuneina he kättelivät ja mumisivat "Näkemisiin"‑sanojaan. Yhtäkkiä Ukko tokaisi.

 ‑ Kuules Maila, myöhästyin siitä seuraavastakin junasta, joten lähdetkö kanssani kahville? Mä piffaan.

NAISEN IKÄVÄ

   Kuinka nopeasti koko ympäristö voikaan muuttaa muotoaan ja sävyään. Jäljelle ovat jääneet kuluneet, hylätyn näköiset huonekalut entisillä paikoillaan, tyhjennetty ikkunalauta, jolla siivoamisesta huolimatta näyttää yhä olevan hienon hieno tomukerros, alastomiksi riisutut hyllyt ja pöydät. Kaikki ne kertovat, että lähtö on edessä.

   Leena katselee ympärilleen pienessä yksiössä, joka sijaitsi äidin sisaren omakotitalon päädyssä. Se oli ollut hänen kotinsa koko kesän. Melkein kolme kuukautta.

   Hänen oli ollut pakko tulla näille musiikkikursseille, koska hänen oli päästävä eroon entisestä. Kipeistä ja surullisista muistoista. Rakkaan isän äkillisestä kuolemasta. Paikan vaihdos, se tekisi hyvää, vakuuttelivat omaiset ja ystävät. Oliko siitä ollut apua? Vain lisää haikeita ajatuksia.

   Nyt oli jälleen edessä paikan vaihdos, mutta jos mahdollista vieläkin kipeämmistä muistoista. Ei näitä murheellisia kokemuksia voinut verrata toisiinsa. Ne kun tapahtuivat aivan eri tasoilla ja eri osastoissa rikki revityssä, tykyttävässä sydämessä. Tunteitten uumenissa.

   Tytön katse kiersi kehää. Tässä huoneessa ja menneessä. Jatkuvasti vuokrattavien asuntojen seinät ja pinnat ovat uskomattoman tyhjiä ja persoonattomia. On kai tarkoitus, että kukin asukas luo huoneestaan oman itselleen luonteenomaisen kodin. Viihtyisän ja turvallisen. Rauhoittavan.    

   Mitä oli enää jäljellä siitä vähästäkään rauhasta, joka hänellä sentään oli ollut mukanaan tänne tullessaan? Leenasta tuntui, että ne tunnelmat kolme kuukautta sitten olivat sittenkin olleet jopa tyyntä ja seesteistä. Hallittua, niitä pystyi käsittelemään, vaikka itkua olikin vielä ollut paljon.

   Nyt hän ei ollut varma, pystyisikö hän koskaan hoitamaan omaa sieluaan ja tunteitaan terveiksi. Saavuttamaan mielenrauhaa ja tulevaisuuden uskoa. Mielekkyyttä elämäänsä. Pöydällä seisova vesikannu ja kaksi lasia näyttivät tuhruisilta. Täytyisikö ne pestä vielä uudestaan? Tuskin vanhat astiat siitä kirkastuisivat. Turhaa ja turhauttavaa työtä.

   Edellisten asukkaiden hengitykset ja erilaiset elämäntavat olivat jollakin tavalla leimanneet ja töhrineet koko asunnon. Eivät ehkä asujat itse, vaan heidän kokemuksensa. Eivät edes todelliset tapahtumat vaan kuvitellut ja moneen kertaan selatut ja kieputellut.

   Lattialla oli kaksi matkalaukkua, nuhruinen kangaskassi ja kaksi suurta pahvilaatikkoa. Kaikki retkottivat avonaisina suut ammollaan, aivan kuin ihmettelisivät että taasko mennään. Pahvilaatikot olivat tosin uusia. Hänelle oli tuotu ne vasta tänään, kun oli niin kummasti kertynyt uutta tavaraa. Vaatetta, jopa koriste-esineitä, tyynyjä, verhot. Mitä hullua hän oli mennyt hankkimaan uuden radionkin. Siinä olisi raahattavaa kylliksi. Laatikot piti ainakin saada pakaasiin. Hän ei yksinkertaisesti mahtuisi makuuvaunun hyttiin kaikkine kamoineen. Voi kun hytissä ei olisi muita. Saisi olla rauhassa ja ajatella ja itkeä.

   Vuoteella ja tuolien selkänojilla oli hänen vaatteitaan. Sieviä, liehuvahelmaisia leninkejä, kirkasvärisiä puseroita ja pitkiä housuja. Kalliit merkkifarkutkin. Pitkälle ja hoikalle tytölle, jolla oli varsin kaunismuotoinen vartalo. Muitakin naisellisia vaatekappaleita oli siroteltuna ympäri huonetta. Meikkaustarvikkeita, purkkeja ja putkiloita sekä hiustenkuivaaja. Ainoastaan tunti sitten tuo kaikki oli ollut omiaan kutsumaan nuorta pakkaajaa tarmokkaaseen ja hilpeään hyörinään. Ne olivat olleet pelkästään muistutus tulevasta matkasta, vaihtelusta ja kiireestä.

   Posket hehkuen innosta hän oli touhunnut tavaroitten kimpussa, pakannut ja purkanut. Kokeillut miten parhaiten saisi omaisuutensa mahtumaan mukaan. Miettinyt, riittäisivätkö ne pahvilaatikot, jotka se mies oli ystävällisesti luvannut hänelle tuoda. Toivottavasti olivat tarpeeksi tilavia. Jännittynyt odotus ja aavisteleva ilo olivat paisuttaneet hänen rintaansa ja antaneet lisäpontta aherrukselle. Laulun hyräily oli tuon tuostakin väkisin pyrkinyt esille hänen huuliltaan.

   Vähän väliä hänen oli täytynyt vilkaista peiliin todetakseen, olivatko kiharat kohdallaan, säteilivätkö tummansiniset orvokkisilmät vielä yhtä veikeinä ja mahtoivatko posket sittenkin olla liian punaiset. Pitäisikö sitä hehkua hieman lieventää puuterilla? Tyttö ei saa olla liian innokkaan oloinen.

   Mutta nyt, tällä hetkellä, kun aikaa oli kulunut vain runsas tunti, tämä huoneessa lojuvien tavaroitten sekamelska heijasti lähinnä sitä toivotonta kaaosta, joka vallitsi neitosen mielessä. Usein, liian usein, hänen oli pakko istahtaa sängyn reunalle ja painaa kädellään rintaansa. Merkillistä, miten sielullinen tuska ilmenee selvänä fyysisenä kipuna. Se ei toki ollut pelkkää kuvittelua, vaan sydäntä todella kouristi ja ahdisti. Piti ihan henkeä vetää. Parasta avata ikkuna, ettei happi vallan loppuisi. Leenan käsi painui väkisinkin rinnalle. Jalat eivät tahtoneet millään kannattaa, joten sängyn reuna oli jatkuvasti käytössä vähänkin suuremman ponnistelun jälkeen.

   Vihdoinkin hän oli saanut kerittyä narunpätkän, jota mies oli pitänyt kädessään. Tämä oli tuonut hänelle paksua narua ja maalarinteippiä pakkaamista varten. Neitonen piteli kerää oikeassa kädessään ja kosketti sitä varovaisesti vasemman käden etusormella. Rinnasta kouristi taas. Voiko ihmisestä jäädä energiaa esineisiin? Voivatko ne myöhemmin säteillä ympäristöönsä tunnelmia ja muistoja, joita herkkä persoona pystyisi vastaanottamaan ja tulkitsemaan?

   Leena muisti kuulleensa kertomuksen, jossa haavoittunut sotilas oli maannut tuskissaan ja kuolinkamppailuissaan viltin alla. Verinen ja valittava nuori mies, joka ei olisi vielä halunnut lähteä kuolemalle. Oli vain lähdettävä. Huopa oli sen jälkeen heitetty jonnekin ullakolle, josta vuosia myöhemmin joku nainen oli sen löytänyt ja mennyt ulos sitä  tuulettamaan. Kun nainen oli räväyttänyt peitteen levälleen, siitä oli kohonnut harmaata usvaa. Ei toki pölyä, vaan epämääräinen hahmo. Melkein kuin haamu. Huovan puistelija oli heti sillä hetkellä tuntenut samaa kipua ja kuoleman hätää kuin se nuori mies kauan sitten.

   Tyttö nousi harmistuneena vuoteelta. Eihän tästä pakkaamisesta tulisi kerrassaan mitään, jos hän vain miettii ja suree. Juna lähtisi parin tunnin kuluttua, ja tavaroita oli vielä hujan hajan ympäri yksiötä. Yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti pelottava ajatus. Voisiko näin kovaan henkiseen tuskaan kuolla? Tuskin sentään nuori ja terve ihminen, mutta kovalle tämä otti joka tapauksessa. Tarmo ja puhti olivat kaikonneet hänestä kuin tyhjentyvästä ilmapallosta. Pelkkä lässähtänyt riepu jäljellä.

   Tuskaa lisäsi vielä kaikkialla aistittavissa oleva  maskuliininen tupakantuoksu, jonka tuo tärkeä  hän oli jättänyt jälkeensä. Lähtisikö se koskaan tästä huoneesta? Tädin perhe syyttäisi häntä jälkikäteen luvattomasta savuttelusta. Se tuoksu tuntui yllättävän voimakkaana. Se aivan nujersi hänet alleen. Kuten mieskin oli hänen unelmansa ja tunteensa nujertanut, ja lähtenyt.

   Tuoksu olikin ainoa, mitä miehestä oli jäljellä, muistoja lukuun ottamatta. Kunpa vain pääsisi pian täältä pois. Kotiin. Muulla ei ollut nyt väliä. Nyyhkytys pusertui taas tytön huulilta, mutta päättäväisesti hän torjui kiihkeän halunsa itkeä. Millä hän saisi sen loppumaan, jos pato murtuisi? Kati ja Niina saattaisivat jo tulla. Etuajassa.

   Jälleen Leena nousi seisomaan. Jälleen muutama tarkoitukseton askel edestakaisin pienessä asunnossa. Kuin vanki mittailisi sellinsä lattiaa. Häntä ei ollut tuomittu kärsimään elinkautistaan tähän huoneeseen, vaan muistoihinsa. Murheeseensa. Tyttö heitti huolimattomasti jonkin tavaran tai vaatekappaleen laukkuun. Kuhan hänes on.

   Vilkaisu kelloon. Miten voikaan tunnissa kaikki muuttua? Mutta niinhän tapahtuu liikenneonnettomuuksissakin ja pommi-iskuissa. Nyt ei vielä tiedä mitään. Ollaan iloisia ja terveitä. Viiden minuutin kuluttua tuhoa ja hävitystä. Itkua ja kuolemaa. Savuavia raunioita. Lepattavia ahneita liekkejä. Kauhua.

   Tunti sitten oli vielä toivoa. Nyt ei siitä ollut enää rahtuakaan jäljellä. Hän oli mennyt. Hänellä oli todennäköisesti toinen. Mieleisempi. Leena kiskaisee ikkunan selko selälleen. Ehkä hajukin siitä hellittäisi. Mutta vain haju, sillä jokainen esine, jokainen kohta seinässä ja huonekaluissa tuo elävästi mieleen hänet.

   Kotiin pääsy tuntuu valtavalta helpotukselta. Edes jonkinlaiselta lohdutukselta tässä masennuksessa. Sitten ei tarvitse ajatella mitään. Ei hän uskaltaisikaan ajatella mitään. Ei ollut enää mitään ajateltavaa. On vain muistoja, joita ei voi muuksi muuttaa.

   Vielä kerran Leena vaipuu vuoteen reunalle. Se onkin ollut ainoa istuin, jossa on hiukan tilaa. Tuolit täpötäynnä houkuttelevia ja toivorikkaita vaatteita. Vaistomaisesti hän siirtää syrjään erään mekon helman, ettei se rypistyisi. Vaikka mitä sillä oli enää väliä? Kuka hänen hameenhelmoistaan piittaa? Tai hänestä? Ketä varten hän tästä lähtien pukeutuu?

   Kiihkeän kaipauksen kohde on tällä hetkellä ilta. Makuuvaunun pimeys, vaunujen yksitoikkoinen jyskytys ja pyörien raju rytinä, kun juna etsii hurjassa vauhdissaan uusia raiteita, uutta tietä ja suuntaa. Ripustimissa riippuvien vaatteitten veltto ja hetkuva tanssi seinällä. Ahtaan hytin ja kapean vuoteen epämääräinen natina, johon epätoivoisen itkun ja pohjattomien nyyhkytysten äänet vaivatta hukkuvat. Samalla kun juna ponnistelee ja puuskuttaa kotiinpäin.

   Lopultakin ovat kaikki tavarat laukuissa ja laatikoissa. Eivät missään esimerkillisessä järjestyksessä, mutta ainakin kannet menevät kiinni. On se vain ihme, että joku osaakin pakata ja siivota jälkiään tällaisessa mielentilassa.

   Olisipa hänellä kyky järjestää ajatuksensa ja tunteensakin pelkästä päättäväisyydellä ja kelloon vilkuillen. Mutta Leenan on pakko lähteä eikä hän tänne enää haluaisikaan jäädä. Ei voisikaan. Ei kestäisi enää yhtä ainoata yötä. Ennemmin vaikka kuusen juurella. Hän vaikka kävelisi kotiin, monta sataa kilometriä, mutta tänään on päästävä lähtemään. Pois täältä, kärsimyksen paikasta. Surullisten, mutta sittenkin suloisten muistojen kammiosta.

   Tavarat ovat jo eteisessä. Pian ystävättäret tulisivat. He auttaisivat häntä kuljettamaan ne asemalle. Tyttö huokaisee. Kun vain jaksaisi keskittyä kuuntelemaan heidän hilpeätä rupatteluaan ja vielä joten kuten järkevästi vastaamaankin heidän touhukkaisiin kysymyksiinsä.

   Takki vielä päälle. Kierros asunnossa. Leena aukoo koneellisesti komeroitten ja kaappien ovia. Vetää raskaita ja vastustelevia laatikoita esille lipastosta. Ummehtunut lemu tulvahtaa nenään. Ai niin, ikkuna oli unohtua auki. Asuttua ja elettyä. Hänkin on varmaan  lisännyt jonkin tuoksuvivahteen tähän hajujen kirjoon. Ensin onnellisempia, sitten tuskallisia. Pystyvätköhän hajutkin ilmaisemaan iloa ja tuskaa?

   Yhä hän vain tarkistaa, että kaikki on otettu. Kaikki mikä hänelle kuuluu. Tietäähän hän sen muutenkin. Hän on niin moneen kertaan käynyt kaiken läpi. Hän ei haluaisi myöhemmin soitella tänne ja pyytää lähettämään unohtuneita tavaroita. Ei mitään yhdyssidettä tänne. Ei pienintäkään. Kunhan vain pääsee tästä kaikesta irti ja nopeasti.

   Tyttö oli tarkistanut kaapit jo ennen miehen tuloa, jotta jäisi enemmän aikaa yhdessä oloon. Miehen kanssa. Kaikki muistutti hänestä. Hänen teki mieli raijata pakkaukset jo pihalle. Kati ja Niina voisivat ottaa ne sieltä. Hän halusi ehdottomasti poistua aivan yksin tästä tilasta, jossa...

   Melkein äkäisesti hän työntää ja kiskoo kaikki painavat laukut ja laatikot ovesta ulos. Sitten hän palaa huoneeseen, jossa taas on edessä hätäinen kierros eri kohdissa. Nopea katsahdus niihin paikkoihin, jotka ovat niin täynnä jotakin yhteistä. Miehen ja hänen. Nojatuoliin, jossa...

   Leena haraa vastaan kaikin voimin, mutta tuo muisto on niin väkevä, että se murtaa muurin ja tulvan lailla valtaa mielen. Hän näkee miehen istumassa tuolissa hieman hajareisin. Itse hän istuu miehen polvilla, hyvin syvällä ja pitää toista käsivarttaan rakastettunsa kaulalla. Sillä rakastaja hän tietenkin oli ja kiihkeä. Tyttö ei ollut millään keksinyt, mihin hän olisi asettanut toisen kätensä, joten hän antoi sen levätä rentona sylissään. Mies hypistelee hänen sormiaan, siroja ranteitaan, pehmeitä hiuksiaan, puseron miehustaa. Varovaisesti aivan kuin etsien ja miettien, mistä alkaisi valloitusretkensä.    

   Tyttö oli katsellut tarkkaavaisena miehen kasvoja. Ne tulivat yhä vain punaisemmiksi, koska ne hehkuivat kiihkosta ja intohimosta. Hymy oli toisaalta mairea, toisaalta hämillinen. Hän oli odottanut aloitetta miehen taholta. Silloin se tapahtui. Ohuen mekkonsa läpi tyttö tunsi jonkin liikkuvan. Jonkin pienen ja yritteliään. Se liikkui edestakaisin, etsi ja kaipasi. Melkein pisti. Sitten...

   Leena pysähtyi kiihtyneenä ja pelästyneenä keskelle huonetta. Katsoi tuolia kuin noiduttuna. Melkein näki miehen siinä. Mitä oikeastaan oli tapahtunut? Todella? Mutta miksi mies oli äkkiä työntänyt hänet syrjään, hypännyt pystyyn, rähjännyt ja rynnännyt ulos huoneesta? Taakseen katsomatta. Mies kai valitsi sen toisen ennemmin kuin hänet. Vai valitsikohan? Taisi olla hurmuri. Halusi kai päästä heistä molemmista eroon. Etsiä uuden hurmattavan. Luultavasti mies oli järjestänyt samanlaisia kohtauksia muittenkin luona?

   Vielä lyhyt silmäys tuoliin. Ei, nyt hänen täytyy lähteä pihalle, ennen kuin tytöt ryntäävät tänne hälisten ja uteliaina. Onneksi en ole kertonut heille mitään. Eivät he ole ehtineet tulla niin hyviksi ystäviksi. Kunpa vain voisi olla ajattelematta junaan asti. Siellä. hytin pimeydessä hän uskaltaisi jo itkeä. Jotta tämä puristus ja kylmyys lieventyisi. Nopeasti vain ulos.

   Jälkeenpäin Leenan oli vaikeata muistaa tarkalleen sitä, millainen jäähyväishetki oli ollut. Tytöt olivat tietysti vuolaasti puhuneet jotakin. Koko ajan toistensa suuhun malttamatta kuunnella keskustelukumppaniaan. Nauroivat ja kikattivat. Lörpöttelivät kuin tropiikin apinat ja kehottivat häntä käymään, jos sattuisi asiaa tänne päin. Ei takuulla satu, jollei sitten se mies...Ei se mitään enää halua. Loppu mikä loppu.

   Tyttö oli varmaankin vastaillut riittävästi ja myös tarpeeksi kohteliaasti, koska Kati ja Niina olivat vaikuttaneet huolettomilta ja luontevilta. Hänestä heijastuva vakavuus, kalpeus ja vaitonaisuus soveltuivat saumattomasti tähän erojaistunnelmaan. Hänhän joutui jättämään vasta löydetyt ystävättärensä ja matkustamaan niin kauas. Toiselle puolelle Suomea.

   Sen Leena ainakin muisti selvästi, että kun hän lopultakin seisoi vaunun ahtaassa eteisessä ja tytöt hypähtelivät ja kihersivät laiturilla, hän tunsi suunnatonta helpotusta, koska tiesi aivan lyhyen ajan kuluttua saavansa vetäytyä hyttinsä yksinäisyyteen. Sitten oli vain kestettävä junailijan vierailu, ja sen jälkeen hän olisi yksin, totaalisesti yksin. Tällä hetkellä kaikki oli vielä torjuntaa, mielikuvien hätäistä karkottamista, hapuilevaa yritystä unohtaa.

   Kotona hän mahdollisesti selostaisi kaiken äidille. Vai kertoisiko? Ehkä sittenkin vain parhaalle ystävälleen Maikille? Hän kertoisi miesten petollisuudesta. Voi niitä lupailevia silmäyksiä, joita kaveri oli singonnut häntä kohti. Niitä ihailevia hymyjä, silmäniskuja ja vitsikästä juttelua. Tyttö oli tuntenut olevansa kaiken rakkauden keskipisteessä. Ainoa oikea hänelle.  

   Jälleen sukelsi se huone mieleen. Se tuoli ja kaikki muu. Vaununosaston hämärässä, junan epätasaisesti nytkytellessä kohti kotia tyttö huomasi, että hänen viiltävää mielipahaansa jonkin verran lievensi tietoisuus siitä, että monilla muilla nuorilla naisilla asiat olivat vieläkin hullummin. Elämä saattoi olla vieläkin tuskallisempaa.  

   Kuinka karmealta mahtoi tuntua niistä, jotka olivat antaneet miehen oikein suudella itseään. Tai tehdä jotakin muuta pelottavaa, ja sen jälkeen joutua rakastettunsa hylkäämäksi. Kuinka sellaista saattoi kestää, kun hänelläkin oli näin vaikeata? Hänhän ei ollut tehnyt mitään sellaista. Ei tällä heidän viimeiselläkään tapaamisella. Aikaisemminhan mies oli aina tullut vierailulle joko Katin tai Niinan seurassa.

   Mies olisi kai halunnut, mutta hän oli istunut jäykkänä kuin rautakanki tämän sylissä. Ei ollut osannut tehdä muuta kuin ihmetellä. Silloin mies oli suuttunut, haukkunut häntä kokemattomaksi ja lapselliseksi tytönrääpäleeksi. Sitten lähtenyt. Oli vielä paiskannut oven kiinni jälkeensä, niin että kuisti oli kajahdellut.

   Leena heittäytyi vaatteineen päivineen hytin laverille. Haikeat nyyhkytykset ja niiskutukset vain lisäsivät hänen itsesääliään.  Onneksi ei tarvinnut mennä kouluun ennen kuin viikon päästä. Hän aloittaisi peruskoulun seitsemännen luokan. Mitä iloa oli mistään? Kunhan vain sai itkeä ja pääsi kotiin äidin luokse.

HARAKANPESÄSSÄ

1. Ylämäkeä huipulle            

   Naisen pää on hieman takakenossa. Ei sen vuoksi, että hän nuuskisi kevätilmaa tai seuraisi harakkapariskunnan touhukasta pesäntekoa alastomassa tuomessa. Ei, vaan pään asento johtuu suuresta voimanponnistuksesta. Raskaan polkupyörän työntämisestä jyrkkää mäkeä ylös. Salkku roikkuu ohjaustangossa ja alituisesti nykii ajoneuvoa vinoon.

 - Olisinpa sittenkin vuokrannut asunnon A-rapusta, niin ei olisi tarvinnut joka ikinen päivä kestää vielä nämäkin ponnistelut ja rasitukset kaiken muun lisäksi, mutisee nainen ohuitten, kuivien huuliensa raosta. – Vaan rahastapa kaikki on kiinni.

   Jennin on aivan pakko pysähtyä hetkeksi huoahtamaan, vaikka ei häntä ikä vielä paina, hieman alle neljänkymmenen eikä edes ylipainoinen. Niistä ongelmista hän sai tarpeekseen kuulla asiakkailtaan. Ei toki enää potilailtaan. Kaikki tuntuvat olevan nykyään asiakkaita, niin sairaaloissa potevat kuin myös palvelutalojen asukkaat. Jopa poliisi ohjailee vastaan rimpuilevaa, oksentelevaa ja saatanoilla sadattelevaa asiakastaan Mustaan Maijaan.  

   Nainen pidättelee pyöräänsä ja huokauksiaan. Tämäkö on kaiken huippu ja päätös? Tämänkö korkeammalle en enää pääse? Hän kääntyy hitaasti ja vaivalloisesti katsomaan alas joelle. Leveä ja vuolas. Jäälautat kiitävät kovaa vauhtia kohti merta, ja oletettavasti vapautta. Mikään ei tunnu enää olevan sitä, mitä hän on luullut tai jopa vakaasti uskonut.

   Jenni ei ole koskaan voinut sietää rajusta elämästä muistuttavaa, kohisevaa koskea sen paremmin kuin virtaavaa vettäkään. Kävellessään tai pyöräillessään pitkin joen rantaa hän aivan tietoisesti välttää katsomasta alas. Etenkin sillalla. Huimasi. Pakko oli myöntää, että itse asiassa pelotti. Avomies Tomppa kiusoitteli häntä ronskiin tapaansa ja kyseli, kuinka moni asiakas oli istunnon päätteeksi masentunut niin syvästi, että on painellut suoraa päätä mäen alapuolella kuohuvaan virtaan.

   Naista inhotti, koska juuri sellaisiakin potilaita hänelle oli osunut. Sellaisia, jotka olivat juuri ja juuri selvinneet surmanhypystään, sellaisia, jotka uusivat yrityksensä tasaiseen, vaan ei tappavaan tahtiin ja niitä onnettomia, jotka vasta suunnittelivat päiviensä päättämistä.

   Vihdoinkin nainen sijoitteli pyöräänsä telineeseen ja mietti, josko sittenkin jättäisi sen seuraavalla kerralla A-rapun eteen. Ei ollut uskaltanut, koska siinä rapussa asuvalta kihlakunnan  syyttäjältäkin oli vohkittu upouusi pyörä vain kaksi viikkoa taloon muuttamisen jälkeen. Ikinä sitä ei ollut saatu takaisin. Vielä vilkaisu C-portaan edestä rannan puistokäytävää pitkin vaeltaviin koirankuljettajiin. Muovipussit ojossa nämä lainkuuliaiset kansalaiset odottelivat lemmikkiensä tuotoksia.

   Kolmas kerros ja pieni kaksio, joka sisukkaasti tuoksui lääkkeille, sairaalalle ja kärsimykselle. Jenni riensi avaamaan ikkunaa. Rouva Aune Vähänen saapuisi varttitunnin päästä. Hänen herkkä ja hermostunut nokkansa vaati vähintäänkin Jäämereltä henkäilevää tuuletusta. Henkeä ahdisti ja kurkkua kutitti.

   Vielä ehti kastella kukat ja korjailla pieniä, kodikkaita koriste-esineitä parempaan järjestykseen. Ympäristön siisteys ja harmonia ovat tärkeitä, kun mielen tasapaino on sitä ja tätä. Tomppa nauroi hänen pikkutarkkaa siivoamisintoaan. Miestä kun ei häirinnyt juuri mikään. Työpöydät sekä kotona että toimituksessa olivat yhtä kaaosta ja sekamelskaa. Jenniä melkein hirvitti. Miksi he yleensä seurustelivat? Mitä he saivat toisiltaan, koska naisen tarjoama sopusointu ei kuitenkaan kelvannut? Oliko heillä mitään yhteistä? Muuta kuin velkainen talo.

   Kas niin, ovikello pirisi. Tai särisi. Sille pitäisi tehdä jotakin. Jokin iloinen ja rohkaiseva sävelmä piristäisi alakuloisia asiakkaita. Jenni vilkaisi peiliin ja sipaisi sileitä hiuksiaan. Parannustyö saattoi alkaa. Oma vastaanotto. Isäkin olisi varmaan häneen tyytyväinen, koska matka huipulle oli alkamassa. Vai oliko? Olisi sittenkin pitänyt erikoistua eläimiin, vähemmän monimutkaista ja vastuullista.

2. Erotako vai ei?      

 - Hei, luulin jo, ettet ole vielä paikalla, puuskutti Aune. – Nuo portaat. Ei tänne kovin heikkovoimaiset pääse.

 - Tähän asti ovat päässeet, mutisi Jenni hiukan harmistuneena. – Ei heillä jaloissa ole vikaa.  

 - Vaan päässä, letkautti asiakas. – Olenko mielestäsi aivan kahjo, kun juoksen täällä työkseni eikä mitään selvyyttä ota syntyäkseen? Ainakin Kai pitää tätä aivan turhana hömpötyksenä.

 - Itsehän päätät asioistasi. mitä siihen aviomiehellä tai kellään muullakaan on sanomista.

   Yhden asian nuori psykiatri ainakin oli oppinut. Potilaista on pidettävä kiinni hinnalla millä hyvänsä, etenkin kun on pienen yksityisvastaanoton varassa. Suurin osa koko toimeentulosta ja uuden asunnon suurista veloista oli lastattu hänen hieman kyhärille harteilleen. Tomppa oli väkisin halunnut ostaa tilavan omakotitalon parhaasta kaupunginosasta. Johan sitä lääkärin palkoilla kelpasi, vaikka lainan maksamista riitti vielä niistä opinnoistakin.

 - Ai sulla on uusi taulu. Kuka sen on maalannut? Ai että Hankala? Sillähän oli näyttely äskettäin. Aika räikeät värit.

 - Ajattelin, että raikkaat värit virkistävät poti…asiakkaitani ja minua itseänikin.

 - Oletkin niin nuutunen näköinen. Vieläkö sulla on sitä köhää? Ettei vaan tartu.

 - Yskä on ohi ja voin erinomaisesti, puolustautui Jenni ja oikaisi hintelää olemustaan. – Mitä sinulle tänään kuuluu?

   Aune Vähänen aloitti selostuksensa. Sitä samaa. Jenni oli tehnyt uskollisesti muistiinpanoja käyntikerroista, joita oli jo melkoinen määrä, lähes kerran viikossa vajaan vuoden ajalta. Sitä yhtä ja samaa. Mies oli kauhea. Tampereella opiskeleva tytär ei soittanut päiväkausiin eikä häntä tavoittanut kännykästäkään. Oliko vaihtanut numeron salaiseksi? Törkeätä huolehtivaa äitiä kohtaan. Työtoverit olivat kauheita. Taloremontti kesti ja kesti ja tuli pöyristyttävän kalliiksi.

 - Miksi sitten remontoitte, jos kumminkin satutte eroamaan?

 - Siitä saa paremman hinnan, sanoo Kai. Eikä mies aio ollenkaan erota, sillä kohtalaisestihan tämä liitto menee hänen mielestään.

 - Entä omasta mielestäsi?

 - Olenhan jo sata kertaa selvittänyt sinulle, että Kai on kauhea ja mikään ei mene edes tyydyttävästi. En kestä enää.

 - Oletko tehnyt mitään asian hyväksi?

 - Siis mitä?

 - No ottanut selvää niistä eromahdollisuuksista.

 - Olenhan minä. Meillä ei ole avioehtoa, joten en minä ihan puille paljaille jää. Jos talosta saa hyvän hinnan, kumpikin voi hankkia pienen pesän jostakin kerrostalosta. En vain viihdy missään kopperossa ja läävässä meiskaavien naapurien keskellä eikä viihdy Kaikaan.

   Jenniä alkoi kyllästyttää jo tässä vaiheessa. Vielä yli puoli tuntia jäljellä. Hän aivan säpsähti, kun Aunen kännykkä soi.

 - Joo anteeksi, en muistanut sulkea sitä. Joo haloo…Joo olen täällä psykiatrilla…Sanoinhan, että tulen ennen kahtatoista…Ai että pitää ostaa voileipäkinkkua. Joko olet muka hotkinut kaiken? Se on kallista…Joo ostan minä…Katso samalla, onko kaapissa tarpeeksi maitoa.

 - Anteeksi nyt Jenni, mutta täytyyhän tätä arkeakin hoidella…Jaa että puoli tölkkiä. No minä ostan sitäkin…Heippa.

   Koko puhelun ajan potilaan ääni oli ollut ihan normaali. Lievän alkuhämmennyksen jälkeen hän jutteli jopa leppoisasti. Normaali perheenemäntä keskustelee arkipäivän tarpeista normaalin aviomiehensä kanssa. Jenni ärsyyntyi taas. Ei saisi, mutta kun risoi.

 - Hyvinhän teillä menee tuosta puhelusta päätellen. Tiedän aviopareja, jotka eivät pysty edes maitotölkistä puhumaan ilman hillitöntä riitaa ja syyttelyä.

 - Ai jaa? Ihmiset ovat erilaisia, totesi Aune topakasti. - Emme me mikään keskivertopari olekaan. Vielä kymmenen vuotta sitten olimme suhtkoht tyytyväisiä, joskus jopa onnellisia.

 - Miksette muistele niitä aikoja ja yritä palata samoihin tunnelmiin ja käytösmalleihin?

 - Ei käy. Kai ei suostu puhumaan menneistä. Hän elää kuin päiväperhonen vain tätä hetkeä. MINÄ kyllä haluaisin pohtia ja analysoida, missä suhteemme alkoi mennä pieleen.

 - Missä se meni?

 - Noo, tuli se viina ja epämääräiset matkat. Tosin hän oli ollut reissussa muutenkin, koska työ on sellaista kaupittelua.

 - Onko viinan käyttö viime aikoina lisääntynyt?

   Siihenkin Jenni olisi voinut suoralta kädeltä vastata edellisten kertojen perusteella.

 - Ei sanottavammin, mutta viikonloppuisin joskus enemmän. Ei koskaan työpäivinä, koska pitää olla selvä ja ajaa kilometritolkulla työkeikkoja.

 - Onko hänen käytöksensä uhkaavaa tai väkivaltaista?

 - Ei enempää kuin ennenkään, vastasi Aune toistaen uskollisesti aikaisempia sanojaan. – Koen sen vaan niin kamalan epämiellyttävänä.

 - Uhkaileeko hän sinua?

 - Haukkuu ja kiroilee. Rumiakin sanoja. En siedä sellaista räävitöntä kielenkäyttöä ja nimittelyä. En tyttäreltäkään, mutta…

   Aune mietti hetken.

 - Isältään se tyttö on sellaista oppinut. Ainaista sinnittelyä, vastaan panemista ja riitelyä. Kai oikein yllyttää tytärtämme uhmaamaan minua.    

 - Voisitko mainita jonkin esimerkin?    

 - Jos vaikka määräsin kotiintuloajaksi kello yhdeksän illalla, mies mokoma venytti ajan puoli kymmeneen. Ihan vain minun kiusakseni ja mielistelläkseen tyttöä.    

 - Minkä ikäinen Jaana oli siihen aikaan?  

 - Lukiossa, 16 tai 17.  

 - Entä se väkivalta? kuiskasi Jenni voipuneella äänellä.    

 - Se on joskus tarttunut kiinni olkapäistä ja ravistellut minua. Ravistelee minuun kuulemma järkeä. ”Eikö se akka jo ala mennä sun kaaliis?” Niin rumasti hän minua puhuttelee, tyttärensä hellää äitiä.  

 - Onko tyttökin ollut tuollaisen kohtauksen todistajana?  

 - Vaikka kuinka monta kertaa. Jaana-parkani saa varmaan kauheita traumoja eikä enää koskaan osaa suhtautua miehiin asiallisesti.  

 - Miten tyttäresi on tuollaisessa tilanteessa reagoinut?      

 - Ei juuri mitenkään. On vain tokaissut jotakin ja vetäytynyt huoneeseensa.    

 - Mitä hän on esimerkiksi sanonut?    

 - Noo esimerkiksi, että anna iskä jo olla tai ei se siitä parane tai tunnethan sä mutsin tai yhtä tyhjän kanssa tai älä haaskaa energiaasi siihen vitun aivokääpiöön.    

   Aune veti nenäliinansa esille ja nyyhkäisi pari kertaa.    

   Hienoa, enää viisi minuuttia jäljellä. Ammattimoraali ei antanut lupaa keskeyttää istuntoa kymmentä sekuntiakaan aikaisemmin, joten Jenni valmistautui loppurituaaliin. Sitä hän venyttäisi sopivilla sivulauseilla, jos viisari vain itsepäisesti pysyttelisi edellisen minuutin puolella.

 - Kas niin, rupatteluhetkemme alkaa olla lopuillaan. Hienoa, kun osaat purkaa sydäntäsi noin estottomasti ja vapaasti. Toivottavasti seuraavalla kerralla sinulla on helpompi olo ja olet päässyt lähemmäksi ratkaisuasi.  

 - Mitä ratkaisua? kysyi Aune melkein hätääntyneenä. – Mitä minun pitäisi tehdä?  

 - Se sinun on päätettävä itse. Ei sitä voi toinen sanella. Se olisi liian suuri vastuu asiantuntijallekin. Kas niin, seuraava asiakas saapuukin vajaan puolen tunnin päästä. Hyvää päivän jatkoa.  

   Omatunto hieman soimasi siitä asiakkaasta. Tämähän oli perunut tapaamiseen, mutta voihan hän tulla sittenkin.

 - Mutta, mutta minä olisin vielä, soperteli Aune. - Miksi nämä kokoontumiset ovat näin lyhyitä ja päättyvät ennen kuin ovat kunnolla alkaneetkaan? Enkö voisi varata ylimääräistä aikaa? Tulisiko se kauhean kalliiksi? Jos voisit antaa alennusta, kun meillä on ollut niin pitkä hoitosuhde ja kaikkea? Minä…    

   Jenni huiskutti ovenraosta, huokaili ja pisti vielä varmuusketjun päälle. Siihen hänellä oli omat hyvin perustellut syynsä. Ei toki Aune Vähäsen vuoksi, vaan niitten toisten.  

   Nainen istuutui työpöytänsä ääreen ja katseli ulos. Haluttomana ja jotenkin pettyneenä. Tämäkin vielä. Piti olla jokinäkymä huoneistovälittäjän mukaan, mutta koko lukaalista ei näkynyt muuta vettä kuin joskus pihalla kiiltelevät lätäköt. Eipä silti, että hän olisi siitä joen tuijottamisesta nauttinut, mutta harmitti sekin huijaus. ”Puut ovat kasvaneet”, puolusteli myyjärouva myöhemmin mainoksiansa. Totta varmaankin, ikivanhoja esittelylauseita, ja vielä parempi näkymä oli ollut siihen aikaan, kun koko rakennusta ei ollut olemassakaan.

  Koko elämä oli petollista ja epävarmaa. Vai olivatko hänen odotuksensa olleet liian suuria, epärealistisia? Äiti oli aikanaan kummastellut, miksi tytär lähti lukemaan psykologiaa.

 - Mikä ihmeen viehtymys sinulla on tärähtäneitten pariin? Niitä tässä suvussa on ihan riittämiin, oli äiti vaahdonnut.

   Ikävä kyllä se piti paikkansa. Yksi täti oli hysteerikko, toinen nieleskeli liikaa unipillereitä, kaksi sukulaismiestä oli hirttänyt itsensä, ja enoraiska oli virunut mielisairaalassa vuosia. Terveet eli rajalla horjuvat marginaali-ihmiset olivat joko tiukkapipoisia, työuupumuksesta kärsiviä opettajia tai turhautuneita taidemaalareita.

   Ehkä juuri tästä synkähköstä taustastansa johtuen Jenni oli liukunut psykologian pariin, ensin vain harrastuksen vuoksi ja viimein vakaana valintana. Hän voisi toteuttaa itseään ja kutsumustaan auttamalla masennuksesta ja mielenhäiriöistä kärsiviä lähimmäisiään.

   Unelmia ja tie huipulle. Ei sentään itse Freud mutta ainakin jonkin asteen freuditar. Kuuluisa ja keksii uusia hoitomenetelmiä. Nobel-palkinto häämötti. Hulluko hän oli? Tai jollei ole unelmia, ei ole elämääkään.

   Jenni huokaisi. Joko kello oli noin paljon? Tomppa varmaankin kokkasi täyttä päätä. Ei varsinaisesti motkottanut, mutta ainakin ihmetteli, missä avovaimo kuppasi niin myöhään.

 - Onko sinulla ylitöitä vai missä sinä luuraat? mies oli toisinaan tiukannut.

 - Teen heti tarkat muistiinpanot potilaistani. Se on vaativaa ja vastuullista työtä, oli Jenni selostanut tärkeänä.

 - Miksi et puhu nauhuriin niin kuin muut?

 - Kirjoittaminen on persoonallisempaa. Se luo tiiviin yhteyden asiakkaaseen. Kuin kättelisi häntä vielä kerran. Lisäksi se vie enemmän aikaa, koska…

   Nainen oli pelästyneenä nielaissut viimeisen lauseensa. Toivottavasti Tomppa ei ollut huomannut tuota epäloogisuutta. Ei tietenkään huomannut vaan kattoi pöytää täydessä touhussa. Lautaset kalisivat ja haarukat ja veitset kilisivät miehen suurissa ja aikaansaavissa kourissa.

   Psykologi oli monesti jälkeenpäinkin miettinyt tuota ”freudilaista lipsahdustaan”. Sanoiko hän tietämättään totuuden? Halusi viivytellä pienessä turvallisessa pesässään ja välttää kohtaamasta Tomppaa, joka oli niin arkinen ja huoleton. Hän oli ihan väen vängällä yrittänyt onkia esiin ongelmia miehen menneisyydestä. Eikö lapsenakaan ollut tapahtunut mitään kauhistuttavaa tai murheellista?

   Ei, mutta nyt hänen on jo pakko lähteä. Muistiinpanot visusti laatikkoon ja laatikko lukkoon. Avain sievästi mustan olkalaukun uumeniin. Valot sammuksiin, raplausta varmuusketjun kanssa, sitten ulos ja alamäkeen. Hän ei koskaan uskaltautunut ajamaan sitä alas, vaan talutti pyöräänsä ja joutui jarruttelemaan sitä kaikin voimin. Saappaan korot kuluivat. Kompuroi tai liukasteli, säästä riippuen.

   Hänestä tuntui, että talon asukkaat seurasivat hänen kulkuaan hieman huvittuneina. Ei saanut horjahdella eikä näyttää heikkovoimaiselta. ”Terve sielu terveessä ruumiissa.” Mieluummin hän olisi muotoillut tuon sananlaskun hieman toisin: ”Terve ruumis terveen sielun ympärillä”.

   Hän yritti usein tietoisesti välttää kaikkia sellaisia merkkejä, jotka voitaisiin tulkita hänelle epäedullisiksi ja jotka todistaisivat, että hän on jotenkin hermostunut ja omituinen. Kuin vastavetona ja kohtalon ivana noille ponnisteluille hänen silmänsä räpyttelivät taajaan, hän nuolaisi silloin tällöin huuliaan, hän nyppi huiviaan ja kaulustaan sekä koetteli vähän päästä, oliko olkalaukku tiiviisti paikallaan. Hänellä oli tapana yskähdellä, niiskuttaa ja väännellä suutaan. Hän nyökytteli, vilkuili ympärilleen kuin takaa-ajajaa vainuten ja raapi tarpeettomasti poskeaan. Ei sentään nykinyt korvaansa. Sehän olisi ollut valehtelijan merkki.

   Lopulta hän oli kadulla, kiipesi mustan pyöränsä selkään ja polki harvaa tahtiaan päin sinnikästä vastatuulta. Afganistanilaislakkia muistuttava harmaa lätsä oli vedetty tiukasti otsalle, ja beigenvärinen, viittamainen takki pörhistyi

koholle kuin viluisen varpusen höyhenet.

3. Sietämätöntä suhinaa            

   .

   Jenni viimeisteli edellisen päivän keskeneräisiä muistiinpanojaan. Satoi ja oli harmaata. Todellinen masentujien sää ja ilmapiiri. Juuri sellainen, jota oikeudessakin yritetään saada lieventäväksi syyksi raakaan tappoon. Mauri oli jo kolme minuuttia myöhässä. Luuliko se kaveri, että hänellä ei ole muuta tekemistä, kuin odottaa ja vahtia yhtä yksinäistä napaansa tuijottelijaa. Kaksi kuukautta tätäkin riesaa, mutta siitähän se palkka maksettiin.

   Hän oli aloittanut uransa etelässä, suuressa kaupungissa. Siellä hän oli tutustunut Tomppa Tuuralaankin. Monialainen ja vireä tiedonvälittäjä. Kuin raikas merituuli ankean työpäivän jälkeen sairaalassa. Ankeutta ei kestänyt kauan, siellä työpaikalla nimittäin, työntekijöitä vähennettiin. Hänet etunenässä, vaikka paperit eivät olleet hullummat.

   Tompalle kävi samoin, joskin Anneli arveli, että mies oli itse avittanut eroamistaan. Janosi vaihtelua ja oli aivan riemuissaan, kun sai muuttaa uudelle paikkakunnalle. Tänne kauas, pieneen joenvarsikaupunkiin. Jenni muutti mukana, koska arveli häämarssin pian kajahtavan.

   Erehdys. Aina löytyi esteitä. Liian vähän rahaa. Jennillä ei vielä vakipaikkaa. Hankittava kunnon asunto. Katsotaan nyt vielä vuosi. Oli katsottu jo neljä vuotta. Jollei kaksi aikuista ihmistä siinä ajassa opi tuntemaan toisiaan ja tietämään, mitä he haluavat, ei se selviä myöhemminkään. Silti kai oli toivoa. Vai halusiko nainenkaan enää sitä tiiviimpää yhteiselämää?

   Kaupungin sairaalasta ei vain löytynyt työtä. Jenni vuokrasi itselleen tämän kaksion ja aloitti yksityisvastaanottonsa. Tomppa oli ihmetellyt, että miksei hän satsannut niitäkin vuokrarahoja heidän yhteiseen asuntoonsa.

 - Täällähän voit pitää niitä istuntojasi. Olen kaiket päivät poissa, joten homma hoituisi hienosti.

 - En halua pyytää asiakkaita omaan kotiini, oli Jenni vastustellut. – Ei täällä ole sellaista rauhaa. He ainakin kuvittelisivat, että sinä ryntäät paikalle koska hyvänsä. Ohuet seinät ja ovia joka suuntaan.

 - Olen jo tulossa, huusi Jenni ja kiirehti ovelle.

   Ensin hän kuitenkin tirkisti ovisilmästä, kuka oli tulossa. Se Mauri.

 - Sehän kesti, marisi tulija. – Meikkaamassako olit?

   Jenni loukkaantui, koska hänen valjuilla poskillaan ja huulillaan ei ollut ehostuksen häivääkään. Pistelikö mies? Mitäs tulee tänne, jos on jo alkajaisiksi noin huonolla tuulella?

 - Hei ja tervetuloa. Sataa näköjään rankasti. Voit antaa varjon minulle, panen sen kylppäriin kuivumaan.

 - Aina sataa. Mikä täällä sihisee?

 - En minä vaan kuule mitään.

 - Tarkistuttaisit korvasi. Nyt taas. Tuon seinän takana.

   Molemmat kuuntelivat hartaina.

 - Se on vain naapurin vessa, juuri ja juuri kuuluu tänne.

 - Kohisee kuin vesiputous. Mikä se sellainen naapuri on, joka työkseen vessassa juoksee? Oletko valittanut isännöitsijälle?

 - Enhän minä noin pienestä.

 - Pienestä se juuri alkaa. Vähän päästä siellä on oikeat orgiat ja rockbändi. Meidänkin talossa moni on yritellyt rumpaliksi tai koloratuurilaulajattareksi, mutta siihenpä on tyssännyt. Siihen mun valitukseeni.

   Maurin kanssa oli pidetty analysoivia istuntoja vasta kaksi kuukautta, mutta jo niitten perusteella Jenni oli antanut miehelle nimen: Mauri Marisija. Vasta kestetty ero, huojuva työpaikka, naapuruston meluisuus ja siitä johtuva unettomuus olivat ne päällimmäiset ongelmat Mauri-raiskan kärsimysten tiellä.

   Sillä aikaa kun asiakas purki stressattua sydäntään, Jenni yritti keskittyä miettimään, miksi hän sittenkään oli ryhtynyt tälle alalle.

 - Vaihda ammattia, oli Tomppa huolettomasti heittänyt, jos hän oli yrittänyt ottaa asian esille. – Opiskelee ne sinua vanhemmatkin naiset eikä sinulla ole edes lapsia estämässä. Minä en sinua sido, kuten varsin hyvin tiedät.

 - Et siis välitä, vaikka lähtisin Amerikkaan asti opintojani suorittamaan?

 - Ikävöisin tietysti, mutta jos se olisi sinun parhaaksesi, siitä vaan.

 - En minä tiedä, mikä on minun parhaakseni, valitti Jenni alakuloisena.

 - Siinäpä se. Moi sitten, on sen kravattiklubin kokous, mutta tulen kyllä ennen puolta yötä.

 - Niin, anteeksi Mauri, voisitko toistaa äskeisen lauseesi?

 - Johan minä olen maininnut tästä asiasta sata kertaa. Missä rouvan korvat ovat?

   Jenni huokasi kuuluvasti.

 - Taidat olla stressatumpi kuin minä, huomautti Mauri melkein myötätuntoisena. – Raskas ala, myönnettäköön, alituiseen kuunnelle toisten murheita.

 - Niin on, mutta paneudutaan nyt tähän sinun ongelmaasi. Siis naapuri pitää autoansa tyhjäkäynnillä joka aamu, vaikka ei olisi pakkastakaan?

 - Senhän sanoin jo tämän istuntomme alussa. Ei, vaan joku on hankkinut riesakseen räksyttävän piskin. Se uikuttaa tai ulvoo päiväkaudet yksikseen.  

 - Oletko jo keskustellut naapurisi kanssa?  

 - En ole vielä ehtinyt, kun se kellarin käytävässä salaa tupakoiva rontti on vielä läksytettävä uudestaan. Hävytön väittää olevansa syytön. Tumpit on tiputtanut muka joku naapuritalon nuorista.  

   Jennin päätä alkoi särkeä. Hän pyyteli anteeksi ja käväisi keittiössä nielaisemassa yhden pillerin. Miedon vain.  

 - Janotti niin, hän puolusteli itseään palatessaan. – Söin jotakin suolaista aamulla.

   Psykiatri ehdotti, että mies laatisi itsekseen listan, mitkä asiat häntä eniten rassasivat. Sitten he voisivat yhdessä miettiä sopivaa ratkaisua kuhunkin pulmaan. Herra Marisija oikein innostui ja vetäisi repustaan muutaman paperiarkin.

 - Se oli hieno ehdotus, mutta olen jo ihan omin päin kirjoitellut muistiin näitä asioita. etteivät pääse unohtumaan. Katsopas, kolme tiheätä konekirjoitusarkkia.

   Nainen kumartui tutkimaan niitä paksujen linssiensä takaa. Ei voi olla totta. Näin hurjasti ongelmia yhden vasta viisikymppisen ja kohtalaisen terveen kaverin elämänvaelluksessa.  

 - Ettet nyt laske leikkiä ja yritä sumuttaa minua, Mauri?

 - Tämä ei ole leikin eikä naurun asia, koska…, mies keskeytti äkisti. – Odotas, yksi juttu oli unohtua. Se kikattaja.                    

   Mauri Marisija lisäsi listaan huolellisella kaunokirjoituskäsialallaan: ”Naapurissa asuva tytönhupakko nauraa kikattaa alvariinsa.”

 - Iloluontoinen neitonen, mumisi Jenni. – Kiva jos jollakulla on syytä iloon ja sen ilmaisemiseen.

 - Hevoshuumoriako vedät? kysyi Mauri myrtyneen näköisenä. – Nauraa toki saa ja iloita, kunhan ei häiritse muita.

 - Miten se paksun seinän läpi kuuluisikaan? jatkoi Jenni, jolle tuli aivan voittamaton halu väittää vastaan.

 - Kuuluu se, huonosti rakennettu talo. Siitäkin voisin kirjoittaa pari asiaa tähän luetteloon. Olen muuten  jo tiputellut sille letukalle postiluukusta moittivia lappusia. Ihan kohteliaita, kuten esimerkiksi: ”Senkin itsekäs, typerästi kikattava nuori pölvästi, minä sinut vielä ihmistavoille opetan.”

 - Kyllä tämä jo riittää, tokaisi terapeutti ja veti paperit pois. – Otan näistä vain kopiot, niin voin syventyä teemaan myöhemmin.

 - Kiitos, sepä ystävällistä. Joku edes suhtautuu vakavasti ongelmiini ja vaikeuksiini.

 - En muuten mielelläni käyttäisi ilmaisuja ”ongelma” tai ”vaikeus”. Ne tuovat heti mieleen jotakin negatiivista ja toivotonta. Joku on sanonut, että vaikeudet ovat vain astinlauta korkeampaan henkiseen kehitykseen. Kun on jostakin kokenut selviävänsä, on entistä paremmin varustautunut kohtaamaan uusia haasteita. Ikivanha klisee kuuluisi: ”Mikä ei tapa, vahvistaa.”

 - Ja pöh. Älä lankea tuollaiseen yksinkertaistamiseen ja kansanfilosofoimiseen. Odottaisin sinulta järkevämpää kannanottoa.

   Masentunut Mauri lähti rauhattomaan kotiinsa päätään pudistellen ja otsaansa rypistellen. Kiitti sentään kohteliaasti kynnyksellä. Jenni veti varmuusketjun päälle ja pidätteli huokaustaan. Siitä ei saisi tulla maneeria. Mikä tahansa asia ja huokaus päälle. Täytyypä kiinnittää hommaan enemmän huomiota, vaikka hän oli jo muutenkin kurkkuaan myöten täynnä itsensä tarkkailua.

4. Sitkeätä yrittämistä        

   Jenni seisoi ikkunan vieressä ja seurasi kahta lihavaa harakkaa, jotka kantoivat pesänrakennusoksia työpaikalleen. Taitavasti ne erottelivat tuomesta ja koivusta sopivan pituisia sitkeitä risuja. Työjako ei aiheuttanut riitaa. Tuntui kuin ne olisivat arvanneet toistensa ajatukset jo etukäteen. Ne mittailivat, arvioivat ja asettelivat sitten ohuet oksat sopivaan asentoon.

   Rakennustyömaa oli ollut toiminnassa jo useita päiviä. Pesä suureni ja laajeni ja alkoi viimein todella näyttää harakanpesältä. Epämääräisiä oksia törrötti joka suuntaan. Välillä pariskunta käväisi pesän sisälläkin mittomassa. Ne mahtuivat sinne vaivattomasti yhtä aikaakin. Täytyi ihmetellä sitä taitoa ja varmuutta. Oliko ne oikein ohjelmoitu tehtäväänsä? Koska ja kuka oli sen pesän pohjapiirroksen niihin asentanut?

   Olisipa helppoa, jos jaksaisi uskoa johonkin korkeampaan voimaan, järkevään, turvalliseen ja lapsiensa parhaasta huolehtivaan. Kunpa elämällä olisi jokin positiivinen tarkoitus. Ei vain tätä päämäärätöntä huiskimista puoleen ja toiseen.

   Nainen oli tarkastellut tuollaista harakanpesää jo edellisenäkin kesänä. Se oli tiukasti sommiteltu kahden paksuhkon oksan haaraan. Niin tiukasti, että vaikka melkoinen ukkosmyrsky pyyhälsi läpi tienoon, rakennelma pysyi turvallisesti paikallaan. Suuri puu oli huojunut rajusti ja haronut ilmaa pitkillä oksillaan.

   Joka hetki katsoja oli pelännyt, että pesä romahtaisi maahan tai ainakin kallistuisi ja tiputtelisi avuttomat poikaset kovaan asfalttiin. Ei huolta. Pesä kesti hurjimmatkin tuulen tuiverrukset. Se tuntui käsittämättömältä, koska tekele oli niin hajanainen ja ryteikkömäinen. Tuskin taitavakaan rakennusmestari osaisi punoa niin kestävää kotia ilman piirustuksia ja eri materiaaleilla kokeilemista.

   Miksi hänestä yhä useammin oli alkanut tuntua, että Tompan ja hänen yhteinen koti muistutti harakanpesää? Ei toki kestävyydeltään vaan siltä sekavuudeltaan. Edellisenä viikonloppuna Tompan kahdeksanvuotiaat kaksoispojat olivat käyneet vierailulla. Ihan tavallisia vilkkaita lapsia, mutta kun niitä oli tuplasti. Kaksi kertaa kaikki huolehtiminen, syöttäminen, sähinä ja muu touhu joka tapauksessa.

   Yksikin olisi riittänyt, etenkin, kun Jennillä ei ollut tiedossa yhtäkään. Ei ollut kokenut edes keskenmenoa. Ei näin ollen mitään pitävää näyttöä siitä, että hän voisi saada lapsia. Tomppa oli miehuuteensa todistanut. Ei avovaimossakaan mitään vikaa pitänyt olla, mutta kun ei niin ei. Ehkä se oli kohtalo?

   Tompan ex-vaimo, Liisi, oli reipas nainen. Poikia tuodessaan hän rupatteli iloisesti myös Jennin kanssa. Oliko se ylemmyydentuntoa? Ei saisi ajatella niin, mutta kun siltä tuntui. Kuinka joku voi olla noin luonteva ja huoleton? Paljon oli Liisikin saanut kokea vastoinkäymisiä ja huolia. Ensin yksinhuoltajana, sitten monenlaista kitkaa uuden miesystävänsä kanssa. Olivat vasta jouluna menneet vihille.

   Tarpeeton ero, oli Jennin mielipide. Ei liikaa alkoholia eikä missään tapauksessa väkivaltaa. Ei toista naista, vaikka mistä hän oli varma, ettei Tompalla nytkin olisi joku kiikarissa? Menevä ja hauska seuramies. Taikka aina se oli kotiinsa palannut.  Liisiä psykiatri ihmetteli. Hän se kai oli ollut aktiivinen osapuoli erossa. Ehkä jo silloin seurusteli sen suhdetoimintaeksperttinsä kanssa.

   Aune Vähänen soitti ja ilmoitti itku kurkussa, että hän oli pannut avioeronsa vireille. Siis jotakin edistystä edes jossakin asiassa. Jos se nyt oli mitään parempaan suuntaan purjehtimista. Liian heppoisilla syillä irti entisestä. Vaikka olihan Aune jo miettinyt puoleen jos toiseen. Kuinka monta vuotta? Jenni ei viitsinyt ruveta laskemaan. Kaikki oli niin hidasta ja pitkäpiimäistä. Vetkuttelua ja empimistä.

5. Ristiaallokossa  

   Seuraava asiakas herätti Jennissä huolen, jopa pelon tuntemuksia. Nuori tyttö, opiskelija, joka oli käynyt muutaman kuukauden istunnoissa. Sitten jättänyt kesken, koska tunsi itsensä parantuneeksi. Elämään oli tullut uusi rakkaus, joka vei voiton kuivan kälpäkän psykologin luona nyhjöttämisestä.

   Jenni oli melkein loukkaantunut, koska hänet oli hylätty jonkun poikaklopin takia. Lettipäinen nuorukainen oli joskus seisoskellut pihalla odottamassa Mirvaa. Ronkkinut moottoripyöräänsä ja putsannut kypäräänsä. Uskollinen Romeo joka tapauksessa, kun jaksoi harva se iltapäivä päivystää morsiantaan. Olkavarsissa komeilivat mahtavat tatuoinnit: tulta sylkevä lohikäärme ja hehkuvanpunainen ruusu.

 - Se peto kuvastaa kaverini monipuolisuutta, temperamenttia ja rohkeutta, mutta ihanana vastapainona hänessä on rutkasti ritarillisuutta ja romantiikkaa, oli rakastunut neitonen valistanut psykiatriansa.

   Kaksi päivää sitten Mirva oli hätääntyneenä soittanut ja pyrkinyt taas terapiaan. Jotakin ikävää oli tapahtunut. Tyttö oli ollut aivan epätoivoinen, joten Jenni lupasi järjestää hänelle ajan mahdollisimman nopeasti. Helppoa se olikin. Psykiatri ei ollut avomiehelleenkään kehdannut tunnustaa, kuinka harvalukuinen hänen potilasjoukkonsa todellisuudessa oli. Tällä menolla hänen olisi sittenkin pakko siirtää työpaikkansa heidän kotiinsa. Ei innostanut.

   Mirva tuli ajoissa ja aloitti itkuisena huoliensa purkamisen. Sami oli hänet jättänyt eikä hartaista pyynnöistä huolimatta luvannut palata takaisin. Tyttö oli kuulemma jotenkin outo. Jätetty morsian oli yrittänyt myös uhkailla, mutta siitäkään ei ollut apua.

 - Millä tavalla uhkailit? Jenni kysyi huolestuneena.

 - Uhkasin lopettaa itseni, jollei Sami jätä sitä toista. Hyppään taas jokeen.

   Jenni yritti monelta kantilta selittää nuorelle neidolle tuollaisen ratkaisun huonoja puolia ja seuraamuksia.

 - Olet vasta 18-vuotias. Sinulla on koko elämä edessäsi. Et voi arvatakaan, mitä ihania yllätyksiä se saattaa pitää sisällään.  

 - Millaisia muka?

 - No, opiskelet, saat mielenkiintoisen työpaikan, tutustut uuteen mieheen, joka osaa arvostaa ominaisuuksiasi, perustatte perheen, saatte pienokaisia ja…

 - Vaikea uskoa, sillä minun kohdallani tulee vain ikäviä yllätyksiä. Muistathan sä, miksi alun perin hakeuduin hoitoosi?

 - Kyllä vaan, vanhempasi olivat eronneet, mummusi kuoli ja poikaystäväsi jätti.

 - Lisäksi Rippe-koirani sairastui. Nyt käsität, että hankaluudet oikein kasautuvat kohdalleni. Niitäkö jään tänne odottelemaan?

 - Ajattele, mitä murhetta tuottaisit vanhemmillesi, sisarillesi ja ystävillesi.

 - Ne olisivat vain iloisia päästessään minusta Nytkin äiskä kauhistui, että hän jälleen joutuu maksamaan nämä tunnit. Ystäviä minulla ei ole, kun se Samikin jätti.

   Tyttö purskahti itkuun, ja terapeutti katseli surullisena hänen tuskaansa. Mitä keinoja hänellä oli auttaa, kun toistamiseen oltiin tässä tilanteessa?

 - Viimeksi sinulla oli hyvä tuuri, kun ne nuoret miehet hyppäsivät perässäsi ja auttoivat sinut kuiville. Sinun olisi hyvä pitää mielessäsi, että se toinen, se Antti, oli vähällä joutua virran vietäväksi? Olisi uhrannut oman henkensä sinun vuoksesi. Hän kyllä varmasti haluaa elää, koska hänellä oli pieni vauvakin.

 - Mitä muitten elämä mulle kuuluu? nyyhkytti Mirva. – Tässä on kysymys minusta, kuulitko, yksin minusta.

                                            - - -

   Jenni avasi ikkunan ja katseli pihalle, jossa se reipas Antti-isä leikki vauvansa kanssa. Vaimo kävi töissä, mutta mies keskittyi lapsenhoitoon. Tuntui oikein nauttivan siitä. Tytär oli iloinen ja punaposkinen. Ruskeat, hyväntuuliset nappisilmät kuten isälläänkin. Veti juuri Anttia korvasta. Mies oli pelästyvinään ja ulisi hätääntyneenä. Lapsen heleä nauru kuului yläkertaan asti.  

   Mies huomasi, että heillä oli katsojakuntaa ja tervehti Jenniä huolettomalla käden huiskaisulla. Mainitsi jotakin säästä, ja myös nainen huuteli pari ystävällistä lausetta vastaukseksi.

 - Hei hei, pikku Iida. Onpa sinulla upea nalle.

   Jotenkin tuntui haikealta. Olisipa heilläkin tuollainen tytöntyllerö tai pieni pojanvekara. Tomppa olisi oikein mallikas isä, kuten kaksoispoikiaankin kohtaan. Pelasi ja remusi. Enemmän hänen leikkinsä pahaa siivoa aiheuttivat kuin poikien melskaamiset yhteensä.

   Antti tuurasi toisinaan talonmiestä ja oli erittäin pidetty asukkaitten keskuudessa. Aina valmis auttamaan. Monta kertaa hän oli työntänyt painavan pyörän C-rapun ovelle, kun oli liukasta tai pyrytti kovasti.

 - Sait oikein hengenpelastusmitalin siitä Mirvan pelastamisesta. Luin lehdestä, oli Jenni kerran huomauttanut. – Eikö sinua lainkaan pelottanut hypätä jäiden sekaan, kun sinulla on nuori perhekin?

 - En yhtään ajatellut sitä. En edes muistanut, oli Antti vastannut hymyillen. – Ajattelin vain, että tuo plikka täytyy vetää kuiville. Ei nuorta elämää saa sillä tavalla tuhlata.

6. Pelastava laulu    

   Joku kahisteli ja kolisteli porraskäytävässä. Jenni hiipi ovelle ja kurkisti ovisilmästä. Ai, se uusi siivooja. Hyvä, että raput ovat edustavassa kunnossa, kun muuten rakennus alkoi pikkuhiljaa ränsistyä.

   Jenni istuutui työpöytänsä ääreen. Paljon olisi täälläkin korjattavaa ja siistittävää. Vuokraisäntä ei vain ollut kovin halukas remontteihin.

 - Ihan siedettävässä kunnossa tämä on. Jotain pientä pintaremonttia vain kaipaisi. Ei sitä voi jokaisen vuokralaisen jälkeen kaikkea uusiksi panna. Sotkevat kumminkin.

 - Minä en ainakaan sotkisi mitään, ja lisäksi aion olla pitkäaikainen asukas. Jos saisin edes uudet tapetit tähän olohuoneeseen?

 - Mitä vikaa tässä on? Pieniä läiskiä seinissä. Ripusta tauluja päälle.

 - Tuonne katonrajaanko?

 - Ai tuo tahra tuolla nurkassa? Kuka sinne nyt katsoisi?

   Jenniä harmitti. Hän ainakin joutui tiirailemaan sitä päivästä toiseen. Se oli juuri vastapäätä eikä hän millään malttanut olla katsomatta sinne. Tahra oli hyvin omituisen näköinen. Kuin vaaleanruskea, liian vähän paistunut ruisleipä. Hieman rosoiset reunat ja aivan pyöreä reikä keskellä. Miten sellainen oli voinut syntyä? Vai vuotiko katto? Oli keittiössäkin rusehtava pläntti hellan päällä.

   Hän oli yrittänyt vaihtaa paikkoja pöydän ympärillä, jolloin potilas olisi ollut kasvokkain läikkäisen seinän kanssa. Silloin taas hän itse joutuisi istumaan kasvot ikkunaa kohden, ja se olisi hyvin kiusallista ajanoloon. Suorastaan häikäisi, ja asiakas näkyi välillä vain ääriviivoina. Psykiatrille oli erittäin tärkeätä seurata kasvojen ilmeitä ja niitten pienimpiäkin vivahduksia.

   Jenni tuijotti reikäleipämustetahraa ja yritti tulkita sitä joksikin muuksi. Myllynkiveksi. Hyi. Miten hän auttoi ja ohjasi avuttomia potilaitaan? Kuin lapsia tunne-elämältään. Ripustettaisiinko hänellekin myllynkivi kaulaan kutsumustyönsä päätteeksi? Jospa kuvio meriteeraisikin aurinkoa, valjua ja keskeltä tyhjää? Vai irvistelevää naamaa? Peikkoa. Tai olentoa, jolla oli suu ammollaan. Norjalainen maalaus ”Huuto”, tuskan huuto. Hätääntyneen toivoton avunhuuto keskellä elämän monimutkaisuutta. Entä jos se onkin valtava, kaiken katsastava silmä?

   Suuri silmä toi mieleen ovisilmän. Siitäkin Tomppa oli pitänyt peliään. Liioiteltua hätävarjelua. Ei kai avovaimolla niin vaarallisia potilaita käynyt. Kieltäytyy ottamasta vastaan, jos on kovia merkintöjä papereissa.

   Viimein Jenni oli paljastanut pelottavan salaisuutensa. Jo  vuosia sitten hänellä oli ollut traumaattinen kokemus eräässä mielisairaalassa. Senkin takia hän oli ollut taipuvainen muuttamaan toiselle paikkakunnalle miehensä perässä.

   Hän oli vasta aloitellut uraansa ja päätyi eräässä vaiheessa hoitosuhteeseen väkivaltaisen ja katkeran Kaken kanssa, jolla oli lisäksi rikollinen tausta. Taisi olla yksi tappokin tunnollaan.

   Erään istunnon hän joutui pitämään sairaalapapin virkahuoneessa. Kaikki oli mennyt tähän asti melko hyvin, vaikka Jenni myönsi, että häntä joka kerta pelotti miehen kohtaaminen. Tämä oli suuri ja ronski ja tuntui vaistoavan naisen pelon ja avuttomuuden, koska kiusoitteli tätä mielellään. Terävä, syvälle sieluun porautuva katse.

   Miten ollakaan, niin miehen aggressiivisuus lisääntyi siellä papin vastaanottohuoneessa, ja hän alkoi uhkaavasti lähestyä psykiatria. Tämä hapuili jo puhelinta,, mutta mies esti sen ja tarttui naiseen rajulla otteella. Jenni yritti huutaa, mutta eihän sellainen ininä olisi käytävään kuulunut.

 - Nyt olemme kahden, kultaseni. Nyt painan sut hellään syleilyyni. Sitä olet sääkin jo varmaan odottanut.

   Vielä tänä päivänäkään nainen ei käsittänyt, mistä hän keksi oikeat sanat tilanteen laukaisemiseksi.

   Värisevällä äänellä, jonkinlaista laulamista tavoitellen hän soperteli lausetta:

 - Helmaan hellän paimenen taisteluista rientelen.

   Vaikutus oli ollut silmänräpäyksellinen ja yllättävä. Mies irrotti otteensa, tuijotti äimistyneenä terapeuttiaan ja vetäytyi takaisin tuoliinsa. Hetken kuluttua sairaalapappi astuikin huoneeseen, ja tilanne oli ohi. Tuskin nainen oli kuullut Jennin laulamia sanoja, joita hän olisi tässä tilanteessa ehkä pitänyt jopa rienaavina.

   Tomppa oli ihmetellyt, mistä tuollainen laulunpätkä oli putkahtanut Jennin mieleen. Tämähän ei ollut yhtään uskonnollinen. Hyvä, kun osasi kaste- tai rippitilaisuuksissa toistella ”Isä meitää” papin perässä, ja ainakin puolitoista sanaa jäljessä muusta seurakunnasta. Selitys löytyi kuitenkin siitä, että Jenni oli toisinaan seurannut pihanurmella pidettäviä hartaustilaisuuksia ja ihastellut naispapin laulua. Tällä oli todella kaunis ja sointuva ääni, ja hän veisasi mielellään tunteisiin vetoavia hengellisiä sävelmiä.

 - Siitä vaarallisesta tapauksestahan on jo niin kauan. Turha sinun on enää sitä kaveria pelätä, rauhoitteli Tomppa avovaimoaan. – Ei se sinua enää muistakaan.  

 - Niin, mutta kun se uhkasi etsiä minut käsiinsä ja jatkaa siitä mihin jäätiin, valitti Jenni. – Ja se todella tarkoitti mitä sanoi. Näin sen hänen silmistään.

7. Saviset saappaat  

   Mirva oli tavallista ahdistuneempi. Myös hiljaisempi. Näytti hautovan jotakin. Oli täysi työ saada tuntia kulumaan. Jenni yritti varovaisesti kysellä tytön harrastuksista ja opinnoista. Vastaukset olivat lyhyitä, jos niitä tuli lainkaan. Pelkkiä ynähdyksiä.

   Jo melkein varttituntia etuajassa tyttö alkoi tehdä lähtöä. Mutisi jotakin ja luiskahti käytävään Jennin estelyistä huolimatta. Tämä katseli tytön huojahtelevaa kompuroimista portaita alas. Paksut, suorastaan muodottomat kengät. Oli sekin muotia. Sääret näyttivät ohuilta kuin sääskellä. Tyttöparka. Tottapahan tulee taas ensi viikolla.                      

   Ovikello rämähti. Oliko Mirva unohtanut jotakin? Jenni oli juuri avaamassa ovea, kun muisti sentään ensin tarkistaa tulijan. Näkyi vain pelkkää mustaa. Oliko lasi likainen? Hän pyyhkäisi sitä etusormellaan, mutta siitä ei ollut mitään apua. Mikä siinä nyt oli?

   Joku koputti meluisasti oveen ja huusi.

 - Minä täällä, Tomppa, avaa jo.

   Mies änkesi sisälle koko komeudessaan. Kuluneet kumpparit jalassa ja pizzarasia kädessä.

 - Aattelin, että rakkaalleni on tullut nälkä. Tässä on hiukan välipalaa. En ehdi kotona laittamaan, kun painelen yhdelle metsäkämpälle. Jokin suurten herrojen jaaritteleva kokous.

 - Kiitos vaan, mutta en nähnyt sinua ovisilmästä, kun…

 - Et tietenkään. kun pidin suurta karhunkämmentäni edessä, nauraa hörötti mies.

 - Senkin, aloitti Jenni todella vihaisena. – Etkö ymmärrä, että tuolla asialla ei saa laskea leikkiä. Pelkään muutenkin kuollakseni.

 - Ei se pelkkä ovisilmä sinua suojele, kuten huomasit. Voi sen joku rosvokin peittää.

 - Enpäs avannut, ennen kuin tunnistin äänesi, puuskahti nainen. – Hyvää matkaa sinulle ja ajele varovaisesti.

 - Ainahan minä, murahti Tomppa ja läiskäsi pari märkää jättisuudelmaa avovaimonsa suulle ja nenän päähän. – Näkyillään ja moi.

   Jenni oli sangen mietteliäs avatessaan verkkaisesti pizzarasiaa. Oliko hänen pelkonsa ja varovaisuutensa todellista vai pelkkää mielikuvitusta ja harhaa? Se kouraisi vain niin syvältä. Koettu shokki oli nähtävästi ollut rajumpi kuin hän oli osannut aavistaakaan.

   Hän siirtyi nopeasti ikkunaan, koska halusi vielä vilkuttaa Tompalle ja heittää lentosuukon. Myöhästyi, sillä kaveri harppoi jo kolmiloikka-askelin mäkeä alas. Rento käynti ja ryhti. Punertava, kikkarainen tukka. Pieni hauska koukero niskassa. Pitkät käsivarret huiskivat rehvakkaasti kuin tuulimyllyn siivet voimistuvassa myrskytulessa. Vaan ketä hän muistutti? Naiselta oli aivan sydän pysähtyä säikähdyksestä. Kuinka hän ei ollut sitä aikaisemmin hoksannut? Tomppahan toi mieleen sen…sen kauhean. Sen Kaken.

   Jenni maisteli herkullista pizzaa ja oli samalla kuulevinaan ambulanssin ujellusta, samoin paloauton. Odottaessaan kahvin tippumista hän yritti kurkistella ikkunoista joelle. Väkeä lappoi pitkin rantaa. Jotkut jopa juoksuaskelin. Vielä uusia ujelluksia, siis ei mikään pieni onnettomuus.

   Miksi nainen tunsi olonsa niin rauhattomaksi ja pahaa aavistavaksi? Hän vetäisi takin harteilleen ja lähti pihalle ja kadulle. Edessä oli pelottava näky. Sammakkomiehet nostivat joesta ruumista. Aikuinen mies. Suuret kumpparit roikkuivat avuttomina. Niistä tippui liejua. Myös pää roikkui hervottomana, melkein maata viistäen. Kasvoja ei näkynyt.

   Tomppa? Jälleen Jennin sydän oli pysähtyä. Täytyisi käydä tarkastuksessa, kun se pomppi vähän päästä säestäen vaihtuvia tunteita. Hän hivuttautui lähemmäksi. Mies oli asetettu nurmikolle, mutta aina oli joku ensiapuhenkilökunnasta tai uteliaista katsojista edessä.

 - Olen lääkäri, päästäkää minut.

   Kasvot, lyijynharmaat. Ei Tomppa, mutta tuttu kuitenkin.

 - Sehän on Antti, huoahti Jenni. – Onko hän vielä elossa?

 - Ei ole enää, sanoi joku naapurissa asuva rouva. – Virta on niin voimakasta tässä rannassa, että se imaisi miehen heti mukaansa. Sammakkomiehilläkin oli täysi työ taistella vuolasta vettä vastaan ja säilyttää suuntansa.

 - Miten Antti joutui veden varaan?

 - Hän hyppäsi pelastamaan jotakin itsemurhaa aikovaa. Olen nähnyt sen joskus tässä meidän pihassa. Sellainen kookas nuori nainen ja pitkä, vaalea tukka.

   Mirvako? huudahti Jenni kauhuissaan. - Missä tyttö on? Hukkuiko hänkin?

 - Ei, ihme kyllä, vaan Antti sai sysäistyä naisen lähemmäksi rantaa, jolloin joku ehti kiskoa hänet maihin. Alkoivat elvytyksen jo täällä, ja nyt hän on kai sairaalassa. Antin vaimo meni juuri puoli tuntia sitten lapsen kanssa kauppaan. Yrittävät tavoittaa häntä.

 - Aivan kauhea tapaus. Niin herttainen nuori pari. Nuori onnellinen isä, voi tätä murhenäytelmää..

 - On se tytön ryökäle vaan melkoinen kuoloon kiskoja, totesi naapuri vielä tylysti.

   Psykiatri seurasi vaitonaisena elottoman Antin siirtämistä autoon. Hänestä tuntui, ettei hän kestä enää, ei mitään eikä koskaan. Pohjiaan myöten epäoikeudenmukainen elämä. Koskaan hän ei enää uskoisi rahtuakaan mihinkään Korkeampaan voimaan. Mihinkään hellään ja rakastavaan Taivaan Isään, jota hänelle oli tuputettu lapsuudesta asti. Vastenmielisyys ja epäluulo sellaista kuviteltua aaveolentoa kohtaan oli totta tosiaan ollut näköjään aivan luonnollista, jopa oikeutettua.

   Järkyttynyt ja täydellisesti nujerrettu sairaitten auttaja käveli raskain askelin ylös mäkeä kaksioonsa. Puolivälissä raskasta kipuamistaan hän havaitsi puuaidalla harakan ja oravan. Outo näky, sillä orava juosta kipitti edellä ja harakka loikki perässä iskien vähän päästä terävän nokkansa kurren tuuhean hännän päähän. Yritti iskeä, sillä viime tingassa häntä liukui pois iskun alta.

   Entä jos lintu olisi naulinnut oravan aitaan? Pesä oli juuri sillä kohdalla, mutta niin lehvien peitossa, ettei Jenni pystynyt erottamaan sen lähettyvillä mitään liikettä. Oliko orava tunkeutunut harakoitten kotiin ja tuhonnut munat? Ehkä siellä oli jo asustanut pieniä poikasiakin? Luojan ja luomakunnan petomaisuutta kaikkialla.

                                             - - -

   Hautajaisten jälkeen Antin leski pakkasi muuttokuormaa pihalla, ja Jenni meni esittämään hänelle surunvalittelunsa. Mainitsi jotakin siitä häntä itseään painavasta elämän epäoikeudenmukaisuudesta.

 - Vaikea meidän ihmisten on sitä ruveta arvioimaan, sanoi nuori nainen surullisena. - Ehkä se oli Antin kohtalo kuolla varhain, koska hän peräti kaksi kertaa joutui samaan tilanteeseen. Niin ja ehkä tytön vuorostaan piti ehdottomasti pelastua. Jotakin tärkeätä tehtävää varten.

 - Antillahan se suuri ja tärkeä tehtävä oli, huudahti Jenni järkyttyneenä. – Rakastava aviopuoliso ja isä, ja vielä niin mukava ja palvelevainen ihminen muutenkin.

 - Jospa hänen tehtävänsä olikin jo suoritettu täällä maan päällä. Eihän se rikas elämä mistään iästä ja vuosista ole kiinni. Onhan niitä loistavia taiteilijoitakin, jotka ovat menehtyneet jo kolmekymppisinä.

   Tämä keskustelu kiusasi Jenniä siksi paljon, että hän päätti tiedustella Mirvan mielialoja sairaalasta. Jospa tyttö on tullut jonkinlaiseen myönteiseksi laskettavaan mielenmuutokseen. Silloin tällä tragedialla olisi edes jotakuinkin tyydyttävä selitys.

   Sairaalasta kerrottiin, että tyttö oli toipunut hyvin fyysisesti, mutta henkisesti hän oli aivan rikki. Jopa kurjemmassa kunnossa kuin Jennin potilaana ollessaan.

 - Syyllisyys vaivaa Mirvaa niin kovasti, että hän on aivan hukkua siihen.

 - Siis sen pelastajansa menehtymisen takiako? tiedusteli Jenni. – Sen ymmärtää hyvin, koska hän todella tiesi, kuinka hyvä mies Antti oli ja että häneltä jäi niin pieni lapsi orvoksi.

 - Nyt käsitit väärin. Hän potee kyllä raskasta syyllisyyttä, mutta ei Antin vuoksi vaan sen poikaystävänsä Samin.

 - Mitä hänelle on tapahtunut?

 - Ei mitään, mutta Mirva syyttää itseään katkerasti siitä, ettei pitänyt pojasta tiukemmin kiinni ja vaikka uhannut rusikoida sitä uutta tyttöystävää.

8. Jälkiä lumessa

   Psykiatrilla oli motivaatio kadoksissa. Tompalle hän valitti, että jos hän olisi pitänyt vastaanottoa kotona eikä sen vuolaan joen rannalla, Antti voisi olla vielä elossa.                      

 - Ei se noin mene, vastusteli mies. – Täällä männikön keskellä tyttö olisi ehkä hirttäytynyt oksaan, ja joku ohikulkija olisi saanut sydänkohtauksen säikähdyksestä. Yritit parhaasi, ja elämä menee rataansa. Arvaamatonta ja riskaabelia, kuten myös kaikki luovuus.

 - Tunnen vain niin pöyristyttävää syyllisyyttä vähän kaikesta, valitti Jenni. – En pysty auttamaan ketään, en Aunea, en Mauria, en Mirvaa. Päinvastoin, minulla on taipumus tuhota potilaani ja heidän kanssaihmisensä.  

 - Syyllisyys on ihan hyvä asia, koska se pitää nöyränä. On armeliaampi myös muita kohtaan. En ole varmaan kertonut sinulle omasta raskaasta taakastani.

   Tompalla oli ollut runoilijaystävä, nuori mies, joka kärsi jatkuvasta masennustilasta. Muut menestyivät vaan ei Joppe. Muut pröystäilivät lehtien palstoilla vaan ei hän.

 - Kohtalaisia runonpätkiä hän sepittelikin, mikäli asiaa ymmärsin, selosti Tomppa. - Joppea vain vaivasivat kaikki mahdolliset murheet, itse hankitutkin. Hän ei viihtynyt työpaikoissa, hän jätti laskut hoitamatta ja joutui muuttamaan asunnosta toiseen. Yhä vain huonompaan mörskään. Hän joi liikaa ja söi koska sattui. Tupakoi vuorokauden ympäriinsä.

 - Miten sinun syyllisyytesi tähän liittyy?

 - No, Joppe uhkaili jatkuvasti tekevänsä itsemurhan, kävelevänsä avantoon ja sellaista. Hän soitti minulle keskellä yötä parikin kertaa viikossa. Jankutti ja uhosi. Yritin estellä ja selittää ja rohkaista. Muutaman kerran lähdin yön selkään hänen asunnolleen ja jututin ja lohduttelin.

 - Auttoiko se?

 - Sikäli auttoi, ettei hän ainakaan siihen mennessä ollut tuhonnut itseään, tietämäni mukaan ei edes yrittänyt. Siihen aikaan olin kovin ylirasittunut omista töistäni. Toimituksessa meni aina myöhään, ja päätoimittaja hönkäili niskaan, mokomakin sadisti. Avioeroprosessikin rassasi. Ne harvatkin yöunet supistuivat Jopen ruikutusten takia vähäisiksi.

 - Entä?

 - Eräänä yönä se kaveri taas soitti, vieläpä kaksi pitkää puhelua. Uikutti ja sanoi kävelevänsä jäälle. Kehotti minua katsomaan ikkunasta, kun hän hukittaa itsensä. Jäljet vain näkyvät lumessa, kun yksinäinen Joppe-raasu matkaa kohti tuntematonta kalman rantaa, tähtikirkkaan taivaan alla. Niistä jäljistä muka tietäisin, että Joppe on lähtenyt.

 - Mitä sinä sanoit?

 - Karjaisin, että anna minun jo viimeinkin nukkua ja mene sinne jäälle törppö ja hukita jo itsesi vihdoin ja viimein äläkä vain lupaile, jumalauta!

   Tomppa oli kauan vaiti. Surullisena ja ahdistuneena. Sitten hän lausui vaimealla äänellä:

 - Seuraavan päivänä tein juttua Jopen itsemurhasta. Sellaiseksi se tulkittiin. Määrätietoiset askeleet johtivat avannolle, jonka reunalta löytyi pieni mustakantinen vihko, Jopen uusimpia runoja. Paljon ja hyviä.

 - Ethän sinä sitä todella tarkoittanut, lohdutti Jenni. – Joskus tuollainen hevoskuuri on vain hyväksi. Nyt sitten kävi toisin.

 - Ainoa positiivinen asia näissä muisteluksissani on se, että me kavereitten kanssa pidettiin huolta, että Jopen parhaat runot julkaistiin vihkosena. Hän oli kuollessaan vasta 31-vuotias.

                                             - - -  

   Eräänä päivänä, kun stressaantunut psykiatri palasi kotiin illalla, hän huomasi heidän pihallaan melkoista vilskettä ja touhua. Tomppa ja pojat rakensivat jotakin. Nainen meni lähemmäksi ja totesi, että sireenipuskan viereen oli ilmestymässä jokin hökötys. Laudoista ja pahviakin näkyi rakennusromppeitten joukossa.

 - Mitä te nyt puuhaatte?

 - Iskä tekee meille leikkimökin, huusivat kaksoset innoissaan. – Oikein suuren ja upean. Melkein kuin ritarilinnan.

 - Ei nyt sentään, mutisi Tomppa hieman nolona. – Tarkoitus oli tehdä tästä jotakin mahtavaa, ehkä kaksikerroksinen, mutta materiaali taitaa loppua kesken.

 - Hienoa, että puuhaat poikiesi kanssa, kehui Jenni. – Sehän on vielä keskeneräinen, joten lopullista tulosta ei pysty arvioimaan.

   Nainen kyllä pystyi, sillä olihan hänellä kokemusta Tompan puusepäntaidoista jo yli neljän vuoden ajalta. Taulua hän ei saanut seinään ilman avovaimon apua. Astiakaapin saranat olivat uljaista korjausyrityksistä jatkuvasti vinksin vonksin. Ja tuo mies oli haaveillut, että vanhan omakotitalon niin sanotusta pintaremontista hän selviää omin päin ja huokealla.

   Potentiaalisen leikkimökin seinistä törrötti laudanpätkiä joka suuntaan kuin suurella siilillä piikkejä. Epämääräistä pinkopahvia pursusi jostakin välistä. Takaseinä kallisteli vinossa kuin Pisan torni. Onneksi heillä ei ollut taitoa väkeltää siihen kahta kerrosta, muuten pojat jäisivät siihen hökkeliin loukkuun kuin hiiret pyydykseen.

   Päivät pääksytysten hän katseli harakanpesää työpaikallaan ja omassa sielussaan, ja tästä lähtien myös omalla kotipihallaan.

                                             - - -

   Jennillä oli lisähuolia. Hän oli käynyt tarkastuttamassa pomppivan sydämensä. Siinä ei ollut vikaa, mutta häntä kehotettiin tulemaan tutkimuksiin vallan muista syistä. Mahassa oli jotakin, jotakin ylimääräistä. Ollut jo jonkin aikaa, mutta Jenniä oli hirvittänyt edes ajatella sitä.

 - On siinäkin tohtori, torui Tomppa. – Onhan sinun täytynyt huomata jotakin.

 - Mutta kun en ole uskaltanut, vikisi Jenni. – Sisareni kuoli juuri minun ikäisenäni syöpään. Aivan samantapaisia oireita. Oksenteluakin.

   Työpaikan harakanpesä vaikutti autiolta. Jos siellä oli poikasia, miksi emot kävivät niin harvoin? Ettei se oravaryökäle vain olisi popsinut suuhunsa koko pesuetta. Tuuli heilutti rajusti tuomea, tuuditti kehtoa, mutta oliko se tyhjä ja hylätty?  

   Välillä kävi joku uusi potilas. Unettomuutta ja kahvikuppineuroosia. Aivan helpottavaa pohdiskella sellaista. Leveälanteinen ja pullea naisihminen. Söi mehevän banaanin kesken istunnon. Tarvitsi energiaa. Tuskin se nyt jokeen syöksyisi. Tai kukapa sen tietää? Jenni oli tullut aina vain epävarmemmaksi ja aremmaksi arvioinneissaan.

   Kunpa voisi vaihtaa ammattia. Edes eläinlääkäriksi. Vastuu ei painaisi niin kamalasti. Täytyy ottaa selvää mahdollisuuksista. Kyllä suku ja tuttavat nauraisivat, kun tuleva Freud tarkastelisi ylikierroksilla käyvän, hermostuneen hamsterin tai hoitajansa kimppuun hyökkäilevän papukaijan sielunelämää. Eläimet tarvitsevat kuulemma enemmän touhua ja toimintaa. Leluja ja kiipeilypuita. Karhutkin olivat tasapainoisempia vankeudessa, jos ne saivat itse kaivaa ravintonsa maasta tai vaikeapääsyisestä puunkolosta. Stressi taisikin johtua työn puutteesta eikä työstä.  

10. Myrskytuulia harakanpesässä  

   Myrsky oli yltynyt hirmuiseksi. Tomppa soitti ja kielsi lähtemästä liikenteeseen. Katon palasia tippui kaduille ja puitakin oli kaatunut. Myös eräs bussi. Uskomatonta. Viemärit eivät vetäneet, ja autoja seisoi liikkumattomina kuin tulvivassa lammessa    

   Korkea tuomi oli melkein kaksinkerroin. Sen oksat viuhtoivat ympärilleen rajusti ja ojentelivat itseään kuin suuressa tuskassa. Vanhassa murhenäytelmässä. Ylitsepursuavia, ehkä liioiteltujakin tunteita. Harakanpesä tutisi sinne ja tänne. Ei huolta. Rakennelma pysyi kasassa, käsittämätöntä, koska tekele oli täysi rössö.

                                            - - -

   Pari päivää myrskyn jälkeen Jenni odotteli jälleen Mauri Marisijaa. Mitään edistystä ei ainakaan hänen mielestään ollut tapahtunut. Itse asiassa oli tullut lisää huolenaiheita. Huolimaton siivooja ja kovakätinen postipoika. Luukun räpsähdys otti niin kovasti voimille, että mies oli ottanut postinkantajan puhutteluunsa. Myös sen aamuyöstä rymistelevän tyypin, joka muuten vaihtui vähän päästä. Toivotonta.

   Sitten Mauri kirjoitti lapun ja kiinnitti sen ulko-oveensa:

   ”Jättäkää posti oven ulkopuolelle matolle, olkaa hyvä.”

   Siitäkin keinosta piti luopua, kun hän tapasi naapurin juoruämmän tavailemassa kaunista maisemakorttia. Sen oli ex-anoppi lähettänyt Madeiralta. Niinkin pieneen tilaan se akka oli saanut mahtumaan kokonaisen morkkaavan lauseen heidän avioerostaan.

 - Entä jos arvoposti olisi päässyt häviämään? kyseli Jenni.

 - Sepä se. Olisi se ollut kauheata, jos laskuja olisi ruvennut erääntymään, puhisi tunnontarkka verotarkastaja. – Mitään keinoja ei löydy minun ongelmieni ratkaisemiseen.

   Tuomen alaoksalla pyristeli laiha lintu. Hyvänen aika, sehän on harakka. Jenni avasi ikkunan ja seurasi pyrähtelijää. Oliko se pudonnut pesästä myrskyn aikana vai harjoiteltiinko siinä ensilennähdyksiä suuressa, pahassa maailmassa? Ei se ehkä ollutkaan sen tutun pesän asukkaita, vaan joku muu käypäläinen.

   Silti nainen huokaisi helpotuksesta. Jotenkin tuntui ihan hyvältä. Edes jotakin myönteistä ja toivonkipinää näissäkin kohtaloissa. Huomenna hänen pitäisi mennä lähempiin tutkimuksiin. Hän oli jo valmistautunut kaikkein pahimpaan. Kysymys oli vain ajasta. Potilaitaan hän kehottaisi hakeutumaan muualle. Tomppaa tuli sääli. Oli niin paha mieli, että itketti. Ei nyt ollut aikaan murehtimiseen, koska kello oli tasan ja Mauri taisi jo huokailla ovella.

   Ovikello ja avaamaan. Voidaan sanoa, että tämän ainoan kerran nainen ei tarkistanut, kuka tulija oli. Onhan tunnettua, että jos ottaa sateenvarjon mukaan kymmenen kertaa, aurinko paistaa, mutta jos sen jättää kerrankin kotiin, sataa kuin saavista. Jenni ehti ovea raottaessaan vain pikaisesti ajatella sitä ovisilmää, kun suuri ja likainen lenkkari kampesi väkivaltaisesti oven auki. Kookas, romuluinen mies tunkeutui sisälle eteiseen ja veti salamannopeasti oven kiinni takanaan.

   Jenni ei osannut muuta kuin haukkoa henkeään ja tuijottaa kauhistuneena painajaisuniensa fyysistymistä. Hän perääntyi askel askeleelta vastaanottohuoneeseen ja mies perässä.

 - Mitä sinulla on asiaa tänne, Kake? Potilas tulee näillä minuuteilla.

 - Eipäs enää tule, kun on raatona tuolla toisessa kerroksessa. Kalautin sitä hiukan, virnuili Kake. – Lupasin tulla, neitiseni, ja tässä olen.

   Mies oli melko siististi pukeutunut. Punainen, kähärä tukka oli vain pidempi kuin siellä sairaalassa. Nainen yritti hivuttautua puhelimen lähelle, mutta mies kiljahti:

 - Äläpäs koske puhelimeen. Älä myöskään ala kirkua, koska siitä ei ole apua. Mulla on linkkari täällä taskussa ja nyrhin joutsenkaulasi poikki sillä sekunnilla, kun alat ryhtyä hankalaksi. Nyt keskustellaan ja tutustutaan lähemmin.

   Käki kurkisti kellosta ja kukahti yhden kerran, kuten pitikin kello 13:n aikaan. Mutta missä oli Mauri? Tuskin sentään ruumiina. Kake oli härnännyt häntä kauhujutuillaan ennenkin.  Nyt on vain puhutettava miestä, kunnes apua ilmaantuu.

   Jenni kyseli aivan arkisesti miehen voinnista, hoidosta ja nykyisestä olinpaikasta. Kake sanoi voivansa hyvin, oli avohoidossa ja nyt pienellä lomalla täällä pohjoisessa. Hoitaisi vain pari tärkeätä asiaa. Virnistys ja huvittunut katse harmaista silmistä.

 - Oletko kaivannut minua, Jenni?

 - En tietenkään, potilassuhteemmehan oli ohi, kun vaihdoin työpaikkaa.

 - Varmasti olet kaivannut, koska meillä on jotakin yhteistä.

 - Mitä muka?

 - Molemmat etsimme kiihkeästi onnea.

   Nainen ei voinut muuta kuin myöntää, vaikka kaikki ihmiset kai sitä onnea pyydystävät.

 - Oletko löytänyt onnesi? mies kysyi tarkkaavaisena.

 - Ehkä sentään, on työ ja koti ja…ja.

   Jenni vaikeni, koska ei halunnut paljastaa Tomppaa. Ties mitä tuo keksisi tehdä avomiehen pään menoksi. On varmaankin mustasukkainen, kun vielä näin monen vuoden jälkeen hakee hänet käsiinsä.

 - Se punatukkainen gorilla teidän pihalla, mörisi mies. – Olen tarkkaillut perhettänne pidemmän aikaa. Oletteko oikein naimisissa?

   Ovikello rämähti. Molemmat säpsähtivät. Jos se on sittenkin Mauri, vaikkakin kokonaista seitsemän minuuttia myöhässä. Psykiatrin toivorikas ilme haalistui pian, kun mies loikkasi hänen viereensä, vilautti jotakin kiiltävää kourassaan ja varoitti pysymään hiljaa.

   Itsepintainen ja pakkomielteittensä varassa vellova verotarkastaja ei hellittänyt, vaan kilisytteli kelloa ainakin kuusi kertaa. Sitten hän jyskytti ovea ja huusi postiluukusta:

 - Tiedän, että olet siellä. Anteeksi, että olen myöhässä, mutta en löytänyt parkkipaikkaa. Avaa ihmeessä, minulla on paljon kerrottavaa.

 - Nyt sanelet kaiken mun perässäni, sihisi Kake. – Muuten sun käy tosi hullusti. Toista.

 - Olen täällä, mutta en voi avata. Olen huonossa kunnossa. Maha ja ripulia ja oksentelua. Tule huomenna uudestaan.

 - Ei se tartu, minulla oli vatsaflunssa jo viime viikolla. Avaa nyt.

 - En voi. Mene pois, ole niin kiltti, nyyhkytti nainen.

 - En jätä sinua yksin, jos olet noin huonossa kunnossa. Sen verran lähimmäisenrakkautta minullakin on, huuteli Mauri.

 - En velota sinua tältä kerralta, ja huomenna saat jutella ilmaiseksi.

   Tämän viimeisen lausuman Jenni keksi omasta päästään ja osoittautui sittenkin hyväksi ihmistuntijaksi, sillä verotarkastaja aloitti hyvästelyseremoniansa ja pikaisen paranemisen toivotuksensa sekä laahusteli alas portaita.

   Molemmat olivat ensin kuin puulla päähän lyötyjä. Sitten Jenni alkoi hermostuneena selostaa, milloin seuraava potilas tulisi. Kake tutki varauskirjaa.

 - Älä valehtele, joku Hiirilä on merkitty tänne vasta kello neljäksi. Meillä on hyvää aikaa seurustella täällä lemmenpesässäsi.

   Puhelin soi.

 - Älä vastaa. Kuka se on?

 - Näyttää olevan mieheni. Hän ihmettelee, jollen vastaa, koska potilaitten aikana minulla on kännykkä suljettuna.    

 - Anti soida vaan, murisi mies. – Rauhaton paikka tämä sun vastaanottopuljusi. Täytyisikö meidän siirtyä johonkin metsämökkiin haaveilemaan.      

   Puhelin soi toistamiseen.

 - Eri numero ja kuka. Sano hemmetissä.

 - Se on taas se äskeinen potilas, se Mauri. Pakko minun on puhua hänen kanssaan, koska hän tietää, että olen täällä. Lähettää vielä ambulanssin, jollen reagoi.

 - Samperi, vastaa sitten, mutta varokin sanojasi. Tämä kylmä esine niskassasi on huipputerävä veitsi, joka saattaa hieman lipsahtaa.

 - Haloo.

 - Sinäkö Jenni? Soitin sittenkin, koska minulla oli sellainen tunne, että huoneistossa oli joku muukin. Sellaista puhinaa ja sihinää. Kuin kuiskauksia.

   Kerrankin Mauri Marisijan jäniksenkorvista oli hyötyä.

 - I require your assistance, immediately, the complicated problem is a burglar…I mean burnout and…  

   Mies kiskaisi kännykän hänen kädestään, sulki sen ja kopeloi taskuaan.

 - Mitä sä saatanan ämmi menit sanomaan? Englantia tietty, mutta kummia sanoja. Mitä sä sanoit?

 - Hän…hän vain kysyi minulta taudinkuvansa lääketieteellistä nimeä, että osaa selittää vaivansa toiselle lääkärilleen. Sellainen komplikaatio, sellainen burnout, änkytti Jenni värisevällä äänellä.

                                             - - -

   Uskomattoman lyhyessä ajassa portaissa rymisteli norsujen komppania eli kolme poliisia ja ryppyotsainen Mauri, joka tarkkana miehenä oli heti ottanut selvää, että ”burglar” tarkoitti murtovarasta.

 - Sinun on parasta antautua, kuiskasi Jenni. – Et ole vahingoittanut minua, joten en nosta syytettä. Avohoitosi vain katkeaa. Et sinä ole pohjimmiltasi mikään paha mies. Muista se ja yritä nyt itsekin parantua.

 - Avatkaa, poliisi.

   Jenni liikahti eteistä kohti ja katsoi Kakea. Tämä istui hiljaa paikallaan, mutta veti äkkiä avainnipun taskustaan.

 - Hyvä on. En mä olis sua vahingoittanut, hoopo. Tässä on se ase. Avaimiahan nämä vaan ovat.

11. Kukoistava kasvi          

   Seuraavana aamuna Jenni Hujanen oli taas urheasti työpaikallaan. Aune tulisi hetken päästä, ja iltapäivällä hänen olikin määrä mennä lääkärille kuulemaan kuolemantuomiotaan. Kunpa edes muutamakin asiakas olisi kokenut saavansa helpotusta näistä istunnoista, niin kesken kaiken elämästä lähteminen ei nuoresta psykiatrista olisi tuntunut niin turhalta ja katkeralta.

   Vaikka Aune oli päättänyt erota, hän silti kävi uutterasti vastaanotolla. Toi pullaa ja piirakkaa. Taisi kaivata puhekaveria ja ystävää. Ei se ero niin itsestään selvä juttu ollutkaan. Suivaantunut aviovaimo oli ruvennut perumaan ja oli vetänyt paperit pois. Jospa sittenkin, kun Kaikin niin kauniisti pyysi ja oli luvannut parantaa tapansa.

 - Mitkä tavat? ihmetteli Jenni. – Eihän se niin kauhea tyyppi ole.

 - Ei olekaan, myönsi potilas. – Olen saattanut hieman liioitella niitä juopotteluja ja huutamisia. Olen minä itsekin riehunut aika tavalla ja viskonut kahvikuppeja. Moni tiskiharjakin on irronnut kädestäni niissä kiukunpuuskissa. Kiitos, Jenni, että olet auttanut minua näkemään asioitten toistakin puolta. Aloitimme sen remontin tosissamme viime viikolla. Kai lupasi minulle vapaat kädet eikä sotkeudu joka kuvioon.

 - Sinähän se, lipsahti psykiatrilta, mutta joutui sitten keskeyttämään.

   Mahaa kouraisi ja hänen oli syöksyttävä kylpyhuoneeseen. Kun hän saapui sieltä kalpeana ja kauhistuneena, Aune osoitti koko äidillisen puolensa, hoivasi ja lohdutti. Jenni itki pakahtuakseen. Kaikki meni nurinpäin. Potilas piti hentoa psykiatriaan rehevässä syleilyssään, silitti otsaa ja puheli kuin lapselle:

 - Älä huolehdi, rakas pieni Jenni. Voihan se olla hyvänlaatuinenkin kasvain, ja vaikka olisi pahakin, niin ihmeesti vain niitäkin poistetaan nykyaikana. Veljenikin vaimo selvisi tosi pahasta jutusta ja elelee pirteänä ja pippurisena kuin mikä. Siitä on jo viisitoista vuotta. Elä rakas lapsi ole noin peloissasi.

   Naiset juttelivat niin kauan, että Jenni oli myöhästyä tutkimuksista.

 - Et totisesti aja sinne tuolla pyöräkromelollasi, touhusi Aune. – Minä vien sinut autolla ja odotan siellä, kunnes on valmista. Kaikki järjestyy.

                                            - - -

   Tutkimukset olivat hyvin lyhyet ja kivuttomat.

 - Mikä sinua vaivaa, Jenni? toruskeli lääkäri. - Olet kuulemma saanut psykiatrin koulutuksen ja silti et ole ikinä kuullutkaan, että tuollaiset oireet ennustavaa haikaran vierailua. Olet jo kolmannella kuulla. Kaikesta päättäen terveydentilasi on hyvä ja perillinenkin ok. Onneksi olkoon, pikkuäiti.

RIISIVELLIÄ

   En yksinkertaisesti jaksanut ajaa enempää. Täytyi löytää jokin baari, jossa voisin levähtää ja ruokailla. Pitkä ja mutkainen erämaataival ei näyttänyt päättyvän milloinkaan. Nyt kelpaisi mikä tahansa syöttölä, kunhan saisi jotakin syödäkseen. Olin juuri toipumassa pitkällisestä vatsataudista, joten koko kehoni huusi nestettä ja ravintoa.

   Luonto ei vaikuttanut janoiselta. Surumielinen tihkusade oli laantumaan päin, ja puitten tummanruskeat oksat kiiltelivät oudosti. Niitten päälle oli muodostumassa harmaansininen, rasvaisenkiiltävä jääkuori. Taitaa pakastaa ensi yön aikana.

   Siinähän se sopiva kuppila olikin. Sukelsi esille hämärästä kuin vastauksena hartaaseen toivomukseeni. Käänsin auton pienelle, hoitamattomalle aukiolle, jossa rehotti lakastunutta pujoa ja kitukasvuista piharatamoa, mutta muu ei auttanut. Sekaan vain. Parin töyssyn jälkeen rattaat löysivät jonkinlaisen tyydyttävän lepoasennon.

   Hiljaista. Ettei vain olisi suljettu. Olihan jo melko myöhäistä. Ei sentään. Verhojen takaa näkyi liikettä. Reippaasti vain sisälle.

   Pienehkö hämärä huone. Tarjoilutiski ja kuusi pöytää. Asiakkaita ainoastaan yksi partainen ukkeli, joka ei noteerannut saapumistani, sekä nuori haalaripukuinen mies, joka liikehti levottomasti. Oli nähtävästi poislähtöaikeissa. Tuloani ei muuten noteerannut kukaan muukaan. Henkilökunnasta ei näkynyt jälkeäkään.

   Vedin tuolin rämisten esille ja istahdin sille äänekkäästi huokaisten. Siirtelin kassiani lattialla ja rykäisin vienosti, sitten huomattavasti kuuluvammin. Partamies vilkaisi olkansa yli, mutta jatkui torkkuvaa olemistaan. Vajaa lasillinen kaljaa ja jokin valtaisa annos nenänsä alla. Nuori kaveri vilkuili ympärilleen ja yhtyi rykäisyyni.

 - Haloo, onko täällä ketään? aloitin tiedusteluni. Vanha mies örisi jonkin nimen. Saattoi olla Salme tai Salli.

   Nappulaverhot alkoivat väristä ja niitten takaa ilmestyi huoneeseen nuori nainen. Musta, lyhyt hame ja vaalea, kainaloista rypistynyt, lyhythihainen pusero. Vieläkin kurttuisempi pieni esiliina, johon hän hidastellen pyyhki märkiä käsiään.

 - Päivää, haluaisin jotakin syötävää. Mitä teillä on tarjolla?

   Nainen käveli pöytäni viereen ja pyöristi silmänsä hyvin suuriksi. Antoi kai sillä tavalla vaikutelman auliista ja palveluhaluisesta työntekijästä. Hänen silmänsä olivat aivan kuin nukella. Tummansiniset ja ilmeettömät posliinipallot.

   Kesti tovin, ennen kuin hän vastasi kysymykseeni. Lienee liian uskaliasta väittää, että hän olisi ollut tyhmä tai jotenkin jälkeen jäänyt. Hän vain vaikutti naiselta, jonka sileän, mustan tukan alla ei risteillyt mitään nopeita mielleyhtymiä tai oivalluksia.

   Olin jo aikeissa toistaa kysymykseni, kun hän mumisi yksitoikkoisella äänellä:

 - On porsaankyljyksiä ja riisivelliä.

 - Ovatko nuo niitä kyljyksiä? kysäisin ja nyökkäsin viereiseen pöytään päin, jossa se partasuu oli aloittanut veitsen ja haarukan voimaperäisen kalistelun.

   Nainen ynähti. Suoritin pikaisen laadun arvioinnin ja päätin, että tuota annosta en ainakaan tilaa, koska mustanpuhuva possuparka oli todennäköisesti passitettu ensin krematorion läpi ja sen jälkeen uitettu hyytyneessä liemilitkussa. Olin tuntevinani rasvan lemun omalle paikalleni asti. Porsas yritti päästä karkuun vainoojaltaan, mutta mies seivästi sitkeän möhkäleen haarukkaansa ja mätkäytti sen takaisin lautaselle.

 - Otan riisivelliä, kiitos. Saa olla melko iso annos.

   Nainen jopa hymyili, tosin vaisusti. Se tuli jotenkin ulkoa päin ja oli oikeastaan vain pelkkä heijastus. Aivan kuin kuukin heijastaa auringon valoa. Mikä tässä tapauksessa olisi aurinko? Ehkei sen kummempi kuin pelkkä kohtelias käytäntö, koska yleensä on tapana hymyillä palvelutehtävissä. Niin kuin myös tuodaan ruokailuvälineet ja lautasliina, ja asiakkaan lähdettyä pyyhkäistään hajamielisesti ja koneellisesti pöytää. Hävitetään hänestä kaikki muistot.

 - Voisinko nyt vihdoinkin maksaa? tivasi nuori mies. - Se oli vain tämä kahvi ja munkki.

   Tarjoilijatar kääntyi naapurini puoleen, ja silloin huomasin hänessä jotakin erikoista. Harvoin näkee niin huonosti hoidettuja varpaita. Jokainen kynsi oli nyrhitty eri tavalla. Kahdessa oli vielä jäljellä lohkeillutta, tummanpunaista lakkaa. Kantapäät olivat kaikkein kauheimmat. Likaiset ja halkeilleet.

   Oli kuin tyttö olisi pantu kokoon kahdesta eri henkilöstä. Yläosa, etenkin kasvot, olivat ihan siedettävän siistit, mutta jalat oli lainattu suossa myllertäneeltä menninkäiseltä. Eräänlainen nykyajan kentauri. Kahdesta erilaisesta osasta muovailtu.

   Kuinka joku voikin olla niin ujostelematon ja välinpitämätön, että lähtee tuon näköisenä palvelemaan ravitsemuspaikan asiakkaita? Sukittamatta ja ilman huolen häivääkään tassuttelee löysissä, lonksahtelevissa avosandaaleissa?

   Ehkäpä sikäläiset ruokailijat eivät lainkaan katso hänen jalkojaan, korkeintaan hänen epätasaisen helman alta pilkottaviin pulleisiin ja vienosti punertaviin sääriinsä. Samanlainen himmeä heloitus näytti olevan naisen ominaisväri. Siitä oli häivähdys myös hänen paljaissa käsivarsissaan ja sileissä poskissaan. Tuntui kuin hän olisi sisältäpäin valaistu, ei sentään valaistunut.

   Miehet varmaankin kiinnittävät huomionsa juuri tytön nukkemaisiin kasvoihin ja kiiltäviin, tummiin silmiin. Saattaahan hän olla jonkun miespuolisen vieraan mielestä suorastaan viehättävä ja naisellinen. Ohuiksi viivoiksi piirretyt, liikkumattomat kulmakarvat olivat erittäin säännölliset. Hän suorittaa velvollisuutensa ilmeettömänä ja poissa olevana. Kohtalaisen kohtelias geisha, mutta melko suurella todennäköisyydellä keskustelutaidoton, sekä jaloistaan sottainen.

   Tarjoilija otti vastaan setelin ja latoi vaihtorahat pöytään harkiten ja verkkaisesti. Hänellä oli uskomattoman pitkät, harmaat kynnet. Sitten hän laahusti hitaasti takahuoneeseen. Se partasuinen luolamies jätti hetkeksi porsaanluitten kaluamisen ja katsoi pitkään ja tarkkaavaisesti poistuvaa.  

   Annoksen valmistaminen kesti yllättävän lyhyen aikaa. Tarvittiin siis vain lämmittäminen. Nappulaverhot heilahtivat jälleen, ja nainen pujotteli niitten välistä kantaen syvää lautasta käsissään. Hän lähestyi minua varovaisesti, sillä lautanen oli täpötäynnä vaaleanharmaata nestettä. Riisivelliä.

   Tarjoilija asetti annoksen viivytellen pöydälleni, ja silloin havaitsin, että velli oli todella läikkymäisillään reunojen yli. Tytön pitkät kynnet olivat tasaisen tylpät kärjistään. Oikean käden peukalo oli niveltään myöten uponnut velliin.

 - Ole hyvä, hän äännähti laimeasti.

   Minulta takertui kiitos kurkkuun. Tuijotin haaleata ja paakkuista ainetta edessäni. Nälkä murahti paastonneessa mahassani. Minun oli yritettävä syödä jotakin. Muuten en pystyisi selviytymään jäljellä olevasta ajomatkasta.                    

   Lusikoin ruokaa suuhuni ja yritän katsoa jonnekin muualle. Velli on haalean lämmintä eikä hullumman makuista. Suolaakin sopivasti. Vatsassani tuntuu rauhalliselta ja miellyttävältä. Toivottavasti ripuli on jo ohi.

   Yhtäkkiä tunnen suussani jotakin kovaa ja litteätä. Eivät riisiryynit voi olla tällaisia. Näin suuria. Mitähän se on? Otan sen terävän esineen suustani ja tarkastelen sitä ihmeissäni. Partasuu on jälleen uppoutunut kaljalasinsa tuijotteluun. Naista ei näy missään.

   Mikä kumma tämä on? Pyyhin enimpiä vellejä löytöni pinnasta ja pyörittelen sitä sormissani. Se on pari senttiä pitkä, kupera ja harmaa.

   Naisen peukalonkynsi. Harmaa irtokynsi.

TOSI TAITEILIJA

 - Miksi kurkit koko ajan ulos ikkunasta? Mikä siellä on nyt niin kiinnostavaa? kysyi ystävättäreni Riitta.

   Hän oli tullut luokseni kylään ja istuimme kodikkaasti keittiön pöydän ääressä napostelemassa tuoreita herkkuja.

 - Minulle on tullut ihan tavaksi seurata, milloin vastapäätä asuva taiteilija aloittaa puuhailunsa.

 - Niinkö? En tiennytkään. Kuka hän on?

 - Ei hän ole mikään tunnettu kaupunkilainen, mutta kävin kerran postiluukusta lukemassa hänen nimensä. Ei sano minulle mitään. Joku Alaputto.

 - Mies vai nainen?

 - Nainen, semmoinen iäkkäämmän puoleinen tyllerö.

 - Ei oikein kuulosta nälkiintyneeltä taiteilijalta. Mitä hän sitten taiteilee?

 - Hän on varsin näppärä käsistään. Varmasti suuri kauneuden ja täydellisyyden kaipuu. Ahkera ja sinnikäs hän ainakin on. Jaksaa hioa samaa kohtaa vaikka kuinka kauan. Käy välillä jossakin ja palaa taas taideteoksensa pariin.

 - Näkyykö tästä sinne niin hyvin? Vaikka ovathan nuo ikkunat toki suuret. Taitaa olla vanha talo, kun on noin valtavat ruudut. Onneksi meidän talossa on pienemmät. Hulluksi sitä tulisi niitten pesemisessä.

 - Kuten huomaat, meiltä on sinne mahtava näköala. koska olemme hiukan korkeammalla. Aurinko paistaa hänen huoneistoonsa kaiken päivää, ja se hänelle varmaan sen innoituksen antaakin.

 - Ai jaa, niin tietysti se valaistus on tärkeätä kuvaamataiteissa.

 - Tuo huonekin muistuttaa ihan ateljeeta. Korkea ja avara. Kallis ja arvostettu rakennus. Taitaa tienata aivan mukavasti.

 - Millaista taidetta tämä Alaputto tuottaa?

 - Kyllä hänen luomansa taide kuuluu aivan tavalliseen arkipäiväiseen elämään. Ehkä se on sitä elämän taidetta.

 - Oi kuinka viehättävää. Elämänläheistä ja mahdollisesti vielä naivistista.

 - Saattaapa hyvinkin olla. Joka tapauksessa nainen on tavattoman monipuolinen. Toisinaan hän suosii laajoja, huolettomia vetoja ja linjoja ja välistä taas tuhertaa jonkin pienen yksityiskohdan kimpussa tuntikausia. Vaikka olisin välillä käynyt kaupungilla, huomaan palattuani hänen yhä vain raaputtavan yhtä ja samaa pistettä siinä suuressa pinnassa.

 - Millaista materiaalia hän käyttää? Millaisia aineita?

 - Luultavasti aivan priimatavaraa, koska tuloksen täytyy olla moitteeton ja loistava. Uusimpia ja tehokkaimpia ratkaisuja kaikesta päättäen. Toivottavasti edes ympäristöystävällistä, kun ei kerran rahasta ole puutetta. Tuollainen lukaali.

   Ystävättäreni nauroi makeasti.

 - Tuo nyt on jotakin uutta, sillä eihän taiteilijoitten kohdalla yleensä puhuta ympäristön saastumisesta, ei ainakaan konkreettisessa mielessä. Mitä nyt mieliä saastuttavat ja turmelevat. Ne kaiken maailman taivaanrannan maalarit ja lemmikkieläinten rääkkääjät. Hyh hyh.

 - Puhdasta hänellä juuri pitää ollakin. Sitä hän jahtaa oikein hartiavoimin. Hinkkaa ja jynssää kuin asuisi jossakin sikalassa tai kaatopaikalla.

 - Joopa joo, varsinkin öljyväreillä maalaaminen on sottaista puuhaa, mutta onhan hänellä kokonainen tilava huone työmaanaan.

 - Työmaata riittää muissakin huoneissa. Kun kävelen rakennuksen toisella puolella, sama huhtominen ja hankaus on menossa sielläkin.

 - Mitä ihmettä? Näkyykö se ulos kadulle asti, vaikka hän asuu neljännessä kerroksessa?

 - Totta kai näkyy, kun rouva roikkuu olematonta vyötäröään myöten ulkona ikkunasta.

 - Olen aivan äimänä, huokaili Riitta. - Olisipa mielenkiintoista tutustua lähemmin hänen taideteoksiinsa. Onko hänellä ollut täällä näyttelyitä?

 - Ei muuta kuin mitä jokaiselle ohikulkijalle on jo näkyvissä.

 - Kuvittaako se Alaputto rakennuksen ulkoseiniäkin? En ole huomannutkaan. Onko se edes luvallista? Silloinhan hän olisi seinäntöhrijä.

 - Usko nyt kerralla, ei toki töhrijä vaan siistijä. Se hän on kuulemma ollut ammatiltaankin, mutta jäi pois työstä kun sai lottovoiton. Nyt hän kuuraa ja putsaa omaa huusholliaan, etenkin noita valtavia, auringossa kimaltelevia lasiruutuja. Ihan kateeksi käy tuollainen tosi taiteilija, miljoonarouva. Ole hyvä ja ota vielä tätä kaupasta ostamaani pullaa.

VAMPPI

   Naureskelimme ja juorusimme ystävättäreni kanssa suuressa puistossa. Meillä oli varattuna pöytä hienoon ulkoilmaravintolaan, mutta vielä oli liian aikaista. Istahdimme varjoisalle penkille ja aloimme töllistellä ohikulkevia kaupunkilaisia.

   Outoja ja tuntemattomia. Melkein aina, ja se juuri on suurkaupungin viehätys. Ei joka käänteessä törmää puolituttuihin ja tuttuihinkin, jotka takertuvat seuraan kuin takiaispallot.

   Olin juuri kertonut Sanna-Marialle, että saattaa mennä viikkoja, etten tapaa ketään tuttavaa koko tienoolla, jollen ihan varta vasten hakeudu jollekin määrätylle kadulle. Silloin Sanna-Maria huudahti:

 - Siinä paha missä mainitaan. Katsopas tuota naista runoilijan patsaan juurella. Siinä on ainakin yksi tuttu.

   Huomasin hänet, mutta en tunnistanut.

 - Mistä sinä hänet tunnet?

 - Hän asuu samassa pihapiirissä, on asunut jo viisi vuotta. Lisäksi hän työskentelee samassa firmassa kuin minä.

 - Ahaa, sanoin jo hiukan kiinnostuneempana. - Mitä hän tekee siellä?

 - Enpäs sanokaan. Käytä nyt sitä psykologiaasi ja kuvaile minulle tuota naista. Määrittele hänet jotenkin.

 - Enhän minä hänestä mitään tiedä, vastustelin, koska en ollut koskaan pitänyt tietokilpailuista enkä arvoituksista. - Olen aina ollut tyhmä seuraleikeissä.

 - Eihän tässä ole muita kuulijoita. Sano nyt jotakin. Minkä ikäiseksi arvelisit häntä?

 - Sellainen 45-vuotias, vähintään.

   Sanna-Maria vain hymyili.

 - Osuinko oikeaan?

 - Enpä vielä sano. Kerro lisää.

 - No hän on aika vaatimaton, ainakin mauttomasti, melkein köyhästi puettu. Miksi kaiken pitää olla harmaata, jos jo muutenkin on tuollainen harmaavarpunen?

 - Jatka, jatka, yllytti ystävättäreni.

 - Kulkee katse maahan luotuna kuin muita ihmisiä ei olisi olemassakaan. Tuskin mikään seurallinen tyyppi. Huumorintajuton ja tylsä.

 - Entä muuta?

 - Ryhti kumara ja alistunut kuin olisi kaikkien komennettavana. Harmahtava tiukka turbaani. Kuka tuollaista nykyään pitää? Näin lämpimällä vielä. Hiuksiakaan ei näy kuin tuo yksi huolimaton, arkisen ruskea suortuva, joka pursuaa ahtaan päähineen alta.

 - Kas, kas.

 - Nyt kun hän lähti kävelemään eli laahustamaan tuota pensasta kohden, hänen voimaton ja masentunut olemuksensa tulee vieläkin selvemmin esille. Saattaa olla naimaton, katkera ja kitkerä tyyppi. Jos on naimisissa, hän on kaikella todennäköisyydellä suuren lapsiparven loppuun näännyttämä ja väkivaltaisen alkoholistimiehen pahoinpitelemä naisraasu.

   Vedin välillä henkeä ja loin ylpeän ja voitonriemuisen silmäyksen Sanna-Mariaan. Tämä vain siristeli silmiään ja virnuili tietäväisenä.

 - Myönnä, että minulla on psykologista silmää. Luen ruumiin kieltä ja tulkitsen vaatetusta. En turhaan työskentele sosiaalitoimistossa. Arvioin ihmisiä ja heidän taustojaan työkseni.

 - Aivanpa sinä innostut. Mitä arvelet tuon hiirulaisen seksielämästä?

 - Se on tai sitä ei ole kuin pakosta, jos se karkea aviosiippa jyrää hänet alleen. Kuka häntä nyt viitsisi kahta kertaa katsoa? Juuri sellainen mitäänsanomaton ressukka, johon yksikään selvänä oleva mies ei tunne vetovoimaa. Hän on kaiken eroottisen viehätyksen ulkopuolella. Kesannolla ja näivettynyt ruohoaavikko.

   Sanna-Maria hekotti aivan kippurassa. Sai juuri ja juuri kysyttyä tirskumisensa keskeltä:

 - Entä toimenkuva? Mitä sanoisit hänen sosiaalisesta luokastaan? Mikä on hänen ammattinsa?

 - Jollei hän ole nuhjuinen kotiäiti, hän raataa jossakin palveluammatissa. Konttaa polvet kipeinä kivilattioilla ja jynssää niitä saippuavaahdon ryöpytessä korviin asti.

   Sanna-Maria oli niin huvittunut, että aloin jo harmistua.

 - Mitä siinä nauraa räkätät? Sano jo, osuinko yhtään oikeaan.

 - Osuitko? Sinäkö olet työssä sosiaalivirastossa? Et erottaisi puliukkoa kunnianarvoisesta ja hurskaasta arkkipiispasta. Siveästä diakonissasta tekisit katunaisen. Psykologista silmää. Hah hah haa.

 - Sano nyt sitten itse, mikä ja millainen hän on, jos muka hänet niin hyvin tunnet.

 - Ensinnäkin hän on nainen, ja siinä osuit oikeaan. Että hän on rasittunut ja stressaantunut, sekin pitää varmasti paikkansa. Tosin syyt ovat aivan muut kuin arvelit.

   Ystävätär pyyhki naurunkyyneleitä silmistään varoen tarkoin ripsiväriään. Olimmehan menossa upeaan ravintolailtaan.

 - Lapsi hänellä on, mutta naimisiin asti hän ei ole ehtinyt, vaikka haluja on ollutkin. Ammatiltaan hän on vanhempi tutkija yrityksessämme, kaksinkertainen akateeminen koulutus. Ikäkin meni vallan pieleen, koska hän on vasta 36-vuotias.

 - Mutta vanhemman näköinen, yritin inttää. - Siksi erehdyin.

 - Hän ei ole muuten yhtään hullumpi keskustelija. Terävä ja sanavalmis. Laukoo kahvitunnilla ihan mojovia huomioita. Tosin hänen huumorinsa on hieman mustanpuhuvaa ja karvasta.

 - Eihän sitä näin lyhyen väläyksen perusteella osaa mitään tyhjentävää luonnekuvaa antaa, mutisin. - Aivan liikaa vaadittu.

 - Joo joo, mutta odotas. Mitä muuta sinä yritit satuilla? Ai niin se seksi, vaan kyllä hänessä vetovoimaa riittää. Nytkin seurustelee erään superjohtajamme kanssa. Patistaa tätä lujasti avioliittoon, vaikka entinenkin on vielä kasassa.

 - Mitä se pomo hänessä näkee?

 - En tiedä, sitä usein pohdiskelemme työpaikalla. Kai hän on perin loistokas sängyssä?

 - Mutta tuo vaatetus? Luulisi, että johtoportaassa arvostetaan tyylikkyyttä ja muodikkuutta. Kuka tuollaista kehtaisi edes tavalliseen ruokabaariin taluttaa?

 - Ei häntä vielä mihinkään talutellakaan. Ei voida, ettei vaimo saisi tietää. Sentään kolme lasta ja ihan pitävä kulissiavioliitto. Ei ainakaan vielä repeile.

 - Onko se lapsi sille johtajalle?

 - Ei tämä, mutta mikäli huhut pitävät paikkansa, sinne päin ollaan kallellaan. Huomasitko, kuinka löysä hänen takkinsa on? Repsottaa kuin tyhjä purje odottamassa pullistumistaan.

 - Sillä hän kai sitä pomoa kiristääkin?

 - Aivan oikein. Tulevalla paaperolla ei ole isää, mutta niillä kolmellapa on. On ollut jo tarpeeksi pitkään. Voisivat siis jo isästään luopuakin pienen orporaukan hyväksi.

   Mietiskelin, että näkökanta se on tuokin.

 - Se stressi johtuu siis tuosta pomosta ja hänen ärsyttävästä vetkuttelustaan?

 - Niin juuri, ja mitä siihen alitettuna olemiseen tulee, sekin on pelkkää puppua. Hän komentelee meitä työtovereita, koko kerrostalon asukkaita ja äitiparkaansa, joka joskus tulee lapsenvahdiksi tuolle miehennielijälle. Pomo tuli eräänä aamuna töihin silmä mustana. Arvaapas, mistä se haaveri oli tullut.

 - Vaimo kai löi?

 - Ei sinne päinkään, vaan tämä lumoava rakastajatar. Vaati taas miestä vihkipallille. Naapuri kuuli sen sanaharkan porraskäytävään asti.

 - Pomo ehkä löytää uuden. Semmoinen niillä on tapa.

 - On voinut löytääkin, mutta sano minun sanoneen, että tuosta Sirpasta se ei niin vaan irti pääse. Sillä on keinonsa. Aikoo laverrella sekä vaimolle että viattomille lapsille. On jo seisoskellut perheen oven edessä kärkkymässä tilaisuutta. Vetoaa tulevaan vauvaansa.

 - Katso, nyt se nainen aikoo lähteä. Nousi kiireesti penkiltä. Oli kuin olisi odottanut jotakuta.

 - Nyt hän menee taas tuonne patsaan luokse. Sepäs sattui. Siellähän on se mies vaimonsa ja nuorimman poikansa kanssa. Syövät jäätelöä ja hymyilevät onnellisina. Jäädäänpä katsomaan, mitä Sirpa tekee. Se vamppi.

KIIREELLÄ KUOLEMAAN

   Ystävättäremme Tuula oli saanut surmansa varsin säälittävän erehdyksen seurauksena. Sellaista tapahtuu nähtävästi paljon nykyisellä kännykkäaikakaudella, mutta silti se oli meistä turhaa ja hätkähdyttävää. Kuinka niin pieni asia voikaan aiheuttaa kauaskantoisen ja traagisen tapahtumasarjan?

   Olisi kai aiheellista sanoa, että useissa tapauksissa kiire on kuoleman kaveri, koska tätäkin turmaa oli edesauttanut älytön hoppu. Tuula oli ollut työtoverinsa kanssa matkalla erääseen toisessa kaupungissa pidettävään tiedotustilaisuuteen. Lehtinaisia kumpikin. Marja oli ollut ratissa ja Tuula touhusi vieressä.

   He olivat jo uhkaavasti myöhässä, koska Marjan oli ensin pitänyt hoitaa jokin yksityisasia. Sen olisi voinut aivan hyvin siirtää seuraavaan päivään. Tuula oli siitä suutahtanutkin ja motkotteli ja syytti Marjaa.

   Tuohtuneissa tunnelmissa he syöksyivät moottoritielle, ja Marja ajoi niin kovaa kuin uskalsi. Ei kuitenkaan ylinopeuksia. Sää oli kaunis ja kesäkeli hyvä ja houkutteleva.

   Vielä oli jäljellä parikymmentä kilometriä, joten Tuula päätti ilmoittaa puhelimitse, että tulossa ollaan.

   Tuula ei ollut mikään kehuttava järjestyksen ihminen. Tavarat olivat hujan hajan kotona ja toimituksessakin. Aina jotakin unohtui: tärkeitä papereita, avaimet tai kamera. Vanhasta tottumuksesta Marja jo tenttasikin vierustoveriltaan, oliko tällä se ja se paperi mukana.

   Kaikki tuntui olevan reilassa, mutta kännykkää ei löytynyt mistään. Tuulalla oli tapana toimia varsin nykivin ja suorastaan epämääräisin liikkein. Hän aukoi ja sulki hansikaslokeroa varmasti viidesti. Kurkisteli takapenkille ja kaivoi ja kaivoi jaloissaan olevaa kassia. Sekoitti ja möyhensi.

   Katseltuaan aikansa syrjäsilmällä sitä toivotonta puuhastamista Marja kehotti ystävätärtään ottamaan hänen salkkunsa takapenkiltä. Heillä ei ollut aikomustakaan pysähtyä vilkkaalle maantielle, vaan Tuula kiemurteli itsensä irti turvavöistä, kurkotti ja puhkui, kunnes sai otteen Marjan laukusta.

   Salkun kiskominen eteen istuinten välisestä kapeasta raosta oli myös näytös sinänsä. Viimein nainen sai sen syliinsä niskatuen ylitse samalla tönien ja raapien ajajaa olkapäähän, käsivarteen ja kerran takaraivoonkin.

 - Voi samperi sitä tohelointia, tuhahti Marja. - Senkin kömpelö ihrakasa. Varo vähän.

   Loukkaantuneena ja äkeissään Tuula avasi raskaan asiakirjasalkun ja aloitti penkomisen.

 - Ei täällä ole mitään. Jätit sen tietysti toimitukseen. Mitä puhelimella on virkaa, jos se on aina jossain muualla? Itse olet tohelo.

 - Takuulla se on siellä, mutta sinä mämmikoura et vaan ikinä löydä mitään. Katso tarkemmin. Se on siellä sivutaskussa.

   Tuula avasi taskun. Ääriään myöten täynnä kamaa sekin.

 - Ei se ole täälläkään, voi elämänkevät.

   Marja oli koko ajan keskittynyt kahteen asiaan. Hyvin olikin. Kädet tarmokkaasti ratissa, toinen silmä tiessä ja toinen silmä Tuulan touhuissa.

 - On se niitten...

   Enempää hän ei ehtinyt sanoakaan, kun suuressa risteyksessä valtava rekka-auto ajoi oikealta heidän autonsa kylkeen. Työnsi sitä edellään kuin juna, runnoi ja runteli ja heitti sitten pientareelle, jossa se muutama kerran pyörähdettyään jäi yhtenä romukasana lojumaan paikalle tulleitten kauhistukseksi.

   Marja heräsi sairaalassa melkein jokainen luu poikki tai murtuneena. Aivotärähdys ja runsaasti ommeltavaa lääkärille. Hän kuitenkin kuntoutui ja parani ennalleen. Reipas nelikymppinen.

   Samanikäinen Tuula sen sijaan menehtyi vakaviin vammoihinsa myöhemmin. Hän oli lentänyt ulos autosta. Turvavyö oli siinä hakemistouhussa jäänyt kiinnittämättä, ja seuraukset olivat pöyristyttävät.

   Minkä liikennerikkomuksen muuten niin taitavaksi ajajaksi tunnettu Marja oli tehnyt? Hän ei ollut yksinkertaisesti nähnyt varoituskolmiota. Se vain jotenkin livahti ohi, joten he tulivat täysillä sen kuorma-autohirviön saaliiksi.

   Ennen kuolemaansa Tuula oli ehtinyt syyttää Marjaa törkeästä huolimattomuudesta, suorastaan taposta. Rankka syytös ja rankka syyllisyys kannettavaksi koko loppuelämäksi.

MUUTTUUKO IHMINEN?  

   Selailin äitini sisaren kirjoittamaa päiväkirjaa. Hänellä oli niitä kokonainen sarja, koska hän oli aloittanut riipustelun jo 15-vuotiaana. Haaveilin, että saisin niistä muistiinpanoista kasatuksi hienosti myyvän romaanin. Tiesin, että USA:ssa oli suorastaan boomina luoda tekaistu elämäkerta jostakin kuuluisasta kirjailijasta. Todellisuutta vastasi kenties vain henkilön nimi ja syntymäpaikka. Skandaalin käryä piti tietysti olla sopivasti mukana.

   Minun oli tosin vaikeata kuvitella, että tätini olisi syyllistynyt mihinkään lukijoita kiehtovaan riehakointiin jonkun nimekkään poliitikon sylissä, mutta ainahan voi toivoa. Ihmeitäkin tapahtuu. Minulla oli tälle elämäkertaromaanille jo nimikin: Vetelin viattomat.  

   Täti oli rikastuttanut päiväkirjaansa melko harvaan tahtiin, sillä saattoi olla jopa kuukausiakin välissä ilman merkintöjä. Sitten huomasin erään erikoisen ja varsin oudoksuttavan seikan. Seuraavassa ote tekstistä:

   3. elokuuta 1954 Kaunissalmella.        

   Täytin tänään vuosia ja aloitin syntymäpäiväni kunniaksi tämän uuden sinikantisen päiväkirjan. Hienoa, vaikka joskus tuntuu, että kerrottavaa olisi vaikka kuinka paljon. En vain tiedä, mistä aloittaa.

   Tänä kesänä en ole uinut kovin paljoa, koska joen vesi on ollut aika kylmää. Lisäksi minulla on ollut inhottavaa kesänuhaa. Sääkin on aina huono ja harmaa, niin ankeata. Rannalla olen kyllä välistä loikoillut, vaikka kauniin päivetyksen sijasta tulen punaiseksi kuin keitetty rapu. Minusta on kiva syödä rapuja, vaikka se on sellaista näpräämistä, ja vaivalloisen touhun jälkeen suuhunsa ei saa juuri mitään.

   Meillä käy täällä joskus vieraita, sukulaisia ja tuttavia. Kesäpaikkamme on niin viehättävä. Silti tunnen itseni valtavan yksinäiseksi. Todellista sydänystävää en ole löytänyt. Tytöt vain juoruilevat ja puhuvat pahaa toisista. Sellaisesta tulee ikävälle tuulelle. Minua ne pitävät leuhkana, kun en suostu kertomaan rumia asioita ystävistäni ja naapureista. Se mitä sisimmässäni ajattelen, onkin sitten eri juttu. Itse asiassa inhoan ja halveksin monia tyyppejä. Itserakkaita hössöttäjiä. Pyh.

   Kävimme välillä kaupungissa ja söimme komeat jäätelöannokset Koikkalaisen kahvilassa. Oikein ahmin kermavaahtoa, koska rakastan sitä. Voi, kun minullakin olisi joku, jota rakastaa ja joka olisi kiinnostunut minusta. Sisareni lohduttaa, että kyllä sellainenkin osuu kohdalle, kun kärsivällisesti odotat. En jaksa enää odottaa ja elää pelkissä unelmissa.

   Onneksi minulla on sinut, rakas päiväkirjani. Sinulle voin kertoa kaiken, mikä mieltäni painaa. Sinuun voin luottaa, ettet heti seuraavassa käänteessä lavertele syvimpiä ajatuksiani toisille. Pahansuoville ja ilkeille ihmisille, jotka odottavat, että saisivat nielaista ahneeseen kitaansa minut, viattoman ja avuttoman.

   Kaupungissa kävimme monessa vaatetusliikkeessä, koska tarvitsen jotakin sievää päälle pantavaa. Mikään hame ei sopinut. Se oli joko liian pieni tai suuri. Se maksoi liikaa tai oli kummallisen värinen. Minua ihan itketti, kun koko reissu taisi mennä hukkaan. Päätä särki ja nenä alkoi vuotaa.

   Vihdoin ostimme laskostetun beigen hameen. Sisareni päivitteli, että miksi valitsin niin alakuloisen vaatekappaleen, kun jo muutenkin olen sellainen kalpea impi. Hän neuvoi minua käyttämään enemmän värejä, myös hieman huulipunaa, jotta minut huomattaisiin. Ihailtaisiin viehättävänä naisena.

   Toivotonta. Vaikka olisin pukeutunut tulipalonpunaiseen, maata viistävään juhlapukuun ja myllynkiven kokoiseen helakanpunaiseen lierihattuun, olen ja pysyn samana mitättömänä ja harmaana pikkutyttönä. Kukaan ei tule viereeni istumaan, kukaan ei juttele minulle, kukaan ei ole tippaakaan kiinnostunut minusta.

   Tässä välissä kävin puhelimessa. Se muka-ystävättäreni Kaarina soitti ja alkoi heti pälpättää omia tylsiä juttujaan. Olen kuullut, että jälleen kerran hän on yrittänyt vikitellä minulta naapurin Pekkaa, johon olen niin tykästynyt. Vaikka kuinka koetin saada puheenvuoroa ja kertoa siitä uudesta hameestani, hän vain jaaritteli jostakin typerästä elokuvasta. Kiusallanikin puhuin yhtä aikaa ja kovensin ääntäni. Äkkiä hän sulki puhelimen. Se sivistymätön törppö.

   Vietänpä tämänkin yksinäisen illan taas entiseen tyyliin. Haen kaapista paljon herkullista syötävää, avaan radion ja alan lukea jotakin hyvää kirjaa. Ynnä haaveilen Pekasta.

   Totesin yllätyksekseni, että kolme päiväkirjamerkintää oli melkein tarkalleen toistensa kopioita. Elokuilta 1954, 1974  ja 2004. Niihin aikoihin tätini oli juuri täyttänyt 15, 35 ja 65 vuotta. Ainoastaan käsiala ja musteen laatu olivat hieman muuttuneet. Aloin mietteissäni hyräillä laulua ”Muuttuuko ihminen, ja mihin suuntaan voi viedä huomispäivän tie?”  

MERISELITYKSIÄ  

   KIKI: - Voi taivaan talikynttilät! Koeta nyt keksiä jotakin, Leena.

   LEENA: - En oikein ymmärrä mitä sinä minulta odotat. En minä sellaisia keksi. En ole tarkemmin ajatellut.

   KIKI: - Ajattele sitten nyt. Kerään niitä. Kerro edes, minkä selitit syyksi, kun tulit tänne minun luokseni.

   LEENA (hämillään): - Tietenkin sen tai paremminkin ne syyt, miksi todella tulin.

   KIKI: - No sano ne ääneen.

   LEENA (yhä ihmeissään): - Voi Kiki, mitä sinä oikein ajat takaa? Tietysti selostin Terholle, että matkustan tänne sinua tapaamaan. Luokkatoveriani ja ystävääni.

   KIKI: - Uskoiko Terho sen?

   LEENA: - Totta kai uskoi. Tottahan se on. Tietäähän hän, että puhumme puhelimessa joskus tuntikausia.

   KIKI: - Entä ne muut syyt? Mitkä ne ovat?

   LEENA: - Äitini sisar asuu täällä ja jäi pari kuukautta sitten leskeksi. Hän on kuulemma ollut hyvin alakuloinen, joten äiti pyysi, että tulisin häntä tervehtimään samalla kun tapaan sinua.

   KIKI: - Siinä oli vasta toinen syy. Entä kolmas?

   LEENA: - Olenhan minä jo sinulle sanonut, miten kauhean rasittunut olen työstäni. Todella stressaavaa se ainainen numeroitten kanssa värkkääminen. Päätin käyttää talvilomani tähän reissuun. Asun hotellissa, uin ja saunon. Herkuttelen ja hemmottelen itseäni oikein kunnolla. Terhokin sanoi, että se tekisi minulle hyvää, kun olen kotonakin ollut niin kireänä.

   KIKI: - Ja miehesi uskoi tuonkin.

   LEENA (jo hieman närkästyneenä): - Miksei olisi uskonut? En ymmärrä mihin sinä tähtäät näillä kysymyksilläsi. Etkö sinä sitten usko minua?

   KIKI: - Ei se siitä ole kiinni, mutta minä kerään kaikenlaisia verukkeita, joita ihmiset esittävät suojaverhokseen, kun he haluavat salata todelliset vaikuttimensa muilta.

   LEENA (jopa innostuneena): - Ai, tarvitsetko sellaista tietoa niihin juttuihisi?

   KIKI: - Tavallaan, voisihan sitä niinkin sanoa. Niistä saattaisi olla minulle hyötyä.

   LEENA: - Luulin, että teet etupäässä haastatteluja käsitöistä ja ruuanlaitosta.

   KIKI (katsellen hajamielisenä muualle): - Teenhän minä niitäkin. Sellainen ei vain riitä. Ei sillä elä.

   LEENA: - Sinulla ei pitäisi olla hätäpäivää elannostasi. Arvilla on hyväpalkkainen virka. Lapsennekin ovat jo maailmalla.

   KIKI: - Vasta opiskelemassa, ja se se vasta rahaa nieleekin. Aina he ovat inumassa jotakin uutta vaatekappaletta taikka vempelettä. Kännykät ja tietokoneet sieltä kaikkein kalleimmasta päästä. Helppoahan sinun on puhua, kun teillä on vain yksi tytär ja hänkin vakinaisessa työssä ja naimisissa.

   LEENA: - Ymmärrän hyvin huoliasi. Et siis ole saanut vielä pysyvämpää jalansijaa missään lehdessä.

   KIKI: - En totisesti. Sinne tänne huitomista, mutta palataan aiheeseemme. Etkö todellakaan muista edes lapsuudestasi mitään tapausta, jolloin olisit narrannut tai kertonut puolitotuuksia saadaksesi haluamasi asian läpi?

   LEENA (miettii ja hämmentyy taas): - Muistan hyvinkin. Se oli kouluajalta ja olikin sellainen opetus, että ehkä juuri siitä syystä olen karttanut vilpillisten tekosyitten viljelemistä.

   KIKI: - Anna tulla. Tämäpä mielenkiintoista.

   LEENA: - Se tapahtui koulussa, kun olin vasta kymmenvuotias. Sinä Kiki se näytit minulle huonoa esimerkkiä.

   KIKI: - Miten niin?

   LEENA: - Muistan, että aina yritit lintsata kaikesta pienillä hätävalheillasi. Jos myöhästyit, takuulla oli joku perheenjäsen vakavasti sairaana. Kerran väitit, että isoisäsi oli aivan kuolemaisillaan ja sinun piti välttämättä lähteä häntä sairaalaan katsomaan. Ja justiinsa sopivasti ennen vaikeata matikankoetta.

   KIKI: - Olihan hänessä jotakin kremppaa.

   LEENA: - Mutta ei sen vakavampaa. Jotakin kolotusta, jota hän poti muutenkin jatkuvasti. Minusta se oli karmeata. Ihan kuin manaisi sairauksia omaistensa päälle.

   KIKI: - Älä höpsi. Eihän heille sen kummempaa sattunut. Ei ainakaan minun puheitteni vaikutuksesta.

   LEENA: - Mistä sinä sen niin varmasti tiedät. Vanhempi veljesikin kuoli niin traagisesti siinä tulipalossa.

   KIKI: - Minua et ainakaan syyllistä turhilla loruillasi. Veli kännäsi liikaa ja nukkui tupakka hampaissa. Luonnollinen kuolema, jos ajattelee hänen elämäntapaansa. Syyn ja seurauksen laki.

   LEENA: - Sepä vain toteutuikin minun kohdallani, kun yritin ottaa sinusta mallia.

   KIKI: - Kerro ihmeessä. En minä vain sellaista muista.

   LEENA: - En uskaltanut siitä edes sinulle puhua, koska säikähdin niin kovasti. Minusta tuntui kuin olisin huutanut uhmapäissäni: ”Susi, susi!”, ja se olisikin kuullut kutsuni ja syöksynyt paikalle ja minun kimppuuni.

   KIKI: - Jo riittävät vertaukset. Ei siellä koululla mitään susia asustanut. Mene jo vihdoinkin asiaan.

   LEENA: - Minulla piti olla suomen esitelmä sille kamalalle Tantalle. Näin siitä jo muutenkin painajaisia. Se jostakin syystä inhosi minua ja piikitteli joka tilanteessa.

   KIKI: - Sellainen se oli kaikille, se velhovaimo.

   LEENA: - Esitelmäni aihe koski kotisiman valmistusta. Kirjoitin sitä monta päivää, ja äiti ja siskot auttoivat parhaan kykynsä mukaan. Valmistimme jopa monta pulloa simaa, vaikka oli vasta helmikuu, jotta minulla olisi ollut käytännönkin kokemusta asiasta. Olisi ollut kivaa tarjota koko luokalle maistiaisia tunnin päätteeksi.

   KIKI: - Piditkö sen esitelmäsi? En kyllä yhtään muista sellaista.

   LEENA: - Et tietenkään, koska pääsin pälkähästä naruttamalla vanhempiani ja sitä Tanttaa.

   KIKI (nauraen): - Kas vaan pientä Leenukkaa, kun hänkin on osannut taaperrella valheen poluilla. Enpä olisi uskonut. Kummallisinta on, että sinusta tuli suuren firman tuote-esittelijä, vaikka koulussa olit vielä sellainen nynny ja tuppisuu.

   LEENA: - Älähän huoli. Ihmiset muuttuvat. Joskus ehkä parempaankin suuntaan. Mutta se veruke, ja sen seurauksena karmea varoitus narraamisen vaarallisuudesta, painaa yhä mieltäni.

   KIKI: - Mikä se voisi olla? Mitä nerokasta olit keksinyt?

   LEENA: - Se sima, se koitui sekä pelastuksekseni että turmiokseni. Jouduin virumaan monta viikkoa sairaalassa. Leikkauksia, kipuja ja kärsimyksiä. Muistathan sinä sen?

   KIKI: - Jo vain. Minulla oli ikävä sinua. Olit poissa melkein koko lukukauden. Pääsit kouluun vasta toukokuun lopulla. Olit kyllä aika karmean näköinen. Annas kun katson. Ei niitä arpia enää juuri huomaa. Olitko kasvoleikkauksessa?

   LEENA: - Olin useammassakin. Se oli kauheata aikaa. Olin aluksi kuin Notre Damen kellonsoittaja. Vielä onnuinkin kaiken surkeuden lisäksi.

   KIKI: - Johan me kaikki olimme pahoillamme sinun puolestasi. Lähetimme lahjoja ja makeisia sinulle sairaalaan. Opettajatkin, Tantta mukaan luettuna.

   LEENA: - Ne kyllä lohduttivat hieman. Ihan itketti, kun se Tanttakin osallistui niihin myötätunnon osoituksiin, vaikka olin huijannut sitä niin härskillä tavalla.

   KIKI: - En vieläkään ymmärrä, mitä sillä sinun sairaalareissullasi oli tekemistä esitelmän ja siman valmistuksen kanssa.

   LEENA: - Annas olla. Esitelmääni edeltävänä iltana mietin epätoivoisesti, millä pääsisin eroon koko jutusta. Muistin, kuinka sinulla oli joka lähtöön selityksiä, jotka todella toimivat. Harvoin sinua saatiin kiinni. Meillä oli niitä simapulloja kellarissa, ja äiti oli moneen kertaan varoitellut, että niitä ei saa pitää lämpimässä paikassa, koska sima alkaa käydä ja koko pullo voi räjähtää.

   KIKI: - No entä sitten? Tuonhan nyt jokainen tietää.

   LEENA: - Soitin illalla Tantalle ja kerroin itkien puhelimessa, että pullot olivat räjähtäneet ja että olin saanut sirpaleita kasvoihini. Olin muka ollut sairaalassa ensiavussa, ja lääkäri oli vakavasti ollut huolissaan, että toinen silmänikin olisi vaurioitunut.

   KIKI: - Mitä Tantta sanoi? Eikö hän ihmetellyt, että itse soitit?

   LEENA: - Ihmetteli se vähän, mutta halusin muka ehdottomasti itse kertoa siitä onnettomuudesta, koska se aiheutti esitelmäni peruuntumisen. Pyytelin vielä anteeksi ja ope vakuutteli, että voisin pitää sen myöhemmin keväällä, kun olen täysin parantunut.

   KIKI: - Kuinka saatoitkaan olla niin lyhytnäköinen? Pelastuit esitelmästä sillä kertaa, mutta eikö päähäsi pälkähtänyt, että joutuisit pitämään sen myöhemmin?

   LEENA: - Sitä en ajatellut. Kunhan asia edes vähän lykkääntyisi, olisin ollut tyytyväinen.

   KIKI: - Yhtä lyhytjännitteisiä kai ovat rattijuopotkin, jotka pakenevat paikalta ja luulevat selviytyvänsä seuraamuksilta. Miten kuvittelit äitisi suostuvan siihen, ettet seuraavana aamuna lähtisi kouluun?

   LEENA: - Sen aioin hoitaa sillä tavalla, että hain viisi simapulloa kellarista, asetin ne kuumalle hellalle ja odotin, että ne räjähtäisivät.

   KIKI: - Hulluko sinä olit? Siinähän olisi voinut tapahtua vaikka kuinka vaarallinen onnettomuus.

   LEENA: - Niinhän siinä tapahtuikin. Sen vuoksi juuri jouduin sairaalaan.

   KIKI: - Olitko niin typerä, että jäit seisomaan lieden viereen?

   LEENA: - En aikonut olla kovin lähellä. Tarkoitukseni oli mennä keittiön oven taakse ja pullojen räjähdettyä olisin jollakin sirpaleella hieman haavoittanut itseäni. Äitini olisi kotiin palattuaan kauheasti säikähtänyt, koska minulla olisi ollut verta käsissä ja ehkä kasvoissakin. Olisin tietenkin teeskennellyt suurta kauhua, Ollut aivan shokissa, joten tuskin minua olisi lähipäivinä kouluun hätistelty.

   KIKI: - Miten typerä suunnitelma. Etkö ehtinytkään oven taakse?

   LEENA: - En, koska keittiössä oleva puhelin soi ja tunnollisena tyttönä vastasin siihen.

   KIKI: - Kuka soitti?

   LEENA: - Äitini. Hän ilmoitti, että myöhästyisi hiukan ja kyseli pärjäisinkö vielä puoli tuntia yksin. Silloin pullot räjähtivät. Katsoin tietysti hellalle päin, ja suuri osa sirpaleista osui kasvoihini ja toiseen käsivarteeni.

   KIKI: - Kerroit, että onnuitkin tuon tapaturman jälkeen. Mistä se johtui?

   LEENA: - Lensin lattialle kyljelleni, ja alla sattui olemaan pikkuveljeni teräväreunainen, metallinen veturi. Lonkkani murtui.  

   KIKI: (mietteliäänä): - Oli se vain kauhea onnettomuus. En yhtään ihmettele, että se järkytti sinua niin kovasti. Sinultahan olisi voinut mennä näkökin siinä räjähdyksessä.

   LEENA: - Niin se vain oli, ja saan olla tosi kiitollinen, että pääsin niin vähällä. Jopa kasvoni parantuivat lähes täydellisesti.  Tämän otsatukan alla näkyy vielä pieniä naarmuja muistona tuosta meriselityksestäni.

   KIKI: - Se olikin hirvittävin veruke, minkä olen kuullut. Ihan selkäpiitä karmii. Minulla on muuten tekosyitä koossa miltei sata kappaletta.

   LEENA: - Hyvänen aika. Mihin sinä niitä tarvitset, jollet lehtijuttua ole väsäämässä?

   KIKI: - Tarvitsenpahan vaan, eräänlaista aineiston keruuta.

   LEENA: - Voi kuinka jännittävää. Oletko ruvennut suorittamaan jatko-opintoja? Teetkö jotakin tieteellistä tutkimusta? Olet aina ollut niin näppärä ja kekseliäs. En yhtään ihmettele, vaikka väittelisit itsesi tohtoriksi näiltä tiimoilta.

   KIKI (naureskellen): - Ai että maisteriksi meriselityksillä ja väitöskirja verukkeista ja tohtoriksi tekosyillä. Kuulostaapa hienolta.

   LEENA: - Niin juuri. Tänne kotikaupunkisi yliopistoonko sinä sitä tutkimustyötäsi teet?

   KIKI (aika veitikkamaisen näköisenä): - En vaan Jyväskylään, jos sitä nyt tutkimustyöksi voi sanoa.

   LEENA: - Miksi sinne? Kilometrejäkin kertyy varmaan yli kaksisataa. Mitä miehesi tuumii, kun joudut reissaamaan tuollaisia matkoja?

   KIKI: - Arvillehan minä sitä työtä tavallaan teenkin. Niitä meriselityksiä nimittäin.

   LEENA (aivan kummissaan): - Nyt en oikein ymmärrä. Selitäpäs tarkemmin.

   KIKI: - Minulla on Jyväskylässä oma rakas lähi-ihmiseni. Arvi ei arvaa mitään, koska aina olen keksinyt hyvän perustelun matkaani. Koko suku ja melkein kaikki tuttavat on jo marssitettu lavalle päteviksi syiksi keikoilleni. Välillä minulla on mukamas maalauskurssi tai perinnematka tai kuoron esiintyminen tai naisten virkistyspäivät. Hih-hii, sitähän se juuri onkin. Voisin julkaista monipuolisen ja valaisevan käsikirjan sellaisista tekosyistä, joihin varovainen aviovaimo voi turvautua, jos hän haluaa miehensä tietämättä käydä tapaamassa rakastettuaan.

SÄÄSTÖJÄ      

   SAARA: - Huomenta, minut on pyydetty tänne sappikivileikkaukseen tänään. Tässä on paperini.

   HOITAJA: (naputellen kiivaasti tietokoneetta ja selaillen välillä suurta ja sotkuista paperikasaa): - Huomenta päivää. Hetkinen vain…Joo, katsotaan. Olet siis Saara Sappelanmäki, ja leikkaus tapahtuu tänään kello 10.00. Oletpa turhan aikainen. Kellohan on vasta vähän yli yhdeksän.

   SAARA: - Päinvastoin. Sehän minua on kummastuttanutkin, ettei minua pyydetty tänne jo eilisillaksi. Leikkausta edeltäväksi päiväksi. Täytyyhän siinä olla joitakin ennakkotoimenpiteitä, kun on kysymyksessä näinkin vaativa leikkaus. Ennen ainakin oli.

   HOITAJA (melkein närkästyneenä): - Ennen oli ennen. Nyt meillä on voimassa säästöt ja suuret sellaiset. Emme tuhlaa siivoukseen emmekä muuhunkaan turhaan touhuiluun, jos potilas pääsee tänne sotkemaan paikkoja liian aikaisin. Käyvät vessassakin monta kertaa. WC- ja käsipaperia kuluu tuhottomasti. Jos itse saisin määrätä, heidän pitäisi käyttää kaikkeen pyyhkimiseen ja kuivaamiseen hameensa helmaa tai kalsareita tai pusakkaa.

   SAARA: Niinkö tiukaksi se on mennyt?

   HOITAJA: Sellaiseksi juuri, mutta johan sinä tiedät ne valmistautumisasiat muutenkin. Etkö saanut postia?

   SAARA: - Sain kyllä, mutta vasta eilen iltapäivällä. Juuri ja juuri ehdin paastota tarpeeksi ennen leikkausta. Kun minulta poistettiin se umpisuoli kymmenen vuotta sitten, leikkaava lääkäri tuli huoneeseeni henkilökohtaisesti selostamaan sitä operaatiota ja rauhoittamaan minua jos pelotti.

   HOITAJA: - Johan hän rauhoitti sinua. Etkö huomannut?

   SAARA: - Ei kai se kymmenen vuoden takainen rauhoittaminen enää riitä. On ehkä vanhentunutta rauhoittamista, ja vaivakin on eri. Tottapahan leikkauskin.

   HOITAJA: - Tarkoitin, että siinä eilisessä kirjeessä oli rauhoittava viesti varta vasten sinulle. Näytä sitä kirjettä. No tuossa, selvästi präntätty.

   SAARA: - Tuoko? Hyvänen aika, siinähän seisoo vain että ”Tervetuloa ja hyviä öitä”.

   HOITAJA: - Kohteliaisuus se juuri rauhoittaakin. Voisimmehan olla vaikka kuinka tylyjä ja kylmäkiskoisia.

   SAARA: - Minua ne hyvänyöntoivotukset eivät ainakaan rentouttaneet. Pikemminkin päinvastoin. Kuin olisitte vihjanneet johonkin ikiyöhön.

   HOITAJA: - Väärä ja negatiivinen asenne, mutta mennäänpäs asiaan. Minulla on kauhea kiire. Olen tällä hetkellä ainoa koko kerroksessa. Otan vastaan potilaita, tutkin pienemmät vauriot, kuten tikut sormessa, vähäisemmät luunmurtumat ja vasta viime yönä alkaneet sepelvaltimon tukokset ja niin edelleen sekä avustan kirurgia leikkauksessa.

   SAARA (huolestuneena): - Et kai tässä minun tapauksessani?

   HOITAJA: - En valitettavasti ehdi siihen, kun on kaksi polvileikkausta ja yksi huonokuntoinen sydän. Lisäksi käyn antamassa nukutuksen yhdelle vanhukselle, jolta kiskotaan ulos tyrä. Olen niin kauhean stressattu, kun ei ole edes tuota koulutusta. Olen nimittäin varsinaisesti hammashoitaja, tarkemmin sanoen eläinten.

   SAARA: - Kello on pian varttia vaille kymmenen. Sano jo ihmeessä, mitä minä teen.

   HOITAJA: - Tässä on kartta. Se on tosin viisi vuotta vanha eikä siihen ole merkitty vielä kaikkia lisärakennuksia, mutta ei ole ollut varaa uudempiin laitoksiin. Kysy joltakulta, jos satut näkemään. Potilaatkin tietävät sen verran.

   SAARA: - Niin, ja onhan sitä se infopistekin.

   HOITAJA: - Onko? Tuskin enää, vaan tiedotukset annetaan ilmaiseksi Kansanradiossa. Tunnussävel on ”Anna arpisten haavojen olla” tai ”Kuolleet lehdet” potilaan toipumisasteesta riippuen.

   Saara herää leikkauksen jälkeen varsin räikeään meluun ja kovakouraiseen käsittelyyn.

   SAARA (peloissaan): - Mi – mitä tämä on? Missä minä olen?

   HOITAJA (hieman ärtyneenä tönien ja läimien potilasta poskille): - No jopas heräsit. Ei tässä keritä koko päivää sinua heräämössä makuuttamaan. Leikkauksesta on kulunut jo lähes kaksikymmentä minuuttia. Tarvitsemme vuoteen Virsu-Väänäsen mummolle, jolle ei liiennyt paikkaa dementiaosastolta. Se kun on täynnä entisiä historianopettajia ja kaupunginvaltuutettuja. Yksi tosin lähti iltalomalle, kun niillä on se valtuuston kokous, jossa keskustellaan terveydenalan säästöistä. Äkkiä nyt ylös, tässä ovat vaatteesi.

   SAARA (yrittää puolipyörryksissä päästä istuvaan asentoon): - Huimaa, koskee, voi voi.

   HOITAJA: - Älä valita. Kaikki on kunnossa ja melkein valmista. Saisit olla kiitollinen, että sinut operoi juuri Tiina-Liina Tolvasenaho, joka aloittaa ensi syksynä lääketieteen opintonsa. Pääsi sentään porukkaan kolmannen yrittämisensä jälkeen, vaikka hänen kädessään on oireileva nivelrikko, onneksi vain vasemmassa.

   SAARA: - Mitä se kauhea melu oli?

   HOITAJA: - Sillä testataan uuden musiikkitalon laitteita. Jos henkihieverissä olevat asiakkaammekin heräävät kohtuuajassa, niin sopraanojen ja tenorien äänet taatusti kuuluvat katsomon takariville. Kaksi lintua yhdellä kivellä, kuten englantilaisten on tapana sanoa. Kas noin, mennään suoraan eteisaulaan, niin annan sinulle lähemmät hoito-ohjeet.

    SAARA: - Enkö saakaan jäädä osastolle? Mitä tämä märkä on, jota vuotaa hameen läpi?

   HOITAJA (tyynenä rauhoitellen): - Verta se vaan on, sillä sinulla on vilkkaat veret. Siksi juuri hoputin sinua, että päästään ompelemaan haava kokonaan kiinni.

   SAARA: - Miksei kirurgi ommellut sitä loppuun asti? Onko tämä jotakin painajaisunta?

   HOITAJA: - Ei, vaan nyky-Suomen karua todellisuutta. Säästämme tässäkin. Tiina-Liina pääsee heti leikkaamaan nielurisapotilasta eikä muita lääkäreitä saatu kiinni. Paras ompelijamme, joka on entinen teatterin puvustaja, on stressilomalla. Jos toden sanon, hän pisti sormeensa ja sai neulasta pahan verenmyrkytyksen. Emme aina ehdi huuhdella välineitä joka leikkauksen välissä, ja lisäksi säästyy saippuaa.

   SAARA: - Sinäkö suoritat haavan sulkemisen? Täällä aulassako? Kaiken kansan keskellä.

   HOITAJA: - Oikein päätelty. Siinä erehdyit, että minä suorittaisin koko toimenpiteen. Tiina-Liina aloitti parilla pistolla, noin niin kuin osviitaksi. Minä ompelen tasatarkalleen kolme tikkiä, ja loput teet sinä itse. Pitkä haava, joten kuluu sekä aikaa että lankaa. Odotas, kun tarkistan tietokoneelta. Juu, viime viikolla leikattu potilas on onneksi tuonut oman lankansa takaisin. Ahaa, sitä on ihan tarpeeksi sinun viiltoosi. Se on tässä kaapissa, hetkinen, kun kuivaan sitä vain tähän pyyheliinaan. Liina on tarkoituksella punainen, niin ei tarvitse pestä turhan taajaan.

   SAARA: - Pyörryttää.

   HOITAJA: - Et saa kesken pyörtyä, koska sinun täytyy tarkasti seurata, mitä teen. En ehdi sinua uudestaan opettaa. Koeta nyt sentään kumartua, jotta näet mitä massullesi tapahtuu. Tulkaa myös te muutkin vuoroanne odottavat lähemmäksi, niin opitte samalla sitä omahoitoa!

   SAARA (istuu takakenossa nojatuolissa ja tuijottaa hämärtynein silmin hoitajan puuhia): - Ai ai, voi voi.

   HOITAJA: - Nyt: e-n-s-i-m-m-ä-i-n-e-n ommel, sitten se t-o-i-n-e-n tikki. Ikävä kyllä en ehdi enää kolmatta, mutta asut kuulemma aivan tässä nurkilla. Pidä neulaa ja lankaa mekkosi alla ja kävele varovaisesti kotiisi äläkä ihmeessä irrota pyykkipoikia liian aikaisin. Tässä vielä A4-arkki, jossa on joitakin ohjeita, ole hyvä. Voi itku, sehän on puolankielinen, mutta koeta kääntää sanakirjan avulla, jos ongelmia ilmenee. Hyvästi ja pikaista paranemista. Hyvinvointivaltiomme korkeimman instanssin haltuun.                                                  

HUNAJAPUPU

   Tytöt istuvat vierekkäin Eveliinan kodin sohvalla ja katselevat vanhoja valokuvia. He osoittelevat niitä ja nauraa tirskuttavat. Pirita on tullut ystävättärensä luokse vieraisille. Ei hän toki enää mikään vieras ole. Melkein hän enemmän asustaa Eveliinan luona kuin kotonaan. Viettää täällä usein öitäkin, koska kotiolosuhteet ovat ankeat, joskus miltei vaaralliset. Riitaa ja tappelua.

   Eveliinan äiti on eronnut jo kauan sitten. Hän on taiteilija ja piirtelee ja maalaa teoksiaan suuren omakotitalon kaukaisimmassa siivessä, jota hän optimistisesti nimittää ateljeeksi. Eveliina ja Pirita eivät häiritse rouva Pehkoa eikä hän tyttöjä. Kyllä taiteilu aina taloustyöt voittaa, joten tyttären on pärjättävä omillaan. Hän syö mitä kaapista löytyy, ja äiti käy joskus toteamassa:

 - Ai mitäs neitosille kuuluu? Ai te olettekin jo syöneet. Minun piti tulla laittamaan jotakin, mutta kai tuonikäiset jo itsekin jotakin osaavat suuhunsa hankkia. Mitä siellä jääkaapissa on?

   Taiteilija ei missään nimessä saattanut katkaista inspiraatiotansa. Luomiskiihkoaan. Tulokset vain olivat melko kiihkottomia. Ainakin arvostelijoiden mielestä. Vetisiä vesivärejä, töhryisiä öljymaalauksia ja liian tummia ja tuhruisia grafiikkatöitä. Into pesi näemmä naisen sisimmässä, mutta ei vaan päässyt pulpahtamaan pinnalle. Masensi niin se avioero.

   Eveliinan isä oli puikkinut pakoon jo yli viisi vuotta sitten. Tapasi tytärtään jos muisti. Ei heillä hätää ollut. Jostakin sitä rahaa vain sen verran virtasi, että ruoka ja asunto tuli maksettua. Äiti oli aikaisemmin ollut lupaava nuori taidemaalari, mutta isäpapan törppöilyt olivat imeneet hänestä kaiken ilon ja tarmon. Monta kertaa tytär oli tavoittanut äitinsä nukkumasta ateljeessaan. Ehkäpä hän unissaan suunnitteli jotakin suurta ja kuolematonta. Maarit valitteli, ettei hänen elämässään ollut tarpeeksi mielekkyyttä. Siksi hän pakeni siihen toiseen olotilaan.

   Tyttöjen äidit, Maarit ja Piia, olivat jo koulussa olleet luokkatovereita. Piia oli kovasti tukenut ystävätärtään tämän eroprosessin aikoihin, mutta vastapalvelusta hän ei saanut. Maarit oli liiaksi omissa unelmissaan tai murheensa syövereissä, jotta hänestä olisi ollut turvaa kenellekään. Ei edes tyttärelleen. Tämä kasvoi ja rehotti kuin villi ruusu.

   Eveliina oli tavattoman pyöreä. Hänessä oli kaikki ympyriäistä ja pehmeätä. Posket olivat pyöreät ja raikkaan punaiset, hiukset kuin kultaa ja iho kuulakas. Silmätkin olivat ympyriäiset, miltei kuin pupujussin silmät. Heleänsiniset ja katsoivat hiukan ulospäin, ja se antoi hänen kasvoilleen jollakin tapaa hämmästyneen ja poissaolevan ilmeen. Kyllä hän  silti tarkkaan kuunteli, mitä hänelle puhuttiin, varsinkin jos Pirita oli äänessä.

   Tytöt olivat tunteneet toisensa leikkikehästä asti. Ehkä jo lastenvaunuissa olivat saaneet ensimmäisen ihastuksen kipinän. Nyt he katselivat kikattaen vanhoja kuvia noilta ajoilta. Eveliina oli ollut suloinen pallero ja Pirita kuin tikku-ukko. Laihat koivet ja kaikki kuin sääskeltä lainattua. Silti pirteä kuin västäräkki. Ystävätär käytti hänestä nimitystä Pirre Pirteä. Eveliina oli puolestaan Pupu Pallero tai Hunajapupu.

   He pitivät kovasti toisistaan. Aina yhdessä. Pientä erimielisyyttäkin saattoi syntyä, mutta yleensä Pirita oli se niin sanottu syyllinen. Suuttui joskus toisen leppoisaan hitauteen ja uneliaisuuteen. Hän halusi railakampaa toimintaa. Albumissa oli  kuva, jossa tyttöset ovat leikkikehässä, ja Pirita kopauttaa pienellä, pehmoisella tossullaan leikkikaveriaan päähän. Tällä on naama pahasti väärässä. Jos tarkasti katsoi, pystyi melkein erottamaan pyöreitä kyyneleitä tytön pulleilla poskilla.

   Vaikka Pirita olikin laiha ja hennon näköinen, hän oli oikea urheilijatyttö. Notkea ja aina liikkeessä. Yksi vilaus ja hän jo seisoi päällään. Hän tanssi ja voimisteli, luisteli ja hiihti. Erikoista hänessä olivat silmät. Ne olivat vaaleanruskeat ja niissä oli kellertäviä pilkkuja. Muistuttivat hiukan kissan silmiä, mutta niitten ilme ei ollut julma eikä viekas, vaan terävä ja tutkiva.

   Hän halusi olla johtajana kaikessa. Jollei häntä toteltu, hän nytkäytti terhakasti pitkää poninhäntäänsä. Hiusrinkulat eivät millään tahtoneet pysyä paikoillaan. Ne kiemurtelivat itsensä irti, ja taas kiiltävän ruskea tukka hulmusi hartioilla valloillaan kuin sirolla metsänneidolla.

   Oli aivan kummallista, että tyttöjen ystävyys kesti, vaikka Pirita ei saanut laiskanpuoleisesta ystävättärestään minkäänlaista seuraa urheiluun eikä peleihin. Kaikkein mieluiten Eveliina löhösi upottavalla sohvalla samettityynyjen keskellä. Katseli telkkaria ja naposteli jotakin makeata. Joi limukkaa päälle ja aloitti taas nautiskelunsa alusta.

   Pirita olisi ollut kiinnostunut vähän toisenlaisista huveista ystävättärensä kanssa. Hän yritti kaikkia mahdollisia keinoja saadakseen tämän innostumaan ehdotuksistaan. Hän houkutteli, maanitteli ja kuvaili havainnollisesti, millaista mielihyvää ne toiminnat tuottaisivat heille molemmille. Koska hän hyvin tiesi, että Eveliinaa miellytti hellyys ja koskettelu, hän turvautui niihinkin kikkoihin. Hyväili tytön kauniita hiuksia ja sileätä hipiää. Halaili ja suukotteli. Jopa pehmeille punaisille huulille.

   Eveliina ei pahemmin vastustellut. Ehkä hän koki kaiken tuollaisen lähestymisen miellyttäväksi ja vastasi laiskasti ja unisesti kosiskeluun. Se vain kiihotti ja yllytti Piritaa entistä konkreettisempiin ja tulisempiin hellyydenosoituksiin. Ja jälleen kerran Pirita joutui jäämään yöksi Pehkojen perheeseen, koska he eivät mitenkään tohtineet vielä erota toistensa innostavasta seurasta.

   Piia ja Santeri eivät pahemmin kaivanneet Piritaa. Joskus harvoin soittivat Pehkoille kysyäkseen, oliko tytär siellä. Ja siellähän hän melkein aina olikin. Piiasta oli oikein hyvä asia, että nuori kehittyvä tyttö sai opiskella sopuisan ja rauhallisen perhe-elämän mallia Maaritin kotona, koska heillä Santerin kanssa oli alituinen mekkalointi menossa. Esineet lentelivät ja käsiksi käytiin puolin ja toisin.

   Pirita ihan toivoi, että vanhemmat eroaisivat. Mikäs siinä olisi ollessa pelkästään äidin kanssa, niin kuin Eveliinakin. Eihän tyttö juuri edes huomaisikaan, jos isä lähtisi. Täällähän hän etupäässä asui. Tyytyväisenä ja onnellisena rakkaan ystävättärensä kanssa.

   He olivat tulleet aina vain läheisemmiksi. Sohva sai välillä jäädä, ja tilava nojatuoli ajoi saman asian, koska he mielellään istuivat aivan lähekkäin, kiinni toisissaan, toistensa syleilyssä. Se antoi turvaa ja sopusointuisia tuntemuksia. Äidit eivät heitä olleet enää pitkään aikaan kerinneet paijaamaan. Asialliset ja arkiset tiedonannot ja puhumiset hoidettiin. Se riitti.

   Valokuvien katseleminen oli erityisen kiihottavaa. He painautuivat toisiinsa ja nauroivat. Joka sana sai aikaan hilpeän ilon purkauksen. Eveliina nauroi mukavan käheällä äänellä. Kuulosti melkein siltä kuin hän olisi yskinyt. Se tuntui Piritasta tavattoman viehättävältä. Hän keksi hauskoja juttuja, kutitteli ja halaili, jotta sai Eveliinan kiemurtelemaan naurusta.

   Monet aikuiset olisivat jo hieman toppuutelleet näitä tyttäriä. Hyväilyt ja suukottelut alkoivat näet mennä jopa liiallisuuksiin. He alkoivat villiintyä niistä yhä vain enemmän. Ties mitä he tekivätkään pujahdettuaan Eveliinan hämärään vaaleanpunaisilla pehmoleluilla ja unelmilla koristeltuun tytön kammariin nukkumaan. Siellä oli vain yksi sänky joten missäs muualla Pirita olisi uinaillut kuin samassa kapeassa vuoteessa.

   Kiherrystä ja kikatusta ja sängyn natinaa kuului myöhään yöhön saakka, kunnes he viimein posket punoittaen ja suu onnellisessa hymyssä nukahtivat kaulakkain toistensa syliin.

   Maarit kävi illemmalla katsomassa tyttöjä jos muisti. Aamulla herätteli jos muisti, Siispä tytöt alinomaa myöhästyivät koulustaan. Opettajat motkottivat ja yrittivät keskustella äitien kanssa. Isiähän ei tavoitettu mistään. Säännöllistä läsnäoloa ei tuntunut valvovan kukaan.

   Koska kuitenkin tiedettiin, että kummallakin äidillä oli kovin vakavia ongelmia ja huolia pohdittavanaan, tyttöjenkin myöhästymisiin suhtauduttiin suvaitsevaisemmin. Kun vain jaksaisivat jotenkuten selvitä elämästään. Tässä kylmässä ja tunteettomassa maailmassa.

   Eveliinan isoäiti kävi joskus tyttärensä luona kylässä. Hän oli kuin entiset apinat: ei kuullut mitään, ei nähnyt mitään eikä puhunut mitään. Aina pahalla päällä. Joku ilkeämielinen ihminen olisi lisännyt luetteloon vielä lauseen: eikä ymmärtänyt mitään. Mikä sellainen oli vahtimaan kahta toisiinsa kiihkeästi kiintynyttä tyttöä?

   Sen verran isoäiti kuitenkin tajusi, että hän useimmiten muisti sentään herättää tytöt aamulla ja auttoi jopa pukeutumisessa sekä vei heidät sitten opiskelemaan. Kuusivuotiaitten esikouluun.

SIIVOAISITKO LAATIKKONI?

   Istuin Irenen vuoteen laidalla ja yritin lohduttaa häntä. Parisänky, vaikka tästä lähtien tarpeeton. Ainakin toistaiseksi. Olin hieman ihmetellyt, miksi hän oli pyytänyt minua luokseen, koska emme itse asiassa tunteneet toisiamme kovin hyvin. Yhdistävä side oli hänen juuri poiskutsuttu puolisonsa ja tietysti Mirana, miehen ensimmäisestä avioliitosta.

   Tyttö ja kaksoispojat olivat menneet naapurin rouvan valvonnassa johonkin lastennäytäntöön, joten meillä oli aikaa jutteluun. Siitä ei vain tahtonut tulla mitään, koska Irene itki ja tursasi lakkaamatta. Puhui katkonaisia lauseita itkuisella ja tukkoisella äänellä. Oli kaikin puolin pohjattomasti surevan lesken perikuva.

 - Ihmettelet varmaan, että olen yhä näin kurjassa kunnossa, vaikka Terhon lähdöstä on jo kulunut kolme kuukautta?

 - En toki, valehtelin sujuvasti. - Suruaika on kullakin aivan yksilöllistä. Olihan miehesi kuolema kaikin puolin ennenaikainen.

 - En tunne täällä juuri ketään, en ketään sellaista, jolle voisin purkaa näitä asioitani. En ole kovin seurallista tyyppiä. Tietysti on työtovereita ja Terhon sukulaisia, mutta muuten tunnen jääneeni totaalisesti yksin.

 - Ymmärrän sen oikein hyvin. Toivoisinpa, että osaisin lohduttaa sinua. Mitä haluaisit minun tekevän?

 - Voisitko kertoa Terhosta ja hänen elämästään ennen meidän naimisiinmenoamme. Meillä oli sitä yhteistä aikaa vain vajaat kuusi vuotta, joten minusta tuntuu, ettemme päässeet edes alkuunkaan toisiimme tutustumisessa. Terho oli niin paljon minua kokeneempi, aikaisemmin jo naimisissa ja lisäksi hän oli monta vuotta minua vanhempi.

 - Niinhän se asia oli. No minäpä kerron vain sellaista, mikä sattuu tulemaan mieleeni. Jonkinlaista tajunnan virran seurailemista. Tunsin hänet todella hyvin. Jo lapsena. Olimme kuten varmaankin tiedät luokkatovereita. Alaluokilta lähtien. Hän oli minulle kuin veli.

 - Sen uskon, koska Terho usein mainitsi sinut, kun hän kertoi joistakin suurista ratkaisuistaan tai mullistavista tapahtumista elämässään. Olit ollut hänelle uskottu, melkein kuin rippiäiti.

 - Rippiäitiä Terho olisi tuskin sietänyt lähelläänkään. Hän oli aika ronski ja joskus suorastaan hävytön puheissaan. Enpä usko, että hän oli ollut mikään varsinainen pyhäkoulupoika ennen ensimmäistä avioliittoaankaan.

 - Viettikö hän hurjaa elämää?

   Irenen kyyneleiset ja huolestuneet kasvot saivat minut hieman lieventämään rakkaan vainajan luonnekuvausta.

 - Ei kai sen enempää kuin muutkaan nuoret miehet siihen aikaan. Hänhän oli jo neljänkympin kieppeillä mennessään ensimmäisen kerran naimisiin.

   Istuin vähän aikaa vaiti kerätessäni muistikuvia ja tuumiessani, mistä kohdasta minun pitäisi aloittaa. Irene makasi selällään paksujen tyynyjen varassa suuri pinkka paperinenäliinoja ympärillään.

 - Kuule Maija, minusta tuntuu kaikki niin tarkoituksettomalta ja tyhjältä. Omaltakin kohdalta, mutta etenkin Terhoa ajatellessani. Niin paljon surua ja pettymystä. Miksi sitä kaadetaan aivan ylimääräisinä annoksina yhden ja saman miehen niskaan?

 - Tuohon en osaa vastata, mutta minun tekisi mieleni aloittaa kuvaukseni siitä tapahtumarikkaasta vuodesta Mainin kuoleman jälkeen. Silloinhan sinä astuit kuvioihin.

 - Kerro vain. Tiedän hyvin, että sitä kummasteltiin ja ehkäpä suorastaan paheksuttiinkin, miksi Terho otti niin nopeasti uuden vaimon ja äitipuolen tyttärelleen.

 - Olihan se hieman nopeata minunkin mielestäni, mutta arvelin, että kai mies itse tietää mitä tekee, ja olinhan myös huolissani pikku Miranasta. Vilkas ja lahjakas tyttö kaipasi aikuista naisen mallia lähelleen.

   Kerroin Irenelle, että olin ollut mieheni kanssa töissä ulkomailla, juuri heti Mainin kuoleman jälkeen, joten tunsin huonoa omaatuntoa, kun en voinut olla lesken enkä orpotytön tukena niinä ensimmäisinä kuukausina. Kirjoittelimme Terhon kanssa kuulumisia ja lähetin mahdollisimman usein kummitytöllemme pieniä paketteja. Jotakin sievää, mikä ilahduttaisi lapsen mieltä.

   Olimme vajaan vuoden poissa, ja kun palasimme kotikaupunkiimme omiin työpaikkoihimme, Terho otti minuun heti yhteyttä. Yleensä tapasimme jossakin kahdestaan. Mieheni ei oikein välittänyt Terhon seurasta. Ihmetteli ja paheksuikin tämän rohkeata kielenkäyttöä.

   Minä ymmärsin häntä. Olin todella kiintynyt lapsuudenystävääni. Terho oli pienikokoinen ja jo nuorena hiukan pyylevähkö. Hänellä oli pyöreä naama, litteä nenä ja ilkikuriset silmät. Tukka oli kammattu sileästi taaksepäin. Hänellä oli taipumus irviä kuulijoitaan ja taputella tyttölapsia pepulle.

   Sellainen hän oli leskeksi jäätyäänkin, mutta minä havaitsin hänessä jotakin uutta. Nauravat silmät olivat uskomattoman surulliset. Melkein kyynelten peittämät.

   Tapasimme eräässä kahvilassa, ja Terho meni muitta mutkitta asiaan:

 - Maija, minulla on nyt melko hankala ongelma käsiteltävänäni. Olisiko sinulla aikaa kuunnella, jos selostan sen sinulle?

 - Totta kai. Koskeeko se Miranaa?

 - Tavallaan häntäkin. Tyttö oli seitsenvuotias menettäessään äitinsä. Aikaa on kulunut vasta vajaa vuosi ja minä olen jo tekemässä suurta hyppäystä elämässämme.

 - Aiotko muuttaa jonnekin kauas? Et kai ihan ulkomaille?

 - En toki, vaan aion mennä uusiin naimisiin.

   Terho odotti reaktiotani. Myöntelin ja nyökkäilin. Se oli minusta melkoinen pommi.

 - Paheksutko sitä?

 - En tietenkään. Omahan on asiasi. Miten tyttö siihen suhtautuu?

 - Siinä juuri on ongelma numero yksi. Hän on kovasti vastaan, kiukuttelee ja käyttäytyy tökerösti Ireneä kohtaan.

 - Sehän on aivan ymmärrettävää. Kyllä se siitä ohi menee. Olette vain kärsivällisiä. Mistä sinä tämän Irenen oikein löysit?

 - Olin työmatkalla etelässä ja sieltähän se. Nyt hän on muuttanut tänne ja aiomme vihkaista itsemme lähipäivinä. Voisitteko tulla häihimme?

   Irene niiskutti vuoteeltaan:

 - Muistan sen hyvin. Tapasin sinut ensimmäistä kertaa. Terho oli niin iloinen, kun tulitte juhlistamaan yhteisen elämämme alkua.

   Silitin ajatuksissani silkkipeitettä. Se oli sininen. Se palautti mieleeni hyvin tuskallisia muistoja, mutta niistä en puhuisi Irenelle vielä mitään. Ensin tämä heidän stoorinsa.

   Aloin selostaa Irenelle, mitä muita ongelmia Terholla oli ollut paitsi se uusi äitipuoli. Ikäerokin huolestutti häntä hieman. Minä olin lohdutellut ja sanonut, että oli vain hyvä, että äitipuoli olisi nuori, koska silloin hän jaksaisi leikkiä ja ehkä paremmin paneutua tytön ajatusmaailmaan kuin joku vanhempi täti-ihminen.

   Siitä Terho ei ollut niinkään paljon piitannut, että uusi avioliitto tapahtuisi näin nopeasti. Hän itse tiesi, kuinka kauhea isku Mainin menettäminen oli ollut. Hän oli ollut nääntyä siihen suruun ja huoleen. Myös Miranan vuoksi.

 - No mikä vielä kiikastaa? olin kysynyt uteliaana. - Mikä voisi olla esteenä avioitumisellenne?

 - Pidät minua varmasti lapsellisena, mutisi Terho nolona. - Mutta se pituusero. Kolmetoista senttiä.

   Olin silmäillyt Terhoa, vaikka tottahan tiesin, että hän oli ehkä keskitasoa lyhyempi. Itsekään en ollut mikään kookas nainen, mutta olin sittenkin häntä varmasti pari senttiä pidempi. Uuden morsiamen täytyi olla melko pikkuinen.

 - Älä sellaisesta huolehdi. Pienet naiset ovat siroja. Ajattele vaikka japanilaisia, jotka synnyttävät siinä kuin muutkin ja ovat oikeata silmänruokaa.

 - Käsitit vallan väärin. Irene on minua kolmetoista senttiä pidempi.

 - Mitä se tuokaan haittaa, olin nauranut. - Voisin mainita monia suomalaisia poliitikkoja ja julkisuuden henkilöitä, joiden kohdalla nainen on todella selvästi kookkaampi kuin mies. Muistelepa vaikka sitä kuuluisaa lastenlääkäriä, Arvo Ylppöä. Ei kai onni ole senteistä kiinni. Ei sillä ole merkitystä tärkeämmissäkään elimissä kuin koivissa.

   Terho oli kovasti ilahtunut sanoistani tai ehkä pikemminkin niitten sävystä. Hän innostui heti naljailemaan eräitten tärkeitten elinten senttiluvuista. Pituus ja paksuus ja paino, jopa suuntautuminen ja väri. Aivan jo kyllästyin niihin viittauksiin.

   Irene oli kohottautunut istumaan ja näytti hämmentyneeltä.

 - Tuollaistako hän suri silloin sulhasmiehenä? Lapsellista ja turhamaista.

 - Eikö hän maininnut sinulle huolenaiheestaan?

 - Taisi jotakin sanoa, mutta en ottanut sitä niin vakavasti. No sitten tulitte häihimme, ja me olimme niin onnellisia. Mirana sentään suostui morsiustytöksi, kun hänelle luvattiin ostaa marsu.

 - Odotahan Irene. Vielä tapahtui jotakin kummallista ennen vihkiäisiänne.

 - Mitä sitten?

 - Olin kaupungilla ostoksilla ja eräässä liikkeessä huomasin Terhon jonkun tumman naisen kanssa.

 - Se olin minä, sanoi Irene haikeana. - Mitä kummallista minussa oli? Se pituusko häiritsi?

 - En todennut sitä heti, koska olit kumartuneena tutkimaan jotakin esinettä, joten ei se koko minua hetkauttanut. Aivan muu asia suorastaan järkytti minua.

 - No sano jo ihmeessä.

 - Kun näin teidät siinä tiskin ääressä, luulin ensin, että siinä oli Maini, joka on noussut kuolleista.

 - Älä nyt semmoisia puhu. Mainihan oli paljon pienempi.

 - Ei se pituus, mutta tumma tukka ja koko olemus. Hieman ehkä vino. Toinen olkapää toista alempana. Luulin ensin, että olit jotenkin rujo, mutta ethän sinä ole.

 - En tietenkään, minulla on aina ollut sellainen tapa. Jo koulussa siitä motkotettiin. Ennustettiin selkäsärkyjä, jollen korjaa ryhtiäni.

 - Sitten käännyit ja näin kasvosi. Lisää järkytystä. Samanlaiset tummat silmät, vakava katse ja, anna nyt anteeksi, mutta myös vino hymy. Pään asentokin oli sama kuin Terhon ensimmäisellä vaimolla. Hiukan kallellaan.

 - Olin sinusta siis kamalan epämiellyttävä, valitti Irene loukkaantuneen näköisenä.

 - Ethän toki. Persoonallinen vain, mutta miksi kummassa samaan suuntaan kuin Maini? Olisin uskonut teidät sisaruksiksi, jos joku olisi sellaista väittänyt. Eikö Terho siitä koskaan maininnut?

 - Ei, ehkä hän ei sitä havainnut. Se vain tuli siinä usein ilmi, että Miranaa ja ipanoita on luultu täyssisaruksiksi. Pitävät minua tytön biologisena äitinä.

 - No sehän vain helpottaa tilannetta. Ei tarvitse aina olla selittämässä sukujuuria uteliaille lähimmäisilleen.

 - Tavallaan, tavallaan. Voi sen noinkin nähdä.

   Tiputtelin meille välillä suuret mukilliset kahvia. Irene niiskutteli, mutta ei enää niin taajaan. En tietenkään ollut niin naiivi, että olisin uskonut auttaneeni häntä ulos hänen suuresta surustaan, mutta pienikin helpotus ja vaihtelu raskaitten ajatusten piirittämälle ihmiselle voi olla avuksi. Ainakin hetkelliseksi huojennukseksi. Sekunti kerrallaan tässä muutenkin on elettävä.

 - Mitä vielä voisit kertoa meidän avioliitostamme?

 - En ole varma, onko minulla mitään sellaista, mitä et jo tietäisi. Mehän lähdimme taas komennukselle puoli vuotta häittenne jälkeen. Siitä Terho tietysti innokkaana minulle vaahtosi, että hän oli taas tulossa isäksi ja että tiedossa olivat kaksoset. Hän oli valtavan onnellinen.

 - Puhuiko hän mitään tyttärestään?

 - Mainitsi ohimennen, ja sain sen käsityksen, että Mirana ei vielä ollut tottunut ajatukseen, vaan oli jo etukäteen mustasukkainen pikkusisaruksilleen. Lohdutin, että kyllä se siitä petraantuisi, kunhan pienokaiset putkahtavat maailmaan ja ison siskon rooli alkaa hahmottua kaikessa äidillisyydessään.

 - Kyllä me olimme aika tavalla huolestuneita tytön suhtautumisesta. Se oli todella hankalaa, yhä poikien synnyttyäkin. Mirana pelkäsi tietysti menettävänsä vielä isänsäkin, kun vauvat veivät meiltä kaiken huomion. Rauhattomia vekaroita ja kovaäänisiä.

 - Kuten Terhokin. Siitä olisi tullut hyvä pappi, jollei se olisi puhunut niin levottomia.

   Muistelimme Irenen kanssa, miten pitkältä matkalta palattuani olin heti rientänyt tapaamaan heitä. Minulla oli ollut komeat tuliaiset lapsille. Molemmat pojat tulivat ulkomuodoltaan aivan äitiinsä, mutta luonteeltaan he olivat kauhean villejä. Sellaisia kai terveet kaksivuotiaat vesselit ovat muutenkin.

   Taas oli kulunut pari vuotta ja Terho soitti minulle. Hänellä oli jotakin sydämellään, todella sydämellään, kuten sitten murheekseni totesin.

   Kyselin ensin häneltä lapsista ja hän vakuutti, että Mirana ja pojat olivat kuin yhteen kasvaneita. Todella tykästyneitä toisiinsa. Ireneen sen sijaan tytär ei ollut vieläkään suopunut. Piti selvästi etäisyyttä ja heittäytyi välillä tosi uppiniskaiseksi.

 - Sen sijaan pikkuveljille virtaa tumppua ja pipoa yhtenä nauhana. Mirana on innokas käsityöihminen, kuten hänen äitinsäkin oli. Muistathan Mainin upeat pöytäliinat ja neulepuserot?

 - Muistan todella. Mahtavia töitä ja niin taiteellisiakin. Perhe-elämänne siis kukoistaa? olin tiedustellut hieman epävarmasti, sillä Terhon ennen niin reippaaseen olemukseen oli tullut jotakin vaisua ja väsynyttä. - Vai onko Irenellä jotakin vaivaa?

 - Ei Irenellä, mutta minulla on. Ja paha häikkä onkin. Sydämessä, jo useita vaarallisia kohtauksia. Nyt olen lähdössä suureen ohitusleikkaukseen.

 - Sinun suuri ja lämmin sydämesi reistailee, sanoin surullisena. - Olet ollut minulle hyvä ja lämminsydäminen ystävä.

 - Niin sinäkin minulle. Onneksi ne muut tärkeät elimet ovat vielä täydessä valmiudessa. Hameniekat varokaa, te soreat hoiturit. Sankari saapuu. Täältä pesee.

   Olin hymyillyt surumielisenä hänen reippaalle yritykselleen laskea leikkiä, mutta huomasin, että irvileuan sanoihin oli tullut haikea sävy. Lohduttelin ja rohkaisin. Hyvä kuntohan miehellä oli, ja moni heikompikin tyyppi on siitä leikkauksesta selvinnyt. Maineikas sairaala ja pätevät kirurgit.

   Terhon ilme oli ollut varsin epäuskoinen.

 - Maija, jos tämä nyt on viimeinen tapaamisemme, niin tattista vaan ja kaikkea hyvää jatkossa sinulle ja omaisillesi.

 - Älä nyt tuollaisia puhukaan, sisukas naistenmies. Mutta kiitokset itsellesi ja rakkaat terveiset perheellesi. Pian sinä siltä reissulta palaat ja entistä ehompana. Ota yhteyttä kun palaat kotiin.

   Terho palasi hienosti leikattuna, mutta jotenkin elottomana. Suurelle sydämelle jokin oli sittenkin ollut liikaa.

   Itkimme molemmat Irenen kanssa muistellessamme noita päiviä viime keväänä. Keskustelimme lapsista, jotka ainakin näyttivät selvinneet iskusta. Pojat eivät kai ymmärtäneet tilannetta. Mirana oli ensin lukkiintunut kokonaan. Isä oli ollut hänelle kaikki kaikessa.

 - Onko tämä suru yhtään lähentänyt teitä Miranan kanssa?

 - Valitettavasti suhteemme ei vieläkään ole kunnossa. Ehkä nyt sentään pientä kireyden vähenemistä tytön puolelta, koska olemme monet illat istuneet ainakin samassa huoneessa itkemässä rakasta poismennyttä.

   Silittelin taas silkkitäkkiä. Irene huomasi sen.

 - Kaunis täkki, saimme sen häälahjaksi. Kuinka kestän nämä loppuvuodet?

 - Totta kai kestät. Viisas ja terve nainen. Onhan sinulla lapset ja uskon, että vielä siitä Miranastakin kehittyy sinulle todellinen ystävätär.

 - Voi voi, kärsivällisyyttä se kyllä vaatii, nyyhkytti Irene. - Maija, älä lähde vielä. Lapset menevät ensin naapuriin ja tulevat vasta, kun haen heidät. Varasin meille runsaasti aikaa.

   Olin jo ollut aikeissa nousta ja hyvästellä, kun jotakin juolahti vielä mieleeni.

 - Tämä vuode ja täkki tuo minulle hirvittävän raskaita muistoja. Tietenkään täkki ja sänky eivät ole samat, mutta huone ja talo on. Tämähän oli Terhon omistuksessa jo hänen ensimmäisen avioliittonsa  aikana.

 - Voisitko kertoa minulle niistäkin?

 - Muistan kun istui tässä huoneessa, tismalleen samassa paikassa ja silittelin täkkiä. Sekin oli sininen. Täytyi tehdä jotakin käsillään, ettei olisi revennyt tuskasta ja säälistä. Siitä on nyt seitsemän vuotta. Istuin silloin Mainin seurassa, kuten nyt sinun kanssasi.

 - Siitä en tiedä mitään. Kerro.

 - Täytyy palata hiukan ajassa taaksepäin, jotta saat kokonaiskuvan tilanteesta.

   Olimme Terhon kanssa siis luokkatovereita ja ystäviä. Olin usein kiusoitellut häntä vanhaksi pojaksi jäämisestä. Itse olin naimisissa ja reippaan teinitytön äiti. Terho vain naureskeli ja väitti, ettei ollut kiirettä työntää päätään hirttosilmukkaan. Johan siihen käpälälautaan ehtisi myöhemminkin.

   Hänellä oli ollut useita naissuhteita, pidempiä ja lyhyempiä. Vakavampia ja jopa yhden yön juttuja. Jostakin syystä niistä ei vain kehkeytynyt sen kummempaa.

   Eräänä keväänä hän sitten ilmoitti löytäneensä morsiamen. Maini oli kotoisin idän puolesta ja he olivat tavanneet joissakin kesäjuhlissa. Terho ei ollut ollenkaan varma valinnastaan. Hän jahkasi asiaa moneen kertaan, ennen kuin he julkaisivat kihlauksensa. Tuskin liitosta olisi tullut kerrassaan mitään, jollei Maini olisi tullut raskaaksi.

   Häät vietettiin ja Mirana syntyi kahden kuukauden kuluttua vihkimisestä.

 - Olivatko he onnellisia? kysyi Irene.

 - Kyllä minun käsittääkseni. Lapsi oli kovasti mieleinen molemmille enkä usko, että heillä oli suurempia vaikeuksia suhteessaan. Maalaistausta molemmilla ja ammattina sosiaaliala.

 - Ystävystyitkö sen Mainin kanssa?

 - En nyt ehkä miksikään sydänystäväksi, mutta tapasimme perheittäin ja pidimme myös naisväen kahvikutsuja toisillemme. Maini oli kätevä talousasioissa, ja etupäässä puheenaiheemme koskivatkin käsitöitä, lastenhoitoa tai uusia reseptejä.

 - Sanoit, että olitte istuneet tällä tavoin myös Mainin kanssa silloin seitsemän vuotta sitten. Mitä oli tapahtunut?  

 - Maini oli aina ollut kovin vakava ja pidättyväinen, vaikka Karjalan tyttäriä olikin. Sitten olosuhteet muuttuivat rajusti ja traagisesti. Hänelle tuli tarve saada purkaa huoliaan jollekulle. Koska Terho oli kauan pitänyt minua uskottunaan, myös vaimo alkoi turvautua minuun.

 - Milloin se sai alkunsa?

 - Vajaat kaksi kuukautta ennen Mainin kuolemaa.

   Selostin Irenelle hänen edeltäjänsä äkillistä ja järkyttävää sairastumista. Täysin terve nainen ajaa miehensä ja pienen tyttärensä kanssa kotiin kesämökiltä. Kesken kaiken vaimo tuli huonovointiseksi ja pyysi Terhoa pysäyttämään auton lossirantaan. Maini juoksi ojan varteen ja oksensi hillittömästi vaaleitten ja keskikesän kukkeutta ylistävien mesiangervojen päälle. Terholla oli jo käynyt mielessä, että uusi vauva taisi olla tulossa.

   Oksentaminen oli toistuvaa ja rajua. Lääkäri totesi pitkälle kehittyneen mahasyövän. Leikkaustakin yritettiin, ja Maini oli juuri käynyt tarkastuksessa. Toimenpide oli tehty aivan liian myöhään. Terho toi vaimonsa kotiin ja soitti minulle, että tulisin käymään.

   Maini istui tällä samalla paikalla kalpeana ja voipuneena. Minä istuin tässä jalkopäässä. Terholla oli kyyneleitä silmissään ja hän pyysi, etten jättäisi hänen vaimoaan yksin, koska hänen piti käydä apteekissa noutamassa lääkkeitä.

   Istuin sängyllä, katselin Mainia ja silittelin toisella kädelläni silkkipeitettä. Odotin, että hän aloittaisi puhumisen.

   Viimein Maini oli saanut sanottua, että tänä päivänä hänelle sitten käynnistettiin lähtölaskenta. Esittämiini kauhistuneisiin vastaväitteisiin hän vain totesi, että syöpä oli levinnyt maksaan ja mitään ei ollut tehtävissä. Oli aivan lyhyen ajan kysymys, milloin loppu olisi edessä.

   Yritin ja yritin. Eihän tuollaista voi uskoa. Nainen parhaassa iässä, onnellinen vaimo ja pienen tyttären hellä äiti. Runsas kuukausi sitten vielä elämänsä kukoistuksessa.

   En edes muista, missä Mirana oli. Ehkä Terhon sisaren hoivissa. Muistan vain Mainin ja hänen tumman katseensa. Pään vinon asennon. Epätoivoisena yritin häntä niinkin arkisella tavalla lohduttaa, että sanoin:

 - Älä sinä huolehdi näistä talousasioista ja lapsenhoidosta. Kyllä se järjestyy. Koeta keskittyä paranemiseesi. Myönteinen asenne on hyvä hoitokeino näinkin vakavassa sairaudessa. Älä myöskään kanna murhetta siivoamisesta.

   Olin kai katsellut ympärilleni ja todennut, että ennen aivan laboratoriomaisen siisti makuuhuone osoitti, että ahkeralla emännällä oli ollut muutakin ajateltavaa kuin pölyiset pinnat taikka pieni villakoira nurkassa.

   Maini seurasi katsettani ja sanoi alistuneesti:

 - En minä enää siivoamista ajattelekaan. Se saa nyt jäädä. Pyydän kuitenkin, että siivoaisit tai ainakin tutkisit tuon lipastoni alimman laatikon. Sitten kun minua ei enää ole. Siellä saattaa olla jotakin, jotakin henkilökohtaista. Voit ottaa sieltä ihan mitä haluat, jos siltä tuntuu. Kyllä Terho siihen suostuu, koska joudun tästä heti lähtemään sairaalaan. Enkä palaa.

 - Palasiko hän vielä kotiin? kysyi Irene järkyttyneenä.

 - Ei palannut. Jo samana päivänä Terho vei hänet sairaalaan. Lääkärin mielestä Maini olisi voinut vielä olla kotona vähän aikaa, mutta tämä halusi aivan ehdottomasti pois tuosta ennen niin rakkaasta arkiympäristöstään. Hän oli pelännyt kotona. Oli pelännyt, että kivut yllättäisivät. Oli pelännyt, että loppu tulisi juuri siellä.

 - Kuinka kauan hän ehti olla sairaalassa?

 - Vajaat kaksi viikkoa. Sitten oli kaikki ohi.

 - Siivositko sinä sen laatikon?

 - Tietenkin tein hänen toivomuksensa mukaan enkä löytänyt mitään, mikä olisi vaatinut salaamista taikka hävittämistä. En vieläkään käsitä, miksi hän pyysi minua ryhtymään sellaiseen puuhaan. Mitä ihmeen peiteltävää jonkun tavallisen perheenemännän kaapeissa voisi olla?

 - Mainitsitko siitä Terholle?

 - Sanoin vain, että Maini oli pyytänyt minua ottamaan itselleni jonkin muiston hänen lipastostaan. Yhden esineen valitsinkin sieltä, omasta mielestäni ihan sattumanvaraisesti. Näytin sitä Terholle, ja tämä vain nyökytteli päätään. Hän oli aivan kuolla suruunsa.

 - Mikä se esine oli?

 - Se on tämä.

   Vedin kassistani pienen valkoisen nuken. Oikeastaan se oli valkoisesta ohuesta langasta virkattu enkeli. Siinä oli koristeena pienen pieniä sydämiä ja tähtiä. Se oli tärkätty, joten se pysyi seisomassa. Pään ympärillä oli kultaisesta langasta virkattu sädekehä. Siivet olivat levällään ja kädet puristettuina rintaa vasten.

 - Voi kuinka kaunis. Meillä on vielä paljon Mainin tekemiä käsitöitä. Todella hienoja, mutta tämä on jotakin uutta. Mikä sillä enkelillä on sylissään?

 - Minusta se näyttää pieneltä vauvalta.

 - Annas kun katson. Niinpä vain onkin. Enkeli kantaa pientä lasta hellissä käsissään. Sen helmassa on paperilappu. Ai siinä on jotakin himmeätä tekstiä. Maija, erotatko sinä, mitä siinä lukee?

 - Siihen Maini on kirjoittanut ”Elämänkantaja”. Eikö olekin kummallista?

 - On tosiaan. Mitä hän sillä on tarkoittanut?

 - Olen paljon miettinyt tämän sanan merkitystä ja tiedätkö mitä? Minulla on sellainen tunne, että Maini ja Terho ovat olleet jonkinlaisia Elämän kantajia. Maini kantoi ensin tyttären miehelleen, ja Terho puolestaan kantoi tämän sekä kaksi pikkuvesseliä sinulle. Sinun haltuusi ja hoidettavaksesi. Tulet varmasti olemaan heille hyvä äiti. Jos haluat, voisin lahjoittaa sen sinulle. Tervehdyksenä sekä Mainilta että mieheltäsi.

 - Kiitos, kiitos. Tämä on koskettava ja arvokas lahja. Ehkä minäkin vihdoin alan nähdä elämässä mielekkyyttä ja tarkoitusta enkä vain menettämistä ja surua.

 - Tietysti tuollainen nukke on pientä ja mitätöntä, mutta sellaisistahan asioista koko elämä koostuu. Hetkistä ja niitten oikein käyttämisestä.

   Hyvästelimme toisemme hellästi ja itkien, mutta ehkä Irenen kyyneleet olivat nyt hieman vähemmän katkeria kuin ennen.

 - Näkemiin, Maija. Viitsisitkö soittaa naapurin ovikelloa ja pyytää lapsia tulemaan kotiin. Meidän kotiimme. Sano erityisesti Miranalle, että Irene rakastaa häntä ja tarvitsee häntä kipeästi.

VIIDEN MINUUTIN MILJONÄÄRI

   Lilja Häme avasi pankin oven. Hänellä oli tärkeä asia suoritettavana. Hän halusi lopettaa erään tilinsä. Ei ollut kysymys mistään rikkaasta naisesta, mutta sitä huolimatta hänelle oli kertynyt useita pieniä tilejä.

   Miesvainaja oli sijoitellut vähäisiä rahasummia eri pankkeihin siltä varalta, että taas jokin mahtava rahalaitos sortuisi. Varsin viisas toimenpide, koska jotakin oli sentään jäänyt jäljelle niissä mylläköissä.

   Lilja oli päättänyt hankkia uuden nojatuolin. Ahdin kuivettunut sisar Impi oli ihmetellyt, miksi hän yleensä luopuisi entisestä, koska se oli vielä aivan hyvä. Asettaa vain virkatun suojuksen kaikkein kuluneimmalle paikalle eli siihen missä Ahti-vainaan ahteri oli ahkerasti levännyt.

 - Turvallistahan sinun on edelleen istua Ahdin lämpimässä sylissä ja katsella vaikkapa kauhuelokuvia.

 - Kauhuelokuvaa koko elämä, tuhahti Lilja. - Haluan ehdottomasti jotakin vaihtelua. Uppouduin kolmekymmentä vuotta Ahtiin ja hänen oikkuihinsa. Sen tähden en totisesti enää jaksa upota hänen nojatuoliinsakaan. Tukehdun siinä hyllyvässä ja narisevassa puristuksessa.

   Impi oli poistunut loukkaantuneena, sillä hän koki tuollaisen lausahduksen parjauksena rakasta veljeään kohtaan. Hänen käsityksensä mukaan Ahdilla ja Liljalla oli mennyt ihan mukavasti. Muunlaista mielikuvaa ei saanut edes leikillä tuoda esille.

   Leskirouva Häme otti jonotusnumeron ja vilkaisi kassojen päällä vilkkuvia valoja. Hienoa. Vain neljä asiakasta ennen häntä. Kerrankin tuuria. Hän oli juuri virittelemässä juohevaa jutustelua erään naapurin rouvan kanssa, kun olikin jo hänen vuoronsa.

   Tarja, yleensä varsin ystävällinen nuori virkailija, tervehti häntä ja ilmaisi hieman voipuneen ilonsa, että Lilja jälleen ilmestyi kassatiskille. Uuvahtanut olemus ei johtunut asiakkaasta, vaan virkailijan omasta tilasta. Tämä oli seitsemännellä kuulla raskaana ja suuri kuin valtamerilaiva.

 - Mitä kuuluu? tiedusteli Lilja huomaavaisesti. - Joko pian jäät äitiyslomalle?

 - Ensi viikolla, koska tuli jotakin hämminkiä näitten levottomien kaksosten kanssa, vastasi nuori rouva. – Voi voi, mutta mikä onkaan asiasi?

 - Lopettaisin sen yhden tilin, joka ennen oli Ahdin hallussa, ja siirtäisin ne 3000 euroa käyttötililleni. En vielä nosta niitä, koska en ole päättänyt, minkä tuolin ostan. Ovat paremmassa turvassa täällä sinun hallussasi.  

   Lilja yritti olla leikkisä, vaikka useimmiten hänestä tuntui, että kaikki leikit olivat jo taakse jäänyttä elämää. Oliko niitä kunnolla koskaan ollutkaan? Riippui tietysti siitä, mitä tarkoitti leikki-sanalla.

   Naiselle tuli haikea olo, koska ainakin ne hilpeät kisailut omien lapsukaisten kanssa olivat jääneet alkutekijöihinsä. Tytär oli menehtynyt liikenneonnettomuudessa kolmevuotiaana. Se Ahdin ryökäle. Tai minkäs vahingolle enää mitään mahtaa. Väärä aviomies ja väärä ajotapa ja väärä ajoitus ja väärä kaista ja väärä...

 - Jaaha, mutisi tuleva äiti ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan. - Siis 3000 euroa.

 - Voitko huonosti, huolehti Lilja. - Kyllä minulla on aikaa odottaa, jos haluat välillä käydä naisten huoneessa.

 - Ei, ei. Pakkohan minun on nämä hommat hoitaa, vaikka pyörryttää ja silmissä sumenee. En ole kunnolla nukkunut moneen yöhön, kun ne kaverit tapella nahistavat kaiken aikaa. Ai, nyt se taas potkaisi.

   Lilja istui tuolissaan ja seurasi virkailijan ähellystä. Tämä tuijotti näyttöpäätettä, näppäili ja katsoi vielä kerran. Haki ja kumartui katsomaan, aivan kuin olisi tehnyt koko hommaa ensimmäistä kertaa.

   Pankinjohtaja lorvaili ohi. Sillä oli silmät niskassakin, koska se oli aloittanut loistokkaan uransa peruskoulun opettajana. Ennemminkin taisi olla keskitysleirin vanginvartija, ainakin edellisessä elämässään, oli alaisten yksiselitteinen mielipide. Pärstäkertoimen mukaan vähensi henkilökuntaa. Katsoisi ensin omaa naamaansa peilistä, jos uskalsi. Se hapansilakka, Holmström.

   Tarja-rouva selvästi hermostui ja näpytteli tulisesti laitettaan. Olisi siinä huippupianistikin jäänyt toiseksi.

   Viimeinkin tuli valmista. Virkailija pyyhki kasvojaan ja huomasi helpotuksekseen, että johtaja oli taas kätkeytynyt lasikoppiinsa. Sen verran vain pistäytyi sieltä ulkona, että hämmensi työntekijöitten ajatukset ja räknäsi erotettavat. Sen jälkeen olikin jo vuorossa kaksi tuntia kestävä liikelounas parempiosaisten seurassa.

 - Kyllä se hyvin menee, lohdutteli Lilja Tarjaa. - Nykyaikainen sairaala.

   Kapealanteinen Tarja melkein nyyhkäisi vastaukseksi:

 - Toivotaan, mutta saanko enää pitää työpaikkaani, jos jokin pitkittyy ja mutkistuu? Mieskin työttömänä.

   Raskaasti huokaisten nuori rouva kumartui näppäimien päälle, tutki summia ja huudahti yllättyneenä:

 - Kas vain, sinun tilillesi tulikin aimo potti rahaa.

 - Olenkin lotonnut ahkerasti. Joko se sitten tärppäsi? Kuinka paljon siellä on?

 - Kolme miljoonaa euroa.

   Kaikki tapahtui varsin nopeasti. Tarja tarkasteli ruutua, kun taas Lilja yli viisikymmenvuotiaan kankein jäsenin valahti takanojaan tuolissaan, sulki hetkeksi silmänsä ja nähtävästi pyörtyi.

 - Miten voit? Pyörryitkö sinä? Soitanko ambulanssin? kyseli Tarja huolestuneena. - Kuuletko minua?

                                      - - -

   Lilja avasi silmänsä, hymyili Tarjalle ja virkkoi iloisesti:

 - Kyllähän minä. Tarkistaisitko vielä summan? Onko se tosiaan kolme miljoonaa?

 - Niin täällä vain lukee. Se olisi kai viisainta siirtää korkeakorkoiselle tilille. Pyydän Kaijaa tänne, niin pääsette neuvottelemaan. Hieno juttu ja onneksi olkoon.

   Nyt Lilja tiesi, mitä tarkoittivat laulun sanat: ”Hän kulki kuin yli kukkien”. Hänpä saisi tanssia seteleitten päällä. Että tällaista yleensä pääsi tapahtumaan hänelle, joka juuri oli miettinyt, miten kaikki hänen maallisessa vaelluksessaan oli itse asiassa mennyt pieleen.

   Jälleen hän tunsi haikeutta sydämessään, ettei hänellä ollut omia lapsia, perillisiä aivan sanan varsinaisessa merkityksessä. Vaikka vain se suloinen pieni Piia. Mitä kaikkea hän voisikaan tehdä tyttärensä ja tämän mahdollisen perheen hyväksi. Lastenlasten.

   Lilja suunnitteli ja kuvitteli, mitä hän hankkisi Piialle. Hieno omakotitalo parhaalta paikalta, kaksi loistoautoa, kaikki kodinkoneet uusiksi ja matkoja ympäri maailmaa.

   Tietenkin osa rahoista täytyisi sijoittaa viisaasti. Pankki varmasti auttaisi häntä. Omaisuus senkun karttuisi. Korkotulot paisuisivat. Hän olisi rikas nainen.

   Mitä hän hankkisi itselleen? Niin, Piiaahan ei ollut enää olemassa. Mitä ihmettä hän ostaisi omaan käyttöönsä?

   Suuri talo? Ei huvittanut ruveta asumaan siellä yksin. Kauheasti siivoamista ja muuta turhaa näpertämistä, jota hän jo muutenkin inhosi. Oli vihdoin ja viimein päässyt siitä ainaisesta ruuanlaitosta, kolmekin lämmintä ateriaa päivässä ja pakastimet pullollaan leivonnaisia ja piirakoita. Ahti totisesti osasi syömisen taidon. Söi kai itsensä hengiltä, niin lääkäri oli arvellut.

   Lilja tunsi pistoksen omassatunnossaan. Oliko hän edesauttanut Ahdin lähtöä sinne toisiin maailmoihin? Ei kai sentään tahallaan, mutta mies tahtoi ehdottomasti paljon suolaa, sokeria ja rasvaa. Mikä hän oli vastaan panemaan ja miestä muuttamaan? Olisi tullut vieläkin enemmän riitaa ja muksimista. Omapa oli asiansa.

   Auto? Täytyisi ensin käydä ajokoulu. Siihenkään mies ei ollut häntä päästänyt. Vaimo oli muka liian tyhmä tekniikan asioissa. Eipä tekniikka silloin ollut esteenä, kun piti käyttää pölynimuria ja pakastinta ja yleiskonetta ja pesukoneita. Niitä hän kyllä kelpasi pyörittelemään. Taitavasti, koska särkyä ne eivät saaneet missään nimessä. Tyyristä hankkia uusia.

   Huvila meren rannalla? Sama juttu kuin omakotitalon suhteen. Lisäksi hän pelkäsi olla maalla yksin. Pitäisi hankkia koira ja iso, mutta ne taas saattoivat popsia kitaansa emäntänsä. Hyi.

   Voisihan hän vaihtaa asunnon uudempaan, mutta tämä oli ihan hyvä kolmio. Saunakin ja parveke, jolla saattoi istua ja unelmoida menneestä. Tulevasta ei kannattanut enää haaveilla.

   Ehkä sittenkin kannatti. Nyt kun hän oli huippurikas leski, saattaisi kosijoitakin ilmestyä eläkeläisten tansseissa. Ehkä nuorempiakin, mutta ne olivatkin sitten pelkkiä onnenonkijoita. Imisivät hänen varansa tyhjiin parissa kuukaudessa. Sietääpä varoa ahneita ja petollisia ystäviä.

   Ahneesta ja petollisesta tyypistä Liljalle tuli suora assosiaatio miehen sisareen, Impiin. Kuinka voikin sukulaispiiri supistua pieneen? Ei lapsia, ei omia sisaruksia. Ainoastaan tuo hyeenalta haiskahtava Impi. Oli muuttanut samaan kaupunkiin ollakseen lähempänä rakasta veljeään. Perintöjä se kyttäsi, kun Ahti oli niin kauan nostatellut verenpainettaan ja kolesteroliaan.

   Impi oli muutama kerran ehdotellut, että veli jo siirtäisi omaisuutta hänen haltuunsa. Kyllä veljen vaimo vähemmälläkin pärjää, kun ei ole rintaperillisiäkään. Lilja olikin nyt kiireesti myynyt heidän ränsistyneen mökkinsä, ettei se jäisi Impin iloksi. Ei kiusallaankaan ilmaissut, mihin oli saamansa rahat piilottanut taikka sijoittanut. Ei paljastanut monia tilejään.

   Käly oli niin varma, että Lilja kuolee ennen häntä, että tämä itsekin oli alkanut uskoa siihen. Harmitti oikein totisesti, että se vähäinenkin maallinen mammona lankeaa epämiellyttävän nartun käyttöön.

   Jospa hän testamenttaisi rahat vaikkapa orpokodille? Täytyy ottaa selvää, miten se onnistuu?

   Kauhukseen Lilja totesi, että nyt hänellä on vielä enemmän tuhlattavaa ja piilotettavaa kuin aikaisemmin. Mihin kummaan hän ne miljoonat pistäisi? Kunhan ei vain Ahdin sisarelle.

   Ovikello soi. Miljonäärirouva aivan säpsähti. Ettei vain Impi? Mutta eihän se vielä voinut tietää asiasta, vaikka oli sillä verkostonsa kuin salaisella poliisilla. Pankissakin varmasti joku hyppysissään.

   Se oli tietysti Impi. Tuli sisälle mairea hymy kapeilla huulillaan. Toivotti hyvät päivät ja kysyi kiinnostuneena vointia. Se ei ollut mitään uutta, koska Impi tavan takaa varmisti, missä vaiheessa Liljan elinpäivät mahdollisesti olivat.

   Sinnilläkään Lilja ei ikinä maininnut mitään tilapäisestä huonovointisuudestaan, puhumattakaan että olisi ruvennut luettelemaan mitä lääkkeitä hän käytti. Ei mitään vakavaa, mutta joitakin pillereitä hän toki napsi ankean arkivaelluksen piristykseksi.

 - Kiitos, voin erinomaisesti, vastasi Lilja reippaasti ja yritti peittää hengenahdistustaan, koska hän oli liian äkkinäisesti hypähtänyt ylös siitä Ahdin kahlitsevasta tuolista.

 - Sinullahan aivan hengitys pihisee, kuului pirullinen mielipide sukulaisen suusta. - Onko se astmaa vai sydänkö jo töppäilee?

 - Voin mainiosti, älä yritä vielä passittaa minua ruumishuoneelle, tiuskaisi Lilja tavallista kipakammin. Vauraus antoi rohkeutta ilmaista mielipiteitä.

 - Älähän nyt kimpaannu, en minä mitään pahaa tarkoita, makeili Impi pistävät silmät kipunoiden.

   Kuin noita-akalla tai sadun syöjättärellä. Karmea nainen, joten Lilja päätti päästä hänestä eroon niin pian kuin mahdollista.

 - Minun täytyykin tästä lähteä hoitamaan asioita, tärkeitä pankki…tuota…valitettavasti en voi tarjota sinulle kahvia tällä kertaa, mutta jos tulet toiste niin...

 - Mitä pankkiasioita? Tai tiedänhän minä. Ne sinun suuret miljoonasi.

   Lilja haukkoi ihan tosissaan henkeään.

 - Miten sinä niistä tiedät? Vaan eivät ne sinulle kuulu. Olen saanut ne rehellisesti lottoamalla vuosikaupalla. Jo Ahtikin...

 - Ahdista juuri haluankin puhua. Puolet niistä rahoista kuuluu minulle. Voit yhtä hyvin antaa ne jo ennakkona, koska kuoltuasi saan ne kuitenkin haltuuni. Olenhan sinua melkein kaksikymmentä vuotta nuorempi ja terveempi. Häh häh.

   Impi käkätti kuin vanha varis ja tiiraili kälyään ilkeillä silmillään. - Sille et mahda mitään, kääkkänä. Niin huonon näköinenkin olet, että olisi parasta heti kutsua sairasauto.

   Riita kasvoi. Kaikki entiset kaunat kaivettiin esille. Monet sellaiset, joista kummallakaan ei ennen ollut edes tietoa. Osa keksittiin siinä tilanteessa. Helppoa se oli, koska molemmat inhosivat toisiaan sydämensä pohjasta.

   Välillä katkerasti haukuttiin tai liioitellusti ylistettiin Ahti-vainaata. Naiset seisoivat raivosta kihisten nenät vastakkain Ahdin nojatuolin vieressä. Olohuoneen pöydällä oli Liljan keskeneräinen neuletyö ja pitkät välkkyvän terävät sakset.

   Lämpimät kevätauringon säteet kisailivat viekoitellen saksien tappavilla terillä. Naiset syöksyivät yhtä aikaa sieppaamaan aseen käsiinsä. Lilja oli nopeampi. Hän nosti sakset korkealle ilmaan ja iski. Iski varmasti kaksikymmentä kertaa. Yksi isku sukulaisnaisen jokaiselle vuodelle, jotka olivat muka tälle eduksi. Eivätpä auttaneet tässä tilanteessa. Lähtee se nuorempikin joskus.

   Lilja katsoi sumein silmin veristä ruumista lattialla. Tapaturmaksi tai vahingossa suoritetuksi tapoksi sitä ei saisi huippujuristikaan. Kurkkua kuristava kauhu ja katumus kaatuivat murhaajan päälle kuin musertava vuori. Voi kun en olisi, voi kun...

                                            - - -

 - Voitko huonosti? Avaa toki silmäsi, Lilja. Tässä on lasi vettä. Tarvitsetko lääkäriä?

   Lilja Häme raotti silmiään. Utuisena hänen edessään huojui viimeisillään odottava Tarja, joka taputteli hänen poskiaan ja silitti otsaa. Muitakin epämääräisiä hahmoja liikuskeli lähistöllä.

 - Mitä? Missä minä olen? Missä Impi on?

 - Olet täällä pankissa. Nojauduit pieneksi hetkeksi taaksepäin ja ehkä menetit tajuntasi. Ei täällä ole ketään Impiä.  

 - Eikö? mutisi Lilja ja kohottautui parempaan asentoon. - Eikö todellakaan? Ei lattiallakaan?

 - Taidat olla hieman sekaisin. Soitanko sittenkin ambulanssin?

 - Ei, älä soita. Olen ihan kunnossa.

   Lilja maisteli vettä lasistaan, mietti ja huudahti sitten innostuneesti:

 - Ne minun miljoonani. Ne kolme miljoonaa. Pitääkö ne siirtää toiselle talletustilille?

 - Ai ne, kuiskasi Tarja hämillään ja johtajan lasikoppiin päin arasti vilkuillen. - Kuule siinä tapahtui minulle pieni virhe. Näppäilin vahingossa pari nollaa liikaa. Korjaan sen heti. Laitan panon otoksi. Sillä se on selvitetty ja poistettu. Ei hätää.

 - Ei hätää, toisti Lilja syvissä ajatuksissaan. - Ehkä on parempikin näin. Se ihmisluonto kun on niin arvaamaton, mutta sainhan sentään olla miljonääri edes viiden minuutin ajan.

TAIMIN TAKA-AJATUKSET

1. Kiitospuhe  

   Tilavassa ja tyylikkäästi kalustetussa työhuoneessa, joka sijaitsi korkeassa rakennuksessa Lontoon keskustassa, istui menestyvä ja tarmokas nainen. Hän oli viidenkymmenen kieppeissä, mutta silti nuorekkaan ja reippaan oloinen. Hän oli pukeutunut aistikkaaseen vaaleanvihertävään jakkupukuun, ja hänen runsaita tummia hiuksiaan hyväili korkean kaari-ikkunan läpi kimmeltävä ilta-auringon kajo.    

   Kirjoituspöytä oli juhlavaa tammea, raskas ja massiivinen. Varsin tärkeän näköinen, mutta tärkeä oli nainenkin. Hän hoiti mittavia ja elintärkeitä projekteja, joilla saattoi olla kauaskantoista vaikutusta koko ihmiskuntalle. Hänen toimialansa koski kehitysmaitten terveydenhoitoa ja erityisesti aidsista kärsivien pienokaisten hoivaamista ja lääkitystä.

   Taimi Lawrence oli jo kauan työskennellyt tällä kokonaisia maanosia kattavalla työsaralla ja hän oli vuosi vuodelta kohonnut yhä vain vaativampiin tehtäviin. Seuraavana päivänä hänelle ojennettaisiin arvostettu kansainvälinen palkinto kiitokseksi hyvin suoritetusta työstä. Muitakin palkintoja jaettaisiin samassa tilaisuudessa, mutta Taimi oli saanut tehtäväkseen pitää kiitospuhe kaikkien puolesta.

   Lehdistö ja televisio olisivat varmasti runsaslukuisina paikalla, joten puheen. piti olla monipuolinen ja taitavasti laadittu, koska Taimi halusi tässäkin tilaisuudessa tähdentää kärsivien hyväksi tapahtuvan toiminnan tärkeyttä. Kukaan ei saisi epäillä, että hän ja ne muut olisivat saaneet kunnianosoituksensa ansiotta.

   Taimi oli melko tyytyväinen itseensä ja pitkään menestykselliseen uraansa. ”Melko” -sana olisi monen muun mielestä tuntunut tässä yhteydessä oudolta. Häntä ylistettiin ja kehuttiin. Ihailtiin ja ihmeteltiin. Niin julkisuudessa kuin yksityiselämässäkin. Perheellinen nainen ja kolmen lapsen äiti, todellinen virkaäidin ihannekuva. Suomalaisen sisun ja rehtiyden symboli.

   Tuskin kukaan oli aavistanut, ei edes hänen edesmennyt puolisonsa Thomas, että Taimilla oli joskus vallan toisenlaiset käsitykset itsestään. Silloin kun hänellä ylipäänsä oli aikaa syventyä miettimään elämäänsä ja kokemuksiaan, hänellä oli sisimmässään jokin kaikertava tunne. Oliko kaikki sittenkään ihan sitä, miltä se ulkopuolisesta näytti?

   Oliko hän ollenkaan sellainen jalo, läpeensä vilpitön ja lähimmäisiään palveleva ihminen? Rakastiko hän vähäosaisia vai vain itseään ja korkeintaan omaisiaan? Moni ei varmaankaan mieti tällaisia asioita kuin pakon edessä, mutta Taimin kunniaksi on sanottava, että hän oli jo lapsena pysähtynyt ihmettelemään sitä kummallista seikkaa, että hänelle aina suitsutettiin kiitosta ja kehumisia, vaikka hän omasta mielestään oli pyrkinyt aivan toisenlaisiin päämääriin kuin pelkkään epäitsekkääseen ympäristönsä auttamiseen.

   Tämä moninkertaisesti ansioitunut virkanainen otti avainnipun käsilaukustaan, avasi työpöytänsä laatikon, veti sen salaperäisestä piilosta esiin paksun, nuhraantuneen, vihreäkantisen kirjan ja asetti sen varovaisesti eteensä pöydälle. Kirja oli luentokansion kokoinen ja näköinen ja sen päällä oli vihreätä muovia, johon oli liimattu suuria kiiltokuvia, helakanpunaisia ruusuja. Siihen oli teetetty myös kullanvärinen lukko, jonka avain kilisi renkaassa toisten joukossa.

   Taimi ravisteli nippua muutaman kerran kädessään ja kuunteli hiljaista helinää, kuin kulkusia, ”Helisevä vaski ja kilisevä kulkunen.” Sitäkö se oli?

   Nainen hypisteli pientä ja siroa avainta sormiensa välissä ja työnsi sen sitten lukkoon, väänsi ja kirja avautui. Hänen kirjansa. Hänen elämäkertansa ainakin joiltakin osin. Hänen historiansa pikkutytöstä asti. Sellaisia asioita, joita kukaan muu ei hänestä tiennyt. Eikä saisikaan tietää. Vaiettu elämä.

   Nytkin Taimi vilkaisi ympärilleen, katsoi ovea. Tottahan se oli kiinni. Kukaan ei tosin uskaltaisi tulla sisälle painamatta ensin oven pielessä olevaa nappia. Taimilla oli valta valita: sisään tai odota, koska olen tällä hetkellä varattu. Hänen peukalonsa alla oli myös punainen, torjuva valo. En voi tällä hetkellä ottaa teitä vastaan. Ehkäpä myöhemmin.

   Olisiko jo aika, että hän kiitospuheessaan edes vihjaisisi todellisiin motiiveihinsa? Paljastaisi jotakin siitä kiusallisesta kaksinaamaisuudesta, joka oli vainonnut häntä lapsuudesta saakka? Ei häneltä sitä tunnustusta kukaan odottanut, koska yksikään ihminen ei mitään sellaista osannut edes ounastella. Siispä oli tarpeetonta ajanhaaskausta edes miettiä moista. Silti Taimi käänsi esiin ensimmäisen sivun, jossa oli pienen tytön palleroisella ja hyvin huolellisella kaunokirjoituskäsialalla pyöritelty: ”Päiväkirja. Erittäin Salainen. Taimi Ollonen”.

2. Ruusukantinen päiväkirja

   Ensimmäiset merkinnät olivat ne, kun yhdeksänvuotias Taimi kertoo käynneistään isoäitinsä luona. Juuri tältä hän oli saanut lahjaksi ruusukuvioisen kansion. Sitä oli ehkä aluksi käytetty ruokareseptien keräämiseen, mutta lehdet oli poistettu ja tilalle oli sijoitettu puhtaita ruudullisia sivuja. Kun tyttö oli ihastellut sitä, mummo lahjoitti sen hänelle, mutta oli samalla kysynyt, millä lapsi aikoi täyttää nuo tyhjät sivut.

 - En minä tiedä. Sano sinä, mummo.

 - Voisithan aloittaa vaikka päiväkirjan pitämisen, kun olet niin näppärä kirjoittamaan.

 - Mistä sinä sen tiedät?

 - Äiti on kertonut, miten hyviä arvosanoja olet saanut lukemisessa ja kirjoittamisessa, vaikka pääsit vasta kolmannelle luokalle.

 - Mikä se päiväkirja on?

 - Siihen merkitään päivittäin kaikki mielenkiintoiset ja itselle tärkeät tapahtumat. Sitä ei yleensä näytetä muille ihmisille. Se on salainen.

 - Onko se erittäin salainen?

 - Kyllä vaan. Mummollakin oli sellainen nuorena tyttönä. Sitä on kivaa lukea sitten myöhemmin.

 - Missä se nyt on? Näytätkö sitä minulle?

   Mummo oli vain nauranut ja sanonut sen kadonneen aikoja sitten. Mikä harmi.

 - Säilytä sinä omaa kirjaasi huolellisemmin. Siitä voi olla joskus hyötyä.

 - Missä minä sitä säilytän? Veljet vaanivat kaikkia minun tavaroitani kuin korppikotkat. Ei minulla ole mitään turvallista piilopaikkaa.

 - Laitetaanpa siihen lukko, sellainen, joka yhdistää kannet tiukasti toisiinsa ja jossa on avain. Sitä sinun on helpompi säilyttää jossakin.

   Mummo oli antanut teettää siihen lukon ja seuraavalla vierailulla hän luovutti kirjan Taimille. Tämä oli todella innostunut asiasta ja jo samana iltana hän kirjoitti siihen käynnistään isoäitinsä luona sekä tästä mieluisesta ja huippusalaisesta lahjasta.

3. Isoäiti ja Punahilkka

   Sinä samana kesänä Taimilla oli tapana käydä mummonsa luona harva se päivä. Matka oli aika pitkä pienen tyttösen kuljettavaksi, vajaat kolme kilometriä. Tie oli kyllä kaunis, ja siitä tyttö jo osasi nauttia. Välillä polku mutkitteli niityn laitaa, käväisi sitten synkässä kuusikossa tai kiemurteli pitkin vuolasvetisen, iloisesti hyppelehtivän puron rantaa.

   Äiti varoitteli kovasti Taimia siitä purosta. Siinä oli jopa pieniä koskia ja niinkin syviä paikkoja, että lapsi saattaisi aivan helposti hukkua sen kuohuihin. Lisäksi vesi oli jäätävän kylmää.

   Taimia eivät nuo pelottelut huolestuttaneet, vaan hän juoksi mummon luona entiseen tapaansa. Muutkin sitä jo ihmettelivät. Isoäiti oli ruvennut heti kesäkuussa sairastelemaan. Hänen pieni talonsa sijaitsi yksinäisellä paikalla, joten sukulaiset todella huokaisivat helpotuksesta, kun tyttö säästi heiltä vaivan käydä tiedustelemassa potilaan vointia. Puhelimesta ei juuri ollut apua, koska mummo oli huonokuuloinen.

   Kun sitten kesän loppupuolella kotiväki sekä tädin ja enon perheet halusivat erityisesti kiittää Taimia hänen vierailuistaan isoäidin luona, tyttö tunsi pientä pistelyä omassatunnossaan. Hän ihaili lahjaksi saamaansa hienoa polkupyörää, mutta mutisi kuitenkin heikkoja vastalauseita.

 - Tämä on ihan liikaa. En minä tämmöistä ole ansainnut.

 - Oletpa sinä turhan vaatimaton. Totta kai olet sen ansainnut ja vielä paljon enemmänkin. Et arvaakaan, kuinka suuri apu sinusta on ollut mummon seuralaisena.

   Isoäiti oli tosin valitellut, että tyttö viipyi liian vähän aikaa hänen ilonaan. Hän ehti töin ja tuskin siemaista mehulasillisensa loppuun, kun hän jo hipsi matkoihinsa. Tästä puheesta eivät äiti ja eno välittäneet. Se meni mummon huonomuistisuuden tiliin. Hän oli saattanut vaikkapa nukahtaa kesken vierailun ja siitä syystä luuli sitä todellista lyhyemmäksi. Tyttöhän viipyi retkellään jopa kuusi tuntia.

   Polkupyörää kokeillessaan Taimi samalla mietiskeli, miksi hän oikeastaan kävi niin usein mummonsa luona. Olihan tämä ystävällinen ja tarjosi aina jotakin, mutta hän oli tullut kovin vähäpuheiseksi viime aikoina. Ei hänestä ollut enää juttukaveriksi. Tuskin hän edes muisti, että oli antanut sen päiväkirjan tyttärentyttärelleen. Taimi tunsi istuvansa siellä tyhjän panttina. Hän vain heilutteli laihoja jalkojaan sohvan reunalla ja mietti, joko kehtaisi lähteä takaisin.

   Kymmenen minuutin kuluttua hän sitten lähtikin ja suoritti sen tärkeän vierailun, minkä vuoksi hän yleensä kävi mummoaan tapaamassa. Siitä toisesta kylästelypaikasta ei sitten tarvinnut kertoa äidille, koska mummo oli riittävä ja hyväksytty  tekosyy pitkäksi venyvään reissuun.

4. Pikku-Hukka      

   Taimi huiskutti mummolle hätäiset jäähyväiset, livahti kiireen vilkkaa pois pihasta ja pinkoi sitten syvälle metsän kätköihin, vaikka äiti oli nimenomaan kieltänyt häntä poikkeamasta varsinaiselta tieltä.

  Melkoisen matkan päässä syrjässä pääpolulta sijaitsi aivan toisenlainen mökki. Siellä majailivat puolihumalainen ja sammalteleva Karoliina, hänen kokohumalassa toikkaroiva avomiehensä Ville, syntymähumalassa hoiperteleva ja pahasti sekoileva aikamiespoika Eikka sekä Taimia hiukan vanhempi pojankoltiainen, ripakinttuinen Perttu.

   Jostakin syystä tuo epämääräinen perhe viehätti sanomattomasti Taimia. Ehkä juuri se, että elämänmeno tuossa töllissä oli täysin päinvastaista kuin hänen omassa kodissaan, jossa kaikki oli säntillistä ja järjestyksessä ja jossa tarkoin valvottiin, mikä oli sopivaa ja oikein. Lakkaamatta tolkutettiin, että varo vähän ja ajattele, mitä naapuritkin tuosta sanoisivat.

   Taimilla oli yksi nuorempi ja kaksi vanhempaa veljeä, ja hän joutui tuossa meluisassa poikaparvessa koko ajan edustamaan hyvin kasvatettua ja kilttiä tytärtä. Uppiniskaiset veljet tekivät melkein mitä hyvänsä, mutta Taimia pidettiin karsinassa ja tiukassa ohjauksessa. Hänestä kasvatettiin hienoa naista äidin reseptien mukaan.

   Isä oli hyväntahtoinen nahjus, jolla oli tapana muutaman kerran vuodessa paeta omille retkilleen. Hän viipyi vain pari päivää ja sai joka kerta kalsean ja kiukkuisen vastaanoton. Häntä nuuskittiin joka puolelta, mutta todistusaineistoa ei vain löytynyt. Ei viinan lemua, ei hajuveden löyhähdyksiä, ei vierasta puuteria olkapäillä eikä niskassa. Missä kummassa mies vietti aikaansa?

   Vaimolleen hän ei virkkanut sanaakaan retkistään ja häneltä Taimi oppi vaikenemisen ja salaamisen taidon. Kun isä vain itsepäisesti kieltäytyi kertomasta ja alkoi puuhata omissa askareissaan rauhallisena ja hyväntuulisena, äitikin lakkasi sillä kertaa motkottamasta. Viisainta oli vain kestää, kun mies muuten oli mukava ja töissään ahkera.

   Taimille isä oli kerran varovaisesti paljastanut salaisia matkojaan.

 - Kuulehan, tyttöseni. Isin on aivan pakko käydä välillä haukkaamassa raitista ilmaa. Aivan kuin vesilintu käy hätäisesti pinnalla hengittämässä, ennen kuin se jälleen painuu meren syvyyksiin julmien haikalaparvien valtakuntaan ja kuristavien mustekalojen armoille.

 - Onko äiti sinusta kuin mustekala?

   Isä ei vastannut, mutta hymyili surumielisesti. Veljet näyttivät noudattavan isän antamaa esimerkkiä ja toimivat yleensä oman päänsä mukaan eivätkä juuri laverrelleet puuhistaan äidille. Vanhemmat veljet olivat olleet alituisessa kapinassa ja lähtivätkin varsin aikaisin pois kotoa. Käväisivät kyllä perheineen syntymäkodissaan, mutta myönsivät rehellisesti, etteivät kestäneet sitä ahdistavaa ilmapiiriä kolmea päivää kauempaa. Sitä pikkutarkkaa vahtimista ja tiukkojen käyttäytymisohjeitten tuputtamista.

   Mökin Karoliina ei ollut etikettikirjoista kuullutkaan. Hän oli ehkä jonkin verran vähä-älyinen, koska hänen kimakka naurunsa säesti jokaista hiukankin kovempaa ääntä, minkä hän sattui kuulemaan. Joskus hän erehtyi nauraa kikattamaan variksenkin raakkumiselle. Tuskin hän siinä eroa huomasikaan Villen räkätykseen verrattuna.

   Tämän emännän hoitama huusholli näytti pyörremyrskyn tuivertamalta. Ville oli vieläkin hullumpi. Häntä ei tarvinnut paljon yllyttää, kun hän alkoi latkia maitoa saappaasta. Muulla tavalla hänelle ei kyllä maito olisi maistunutkaan. Törkyinen saapas ja melkein veitsellä leikattava jalkahiki. Taimi ja Perttu nauroivat aivan kippurassa.

   Poika oli hintelä ja kalpea. Selvästi aliravittu. Nenän alla kiemurteli kaksi limaista kynttilää, joita hän ei viitsinyt edes pois pyyhkiä. Nuolaisi niitä joskus, jos ne liiaksi olivat valumassa suuhun ja estivät pullan napostelua. Usein se pitkonpala olikin ollut tarkoitettu mummolle, mutta Taimi oli taitavasti pienentänyt annosta ja toi Pertulle loput.

   Kaverukset leikkivät puron reunalla, kahlasivat siinä ja joskus kaatuivat hyiseen veteen. He painivat liejuisessa savessa ja kieriskelivät ulkohuoneen takana olevalla kaatopaikalla. Heittelivät jätteitä ja roskia ympäriinsä. Ystävykset oikein kilpailivat keskenään siitä, kumpi osasi sotkea paikkoja tehokkaammin. Mikään ei voinut enää sen törkyisemmäksi tulla.

   Lapset tarkkailivat eläinten sukupuolielämää vapaasti ja joka suunnasta. Se oli toista kuin kotona, jossa äiti heti huusi Taimin sisälle, jos koirapariskunta sattui pihalla innostumaan lemmenpuuhista. Villen ja Karoliinan omalaatuinen avioelämä myös kiinnosti suuresti.

   Pariskunta ei yrittänytkään pitää pimennossa rehvakkaita toimiaan. Tuskin he edes huomasivat lasten läsnäoloa. Ville vaikutti ihmeen kokeneelta, taisikin olla entinen merimies. Ainoa ikävä puoli oli se, ettei varsinaista autuasta huipennusta juuri päässyt tapahtumaan. Jompikumpi aina nukahti kesken esityksen.

   Perttu otti mallia isästään ja kokeili kaikenlaista Taimiin. Suoritukset jäivät kesken, mutta pikkutyttö oppi kuitenkin monta uutta kiintoisaa asiaa, joista äidin tiukkapipoisessa hoivassa ei olisi saanut pihahtaakaan.

   Se oli ystävyksistä todella harmillista, että Taimin täytyi koko ajan vahtia kelloa. Vielä vähän aikaa, vielä viisi minuuttia, sitten hänen on ruvettava siistiytymään. Joskus hänen oli pakko pestä tukkansakin, jopa putsata somaa kesämekkoansa, ettei kotiväki olisi arvannut, missä alentavassa siivottomuudessa hän oli tämän ajan rypenyt.

   Mummon luokse suunnatut vierailut lyhenivät kerta kerralta. Häpeäkseen tyttö muisti senkin tapauksen, jolloin hän oli vain avannut ulko-oven, sysännyt tuliaiset pöydälle ja huutanut isoäidilleen:

 -  Hei, mummo. Tässä ovat tuomiset. Minun täytyy jo mennä, mutta tulen taas huomenna.  

   Näin hänelle jäi enemmän aikaa Pertun luona reuhaamiseen. He kapusivat ulkorakennuksen katolle ja hyppäsivät sieltä heinäkasaan. He kiipeilivät korkeissa puissa, jollaisesta huimapäisyydestä Taimi ei olisi uskaltanut uneksiakaan kotioloissa. Hän huomasi olevansa ketterä ja rohkea. Voimakas ja taitava. Perttu ihaili häntä varauksettomasti.

5. Sankariteko

   Elokuun lopulla Taimi suoritti todella mainittavan uroteon hädässä olevan lähimmäisensä hyväksi. Juostessaan taas kerran henki kurkussa päätielle pitkin yksinäisen puron rantaa hän äkkiä kuuli heikkoa uikutusta purolta. Oliko se koira?

   Se olikin pieni lapsi, ehkä nelivuotias tytöntyllerö, joka oli pudonnut veteen eikä millään jaksanut tarpoa rantaan, vaikka puro ei ollutkaan kovin leveä. Virta oli pahimmoilleen vuolas, joten lapsi aina kompastui ja keikahti istualleen tai kontalleen. Niinpä hän alkoi olla jo lopen uupunut ponnistuksistaan ja itkustaan.

   Taimi riensi reippaasti paikalle, kahlasi tytön luokse ja raahasi hänet maihin. Hänhän oli urheillut ja kuntoillut koko kesän, joten tuollainen asia oli hänelle pikkujuttu. Vaikka tielle ja lähimpään taloon oli melkoinen matka, hänen onnistui taluttaa ja välillä kantaa pienokainen ihmisten ilmoille.

   Talonväki oli ollut todella kauhuissaan lapsen katoamisesta. Vanhemmat olivat ylitsepursuvan onnellisia saadessaan tyttärensä vahingoittumattomana takaisin. He lahjoittivat Taimille suuren summan rahaa kiitollisuutensa osoitukseksi. He sanoivat toivovansa, että siinä olisi hänelle pesämuna tulevia opintoja varten. Ties vaikka tyttö lähtisi opiskelemaan lääkäriksi, koska hän oli noin taitava pelastamaan ihmishenkiä.

   Äidistä tuo tuntui hiukan liioitellulta, mutta Taimin mieleen ehdotus jäi kytemään. Kyläläiset kehuivat pientä pelastajaa ja kehottivat muitakin lapsia ottamaan esimerkkiä Ollosen Taimista. Siinä vasta kiltti pieni tyttö.

   Äiti oli kuitenkin alkanut ihmetellä, kuinka Taimi oli voinut kuulla lapsen avunhuudot, koska tapahtumapaikka oli metsässä ja sinne oli varsinaiselta tieltä jonkin verran matkaa.

 - Et kai vain poikennut syrjään tiestä? Miten ihmeessä kuulit ne huudot?

   Taimi oli ollut vaiti ja pelännyt kauheasti, että nyt äiti saisi tietää hänen retkistään Pertun luokse, mutta isäpä oli kai ihan vaistomaisesti ehtinyt pelastamaan kohtalotoveriaan.

 - Kyllä isin pienellä nykerönenällä on hyvä kuulo. Ihan kuin pupujussin korvat.

 - Siitä nykerönenästäsi minä haluaisinkin puhua, Taimi. Kuinka ihmeessä olet noin päivettynyt? Kesakoitakin koko naama täynnä. Istutteko te mummon kanssa ulkosalla aurinkoa ottamassa? En ymmärrä tätä, koska pihahan on nykyään niin kovasti varjossa, kun hän ei ole antanut kaataa ainuttakaan puuta. Eipä sinne juuri päivä paista.

 - Onhan siellä aukeitakin paikkoja, mumisi Taimi.

   Äiti ei palannut asiaan. Taimi oli iloinen, ettei hänen itse asiassa ollut tarvinnut valehdella. Isä iski hänelle silmää. Mahtoiko hän arvata jotakin?

   Paljon myöhemmin Taimi sai tietää, että se samainen tyttö oli kaksikymppisenä mennyt uimaan jossakin etelän hiekkarannoilla ja hukkunut kovassa aallokossa. Virta oli imaissut hänet syövereihinsä eikä ruumista koskaan löydetty. Ei siinä enää paljon löytämistä olisi ollutkaan, päättelivät aikuiset ja pudistelivat surullisina päätään.

  Ihmiset olivat tavattomasti päivitelleet tapausta ja väittäneet, että tytön oli oikein tarkoitus kuolla hukkumalla. Kun se ei ollut päässyt tapahtumaan kotona purossa neljävuotiaalle, vesi joka tapauksessa koitui hänen kohtalokseen kuudentoista vuoden kuluttua.

   Taimista tuntui, kuin hän olisi tehnyt turhaa työtä tytön pelastamiseksi. Mutta olihan hän sentään viivyttänyt viikatemiehen saapumista.                    

   Vain pieni ruusuilla koristettu päiväkirja tiesi, että tuon uroteon takana oli jotakin muutakin. Karoliina innostui joskus kaupalla käydessään kertomaan juttuja, että Taimi oli muka hänen Perttunsa sydänystävä. Kaikki nauroivat sen hömpän naisen mielikuvitukselle ja typeryydelle. Ei kai nyt Taimi sellaisen perheen kanssa seurustelisi. Nulikkakin oli kuin pieni likainen menninkäinen ja vanhemmat aivan karseita.

6. Aapiskirjan valloitus

   Koulu alkoi taas, ja uudet tärkeät riennot odottivat. Isoäiti asui yhä mökissään, ja aikuiset yrittivät parhaansa mukaan pitää häntä silmällä. Taimi kulki kirkonkylään maantien kautta, toisinaan uudella pyörällään ja toisinaan muitten kyydissä. Koulu oli pieni ja luokkia oli yhdistetty, joten yksi opettaja, neiti Manner, pystyi hoitelemaan koko homman.

   Hän oli naimaton ja koko sydämestään omistautunut opettamiseen ja lasten kasvatukseen. Hän oli lihava joka suuntaan ja hänellä oli niin suuri nuttura takaraivollaan, että hän joutui pitämään päätään takakenossa. Se puolestaan antoi hänelle hieman koppavan ulkonäön, koska kookas nenä oli tosiaan pystyssä.

   Ylpeä hän ei toki ollut, vaan terveellä tavalla tietoinen arvostaan. Jo kahden sukupolven ajalta hänellä oli sellainen maine, että hän saisi vaikka puupökkelön oppimaan lukemaan ja auttavasti kirjoittamaankin. Jos joku ei hänen opastuksellaan pääse pureutumaan  aapiskirjan viisaisiin koukeroihin, tämä tyyppi olisi parasta sijoittaa navetan puolelle, elikoitten karsinaan.

   Joku voisi luulla, että neiti Manner oli ankara ja pelottava naisihminen, mutta ei sinne päinkään, sillä hän todella rakasti lapsia ja käytti etenkin vähempiosaisten hoivaamiseen runsaasti omaa yksityisaikaansakin.

   Manner syötti laihoille lapsukaisille höyryävää lihakeittoa omassa asunnossaan. Hän pyykkäsi heidän vaatteitaan tai kerjäsi kylän rouvilta puhtaita vaatekertoja resupekoille. Hän jopa kunnosti koulureppuja ja kenkiä varattomille lapsille, jotta eriarvoisuus ei olisi ollut niin silmiinpistävää hänen koulussaan.

   Taimi seurasi tarkkaan rakastetun opettajansa työtä ja asennoitumista heikompiinsa. Hän joutui myös olemaan todistajana sille häpeälliselle tosiasialle, että lopultakin neiti Manner oli kohdannut vahvempansa. Nimittäin vihdoin ja viimein hänen luokkaansa ilmestyi poika, joka ei millään ilveellä oppinut lukemaan, ei edes tavaamaan.

   Tämä sankari oli Taimin paras ystävä ja leikkitoveri Perttu, joka sinä syksynä aloitti oppivelvollisuutensa kylän punaiseksi maalatussa koulurakennuksessa. Miksi hän tuli opintielle vasta nyt, vaikka oli Taimiakin vanhempi?

   Äiti-Karoliina oli kyynärvarresta raahannut perillisensä koululle, koska viranomaiset olivat alkaneet kyllästyä niin vetkuttelevaan kansakoululaitoksen hyväksikäyttöön. Tosin he suuresti epäilivät Pertun koulukelpoisuutta, mutta ainakin täytyisi ensin yrittää ja palauttaa kaveri sitten sovinnolla kotimökilleen Eikka-veljen  seuraan.

   Millä he olivat Karoliinaa sitten kiristäneet? Ehkäpä he olivat vihjailleet, että pariskunnan johtama pontikkatehdas tulee saamaan epämiellyttäviä vieraita, jollei poikaa viedä kouluun.

   Siispä äreä Karoliina seisoi nyreän poikansa kanssa neiti Mannerin edessä ja puolusteli perhettään sanomalla:

 - Anteeks vaan, että oomma vähän myöhässä. Kello kun meillä jätättää.

 - Vähän? Ainakin viisi vuotta. Teillä jätättää jo kalenterikin.

   Perttu sopeutui yllättävän mukavasti muitten joukkoon. Mannerilta hän sai siistit vaatteet, ja jonkinasteisen suukovun jälkeen hän antoi opettajan hieman kyniä takkuisia kutrejaankin. Poika oli ylen onnellinen, että sai olla samassa luokkahuoneessa Taimin kanssa, ja hän alkoi todella kohentua ja kunnostautua. Koko joukon parhaat urheilijat olivatkin juuri Taimi ja Perttu.

   Laskemaankin poika oppi nopeasti, koska halusi olla selvillä rahavaroistaan, vaikkapa vähistäkin. Lukemisen kohdalla hän vain jyrkästi sanoi EI!

   Opettaja piti häntä jälki-istunnossa viihtyisässä ja pullantuoksuisessa keittiössään. Syötti herkkuja, uhkaili, lupasi ja tökki paksulla etusormellaan vuoroin Pertun olkapäätä ja vuoroin sinisiä ja punaisia kirjaimia herttaisessa aapisessa. Mikään ei auttanut. Joskus Mannerista tuntui, että kaveri osasi jo lukea, mutta kieltäytyi näyttämästä taitoaan muille.

   Neiti Manner pyysi Taimiakin avuksi, jotta tämä patistelisi luokkatoveriaan opiskeluun. Tyttö mietti hetken ja hymyili salaperäisesti:

 - Jos opettaja haluaa, niin voisin yrittää. Täytyy vain keksiä Pertulle mieluista ja kiinnostavaa luettavaa.

 - Aivan niin, juuri niin, Taimi pieni. Sinä olet kiltti ja nokkela tyttö ja itselläsi on kolme veljeä. Varmaankin keksit, millaisilla kirjoilla voisit Perttua suostutella. Ehkäpä jokin jännittävä poikien romaani? Vaikkapa Robinson Crusoe?

   Taimilla oli jo suunnitelma valmiina. Hän oli yhä toivottu vieras Karoliinan mökillä, koska toisinaan hän oikaisi kotimatkallaan sieltä mummon mökin kautta, ja Perttuhan kulki juuri samaa reittiä. Lapset olivat niin ovelia, etteivät koskaan lähteneet yhtä matkaa, vaan Taimi ajoi pyörällään edeltä, ja saavuttuaan turvallisesti metsäiselle sivutielle hän jäi odottelemaan ystäväänsä.

   Mummo sai edelleen toimia alibina. Hätäisesti tyttö taas kävi tätä tervehtimässä ja saattoi sitten kotonaan hyvällä omallatunnolla kertoa terveisiä isoäidiltä. Jälleen aikuiset olivat tyytyväisiä ja kehuivat Taimia, koska tämä jaksoi vielä koulupäivän päätteeksikin poiketa sairaalloista vanhusta helssaamaan.

   Perttu odotteli portilla ja sen jälkeen ystävykset painelivat Karoliinan mökille leikkimään. Tällä kertaa Taimilla olikin muuta mielessä, joten hän puheli pojalle:

 - Pärjäät todella hyvin koulussa. Mannerkin on sinua kehunut. Miksi se lukeminen on niin hankalaa?

 - En tarvitse sitä. Ei äitikään osaa lukea ja on ihan hyvin tullut toimeen maailmassa.

   Siitä hyvästä toimeentulosta oli jopa pieni Taimi vähän eri mieltä, mutta jatkoi kuitenkin:

 - Eihän äitisi osaa laskeakaan eikä pelata neljää maalia eikä kiivetä köysiin, mutta sinäpä osaat. Miksi et näissäkin asioissa noudata äitisi esimerkkiä?

   Perttu mietti vähän aikaa ja myöntyi sitten:

 - Hyvä on. Opeta minut lukemaan, mutta kirjan täytyy olla todella jännittävä. Sellaisia ”Pupu puikkii pakoon” ja ”Antti ajaa autolla” en ryhdy tavailemaan. Lapsellista. Hyi perke...pirskatti. Kuvien pitää myös olla jänniä ja kivoja.

   Kului vain pari viikkoa, kun Perttu esitteli neiti Mannerille taitojaan. Hän ei vain tavannut vaan luki suoraan ja sujuvasti. Millaista pränttiä hyvänsä. Sekä suuria että pieniä kirjaimia.

   Opettaja oli hämmästynyt, ehkä hiukan kateellinenkin Taimille, ja tiukkasi kovasti, millaista oppikirjaa he olivat käyttäneet. Lapset vain hymyilivät ja sanoivat sen olevan salaisuus. Siihen Mannerin oli tyydyttävä.  

   Rehtinä ihmisenä hän silti antoi varauksettoman tunnustuksensa Taimille, suositteli tämän kykyjä muillekin ja kehui äidille, että tytöstä tulisi hyvä ja innostava opettaja.

   Lapset nauroivat makeasti tälle tapahtumalle, lähtivät taas Pertun kotimökille ja alkoivat noin vain, pelkästä harrastuksesta, lueskella niitä tehokkaita ”oppikirjojaan”. Villellä oli nimittäin mahtava varasto pornografista kirjallisuutta. Lehtiä vähän joka lähtöön ja upeita värikuvia.

   Niitä kuvia nimenomaan Taimi oli taitavasti osannut hyödyntää tässä vaativassa opetustehtävässään. Hän oli avannut lehden, näyttänyt mielikuvitusta kiehtovaa kuvaa ja kysynyt oppilapseltaan, mitä siinä kohdassa luki. Ei suostunut itse tulkitsemaan tekstiä, vaikka poika oli jo välillä suuttunut ja heillä oli ollut pari kiivasta paini- ja nyrkkeilyotteluakin navetan ylisillä.

7. Toinen urotyö  

   Taimi aloitti keskikoulun kylän toisessa päässä, kun taas Perttu jatkoi opintojaan kansakoulussa, joten yhteiset kotimatkat pakostakin vähenivät. Kokonaan eivät tapaamiset toki loppuneet, vaan Taimi sukkuloi yhä mahdollisimman usein sitä tuttua reittiään: koulu - mummon mökki - Karoliinan torppa - kotiin.

   Eräänä syyskuun päivänä he taas kävelivät metsän läpi Pertun luokse. Kesä oli ollut pitkä ja helteinen. Puut aivan ratisivat kuivuuttaan ja niityt kituivat kulottuneina. Elokuussa oli jo ollut muutama metsäpalokin, jotka olivat kovasti huolestuttaneet ja työllistäneet kyläläisiä.

   Tästä aiheesta lapset juuri juttelivatkin, kun he äkkiä tunsivat savun hajua sieraimissaan.

 - Mikä täällä palaa, huusi Perttu säikähtäneenä. - Kato, tuolla näkyy savua. Himskatti, se tulee meidän mökiltä päin.

   He juoksivat kiireesti paikalle ja totesivat kauhukseen, että puolet töllistä roihusi jo täyttä päätä. Ville makasi navetan edessä umpihumalassa. Taimi yritti tyrkkiä miestä hereille, mutta sai vastaukseksi vain örinää ja sitten kuorsausta.

   Perttu ryntäsi mökin ovelle ja erotti savun keskellä lattialla lojuvan suuren möykyn. Se oli Karoliina, joka oli joko kännissä tai jo menettänyt tajuntansa. Eikkaa ei näkynyt missään.

   Karoliina oli suuri ja veltto. Ensin lapsista tuntui, etteivät he saa häntä liikahtamaankaan, ja tulenlieskat alkoivat jo uhkaavasti syöksähdellä kamarin ovesta pirtin puolelle.

   Silloin he huomasivat, että nainen lojui mattoriekaleen päällä. Siispä he tarttuivat mattoon ja kiskoivat Karoliinan ovesta pihalle. Se tapahtui todella viime tingassa, koska hetken kuluttua lautaröttelö romahti kasaan kuin korttitalo. Liekit hulmusivat jo korkealla.

   Jostakin oli havaittu savua ja tulta, joten palokuntakin saapui  paikalle. Eikka oli tupakoinut vuoteessaan, ja sätkä oli nähtävästi tipahtanut lattialle, joka oli rutikuivien roskien ja lehtien peitossa. Miesparka oli jäänyt tulen ja savun saaliiksi.

   Ville juuri ja juuri virkosi sen verran, että tuijotti rähmäisillä silmillään kotinsa tuhoutumista ja toivottomia sammutuspuuhia. Tuskin hän olisi edes hereillä käynytkään, ellei eräs palomiehistä olisi suunnannut äkäistä vesisuihkua isäntää kohti ja sammuttanut viinan paloa siltä erää. Tosin vain kahdeksi päiväksi.

   Lapsia haastateltiin ja kuvattiin oikein lehteen. He olivat suuria sankareita, koska olivat pelastaneet Karoliinan hengen. Taimin äiti ei kyllä ollut laisinkaan mielissään lehtikuvasta, jossa tuo kaamea mökin akka poseerasi virnistelevän poikaviikarinsa ja rusettipäisen Taimin seurassa. Tytöllä oli valkea kaulus, johon äiti oli virkannut leveän pitsin.

   Kuvan alla mainittiin, että emäntä Karoliina Komulainen oli aivan viime tingassa pelastunut liekeistä, koska hänen reipas poikansa Perttu ja tämän koulutoveri Taimi Ollonen olivat onneksi ehtineet ajoissa paikalle.

   Ville oli jollakin kummalla tavalla päässyt kuvaan mukaan. Hänestä näkyi kurttuisen naaman yläosaa valokuvan alareunassa. Oli kuin joku maahinen olisi tukka pörrössä yrittänyt kurkistella maan ihmisten touhuja.

   Taimin äiti oli revetä harmista ja nöyryytyksestä, kun heidän sukunimensäkin oli mainittu tuollaisen roskasakin yhteydessä. Sen sijaan hän ei kummemmin ihmetellyt, että Taimi oli osunut paikalle. Olihan tyttö taas tuonut tuoreet terveiset isoäidiltään.

8. Isä pötkii pakoon  

   Taimi oli kolmannella luokalla oppikoulussa, kun heidän perheessään tapahtui suuri muutos. Katastrofi, etenkin äidin mielestä. Romahdus ja loppu.

   Eräänä päivänä isä-Ollonen oli taas palannut siltä salaperäiseltä retkeltään. Sen sijaan että hän olisi vain kiltisti purkanut matkalaukkuaan, hän alkoikin suorittaa uutta pakkausoperaatiota. Oikein perusteellista.

   Ihmeissään Taimi seurasi vierestä, kun isä haki vintiltä lisää pahvilaatikoita ja vanhoja matkalaukkuja ja heitteli niihin vaatteita, kirjoja ja kaikenlaista henkilökohtaista kamaa. Välillä raahasi niitä autoonsa.

 - Ei kai se äiti ole vielä tullut? isä kyseli huolestuneena ja kurkisteli hätääntyneenä ikkunasta.

 - Ei se vielä tule, se on kaupassa, vastasi Taimi. - Lähdetkö sinä taas matkalle?

 - Lähden.

 - Viivytkö kauankin, kun sulla on noin kauheasti tavaraa?

 - En aio enää palata, mutta voit Vesan kanssa käydä minua tapaamassa, kunhan ensin ilmoitan sinulle uuden osoitteemme, osoitteeni. Hankimme, hankin juuri uutta asuntoa. Suurempaa, kun se...

 - Mitä sinä oikein aiot, Rauno? Oletko tullut hulluksi?

   Äiti seisoi ovella ja oli aivan punainen kiukusta.          

   Alkoi kauhea selvittely, jossa äiti huusi ja raivosi ja isä puikkelehti perheenjäsentensä ja tavaroitten välistä huoneesta toiseen, vintille, varastoon ja taas pihalle auton luokse. Kaikki sujui uskomattoman vikkelästi. Mies ei edes pysähtynyt välillä, mitä nyt joutui väistelemään ukkospilven kaltaista vaimoaan ja pelästyneitä lapsiaan.

   Lyhyitten ja epämääräisten vastausten perusteella koko kuvio alkoi pikku hiljaa hahmottua. Isä aikoi muuttaa pois. Toisen perheensä luokse. Tähän asti hän oli vain käynyt vieraisilla sen naisen luona, mutta nyt, kun pikkuvauva oli syntynyt, hän oli päättänyt muuttaa yhteen sen Helvin kanssa.

   Ei mikään huuto, eivät mitkään rukoukset, uhkaukset, valitukset eivätkä itkemiset auttaneet. Isä marssi viimeisen pakkilaatikkonsa kanssa ovelle, kääntyi kynnyksellä selkä kenossa ja pakkaus mahan päällä katsomaan entistä perhettään sekä laukaisi hyvästiksi:

 - Minun oli pakko tehdä tämä ratkaisu. Pikkupoikani tarvitsee minua. En voi jättää häntä kasvamaan isättömänä. Hän tarvitsee miehisen miehen mallia. Hyvästi. Kyllä te lapset pärjäätte, kun olette jo noin isoja. Soitellaan.

   Äiti ei enää kestänyt sitä häpeää, vaan muutti Taimin ja pikkuveljen kanssa kaupunkiin. Tytär jatkoi koulunkäyntiään ventovieraassa ympäristössä. Isoäiti oli kuollut vähän ennen heidän muuttoaan. Äiti ei halunnut kuulla puhuttavankaan entisestä kotipaikastaan. Mielipaha ja tuska olivat korkeat kuin vuori.

   Yhteydet entiseen katkesivat, ja rakas ystävä Perttukin alkoi unohtua. Uusia tovereita tuli tilalle.

9. Törönokka            

   Taimi oli jo lukion ensimmäisellä luokalla. Hän oli todella etevä. Hänestä tuntui, että elämä oli kuin silkkiä. Helppoa ja luistavaa. Harvoin tuli eteen mitään suurempia kömmähdyksiä tai vastoinkäymisiä. Pienemmistä hän huomasi selviävänsä puheella ja selityksillä. Hän oli yhä säilyttänyt kiltin tytön maineensa.

   Isäänsä ja tämän uuteen perheeseen Taimi piti tiivistä yhteyttä, joten vanhempien erokaan ei häntä suuremmin rasittanut. Kaikki tapaamiset täytyi vain suorittaa erittäin salaa. Isä asui naapurikaupungissa, mutta sinne järjestyi matkoja kuin itsestään. Taimi oli nimittäin jo silloin melkoinen yhdistysihminen. Hän kuului partioon ja hän pelasi innolla sekä lento- että pesäpallojoukkueissa. Hän harrasti myös eri juoksulajeja ja hiihtoa. Aina oli joku poppoo tekemässä kilpailumatkoja ympäristön asutuskeskuksiin, jopa kauemmaksikin. Jollei keikka suuntautunut isän kotipaikkakunnalle, tämä saattoi tulla tapaamaan ja kannustamaan tytärtään jonnekin muualle. Joskus hän otti mukaansa myös Helvin ja pienen poikansa.

   Sen jälkeen kun isä oli viimeisen kerran lähtenyt ensimmäisen perheensä luota, puolisot eivät enää koskaan kohdanneet. Avioerokin hoidettiin tuomarien välityksellä. Vesa oli uskollinen äidilleen ja kieltäytyi ehdottomasti tapaamasta isäänsä. Onneksi ei sentään kannellut sisarensa luvattomista retkistä.

   Nuori Taimi kyllä kärsi tästä tilanteesta, mutta pakko mikä pakko. Oli vain opeteltava salaamaan itselleen tärkeitä asioita ja valitsemaan kahdesta pahasta se pienempi. Ei tarvinnut jäädä ilman isän rakkautta ja huolenpitoa.

   Jostakin tyttö oli lukenut, että ihminen ei vielä edes ole sellaisella kehitysasteella, että hän pystyisi valitsemaan hyvän ja pahan väliltä. Ainoastaan tekemään ratkaisuja, kun oli kyseessä suurempi tai pienempi paha.                  

   Jo siihen aikaan Taimi oli sangen hauskannäköinen nuori nainen. Hänellä oli paksut tummat hiukset, puhdas hipiä ja syvänsiniset silmät, jotka olivat aika lähellä toisiaan. Tämä antoi hänen katselleen erittäin keskittyneen ja tarkkaavaisen ilmeen. Joidenkin mielestä tuntui siltä, että tyttö näki heidän lävitsensä ja arvasi heidän ajatuksensa. Häntä pidettiin älykkäänä ja terävänä nuorena neitona.

   Ulkonäkö olisi muuten ollut ihan kunnossa, mutta Taimia oli ruvennut vähitellen kiusaamaan niinkin vähäpätöinen asia kuin nenän muoto. Sen nykerönenän. Entistäkin enemmän, koska juuri lukiossa joku vintiö oli keksinyt huudella hänelle:

 - Hei, Taimi, varo, nyt alkaa sataa.

 - Antaa sataa, mitä se minuun kuuluu? näpäytti tyttö vastaan ja kohautteli olkapäitään.

 - Eihän se muuten haittaa, mutta kun sinulla kastuu sieraimet. Sinne sataa sisälle, kun ne ovat noin avonaiset ja törröllään.

   Tätä ennen Taimi oli ollut sitä mieltä, että hänellä oli pieni ja siro pystynokka. Sekin oli vain omiaan korostamaan hänen terävän tytön mainettaan. Mutta nyt hänen oli pakko myöntää, että nenä oli todella hieman erikoisessa asennossa. Suuret sieraimet osoittivat kohti taivasta ja olivat lisäksi herkästi ammollaan. Ehkäpä toisinaan liikahtelivatkin kuin vaaraa vainuavalla eläimellä.

   Muut lohduttivat tyttöä ja kehuivat hänen sievää nenäänsä, mutta Taimi oli päättänyt saada kauneusvirheen korjattua. Hän otti selvää, missä kasvoleikkauksia suoritetaan ja mitä ne maksavat. Tarmokas neitonen saikin haluamansa tiedot ja totesi mielipahakseen, että sellaiseen hänellä ei ollut varaa. Tuskin koskaan tulisi olemaankaan.  

   Hän ehdotti äidilleen, että he käyttäisivät sen hänen  pelastamansa pikkutytön vanhemmilta saadun pesämunan nenän leikkaukseen, mutta äiti vallan kauhistui.

 - Oletko aivan järjiltäsi? Sinä kiltti ja kunnollinen tyttö. En ole arvannutkaan, että olet noin turhamainen. Unohda tuollaiset hömpsötykset ja keskity lukiosi suorittamiseen. Nenäsi kelpaa sinulle aivan hyvin.

   Taimi ei enää puhunut asiasta muille kuin päiväkirjalleen, mutta hän tiesi, että nenäleikkauksenkin aika joskus koittaisi. Häntä aivan inhotti katsoa peiliin, kun sieltä tiirasi vastaan tuo törönokka.

10. Ystävyys ennen kaikkea

   Samalla luokalla opiskeli tai yritti parhaansa mukaan opiskella Taimin ystävätär Hanna, joka kävi lukion ensimmäistä jo toiseen kertaan. He olivat aivan kuin toistensa vastakohdat. Hanna oli hiturainen ja liian arka viittaamaan tunnilla, ja vaikka hän koetti kuinkakin puurtaa läksyjensä parissa, tulosta ei vain tahtonut syntyä.  

   Kokeissa hän jännitti älyttömästi, ja se vähäkin tieto, jonka hän oli edellisenä iltana saanut haalittua kiharapäähänsä, haihtui taivaan tuuliin. Katkerat kyyneleet vain tipahtelivat ja töhrivät koepaperin.

   Hannan luokalle jääminen alkoi taas olla varmaa. Silloin ystävätär, tuo etevä ja empaattinen Taimi, riensi apuun. Hän oli usein nähty vieras Hannan kotona, sillä hän oli ykskaks todennut, että Hannan vanhempi veli Kyösti oli viimeinkin astunut ulos nulikkaiän kengistään. Pojasta oli kehkeytynyt varsin komea nuorukainen, jolla toden teolla hyrräsi.

   Taimi auttoi Hanna-reppanaa harva se ilta läksyjen kanssa ja kokeisiin hän preppasi ystävätärtään koko viikonlopun. Taas kaikki ihmettelivät ja ihastelivat Taimin jaloa luonnetta. Kuinka hän jaksaakin uurastaa ystävänsä hyväksi? Tietäähän jokainen, kuinka tympeätä ja työlästä on ohjata sellaista jästipäätä, joka oppii jos oppii vasta viidennellä sanomisella ja senkin unohtaa jo puolen tunnin päästä.

   Päiväkirja tiesi tuonkin salaisuuden. Joko ennen Hannan luokse menoa tai myöhemmin illalla Kyösti ja Taimi tapailivat ja halailivat ja pussailivat ja lopulta tekivät jo vähän muutakin. Joka tapauksessa he hartaasti opiskelivat aikuiseksi tulemista.

   Kuten mummo aikanaan, myös Hanna oli taas oivallinen alibi ja tekosyy. Varsinaiset oppitunnit lyhenivät koko ajan, mutta tehoa oli kuitenkin sen verran jäljellä, että tyttö pääsi kuin pääsikin luokalta.

   Onneksi oli vielä kaksi luokkaa lukiota jäljellä, ja Hannalle Taimin apu kelpasi. Viimeisellä luokalla yksityisopettaja tosin kyllästyi Kyöstiin ja alkoi katsastella muita, vähän varttuneempia miehiä kumppaneikseen. Hanna reputti kahdessa aineessa, mutta sitä ei toki pantu Taimin laiminlyöntien syyksi. Päinvastoin, taas kaikki ihmettelivät, että Taimi oli niinkin kauan jaksanut ahertaa ystävänsä hyväksi.

   Vaatimattomasti hymyillen Taimi otti Hannan vanhemmilta vastaan kalliin kultakorun, jolla he halusivat palkita etevää neitosta tyttärensä auttamisesta. Hanna meni heti naimisiin Kyöstin parhaan ystävän kanssa, joten korkeammat opinnot saivat muutenkin jäädä. Neitosen massu alkoi lupaavasti kasvaa, ja myöskin Taimi Ollosen pistetilanne lähimmäisiään palvelevana ja auttavana enkelinä kasvoi entisestään.

   Tältä ajalta kertyi Taimin tietovarastoon, paitsi monipuolinen taito halata, myös kaikenlaisia opettamiskikkoja, joilla saattoi tehokkaasti opastaa muita ihmisiä vaikeaselkoisissa asioissa. Siitä hänellä oli myöhemmin hyötyä, kun hän joutui ammatikseen esittelemään ja selostamaan uusia ideoita ja tuotteita. Markkinoimaan ja manipuloimaan.

11. Ylitöitä      

   Taimi suoritti sairaanhoitajan tutkinnon melkein ennätysajassa ja erittäin korkein arvosanoin. Varsinkin miespuoliset opettajat pitivät tyttöä suorastaan luonnonlahjakkuutena hoitoalalla. Monet kehottivat häntä jatkamaan lukujaan lääkäriksi, mutta tytöllä oli muita suunnitelmia. Hän halusi käyttää oikotietä menestykseen ja vaurauteen.

   Nuorella naisella itsellään oli oikeastaan vain yksi korkea päämäärä. Hän toivoi sydämensä pohjasta pääsevänsä hyviin naimisiin ansioituneen lääkärin, mieluiten kirurgin kanssa. Tähän haaveeseen liittyi myös unelma kolmesta tai neljästä lapsesta ynnä kauniista palatsia muistuttavasta talosta hienolla asuma-alueella. Terää tekisivät myös pari upeata autoa, kalliit matkat ja korut sekä tyylikkäitä merkkivaatteita aina tarpeen mukaan. Lisäksi se tärkeä  nenäleikkaus jossakin vaiheessa.

   Muille ihmisille hän paljasti ainoastaan unelmansa monilapsisesta perheestä ja sai siitäkin kiitosta.

 - Ajatella, että niin etevä nainen, jolla selvästi väikkyy näyttävä virkaura edessään, haaveilee lapsista ja pienen kodin onnesta ja lämmöstä.

   Pienen kotinsa neliömääriäkään Taimi ei mennyt turhan päiten kenellekään livertelemään. Ei muille kuin päiväkirjalleen, joka uskollisesti oli seurannut häntä myös pääkaupungin hulinaan ja kiihkeään elämänmenoon.

   Sen verran Taimi joutui toistaiseksi tinkimään tavoitteestaan,  että hän ei heti päässytkään töihin sopivaan sairaalaan, jossa hän olisi ryhtynyt pyydystelemään itselleen sitä unelmiensa kirurgia. Siispä hän päätti pitää välietappina erästä suurta lääkealan yritystä, jonka suojista hänelle avautui varsin antoisa toimi.

   Määrätietoinen ja energinen nuori nainen alkoi rivakasti nousta vallan portaita. Kerros kerrokselta hän kohosi asemassaan, kunnes hän lopulta oli jo astumassa johtoportaaseen.

   Tähän nopeaan ylenemiseen oli suurelta osin vaikuttamassa hänen maineensa suorastaan vertaansa vailla olevana työntekijänä. Taimi uurasti sekä päivät että yöt. Se juuri oli hänen esimiestensä mielestä aivan fantastista, että nainen todella ahersi yökaudet työpaikallaan. Vaikka olisi kello viisi aamulla vilkaissut hänen huoneensa ikkunaa, sieltä olisi jo taikka yhä vielä kajastanut himmeätä valoa.  

   Siellä tämä haasteita pelkäämätön nuori työmyyrä laati raportteja ja suunnitteli uusia valtauksia lääkemarkkinoille. Myös maan rajojen ulkopuolelle. Neuvottelumatkoja kaukaisiin maihin maapallon toiselle puolelle alkoi kasaantua Taimi Olloselle. Hän oli kielitaitoinen, luotettava ja tarkka. Tuloksia syntyi, mutta töitä siinä sai tehdä.

   Taimia mainostettiin henkilökunnankin keskuudessa aivan esimerkillisenä ja aikaansaavana työntekijänä. Häntä haastateltiin lehdissä, ja jopa TV teki hänestä pari juttua. Näin suuri yleisökin tuli tietoiseksi menestyvästä naisesta. Oli antoisaa ja miellyttävää, että tiedotusvälineissä kerrankin kerrottiin positiivisista asioista. Se valaisi nuorisoon optimismia ja halua yrittää. Vaikuttaisi heihin rakentavasti.

   Päiväkirja olisi osannut paljon totuudenmukaisemmin selostaa Taimin ahertamisen syitä ja kuvailla hänen niin sanottuja ylitöitään.

12. Salaisia suhteita ja saatavia    

   Taimi oli aivan päättömästi rakastunut firman talonmieheen, joka tilapäisesti toimi myös yövartijana. Se oli todella rakkautta ensi silmäyksellä. Se vain piti tarkoin säilyttää salaisuutena, sillä Mikko oli naimisissa ja kolmen lapsen hellä isä. Heidän suhteensa kesti yli kaksi vuotta, jona aikana Taimi perusteellisesti sai tutustua suomalaisen aviomiehen uskollisuuteen.

   Mikko ei antanut myöten piiruakaan. Reiluna miehenä hän jo heti alkuun sanoi, että villit hevosetkaan eivät saisi häntä eroamaan rakkaasta vaimosta ja jättämään suloisia lapsukaisiaan. Siinä ei auttanut onnettomasti rakastuneen nuoren uranaisen itkut eivätkä rukoukset.

   Talkkari-yövahti oli varsin rohkea mies, joka urheili ja olisi ollut valmis metsästämään vaikka karhuja, mutta yhtä asiaa hän pelkäsi kuollakseen. Se ei ollut maailman myrkyllisin käärme, se ei ollut raivopäisenä hyökkäävä tiikeri, se ei ollut taistelu aseistettua rosvojengiä vastaan eikä joutuminen haaksirikkoon keskelle valtamerta. Ei, vaan ainoa asia, joka sai Mikon housut tutisemaan kauhusta, oli hänen rakas vaimonsa Sirkku ja se kammottava tosiasia, että vaimo saisi tietää tai edes aiheen epäillä miestään uskottomuudesta.

   Taimi yritti taivutella rakastettuaan kertomalla, että hänkin oli avioerolapsi ja ettei heillekään veljien kanssa ollut sen kummemmin käynyt isän lähdettyä. Mikon mielipide oli, että muut tehkööt niin kuin hyväksi näkevät, mutta hän ei ikinä pystyisi eroamaan vaimostaan.

   Mies oli vuorenvarma, ettei hän eläisi tuntiakaan sen jälkeen, kun hän olisi ilmoittanut vaimolle eroaikeistaan tai edes vihjaissut, että hänellä on toinen tähtäimessä. Sirkku kuohitsisi miehensä siihen paikkaan ja sitten tappaisi. Vankilakaan ei pidättelisi niin verenhimoista naista. Uskollisuuden perikuvaa ja vartijatarta.

   Siispä he jatkoivat salarakassuhdettaan, josta oli ainakin se hyöty, että Taimi, joka muutenkin tarvitsi uskomattoman vähän unta, perehtyi syvällisesti lääkealan kirjallisuuteen ja keksintöihin. Kävi nimittäin varsin usein niin, ettei uljas prinssi päässytkään tapaamaan rakastettuaan valkoisella pikkuautollaan, vaan hän joutui jäämään kotiin lastenvahdiksi, koska vaimo varsin tiheään hoiti yökön tehtäviä eräässä vanhainkodissa.

   Kakkosnaisen sydän oli musertua Sen sijaan hänen tietomääränsä ja keskittymiskykynsä paranivat, sillä samalla kun hän teki töitään ja  opiskeli, hän kuunteli toisella korvalla, pörräisikö tuttu auto pihaan. Talonmiehen yöllisiä vierailuita ei toki ihmetelty. Laajassa rakennuskompleksissa aina jokin paikka naksui tai sihisi. Lisäksi hän sai kohtalaisia korvauksia ylimääräisistä työtunneistaan. Ahkera mies uurasti perheensä hyväksi.

   Taimille jäi öisin aikaa vielä erääseen muuhunkin puuhaan. Hän alkoi taas tarkastella nenäänsä, vaikka ei sentään uskonut, että se olisi syynä Mikon karttelevaan käytökseen. Silti nainen päätti tehdä asialle jotakin. Hänellä oli melko hyvä palkka, mutta se tahtoi huveta kaikkeen muuhun elämiseen. Mikä neuvoksi?

   Hän sai loistavan idean. Hän pyytäisi itselleen yhä enemmän edustustehtäviä kaukaisissa maissa, ja siellä hänellä olisi mahdollista käydä kauppaa vähän niin kuin omaan pussiin. Paljon kokenutta omaatuntoaan tyynnyttääkseen hän päätti, että lopettaa luvattomat liiketoimet heti kun tarpeellinen summa on koossa.

   Monitaitoisena ja edustavana daamina Taimi sai helposti johtokunnan vakuuttuneeksi, kuinka hyvä myyjä ja markkinoija hänestä tulisi. Liiketoimet alkoivat kukoistaa, sekä yrityksen että yksityiset. Hän kahmi itselleen vielä hiukan ylimääräistäkin. Ihan vain varmuuden vuoksi.

   Samantapaisilla ja vielä röyhkeämmilläkin asioilla näyttivät puuhastelevan muutkin ihmiset eri maitten johtoportaita myöten. Etelä-Amerikkaan joku firma kauppasi teho-osaston hengityslaitteita, mutta kappas vaan, eräässäkin sairaalassa oli leikkaussaleja ja kirurgeja seitsemän, mutta siitä huolimatta heille tuputettiin kaksinkertainen määrä kojeita. Ne seisoivat varastossa käyttämättöminä. Harmin paikka, että joidenkin pakkausten kyljissä komeili parinkin tunnetun suomalaisen yrityksen nimi. Olisivat edes sen peittäneet kuvauksen ajaksi.

   Jotkin laitteet jäivät varastoon siitä syystä, ettei niitä osattu käyttää. Kurssitusrahat olivat kyllä tiedossa, mutta ne valuivat sen eteläamerikkalaisen valtion korruptoituneen presidentin tilille. Surullisen näköiset lääkärit olivat avuttomia. Kärsivien hätä on suuri, mutta vielä suurempi on siitä laittomasti hyötyvien rötösherrojen jengi. Lääketehtaatkin yllyttivät ostamaan rohtoja, jotka olivat paitsi tehottomia myös suorastaan vaarallisia.

   Nämä epäkohdat tajuttuaan muodikkaaseen juppijakkuunsa pukeutunut Taimi pyristeli itsensä irti arveluttavista liiketoimista ja suunnisti jälleen kotimaan kamaralle. Häpeäkseen hänen oli myönnettävä, että tähän mielenmuutokseen häntä ei niinkään kovistellut omatunto vaan pelko joutua kiinni kaupoistaan.

   Taimi oli nyt ryhtynyt suunnittelemaan salaista operaatiota nimeltä ”Nokka”. Lontoossa oli hänen kuulemansa mukaan loistavia kirurgeja, jotka suorittivat kyseisiä kauneusleikkauksia. Tarvittavat rahat alkoivat vähitellen olla koossa, ja koska hän ei ollut tähänkään mennessä tuhlannut aikaansa pelkkään lomailuun, hän päätti keksiä jonkin arvostetumman syyn Lontoon matkalleen.

13. Sinne minne nenä osoittaa

   Taimi oli sillä hetkellä sangen varakas nainen. Hänellä oli liikevaistoa, joten ne ylimääräiset saatavat oli sijoitettu varsin viisaasti. Hän voisi aivan hyvin anoa sapattivuotta, mutta voi harmin paikka. Millä hän eläisi, nimittäin johtokunnan käsityksen mukaan? Ei hänen nauttimansa todellinen palkka sentään niin huippulukemissa ollut, että hän pystyisi sen turvin seikkailemaan kokonaisen vuoden Euroopassa.

   Hän luki jostakin, että Lontoossa koulutettiin ihmisiä kehitysaputyöhön eri puolille maapalloa. Hän pani paperinsa sisälle, ja niinpä hän saattoi lyhyen ajan kuluttua anoa firmaltaan vapaavuotta voidakseen ensin kouluttautua Lontoossa ja päästä loppuvuodeksi auttamaan vähäosaisia lähimmäisiään johonkin kuumaan ja vedettömään maailmankolkkaan.

   Anomukseen suostuttiin, ja jälleen kerran hänen osakseen tuli kiitosta ja ihailua.

   Nainen matkusti Lontooseen ja leikkautti nenänsä. Se onnistui hyvin, koska sairaala oli kallis ja lääkärit ammattitaitoisia. Siellä hän tutustui Thomas Lawrence-nimiseen taitavaan kirurgiin, joka oli saamassa lisäkoulutusta ihonsiirroissa voidakseen palata työpaikkaansa Afrikkaan auttamaan muun muassa spitaalitautisia.

   Talonmies ja Taimi olivat rakastuneet ensi silmäyksellä. Tom vaati sentään toistakymmentä vilkaisua ja niiden lisäksi vielä kovanpuoleisen tönäisyn, ennen kuin mies huomasi maailman lähes upeimman nenän ja vähän muutakin. Thomas ei ollut ehtinyt avioitua, vaikka oli jo yli neljääkymmentä. Hänen elämässään oli vain ympärivuorokautista työtä, perusteellisia lisäopintoja ja intohimoista rakkautta sairaitten ja köyhien auttamiseen.

   Taimi ei ollut koskaan tavannut ketään hänen kaltaistaan. Hän kuunteli ja ihmetteli ja oppi samalla, koska hänellä oli ilmiömäinen muisti. Nainen laski yhteen muutamia asioita. Tässä oli kirurgi ja lahjakas, vaikka ei vielä kovin kuuluisa. Hän toimi ylilääkärinä jossakin maan ääressä, mutta mitä se haittasi. Varmaankin johtoportaalla on upeat asunnot, työskentelivät he sitten missä päin maailmaa hyvänsä. Nykyinen työ olisi Tomille varmasti vain käytännön harjoittelua, jonka jälkeen hän avaisi kalliin yksityisvastaanoton jossakin Euroopan metropolissa, miksei myös Yhdysvalloissa asti.

   Pienokaisten lukumäärä järjestyisi aikanaan. Tom oli tavattoman lapsirakas, koska hän keskittyi erityisesti juuri nuorten auttamiseen. Rahat tulisivat sitten myöhemmin kuuluisuuden myötä. Mikko muistui mieleen. Entä se huumaava intohimo? Taimi oli vielä siksi optimistinen, että hän arveli senkin syttyvän aikanaan.                    

   Niinpä nainen vastasi myöntävästi, kun Thomas kysyi häneltä kohteliaasti ja hellästi:

 - Rakas Taimi, tahdotko tulla kanssani Afrikkaan ja auttaa minua sairaitten hoitamisessa?

 - Pelkkänä hoitajattarenako, rakas Tom?

   Mies mietti hetken ja sanoi sitten lempeästi:

 - Rakas Taimi, luulisin, että on parempi, jos tulet sinne vaimonani. En välitä ihmisten puheista, mutta niin on parempi sinun kannaltasi. En halua, että noin lahjakas ja pätevä nuori nainen saisi jonkin epämääräisen tahran haarniskaansa.

   Haarniska ei tuntunut mukavalta sanalta, koska hoikka ja hyvin trimmattu nainen ei tarvinnut edes rintaliivejä muotojensa kurissa pitämiseksi.    

   Heti vihkimisen jälkeen he matkustivat miehen työpaikkaan Afrikkaan.

14. Ällöttäviä ötököitä  

   Jälkeenpäin Taimi ihmetteli, miten hän oli saattanutkaan olla niin naiivi ja tietämätön, vaikka oli jo ehtinyt reissata ympäri maapalloa liikeasioissaan. Hänessäpä oli kuitenkin eräs tuiki hyödyllinen piirre, joka auttoi häntä selviytymään vaikka minkälaisesta sotkusta ja vastoinkäymisestä. Hän todella putosi kaikissa mahdollisissa tilanteissa tassuilleen.

   Kun nuoripari pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen viimein päätyi Tomin asemapaikkaan viidakon keskelle, Taimi tunsi, miten hänestä pala palalta tipahti pois unelma toisensa jälkeen. Kaikki oli alkeellista ja huteran näköistä. Karoliinan mökki olisi näyttänyt palatsilta näiden hökkeleitten rinnalla. Totta kai siisteydestä yritettiin pitää huolta varsinkin sairaalan puolella, mutta Taimi ei aina tiennyt, ketkä olivat mökkien varsinaisia asukkaita: ihmiset vai eläimet.

   Heti ensimmäisenä iltana hän koki elämänsä järkytyksen, kun kammottava tuhatjalkainen alkoi vilistää hänen säärtään pitkin. Hän oli tukehtua kauhusta. Tom lohdutteli, että kyllä siihen pian tottuu. Pitää vain osata erottaa myrkylliset hyönteiset vaarattomista. Vaarattomia käärmeitä hän ei ainakaan suoralta kädeltä osannut luetella.

   Hämähäkit ja skorpionit olivat ehkä kaikkein hirveimpiä. Niiden nykivä ja kohtalonomainen lähestyminen sai Taimin hysteerisen pelon valtaan. Hän koetti ottaa selville, miksi hän niin ylettömästi pelkäsi juuri hämähäkkejä. Vastausta ei löytynyt. Hän vain pelkäsi ja sillä siisti.

   Hän oli jostakin lukenut, että hämähäkki oli pahan äiti-hahmon vertauskuva. Hän muisteli omaa äitiänsä, mutta ei kyennyt keksimään tässä mitään kovin ilkeätä. Samanlainen nalkuttava ja komenteleva emo hän oli ollut kuin muutkin.

   Sitten Taimia rupesi huolestuttamaan, ettei hänestä itsestään olisi äidiksi, niin kiihkeästi kun hän sitä halusikin. Pian se pelko katosi, sillä hän tuli  raskaaksi, synnytti tytön, sitten vähän yli vuoden kuluttua pojan ja taas vuoden kuluttua tyttären. Terveitä ja reippaita lapsia kaikki tyynni.

   Taimi arveli, että ylettömään hyönteisten pelkoon saattoi olla ihan järkevä selitys. Se usein löytyisi kaukaa lapsuudesta. Jos hän pystyisi muistamaan, koska hän ensimmäisen kerran oli mielettömästi säikähtänyt hämähäkkiä, hän voisi selvittää kauhunsa syyn ja päästä siitä eroon. Ainakin se lieventyisi.

   Nuorta vaimoa ei yhtään ilahduttanut sellainen tulevaisuuden näkymä, että hän joutuisi juuttumaan viidakkoon vuosikymmeniksi. Hän kyseli mieheltään, oliko heillä mitään mahdollisuuksia muuttaa Eurooppaan tai edes johonkin kaupunkiin Afrikan mantereella. Tom oli todella hämmästynyt ja totesi yksikantaan:

 - Minne minä omalta työpaikaltani pakenisin? En voi jättää sairaalaani enkä potilaita. He tarvitsevat minua. Sinähän voit tietysti lähteä ja ottaa tyttäremme mukaasi.

   Heillä oli silloin vasta yksi lapsi, ja Taimi arveli, että tässä vaiheessa hänen on viimeistään tehtävä jotakin pelolleen. Siispä hän tilasi ajan kaupungista ja aloitti terapiassa juoksemisen. Yllätyksekseen hän totesi, että lääkäri selvitti hänen inhonsa syyn jo kolmannella käynnillä.

   Taimi hypnotisoitiin ja silloin kävi ilmi, että hän oli alle kouluikäisenä todella pelästynyt hämähäkkiä. Hän muisti itsekin sen tapauksen ja ihmetteli kovasti, ettei se aikaisemmin ollut tullut mieleen.

   Taimilla ja hänen neljä vuotta vanhemmalla veljellään oli ollut tapana kiivetä kuistin vintille, jossa oli suuri määrä vanhoja sarjakuvalehtiä. Vintti oli hyvin matala ja siinä oli harjakatto. Se oli vuorattu puhtaalla paneelilla, jossa oli paljon monenmuotoisia oksien muodostamia kuvioita. Niistä saattoi hyvällä mielikuvituksella löytää vaikka mitä olentoja ja eläimiä.

   Lapset olivat maanneet selällään vanhoilla patjoilla, ja veli luki kertomuksia ääneen sisarelleen. Siellä oli Lepakkomiestä ja jännittäviä inkkaritarinoita. Vieläkin Taimi muisti veljen yksitoikkoisen ja hitaasti jankkaavan äänen. Vaikka tekstiä oli vähän ja se oli merkitty isoilla kirjaimilla, veli ei millään tahtonut saada selvää sisällöstä. Hän takelteli ja perui sanomaansa:

 - NYT-KAIKI-KAIKKI-RAS-RAS-TAILLE, ei kun RATSA-ILLE. ÄÄL-ÄL-KÄÄ-ÄÄ-njam-njam (poika maiskutti karkkiaan), juu PE-LÄ-TKÖ-Ö-IS-ISTU-VA-VA-HÄRR-KÄ-TU-TU-LEEHE-TI-A-A-PUUN, njam, köh (karkki oli vähällä luiskahtaa lukijan kurkkuun).    

   Ehkä nämä lausuntaesitykset osaltaan vaikuttivat siihen, että Taimi oppi lukemaan jo ennen kouluun menoaan. Lisäksi veljellä oli tapana ihan vain kiusaksi jättää loppu lukematta ääneen. Taimi joutui omin päin ottamaan selvää, mitä niille sankareille oikein tapahtui.

   Sillä välin kun veli yritti saada tekstiä selkosuomelle, Taimi makasi selällään ja tuijotti kattoa. Tutki sen jännittäviä kuvioita. Eräs pyöreä oksanjälki oli epätavallisen musta ja pyöreä. Siitä näytti erkanevan pari mustaa ohutta juovaa. Eräänä päivänä Taimi huomasi, että se musta pallo oli hiukan eri paikassa kuin aikaisemmin. Juuri kun hän sitä kummasteli, musta kuvio liikahti vähän ja monta ohutta viirua tuli näkyviin.

   Taimi luuli näkevänsä harhoja eikä maininnut asiasta mitään veljelleen. Seuraavat päivät kuvio möllötti taas samassa asennossaan, mutta sitten alkoi tapahtua.

   Veli jahnasi juuri Lepakkomiehen lentomatkasta, ja tyttö sulki välillä jo silmänsä. Voi taavetti noita poikia. Kun harras kuulija aukaisi silmänsä, se musta pallo oli vain parinkymmenen sentin päässä hänen nykerönenästään. Taimi räpytteli silmiään, mutta pallo oli vain siinä. Sitten se liukui sentin verran alemmaksi. Siimansa varassa, sillä se oli suuri pullea pikimusta hämähäkki. Ei karvainen vaan kiiltävä. Se räpisteli käyriä raajojaan ja aloitti laskeutumisvalmistelut.

   Muu tapahtuikin sitten silmänräpäyksessä. Taimi liukui kuin käärme patjalta lattialle, kirkui ja kiemurteli portaitten yläpäässä olevalle luukulle. Hän ei saanut sitä hermostuksissaan auki, vaan jatkoi kiljumistaan.

   Vaikka veli oli hiukan utami niissä lukumiehen hommissa, hän oli yllättävän terävänäköinen, mitä ilmassa hilluvaan hämähäkkiin tuli. Hän sai otteen siimasta hyönteisen yläpuolella. Se kesti, koska ihminen ei ole vieläkään luomaan niin ohutta ja silti teräksenvahvaa lankaa. Vintiö alkoi nauraen viuhuttaa hirviötä kaaressa sisarensa pään päällä.

   Taimi sai luukun auki ja putosi eteisen lattialle kolhien itseään portaisiin. Muutama mustelma ei sen enempää, mutta velikin säikähti. Hän nähtävästi teurasti elukan raakaan tapaansa ja kiipesi alas katsomaan, kuinka pikkusisarelle oli käynyt. Asiasta ei kerrottu vanhemmille, ei niinkään sen vuoksi, että Taimi olisi tahtonut säästää veljeänsä rangaistukselta, vaan siitä syystä, että tyttö ei halunnut kuulla siitä enää puhuttavankaan. Kun veli pyyteli anteeksi, Taimi sulki korvansa molemmilla käsillään ja huusi:

 - Älä puhu siitä! Älä ikinä!

   Psykiatri ja potilas istuivat hetken hiljaa, ja suuren tunneliikutuksen vallassa Taimi kelasi mielessään tuota kauheata muistoa. Hän oli siis jo lapsena torjunut tosiasiat ja pyrkinyt muovaamaan tilanteen mieleisekseen. Lääkäri kehuskeli ylpeänä:

 - Kas niin, rouva Lawrence, nyt asia on hoidettu, ja näin nopeasti. Nyt olette sitten parantunuttässäonlaskunneolkaahyvä.

   Tohtorin puhe muistutti veljen tavausyrityksiä. Tärkein asia, se huikea summa, oli joka tapauksessa viestin lopussa, joka ei suinkaan jäänyt Taimille salaisuudeksi kuten niissä inkkaritarinoissa.

   Sairaalan henkilökunta onnitteli Taimia parantumisesta ja totesivat, että se terapia oli sittenkin tullut melko huokeaksi, koska käyntejä oli kertynyt niin vähän. Tosiasia kuitenkin oli, että hän yhä  edelleen kammosi hämähäkkejä ja oikeastaan vielä entistäkin enemmän, koska hän alkoi nähdä painajaisunia tuosta lapsuutensa kauhutilanteesta. Kun hän sitten hikisenä ja huutaen heräsi unestaan ja vilkaisi seinille tai lattialle, siellä tavallisesti jo mönkikin jokin kamala ötökkä. Mutta urhoollinen vaimo jäi miehensä luokse ja alkoi odottaa toista vauvaa.

   Ikävä kyllä näihin näkyihin oli lisäksi alkanut sekoittua muistikuvia niistä aikaisemmista vilpillisistä sairaalatarvikekaupoista. Omaatuntoaan hän rauhoitti toteamalla, että nytpä hän kokeneena liikenaisena osasi olla varuillaan hankkiessaan tavaraa ja lääkkeitä Tomin sairaalaan. Tosin häntä kiusasi irvokas mielikuva siitä, että täytyykö nuoren ihmisen ensin harjoitella kavaltajana ja pankkirosvona, ennen kuin hänestä sukeutuu pätevä ja rehellinen pankinjohtaja.

15. Perhe kasvaa

   Jokaisen raskauden alkaessa Tom oli kovasti hämmästynyt, ja ylen huolissaan. Hän kyseli vaimoltaan, että oliko aivan varmaa, että ehkäisy ei ollut pettänyt. Hänhän lääkärinä työkseen suositteli ja järjesti äideille pillereitä ja muita välineitä. Olisihan noloa, jos oman perheen kohdalla tapahtuisi erehdyksiä.

   Taimi lohdutti miestään ja väitti, että erehdys kyllä oli se viimeisin asia näissä raskauksissa. Lapset olivat toivottuja ja odotettuja. Hänelle ainakin eikä miehelläkään tuntunut olevan mitään sitä vastaan, mikäli hän kerkisi asiaa tarkemmin pohtimaan. Muuta tähdellisempää mietittävää oli niin valtavan paljon. Pitäköön vaimo huolta perheen sisäisistä asioista.

   Tom rauhoittui, kun Taimi vakuutteli, että pillerit eivät todellakaan pystyneet vaikuttamaan yöpöydän laatikosta käsin, mutta muuten ne olivat tehokkaita ja luotettavia.

   Jokin vaisto kehotti naista hankkimaan lapset mahdollisimman pian ja peräkanaa. Tomista ei tiennyt. Hän oli niin hajamielinen ja nähtävästi rasitti itseään ihan liikaa. Ryhti oli kumara ja käynti kuin vanhalla miehellä. Laiha hän oli kuulemma ollut aina ja välinpitämätön ruokailuajoista. Hän oli jo pikkupoikana laiminlyönyt perhelounaat, koska oli saattanut jäädä tarkkailemaan jonkin lintupariskunnan pesimispuuhia. Tiedemies jo syntyessään.

   Taimi mietti joka päivä ja moneen kertaan, olisiko viisainta ottaa lapset kainaloonsa ja paeta Suomeen. Viileään ja puhtaaseen luontoon, jossa ainoat kiusanhenget olisivat inisevät hyttyset ja pörräävät paarmat, ja nekin vain kesäaikaan. Suomi tuntui paratiisilta täältä päin katsottuna.

   Toki hän kävi lomailemassa kotimaassaan. Vanhemmat elivät vielä, ja yhdelle matkalle heti avioliittonsa alussa Taimi oli saanut houkuteltua myös Thomaksen aivan kuin näytteeksi. Kontakti appivanhempiin jäi vähäiseksi. Ystävällisiä hymyilyjä puolin ja toisin. Sitten mies syventyikin jo tutkimaan ympäristön kasveja ja eläimiä. Hyttysetkin kiinnostivat. Niitä hän valokuvasi ja teki loputtomia merkintöjään paksuun vahakantiseen vihkoonsa.

   Anoppi tosissaan kummasteli vävypoikansa käytöstä. Veljen perheellä oli keittiössään kaksi samannäköistä ovea. Toinen johti ulos ja toinen kellariin. Koko kolmen viikon vierailun aikana Tom ei oppinut muistamaan, kumpi oli ulko-ovi, vaan hän toikkaroi kellarin rappusiin ainakin yhtä usein kuin ulkoportaille. Sai olla kiitollinen, ettei hän taittanut niskaansa tuossa hakuammunnassa.

   Sukulaisia ihmetytti tavattomasti tuollainen tolvailu, koska perheen nuori jäniskoirakin oli oppinut erottamaan ovet toisistaan parissa päivässä. Ehkä sitä auttoi parempi hajuaisti, lohduttelivat perheenjäsenet toisiaan. Tuntui liian kauhealta ajatella, että tulevien lastenlasten isä olisi älykkyydeltään alemmalla tasolla kuin Peni.

   Lontoossa he kävivät useammin, ja kuuluivathan Tomille vuosilomat. Niitä hän ei olisi mielellään käyttänyt, vaan olisi senkin ajan kykkinyt sairaalassaan taikka sekaisessa työhuoneessaan. Tomin vanhemmat ja nuorempi veli perheineen olivat aivan haltioissaan lapsukaisista ja myös miniästään. He ihmettelivät Taimin jaloa ja sisukasta luonnetta, että tämä jaksoi kestää Tomia ja hänen kummallista elämäntapaansa.

   Kaikki muut morsianehdokkaat, tosin aika epämääräisiä, koska kaikista Tom ei ollut edes tietoinen, olivat jättäneet miehen jo viimeistään siinä vaiheessa, kun he olivat katsoneet videofilmejä tulevasta kotipaikastaan. Koska Tom tarvitsi rahaa ja avustuksia toiminnalleen, hän ei suinkaan näyttänyt nauhalta kaikkein ihanteellisempia puolia, ei edes heleänvärisiä ja pajattavia papukaijoja. Ennemminkin leikkaussalia mittailevat tuhatjalkaiset ja kaatumisillaan olevat potilaitten ja henkilökunnan tönöt olivat filmauksen kohteina.

   Oliko Thomas sittenkin kokemuksesta viisastunut, vai oliko suku häntä varoitellut, sillä Taimille hän ei etukäteen ollut näyttänyt yhtäkään näistä mainoselokuvistaan. Joitakin värivalokuvia kylläkin, mutta niissä oli enemmän kukkia ja puita kuin rakennuksia. Morsiamelleen hän kehuskeli:

 - Kasvullisuus on uskomattoman rehevää ja monipuolista. aivan ihanteellista työmaata tutkijalle. Katsopas, tuo talo on osa henkilökunnan asunnoista.

   Taimi oli tutkaillut kuvaa joka suunnasta, mutta talosta näkyi vain pieni nurkka. Tässä vaiheessa hänkin vielä kutsui sitä erheellisellä nimellä ”talo”.

16. Työsarka laajenee    

   Nuori vaimo ja äiti kertoi vain salaiselle päiväkirjalleen pakenemisaikeistaan. Hän ei raatsinut puhua asiasta miehelleen, ei edes vihjaista sinne päin. Tom todella uskoi, että perhe oli tyytyväinen. Lapset kai olivatkin. Taimia vain huolestutti heidän tuleva koulunkäyntinsä.

   Juuri lasten vuoksi hän silloin tällöin ehdotteli, että he muuttaisivat johonkin asutumpaan paikkaan. Johonkin, missä olisi kouluja valkoihoisille. Tom saisi varmasti paikan jossakin suuressa sairaalassa. Voisihan hän sielläkin tutkia sairauksia ja auttaa potilaitaan entisessä toimipaikassaan. Ehkä enemmänkin hän voisi tehdä näitten hyväksi suurkaupungista käsin kuin seikkailemalla viidakossa jonkinlaisen poppamiehen tapaan.

   Oli kuin mies ei olisi kuullutkaan hänen puhettaan. Ei pahastunut, mutta ei myöskään ottanut millään tavalla kantaa näihin suunnitelmiin. Kaikki muu jatkui ennallaan paitsi että kaksi uutta asiaa alkoi putkahdella esille Taimin elämässä.

   Ensinnäkin hän oli tosissaan ruvennut miettimään, miksi hänelle oli tapahtunut näin, Mitä pahaa hän oli tehnyt? Oliko tämä rangaistusta jostakin?

   Kauan hänen ei tarvinnut muistella, kun muutamat seikat alkoivat vaivata hänen tuntoaan. Se huiputtaminen ja oman edun tavoittelu, etenkin ne suuret kavalletut rahasummat. Nyt vasta hän uskalsi käyttää silloisesta toiminnastaan ”kavallus” -nimitystä. Sitä se oli ollut. Onneksi ei ollut jatkunut kauempaa. Nenäänsä hän tuskin enää muisti tässä sotkussa. Pisamat kukoistivat, ja välillä paloi koko nenä, vaikka hän kuinka yritti suojata sitä ja kokeilla uusia tehokkaita voiteita. Olihan hänellä lääkeaineitten tuntemusta.

   Tom ei olisi huomannut, vaikka hänellä ei olisi ollut nenää ollenkaan. Kauhisti ajatella, miten mies joutui työskentelemään sellaisessa ympäristössä, jossa potilailta puuttui nenä tai korva tai melkein puolet kasvoista. Ja lisää oli vain tippumassa pois. Taimia aivan oksetti, kun hän näki heistä kuvia taikka törmäsi heihin kulkiessaan miehensä vastaanoton ohi.

   Toinen outo juttu oli, että hän liukumalla liukui yhteiseen puuhaan miehensä kanssa. Henkilökunnasta oli puutetta, sen sijaan lapsenvahteja löytyi, ja siinä samassa ympäristössähän he kaikki pyörivät. Taimi auttoi sairaalassa ja vastaanotolla. Sitten hän auttoi kirjanpidossa, kirjeenvaihdossa ja hankinnoissa. Viimein hän alkoi kirjoittaa puhtaaksi miehensä sekavia muistiinpanoja. Koukeroita ja kummia lyhenteitä. Lisäksi hän alkoi pitää koulua omille ja muitten lapsille, myös mustille.

   Muu henkilökunta vaihtui, mutta Tom ja Taimi pysyivät sitkeästi paikallaan. Vaimo alkoi olla enemmän perillä sairaalan asioista kuin mies konsanaan. Jos lehdistä tuli haastattelijoita paikalle, Taimi joutui vastaamaan kysymyksiin. Hän oli hyvin kielitaitoinen ja oli aikansa kuluksi opetellut vielä ranskan kielenkin samoin kuin paikallisten asukkaitten murteita.

   Thomas oli itse asiassa huono haastateltava. Hän oli ujo ja hidas puheissaan, äärettömän poissaoleva ja kangerteli sanoissaan. Taimi seisoi vieressä kuin tulkki ja käänsi lauseet ymmärrettävämmälle kielelle. Hän myös oivalsi suhdetoiminnan tärkeyden. Hän osasi myydä tätäkin tuotetta: vähäosaisten auttamista.

   Taimia kelpasi kuvata mistä suunnasta hyvänsä, sillä hän oli todella sangen edustavan näköinen. Usein hän otti myös pienokaisensa mukaan kuvaan. Suuren perheen äiti ja toimelias työntekijä sairaalassa sekä asioista hyvin perillä oleva avustaja lahjakkaalle tiedemiesaviopuolisolleen

   Kerran paikalle oli saatu suuren TV-yhtiön reportterit. Taimi oli nimenomaan muistuttanut miestään kyseisestä tilaisuudesta ja kehottanut tätä olemaan tavoitettavissa sinä aamuna. Kun kuvausryhmä saapui, sairaalan johtajaa ei löytynyt mistään. Viimein joku tiesi kertoa, että hän oli lähtenyt tavanomaiselle vastaanotolleen jonnekin maan ääriin.

   Reportterit olivat ensin pettyneitä ja närkästyneitä, mutta leppyivät nopeasti, sillä Taimi veti shown todella tyylikkäästi. Muutkin työntekijät olivat tyytyväisiä, ja oikeastaan vasta nyt alettiin tajuta, kuinka tärkeä henkilö Taimi oli tuossa yhteisössä. Niin äärettömän monipuolinen ja taitava.

   Kun Tom myöhään illalla palasi potilaskiertueeltaan, hän sai melkoisen läksytyksen vaimoltaan. Mies katseli tätä hämmästyneenä paksulinssisten silmälasiensa takaa. Vetiset siniset silmät. Viaton katse kuin lapsella.

 - Taimi rakas, pitihän minun hoitaa työni. Potilaat olisivat olleet todella pettyneitä, jollen olisi tullut heidän luokseen.

 - Olisihan vastaanottopäivää voitu siirtää tai joku olisi mennyt sijaiseksesi.

 - Ei se olisi ollut samaa, ja hoidithan sinä asian aivan erinomaisesti, kuten kuulin.

 - Pakkohan minun oli hoitaa, kun itse johtaja lipeää tuolla tavalla paikalta.

 - Minä en oikein kestä sitä julkisuutta. Hämmennyn enkä saa sanaa suustani. En ollenkaan halua rehvastella lehtien palstoilla enkä kuvaruudussa.  

 - Eihän tässä pelkästään sinusta ole kysymyskään. Jos kerran haluat auttaa ihmisiä täällä, sinun on suostuttava tekemään PR-työtä tiedotusvälineille. Sillä tavalla saamme julkisuutta ja myös varoja tärkeään toimintaamme.

   Tom nyökkäili, mutta ei muuttanut tapojaan eikä yhtään piitannut, vaikka johonkin lehtihaastatteluun oli vahingossa tullut maininta, että Taimi oli sairaalan johtaja.

   Mistä Taimille löytyi aikaa niin monenlaiseen työskentelyyn? Taas siitä kummallisesta tosiasiasta, että hän tarvitsi erittäin vähän unta. Lisäksi hän halusi vahtia, ettei niitä ötököitä pääsisi sisälle heidän asuntoonsa. Siinä sivussa hän kirjoitti, nopeasti ja tehokkaasti. Sillä tavalla hän oppi paljon uutta sairaanhoidosta ja lääkityksestä. Samalla hän myöskin huomasi, kuinka nerokkaan ja epäitsekkään miehen kanssa hän oli joutunut naimisiin.

   Ehkä tämä ei ollutkaan rangaistusta ja kirousta. Kolme tervettä lasta ja mielenkiintoista tehtävää vuorokaudet ympäriinsä. Lomia hän tarvitsi, ja sen ymmärsivät kaikki muutkin. Silloin tällöin hän matkusti lastensa kanssa Englantiin. Saman tien hän hoiti sairaalan ja miehensä asioita Lontoossa. Hän oli yksityiskohtaisesti perehtynyt sairaalan toimintaan, ja häneen luotettiin.

17. Julkisuus kutsuu  

   Eräs asia alkoi yhä voimakkaammin itää Taimin mielessä. Se oli säälinsekainen hellyys. Syvä myötätunto aviomiestä kohtaan. Hän sai oikein vierestä seurata, millaista on sellaisen ihmisen työskentely, joka antaa kaikkensa kutsumuksensa ja tehtävänsä hyväksi. Aikansa, terveytensä, ihmissuhteensa ja ansiotulonsa. Miehen, jolla on vain yksi päämäärä silmiensä edessä: palveleminen ja auttaminen.

   Miksi sitten se tuskallinen säälintunne? Taimista tuntui, että Thomas ei saanut mitään vaivojensa palkaksi. Häpeällisen pienen rahallisen korvauksen, mutta siitäkin meni osa muitten kuin perheen hyväksi. Jos hän olisi edes saanut kuuluisuutta ja kiitosta, sen raatamisen olisi voinut helpommin kestää. Mutta siinäkin Tom jäi paitsioon.

   Kaikkein lähimmät työtoverit toki myönsivät hänen ansionsa ja etevyytensä, mutta suurelle osalle julkista sektoria hän oli vain kummallinen, kumara mönkijä keskellä läpipääsemätöntä viidakkoa. Itse hän ei siitä kärsinyt, koska ei sitä nähtävästi tiedostanut, mutta Taimi päätti mielessään, että hän tulee vielä kerran tuomaan miehensä suuren elämäntyön esille. Siksi juuri hän kirjoitti Tomin tekstejä puhtaaksi ja laati myös tarkkaa päiväkirjaa miehensä arkirutiineista.

   Taimi oli jo aikoja sitten käyttänyt ne ylimääräiset varansa, jotka hän oli niillä kepulikonsteilla hankkinut. Nyt hänelle alettiin maksaa jonkinnäköistä palkkaakin niistä monista hommista, joita hän suoritti sairaalan palveluksessa. Hänellä oli tapana sijoittaa pieni summa ansioistaan johonkin kannattavaan yritykseen, joista hän sai vihjeitä Tomin liikemiesveljeltä. Hän ei vielä tarkalleen tiennyt, mitä hän tulisi näillä ylimääräisillä rahoilla tekemään, mutta jotenkin hän koki tämän ratkaisun tärkeäksi. Kyllä se myöhemmin selviäisi.

   Lasten kouluun lähtö lähestyi. Sekin järjestyi paremmin kuin Taimi olisi osannut odottaakaan. Tomin perhe auttoi löytämään hyvät koulut Englannista läheltä omaa asuinpaikkaansa, joten he voisivat olla lapsille tukena ja hoivana, kun nämä joutuisivat asumaan niin kaukana vanhemmistaan.

   Eräänä kesäpäivänä Taimi lähti pesueensa kanssa pitkälle matkalle Lontooseen. Hän ei ehtinyt aamulla hyvästellä miestään, koska tämä olikin jo varhain lähtenyt naapurikylään hoitamaan jotakin potilasta. Lapset olivat hyvin pettyneitä ja kirjoittivat isälleen kauniita viestejä, joihin Taimikin lisäsi lämpimät sanansa.

   He näkivät todella vaivaa, jotta kirjelippuset sijoitettaisiin sellaisiin paikkoihin, että Tom ne varmasti havaitsisi. Hän kyllä huomasi vaikka kuinka pienen itikan puun rungossa, mutta muu maailma olikin sitten jo sumuverhon peitossa.

   Englannissa lapset kävivät äitinsä kanssa tutustumassa tuleviin kouluihinsa, ja tämä hoiteli samalla matkalla työasioitaan Lontoossa. Haikeata oli erota rakkaistaan, mutta seuraavana päivänä Taimin oli määrä lähteä paluumatkalle miehensä luokse. He olivat olleet puhelinyhteydessä keskenään, ja vastoin tapojaan Tom oli valitellut huonovointisuuttaan. Ei vain osannut hellittää ahertamistaan.

   Ennen kuin Taimi ehti suunnistaa lentokentälle, kotoa tuli viesti, että Tom oli menehtynyt äkilliseen sairauskohtaukseen. Hän lähti todella kesken työpäivänsä. Kaatui potilaansa vuoteen päälle.

   Lapset jäivät isovanhempiensa huostaan, ja Taimi matkusti hautaamaan miestään. Tom oli ehdottomasti halunnut saada viimeisen leposijansa rakkaan sairaalansa läheltä. Ensin Taimi luuli, että hän vain hoitaa pakolliset asiat ja palaa takaisin Lontooseen. Hän ei olisi voinut kuvitellakaan, että hän jäisi Afrikkaan vielä moniksi vuosiksi ja jatkaisi miehensä elämäntyötä.

   Siihen oli montakin syytä. Lapset kävivät kalliita koulujaan ja Taimille alettaisiin nyt vihdoin maksaa parempaa palkkaa. Ensin häntä pyydettiin jäämään vain siksi aikaa, että uusi johtaja ehtisi maastoutua toimeensa, mutta pian huomattiin, että Taimista oli todella hyötyä monellakin saralla. Lisäksi johtajat ikävä kyllä vaihtuivat taajaan. Toimi ei tainnut sittenkään olla niin ylen houkuttava.

   Rouva Lawrence alkoi yhä enenevässä määrin hoitaa suhteita keskuselimiin päin, matkusti ja luennoi. Kartoitti mahdollisuuksia uusien toimipisteitten perustamiseksi kehitysmaihin. Viimein hänelle sitten järjestyikin vakinainen virka Lontoossa. Hän hankki kauniin talon ja viihtyi työssään.

   Tämä tarmokas nainen oli alkanut myös kirjoittaa miehensä elämäkertaa. Siitäkin häntä kehuttiin. Moitteita tuli vain sen vuoksi, että hän liian vaatimattomasti vetäytyi taka-alalle eikä tarpeeksi tuonut esille omia ansioitaan vaativassa työssä sairaitten ja lasten hyväksi.

18. Suitsutusta nöyrälle naiselle        

   Taimi valmisteli kiitospuhettaan huolella. Hän istui vielä myöhään työhuoneessaan, mutta se ei häntä huolettanut. Vaikka hän olisi edellisenä yönä nukkunut vain viisi tuntia, hän oli aamulla yhtä freesi ja työkykyinen, kuin olisi käyttänyt sikeään uneen kahdeksan tuntia. Hän nyt vain oli sellainen energiapakkaus.

   Ei häntä suuremmin jännittänytkään tämä suuri juhlapäiväkään, sillä hän oli tottunut esiintyjä ja puhuja. Se vain tuotti hänelle mielipahaa, että hänen miehensä ei saanut olla jakamassa tätä kunniaa hänen kanssaan.

   Nainen aikoi toteuttaa erään suunnitelman, joka oli hautunut jo vuosikausia hänen mielessään. Nyt oli aika tuoda se ilmi. Hän oli pikkuhiljaa vuosien varrella kerännyt ylimääräisiä rahasummia. Niistä hän lohkaisisi runsaana juuri sen määrän, jonka hän oli aikaisemmin lääketehtaan palveluksessa ollessaan kähveltänyt yrityksen varoista.

   Hän oli päättänyt luovuttaa kyseisen summan Tomin perustamalle sairaalalle sillä tavalla, että siitä muodostettaisiin stipendirahasto. Hän oli myöskin kaavaillut, että vain hänen aviopuolisonsa nimi mainittaisiin tuon lahjoituksen yhteydessä, koska hänen mielestään Tom yhä vieläkin sai liian vähän tunnustusta ja huomiota suuriarvoisesta työstään. Vaimo oli tosin saanut vaikutettua, että monet hänen miehensä tekemistä tutkimuksista olivat päässeet julkisuuteen.

   Taimi lähti juhlatilaisuuteen jotenkin sekavissa tunnelmissa. Toisaalta sanomattoman haikeana ja toisaalta kiitollisena kaikesta hyvästä, mitä oli hän saanut elämänsä varrella kokea. Ilman omia ansioitaan kuten hänestä nyt tuntui.

   Jostakin syystä Mikon, sen vahtimestarin, kuva kummitteli hänen mielessään. Monesti hän suorastaan säpsähti kadulla, kun luuli nähneensä miehen. Hän oli vihdoinkin tullut siihen johtopäätökseen, että se romanssi oli mennyttä ja vaivoin unohdettua aikaa, joten hän ei ollut edes ottanut selville, vieläkö Mikko oli naimisissa tai oliko hän ylipäänsä enää elossa. Tällaisena päivänä hän niin syvästi kaipasi ymmärtävää ja myötäelävää ystävää rinnalleen.

   Juhlat oli pidetty, ja seuraavana aamuna Taimi tutki lehtiä kerätäkseen leikekirjaansa selostuksia tapahtumasta. Televisiokin oli huomioinut tapauksen todella näyttävästi. Nainen selaili lehtiä eikä tiennyt, olisiko itkenyt vai nauranut jutuille. Se oli kuin jokin loitsu hänen päällään. Oliko sitten siunausta vai sattumaa vai mitä se oli? Kaikki kiepautettiin päälaelleen hänen toiminnassaan kuten niin monesti ennenkin.

   Aluksi Taimi oli sydämellisesti kiittänyt lahjoittajia ja esiintoi, kuinka ylpeä ja imarreltu hän oli saadessaan vastaanottaa tuollaisen arvokkaan tunnustuksen. Puheensa keskivaiheilla hän ilmoitti luovuttavansa saamansa melkoisen rahamäärän miehensä perustaman sairaalan ja monivuotisen tutkimustyön jatkamisen tukemiseksi. Tuohon summaan hän vielä lisäsi omana antinaan ne kavallusrahat. Sanoi, että lahjoittaja halusi pysyä tuntemattomana. Sehän oli muuten aivan totta.

   Lehdet olivat peräti otettuja siitä, ettei Taimi halunnut nimeään rahaston yhteyteen. Siitä kerrottiin kaikissa tiedotusvälineissä ja mainittiin kannustavana esimerkkinä vaatimattomasta ja itsensä unohtavasta hyväntekijästä. Kirjoituksissa todettiin kuitenkin, että varmasti päättävät elimet eivät mitenkään voisi suostua tuollaiseen pyyntöön, varsinkin kun tiedettiin, kuinka paljon Taimi Lawrence oli tehnyt ja yhä edelleen teki tuon tärkeän ja kehitysmaitten terveydenhoitoa edistävän toiminnan hyväksi.

   Kiitospuheessaan Taimi oli nimenomaan  korostanut miehensä suurenmoista elämäntyötä. Hän oli myös maininnut, että itse asiassa hänellä oli ollut aivan toisenlaisia unelmia elämäänsä varten, mutta että Tom oli ikään kuin ylimääräisenä lahjana antanut hänelle omat unelmansa: kallisarvoisen esikuvan lähimmäistensä auttamisesta ja parantamisesta.

   Juuri siinä kohdassa Taimi oli taas jostakin syystä muistanut Mikon, jolloin hänen silmänsä kyyneltyivät ja ääni väristen hän hiljaa tunnusti, ettei hänellä ollut itse asiassa osaa eikä arpaa mihinkään hyviin töihin ja tehtäviin. Hän oli vain joutunut niihin. Kuljetettu niihin, joten tämä palkinto tuli hänelle aivan ilman mitään omaa ansiota.

   Tiedotusvälineet olivat noteeranneet Taimin liikutuksen ja kilvan suitsuttivat ylistystään tuolle nöyrälle ja esimerkilliselle naiselle. Todella esikuvalliselle ihmiskunnan hyväntekijälle. Ihailtavaa nykyaikana, tällä pyrkyrien ja kyynärpääpomojen aikakaudella.

19. Ystävä saapuu  

   Taimi istui pöytänsä ääressä ja tunsi olevansa todella avuton ja kykenemätön oikomaan väärinkäsityksiä. Hän oli sanonut sen, minkä oli katsonut tarpeelliseksi. Minkä hän sille voi, että lauseet ja koko käyttäytyminen käännettiin ja muklattiin joksikin muuksi. Kavalluksistaan hän ei ollut aikonutkaan mainita. Hän olisi vain tehnyt suurta hallaa Tomin sairaalalle, koko järjestölle ja vastaaville pyrkimyksille maailmassa. Muutenkin aina epäiltiin epärehellisyyttä varojen käytössä.

   Oikeastaan kaikki hänen omat haaveensa olivat toteutuneet. Suuri perhe, terveet lapset ja kirurgi aviomiehenä. Viime vuosina vielä kaiken kukkuraksi kaunis talo, matkoja, jopa liiankin kanssa. Vieläpä koruja, jos ne nyt enää tuntuivat niin kovin tärkeiltä.

   Haikean poikkeuksen tekivät hänen toiveensa miessuhteitten kohdalla. Ne olivat muodostaneet jonkinlaisen palapelin, jonka osasista saattoi tunnistaa himmeänä hahmona kokonaisen haaveen.

   Kaksi tärkeätä suhdetta, mutta niin peräti erilaista. Kuin toistensa vastakohtia. Mikko oli tuonut muassaan suuren rakkauden, intohimon ja seksuaalisen tyydytyksen. Tom puolestaan oli vetänyt hänet mukaan suureen kutsumukseensa sekä lahjoittanut vaimolleen mittavan elämäntehtävän.

   Mitä hänellä oli edessä? Hän tunsi itsensä vielä nuoreksi ja elämänhaluiseksi. Tulevaisuudesta hän ei tiennyt. Luultavasti tätä samaa työtä, jonka hän kuitenkin koki omakseen ja jota hän osasi tehdä. Hän päätti olla havittelematta itselleen liikaa uusia haaveita. Ei ehdottomia päämääriä, ei lukkoon lyötyjä suunnitelmia, vaan avoin tie ja avoimet mahdollisuudet.

   Parasta oli vain antaa kaiken virrata omaa tahtiaan ja ottaa vastaan, mitä kukin päivä toi tullessaan. Uskoa, että niin menee kuin hyvä on. Oikeastaan oli aika vapauttavaa lakata  ajamasta itseään pakonomaisesti johonkin suuntaan ja samalla koko ajan pelätä toiveittensa romuttumista. Ihan siellä kaikkein sisimmässä Taimilla käväisi lyhyt huokaus: Tapahtukoon Sinun tahtosi.

   Puhelin soi. Hieman epäröiden Taimi vastasi. Tästä se sitten taas alkaa, se työ ja uurastaminen. Hyvä näinkin. Sihteeri ilmoitti, että joku mies oli pyrkimässä korkean virkanaisen puheille. Oli sanonut nimekseen insinööri Järvinen. On kuulemma vanha tuttava Suomesta.

   No tulkoon. Kukahan se voisi olla? Joku sairaalalaitteitten edustaja. Myyntimies?

   Sisään astui pitkä, hoikka ja tyylikkäästi pukeutunut mies. Suurin piirtein Taimin ikäinen. Jotakin tuttua?

 - Et taida tunteakaan. Anteeksi vain, että häiritsen sinua näin kesken kiireistä työpäivää, mutta huomasin kuvasi lehdessä. Onneksi olkoon. Olet todella mahtava nainen. Kekseliäs ja mielikuvitusrikas jo tyttösenä. Muistatko niitä tempauksiamme?

   Miehen kasvoille virisi hieman ilkikurinen hymy.

 - Ei mutta sinähän se olet Perttu. En ollut tunteakaan, kun olet noin...

 - Kunnon miehen näköinen, jatkoi Perttu. - Olet kai luullut, että olen aivan deekiksellä perheeni tapoja noudattaen.

 - Kuinka nimesi voi olla Järvinen?

 - Se oli äitini tyttönimi. Villehän ei ollut oikea isäni.

 - En ole tiennyt sinusta kerrassaan mitään. Olin tädin hautajaisissa kotipaikkakunnallamme, mutta kukaan ei osannut kertoa sinusta mitään varmaa. Olit jo varhaisessa vaiheessa lähtenyt pois.

 - Niin, lähdin kaupunkiin melko pian teidän muuttonne jälkeen.

   Vanhat ystävykset tapasivat toisiaan monena päivänä, koska Perttu oli käymässä Lontoossa työtehtävissä. Mies kertoi seuranneensa tarkoin Taimin elämää. Lehdistä ja kyselemällä ihmisiltä. Hän oli opiskellut insinööriksi ja hänen tehtävänään oli suorittaa asennustöitä voimalaitoksille ympäri maailmaa, etenkin kehitysmaissa.

   Niissä merkeissä hän oli kerran ollut samassa konferenssissa Taimin puolison Thomasin kanssa. Kummallakin miehellä oli yhteinen päämäärä: huonommassa asemassa olevien kansojen auttaminen.

 - Olin ihan vähällä pyytää häntä sanomaan sinulle terveisiä.

 - Mikset pyytänyt? Se olisi ollut mukavaa. Ehkä olisit jollakin reissullasi päässyt meitä tapaamaankin. Ja meidän ihania lapsiamme.

 - En sittenkään kehdannut. Ajattelin, ettet halua palauttaa mieleesi niitä rämsänperän asioita. Enhän ollut sinulle mitään ylentävää seuraa. Huh.

 - Päin vastoin. Kumma kyllä, mutta kun muistelen niitä aikoja, tuntuu, etten koskaan sen jälkeen ole ollut niin paljon oma itseni kuin telmiessämme navetan takana ja opetellessamme lukemaan pornolehtiä.

   Perttu naurahti hiukan hämillään.

 - Taidat vain pilkata minua.

 - Ei suinkaan, kiihtyi Taimi. - Sinä olet oikeastaan ainoa ihminen, joka tiesi, etten ollut mikään pulmunen enkä se hyperkiltti tyttö, jota koko ajan kehuttiin ja ihasteltiin.

   Taimi itsekin ihmetteli, kuinka helppoa Pertulle oli puhua niistä syyllisyydentunnoista ja häpeästä, jota hän oli tuntenut esittäessään aivan toista roolia kuin mitä hän oli ollut todellisuudessa.

   Esille tulivat Hannan veli ja Mikko ja nenäleikkaus ja jopa se rahojen kavaltaminen, ja paljon muuta. Myös se ilman rakkautta solmittu ja ainakin aluksi tunneköyhä avioliitto.

   Mies kuunteli vakavana ja myötätuntoisena. Hänen elämänsä oli ollut aika suoraviivaista, kunhan hän ensin oli päässyt normaalin opiskelun alkuun. Työtä ja velvollisuuksia.

 - Miksi et ole mennyt naimisiin? Oletko ollut edes kihloissa?

 - Olen ollut kerran, mutta purin sen hyvin nopeasti. Se ei tuntunut oikealta.

 - Miksi ei? En ymmärrä.

   Perttu näytti hämmentyneeltä.

 - En vain löytänyt sitä oikeaa. Kaikki naiset tuntuivat niin vierailta ja tylsiltä, kun ajatuksissani oli vain se yksi...se yksi mieleinen.

   Taimi ei ollut kuulevinaan. Hän vain jatkoi omien pulmiensa ja huoliensa purkamista. Sitten hän alkoi tivata lapsuudenystävältään sitä yhtä kummallista seikkaa, joka oli häntä jatkuvasti vaivannut.

 - Sano minulle, miten on mahdollista, että asiat onnistuvat ja eräänlaista siunausta riittää, vaikka motiivit olisivat kuinka väärät ja suorastaan mädät ja lihalliset? Kuinka voisi olla niin, että keinot sittenkin pyhittävät tarkoituksen? Pikkuhiljaa.

 - Näin se muuten taitaa ollakin, mutta vain sillä edellytyksellä, että on rehellinen eikä yritä olla parempaa kuin on.

 - Mitä sinä oikein tarkoitat sillä rehellisyydellä? Vastahan olen sinulle paljastanut, kuinka vilpillistä elämää olen viettänyt.

 - Tarkoitinkin rehellisyyttä omaa itseään kohtaan. Olet koko ajan sisimmässäsi tiennyt mitä haluat ja olet sisukkaasti tavoitellut sitä. Saattaahan olla niinkin, että jos ei huijaa itseään ei myöskään pyri huijaamaan Jumalaa. Ehkä se jotenkin katsotaan ansioksi.

 - Hämmentävää, mutisi Taimi. - Vaikeata uskoa.

 - Miksi se ei olisi totta? Sellainen työntekijä on itse asiassa luotettava, joka ei teeskentele parempaa kuin on. Kyllä Jumala on kuullut sinun toiveesi ja ajatuksesi. Ehkä käyttänyt niitä jonkinlaisena porkkanana omissa suunnitelmissaan.

 - Olen lukenut eräästä amerikkalaisesta naisnäyttelijästä, joka myönsi olevansa kauhean turhamainen. Hän pyrki aina intohimoisesti olemaan esillä ja ihailevien ihmisten ympäröimänä. Vihdoin hän huomasikin tekevänsä maailmanlaajuista rauhantyötä. Turhamaisuus ja itserakkauskin kääntyivät Korkeimman käsissä palvelemiseksi ja rohkeaksi julistamiseksi.

 - Tuota juuri tarkoitin, innostui Perttu. - Sanotaanhan, että Hän itse puhdistaa astian käyttöönsä.

 - Astioista puheen ollen, taitaapa olla niin, että vakka kantensa valitsee.

 - Jo vain, Taimi, sinä lapsuuteni todella rakas leikkitoveri.