PATSAITA PIENILLE            

Ritva-Liisa Harjumaa

Novellikokoelma – viisi mininovellia

Pienkustantaja: Revontulet

Rovaniemi 2000

Painettu: Lapin Painotuote Oy

Kemijärvi 2000

ISBN 952-91-2479-1

 

Takakansi.

 

   Pienille ihmisille ja mitättömille tapahtumille ei välitetä pystyttää muistomerkkejä. Vain suuri ja mahtava on muistamisen arvoista. Joskus saattaa kuitenkin käydä niin, että juuri vähäpätöiset ja miltei huomaamatta jääneet seikat omituisella tavalla muuntuvat merkittäviksi tekijöiksi suuremmissakin ympyröissä.    

   Kirjassa on viisi miniromaania, joista Turha elämä kysyy, onko vain ihmiselämän pituus kaikkein tärkein asia, kun arvioidaan jonkun henkilön saavutuksia. Itku-Iikassa kerrotaan ikääntyvän miehen miltei toivottomasta haaveesta saada vihdoinkin arvostusta uskonveljiensä keskuudessa. Myöhästyneet hautajaiset näyttävät olevan mahdolliset, jos sotainvalidi on virunut sairaalassa liikkumattomana vuosikausia. Yläraja voi tulla vastaan menestyneellekin ihmiselle, ja onnistumisen kokemukset ovat paljon asenteesta kiinni. Viimeiset tulevat joskus ensimmäisiksi. Tähtisilmät tuikkikaatte –tarina kuvaa koskettavasti sitä painostusta ja ymmärtämättömyyttä, millä kunnianhimoiset vanhemmat patistavat lapsiaan menestykseen ja kuuluisuuteen.

                                                                     

ISBN 952-91-2479-1

Kansi: Ritva-Liisa Harjumaa

 

PATSAITA PIENILLE

 

SISÄLLYS:

I  Turha elämä, II   Itku-Iikka, III   Myöhästyneet hautajaiset,

IV   Yläraja, V  Tähtisilmät tuikkikaatte

 

I  TURHA ELÄMÄ

   

          1.

 

 - Miten lyhyt elämä ja niin turhaa, huokaisin.

 

   Elli, äitini serkku, näytti suorastaan närkästyneeltä. Sitten

hänkin huokaisi.

 - Se nyt on ihmisten arviointia se. Jos olet kiinnostunut, voisin

kertoa sinulle enemmänkin tuosta ”turhasta” elämästä.

 

   Olimme Härkäjoen kirkonkylässä Toijalasta länteen. Olin saanut

kutsun äitini pikkuserkun hautajaisiin. Se ihmetytti minua, koska en

ollut kovin kiinteästi pitänyt yhteyttä sen puolen sukulaisiin

äitini kuoleman jälkeen. Tuskin olin koskaan edes tavannut vainajaa.

Nimikin oli epävarma. Äiti oli joskus puhunut Almasta, mutta

kutsussa lukikin Amalia.

   Lähdin hautajaisiin lämpimänä elokuun lauantaina. Muistotilaisuus  

pidettiin seurakuntasalissa. Sieltä täältä sukelteli esiin

sukulaisia, melko kaukaisiakin. Varovaisen ystävällisesti he

lähestyivät minua ja tiedustelivat, olinko Rauha K:n tytär.

Väittivät minussa olevan samaa näköä. Lisäksi huhu oli jo muutenkin

kiertänyt, että olin tulossa.

   Koska sain niin monta vierailukutsua, etten olisi millään ehtinyt

niitä toteuttaa sen viikonlopun puitteissa, lupasin jäädä

lomailemaan pariksi päiväksi ja tutustumaan uusiin vanhoihin

sukulaisiini. Elli H., joka oli äitini täysserkku pyysi minut

luokseen asumaan. Muistin nähneeni hänet valokuvista. Nuori iloinen

tyttö pää veikeästi kallellaan. Hymyilemässä äitini vieressä, joka

oli vähintään yhtä hilpeä ja teennäisessä asennossa, kuten

senaikaisissa kuvissa oli tapana poseerata.

   Yksi asia oli enää ennallaan. Ellin pää oli kallellaan. Kyllä hän

hymyilikin, mutta missä oli hilpeys? Elämä kai rutistaa ihmisen ilon

appelsiinista viimeisenkin pisaran. Jäljellä vain tahmeat kuoret ja

valkoista kuivunutta massaa. Sitä tuiki terveellistä kuitua.

   

   Seuraavana aamuna Elli halusi, että lähtisimme hautausmaalle.

Silmäilin hiukan huolestuneena hänen kehoaan ja askellustaan jo

näissä sisätiloissa. Eilen olin vain taluttanut hänet jonkun

sukulaispojan autoon ja siitä ulos Ellin kotiovella, mutta jo siitä

matkasta minuun oli juurtunut vakaa käsitys, ettei hänestä enää

ollut hölkkääjäksi. Oliko koskaan ollutkaan? Tuskinpa edes sen

hilpeämmänkään elämänjakson aikana.

   Elli huomasi epäilevät katseeni ja vakuutti olevansa elämänsä

kunnossa. Sanoi oikein kaipaavansa liikuntaa. Yksin hän ei

uskaltanut käyskennellä kuin pihalla.

 - Eikö kukaan sukulaisistasi kerkiä sinua ulkoil...kävelyttämään?

   Muutin sanamuotoa, koska se liiaksi muistutti minua kahden

levottoman terrierimme ulkoiluttamisesta kotonani Riihimäellä.

 - Kyllä he joskus, ja sitten tietenkin kodinhoitajia käy

alvariinsa. Ne samat ja niitten sijaiset. Mukavia ihmisiä, mutta

joskus ihan säikähdyksestä sydän hakkaa, kun myöhään illallakin joku

ventovieras tulee omilla avaimillaan sisään ja kailottaa suurella

äänellä: ”Iltaa, iltaa! Kuinkas täällä jaksellaan? Otetaanpas nyt

lääkkeet ja mennään sitten kiltisti yöpuulle!”

   Elli näytti harmistuneelta.

 - Kaikki luulevat, että jos ikää on kertynyt vasta vajaat  

kahdeksankymmentä, ihminen on jo umpikuuro tai muuten homelo.

Sellainen aivan loukkaa, mutta ei auta. Se on kai sitä ikäsyrjintää.

 - Eikö juuri kodinhoitajien tehtävänä ole käyttää asiakastaan

ulkona?

   Tällä kertaa minulle tuli mieleen kissan päästäminen pihamaalle.

Vanhusten ulkoiluttamiseen saattaa olla olemassa jokin varsinainen

termi, jota en tunne, koska molemmat vanhempani kuolivat niin

aikaisin.

 - Totta kai he kuljettavat minua. Siihen onkin varattu ihan oma

henkilönsä plus hänen lukemattomat sijaisensa. Tunnen itseni aivan

kuningattareksi, kun palveluskuntaani kuuluu tätä nykyä vähintäänkin

kymmenen henkeä. Olen tietenkin kiitollinen näistä järjestelyistä.

 - Minne se kotisisar sinua kuljettaa?

 - Sinäpä se. Hän vie minut pankkiin, postiin, kauppaan ja

terveyskeskukseen. Usein vielä taksilla tai omalla autollaan, koska

hänellä on kaikesta päättäen kiire ulkoiluttamaan jotakuta toista.

Olen kuollakseni kyllästynyt näihin samoihin kiemuroihin. Kerran

karkasin apteekissa ja menin hyllyjen taakse piiloon, että saisin

edes hetken aikaa noudattaa omaa reittiäni ja omia mielitekojani.

Olin vasta ehtinyt juomukondomien kohdalle, kun kotisisar minut

löysi. Hän nosti sormeansa muka vihaisena ja torui minua kuin lasta:

 - Miten se Elli noin rumasti käyttäytyy? Tuhma tyttö. Aivan minä

säikähdin. Ei saa lähteä omille teilleen. Mennäänpäs nyt kiltisti

kassalle.

   Elli vaikutti surulliselta ja kysyi minulta, onko hän minun

mielestäni kiittämätön.

 - Et suinkaan. Niinhän ne kuninkaallisetkin välillä suivaantuvat

henkivartijoihinsa ja etenkin valokuvaajiin.

   Keskustelimme vähän aikaa prinsessa Dianasta ja surkuttelimme

hänen kovaa kohtaloaan. Että jo niin nuorena joutuu lähtemään

kuolemalle.

 - No valokuvaajia ei minun perässäni sentään roiku. Eivätkä nämä

sisaretkaan minua seuraa. Valitettavasti. He retuuttavat minua

käsikynkästä ja melkein nostelevat kynnyksen yli. Harmittaa, että

pitävät minua niin hituraisena.

  Hento, siro ja minun mielestäni hiturainen Elli-neiti vaikeni

hetkeksi. Sitten hän palasi alkuperäiseen aiheeseensa.

 - Niin Hilkka, viitsisitkö viedä minut autollasi hautausmaalle?

Katselisin vielä Alman hautakumpua ja sinä voisit lukea minulle,

mitä niissä lapuissa seisoo.

 

          2.

 

   Saavuimme hautausmaan portille. Vaikka Härkäjoki on pieni

kirkonkylä, hautausmaa on todella suuri. Sitä on aina vain

laajennettu. Kirkonkylää kuulemma ei sanottavammin. Se ei ole

tarvinnut elintilaa vaan ennemminkin kuolemantilaa. Ehkä kaikki

elävät ovat pikku hiljaa siirtymässä näiden tonttien omistajiksi ja

asukkaiksi. Omistajia he ovat saattaneet olla jo pidemmän aikaa.

Ovat varanneet leposijansa todella ajoissa. Eräskin varakas

vanhapoika oli saanut synttärilahjakseen oman hautapaikan

täyttäessään viisikymmentä vuotta. Veljensä lapsilta.

   Monessa kivessä oli pitkä rivi syntyneitä ja kuolleita, mutta

joissakin osa oli vain syntyneitä.

   Vaikkapa Pietilän sukuhaudassa oli merkintä: ”Reeta Johanna

Pietilä synt. 25.8.1945, kuollut...” Tyhjää, koska se paikka oli

tyhjänä ja Reeta puuhasteli parasta aikaa itselleen aamukahvia

kotonaan. Oikein omatekoisen mustikkapiirakan kera. Oli ehkä itse

poiminutkin marjansa.

   Huomautin tästä tyhjästä tilasta Ellille. koska minusta se oli

jotenkin kammottavaa. Ei, vaan hänestä se oli kätevää ja

taloudellista. Ei tarvinnut muuta kuin lisätä kuolinaika. Hinnathan

nousevat koko ajan, joten on sangen järkevää maksaa kirjaimista ja

numeroista jo edellisellä vuosikymmenellä tai vieläkin aikaisemmin,

jos on pitkäikäistä sukua.

   Lähestyimme Alman hautaa. Olin täysin varma, että jos minua ei

olisi ollut oppaana, Elli olisi harhaillut vainajien puistossa vielä

seuraavana päivänäkin. Minullakin oli täysi työ sen yhden ainoan

haudalla seisomisen perusteella päätellä missä se sijaitsi.

   Onneksi oli merimerkkinä elämän pauhaavalla merellä, ei vaan

tässä tapauksessa maamerkkinä meille kalmistossa vierailijoille,

korkea harmahtava rakennus, johon olin jo edellisenä päivänä

kiinnittänyt huomiotani, koska se ei mielestäni ollenkaan sopinut

suomalaiseen hautuumaaympäristöön. Ei ainakaan normaalien mustien ja

harmaitten kivien sekä surumielisesti nuokkuvien ruostuneitten

ristien joukkoon.

 

   Matkaa siis haittasi Ellin olematon suuntavaisto, joka ei

varmaankaan ollut kärsinyt homevaurioita iän vuoksi, vaan oli

takuulla ollut sen keimailevan neitosenkin ominaisuuksia. Toinen syy

matkan pitkittymiseen oli se, että Elli pysähtyi lähes joka haudan

kohdalla moikkaamaan tuttuja. Suuri osa sattui vielä olemaan

sukulaisiakin. Kului monta minuuttia siihen, kun hän yritti minulle

havainnollistaa vainajien sukutaulukkoa.

 - Vilhelmi ei kun Ville, se suvun mustalammas, ei kun albiino, aivan

valkoinen tukka jo nuorena ja silmäripset kuin porsaalla. Niin se

lähti, ei kun joutui eroamaan työpaikastaan, ei kun perheestään, ei

kun sen oli pakko jättää vaimonsa, ei kun susiparinaisensa, kun

toinen mies työntyi tilalle. Niinpä Ville jätti myös neljä lastaan,

ei kun vain yhden, sillä muut olivat Mutikaisen Matin ja sen

nuoremman veljen, sen Vihtorin, ei kun Valtterin. Ja Ville halusi,

ei kun sen täytyi mennä, ei kun paeta Yhdysvaltoihin, ei kun

Kanadaan, koska hänellä oli suuret velat, ei kun taisi olla

varkauksia ja kavalluksiakin kontollaan. Ja sitten Ville...

 

   Muisteluksia riitti mutta myös selvää tervehtimistä ja

rupattelua.

 - Ai tässä sinä nyt makaat, Manta? Luulin, että sinut on haudattu

naapurikylän puolelle. Niinpä se vaan on. Routa porsaan kotiin ajaa.

 - Jaaha, Heikkilän pojatkin ovat kaikki täällä. Erkki

laitimmaisena. Ahtaan näköinen paikka mahtavan kartanon omistajalla,

kun on tuon suuren männynkin juuret tiellä. Kutkuttavat varmasti

viiksiäsi. Sillä pojalla oli komeat viikset jo nuoruudessaan.

Tanssitti minua yömyöhään saakka nuorisotalolla. Juupa juu. Hoh-

hoijaa niitäkin aikoja.

   Aivan kuin suuren luokan cocktail-kutsut, joilla jokaista

puhutellaan kohteliaasti, mutta lyhyesti. Siirrytään lasi sirosti

koholla seuraavan puhekumppanin luokse. Ellillä ei ollut lasia.

Olisi pitänyt ottaa vesipullo matkaan. Helle hehkui jo

aamupäivälläkin, ja Elli näytti hiukan voipuneelta. Tosin hän aina

kummasti piristyi, kun tultiin uuden tutun kohdalle. Onneksi

valtavat leppeästi suhisevat puut soivat siimestä ja rauhaa meille

kuoleman puistossa kulkijoille. Penkkejäkin oli siellä täällä.

 

   Alma löytyi. Sen jälkeen alkoi kukkien ihastelu tai päivittely.

Nyt jo lakastuneet? Sellaista on elämä. Kuin kukka tai kuihtuva

ruoho. Elli luetteli sujuvasti raamatusta muutamia tilanteeseen

sopivia lauseita. Siteerasipa Aleksis Kiveäkin. ”Tuonen lehto, öinen

lehto...sinnepä lapseni saatan.”

   Tavasin ja änkytin hänelle kortteja. Tein virheitä, jotka Elli

kärsivällisesti korjasi. Myönnän, että hyppäsin muutamien tekstien

yli. Minulla on vyötärö, tai ainakin oli parikymmentä vuotta sitten.

Tai on yhäkin, mutta hiukan liikaa. Ei se ainakaan suo minulle

mahdollisuuksia kykkiä kumarassa pylly pystyssä tolkuttomia aikoja

yhteen kyytiin. Liivit kiristivät. Hullu pistää sukkahousut

jalkaansa tällaisella ilmalla. Hiki pukkasi pintaan ja kauniit

runovärssyt alkoivat muistuttaa ähkypotilaan tuhinaa.

   Ellikin sen huomasi ja armahti minua. Kiitteli, mutta sanoi

kuitenkin huomanneensa, etten lukenut kaikkia seppelenauhoja enkä

kortteja. Aivan kuin omat lapseni olivat marisseet, kun luin heille

iltasatuja.

 - Äiti lue tuo kohta myös. Älä hyppää possun puheen yli. Tuokin

vielä. Miksi et lukenut, mitä rinsessa sanoi?

 

   Olisin ollut tosi kypsä lähtemään takaisin portille, sitten

autoon, sitten Ellin luo. Makoisat kahvit päälle ja kaksi

herkullista pullaa. Mutta eikö jo liki kaksikymmentä vuotta

naimisissa ollut nainen tiedä, ettei kaikki aina mene oman maun

mukaan?

   Elli osoitti terävällä koukkuisella etusormellaan jotakin

takanani ja kysyi:

 - Haluaisitko nähdä tuon Anna-Leenan muistomerkin lähempää?

   Käännyin katsomaan ja siinähän se oli. Se jota olin jo eilen

kummastellut. Vain noin parin sadan metrin päässä. Jos kerran Elli-

raiska jaksaa sinne kävellä, niin pakkohan on minunkin. Siispä

hoipertelimme rakennuksen luo. Jouduin yhä vain useammin tukemaan

seuralaistani kyynärpäästä tai jopa tarttumaan häneen lujalla

otteella.

   Paitsi ettei hän kummemmin välittänyt seurata suuntia, hän ei

myöskään noteerannut esteitä. Hän  yritti itsepäisesti päästä

mättäitten, puunjuurien, vieläpä hautojen reunuskivienkin ylitse.

Tökkäsi kaikkiin niihin jalkansa. Oikean tai vasemman. Sitten

horjahdus. Ei sentään nenälleen, koska olin kuin suojelusenkeli

tarraamassa häneen kiinni. Kerran erittäin epäkohteliaasti tumman

kesätakin kauluksesta. Sillä keinoin entisajan opettajat roikottivat  

hankalan poikaviikarin luokasta käytävän puolella.

 

          3.

 

   Seisoimme muistomerkin juurella. Niskat kenossa ihmettelimme sen

korkeutta. Monta metriä samaa karkeata massaa. Pyöreä, lieriön

muotoinen, harmaasta kivestä rakennettu. Selviä rakoja ja lohkeamia

seinissä. Katto oli ollut kai kuparista, kun oli niin omituisen

vihreä. Huipulla risti, ehkä joskus kullattu, mutta nyt himmeä ja

kiilloton. Sen vieressä katolla oli samanvärinen enkelihahmo.

Polvistuneena ristin juurella. Pää painuneena, siivet supussa takana,

kädet yhteen liitettyinä. Rukoukseen. Jokin enkelin hahmossa ja

asennossa heijasti suunnatonta surua.

   Itse rakennus oli suuri ja kömpelö. Kuin vesitorni. Janoisille

sureville. Seinissä oli muutamia kohoumia, ehkä kuvasivat jotakin,

mutta rapautuminen, sammal ja siellä täällä törröttävät ruohotupsut

estivät selvästi hahmottamasta kuvioita. Paksusta lankusta tehty

ovi. Ruskeaksi maalattu, mutta raitainen, koska osa maalista oli jo

pudonnut pois. Suuri avaimen reikä, musta ja lukitsevan näköinen,

jos niin voidaan sanoa. Se kai sulki sisäänsä suuren ja surullisen

salaisuuden.

 - Avaimen sai ennen suntiolta. En tiedä, pidetäänkö sitä enää auki.

Olin täällä viimeksi, kun Aune haudattiin noin parikymmentä vuotta

sitten. Hänet haudattiin sinne sisälle kuten ne muutkin. Ei ollut

enää silloinkaan kaunista katseltavaa. Se kammion sisusta.

 - Mitä siellä sisällä sitten on?

 - Siellä on tietysti lattian alla ne haudat. Sitten melkein katon

rajassa on paksulla himmeällä lasilla peitetyt pienet aukot, joista

tulee jonkin verran valoa sisälle. Lisäksi on ruusukoukeroilla  

koristeltu rautainen penkki, jolla Kalle tapasi istua. Uskallan

sanoa, että joka päivä. Joskus kaksikin kertaa päivässä. Vielä on

haudan päällä laatta ja nimet kuten tuossa seinässäkin. Ai niin ja

seiniin oli maalattu kaikenlaisia hahmoja. Lapsukaisia ja enkeleitä

ja puita ja lintuja.

 - Sehän kuulostaa herttaiselta.

 - Niin, se oli kaunista silloin kauan sitten. Joku kuuluisa maalari

oli ne taiteillut. Kallella kun oli varaa. Mutta silloin Aunen

hautajaisissa seinät olivat alkaneet tihkua ja maalaukset rapista.

Aika kaameata, kun joiltakin enkeleiltä olivat kasvotkin kokonaan

kadonneet. Joltakin käsi tai siipi.

 - Mikä tähän rappioon on sitten syynä? Kun sentään noin paljon on

nähty vaivaa koko muistomerkin pystyttämiseen.

 - Kalle oli niin surunsa murtama ja sekoittama, ettei nähtävästi

ottanut asioista tarpeeksi selvää. Kauhea kiire saada tuo mausoleumi

aikaan. Pelkäsi kai kuolevansa ennen sen valmistumista. Perustakin

oli nähtävästi melko hutera. Kyllähän ne rakentajat rahastaa

osaavat, kun toinen ei ymmärrä eikä jaksa vaatia eikä valvoa

etujaan. Ja Aunella ei siihen ollut paljon sanomista. Tietääkseni

vastusti koko hanketta niin paljon kuin uskalsi. Kaunis

yksinkertainen kivi ja hyvin hoidettu hauta olisivat hänen

mielestään riittäneet.

 

   Lähellä oli kallellaan oleva penkki ja ohjasin Ellin siihen

levähtämään. Itse siirryin tutkimaan seinässä olevia laattoja

tarkemmin. Kolme laattaa päällekkäin. Yksi, se ylimpänä oleva, oli

huomattavasti suurempi kuin toiset.

   Luin alimmasta laatasta: ”Aune Katariina Melander o.s. Lindström

synt...kuollut 16. 9. 1979”

   Toisessa pienemmässä laatassa luki: ”Kaarlo Vihtori Melander

synt...kuollut 28. 6. 1947”        

   Ylimpänä olevassa suuressa laatassa oli teksti: ”Rakas ainoa

tyttäremme Anna-Leena Melander synt. 9.7.1931 sai kutsun Taivaan

kotiin 28.6.1945 Jumala on rakkaus”.

 

 - Miten lyhyt elämä ja niin turhaa, huokaisin.

   Elli näytti suorastaan närkästyneeltä. Sitten hänkin huokaisi.  

Se nyt on ihmisten arviointia se. Jos olet kiinnostunut, voisin

kertoa sinulle enemmänkin tuosta ”turhasta” elämästä.

   Olin tullut todella uteliaaksi. Selittämätön säälin ja surun

tunne alkoi versoa minussa. Lähdimme Ellin kanssa porttia kohti.

Kauempana käännyin katsomaan taakseni. Harmaa, korkea möhkäle tummaa

kuusiaitaa ja heleätä sinitaivasta vasten. Kultaristi kimalteli

hieman, aivan kuin se olisi halunnut kertoa, että jotakin oli

sentään jäljellä. Huomasin myös, että koko rakennus oli hieman

vinossa. Sehän saattaisi myöhemmin kaatua, jollei sitten sitä ennen

romahtaisi kasaan sisälle päin.  

 

          4.

 

   Pääsimme Ellin boksiin aivan kunnossa ja nautiskelimme kahvit ja

oikein voileivät, koska Ellilläkin oli pienoinen nälkä. Hänen

poskensa melkein punersivat paljosta ulkoilmasta ja kuntoilusta.

Otimme pienet nokoset, ja illalla hän oli hyvin virkeä ja innostunut

kertomaan minulle tästä Anna-Leenasta ja hänen perheestään. Olivat

kuulemma meille jotakin kaukaista sukuakin.

   Ensimmäiseksi Elli kaivoi piirongin laatikosta esille muutamia

valokuvia. Mustavalkoinen kuva, joka kaikesta haalistuneisuudestaan

huolimatta erittäin selvästi valotti kyseistä Melanderin perhettä.

Kalle ja Aune sekä pieni Anna-Leena heidän välissään istuivat siinä

sohvalla.

   Äiti istui hyvin suorana, vain hieman kääntyneenä lapseen päin.

Taidokas vesikampaus, teräviä laineita kampaajan jäljiltä, vakavat

kasvot, suora nenä, kukallinen leninki ja valkoiset helmet. Kaikki

kieli hyvinvoivasta tarmokkaasta porvarisrouvasta. Häntä

nimitettiinkin Melanderin rouvaksi tai Aune-rouvaksi, kun monet muut

kirkonkyläläiset saivat tyytyä emäntä-nimitykseen. Hattulan emäntä

tai jopa pelkästään Järvelän Mari.

   Tyttö oli kuvassa ehkä viisivuotias. Hän oli puolittain isänsä

sylissä ja katseli kädessään olevaa pientä pörröistä nallea.

Pilkukas mekko, pörhöllään olevat hihat ja suuri valkoinen

pitsikaulus. Vaalea lyhyt tukka. Taipui somasti otsalta ja korvien

kohdalta. Ehkä kampaaja oli saanut käsitellä sitäkin ennen kuvaan

menoa.

   Ellin mielestä ei näin ollut tapahtunut. Tytöllä oli todella

kaunis, kiiltävä ja taipuisa tukka. Hän ei hymyillyt, mutta ilme

kuvasti silti hyvää mieltä ja turvallisuutta.

   Itse asiassa eniten kiinnitti huomiotani Kalle Melander,

onnellinen isä. Ei riitä, vaan ikionnellinen, iloa pursuava isä.

Suuri kaljupäinen mies. Suuri pää ja suuri kalju. Melkein  kiilteli

kuvassakin. Niin hän oli tohkeissaan. Piti toista kättään lapsensa

ympärillä, hellästi ja osaavasti. Toisella suurella kädellään hän

hypisteli pikkunallea. Näytti sitä tyttärelleen. Ehkä kertoikin

siitä satua. Hän oli koko suurella olemuksellaan taipuneena tytön

puoleen. Pää kumarassa kuuntelemassa tyttären pienimpiäkin

toiveita.

 

   Minusta tämä perhekuva oli harvinaisen kaunis ja koskettava.

Huomautin Ellille äidin pidättyväisestä olemuksesta. Sellainen hän

oli ollutkin. Arvokas ja hillitty. Hän oli kotoisin lähikaupungista,

vaurasta sukua. Aune oli todella toimelias perheenemäntä ja myöskin

liikenainen, sillä he omistivat upean ja menestyvän kyläkaupan. Jo

toisessa polvessa. Tontti oli suuri ja maita vielä muuallakin.

Heillä oli melkoinen puutarha, jossa kasvatettiin mansikoita ja

viinimarjoja.

 - Tuollaisen liikeyrityksen hoitoon tarvittiin kai suuri

henkilökunta?

 - Niin tarvittiin. Työntekijöitä oli sekä puodin että puutarhan

puolella. Ja siinä minä sitten astuinkin kuvaan. Kansakoulusta

päästyäni aloin haaveilla liikealasta. Ehkä olisin mennyt

osuuskauppakouluun, kuten monet sukulaisistamme. Sota vain tuli niin

pahasti väliin. Vei minulta rakkaan sulhasenikin, jo aivan

talvisodan alussa.

   Elli vaikeni ja mietti niitä tunnelmiaan.

 - Melanderin kaupassa tarvittiin apua ja lähdin mielihyvin sinne

oppimaan uutta elämää ja saadakseni lievitystä suruuni. Minua

kohdeltiin siellä kuin perheenjäsentä. Jouduin tosin touhuamaan yhtä

paljon puutarhan ja kodinhoidon tehtävissä kuin kaupassakin. Ei se

haitannut. Se vain avarsi nuoren naisen kokemuspiiriä. Erittäin mieluinen

homma oli pienen Anna-Leenan seuralaisena oleminen.

 - Kun tulin taloon, tyttö oli alle kymmenvuotias, mutta olin kyllä

saanut tarkkailla hänen elämäänsä jo lapsuudesta asti, koska olin

usein aikaisemminkin vieraillut Melandereilla. Kauppias oli isälleni

kaukaista sukua. Aune-rouva työskenteli yhä vain tiiviimmin kaupan

puolella, joten taloustyöt ja tytär jäivät minun vastuulleni. Se oli

hyvin miellyttävää aikaa.

 - Miten sodat vaikuttivat elämäänne?

 - Samalla tavalla kai kuin muuallakin Suomessa. Evakoita saapui

Karjalasta ja myös suuremmista kaupungeista. Melandereillakin heitä

asui piharakennuksessa, useita perheitä. Kaikki se toi vilkkautta ja

eloa hiljaiseen kyläämme.

 - Oliko pommituksista vaaraa?

 - Ei itse asiassa. Tosin kun vihollisen koneet palasivat Poria

pommittamasta, ne saattoivat tyhjentää lastinsa matkan varrella.

Meidänkin kylän laitamille putosi kolme pommia. Keskelle peltoa.

Lato rysähti kasaan, mutta onneksi kukaan ihminen ei vahingoittunut.

 

   Sekä sisäpiiristä käsin että myöskin kyläläisten kertomusten

nojalla Ellille oli alkanut muodostua käsitys tämän perheen elämästä

ja vaiheista. Aune ja Kalle olivat kauan yrittäneet saada lasta. Sen

tähden he olivat jo lähempänä neljääkymmentä, ennen kuin tämä

iloinen tapahtuma tuli heidän osakseen.

   Heti alusta pitäen kylällä huomattiin, että kauppias oli aivan

hulluna tyttäreensä. Pieni prinsessa sai kaiken mitä osasi edes

kuvitella. Nuket ja lelut ja polkupyörät ja monet muut vempeleet,

joista sodan jälkeen ei pienessä kylässä oltu vielä kuultukaan.

Lumivalkoisilla kaunoluistimilla tyttönen sievästi liiteli joen

jäälle auratulla luistinradalla. Puotipuksu sai ennemminkin

laiminlyödä työnsä kaupassa kuin jättää radan kolaamatta aamulla.

   Anna-Leena eli Annuli oli suloinen ja sirorakenteinen tyttö. Ehkä

hiukan liiankin hento. Tämä tuotti kauheata huolta varsinkin isälle.

Tyttöä syötettiin ja juotettiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

Kalanmaksaöljyä ja tippaa virtasi pienen neitosen sisuksiin kellon

tarkkuudella. Vielä kymmenvuotiaanakin hänen oli nukuttava

päiväunet. Ainakin levättävä tunnin verran huoneessaan. Harvoin

siitä sallittiin poikkeuksia. Ehkä jouluna tai kun oli vieraita

talossa.

   Annulia ei yhtään nukuttanut päivällä, mutta juuri minun

tehtäväni oli valvoa, että isän määräystä noudatettiin. Tai

kauppiaan. Kaikki nimittivät häntä kauppiaaksi paitsi pikku Annuli.

Aunekin saattoi huutaa kaupan ovesta, että missähän se kauppias on.

Että kauppiasta pyydetään puhelimeen. Tai: Elli, laitapa kattila

tulelle, sillä kauppias näkyy olevan tulossa postista.

 

   Kalle oli kovin mieluinen kyläläisille. Hän oli hauska ja

lupsakka mies. Niin varma ja tietoinen arvostaan, ettei hänen

tarvinnut sitä suuremmin korostaa. Joskus pihalta taikka kaupan

edestä kuului karjahtelua. Kauppias antoi ohjeita työntekijöille ja

valvoi lastin purkamista. Kukaan ei säikähtänyt tuosta karjumisesta.

Se oli vain turvallisen isännän, voimakkaan leijonauroksen, antamia

ohjeita perhekunnalleen. Ellistä oli tuntunut ihan miellyttävältä  

herätä aamulla niihin murahduksiin.

   Annulille Kalle ei koskaan korottanut ääntään. Jos hän vaikka

mainitsikin tyttärensä nimen, hän muuttui helliväksi ja

huolehtivaksi nallekarhuksi koko mies. Hyväntuuliseksi. Vaikka oli

hän sitä muutenkin. Siksi hänestä juuri pidettiinkin. Kaupassa

riitti hauskaa ja leikinlaskua, jos Kalle oli läsnä.  

   Maalaiskauppa oli oikea monen kirjavaisten tuoksujen sekamelska.

Siellä haisi nahalta, vastajauhetulta kahvilta, saippualta ja

rasvasilliltä. Lisänsä aromeihin antoivat vielä tupakeista

pöllähtelevät sakeat savupilvet. Joku isäntä saattoi istuskella

suuren köysinipun päällä ja tuprutella piippuaan kaikessa rauhassa.

Ei hän sentään syljeskellyt lattialle. Ei ainakaan Aune-rouvan

nähden. Myyjät jo kyselivät, että mitä saisi olla.

 - Ei mulla oo kiirus. Koskahan se kauppias itte tulee? Se

Melanteri.

   Sitten Kalle jo tulikin, ja kauppa ja juttu alkoivat luistaa.

Elli sanoi oppineensa Melanderin kaupassa asiakaspalvelusta enemmän

kuin olisi uskonut oppivansa, vaikka olisi edennyt korkeakouluihin

asti.

   Pikkulapsetkin asioivat siellä mielellään, kun kauppias oli

paikalla. Hän oli tavattoman lapsirakas, ei vain omalleen, vaan

vieraillekin lapsille. Aune joskus katseli karsaasti, kun Kalle vain

jakeli pienille ostajille ylimääräisiä makeisia. Antoi muutenkin

reilusti kaupanpäällisiä. Kallella oli tapana sanoa, että jos

malttaa mitata kukkurapäin jauhoja, kauppaan ilmaantuu kukkurapäin

asiakkaita. Se taisi olla totta.

   Ei tämä ystävällisyys heidän talouttaan horjuttanut. Päinvastoin.  

Kauppa kukoisti ja puutarha. Ja luultavasti perhe-elämäkin. Kallella

oli niin kova meno päällä Annulin vuoksi, ettei hän nähtävästi kovin

paljon ehtinyt osoittaa huomiota vaimolleen. Ehkä tämä ei sitä

vaatinutkaan. Jotenkin Ellille jäi aika hämärä kuva heidän

avioelämästään noin syvemmin ajatellen. Ei kai sen onnettomampia

kuin muutkaan kyläläiset.

   

   Anna-Leenalle hankittiin erikoisherkkujakin, esimerkiksi

appelsiineja, joita ei niin vain saatu heti sodan jälkeen. Kauppias

kävi usein asioillaan läheisessä kaupungissa, ja sieltäpä löytyi

kaikenlaista. Aina häneltä riitti tuomisia, usein myös Aunelle ja

työntekijöille. Elli vieläkin muisti, kuinka kauniin huivin hän oli

saanut Kallelta.

   Kerran keittiön kaapissa oli muutamia appelsiineja. Ellin teki

niitä mieli ja hän kysyi rouvalta, saisiko ottaa yhden, kaikkein

pienimmän. Aune katsoi häntä melkein ihmetellen ja totesi sitten.

 - Ne ovat Annulille, se on kauppiaan määräys.

   Tietenkään Elli ei uusinut pyyntöään. Nähtävästi rouva itsekään

ei saanut syödä noita vitamiinipommeja. Myöhemmin illalla Annuli oli

tullut keittiöön ja avannut komeron oven. Hän otti herkullisen,

kiiltävän ja pyöreän hedelmän käteensä ja alkoi kuoria sitä.

Voimakas ja vielä siihen aikaan melko vieras tuoksu tulvehti  

huoneeseen. Ellille herahti ihan vesi kielelle.

 -  Yhtäkkiä Annuli lakkasi kuorimasta, katsoi herttaisesti

hymyillen minuun ja kysyi.

 - Haluaisitko puolet? Ole hyvä.

 - En tiedä saanko ottaa. Kauppias on sanonut, että ne ovat sinua

varten.

 - Minä selitän isälle, että halusin antaa sen sinulle. Kyllä hän

silloin suostuu. Ota vain.

   Annulilla oli hyvin kauniit ja lempeät silmät. Kun hän hymyili,

ne menivät hieman viirulleen, joka teki hänestä mahdottoman hauskan

ja persoonallisen näköisen. Hiukan samalla tavalla kapenivat kaljun

Kallenkin silmät. Muuta heillä ei sitten yhteistä ollutkaan. Tai oli

sentään. Juuri se ystävällinen ja antelias luonne. Kyky osoittaa

kiintymystään läheisilleen. Vieläpä vieraammillekin.

 

   Ellin ei tarvinnut kauan muistutella. kun jo jokin juttu juolahti

mieleen. Niinpä hän jatkoi.

 - Eräänä päivänä kevättalvella menin käymään pihalla. Siellä oli

kaksi pikkupoikaa. Kauppias hääräsi jotakin heidän parissaan.

Hikipisarat oikein kimalsivat hänen kaljullaan. Puhisi välillä ja

sanoi:

 - No niin, nyt se kelkka on sitten kunnossa. Sen kun lähdette

pulkkamäkeen.

   Elli ihan liikuttui tästä muistosta.

 - Kelkka oli poikien eikä tyttären. Annuli ei ollut edes kotona

vaan äitinsä kanssa ompelijalla. Kalle käytti omaa kiireistä

aikaansa kahden pienen pojan kelkan korjaamiseen. Se jotenkin

kosketti minua. Nämä ovat mahdottoman pieniä ja mitättömiä asioita,

mutta toivon, että niistä ymmärtäisit, millainen ilmapiiri tuossa

talossa vallitsi.

 

          5.

 

   Jatkoimme juttua vielä seuraavanakin päivänä. Käytin Elliä

välillä kylällä verryttelemässä naksuvia jäseniään. Ostin meille

herkulliset leivokset. Laittelin välillä ruokaa. Elli sai tällä

tavalla tervetullutta vaihtelua elämäänsä. Meillä oli mukavaa. Oli

hyvä olla.

 - Seuraava kertomukseni on Anna-Leenan varhaisemmilta vuosilta,

jolloin hän oli noin kuusivuotias. En ollut vielä silloin heidän

taloudessaan, mutta sen kertoi minulle Aune-rouvan nuorempi veli,

joka oli viettänyt kokonaisen kesän Melandereilla. Hän oli

loukkaantunut vakavasti jossakin liikenneonnettomuudessa. Kuten

kuulet, siihenkin aikaan sattui kaksi autoa olemaan samana päivänä

samalla maantiellä.

   Siinä kolarissa oli tullut oikein kuolonuhrikin. Toinen

nuorukainen. Mutta tämä Viljo oli säästynyt hengissä. Hänen molemmat

jalkansa olivat vaurioituneet ja paksussa kipsissä. Toiveita

parantumisesta oli, ja poika lähetettiin Aunen hoiviin toipumaan.

Hänellä oli hallussaan kulmahuone, josta oli ihana näköala

puutarhaan ja aidan takana aaltoilevalle niitylle. Välillä hänet

autettiin pihalle istumaan. Siinäkin Kalle oli useimmiten kantajana.

Kookas touhukas mies otti hontelon nuorukaisen karhunkämmeniinsä ja

niin sitä oltiin jo pihalla lepotuolissa.

 

   Eräänä päivänä nuorukainen istui huoneessaan ikkunan ääressä. Oli

kaunis ilma, mutta sisälläoloon oli tärkeä syy. Oli pakko olla

sisätiloissa. Silloin oli nimittäin mehiläisten parveiluaika.

Puuhamiehenä kauppias oli vielä mehiläishoitajakin. Monta pientä

mökkiä pihan laidassa aidan vieressä. Siitä pienillä ahertajilla oli

lyhyt matka niityn kukkien kimppuun.

   Tavallisissa oloissa mehiläisistä ei ollut kummempaa haittaa eikä

vaaraa. Kauppiaan talon ympärillä liikkui kylläkin enemmän

tiedustelulentueita kuin naapureitten pihoilla. Mehiläiset oikein  

nautiskelivat tuoksuvissa ruusu- ja jasmiinipensaissa. Kiertelivät

kaikki ne kymmenet naisväen hellin käsin istuttamat puutarhakukat.

Keväisistä kurjenmiekoista syksyn tummiin astereihin saakka.

Valkoisella samettisella apilanurmella sai kyllä varoa, ettei

astuisi näitten touhulaisten päälle. Elli oli kerran astunut ja oppi

totisesti tietämään, millainen on mehiläisen pistos.

 - Lapsia oli varoitettu menemästä turhan lähelle pesiä, mutta

muuten pihassa vietettiin normaalia elämää.

 - Kenen vastuulla nuo mehiläiset olivat?

 - Kauppiaan. Yleensä hän kävi niitä hoitelemassa ja hunajaa

noutamassa aivan paitahihasillaan ja paljain päin. En koskaan

kuullut, että mikään hyönteinen olisi häntä pistänyt. Niitä pörräsi

sankoin joukoin hänen ympärillään, istuskeli hänen hartioillaan.

Komeili ehkä kaljunkin päällä. Joku saattoi joskus matkustaa sillä

tavalla sisällekin. Varovaisesti Kalle auttoi kutsumattoman vieraan

pihalle. Asetteli sen aterialle ruusun lehdelle ja jopa kyseli,

oliko pienoinen loukkaantunut kyydissä. Paksuilla sormillaan hän

osasi hellästi käsitellä näitäkin luomakunnan pienimpiä.

   Kalle oli kertonut, että välistä mehiläiset samoilivat pitkin

hänen käsivarttaan. Todella samoilivat. Punaista paksua karvaa

rehotti kämmenselissä ja käsivarsissa. Tiilenpunainen, turvallinen

ja ystävällinen viidakko. Hän myös jutteli niille rauhoittavasti.

Kai ne hänet tunsivat. Tosin me muut emme lähteneetkään kokeilemaan  

auktoriteettiamme noihin olentoihin. Jos pallo lensi liian lähelle

pesiä, hain sen hiljaa ja varovaisesti pois. Eivät ne sellaista kai

huomanneetkaan kesken aherrustaan.

 

   Parveiluaika oli asia erikseen. Silloin oli pysyttävä sisällä

taikka talon toisella puolella kiemurtelevalla kylätiellä. Kalle

sonnustautui ritarinhaarniskaansa ja lähti pyydystelemään ilmassa

risteileviä valtavia mehiläisparvia. Hänellä oli suuri leveälierinen

vihreä hattu, josta riippui tiheä harso olkapäille asti. Paidanhihat

käärittiin alas ja paksut haalarit puettiin ylle. Kyllä siinä oli

Kalle-paralla hikoilemista kesähelteellä.

 - Viljo kertoi minulle, että juuri sinä mainittuna parveilupäivänä

hän näki ikkunastaan, miten Kalle työskenteli mehiläistensä parissa

tovin ja lähtikin yhtäkkiä kesken kaiken pois. Rauhallisesti, kuten

mehiläishoitajan pitääkin, mutta kun hän oli tullut rakennuksen luo,

hän oli pistänyt juoksuksi. Iso mies. Meni nähtävästi kaupan

puolelle puhelimeen.

   Pieni Annuli oli myös tarkkaillut tilannetta ikkunasta

viereisestä huoneesta. Ovi oli väliltä auki ja Viljo kuuli lapsen

kysyvän:

 - Mihin se isi lähti?

 - Meni kai kauppaan puhelimeen. Kyllä se tulee takaisin. Odota vain

vähän. Ei isi voi niitä parvia pitkäksi aikaa yksin jättää.

   Lapsi tyyntyi. Hänellä oli tapana seurailla, mitä isä teki.

Hyppelehtiä hänen perässään kuin pieni keijukainen. Kyläläisiä

huvitti nähdä maantiellä iso jykevä kauppias ja hänen seurassaan

tämä pieni suloinen tyttönen somissa mekoissaan. Nyökyttelivät

päätään  hyväntahtoisesti: ”Majakka ja Perävaunu”.

   Kalle oli niin ylpeä kiltistä tyttärestään, että oli kuljettanut

häntä kunnan kokouksiinkin. Kaikki vain hymyilivät suopeasti. Annuli

ei häirinnyt, vaan piirteli värikynillä suureen paperiin kukkasia ja

perhosia. Myöskin valtavan ison isin, pitkän äidin ja pienen

Annulin.

   

   Äkkiä Viljo havaitsi, että pihanurmella taaperteli noin

kolmivuotias poika. Kädessään hänellä oli puinen leikkiauto. Viljo

ei pystynyt nousemaan tuolistaan, ei avaamaan ikkunaa ja huutamaan

pojalle, että tämä lähtisi pois pihasta. Tuskin pikkukaveri olisi

vieraan sedän puhetta uskonutkaan. Sitten poika suunnisti

laitimmaiiselle mehiläispesälle. Ilma oli sakeana villeistä

lentäjistä. Pörinä varmaan melkoinen.

   Viljo yritti huutaa, mutta kotona ei varmaan ollut muita kuin hän

Annulin kanssa. Viljo otti paksun kirjan ja koetti sillä takoa

pöytää. Seinään hän ei ylettynyt. Ketään ei tullut. Viljo hoksasi,

että hän pyytää tyttöä juoksemaan kaupan puolelle. Sinne pääsi

nimittäin sisäkauttakin.

   Hän kurkotteli ja katseli viereiseen huoneeseen. Tyttöä ei

näkynyt. Ehkä hän oli jo pujahtanutkin kauppaan. Silloin vilahti

jotakin valkoista ikkunan alitse. Annuli! Tyttö juoksi pikkupojan

perässä kuusivuotiaan vikkelillä säärillä.

   Viljo kertoi myöhemmin, ettei hän auto-onnettomuudenkaan jälkeen

ollut tuntenut sellaisia kauhun ja tuskan tunteita kuin nyt. Pienen

pojan mutta varsinkin sisarentyttären puolesta. Oli kauheata vain

istua ja joutua seuraamaan murhenäytelmää. Kauhuelokuvaa, jossa

pienokaiset pisteltäisiin kuoliaiksi. Se lasten kokema pelko ja

avuttomuus.

   Jos Viljo olisi ollut uskovainen, hän olisi tietysti rukoillut.

Nyt hän vain sisäisesti ja ääneen huusi hätäänsä jonnekin, vaikka

tiesi sen turhaksi. Kauppiasta tai ketään aikuista ei vain

ilmestynyt lasten avuksi.

 

   Poika oli jo lähimmän kopin kohdalla. Huiski välillä pienillä

käsillään. Kasvojaan ja tukkaansa. Silti ei lähtenyt karkuun. Ei kai

se mieletön vain kopistele sillä puuautollaan mökin kattoa? Yhtäkkiä

poika kääntyi. Viljo ehti nähdä itkuun vääristyneen suun. Sitten

poika kaatui, kiemurteli ja potki. Sitten täysi liikkumattomuus,

paitsi mustat pisteet vilisemässä joka puolella.

   Viljo ymmärsi, miksi naisväki tällaisessa tapauksessa pyörtyä

kupsahtaa tantereeseen. Nuorukainen itsekin ihmetteli, että hän

pystyi seuraamaan tuota kauheutta. Mutta siihenhän se ei jäänyt.

Annuli oli jo pojan luona. Lumivalkea lyhythihainen mekko. Vaaleat

kiharat, paljaat sääret. Hän kumartui pojan puoleen. Yritti nostaa

eikä tietenkään onnistunut. Poika oli melkein yhtä suuri kuin

Annuli. Oikea jyskäle.

   Tyttö seisoi hetken aivan kuin miettien. Sitten hän taas

kumartui, tarttui poikaa leveistä henkseleistä ja alkoi raahata

häntä talolle päin. Kiukkuinen parvi saattoi heitä. Koukkailivat

sinne ja tänne. Tyttö veti molemmin käsin. Ei näyttänyt torjuvan

mehiläisiä.

 

   Lapset olivat pihaoven edessä. Silloin nurkan takaa ilmestyi joku

emäntäihminen, joka päivitteli ja nosteli käsiään. Sitten joku muu.

Kauppias, Aune, asiakkaita ja kunnanlääkäri. Sen tähden Kalle oli

kaupalle juossutkin, että Nakkilan vanhaisäntä oli saanut jonkin

kohtauksen. Siinä tohinassa pieni pojanpoika oli päässyt livahtamaan

pihalle ja mehiläisten uhriksi. Onneksi lääkäri oli myös ollut

kaupassa asioimassa. Hän oli ensin elvytellyt isännän ja riensi nyt

lasten avuksi.

   Poika oli saanut useita pistoksia, mutta toipui sentään. Lääkärin

arvelun mukaan ei olisi enää tarvittu kuin pari pistoa, niin poika

olisi menehtynyt. Annuli oli ehtinyt kuin pelastava enkeli juuri

ajoissa paikalle.

 - Miten Annulin kävi?

 - Sehän siinä olikin kummallista. Tytöstä ei löydetty yhtään

pistoksen jälkeä. Hänet riisuttiin pikkuhoususilleen kaikkien

nähden. Ei kerrassaan mitään. Hän ei ollut edes kovin säikähtänyt.

Vaaleissa kutreissa surrasi yksi mehiläinen. Sekään ei ollut

pistänyt. Aune olisi halunnut tappaa sen heti paikalla, mutta Kalle

esti ja kuljetti taas hyönteisen paksuin mutta tällä kertaa

vapisevin sormin pihalle.

 - Miksei Annulia ollut pistetty?

 - Siihen annettiin kahdenlaista selitystä. Ensinnäkin siitä

tapauksesta tuli melkein kuin legenda. Valkopukuinen enkeli oli

Jumalan lähettämä pelastaja. Toinen arkisempi selitys oli, että

nähtävästi mehiläiset sittenkin tunnistivat talon väen. Annuli

liikkui paljon isänsä perässä myös pesien lähettyvillä. Lisäksi

tyttönen oli ollut aivan rauhallinen. Eläimet kuulemma haistavat

pelon.

 

 - Mitä pojalle myöhemmin tapahtui?

 - Hän oli kauhean allerginen kaikelle luonnossa olevalle. Hän ei

voinut osallistua heinätöihinkään. Ei uskaltanut edes vilkaista

lehmän kuvaa, kun jo räkä juoksi. Niin sanottiin. Hän muutti

kaupunkiin, opiskeli, perusti perheen ja eli onnellisena elämänsä

loppuun asti.

 - Ei hänestä sitten tullut mitään suurta? Olisi ollut enemmän

hohtoa tuossa kertomuksessa, jos hänestä olisi tullut vaikkapa

kuuluisa poliitikko tai taiteilija taikka keksijä taikka edes hurjan

rikas.

   Elli katsoi minua epäuskoisen näköisenä.

 - Et kai puhu tosissasi? Aikuinen nainen. Tuota en olisi sinusta

uskonut. Ainako vain kaikki SUURI on jotakin SUURTA? Eikö tavallisen

ihmisen elämä riitä ihmisen elämän mitaksi?

   Häpesin ja mutisin laskeneeni leikkiä. Vai laskinko?

 - Jos nyt jotakin ”suurta” haluat kuulla, niin Viljosta kyllä tuli

hyvä ja pätevä lääkäri. Vasta sinä kesänä hän päätti ruveta

opiskelemaan lääketiedettä. Siihen oli kyllä osaltaan vaikuttanut se

hänen kokemansa kauhea kolarikin.        

 

          6.

 

   Taas oli yksi päivä vierähtänyt Ellin miellyttävässä seurassa.

Hän kertoi muun muassa, että kauppiaan perheessä hän oli saanut

tutustua myös kulttuuriasioihin. Kalle ei sellaisesta välittänyt,

mutta näki mielellään, että vaimo kuljetteli Annulia kaupungissa

teatterissa, konserteissa, elokuvissa ja sukulaisten kahvikutsuilla.

Se olisi omiaan laajentamaan nuoren tytön maailmankuvaa.

   Aune halusi usein Ellin kolmanneksi, koska hän saattoi

huolettomammin istua kampaajalla ja tavata sukulaisiaan, kun tiesi

tytön olevan hyvässä hoidossa ja seurassa. Oli mainiota, että

Ellistä tuli tavallaan kahden sukupolven ystävä. Hänhän oli vasta

vähän päälle kahdenkymmenen, joten hän oikein hyvin viihtyi  

keskenkasvuisen tytönkin kanssa ja ymmärsi tämän tuntoja ja

huolenaiheita.

   Myös Aune-rouva oli lähestynyt Elliä. Esitti sinunkaupatkin ja

alkoi puhua tälle arkaluontoisempiakin ajatuksiaan. Oli kai

huomannut, että neitoseen voi luottaa. Elli sanoi minulle, ettei hän

ollut kaikkia näitä asioita ennen muille kertonutkaan. Nyt vasta,

koska Aunekin oli ollut jo parikymmentä vuotta maan povessa.

 

 - Sanoit, että sinulla oli vain hämärä käsitys siitä, mitä

Melandereitten avioelämä piti sisällään.

 - Niin sanoinkin. He olivat kohteliaita toisilleen. Hyvä työpari.

Kalle innostuva ja kekseliäs, suorastaan räiskyvä ideoissaan. Aune

hillitty ja harkitseva. Liikemiessukua. Tottunut miettimään

kannattavuutta ja tuloksia.  

 - Kuinka he alunperin tutustuivat toisiinsa? Nuori kauppias

pienestä kylästä ja kaupunkilaisneitonen.

 - Luulisin, että yhteisten tuttavien luona. Kerroinhan jo, että

Kallen isäkin piti samaa kyläkauppaa. Hänkin oli tarmokas mies ja

hoiti liiketoimiaan kaupunkeihin, vieläpä Ruotsiin asti. Minulla oli

jotenkin sellainen käsitys, että Kallen ja Aunen isät olivat

toimineet puhemiehinä. Tuskin nuoret niin ylettömän rakastuneita

olivat.

 - Kertoiko Aune mitään nuoruudestaan?

 - Ei silloin, mutta Kallen kuoleman jälkeen pidimme kovasti

yhteyttä keskenämme. Sain uuden työpaikan ja kävin usein

Hämeenlinnassa, jonne Aune muutti. Nautimme kulttuurielämästä ja

keskustelimme paljon.

 

   Elli kertoi, että Kallella oli ollut jokin suuri nuoruudenrakkaus

omalta kylältään. Rikkaan talon tytär. Molemmat suunnittelivat

yhteistä tulevaisuutta. Vanhemmillakaan ei ollut mitään sitä

vastaan. Äveriään kauppiaan poika.

 - Miksei siitä tullut mitään?

 - Tyttö lähti seminaariin, vaikka perhe kauheasti vastusti.

Olisihan sitä kyllä kylällä opettajatartakin kaivattu, mutta silti.

Heistä oli aivan turhaa syytää rahoja naisen kouluttamiseen,

ennemminkin sitten runsaisiin kapioihin. Metsäpalstojakin olisivat

tyttärelleen lahjoittaneet. Tyttöpä riitaantui vanhempiensa kanssa.

Mikä ihme se ihmistä vetääkin johonkin suuntaan? Aivan kuin

noiduttuna.

 - Löysikö tyttö uuden sieltä seminaarista?

 - Löysi, mutta ei ihmisolentoa. Kuoleman viikatemiehen. Hän ei

saanut rahaa vanhemmiltaan ja asui sen tähden kylmissä tiloissa, söi

huonosti ja sairastui. Siihen kauheaan keuhkotautiin, joka siihen

aikaan surmasi niin köyhiä kuin rikkaitakin.

 - Kalle oli varmaankin onneton?

 - Kallen luonteen tuntien voin sanoa, että hän ei ollut vain

onneton, vaan epätoivoinen ja romahduksen partaalla. Liiallinen

viinan käyttö alkoi rehahtaa esille. Kummia matkoja Porin tienoille.

Isä-kauppiaskin oli jo huolissaan, että joutuuko poika aivan

rappiolle. Senkin tähden hän oli tuputtamassa Kallea naimisiin,

jotta tämä vakiintuisi ja ottaisi äkkiä kaupan haltuunsa. Vanha

kauppias oli ruvennut sairastelemaan.

 

   Elli puhui puhelimessa jonkun sukulaisemännän kanssa. Joi välillä

vettä kuin mikäkin esitelmöitsijä.

 - Aune ja Kalle vihittiin. Ylen suurelliset häät. Koko kylä läsnä

ja vielä Aunen upea suku ympäri Etelä-Suomea. Oli siinä ollut

loistoa. Äitini siitä usein kertoi. Kuin kuninkaalliset häät.

Jotakin ehkä puuttui. Ehkä se kaikkinielevä rakkaus.

 - Miten Aune sitten suostui rakkaudettomaan avioliittoon?

 - Hän ei ehkä ollut kovin romanttinen luonne. Jo hänen äitinsäkin

oli mennyt naimisiin pelkästään taloudellisista syistä. Rikkauksien

yhdistämistä. Perinteitä ja arvostusta. Lisäksi Aune oli vanhempi

kuin Kalle. Siihen aikaan hän oli itse asiassa jo vanha piika. Häntä

ei huvittanut jäädä naimisissa olevien sukulaisten luotettavaksi

lapsenvahdiksi. Hän halusi itsenäisyyttä, ehkä työskentelyä

liikeasioitten parissa. Ja sehän onnistui. Hänestä tuli todella

apulaisjohtaja, sanoisin, että joissakin asioissa jopa pääjohtaja.

Ainahan ei voi saada kaikkea mitä toivoo, joten kompromissitkin

saattavat olla varsin tyydyttäviä.

 - Vakiintuiko Kalle? Jättikö hän viinan?

 - Ei vielä avioliiton alkuvuosina. Vanha kauppias opetti Aunea

liikeasioitten hoitoon, mutta Kalle seikkaili vielä maailmalla.

”Viini, naiset ja laulu.” Viina ja otaksuttavasti myös naiset. Laulu

taisi puuttua tai ainakin mennä väärällä nuotilla. Näittenkin

ongelmien torjumiseksi Aune yritti kovasti saada lasta. Neljä

keskenmenoa ja yksi vauva ehti jo kaksikuiseksi.

 - Innostuiko Kallekin näistä lapsentekohaaveista?

 - Kyllä vain. Hänhän oli hyvin lapsirakas. Joka kerta kun Aune

rupesi odottamaan, Kalle pysytteli enemmän kotimaisemissa. Vanha

kauppias odotti myös innolla perillistä. Hän olisi jopa tyytynyt

tyttöönkin. Johan hän oli ehtinyt miniästään huomata, että nainenkin

pärjää liike-elämässä.

 

   Aune oli jo melkein luopunut toivosta, kun Annuli ilmaisi

maailmaan tulostaan. Tytär syntyi. Se oli terve vaikka niin pieni.

Siitä alkoi koko tienoon päivänsädetarina. Kalle oli haltioissaan.

Matkatkin vähenivät. Sitten loppuivat tyystin, nimittäin ne Porin

seudulle suunnatut. Viinastakin hän luopui. Noin vain. Se kyllä

hieman ihmetytti kyläläisiä.

  Silloin Aune ei vielä tiennyt, mistä oli kysymys. Hän oli

epäillyt, että Kallella oli toinen nainen. Myöhemmin hänelle oli

selvinnyt, että perimmäinen syy taajoihin Porin matkoihin ei

ollutkaan nainen vaan se viina.

   Kalle oli kai jotenkin sotkeutunut pirtutrokauksiin. Kuljettivat

Pohjanlahden yli viinalastejaan pienissä moottoriveneissä.

Myrskylläkin. Kovilla, koska tavara oli saatava perille ajoissa.

Sitten Kallen matkat länteen yhtäkkiä lakkasivat. Kerralla.

 - Mikä mahtoi olla syynä?

 - Suurelta osin muutokseen vaikutti pieni tytär. Tämä oli silloin

parin kuukauden ikäinen, ja isä halusi yhä enemmän olla lapsensa

kanssa. Se oli kai muuten niin viileän avioliiton korvike. Suloinen

pieni naisenalku. Mutta siihen aikaan oli tapahtunut muutakin, joka

hävitti matkahalut.

 - Kertoiko Aune siitä?

 - Kertoi sitten paljon myöhemmin. Hänkään ei tiennyt niistä

tapahtumista ennen kuin vähän ennen Annulin kuolemaa. Kalle oli

tunnustanut vaimolleen, että hän oli lapsen syntymän aikoihin

toiminut usean vuoden ajan pirtukuskina niillä merimatkoilla. Hehän

olivat rikastuneet aivan päättömästi siihen aikaan. Ostivat uutta

maata ja metsää.

 

   Kalle oli ollut kolmen muun miehen kanssa palaamassa Ruotsista.

Oli pimeä syksyinen yö ja kova ristiaallokko. Yleensä ei veneessä

ehditty eikä uskallettu nauttia alkoholia, mutta nyt oli hurja  

juhlatunnelma. Heistä oli tulossa miljonäärejä, pirtumiljonäärejä.

Viinaa riitti tähän riemujuhlaankin.

   Kesken kaiken yksi juhlijoista luiskahti yli laidan. Kesti jonkin

aikaa, ennen kuin nämä hölmöläiset olivat osanneet laskea, että yksi

nenä puuttui neljästä. Sorsaemokin osaa laskea pidemmälle.

   Kovassa aallokossa ja yön pimeydessä oli itse asiassa mahdotonta

noukkia merestä humalaista, joka oli saattanut jo pudotessaan kadota

syvyyteen. Silti he kiersivät epätoivoisesti tuntikaupalla oletettua

hukkumispaikkaa.  Raivokkaasti vuoron perään yrittäneet kiskoa

venettä sille muka oikealle kohdalle. Eivät uskaltaneet sukeltaa

mereen. Ei ollut edes sopivaa köyttä. Mereen heittäytyminen olisi

tiennyt varmaa kuolemaa. Aamu alkoi valjeta ja heidän oli pakko

päästä rantaan ja pakoon.

   Asiaa tutkittiin. Ruumista ei perästäkään löydetty. Hänet

tiedettiin melkoiseksi juopoksi, joten arveltiin, että hän oli

yksikseen lähtenyt vesille ja hukkunut. Taikka oli muuten kadonnut

paikkakunnalta. Kallea ei tosiaan osattu yhdistää tähän tapaturmaan.

Mutta se irrotti hänet kokonaan viinasta ja sen tyylin

liiketoimista. Tämän jälkeen hän keskittyi kokonaan kyläkauppaansa,

mehiläisiin ja puutarhaan. Sekä tietysti ennestäänkin rakkaammaksi

tulleeseen Annuliin.

 

      7.  

 

   Elli näytti minulle vielä toistakin kuvaa. Siinä Anna-Leena oli

jo yksitoistavuotias. Kylälle oli vihdoin saatu keskikoulu, ja

tyttökin oli aloittamassa sitä. Hän haaveili lastenhoitajan

ammatista. Eikä mikään ihme, sillä hän viihtyi pikkuisten kanssa

uskomattoman hyvin. Osasi käsitellä ja leikityttää heitä. Vaikka oli

ainoa lapsi.

 - Nyt kai täytyisi ruveta kertomaan. kuinka hirveitä ainokaiset

ovat. Saavat aina tahtonsa läpi, kiukuttelevat ja diivailevat. Ovat

itsekkäitä ja aina äänessä. Kaikkea sitä kamalaa, mitä me

monilapsisen perheen tenavat heistä yleensä kuvittelemme. Onhan

tietysti poikkeuksia. Niin oli Annulikin. Voihan olla, että hieman

romantisoin noita ihania nuoruuden muistoja, mutta tuskin sentään,

koska muillakin kyläläisillä on ollut vastaavia kokemuksia tuon

perheen tiimoilta.

   Katselin tätä 11-vuotiaan Annulin kuvaa. Yhä sama herttainen

tyttö. Katsoi nyt kameraan ja hymyili. Sitä hellyttävää hymyään.

Tukka nyt hieman pidempi, mutta kauniisti laineilla. Rusetti

vieläkin, vaikka oli näin iso tyttö. Pieni kultakoru kaulassa.

Oikeata kultaa. Sitä ihmeteltiin ja ihasteltiin, mutta pitihän

kullanmurulle olla aitoa kultaa.

 - Mainitsin tässä sinulle, että Annuli oli innokas luistelija. Aika

taitavakin, mikäli osasin arvioida hänen suorituksiaan

kaunoluistelussa, kuten lajia siihen aikaa nimitettiin. Hän oli

muutenkin hyvä pallopeleissä ja notkea voimistelija. Luokkansa

parhaita.

   Keskikoulu muuten saatiin Härkäjoelle itse asiassa Kallen

innokkaitten toimenpiteitten ansiosta. Hän oli tosi tarmokas kylän

riennoissa. Taisi hautausmaan laajennuskin olla hänen aloitteitaan.

Harrastajateatteriakin hän puuhasi, vaikka ei olisi erottanut

Hamletia Jeppe Niilonpojasta. Teitä raivattiin ja kunnostettiin. Hän

oli todella kunnan puuha- ja pomomiehiä.    

 

   Anna-Leena oli hyvin pidetty luokkatovereittensa keskuudessa.

Myös opettajien mielestä hän oli oikea mallioppilas. Ei ehkä niin

mahdottoman hyvää todistusta, mutta käytös ja suhtautuminen

opiskeluun ja tovereihin oli todella miellyttävää ja

kiitettävää. Jotkut sanoivat, että heidän mielestään Annuli on

paljon ikäisiään kehittyneempi. Sosiaalisesti kypsän aikuisen

tasolla. Rauhan tuoja ja välittäjä. Selvitteli ristiriitatilanteita

peleissä ja pihalla.

   Hän oli heikompien ja sorrettujen puolella. Elli muisti

tapauksen, jolloin Annuli oli vielä kansakoulussa. Siellä oli

leveänaamainen, punatukkainen ja pisamainen tyttö, nimeltään Vuokko.

Luokan tytöt olivat leikkineet pihalla jotakin. He muodostivat

piiriä, mutta kukaan ei huolinut Vuokkoa viereensä. Häntä

pompoteltiin kuin palloa paikasta toiseen ja viimein piirin

ulkopuolelle.

   Annuli oli kysynyt, että miksei Vuokkoa oteta pariksi. Toiset

olivat kylmästi todenneet: ”Ei sitä voi ottaa. Siinä on täitä”.

 - Mitä Annuli sanoi?

 - Hetkeäkään epäröimättä hän oli mennyt yksinään seisovan Vuokon

luokse. Otti tyttöä kädestä ja johdatti tämän piiriin viereensä ja

sanoi: ”Minä voin olla Vuokon parina”.

 - Mitä muut tytöt sanoivat?

 - He eivät sanoneet mitään. Kai Annulilla oli samaa arvovaltaa kuin

isässäänkin. Tytöt olivat tyytyneet tähän ratkaisuun ja leikki

jatkui. Myöhemmin kyllä tuli hankaluuksia. Kotona.

 - Kertoiko Annuli tästä tapahtumasta vanhemmilleen?

 - Joutui kertomaan, koska illalla kun pesin hänen tukkaansa

huomasin kauhukseni, että kultakutrit aivan vilisivät täitä ja

niitten saivareita. Pesin tyttöä keittiössä ja tulin huutaneeksi

asian ilmoille. Aune kuuli ja kauhistui ja suuttui. Että hänen

tyttäressään täitä. Minäkin jo sain kuulla kunniani, etten pese

tytön tukkaa tarpeeksi usein. Annuli tietysti puolusti minua ja

kertoi tilanteesta koulun pihalla.

 - Miten Aune suhtautui asiaan?

 - Ei enää torunut. Nytkäytti hiukan hartioitaan ja kehotti tyttöä

pysymään erossa sellaisista oppilaista. Mutta Kalle sattui kuulemaan

metakan. Arvaapas mitä hän sanoi.

 - En arvaa. Yhtyikö vaimonsa mielipiteeseen?

 - Ei suinkaan. Hän vain nauroi ja kehui tyttöä urheaksi sankariksi,

joka uskalsi puolustaa heikkoa ja syrjittyä.

 

 - Annuli oli kaikenikäisten lemmikki. Hän osasi suhtautua

erilaisiin ihmisiin. Kun aikuiset asioivat kaupan puolella, lapset

livahtivat portista sisään. Kerrankin kuulin toistuvaa ääntä ulkoa. Menin

ikkunaan ja näin kaksi aivan pientä tyttöä seisomassa keskellä

pihaa. Heillä oli pitkät raidalliset hiippalakit päässä. Punaiset

tupsut heilahtelivat, kun he yhteen ääneen pää kenossa huusivat:

”Annuli! ANNULI! Missä sinä olet? Tule leikkimään”.

 - Mitä Annuli teki?

 - Hän oli jossakin puutarhassa. Kaupasta oli kai neuvottu lapsia

etsimään sieltä. Ykskaks Annulin vaalea pää ja hymyilevät kasvot

ilmestyivätkin näkyviin keskeltä punaherukkapensaita. Iloisesti hän

kehotti tyttöjä tulemaan luokseen ja syömään marjoja hänen kanssaan.

Sitten he menivät leikkimökkiin pelaamaan Mustaa Pekkaa.

 - Hän siis viitsi leikkiä niinkin pienten kanssa?

 - Todella viitsi. Oikein nautti siitä. Ei tietysti ollut päässyt

kyllästymään pikkusiskojen paimentamiseen, mutta hän tosiaan iloitsi

lasten kanssa puuhaamisesta.

   Usein kun kuljin leikkimökin ohi, kuulin miten siellä olivat

kahvikutsut meneillään. Makeisia ja kakun palasia ja limonaadia.

Hilpeätä naurua ja rupattelua. Annuli oli myös kova kertomaan

satuja. Jokainen pikku Maija tai Matti sai vuoron perään olla

sankarina Annulin kertomissa tarinoissa. Ihan niitä aikuinenkin

mielikseen kuunteli.  

 

      8.    

 

   Elli kertoi, että Anna-Leena piti myös kovasti uimisesta. Oli

vain ikävää, että lähistöllä ei ollut oikein mukavaa uintipaikkaa.

Uimahalleja ei tainnut olla kuin korkeintaan Helsingissä. Seudulla

ei ollut lainkaan järveä, joten perheen täytyi ajaa monen kilometrin

päähän rantamökille. Kallella oli jo silloin auto. Harvalla muulla

oli sillä kylällä. Oli sentään naapuritaloa asustavalla suurella

porholla, Iisakki Jokimutkalla.

   Se mehiläisniitty oli vain välissä ja sitten alkoivat tuon

kartanonherran tilukset. Mahtava maalaistalo, joka näkyi

Melanderienkin pihaan, jos sopivasti katseli puitten välistä.

Molempien tontit päättyivät kiemurtelevaan ruskeaan jokeen. Se oli

melko kapea, joten lapsetkin pystyivät uimaan sen yli. Täytyi vain

tietää oikeat kohdat. Joki oli salakavala ja rannat äkkijyrkät.

   Annuli ja monet kylän lapset uivat siinä täyttä päätä, jopa

sukeltelivat. Siinä oli virtaaviakin paikkoja, varsinkin keväällä se

oli suorastaan vuolas. Joissakin kohdissa saattoi vähän matkaa  

kahlatakin, jollei välittänyt upottavasta mudasta ja iilimadoista.

Tuskin nykyään sellaista uimapaikaksi hyväksyttäisiinkään. Jotkut

uimarit saivat ihottumaa, sellaista savipuolta, niin kuin sitä

nimitettiin.

 - Annulilla oli ruusuinen persikanhieno iho. Sekin oli minusta

erikoista, että hän joka aamu vatkasi itselleen kaksi kananmunan

keltuaista ja joi ne raakana. Ehkä hiukan sirotteli sokeria päälle.

 - Miksi hän niin teki?

 - Siihen oli kaksikin syytä. Ensinnäkin se oli kauppiaan määräys,

jotta tyttö vahvistuisi. Toiseksi ihmiset arvelivat, että juuri

siitä syystä Annulin iho oli niin heleä, koska hän käytti kananmunaa

kaunistukseksi. Joskus hän pesi tukkaansakin tällä aineella.

 - Eikö Annulin hipiä kärsinyt mutaisessa joessa pulikoimisesta?

 - Ei näyttänyt kärsivän. Muut tytöt inhosivat iilimatoja ja

kirkuivat sellaisen nähdessään, mutta Annuli otti sellaisen

varovaisesti hienojen valkoisten sormiensa väliin ja asetti sen

mukavasti lepäilemään lumpeen lehdelle.  

 

   Iisakki Jokimutka oli hyvin hankala naapuri. Aina oli jokin

riitaprosessi menossa. Syyt olemattomat. Kalle tuumi, että vaikka

heidän puoleltaan yksi ainoa viaton mehiläinen vahingossa pörräisi

Jokimutkan pytingin pihalle, Iisakki jo tulisi haulikko kädessä

uhkailemaan luvattomasta rajaviivan ylityksestä.

   Perheelleen ja työväelleen hän oli oikea tyranni. Pelottava.

Vihainen katse kuului hänen asusteisiinsa. Ilme ei laantunut

silloinkaan, jos hän alentui maantiellä hyvät päivät ärähtelemään.

Jos nyt edes vaivautui vastaamaan kenenkään tervehdykseen, ei

ainakaan naisväen.

   Naisia Jokimutkassa piisasi oikein liian kanssa. Sikäli naapurit

olivat samanlaisen kohtalon uhreja, että kummassakin intohimoisesti

odotettiin perillistä. Erona oli kuitenkin se, että Melanderit

olivat ikionnellisia pienestä tytöstä. Heille kruununprinsessa

riitti ilon aiheeksi. Jokimutkalla oli tyttäriä peräti kuusi

kappaletta. Nimittäin elossa olevia. Saattoi kyllä olla useita

yrityksiä.

   Ainakin Iisakki yritti. Polki kuin vihainen kukko kanaansa. Kai

monta kertaa päivässä. Huhuttiin, että hän oli heti synnytyksen

jälkeenkin tunkeutunut makuuhuoneeseen. Oli hätistänyt akat ja

tyttövauvan pihalle ja aloittanut äheltämisen. Emäntä- raukka oli

itkenyt ja huutanut, koska synnytys oli ollut pitkä ja kivulias.

Verinen. Äiti oli pahasti revennyt viimeponnisteluissaan.

   Iisakki oli viipynyt kauan kamarissa vaimonsa uikutuksista

välittämättä. Ehkä ne vain kiihottivat hänet useampaankin

yritykseen. Ja veren haju.

 

   Kylän miehet, naisillahan ei ollut sananvaltaa Iisakin elämässä,

olivat säälineet emäntää, joka näytti aina vain kuihtuneemmalta ja

surullisemmalta. He koettivat neuvoa Iisakkia ja puolustella

tyttäriä. He tiesivät, että moneen taloon oli tullut niin mieluinen

kotivävy, että vähän päästä ei muistettukaan, että hän ei ollut oma

poika. Toisaalta tiedettiin omia poikia, jotka olivat osoittautuneet

oikeiksi hamppareiksi ja jotka ihan täytyi jättää perinnöttömiksi,

kun häpäisivät koko suvun ja talon.

   Iisakki ei ollut kuulevinaan. ”Akkavalta ennustaa koko kansan

turmiota”, oli hänen mielipiteensä.

   Annuli oli kuusivuotias, kun naapuriin viimein syntyi

kruununprinssi. Tosin emäntä kuoli verenvuotoon. Hautajaiset oli

pakko pitää äkkiä pois alta, etteivät ne olisi sumentaneet uhkeita

kemuja, jotka isä heti järjesti pojalleen. Hän ei malttanut edes

odottaa ristiäisiä. Niissäkin taas juhlittiin ja pojasta tehtiin

Jussi Iisakki.

 

   Kylä iloitsi vaimean hillitysti. Suri nimittäin lempeätä ja

anteliasta emäntää. Iisakki ei niinä ensimmäisinä viikkoina ehtinyt

löytää uutta kanaa itselleen, joten tyttäret saivat kutsun ruotuun.

 - Älä nyt heti kuvittele pahinta, Hilkka. Ei vielä SIIHEN

tarkoitukseen. Huhuttiin kyllä, että myöhemmin toiseksi vanhin ja

hyvin viehättävä lettipää Saara sai toimia ”sijaisäitinä” kaikilla

mahdollisilla tasoilla. Tarkoitan tässä, että kaikki valjastettiin

palvelemaan ja vahtimaan poikaa. Kolme tyttäristä oli vielä kotona,

ja aika pieniä vielä, mutta kolme vanhinta maailmalla. Yksi oli

naimisissa eikä vävy suostunut muuttamaan Iisakin talouteen, mutta

kaksi seuraavaa, se viehättävä Saara ja vähän nuorempi Maija,

joutuivat luopumaan unelmistaan Jussin takia.

 - Miten se isä sillä tavalla saattoi määrätä tyttäriensä elämästä?

 - No kyllä hän voi. Yritti sujautella lonkeroitaan koko kunnan

elämään. Onneksi hän ei koskaan tullut valituksi mihinkään

luottamustoimeen. Saara oli jo kihloissa erään oikein mukavan ja

kunnollisen talollisen kanssa, mutta purki kihlauksensa, kun  

Iisakki vaati häntä kotiin emännäksi.

   Elli pyysi minua hakemaan lisää kahvia. Sitten hän jatkoi hiukan

särisevällä äänellä.  

 - Maija oli emäntäkoulussa ja todella innostunut opinnoistaan.

Hänelläkin jo oli siellä koulun lähellä sijaitsevassa maalaistalossa

emännän paikka tiedossa. Mikään ei auttanut. Maijan oli tultava

kotiin, niin kuin eivät Saara ja palvelusväki olisi pikkutyttöjen

avustuksella riittäneet Jussia ja taloutta hoitamaan. Myöhemmin

Maija muuten palasi uudelleen kouluun.

 - Miksi?

 - Se sulhasehdokas oli tullut hänet ihan Jokimutkasta asti

hakemaan, kun tyttö oli hänelle itkenyt ja valittanut kaikkien

tulevaisuudensuunnitelmiensa kariutumista.

 - Päästikö Iisakki hänet lähtemään?

 - Ei olisi halunnut, mutta se sulhanen piti sangen jämerän

puheenvuoron. Vetosi jopa lakiin ja oikeuteen. Uhkasi vähän penkoa

sitä emännän kuolemaa. Ei kai se nuorukainen mikään lakimies ollut,

mutta hän oli keksinyt ottaa todistajia mukaansa. Arvostettuja

kyläläisiä kuten esimerkiksi kauppiaan, pastorin ja Kumpulan

isännän. Iisakin oli annettava myöten. Kirosi tyttärensä, vaikka

pappikin oli läsnä, ja niin se hoitui.

 

 - Saaralla ei siis ollut yhtä pontevaa puolesta puhujaa?

 - Ei niin. Hän otti harteilleen emännän velvollisuudet. Ota

huomioon, että suuri talo käsitti siihen aikaan melkoisen joukon

palvelusväkeä.

 - Ja kaikkia tarvittiin yhtä poikaa vahtimaan?

 - Niinpä, vaikka ei siinä niin paljon vahtimista olisi ollut. Jussi

oli hyvin rauhallinen ja hiljainen lapsi. Ehkä hiukan hidas, mutta

ei järjessä varmasti ollut mitään vikaa. Se kova passaaminen teki

hänestä aika saamattoman. Mitään ei tarvinnut tehdä eikä

ponnistella, kun jo ruoka lensi suusta sisälle. Hänet riisuttiin ja

puettiin vielä kouluikään asti.

 - Annuli kai oli hyvin omatoiminen?

 - Niin oli ja siinäkin oli eroa naapurusten välillä, että Kalle ja

Aune todella halusivat, että lapsi perehtyisi muuhunkin elämään kuin

pelkkään kotipiiriin. Hän sai pelata ja uida ja urheilla. Tosin

aikuinen oli aina mukana. Etupäässä juuri minä.

 - Eikö Jussilla ollut sellaista mahdollisuutta?

 - Ei sinne päinkään. Rikkaan talon poika, mutta elämä kuin vangilla

tai häkkilinnulla. Häkissä häntä pidettiinkin.

 - Älä nyt hullujasi puhu.

 - Kyllä vaan. Pihan ja rannan väliin oli tehty kohtalaisen suuri

karsina, jossa oli korkea aita ympärillä ja sellainen lukkolaite,

ettei poika saanut sitä itse auki. Ei hän muuten mikään insinöörin

alku ollutkaan. Istui omissa oloissaan. Jotkut sanoivat, että suri  

ja ikävöi äitiään, vaikkei tästä mitään muistanutkaan ja sisaret

olivat todella helliä ja huolehtivaisia sijaisia.

 - Sitä karsinaa varmaankin ihmeteltiin.

 - Jo vain ja kauhisteltiin. Poikahan oli kuin satukirjan Kasper.  

Ei saanut leikkiä toisten lasten kanssa eikä tehdä tutkimusmatkoja

luontoon. Ei sen vaaroihin eikä iloihin. Toiset lapset kävivät

joskus karsinan aidan takana häntä ihmettelemässä. Jussi vain

katseli surullisena. Ei häntä kiusattu, mutta ei hänestä ollut

leikkitoveriksikaan. Lisäksi lapsilla oli ainainen pelko, että

Iisakki tulisi ja ajaisi heidät kepin kanssa tiehensä.

Lyhytjalkaisia varsinkin pelotti.

 - Miksi Iisakki sitten piti poikaansa siinä karsinassa?

 - Yritti kai omalla tavallaan suojella häntä. Ei älynnyt ajatella

tulevaisuutta. Eihän poikaa iät ajat voinut vankina pitää.

 

   Sitten koitti se aamu, jolloin lähdimme Annulin kanssa joen

rantaan katselemaan kevättä. Hän oli silloin kaksitoistavuotias.

Olimme jo lähellä rantaa. Kevät syöksyi esille joka kiven ja mättään

kolosta. Vielä oli tosin runsaasti kuollutta heinää ja talven

likaisia jätteitä näkyvissä, mutta kukkiakin sentään löysimme.

   Jotakin valkoista pilkotti metsikössä. Ei toki viimeisiä lumen

tähteitä, vaan kevään riemukkaita sanansaattajia, valkovuokkoja.

Yksinäinen hentosiipinen perhonen lepatteli auringosta iloitsevien

kukkien yläpuolella. Paksu kimalainen puhkui ja pörräsi. Viuhtoi

epätoivoisesti liian pienillä siivillään, mutta johan se vihdoin ja

viimein kohosi ilmaan. Paksu pallero alustaltaan ja reippaasti vain

seuraavalle kukalle.

   Annuli halusi nähdä sammakoita, joten lähdimme alas rantaan.

Tulva oli vielä korkealla ja jokikin muistutti lähes oikeata jokea

eikä vain kesäistä kuraprunnia. Silloin huomasimme, että

naapurirannasta, sen Jokimutkan laiturista, irtosi vene.

Kummastelimme, kuka tuollaiseen tulvaan lähti soutelemaan.

   Pieni pää pilkisti veneen laidan takaa. Pikkuinen poika nousi

seisomaan, ja rantaan asti näkyi ja myös kuului, että lapsi huusi

täyttä kurkkua. Vene keikkui ja luikerteli epämääräisesti meitä

kohti.

 

   Miten kummassa poika oli päässyt ulos karsinastaan? Ketään ei

näkynyt naapuritalon rannalla. Uoma oli kapea ja vene liikkui melko

hiljaista vauhtia. Eihän siinä joessa ollut mitään koskia. Aikuinen

ei olisi ollut tietääkseenkään. Olisi vain istunut ja pidellyt

laidoista kiinni. Vene olisi vähän päästä tökännyt johonkin

pajupehkoon mutkassa.

   Tavallinen kuusivuotiaskin olisi saattanut hyvin selvitä

tilanteesta. Tai ainakin hän olisi tiennyt, miten vesillä

käyttäydytään. Elli oli yrittänyt huutaa pojalle, että tämä menisi

veneen pohjalle istumaan. He kyllä hommaisivat lisäväkeä paikalle.

   Poika varmasti kuuli, mutta ei totellut. Seisoi ja huusi. Yritti

vielä astua veneen laidalle. Kuvitteliko se pystyvänsä hyppäämään  

rantaan, vaikka väliä oli ainakin kaksi metriä? Silloin vene

keikahti, ei kaatunut, mutta poika oli jo tipahtanut jokeen.

   Elli ja Annuli juoksivat rantaan. Elli huusi kovaa apua, koska

kauempana näkyi väkeä pellolla. Annuli tuli rantatörmälle, riisui

kengät, samoin hupputakkinsa, jossa oli sininen silkkivuori.

Kullanväriset napit. Se oli jäänyt lähtemättömästi Ellin mieleen,

koska tyttö heitti sen kiireissään rannan mutaan. Sen jälkeen hän

hyppäsi epäröimättä jokeen.

   Siinä kohdassa oli äkkisyvää, ja sen Annuli hyvin tiesi. Hänhän

tunsi koko rannan ja sen parhaat uimapaikat. Hän ei toki sukeltanut

pää edellä. Ei kai olisi osannutkaan, mutta hyppäsi tasajalkaa

veteen ja piti nenästään kiinni. Sitähän lapset olivat edellisinä

kesinä harjoitelleet aivan väsyksiin asti.

   Pojan pää oli välillä pinnalla. Hän koetti huutaa, mutta sai vain

mutaista vettä suuhunsa. Sitten pää meni uppeluksiin, mutta Annuli

oli jo paikalla. Taas hän otti nenästään kiinni ja vaipui veteen.

Sätki ja potki sen verran, että pääsi vaaka-asentoon. Katseli kai

pohjaa. Sameata ja ruskeata. Nähtävästi näki jotakin tai sitten

aivan sattumalta sai otteen pojan puserosta.

 

 - Annuli nousi pintaan. Hän tarttui toisella kädellään veneen

laidasta ja toisella koetti pidellä pojan päätä pinnan yläpuolella.

Vene keikahteli rantaa kohden. Olin polvillani rantatörmällä ja

yritin saada otteen veneen kokasta. Pellolta juoksi miehiä apuun.

   Lapset saatiin rannalle. Poika oli elossa ja sylki vimmatusti.

Selvisi. Annulin juoksutettiin kiireen vilkkaa sisälle. Ei se reipas

sankaritar edes vilustunut. Vesi oli ollut tosi jäätävää. Ihme, että

pelastuivat.

 - Annulin vanhemmat olivat varmaan kauhuissaan?

 - Niin he olivat, mutta samalla kiitollisia. Koko kylä iloitsi ja

ylpeili tytön terhakkuudesta.

 - Mitä Iisakki sanoi?

 - Kirosi hirvittävästi ja huhun mukaan kuritti kaikki talossaan

asuvat. Saarankin vaikka tämä oli ollut kylällä kaupassa. Sen tähden

mies juuri raivosikin Saaralle, että tämä oli jättänyt pojan

vahtimatta. Äijä pieksi kaikki muut paitsi Jussin ja Hermannin.

 - Kuka se Hermanni oli?

 - Hän oli kaksimetrinen renki, hieman vähä-älyinen, mutta yleensä

hyvin rauhallinen. Tiedettiin kuitenkin, että jos häntä syyttä

hätisteltiin, siitä oli leikki kaukana.

 - Kiittikö Iisakki Annulia pojan pelastamisesta?

 - Mitä vielä. Ei kiitoksen sanaa. Oli kuulemma väkeänsä hakatessaan

kironnut ja karjunut, että se likanrääpälekö pojan pelasti. Olisi

edes ollut joku poika.

 

   Härkäjoki oli pieni ja siihen aikaan varsin hiljainen kirkonkylä.

Nyt kyllä Ellin ikkunan ohi suhahteli autoja. Liikennettä näkyi ja

kuului. Minusta tuntui jotenkin kummalliselta, että noinkin pienessä

yhteisössä näyteltiin tuollaisia draamoja. Ihmissuhdekuvioita.

Yllättäviä tilanteita.

   Kysyin Elliltä, mitä hän tiesi Jokimutkan perheen myöhemmistä

kohtaloista.

 - Ai haluat taas tietää, tuliko Jussista jotakin suurta ja

kuuluisaa, kun hänet noin ihmeellisesti pelastettiin. Ei suurta,

mutta aivan kunnon mies. Isänsä kuoleman jälkeen hän peri talon,

meni naimisiin, sai kolme poikaa ja tyttären. Kaikki yhtä rakkaita.

Hän oli rauhallinen, sopuisa ja auttavainen naapuri. Monen hyvän

uudistuksen alkuunpanija.

 - Milloin Iisakki kuoli?

 - Noin neljä vuotta tapauksen jälkeen. Saara emännöi taloa Jussin

aikuistumiseen asti. Meni isänsä kuoleman jälkeen naimisiinkin ja

sai varsin päisevän miehen. Hyväluontoisen ja mieluisen. Saaralle

syntyi vielä omiakin lapsia hoivattavaksi.

 - Miten Iisakki kuoli?

 - Aika karmealla tavalla. Hän oli mennyt sille samaiselle joelle

kevättulvien aikaan katiskaa kokemaan. Mitä siitäkin joesta muka

sai? Ruskeita vihaisennäköisiä ruutanoita. Niitä kai. Tai muita

sinttejä. Löydettäessä Iisakki makasi rannassa mahallaan kasvot painuneina veden

alla häämöttävään katiskaan. Oli kai saanut jonkin kohtauksen tai

krapulaisena luiskahtanut laiturilta.

 - Eikö häntä saatu elvytettyä?

 - Ei sitä yritettykään. Hän oli ollut vedessä jo yli viikon. Häntä

ei totisesti kukaan kaivannut. Huokaisivat helpotuksesta, kun vain

pysytteli poissa. Oli rauha talossa. Luulivat hänen olleen

ryyppyreissullaan naapurikylässä.

 - Ihme, ettei ruumis ollut lähtenyt liukumaan virran mukana.

 - Ei se olisi päässyt, sillä saviset saappaat olivat kärjistään

takertuneet johonkin köyteen ja kasvoja piti paikallaan katiska. Oli

aika kammottavan näköinen löytöhetkellä. Katiskan rautojen painumia  

naamassa. Kuin olisi ristikoitten takaa ölläillyt maailmaa. Jotkut

kertoivat, että ruutanoitakin oli ilmaantunut aterialle. Se nyt on

sitä panettelua, jota pienessä kylässä harjoitetaan. Pahasta

kerrotaan vielä pahempaa ja hyvääkin liioitellaan.

 

          9.    

 

   Taas yksi yö Ellin luona. En halunnut rasittaa vanhusta liian

pitkillä kertomisrupeamilla, joten paloittelimme työtaakkaa ja

teimme välillä kaikkea mukavaa. Kylästelimme varsin monessa

sukulaispaikassa. Elli oli kyllä hyvin innokas kertomaan. Sanoi,

että se jotenkin helpotti hänelle kertyneitä paineita. Koki kaiken

taas uudestaan, mutta tunsi samalla puhdistuvansa ja keventyvänsä.

   

 - Elli-kulta, tuntuu, että Annulilla oli paljon hyvää ”tuuria”

matkassa. Vai siunausta ja varjelusta? Joka tapauksessa ihmetyttää,

mikä viimein oli niin vaikea tilanne, että tyttö siihen menehtyi.

 - Sellainen tilanne tuli vastaan vuoden kuluttua edellisestä

jokitapahtumasta. Kesäkuussa vähää ennen juhannusta. Muistathan,

että Annuli tuli hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Osasi

jutella niin pienokaisten kuin vanhustenkin kanssa. Rikkaitten ja

köyhien.

 - Ymmärrän sen hyvin, koska hänen isänsäkin oli niin palvelevainen

ja myötätuntoinen mies.

   Elli alkoi kertoa tuosta kesäkuun päivästä. Annulilla oli ollut

tapana varsinkin joulun aikaan, mutta myös muulloin, kerätä suuri

kori täyteen ruokia ja vaatteita ja lähteä köyhiin tölleihin niitä

jakelemaan. Muistaa omassa rikkaudessaan ja yltäkylläisyydessään

heikompiosaisia. Aune ei vastustellut. Pakkasi vain koria. Kalle

joskus ajoi meidät johonkin kaukaisempaan mökkiin, odotteli autossa

tai tuli sisälle rupattelemaan. Minä olin aika usein mukana, sillä  

Annuli piti minua ystävättärenään ja isona siskona. Vanhemmat

luottivat minuun.

   Köyhyyttä ja puutetta oli paljon. Ei mitään sosiaaliavustuksia.

Sinä päivänä lähdimme tapaamaan Hilmaa, joka oli ennen ollut töissä

Melanderien puutarhassa, mutta oli jo aivan työkyvytön. Ikää ei

tainnut tietää Hilma itsekään. Hän asui yksinään vanhassa

majaröttelössä. Yksi huone, himmeä lasiruutu. Savuava uuni. Osittain

pelkkä maalattia. Hatarat, risaiset seinät, joita hän yritti paikkailla

pahvilaatikoilla ja sanomalehdillä. Sänky ja resuiset vuodevaatteet.

Ohut peite, josta pumpulit pelmahtelivat lattialle. Pöytä ja kaksi

tuolia. Romahtamaisillaan oleva rahi.

   Tavallisesti Annuli ja Elli kulkivat Hilman mökille maantien

kautta. Sitten vähän matkaa kapeata ja kivistä sivutietä. Näin he

tekivät tälläkin kertaa menomatkalla. Harvoin yleensäkään oikaisivat

metsän läpi, koska siellä ei ollut häivääkään poluista. Yhtä

risuläjää koko matka.

   He saapuivat perille ennen puolta päivää. Hiljaista ja kuollutta

kuten aina. Ei ollut televisiota eikä stereoita möykkäämässä. Ei

radiota. Ei edes sähköä. Ulkona lauloivat linnut aarioitaan

kukoistavan kesän ylistykseksi.

 - Aivan kuin hylättynä koko mökki. Minua melkein pelotti. Annuli

meni rohkeasti maalaamattomalle ja harmaantuneelle lankkuovelle ja

koputti. Hilma oli hieman huonokuuloinen, joten sen enempiä vitkastelematta avasimme natisevan oven ja työnnyimme kuluneen kynnyksen yli niille

muutamille laudoille, jotka esittivät muka lattiaa.

   Sisällä oli niin hämärää, että ensin he luulivat, ettei ketään

ollut kotosalla. Sitten vuoteessa näkyi liikkumattomana makaava

hahmo. Taas pelotti, mutta Annuli astui lähemmäksi, tervehti

kauniisti, ja kun ei saanut mitään vastausta, kosketti varovaisesti

kuihtunutta kättä.

   Hilma avasi silmänsä. Oli vain ollut päivätorkuilla. Hän nousi

vaivalloisesti ylös. Ilahtui kovasti tuomisista. Olisin halunnut

heti lähteä takaisin. Vaikka tuuletuksessa ei ollut mitään vikaa,

seinistähän näki melkein pihalle, haju oli kovin tympeä, suorastaan

etova. Vanhan elämän vanha haju. Uutta olivat vain tuomiset korissa.

 

 - Asettelimme ne pöydälle. Valmiiksi jauhettu kahvi toi kotoisen

tuoksun hökkeliin. Tästä tuliaisesta Hilma ilahtui aivan eritoten.  

Olisi välttämättä halunnut kiehauttaa meille kupilliset. Estelimme

monestakin syystä. Pieni, kuhmuinen ja arvattavasti aika likaiseksi

pinttynyt kahvipannu ruosteisen hellan reunalla ei todellakaan

houkutellut intomielisintäkään  kahvimuoria. Toiseksi emme halunneet

pistellä Hilman vähäisiä ilonaiheita omiin suihimme.

   Elli joi välillä pari kulausta mehulasistaan, jonka olin hänelle

hakenut keittiöstä

 - Yhdessä asiassa emme pystyneet pitämään puoliamme. Hilma nilkutti

turvonneilla jaloillaan ja linttaan poljetuissa ronttosissaan

kaapille, otti sieltä esille vajaan mehupullon ja kaksi himmeän

vihertävää reunoiltaan kolhiintunutta lasia. Halusi ehdottomasti

tarjota meille jotakin. Mehu lirisi lasiin väljähtyneenä ja

kummanvärisenä. Jotakin vihreätä. Ettei vain ollut hometta?

   Elli mietti välillä. Tuntui kuin hänen olisi ollut vaikeata

jatkaa.

 - Istuimme ja rupattelimme. Annulilla ei tuntunut olevan kiirettä.

Hän vaistosi tavattoman herkästi, milloin joku halusi purkaa hänelle

sydäntään. Vasta 13-vuotias tyttö. Hilma kertoi nuoruudestaan ja

kyläläisistä. Kehui kovasti sitä aikaa, kun oli saanut olla töissä

kauppiaalla. Niin höveli mies. Hieno rouva. Sellainen pieni

kullannuppu, Annuli.

 

 - Mökki hämärtyi vielä entisestäänkin. Taisi olla ukonilma

nousemassa. Vilkuilin Annuliin ja kun Hilma kääntyi selin ottamaan

mehupulloa uudestaan esille, kuiskasin tytölle, että kyllä meidän on

nyt parasta lähteä. Taitaa olla rajuilma tulossa. Muistutin häntä

myös siitä, että illalla piti tulla paljon vieraita. Aune-rouva

tarvitsisi minua avuksi kestityksen valmisteluissa.

   Muuten niin tottelevainen Annuli oli vain pudistanut vaaleata

kiharapäätään. Hymyili Ellille ja pyysi, että viipyisivät vielä

hetken. Hän nyökkäsi Hilmaan päin ja sanoi, että tällä oli vielä

jotakin kerrottavaa.

 - Olin todella tympääntynyt. Mehua olin vain maistanut. Loput

sujautin taitavasti lattialle. Älä nyt näytä pahastuneelta. Tietysti

lorautin sen lattialautojen väliin. Ei siinä enää yksi

mehulasillinen voinut sitä törkyisemmäksi tehdä. Ei Hilma ollut

epäsiisti. Oli ollut varsin tiitterä puutarhatöissä, mutta hän ei

nähnyt hyvin. Toinen silmä oli aivan samea. Säälitti kovasti, mutta

kyllä meidän olisi pitänyt jo lähteä.

 - Tuliko siitä rajuilmaa?

 - Ei ihan vielä. Jyrähtelyä kyllä jo kuului, mutta kaukaa, joten

minua harmitti, jos joutuisimme turhan päiten ukkossateeseen. Oli

minulla toinenkin syy pikaiseen kotiin pääsyyn. Se viiksekäs Erkki,

jonka haudan näytin siellä hautuumaalla, se suuren talon vanhin

poika ja perijä, oli pyytänyt minua kanssaan iltamiin. Piti ehtiä

kaunistautua. Sitten vielä ne vieraat ja kaikki tarjoiluhommat.

Toivottavasti rouva antaisi minun lähteä.

 - Joiko Annuli mehunsa loppuun?

 - Joi vaikka näin, kuinka vaikeata se oli. Se oli niin hapantakin,

että ensin luulin sitä viiniksi. Hilma oli sillä välin kaatanut

Annulille lisää. Puoli lasillista. Minä kiitin kohteliaasti ja

liikehdin kai jo niin levottomasti, että Annuli monta kertaa

vilkaisi minuun. Otti lasin huulilleen ja tyhjensi sen melkein

yhdellä siemauksella. Sen jälkeen hän hiukan kakisteli ja otti

huuliltaan jotakin sormiinsa.

 - Mitä se oli?

 - Se oli suuri vihreä raatokärpänen. Olin oksentaa. Annuli

pyyhkäisi kärpäsen pöydän reunaan. Kiitti hieman kalpeana mutta

silti ystävällisesti. Nousi seisomaan lähteäkseen. Hilma ensin

kovasti esteli, mutta tuli sitten oikein ovelle vilkuttamaan. Niin

lähdimme paluumatkalle.

   Elli piti pitkän tauon ja joi mehua lasistaan. Hyvää raikasta

tuoremehua. Taas hänellä näytti olevan sangen hankala olo. Kysyin,

että jättäisimmekö loput huomiseen, mutta Elli pudisti päätään. Hän

halusi kertoa, jotta pääsisi mahdollisimman pian eroon kaikesta

siitä surullisesta.

 - Pilvet riippuivat uhkaavina mustan kuusimetsän päällä. Joka hetki

odotimme, että rankkasade alkaisi ryöpytä. Lähdin juosten sitä

epätasaista sivutietä maantielle päin, kun Annuli huusi minulle:

”Ei, mennään sittenkin metsän kautta. Se oikaisee, ja sinullahan on

kiire kotiin, kun se Erkkikin on tulossa sinua hakemaan. Se

leskimies. Eikös se Jaakko olisi mukavampi?”

 - Annuli hymyili veikeästi. En jaksanut ruveta väittelemään

vastaan. Metsäosuus ei ollut suuren suuri. Eksymistä en toki

pelännyt. Muuten vain ei huvittanut lähteä seikkailemaan siihen

ryteikköön.  

 

 - Kulku metsän läpi kävi nopeasti. Juoksujalkaa olimme jo

saapumassa maantielle, kun Annuli huudahti ja sitten hiukan valitti.

Hän oli kompastunut kantoon ja kaatunut päistikkaa sammalikkoon.

Riensin paikalle säikähtäneenä. Annuli koetti hymyillä ja

rauhoitella minua. Ei mitään muuta kuin polvi hieman vereslihalla ja

jokin oksa oli pistänyt ilkeästi vasempaan sääreen. Tutkin ruhjeita

hämärässä puitten alla. Polvessa oli jotakin, Ei sentään verta  

vuotanut. Sitä piston jälkeä en edes havainnut. Ei kai se mitään

haitannut. Pääsimme maantielle ja suuntasimme kotia kohti. Hyvin

tässä ehtisi. Pitää vielä pestä tukka.

 

   Nyt Elli sittenkin halusi pitää taukoa. Yöunikin oli jäänyt niin

lyhyeksi. Autoin hänet vuoteeseen ja menin istumaan olohuoneeseen.

Katselin kauempana vilisevää liikennettä. Oli oudon haikea ja raskas

olo.

 

          10.  

 

   Illemmalla Elli halusi välttämättä jatkaa kertomustaan.

   Annuli ja hän olivat kiirehtineet kotiin. Eivät enää juosten,

sillä tyttö arasteli vasenta jalkaansa. Kello oli vasta yksi

iltapäivällä. Elli oli alkanut heti touhuta Aunen ja aputytön

kanssa. Kauppiaan perheellä oli tarkoitus järjestää suuret

puutarhajuhlat. Ne olivat jo perinteenä edellisiltä vuosilta.

Huolestuneina vilkuilimme taivaalle kerääntyviä mustia pilviä.

Salaman välähtelyä kaukana horisontissa. Ei sentään satanut.

   Jossakin välissä koko tarjoilu aiottiin jo siirtää sisälle.

Olihan sielläkin tilaa vaikka millä mitalla, mutta ulkona olisi

ollut niin kesäistä ja viihtyisää. Aune-rouva oli oikein

elementissään kun sai puuhata suuria kutsuja.

   Vieraita saapui jo ennen kuutta. Äiti ja Annuli

joutuivat vastakkain keittiössä: ”Miksi näytät noin nuopealta? Olet

niin punainenkin. Ei kai sinulla ole kuumetta?” Tyttö vastasi:

”Minulla on hieman huono olo. Jotenkin heikottaa. Kyllä se menee

ohi.”

   Elli oli säikähtänyt. Ettei vain se mehu? Hän tiukkasi Annulilta

oireita. Oksennuttiko? Oliko ripulia? Ei tytöllä ollut, mutta muuten

kumma olo.

   Aune kuuli heidän keskustelunsa, ja tyttären oli pakko selostaa

se mehujuttu. Aune päivitteli, mutta arveli, ettei se ehkä ollut

vaarallista. Käski vain tytön mennä lepäämään.

 

   Oikeastaan Elli ei ehtinyt ajatella koko Annulia sinä iltana.

Tarjoilu pelasi. Mustat pilvet olivat vetäytyneet taivaalta. Tuuli

kyllä koko ajan yltyi, mutta ei haitannut juhlatunnelmaa. Nauraen

pideltiin kiinni pöytäliinoista, servieteistä, keveistä kesähatuista

ja hameenhelmoista.

 - Jos kellä olisi näyttänyt olevan kuumetta, niin minulla. Posket

hehkuen juoksin edestakaisin kahvipannun ja tarjoilulautasten

kanssa. Vielä tunti ja Erkki tulisi minua hakemaan. Hän oli luvannut

tulla kahdeksan maissa. Olin kysynyt uudestaan lupaa Aune-rouvalta.

Pääsisinkö lähtemään vai tarvittaisiinko minua vielä illemmalla?

   Elli hymähti muistoilleen ja jatkoi.

 - Aune oli hyvällä tuulella ja lupasi, että ilman muuta voin

lähteä. Aputyttö hoitaisi tiskit ja muut raivaustyöt. Sitten hän

kysyi, että Jaakkoko minua tulee hakemaan. Kerroin, että tietysti  

Erkki. Aune ei oikein näyttänyt tyytyväiseltä sanoessaan: ”Jaa, ai

Erkki? Eikös se Jaakko olisi mukavampi? Kunnon poika. No mene nyt

sitten, kun kerran olet luvannut. Tule ajoissa kotiin ja olkaa

mieluummin toisten nuorten seurassa.”

 - Minua harmitti se varoittelu. Ikään kuin olisin ollut pikkulapsi.

En ollut hiukkaakaan kiinnostunut Lehtosen Jaakosta. Sellainen kölsä

ja tylsä. Puhekin kiven alla. Erkki oli toista. Koko kylän tyttöjen

ihanne. Hurmuri.  

 - Kerroit aikaisemmin, että Erkki oli leskimies. Luulin, että hän

oli aivan nuori.

 - Enhän minäkään silloin enää mikään untuvikko ollut. Aikuinen

nainen. Erkki oli ollut naimisissa, mutta vaimo oli kuollut ihan  

yllättäen pari vuotta sitten. Tapaturmaisesti. Erkillä oli kova

emännänhaku päällä, ja tarjokkaita riitti.

 

 - Kello oli vasta puoli kahdeksan. Minäkin istahdin nurmikolle

hengähtämään. Täytyisi vielä käydä kohentamassa kampausta ja pukea

juhlamekko päälle. Voi kun kivaa. Silloin vasta kiinnitin huomiotani

Annuliin. Tavallisesti niin vilkas ja seurallinen tyttö istui yksin

penkillä vanhan vaahteran alla.

   Hän oli istunut keskellä pitkää penkkiä. Ylävartalo sillä tavalla

vinossa, että hän nojasi toisella kädellään penkkiin ja piteli

toisessa kädessään valkoista ruusua. Joka puolella tuoksuivat

kymmenet kukkaset. Linnut visersivät ja mehiläiset pyörähtelivät

kukissa, kaikenkirjavissa. Melanderien piha oli näet oikea

puutarhurin unelma.

 - Annulin lähellä lenteli yksinäinen perhonen. Hyvin matalalla.

Tumma, melkein ukkospilven värinen. Oliko se suruperhonen? Hätkähdin

ajatuksiani. Katselin taas Annulia. Hänellä oli punaruudullinen  

puuvillamekko. Valkoiset sukat ja sirot valkoiset kengät. Tyttö  

katseli maahan. Sitä perhostako? Välillä hän kohotti ruusun

kasvoilleen ja haisteli sitä mietteliäänä.

 

   Sitten oli taas muuta touhua, koska jouduin vielä kerran hakemaan

lisää voileipiä. Silloin kuulin Aunen hätääntyneen huudon: ”Voi mikä

sinua vaivaa, Annuli? Olet aivan polttavan kuuma. Mihin sinua

koskee?”

 - Ihmisiä juoksi paikalle. Myös lääkäri, joka oli rouvineen

kutsuvieraitten joukossa. Hän alkoi heti kysellä tytön vointia.

Annuli kertoi siitä mehusta. Se ei tuntunut tyydyttävän lääkäriä.

Olin hiipinyt lähemmäksi. Jotenkin pelotti. Kalle oli jo perin

huolestunut. Annuli näytti vasenta säärtään. Sanoi, että  siihen

koskee. Sääri oli turvoksissa ja todella pahan näköinen.

   Elli katsoi minua tuskaisesti ja puristi mehulasia molemmin

käsin. Hyvin kovaa. Hiljaisella äänellä hän jatkoi.

 - Kiireesti tyttö vietiin autoon. Lääkäri lähti mukaan, samoin

vanhemmat. Piti joutua kaupunkiin sairaalaan. Vieraat lupasivat

auttaa tavarat sisälle, sillä puuskittainen tuuli heitteli jo

kevyempiä tavaroita ilmaan. Uudet ukkospilvet synkensivät heleän

kesätaivaan. Suuria raskaita pisaroita oikein läjähteli kasvoille ja

pöytiin.

   Ennen lähtöä Aune-rouva vielä huuteli minulle ohjeita: ”Elli

huolehdi kaikesta. Soitan sairaalasta, koska pääsemme kotiin. Avaa

kauppa huomenna jos jaksat. Tuskin tässä kauan menee. Eihän se voi

olla mitään vaarallista.”

 - Ennen autoon menoaan Annuli myös kääntyi minuun päin ja sanoi:

”Elli-kulta, älä ole pahoillasi siitä mehuasiasta. Ei se ollut sinun

syysi. Itsehän minä sitä join.”

   Annulilla niin kuin monella muullakin oli vielä käsitys, että se

olisi ruokamyrkytys. Harvat olivat huomanneet hameen alla olevaa

turvonnutta säärtä.

 

 - Auto lähti, vieraat auttoivat minua tavaroiden ja ruokien

kantamisessa. Olin aivan pyörällä päästäni. Joku puhutteli minua. Se

oli Erkki. Kello oli varttia yli kahdeksan. Herra oli hieman

myöhästynyt. Hän tervehti minua ja hymyili viiksiensä raosta: ”Jokos

neiti on valmis? Lainasin papan autoa, jotta voimme vapaammin ajella

vaikka vähän kauemmaksikin iltamien jälkeen. Pidäpäs kiirettä, Elli-

kaunokaiseni.”

 - Seisoin pullavati kädessäni, tukka pörrössä, mekon kainalot

hiestä märkinä. Kaikkea muuta kuin huveihin valmiina. Selitin

tilanteen ja sanoin, etten millään päässyt tällä kertaa tulemaan.

Toiste kyllä kauhean mielelläni.

   Erkki ei tuntunut ymmärtävän Ellin selitystä. Hän piti sitä  

verukkeena. Vieraathan olivat jo lähdössä. Annuli turvallisesti

matkalla sairaalaan oikein lääkärin ja vanhempiensa seurassa.

Pistetään vain ovet kiinni ja lähdetään.

 - Koetin saada hänet ymmärtämään, että odotin Aune-rouvan soittoa

ja etten oikein jaksanut ajatella rämäkkää musiikkia ja huvinpitoa,

kun Annuli saattoi olla vakavasti sairas.

   Erkki oli tokaissut loukkaantuneena: ”Ei sitten. Sen kun odotat

rouvan soittoa. Minä en odota. On minulla tarjolla muitakin kuin

nirppanokkaneitosia. Minun kanssani ei leikitä. Morjesta vaan.”

 - Mies kohotti lippalakkiansa sentin verran etusormellaan, hymyili

pilkallisesti ja lähti. Auto hyrähti suhteettoman kovalla melulla

käyntiin. Kuin mielenosoitukseksi. Erkki oli mennyt. Nieleskelin

itkua, koska minusta tuntui, että tuon miehen lepytteleminen olisi

liian suuri pala minulle. Tavalliselle köyhälle tytölle. Silloin

välähti mieleeni, ettei hän minusta suuren kartanonsa emäntää ollut

ehkä havitellutkaan.

 

   Aune-rouva soitti yhdentoista aikaan. He jäisivät sairaalaan. Ei

uskaltanut sanoa tilanteesta tarkempaa. Aamulla tietäisivät enemmän.

Lääkärit tutkivat ja yrittävät parhaansa. Kunhan se ei vain olisi

ollut käärme.

 

          11.

 

   Elli lepäsi välillä. Hän oli joutunut kokemaan kaiken sen niin

kovin läheltä ja niin nuorena. Aune oli selostanut Annulin

viimevaiheet hänelle. Kauppias ei olisi pystynyt. Hän ei oikeastaan

pystynyt enää mihinkään paitsi sen mausoleumin suunnitteluun. Elli

jäi tietenkin edelleen taloon, sillä Aune-rouva oli hukkua töihin ja

vastuuseen. Ja suruun.

   Koko loppuajan vanhemmat asuivat sairaalassa. Vuoron perään

istuivat vuoteen äärellä. Annuli oli välillä tajuissaan. Joskus

jaksoi jopa hymyillä pientä hymyään ja huolehtia vanhempiensa

hyvinvoinnista. Sanoi kyllä pärjäävänsä ja kehotti näitä menemään

välillä levolle. Kyllä hoitaja sitten kutsuisi, jos jotakin

käännettä alkaisi tapahtua.

   Tällä Annuli yritti lohduttaa isäänsä, joka viimeiseen

hengenvetoon asti itsepintaisesti uskoi Annulin toipumiseen. Hän ei

antanut myöten piiruakaan. Soitti ja tilasi lääkäreitä muistakin

kaupungeista. Aune oli jo pidemmän aikaa nähnyt, miten asiat

kehittyisivät. Hoitajien ja lääkärien ilmeet paljastivat,

minkälainen tilanne oli. Kalle ei vain ottanut uskoakseen. Aune jo

silloin pelkäsi, mitä tapahtuisi Kallelle, jos...

 

   Kerran kun Aune taas valvoi vuoteen vieressä, uusi hoitajatar

tuli paikalle. Hän tietysti tiesi tilanteen. Oli jo päivemmällä

seurannut Kallen epätoivoa ja houreita. Sanoa töksäytti Aunelle:

 - Niin, sellaista se on ainoitten lasten kanssa. Ovat liian

heikkoja ja kituliaita tähän maailmaan. Liikaa passaamista ja

varomista, ettei edes vastustuskyky pääse kehittymään.

   Aune oli vain hiljaa vastannut.

 - Anteeksi vaan, mutta tämä ainokainen on minulle jo kuudes lapsi.

Edelliset kutsuttiin pois vielä aikaisemmin.

   Aunellahan oli ollut neljä keskenmenoa ja se pieni vauva, joka

oli menehtynyt jo parin kuukauden iässä. Hän oli aina vain uudestaan

halunnut yrittää, koska tiesi, miten tärkeä lapsi olisi hänen

miehelleen.  

 

   Koko loppukamppailu kesti vain vajaan viikon, mutta tuntui

vanhemmista vuosilta. Odotusta, toivoa ja synkkenevä taivaanranta.

Viimeisenä yönä he taas istuivat vuoteen vierellä. Toisella puolella

Aune pitäen tytärtään kädestä. Aune istui suorana kuten siinä

valokuvassa. Hän tarvitsi kaiken tahdonvoimansa pysyäkseen koossa.

Ja hän pysyi. Sekä tytön että tämän isän vuoksi.

   Kalle oli polvillaan vuoteen vieressä. Hän piti toista kättään

Annulin kauniilla vaaleilla hiuksilla. Toisessa kädessä oli pehmeä  

kangas, jolla hän pyyhki lapsensa otsaa. Kuiskasi tälle välillä

jotakin. Toisinaan hän istui pää käsien varassa, välillä taas painoi

suuren kaljunsa tytön peitteeseen, silti koko ajan varoen, ettei

vain satuttaisi rakkaintaan.

   Aunella oli kuristava pala kurkussa. Hoitohenkilökunnalla samoin.

Silloin tällöin tyttö avasi kuumeiset silmänsä. Joskus katse vain

harhaili, mutta useimmiten se pysähtyi äitiin ja varsinkin isään.

Annuli yritti hymyillä ja alkoi hyvin katkonaisesti puhua.

 - Olisin lähtenyt jo aikaisemmin, mutta en ole voinut...en ole

voinut teidän takianne...säälin niin teitä...paha mieli, kun tuotan

surua...

   Välissä oli pitkiä taukoja ja tyttö makasi hiljaa silmät kiinni,

niin että hoitajakin jo luuli viimeisen hetken olevan käsillä.

Sitten Anna-Leena jälleen avasi silmänsä. Niissä ei ollut pelkoa,

ainoastaan suurta huolta ja tuskaa vanhemmista.

 - Te säälitte minua...niin lyhyt elämä...ja turhaan...olisin niin

halunnut lastenhoitajaksi...turhaan, isä, ei turhaan...aika ei ole

tunteja eikä pitkiä vuosia...se on kokemuksia ja elämyksiä...se ei

ole vain pituutta, vaan syvyyssuuntaan...rakkautta...se on...

 

   Taas tauko ja isä ja äiti odottivat, että tytär jatkaisi.

Hoitajakin odotti vähän aikaa. Sitten hän astui hiljaa vuoteen

äärelle ja totesi, että tämä aika oli päättynyt. Täällä.

 

   Aune sanoi, ettei hän voinut käsittää, miten vasta 13-vuotias oli

osannut puhua tuollaista. Tosin tyttö luki paljon, myös hengellistä

kirjallisuutta. Odotti pääsevänsä rippikouluun seuraavana vuonna.

 

   Hautajaisissa oli koko kylä sekä ystäviä ja sukulaisia vielä

kauempaakin. Aune kertoi, että nuo tyttären viimeiset sanat olivat

sittenkin pystyneet lohduttamaan häntä. Ettei turhaa vaikka lyhyt.

Voihan elämä olla pitkä ja tuhoa tuottava. Ne sanat olivat osuneet

hänellä juuri ytimeen. Se kauhea sääli, mitä koetaan, kun joku

lähtee liian nuorena, Jotenkin se vain helpotti.

   Aune siis keskittyi kauppaan ja puutarhaan ja asiakkaisiin. Hän

oli ehkä vähemmän jäykkä tyttärensä kuoleman jälkeen. Häneen oli

tullut jotakin avoimempaa ja samalla syvempää. Hän hoiti kaikki

velvollisuutensa moitteettomasti ja yritti kaikkensa Kallen

lohduttamisessa. Mies ei enää palannut entiselleen.

   Kalle alkoi rakennuttaa sitä muistomerkkiä. Se kesti monta

kuukautta. Hän kävi joka päivä haudalla, ja kun rakennus vihdoin

valmistui, hän istui sen ulkopuolella olevalla penkillä taikka

sisällä joka päivä, joskus kaksikin kertaa. Vilu ja kuumuus eivät

häntä estäneet. Ei sade eikä lumi. Tuskin hän edes huomasi säiden ja

vuodenaikojen vaihtumista.

 

           12.    

 

   Ennen niin vöyreä ja pulska mies kutistui laihaksi ukoksi. Suuri

punertava kalju vain kiilsi ennallaan. Pappi, kunnanlääkäri ja monet

muut yrittivät saada häntä takaisin normaaliin elämään. Aune halusi

myydä koko kaupan ja muuttaa toiselle paikkakunnalle. Sekin

järjestyisi varsin helposti, sillä Kallen sisarenpoika, joka usein

oli ollut heillä harjoittelijana, olisi mielihyvin ostanut liikkeen.

Varakkaat vanhemmat olisivat häntä tukeneet. Yritys olisi pysynyt

suvussa. Tällä tavalla Kallen ja Aunen aherrus ei olisi tuntunut

niin hukkaan heitetyltä.

   Kalle ei kestänyt kuullakaan tuollaisia ehdotuksia. Hän ei voisi

jättää Annulia. Mies ei kai oikein ottanut tajutakseen, ettei tyttö

enää ollut siellä hautapaikassa. Hän oli koko tyttärensä elämän ajan  

intohimoisesti huolehtinut tämän hyvinvoinnista. Nyt hän suorastaan

sairaalloisesti keskittyi pitämään huolta kuolleen lapsensa

tarpeista.

   Hän istutti kauniit kukat rakennuksen ympärille, hoiti ja

kasteli. No se ei vielä kummastuttanut, Mutta se kyllä, kun hän

siivosi myös sisäpuolta ahkeraan. Kuurasi ja pesi lattiaa. Seiniä,

myöskin ulkopuolelta. Hankasi ja putsasi. Joku oli kuullut Kallen

juttelevankin tyttärelleen.

 - Kas tässä Annuli-rakas, tässä uusia kukkia sinulle. Tässä

kynttilöitä.

   Ei sekään vielä yllättänyt kyläläisiä, mutta sitten kuultiin,

että Kalle vei sinne myös ruokaa. Tyttären herkkuja, mehua,

makeisia, hedelmiä. Joskus jopa toruskeli lempeästi, kun Annuli oli

jäätänyt ruokia syömättä.

 

   Elli huokaisi raskaasti.  

 - Kyllä se oli murheellista aikaa. Mitä tuommoisessa tilanteessa

teet? Koska Kalle ei ollut vaaraksi kenellekään, asian annettiin

olla. Aunenkin takia. Hiukan vain pidettiin silmällä, mitä se siellä

milloinkin puuhasi. Kävin itsekin silloin tällöin haudalla viemässä

Kallelle papereita allekirjoitettaviksi ja pyytämässä, melkein

rukoilemassa, häntä kotiin syömään ja lepäämään.

   Yölläkin oli rakennuksesta näkynyt valon pilkotusta. Kynttilän

liekit lepattelivat oviaukon kummallakin puolen. Joskus kuului

möreätä laulua. Usein se tukahtui nyyhkytyksiin. Suitsutuksen hajua.

Muitakin kummallisia hajuja. Vieraita ilmiöitä vakaassa ja totisessa

Satakunnassa. Huhuja alkoi kiertää. Mitä se Kalle puuhasi? Ettei

vain ollut tekemisissä henkiolentojen kanssa? Ettei vain itse pahan

kanssa, kun oli niin sekaisin muutenkin?

   Pappi yritti häntä puhutella. Sanoi, että vainajien pitää antaa

olla rauhassa. Heille on suotava siunattu lepo ja uskottava, että he

ovat hyvän paimenen huostassa. Varsinkin niin suloinen ja kaikille

hyvää suonut tyttö kuin Annuli.

   Ei pienintäkään apua. Tuskin Kalle edes kuuli, mitä hänelle

puhuttiin. Joskus hän keskeytti toisen puheen, nosti sormen

huulilleen, suhisi ja näytti kuuntelevan jotakin viestiä taivaalta.

Ellikin oli tämän monta kertaa todennut, ja se oli tuntunut todella

kammottavalta. Ihan rupesi aaveita pelkäämään, jos yksin kulki

pimeässä hautausmaan ohi. Aivan täytyi juoksuaskeleita ottaa, että

pian pääsisi ihmisten ilmoille.

 

   Sitten Kalle lähti kotoa pariksi päiväksi. Tytön kuolemasta oli

kulunut puolitoista vuotta. Aune kertoi, että Kallella oli asiaa

kaupunkiin. Oli suostunut sentään ottamaan erään nuoren miehen

seurakseen. Harjoittelija tuli yksin takaisin, nolona ja

huolestuneena. Kauppias oli karannut hänen valvonnastaan. Jollakin

vilkkaalla kadulla eikä poika osannut sanoa, minne se oli häipynyt.

Ei silloin vielä seurattu telkkarista yksityisetsivien toimia

jännitysfilmeissä. Pojan käsistä olisi karannut vaikka

talvihorroksestaan heräilevä kilpikonna.

   Aune ei syytellyt. Aiottiin juuri panna poliisi asialle, kun

Kalle palasi. Innostuneena, suorastaan iloisena. Kalju punoitti ja

kimalteli hikipisaroista. Mies oli melkein juossut pysäkiltä kotiin.

 - Sain Annuliin yhteyden, hän riemuitsi. - Arvasinhan, ettei se

kullanmuru isäänsä hylkää. Nyt on niin hyvä olla. Siellä hän on.

   Aune yritti varovaisesti tiedustella tytön olinpaikkaa.

 - Nythän sinun ei sitten tarvitsekaan niin usein käydä Anna-Leenan

haudalla?

 - Totta kai käyn. Ainakin yhtä usein. Hän saattaa tulla sinnekin.

   Kalle oli ihan harmistunut toisten tajuamattomuudesta.

 - Missä sinä sen Annulin tapasit?

 - Menin yhteen kokoukseen. Tärkeään. Luin siitä lehdestä. Siellä

eräs vanhempi nainen auttoi omaisia ottamaan yhteyttä vainajiin.

Tavattoman monelle se onnistui. Minullekin!

   Kalle kertoi innostuksesta vapisevalla äänellä, että tuo nainen

oli nähnyt, miten Annuli tuli ja seisoi isänsä vieressä. Sitten

nojasi isäänsä vasten ja kietoi käsivartensa tämän ympärille.

Suuteli poskelle ja sanoi: ”Älä ole murheellinen, rakas isä, minulla

on täällä oikein hyvä olla. Enkelien seurassa ja tuttujen. Mummukin on täällä.”    

   Koetimme kysellä, mitä Kalle oli mahtanut kertoa tuolle

meediolle, jotta tämä oli osannut loihtia esille tuollaisen

näytelmän. Hän oli kuulemma vain sanonut, että tytär Annuli oli

kuollut 13-vuotiaana lähes puolitoista vuotta sitten.

   No siitähän olisi kuka tahansa osannut kuvailla vastaavaa.

Varsinkin kun totesi isän suunnattoman surun ja kaipauksen. Mummu

oli arvausta, mutta osui kohdalleen, koska Kalle kuitenkin oli jo

yli viisikymppinen. Oikeastaan vieläkin vanhemman näköinen näitten

surun kuukausien jälkeen.

   Aune ja muut, jopa paikalle sattunut happamasti hymyilevä

kanttorikin, olivat sitä mieltä, että pitäköön Kalle uskonsa, jos se

häntä kerran helpotti. Tyydyttiin asiantilaan ja toivottiin, että

Melanderin perhe pääsisi vihdoinkin palaamaan normaaliin  

päiväjärjestykseen.

 - Näyttää nimittäin olevan sillä tavalla, että liika on liikaa

surussakin, tuumi Elli. - Tavallinen kansakin jollakin tavalla

vaistoaa, mikä on liiallista syömistä tai juomista, liiallista

nuukuutta tai tuhlausta. Ihmisiä huolestuttaa myös liiallinen

itsensä syyllistäminen samoin kuin ylimitoitettu hätävarjelu, koskee

se sitten terveyttä tai lastenhoitoa. Jokin kohtuuttomuuden yliaste

säikäyttää heitä, vaikka tietysti yksityistapauksissa on vaikeata

ratkaista, mikä on normaalia ja mikä ei.

 

   Kalle juoksi yhä hautausmaalla. Pari kertaa jäi väliin, kun

esteenä oli aivan mahdoton sää. Samaten hän joutui jäämään kotiin

flunssan ja korkean kuumeen takia. Houri vain vuoteessaan. Tosin hän

koko ajan puhui Annulista, Ikään kuin tyttö olisi ollut samassa

huoneessa. Kysyi ja vastasi. Ihan hirvitti kuunnella.

   Kauppias alkoi toipua ja hänellä oli kova huoli päästä siivoamaan

hautaholvia. Samalla hän kertoi lisää siitä meediolla käynnistään.

Jotakin uutta, joka todella hämmästytti meitä. Hän kertoi, että

nainen oli kuvaillut Annulin vaatetusta. Oli sanonut, että hänellä

oli ollut leveähelmainen punaruutuinen puuvillamekko, jossa oli

pieniä valkoisia rusetteja rintamuksessa.

   Melkein hyppäsimme ilmaan säikähdyksestä, Aune ja minä ja

nimismiehen rouva, joka oli tullut kylässä käymään. Sinä päivänä kun

Annulille tuli lähtö sairaalaan, hän oli ollut pukeutunut juuri

noihin vaatteisiin. Aune tiukkasi Kallelta, että oliko tämä kertonut

meediolle tuosta tyttären viimeisestä leningistä. Eikä se olisi

ollut mikään ihme, koska ne viime tapahtumat olivat kaikille

läsnäolijoille syöpyneet lähtemättömästi mieleen.

   Kalle puolestaan kielsi ehdottomasti sellaisen mahdollisuuden. Ei

hän toden totta ollut tytön vaatetusta edes ajatellut, kun oli niin

kiire päästä yhteyteen hänen kanssaan.    

 

   Tämä tapaus tuntui kummalta ja melkein pelottavalta. Kalle oli

kieltämättä rauhallisempi ja jollakin tavalla valoisampi kaupungissa

käyntinsä jälkeen. Kului muutamia kuukausia ja sitten tuli taas kova

ukonilma ja rankkasade kesän alkupuolella. Päivämäärä oli 27.

kesäkuuta. Kalle ei enää illalla lähtenyt haudalle. Me kaikki

estelimme. Vilustuisi vaan turhaan. Johan sinne aamullakin kerkiää.

   Aamulla Kalle lähti. Viimeisen kerran. Aloimme kaivata häntä

illan suussa ja siksi lähdimme Aune-rouvan kanssa katsomaan, miksi

hän viipyi niin kauan. Kaukaa jo näimme, että rakennuksen ovi oli

sepposen selällään. Ulkopuolella oli se kori, jossa Kalle kantoi

kukkia ja muuta tavaraa haudalle. Aune hiljaa huhuili. Vielä ei toki

ollut hämärää, vaikka taivas oli paksussa pilvessä. Jotenkin pelotti. Meillä

oli kyllä taskulamppu mukanamme.

   Tulimme ovelle. Ei vastausta kysymyksiimme. Jokin kumma haju jäi

mieleen. Inhottava. Astuimme sisälle ja Kalle makasi suullaan

lattiassa olevan nimilaatan vieressä. Kumarruimme kääntämään häntä.

Kauhistuimme. Hänellä oli silmät ammollaan, suu auki kuin huutoon

valmistautuen. Kauhun ja myös merkillinen raivon ilme.

   Hänen kasvonsa olivat aivan töhryiset, kellertävän ja

mustanruskean mönjän peitossa. Luulimme ensin, että se oli kuraa,

vaikka kuinka sitä olisi sisälle päässyt, kun Kalle oli niin siisti

ja ovimattokin oli paikallaan puhtaana ja tahrattomana. Aune otti

nenäliinan ja alkoi puhdistaa miehensä kasvoja. Samalla hän yritti

kuunnella, vieläkö tämä hengitti.

   Haju oli kuvottava. Kumarruin silti lähemmäksi, jotta erottaisin,

oliko miehessä mitään eloa. Silloin Aune kirkaisi. Tukahtuneesti ja

inhoten. Näytti minulle nenäliinaa. Kumarruin nuuskimaan. Enempää ei

tarvittu. Se oli ihmisen ulostusta. Ripulia sairastavan. Olin

näkevinäni paperiakin jossakin. Oliko sillä pyyhitty tarpeitten

tekemisen jälkeen?

 

   Enempää emme kestäneet. Syöksyimme huutaen ulos. Haudalla oli

joku työntekijä. Hän tuli katsomaan. Katsoi inhon ilmein. Kalle

lääkäriin ja sieltä ruumishuoneelle. Poliisi alkoi tutkia sitä

paska-asiaa. Arvelivat, että joku mies, ehkä useampiakin, koska

nurkasta löytyi tupakan tumppeja ja tulitikkuja, oli tullut sateelta

suojaan hautaholviin. Ovi jäi joskus Kallelta lukitsematta. Sade ja

myrsky jatkuivat koko yön. Miehille tuli tarve. Eivät uskaltautuneet

ulos kaatosateeseen. Pullokin löytyi, viinaa. Saattoi olla, että he

eivät edes tienneet olevansa hautakammiossa. Kummallisen näköinen

rakennus, jossa oli vielä ruokaakin tarjolla. Keksejä ja hedelmiä.

   Tuskin he olivat paikkakuntalaisia. Sitäkin arveltiin, mutta

kenellä olisi ollut niin raskaita asioita hampaankolossa Kallea

kohtaan? Tuntui mahdottomalta. Sellainen tahallinen raakuus, kun

kaikki tiesivät, kuinka kauppias suorastaan palvoi tytärtään.

   Lääkäri arveli kuolinsyyksi suuresta järkytyksestä ja kiukusta

johtuvaa sydänkohtausta. Oudot vieraat siis tavallaan syyllisiä.

Heitä ei kuitenkaan koskaan tavoitettu. Huone siivottiin ja ovi

lukittiin. Jotkut vievät yhä vielä kukkia rakennuksen juurelle.

   Kalle tietenkin haudattiin sinne tyttärensä viereen. Aune epäröi

kauan, mutta ajatteli sitten, että sama tuo nyt on enää silloin

missä sitä makaa. Siispä hänetkin sijoitettiin samaan hautaholviin.

Erittäin ummehtunut ja homeelle haiseva. Sen Elli muisti niistä

Aunen hautajaisista. Ja niin siisti ja järjestystä vaaliva kuin

Aune-rouva aina oli.

 

          13.

 

   Vielä tämä ilta Ellin luona ja seuraavana aamuna lähtisin

ajelemaan kotia kohti. Perhe jo ihmetteli, miksi viivyin tällä

hautajaisreissulla näin kauan.

 

 - Miten Aune vietti loppuelämänsä? Pitikö hän yhä sitä kauppaa?

 - Ei toki. Hän myi sen Kallen sisarenpojalle ja muutti kaupunkiin.

Hämeenlinnaan, jossa hänellä oli sisaria.

 - Jäitkö sinä, Elli, sitten uuden kauppiaan palvelukseen?

 - En jäänyt. Menin kylän postiin töihin. Ainoa mitä kauppasin oli  

postimerkkejä, surunvalitteluadresseja ja ilonilmaisusähkeitä.

Asiakaspalvelu oli minulle mieleistä työtä. Sain uusia tuttavia ja

ystäviäkin. Jotkut pitivät postineitiä aivan rippiäitinään. Tuntui

niin hyvältä, kun minulle kerrottiin, että kyläläiset olivat muilta

virkailijoilta kyselleet: ”Jokohan se  Elli-neiti on paikalla? Olisi

hänelle vähän asiaa.”

 - Et siis mennyt koskaan naimisiin?

 - Ei tullut mentyä. Siihen tavallaan vaikutti Annulin kuolema. Se

viiksekäs Erkki, jonka haudan sinulle näytin ja joka minua niin

rehvakkaasti tanssitti kylän juhlissa, nokkaantui minuun

perusteellisesti sinä samana iltana kun Annuli vietiin sairaalaan.

 - Eikö hän sitten perästäkään leppynyt?

 - Eihän se kestänyt yksiäkään rukkasia. Kopea isäntämies. Mutta

kuinka olisin jaksanut tanssata, kun se rakas pikku tyttö oli

hengenvaarallisessa tilassa?

 - Kai Erkki nyt tuollaisen selityksen hyväksyi?

 - Eipäs hyväksynytkään. Ei hän osannut samaistua minun tunnelmiini,

vaan loukkaantui ja vei iltamiin toisen tytön  joka koko ajan oli

muutenkin kärkkynyt sitä miestä kuin herkkupalaa. Saikin sen.

 - Voi kuinka ikävä juttu. Otan osaa.

 - Ei tainnutkaan olla niin ikävää. Erkki osoittautui aika

raakalaismaiseksi vaimonsa pahoinpitelijäksi. Tämä toinenkin vaimo kuoli

hämärissä olosuhteissa. Taas sama selvittämätön juttu toistui, mutta  

suuren kartanon omistajaa ei niinkään ymmärretty epäillä

kuolemantuottamuksesta. Vaimotkin olivat pitäneet suunsa kiinni.

Palveluskunta kyllä juorusi.

 - Miten Erkin kävi?

 - Vankilassa hän vietti suuren osan elämästään. Joi ja tappeli ja

tappoi jonkun miehen. Naisten tapoista ei saanut mitään, mutta tämä

olikin selvä tapaus. Monta silminnäkijää.

 - Siispä oli onni, ettet joutunut sen miehen kelkkaan.

 - Niin oli. Olin kyllä kauhean rakastunut. Ei minuun järkipuhe

olisi tehonnut. Olihan se minullakin tiedossa, että Erkki joi liikaa

ja oli humalassa kovin riidanhaluinen. Mutta voi kun olin niin

tykästynyt häneen.

 - Tämä asia kääntyi siis parhain päin, mutta olisit kai vielä

voinut löytää jonkun toisen miehen, kunnollisen?

 - Erkkihän oli minulle jo toinen vakavampi suhde. Muistathan sen

talvisodassa kaatuneen sulhaseni? Etsikkoaika vain jotenkin lipsui

käsistä. Ei ollut enää tarpeeksi intoa eikä haluja. Ei sitä

sisukasta ja ehdotonta asiaan tarttumista kuin oli esimerkiksi

Kallella.

 

   Eräästä asiasta Elli vielä halusi puhua kanssani. Hänellä oli yhä

kovat syyllisyyden tunnot siitä Hilman mökillä käynnistä. Kaikkea

hän ei ollut kertonut edes Aunelle. Ei ollut voinut, vaikka Aune ei

mitenkään ollut syyttänyt häntä tyttärensä kuolemasta.

 - Ei kai hän olisi voinutkaan. Minkä sinä olisit sille

onnettomuudelle mahtanut?

 - Olisin, jos olisin tiukasti vaatinut, että lähdetään maantietä

myöten. Silloin oksa ei olisi päässyt raapaisemaan, ei olisi tullut

sitä verenmyrkytystä ja Annuli saattaisi elää vielä tänäkin päivänä.

 - Sitä sinä et voi varmasti tietää. Olisihan hän voinut hyvinkin

pian joutua jonkin sairauden tai onnettomuuden uhriksi. Vaikkapa jo

siellä maantiellä joku olisi ajanut hänen päälleen. Tai ukonilma

olisi todella puhjennut, ja salama olisi osunut teihin aukean pellon

kohdalla. Tai ainakin olisitte kaatosateessa kastuneet ja saaneet

molemmat kuoleman taudin. Et sinä voi tietää, mitä muuta olisi

myöhemmin tapahtunut.

 - Lohduttavaa kuulla sanojasi, mutta en ehkä olisi suostunut

lähtemään metsän läpi, jollen olisi ollut niin huolissani, etten

ehdi tansseihin Erkin kanssa. Etten ehtisi pestä tukkaani ja korjata

mekkoni helmaa. Että työt vieraitten kestitsemiseksi viivästyisivät

eikä Aune päästäisi minua lähtemään.

 - Rauhoitu nyt, Elli-kulta, ethän sinä...

 - Kuitenkin Annuli jotenkin ihan varoitti minua Erkistä. Vaikka hän

kiusoittelikin minua Hilman pihalla, hän kuitenkin ehdotteli minulle

sitä Jaakkoa, aivan kuten Aune myöhemmin illalla. Annuli ehkä

vaistosi, ettei Erkki ollut luonteeltaan mikään mukava kaveri. Voi

miksi en pakottanut häntä kiertämään maantien kautta!

 - Tuo on nyt aivan turhaa syyllistämistä. Ei vahingolle voi mitään.

Pääasia on, että varmasti rakastit Anna-Leenaa etkä halunnut hänelle

mitään pahaa. Olit tehnyt parhaasi hänen hyväkseen jo monen vuoden

ajan.

 - Se on totta. Rakastin häntä kuin omaa sisartani. Häntä ei voinut

olla rakastamatta. Hän oli minulle kaiken hyvyyden ja puhtauden

vertauskuva.

 - Muista nyt itse niitä Annulin viimeisiä sanoja, jotka hänen

äitiänsäkin lohduttivat. Että lyhytkään elämä ei ole turha. Ei sitä

ihminen pysty kohdalleen arvioimaan. Niinhän sanoit minulle jo

siellä hautarakennuksen luona sunnuntaiaamuna.

 - Kiitos, Hilkka. Tämä todella lohdutti minua. Olet minulle rakas

ystävä.

 - Niin sinäkin minulle. Palataan pian asiaan. Soitan sinulle ja

voin hakea sinut kaupunkiin oikein hienolle lounaalle. Sitten voimme

jutella ja iloita yhdessäolosta.

   Elli hymyili hiljaista, lempeätä hymyään.  

 

   Olin viipynyt Ellin luona melkein viikon. Lähtöaamuna hän saattoi

minut kotinsa portaille. Halasimme ja kiittelimme. Kun lähdin

autolla pihasta, käännyin vielä huiskuttamaan hänelle. Hän seisoi

rappusilla. Vastasi tervehdykseeni. Näytti vain kovin hauraalta

vaaleassa kesäleningissään. Mieleeni välähti, että morsiamelta.

Valmiilta.

   Ajoin kotikaupunkiani kohti hautausmaan ohi. Jarrutin portin

kohdalla. Kaukana häämötti se Anna-Leenan muistomerkki. Vinossa.

Rinnastani pääsi syvä huokaus. Sitten jatkoin matkaani.

   Kotona iloinen vastaanotto. Kaikki olivat kaivanneet minua ja sen

myös ilmaisivat toinen toistaan kovaäänisemmin: mieheni, kaksi

poikaamme, murrosikäinen tyttäremme sekä kaksi karheakarvaista

räksyttävää terrieriä. Vielä olisi viikko lomaa. Ihanaa. Huomenna

lähtisimme mökille.

 

   Puhelin soi. Sen terävä vaativa ääni melkein säikäytti minut

kaiken melun ja touhun keskellä. Eräs sukulaisrouva ilmoitti, että

Elli oli löydetty portailta kuolleena. Hän oli ollut menossa sisälle  

sen meidän hyvästelemisemme jälkeen ja tuupertunut kynnykselle.

Hänet oli heti viety terveyskeskukseen, mutta mitään ei enää voitu

tehdä.

 - Ei kai hän joutunut kauan virumaan ulkona?

 - Ei todellakaan. Joku tuttu oli nähnyt autosi lähtevän pihasta.

Hän oli poikennut lyhyelle asialle postiin ja heti sen jälkeen

kävellyt Ellin talon ohi. Hän oli ihmetellyt, että ovi oli yhä auki,

vaikka Elli oli niin viluinen. Lääkäri sanoi, että vaikka hän olisi

ollut vieressä, hän ei olisi pystynyt auttamaan. Nähtävästi oli

verisuoni katkennut.

 

   Suljin puhelimen järkyttyneenä. Itsesyytöksiä. Olisinpa viipynyt

hieman kauemmin, niin olisin voinut olla hänen lähellään viime

hetkellä. Jollen olisi jututtanut häntä monta päivää niin raskaista

asioista, hän voisi olla yhä elossa. Oliko hän järkyttynyt liikaa

vierailustani? Tähän suuntaan kulkivat ajatukseni. Näinkö se itsensä

syyllistäminen alkaa?        

   Mieleeni välähti, kuinka huojentuneelta Elli oli vaikuttanut, kun

hän oli saanut purkaa suruaan ja syyllisyyttään minulle. Taas

muistin Annulin sanat. Vaikka elämä olisi lyhyt, ei se sittenkään

ole turhaa. Ellillä oli ollut pitkä ja rikas elämä. Nyt varsinkin

olisi aivan järjetöntä ruveta säälimään häntä ja syyllistämään

itseään. Silti itkin.

 

                                                 XXX      

 

 

II  ITKU-IIKKA

 

          1. Pääskysenpoikia

 

   Niukkalan talossa vietettiin suurta juhlaa. Siellä oli meneillään

jokavuotiset suviseurat. Ne pidettiin talon lähes sata vuotta

vanhassa hirsirakennuksessa, sen pirtissä, joten niitä kutsuttiin

myös pirttiseuroiksi. Pihapiiriin oli rakennettu uusi komea

päärakennus, mutta vanha pirtti oli silti säilytetty kesäkäyttöön.

   Niukkaa ei talossa ollut muuta kuin nimessä. Vöyreä tila ja

isäntäväki hartaita uskovaisia. Aluksi oli tarkoitus kokoontua

pirttiin kuuntelemaan sanaa ja veisaamaan. Ensin oli siis tarjolla

runsasta sielun ravintoa ja sen jälkeen sai ruumiskin osansa.

Avoimesta ovesta näkyi pitkä pitopöytä, johon kannettiin kampanisuja

ja leipäjuustoa. Kuivalihakeittokin oli tulossa, mutta tällä

hetkellä se vasta tuoksui, joidenkuiden mielestä haisi,

valtavissa kattiloissa päärakennuksen keittiössä.

   Juhlatunnelma oli nousussa. Kaunis ja lämmin kesäpäivä. Koivut

jo pukeutuneet vehreään kesäasuunsa. Vanhat tuomet peittivät

häveliäästi kiemuraisiksi vääntyneet ja lohkeilleet runkonsa lumivalkeitten

kukkaterttujen alle. Linnut lauloivat aivan pakahtuakseen ja

puuhasivat pesiensä kimpussa. Ahkerat pääskyset suhahtelivat kuin

mustat nuolet ympäri pihaa. Useimmilla kiemurteli jokin hyönteinen

suussa. Niillä oli oikein rivitaloasuntoja vanhan rakennuksen

räystään alla. Sopuisasti kylki kyljessä. Ruokaa riitti,

linnuillekin, koska tilalla hoidettiin vielä suurta karjaa.

   Sääsket inisivät verenhimoisina koivikossa. Välttelivät vielä

tulemasta keskelle pihaa. Oli niille liian helteistä. Kesäinen

poutapäivä aiheutti näet hengenahdistusta noissa pisteliäissä

pedoissa, mutta annas olla, kun illan varjot lähestyivät ja

levittivät tumman verkkonsa raikkaalle nurmelle, silloin koittaisi

sääskien aika. Ne jo hioivat pistimiään letreälehtisten koivujen

tuoksussa.

   Saarnamies, kansakoulunopettaja, reservinluutnantti, osuuskaupan

johtokunnan puheenjohtaja, paikallisen uskovaisyhdistyksen

puheenjohtaja, kirkkoneuvoston voimallisin jäsen sekä kymmenpäisen

perheen toimelias isä hioi myös sanan miekkaansa. Opettaja Kiiskinen

oli maineikas ja tulisieluinen saarnaaja. Hänellä oli sana

hallussaan. Hän itketti seurakuntaa mielensä mukaan. Tilaisuuksien

jälkeen miehetkin pyyhkivät silmiään känsäisillä kourillaan ja

kiittelivät sanan virkistävästä kasteesta, mutta myös syntisiä

sieluja viiltelevästä ruoskasta. Armoitettu puhuja.

 

   Järven selkä kiilteli auringossa heijastaen sinisellä taivaalla

vaeltelevia poutapilviä. Nuoret punaposkiset ja herkät uskovaistytöt

muistuttivat vaaleine palmikkopäineen aivan enkelikuoroa, kun he  

virittelivät kuistilla taivasikäväänsä ja aloittivat hennoin ja

väräjävin äänin laulun ”Sen suven suloisuutta”. Sontakärpäset

tulivat esiin navetan takaa helteestä välittämättä ja istahtelivat

pitopöydän antimille. Naisväki niitä huiski esiliinoillaan

kauemmaksi.

   Vanhaemäntä suivaantui kerrassaan yhteen itsepäiseen pörisijään,

joka ei uskonut vähemmällä. Siispä hän ihmeen näppärästi sieppasi

sen kurttuiseen kouraansa, pisti toisen käden käppyräiset sormet

kämmenensä sisälle, onki kärpäsraukan niihin ja rusensi sen niin että

narskui. Litteä ja töhryinen jätös tipahti nurmelle, ja emäntä pyyhkäisi

sormiaan hameeseensa. Tämän jälkeen hän hieraisi nenäänsä ja vetistäviä

silmiään esiliinan nurkkaan ja oli sangen valmis astumaan pirttiin

ja antautumaan herkistävän tunnelman vietäväksi.

   Kaikilla muilla oli kohtalaisen auvoisa olo paitsi Niukkalan

vanhalla isännällä, jolla oli krooninen polte mahassa. Nytkin oli

menossa jo neljäs aspiriini tämän päivän kuluessa. Välillä hän otti

myös hiukan sootaa, ja helvetillinen närästys helpotti hetkeksi,

mutta muistutti taas vähän päästä olemassaolostaan. Ja ihmisraukan

raihnaudesta ja ehkä myös siitä tulevasta, toivottavasti vielä

varsin kaukaisesta, lähdöstä taivaan ihanaa suvea pällistelemään.

   Toinen vähemmän onnellinen kaveri oli Niukkalan nuoren emännän

uusin tuotos, pienoinen sylivauva, joka myös ukisi mahanpurujaan,

vaikka äiti kävi sitä vähän päästä nurkan takana imettämässä.

Lellutteli valkoisesta rinnastaan mahtavia suihkuja vauvan

viihdyttämiseksi. Pikkupojat viihtyivät mainiosti tirkistelemässä

nuoren äidin puuhia, mutta pikkuisen vatsa vain pömpötti ja naama

oli väärässä kuin vanhalla isännällä. Oli poika ainakin tullut

sukuunsa.

 

   Seuraväki oli jo siirtynyt pirttiin. Keittiön naiset vielä

juoksentelivat pihamaalla ja päivittelivät omia päivittelyjään.

Komensivat pojankoltiaisia kauemmaksi. Varsinkin Ventelän Saaran

avioton poika aiheutti huolta kuten aina ennenkin kaikissa

yhteisissä tilaisuuksissa. Vallu oli vasta kahdeksanvuotias, mutta

oli jo suorittanut enemmän kolttosia kuin moni kahdeksankymmentä

täyttänyt oli tehnyt koko elämänsä aikana. Ainakin jos hän oli oikeasti

uskomassa.

   Vallu ehti näpistää muutaman kampanisun ja pakeni saaliineen

pirtin taakse. Muut pojat olivat lähdössä kipittämään hänen

jälkeensä herkkuja havittelemaan kuin röyhkeä koiralauma luun

perässä. Silloin äidit komensivat kersansa sisälle. Pojat aseteltiin

penkeille istumaan sillä periaatteella, että aina oli välissä

aikuinen tai ainakin luotettava isosisko. Siispä täydellinen rauha

vallitsi. Ja odotus.

   Niukkalan isäntä silmäili suurta kultakelloaan, samoin opettaja.

Missä ihmeessä se saarnamies viipyi? Seurat tahtoivat muutenkin

venyä ylettömästi, joten ei tässä enää myöhästymisiä kaivattu.

Onneksi mullalle ja muinaisuudelle tuoksuvassa hämyisessä pirtissä

oli vielä melko viileätä. Ne mahtavat vanhat hirret. Ei sellaisia

enää löytynyt Suomen salomailtakaan. Pirtti aivan hengitti. Sitä

ilmaa oli helppo vetää keuhkoihinsa. Niin he sitä sitten vetivätkin.

Kymmenet ihmiset ja yhä kiihkeämmin, koska odotus alkoi käydä

voimille. Päästelivätpä sitä silloin tällöin uloskin.

   Oli hieno asia, että joku tylsimys ei ollut sytyttänyt piisiin

tulta. niin kuin kerran oli käynyt pari kesää sitten, ja seuraväki

oli ollut läkähtyä siihen kuumuuteen. Lisäksi tiedettiin, että piippu ja muuri

eivät enää kestäisi mitään leiskutteluja, joten turhat kuumentamiset

saivat jäädä.

   Kuumenemista tapahtui ja monenlaista. Pikkuvauvalla oli hiki ja

se rääkyi melkein lakkaamatta. Vanhalla isännällä oli tosin vilu ja hän

yritti ängetä itsensä penkkirivin keskelle pois avoimen oven

vierestä. Nuorille nämä oven edessä olevat paikat olivat mieleisiä.

Samoin ikkunoitten lähellä olevat. Saivat ihastella kaunista

suomalaista maisemaa ja toisella korvalla kuunnella saarnoja.

Tuttuihin virsiin he yleensä yhtyivät riemumielin. Se toi vaihtelua

ja nuorten kirkkaat ja puhtaat äänet olivat miellyttävää kuultavaa

möreitten bassojen ja kimakoitten tai honottavien naissolistien

joukossa.

   Opettaja ehdotti, että veisattaisiin ”Oi katsohan lintua oksalla

puun”. Siinä silmänräpäyksessä aloitti joku kimeä-ääninen naisihminen

laulamisen. Opettajaa harmitti. Hänen olisi pitänyt saada tehdä aloitus.

Hänhän se tiesi oikean korkeuden. Nainen aloitti liian ylhäältä. Itsekin tukahtui

vikinäänsä jo toisessa säkeistössä. Opettaja otti ohjat käsiinsä ja

aloitti kolmannen oikeasta sävellajista. Hänen mielestään asiat piti

tehdä oikein. Ei mitään turhaa tohelointia. Sitä hän ei voinut

sietää koulussa eikä kotona eikä osuuskaupassa eikä...

 

 - Lintu, hei lintu! huusi joku pikkupoika.

   Kaikki kääntyivät katsomaan. Toden totta. Pääskynen oli

pujahtanut sisälle matalasta oviaukosta, jopa kuistin läpi. Se

lenteli päättömästi sinne tänne. Poukkoili seinään, nokiseen mustaan

kattoon ja ritiseviin ikkunalaseihin, joista tosin moni ruutu oli jo

muutenkin säröllä.

   Opettaja veisasi komealla äänellään laulun loppuun. Keskeneräisiä

töitä hän ei myöskään sietänyt. Perheessä ei ollut tapahtunut kuin

yksi keskenmeno. Kaikki muut olivat tulleet täysiaikaisina tähän

maailmaan. Kai rouvakin tiesi miehensä periaatteista. Jopa

syntymätön sikiö.

   Nuoret tytöt ja miehet yrittivät olla viekkaita, mutta

pääskyselle he eivät pärjänneet. Tytöt nousivat seisomaan penkeille,

kohottautuivat somille varpailleen ja huiskivat epämääräisesti

huiveillaan äännähdellen samalla vienon naisellisesti:

 - Hus hus, tulehan tänne. Menehän ovesta. Mene nyt. Voi sinua

raukkaa.

   Kaikki katsoivat pää kenossa ylös pääskystä. Eivät sentään ihan

kaikki, vaan ainoastaan naiset ja lapset. Eivät sentään kaikki

naiset. Ei Väärälän emäntä, jonka niska oli jäykistynyt samaan

varpaita tähyävään asentoonsa jo kymmenen vuotta sitten.

   Minne ne miehet sitten katsoivat? He katsoivat vain jonnekin

puoliväliin. He katsoivat ahnaasti nuorten naisten pyöreitä ja niin

värisyttävän kiinteitä pohkeita, jotka herkullisina paljastuivat jokaisen

huivilla huitaisun kohdalla. Keveän kesähameen helma nousi, sääret

jännittyivät. Sitten laukeaminen ja uusi yritys. Onko nuori nainen

niin viaton vai niin ovela, että hän osaa sopivasti hetkauttaa juuri

niitä kriittisiä paikkojaan vyötärössä, lantiossa ja rinnoissa, jotta

hän saa miehet huumaavaan kiimaan ja kiihkoon?

   Nuori Anselmi nojasi rennosti valkoiseksi kalkitun leivinuunin

kylkeen ja hypisteli keveästi pusakkansa nauhoja, jotka roikkuivat

juuri sillä strategisesti oikealla kohdalla. Hän hypisteli hiukan syvemmältä

ja tuntuvammin ja oli juuri pääsemässä hyvään alkuun, kun joku

pikkukavereista nauraa räkätti kuuluvasti ja osoitti likaisella

etusormellaan Anselmin oikeata kättä. Nuorukainen punastui. Onneksi

muut eivät huomanneet. Sekin oli nimittäin suurta syntiä. Siitä

saattoi tulla mielisairaaksi, sanoivat saarnamiehet. Aivot kuulemma

mätänivät.

 

   Neitsykäisten kiehtova kesäinen esitys katkesi hetkessä, kun

Vallu posket vieläkin varastettuja nisuja pullollaan hypähti korkean

kynnyksen yli ja nakkasi kaksi kiveä. Ei toki syntisten naisten

suuntaan, vaan aivan viatonta luontokappaletta, tuota henkensä

edestä syöksähtelevää pääskyä kohden.

   Vallu oli paljon harjoitellut kivittämistä. Puhelinpylväät,

piharakennusten ikkunat, vanhaemäntä, lehmät, lampaat, lähes kaikki

tällä leveysasteella pesivät lintulajit, oravat sekä pulppuavissa

ojissa kevätriemuaan julistavat pulleat sammakot olivat olleet

poikaviikarin onnistuneen laukomisen kohteina. Virnistellen hän oli

ihastellut kättensä töitä. Hiljalleen nytkähteleviä sammakonraatoja,

joista limaiset sisälmykset verkalleen valuivat keltaisten

rentukoitten varjostamille liejuisille kiville.

   Aina eivät osumat silti onnistu tarkka-ampujaltakaan. Ensimmäinen

kivi räsähti ikkunaruutuun aika lähelle lintua, mutta toinen ikävä

kyllä napsahti keskelle opettajan hikisenä pisaroitsevaa kaljua.

Kiiskinen, jolla jo ennestään oli varsin vahvoja ennakkoluuloja

poika-parkaa kohtaan, hyppäsi pystyyn ja karjaisi:

 - Nulikka, ulos!

   Sitten hän totesi parhaalla komentoäänellään, olihan hän

reservinluutnantti:

 - Hakekaa haavi!

   Joku nuori mies livahti ulos ja palasi sekunnin kuluttua haavi

kädessään. Opettaja nyökkäili hyväksyvästi. Tuo Martti olikin ollut

hänen mallioppilaitaan. Kyllä se ainakin tulee armeijassa

pärjäämään. Nuorukainen oli lisäksi komea mies, melkein kuin

kaimansa Martti Katajisto, mutta hänestähän ei kylällä tiedetty.

Elokuvat olivat pahinta syntiä. Opettaja oli hyvin tarkka

listatessaan erilaisia synnin muotoja. Ei koskaan erehtynyt antamaan

lasten voimistella musiikin tahdissa. Se olisi melkein kuin tanssia,

jos rompotus kuuluisi taustalla ja viattomat lapset kiemurtelisivat

kuin käärmeet paholaisen viitoittamia koukeroita.

 

   Martti alkoi pyydystellä lintua haavillaan. Se onnistuikin

ennätysajassa. Tytöiltä pääsi ihailevia tirskahduksia.

 - On se Martti taitava. Noin helposti sai pääskysen haaviinsa. Hih

hih.

   Nuoret olivat juuri lähdössä ulos päästämään vankia vapauteen,

kun Vallu taas ilmestyi oviaukkoon. Hän katseli lintua arvioiden.

Pääsky oli todella voipunut eikä jaksanut enää pyristelläkään.

 - Annetaan se kissalle.

 - Hyi sinua Vallu, kun olet raaka.

   Nuoriin tuli liikettä. He veivät linnun ulos ja alkoivat

irrottaa siitä ohutsiimaisesta haavista. Vaikea tehtävä. Martti

koukkaili paksuilla kankeilla sormillaan, sillä hän oli jo ehtinyt

tutustua kovaan ruumiilliseen työhön. Sitten kaikkein siropohkeisin

neitonen, nimeltään Salli, tuli apuun. ja hoikilla hiukan

vapisevilla sormillaan päästeli lintua paulasta. Kerran se nokkasi

kipeästi tyttöä sormeen.

 - Ai kun sattui, kihersi Salli ja ojensi sormensa Martille, joka

heti puhalsi kipeään paikkaan ja katsoi ihailevasti neitoa. Se oli

melkein kuin käsisuudelma. Siroa, herkkää ja unelmoivaa kuin

rokokoomaalauksessa.

   Pääsky saatiin irti, mutta Martti nähtävästi joutui Sallin

pauloihin. Kun lintu vihdoin oli hiukan pökkeröisenä ja vaappuen

kohonnut korkeuksiin tai ainakin rakennuksen räystäälle, nuoret ja

lapset palasivat hidastellen pirttiin.

 

   Siellä vanhempi väki jo todella kummasteli saarnamiehen

viipymistä. Hänestä ei tiedetty paljoa. Kukaan ei ollut kuullut

hänen saranaavan, ja se johtui siitä tosiasiasta, ettei Iikka

Illikainen koskaan ennen ollut saarnannutkaan. Hän oli jo

viisissäkymmenissä, asui kaukaisella syrjäkylällä töllissään ja oli

harras uskovainen. Siitä oli aina parhaana todisteena lasten

lukumäärä, ja heitä oli perheeseen kertynyt yksitoista pientä Iikkaa

ja Almaa. Tämä Niukkalan pirtin tilaisuus olisi Iikalle

ensimmäinen esiintyminen.

 - Pidä sinä, veli, ensimmäinen puheenvuoro, ettei väen tarvitse

turhaan sisällä istua, kehotti isäntä opettajaa.

   Tämä nousikin sukkelasti etupenkistä ja astui pitkän pöydän

taakse. Sille oli levitetty puhtaanvalkoinen liina, ja suuressa

posliinimaljakossa, jota kiersi vaaleanpunainen ruusuköynnös,

nuokkui keltaisia niittyleinikeitä ja sinisiä metsäkurjenpolvia. Keskellä

vankkaa pöytää ammotti avonaisena vanha pölyinen raamattu. Ei mikään

uusi vääräuskoisten nykykielelle suomentama ja seurakuntaa harhapoluille

houkutteleva laitos, vaan ehtaa tavaraa 1700-luvulta. Se josta

heidän oppi-isänsäkin oli herättävät saarnansa laatinut.

   Kiiskinen selasi kirjaa löytääkseen sopivan kohdan. Aivasti ja

aloitti. Paatoksella ja kaljuaan myöten itsevarmana. Maskuliininen

jämpti mies.

   Hän otti aiheekseen taivaan linnut, ne pienet pääskysenpojat,

 jotka pesässään odottivat oranssinväriset pikkuruiset suut sepposen selällään

rakasta äitiään, joka toisi heille mehevän hyönteisen.

 - Sontakärpäsen, kuiskasi joku pieni poika.

 - Niin juuri. Usein tämän maailman herkut ja viettelykset ovat

pelkkiä sontakärpäsiä Jumalan lasten suussa. Pääskyemo yrittää

parhaansa, mutta hänellä ei ole muuta tarjottavaa rakkaille

lapsilleen, jotka itkevät nälkäänsä ja kaipaavat emoansa. Niin moni

meistäkin on jo menettänyt rakkaan emonsa. Poikaset itkevät ja

nyyhkivät, kuten moni uskovainenkin äiti, vanha ja huolien rypistämä,

nyyhkii, kun tietää poikansa kiertelevän maailman turuilla.

Tuhlaajapoikana synnin hekumasta nautiskellen.

   Kiiskinen piti pienen odottavan tauon. Nuoret miehet kuuntelivat

tarkkaavaisina. Mutta eikös vaan, eräs emäntä nyyhkäisi hieman.

Siitä se alkaa. Opettaja tunsi suurta tyytyväisyyttä taidostaan Se

oli tärkeä leiviskä, joka hänelle oli armosta annettu. Taito

liikuttaa koviakin sydämiä ja saattaa niitä taivaan tielle.

   Pääskysen pesää ja poikasten ikävää kuvattiin moneen kertaan. Yhä

herkullisemmin sanakääntein. Opettajan ääni nousi itkuiseksi ja

kiihkeäksi. Taas se sama emäntä nyyhkytti ja eräs laiha vanhapiika

nousi oikein seisomaan kuivahtaneille ja hintelille koivilleen,

nosti kätensä pystyyn ja kimitti:

 - Ole kiitetty, Herramme Jeesus. Kiitos, kiitos, kiitos.

   Hän otti jo pari tanssahtavaa askelta aikoen ruveta pyörimään

ympäri ja omituisesti onnahdellen osoittamaan iloaan pelastumisensa

johdosta. Silloin joku naisihminen taputti häntä rauhoittavasti

olalle. Vanhapiika ei ollut kovin viekoitteleva miesten mielestä.

Kuivanoloinen, mutta kiihtyi kyllä seuroissa.

 - Pieni pääskysenpoika kurkottaa ulos pesästään. Haluaa tutustua

suureen, mutta viettelyksiä täynnä olevaan maailmaan. Kun ei vain

kurkottaisi liian pitkälle reunan yli. Mitä sille tapahtuu?

Kurkottaa ja kurkottaa, sitten alkaa pudota. Alas ja alas. Pienet

siiventyngät räpyttelevät kiivaasti, mutta eivät vielä kanna. Niin

se raukka putoaa maahan, kylmälle ruoholle. Siinä se itkee ja

valittaa. Kuka sitä kuulee? Emo tulee. Voi voi sitä pohjatonta

surua, mitä äiti-pääskysen rakastava sydän tuntee. Osaako hän

auttaa? Ei osaa. Ei valitettavasti osaa.

   Opettaja piti taas luovan tauon. Kumma, ettei vieläkään syntynyt  

säpinää. Taas ne kaksi naista hiukan liikahtelivat ja huokailivat.

Keltään muulta ei edes silmä kastunut. Toljottivat vain ovelle ja

odottivat saarnamiestä. Kuka se nyt parempi olisi kuin hän?

Kiiskistä oikein närkästytti.

 - Siinä kylmällä ruoholla, mustan ja armottoman maan povessa, se

odottaa ylösnousemustaan taivaan kotiin. Turhaan. Kissa on jo

hiipimässä paikalle. Musta- ja harmaaviirullinen julma kissa. Se on

valmiina iskemään kyntensä ja terävät hampaansa, ne kulmahampaansa,

saaliiseensa.

   Opettajalla oli hyvät tiedot myös luonnontieteessä. Kannatti

samalla aina yrittää valistaa kansaa. Kissan koko anatomiaa hän ei

kyllä ruvennut luettelemaan. Käykööt koululla ölläilemässä kissan

luurankoa, joka hänellä oli kaapissa.

   Itse asiassa oma Mirri, joka kuoli lähes luonnollisen kuoleman

naapurin koiran kidassa. Kiiskinen ehti sen vaivoin pelastaa

pahemmilta vaurioilta. Säilyi sentään selkäranka ehjänä. Koiraa hän

uhkaili samalla kohtalolla. Jollei rakki muuta tapojaan, se saa

seisoskella mukuloitten töllisteltävänä hyllyllä lasioven takana.

Tänä päivänäkään ei perhe tiedä, kenen kissasta on kysymys. Kissoja,

varsinkin kolleja, katoaa varsin tiuhaan maaliskuulla.

   Opettajan pitämä tauko oli liian pitkä. Vanhanpiian nyyhkiminen

lakkasi, ja toinen nainen oli lopettanut jo aikoja sitten. Voi itku,

kun ne on tänään jaakeita.

 - Niin, kissa eli saatana on tulossa. Mistä löytyy apu ja armo?

Löytyy, löytyy. Taivaan Isä rientää avuksi. Vapahtaja pelastaa

harhautuneen poikasen sielunvihollisen katalasta haavista ja kantaa

hänet takaisin pesän lämpöön. Taivaallisen rakkauden lämpöön.

   

 - Nyt se tulee!, huusi joku ovelta.

   Niukkalan isäntä nousi ja käveli raskain ja omistavin askelin

pirttinsä poikki. Nuoret antoivat nöyrästi tietä. Sitten hän

saapasteli kuistilta pihalle ja ehti sopivasti kättelemään

Illikaisen ja tämän vanhimman pojan, joka oli lähtenyt isälle

kuskiksi. Ikivanhalla kotterolla, jota mikään auto ei tunnustaisi

sukulaisekseen.

 - Taisi autosta loppua bensiini, supisi Kiiskinen ivallisesti. -

Taisi loppua jotakin muutakin. Koko puhti.

   Joku nuori mies naurahti. Opettajaa kismitti. hänestä tuntui,

että tämänpäiväinen puhe ei ollut ihan niitä parhaimpia. Kaikessa

kiireessä ja hälinässä hän ei ollut pystynyt keskittymään. Hän ei

muuten sietänyt keskittymiskyvyn puutetta. Nyt hän oli sekoitellut

päivänselviä asioita. Pääskysenhän piti päästä taivaaseen eikä

takaisin maalliseen pesäänsä. Lintu vapautettiin saatanan haavista,

mutta rehti Martti nyt edusti kaikkea muuta kuin paholaista. Hänhän

sen rääpäleen juuri pelastikin.

   Opettaja ei myöskään voinut sietää epäjohdonmukaisuutta. Nyt hän

oli itse syyllistynyt siihenkin. Onneksi ei vaimo ollut kuulemassa.

Siitä oli tullut kumman kriittinen eikä se enää ihaillut häntä yhtä

estottomasti kuin nuorena. Kuunnellut häntä pää kallellaan

silmissään haltioitunut kunnioitus miehensä viisautta kohtaan. Nyt

se mokoma väitti, että hän muka hukkasi punaisen langan. Pitäköön

itse huolen langoistaan raanuja kutoessaan. Ei ole naisen asia tulla

miestä neuvomaan.

   Mihin tämä Suomen kansa on menossa, kun tyttölapset rupeavat

repimään suutaan? Kiiskinen valvoi tarkoin luokassaan, että jos

tyttö osoittautui kovin tietäväksi ja suulaaksi ladellessaan

ulkomuistista pitkää historian läksyään, opettaja nopeasti keskeytti

hänet ja antoi puheenvuoron hitaalle ja päätään raapivalle pojalle,

joka takelteli ja unohteli ja pääsi viimein loppuun opettajan

myötämielisellä avustuksella. Mutta kysymyksessä oli sentään poika

eli tuleva MIES. Opettaja ei voinut sietää hömpötyksiä naisten tasa-

arvoisuudesta.

 

   Lopuksi Kiiskinen tyylikkäästi iloitsi kahdella lauseella

pääskysen pojan pelastumisesta, kehotti seuraväkeä noudattamaan

esimerkkiä ja toivotti heille Jumalan rauhaa.

   Reservinluutnantti Kiiskinen tiesi, milloin tilanteesta on

vetäydyttävä mahdollisimman vähin tappioin. Useimmat naiset

kuuntelivatkin hänen puheensa loppuun asti. Muut jo kääntelehtivät ja

Niukkalan emäntäkin lähti kuistille vierasta vastaan.

 

          2. Sanaton saarna

 

   Illikainen saateltiin kohteliaasti pirttiin. Koska jo muutenkin

oltiin niin paljon myöhässä, hänelle ei tarjottu kahvia, mutta

kylläkin lasillinen raikasta vettä. Tämän mies ryysti kiireesti

kupuunsa. Maiskutteli paksuja huuliaan ja kiitti.

   Seuraväki mittaili miestä todella kiinnostuneena. Illikainen oli

keskipitkä, tukevatekoinen raskaan työn raataja. hieman kumara ja

pukeutunut mustaan melkein vihertäväksi kuluneeseen takkiin. Se

kiristi joka paikasta. yksi nappi pysyi sentään kiinni rinnan  

kohdalla. Solmiota ei ollut, vaan monien pyykkäysten harmaaksi

vanuttama paita pilkotti törröttävien kauluksen käänteitten välistä.

Kenkiä ei ehditty huomata, koska mies katosi sen pitkän pöydän

taakse. Melkein katosi, sillä kun hän istuutui, hän ei enää

ollutkaan yhtä kookas. Jalat olivat nähtävästi suhteettoman pitkät,

joten lyhyt yläruumis hädin tuskin näkyi raamatun takaa.

   Illikainen tosiaan rojahti paikalleen. hän oli väsynyt pitkästä

ja pölyisestä matkasta. Herkkänä ihmisenä hän tajusi, että

ensiesiintymiselle ei ollut varsin suotuisaa, jos kuulijat joutuivat

odottelemaan tuhottoman kauan kuumassa tunkkaisessa pirtissä. Joku

oi väkisin yrittänyt avata yhtä ikkunaa, saadakseen jonkinlaista

ristivetoa aikaan, mutta silloin oli yksi ruutu särähtänyt

lattialle, ja hommasta luovuttiin. Niukkalan isäntä oli katsonut

kiukkuisesti vanhaa piikaa, sillä hän juuri oli pyrkinyt aukomaan

sitä räppänää. Valitteli, että happi loppuu.

 - Jos happi loppuu, sopii mennä pihalle eikä ruveta särkemään

paikkoja. Toivottavasti tästä jää vielä sen verran jäljellä, jotta

voimme taas ensi suvenakin viettää seuroja minun pirtissäni.

 

   Sitten aloitettiin. Muka, sillä taas kerran odotusta. Illikainen

istui jäykkänä pöydän takana. Katse suunnattuna vastapäiseen

muuriin. Juuri sopivasti seurakunnan päitten yli. Niinhän aina

neuvotaan konserttilaulajiakin pitämään katseensa tiukasti jossakin

kuulijoitten yläpuolella.

  - Se keskittyy.

  Tämä oli vielä hyvin myötämielinen lausahdus. Osoittaa esiintyjän

halua antaa kaikkensa, jos hän keskittyy ennen tehtäväänsä. niin kai

kirurgikin tekee, eikä ala huitoa puukollaan sinne tänne. Pitää

keskittyä ja sitten antaa parhaansa.

- Miksei se aloita?

  Siihen ei tiennyt vastausta kuin Illikainen itse. Ainakin

hämärästi. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Mitään ei tullut

mieleen.

 - Miksei se lue ensin Suuresta Kirjasta?

   Sitä Iikka ei juuri tehnyt. Hän oli niin kangistunut, ettei olisi

varmaankaan löytänyt mitään sellaista kohtaa raamatusta, mistä olisi

voinut aloittaa.  

 - Veisataan ensin virsi, ehdotti opettaja.

   Veisattiin kolmetoista säkeistöä, joista ainoaankaan Illikainen

ei yhtynyt. Hänen asentonsa oli vain hieman muuttunut. Hän oli

liukunut pari senttiä alemmaksi tuolillaan. Kutistunut. Kuten koko

saarnamiehen homma.

   Ihmiset katselivat toisiaan, mutta eivät voineet tehdä muuta kuin

odottaa. Monen sydämessä käväisi jo sääli miesparkaa kohtaan.

Raukka. Sehän ei saanut sanaa suustaan. Opettaja kohensi ryhtiään.

No turha tuota oli enää pelätäkään. Ei siitä ollut haastajaksi.

Mikäpä tässä on istuskellessa. Kun vain pian päästäisiin kahville.

 

   Toinenkin virsi veisattiin. Taas oli saarnamies tai oletettu

saarnamies kutistunut pari senttiä. Hänen karkeatekoinen

harmaahapsinen päänsä oli vaipunut olkapäitten väliin.

Mäntysaippualla pesty eloton tukka törrötti hölmistyneenä. Uurteiset

kasvot olivat nyt hieman painuneet pöytää kohden. Silmät tuijottivat

toivottomina ja surullisina putipuhdasta pöytäliinaa. Yhtä valkoinen

ja tyhjä oli Iikankin aivojen taulu. Kun olisi muistanut edes yhden

raamatunlauseen, mutta kun ei.

   Paksusuoniset ja kömpelöt, valtavan suuret kourat alkoivat haroa

pöytäliinaa. Känsät takertuivat sinisillä langoilla ommeltuihin

hentoihin kukkakuvioihin. Kumarat hartiat nytkähtelivät. Rinnasta

nousi hiljainen huokaus. Suuri kyynel pusertui toisesta silmästä ja

valui nenän vartta pitkin rohtuneille huulille. Mies lipaisi sen

kielellään suuhunsa. Jotakin vilvoittavaa kosteutta tässä

kärsimyksen erämaassa.

   Seuraväki alkoi jo olla levotonta. Huijauksen makua. Pettymystä.

Myötätuntoa, vieläpä melkein kauhua. Tunnelma sen kun vain  

tiivistyi.  Opettajakin tunsi jopa sääliä virkaveljeään kohtaan. Voi

reppanaa. Samalla alkoi huoli nousta mieleen. Hän oli ajanut komean

autonsa varjoon pirtin seinustalle. Pikkupojat kävivät vähän päästä

ulkona, vaikka vanhemmat kuinka kielsivät. Vallu johti porukkaansa

kuin sissipäällikkö. Ettei ne vaan ala kivittää niitä pääskysiä ja

mojauta saman tien hänen kiiltävää ajopeliään. Täytyisikö käydä

pihalla katsomassa tilannetta? Ei viitsisi tästä etupenkistä oikein

lähteä. Pitäisivät ehkä mielenosoituksena ja seuraisivat perässä.

   Kaksi emäntää vaihtoi hiljaisella äänellä kuulumisia. Sitten

sentään vaikenivat. Ei tässä muutakaan osannut tehdä. Mitähän se

mies aikoo?

   Iikka ei kai aikonut mitään. Hän yritti rukoilla ylhäältä sanoja,

mutta mitään ei herunut. Ja niin kuin hän oli koko elämänsä

haaveillut tästä hetkestä. Hän, Iikka Illikainen, joka ei

todellakaan ollut kovin arvostettu kylällä, oli aina hartaasti

toivonut voivansa jakaa jotakin taivaallisesta aarrearkusta

janoisille ja kärsiville ihmisille. Mitähän Alma sanoo, kun kuulee

tästä? Ja lapset?

   

   Silloin se alkoi, mutta ei puhe ja saarna vaan Iikan surkea itku.

Kyyneleet valuivat, nenä tuhisi ja suuret kourat haparoivat vuoroin

pöytäliinaa ja vuoroin ryppyisiä kasvoja. Nyyhkytykset kovenivat.

Suuri mies itkemässä sydämensä pohjasta. Se oli niin aitoa, että jopa

Vallukin oli hiljaa.

   Sieltä täältä alkoi kuulua itkun hyrinää. Vaikerrusta, siiten

liikutuksia. Ihmiset nousivat ja halasivat toisiaan, itkivät ja

pyysivät anteeksi. Antoivat anteeksi. Jopa Niukkalan isäntä

nuoremmalle veljelleen. Halasivat, tursasivat nenäänsä ja

taputtelivat hartioille.

   Valtava julkinen pyykinpesu. Pikkulapsetkin vollottivat. Ehkä

vähän pelkäsivät, kun näkivät raavaitten miesten sortuvan akkojen

lailla ulisemaan. Keittiön väki tuli ihmeissään katsomaan ja yhtyi

kuoroon. Melko maalliseksi tunnettu pikkupiika pyysi Niukkalan

emännältä anteeksi useita näpistyksiään. Emäntä halasi ja lohdutti.

Myöhemmin kyllä kerrottiin, että piialle ei enää myönnetty uutta

pestiä Niukkalassa.

 

   Tätä kesti kauan, ehkä runsaan tunnin. Hyriseminen vaimeni

hiljalleen. Yksinäisiä niiskauksia kuin pikkulapsilta. Ihmiset

katsoivat toisiaan ja hymyilivät.

 - Olipa virkistävää.

 - Olipa vapauttavaa.

 - On niin hyvä mieli, kun sai tuntonsa puhtaaksi.

 - Voi mikä armoitettu saarnamies tuo Illikainen onkaan.

 - Tällaista saarnaa en ole kokenut ikipäivinä.

 - Kiitos sinulle, Iikka, että ravitsit meitä virkistävällä elämän

vedellä. Kyynelten virralla. Jumalan lasten ilonkyynelillä. Kiitos

tästä saarnasta.

 

                                               XXX

 

III  MYÖHÄSTYNEET HAUTAJAISET

 

          1. Paratiisin portilla

   Pienen valkoiseksi maalatun puukirkon kellot kumahtelivat harvaan

tahtiin. Sydämen vajaatoimintaa. Kesäkuun alkupäiviä kaukana

pohjoisessa, hiljaisen erämaajärven rannalla. Suvi oli myöhässä niin

kuin usein täällä karussa napapiirin ilmastossa. Se kyllä tuli sitten

aikanaan, sitäkin kukoistavampana ja suloisempana. Tosin liian

lyhyenä.

   Kyläläiset pysähtyivät kuuntelemaan kellojen sanomaa.

 - Nyt sitä Mattia sitten viedään. Vihdoin ja viimein. Olisin mennyt

hautajaisiin, mutta kun tuntuu, että se mies on ollut kuolleena jo

monta vuotta. Ikään kuin hautajaiset olisivat myöhässä. En

sittenkään saanut lähdettyä. Onhan siellä jokunen sukulainen

kuitenkin.

   Pieni hautajaissaatto rahisi pitkin kapeata hiekkakäytävää

avatulle haudalle. Vakavailmeinen hieman kumara suntio johti

joukkoansa. Ontuen lievästi. Vamma oli muisto sodasta, jossa hän

myös oli johtanut joukkuettaan taistelun tiimellykseen. Monet

kaatuivat. Vaipuivat vainajiksi, kuten tämäkin tässä arkussa. Tosin

kolmisenkymmentä vuotta sodan jälkeen.

   Suntio tunsi arkussa makaavan aseveljensä varsin hyvin. Tunsi

syvää myötätuntoa häntä kohtaan. Samalla tavalla oikeata jalkaansa

ontuvaa. Kohtalo oli vain ollut muuten erilainen. Raskaampi kuin

suntiolla.

   Arkku seurasi keinahdellen. Tottumattomia nuoria sukulaispoikia

oli haalittu sen verran kokoon, että tästä matkasta selvittiin. Yksi

vanhempi mies, vainajan veli, oli ainoa kokenut kantaja. Hänen piti

ihan jarrutella, jotta nuoret virmat kaverit eivät olisi pistäneet

juoksuksi halutessaan päästä mahdollisimman pian eroon tästä

vaikeasta ja tunteita kuohuttavasta tehtävästä. Hyvää se niille

tekee, että joutuvat vähän ajattelemaan elämän varjopuoliakin.

Elämän lakastumista. Katoavaisuutta.

 

   Seisottiin haudan ympärillä. Arkkua jo laskettiin maan syliin.

Myöskin vaativa ja huolestuttava toimenpide. Suntio oli koko ajan

silmä tarkkana, etteivät pojanjullit päästä hihnoista irti liian

aikaisin. Nykimistä ja lisää kehdon keinutusta. Pohjalla rasahti.

Suntio rykäisi helpottuneena. Selvän teki.

   Vaikka oli jo kesä, siunaus oli tapahtunut kirkossa. Omaiset

olivat halunneet niin. Liian monta viluista ja raihnaista täti-

ihmistä joutuisi seisoskelemaan epätasaisella haudan reunalla.

kipeine ja turvonneine nilkkoineen. Niinpä haudalla pidettävät

seremoniat jäivät varsin lyhyiksi. Pappi oli vakava ja asiallinen.

Yritti saada tunnetta mukaan, mutta oli suntio kuullut

lennokkaampiakin puheita kappalaisen suusta.

   Omaisia oli kourallinen. Sisaria ja heidän perhettään. Kyyneleitä

ei näkynyt. Suntiolla oli tapana laskea itkijöitten määrää. Ei

millään pahalla, mutta jotakin sitä täytyi ajatella, kun lakkaamatta

joutui seisomaan kipeällä jalalla ja odottelemaan tehtävän

päättymistä.

   Olipas sentään kyyneliä. Nuorin sisarista, joka tiedettiin

ylettömän hermoherkäksi, luultavasti äidin perintöä, nyyhkytti ja

tursasi holtittomasti. Hyrisi melkein koko ajan. Ja niisti terävää

punaista nenäänsä. Suntio sovitteli veljen avustuksella häkkyrää

haudan suojaksi, jonka jälkeen pieniä vaatimattomia kukkalaitteita

aseteltiin kummun päälle. Joku pieni sukulaistyttö laittoi toisten

joukkoon kirkkaankeltaisen tervehdyksensä. Kuusi pörhöllään oleva

voikukkaa.

   Suntio nosti katseensa ja antoi sen lipua kiviaidan takana

olevalle niitylle. Keltaisenaan voikukkia. Aurinkoa ja kesän

lupausta. Kukat oli nopeasti laskettu ja pastori aloitti virren.

Suntio yhtyi siihen komealla bassollaan. Kirjaa hän ei tarvinnut.

Saattoi osata virsikirjan ulkoa kannesta kanteen kuin paraskin

lukkari. Aina se sama: ”Sun haltuus rakas Isäni...”. Miksi ei

koskaan äitini? Monille haavoittuneille ja kuoleville ÄITI oli juuri

se viimeinen sana, minkä he jaksoivat lausua.

 

   Toisessa todellisuudessa, uudessa ja tutkimattomassa, harjoitteli

Masa, viralliselta nimeltään Matti Elmeri Niittyranta, ensi

askeleitaan. Mielipahakseen hän huomasi yhä ontuvansa. Pääsi sentään

liikkeelle, toisin kuin maallisen korpivaelluksensa viitenä

viimeisenä vuotena. Ehkä tämä tästä korjaantuu, kun pääsee

peremmälle.

   Kauempaa kuuluikin jo laulua. Taisi olla se sama ”Sun

haltuus...”, joka kajahteli vielä tuolla alhaallakin, tosin aika

epäsointuisena täkäläiseen musiikkiin verrattuna. Jostakin kuului

myöskin soittoa. Mikä lienee peli? Ettei vain hanuri, se paholaisen

soitin? Jotakin kimeämpää. Kumma kyllä Masa tiesi nyt paljon

sellaista, jolle ennen ei ollut edes nimeä. Soittopeli oli harppu.

Ettei vain sekin ollut synnillinen kapine. Kas kun nyt täällä, mutta

voihan olla, että tämä Paratiisin esipiha oli vielä jotakin

maallisempaa aluetta, kun ei tarkalleen tiedetty, millaista porukkaa

oli tulossa. Taivaan ihanuuteen. Olivatko kaikki edes uskomassa?

   Lähellä oli portti, ja Masa aikoi juuri lähteä sitä avaamaan, kun

alakerran veisaaminen loppui, ja hautajaisväki alkoi kävellä portin

luokse pysäköityihin autoihin. Melko reipasta tahtia. Täti-

ihmisetkin. Oli sittenkin aika kolakkaa. Hautajaisissa on muuten

aina läsnä sisäinen viileä kuoleman henkäys, oli vuodenaika mikä

tahansa. Toinen syy kiireiseen lähtöön oli edessä kangasteleva

voileipätarjoilu seurakuntasalissa. Sotaveteraanien kustantama.

   Masa halusi ihan vain kohteliaisuudesta seurata omat

maahanpanijaisensa loppuun asti, ainakin täällä haudalla, joten hän

kurkisteli alas. Näki harmikseen vain poistuvia selkiä. Velipoikakin

tuolla. Ja sen änkyrä vaimo. Naista katsellessaan Masalle tuli ihan

hyvä mieli siitä, että oli sentään saanut säästyä edes avioliitolta.

Montaa muuta ikävää asiaa hän ei sitten ollut onnistunut

välttämäänkään.

   Vainaja oli kyllä pannut merkille nuorimman sisaren, sen Selman,

itkeskelyt. Nyt hän tiesi, että joissakin opeissa uskotaan, että

poismennyttä ei saa itkeä ja surra liian kiihkeästi ja

epätoivoisesti. Kuolleelle sielulle tulee paha olo ja hänen on

vaikeata jatkaa matkaansa. Omaisten pitää osata päästää irti

rakkaastaan. Antaa leijan liidellä taivaalle.

   Masasta tuntui, ettei sisaren märiseminen niinkään johtunut

ikävästä isoa veljeä kohtaan, vaan pikemminkin hermostuneesta

luonteenlaadusta. Siispä mies ei tuntenut enää olevansa sidottu

maallisiin, vaan täysin valmis jatkamaan taivaallista vaellustaan

ihanille kukkakedoille.

 

   Matti avasi rohkeasti portin ja aikoi työntyä sisälle. Ei hänen

elämänpiirissään ollut ennenkään kursailtu ovella eikä pyydelty

lupaa astua sisään. Ängettiin vaan korkeaan kynnykseen kompastellen

pirttiin, vetäistiin lakkireuhka päästä ja istahdettiin muitta

mutkitta ovensuupenkille. Hyvät päivät kyllä muristiin jos niin

sattui, ja talossa oli puhelias emäntä.  

   Yllätys, yllätys! Portille ilmestyikin jokin olento, joka

karskisti kuin vääpeli väitti, ettei sisälle ollut tulemista. Ei

vielä. Masa kovasti kummasteli, miten niin ei vielä.

 - Olen minä jo tätä odotellut. Peräti viisi vuotta liikkumattomana

sairaalan letkuissa. Jos olenkin myöhässä enkä etuajassa?

 - Ei siitä ole kysymys, sanoi vahti kylmästi.

   Masalle tuli mieleen ne monet aika nöyryyttävät käynnit

sosiaalivirastoissa ja kunnassa, joita hän oli invalidiksi tulonsa

jälkeen joutunut suorittamaan. Byrokratiaa ja usein kohtuutonta

välinpitämättömyyttä. Hän siis turvautui niihin samoihin tehottomiin

lauseisiinsa kuin maan päälläkin:

 - Jos nyt sentään. Toin lisää papereita. Jos vielä yrittäisitte

järjestää. Ehkä tulen ensi viikolla kysymään. Jos sittenkin...

 - Ei näy olevan mitään papereita eikä niistä täällä olisi

hyötyäkään. Katsopas, meillä on sellainen käytäntö, että tänne

asukkaaksi pyrkijän pitää ensin antaa tarkka selostus toiminnastaan

ja ansioistaan entisessä elämässään.

   Masa aivan hätääntyi.

 - Minä kun en ole noita kirjamiehiä. Kovin olivat nuo minun

opintoni hataria. Lukemaankin opin melkein sattumalta. En edes

kiertokoulua saanut käydä loppuun, kun piti niin varhain mennä

töihin. Kylälle ja savottaankin. En millään pysty kirjoittamaan

sellaista raporttia.

 - Äläpäs nyt hoppuile. Ei sellaista täällä vaaditakaan. Kukaan ei

pystyisi väsäämään meille kelpaavaa tekstiä. Annamme sinulle niin

sanotun videonauhan katseltavaksesi. Samalla seuraamme reaktioitasi

ja teemme tarpeelliset johtopäätökset taivaskelpoisuudestasi.

 - Tarvitaanko siihen oikein televisio? Sitten en voi katsoa sitä

nauhaa. Televisio on meidän piireissämme raskasta syntiä. Paholaisen

sontaluukku. Ei pesukoneenkaan pyöritystä saa töllistellä

sivuikkunasta. Jos vaikka sattuisi naisten vaaleanpunaisia pöksyjä  

riettaana houkutuksena kieppumaan silmien edessä. Olen ollut uskossa

jo nuoresta miehestä alkaen. Minä en voi istua

pilkkaajien penkillä.

 - Joko lopetit? kysyi vartiomies tylysti. - Kun ei niin ei. Tuolta

kauempaa menevät portaat suoraan alas. Siitä vaan.

 - No saatanhan minä takaisin maailmaankin palata. Kun vain saisin

olla hieman terveempi ja liikuntakykyinen. Kyllä se velipoika

kummastelee. Kun ei vain saisi halvausta sekin.

 - Kuuntele edes. Eivät ne portaat takaisin maailmaan johda, vaan

suoraa päätä helvettiin.

   Vahti vetäytyi sisälle ja aikoi jo ruveta sulkemaan porttia,

jonka raosta hän oli Masalle määräyksiään ladellut.

 - Ei, ei. Odottakaa, huusi Matti hädissään. - Takaatteko varmasti,

että tämä nauhan katseleminen ei yhtään lisää minun syntitaakkaani?

 - Emme lupaa mitään. Ei meitä sovi kiristää. Hyvän asian vuoksi

täytyy osata tinkiä periaatteistaan. Elämässä tarvitaan hiukan

joustamista, jopa virkatehtävissäkin.  Ota tai jätä.

 

   Olento raplasi oven kanssa uudestaan, ja silloin Masa parkaisi

kuin sielunsa hädässä:

 - Odottakaa. Katson nauhan. Missä se televisio on?

   Vahti näytti jostakin esille putkahtanutta laitetta, tuli

asettamaan nauhan videoon, työnsi tuolin vieraansa taakse ja tökkäsi

nauhurin käyntiin. Masa rojahti tuoliin perin huolestuneessa

mielentilassa. Että ensitöikseen täällä viettelevät synnin teille,

Mutta maassa maan tavalla. Olihan hänen rintamallakin, aina muuten

etulinjassa, täytynyt opetella monia kummallisuuksia ja noudattaa

rankkoja ja hänelle tuiki vastenmielisiä määräyksiä. Pakko kai

tämäkin esitys oli seurata alusta loppuun.

 

          2. Kaksipäinen hirviö  

 

   Aivan toisenlainen kulkue matkasi Lapin kairassa noin

parikymmentä vuotta ennen Talvisodan syttymistä. Nuori roteva mies

reppu selässä ja suuri matka-aski toisessa kädessä veti köydestä

perässään pientä mutta pirteää lehmänkantturaa. Mansikki olisi

mieluummin pysähtynyt ja hamuillut ruohoa polun varresta, mutta

miehellä, Elmeri Niittyrannalla ei ollut aikaa pitkiin levähdyksiin.  

Hänellä oli nimittäin kiire oman mökin tekoon kaukaiseen

jokivarteen.

   Matkaseuraan kuuluivat vielä nuori Liinu-vaimo ja muutaman

kuukauden ikäinen Matti. He olivat lähteneet liikkeelle vaimon

kotitalosta, jossa Elmeri oli ollut töissä, tykästynyt nuorimpaan

tyttäreen ja vihdoin tehnyt hänestä  puolisonsa.. Todella mieleisen.  

Liinu oli pitkä ja hoikka. Hiukset vaaleat, silmät suuret ja siniset.

Juuri niihin suuriin herkkiin silmiin Elmeri oli rakastunutkin.

Näyttivät katsovan muihin maailmoihin. Parempiin ja ihanampiin.

   Toivorikkaana nuoripari oli lähtenyt tälle matkalleen. Elmeri oli

kuullut, että 40 kilometrin päässä olisi tilaisuus rakentaa omia

mökkejä kalaisan sivujoen rannalle. Tarvikkeet sai ottaa ei-

kenenkään metsästä. Taisi olla valtion. Lähimpään kirkonkylään oli

kymmeniä kilometrejä, mutta muutama asunto oli jo kohonnut joen

törmälle. Vaimon isä oli lahjoittanut heille lehmän. Kyllä he

uskoivat pärjäävänsä.

 

   Eivät he tietenkään voineet käyttää omaa autoa, ei edes linjuria.

Oliko sellaisia juuri nähtykään niillä seuduilla? Ei ollut myöskään

hevosta, joten matka oli tehtävä jalan epämääräistä kärrytietä

pitkin, joka välillä katosi olemattomiin tai muuttui pitkospuiksi.

He joutuisivat yöpymään pari kertaa, koska nuori äiti ei jaksaisi

taivaltaa pitkiä rupeamia. Mansikillekin se tuottaisi vaikeuksia.

   Heillä ei ollut hätää. Oli vasta kesäkuun puoliväli. Yölläkin

siksi lämmintä, ettei tarvinnut pelätä paleltumista. Elmeri voisi

vielä sytyttää tulen, jolla he keittäisivät ateriansa. Kirkkaat

viileät purot virkistivät heitä matkan varrella. Ei mitään huolta

perille pääsemisestä. Tavallaan viivästynyt häämatka, vaikka

eiväthän he olleet sellaisesta varmaan kuulleetkaan.

   Ensimmäinen päivä meni ihan mukavasti. Pieni tuulenhenki piti

sääsket kurissa ja päivä paistoi iloisesti nuorelle perheelle. He

pysähtyivät silloin tällöin, koska poikaa piti syöttää. Elmeri

katseli onnellisena, kun nuori 19-vuotias Liinu avasi puseronsa,

päästi esille lumivalkoisen pehmeän rintansa, työnsi punaisen

mehevän nännin poikansa suuhun ja keskittyi nauttimaan äidin

onnestaan. Poika lutkutti aikansa ja pulautteli sitten asiaan

kuuluvasti. Mansikkikin aterioitsi tai lepäsi ja märehti tauoilla.

Eihän tämä niin raskasta ollutkaan kuin Liinu oli pelännyt.

 

   Yöllä vihmoi vettä, mutta ei sekään haitannut. Toisiinsa

pusertuneina nuoret nukkuivat makeasti suuren kuusen juurella

pienoinen sylissään. Aamulla ilma lämpeni ja sääskiarmeijat

syntyivät kuin tyhjästä. Eivät pelkät armeijat vaan valtaisat

armeijakunnat. Vaikka Elmeri oli tottunut eränkävijä ja oli ehtinyt

jo raataa savotoillakin säässä kuin säässä, hän ei ollut ikinä

kokenut tällaista helvettiä.

   Silmiä ei uskaltanut avata hetkeksikään. Kaikki oli täynnä

vihaisesti inisevää ja kipeästi pistelevää hyönteismassaa.

Puserokin oli kuin pienen terävän harmaan karvan peitossa.

Sääskiöljyistä he eivät olleet kuulleet puhuttavankaan. Elmeri

pärjäsi jotenkuten paksuissa vaatteissaan ja hattu korvilla. Huiski

silloin tällöin suurilla känsäisillä kourillaan verenhimoisia

hyönteisiä kauemmaksi. Ei apua. Ne vain syöksyivät takaisin ja

ahmivat saalistaan.

   Mansikki muuttui levottomaksi, Heilutteli kiivaasti korviaan

ja häntäänsä yrittäen epätoivoisesti karkottaa vihollisiaan.

Keikutteli päätään ja lonksutteli luisevia raajojaan. Oli vain

entistäkin hankalampi perässä vedettävä. Joskus se ammui surkealla

äänellä ja katseli suurin kostein silmin syyttävästi emäntäänsä,

joka sen oli tänne hirviöitten keskelle kuljettanut.

   Kaikkein kauheinta oli Liinulla ja vauvalla. Vaimon kauniit ennen

niin sileät kasvot hehkuivat punaisina ja pöhöttyneinä raakalaisten  

pistoksista. Äiti yritti suojella lastaan. mutta jos hänet kääri

kapaloihin ja vaatteisiin nykerönenää myöten, poika hermostui

valtavasti. Se ei saanut tarpeeksi ilmaa ja hikoili armottomasti.

   Vauvan kasvot täytyi jättää paljaiksi, ja silloin vasta nuo pedot

oikein himokkaasti hyökkäsivätkin avuttoman lapsen kimppuun. Makeita

kyyneleitä, makeata kuolaa ja makeata hikeä tuoksahteli joka

puolelle ja sai sääsket aivan hurjiksi. Vauvan  ohut iho ja makoisa

veri olivat aivan käden eli pistimen ulottuvilla.

   Kamalinta oli, kun lasta täytyi ruveta vaihtamaan kuiviin tai

imettämään. Se marisi ja itki ja oli tukehtua maitoon. Rinnat ja

nännit, jopa pojan pienet huutavat huuletkin olivat mustanaan

itikoista. Liinu-parkakin alkoi itkeä ja pyyteli miestään palaamaan

takaisin.

 

   Tällaisissa tunnelmissa he illan lähestyessä yrittivät matkata

eteenpäin. Kauempana näytti jälleen olevan vuolas puro, joka

solinallaan heitä houkutteli. Ympärillä synkkää metsää. Ihmeen

hämärää tuossa Lapin valoisassa suviyössä. Liinu käveli poika

sylissään ensimmäisenä määräämässä tahdin. Yhtäkkiä hän kirkaisi ja

alkoi sitten hillittömästi huutaa. Poika samoin. Mansikki lepsutteli

korviaan.

 - Mitä nyt? kysyi mies. - Mitä sie kiljut?

 - Katso Elmeri tuolla, tuolla on jokin hirviö. Sillä on kaksi

päätä. Lähdetään kotiin.

   Elmerikin melkein säikähti. Vaimo oli oikeassa. Etäämpänä

korkeitten tuuheitten kuusien lomasta heitä lähestyi suuri tumma

olio. Se keinahteli raskaasti ja sillä oli todella KAKSI päätä.

 - Älä nyt hermostu. Odotas mie katson sitä tarkemmin.

   Elmeri otti varmuuden vuoksi kirveen repustaan, siristeli

silmiään ja vilkuili samalla ympärilleen, löytyisikö sopivaa

piilopaikkaa. Heille ihmisille sellainen olisi ehkä löytynytkin

jostakin pöheiköstä, mutta mihin piilotat tuon lehmän möhkäleen,

joka lisäksi mölisi vauhkona sääskien puremista.

 - Kuuntele. Se laulaa.

   Elmeri kuunteli, ja kylmät väreet karsivat selkäpiitä. Totta

tosiaan. Kuului möreä-äänistä laulua. Veisuuta. Tuttu virsi: ”Kun

kerran täältä erkanen, sen katson voitokseni...”.

 - Onko se paholainen? kuiskasi Liinu kauhuissaan.

   Hiki pisaroi kummankin matkalaisen otsalle. Pakoon ei enää

päässyt. Nyt se tuli kokonaan esille tuon suuren kuusikon takaa.

 - No voi taivaan talikynttilät, pääsi Elmeriltä. Hän ei käyttänyt

voimakkaampia ilmaisuja, koska oli asunut melkein kolme vuotta

appensa talossa. Olivat hartaita uskovaisia.

 

   Niittyrannan pariskunta seisoi leveän puron toisella puolella ja

hirviö lähestyi veden yli johtavia niljaisia lankkuja. Olio

muodostui kahdesta miehestä ja ruumisarkusta, jota he kuljettivat

välissään. Se oli hätäisesti kyhätty karkeista laudoista. Kun miehet

peräkanaa huojahtelevin askelin raahasivat kuormaansa, heidän

mustahattuiset päänsä heilahtelivat eri tahtiin ja antoivat

mielikuvan kaksipäisestä olennosta.

   Vastaantulijat tervehtivät nuoria puron toiselta puolelta. Ja  

annas olla, päästyään keskelle siltaa etummainen liukastui ja

horjahti, varmaankin jo väsymyksestä, ja ote kirposi arkusta.

Toiseltakin lipesi laatikko kynsistä, joten se rämähti vinoon

pitkospuiden viereen etuosan jäsähtäessä veteen. Kansi irtosi, ja

nuoripari näki että kirstussa makasi likaisiin ryysyihin puettu

mies. Kovasti musta ja muuttunut.

 - Voi perhana, ähkäisi toinen miehistä, se jälkimmäisenä arkkua

kantanut. - Senkin mämmikoura. Miksi löysäsit? Tässä on totisesti

muutenkin...

   Lisäsaarna keskeytyi, koska ruumiin nähdessään Liinu alkoi taas

huutaa. Ei vaan kiljua ja kirkua. Korvia vihlovasti. Hän menetti

tyystin malttinsa. Elmeri ei päässyt edes miehiä auttamaan, kun he

yrittivät saada kantta kiinni ja arkkua nostetuksi purosta. Liinu

takertui mieheensä koko nuoruuden voimalla ja estottomuudella.

Elmerin täytyi varoa vauvaa, joten hänellä oli täysi työ pidellä

reuhtovaa vaimoa.

 - Onko se hullu vai mikä sitä vaivaa? kysyi toinen miehistä

ärtyneenä. - Onhan tämä harmillinen möhläys, mutta ei se noin

kamalan kiljumisen väärtti ole.

 

   Miehet saivat arkun kuivalle maalle, sytyttivät tupakat ja

alkoivat selostaa tilannetta Elmerille. Liinu vielä niiskutteli,

mutta syventyi sitten ruokkimaan Mattia, joka myös oli huutanut

itsensä aivan tokkuraan. Purskautti kiukkuisesti maidon suustaan ja

jatkoi kätinäänsä.

   Vainaja oli kotoisin Liinun kotitalon läheltä. Hän oli ollut

metsätöissä etelämmässä, tuupertunut jokeen ja löydetty vasta

seuraavalla viikolla.

 - Miksei häntä haudattu sinne? Onhan siellä Korpijärven kirkonkylä

lähellä, ihmetteli Elmeri.

 - Ei saanut muka haudata. Suku halusi ruumiin välttämättä tänne

kotiseudulle. Aikovat pitää hautajaiset parin päivän päästä, joten

tässä on tosi kiire saada raato, vainaja, siunattuun maahan. Taisi

olla vähän päissään siinä veneessä toikkaroidessaan. En sentään

uskaltaisi mennä vannomaan.

 - Miksei häntä säilytetty jossakin ja kuljetettu vasta talvella

rekikelin aikaan?

 - Missä sie tota säilytät kesähelteellä? Kaivossako? Ehdotimme

sitä kyllä, mutta omaiset lupasivat maksaa kunnolla, sillä ei

tällaista reissua joka päivä halua tehdä. Hajukin on ihan kauhea.

   Niinpä olikin. Leuto kesätuuli oli alkanut liidätellä sääskiä

kauemmaksi, mutta löyhytteli sen sijaan imelää kuvottavaa hajua

nuorten sieraimiin. Liinu yökkäili ja Elmerikin siirtyi istumaan

hiukan kauemmaksi. Lehmä päästi sisuksistaan suuren pyöreän paljon

vähemmän haisevan pehmoisen läjän tarkalleen polun keskelle.

   Miehet katselivat läjää ja viivyttivät yhä lähtöä. Sytyttivät

jopa toisen savukkeen. Pitää olla muita aromeja nenän alla

tällaisessa työssä, kuten patologilla ruumiita leikellessään. Tästä

eivät miehet tietenkään maininneet mitään, koska eivät tuollaisista

asioista tienneet. Tässä heillä oli ruumista ihan nokko.

 - Miksi te veisasitte tullessanne? Vaimo pelästyi siitäkin.

 - Tuo Kämäräinen on oikeassa uskossa ja sen mielestä tälle

vainajalle pitää veisata, jos siitä olisi sielulle apua, kun

kuolemakin oli niin härski.

 - Jo vain, mie uskon, että sillä on vaikutusta vielä kuoleman

jälkeenkin. Pitää veisata vainajalle. Kenties sillä on vielä pieni

mahdollisuus livahtaa taivaaseen. Ainakin ovensuuhun. Ehkä löytyy

armo kurjalle syntiselle, vaikkei hänellä enää ole tilaisuutta

katumiseen.

 

   Liinu kuunteli tarkkaavaisena. Suuret siniset silmät olivat

pelokkaat ja ahdistuneet. Miehet nousivat. Hyvästeltiin ja

toivotettiin hyvää matkaa puolin ja toisin. Keinahteleva kaksipäinen

hirviö katosi mutkan taakse. Veisuuta ei enää kuulunut. Eivät

jaksaneet. Hyvä jos jaksoivat perille. Se etummaisena laahustava

uskovainen mies oli näyttänyt aika harmaalta.

 - Tämä oli huono enne. Palataan kotiin, mutta annetaan noiden ensin

mennä.

 - Älä sie höpötä, Liinu. Ei tämä mitään merkitse. Luonnollinen selitys,

vaikka ei sellaista saattuetta joka päivä kohtaakaan. Juodaanko

purosta ja jatketaan matkaa?

   Tietystä syystä he eivät juoneet siitä purosta. Täyttivät

vesiastiansa vasta myöhemmin. Liinu halusi, että he kulkisivat

mahdollisimman kauas tuosta paikasta, ennen kuin asettuivat yöpuulle

kuusen juurelle.

   Elmeri valvoi vielä toisten nukkuessa. Mietti. Yritti sopertaa

jotakin rukousta, muistutella virrenpätkää. Se kävi niin kankeasti.

Apen talossa hän oli ruuvaillut uskossa olemista. Se ei oikein

luonnistanut. Oli liian paljon vaikeita ja kauhistuttaviakin asioita

tiellä. Pelottelua ja uhkailua. Rakastavaan Taivaan Isään hän ei

oikein päässyt tutustumaan. Koetti lukea raamattua, kun appi

kehotti, mutta lopetti senkin. Järki rupesi pahoin sassaroimaan.

Elmeri tunsi vaistomaisesti, että sellainen usko ei passannut

hänelle.

 

          3. Kullerokedolla

 

   Loppumatka sujui hyvin. He vaelsivat siitä suurimman osan pitkin

koukeroisen joen törmää. Tuuli hiukan ja sääskiä ei ollut enää kuin

puoli miljoonaa. Näin Elmeri veisteli kertoessaan tapauksesta

myöhemmin lapsilleen.

   He löysivät mukavan paikan joen rannalta. Lähin tölli vasta

kolmen kilometrin päässä. Mutta tässä oli tavattoman kaunista.

Metsää ja niittyä, joka aivan pursui luonnonkukista. Kalaa oli

joessa ja riistaa metsässä. Kukaan ei kysynyt perään. Eivät

jaksaneet Helsingistä asti.

   Elmeri rakensi heille pienen mökin. Ei punaista, siihen ei olisi

ollut varaa. Harmaan, joka ehkä vielä hieman unelmoikin. Nurkalla

kasvava valtava tuomi näytti heille säteilevän kukkaloistonsa. Koti

valmistui ennen pakkasten tuloa. Tähän asti he olivat asustaneet

häthätää kyhätyssä kopperossa. Sattui lämmin kesä.

   Heillä ei ollut huolia. Tällä hetkellä. Avio-onni kukoisti.

Kukoisti vielä vuosia eteenkin päin. Alkoi sitten vähitellen

säröillä. Ei toki rakkauden puutteesta. Yksinäisyys ja jatkuva ikävä

kalvoivat nuoren vaimon järkeä ja sydäntä. Liinu osoittautui melko

heikkorakenteiseksi, ainakin mieleltään. Hän masentui helposti ja

turvautui kiihkeästi mieheensä, jonka kuitenkin täytyi suurimman

osan vuotta työskennellä kaukaisilla savotoilla. Vaimo yksin

pimeyden ja pakkasen piirittämänä. Kuusi lasta hän sai sentään

synnytettyä. Välissä pari keskenmenoakin.

   

   Masa oli sieltä taivaan esikartanosta katsellut kukkivaa

voikukkaketoa hautuumaan takana. Senkaltainen kultainen keto olikin

hänen ensimmäinen muistonsa tästä maailmasta. Ja äidistä. Hän oli

äidin poika. Aina taapersi perässä ja päästi kovan mekkalan, jos

äiti etääntyi kauemmaksi taikka lähti yksin navettatöihinsä.

Pienemmät sisarukset olivat paljon itsenäisempiä taikka eivät yhtä

sinnikkäitä juoksemaan ja huutamaan.

   Poika oli ollut vasta neljävuotias, kun hän oli istunut äitinsä

sylissä keskellä suurta kullerokenttää. Keltaisia kukkia niin kauas

kuin silmä kantoi. Kimalaisten pörinää. Pääskysten suhahtelua

kirkkaansinisellä taivaalla. Jännittäviä lumivalkoisia

pilvenhattaroita purjehtimassa siellä taivaallisella merellä. Äiti

näytti hänelle, kuinka hauskoja kuvia niistä muodostui. Kissannaama.

Suuri talo. Joen kuohuissa pärskähtelevä vene.

   Aikuisenakin Masa muisti kuinka kovasti äiti oli pusertanut häntä

rintaansa vasten. Jos hän olisi tiennyt kuuluisien taiteilijoitten

maalaamista madonnankuvista, hän olisi osannut verrata tuota

tunteitten määrää toisiinsa. Useissa maalauksissa, jotka kuvaavat

Mariaa ja Jeesus-lasta, äidin ote näyttää jotenkin heiveröiseltä ja

veltolta. Ilmekin hajamielinen. Tuntuu kuin lapsi olisi vaarassa

liukua pois äitinsä sylistä.

   Näin ei ollut Liinun ja Matin kohdalla. Äidin käsivarret

kietoutuivat tiukasti ja lämpimästi pojan ympärille. Kullerot

nyökkäilivät heille ystävällisesti ja muodostivat turvallisen muurin

heidän suojakseen.

   Äiti tuoksui maidolta. Aina maidolta, joko lehmän tai omaltaan,

koska hän imetti koko ajan. Silti puhtaalta. Äidiltä. Pehmeä

ruudullinen pumpulimekko levitti runsaat helmansa heinikkoon. Huivi

oli huolettomasti heitetty kukkien päälle. Vaaleat suortuvat olivat

valloillaan.

   Vielä siihen aikaan kisaili iloinen ilme hänen nuorilla

kasvoillaan. Ei enää kovin valkoisilla. Päivetys oli jo purrut, ja

pakkanen ja viima olivat viiltäneet syveneviä vakoja hänen iholleen

aukealla törmällä, jonka päällä hän joutui pesemään pyykkiä ja

viruttelemaan sitä hyhmäisessä avannossa. Kädet olivat punaiset ja

sierettyneet, mutta niin hellät.

   Äidillä oli tapana silloin tällöin rypistellä otsaansa. Ei

osoittaakseen närkästystä lastensa käyttäytymisen johdosta, vaan

miettiessään. Liinu mietti paljon ja hartaasti. Niitä uskon asioita.

Luki paksua raamattuaan, jonka he olivat saaneet hänen isältään

lahjaksi. Siinä oli paljon kammottavia ja kostoa uhoavia kuvia. Hän

tutki niitä tarkasti. Ja veisasi ahkeraan virsiä.

   Alkoi nytkin veisata tai oikeammin vain laulaa. Pehmeästi ja

hyväillen. Pienen poikansa korvaan: ”Maan korvessa kulkevi lapsosen

tie. Hänt ihana enkeli kotihin vie...”.

   Tämän Masa muisti. Muita ei ollut olemassakaan. Ei isää eikä

sisaruksia. Vain he kahdestaan äidin kanssa. Kulleroitten keskellä.

 

          4. Polttouhrit

 

   Huoleton lapsuus alkoi pikku hiljaa rapistua ja haihtua taka-

alalle. Perhe kasvoi ja kova raataminen alkoi tulla jo Matinkin

kohtaloksi. Vanhimpana hän joutui yhä enenevässä määrin antamaan

osuutensa sekä lasten, karjan että maanviljelyksen hyväksi. Isä oli

talvet savotoilla kaukana perheestään. Kävi harvoin kotona. Ei

halunnut rasittaa hevosta pitkillä ajomatkoilla. Halusi säästää

joka ikisen pennin perheensä elatukseen.

   Kesällä Elmeri uurasti mökillään, mutta kävi silti töissä myös

muualla. Isän kotonaolo oli Masalle virkistävää loma-aikaa. Ei

niinkään töiden puolesta, vaan silloin hän sai helpotusta siihen

kauheaan huoleen, jota tuo vasta kymmenvuotias poika jo joutui

kokemaan ja kestämään. Kesällä äitikin oli paremmassa kunnossa.

Jollei mies olisi joutunut olemaan niin paljon muualla, Liinunkin

elämä olisi saattanut muodostua toisenlaiseksi. Turvallinen ja

hyväntahtoinen mies oli parasta lääkettä sairastuvalle ja hajoavalle

mielelle.

   Sillä sairasta se jo oli, se  vaimon raamatun luku ja

suhtautuminen uskon asioihin. Naapurimökinkin emäntä oli uskomassa,

mutta hän oli reipas ja iloinen, välistä nauroikin oikein remakasti.

Hoiti karjaa ja melkein joka vuosi karttuvaa lapsikatrastaan.

Huokaili joskus, mutta useimmiten oli valoisalla mielellä.

   Hänkin katseli kummastellen Liinua. Tämä luki ja paahtoi ilta- ja

yökaudet pirtin pöydän ääressä. Selasi ja uikutti. Löysi kirjasta

kaikkein karmeimmat ja tulikivenkatkuisimmat uhkaukset. Lapset

lyöttäytyivät yhteen ja hakeutuivat samaan sänkyyn etsien turvaa

toisistaan, kun äiti kovalla yksitoikkoisella äänellä saarnasi

raamatusta. Keksi kai omiakin selityksiä ja pisti mukaan

lisäkorostuksia jo muutenkin pelottavaan tekstiin. Veriuhreja ja

kostoa. Helvettiin kiroamista.

 

   Jos Masa olisi tuntenut maailmankirjallisuutta, hän olisi

pystynyt vertailemaan Danten helvettiä tähän äitinsä kuvailemaan ja

olisi voinut todeta, että jälkimmäinen veisi voiton vaikka mistä

kauheudesta. Mausteeksi Liinu vielä veisasi synkkyyttä uhkuvia

virsiä, joissa vilisi lapsille käsittämättömiä sanoja. Veriylkä ja

synnin ruttotauti. Mökissä vallitsi ainainen pitkäperjantain

tunnelma. Koskaan siellä ei koittanut pääsiäisaamun ilosta tanssiva

aurinko.

   Lapsiaan Liinu ei paljon huomannut näinä hurmion hetkinään. Hyvä

jos muisti itkevän vauvan imettää. Lehmä ja lampaatkin saattoivat

valittaa nälkäänsä taikka lypsämisen puutetta myöhään yöhön. Masa

kokkaili varsin taitavasti. Hänestä seuraava, Hilma, hoiti

näppärästi pienempiään. Heitä oli vasta kuusi, vaikka vanhin oli jo

kymmenvuotias. Vauvoja ei syntynyt joka vuosi kuten naapuritorpassa.

   Masa oli selostanut isälleen, kuinka turvatonta heidän elämänsä

oli silloin kun äidillä oli huono kautensa. Elmeri kehotti poikaa

heti lähtemään naapuriin ja hakemaan apua, jos tilanne alkaisi

muodostua liian vaaralliseksi. Liinu hosui puukkojen ja kirveen

kanssa taistellessaan pahoja henkiä vastaan. Se oli toistaiseksi

vain umpimähkäistä huitomista sinne tänne, mutta poika pelkäsi, että

joskus saattaisivat hekin joutua sen kiivaan raivon kohteeksi, jota

äidin koko olemus ja epätoivoiset huudot ilmaisivat.

   Tulenteko saattoi jäädä Liinulta kesken. Palava sytyke tipahtaa

lattialle, ja nainen oli vain vajonneena synkkiin mietteisiinsä.

Sitä kauheata saarnaamista seurasi nimittäin hiljaisuuteen ja

apatiaan vaipuminen. Kuinka monta kertaa Masa olikaan poiminut

palavia kekäleitä lattialta taikka piilotellut tulitikkuja, puukkoja

ja keritsimiä, kun äidin ilmeet ja eleet olivat osoittaneet nousevaa

kauhutilaa.

 

   Oli kuuma elokuun ilta. Hellettä ja kuivuutta oli jatkunut jo

pari viikkoa. Maa ihan ritisi janoaan ja kulottunut heinä vain

odotti sytyttäjäänsä. Isä oli ollut pari päivää kylällä hankkimassa

ruokaa ja muita tarvikkeita. Ehkä tulisi tänä iltana. Sitä Masa

toivoi hartaasti.

   Äiti oli ollut mahdottoman levoton nämä päivät. Kutsui Elmeriä ja

välillä soimasi tätä julmasti, kun se jätti perheensä tänne

heitteille. Siihen lomaan äiti saarnasi suureen ääneen jotakin

ennustusta, jonka joku munkki oli kauan sitten lausunut:

 - Kun tähkä tuuleentuu ja painuu maata kohden, silloin tulee

kauheus ja hätä. Sota ja verenvuodatus. Maailmanloppu.

 

   Ukonilmaa ja sadetta ei vain kuulunut. Taivaanranta pilveili.

Näytti välillä synkät puolensa, mutta kirkastui taas poutataivaaksi.

Masa oli mennyt tien mutkaan katsomaan, joko isä tulisi. Hirvitti

taas seuraava yö. Alkoi jo pimetä iltaisin. Taas se kauhea talvi

edessä. Öljylampun luomat, aavemaisesti heilahtelevat hirviöt katossa.

Samoin kuin rauhattomasti edestakaisin vaeltavan äidin suuri kumara varjo

uhkaamassa seinällä.

   Jotakin rasahti metsässä. Joko isä tulee? Ei vaan jokin suuri

eläin etsiskeli metsästä ravintoaan. Hirvi ehkä. Ei Masaa

pelottanut. Eivät eläimet, mutta tuo kotimökin tunnelma.

Tunnollisena isona veljenä hän käveli vähän matkaa taaksepäin

nähdäkseen, millainen on tilanne mökillä. Pikkusiskot ja nelivuotias

velipoika olivat jääneet pihalle leikkimään Hilman huolellisessa

valvonnassa.

   Masa meni lähemmäksi. Mitä kummaa siellä tapahtuu? Lapset itkivät

surkealla äänellä. Hilmankin kimakka voivotus kuului joukosta. Masa

juoksi pihaan eikä ollut uskoa silmiään. Pihalla kasvoi nuori hoikka

koivu, jonka ympärille oli koottu risuja. Kolme lasta oli sidottu

koivuun köydellä. Hilma seisoi peloissaan pihan toisella puolella  

ja huusi apua. Vauvaa ei näkynyt. Oli kai pirtissä. Äitikin tuli

ulos, meni risukasan ja lasten luo ja alkoi hermostunein liikkein  

raapia tulta tikuista.

 - Älä äiti. Älä polta niitä lapsia, huusi Masa ja juoksi muitten

luo.

   Äiti ei ollut tietääkseenkään, vaan jatkoi raapimista.

Tuloksetta. Oliko sittenkin pientä tuulenvirettä vai miksei se

onnistunut?

 - Älä äiti. Anna tikut minulle. Minä autan.

 - Minun on uhrattava lapset syntieni sovitukseksi. Veriruskeat.

Villanvalkoisiksi. Kadotus ja tulinen järvi.

   Hän alkoi taas huutaa ja veisasi väliin: ”Jos ei joku Jeesuksessa

elä aina uskossa, se kuin oksa kuivuneena poltetahan tulessa.”

   Sitten hän saarnasi jostakin Aabrahamista ja Iisakista. Lapset

itkivät. Pikkuveli riuhtoi köyttä. Ei itkenyt, taisi kiroilla. Se

jäi myöhemminkin maailman lapseksi eikä halunnut noudattaa äitinsä

uskoa.

 - Ei näistä ole mihinkään. Hae uusi rasia pirtistä.

   Masa lähti juoksemaan mökille. Ajatukset sinkoilivat mielessä.

Kunpa isä tulisi. Jos hän taikka Hilma lähtee juoksemaan kolmen

kilometrin päähän naapuriin, apu ei ikinä tule ajoissa. Poika

kurkisti pienestä himmeälasisesta ikkunasta. Oli huutaa kauhusta.

Äiti oli sittenkin saanut tulen syttymään. Haluton pieni liekki

nuoleskeli nihkeästi risuläjää. Savua nousi mahdottomasti. Oliko

siellä sittenkin jotakin märkää?

   Vauva kitisi kopassa. Ei sillä ollut hätää. Masa kiipesi takan

reunalle. Siitä hän sai tikut haltuunsa. Puristi niitä kädessään,

juoksi ulos ja mietti kuumeisesti. Hän vilkaisi pihalle. Lapset

kirkuivat, mutta tuli heitä tuskin vielä kosketti. Äidillä sen

sijaan oli pitkä terävä puukko kädessään ja sillä hän sohi lapsia

kohti. Huusi siitä Iisakistaan niin kovaa, että Masa kuuli sen

portaille asti.

 - Äiti kuule. Täällä on lisää tikkuja. Ne on niin korkealla, etten

ulotu. Tule hakemaan.

   Tuli oli melkein sammumassa, joten äiti päättikin lähteä hakemaan

uusia tikkuja. Hän käveli kumarassa pientä mäkeä ylös mökille. Ei

vilkaissutkaan poikaansa, joka seisoi hiiren hiljaa portaiden

vieressä piilottaen tikkurasian selkänsä taakse. Äiti meni ovesta

sisälle, ja poika sai jalat alleen.

 

   Hän juoksi lasten luokse ja koetti irrottaa köyttä.

Huolimattomasti sidottu. Hilma auttoi ja pikkuveli vääntelehti. Masa

otti puukon, jonka äiti oli pudottanut kädestään, ja sai nyrhittyä

köyden poikki. Hän käski kaikkien olla ääneti. Äitiä ei näkynyt eikä

kuulunut. Pirtissä aivan hiljaista. Mitä se puuhasi? Köydet

irtosivat ja lapset juoksivat metsään. Masa jäi vahtimaan, mitä

pihassa tapahtuisi.

   Kesti todella kauan, ennen kuin äiti tuli pihalle. Hän meni

risukasan luokse. Katseli sitä pitkän aikaa. Ei ehkä muistanut mitä

oli tapahtunut. Yllättäen hän katsoi metsään. Suurilla sinisillä

silmillään. Masan sydän hyppäsi kurkkuun. Äiti katsoi suoraan häntä.

Suoraan silmiin, siltä pojasta tuntui. Jos se tulee... Ei tullut. Ei

ollutkaan huomannut. Otti koneellisesti puukon ja tikut. Käveli taas

hartiat kumarassa sisälle mökkiin. Ei kai tapa sitä vauvaa, mutta

minkä he sille mahtaisivat. Missä se isä viipyy?

 

   Isä tuli vasta seuraavana päivänä. Lapset olivat metsässä myöhään

yöhön, kunnes vilu ja mäkäräiset ajoivat heidät sisälle. Äiti nukkui

sängyssään selällään, jalat levällään. Käsivarret ojennettuina

sivulle niin pitkälle kuin sänkyä riitti. Masa kurkisti vauvaa, joka

nukkui aivan rauhallisesti. Maitoa leuassa. Äiti oli nähtävästi

syöttänyt sen.

   Masa kertoi kaiken isälleen, joka kuunteli vakavana. Hän tajusi,

missä vaarassa lapset olivat. Tällaista heillä luultavasti oli

kaiken aikaa. Elmeri ei keksinyt mitään ratkaisua. Vierasta

työvoimaa hän ei pystynyt palkkaamaan lapsia ja taloutta hoitamaan,

mutta vaimo täytyisi saada hoitoon.

   Siihen se ajatus sitten jäi, ja toimenpiteet. Ahkerasta ja

rivakasta työmiehestä alkoivat elämännesteet loppua. Tarmo ja

päätösten teko. Jos nyt vielä katsotaan. Onhan Liinulla niitä

parempiakin kausia. Onhan hän vielä kotona pari viikkoa, ennen kuin

lähtee savotoille. Ehkä tämä tästä.

 

   Masasta oli tulossa metsän eläin, ainakin vahtikoira. Valpas ja

aina varuillaan. Yritti jo ennakoida tilannetta. Vartioi äitinsä

liikkeitä yöhön asti. Vasta kun totesi tämän nukkuvan, uskalsi

itsekin oikaista vuoteelle nuorempiensa viereen. Nukkui silmät

raollaan kuin kuolleella. Unenkin läpi kuunteli jokaista risahdusta

äitinsä nurkasta. Tällaistako on pienen pojan elämä? Äidin ikioman

Matin?

 

          5. Tulinen järvi

 

   Masa oli jo kaksitoistavuotias, ja kaikki jatkui samanlaisena.

Joskus teki mieli kouluun, mutta eihän täältä päässyt. Ei hän olisi

voinutkaan jättää nuorempia sisaruksiaan ilman hoivaa. Ei isäkään

olisi siitä pitänyt. Hän oli ainoa mies talossa. Toisten tuki ja

turva.

   Oli välillä helpompaakin. Oikeastaan juuri silloin, kun äiti oli

vajonnut siihen tylsyyteensä. Tuskin osasi syödä ilman hoputtamista.

Laihtui ja sairastelikin välillä. Kuumetta ja räkätautia. Samaa

sitten heissä kaikissa. Vähiten hänessä Masassa, kun piti koko ajan

vahtia. Ei ehtinyt sairastella.

   Naapurimökin Emmakin oli todennut Liinun tilan ja kävi

mahdollisimman usein katsastamassa perhettä. Toi jotakin

lämpimäistä. Olivat varakkaampia, koska emäntäkin oli täydessä työn

touhussa. Nainen käväisi myös navetassa arvioimassa tilannetta. Lehmä

riutui ja neljä lammasta määki koko ajan. Niinhän ne muutenkin

tekevät, mutta Emman mielestä niillä oli hätääntynyt sävy äänessä.

   Liinu hiukan virkistyi naapurinsa käynneistä. Jaksoi joskus

jutellakin. Valitteli, että raamatun kieli on niin vaikeata. Ei

siitä oppimaton nainen selvää saanut. Emma lohdutteli, ettei ollut

tarviskaan.

 - Kyllä miehet ymmärtävät ja osaavat selittää sanaa. Ei se olekaan

vaimoväen tehtävä. Johan niin sanotaan raamatussakin. Meidän Kalle

osaa vastata kaikkiin minun kysymyksiini. Ei tarvitse niillä päätään

vaivata. Hyvä mies.

 - Elmeri ei ole uskomassa. Siitäkin minulla on näitä tunnonvaivoja.

Olen huono vaimo, kun en ole saanut houkuteltua miestäni pelastuksen

tielle.

 - Jätä se ison kirjan lukeminen viisaammille ja keskity emännän

hommiisi. Minusta karja ja lapset näyttävät jotenkin riutuneilta.

Saavatko ne edes tarpeeksi syömistä?

   Tästä alkoi uusi ruikutus ja valitusvirsi. Kehno äiti, kehno

vaimo. Heikko uskossa. Kadotus on kaiken loppu.

   Emma rauhoitteli ja keksi sitten ehdottaa, että pidetty

saarnamies, se Kukkola, kävisi Liinua tapaamassa ja saarnaamassa

hänelle synnit anteeksi.

   Vaikka Masa oli todella tietämätön kaikesta, mitä maailmalla

tapahtui, jokin eläimen vaisto kertoi hänelle, että tästä se vasta

soppa syntyy. He kävivät harvoin seuroissa, mutta sen verran poika

oli uskovaisia nähnyt, että tiesi tämän Kukkolan olevan pelottavan

ankara ja synnit synniksi sanova mies.

 

   Oli kireä pakkasilta, kun ulkona kopisteltiin. Lapset huusivat

yhteen ääneen:

 - Isä tulee.

   Sitten juoksivat ovelle. Paksuun turkkiin pukeutunut mies astui

pirttiin. Otti karvalakin päästään ja toivotti Jumalan rauhaa.

Synkkä ja mustakulmainen mies. Nuorin pillahti itkuun. Eivät olleet

tottuneet vieraisiin eikä varsinkaan näin ukkospilven kaltaiseen.

   Liinu niiaili ja pyyhki käsiään esiliinaansa. Näytti pelokkaalta

ja syylliseltä. ”Ei saa lyödä lyötyä” on ohjenuorana monessa maassa,

mutta tämä sääntö ei koskenut saarnamies Kukkolaa. Pikapuoliin hän

aloitti jyrinänsä täydellä teholla. Malttoi sentään ensin juoda

kolme kuppia kahvia, jota kuitenkin moitti liian laihaksi. Pulla ja

voileivät maistuivat. Surkeana Masa katseli, miten heidän seuraavan

päivän ateriansa katosi parempiin suihin. Kukkola kai tuumi, että

parempi maassa kuin jumalattoman suussa.  

 

   Raamattua luettiin kovalla ja uhkaavalla äänellä. Välillä

veisattiin, välillä tuomittiin. Liinu-riepu itki. Oli niin kovat

tunnonvaivat. Lapset kyyhöttivät sängyssään ja katselivat

kauhistuneina tuota menoa. Vaikka äiti ei heille aina ollutkaan niin

kovin turvallinen olento, he tajusivat, että nyt hänkin oli ankaran

hyökkäyksen kohteena. Vaistomaisesti pienet ketun pennut asettuivat

emonsa puolelle. Pikkuveli irvisteli ja kuiskaili ilkeyksiä

Kukkolasta, joka ei niitä onneksi kuullut. Masa hyssytteli ja piti

siskoja kainalossaan.

 - Menit tieten tahtoen vihille uskottoman miehen kanssa. Tässä on

rangaistus. Tee siitä heti parannusta.

 - Millä minä sitä teen? Enhän voi hänestä erotakaan.

 - Älä mainitsekaan niin rietasta sanaa kuin ero. Sinun pitää

rukoilla ja yrittää taivuttaa Elmeri uskon tielle. Ennen sitä et saa

minulta synninpäästöä. Siihen asti ovat taivaan helmiportit sinulta

ikuisesti suljettuina.

   Liinu alkoi jo tulla hysteeriseksi. Polvillaan hän rukoili armoa

ja anteeksiantamusta itselleen ja miehelleen. Ei lohdutuksen pisaraa

herunut saarnamiehen kapeilta huulilta. Masasta tuntui, että mies

oikein nautti tästä äidin kiduttamisesta ja nöyryytyksestä. Mutta

että vielä isääkin se kehtasi morkata. Masakin päätti yhtyä

keskusteluun.

 - Isä on hyvä mies. Ahkera ja aina kiltti meille kaikille. Äiti on

myös hyvä. Ei saa haukkua heitä.

   Kukkola käänsi kulmikasta päätään rivakasti ympäri kuin Lapin

pöllö. Täydet 180 astetta nähdäkseen, kuka röyhkimys siellä

nurkkasängyssä oikein suutaan aukoi.

 - Sinäkö se olit? Tuollainen koltiainen ja olet tietävinäsi nämä

asiat paremmin kuin minä. Tee heti parannus röyhkeydestäsi. Sanan

pilkasta.

 - En minä sanaa pilkannut enkä teitäkään. Halusin vain puolustaa

isää ja äitiä. Mitä pahaa he ovat teille tehneet?

 - Nyt sen näet, Liinu. Täysiä paatuneita pakanoita koko perheesi.

Ei vain miehesi, vaan lapsesikin olet johtamassa harhaan ja

syöksemässä tuliseen järveen. Tee parannusta, vaimo. VAIMO!

   Liinu itki ja heilui ja mumisi hermostuneita rukouksiaan kuin

loitsuja. Hän oli melkein sekoamassa. Kukkola tuli Masan luokse.

Pikkusisarukset pidättivät itkuaan. Saarnamies tarttui

kovakouraisesti poikaa kauluksesta ja riuhtaisi hänet lattialle.

Sisaret roikkuivat ensin veljessään ,mutta putosivat sitten kuin

rypäleet takaisin sänkyyn.

   Masa yritti irrottautua julmasta otteesta. Mies puristi hänen

hentoa niskaansa armottomilla sormillaan, pakotti pojan polvilleen

lattialle vuoteen viereen ja karjui:

 - Tee parannus poika. Tee heti parannus taikka joudut tänä iltana

helvettiin.

   Liinunkin äidinvaistot heräsivät. Itkuisella äänellä hän pyysi

Kukkolaa jättämään pojan rauhaan.

 - Minä olen syyllinen. Minä yksin. Älkää piinatko poikaa.

 - Ahaa, vaimo. Kovettumassa olet itsekin. Luulin jo, että armon

hunaja alkaisi sinulle kelvata. Kallis veriuhri. Sinunkin

puolestasi, syntisäkki. Poika tee parannus ja oitis.

 - Miten? änkytti Masa. - Mitä minun pitää tehdä?

 - Niin on poikasi kaukana oikeasta uskosta, ettei edes osaa

parannusta tehdä. Etkö sinä kurja nainen ole opettanut lapsiasi joka

ilta polvillaan anomaan armoa ja anteeksiantamusta?

 - En tiennyt, että niin pitää tehdä. Hehän ovat vasta lapsia.

 - Perkeleen lapsia he ovat ilman synnin tunnustamista ja armoa.

Minkä ikäinen olet, poika?

 - Kaksitoista, kuiskasi Masa.

 - Täysi syntikuorma jo päällä. Etkös vain ole ajatellut irstaita ja

kuvitellut naista ja himojasi? Sillä silmällä katsellut sisariasi,

kun nytkin niin sylikkäin kyhnäsitte. Tunnusta riettautesi poika.

   Masaltakin pääsi jo itku siinä tiukassa otteessa. Hän pelkäsi

niskansa murtuvan. Teki kamalan kipeätä.

 - Armoa. Armoa ja anteeksi, hän huusi koettaen päästä irti

tuskallisesta otteesta. Kuin pihdit niskassa.

 

   Pelastajaksi ilmaantui kuusivuotias pikkuveli, joka nousi

sängyssä seisomaan. Hän oli kai jo jonkin aikaa kerännyt annosta

poskiinsa ja sylkäisi suuren märän roiskeen Kukkolaa kohti. Osui

vain kaulukseen. Sitten hän huusi kirkkaalla pikkupojan äänellään:

 - Painu itse helvettiin ja siihen tuliseen järveen, senkin perkele,

senkin kiusaaja.

   Ensin Masa luuli, että mies kuristaisi veljen, mutta ei. Tämä oli

jo liikaa Kukkolallekin. Hän vetäisi turkin päälleen, sieppasi

karvalakin penkiltä, ryntäsi ovelle ja mylvi perheelle:

 - Se on sitten selvä se koko sakin helvettiin meno. Elmeri

mukaan luettuna. Armon ja anteeksiantamuksen olette katsoneet ylen.

Terve menoa kadotukseen joka sorkka.

   Kukkola syöksyi ulos ovesta. Masaa värisytti, mutta hänen

mielestään he olivat selvinneet taistelusta voittajina. Hän löi

pikkuveljeä rehvakkaasti olalle, lohdutteli itkeviä siskoja ja aikoi

juuri lausua muutaman rohkaisevan sanan äidilleen, kun hän huomasi

tämän tuijottavan katseen. Pelottavaa. Hän vaistosi, että Liinu oli

nyt täydellisesti seonnut.

 

   Äiti höpisi koko yön jotakin. Ei nukkunut, ei myöskään selannut

raamattua. Ei laulanut virsiä. Jokunen kirosana pääsi hänen

huuliltaan. Hän puristi lujasti leipäveistä latistunutta rintaansa

vasten. Masasta se tuntui kauhealta. Kun äiti viimein aamupuolella

yötä nukahti sekavaan ja voihkivaan uneen, Masa varoitti nuorempia

pysymään hiljaa paikoillaan oven suussa täysissä ulkovaatteissa

valmiina syöksymään pakoon. Masa menisi naapuriin Emmaa hakemaan.

Tämä pyytäisi varmaan isää tulemaan kotiin. Äiti täytyisi viedä

sairaalaan. Muu ei enää auttanut.

   Pikkuveli lupasi huolehtia muista ja Hilma alkoi heti haalia

kokoon vaatteita ja ruokaa mahdollista pakomatkaa varten. Masa

riensi ulos, otti suksensa ja alkoi kiireesti hiihtää naapuriin.

Pakkasta oli varmaan yli kaksikymmentä astetta. Silti Masan tukka ja

selkä olivat läpimärkiä hiestä. Pelosta ja kauhusta ja epätoivosta.

 

          6. Kirves pään päällä

 

   Isä sai sanan savotalle. Viestin tuoja huusi:

 - Elmeri, lähde äkkiä kotiisi. Akka on tullut hulluksi!

   Mies otti hevosensa ja reen. Savotta oli kaukana. Kovia pakkasia

oli jatkunut monta viikkoa. Huoli kalvoi mieltä, miten ne märät

lapsirievut siellä pärjäävät? Luultavasti Emma huolehtii sinne

jonkun kotimieheksi.

 

   Mökillä oli todella ollut Kallen ja Emman suurikokoinen poika

Leevi seurana. Hän vaartoili huolestuneena Liinua, joka vaihtoi taas

mielialaa kuin kaistaa. Välillä veisasi ja rukoili, välillä kirosi

ja raivosi. Sitten oli taas tuntejakin aivan hiljaa. Ehkä nukkui,

kun piti silmiään kiinni.

   Lapset vahtivat vuoron perään ikkunassa. Ulos he eivät tarjenneet

mennä. Kunpa isä jo tulisi. Kului pari päivää ja naapurin pojan oli

lähdettävä töihin kylälle.

 - Kyllä se Elmeri pian tulee, Voi tulla jo tänä iltana. Pitäkää

pirtti lämpimänä. Minä tein teille runsaasti polttopuita. Onhan

teillä ruokaa. Olkaa ihan hissukseen, että Liinukin saa olla

rauhassa. Jos se rupeaa pahasti raivoamaan, menkää saunaan ja

teljetkää ovi. Kyllä se isä pian tulee.

   Niine hyvineen Leevi lähti hiihtelemään kotiinsa. Voi niitä

onnettomia. Masa oli kuunnellut Leevin neuvoja, mutta ajatteli

mielessään, ettei ikipäivänä sulkeudu joukkonsa kanssa saunaan.

Äitihän sytyttää koko roskan palamaan, kuten oli yrittänyt polttaa

heidät roviolla jo aikaisemminkin. Ehkä Leevi ei tiennyt

tapauksesta.

 

   Myöhään illalla tuttu hevonen ja reki lähestyivät pihaa. Lapset

olivat niin riemuissaan, etteivät malttaneet olla päästämättä pieniä

ilonkiljahduksia. Liinukin heräsi. Tuli tokkuraisena hiukset

hapsottaen ikkunaan. Totesi Elmerin juuri astuvan reestä ja alkoi

kauheasti kirota.

 - Mie tapan sut. Vääräuskoisen, joka viettelit meidät kaikki

helvettiin.

   Liinu haki porstuasta terävän kirveen. Leevi oli sen juuri varta

vasten hionut lähtiessään, jotta Masalla olisi helpompaa, jos hän

joutuisi tekemään lisää pikkupuita. Nainen asettui oven pieleen

kirves koholla. Korkealla päänsä yläpuolella. Kookas nainen,

kun ojentautui koko pituuteensa.

 - Penskat penkille ja hiljaa, hän rääkäisi lapsille.

   Katsoessaan pirttiin päin Liinu ei ehtinyt huomata, että Masa

luiskahti kuin kärppä ovesta pieneen eteiseen ja pihalle. Nainen  

huusi häntä takaisin, mutta poika ei totellut. Hän juoksi navettaan

isän luokse, joka päästeli höyryävää hevosta valjaista. Antoi sille

heiniä. Tuumiskeli, että saattaa pian olla edessä pitkä reissu

sairaalaan.

   Masa syöksyi isän luokse ja kuiskaamalla selosti tilanteen.

 - Ole varuillasi. Se vaanii sinua kirveen kanssa heti oven oikealla

puolella.

   Masa pelasti isänsä hengen. Miehellä ei ollut minkäänlaista

asetta, koska arveli selviävänsä vaimoihmisestä paljainkin kourin.

Hän tiesi astua varoen pirttiin. Kulki ensin pienen märältä ja

melkein mädältä haisevan eteisen läpi. Ovi oli auki ja Elmeri näki

lapsensa istumassa peräpenkillä jäykkinä ja kauhuissaan. Hän

keskittyi ja astui hitaasti huoneeseen. Ovi oli niin matala, että

pitkän miehen piti kumartua, jotta ei loukkaisi päätään. Se juuri

oli peräti vaarallinen hetki.

   Kun Elmeri kumartui, kirves iski välähtäen alas. Mestauskirves.

Jollei mies olisi osannut olla varuillaan, terä olisi osunut juuri

kaulan kohdalle. Nyt hän osasi vääntää ruumistaan sivuun ja tarttui

molemmin käsin kirveen varteen ja samalla vaimonsa käsiin.

   Alkoi kauhea temmellys ja pyöriminen lattialla. Elmerillä paksut

vaatteet ja väsymys painoi päälle. Ähisevä ottelu kesti uskomattoman

kauan. Liinulla tuntui olevan miehen voimat. Se raivo vain lisäsi

hänen sisuaan ja otteensa rajuutta. Elmeri sai todella taistella

henkensä edestä, että viimein sai vaimon alleen ja kirveen

väännettyä tämän käsistä. Nainen rimpuili ja raapi. Elmerillä oli jo

pahoja raapaleita kasvoissaan. Oli kuin mies olisi taistellut

suurikokoisen ilveskissan kanssa.

   Aviopuolisot makasivat päälletysten ja kasvotusten. Katsoivat

toisiaan silmiin, kuten niin monesti liittonsa aikana. Ne suuret

kauniit ruiskukansiniset silmät, joihin Elmeri oli aikanaan

rakastunut, olivat pistävän mustat vihasta. Punareunaiset paljosta

valvomisesta. Kuin vanhalla vihaisella noita-akalla. Kellertävät  

hampaat olivat kiristyneet rumaan irvistykseen.

   Mies katseli kauhulla vaimoaan ja ajatteli:

 - Tuo ei ole enää Liinu. Tuo raivokas petoeläin ei ole minun rakas

herkkä Liinuni.

 - Matti, tuo köyttä!

   Yhteisvoimin he sitoivat vaimon. Köyttivät tiukkaan kapaloon.

Mies oli niin voipunut tuon taistelun jälkeen, että hänen täytyi

istahtaa penkille huoahtamaan. Sydämestä otti.

 

   He kantoivat äidin rekeen ja olivat juuri aikeissa ryhtyä

peittelemään häntä kunnolla, kun isä murahti:

 - Ei näin päin. Jalat toiseen suuntaan. Emmehän me tässä ruumista

olla kuljettamassa.

   He nostivat raskaan paketin vielä kerran toiseen asentoon ja

peittelivät hänet niin hyvin kuin osasivat. Pakkanen oli yhä vain

kiristynyt. Todella pelotti, että äiti paleltuisi kuoliaaksi

pitkällä matkalla.

   Masa pyysi päästä isän mukaan, mutta tämä kielsi päättäväisesti.

Nuoremmat tarvitsivat isoa veljeään. Poika vain tiukkasi ja

piukutti:

 - Ei siskoilla ole hätää. Hilma kyllä pystyy huolehtimaan

nuoremmista. Heillä on ruokaa ja polttopuita. Sie voit tarvita minua

matkalla, jotta saat välillä hieman huilia.

   Elmeri suostui, sillä hän oli niin loppuun ajettu, että pelkäsi

nukahtavansa istualleen. Ja niin miehet lähtivät matkaan. Raskaalle

rekiretkelle.

 

   Koko reitti oli suurin piirtein sama kuin mitä Elmeri nuorikkonsa

ja esikoisensa kansa oli vaeltanut päinvastaiseen suuntaan yli

kymmenen vuotta sitten. Vaikka sääskiparvet ja ruumiinkantajat

olivat olleet epämiellyttävä kokemus, ei sitä voinut verratakaan

tähän saattomatkaan.

   Pakkanen paukkui, lumi kirskahteli reen jalasten alla ja vanha

hevonen ravisteli ihmeissään harjaansa. Sekin kummasteli, kuinka se

ennen niin lempeä isäntä heti lähti uuteen ajoon antamatta

kaakkiparan edes levähtää. Siksipä matkanteko sujuikin verkkaisesti.

   Liinu tuijotti miljoonia kirkkaita tähtiä mustalla yötaivaalla.

Veisasi ja itki. Kirosi ja sadatteli. Luuli olevansa matkalla

helvettiin. Toisinaan hän oli niin kuolemanhiljainen, että Masan

täytyi moneen kertaan tarkistaa, oliko äiti yleensä hengissä.

   Yhtäkkiä nainen alkoi laulaa pakkasenkirkkaalla hieman

särähtelevällä äänellä:

   ”Taivaan ihanat lintuset katoovan taivaan alla

    kiiruhtain rientää, riemuiten, pois täältä laulamalla.

    He yhdess' joukoss' liitäen, laulullaan Luojaa kiittäen

    pois kylmäst' ilmast' muuttaa.”

   Välillä naisparkaa oli pakko kävelyttää tarpeilleen ja

estääkseen häntä paleltumasta tiukassa käärössään. Kerran hän oli jo

karata metsään. Uusi raivoisa kahakka paksussa lumihangessa.

Tuhansien timanttien koristelemassa. Kovat timantit taivaalla ja

maassa.  

   Nujakka kesti nyt lyhyemmän aikaa kuin pirtissä. Masa avusti

isäänsä, vaikka sydän oli haljeta tuskasta ja säälistä. Piinaava

matka jatkui, ja isäkin sai välillä hiukan torkahtaa, kun poika

tarttui ohjaksiin.

 

   Miehet, sillä mieheksihän nuori Matti tällä kärsimystaipaleellaan

varttui, eivät vaihtaneet juuri sanaakaan koko matkan aikana. Mitä

nyt lyhyitä käskyjä toisilleen ja hevoselle. Seuraavan päivän

iltapäivänä he vasta lähestyivät suurta kirkonkylää, jossa oli

sairaala. Melkoinen kauppakeskus. Silloin Elmeri puhutteli

poikaansa:

 - Masa, hyvä kun sie lähdit mukaan. En olisi yksin pärjännyt.

   Masan silmiä kirvelsi, kuten jo monta kertaa tämän rekiretken

aikana ja aikaisemminkin elämässään. Ja myöhemminkin vielä tulisi

karvastelemaan.

   He ajoivat hevosen sairaalan pihalle ja alkoivat raahata Liinua

sisälle, kun ulos syöksähti terhakka sairaanhoitaja, joka keskeytti

miesten aikeet.

 - Mitä te sitä naista tänne tuotte? Mikä häntä vaivaa?

   Turha kysymys kokeneelta hoitajalta, sillä Liinu oli taas

herännyt ja elämöi ja esitti täydellä teholla kauheata

kiroilunäytelmäänsä.

 - Akka on tullut hulluksi. Toimme hänet sairaalaan.

 - Ei tämä ole mikään hullujenhuone. Tämä on tavallinen

keskussairaala. Viekää potilas Ouluun. Siellä on mielisairaala.

 - Sinne on täältä yli kaksisataa kilometriä, ja olemme jo

matkanneet lähes viisikymmentä kilometriä. Meillä on vain tämä yksi

hevonen. Ettekö voisi ottaa vaimoani sisälle ja toimittaa häntä  

junalla Ouluun?

 - Emme suorita sellaisia kuljetuksia. Meillä on työtä ja potilaita

ihan tarpeeksi omasta takaa. Viekää nainen pois. Heti.

 

   Miehet kantoivat rimpuilevan ja vaahtosuisen Liinun takaisin

rekeen. Masa oli huolissaan, mutta Elmeri iski hänelle silmää.

Kulttuurin ja koulutettujen ihmisten viidakossa täytyi käyttää

metsänelävän oveluutta.

   Oli jo pilkkopimeätä. Hoitaja livahti kiireesti sisälle

tulipalopakkasesta. Sulkeutuva ovi hävitti sen vähänkin valoviirun

pihasta. Tähdet kimmelsivät ja riehakkaat revontulet karkeloivat

samettitaivaalla. Isä oli ajanut reen aittarakennuksen nurkan

taakse. Siellä he odottivat hiljaa, sillä Liinukin oli taas

vaiennut. Masa ihmetteli, mitä isällä oli mielessä. Sitten se

selvisi.

   Kun sairaalan pihamaalla oli taas aivan hiljaista, he ajoivat

hevosen portaitten eteen, nostivat kiireesti äidin rappusille,

peittelivät hänet ja ajoivat nopeasti nurkan taakse. Sieltä he

tarkkailivat tilannetta. Elmeri halusi siten varmistaa, ettei

vaimolla olisi hätää. Näinhän vastasyntyneetkin jätetään avuttomina

makaamaan lastenkodin ovelle.

   Hetken kuluttua sairaalan ulko-ovi avattiin ja hoitajia astui

valokeilaan. He puhuivat kiivaasti keskenään ja katselivat tielle

päin yrittäen havaita sieltä jotakin liikettä. Ketään ei näkynyt.

Hevonenkin osasi olla hiljaa piilossaan. Se melkein luki isäntänsä

ajatukset. Tässä tapauksessa siis viisaampi ja harkitsevampi kuin

emäntänsä.

   Hoitajat kauhistelivat pakkasta ja vetivät raivoavan Liinun

sisäpuolelle. Se oli viimeinen kerta, kun Matti näki äitinsä. Sen

hän tiesi vaistollaan, mutta kysyi silti isältään:

 - Tuleeko äiti vielä takaisin kotiin?

 - En mie tiedä. Voihan se tullakin, kun hoitavat ja on ne lääkkeet.

   Elmerikin epäili vaimonsa toipumista. Jotenkin vain tuntui siltä.

Hän näki vaimonsa vain yhden kerran elossa tämän jälkeen. Hän oli

kesällä mennyt Ouluun Liinua tapaamaan. Oli ollut järkyttävä

kokemus.

   Ei hän käynyt siellä uudestaan eivätkä lääkäritkään pitäneet

sitä tarpeellisena. Liinu oli raivostunut aivan holtittomasti ja

rynnännyt miehensä kimppuun. Elmeri piti parhaampana pysytellä

poissa. Vuosia myöhemmin hän kävi noutamassa vaimonsa ruumiin ja

toimitti sen oman kirkonkylän multiin. Ainoina saattajina Elmeri,

Matti, Hilma-sisko, velipoika ja naapurin Emma.

 

          7. Tirkistelyä

   Emman nuorimmasta siskosta tuli uusi vaimo Elmerille. Hän oli

yhtä hedelmällinen kuin sisarensakin, joten mökkiin ilmaantui sisar-

ja velipuolia tiuhaan tahtiin. Elmeri oli hyvin tyytyväinen, kun hän

sai rauhassa tienata savotoilla ja uurastaa kesäisin talonsa

hyväksi. Oli turvallista tietää, että kotijoukot pärjäsivät ahkeran,

taloudellisen ja hyväntuulisen vaimon hoivissa.

   Vanhimmat lapset puikkivat kuin jänikset maailmalle. Kokonsa ja

taitonsa mukaan. Masa tietysti ensimmäisenä. Kylällä riitti töitä

uutteralle ja luotettavalle nuorukaiselle. Savotoilla hän oli

työskennellyt isänsä apurina jo heti Liinu sairaalaan joutumisen

jälkeen.

   Poika lähestyi yhdeksättätoista ikävuottaan. Katseli jo

emäntää itselleen, mutta rohkeus ja ripeät otteet puuttuivat. Tällä

hetkellä hän työskenteli suurehkossa Korvalan talossa. Siellä oli

piikana Alma, joka Masaa erityisesti miellytti. Hän oli jo tähän

mennessä huomannut, että iloiset ja reippaat tytöt väkisinkin

viehättivät häntä.

   Alma oli liiankin riehakas ja nauravainen. Emäntä häntä välillä

oikaisi, koska tyttö näytti olevan perin herkkä miesten vikittelylle

ja pilapuheille. Punastui, kihersi ja kiemurteli.

 - Älä usko kaikkea, mitä ne sanovat. Olet kyllä nätti tyttö, mutta

miehet nyt puhuvat mitä vaan saadakseen naisen saaliikseen. Löytyy se

oma sinullekin. Ei siinä niin kauheasti tarvitse kujertaa.

Toivottavasti tapaat kunnon miehen.

 

   Masa kävi iltaisin myös kylällä töissä. Hän oli haluttua

työvoimaa, hiukan ehkä hiturainen, mutta ei se haitannut, kun tulos

oli sitä parempaa. Korvalan talo oli suuren suon takana, jonka

poikki nuorukainen tallusteli. Hän nautti tuosta matkasta ja

tarkkaili samalla lintuja ja muita eläimiä. Hän oli ylpeä hyvästä

kuulostaan. Jos näätä juoksi ontossa puunrungossa, Masa saattoi

erottaa tuon pienoisen rapinan jo kauas. Samoin hän nuuski ilmaa

kuin koira ja havaitsi sellaisiakin hajuja, joista tavallinen

turtunut nokka ei tiennyt tuon taivaallista.

   Eräänä kesäisenä iltana hän taas palaili kylältä. Äkkiä kuului

kovaa mäkätystä. Matti tiiraili korkeuksiin, koska hän arvasi, että

taivaanvuohi se siellä piti konserttiaan. Kun jälleen tuli

hiljaista, miehen tarkkoihin korviin kantautui kaukainen ääni. Kuin

jäniksen rääkäisy ketun hampaissa.

   Hän pysähtyi kuuntelemaan. Ääni tuli varmaankin sivummalla

sijaitsevasta ladosta. Taas kirkaisu. Kuolemanhädässä. Vaikka

Masalla itselläänkin oli tapana asetella ansalankoja pupujusseille,

hänen tuli kuitenkin sääli tuota rääkyjää. Päätti ainakin poiketa

katsomaan, mitä siellä tapahtui. Varovaisena eränkävijänä hän ei

törmännyt suoraan sisälle oviaukosta, vaan meni ladon sivulle ja

alkoi tirkistellä leveistä raoista sisälle.

   Siellä oli mies täydessä touhussa. Makasi naisen päällä ja meno

oli kova. Olihan Masalla jo käsitys tuollaisista puuhista. Ahtaassa

mökissä hän oli monet kerrat tarkkaillut vanhempiensa lemmiskelyä.

Tämä ladossa tapahtuva kohtaus ei vain vaikuttanut samanlaiselta.

Isä oli aina heti lopettanut puuhansa, jos vaimo oli ollut vähänkin

haluton. Ei ollut tohtinut loukata rakkaintaan.

   Ladossa kirkuva nainen pani kovasti vastaan. Itki, puri ja raapi.

Kiemurteli ja taisteli. Hävisi. Kuului vain pieni vinkuva valitus.

   Matti seurasi näytelmää. Jokin esti häntä toimimasta. Oliko se

uteliaisuus? Hänen teki mieli nähdä, miten kokenut mies menetteli

niissä puuhissa. Sillä kokenut tuo roikale näytti olevan myös naisen

väkivaltaisessa alistamisessa. Nuorukainen kurkisteli ja tirkisteli.

   Koko ajan hän samalla mietti hätäännyksissään mitä tekisi. Mies

vaikutti perin rotevalta ja paljon vanhemmalta kuin hän. Terve ja

työssä karaistunut mies Masakin, mutta silti vielä varsin

keskenkasvuinen ja hontelo. Tappiolle hän jäisi varmasti, vaikka

takaapäinkin hyökkäisi. Saattoihan raiskaajalla olla puukko.

   Sitten hän ajatteli kiljaista jotakin ja sen jälkeen pötkiä

pakoon. Ainakin väkivallanteko keskeytyisi, ehkä loppuisikin. Mies

säikähtäisi, mutta lähtisikö se takaa-ajoon?

   Yhtäkkiä pahoinpitelijä nosti päätään ja katsoi suoraan

tirkistelijää silmiin raon läpi. Sehän oli se rikkaan Nikkilän

poika, Santeri. Oikea tappelupukari ja rähinöitsijä. Masa tuijotti

latoon kuin huumattuna. Naisen itkuiset kasvot näkyivät nyt

selvästi. Täynnä mustelmia ja ruhjeita. Verikin valui otsasta. Se

oli Alma! Hänen Almansa. Ei ollenkaan hänen Almansa, sillä tuskin

tyttö oli häntä koskaan juuri huomannutkaan. Hänhän ei ollut mikään

naisten naurattaja.

 

   Masa ei itsekään käsittänyt, miksi tämä näky oli hänelle kuin

lähtölaukaus. Olisi luullut, että nyt vasta hän apuun rientääkin.

Mutta ei. Hän juoksi kuin mieletön. Kumarassa pensaitten suojassa.

Lippalakki putosi. Salaman nopeasti hän kääntyi ja sieppasi sen

käteensä. Ei hän nyt ainakaan siinä tunaroisi, että jättäisi  

todistuskappaleita maastoon.  

   Ottaessaan lakkiaan hän vilkaisi peloissaan ladolle. Santeri

seisoi kuin uhoava jättiläinen rakennuksen nurkalla ja tähyili hänen

jälkeensä, mutta ei lähtenyt tavoittamaan pakenijaa. Ei ollut kai

sittenkään huomannut, että joku ihminen oli häntä tarkkaillut. Oli

luullut vaikka poron rahistelevan ladon seinää ja killistelevän

metallinhohtoisella silmällään hirsien rakosista. Jos Santeri oli

kuullutkin juoksuaskelia, hän  nähtävästi arveli, että se sama eläin

tolvasi jostakin säikähtäneenä tiheään näreikköön.

   Alman rääkymistä ei enää kuulunut. Vuohi mäkätti taivaalla. Kansa

uskoo, että itse vanha keituri siellä naureskelee ihmislasten

syntisille puuhille. Varmistavat, että keituri saa sitten myöhemmin

runsaan joukon kadotettuja sieluja saaliikseen.

 

   Masa jatkoi juoksuaan. Oksat löivät vasten kasvoja. Puseron hiha

repesi. Mitä hänen pitäisi tehdä? Hakea apua Korvalasta. Liian

kaukana. Takaisin kylälle yömyöhään. Vielä kauempana. Miltä

näyttäisi, jos hän ilmestyisi kertomaan, että suuren ja ökyrikkaan

talon perillinen oli ollut raiskaamassa piikatyttöä? Entä hän, Masa,

kasvot raapaleilla ja pusakka risana? Hullun akan poika. Kumpaa

uskottaisiin?

   Almaa ei löydetty. Ei koskaan. Poliisikin kävi kuulustelemassa

Korvalan väkeä. Myös Mattia. Tämä vain pudisteli päätään. Kukaan ei

tiennyt mitään. Jotkut kylän nuoret miehet olivat viimeisinä nähneet

Alman sinä iltana. Tyttö oli tehnyt lähtöä kotiin, mutta oli sitten

jäänytkin vähäksi aikaa kikattelemaan miesjoukkoon. He olivat

varmoja, että tyttö oli lähtenyt yksin.  

   Ehkä myöhemmin joku oli liittynyt seuraan. Vai mihin kummaan

tyttöpaha oli joutunut? Järveä ja jokea naarattiin. Suosta oli

turhaa mitään etsiä. Sinne upposi lehmiä, vieläpä useitakin samaan

paikkaan. Suo vain veti vihreän pitsipeitteen päälleen ja jatkoi

vaanivaa untaan. Salakavalaa.

 

   Masa arveli, että Santeri oli lopulta surmannut tytön, jotta tämä

ei olisi päässyt kylälle juoruja levittelemään. Tai tyttö oli

vahingossa menettänyt henkensä. Oli hän ollut aika pahannäköinen jo

siinä vaiheessa, kun poika oli latoon kurkistellut. Tai tyttö oli

epätoivossaan juossut suohon, koska tiesi, ettei kukaan häntä

uskoisi. Mainekaan ei ollut ihan putipuhdas.

   Matti oli niin järkyttynyt tapauksesta ja omasta osuudestaan

siihen, että hän alkoi nähdä painajaisunia. Hän syytti itseään

vitkastelusta ja pelkuruudesta, mutta reaktio oli ollut niin

voimakas ja ehdoton, että hän ei ollut voinut muuta. Varovaisuus oli

hänelle kuin toinen luonto. Juuri sen avulla hän oli saanut

säilytettyä henkensä mökin ankeissa olosuhteissa. Mitä muuta hän

saattoi tehdä kuin paeta ja vaieta?

 

          8. Verinen enkeli

 

   Talonväki oli kuullut, miten poika oli huutanut ja valittanut

unissaan. Aamulla he tiedustelivat syytä. Masa kertoi, että hän oli

nähnyt unta tuuleentuvasta elopellosta, joka valmistautui

leikattavaksi. Silloin tulee tapahtumaan suuria mullistuksia, ehkä

ihan maailmanloppu. Siitähän äiti oli paasannut yrittäessään uhrata

ja polttaa lapsiaan.

   Sen sijaan että Korvalan väki olisi nauranut ja pilkannut poikaa,

he suhtautuivatkin ennustukseen yllättävän vakavasti. Se kai tuntui

tutulta heistäkin. Emännälle tuli ihan tavaksi kysellä aamukahvilla,

mitä unia Masa oli taas nähnyt.

   Poika huomasi saavansa huomiota, jopa arvonantoa jutuistaan,

joten hän kertoi todellisia ja keksittyjä uniaan. Se että hänen

äitinsä oli hourupäinen vain lisäsi Masan unien luotettavuutta.

Onhan kautta aikojen puhuttu Jumalan hulluista. Maailmalta tihkui

sitä paitsi tietoja tänne kaukaiseen Lappiinkin asti, että joku Hitleri oli

panemassa Eurooppaa uusiksi. Sotaa ja verenvuodatusta oli tulossa.

   Eräänä yönä Masa näki unen, joka oli raadella hänen mielensä

rikki. Hän oli ollut kävelevinään suolla ja kuuntelevinaan mäkätystä

taivaalta. Äkkiä sieltä laskeutuikin jokin hahmo. Mutaisissa

ryysyissä oleva verinen enkeli. Siivetkin veren tahraamat. Kasvoilla

tuskaisa irvistys. Enkeli pyyhki verta kasvoiltaan, ja silloin Masa

havaitsi, että se oli Alma.

   Sinä yönä oli oikein isännän pitänyt tulla häntä rauhoittelemaan.

Muutkin olivat peloissaan. Vaimoväki itkeä tuhersi. Masa kertoi

kauhean unensa, mutta jätti Alman mainitsematta. Varmuuden vuoksi.

Itse hän vaivihkaa kierteli ladon lähettyvillä ja yritti etsiä

todistuskappaleita veriteosta. Mitään ei löytynyt. Heinätkin oli

pöyhitty aivan luonnollisen näköiseksi röykkiöksi. Oli kuin maa

olisi niellyt Alman, ja niin kai se olikin. Suo.

 

   Matti Niittyranta alkoi jo saada kuuluisuutta ennustajana. Hän

käytti tätä mainetta hyväkseen ja alkoi ”nähdä” onnettomuutta

manaavia uniaan Nikkilän talolle. Ensin vain pienempiä kommelluksia

ja vahinkoja. Ollenkaan riippumatta siitä, toteutuivatko ne,

kyläläiset menivät sangen halukkaasti leikkiin mukaan. Melkein

jokaisella oli jotakin hampaankolossa Nikkilän väkeä vastaan. Sen

talon naiset olivat ahneita ja pöyhkeitä ja miehet rääväsuisia ja

väkivaltaisia.

   Viimein Masa arveli, että nyt on iskettävä oikein kunnolla. Hän

kertoi unestaan, jossa eräs vauraan talon vanhimpia poikia tulisi

joutumaan tuhoisan väkivallan kohteeksi. Varmuuden vuoksi Masa ei

maininnut nimiä, mutta osoitehan oli selvä.

   Juttu levisi nopeasti kylällä, ja sitä päiviteltiin ja

ihmeteltiin kovasti. Taisi se tulla Santerinkin korviin. Oli kulunut

vain pari kuukautta Alman katoamisesta, kun Santeri joutui tappeluun

naapurikylän miesten kanssa, sai puukosta niin vaarallisen

pistohaavan, että menehtyi vammoihinsa seuraavana päivänä.

   Nyt sitä vasta taivasteltiinkin. Sitä tapausta, mutta varsinkin

Matin ennustajan lahjoja. Eipä siinä suuria povarieukon kykyjä

tarvittukaan. Santeri oli veritekonsa jälkeen muuttunut yhä vain

rämäpäisemmäksi. Mellasti jatkuvasti änkyräkännissä ja haastoi

riitaa jokaisen vastaantulijan kanssa. Jopa paksua ja hyväntahtoista

Kallisen vanhaa isäntääkin hän yritti kurmuttaa keskellä kylän

raittia. Ja tämä kun oli vain kysynyt Santerilta, että mitä kuuluu.

   Sinä kohtalokkaana päivänä Nikkilän perillinen oli puukko kädessä

aiheettomasti hyökännyt kahden aseettoman naapurikyläläisen

kimppuun. Oli syntynyt kiivas kamppailu, ja puukko oli kääntynytkin

isäntäänsä vastaan. Skorpionin pistin. Onneksi oli silminnäkijöitä,

jotka mielihyvin todistivat, että kysymyksessä oli ollut puhdas

itsepuolustus. Kun miehet olivat yrittäneet vääntää asetta

hyökkääjän kädestä, se oli vahingossa luiskahtanut Santerin

sydämettömään sydämeen.

 

   Ennen kuin profeetan tehtävät ehtivät muodostua Matille oikein  

toimenkuvaksi, etelästä kantautui synkkiä uutisia. Talvisota syttyi

ja nuori Niittyrannan poikakin kutsuttiin isänmaan palvelukseen.

Sanotaan, että paikanvaihdos auttaa surussa ja mielentilan

kaaoksissa. Niin nytkin. Harva nuorukainen lähti sotaretkelle niin

auliisti ja helpottuneena kuin Masa. Tuli uutta ajateltavaa ja

tyttöriepu alkoi unohtua. Hän toisteli lakkaamatta itselleen, että

eihän se hänen syytään ollut. Santeria muuten oli tuskin edes

kuulusteltu, vaikka oli yleisessä tiedossa, että hän yritti iskeä

naisia kaikissa mahdollisissa tilanteissa.

 

          9. Hevosen laukotusta ja selkäreppuja

 

   Tyystin uusi elämä alkoi Matti Niittyrannalle. Hän selviytyi

hyvin hommistaan. Oli tottunut tottelemaan ja tekemään hurjasti

töitä. Esimiehet piankin huomasivat, että siinä oli nuorukainen,

johon saattoi luottaa. Rehdin suomalaisen perikuva. Sinisilmäinen ja

vaaleatukkainen. Riuska ja voimakas, sillä lihaksetkin alkoivat

kehittyä ja mies puhjeta kukoistukseensa.

   Kaveritkin pitivät hänestä, sillä Masa ei koskaan ollut leuhka

eikä ylimielinen. Hän oli rauhallinen ja avulias. Ymmärsi huumoria

ja kertoi juttuja joskus itsekin. Olihan hänellä jo elämänkokemusta

savottareissuiltaan ja muualtakin.

    Sotavuodet kuluivat ilman pienintäkään haavoittumista. Yhden

kerran oli kova angiina, mutta siitäkin nuorukainen selvisi ja elämä

jatkui. Sellaisena kuin se nyt sodassa voi jatkua. Kuoleman varjossa

elämistä. Uhkaava kirves alati pään päällä.

 

   Jatkosodan loppupuolella Masa oli tietysti kaikkein tuimimmissa

taisteluissa. Hänen tehtävänään oli kuljettaa hevosella ammuksia

eturintamaan. Suuria lasteja ja nopeasti. Tavaraa tarvittiin, sillä  

hätä oli käsissä. Masa pärjäsi hyvin myös hevosten kanssa, joten oli

aivan luonnollista, että hän sai toimia kuskina. Hänellä oli

isältänsä perintönä eläimen lempeä käsittely. Muutkin ihailivat, kun

hän sai Liisansa jatkamaan matkaa, vaikka kranaatit räjähtelivät

joka puolella, tykkituli oli helvetillinen ja melu varmaan eläimen

herkille korville kauhistuttava.

   Suomalainen sisukas liinaharja veti uskollisesti raskasta

kuormaansa ja ohjaksissa oli toinen sisukas suomalainen liinaharja.

 - So so Liisa. Noh noh. Menehän nyt. Ei tässä ole hätää. Pian

palataan takasin ja saat makoisan aterian.

   Liisa höristeli korviaan, viuhautti hännällään ja jatkoi

kiskomista. Joskus kyllä riehaantui nousemaan takajaloilleen ja

hirnumaan murheellisesti. Laukkasikin välistä, mutta aina ajaja sai

tilanteen hallintaansa.

   Rintama oli murtumassa ja miehet perääntyivät. Tie oli täynnä

likaisia ja loppuun asti taistelleita sotilaita. Kaiken sen

liikenteen keskellä Masa hoputti hevostaan eteenpäin. Hän kyllä

hieman ihmetteli, miksi ihmis- ja ajoneuvovirta kulki koko ajan

vastakkaiseen suuntaan. Joitakin lääkintämiehiä sentään juoksi niska

kyrmyssä kuin ahvenella etulinjaa kohti, jonne hänkin oli matkalla

tärkeine lasteinensa.

   Vastaantulevat sotilaat tuijottivat häntä kummissaan. Viimein

eräs tarttui Liisaa suitsista ja karjaisi ajajalle:

 - Hulluko sinä olet? Minne oikein luulet olevasi menossa?

 - En luule vaan tiedän olevani menossa eturintamalle ammuksia

viemään.

 - Samperin tollo. Eturintama on tässä ja nyt. Käännä äkkiä kaakkisi

ja lähde karkuun.

 

   Masa teki hitaanpuoleisen tilannearvion, käänsi hevosensa aika

vaivalloisesti huonolla tiellä ja juoksevien miesten keskellä. Lähti

rivakasti ajelemaan takaisin päin. Otti pari sotilasta kyytiin, kun

Liisa ei tuntunut panevan pahakseen. Hevonenkin oli todella

tyytyväinen tähän ratkaisuun.

   Jotkut pitivät Masaa tärähtäneenä, toiset lähes sankarina.

Esimiehetkin kiittelivät hänen tekoaan. Oli pelastanut arvokkaan

ammuskuorman ja hevosen. Hänhän oli muulloinkin osoittanut

lujahermoisuutta näissä kuljetustehtävissään.

   Mitalia ei sentään herunut, mutta kun Matti meni jollekin asialle

komentokorsuun, upseerit tulivat paiskaamaan kättä ja lausumaan

muutaman kehuvan sanan nuorukaisen kylmäpäisyydestä. Masa oli ihan

otettu. Samalla hän sai lähemmin tutustua siihen hienostuneeseen ja

oikeastaan miellyttävään kalliin sikarin tuoksuun, joka myöhemmin

tuli muodostumaan hänelle soimaavaksi omantunnon taakaksi.

 

   Nuori jermu kävi silloin tällöin lomilla. Kylällä hän sai ihailua

osakseen, vaikka ei olisi tehnyt yhtään mitään. Oleskellut vain

rintaman tuntumassa. Hän oli ihan komea näky sotilaspuvussaan, ja

niinpä hänellä alkoi olla menestystä tyttöjenkin parissa. Lomat

olivat valitettavasti vain niin tavattoman lyhyitä harkitsevalle

kosiomiehelle.

   Sen verran ne kuitenkin kestivät, että Masa oli ehtinyt tutustua

Hannaan, joka oli kohtalaisen vauraasta mökistä. Tietysti iloinen ja

reipas tyttö. Hehän olivat Matin makuun. Neitosella oli suuria

suunnitelmia. Hän aikoi opiskella kätilöksi. Tähänkin asti hän oli

saanut avustaa uusien vauvojen maailmaan tulossa. Hanna oli

uskovainen tyttö, ja tämä vaikutti, että Masakin alkoi suhtautua

hieman myönteisemmin uskonasioihin.

   Hanna lupasi kirjoittaa ja lähetellä paketteja, joten seurustelu

oli päässyt hyvään vauhtiin. Lomalla oli kiva käydä, mutta ne

latomuistot pakkasivat jonkin verran häiritsemään tunnelmia.

 

   Kovat taistelut jatkuivat ja Matti pantiin joka tuoksinaan.

Eräänä pimeänä yönä suomalaiset joutuivat vihollispartion

yllättämäksi. Metsä oli hyvin tiheätä. Alkoi taistelu, josta Masa ei

ollut osannut uneksia pahimmissa painajaisunissaankaan. Mies miestä

vastaan. Pistimet käsissä. Iskivät toisiaan umpimähkään. Voihkaisu

ja jompikumpi kuoli.

   Ei ihan umpimähkään sentään. Tiedettiin, että omilla pojilla oli

reput, mutta vihollisella ei. Pilkkopimeässäkin Masa kuuli tai

muuten vaistosi, että aron poika kyttäsi aivan tuntumassa. Hän

tunnusteli nopeasti käsikopelolta, oliko toisella reppua. Jos ei,

raju ja syvä pisto. Varmuuden vuoksi vielä toinen. Vastustaja

irrotti otteensa, lysähti maahan ja seuraava oli jo vuorossa.

   Kamppailijat olivat aika tasaväkisiä sekä määrältään että

voimiltaan. Taistelua kesti kauan. Monta reputonta oli jo

muuttunut vainajaksi Masan käsissä, kun alkoi kuulua molottavan

lauman poistumista. Osa oli kai saanut tarpeekseen ja pötki pakoon?

Tämä lisäsi Masan taistelutahtoa ja hurjuutta. Taidetaan tästä

selvitä. Voi Hanna!

   Oli toinenkin tuntomerkki, joka erotti oman soturin vihollisesta.

Haju. Vastustaja tuoksui usein oudolle hajuvedelle, vai oliko se

saippuaa? Masan tarkka nenä noteerasi yleensä tuonkin varoitusmerkin

ajoissa. Nyt oli jälleen vastassa samanpituinen nuori mies. Nuori,

koska oli niin notkea ja nopea liikkeissään.  

   Ei tosin lemunnut hajuvedeltä, mutta jokin outo tuoksu hänessä

kuitenkin oli. Mutta mikä? Nopeasti kopeloituaan Masa havaitsi, että

miehellä ei ollut selkäreppua. Kova pisto. Mies nytkähti. Varmuuden

vuoksi toinen eri paikkaan. Mies lysähti kasaan.

   Sitten hän joutui vielä yhden kanssa napit vastakkain, Ai, sillä

on reppu. Perkele, kuului vielä tunnussanana, ja Masa hellitti

otteensa. Kovaa pulinaa ja vihollinen pakeni. Hikiset ja veriset

jermut seisoivat huohottaen pimeässä. Joitain varjoja näytti

juoksevan kauempana.

   Masa oli yhä niin valmis kohtaamaan odottamattoman hyökkääjän,

ettei hän uskaltanut paikaltaan liikkua. Kädellään vain haparoi

paksun puunrungon suojakseen. Niin muutkin. Sitten vain odotusta.

Taistelutantereelta kuului yllättävän vähän vaikerrusta. Teurastus

oli ollut tarkka ja perusteellinen.

 

   Aamu valkeni, ja miehet kömpivät koloistaan esille. Katselivat

toisiaan. Kuin menninkäisiä tai maahisia, jotka ovat nousseet

talvilevoltaan. Multaa ja likaa ja verta. He alkoivat tutkia

ruumiskasoja. Ehkä joku on vielä hengissä. Omalta puolelta kuului

liikettä. Varmasti lääkintämiehetkin ovat tulossa. Ne nyt ehtivät

joka paikkaan etunenässä, aivan kuin reportterit. Varmaan joku TK-

mies näppäilikin heistä jo kuvia, Ehkä vallan puussa istuen, jotta

saisi paremman kuvakulman.

   Reppuselkäisiä kaatuneita oli yllättävän vähän. Eräs oli kovin

vistossa asennossa. Makasi reppunsa päällä muodostaen kaarevan

sillan taaksepäin. Jalat roikkuivat toisella puolella.

Kuolonirvistykseen vääntyneet kasvot pollottivat ylösalaisin

toisella puolella. Miehet kävivät kääntämässä hänet edes kyljelleen.

   Reputtomia oli paljon. Nuoria naapurimaan poikia.

 - Ohoh, tuossahan on meidän vänrikkikin.

   Muut tulivat katsomaan. Nuori hoikka mies makasi verissään

muitten rinnalla. Masa jostakin syystä ei tahtonut uskoa:

 - Onko se suomalainen?

 - No katso nyt asepukua. Mie tiedän sen nimenkin. Se on uusi, jokin

Kovalainen tai sinne päin. Se tuli vasta viime viikolla.

 - Eihän sillä ole reppuakaan.

 - Ei kai upseerit mitään kuormakameleita ole. Ei tietenkään sillä ole

reppua.

 

   Masan hiusmartossa kävi kummallinen värinä. Hän ei sittenkään

uskonut. Hän meni lähemmäksi ja kumartui todetakseen, onko mies

vielä elossa. Ei ollut. Sen sijaan nenässä tuntui mieto hienon

sikarin tuoksu. Nyt hän muisti, että kamppaillessaan sen viimeisen

reputtoman kanssa, hän oli tuntenut juuri tämän tuoksun. Tunnisti

sen vasta nyt. Liian myöhään.

   Ei tuo voi olla se sama. Ehkä vänrikki kamppaili juuri hänen

vieressään venäläisen kanssa ja tuoksu tulvahti sen takia hänen

nenäänsä. Se ei VOI olla sama mies. Se EI SAA olla.

   Suomalaisten tappiot olivat kerrassaan vähäiset. Vain kaksi

sotilasta kaatui ja se vänrikki. Tätä yötaistelua pidettiin niin

tärkeänä ja suuren urhoollisuuden osoituksena, että he kaikki saivat

mitalin ja ylimääräistä lomaa. Masa oli aivan mykkänä koko ajan.

Muut ne kertoivat ja kehuskelivat. Niittyrantaakin siinä sivussa.

Tarkka poika pistoissaan. Joku katseli häntä ja tokaisi:

 - Jo sun on korkea aika päästä lomille. Sullahan seisoo silmät

päässä.

 

          10. Jalkamies

 

   Loma tuli pidettyä. Hanna oli ihanan myötämielinen. Ehkä he

voisivat kehittää tästä jotakin vakavampaakin. Molemmat kaipasivat

omaa perhettä. Lapsia. Sodan jälkeen löytyisi töitä. Ei heitä

huolestuttanut. Rakentaisivat kodin vaikka omin käsin, kuten heidän

vanhempansakin olivat tehneet.

   Tulevaisuuden näkymät olivat siis hyvät, kunhan sota ensin

päättyisi. Loppuvaiheessaan se jo olikin. Oli menossa Lapin sota ja

saksalaisia joukkoja ajettiin pohjoiseen. Siihenkin Matti

osallistui, mutta pääsi kuitenkin juuri ennen sodan päättymistä

kotiin. Vieläkin nuoremmat soturit saattoivat asian päätökseen.

Ilmankos sitä kutsuttiinkin lasten sodaksi. Nämä hiukan vanhemmat

poikaset kotiutettiin.

   Jalkapatikassa he aloittivat kotimatkansa. Kolme nuorta ja

riehakkaan iloista miestä. Matti, Savolainen ja Kekkilä.

Sodankylästä he aloittivat vaelluksensa etelään. Kymmeniä

kilometrejä. Kapea huonokuntoinen maantie oli yhtä kuoppaa ja

liejua. Kuorma-autoja surrasi molempiin suuntiin. Miehiä marssi

syksyisellä tiellä.

   Vallattomasti nämä kolme reipasta muskettisoturia vilkuttelivat

vastaantulijoille ja ohiajaville. He pääsisivät kotiin ja

aloittaisivat uuden elämän. Vihdoinkin todellisen elämän. Saappaat

olivat yltä päältä kurassa, mutta sekös heitä haittasi. Viimeistä

päivää armeijassa. Rovaniemellä he saisivat lopulliset paperit ja

olisivat vapaita miehiä vapaassa maassa. Rehvakkaasti he huutelivat

muille:

 - Se on sitten sota loppu meidän kohdaltamme. Olisi loppunut

vieläkin hopummin, jos olisivat hoksanneet antaa hela hoidon meille

kolmelle urakaksi.

   Välistä sankarit lauloivat suureen ääneen. Savolainen oli

pitävinään tyttöä käsivarsillaan ja tanssasi keskellä tietä

hoilottaen samalla ”Väliaikaista kaikki on vaan”.  

   Masakin riehaantui vastoin tapojaan ja esitti uljasta saksalaista

paraatimarssia nostellen laihoja koipiaan kuin koppava kukkopoika.

Välillä hän, joka ei eläissään ollut maistanut viinan pisaraakaan,

hoiperteli tiellä laidasta laitaan matkien humalaista ja päästeli

suustaan innostuneita kiljahduksia. Muut nauroivat aivan kippurassa.

 

   Heidän riemullaan ei tuntunut olevan rajoja. He olivat selvinneet

hengissä. Savolaisella oli vaimo ja lapsi odottamassa kotona.

Kekkilällä morsian vasta katsottuna. Hän aikoi lähteä opiskelemaan

autoalaa. Oli muutenkin saanut puuhata niitten kimpussa koko sodan

ajan. Olihan ainakin saanut kokemusta siitä, miten aivan

mahdottomassa kunnossa olevat ajoneuvot saadaan liikkeelle

mahdottomissa olosuhteissa.

   Masankin tulevaisuudensuunnitelmia kyseltiin. Ujosti poika kertoi

Hannasta ja valoisista toiveistaan saada aloittaa yhteiselämää tuon

mieleisen tytön kanssa.

 

   Maantielle ilmaantui melkoinen este, samoin kuin heidän

elämäänsäkin. Suuri kuorma-auto oli kallellaan tien vieressä. Oli

juuttunut mutaan. Kuljettaja seisoi vieressä, raapi päätään,

syljeskeli ja kiroili.

 - Ei hätiä mitiä, sanoi Kekkilä hilpeästi. - Autetaan kaveri

suosta.

 - Jos jelppaatte minua, pääsette lavalla Rovaniemelle asti.

   Pääsiväthän he, mutta missä kunnossa?

   Savolainen meni asemiin maantien puolelle ja alkoi työntää.

Kekkilä meni keskelle ja punnersi oikein olan takaa. Masa meni

laitimmaiseksi pientareelle. Oli tottunut olemaan se laitimmainen,

kuten seuroissa saarnattiin. Saappaat upposivat märkään kuraan,

mutta mitä sillä oli enää väliä.

   Auto ei liikahtanutkaan. Muita apumiehiä ei ilmaantunut, joten

nämä kolme kaveria yrittivät parastaan. Masa siirtyi vielä metrin

verran ojaa kohti, jos sieltä kulmasta saisi paremman otteen. Kas

noin, nyt auto alkoi nousta. Hii-op.

   Kuului kauhea pamaus. Ei Viipurin vaan Ylinamman pamaus. Se oli

tien laitaan asetettu miina. Kaikki miehet lensivät jaloiltaan kuin

heihin olisi osunut valtava teräsnyrkki. Savolainen sinkoutui

keskelle tietä. Hän loukkaantui melko pahasti, mutta saatiin sentään

paikattua joltiseenkiin kuntoon. Kekkilä paiskautui myös

tantereeseen. Hänen kävi pahemmin. Hänestä tuli sotasokea niissä  

sodan viimeisissä silmänräpäyksissä.

   Matti lensi kaaressa ojan yli pehmeään sammalikkoon. Hän nousi

istumaan. Kuljettaja ja muut paikalle ehtineet huusivat:

 - Miten sinulle kävi?

 - Eihän tässä käynyt juuri kuinkaan, oli rauhallinen vastaus.

   Masa yritti nousta jaloilleen, mutta olisi pitänyt sanoa, että

jalalleen. Hän ei päässytkään ylös. Hämmästyneenä hän katseli

alaraajojaan.

 - Saapas lensi jonnekin.

   Sen jälkeen hän menetti tajuntansa. Oli kyllä lentänyt muutakin

kuin saapas. Sen sisässä oli ollut Matin oikea jalka polvesta asti.

Muita miehiä riensi apuun, haavoittuneet nostettiin kiireesti

kuorma-auton lavalle ja kotimatka alkoi.

 

          11. Typistettyä elämää

 

   Uusi elämä alkoi, mutta varsin toisenlaisena kuin mitä Matti oli

osannut odottaa. Alkoi pitkä sairaalakierros. Aina Tamperetta ja

pääkaupunkia myöten. Jalkaa jouduttiin leikkaamaan ja lyhentämään

toistakymmentä kertaa. Siihen oli tullut luumätä.

   Hanna piti yhä yhteyttä ystäväänsä. Hän olisi halunnut odottaa,

kunnes Matti toipuisi. Se sotasokea Kekkiläkin meni hyvin pian

naimisiin ja sai neljä poikaa. Hän elätti taitavana hierojana

perhettään. Oli aina ollut niin näppärä käsistään. Masa vaan ei

jotenkin saanut otetta elämään. Hän koetti vieroittaa tyttöä

itsestään. Kaikki oli niin epävarmaa. Eihän hän ollut edes

toipumassa. Kärsimys ja sairaaloissa viruminen vain jatkuivat.

   Kaksi vuotta on pitkä aika nuoren mielestä. Ensin sodassa viisi

vuotta, sitten tämä toinen sota. Hannakin viimein luopui

odottamasta. Valmistui kätilöksi ja apuhoitajaksi. Meni naimisiin

sotainvalidin kanssa, mutta lievemmin vammautuneen.

 

   Matti palasi kotiseudulleen. Hän sai omakseen asutustilan, jota

hän hoiti ansiokkaasti normien mukaan. Hän kävi yhä kylälläkin

töissä. Mahdoton sisu sillä miehellä. Raatoi pitkiä työpäiviä.

   Velipoika oli kerran mennyt katsomaan, kun Masa raivasi peltoa

jokirannassa. He pysähtyivät juttelemaan. Isoveli irrotteli

saapastaan. Proteesin ja tyngän välistä veri vuoti yhtenä norona.

   Masa alkoi käydä seuroissa. Hän tutustui toisenlaisiin uskoviin

kuin se pelottava saarnamies lapsuudesta. Hannan kaltaisiin

valoisiin ja lämpimiin ihmisiin. Mies linkkasi kalvavalla

tekojalallaan kylällä. Aseveljilleen hän joskus vinoili:

 - Sodassa palvelin jalkaväessä ja nykyään olen todellinen

jalkamies.

 

          12. Viimeinen patikkamatka

 

   Neljännesvuosisata oli kulunut sodan päättymisestä. Matti asusti

mökkiään, omisti jo kohtalaisia metsäpalstojakin ja raatoi edelleen

töissään. Toimi johonkin aikaa myös savotalla vahtina.

   Tätä se kai tulisi olemaan? Hiljaiseloa. Arkista aherrusta ja

virkistykseksi seuroissa käyntiä. Ei hän muuta enää osannut

odottaakaan. Oli muuten melko saita luonteeltaan ja oli tullut yhä

vain nuukemmaksi. Niinhän sanotaan, että vanhemman väen helmasynti

on saituus. Kun muut synnit eivät enää maistu. Ei seksikään, koska

alan merkitys on vähentynyt. Voihan olla, että siihen ei enää ole

edes mahdollisuuksia. Matilla ei niihin toimiin ollut juuri löytynyt

tilaisuutta aikaisemminkaan.

   Joku naapuri oli tullut käymään Matin mökillä. Koska se oli aivan

pimeänä, hän aikoi kääntyä takaisin, mutta kurkisti kuitenkin

ovesta. Isäntä istui penkillä yksin pimeässä. Naapuri melkein

säikähti.

 - Mitä sie täällä pilkkopimeässä istut? Miksei sulla ole valoa?

 - Kun ei ole tuota tarkemman tekemistä, oli levollinen vastaus.

   Naapuri arveli, että kyllä taas on kysymys siitä säästämisestä.

Ei raatsinut edes tulitikkua raapaista.

 

   Matti joutui käymään sairaalassa aika usein. Proteesia

tarkistettiin ja oli ilmaantunut muutakin vaivaa. Jalkaa särki ja

selkä temppuili. Muut kehottivat häntä kovasti menemään tarkempiin

tutkimuksiin johonkin suurempaan sairaalaan.

   Mies suostui viimein. Eräänä aamuna hän lähti kortteeripaikastaan

siinä vieraassa kaupungissa. Ontui kahden kilometrin matkan perille

ja pantiin monenlaisiin kokeisiin. Niissä epäonnistui jotakin. Oliko

jokin lipsahtanut? Pisto osunut väärään paikkaan? Matti ei kysellyt

perään eikä tietenkään kukaan muukaan.

   Jo valmiiksi invalidisoitunut sotaveteraani halvaantui niin

täydellisesti, ettei edes päätään saanut kääntymään. Kortteeripaikan

isäntä kertoi murheellisena muille, että ne kaksi kilometriä

sairaalaan olivatkin sitten viimeinen patikkamatka, minkä Matti

pystyi jalkaisin tekemään. Olisi sekin reissu saanut jäädä

tekemättä, kun hän sentään jo oli tottunut niihin kipuihin ja

kolotuksiin.

 

   Kotikylän pienessä sairaalassa Matti sitten löysi viimeisen

kotinsa. Viimeisen vuoteensa. Sukulaiset kävivät ensin katsomassa,

mutta totesivat, että eihän se ymmärrä kuitenkaan. Nuorin sisar,

herkkähermoinen Selma, kyllä väitti, että Masan silmät selvästi

liikkuivat ja että tämä seurasi ihmisten puuhia huoneessa. Näytti

ihan tarkkaavaisesti kuuntelevan puheitakin.

 - Mielikuvitusta, sanoivat muut ja lakkasivat käymästä potilaan luona.

Heille itselle tuli vain niin paha mieli veljeä katsellessa.

   Hanna oli nykyään apuhoitajana samaisessa sairaalassa. Hänkin oli

sitä mieltä, että Matti jollakin tavalla reagoi puheeseen ja

kosketukseen. Erityisesti kylpeminen oli miehelle mieleistä. Niinpä

Hanna tekikin sen palveluksen entiselle sulhaselleen niin usein kuin

mahdollista. Hannalla oli hellä sydän.

   Vuosia kului eikä Matin tilassa tapahtunut muutosta. Ei niin

parempaan kuin huonompaankaan suuntaan. Hoito oli asiantuntevaa ja

hyvää. Miehellä oli suuri ja vahva sydän.

 

          13. Sinapinsiemen

 

   Nauha loppui. Matti katseli tyhjää kuvaruutua. Niin suuri

tyhjyys, että sellaista hän oli kokenut vain nähdessään, miten äitiä  

viimeistä kertaa kiskottiin sairaalan ovesta sisälle kiiluvan

kylmänä pakkasyönä. Rimpuilevana ja kirosanat rohtuneilla

huulillaan.

   Sisimpään alkoi hiipiä myös jotakin muuta, pelkoa. Miten tässä

oikein käy?

 - Kas, nauha päättyi. Millaiset ovat tuntosi?

   Matti aivan hätkähti.

 - Eipä kovin kummoiset  Tyhjyyttä. Ei tässä minun elämässäni taida

juuri kerskumisen aihetta olla.

 - Ei ole monella muullakaan, lohdutti olento. - Täytyypä tästä

lähteä. On paljon töitä.

   Taas Masa hätääntyi. Jättääkö tuo vahti hänet tähän yksin? Minne

hän joutuisi. Hän nousi vähän kankeasti seisomaan.

 - Täytyy kai sitten minunkin lähteä. Sinne alas. Kun olisi saanut

edes kaikkein laitimmaisen paikan taivaallisessa salissa.

   Matti lähti hitaasti ontumaan sinne päin, missä oli huomannut ne

kadotukseen johtavat portaat. Olipas outoa, kun niitä ei nyt

näkynytkään. Matti katseli joka taholle. Olento seurasi tätä

etsiskelyä hieman huvittuneena.

 - Jospa mentäisiin kuitenkin katsomaan, millaista tuolla portin

sisäpuolella on.

   Hän aukaisi portin suurella rautaisella aitanavaimella. Eipäs

sentään, kultaiseksihan tuo oli muuttunut. Matti astui sisälle ja

hämmästyi ylen määrin.

 - Onpa täällä kaunista. Ihanaa kultaista kulleroketoa

silmänkantamattomiin, ja niin kirkas taivas. Tämähän on kuin

jostakin imelästä maisemakortista.

   Olentoa huvitti ja hän selitti ystävällisesti:

 - Valmistamme nämä sielujen tervetuliaismaisemat aivan

räätälintyönä. Kullekin sopiva ja mieluisten muistojen mukaan.

Eteläsuomalaisille sahanomistajille vähän erilaista, samoin

afrikkalaisille  heimopäälliköille tai Intian nälkäisille

katulapsille.  

   Matti oli aivan haltioissaan. Tuntui kuin hän olisi saanut

mieleisen syntymäpäivälahjan.

 - Kiitoksia kovasti. Tämäpä on ystävällistä ja huomaavaista.

Kiitos, että sain katsella tätä jonkin aikaa. On helpompi sitten

palata sinne alas johtaville portaille.

 - Mistä sinä olet saanut päähäsi, että kuulut siihen alakerran

väkeen?

 - No kun on se latojuttu ja se reppujupakka.

   Matista oli niin helppoa puhua tälle olennolle, kun ei tarvinnut

selitellä pitkään ja juurta jaksain kokemuksiaan eikä raskaita

tuntemisiaan.

 - Ei täällä ketään ihan tahratonta olekaan paitsi meikäläiset ja se

Suuren Isännän Poika. Täällä on tarkoitus suorittaa sellainen

perusteellinen pyykinpesu ja vähän valkaista teidän likaantuneita

rääsyjänne.

 - ”Vaikka teidän syntinne olisivat veriruskeat...”.Sitä lausettako

tarkoitatte?

 - Vähän sinne päin. Teille ihmisille täytyy vain käyttää niin kovaa

ja liioiteltua kieltä, ennen kuin tokenette. Lieväsanaisempi puhe ei

taida oikein tehota.

   Jostakin syystä tuo lause, jota Masa oli pitänyt uhkaavana ja

pelottavana maan päällä vaeltaessaan, kuulostikin nyt ihan

lempeältä.

 - Yritin minä olla uskomassa, mutta nyt tuntuu, ettei se kovin

hääviä ole ollut. Usko on kutistunut peräti mitättömäksi.

 - Täällä tutkitaan sydämet perin pohjin ja laitetaan ne tosi

tarkkaan syyniin. Kai sitä jotakin sinultakin on löytynyt, edes

sinapinsiemenen verran, kun kerran nimesi näyttää olevan tässä

listassa.

 

   Matti ilostui kovasti, mutta tunsi olonsa silti vähän

yksinäiseksi ja orvoksi. Hän, todella tottunut eränkävijä, epäröi

ajatellessaan, että joutuisi omin päin vaeltamaan valtavan

kukkaniityn yli. Entä mitä sen takana?

 - Katsopas kuka on tullut sinua vastaan. Taidatkin tuntea.

   Matti huomasi erään hahmon lähestyvän kentältä päin. Naisen. Se

oli äiti! Yhtä nuorena ja kauniina kuin silloin kerran pidellessään

häntä sylissään siellä keltaisten kukkien keskellä.

 - Hei Matti. Onpa ihanaa nähdä sinua taas. Tulepa tänne.

   Äiti ojensi kätensä. Masalle. Se ei enää tuntunut

sierettyneeltä. Otsalla ei ollut raskaasta ja epätoivoisesta

miettimisestä ja pelkäämisestä syntyneitä ryppyjä. Puhdas

puuvillamekko tuoksui uudelle ja raikkaalle. Vaaleat suortuvat

kehystivät vapaina onnellisesti hymyileviä kasvoja.

 - Lähdetään. Isäsikin siellä odottelee. Puuhastelee taas uuden

kämpän kimpussa. Ilostui kovasti, kun kuuli, että olet tulossa.

 - Isäkö? Eihän hän ollut oikeassa uskossa?

 - On se poika vain itsepäinen, myhäili äiti olennolle, joka jo

vilkutteli hyvästiksi, jotta pääsisi muihin töihin käsiksi.

 - On isä täällä ja monia tuttujasi. Kas niin, laitapa töppöstä

toisen eteen.

   Masa katsoi hätääntyneenä alas jalkoihinsa. Miten hän jaksaa

täällä kuljeskella, kun se koipi aina haittasi liikkumista.

Kipeytyi, ettei öisin tahtonut saada unen päästä kiinni. Kas kummaa,

nytpä ei näkynytkään proteesia, ei kivistävää verta tihkuvaa tynkää,

vaan pienen pojan iloiset juoksuvalmiit varpaat. Kipristelivät siinä

heinikossa.

   Niin he lähtivät kävelemään eteenpäin ja opiskelemaan tätä

uudenlaista elämää. Äiti hyräili kulkiessaan: ”On pimeä korpi ja

kivinen tie ja usein se käytävä liukaskin lie...”. Kotiin ei ollut

pitkä matka, koska kotia oli kaikki.

 

          14. Suojelusenkeli

 

   Matti oli kuulevinaan laulua. Hän avasi silmänsä ja yritti katsoa

ympärilleen huoneessa, jossa joku liikkui. Varjo puuhasi seinällä.

Reippaasti ja touhukkaasti. Laulu katkesi välillä, kun nainen

keskittyi töihinsä. Tuntui turvalliselta, kun Hanna oli työvuorossa

ja läsnä. Taas kuului hyräilyä vessan puolelta. Kolistelua ja vettä

laskettiin hanasta. Tavaroiden siirtelyä ja siivoamista.

 - No hereillähän sinä oletkin, Matti. Nyt on jo myöhäinen ilta.

Ulkona on ollut oikein komia ilma. Kävin vanhempiesi haudalla ja

laitoin sinne kimpun kulleroita. Niistähän äitisi ja sinä niin

kovasti piditte. Pian nuo kultakukat ovat upeimmillaan. Pääsisitpä

katsomaan.

   Hanna jutteli, kuten hänellä oli tapana potilailleen. Hän oli

varma, että Matti ymmärsi jotakin, vaikka ei pystynyt liikuttamaan

kuin silmiään ja niitäkin kovin verkkaisesti.

 - Huomenna taas kylvetän sinua, kun siitä niin näytät nauttivan.

Ehkä se helpottaa oloasi. Viisi vuotta on pitkä aika virua aivan

liikkumattomana. On se kumma, ettei sinua jo ole kutsuttu pois. Ehkä

et ole ollut sittenkään valmis. Tulen huomenna iltapäivällä töihin.

Näkemiin siihen asti. Jumalan rauhaa sinulle poloinen.

   Hanna kävi taputtamassa Matin kättä, hymyili valoisasti ja

lämpimästi. Lähti sitten ulos ja oman perheensä luokse. Matti

katseli hänen jälkeensä. Hänen olisi tehnyt mieli kääntää päätään,

mutta sehän ei onnistunut. Hän muisti ihmeellisen unensa. Hän oli

ihan uskonut, että se oli totta. Oli aivan paha mieli, ettei se

ollutkaan todellista. Hän oli aika väsynyt. Kaikkeen. Ihmeekseen hän

huomasi, ettei häntä pelottanut.  

   Hän katseli vähän aikaa Suojelusenkeliä esittävää taulua

seinällä. Sen oli Hanna hänelle tuonut. Hämärien väsyneitten silmien

edessä kuva näytti alkavan liikkua. Suuri valkosiipinen enkeli kulki

kahden pienen lapsen takana liukkaalla sillalla. Pitkospuilla Matin

mielestä. Koko ajan enkelin ihanat valkeat kädet olivat valmiina

ottamaan lapsista kiinni, jos vaara uhkaisi. Matti katseli kuvaa. Se

alkoi hiljalleen elää. Sitten hän sulki rauhallisena silmänsä.

 

                                               XXX

 

IV  YLÄRAJA

 

   Salme seisoi jälleen olohuoneen ikkunan ääressä niin kuin niin

monta kertaa ennenkin. Ja odotti miestä. Eihän se hänen tehtäviinsä

kuulunut. Yhtä hyvin hän olisi voinut olla odottamattakin, mutta

siitä oli vain tullut hänelle sellainen tapa. Kenties aivan

päähänpinttymä, josta hän ei osannut luopua. Josta hän ei

välittänytkään luopua.

   Ilmeneehän ihmisillä vaarallisempaakin riippuvuutta aineisiin ja

peleihin. Tästä ei ainakaan ole vahinkoa kenellekään. Tuskin hänelle

itselleenkään, vaikka aika tavalla aikaa se vei, se jokapäiväinen

ikkunasta tuijottelu. Aikaa hänellä muuten oli, siispä mitään

tuhlausta ei itse asiassa tapahtunutkaan. Mitä muutakaan hän tekisi?

   Naiselle tämä vaartoilu tuotti jonkinlaista sairasta nautintoa.

Mielihyvää, kun oli tilaisuus katsella ihmistä, joka oli alemmalla

tasolla kuin hän itse. Salme ei voinut olla hymyilemättä

ivallisesti. Tällä kertaa itselleen. Hän tajusi varsin hyvin

ajatustensa tekopyhyyden ja farisealaisuuden.

   Toisaalta hän ei ollut päässyt täyteen varmuuteen miehen

todellisesta tasosta. Tiesihän hän tietenkin, että miehellä oli

ollut vaikeuksia selviytyä edes apukoulusta. Lukemaan oppi

jotenkuten, mutta kirjoittaminen takkusi. Ihme kyllä laskeminen

sujui aika näppärästi, ja sitä hän todella tarvitsi elantonsa

hankkimisessa.

 

   Todisteita tuon tyypin tasosta oli siis aivan riittämiin. Salme  

sitä vastoin oli ylioppilas. Hän huokaisi. Ensin melkein

tyytyväisenä, mutta syventyi sitten katkerana pohtimaan niitä

olosuhteitten oikkuja, jotka olivat estäneet häntä saavuttamasta  

korkeampaa koulutusta. Se oli suurelta osin Arton vika. Monet

epäonnistumiset ja pahanolon tunteet ovat yleensäkin miesten

aiheuttamia. Sitä mieltä oli äiti ollut, ja nyt ikävä kyllä

tytärkin alkoi olla valmis allekirjoittamaan tuon arvion.

   Salme oli ryhtynyt opiskelemaan ruotsia ja estetiikkaa ja jotakin

muuta taideainetta. Järjetön ja liian pliisu yhdistelmä, jos tähtäsi

vaikkapa kielten opettajaksi. Se oli nimittäin silloin tuntunut

helpoimmalta ratkaisulta. Valitettavasti se muuttuikin vuosi

vuodelta yhä vain vaikeammaksi. Ehkä hänellä olisi lahjoja juuri ja

juuri riittänyt, mutta kun tuli se Arto. Se teekkari kiiltävine

tupsuineen ja viettelevine pulisonkeineen.

   Arto riehui osakunnassa ja tansseissa. Näin jälkeenpäin ajatellen

hän oli varmaankin toiminut vakituisena tanssinopettajana ainakin  

parillekymmenelle tyttölapselle, mutta Salme vain oli typerässä

sinisilmäisyydessään luullut olevansa se ainoa oikea.

   Arto tanssi ja Salme tanssi. Arto opiskeli ja Salme yritti

opiskella. Toisinaan jäi tentti väliin vain siitä yksinkertaisesta

syystä, että hän oli unohtanut kirjoittaa koepäivän kalenteriinsa.

Siihen kun oli niin paljon muuta tuiki tärkeämpää merkattavaa.

Onneksi pysyivät säännöllisinä.

   Kummasti häneltä unohtui myös tenttiin valmistautuminen. Silti

hän urhoollisesti kokeili kepillä jäätä, ja sehän oli useimmiten  

liian heikkoa. Humpsis ja taas tyttöparka pulikoi kylmässä avannossa

professorien jäätävien ja paheksuvien katseitten alla.

   Arto valmistui ja Salmella oli melkein kaikki suoritukset vielä

levällään. Äiti joskus motkotti, mutta tytär rauhoitteli häntä

sanomalla, että mitä hän mokomilla arvosanoilla tekisi varakkaan

vuorineuvoksen rinnalla. Hänpä hoitaisi vain taloutta ja suloisia

älykkäitä tenavia. Järjestäisi upeita kutsuja seurapiireille.

 

   Nuori diplomi-insinööri sai heti hyväpalkkaisen toimen. Lupaavat

ylenemismahdollisuudet, mutta joutui pahaksi onneksi muuttamaan

Tampereelle, joka Salmesta oli tietysti järisyttävä asia. Hänelle

alkoi tulla pahoja ennakkoaavistuksia. Artoa oli varsin vaikeata  

tavoittaa puhelimitse. Työpaikalta sanottiin, että hän oli

lounaalla, ja asunnossaan hän nähtävästi pistäytyi ylen harvoin.

   Taas Salme huokaisi. Hänelle ei enää ollut riittänyt sijaa

rakkaan sulhasehdokkaansa ajatuksissa. Arto ei ollut muistanut pitää

tyttöystäväänsä tilanteen tasalla, vaan tämä kuuli eräältä

opiskelutoveriltaan miehen kihlautumisesta.

   Äiti kehotteli jatkamaan lukuja, mutta Salme ei enää jaksanut.

Koko yliopisto ja opiskelijamaailma aivan hirvitti häntä. Liikaa

kirveleviä muistoja. Hän sai jonkin tilapäisen työpaikan kaupungin

virastosta. Se oli kai niin pieni ja mitätön toimi, ettei häntä

huomattu edes myöhemminkään poistaa kaupungin leivistä.

   Siellä hän oli yhä vieläkin, tosin muutamia kursseja viisaampana.

Pyöritti ensin kynää, sitten hakkasi kirjoituskonetta ja nykyään

näppäili tietokonetta. Melkein sama pöytä ja huone jo yli

kaksikymmentä vuotta. Tuoli oli uusittu nykyaikaisen ergonomian  

vaatimusten mukaisesti, mutta ei se hänen selkä- ja niskasärkyjään

paljon helpottanut. Sama jäykkyys ja kuolonkankeus jo nuoresta

pitäen. Se mokomakin Arton ryökäle.

   

   Tympääntyneenä näiden loputtomien syiden ja seurausten

vatvomiseen Salme pujahti välillä keittokomeroonsa tiputtelemaan

itselleen pari kuppia kahvia. Olipa kaapissa vielä yksi kuivahtanut

korvapuustikin jäljellä. Tämä oli päivän kohokohta. Taas ivallinen

hymy vääristi naisen kapeita kuivahtaneita huulia. Jo on kohokohta

ja hekuman huippu.

   No eipä silti, Salme sai olla tyytyväinen, että hänellä oli tämä

”lähes vakinainen” toimi ja pieni vaatimaton asunto sivukadun

varrella. Hänellä oli ihan sopiva kävelymatka töihin. Terveellistä.

Matkan varrella hän istahti joskus puiston penkille katselemaan

lapsia ja lintuja.

   Salme nousi nopeasti pöydästä, otti punaisten sydämien koristaman

kahvimukin mukaansa ja siirtyi taas ikkunan luokse tarkkailemaan

hiljaista pikkukaupunkilaiskatua. Oliko se Mikkonen jo ehtinyt

livahtaa kotiinsa?

   Naista harmitti, että hän huomasi aina vähän päästä ajattelevansa

tuota miestä. Niin kuin hänen tasoisellaan virkanaisella ei olisi

ollut parempaakin pohdiskelemista kuin jonkun heikkoälyisen

köntyksen arkiaskareet. Mahtoiko raasulla olla enempää älyä kuin

tuolla sileäpäisellä ja tuijottavasilmäisellä pululla, joka mennä

nyökytteli pitkin katuojaa noukkien makupalan sieltä, toisen täältä.

Miehenkin ohut hiekanruskea tukka oli suittu yhtä sileäksi. Hän oli

muutenkin erittäin huolellisesti pukeutunut. Huokea, jokseenkin

vanhanmallinen tummanharmaa koko puku, hillitty solmio ja mustat

huolella lankatut kengät. Siisti ja järjestelmällinen, mutta...

 

   Hieman haikeana Salme havaitsi, miten vaalean puluneidon viereen

pyrähti jostakin tummahko uroskyyhkynen, joka kohteliaasti

kumarrellen ja rintaansa röyhistellen yritti kujertaa itsensä

rakastettunsa suosioon. Se käännähti välillä selin näyttääkseen

levitettyä pyrstöään. Sitä sen ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä,

koska naaras oli sillä välin tepsutellut jo aimo matkan kauemmaksi.

Niinpä uroksella riitti hämmästelyä ja likinäköistä tirkistelyä,

ennen kuin se taas bongasi ihastuksensa kohteen.

   Salme oli joskus miettinyt, mahtoiko se Aulis Mikkonen olla

jotenkin kiinnostunut hänestä. Mies oli ylen kohtelias ja

huomaavainen. Avasi oven ja kumarteli pariin kertaan. Ei silti

epämiellyttävän maireasti. Se tuntui tulevan sydämestä. Hän oli

sentyyppinen jo luonteeltaan. Lähimmäisensä huomioon ottava.

Sellainen mies on aarre, jos kohdalle sattuu. Täydellistähän ei ole

mikään.

   Nainen nytkäytti olkapäitään ärtyneesti ja siemaisi kulauksen rakkauden

symbolein koristellusta mukistaan sekä päätti tiukasti, ettei enää

päästä sensuuntaisten ajatusten häivääkään mieleensä. Järjetöntä.

Älykääpiömäistä, oikein sananmukaisesti. Urospulu yhä touhusi

toivorikkaana kosintapuuhissaan. Naaraskyyhkynen vain tiuhensi

askeleitaan jättäen ihailijansa hölmistyneenä seisomaan, kunnes se

muisti toisen tärkeän tehtävänsä - syömisen. Juttu taisi lopahtaa

siihen.

   Tästäpä Salmen mieleen juolahti toinen samantapainen tilanne

sieltä kaukaa menneisyydestä, siltä ajalta, jolloin hänellä oli

vielä vahvoja toiveita Arton suuntaan. Hän oli istunut

raitiovaunussa, joka seisoi pysäkillä juuri Erottajan kohdalla, ja

katseli ikkunasta katuvilinää. Silloin hän tajusi yhtäkkiä, että

Artohan siinä käveli kiireisin askelin kuten aina. Oli kai tullut

Tampereelta käymään. Kas kun ei ollut ottanut yhteyttä häneen? Salme

oli jo ollut vilkuttamaisillaan miehelle, kun hän äkkäsi, ettei tämä  

ollutkaan yksin.

   Arto käveli kadulla jonkun naisen kanssa. Nuorehko,

vaaleatukkainen ja melko tavanomaisesti pukeutunut. Harmaa pipo

otsalla. Ei todellakaan mikään häikäisevä kaunotar, jollaisen

seurassa Arton olisi luullut mieluiten näyttäytyvän. Salmekin oli

tuntenut olevansa upea ilmestys tuon haalean hiirulaisen rinnalla.

Taisikin olla vain joku työtoveri? Ehkä se sama Birgitta

Tampereelta, josta Arto oli joskus maininnutkin. Ekonomi ja

harvinaislaatuinen keskustelija. Tunsi liike-elämän ja osasi todella

kuunnella.

   Nyt Arto ja se oletettu Birgitta olivat oikein pysähtyneet

voidakseen paremmin keskittyä juttelemaan. Tai oikeastaan vain Arto

puhui. Sen tähden puluherra oli palauttanutkin tuon tapauksen

mieleen, koska Salme ei muistanut, että mies olisi koskaan niin

touhukkaasti hyörinyt hänen ympärillään. Arto kieppui välillä

oikealla, välillä vasemmalla. Kun pari taas lähti liikkeelle, mies

pyörähti myös naisen eteen ja askeltaen takaperin yritti saada

innokasta katsekontaktia kumppaniinsa.

   Salme oli silloin ehtinyt ikkunasta seurata koko välikohtauksen.

Ratikkaan asti näkyivät Arton punoittavat poskipäät, harvenevien

hiusten alla pilkistävä punertava kalju sekä ohutsankaisten

silmälasien takaa hehkuva, rakastuneen miehen katse.

   Birgitta oli vain kävellyt hiljaa, silmät kainosti maahan

luotuina ja huulillaan hienoinen Mona Lisa-hymy. Hänestä heijastui

selvästi syvä tyytyväisyys ja mielihyvä siitä, että Arto oli niin

tohkeissaan.

   Olihan Salme jo siihen mennessä kuullut huhuja Arton uudesta

naisystävästä, mutta sinä silmänräpäyksenä hän oli oivaltanut, että

tuo se oli. Siitä tulisesta intiaanitanssista naisen ympärillä hän

myös tajusi jääneensä toiseksi. Tuosta hetkestä lähtien häneen

iskostui toive ja unelma, että joskus joku mies katsoisi häntä

samalla tavalla. Ei vaan ollut koskaan katsonut. Se siitä.

 

   Puluneito ei ollut ymmärtänyt etsikkoaikaansa, vaan oli lentänyt

tiehensä. Uroskin kyllästyi aterioitsemaan yksin ja suuntasi

kulkunsa suurien tyhjiä kämmeniään riiputtavien vaahteroiden

siimekseen. Entä millaisia tarpeita pesii Auliksessa? Tuskin mitään

sensuuntaista. Ei erotiikkaa, ei ihastumisia, ei kiihkeätä

rakastumista. Hänen ystävällisillä kasvoillaan oli niin suuri rauhan

ja tyytyväisyyden ilme, että tuskinpa minkäänlaiset intohimot,

sukupuoliset sen paremmin kuin mihinkään muuhunkaan kohdistuvat,

riehuivat inkkaritanssiaan hänen sisimmässään.

   Olikohan Mikkonen sittenkin päässyt pujahtamaan ulko-ovesta hänen

huomaamattaan? Ei varmaankaan vielä, sillä juuri näihin aikoihin

miehellä oli tapana ilmestyä kulman takaa matkalaukkuineen ja

kirjavine muovipusseineen. Nainen tiesi, että niissä oli piimää,

leipää ja takuulla makkaraa. Suurta ahtaan muovikalvon alle

puristettua lenkkiä. Suomalaisen miehen himoruokaa.

   Salme ei voinut olla ajattelematta Artoa, kun hän näki sellaisen

ihonvärisen piukeasti pullistelevan makkaranpötkyn. Vaikka hän

oli yksin huoneistossaan, hän punastui. Huokaili ja muisteli.

Miksihän se ei hänestä sittenkään välittänyt? Nautti kyllä,

silminnähtävästi ja korvinkuultavasti nautiskeli hänen seurastaan.

Herkkupötkyinensä, mutta ei vaan vienyt vihille. Senkin retale.

 

   Salme tiesi Auliksesta oikeastaan aika paljon, koska naapurin

rouva oli ollut Auliksen äidin ystävätär. He olivat asuneet tässä

vanhassa kerrostalossa yli kolme vuosikymmentä. Rouva Mikkonen oli

jäänyt varhain leskeksi. Hän oli ansainnut elantonsa kauppojen siivoojana

ja kasvatti yksin suurikorvaista ja hintelää poikaansa.

   Hiljaista ja kohteliasta Aulista. Miellyttävällä käytöksellään

poika korvasi älynsä vajavuuden. Poika suoritti pieniä ja vähemmän

aivotyötä vaativia palveluksia naapureille, auttoi äitiään

siivoamisessa ja hoiteli talonmiehen kanssa vanhaa villiintynyttä

piha-aluetta. Syötti kissoja ja puluja ja yhtä kaikki myös rottia,

jotka silloin tällöin ilmestyivät roskalaatikon taakse

hullaantuneina kevätauringon lämpimästä paisteesta.

   Eräänä aamuna viitisen vuotta sitten rouva Mikkonen löydettiin

keittiöstään kuolleena. Oli juuri ollut valmistamassa aamupalaa.

Auliksen suru oli niin syvää ja koskettavaa, että koko talon väki

osallistui hänen lohduttamiseensa ja auttamiseensa. Hän sai jäädä

asumaan omaan kotiinsa, jonka vuokran hän ihme kyllä pystyi

maksamaan. Ynnä ne piimät ja makkarat. Hän oli nimittäin jo äitinsä

eläessä saanut työpaikan. Ilman mitään huimaavia akateemisia

tutkintoja. Taas Salme hymähti pilkallisesti. Lähinnä vain

itselleen.

   Jenny Järvinen, naapurin leskirouva, oli lähes jokaviikkoinen

vieras Salmen kahvipöydässä. Toki hänkin kävi vastavierailulla

naapurinsa luona, Jos Salme oli ihan rehellinen itselleen, hän olisi

luonnehtinut heidän niin sanottua ystävyyttään sanoilla: paremman

puutteessa.  

   Mitä muutakaan hän tekisi iltaisin ja viikonloppuisin? Pitikin

olla vapaat lauantait. Kuka senkin pöljyyden oli keksinyt? Entistä

enemmän sitä himottua ja ihanaa vapaa-aikaa. Mihin hän sen

käyttäisi? Äiti oli asunut viimeiseen asti Lahdessa, ja sisaren ja

veljen perheet elivät omaa elämäänsä. Ei häntä tarvittu kuin joskus

lapsenvahdiksi.

   Ystäviä hänellä ei ollut. Ehkä hän oli liian katkeroitunut

onnistuakseen vetämään puoleensa seuraa. Ihmiset kai välttävät

lähestymässä myrkkykasvia. Hänen täytyi oikein kauan miettiä, ketä

voisi pyytää kaverikseen, jos hän silloin tällöin halusi käydä

teatterissa tai elokuvissa. Parasta mennä yksin, niin ei tarvinnut

miettiä. Lähtee vain ja sillä siisti.

   

   Jenny kävi joskus Auliksen kotona lähinnä tarkistamassa, että

talous oli OK. Olihan se, vanhanpojan talous. Ei siisteydessä ollut

varsinaisesti päivittelemistä. Poika luuttusi ja kantoi oikein

matotkin ulos. Noudatti konemaisesti äiti-vainajansa esimerkkiä.

Pölyäkään ei ollut muualla kuin sängyn ja korkean kaapin alla. Sen

oli Jenny-rouva oikein konttaamalla todennut.

   Aulis oli vieressä vain tyynesti katsellut. Ei ollut moksiskaan,

ei ollenkaan loukkaantunut. Hänhän oli jo siihen ikään oppinut

huomaamaan, että muilla ihmisillä oli hallussaan tavattoman paljon

suuremmat asiat ja tekemisen mallit. Matkoja ja kokemuksia, joista

hän ei tiennyt mitään. Hänelle oli aika tavalla samantekevää,

puhuttiinko Koreasta vai Kotkasta. Hän ei ollut koskaan käynyt oman

kotikaupunkinsa ulkopuolella. Tosin sentään oman seurakuntansa leireillä lähiympäristössä.

   Ei Auliksen kodin siisteyteen ollut paljonkaan sanomista, mutta

ne tavaroitten paikat. Kengät saattoivat olla olohuoneen pöydällä

lehden päällä kuivumassa, koska hän oli juuri puhdistanut ne.

Kahvipannu nökötti kylpyhuoneessa. Vaatekappaleita lojui ihan missä

hyvänsä, jopa ulko-oven kädensijassa roikkumassa. Joka suuntaan

venyneet mutta puhtaat kalsarit. Hanskat näyttivät asustavan

ikkunalaudalla.

   Jenny arveli, että Auliksella oli joka aamu edessään lasten

pääsiäisleikki, jossa he etsivät piilotettuja esineitä. Ainoa ero

oli, ettei Auliksella ollut edes erivärisiä villalankoja apuna

johdattelemassa häntä oikeille kätköpaikoille. Ehkä hänen

hajuaistinsa oli jotenkin kehittyneempi kuin muiden kuolevaisten?

   Erästä asiaa Jenny varsinkin nauroi, tosin ihan vain

hyväntahtoisesti. Juuri sen rakkaan makkaraillallisen jäänteitä,

niitä kippuraan vääntyneitä rapisevan kuivia kuoria, saattoi löytyä

hyllyiltä, vieläpä naulakon päältä. Aikoiko se raasu kuljettaa niitä

kissoille?

 

   Sitäkin naiset pohdiskelivat mielessään, kuinka Aulis pystyi

hoitamaan työnsä kunnollisesti? Hyvin hän siitä kaikesta päättäen

selviytyi, koska hän kerran vuodesta toiseen sai pitää työpaikkansa.

Kaiken kukkuraksi mies änkytti ja takelteli puheessaan. Miten

hänestä oli kaupparatsuksi? Mikä oli hänen menestyksensä salaisuus?

   Aulis oli nimittäin rihkamatavarakauppias, joka kierteli ovelta

ovelle myymässä kaikenlaista pientä taloudessa tarvittavaa esinettä.

Heikko lukutaito kai edesauttoi siinä, ettei hän jaksanut tavata

loppuun asti useimmissa porraskäytävissä komeilevaa kylmäkiskoista

kylttiä: KAUPUSTELU KIELLETTY.

   Sitten kun hänen oli jo onnistunut aloittaa kierroksensa eri

kerroksissa, kukaan ei nähtävästi raaskinut hätistellä häntä pois.

Liikuttavaa pientä ja hintelää miestä. Kuin lasta, jolla jo kuitenkin oli

ikääntyvän miehen uurteiset kasvot.

 - Mitenkä se mies pystyy edes asiaansa esittämään kun vielä lisäksi

änkyttelee? kummeksui Salme.

   Mikkosen kaupankäyntitaidoissa ei tainnut sittenkään olla

moittimista. Jenny tiesi kertoa, että työnantaja oli ihan

tyytyväinen myyntimieheensä. Tämä vain puheli ja änkytti ja hymyili

hellyttävästi hyväntahtoisella naamallaan, johon jatkuva hymyily oli

uurtanut pysyvät vaot. Ne olivat kuin vesiojat, joihin hymyn oli

hyvä tulla ja virrata sitten edelleen toistenkin iloksi.

   Kauppa syntyi, sillä jälleen heltyi jonkun perheenemännän sydän,

ja hän osti kauhan tai vaateripustimen, jota ei olisi lainkaan

tarvinnut. Naisten hoivaamisvietti, myhähteli Salme. Eipä silti,

etteikö hänellä itselläänkin olisi ollut peräti seitsemän kampaa

laatikossaan. Kaikki olivat keltaisia.

 - S-s-she o-on ni-iin ka-ka-kaunis vä-äri, oli Mikkonen

kehuskellut.

   Salme päätti olla vähään aikaan ostamatta mitään, ettei mies vain

erehdy luulemaan, että Salme on jollakin tavalla kiinnostunut

hänestä. Jenny nimittäin oli kiusoitellut ystävätärtään ja

väittänyt, että Aulis oli tykästynyt tähän ja kehuskellut tätä

hienoksi ja viisaaksi naiseksi. Voi kauhistus.

   Vaikka ei Aulis Mikkonen itse asiassa ollut aivan mahdottoman

näköinen. Ihan tavallinen suomalainen mies. Tosin lyhyehkö, mutta ei

liikaa., ei laisinkaan Salmea pienempi. Terve ja tasapainoinen

ja elämäntavat aivan kiitettävät. Arto muuten oli juonut aika

reippaasti viinaa jo nuorena.. Mikkonen oli siisti ja ahkera. Voi kauhistus,

mitä hän tässä rupeaa naapurin hyviä puolia luettelemaan.

   Jenny oli vielä tiennyt, että Aulis oli sangen arvostettu

seurakuntansa piirissä. Hän kuului johonkin lahkoon. Hän oli

kuulemma itseoikeutettu kolehdin kerääjä. Tunnollinen ja tarkka.

Piti itsepintaisesti haavia itarimmankin syntisäkin edessä, kunnes

tämän oli pakko kaivaa jokin lantti kukkarostaan. Palkkioksi hän

sitten sai ystävällisen hymyn ja kiitoksen Mikkoselta.

 

   Vihdoinkin hartaasti odotettu naapuri tallusteli alas katua. Hän

oli jo yli varttitunnin myöhässä. Mikähän nyt on vinossa? Nainen

vetäytyi piiloon verhojen taakse, ettei mies vain huomaisi häntä,

vaikka tuskin Aulis olisi pystynyt siitä vetämään mitään

johtopäätöksiä. Eihän siitä mitään päätelmiä sopinut tehdäkään. Ei

ollut aihetta, ei hitustakaan. Ainoa tunne, jonka Salme myönsi

itselleen, oli sääli tuota vähäosaista ja -älyistä kohtaan. Hän

tunsi myös katkeraa tyydytystä siitä, että oli edes joku, jota hän

voisi sumeilematta katsoa ylhäältä päin. Omalta jalustaltaan.

   Salme myönsi ihmettelevänsä toisinaan, miksi hän itse ei koskaan

tullut työstä yhtä tyytyväisenä kuin tuo. Miksei hänen kasvoiltaan

paistanut se hyvin velvollisuutensa täyttäneen ihmisen omanarvon

tunne, mikä oli luonteenomaista kotiinsa palaavalle Aulikselle?

Miksei hän heilutellut hilpeänä ostoskassiaan ja pakettejaan,

pysähtynyt nuuskimaan portinpielessä kukkivaa valkoista sireeniä?

   Nainen huomasi hämmästyksekseen, ettei hän ollut ollenkaan

havainnut koko pensaan kukkimista ennen kuin nyt. Helppoko tuon

miehen oli nautiskella elämästään. Hän sai olla tyytyväinen, että

hänellä oli asunto ja ruoka tiedossa ja sellainen toimi, johon hänen

älynlahjansa juuri ja juuri riittivät.

   Harmikseen Salme totesi kyselevänsä itseltään, että olisiko

sitten hänelläkään ollut sen kummemmin mahdollisuuksia johonkin

enempään. Tässä hän oli eikä muuallekaan enää uskaltanut hakea. Ei

vaihtaa asuntoa eikä työpaikkaa. Eläkekin jo tiedossa. Ei hän

tohtisi peukaloida muitakaan elämänympyröitään. Ihmissuhteitaan.

Tinkiä laadukkaasta vaatimustasostaan. Katsoa läpi sormien toisten

puutteita ja vajavaisuuksia. Vaikka itse olikin suhtkoht

täydellinen. Tai ei ainakaan näkyvämpää vikaa.

   

   Nainen tuijotti kadulle todella hämmästyneenä. Eihän Mikkonen

ollutkaan yksin. Lastenvaunuja työntävä suunnilleen nelikymppinen

nainen pysähtyi myös haistelemaan sireeniä. Hän hymyili Aulikselle,

joka virnisti leveästi vastaan. Sitten he näyttivät rupattelevan

keskenään. Nainen odotti aina kärsivällisesti, että mies oli saanut

soperrettua asiansa. Näytti siltä kuin he olisivat olleet vanhoja

tuttuja. Niin oli luontevaa ja viihtyisää.

   Aulis kumartui vaunuihin päin ja kosketteli lasta. Sitten hän

avasi oven ja auttoi naista nostamaan vaunut sisälle. Pian

rappukäytävästä kuului puhetta ja kolinaa. Myös naisen helisevää

naurua. Ovi pamahti. Hiljaisuus. Kumma ounasteleva jyskytys Salmen

aivoissa.

   Hän ei jaksanut hillitä uteliaisuuttaan, vaan meni rämpyttämään

Jennyn ovikelloa. Onneksi tämä oli kotosalla. Naapuri oli innoissaan

saadessaan kertoa vasta kuulemansa suuret uutiset. Todellinen

tietoisku. Nainen muuttaisi poikansa kanssa tähän taloon Mikkosen

asuntoon.

   Salme ei ollut uskoa korviaan.

 - Onko se joku sukulaisnainen? Vai tuttava?

 - Ei kun Auliksen vaimo. He ovat laillisesti naimisissa. Aviopari.

 - Sen vauvan takiako heidät vihittiin? Nainen halusi isähahmon

äpärälleen?

 - Ei kun vauva on myös Auliksen.

 - Miksi heidät nyt vasta on vihitty?

 - Ei nyt vasta, vaan yli vuosi sitten. Ennen kuin rouva edes odotti

lasta. Hehän ovat molemmat uskovaisia, joten he eivät hyväksyisi

ennenaikaisia lapsentekopuuhia.

 - Miksi se vaimo vasta nyt muuttaa tänne? Missä se on asunut tähän

asti?

 - Se on asunut toisella puolella kaupunkia sairaan isänsä kanssa. Ei

halunnut laittaa sitä vanhainkotiin. Hoiti samalla sekä poikaa että

isää. Tosi kauniisti tehty.

 

   Salme melkein punastui, kun hän ajatteli, että mieluummin hän

sittenkin otti huusholliinsa äitinsä kamat kuin äidin itsensä. Sitä

olivat sisarukset kyllä vaivihkaa ehdotelleet. Sanoneet, ettei

naimattomalla sisarella ole muutakaan tekemistä. Hoitaisi nyt

sentään vanhan äitinsä loppumetreille asti. Mutta kun ei niin ei.

   Jenny huomasi ystävättärensä vaitonaisuuden ja jatkoi:

 - Auliksen vaimo on torikauppias. Heillä on yhteisiä tavaroita. Ja

tietysti myös yhteinen usko. Vaimokin kuuluu siihen lahkoon.

 - Voiko se millään olla Auliksen lapsi? Tarkoitan, että jos häntä

on jymäytetty. Kuinka Aulis voisi saada...?

 - Miksei saisi? Kyllä hän muuten on aivan terve. Aulis taitaa olla

kovasti rakastunut.

 - Niin mutta sittenkin. Ovatko he edes käyneet isyyskokeessa?

   Jenny nauroi makeasti.

 - Ei siinä totta vie mitään isyyskoetta tarvita. Talonmiehen rouva

sanoi, että pojalla on justiinsa samanlaiset hörökorvat ja

samanlainen satulanenä kuin Mikkosellakin.

 - Entä nainen? Jos se on ihan vähä-älyinen, kun ottaa...?

 - Se on aivan tervejärkinen. Käynyt kansakoulunsa loppuun. Pärjää

hyvin kauppiaana. Vaalii perinteitä jo toisessa sukupolvessa. Ehkäpä

heidän poikansakin tulee perimään myyntikojun torilta.

 - Kuinka viranomaiset hyväksyvät tuollaista liittoa? Onko se edes

luvallista ja laillista?

 - Kuinka sinä nyt olet noin negatiivinen? Oikein väen vängällä

yrität kangeta Auliksen alas onnensa valtaistuimelta.

 - Enhän minä siitä välitä, en hitustakaan. Tehköön mitä lystää,

mutta on vain sääli, jos lapsestakin tulee houkka.

 - En usko että tulee. Tiedätkö muuten, että Auliksen hidasälyisyys

johtuu hänen äitinsä vaikeasta synnytyksestä. Siinä tapahtui jokin

vaurio. Eivät ehtineet sairaalaan. Ihme että jäivät yleensä henkiin.

Rouva Mikkonenhan oli niin kovasti heiveröinen ja huonokuntoinen jo

siihen aikaan. Oli kai raatanut itsensä aivan loppuun. En usko, että

pikkulapseen periytyy mitään vajavaisuutta.

 - Niin kai se on. Oli tämäkin yllätys. Monella tapaa.

 

   Salme oli ollut niin mietteissään ja raskaitten ajatustensa

hämmentämä, ettei osannut muuta kuin myönnellä, kun Jenny

innostuneena ehdotti, että he veisivät kukkia nuorelle parille ja

toivottaisivat heidät tervetulleiksi taloon. Nuoripari ja mies oli

jo viidenkymmenen paremmalla puolella. Kymmenen vuotta nuorempi hyväntuulinen vaimo. Kaikkien miesten ihana unelma. Uusi vaimo

ja uusi lapsi ja uusi elämä.

 

   Nainen huomasi taas seisovansa olohuoneensa ikkunan ääressä.

Aivan tyhjän panttina, sillä eihän enää ollut mitään odotettavaa

Auliksen taholta. Eikä tämä enää näin myöhään ulos lähtisikään

pienen lapsen ja vaimonsa kanssa. Olihan heillä varmasti tarpeeksi

puuhaa oman kotinsa rakentamisessakin. Perhe-elämää. Salmella vain

oli sellainen tapa. Seistä ikkunan vieressä. Ja odottaa vaikkakin

turhaan.

   Oikeastaan aina tämän saman ikkunan luona. Keittokomeron ikkunan

edessä oli suuri pöytä, joten siihen ei päässyt lähelle. Pienehkössä

makuuhuoneessa oli paksut, lattiaan asti ulottuvat verhot estämässä

näköalaa. Samettiset ja aina yhtä pölyisenharmaat. Salmea melkein jo

aivastutti, kun niihin vain vilkaisi. Itse hän olisi halunnut

jotakin kevyempää. Ilmavampaa. Harsomaista, jonka lomasta hän sentään

pystyisi edes hämärästi näkemään kadulle. Toisten elämään ja maailmaan. Kuin

suruharson läpi.

   Olohuoneessa oli tosin kaksi ikkunaa, mutta sen toisenkaan

lähellä hän ei mahtunut kunnolla seisomaan, sillä siinä oli tiellä ylimääräinen

vääräsäärinen sohva. Haapeaksi kulunut silkkipäällys. Monen ihmisen

istuma.

   Muutenkin tavaraa oli aivan liikaa. Kuin huonosti järjestetyssä

museossa. Jos hän olisi itse saanut määrätä, hän olisi kuskannut

puolet kirpputorille tai kaatopaikalle. Ehkä sitten kun äiti...Salme

ihan säikähti epäystävällisiä ja kapinallisia ajatuksiaan. Minne hän

niitä veisi? Äiti oli muuttanut palvelutaloon ja oli alkanut jaella

omaisuuttaan heille lapsille. Monet kauniit korut, pienet sirot

koriste-esineet ja hienommat huonekalut sekä kaikki vähänkin

arvokkaampi oli lahjoitettu sisarelle ja veljelle. Siltä Salmesta

ikävä kyllä tuntui.

   Hän hymähti katkerana. Suuret kolhiutuneet mööpelit ja

kaikkinainen krääsä lankesivat hänen vaivoikseen. Miniä sanoi, että

Salmellehan ne mahtuivat. Ei ole perhettä eikä vilkasta jälkikasvua  

juoksentelemassa ympäriinsä kavereineen. Sisar puolestaan väitti,

että vanhat rakkaat kotoiset tavarat toisivat hänelle lapsuuskodin

lämpöä ja turvallisuutta, kun ei ollut tuota perhettäkään

siunaantunut.

   Melkein eniten Salmea ärsytti telkkarin vieressä riippuva

maalaus. Jos se olisi ollutkin jokin arvokas kuuluisuus, mutta se

olikin aivan nimettömän tekijän töherrys. Imelänpunaista vettä

laidasta laitaan ja keskellä pitkä vene, ehkä kirkkovene. Siinä

jäykkiä ihmishahmoja kuin shakkinappuloita valmiina lopulliseen

siirtoon. Hän ei pystynyt päättelemään, oliko kysymyksessä

morsiussaatto vai hautajaismatka. Kovin oli tumma vene ja synkeät

matkaajat. Vedestä kuvastuva iltarusko melkein öklötti. Hän ei ollut

koskaan voinut sietää vaaleanpunaisia marsipaaniporsaita.

 

   Ihmisten on vain niin kauhean vaikeata luopua mistään.

Tavaroistaan, perheestään, rakastetustaan., elämästään. Kaikkeen on

saatava vahvistava leima: MINUN OMAANI. Äidistäkin tuntui

helpommalta tyrkyttää omaisuuttaan lapsilleen. Sai sillä tavalla

edes osittain pitää niitä kynsissään. Käydä katsomassa, olivatko ne

varmasti tallessa. Kaikkein vaikeinta taitaa olla luopua

muistoistaan. Kun nekin voisi ajattaa kaatopaikalle taikka

kirppikselle tai sukulaisten riesaksi.

   Mieluiten Salme olisi lahjoittanut koko lapsuuskodin

turvallisuuden ja lämmön vaikka pultsareille, kun olisi sen

vastineeksi saanut maistaa oman perheen lämpöä ja omaa miestä. Taas

ne samat haikeat ajatukset ja toivottomat kysymykset: Miksi ja Miksi

ei? Mikä minussa on vikana? Kun tuommoinen Auliskin. Mokomakin

käppänä. Ja se paksu torikauppias.

 

   Yllätyksekseen Salme huomasi, että Aulis oli taas ilmestynyt  

kadulle perheineen. Vielä näin myöhään. Molemmat vanhemmat

kumartuivat huolekkaina ja hoivaavina pienten sinisten vaunujen yli.

Pyllistelivät aikansa. Vaimolla oli aika tukevat istumalihakset. Oli

kai miehen mielestä äidillinen ja pyöreä.

   He huolsivat vaunuja ja vauvaa. Nykivät ja korjasivat kuomua.

Ylös ja alas. No viimeinkin tyydyttävä asento. Aurinkohan oli jo

laskemassa eikä sadekaan uhkaamassa. Mitä se nyt niin mahdotonta

touhuamista vaati?.

   Lopulta mies nosti poikansa hellin käsin syliinsä. Sillä välin

vaimo petasi pikkuruista vuodetta. Penkoi ja järjesteli tavaroita

vaunun alla roikkuvassa verkkopussissa ja suuressa kangaskassissaan.

Oliko jotakin unohtunut? Aulis piteli pienokaistaan hellävaroen

käsivarrellaan. Hymyili ja nähtävästi leperteli. Poikahan oppii

änkyttämään, jos kuuntelee vain isäänsä?

   Mies kosketteli vauvan myssyä ja hentoa otsatukkaa. Lyhyellä

tylpällä etusormellaan hän sipaisi sanomattoman varovaisesti lapsen

rusottavaa poskea. Pyöreä pallero. Kaikki virkattua. Nähtävästi omin

käsin. Myssy ja nuttu ja kirjava peite. Vieläpä leveä koristenauha  

kuomun reunassa. Odotettu ja toivottu lapsi.

   Lopultakin löytyi se tärkeä. Vaaleansininen tutti. Onnellinen isä

työnsi sen pienokaisen suuhun. Nyt prinssi vaunuihin. Äiti silitteli vielä

pupujussipeitettä. Vanhemmat hymyilivät toisilleen ja nyökkäsivät

yhtä aikaa. Nyt lähdetään. Iltakävelylle taikka seurakunnan rientoihin.

Vaahteratkin huiskuttivat heille ystävällisesti leveäsormisia kouriaan

jäähyväisiksi.

 

   Yläraja, ajatteli Salme. Tuo perhe oli saavuttanut kaiken sen,

mihin heillä oli edellytyksiä. Minkä he pystyisivät suorittamaan

kaikella kunnialla. Hoitamaan leiviskänsä ja selviytymään elämästä.

Kuinka oli mahdollista, että Aulikselle oli tapahtunut jotakin

tuollaista? Millä hän oli sen ansainnut?

   Salme nojasi otsaansa kylmään lasiruutuun. Se jotenkin helpotti,

aivan kuin jääpussi päänsäryssä. Oliko hän sen vuoksi jäänyt ilman

perhettä, että hän oli jo saavuttanut ylimmän pisteen elämän

kaaressaan? Hänestä ei heruisi hellyyttä eikä tarvittavaa määrää

rakkautta miehelle eikä lapsille. Hän oli tyhjä ja kylmä ja katkera.

Se oli pakko myöntää. Mikä voisi korvata oman perheen? Voiko ihminen

muuttua? Voiko hänelle vielä tässä iässä koittaa uusi rikkaampi

elämä?

   Häntä alkoi haikeasti itkettää, sillä häneen iski taas itsesääli.

Tiesihän hän, että itsesääliä pidetään melkoisena syntinä. Ihminen

ei osaa arvostaa itseään eikä olla kiitollinen saamastaan. Silti

Salme vain nyyhkytteli, sillä eipä häntä olleet monet muutkaan

synnit päässeet vaivaamankaan. Ei sen jälkeen, kun pötkyilyt Arton

kanssa olivat taakse jäänyttä elämää. Tämä ei vain itkusta parane.

   Nainen vetäytyi äkkinäisesti pois ikkunasta ja löi samalla

kipeästi lonkkansa äidin raskaaseen piironkiin. Se nyt ei antanut

myöten piiruakaan. Jalkaa kolotti vielä silloinkin, kun hän jo istui

ahtaassa keittiössään nauttimassa iltapalaa. Äidin antamat

hohtaviksi kiillotetut kuparikattilat möllöttivät seinällä ja

heijastivat ilta-auringon himmeneviä säteitä.

 

                                                 XXX

 

V  TÄHTISILMÄT TUIKKIKAATTE    

 

                    "Tuikkikaa, oi joulun tähtöset,

                     kilpaa lasten tähtisilmäin kanssa!!

                     Kertokaa te joulun satua,

                     yhtä uutta, yhtä ihanaa,

                     mieltä viihtäen kuin muinoin lasna."

               

   Kauko Honkavaara istui leppoisasti suuressa nojatuolissaan ja

ihaili edessään olevaa näkyä. Kattoon asti ulottuva joulukuusi, kuten

oli ollut tapana hänen ja myös Marian lapsuudenkodissa. Suomenliput

kiersivät oksilla. Kuusta koristivat pörröiset hopeanauhat,

tuoksuvat omenat ja piparkakut, kauniisti kiiltelevät eriväriset

pallot sekä ylimpänä koko komeuden päällä suuri hopeinen tähti,

jonka keskellä oli pieni kiiltokuvaenkeli. Tähti oli ollut käytössä

jo Kaukon isoisänkin aikana. Perinteet, niitä noudatettiin tässä

viihtyisässä kodissa.

   Perinteestä oli poikettu sen verran, että kuusessa loistelivatkin

asialliset sähkökynttilät. Varmuuden vuoksi. Olihan talossa kaksi

pientä lasta. Kilttejä tyttöjä tosin, mutta koskaan ei voi olla

kyllin varovainen rakkaimpiensa turvallisuuden suhteen.

   Ylpeä isä antoi katseensa kiertää jouluiloisessa olohuoneessa.

Lankatonttuja ja suloisia virkattuja enkeleitä kurkisteli joka

puolella. Lasten iloksi, eihän se heidän aikuisten mielestä ollut

kovin tyylikästä. Tyyliä ja tasoa, sitä korostettiin täällä  

kulttuurikodissa. Kauko oli pankinjohtaja jo toisessa sukupolvessa.

Isoisäkin oli ollut liikealalla, menestyvän tehtaan johtaja.

   Kauko huokaisi tyytyväisyydestä ja melkein taputti vatsaansa,

sillä jouluateriat tässä perheessä olivat maittavia ja rakkaudella

valmistettuja. Sitten hän keskittyi kuuntelemaan tunnelmallista

joululaulua, jota hänen musiikinopettaja-vaimonsa parasta aikaa

esitti. Sointuvalla tummalla äänellään ja säestäen itseään

valkoisella flyygelillä. Sen Kauko oli saanut erittäin edullisesti

eräästä konkurssipesästä. Vanhaa hienoa saksalaista merkkiä.

   Mies ihaili hetken aikaa vaimonsa tyylikästä vihreätä

samettileninkiä. Pitkää ja erittäin kapeata, sillä Maria hoiti

itseään ja linjojaan esimerkillisesti. Vaimon ranteessa välkehti i

kultainen rannerengas, jonka hän oli edellisenä iltana saanut

joulupukilta. Kaukoa hymyilytti, kun hän muisteli aattoillan

riemua. Siispä hänen  katseensa hakeutuikin koko kodin kalleimpiin

aarteisiin: kuusivuotiaaseen Sariin ja kaksi vuotta nuorempaan

Heljä-tyttäreen.

   Lapset istuivat flyygelin alla, kuten heidän tapansa oli äidin

musisoidessa. Eilen illalla joulupukki oli tuonut näille

herttaisille tyttösille runsaat lahjansa. Näistä osa oli tyttöjen

sylissä pianon alla. Siellä oli nallea, nukkea, pelejä, kirjoja ja

somia vaatekappaleita. Ainakin 20 lahjaa kummallekin.

   Heidän seurassaan köllötteli perheen 14-vuotias valkoinen

angorakissa. Silmät viiruina, korvat luimussa ainakin forte-

paikkojen kohdalla. Ihme kun kesti tuota kovaa ääntä. Mahtoiko olla

jo hieman kuuro. Ei se ikinä ymmärtänyt, kun sitä käskettiin pois

hienolta samettisohvalta tai makuuhuoneen silkkipeitteiltä. Se ei

alkuunkaan tunnistanut sanoja "lenkkimakkara" tai "maito", mutta

annas olla jos kuiskasit "hanhenmaksapasteija" taikka "kerma",

vanhus pomppasi  ketterästi persialaiselle matolle, oikoi

pitkäkyntisiä tassujaan ja haukotteli, niin että pienet valkoiset

naskalinterävät hampaat paljastuivat. Sitten se arvokkaasti häntä

pystyssä asteli aterialle. Kuten aatelisherra ainakin. Olihan hänen

nimensäkin von Schwanze.

 

                    "Helkkykää, oi joulun laulelot,

                    rinnoista niin riemurikkahista!

                    Sävel soikoon, leikki leiskukoon,

                    rinnan riemuista se kertokoon,

                    mieltä viihtäen kuin muinoin lasna."

 

   Molemmilla tytöillä oli pitkät vaaleat kiharat, perhosmainen

silkkirusetti ja todellakin tähtisilmät. Sari oli hivenen verran

tummempi. Molemmat todellisia pikkukaunottaria, varsinkin Heljä.

Olivathan vanhemmatkin hauskannäköisiä, mutta silti monet

ihmettelivät, mistä tuollaisia enkelilapsukaisia oikein syntyy tänne

matoiseen maailmaan. Heljässä oli jotakin aivan ylimaallisen herkkää

ja hienostunutta. Poskien kaari ja siropiirteinen nenä. Jo noin

pienellä kuin jollakin antiikin veistoksella. Ja sitten ne

sanomattoman kauniit silmät. Ehkä hiukan surumieliset kaikesta

loistosta ja hemmottelusta huolimatta.

   Kauko ei halunnut ajatella mitään surullista. Ei ollut edes syytä

sellaiseen. Kaikki oli niin hyvin kuin olla saattaa. Varallisuutta,

haastavat työt kummallakin ja terveyttä. Yksi asia silloin tällöin

jäyti mieltä jostakin hyvin syvältä. Kauko olisi halunnut saavuttaa

jotakin suurempaa, maineikkaampaa. Vielähän hän ehtisi, vasta

nelikymppinen, mutta tässä iässähän sitä miehet alkavat haikailla

menetettyjä mahdollisuuksiaan, jopa juosta vieraissa, kuten

esimerkiksi se Puttonen laina-osastolta. Mies kertoili joskus

seikkailuistaan, ihan kerskui. Kauko ei tiennyt, oliko hän

kateellinen vai paheksuva. Ainakin tulisi jotakin vaihtelua

arkipäivään.

   Ei ollut mitään syytä olla tyytymätön. Lasten varttumista oli

mukava seurata. Olisi vielä saanut olla yksi poika joukossa. Pojasta

voisi tulla jotakin suurta. Älykästä sukua. He vanhemmat

kannustaisivat ja auttaisivat parhaan taitonsa mukaan. Ei olisi

ainakaan tyhjän päällä. Köyhä ja turvaton.

  "Hän on sen tekevä"-lausetta Kauko joskus pohti mielessään. Sen

oli tosin joku kuningas lausunut pojastaan, mutta kai se sopi

tavallisellekin isälle. Tavallinen, sitä juuri Kauko inhosi. Oli

yritellyt kunnallispolitiikankin parissa saada kannuksia hankituksi,

jotta ehkä vielä suuremmatkin näyttämöt avautuisivat Arkadianmäellä, mutta

kun ei. Koskaan ei ollut tarpeeksi kannattajia, vaikka hänellä

pankinjohtajana oli melkein koko pikkukaupunki hyppysissään. Ei nyt

toki kiristystä, mutta positiivista avunantoa ja ymmärtämystä

lainanhakijoille.

 

   Sari yritti tavoitella laulun sanoja äitinsä perässä. Sävelkin

tuntui olevan kohdallaan, mikäli Kauko nyt musiikista ymmärsi.

Miksei tytöistäkin voisi tulla jotakin, jotakin suurta ja kuuluisaa?

Vaikkapa taiteen alalla. Hyvät lähtökohdat heillä ainakin oli, kun

äiti oli pianonsoiton opettaja. Isä taas ei säästelisi rahojaan, jos

lahjakkaiden lasten koulutuksesta on kysymys. Siitä he olivat Marian

kanssa yksimielisiä.

   Maria oli jo ruvennut opettamaan tyttärille soittamista. Sari

edistyi oikein näppärästi. Oppi helposti ja oli innostunut

harjoittelemaan. Hänellä oli sävelkorvaa ja rytmitajua. Lisäksi

vielä pieni kaunis ääni, tosin vielä aika piipittävä. Pikkuisella.

Nuorempi sisar ei ollut yhtä innostunut. Ei mielellään laulanut eikä

soittanut. Marian täytyi ihan lempeästi toruskella tyttöä

laiskuudesta.

 - No lapsihan on niin nuori vielä, oli Kauko puolustellut

kuopustaan.

 - Soitti ja lauloi Sarikin jo nelivuotiaana. Muistatko? Esiintyi

reippaasti veljeni syntymäpäivillä suurelle vierasjoukolle.

 

   Maria alinomaa vertasi tyttäriä toisiinsa, ja lähes aina Sari

peri voiton. Oli todella reippaampi ja rohkeampi. Kyllä se Heljäkin

siitä varttuu. Nyt Maria lakkasi soittamasta. Ai niin, kaksi

säkeistöä? Kauko muisti, että niitä oli kolme, joista viimeinen oli

melko surullinen. Ehkä Maria juuri sen vuoksi keskeytti. Kolmas ei

sopisi tänne lämpimään onnelliseen lintukotoon. Silloin Sari

yhtäkkiä tokaisi:

 - Äiti, laula vielä. Laula kaikki säkeistöt.

   Kauko jo ehti olla ylpeä esikoisestaan. Tyttöhän tunsi musiikkia

ja muisti laulujen sanoja. Äiti epäröi hetken, mutta aloitti sitten

tummalla altollaan laulaen kuitenkin hitaammin kuin kahta edellistä

säkeistöä:

 

                    "Kerran loppuun satu joulun saa,

                    suru säveliä samentaapi.

                    Kerran silmän täyttää kyyneleet,

                    virtaa vuolahina tuskan veet,

                    siks' oi tähtisilmät, loistakaa!"

 

   Koko perhe istui aivan hiljaa. Sitten kuului pienen Heljän pieni

ääni:

 - Äiti, mikä se suru on?

 

                                             - - - - -

 

   Liisa Honkavaara oli Kaukon ainoa sisar. Veljiä oli kyllä peräti

kolme kappaletta. Liisa kelpasi kyllä suvun joukkoon, sillä häntä

tarvittiin luotettavana lapsenvahtina ja joskus muutenkin auttamaan,

kun pidettiin suuria sukujuhlia. Honkavaaran klaani halusi täten

osoittaa, että se ei hylkää perheen vähäarvoisintakaan jäsentä.

Puhvelilaumaa saa turvallisesti seurata huonompikin hieho

hoippuvaisilla koivillaan.

   Eivät Liisan tanakat pohkeet niin kovin hoippuvaiset olleet,

mutta elämäntilanne oli kaikkea muuta kuin tasokas. Hän oli

toimistovirkailija, suoremmin sanottuna "konttorirotta". Naimaton,

sillä veljet ja äiti olivat pitäneet huolta, ettei tytär päässyt

tiukemmin haksahtamaan siihen hunsvottiin, Kullervoon, joka oli

osoittautunut ennemminkin Lemminkäiseksi. Mokomakin tyhjäntoimittaja

ja naisten naurattaja.

   Liisa oli yritellyt opintoja oikein Helsingin yliopistossa.

Jotakin estetiikkaa se oli. Miten silläkin ainehöperryksellä olisi

leipäänsä tienannut, arveli perhe. Ei sitten mikään ihme, että tähän

varakkaaseen perhetyttöön tarrasi esteetikko Kullervo Nättiläinen.

Hän oli paljon Liisaa vanhempi ja hänellä oli hoitamaton parta,

oikein pitkä ja leveä, vielä kaiken muun hankaluuden lisäksi. Oli

muka opiskellut jo yli kuusi vuotta ja yhä olivat alkeet menossa.

Liisa oli rakastunut ihan tosissaan ja toi kaverin näytille

joululomalla.

 

   Joulupukilla oli ollut mitättömämpi parta leuassaan kuin tuolla

runoruhtinaalla. Veljet ja äiti olivat hienovaraisesti kyselleet

sulhasehdokkaan tulevaisuuden suunnitelmia. Aikomuksena oli ollut

kirjoittaa mahtava romaani. Kauko oli kysynyt, että montako liuskaa

on koossa. Vasta kaksi ja puoli siitä tulevasta 400 sivun

mittaisesta eepoksesta. Liisa oli silmät ihastuksesta soikeina

kehuskellut suvulleen:

 - Kullervo on niin perusteellinen. Hankkii taustatietoja aina

Italiasta asti. Renessanssiajalta. Antaa aiheen muhia ja kypsyä.

Silloin siitä vasta hyvää tulee. Aiheen pitää hautua tarpeeksi.

   Ainoa, mikä todella hautui, oli Kullervon takamus ja kapakoitten

tuolit, ja joskus lattiakin, kun tämä kansalliskirjailija mätkähti

kesken paasauksensa pöydän alle. Kaukon perhe tiesi oitis, että tuo

ei ole sopiva Honkavaaran sukuun. Mies oli jo pesiytynyt heidän

kotikaupunkiinsa ja koetti vikitellä Liisaa asuintoverikseen. Liisa

nimittäin oli jättänyt heppaset opintonsa ja muuttanut ilomielin

kotiin äitinsä luokse.

   Lopulta Kullervokin kyllästyi tähän epävarmaan olotilaan ja

tulevien sukulaistensa jäynäävään ilmapiiriin, joten hän muutti taas

Helsinkiin. Aikoi lähteä aineistoa keräämään Pariisin siltojen alta.

Siihen sekin tarina onneksi päättyi, ja Liisa oli vapaa suvun

käyttöön.

 

   Liisa-täti joutui todella paljon oleskelemaan Kaukon perheessä.

Veli matkusteli taajaan vaimonsa kanssa. Olivat joskus kuukaudenkin

jollakin Amerikan matkallaan. Kotonakin heillä oli vilkas

seurapiirielämä menossa. Niin usein kuin mahdollista he kuljettivat

myös tyttöjä mukanaan, jotta lapset tutustuisivat muihin

kulttuureihin. Heitä käytettiin konserteissa ja oopperassa, jotta

innostus opiskeluun lisääntyisi.

   Täti huomasi varsin pian, että Sarin kunnianhimoiset haaveet

kyllä saivat tuulta purjeisiinsa. Tyttö, eli siis vanhemmat, oli

päättänyt ensin lukea ylioppilaaksi, sitten kirjoittautua Sibelius-

Akatemiaan, osallistua kaikkiin mahdollisiin kilpailuihin aina

ulkomaita myöten ja sen jälkeen lähteä opiskelemaan pianistiksi New

Yorkiin, Italiaan tai Wieniin. Nämä suunnitelmat oli lyöty lukkoon

jo ennen kuin Sari oli vielä päässyt edes ala-asteelta.

   Maria ohjasi vanhemman tyttärensä pianon soittoa. Aluksi

innostuneena, sitten selvästi hermostuneemmin. Liisa joskus mietti,

eikö Sari edistynytkään niin ylen loistavasti. Ehkä äiti vertasi

häntä muihin oppilaisiinsa. Olihan hänellä kokemusta yli kymmenen

vuoden ajalta, jolloin hän oli työskennellyt kaupungin

musiikkiopistossa.

   Sari-parka joskus ihan niiskutteli, kun aina tuli samat

virhelyönnit ja rikkeet rytmissä. Hänen piti harjoitella monta

kertaa päivässä, vaikka oli vasta yhdeksänvuotias. Kerrankin hän

olisi niin mielellään lähtenyt luokkatovereittensa kanssa retkelle,

mutta ei päässyt, kun piti jäädä harjoittelemaan. Hän joutui

luopumaan elokuvista, leikeistä pihalla, peleistä ja toisten

tyttöjen synttäreistä. Jopa TV-ohjelmienkin katsomista rajoitettiin.

Koululäksyt kyllä oli hoidettava, sitten taas valkoisen flyygelin

ääreen..

 

   Liisaa aivan säälitti tytön tiukka aikataulu. Lapsihan hän oli

vielä. Varovaisesti hän yritti puhutella kälyään:

 - Kuule Maria, Sari näyttää vähän kalpealta. Pitäisikö hänen olla

enemmän ulkona? Viehän koulukin häneltä pitkät tunnit päivästä.

Täytyisihän lapsen saada leikkiäkin ja ottaa itselleen omaa aikaa.

 - Sinäkö nyt ymmärrät, miten tulevaa konserttipianistia

kasvatetaan? Kyllä minä pidän huolta tyttöjen terveydestä. Syövät

vitamiineja roppakaupalla, ja vihanneksia ja hedelmiä on aina

runsaasti tarjolla. Riittävän monipuolista ravintoa. Lisäksi

soittaminen on Sarin rakkain harrastus ja hänelle tärkeintä koko

maailmassa. Se juuri virkistääkin häntä koulunkäynnin lomassa.

   Ja niin edelleen. Liisa yritti vedota veljeensä, sillä Sari

itkeskeli hänen mielestään liikaa. Taisi olla pelkkää väsymystä ja

stressiä. Kauko myötäili vaimoaan kuten aina.

 - Kyllä Maria tietää mitä tekee. Kokenut musiikkipedagogi. Tiedät

hänen hartaat haaveensa konserttilavoilla esiintymisestä. Hänellä ei

vain ollut taloudellisia mahdollisuuksia siihen, koska hänen isänsä

oli juuri kuollut, kun uraa olisi pitänyt ruveta luomaan. Maria

päätyi siis opettajaksi. Saa siinä ainakin ohjailla tulevia

lahjakkuuksia ammattiinsa.

   Liisa usein mietti, oliko kaikki ihan kohdallaan. Hän ei ollut

mikään asiantuntija, mutta kuunteli paljon klassistakin musiikkia.

Hänestä Sari, ja häpeä kyllä sanoa myös itse Maria, soittivat

jotenkin hengettömästi ja koneellisesti jyskyttäen. Tekniikkaa taisi

olla, mutta jotakin puuttui. Mutta mitä?

 

                                            - - - - -

 

   Tytöt olivat kahdentoista ja kymmenen ikäiset, kun taas oli

jotkin suuret sukujuhlat. Liisakin oli tietysti mukana ja oli saanut

pyöriä keittiössä melkein kuoliaaksi asti. Olihan hänellä sitä

apuväkeä, mutta hän joutui itse vastaamaan kaikesta ja se ei ollut

mikään mitätön haaste. Suvulla oli suuret vaatimukset kattaukseen ja

kulinaarisiin nautintoihin nähden. Äiti eli vielä siihen aikaan. Oli

sen verran elossa, että jaksoi motkottaa ja torua, jos jokin meni

vain vähänkin pieleen. Sitten vielä ne hienohelmaminiät, toinen

toistaan nirsompia. Paine oli todella kova.

   Työn touhustaan huolimatta Liisa ehti tarkkailla rakkaita

veljentyttäriään Heljää ja Saria. Heidän pitäisi taas esiintyä

suvulle. Monta kappaletta, vaikka yhdessäkin oli jo kestämistä,

ainakin jos pikku Heljä pääsi esiintymään. Liisa ei käsittänyt,

oliko se raakuutta vai tajuamattomuutta, että lasten vanhemmat ja

erityisesti Maria oikein pakottivat Heljän esiintymään. Nykyään vain

laulamaan.

 

   Aikaisemmin Heljä oli myös puuhastellut pianon kimpussa, mutta

kai Kauko oli vihdoin viimein valistanut vallanhimoista vaimoaan,

koska esiintymisistä oli nyt luovuttu. Tunteja tyttö silti otti

äidiltään. Ei niin taajaan kuin Sari. Liisa muisti eräät aikaisemmat

juhlat vuosi sitten. Heljä oli istahtanut pianon viereen posket

kirkkaanpunaisina. Aivan kuin hänessä olisi ollut korkea kuume. Niin

olikin, mutta esiintymiskuume. Lapsi pelkäsi hirveästi, niin hän oli

tädilleen kertonut. Tyttönen luuli kuolevansa sen suuren ihmisjoukon

edessä. Ehkä hän itsekin jo yhdeksänvuotiaana tajusi, ettei hänellä

ollut lahjoja tälle alalle.

   Tyttö oli asettanut pienet sormensa koskettimille ja aloitti

epävarmasti. Väärästä paikasta. Äiti seisoi vieressä ja kuiskasi:

 - Ei kun C:stä. Ei sitä, se on D. Edellinen kosketin.

   Ei tulosta. Heljä oli niin pökerryksissä, ettei käsittänyt

puheesta mitään. Melkein vapisten harmista ja häpeästä Maria näytti  

tytölle oikean kohdan. Olisi joutunut näyttämään erikseen joka

tahdin alussa. Se oli kauheata kuultavaa. Jopa perheen koirakin

siirtyi närkästyneenä ruokasalin puolelle.

   Epäselviä sorasointuja, haparointia, peruutusta kuin autokoulun

50-vuotias naispuolinen alokas, Kerran horjahdus korkealta

jakkaralta, kun jalat eivät ylettyneet lattiaan. Pikkuiset

kiiltonahkakengät, joiden somisteena oli rusetti. Äiti auttoi

tytärtään pysymään jakkaralla. Hyvin hoidetut vaaleanpunaiset

pianistin kynnet pusertuivat tiukasti tytön hentoon käsivarteen

brodyyriröyhelöisen hihankin läpi. Joku inhottava serkkupoika nauraa

käkätti, huitoi sormet harallaan ilmaa ja huojutteli itseään matkien

muka putoamista tuolilta.

   Liisa aivan itki sisimmässään. Kappale loppui, nähtävästi kesken.

Lapsi ei kai muistanut tai ei kestänyt enempää häpeän tunnetta ja

mielipahaa. Hän melkein putosi alas tuolilta. Ei niiannut, vaikka

äiti koetti kehotella, vaan ryntäsi Liisa-tädin syliin. Piilotti

kuumina hehkuvat pikkukasvonsa hellään turvalliseen helmaan ja tunsi

varmaan IITKEVÄN HUILUN sanoilla: "Nyt minä kuolla tahdon".

   Kerrankin suku, isoäiti mukaan luettuna, näytti kauneimman

puolensa. Osasi asettua lapsen kannalle. He aplodeerasivat

hillitysti, ettei se olisi tuntunut pilkalta. Joku Liisan veljistä

römisi kuuluvalla äänellä:

 - Reipas tyttö, niin sitä pitää. Niin on nätti mekkokin. Kyllä se

siitä.

 

   Tämän fiaskon jälkeen Liisa oli jälleen kerran uskaltanut

puhuttaa Kaukoa.

 - Eikö olisi parempi, että Heljä saisi pitää tauon esiintymisissään

näin suurelle joukolle, koska hänhän saattaa saada pysyvän kammon

koko musiikkiin. Sillä keinollahan ihmiset juuri vieroitetaan

jostakin harrastuksesta tai työnteosta, että heidät pakotetaan

vastoin tahtoaan liian vaativiin ponnisteluihin.

 - Väitätkö, että pikkuinen pianokappale on liian vaativaa Heljälle?

 - En nyt varsinaisesti, mutta ehkä tällä hetkellä.

 - Sinä se juuri yrität vieroittaa tytön musiikista, jos syötät

hänelle sellaista roskaa, ettei hän muka pysty samoihin suorituksiin

kuin isosiskonsa.

   Liisa mietti sitä vieroittamista. Suku se oli osannut vieroittaa

hänet Kullervosta, rakastetusta. Kaikkein karmeinta oli, että

Kullervosta oli sittenkin tullut melko kuuluisa kirjailija. Ei

sentään 400 sivua tekstiä, mutta runokokoelmia ja pienempiä

romaaneita. Melko hyvät arvostelut, jopa apurahoja.

   Voi voi, kunpa saisi vielä kerran tavata Kullervoa, mutta tällä

taisi olla jo toinen vaimo kierrätyksessä. Oli siltojen alta

Pariisista napannut sekä vetäviä aiheita että nuoren näyttävän

mannekiinin. Tämä toi hohtoa koko mieheen, joka myöhemmin vaihtoi

riukukintun pyylevään kustannusvirkailijaan.  

   

   Se oli vuosi sitten, se pikku-Heljän viimeinen pianistina

esiintyminen. Maria oli sen verran antanut myöten, että Heljä tällä

kertaa vain laulaisi. Lyhyen ja herttaisen laulun isoäidille. Maria

seisoisi vieressä. Silloin ei niin pelottaisi. Liisaa kyllä taas

pelotti ja kovasti. Heljä ei ollut myöskään mikään laulaja. Hän ei

pysynyt nuotissa alkuunkaan.

  Vaikka tytölle annettiin ääni pianosta, hän aloitti mistä hyvänsä.

Tavallisesti liian korkealta. Ääni ja tekniikka loppuivat jo

kolmannessa säkeessä. Lisäksi laulua ei sen säveltäjäkään olisi

tunnistanut omakseen muuten kuin sanoista. Alku oli kummastelevaa

haparointia. Sävelet huojuivat ja risteilivät etsien avuttomasti

oikeata sävellajia. Vasta säkeistön loppu alkoi muistuttaa

jonkinlaista melodista sävelkulkua.

   Liisa odotti huolestuneena tyttöjen areenalle astumista. Maria

olikin saanut päähänsä, että sisarukset laulaisivat yhdessä.

Duettoa, jossa kyllä oli tarkoituksena laulaa samaa melodiaa, mutta

josta sittenkin muotoutui kaksiääninen esitys. Sarillakin oli

vaikeuksia pysyä oikeassa sävelessä. Hän vilkuili jo levottomana  

sisartaan ja äitiään. Sitten hän vain kovensi äänensä voimakkuutta

ja niin he saivat kaikki säkeistöt kunnialla loppuun. Toista laulua

ei enää Sarikaan suostunut esittämään.

   Vanhempi sisko soitti kolme pianokappaletta. Kaikki samanlaisia.

Nimi vain muuttui. "Keijukaisvalssi", "Tontun retki" sekä "Sinipiian

tanssi". Kovin oli kevyttä soitettavaa. Silti kaikki samaa

tasapaksua kilkutusta. Valssikin kuulosti marssilta. Eivätkö noin

kauan pianoa opiskelleet yleensä saaneet jo vaativampia tehtäviä?

Liisa oli hämmästynyt ja pahoillaan.

   Suosionosoitukset, niiailut, herttaiset hymyt ja onneksi ohi taas

tällä kertaa.    

 

                                                - - - - -

 

   Vuodet vierivät. Kauko kaljuuntui ja Mariasta tuli yhä

hermostuneempi ja ryppyisempi. Otsasta ja kaulasta ainakin. Huolia

ja tyytymättömyyttä. Polttikin salaa takapihalla. Oli Liisa

huomannut.  

   Kauko oli useaankin otteeseen yrittänyt saada korkeampaa virkaa

pääkaupungin pankista. Olisi helpompaa tyttöjen opiskelunkin vuoksi.

Maria voisi tukea Saria ja prepata häntä kilpailuihin. Ehkäpä

nuorempikin innostuu opiskelemaan ahkerammin ja pääsee viimein

johonkin korkeakouluun. Kaukoa ei vain onnistanut. Aina joku suulas

ja lipevä Vesterinen Savon puolesta meni edelle. Taikka joku lähes

mykkä Oskari Ylitalo Alahärmästä. Kauko suorastaan katkeroitui.

Eduskuntatalon portaitten kipuaminenkin sai jäädä unholaan

kannatuksen puutteesta.

   Sari aloittaisi seuraavana syksynä lukion. Hänet oli nyt ujutettu

vieraalle musiikinopettajalle. Hänelle teki hyvää saada uusia

näkemyksiä ja yhä tarkempaa tekniikan hiomista ennen Sibelius-

Akatemiaan siirtymistään. Tyttö oli ikävä kyllä tavattomasti lihonut

viime aikoina, kun aina piti olla jotakin makeata pianon päällä

jotta jaksaisi pimputella.

   Vaikka opettaja nyt vaihtuikin, äiti olisi tietysti jatkossakin

taustatukena ja harjoittajana. Hän oli joka hetki tehnyt parhaansa

lapsensa menestyksen hyväksi. Vaimo oli Kaukon mielestä erittäin

ankara ja tarmokas opettaja. Vaati ehdotonta tarkkuutta. Rytmistä ei

saanut poiketa edes tulkinnan nimissä. Vain jos tempon vaihtuminen

oli selvästi nuotteihin merkitty. Absoluuttisen täydellistä. Se oli

Marian perusajatus monessa muussakin asiassa.

 

   Mariaa kiusasi yhä enemmän ja enemmän epätäydellisyys. Tietysti

juuri musiikissa, mutta nyöskin ihmisissä ja esinemaailmassa. Hän

vaihtoi siivoojaa tämän tästä, kun ei ollut tyytyväinen niitten

huiskimiseen. Tavaroiden piti olla millilleen oikeilla paikoillaan.

Ei pölyhiukkastakaan saanut näkyä missään.

   Rouvalla oli tapana ohi mennessään hipaista sormellaan

huonekaluja ja auta armias, jos yksikin hiukkanen löytyi. Se tiesi

taas siivoojan vaihtamista. Nykyään heillä kävi tiukkailmeinen

leskirouva Leppänen, joka tuntui olevan aika tavalla talon emännän

hengenheimolainen, joten hän oli saanut pitää paikkansa jo neljä

vuotta. Kaukosta oli mukavaa, että vaimo pyrki täydellisyyteen,

sillä sellainen oli hänenkin elämänasenteensa. Lisäksi äiti antaisi

hyvän esikuvan tyttärilleen.

   Tämä täydellisyyden vaatimus meni niin pitkälle, että Mariaa oli

ruvennut ärsyttämään Heljässä esiintyvä pienen pieni kauneusvirhe.

Muut sitä tuskin huomasivat, mutta äiti oli todennut, että tyttö hieman

karsasti vasenta silmäänsä. Se näkyi joskus, kun tyttö oli

väsynyt ja katseli ajatuksissaan eteensä. Silloin äiti alkoi

ärtyneesti huomautella:

 - Heljä, älä taas tuijo tyhjään. Silmäsi alkaa katsoa kieroon.

Keskity ja ole vireä nuori tyttö.

   Valokuvissa karsastus myös saattoi näkyä. Kerran perhe oli

otattanut upeat kalliit muotokuvat oikein hienossa ateljeessa.

Heljäpä katsoi hieman vinoon. Ei se muita haitannut, mutta Maria

nosti kovan rähinän ja vaati valokuvaamon omistajalta uuden

kuvauksen.  

   Heljän sivistämiseksi hänelle tyrkytettiin ensin huilua ja sen

jälkeen viulua. Sitä eivät tahtoneet kestää enää vanhemmatkaan. Eikä

edes angorakissan seuraaja riemunkirjava Mirri Miikkulainen, joka

muuten katosi tietymättömiin heti, kun Heljä oli aloittanut

viuluopintonsa. Ennen lopullista lähtöään tämä ymmärtämätön

maatiaiskissa mourusi vielä viimeisen serenadinsa keittiön ikkunan

alla. Yhtä epävireistä ja korvia viiltävää kuin oli tytön

viulunsoittokin. Sitten nuorimmalle hoksattiin ostaa hienot

maalausvälineet sekä kallis teline, joka seisoi käyttämättömänä

huoneen nurkassa. Tyttö kuivatti sen päällä neulepuseroitaan.

 

                                            - - - - -

 

   Sari meni lukioon, pärjäsi siellä siedettävästi kovasta pianon

pimputuksestaan huolimatta. Silti väsyi välillä ja oppi

napostelemaan rauhoittavia, joita äiti hänelle kokemuksestaan

suositteli. Tietysti vain pienin annoksin ja ihan vain

hätätilanteessa, kun kaikki tuntui liian rasittavalta. Sarikin oli

nimittäin ruvennut jännittämään ennen esiintymisiä. Oli aivan

hermona eikä pystynyt nukkumaan päiväkausiin. Liisa ei enää jaksanut

jututtaa veljeään. Kaukon mielestä Maria tiesi kaiken, osasi kaiken

ja oli lisäksi miehelleen kaikki kaikessa.

   Liisa oli yhä tyttöjen hyvä ystävä. Etenkin Heljän, joka uskoutui

tädilleen vähän päästä. Hän oli peruskoulun yläasteella ja kovasti

huolissaan tulevaisuudestaan.

 - Voi Liisa-täti, minua niin pelottaa lukioon meno, jos sinne nyt

yleensä pääsenkään. Äiti ja isä pakottavat. Totta kai, kun kerran

Sarikin menestyy niin hyvin ja vielä sen ohella harjoittelee. En

minä ole samanlainen. En millään jaksa.

 - Mitä sinä sitten haluaisit tehdä?

   Heljä epäröi, sillä häntä hävetti kertoa unelmistaan Liisalle.

Isä ja äiti eivät ottaneet niitä kuuleviin korviinsakaan.

 - Haluaisin niin mielelläni tulla taitavaksi kampaajaksi.

Tiedäthän, että olen lapsesta asti kammannut ensin nukkejani, sitten

Saria ja muita tyttöjä. Yhden luokkatoverini äiti omistaa kampaamon

ja olen salaa käynyt siellä harjoittelemassa. Sirkan äiti sanoo,

että minulla on taipumuksia ja silmää kauneudelle ja tyylille.

 - Sehän on oikein hieno ammatti. Menisit peruskoulun jälkeen

ammattikouluun ja sitten harjoittelijaksi. Mikseivät vanhempasi

suostu siihen?

   Kyllä Liisa sen jo arvasikin. Liian tasotonta ja vähän koulutusta

vaativaa tälle suvulle.

 - Se ei nyt ole tarpeeksi hienoa. Isähän voisi sitten myöhemmin

auttaa minua oman kampaamon hankkimisessa. Kyllä heiltä rahaa piisaa

Sarinkin opintoihin. Kyllä he minutkin kouluttaisivat vaikka

tekniikan tohtoriksi asti, jos vain vähänkin vihjaisisin siihen

suuntaan.

   Heljä näytti todella surulliselta. Ehkä toivottomaltakin. Liisa

päätti taas rohkaista mielensä ja ottaa asian puheeksi veljensä

kanssa. Se jääräpää. Se tohvelisankari.

   Turha vaiva. Asiasta ei kannattanut edes keskustella.

 - Meidänkö sukuun joku kähertäjä ja punakyntinen kiehkuroitten

kieputtaja. Kyllä Heljä ilman muuta suorittaa lukion ja

ylioppilastutkinnon, kun vaan todella ahkeroitsee. Ottakoon

yksityistunteja. Älä sinä Liisa vaan yllytä tyttöä meitä vastaan.

 

                                            - - - - -

 

   Sari kirjoitti ylioppilaaksi alimmilla mahdollisilla

arvosanoilla, mutta hänhän harjoitteli soittoa koko ajan. Siispä

aika hyvä suoritus. Vanhemmat järjestivät ylpeinä upeat juhlat,

joissa uusi ylioppilas tietysti esiintyisi. Koko suvulle, paitsi että

isoäiti oli jo nukkunut pois. Tyttö soitti jo muutakin kuin "Tontun

retken". Ihanana aurinkoisena juhlapäivänään Sari näytti väsyneeltä,

melkeinpä kuluneelta. Samanlaiset syvät uurteet otsassa kuin

äidilläänkin. Tympääntynyt ilme ja kuulemma yhä vain vaikeampia

univaikeuksia. Ei saanut nukuttua, koska jo pelkäsi seuraavan päivän

rasituksia. Ei hetkenkään lepoa. Yleensä kesälomatkin olivat

kuluneet musiikin merkeissä. Vaativilla kursseilla ja äärimmäisen

tiukassa yksityisopetuksessa.

   Heljä oli jäänyt lukion ensimmäiselle. Aivan toivoton kielissä ja

matematiikassa. Historia meni vähän paremmin. Kokonainen kesä taas

yksityistunteja. Se ei juuri ilahduttanut. Hän niin kuin Sarikin

saisivat sentään pitää kahden viikon loman, jolloin koko perhe

lähtisi Eurooppaa kiertämään. Tytöt kuiskasivat Liisalle, että

kumpikin olisi senkin ajan halunnut olla vaikka mökillä. Istua

auringossa ja nukkua. Nukkua tarpeekseen.

   Ei sitä rasitusta ja valvomista kyllä Heljästä huomannut. Hänestä

oli kehittynyt oikea Suomi-neito. Vaalea taipuisa tukka, kauniisti

kammattu, heleä iho ja kauniit unelmoivat tähtisilmät. Todella

viehättävä nuori neitonen. Herttainen ja ystävällinen. Yhä vieläkin

melko arka ja hiljainen, ainakin vanhempiensa seurassa, mutta

hymyili suloisesti ja oli sydämellinen ja auttavainen.

 

                                            - - - - -

 

   Kului taas pari vuotta. Sari opiskeli musiikkia Helsingissä,

mutta ei missään korkeammassa oppilaitoksessa, vaan otti

yksityistunteja. Opettajat vain vaihtuivat taajaan. Välillä Maria

vaati tytärtänsä hakemaan uuden opettajan. Entinen ei ollut

tarpeeksi pätevä, ja välistä taas opettaja jostakin kummasta syystä

kehotti Saria hakeutumaan uusiin kuvioihin. Joku jopa röyhkeästi  

ehdotteli hänelle opettajan uraa. Se ainakin onnistuisi, varsinkin

kun opettaisi musiikkia aivan pienille lapsille. Vähemmän

edistyneille.

   Tästä kuullessaan Maria sai raivokohtauksen. Häneltä meni melkein

purkillinen pillereitä, ennen kuin hän sen verran rauhoittui, että

sai soitettua kyseiselle opettajalle ja haukuttua hänet

perusteellisesti. Opettaja oli yrittänyt esittää näkemyksiään sen

sanaryöpyn väliin. Hän oli kuulemma ehdottanut, että Sari luopuisi

liian vaativista haaveista ja kilpailuista, joissa hän kuitenkin

tuli jumboksi, jos ollenkaan pääsi osallistumaan. Opettaja oli

varotellut äitiä, että tyttö saattaa pian olla ylirasittunut ja että  

hänellä oli vakavia keskittymisvaikeuksia. Ja sellainenhan ei

laisinkaan vetele tarkassa pianon soitossa.

 

   Maria ei antanut periksi. Hän oli jollakin ilveellä saanut Sarin

nuoriso-orkesteriin tilapäiseksi pianistiksi. Siellä Sari itsekin

alkoi tajuta, ettei hän olekaan niin kauhean musikaalinen, kuin

vanhemmat olivat antaneet ymmärtää. Hän oli yksinkertaisesti

huomattavasti heikompi musikantti kuin kaikkein nuorinkaan

pillipiipari. Hän sotki ja sekoitti muittenkin rytmin. Lähti

soittamaan väärissä paikoissa, hermostui ja tunaroi vieläkin

enemmän. Sarin mokien takia muutkin jo alkoivat pelätä seuraavaa

esiintymistä suuressa valtakunnallisessa nuorisokonsertissa.

   Sari valitteli toisten soittajien huomautteluista äidilleen, joka

kauhistui ja kielsi tyttöä edes puhumasta asiasta. Se on vain

kateellisten huonosti kasvatettujen nykynuorten panettelua. Sarin

oli ehdottomasti jatkettava ja tähdättävä erääseen huomattavaan  

pianokilpailuun Euroopan puolella.

 

   Heljä tuplasi lukion ensimmäisen jo toista kertaa. Hän oli aivan

mahdoton, vielä huonompi kuin ennen. Lisäksi epätoivoinen

tulevaisuudestaan. Hänellä oli tyttöystäviä, vieläpä pari mukavaa

poikakaveriakin, joiden kanssa hän kävi elokuvissa ja joskus

tanssimassa. Huono rytmitajukaan ei haitannut, kun poika

kohteliaasti ohjaili daamiaan. Maria koetti rajoittaa Heljän

sosiaalista elämää, myöskin tyttöjen kanssa. Turhaa lorvailua.

Heljän piti vain täydellä teholla keskittyä kouluun. Kyllä sitä sen

jälkeen kerkiää seurustella ja perhettä perustaa. Ensin kunnon

ammatti.

   Tytär pyysi taas päästä kampaajakurssille. Ei kuuloonkaan. Se oli

ehdoton EI. Viimein sentään kauppaopistoon vanhemmat suostuivat

lapsensa luovuttamaan. Liisa lohdutteli, että ehkä sieltä vihdoin  

urkenisi tie kampaamonkin omistajaksi. Kaupallinen koulutus on

hyväksi millä alalla tahansa..

   Tyttö taisteli ensimmäistä luokkaansa kauppaopistossa. Mutta ne

kielet ja se matematiikka, jota oli täällä vieläkin enemmän kuin

lukiossa. Heljän ote alkoi herpaantua. Vähän päästä hän valitti

huonovointisuutta aamulla, ettei olisi tarvinnut lähteä kouluun

nolostumaan ja jatkuvasti kokemaan tappioita ja mielipahaa.

   Liisalta oli aivan sydän sortua huolesta molempien tyttöjen

vuoksi. Ajatella, että tällaisia ongelmia ei olisi edes tarvinnut

syntyä, jos vanhemmat hiukankin ottaisivat huomioon lastensa

toivomuksia. Ei puhettakaan, vaan käyttäytyvät kuin pahimmat

tyrannit. Aivan kuin omistaisivat nuo tyttö-ressukat. Kuitenkin

väittävät, että haluavat tehdä kaikkensa lastensa parhaaksi ja

rakastavat heitä sydämestään. Itse aiheutettua murhenäytelmää.

 

                                           - - - - -

 

   Sari oli taas soittanut äidilleen Helsingistä ja suorastaan

rukoillut, että hän saisi tulla kotiin lepäämään ja syksyllä hakea

opettajakoulutukseen, vaikkapa musiikkipainotteiseen.

 - Äiti rakas, minä en jaksa enää. Ei minusta ikinä tule

konserttipianistia. Eihän minusta ole edes orkesteriin. Anna minun

tulla kotiin. Anna puhelin isälle.

   Maria oli ollut tiukkana eikä ollut pyytänyt isää puhelimeen.

Tiesi tämän sen verran löperöksi ja hentomieliseksi.

 - Pysyt siellä ja sillä siisti. Suuri tärkeä kilpailu parin

kuukauden kuluttua. Valmistaudu siihen ja harjoittelekin ahkerasti.

Saatan pian tulla sinne sinua tukemaan ja rohkaisemaan. Mene nyt  

heti vuoteeseen ja ota pari pilleriä, että rauhoitut. Ei siitä ole

vaaraa. Nukuttuasi yön kunnolla kaikki näyttää valoisammalta ja

jaksat taas huomenna ponnistella tulevaisuutesi hyväksi. Nuku hyvin,

rakas tyttäreni. Nähdään tässä pikapuoliin.

   Sitten se tapahtui samana iltana äskeisen puhelun jälkeen.

 

   Samana päivänä Heljä oli ollut koulussa. Oli palautettu kahdet

kokeet. Kummassakin ala-arvoinen, ainoat koko suuressa luokassa.

Opettaja ehdotti ensin tukiopetusta, mutta nuorena etevänä

pikavauhtia valmistuneena kauppatieteen maisterina hän ei osannut

ottaa asiaa tarpeeksi vakavasti eikä asettua tytön asemaan, vaan

ehdotti, että Heljä ryhtyisi miettimään jotakin muuta oppilaitosta.

Vähemmän vaikeata ja vaativaa.

 - Olet viehättävä ja hyväkäytöksinen nuori nainen. Jollakin muulla

sinulle sopivammalla alalla pärjäät ihan hienosti. Mietipäs tätä.

   Heljä mietti ja totesi kaiken toivottomuuden. Hän ei koskaan

selviäisi tästä oravanpyörästä. Hän tuli kotiin. Vanhemmat olivat

jossakin. Hän meni hitaasti isänsä työhuoneeseen, avasi laatikon ja

otti sieltä jotakin.

 

   Kyseisenä iltana Liisa tunsi lievää huonovointisuutta. Ei mitään

vakavaa. Pitäisi ottaa vihdoinkin todesta lääkärien varoitukset

ylipainosta. Ihan korvissa suhisi. Ettei vain olisi verenpainetta?

Hän asettui pitkälleen vuoteeseensa. Tavallista aikaisemmin. Yleensä

hän nukahti kuin olisi pudonnut syvään säkkiin, kun hän meni

päivänokosille tai aamupäiväunille tai mille hyvänsä levolle. Siinä

suhteessa hän ainakin muistutti Napoleonia, joka kuulemma pystyi

torkkumaan jopa ratsun selässä. Sitä Liisa ei tosin ollut kokeillut,

koska hän kammosi kaikkia jäniskoiraa suurempia elukoita. Samoin

myöskin kissaa pienempiä.

    Nyt uni ei vaan tullut. Oli niin kumman levoton olo. Silloin hän

kuuli, takuulla kuuli, että puhelin soi. Yksinäisen Liisan kotona ei

puhelin juuri pirissyt, siispä hän kiirehti vastaamaan.

   Nosti luurin ja puhelin tööttäsi. Tyhjää. Oliko hän sittenkin

myöhästynyt? Soittaja oli jo sulkenut puhelimen. Hiukan huokaillen

Liisa kömpi taas vuoteeseensa. Oli jo nukahtamaisillaan, kun puhelin

taas hälytti. Liisa ihan höristeli korviaan. Nekö ne soivat. Ehkä

hän vain kuvitteli. Miksi oli näin outo olo? Aivan kuin joku

tahallaan yrittäisi häiritä häntä. Kertoa hänelle jotakin?

   Taas Liisa vastasi. Puhelin oli viereisessä huoneessa, joten se

oli ehtinyt soida vain niukin naukin kaksi kertaa. Tyhjää. Nyt

Liisaa jo suututti. Kuka se nyt niin hätäinen on? Olkoon.

   Puhelin soi kolmannen kerran ja nyt Liisa syöksyi kaikkine

kiloinensa vastaamaan. TYHJÄÄ!

 

   Sinä iltapäivänä heti äidin kanssa käymänsä keskustelun

jälkeen Sari oli ottanut unilääkettä. Ehkä ei tarkoituksella liikaa,

mutta aamulla vuokraemäntä löysi hänet kuolleena vuoteelta.

Ympärillä lojui joitakin olutpulloja. Eihän nyt Sari tietenkään. Oli

ehkä odotellut joitain ystäviään kylään. Liisa ei tätä selitystä

uskonut. Sarilla ei ollut hänen tietääkseen ketään ystävää. Ei

miestä eikä naista.

 

   Heljä puolestaan oli vetänyt laatikosta esille isänsä pistoolin.

Latasi sen kömpelöin ja tärisevin käsin. Istuutui sen jälkeen

kirjoituspöydän ääreen, nojasi oikeata kättään pöydän reunaan,

suuntasi pistoolin leukansa alle ja mietti. Katseli eteensä.

   Isän työpöytä oli aina esimerkillisen siisti. Huippuunsa asti

teroitetut lyijykynät, muut kirjoitusvälineet, liittimet, kaksi

kumirengasta. Musta kynäkaukalo eikä yhtään pölyhiukkasta. Pöydän

reunalla tietokone ja printti. Nippu A4-kokoisia monistuspapereita.

Äärimmäisen tiukassa järjestyksessä. Puhtaanvalkoisia kuin lumi.

   Heljä mietti vielä hetken...ja laukaisi aseen. Käsi lipsahti ja

luoti syöksyi leuan ja vasemman posken läpi ulos, Sen verran ohi,

ettei osunut aivoihin. Raapaisi kuitenkin kulkiessaan läheltä tytön

vasenta silmää.

 

    Äiti sattui juuri silloin tulemaan yhtä aikaa rouva Leppäsen

kanssa kotiin. He kuulivat laukauksen. Verta ja muutakin punaista

massaa. Lumivalkoisiin monistuspapereihin imeytyvä veri, josta osa

tippui hiljalleen itämaiselle rukousmatolle. Siniselle. Verta ja

kauhua. Rouva Leppänen oli säikähtäneenä sanonut:

 - Mikä määrä törkyä ja saastaa.

   Heljä kiidätettiin sairaalaan, jossa vanhemmat valvoivat koko

yön. Aamulla he saivat sitten suruviestin toisesta tyttärestään.

   Liisakin saapui sairaalaan. Hän yritti myöhemmin mielessään

arvioida kuulemiensa puhelinsoittojen ajankohtaa. Kumma kyllä ne

olivat kuuluneet ampumisen jälkeen. Myös Sari oli todennäköisesti

menehtynyt pillereihin samoihin aikoihin, kun sisarkin kamppaili

hengestään.

    Liisa olisi pitänyt varsin luonnollisena, että molemmat

sisarukset olisivat voimakkaasti ajatelleet rakasta tätiään viime

hetkillään ja ehkä aikoneet ottaa häneen yhteyttä. Liisa olisi

saanut ikään kuin telepaattisen viestin puhelimen pirinän muodossa.

Mutta että puhelin oli muka soinut hänen korvissaan vasta

tapahtumien JÄLKEEN, se tuntui aivan käsittämättömältä. Hän ei

koskaan pystynyt selittämään näitä yhteensattumia.

 

   Heljä toipui vaikkakin hitaasti. Vasen puoli kasvoista oli

ruhjoutunut muodottomaksi. Se suloinen kaunis nuori neito. Hänelle

tehtiin uusi leuka ja poskea sekä nenää muotoiltiin moneen kertaan.

Silmään sentään palautui näkö, osittain ainakin tässä vaiheessa. Ei

tarvittaisi lasisilmää sen karsastavan tilalle. Toinen puoli kasvoja

oli kuin halvaantuneella. Hymytön ja kuollut.

   Puhumaan hän oppi, vaikka se kävikin hiukan vaivalloisesti.

Melkein ensimmäiset sanat, jotka hän lausui vanhemmilleen olivat:

 - Äiti ja isä. Olen nyt päättänyt mennä kampaajakurssille. Ehkä

joskus vielä saan oman liikkeen, mutta sitä ennen haluaisin olla

kampaajana jossakin laitoksessa. Auttaa sairaita ja vammaisia  

kohentamaan ulkonäköänsä ja samalla mielialaansa. Siellä ei yhtään  

haittaa, vaikka olen näin viston näköinen. Ei elämä tähän lopu.

Eihän Liisa-täti?