PALLOSALAMAPOLSKA  

proosakokoelma    

Ritva-Liisa Harjumaa

Pienkustantaja: Revontulet    

Rovaniemi 2005

Painettu kuvausvalmiista materiaalista:

Gummerus Kirjapaino Oy

Saarijärvi 2005

ISBN 952-99520-3-1                              

Takakansi:

   Tämä proosakokoelma on Ritva-Liisa Harjumaan 16. teos, ja se sisältää 28 kertomusta, joissa avautuu näkymiä elämän arvoituksiin.

   Pystyykö ihminen itse vaikuttamaan kohtaloonsa? Esimerkiksi niminovellissa Pallosalamapolska nuori tyttö joutuu tanssimaan pelottavan ja toivottomalta tuntuvan polskan salaperäisen luonnonilmiön kanssa. Tapahtuupa sitten hyvää tai pahaa, meillä on taipumus täydentää elämäntarinamme aukkopaikat, sepittää omat legendamme, selittää, tulkita ja yrittää vapautua syyllisyydestämme.

   Ihmiselämä on sangen arvaamatonta, ja yllättäviä loppuratkaisuja esiintyy muun muassa tarinoissa Hautatreffit, Muodonmuutos, Kotikolo, Rouva Jauhiainen, Ratikkarieha, Kuolleista herätetty, Tirkistelijä ja Kanan laulu.

   Osa kertomuksista, esimerkiksi Uskollinen astmaatikko, Vastuutaan välttelevä vainaja ja Omalla alallaan on kirjoitettu vuoropuhelun muotoon, koska sillä tavalla henkilöitten luonne ja pyrkimykset tulevat spontaanisti esille ilman lisäselityksiä.

   Huumori ja ironia keventävät tunnelmaa ja auttavat lukijaa samaistumaan näihin hyväksyntää kaipaaviin, ristiriitaisiin, raadollisiin, mutta silti myötätuntoa herättäviin henkilöihin, jotka kukin tuntuvat kamppailevan oikukkaan kohtalonsa armoilla.

Kansikuva: Mattus Harjumaa, 6 vuotta

ISBN 952-99520-3-1              

PALLOSALAMAPOLSKA

SISÄLLYS:    

Rouva Jauhiainen

Sementtiin valettu  

Hautatreffit      

Muodonmuutos      

Laakalyönti                    

Ratikkarieha                

   1. Hakaniemen tori    

   2. Rautatieasema                    

   3. Kirkko

   4. Koulu

   5. Satama

   6. Kauppatori

   7. Lasipalatsi

   8. Yhteentörmäys

   9. Sairaalassa

 10. Joulusatu

Äidin huivi        

Kotikolo      

Tirkistelijä    

Leevin laastari      

Kuolleista herätetty      

Kanan laulu      

Parantavat säteet      

Pallosalamapolska      

Kohtaloko?      

Lohdutuksen kehto      

Odotus                                  

Verenpunainen lehtikeli      

Viini, laulu ja miehet      

Sitoutunut soopaan      

Menneen muokkausta      

   1. Isä astuu estradille

   2. Äitikö olisi pyhimys?

   3. Älä itke, äitini                                

Himoharrastus      

Omalla alallaan      

Vastuutaan välttelevä vainaja      

Viimeinen sana                                

Aukkoja asuntotuessa      

On suuri sun rantas autius      

Uskollinen astmaatikko                    

   1. Tunturille  

2. Irrottelua arjesta

3. Yskiminen alkaa

   4. Autovarkaus

   5. Tuttava vuosien takaa

   6. Hämähäkkimiehen tentissä

   7. Kihloissa ja kahleissa

   8. Astmaattinen aviomies

   9. Jäämies

 10. Jääkimpale

ROUVA JAUHIAINEN

   Tunnen todella kuuluvani Jauhiaisten sukuun. En tiedä, kuinka mones sukupolvi meitä on asunut tällä paikalla, mutta paljon heitä täytyy olla. Olemme todellisia maailmankansalaisia ja luultavasti lähtöisin jostakin Amerikan mantereelta. Mennyttä aikaa ei juuri ehdi ajatella eikä sukututkimuksiin syventyä, koska tässäkin päivässä on tekemistä. On se elämänmeno siksi arvaamattomaksi ja vaaralliseksikin muuttunut.

   Tarkastelen tapahtumia itse asiassa ja etupäässä keittiön näkökulmasta. Se on rouva Maila Jauhiaisen koko elämän keskus ja polttopiste tällä hetkellä. Tulee nähtävästi olemaankin, jollei kummempaa satu. Sellainenkin murhenäytelmä on toki mahdollinen, että Ilmo lähtee lätkimään toisiin maisemiin, ja asunnonvaihto on edessä.

   Tällainen pelko ja aavistus värittää Mailan koko tunne-elämää ja asennoitumista ulkomaailmaan. Huolta, epäilyksiä, ahdistusta ja surua jo etukäteen. Myöskin toimeentulosta, sillä hän on ollut kotiäitinä yhä edelleenkin, vaikka Minna-tytär on jo opiskelemassa.

   Rouva Jauhiainen ei ole kotona omasta halustaan. Hän vain ei saa mistään työtä, koska ei ole saanut koulutusta eikä työkokemusta kuin joskus kauan ennen naimisiin menoaan. Lapsi oli tulossa ja kiireesti naimisiin. Muusta ei ollut väliä. Talousopettajan opinnot saivat jäädä. Voihan sitä niitä taitoja ja kutsumustaan kotonakin toteuttaa. Haaveena oli suuri perhe, vähintään kolme lasta.

   Minnaan se vain loppui se lasten tekeminen. Monestakin syystä. Pelotti tuottaa lisää hoidettavia jo muutenkin vellovalla suolla huojahtelevaan kotiin. Eikä se Ilmokaan niin ylen halukas ollut. Halut taisivat jo silloin suuntautua aivan muulle taholle. Osaksi kyllä uraputkeenkin. Hyvä niin, joten vaimon kotona oleskelu ei sittenkään ollut kovin suuri taloudellinen riski.

   Keittiössä oli puhelin, jossa Maila pulputti huoliaan kaikille, jotka vain jaksoivat niitä kuunnella. Jollei toisessa päässä katkaistu puhelua, jutustelu kesti ainakin puoli tuntia. Pahimmassa tapauksessa kaksi tuntia. Tämän olin todennut oikein kelloa katsomalla. Keittiön seinässä oli suuri vihreä lautanen, joka toimitti ajannäyttäjän virkaa. Siinä oli hedelmiä ja vihanneksia koristeena. Ei siis oikeita vaan posliinisia kohokuvioita. Herkullisen näköinen kuten emännän kokkaamat sapuskatkin.

   Puhelun kesto ei muuten laisinkaan määräytynyt siitä, soittiko Maila naapuriin vai toiselle puolelle Suomea. Taikka jopa sisarelleen Ruotsiin. Arkena ja pyhänä. Keskellä päivää ja miksei myös sydänyöllä, jos tarvetta oli.

   Ilmo maksoi kiltisti suuret puhelinlaskut. Olipahan vaimolla edes yksi henkireikä muuhun maailmaan. Ei hän toki liikuntakyvytön ollut, ei sinne päinkään. Tavallinen hiukan kremppainen keski-ikäinen naiseläjä. Häneltä oli vain kadonnut ote elämästä. Silloin tällöin hän tosin yritti saada jotakin aikaiseksi, esimerkiksi paneutua harrastuksiin tai opiskeluun.

   Kaikki jäi aina kesken. Ei jaksanut eikä viitsinyt. Epäili kykyjään ja lahjojaan. Myös tehtävän tarpeellisuutta sekä motiiveitaan. Elämän tarkoitusta. Tulevaa elämää. Sanalla sanoen melkein kaikkea.

   Oikein täytyi miettiä, mikä Mailan elämässä olisi ollut edes jossakin määrin merkityksellistä. Ehkä sentään puuhastelu keittiössä. Se oli hänen valtakuntansa, vaikka huoneisto käsitti yli sata neliötä. Hän olisi varmasti siirtänyt vuoteensakin sinne, jos se olisi mahtunut eikä mies olisi liikaa ihmetellyt, ei toki sentään kaivannut. Ne ajat olivat takana päin, jolloin Ilmo oli häneltä mitään odottanut. Vaimo kun kääntyi varmuuden vuoksi heti selin, vaikka mies olisi vain kelloa kysäissyt.

   Kun tytär lähti, Mailan päiväjärjestys alkoi romahdella. Siihen asti olivat maittavat ateriat ja koko ruokahuushollin pyöritys olleet hänelle oikein sydämen asia. Se tyydytti sekä järjen että tunteet. Maila tutki ravitsemusoppaita. Suunnitteli ja kokeili. Ilmokin sai osansa siitä huolenpidosta, ja perhe kukoisti ainakin aineellisen ravinnon tiimoilta.

   Houkuttelevat tuoksut ja huolellisesti katettu pöytä kutsuivat ja suorastaan pakottivat syömään. Ateriointi oli myös moraalinen  velvollisuus, sillä eihän äidin vaivannäkö saanut valua hukkaan. Lautaset vain tyhjiksi, samoin kattilat. Mailalla oli kai yhä unelma suurperheestä silmiensä ja ihania aromeja nuuhkivan nokkansa edessä, koska hän laittoi jatkuvasti ylimääräisiä annoksia lajista kuin lajista.

   Kun perhe alkoi laistaa aterioilta milloin minkin tekosyyn varjolla, Maila muuttui yhä vain tyytymättömämmäksi ja turhautuneemmaksi. Motkotukset ja itkut eivät auttaneet. Ilmo vahti vyötäröään, söi työpaikalla ja harrasti. Etupäässä liikuntaa. Minna sai siirrettyä opiskelupaikkansa Tampereelle ja kävi vain harvoin kotona. Hänkään ei ollut mikään intohimoinen ahmatti eikä äitiään ilahduttava ruokafani. Kotona asuessaankin hän oli ollut alituisesti menopäällä.  

   Mitä ne pakenivat? Tätä perheenemäntä ihmetteli ja paheksui. Hän ei osannut paeta minnekään. Joskus telkkarin ihmiskohtaloihin, joskus johonkin romanttiseen kympin romskuun tai naisten lehtien ruokaresepteihin. Sisustusoppaitten kiiltäville parketeille ja pehmeitten samettityynyjen sekaan. Mitä niistäkään oli enää hyötyä?

   Sisukkaasti Maila laittoi itselleen täydelliset ateriat jälkiruokineen päivineen. Yltäkylläiset ja runsaskaloriset, vaikka hyvin tiesi, ettei se ajan mittaan passaisi. Täytyihän hänen jollakin lohduttaa itseään ja tuottaa mielihyvää sekä sielulleen että ruumiilleen.

   Kierre oli alkanut. Ensin kovaa syömistä ja sen päälle rajua laihduttamista.. Hänellä oli pinkoittain dieettiohjeita ja vinkkejä. jopa liikunnasta, mutta se nyt rajoittui etupäässä keittiön seinien sisäpuolelle. Katselin sitä touhua piilopaikastani ja arvioin, että sillä laimealla ja ponnettomalla käsien huiskutuksella tai jalan veltolla nostolla kymmenen sentin verran ja harvaan tahtiin kuin hidastetussa filmissä ei kiloja pudotella.

   Aikaisemmin Maila oli satsannut rahaa ja aikaa keittiönsä somistamiseen ja kunnostamiseen. Muristen kuin Saksan paimenkoira Ilmo suostui tarpeettomiin remontteihin. Kuka sitä keittiötä olisi sotannut, kun ainoat asukit olimme me ja Maila? Siitä huolimatta kaapistot piti uusia ja maalata vähän päästä. Sinistä ja keltaista, vihreätä ja puunväristä. Ruudullista ja raidallista pöydälle ja ikkunoihin. Lampun varjostin hapsuineen ja ilman. Tuolit päällystettiin uusiksi tasaisin väliajoin.

   Maila virkkasi ja neuloi. Keittiö alkoi muistuttaa hyvin varustetulta käsityöliikkeeltä. Virkattua olivat verhot, pöytäliinat, lampunvarjostimet, ja viimein maustetölkitkin saivat yllensä pienet punaiset myssyt. Oikein harmitti, kun ryhtyi työstämään pipoja minunkin asuma-alueelleni. Hyllyjen reunat olivat kyllä jo kirjavanaan erilaisista reunuksista, tupsuista ja röyhelöistä.

 - Se niin piristää kun saa jotakin uutta keittiöönsä. Silmän iloksi värejä ja kauneutta. Itsekin aivan kuin uudistuu.

 - Minusta sinä et ole yhtään uudistunut näiden parinkymmenen vuoden aikana, mutisi mies. - Uusia kiloja ja ihroja korkeintaan.

   Ilmo loi moniselitteisen silmäyksen vaimoonsa. Siinä oli sekaisin mielipahaa, sääliä, huolestuneisuutta, paheksumista ja jopa inhoa. Se tosin vilahti vain ohimennen. Ei Ilmo ollut mikään paha mies. Ennemminkin hän oli sydämen sopukoitaan myöten kyllästynyt.

   Maila istui pöydän ääressä ja tarkasteli paksuja sormiaan, joissa kynsilakka oli halkeillutta ja pilkullista. Sitten hän ajatuksissaan liikutteli turvonnutta etusormeaan pitkin vahakankaan kuvioita. Ruusukiehkuraa edes ja takaisin. Sillä tavalla hän ikään kuin piirsi kaiken uudestaan, lehdetkin aina lehtiruotoja myöten. Osaisipa piirtää tai maalata. Vaikka mitä järkeä siinäkään olisi? Joko kehtaisi mennä nukkumaan? Kello oli vasta puoli kahdeksan. Ei häntä vielä nukuttanut, mutta oli niin tylsä olo. Tokkurainenkin.

   Koneellisesti hän nousi ja meni ottamaan hienosokeripussin hyllyltä. Juuri meidän hyllyltämme. Aivan säikähdimme. Emme ole mitään kuninkaallisia, mutta silti puhumme itsestämme me-muodossa. Meitä on näes niin monta ja kaikki samannäköisiä. Ei äitimmekään erottaisi meitä toisistaan.

   Rouva Jauhiainen istui etukumarassa odottavan näköisenä. Aivan kuin olisi kuulostellut vain lähtölaukausta kiivaaseen työskentelyyn. Hän raotti pussia. Kaikki pakkaukset olivat yleensä raollaan, ja se oli tietysti meidän onnemme, sillä miten muuten pääsisimme siirtymään ravintolasta toiseen? Hän mietti ja nousi sitten vaivalloisesti pöydän äärestä. Kaikki toiminta tuntui Mailasta nykyään vaivalloiselta ja tuskastuttavalta.  

   Jalat olivat turvoksissa. Kenkien koko suureni vuosi vuodelta, ikään kuin hanhi olisi levitellyt niissä räpylävarpaitaan. Sirot vierailukengät puristivat niin kovasti jalkapöydän päältä, että oli aivan ihme, ettei lihaa leikkaantunut irti. Kauhea tuska, jos täytyi lähteä niissä jonnekin. Leveät hölkkäkengät olivat autuaalliset. Täytyisikö ruveta hölkkäämään Ilmon kaveriksi? Pelkkä ajatus sai jo hien kohoamaan kainaloihin. Liikkuminen oli jo muutenkin niin rankkaa. miksi olisi pitänyt tehdä elämästä vieläkin tukalampaa?

   Lompsuttaen löysissä tohveleissaan nainen lyllersi tiskipöydän luokse, veti laatikon auki sellaisella ilmeellä kuin se olisi ollut maailman raskain urakka. Katseli sisältöä ja valikoi. Ensin teelusikka. Ei sentään, vaan tietenkin ruokalusikka. Hän vaappui takaisin tuolilleen, avasi pussin suun ammolleen. Avasi omankin suunsa ammolleen ja alkoi lappaa hienoa sokeria sisuksiinsa suurella lusikalla. Hitaasti mutta määrätietoisesti, ahnas kiilto silmissään.

   Kerran Ilmo oli yllättäen astunut huoneeseen kesken tätä ruokailumeininkiä, kauhistunut ja kysynyt:

 - Etkö sinä ole jo tarpeeksi löllö? Täytyykö sinun oikein sinnillä ahtaa itseesi puhdasta sokeria?

 - Se on minun asiani. Älä puutu minun syömisiini. Enhän minäkään ole esteenä sinun toimillesi ja menemisillesi.

 - Et totisesti. Nyt minä ainakin menen. En kestä katsella tuollaista ahmijaa.

 - Mene vaan, kimitti Maila itkuisella äänellä. – Arvaan kyllä mihin menet.

 - Et sitten millään. Se ei sinulle kyllä hitustakaan kuulu, mutta olen menossa keilaamaan.

 - On sitä sielläkin hoikkia houkutuslintuja. Miehennielijöitä.

 - Parempi sellainenkin kuin älyvapaa sokerin nielijä. Ettet häpeä. Sen verran pitäisi aikuisella naisella olla sisua ja itsekuria.

   Ilmo lähti äkäisenä ja sadatellen. Kas kun sentään kertoi aikomuksistaan. Useimmiten hän vain vastasi:

 - Eipäs kysellä.

   Kerran viikossa Mailakin sonnustautui lähtemään ulos, nimittäin muuallekin kuin ruokakauppaan. Hän ähräsi aikansa makuuhuoneessa ja eteisessä. Tuntui, hän että yhdessä ainoassa viikossa oli ehtinyt lihoa niin paljon, että edellisellä kerralla käytetyt vaatteet olivat jo liian ahtaita.

   Keittiöön näkyi osa eteistä ja suuri peili. Maila kääntelehti ja vääntelehti sen edessä koettaessaan tarkastella itseään jostakin edullisemmasta kulmasta. Ei sellaista helpolla löytynyt. Inhon ilme levisi hänen omillekin kasvoilleen.

 - Huomenna aloitan laihduttamisen, hän voihkaisi. - Takuulla. Käytän sitä Hilkan metodia. Pelkkää jauhelihaa.

   Hänen ilmeensä aivan kirkastui, koska hän tiesi, että joissakin laihdutusohjeissa sai jotakin määrättyä ruokaa syödä mielin määrin. Uskottiin kai, että ihminen lopultakin kyllästyy samaan lajiin ja vähentää automaattisesti syömistään.

   Ohjelmat oli todennäköisesti laadittu jollekin muulle naistyypille, ei Mailalle. Tämä perheenemäntä ei totisesti kyllästynyt mihinkään ruokaan. Viiden litran kattilalla hän keitti jauhelihaa. Puolelta päivin kaikki oli jo syöty, joten uusi annos porisemaan.

   Illemmalla vielä kolme litraa ja pari makkaravoileipää, koska hiukoi niin kummasti. Janotti vietävästi, koska tuli pantua liikaa sulaa siihen pöperöön. Hän joi vettä, sitten maitoa, tosin kevyttä, sitten mehua ja taas maitoa. Se jotenkin viilensi ja rauhoitti sisäkaluja.

   Tämä melkoinen nestemäärä aiheutti puolestaan uuden hiukomisen. Maila silmäili jääkaappiaan. Vasta samana aamuna hän oli kantanut kotiinsa suuret kassit täynnä tavaraa, mutta varasto näytti jo huvenneen. Tuskin hän ylipäätään olisi käväissytkään ulkona, ellei olisi tarvinnut ostaa muonaa. Lähikauppaan saattoi pujahtaa vaikkapa löysässä kotitakissa.

   Mutta kerran viikossa hänellä oli siis tärkeä meno. Eräs yhdistys järjesti kursseja, joilla opetettiin valmistamaan pizzaa. Niistä oli tullut hänelle suorastaan intohimo. Vesi kihahti kielelle, kun hän vain näkikin TV:ssä pizzaa tarjottavan tai kuuli nimeltä mainittavan. Ihan täytyi nenäliinalla pyyhkäistä suupieliään, kun kuola alkoi valua.

   Viimeinkin oli kiristävä talvitakki päällä, ja talon rouva tallusteli ovesta ulos. Jatkoimme syömistä, sillä meillä ei ollut pelkoa lihomisesta. Pieni huoli oli, että ruoka loppuisi, mutta onneksi emäntämme oli hamstraavaa sorttia. Ainakin vielä hyllyt olivat pullollaan pusseja ja pakkauksia.

   Parin tunnin kuluttua ovelta kuului puhinaa ja huokailua. Kurssipaikalle oli vain puoli kilometriä, mutta sekin matka pystyi lannistamaan Mailan täysin. Välillä hänen teki mieli ihan kadun reunalle istahtaa mutta ei kehdannut. Onneksi kotiin pääsi hissillä. Portaissa hän olisi varmasti heittänyt henkensä. Uuvahtanut ennen aikojaan.

   Ilmokin tuli kotiin jos tuli. Matkusteli paljon jo työnkin merkeissä, mutta saattoi muutenkin yöpyä jossakin. Ehkä vain mökillä luonnon hiljaisuudessa. Hän nautti lenkkeilystä metsissä sekä kalastamisesta joka säällä.

   Tekikö hän sitä yksin vai oliko hänellä joku kaveri? Oliko se mies vai nainen? Sitä vaimo kyseli itseltään ja ystävättäriltään. Hänellä oli useita puhelinkontakteja, ja Tuire kävi häntä joskus tapaamassakin. Maila käytti houkuttimena hyvää kotiruokaa, ja yksinäinen virkanainen ei voinut vastustaa kiusausta.

   He juttelivat ja porisivat. Aiheet olivat kovin samanlaisia: Minnan seurustelut ja jopa opinnotkin siinä sivussa. Ilmon kummat retket ja tuttavuudet. Tuiren hirveän raskas työ, joka poltti hänet loppuun kuin kynttilän. Vähän päästä piti olla sairaslomalla. Sitten olivat vuorossa Mailan laihduttamisyritykset ja surkeat epäonnistumiset.

   Välistä taas ihasteltiin keittiön uutta ilmettä. Ohimennen mainittiin uusi teatteriesitys tai konsertti. Tuire yritti houkutella ystävätärtään mukaansa, mutta useimmiten Maila kohteliaasti kieltäytyi. Hän ei yksinkertaisesti jaksanut rankan päivän jälkeen lähteä ulos. Pitäisi panna jotakin sievää päälle eikä hänen päällään enää mikään näyttänyt sievältä. Pieni itkuntirskahdus ja uusien dieettiruokien pohtimista.

   Monta kertaa melkein haukottelin kun kuuntelin sitä yksitoikkoista valitusvirttä. Tuire oli hyvin epäluuloinen miehiin nähden. Hän haukkui pystyyn omat entiset miestuttavansa, vuosien takaa. Nykyisiä hänellä ei enää ollutkaan. Kaikki karttoivat sellaista hapannaamaa ja jurnuttajaa. Sen jälkeen haukuttiin ja ainakin moitittiin Ilmoa. Arvuuteltiin, mitä oli tapahtunut, mitä olisi voinut tapahtua ja mitä mahdollisesti lähitulevaisuudessa tulisi tapahtumaan. Kaikki yhtä synkkiä ja pahaa ennustavia arvioita.

   Sitten oli vuorossa Minna. Tyttö vaihtoi poikaystäväänsä liian usein. Kenessä oli vika? Tuiren mielestä miehissä, mutta Maila valitteli nyreänä myös Minnan käytöstä. Liian suuret vaatimukset ja liian helpolla antoi periksi, jos vastoinkäymisiä ilmaantui. Kehen oli tullutkaan.

   Saattoi käydä niinkin, että heidän kodikas rupattelutuokionsa keskeytyi talon isännän saapumiseen. Motkotukset ja luulevaiset sanat leijuivat vielä ilmassa. Ilmo tervehti lyhyesti ja kalseasti Tuirea  ja vetäytyi omaan huoneeseensa. Tuiren pitikin jo lähteä kotiin, koska aamulla olisi aikainen herätys. Miten hän kestäisi taas seuraavan päivän? Yöuniakin se häiritsi, se tulevan pelko.

 - Saat olla kiitollinen, ettei sinun tarvitse käydä töissä. Siinä suhteessa miehestä on sentään jotakin hyötyä ja iloa.

 - Menisin minä työhön jos saisin jostakin työpaikan. Ei tämä kotona olokaan niin herkkua ole.

 - Herkkua se sinulle kyllä on ja vähän liikaakin mikäli jääkaappiisi on uskomista, mutta saatpa kuitenkin järjestää päiväsi mielesi mukaan. Olethan lisäksi todellinen talousihminen, joten voit toteuttaa itseäsi omassa rakkaassa kodissasi. Kiitokset taas ihanasta ateriasta.

 - Niin mutta...Ehkä olisin laihempi jollei olisi niin runsaasti aikaa syödä.

 - Älä syö sitten. Itsestäsihän se riippuu.

 - Niin mutta...

   Eräänä aamuna oli kova tohina päällä. Maila oli lähdössä matkalle. Jo on aikoihin eletty. Oikein höristelin olemattomia korviani. Mitä tämä tarkoittaa? Ei kai Maila ole menossa sairaalaan? Ei vaan hänen oli määrä matkustaa Tampereelle tyttärensä luokse. Tältä oli murtunut nilkka jossakin pelissä, ja äiti halusi rientää häntä auttamaan.

 - Ei sinusta tytölle paljonkaan apua ole, vastusteli Ilmo. - Rasitat vain itseäsi. Ajattele sitä pitkää matkaakin makuuvaunussa. Johan olet senkin jälkeen aivan naatti. Miten sinä vieraassa kaupungissa jaksat käydä kaupassakaan? Pitkät välimatkat. Eikö Minnalla ole siellä ystäviä, jotka jelppisivät häntä? Ei se jalan paraneminen niin kauan voi kestää.

 - Haluan mennä. Haluan olla hyödyksi ja tuntea itseni tarpeelliseksi. Edes tyttärelle. Jussi on Tukholmassa työkeikalla, joten ei hänestäkään ole apua.

 - Jussiko se nykyinen on nimeltään? Eikö se vielä viime viikolla ollut Lasse?

 - Lasse oli viime kuussa. Minna on tuntenut Jussin jo kauan ja nyt he ovat viimein taas löytäneet toisensa.

 - Ja poika pakenee Ruotsiin.  

 - Ei se minnekään pakene eikä se poika ole vaan täysi mies. Jo yli kolmenkymmenen.

   Maila oli ihmeesti perillä tyttärensä toilauksista. Soitteli tälle jatkuvasti ja tiukkasi selontekoa. Tampereella asui myös velipojan perhe, joka saattoi toimia tietolähteenä, jos äidin haastattelut, tai pikemminkin kuulustelut, eivät kantaneet hedelmää.

   Nyt oli siis tiedossa hiljaisuutta ja rauhaa yli kaksi viikkoa. Valitettavasti myös kasvavaa huolta eväitten loppumisesta. Tosin niitä ei nyt käyttänytkään muut kuin me. Ilmo oli erittäin harvoin kotona. Aivan säikähdin kun ovi kävi.

   Eräänä iltana eteisestä alkoi kuulua juttelua. Mies ja nainen. Ahaa, emäntä on palannut. Se ei ollutkaan Maila vaan keittiöön ilmestyi aivan vieras tyyppi. Ei mikään tyttönen enää, mutta varsin hyväkuntoinen ja reipas. Pitkä vaalea tukka heilahteli alinomaa, kun nainen nauroi ja keikautteli päätään. Keikisteli Ilmolle.

 - Katsopas Virpi, täällä minä asustelen.

 - Onpa sinulla suuri lukaali. Yhdelle miehelle.

 - En minä täällä yksin asu. Tiedäthän sinä, että olen naimisissa.

   Kesti kauan, ennen kuin Virpi vastasi. Oliko hän sittenkin elänyt siinä uskossa, että vaimo oli lähtenyt pysyvästi?

 - Missä vaimosi nyt on?

 - Hän on Tampereella tytärtämme tapaamassa. Tulee kotiin vasta huomenna iltajunassa. Virpi tuntui innostuvan tiedosta ja aloitti taas kujertamisensa. Ilmo nosteli kaapista leipää, voita ja makkaraa pöydälle. Pakastimesta rohmuttiin kaksi pizzaa mikrouuniin. Juomaksi löytyi olutta ja tuoremehua.

 - En ole ehtinyt käydä kaupassa. Kelpaavatko nämä sapuskat?

 - Oikein hyvin, näin aluksi, liverteli nainen.

 - Laitanko kahvin tippumaan?

 - Ei minua varten, visersi Virpi kuin satakieli.

   He popsivat ruokansa melko vilkkaaseen tahtiin ja häippäsivät muihin huoneisiin. Vessassa lorisi ja suhisi. Sitten he siirtyivät tanssiaskelin makuuhuoneen puolelle. Keittiöstä näkyi senkin huoneen ovi.

   Erittäin levoton yö. Naurua, melua, juoksemista ja kikatusta. Tunnelmamusiikki pauhasi. Ihmettelin, mihin sellaistakin tarvitaan. Meikäläisillä pelaavat ne hommat ihan luonnostaan. Vähän väliä makuuhuoneesta kuului ähinää, melkein kuin Maila olisi ollut kotona. Söimme ylimääräisiä aterioita aikamme kuluksi, kun nukkumisesta ei kuitenkaan tullut mitään siinä hälinässä.

   Aamulla uusi mekastus ja meno. Hätäistä syömätouhuakin. Viimein he sentään lähtivät ja heti huomasin, että pöydällä komeili jotakin sellaista, mitä ei missään tapauksessa olisi saanut jättää Mailan nähtäväksi.

   Siellä oli kaksi lasia, kaksi lautasta, kaksi paria lusikoita, haarukoita ja veitsiä. Kaikkea aina pareittain, myös lautasliinoja ja mukeja. No ehtiihän Ilmo korjata ne pois ennen iltaa, arvelimme.

   Erehdyimme, sillä aviomies oli koko sen päivän teillä tietymättömillä. Illalla ovea kolisteltiin auki ja Ilmo seisoi eteisessä Mailan ja matkalaukun kanssa. Vaimo oli aivan voipunut ja hikinen.

 - Päivävaunussa oli kamalaa. Vielä hirveämpää kuin makuuvaunussa. Väkeä kuin pipoa. Kuumaa ja meluisaa. Humalaisia ja kiukuttelevia lapsia. Ihanaa olla kotona.

 - Niin niin, kiva että olet kotona, mumisi Ilmo ystävällisesti ja hieman hämillään. -  En vaan valitettavasti ole ehtinyt käydä kaupassa...

   Mies keskeytti äkkiä puheensa. Hän huomasi astiat pöydällä. Hän seurasi vaimonsa katsetta ja ilmettä, mutta tämä vain kuoriutui vaatekerroistaan ja laahusti eteisen ja keittiön väliä.

   Ilmo yritti vaivihkaa saada toisen lautasen ja kupin siirrettyä kaappiin, mutta ei ehtinyt, sillä kerrankin Maila liikahteli  vikkelästi pöydän luokse.

 - Mitä sinä nyt? Kyllä minä tiskaan. Onpas pöytä täynnä. Miksi olet käyttänyt noin monia astioita?

 - En ole viitsinyt pestä välillä, tarttui mies innostuneena tähän oljenkorteen. - Minä voin auttaa sinua. Mene vain istahtamaan olohuoneen puolelle.

   Syntyi pieni ystävällinen kinastelu pöydän raivaamisesta. Maila voitti 1 - 0 ja  ryhtyi verkkaiseen tapaansa siirtelemään ruokailuvälineitä tiskialtaaseen. Hän joutui monta kertaa keskeyttämään puuhansa kertoessaan milteipä hilpeänä matkastaan ja Minnan voinnista. Rouva Jauhiainen ei nimittäin pystynyt suorittamaan kahta asiaa samanaikaisesti. Yhdessäkin tehtävässä oli hänelle jo tarpeeksi ponnistelemista. Tyttären jalka oli jo melkein terve, joten äidin apu oli ollut tarpeetonta. Ihanaa kun pääsi kotiin.

   Seurasimme jännittyneinä, löytäisikö Maila mitään merkkejä tuon naisvieraan yöpymisestä. Taisi jäädä asia huomaamatta? Silloin Maila parahti:

 - Miksi tässä pöydällä on kaikkea aina kaksi paria? Onko sinulla ollut vieraita? Kuka?

 - Eihän minulla. Mitenkäs nyt minulla.

 - Älä valehtele. Sano heti kuka se oli. Joku nainenko?

 - Ei täällä ole ollut muita kuin minä. Usko nyt. Kuinka kehtaat olla noin epäluuloinen heti kotiin saavuttuasi. Luulisi, että olisit iloinen ja sopuisammalla tuulella.

 - Niin minä olinkin mutta tässä on jotakin hämärää. Tunnusta pois.

   Me olimme kyllä jo havainneet yhden selvän todisteen naisvieraan käynnistä. Ilmonkaan silmät eivät olleet vielä siihen osuneet. Saas nähdä miten tässä käy.

   Ilmon liika intomielisyys astioiden korjaamisessa koitui hänen tuhokseen. Hän syöksähti pöydän luokse siepatakseen vielä jäljellä olevat kakkulautaset haltuunsa, kun hän sattui tönäisemään pientä tarjoilupöytää nurkassa, ja siltä kilahti jotakin parkettilattialle.

 - Mikä se oli? Ihan kuin ovikello. Kuka nyt tähän...

   Maila tuijotti lattialla olevaa esinettä. Kauan kytenyt epäluuloisuus oli hyvä kasvualusta aivojenkin työskentelylle. Hänellä näet raksutti oitis:

 - Mikä tuo on? Sehän on huulipuikko. Mistä se tuli?

 - Sinulta kai putosi se, yritteli Ilmo viekkaasti.

 - Enhän minä käytä huulipunaa enkä ainakaan violettia. Karsea väri.

 - Jos se on Minnan? Jos hän on vahingossa pannut sen sinun laukkuusi.

 - Ei Minnakaan käytä tuon väristä, ja kaiken lisäksi, enhän ole ehtinyt avata koko laukkuani. Sehän on vielä eteisessä.

   Ilmolta loppuivat selitykset, mutta Mailalla alkoi pato vasta murtua. Kauheata huutoa, itkua, syyttelyä ja nimen tinkaamista kestikin sitten aamupuolelle asti. Taas yksi rauhaton yö oli kestettävänä, joten syvennyimme mielipuuhaamme, syömiseen.

   Elämä palasi sittenkin jollakin tavalla uomiinsa. Maila oli vain entistä itkuisempi ja aloitti tykityksen heti, kun miehestä näkyi vilaustakaan. Tosin Ilmo pakeni entistä enemmän työhön ja harrastuksiinsa. Vähältä piti, ettemme mekään enää häntä tunnistaneet, jos hän pikaisesti pistäytyi kotona. Muutenkin hän oli aivan erinäköinen. Parta ja pulisongit, jotka pukivat häntä erinomaisesti. Niistäkin Maila jaksoi marmattaa.

   Tuire sai taas istua rippiäitinä yökaudet. Puhelinlaskut sen kun nousivat, koska myös Minna-parka sai kuulla osansa äidin suruista.

 - Puhutaan jo välillä muustakin, huomautti Tuire kyllästyneenä. - Johan olen aikaisemminkin sanonut, että miehistä ei ole mihinkään. Eroatteko te nyt? hän jatkoi toivorikkaana.

 - En minä tiedä. Ei Ilmo ole sellaista ehdottanut, nyyhkytti Maila surkeana.

 - Entä sinä? Panetko sinä eron vireille? Sietäisi sen roiston kuulla kunniansa. Sinun pitäisi jo oman itsetuntosikin vuoksi nostaa kissa pöydälle. Näyttää, ettet ole mikään kynnysmatto tai tiskirätti.

 - En minä tiedä mitä minä teen. Pelottaa. Ehkä yhdestä huulipuikosta ei ole todistuskappaleeksi.

 - Kysyisit joltakin lakimieheltä. Nehän saattavat kehrätä siitä vaikka millaisen intohimodraaman.

   Maila vain niiskutti ja valitteli.

 - En halua jäädä yksin. Miten minä pärjään ilman Ilmoa?

 - Eihän häntä täällä muutenkaan näy kuin jouluna, joten totta kai pärjäät, kunhan vain saat raha-asiasi järjestykseen, ja hyvä asianajaja hoitaa senkin reilaan.

 - En minä osaa enkä uskalla. En haluaisi menettää Ilmoa. Jospa hän sittenkin rakastaa minua.

 - Älä unta nää. Miehet rakastavat vain itseään. Ne itseriittoiset kollikissat. Oletko muuten viime aikoina punninnut itseäsi? Olet varmasti lihonut kymmenen kiloa sen Tampereen matkasi aikana.

 - Enkä ole. Siellä tein koko ajan raskasta työtä ja nyt minulla on henkisesti niin ylivoimaisen stressaavaa. Ei tällainen lihota vaan riuduttaa.

 - Sinua ei riuduttaisi edes maailmansota eikä keskitysleiri, tokaisi ystävätär töykeästi. - Punnitaan heti. Missä se vaaka on?

 - On se tuolla jossakin. En minä tiedä. Ilmo on varmaankin siirtänyt sitä.

 - Älä yritäkään huiputtaa minua, tuohtui Tuire ja lähti päättäväisesti partiointiretkelle ympäri huoneistoa. Kurkisteli kaappeihin ja sänkyjen alle.

 - Onko sinulla vaakaa koskaan ollutkaan? hän ihmetteli.

 - On tietysti. Sen avullahan juuri olen yrittänyt pitää nämä kiloni kurissa. Se voi olla makuuhuoneessa Ilmon yöpöydän kaapissa.

   Naiset menivät penkomaan sitäkin kaappia, ja siellähän se oli. Ja oli jotakin muutakin. Tuire, vaikka olikin onnellisesti naimaton ja neitsyt, oli ollut ainakin viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajan, tunnisti oikopäätä kyseiset esineet.

 - Ai en tiennytkään, että käytätte noita. Eihän se kai olisi tarpeen, kun et kuitenkaan enää voisi saada lapsia.

 - Niin että mitä me käytämme?

 - Noita tuossa vaakasi päällä.

   Maila punastui rajusti:

 - Emme me tuollaisia tarvitse, koska emme ole olleet sillä lailla enää moneen vuoteen.

 - Jospa ne ovatkin vanhoja? Tässä on avaamaton pakkaus. Mikähän niissä on viimeinen käyttöpäivä? Kas kun ei näy.

   Tuire kieputteli pakkausta teräväkyntisten sormiensa välissä ja siirteli sitä ensin sentin päähän nenästään ja sitten niin kauas kuin pitkiä luisevia käsivarsia riitti.

 - En erota sitä. Täytyypä hakea lasit kassista.

 - Älä turhia. Emme ole koskaan sellaisia käyttäneet. Ilmo ei tykännyt niistä.

 - Nytpä näyttävät kelpaavan. Senkin irstailija.

 - Et saa moittia Ilmoa ainakaan tässä suhteessa. Kaikkiallahan toitotetaan siitä turvaseksistä. Ilmo ottaa siis huomioon minutkin.

 - Aina sinä olet yhtä lapsellinen ja puhut mitä sylki suuhun tuo. Ilmo saisi suojautua jossakin muualla kuin vaimonsa makuuhuoneessa, toisen naisen kanssa. Lyön vaikka vetoa, että se naikkonen on levitellyt raajojaan juuri sinun puolellasi aviovuodetta. Mies ei takuulla pääse pinttyneistä tavoistaan maata samassa kohdassa sänkyä.

 - Näin on. Aina se makaa tässä ikkunan vieressä.

 - Haistelepas vähän tyynyäsi. Eikö siinä vain tunnu vieraan kodinrikkojan tuoksu?

 - Valkosipulia tämä on, mutisi Maila nuuhkittuaan tyynyään. - Ei siitä voi mitään päätellä. Käytän sitä itsekin. Itsehän olet neuvonut. Voi minua raukkaa. Miten minun käy?

   Keittiön hyllylle asti kuului ja pian myös näkyi, kun naiset tolvasivat keittiöön rauhoittumaan. Monta lasillista kylmää vettä ja pari päänsärkytablettia Mailalle, ja sitten vasta alkoi tulla jonkinlaista järjellistä puhetta kuuluville.

 - Mitä minä onneton teen? Mitä täällä on tapahtunut? Voi voi.

 - Tässä sinulla on todistuskappaleet! huusi Tuire raivoissaan ja samalla aivan punaisena innosta, koska useinhan on niin, että ystävää kohdannut murheellinen onnettomuus saa vielä enemmän liikkeelle riehaantunutta iloa kuin hänen onnenhetkensä.

 - Eiväthän ne todista mitään. Ovat vain kaapissa. Onko niitä edes käytetty?

 - Näithän itsekin että on. Siellä niitä virui sikin sokin ainakin puolitusinaa. On se vain ollut sottaista joukkoa, kun eivät ole roskasankoa löytäneet. Tai kiireistä ja omassa mehussaan pyörivää. Tästä tulee vielä suuri revohka. Minä tulen sitten mielihyvin todistajaksi.

   Lähimmät viikot tuo ennen niin viihtyisä ja kodikas keittiö muistutti suuren taistelun temmellyskenttää. Maila lateli ja sössötti syytöksiään sekä riiputti todistuskappaleita miehensä nenän edessä. Ilmo punoitti ja väisteli ja puolustautui parhaan kykynsä mukaan. Ihailimme hänen taitoaan keksiä selityksiä, vaikka hän ei ollut koskaan lakia opiskellutkaan.

 - Ne olivat vain varalta, kuuletko?

 - Minkä varalta? Aioit siis tuoda tänne jonkun nartun?

 - Ei kun matkojen varalta.

 - Matkoillako sinä niitä kiimaisia hutsuja jahtaat? Hyvä tietää. Ahaa!

 - Ei kun jos joku työtoveri tai liiketuttava sattuisi tarvitsemaan, niin sellaisia täytyy olla taskussa varalta nykyaikana. Se on sitä oikeata kristillisyyttä ja lähimmäisenrakkautta, että avittaa kaveria kun tälle on löytynyt mukava nainen ja molemmilla hormonit hyrräävät ja tarpeet jylläävät, mutta esineitä ei löydy mistään. Uskoisit nyt kunnon miehenpuhetta.

 - En usko enää mitään sinun puheistasi. Puhuminen saa riittää ja toiminta alkaa. Palkkaan hyvän ja taitavan asianajajan. Sinulle ei jää kuin parranajokone ja anopin pulleamahainen piironki. Sen takaan.

 - Hyvä. Sittenhän minulla on taas yksi paksumahainen taloudessani. Eroa tuskin huomaa, senkin pullukka.

   Kuinka raastavaa aikaa se olikaan. Ainoa lohtu oli syöminen. Maila oli joku aika sitten löytänyt himoillensa uuden kohteen. Talkkunan. Hän oli syönyt sitä joskus lapsena, ja jo silloin siinä oli ollut jotakin, mikä aivan erikoisesti miellytti häntä. Nyt hän kokeili eri laatuja: hämäläistä ja savolaista. Erilaisia sekoituksia. Vaalea ja mieto ei houkuttanut, vaan sellainen, johon oli jauhettu hernettä mausteeksi ja joka oli väriltään aika tummaa. Jälleen se sai veden kihoamaan kielelle.

   Hänellä oli varmuuden vuoksi monta pussillista talkkunajauhoja kaapeissamme. Erään remontin jälkeen hyllyjen eteen oli ripustettu somat verhot, jotka ikävä kyllä olivat omiaan estämään meitä ympäröivän maailman tarkkailua. Onneksi ne kuitenkin repsottivat suurimman osan aikaa avonaisina. Taajaan tapahtuvien syömisien välissä ei kannattanut vetää verhoja eteen, koska ne olivat niin alvariinsa käytössä. Hyvä jos emäntä malttoi edes pakastimen oven läppäistä kiinni. Jääkaappi usein pullistelikin jopa puolikin tuntia ovi sepposen selällään. Sukkuloiminen oli liian tiuhaa.

   Talkkuna kelpasi kaikkina vuorokauden aikoina. Kaamos ei hidastanut tahtia sen paremmin kuin valoisat, romanttiset kesäyötkään. Muuta romantiikkaa ei kaivattukaan. Maila oli tehnyt ruokailustaan oikean seremonian. Melkein kuin uskonnollisen riitin.

   Ensin hän haki kaapista syvän lautasen ja tarpeeksi suuren. Se kuului johonkin vanhaan astiastoon eikä totisesti muistuttanut teevatia. Siinä oli pohjalla sininen japanilaismaisema siroine rakennuksineen ja puutarhoineen. Siveltimen vedot kuin unelma vain. Sen jälkeen hän otti esille ruokalusikan. Sitten oli vuorossa piimän valuttaminen tölkistä lautaselle. Reunojaan myöten.

   Talkkunapussi nostettiin pöydälle juuri meidän hyllyltämme. Pysyttelin henkilökohtaisesti kaukana näistä uusimmista pusseista. En halunnut joutua Mailan ahnaitten hampaitten saaliiksi, moneen kertaan paikattujen, mutta silti varsin toimintakykyisten. Talkkuna juoksi ripeästi pussista lautaselle. Ronski annos, joka suureni päivä päivältä.

   Siinä vaiheessa Maila jo nuoleskeli huuliaan ja nieleskeli ylimääräistä sylkeä pidätellessään kiihkoaan. Kaiken sen kukkuraksi hän holvasi, ei toki sievästi sirotellut, kokonaisen sokerivuoren.

   Koitti sekoittamisen hetki. Hitaasti ja hankalasti, koska jauhoja oli aivan liikaa siihen nestemäärään verrattuna. Useasti rouva Jauhiainen huilasikin hämmentämisen välissä ja kävi arvioimassa astiakaappiaan uudelleen. Ei sentään kehdannut ottaa liemimaljaa käyttöönsä. Jokin häpy hänelläkin oli.

   Vihdoin alkoivat jauhot sekoittua piimään. Ei tasaiseksi velliksi, sillä siitä hän ei pitänyt. Joukkoon piti jäädä jauhokokkareita, mutta ei niin paljon, että niitä ahmiessa olisi alkanut yskittää. Ei sitä hienoa jauhoa sopinut vetäistä henkeensä. Ilmo oli joskus vaimonsa ateriointia katsellessaan huomauttanutkin:

 - Varo vain, ettet joskus tukehdu pöperöösi. Niele välillä, että ehdit hengittää. Mikä ihmeen hoppu sinulla on syömähommissasi? Istut täällä joutilaana päivät pitkät.

   Lautasella pulpahteli pieniä kuplia ja kuoppia. Tavattoman houkuttelevia, kuin avonaisia tulivuoren kraattereita. Tummia salaperäisiä silmiä, jotka hämmästelivät ruokailijan intohimoa. Lusikan tahti hidastui, kun pohja rupesi häämöttämään. Ei sen takia, että Maila olisi jo tullut kylläiseksi, vaan siitä syystä, että nautinto alkaisi muuten liian pian loppua. Sitä piti vielä kaikin keinoin pitkittää. ”Vielä, vielä ja vielä!” oli tämäkin vaimo joskus huutanut miehelleen siellä auvoisan avioliittonsa alkuhämärissä.

   Mössön alta paljastui pieni sininen rakennus, jossa oli monta kerrosta ja kaarevat katon reunat. Maila oli tullut kertoneeksi  tyttärelleen, että hänellä oli lapsena ollut pieni lautanen, jonka pohjassa oli kuva. Vanhemmat olivat maanitelleet häntä syömään annoksensa loppuun sanomalla:  

 - Nyt pohja jo näkyy. Syöhän reippaasti kaikki. Kuka sieltä sinua kurkisteleekaan? Voi kuinka hauskaa. Kolme pientä porsasta.

   Nyt ei tarvittu minkäänlaista kuvaa houkuttelemaan häntä kaapimaan lautasensa tyhjäksi. Kun muita ei ollut läsnä, nälkäinen nainen lopuksi nuoli astian puhtaaksi. Huokaisten mielihyvästä ja vähän päästä mielipahasta, koska ilo oli nyt lopussa. Orgiat olivat päättyneet tältä erää.

   Maila korjasi pöydän ja virautti lautasen ja lusikan vesihanan alla. Asetti ne määrättyyn paikkaan odottamaan seuraavaa riemun hetkeä. Sitten hän käveli kylpyhuoneeseen ja katseli itseään peilistä. Kolme pientä porsasta ja kaikki yhdessä ja samassa persoonassa: Maila Jauhiaisessa. Taas huokaisu.

   Hän yritti nukkua välillä, mutta maha ilmoitti, että ruoka-aika pian koittaisi. Nyt hän ymmärsi hyvin pikkuvauvoja, jotka tuntuvat huutavan henkensä hädässä ruokaansa. Se on luonnon antama varokeino, jos emo sattuisi nukkumaan liian sikeästi. Ei takuulla jää ateriat saamatta, ei myöskään ilta- ja yöpala.

   Nainen ei toki ollut enää imeväinen. Hän ei edes tupakoinut, vaikka Tuire oli jo sitäkin keinoa hänelle suosittanut. Tekisi sitä vain niin kauan, että laihtuu ja lakkaa sitten. Tosin molemmat epäilivät Mailan sisua ja kykyä lopettaa yhtään mitään. Olisi vain uusi taistelutanner kestettävänä.

   Himoonsa nääntymäisillään oleva rouvashenkilö nousi vaivalloisesti vuoteeltaan. Oli muutenkin niin paha olo. Ilmo tuli mieleen. Syödessä häntä ei niinkään muistanut, kun mieliala oli huipussaan. Hän kävi vessassa, mutta ei katsonut peiliin. Ei uskaltanut, sillä uusi porsastelu alkoi muhia mielessä. Eihän se haittaisi, vaikka söisi vielä ihan vähän. Hänen täytyi yrittää pysyä pulskassa kunnossa, jos se avioerohötäkkäkin alkaa. Minnankin tähden.

 - Minun täytyy hoitaa kuntoani. Jos perhe hajoaa, Minnalle olisi liian kauheata, jos hän vielä menettäisi rakkaan äitinsäkin. Jos äiti menehtyy - nälkään.

   Maila oli lausunut tuon ponnekkaan repliikin ihan ääneen. Epäröi sentään viimeisen sanan kohdalla. Me nauroimme hyllyllä katketaksemme. Täytyy olla huumorintajua, että kestää tätä elämää. Eihän koskaan tiedä, milloin se vaikka meidänkin osaltamme päättyisi. Väkivaltaisesti usein. Ravistimme ikävät ajatukset mielestämme ja pureuduimme ruoka-annoksiimme.

   Emäntämme laahusti ikkunan luo. Hän oli vetänyt verhot syrjään. Kuka sieltä vastapäisestä talosta tänne keskellä yötä katselisi. Jo aamuyö ja kello oli puoli kaksi. Eräässä ikkunassa kajasteli jotakin himmeän punertavaa, ehkä yölamppu. Joku muukin valvoi taikka ei uskaltanut nukkua ilman valoa.

 - Kun kehtaisi soittaa Tuirelle. Mutta se äksyilee, jos se herätetään kesken uniensa. Muutenkin univaikeuksia. Laiheliinilla. Eipä ole miestä saanut pyydystettyä, vaikka mittojensa puolesta sopisi vaikka mannekiiniksi. Katkera ja onneton on sekin. Hoh- hoh-hoijaa.

   Maila puhui joskus itsekseen. Olikohan se sekoamassa? Nyt se mönkii taas astiakaapille pahat mielessä. Oikein arvattu: taas se talkkunasouvi on suunnitelmissa. Vaikea uskoa, mutta niin se vain jälleen alkoi, vajaan kahden tunnin kuluttua edellisestä syöpöttelystä.

   Kuinka hän jaksoi tunkea sellaista määrää maaruunsa? Totta kai mekin aterioimme lähes kaksikymmentäneljä tuntia yhteen mittaan. Torkahdimme välillä hetkeksi ja jatkoimme tietysti sukua, mutta sitten se pääurakka olikin taas edessä. Kutsumustehtävä joka täytti koko elämämme.

   Mailan pulleat hartiat olivat kumarassa, kun hän hartaana liikutteli lusikkaansa. Välillä hän mietteliäänä mutusteli ruokaansa hieman tarkemmin. Narskutti ja nieli. Taas jauhoi ja narskutti. Viimein hän otti jotakin suustaan ja asetti sen lautasen reunalle. Vähän päästä toisti temppunsa, ja vielä uudestaan.

   Rivissä nökötti jotakin tummaa. Hän haki oikein silmälasit ja tutki kiintoisaa kohdettaan kuin paraskin tiedenainen.

 - Kai ne on joitakin jyviä? Uudenlaista talkkunaa. Täysjyvää. Terveellistä. Miten en ennen ole huomannut?

   Maila avasi pussin apposen auki ja möyhenteli sisältöä lusikalla. Pienenpieniä mustia jyviä vilisi hänen silmissään. Sitten hän äkkiä keskeytti puuhansa ja melkein syöksyi puhelimeen. Näppäili paksuilla  sormillaan joitakin numeroita, kuunteli ja läähätti:

 - Hei Tuire, sinäkö se olet. Taivaalle kiitos. Olen syönyt jotakin kummallista.

 - Ainahan sinä syöt. Mitä kummaa tässä nyt sitten on? Paitsi se että on aamuyö. Minulla on aikainen herätys. Etkö yhtään ota huomioon muita? Sinä...

 - Talkkunassa on pieniä mustia jyviä, kummallisen makuisia. Ai kun mahaa alkaa kamalasti polttaa. Olen aivan hiessä. Jos se on myrkkyä?

 - Mistä otit sen talkkunan?

 - Keittiön hyllyltä tietenkin. Koko pussi on täynnä sitä mustaa roskaa.

 - Miksi söit sitä? Etkö huomannut sitä outoa makuakaan?

 - Söin kun en aluksi hoksannut. Ihmettelin mikä minun suussani oikein narskahteli. Ai ai kun koskee, ja olen aivan läpimärkä hiestä.

 - Ota taksi ja lähde terveyskeskukseen. Tekevät sinulle vatsahuuhtelun.

 - Mitä se voisi olla?

 - Minulle tulee lähinnä mieleen rotanmyrkky. Sitähän sekoitettiin juuri viljan joukkoon. Sillä on kai ennenkin murhia tehty. Heivattu ei-toivottu tyyppi manan majoille.

 - Älä kauhea tuollaisia puhu. Kuka minut nyt haluaisi murha...?

 - Niinpä niin, ajattelepas että kuka. Se korsto tietysti yrittää päästä sinusta eroon, mutta olisihan sitä siistimpiä ja tuskattomampiakin konsteja. Tai eihän tässä tapauksessa kukaan osaisi epäillä mitään. Poliisi luulisi, että olet kuollut ylensyöntiin ja haljennut kuin ahne varis.

 - Voi voi. Minä pelkään. Soita sinä ambulanssi. Auta minua, Tuire!

   Meitä nauratti kaapissa. Säälimme kyllä Mailaa, sillä emmehän ole mitään petoja, vaikka ihmiset meitä inhoavat ja vainoavat.

   Naiset tulivat aamulla kotiin hyvin tohkeissaan. Mahanpuru oli hellittänyt, ja Mailahan hikoili muutenkin alituisesti.

   Kauhistunut potilas oli ollut terveyskeskuksessa tarkkailtavana. ja nuori avuton lääkäri oli kuunnellut naisten selostusta jenkkitukka oikeastikin pystyssä.

 - Täytyy tutkia asiaa. En oikein usko siihen rotanmyrkkyyn, mutta kaikkihan on mahdollista. Viekää sen pussin sisältö analysoitavaksi. Tällainen murhasyyte on raskas juttu. Ei siihen saa mennä liian heppoisin perustein.

 - Äkkiä nyt pussi jemmaan, ettei Ilmo ehdi hävittää tärkeätä todistusaineistoa, uhosi Tuire.

 - Ilmohan on jo keittiössä, kuiskasi Maila.

   Niinpä olikin. Hän seisoi juuri sen kyseisen kaapin edessä ja oli vetänyt koko pussipataljoonan pöydälle. Aukoi ja päivitteli:

 - Mitä pirua tämä oikein on? Mistä hitosta sinä tulet kotiin tähän aikaan vuorokaudesta? Meinasin juuri soittaa sairaalaan, koska pelkäsin, että olit saanut jonkin kohtauksen, Voi saamari tätä sotkua.

 - Meille et totisesti mesoa, roikale. Älä yritäkään hävittää todistusaineistoa. Seis taikka kutsumme poliisin! huusi Tuire jämynä.

 - Ei tässä poliisia tarvita, mutta kylläkin kunnon siivoojaa. Mitä sinä Maila täällä päivät pääksytysten oikein puuhaat, kun kaappi on tämän näköinen?

 - Mailaako syytät, sinä roistomainen murhamies? Etpäs vielä onnistunut. Haa, vankilareissu se tulee törkeästä ja raakalaismaisesta murhayrityksestäkin.

   Alkoi kamala mekkala ja selvitys. Huuto kuului kai kadun toisellekin puolelle, koska vastapäisessä talossa syttyi valo moneen ikkunaan. Saattoi olla sattumaakin. Olihan jo sentään aamu.

   Päät yhdessä syyttäjät ja syytetty tutkivat hyllyjä ja pussien sisältöä. Joka ikinen paikka vilisi meikäläisiä. Kuin salainen armeija. Ei vaan kokonainen armeijakunta. Piiloutuminen ei enää  auttaisi, joten ravasimme sinne ja tänne, todellakin henkemme hädässä.

 - Saakutti, että voikin olla näin kauheasti kuoriaisia. Niitähän voisi lapiolla lappaa sankoon. Äkkiä harja ja luutuja tänne. Pistetään ne vatiin ja vessanpöntöstä alas koko sakki.

   Valtava ajojahti ja ikimuistoisen synkeä teurastuspäivä, oikea verinen maanantai, vaikka ei meistä kyllä sellaista elämännestettä herunutkaan. Silloin suurin osa rakasta sukuani ja heimoani sai surmansa. Kiukkuiset ihmisolennot mäiskivät meitä pöytiin, lattiaan ja jopa seiniin, kun jotkut hätää kärsivistä vainotuista yrittivät  päästä jonnekin tuuletusaukon tuntumaan.

   Sata kertaa Maila ehti katua vyötärölleen kertyneitä rasvamakkaroita, kun hän ei ehtinyt eikä tohtinut kumartua listimään vihollisia lattialta. Yökötys oli purskahtaa esille, samoin itku.

 - En ikinä enää syö talkkunaa. En ikinä enää syö mitään. Apua, nyt oksennan.

   Maila hoiperteli ontuen vessaan ja ruiskautti pöntössä uiskentelevien omaisteni joukkoon oman annoksensa. Hän oli pyörtyä. Vessa kohisi taukoamatta. Pesualtaisiin niitä ei uskallettu ahtaa. Täytyisi saada niihin tarpeellista etäisyyttä. Mitään myrkkyäkään ei keksitty. Tokenisivatko ne edes vahvasta pesuaineestakaan?

   Vollotuksensa lomassa rouva Jauhiainen pyysi anteeksi mieheltään rumia epäilyjään, ja tämä halasi häntä kädet kuoriaisissa. Suulle ei sentään vielä iljennyt suudella. Ehkä sitten myöhemmin, kun he jäisivät kahdestaan, ja kostonhimoinen syyttäjäviranomainen Tuire oli puhisten poistunut omaan kotiinsa.

 - Maila-rukka, tänä päivänä menemme lääkäriin hankkimaan sinulle tehokkaat dieettiohjeet. Pidän totisesti huolen, että noudatat niitä ja opettelet taas ulkoilemaan. En halua menettää sinua ennenaikaiselle läskikuolemalle, senkin tyhmeliini, oma rakas möhryni.

   Tämä luonnonkatastrofi taisi ihan yhdistää toisistaan vieraantuneet aviopuolisot. Siispä vain edelleen Niagara toimimaan. Naapurit varmaan luulivat, että perheeseen oli levinnyt jokin vatsatauti, oikein suuren luokan ripuli. Oli kai sekin sattumaa, että seuraavan päivän lehdessä oli pieni uutinen, jossa todettiin, että kaupungin vesivarat olivat vähissä ja että jossakin päin putkistoa oli pahoja tukkeutumia, joten remonttia tarvittiin. Kaupunkilaisia kehotettiin olemaan säästäväisiä veden käytössä.

   Minäkin, yksi pieni jauhokuoriainen Jauhiaisten perheestä, jouduin kroolaamaan tuossa vesiputouksessa. Toivorikkaan ja optimistisen mielenlaatuni vuoksi tiesin, että minulla olisi vielä mahdollisuuksia selvitä elävänä jatkamaan sukuani ja syömistä. Vaeltelihan kokonaisia isoja käärmeitä putkiston kautta huoneistosta toiseen. Alakerrassa asui kuulemma monilapsinen Jauholan perhe. Sieltä varmasti löytyy makoisaa syötävää.

 - Joten me tulemme taas, me koskenlaskijan morsiamet. Hei rillumarei!

SEMENTTIIN VALETTU

 ‑ Olenks mä totisesti juuttunut sementtiin? huudahti Leenikaisa pelästyneenä hyvin hoidetun kerrostalon saunan eteisessä.

   Se oli muuten ihan totta. Hän seisoi kovettuvassa sementissä yli polviaan myöten. Pehmoisen froteekylpytakin helmat vain levisivät hänen ympärilleen kuin valkoinen lilja. Tuoksu ei tosin muistuttanut liljaa. Kaikki haisi sille yhdelle ja samalle: sementille.

   Leenikaisa ei olisi ikipäivinä voinut kuvitella joutuvansa tällaiseen tilanteeseen. Hän oli kokenut kaikenlaista, koska oli innokas matkailija. Tänään hän oli juuri saapunut lomalta Italiasta. Siellä hän oli paistatellut päivää hehkuvassa auringossa ystävättärensä Ulpun kanssa. Kaksi viikkoa ihanaa aurinkolomaa.

   Hikinen lentomatka Helsinkiin ja sieltä vielä hikisempi matkustaminen täpötäydessä linja‑autossa tänne kotikaupunkiin. Kiireesti hän oli rientänyt kotiinsa, joka sijaitsi viihtyisässä pienkerrostalossa keskikaupungilla vehreän puiston tuntumassa.    

   Kotiin tultuaan hän oli vain vilkaissut postia, juonut kraanasta haaleata vettä ja alkanut valmistautua saunaan. Aah, kun hän vain ajattelikin sitä nautintoa. Aito suomalainen. Onneksi hänen vuoronsa alkoi juuri sopivasti yhdeksältä. Leenikaisa oli vain vähentänyt vaatetustaan, kietaissut ylleen saunatakkinsa, siepannut mukaansa vaaleanpunaisen muovivadin, pyyheliinan ja shampoopullon. Ja tietysti avaimet.

   Pehmeissä aamutohveleissaan hän tassutteli pari kerrosta alemmaksi ja suoraan saunaan. Se sijaitsi käytävän päässä, ja ensin oli mentävä pieneen eteiseen. Nainen avasi oven, väänsi valot palamaan ja käveli sille toiselle rautaovelle. Avasi sen rivakasti  ja astui reippaasti kynnyksen yli pimeään.

   Säikähdys oli ollut melkoinen, kun hän tunsi uppoavansa johonkin löysään ja silti karkeaan. Ei hän sentään metrien päähän ollut loikannut vaan ehkä puolisen metriä. Joka tapauksessa raskas ovi sulkeutui päättäväisesti hänen takanaan ja loksahti lukkoon.

   Hän tiesi olevansa pitkänomaisessa pukuhuoneessa, jonka perällä oli matala ikkuna katon rajassa. Sieltä pilkottikin hieman valoa. Joitakin rakennustelineitä näytti häämöttävän varsinaisen löylytilan  oven edessä. Ensi töikseen hän yritti kurkottautua sähkönappulaa kohti. Hitusen liian korkealla, koska hän oli vajonnut lattiatason alapuolelle.

   Hän vääntelehti ja venytteli itseään. Ei juuri venynyt, koska keho oli viisikymmentä vuotta vanhaa täyteläistä mutta silti sitkasta lihaa. Nainen yritti saada edes toisen jalkansa irti mönjästä. Se nousi jonkin verran, mutta tarpeeksi ylös se ei kohonnut. Hän ei nuorenakaan ollut harrastanut balettitanssia.

   Käsille ei riittänyt tukea pehmeästä sementistä. Ranteitaan myöten hän oli siinä vellissä. Tuli mieleen amerikkalaiset filmitähdet, jotka jättivät kädenjälkensä elokuvakaupungin kaduille.

   Äkkiä täytyi taas päästä seisaalleen. Vielä avuttomampaa olla tässä liemessä nelinkontin. Sähkökatkaisija oli niin piinaavan lähellä. Jokin esine? Vati tai shampoopullo. Jälkimmäisen avulla hän sai kuin saikin napsautettua valot päälle.

   Vielä Leenikaisa ei ollut paniikissa, ei lähelläkään. Keskisuuren ravintolan pääkokin täytyy olla lujahermoinen, koska välillä kaikki meni päin mäntyä. Avuttomat olivat apupojat tyrkyttämässä sokeria suolan asemesta tai latkimassa olutkorien takana konjakkia, joka oli tarkoitettu juhlistamaan banaanijälkiruokaa. Lisäksi vielä kuumuus ja hurja kiire. Asiakkaat ja pomo patistamassa tulisempaan vauhtiin, ja koko työpaikka oli kuin hyllyvää suota. Ties vaikka jo seuraavana iltana hän kuuluisi lomautettujen listalle.

   Kunpa täällä olisi yksikin pahasisuinen johtaja kurkkimassa olan yli, niin hän olisi itkenyt ilosta. Mutta nyt oli jo aika huutaa apua. Täysillä ja kauan. Sen hän tekikin. Joku miesystävä oli aikoinaan moittinut hänen äänenkäyttöään karkeaksi ja liian kovaääniseksi. Kyllä tässä olisi saanut olla volyymejä moninkertaisesti lisää.

   Koko huuto tuntui ylen tukahtuneelta. Entä kännykkä? Hän kopeloi taskujaan, vaikka sataprosenttisesti tiesi, että sitä ei ollut mukana. Ja niin kuin myyjä oli ylistänyt sitä turvallisuustekijänä.

 ‑ Jos joskus joudut hätätilanteeseen, saat vaikka sydänkohtauksen metsässä, niin tässä on oiva apuväline, oli nuori mies kehunut. ‑ Se on hyödyksi myös pikkulapsille yksinäisellä koulumatkalla.

   Kaveri oli katsonut toivorikkaana Leenikaisaan. Arveli kai tällä olevan jo lapsenlapsia. Eipä poika ollut huomannut varottaa asiakastaan oman talon saunasta ja sementtilattiaan juuttumisesta.

   Mitä hän olisi kännykällä saunan lauteilla tehnyt? No Tauno oli kyllä irvaillut, että sitten kun meillä on näköpuhelin, haluaisin mielelläni tiirailla sinun sulavia muotojasi näyttöruudusta.

   Huh. Leenikaisa ihan punastui. Hänellä oli muutenkin hiki. Pelko  alkoi jo ilmoitella olemassaolostaan. Miten hän saisi yhteyden muuhun maailmaan? Kolkuttamalla ovea mutta millä? Pehmeästä pullosta ja vadista lähti vain yksi ainoa pehmeä ääni: läts. Nyrkeilläänkään hän ei ulottunut takomaan ovea.

   Kukaan ei kuulisi, koska tämä oli hyvin rakennettu talo. Hän oli huoneistoa ostaessaan nimenomaan arvostanut seinien ja välikattojen vahvoja rakenteita, koska hän joutui usein viipymään myöhään työssä ja oli ihanaa, kun ei tarvinnut yöllä varoa joka risahdusta rentoutuessaan television ääressä tai ottaessaan suihkua. Lujarakenteinen. Seuraavan huoneiston hän ostaisi japanilaisesta paperitalosta. Jos hän nyt enää koskaan kykenee tekemään yhtään mitään.

   Mitä hänelle tapahtuisi? Miten keho reagoi, jos ihminen on reisiään myöten sementissä? Tukehtuuko hän? Kun aine jähmettyy, mitä tapahtuu iholle ja verenkierrolle?

   Entä sitten jos joku tulisi? Millä hänet saadaan irti tästä moskasta? Hänen mieleensä ei tullut mitään muuta kuin leka ja suolahappo.

 ‑ Kyllä niillä on keinonsa, nainen lohdutteli itseään. ‑ Nykyaikana kaikkeen löytyy tepsivä resepti. Täytyy vain olla kärsivällinen ja rohkea. Pitää käyttää mielikuvitustaan.

   Harmikseen hänen mieleensä juolahtivat suomen opettajan sanat kaukaisesta menneisyydestä:

 ‑ Sinulla, Leenikaisa, ei ole sitten hitustakaan luovaa mielikuvitusta. Koeta ainetta kirjoittaessasi ajatella, miltä toisista tuntuu ja mitä muut tekisivät.

   Naiselle ei välähtänyt yhtään esimerkkiä tämäntapaisesta kohtalosta ja siitä selviämisestä. Hän huusi taas. Jossakin kuului pulputusta. Ei kai vessassa ollut joku? Se oli melkein häntä vastapäätä ja ovi oli jätetty auki. Takaosa pukuhuoneen lattiasta oli jo valettu ja sen päälle oli kasattu jakkaroita ja penkkejä ja pitkä matto.

   Jos saisi jakkaran käsiinsä, sillä voisi jyskyttää ovea, mutta se oli liian kaukana. Kylpytakin vyö? Lassoaminen? Liian lyhyt eikä hän muutenkaan ollut koskaan kunnostautunut missään heittämisessä. Tikat suhahtivat kaukaa ohi maalitaulun, ja jos piti heittää renkaita maassa törröttävään tappiin, yksikään ei osunut, paitsi kerran Ulpun nilkkaan.

   Leenikaisa huusi taas. Nyt äänessä oli jo sellainen sävy, joka kertoi hädässä olevasta ihmisestä. Säälittävä ja päättyi pieneen niiskuttavaan uikutukseen.

 ‑ Ui ui, hän nyyhkäisi. ‑ Nyt ei auta itku. Mietitään.

   Samassa pieni ikkuna pimeni. Joku oli tullut sen eteen. Ulkona näkyivät laihat, haapean beigen väriset housunlahkeet.

 ‑ Hei, sinä siellä, kiljui Leenikaisa. ‑ Kuuletko? Apua!

   Koivet kävelivät pois.

 ‑ Törppö, puhisi sementtiin valettu nainen. ‑ Kyllä ne naapurit muulloin ovat joka paikkaan kurkistelemassa. Hyvä, etteivät roskapusseja aukaise, mutta tänne ei kukaan viitsi katsoa.

   Jokupas viitsi. Jälleen pieni ruutu pimeni, ja silmiään räpytellen pääkokki tunnisti naapurin koiran. Vaaleanruskea ja lurppakorvainen. Uskomattoman ystävällinen katse ja häntä heilui villisti varmasti tälläkin hetkellä.

   Viitasen rouva oli sokea, ja Rekku oli hänen oppaansa. Muuten aivan täydellinen, mutta seurusteli liian mielellään muitten kanssa. Jäi nuuskimaan ja vikisemään jokaisen vastaan tulevan kohdalle. Hidasta menoa, mutta kun se muuten oli niin kultainen ja viisas.

 ‑ Rekku, kuule Rekku! hoilotti Leenikaisa. ‑ Minä täällä, hei hei. Ota ota. Tseh tseh.

   Sementin vanki oli tarjoavinaan jotakin kädestään. Rekku oli hyvin kasvatettu eikä missään tapauksessa ottanut herkkupaloja vierailta, joten se nytkin käänsi loukkaantuneena katseensa muualle ja häipyi kuvaruudusta.

 ‑ Samperin rakki. Se näki mut ihan takuulla. Tyhmä kuin saapas.

   Oliko hän uponnut syvemmälle? Huolestuneena Leenikaisa tarkasteli raajojaan. Ei kai sentään. Ainakin se helpotus, vaan tuntuivatko jalat jo turrilta? Koskahan ne työmiehet taas tulevat tänne? Nyt on perjantai‑ilta. Jolleivät he ole huomenna ylitöissä, niin vasta maanantaina.

   Kauhu värisytti naisen puolialastonta kehoa. Kuoleeko hän janoon sillä välin, vaikka vesihanoja oli oikein kolmin kappalein muutaman metrin päässä?

   Nyt vasta hän huomasi, että huoneessa oli oikeastaan aika kylmää. Kellarin ilmapiiri. Hän voisi tietysti jumpata lämpimikseen, entä jos hän pyörtyy tai nukahtaa? Seisaalleen kuin hevonen, mutta sillä onkin kuulemma erikoisrakenteiset polvinivelet. Hänen polvensa vain naksuivat rankan työpäivän jälkeen.

   Ikkuna? Jos ruudun saisi rikki? Tai tietysti kaksi ruutua. Millä hän heittäisi? Hän ei halunnut luopua ainoista työvälineistään eli vadista ja shampoopullosta. Hänen katseensa kierteli ympäristössä.

   Ai se sementti. Siitä voisi puristella palloja kuin lihapyöryköitä tai laskiaispullia. Siinä hän oli taitava. Hän oli hyvä kokki. Niin sanoi Taunokin. Voi kun se mies olisi kaupungissa, sillä hän olisi varmasti halunnut tulla tyttöystävänsä luokse lauantaiehtoota viettämään, mutta se olikin liikematkalla Pohjois‑Norjassa. Kaloja, niitä niljaisia kaloja.

   Leenikaisa pyöritteli pallon käsissään. Löysähköä vielä. Ei kävisi pullataikinaksi. Sitten hän viskasi sen kaikin voimin ikkunaa kohti. Reippaasti ohi, ainakin metrin, mutta tuskin hän olisi osunut suureen näyteikkunaankaan siltä etäisyydeltä.

   Epäonnistuminen vain lisäsi urhean suomalaisen sisua. Hän nakkeli palloja tiiviiseen tahtiin ja oikein vihapäissään. Voimaa vielä oli ja yksi osui jopa ikkunan pieleen. Siitä rohkaistuneena hän pyöritti ja heitti, kaapi lisää sementtiä kouriinsa ja antoi mennä. Olkapäässä rusahteli ja silmissä pimeni, kun joutui näin kylmiltään osallistumaan tähän raskaaseen urheilulajiin.

   Paloja mäiskähteli seinään ja ikkunan pieliin. Kauheata töhrimistä, mutta kyllä vakuutus maksaa, mutisi heittotaiteilija hampaittensa välistä.

   Silloin yksi osui keskelle ruutua. Ei mitään vaikutusta. Paitsi että nainen pillahti itkuun. Aikansa hyristyään hän päätti miettiä jotakin muuta keinoa. Miettiessään hän taas huusi ja kirkui ja itki.

   Kuinka se remontti oli juuri näiksi päiviksi järjestetty? Senhän piti olla vasta syyskuun lopulla. Mihinkään ei voinut luottaa. Että hän olikin yksinäinen. Joillakin on perhettä jopa liikaakin. Naapurin Tainallakin oli mies, kuusi lasta, koira ja vanhapiikatäti asumassa pientä neliötä. Hän oli aina säälinyt Tainan työtaakkaa ja asunnon ahtautta. Nyt hän olisi ollut kiitollinen vaikka kymmenestä lapsesta.

   Ulpu saattoi soittaa huomenna, jos oli vielä tolpillaan. Oli plikka hummannut oikein kahden edestä siellä Italian yössä. Jos Leenikaisa ei vastaisi puhelimeen, ei ystävätär siitä hämmästyisi. Hänellähän oli niin epäsäännölliset työajat.

   Työ! Sieltä häntä varmasti tiedusteltaisiin. Koska hänen vuoronsa taas alkoi? Apua, vasta tiistaina. Ei mitään toivoa. Joka ikisessä maapallon huoneessa pitäisi olla hätänappi. Seinissä ja lattioissa ja aina puolen metrin välein. Siihen hän hakee patentin.

   Jälleen haikeata nyyhkimistä. Tännekö hän kuolee? Tähän haisevaan, harmaaseen sotkuun? Huhu kiertäisi pikkukaupungissa. Joku tietysti arvelisi jopa itsemurhaa. Outo tapa, mutta ihmiskunta on niin kummallista. Vahvasti uskovaiseksi herännyt äiti kuolisi suruun ja Taunokin, jos naisystävän uskottaisiin lähteneen oman käden kautta.

 ‑ Stop nyt. Ei saa päästää mielikuvitustaan laukkaamaan. Täytyy kuunnella, jos porraskäytävässä sittenkin liikkuisi joku.

   Mitään ei kuulunut. Kellään ei ollut tänne asiaa. Täytyihän ovella olla varoituslappu. Miksi hän ei ollut sitä huomannut? Ei tietenkään, koska silmälasit hän aina jätti kotiin saunaan lähtiessään. Oli niin tohkeissaan kotiin pääsystä, ettei olisi nähnyt suurta työkonettakaan käytävässä.

   Jokin rapisi ja risahti. Harmaata vilahti nurkassa. Rotta!

   Teräshermoinen pääkokki oli vähällä menettää tajuntansa. Hänhän ei saisi torkahtaa hetkeksikään, muuten se hirviö alkaisi pureskella häntä. Ehkä se oli nälkäinen ja aggressiivinen?

   Kattolamppu vilkutteli kummasti. Ettei se vaan sammu. Silloin hän tulee varmasti hulluksi. Taas kuului jokin lotkahdus vessasta. Kiemurrellen parhaansa mukaan nainen saattoi juuri ja juuri nähdä pöntön. Sen kansi oli auki ja jotakin mustaa vilahti sinne. Se rottako? Voi kun se uisi johonkin muuhun huoneistoon. Vai uivatko ne? Pystyvätkö ne sukeltamaan?

   Jotakin mustaa valui pöntöstä ulos. Ei rotta voi olla noin pitkä. Tosi pitkä kuin köysi. Se musta oli jo lattialla ja alkoi luikerrella pukuhuoneen puolelle, ensin saunaan päin ja sitten se pysähtyi.

   Leenikaisa pidätteli hengitystään, josta oli seurauksena, että rinta rahisi ja posket pullistuivat ja puhisivat kuin puhuripojalla. Hän ei ollut pikkutyttönäkään pystynyt olemaan kauan veden alla.

   Se musta kääntyi, katsoi naista pistävillä silmillään ja lähti luikertelemaan kohti. Se oli suuri käärme.

   Hän huusi ja todella henkensä hädässä. Käärme pysähtyi välillä.

 ‑ Se ei kuule, se on kuuro, voihki nainen heiveröisen toivon vallassa.

   Tiesihän hän sentään, että sellaisella matelijalla on toki muitakin aisteja. Tuskasta ja pelosta kumpuava hiki haisi varmasti kilometrin päähän.

   Nainen asetti vaaleanpunaisen muovivadin kilveksi eteensä ja odotti kuolettavaa iskua. Vai oliko se kuristajakäärme, kun se oli noin pitkä? Toinenkin elävä olento oli jähmettynyt kauhusta. Se suuri, lihava rotta. Jyrsijä pollotti käärmeen ja naisen välissä.

   Käärme ehkä harkitsi, kumman valitsisi. Sitten se kieltään lipoen kiemurteli rotan luokse. Puraisi sitä taitavasti, odotteli ja keskittyi sitten jyrsimään jyrsijää.

   Kammottava peto oli hieman kiemuralla eikä tuntunut noteeraavan  Leenikaisaa, joka varovaisesti kohotti vatia ja salamannopeasti kumosi sen molempien elukoitten päälle. Kuin hyvin paistuneen tiikerikakun. Astia tärisi ja sen sisällä tuntui tapahtuvan kovaa tempoilemista, mutta naisen ote piti.

   Sitten vasta pyydystäjä tajusi, että tässä asennossako hän tulee olemaan maanantaihin asti? Hieman kumartuneena ja kädet ojolla koko ajan painaen kaikin voimin vatia vangittujen päälle. Mahdollisimman epäedullinen asento jo muutenkin selkävaivaiselle pääkokille.

   Ulko‑ovia kolisteltiin ja talonmies seisoi kynnyksellä kahden muun kaverin kanssa.

 ‑ Mitä helkuttia, ehti Karvonen lausua, kun Leenikaisa kähisevällä äänellä ilmoitti, että hänellä on sekä rotta että käärme vadin alla.

 ‑ Sinnekö se on joutunut, päivitteli toinen vieraista miehistä. Hyvä kun löytyi, se rakas Elviirani.

   Mies otti vadin alla pyristelevän käärmeen haltuunsa ja ilahtui kovasti rotasta:

 ‑ Tämäpä hienoa, Elviiralla on jo iltapalakin valmiina. Kiitokset sinulle. Voisinko mitenkään korvata tätä? Tarjoanpa tälle urhealle sankarittarelle oikean juhlaillallisen. Tiedän yhden paikan, josta saa huippuherkullista ankeriasta.

   Käärmemiehen viekoitteleva kutsu ei todellakaan houkutellut kulinaarisiin nautintoihin perehtynyttä Leenikaisaa, jonka mahassa ja rinnassa ja kurkussa vain kiersi ja kiersi.

   Elviiran isäntä oli hiljattain muuttanut taloon ja hänellä oli lemmikkinä käärme. Sillä oli taipumusta karkuretkiin, kuten sinäkin päivänä. Miehet olivat tutkineet koko talon ja muistivat, että saunassakin oli käymälä.

   Sementti ei ollut vielä niin kovaa, ettei pyörtymäisillään olevaa Leenikaisaa olisi saatu kiskottua siitä irti. Jälkeen päin miehet kertoivat, että se oli ikimuistettava näky: käärme, rotta sekä sopivasti pyöreä, hehkeä ja punakka nainen, jonka valkea kylpytakki vähän väliä valahteli auki. Kelpasi siinä urakassa pidemmänkin aikaa puuhastella.

HAUTATREFFIT

   Arto avasi oven ja astui uuteen kotiinsa. Kuin tukkukaupan varasto, jollaisen pomo hän muuten olikin. Tavaraa joka puolella. Arto lysähti suureen nojatuoliinsa ja huokasi raskaasti. Ovikello soi. Mitä nyt taas? Ärtyneenä mies nousi avaamaan. Tietysti se Laura, veljen vaimo. Hänen ystävällisyytensä ja huolenpitonsa hipoivat jo kotirauhan rikkomisen ja vainoamisen rajoja.

 ‑ Hei, olethan sinä kotona. Käväisin tässä jo puolituntia sitten. Kyllä olisi helpompaa, jos saisin avaimen. Tietenkin vain siksi aikaa, kun saamme tämän huushollin järjestykseen. Voi taivas, eihän täällä ole viime viikosta tapahtunut kerrassaan mitään. Sinunhan piti latoa kirjat hyllyihin. Tehdäänpä se nyt yhdessä. Minä...

 ‑ Kiitos vaan, mutta ei sillä ole kiirettä. Minulla on kamalaruuhka töissä enkä jaksa millään keskittyä näihin toisarvoisiin asioihin.

 ‑ Ei uuden kodin siistiminen ole mitään turhaa touhua. Mielialasikin kohentuu, kunhan saamme paikat kuntoon.

 ‑ Voin jo ihan hyvin.

 ‑ Kattia kanssa, naama harmaa ja hapan kuin vanhalla ukolla.

   Arton ex‑vaimo Kaarina puuhaili myös uudessa pesässään. Apuna oli avomieheksi kouluttautuva Perttu. Hidas ja jotenkin kölsä. Toppuutteli ja yritti siirtää kaiken huomiseen.

 ‑ Lähdetään ulos syömään tämän sekasotkun keskeltä. Mehän sovimme, ettemme näin pieniin tiloihin raijaa koko omaisuuttamme. Minä ainakin jätin osan varastoon ja myin kaiken tarpeettoman.

 ‑ Nämä ovat rakkaita muistoja. Ei näistä voi luopua. Jääkaappi on täynnä ruokaa. Kunhan siivoamme vähän aikaa, laitan sinulle jotakin oikein hyvää.

   Kaarina kihersi ja punoitti kuin nuori tyttö paijatessaan Perttua.

 ‑ Turhaan rasitat itseäsi, kyllä tämä jo minulle kelpaa. Haluan raitista ilmaa ja muutakin katseltavaa kuin pakkilaatikot ja repsottavat verhot.

 ‑ Olisit auttanut minua. Enhän minä sinne ylety, toruskeli nainen. ‑ Miten siellä töissä niin kauan meni?

   Mies meni jäykän näköiseksi. Eivätkö naiset muuta osaa kuin urkkia ja kuulustella? Kun yhdestä hyväkkäästä on päässyt eroon, toinen aloittaa. Tulikohan tehtyä liian hätäisiä päätöksiä? Olisi annettu olla sillään. Tapailtu ja nautittu toistensa seurasta. Kumpikin olisi taas palannut omiin ympyröihinsä, tuttuun ja turvalliseen.

 ‑ Mitä sinä kulta mietit? kujersi Kaarina. ‑ Kerro jo minullekin, mikä sinua painaa.

 ‑ Ei sitten yhtikäs mikään, murahti mies. ‑ Kuolen nälkään. Jää sitten tänne, mutta minä ainakin painelen ravintolaan.

   Arto nosteli haluttomana opuksia hyllylle. Laura puuhasi ja vilkaisi silloin tällöin syrjäsilmällä lankoaan. Sehän oli laihtunut. Jollei olisi tiennyt siitä rankasta erosta, olisi voinut luulla, että miestä kalvoi jokin vakava sairaus.

 ‑ Syötkö sinä ollenkaan? Syötkö siellä töissä?

 ‑ Joo.

 ‑ Onko siellä hyvää ruokaa?

 ‑ On ihan kohtalaista.

 ‑ Mitä sulla on täällä jääkaapissa?...Kaljaa ja makkaraa ja piimää. Näilläkö aiot elää?

 ‑ Se riittää minulle. Ei ole nälkä.

 ‑ Mitä tässä paketissa on? Hyi, sehän on ikivanhaa makkaraa. Mikset ole heittänyt pois? Saat vielä ruokamyrkytyksen. Juustokin on homeessa.

 ‑ Eikö sun jo pidä mennä laittamaan sapuskaa miehellesi? Toivottavasti se sun Arvisi ei kuole nälkään.

 ‑ Oletpas sinä vitsikäs, naurahti nainen. ‑ Tosiaan, kellohan on jo vaikka mitä. Jatka tästä, niin tulen huomenna uudestaan. Käy heti kaupassa ja osta vihanneksia ja hedelmiä. Onhan sitä Suomenmaassa.

 ‑ Joo.

 ‑ Älä sinä enää sure sitä Kaarinaa. Onhan siitä jo kaksi kuukautta. Oikean päätöksen teit, koska vaimo kerran lähti omille teilleen. Kärsimystä se olisi ollut noin herkälle ja vastuuntuntoiselle miehelle.

 ‑ Joo, mutisi Arto vaimeasti.

   Joo oli ainoa sana, jolla saattoi lunastaa itselleen jonkinlaisen valinnanvapauden. totteli sitten tai ei. Sama oli ollut Kaarinankin kanssa, vaikka ei se ihan noin jyräävä ollut. Kuinka se velipoika kesti tuollaista. Vaikka eipä tainnut kestääkään.

 ‑ Joo heippa.

   Ovi sulkeutui räiskähtäen ja terhakka nainen kopisi jo portaita alas. Ei malttanut käyttää hissiä. Neljäs kerros. Kaksio ja parveke pohjoiseen. Pimeä ja kalsea ja täynnä tavaraa. Toisaalta oli hyvä, että Laura kävi jelppimässä, sillä ei hän tästä ikinä yksin selviäisi.

   Miestä melkein nauratti, kun hän taas muisti, että hän on suuren firman varastopäällikkö. Kaikki tiptop ja ankarat nuhteet alaisille, jos asiat eivät rullanneet. Täällä, omassa kodissaan hän ei jaksanut muuta kuin istua, tuijottaa telkkaria kahden laatikkopinon välistä ja huokailla.

   Kaljapullo hiukan lohdutti, mutta häntä hirvitti, jos se tulisi tavaksi. Nytkin viisi putelia kaapissa. Viimeistään puolelta öin hän tyhjentäisi viimeisen, kun uni ei tahtonut tulla. Unilääkkeitäkin hän oli saanut lääkäriveljeltään. Hirvitti sekin.

   Vai hirvittikö oikeasti? Sillähän tästä pääsisi, koko revohkasta. Nukkuisi pois. Ei häntä kukaan kaipaisi. Silmät sumentuivat. Onneksi ei ollut lapsia kitumassa, toitotti Laura mielipidettään. Veljen perheessä oli neljä kersaa.

   Arto kaipasi omaa pesuetta. Ehkä tämä ei olisi niin kivuliasta, jos olisi edes yksi lapsi. Kaarina takuulla olisi suostunut kohtuulliseen tapaamisoikeuteen.

 ‑ Mikset käynyt tarkastuksessa, oli Laura moittinut, kun hän oli valitellut lapsettomuuttaan. ‑ Olisit noudattanut muitakin neuvojani, niin et olisi tässä jamassa.

 ‑ Mitä neuvoja?

 ‑ Noo, olisit mennyt tanssikurssille. Olit liian kömpelö ja punkero Kaarinalle. Perttu on kuulemma notkea tanssija.

 ‑ Notkea kuin linkkuveitsi. Kumartelee itään ja länteen mokomakin sijoitusneuvoja. Jättää vaimonsa ja palaa taas kuuden kuukauden päästä kuvioihin. Päättämätön ja epävakaa.

 ‑ Entäs itse. Olisit vaihtanut asuntoa ajoissa, niin vaimosi olisi ollut tyytyväinen. Hän oli läkähtyä sinne metsänperälle, kun ei päässyt kulttuuririentoihin.

 ‑ Onko tangokavaljeerin lääppiminen mitään kulttuuria?

 ‑ Käy se Perttu teatterissakin ja konserteissa. Aviopuolisoitten pitää harrastaa jotakin yhdessä eikä vain istua kotona mököttämässä.

 ‑ Sopuisaahan meillä oli, kunnes se riivatun onkiliero ilmestyi.

 ‑ Sinä et vain haistanut vaaran merkkejä. Kaarina oli alituisesti menossa. Teki jopa matkoja yksin.

 ‑ Niin marttojen ja luontoystävien kanssa. Kunnollista porukkaa. Täytyyhän vaimoon voida luottaa.

 ‑ Luotit ja siinä näet. Täällä torkut kuin vanha pöllö. Lähde edes meidän kanssamme mökille ensi lauantaina.

 ‑ En minä jaksa. Työ vie kaikki voimat ja tämä muutto.

   Alakuloisena Arto muisteli Lauran puuhailua. Samalla kun nainen puhua pajatti, hän täyttä päätä järjesteli kamoja paikoilleen. Pyyhki ikkunaa ja nurkkaa ja pöydän pintaa ja ovenpieliä. Huh sitä energiaa.

 ‑ Jospa se vielä katuu ja palaa luokseni, oli Arto yrittänyt lohduttautua Lauralle. ‑ Tai se hyypiö nostaa taas kytkintä. Onhan se monta vuotta nuorempikin kuin Kaarina.

 ‑ Elä turhia uskottele itsellesi. Pelkkiä tuulentupia. Kaarina on tosissaan rakastunut, sen näki jo päältä. Helpommalla pääset, kun yrität unohtaa hänet ja suunnata katseesi tulevaisuuteen ja uuteen elämään.

 ‑ Ei minulla ole tulevaisuutta, Arto oli mutissut alakuloisena. ‑ Ja minun elämäni lähti Kaarinan mukana. Voi, kun saisin hänet vielä takaisin. En pyydä enempää kuin saada istua hänen lähellään ja joskus hiukan rupatella.

 ‑ Jo on vaatimukset, puuskahti käly ja jynssäsi kylpyhuoneen lattiaa. Törkeä siivo. Pian kotisi kiiltelee ja sädehtii kuin telkkarimainoksessa. Kelpaa sinun täällä talostella.

                                            ‑ ‑ ‑          

   Tuli raskas suruviesti. Kaarina oli menehtynyt äkilliseen sairauskohtaukseen. Uudessa kodissaan. Hänet oli löydetty kylpyhuoneen lattialta vieressään pesusanko ja rätti. Hän oli ollut yksin, koska Perttu oli töissä.

   Itse asiassa mies olikin sillä hetkellä ollut tapaamassa entistä perhettään. Eihän kolmea lasta niin vain jätetä heitteille, vaan vastuuntuntoinen iskä kävi silloin tällöin leikkimässä vesojensa kanssa. Kaarina ei ollut ollenkaan pitänyt sellaisesta, mutta minkäs mahdoit.

   Arto oli niin tokkurassa surusta, että veli vaimoineen järjesti hautajaiset. Perttu oli hävinnyt kuvioista vähin äänin. Kukkakimpun lähetti arkun päälle, mutta muuten ei uskaltanut tilaisuudessa viiksiänsä näyttää.

   Kortissa luki: "Miellyttävää ystävää kaivaten, kiitollisuudella Perttu".

   Kaipaava aviomies jotenkin suivaantui siitä tekstistä. Laurastakin se oli liian vaisua. Runsaan vuoden kestänyt intohimoinen rakkaus kuitataan sanoilla "miellyttävä ystävä". Kiitollisuuden ymmärsi, koska Perttu oli vähin äänin korjannut uudesta kodista haltuunsa sekä omat että suuren osan Kaarinankin tavaroista. Televisio, mikro, hieno matto ja nahkainen nojatuoli.

 ‑ Tiedämme takuulla, että ne olivat Kaarinan, raivosi Laura. ‑ Teidän eronnehan ei vielä ollut voimassa, joten kamat kuuluvat sinulle. Haasta se kelmi oikeuteen.

 ‑ En minä jaksa, valitti leskiparka.

 ‑ Haasta sinä Arvi, komensi nainen miestään.

 ‑ En minä nyt oikein tiedä. Anna nyt olla. En minä jaksa, kun on niin pitkät päivät osastolla. Veikkokin jäi pitkälle sairaslomalle ja...

 ‑ Urvelot, tuhahti Laura, mutta siihen se sitten jäi.

   Laura menetti otteen langostaan. Tämä oli joko työssä tai ei missään. Siltä ainakin tuntui, koska puhelimeen ei vastattu, ja viimein selvisi, että numero oli muutettu salaiseksi.

 ‑ Mitä salattavaa sillä vätyksellä nyt olisi, puhisi Laura. ‑ Oveakaan se höntti ei avaa, vaikka kuinka rämpyttäisi. Kiinteistönhoitaja sanoo, että kyllä se siellä yhä asuu, mutta haluaa olla rauhassa. Täytyy mennä aamulla ulko‑oven eteen kytikselle. Tuskin se sentään salapuvussa hiippailee.

 ‑ Jos Arto on vaihtanut henkilöllisyyttään ja on nyt salainen agentti, irvaili Arvi.

 ‑ Älä laske leikkiä näin vakavasta asiasta. Hän on meidän vastuullamme. Ainoat lähiomaiset. Jos hän on seonnut. Minäpä kyselen töistä, onko hänessä huomattu jotakin poikkeavaa.

   Laura riensi jo puhelimeen, mutta sen operaation aviomies jyrkästi kielsi.

 ‑ Menettää vielä työpaikkansa tuulesta temmattujen vihjailujesi vuoksi. Anna Arton olla rauhassa.

   Eräänä iltapäivänä Laura meni käymään tätinsä haudalla. Saman tien hän veisi Kaarinallekin kukkia. Mokomalle huorahtavalle muijalle, mutta Arto tulisi iloiseksi kun vaimoa muistettiin.

   Laura narisutteli siroja saapikkaitaan hiekkaisella tiellä ja kääntyi reippain askelin leveälle, lehmusten reunustamalle käytävälle, kun hän huomasi, että haudalla oli jo joku.

   "Rakas, oma vaimoni Kaarina..." ja niin edelleen. Eipäs ollut ihkaoma, ajatteli Laura ivallisesti. Arvo puuhasi kauan hautakiven ääressä. Hän vaihtoi tuoreen kukkakimpun toisen yhtä tuoreen tilalle. Kummallista. olisikohan se ollut Perttu‑riiviön tuoma?

   Arto kyykki pitkään nurmikolla ja nyppi ja nyppi. Kuivia, keltaisia lehtiä ja korkean männyn tiputtamia ruskeita neulasia. Jo vain niitä riitti. Siististi hän asetteli roskat muovipussiin. Jatkoi vain aherrustaan, vaikka Laurasta tuntui, että viimeinenkin ruohonkorsi oli jo kiskottu irti maasta.

   Sitten mies otti toisesta pussista rätin ja aloitti kiven kiillotuksen. Edestä ja takaa. Tekstiä puhdistaessaan hän oli ylen varovainen. Tohti tuskin hipaista kultaisia kirjaimia. Pysähtyi ja mietti. Ja tietenkin huokaili. Silitti kiveä, jopa taputti kuin uskollista koiraa. Huulet liikkuivat, joten kauhukseen Laura havaitsi, että mies todellakin jutteli kivelle. Vai vaimolleen?

   Ei siihen nyt voinut mennä, arveli nainen, sillä sen verran hienotunteisuutta hänelläkin oli. Kyllä se pian lähtee, koska jäätävä syksyinen tuuli tuntui pureutuvan luihin ja ytimiin. Ihan värisytti.

   Lopultakin sureva leski oikaisi itsensä, seisoi tovin pää kumarassa ja huiskautti kättään. Ahaa, nyt se vihdoinkin poistuu. Mies otti muutaman askeleen taakse päin ja istuutui lähellä olevalle rautapenkille. Hän vain istui ja tuijotti hautaa. Nainen katsoi kelloaan. Sitten kukkavihkoaan. Ei tässä muu auta, loukkaantukoon.

   Laura sipsutti Arvin luokse ja hymyili maireasti.

 ‑ Hei Arto, täälläkö sinä oletkin? Toin hiukan kukkia Kaarinalle.

 ‑ Hei.

 ‑ Niin upea kivi ja tuoreita kukkia. On kaunista, kun hoidat hautaa huolellisesti. Laitanko kukat tähän nurmikolle?.

 ‑ Siellä takana on toinen maljakko. Pane siihen. Siellä on myös vesikannu, ettei joka päivä tarvitse juosta tuonne käytävän päähän hakemaan.

 ‑ Käytkö täällä joka päivä?

 ‑ Käyn, ja viikonloppuisin kaksikin kertaa.

   Laura istuutui penkille. Hänellä oli jotenkin ankea olo.

 ‑ Täällä on tosi kylmää. Emmekö voisi jo lähteä?

 ‑ Mene sinä vaan. Minä jään vielä rupattelemaan Kaarinalle. Nyt saan olla joka päivä hänen lähellään. Koska vain, sillä hän ei voi enää paeta.

   Kotiin tultuaan Laura selosti tapahtuman miehelleen. Tämäkin oli lievästi huolestunut.

 ‑ Kyllä se ohi menee, kun talvi ja pakkaset koittavat. Miltä hän muuten näytti?

 ‑ Terveeltä, paitsi että huulet olivat ihan siniset vilusta. Hän oli hyvin rauhallinen ja varma. Kerrankin.

                                            ‑ ‑ ‑  

   Syystalvi kului, ja Laura sai Arton pari kertaa puhelimeen työpaikalta. Tämä vaikutti ihan reippaalta.

 ‑ Vieläkö käyt joka päivä Kaarinan haudalla?

 ‑ Jokseenkin. Siellä ei voi istua niin kauan näillä pakkasilla, kuten ymmärrät.

   Hiukan vain kyseltiin puolin ja toisin vointia ja kuulumisia muista sukulaisista ja tuttavista.

 ‑ Kai se Arto on jotenkin toipunut, arveli Laura melkein apeana. Ei hän enää tarvitse meitä. Mitä hän oikein puuhaa?

   Huhtikuun lopulla Arto soitti ja pyysi veljeään ja tämän vaimoa luokseen. Osoite oli sama.

 ‑ Voi kuinka ihanaa, huudahti Laura aivan kyyneleet silmissä. ‑ Olemme niin kaivanneet sinua.

 ‑ Kiitos vaan, kyllä minäkin olen teitä muistanut. Tuokaa nyt sentään kukkia mukananne. On tärkeä juhlapäivä.

   Tämä repliikki huolestutti Lauraa kovasti. Ties mitä lanko oli keksinyt. Ettei vain juhlinut sitä kamalaa Kaarinaa. Milloin sillä huitukalla oli syntymäpäivä? Sekavissa tunnelmissa Arvi ja Laura soittivat sukulaismiehen ovikelloa. Iloinen ja rehvakas isäntä tuli avaamaan ovea. Herkullinen pullantuoksu lehahti eteiseen.

   He astuivat viihtyisään olohuoneeseen, joka oli kodikkaasti ja miellyttävästi sisustettu. Paljon kukkia ja käsitöitä. Pari uutta taideteostakin seinillä.

 ‑ Tämähän on kovasti muuttunut. Olet saanut ihmeitä aikaan.

 ‑ En sentään minä, vaan tämä ihana kodin hengetär. Tämä Sanna. Vietämme nyt kihlajaisiamme ja halusimme teidätkin vieraaksemme.

   Hymyilevä, noin viisikymmenvuotias nainen tuli tervehtimään. Hänen koko olemuksensa henki ystävällisyyttä ja leppoisuutta. Vähän väliä nuori pari vilkaisi hellästi toisiaan.

 ‑ Missä te olette tutustuneet? Ethän sinä käynyt muualla kuin töissä ja haudalla.

 ‑ Haudalla me kohtasimmekin, naureskeli onnellinen sulhanen. ‑ Sanna vei kukkia miehelleen, ja minä autoin häntä kantamaan raskasta suihkukannua. Ne olivatkin sellaiset hautatreffit.

MUODONMUUTOS

   Elina istui ja odotti. Odotti, että tukkoinen liikenne alkaisi virrata liukkaammin ja hän pääsisi jatkamaan matkaa. Tätä kiusallista ja varsin epämiellyttävää matkaa. Miten tuli lähdettyäkin? Että hän osaakin olla löperö ja aina toisten johdettavissa. Laurikin aina moittii vaimoaan siitä, että tämä on yhä vielä äidin ohjastettavissa. Vaikka anoppi on levännyt haudassa jo lähes kymmenen vuotta, napanuora ei ollut vielä katkennut.

   Voi kun äiti eläisi. Hän oli ainoa, jolle tästä typerästä reissusta olisi voinut puhua. Hän ymmärtäisi, koska oli prikulleen samaa mieltä tyttärensä kanssa tuosta katalasta tyypistä, jonka luokse Elina oli parasta aikaa ajamassa.

   Lauri olisi kyllä sanonut, että päinvastoin, olet prikulleen samaa mieltä kuin äitisi. Etkä uskalla edes ajatella, että muuttaisit käsityksiäsi Raunosta.

   Mitä Lauri muka tiesi äidin ja hänen kärsimyksistä? Ja veljen, vaikka tämäkään ei ollut koskaan todella ymmärtänyt, mikä katastrofi heitä oli kohdannut.

   Tässä hän nyt istui, ruuhkassa ja odotti, että jono lähtisi lipumaan kohti maaseutua. Hulluko hän oli, kun oli suostunut tähän ainakin kahdeksankymmenen kilometrin ruljanssiin? Sitten vielä yötä myöten saman verran takaisin. Radiossa ennustivat taas lumituiskua.

   Pari tuntia aikaisemmin Elina oli kotonaan vastannut puhelimeen. Hiljainen naisääni oli tiedustellut hänen miestään Lauria. Kun tämä ei ollut tavattavissa, hän oli halunnut puhua Elinan kanssa.

   Se oli ollut Salme, se...vähältä piti, ettei Elina paiskannut luuria sen luntun korvaan. Niin olisi äiti tehnyt, mutta hän vain myönteli ja ihmetteli.

 ‑ Anteeksi, että soitan sinulle, mutta en saanut veljeäsi kiinni ja...

 ‑ Jassoo, että yksi mies on vielä pyydystämättä. miksi kysyit ensin Lauria?

 ‑ Ajattelin, että hänen kanssaan olisi helpompi puhua, mutta...

 ‑ Helppoako sen vielä pitäisi olla? Kysyitkö silloin, yli kaksikymmentä vuotta sitten, oliko meillä helppoa? Äidillä ja minulla, keskenkasvuisella tytöllä.

 ‑ Sille ei nyt enää voi mitään, olen pahoillani, mutta soitin, koska tiedän, että Rauno haluaisi.

 ‑ Ainahan sinä olet tiennyt, mitä muut haluavat, vaan taitaa ollakin kyse vain omista haluistasi ja himoistasi.

 ‑ Älä nyt kiihdy. Ymmärrät, kun annat minun kertoa, mitä Raunolle on tapahtunut.

 ‑ Minulle on helkkarin yhdentekevää, mitä sille naljulle on käynyt. Mitä sinä minulle siitä vaahtoat?

 ‑ Arvasinhan, ettei kannata, mutta kuuntele edes.

 ‑ Älä rupea minua määräilemään, minä...

 ‑ Rauno on sairaalassa. Oli liukasta ja hän kaatui bussipysäkillä. auto vielä kolhaisi. Hän on tajuton, ja lääkärit eivät uskalla vielä antaa toivoa paranemisesta. siksi soitan.

 ‑ Kiitos, nyt sanoit asiasi. toivotellaan hyvää vointia puolin ja toisin. Sanon terveisiä Laurille, hyvästi.

   Vieläkin Elinan sydän jyskytti kiukusta. Hän oli lyönyt puhelimen kiinni ja nauttinut hetken voitonriemuisena repliikeistään. Niin olisi äitikin tehnyt.

   Puhelin oli soinut uudestaan ja varsin vaativaan sävyyn. Elina oli vastannut ja aloittanut heti saarnansa:

 ‑ Taasko soitit? Luulin, että asia oli loppuun käsitelty, niin kuin moni muukin juttu äitini ja minun elämässä. Rahaako olet vailla? soita sitten, kun tarvitset seppelerahoja. Hahhaa.

 ‑ Kyllä sinä osaat olla kova ja kylmä. Et sinä tuollainen ollut nuorena tyttönä.

 ‑ Sinä tunsit minut vain valokuvista, ja kaksi kertaa nähtiin sattumalta kadulla. Jo vain tunnet minut ja luonteeni. Jos sanani eivät miellytä, älä soittele tänne tai koeta ainakin käsittää, miksi olen tällainen.

 ‑ Veljesikin toivoisi, että tulet tapaamaan Raunoa. Hän ei ole koko aikana ollut niin vihamielinen ja katkera. Voi olla, että isänne ei enää herää, mutta olet ainakin käynyt hänen vuoteensa vieressä. Missä muuten veljesi on?

 ‑ Hän on Tanskassa työhommissa. Miten voit olla varma, että Teemu tulisi sinne?

 ‑ Hän on usein tavannut Raunoa näiden vuosien varrella. Äitisi ei ehkä tiennyt, koska Teemu ei tohtinut kertoa.

 ‑ Siis sekin vilppi ja kataluus äitini selän takana. Onneksi hän ei enää siitä tiedä.

 ‑ Niin, valitteluni äitisi poismenon johdosta. Rauno olisi tullut hautajaisiin, mutta ei uskaltanut.

 ‑ Uskalsipa lähettää sen kuivettuneen puskan. jos haluat tietää, niin suntio, kuulit kai oikein että suntio, asetti sen meidän käskystämme äitini arkun jalkopäähän.

 ‑ Hyvä että niinkin, Rauno vain halusi muistaa.

 ‑ Nimenomaa jalkopäähän, oikeastaan pari rappua alemmaksi punaiselle matolle. Tarpeeksi kauas rakkaasta äidistäni, ettei päässyt saastuttamaan edes hänen jalkojaan. Olisin heittänyt sen heti roskiin, mutta Teemu se taas oli niin hempeämielinen. Jospa äiti olisi arvannut, mikä liero hänen vanhin poikansakin oli.

 ‑ Voisitko ajaa tänne? Se on tosin kahdeksankymmentä kilometriä, mutta se olisi tärkeätä. Voi olla, että se on viimeinen mahdollisuutesi nähdä Rauno hengissä.

 ‑ Viimeinen tilaisuuteni oli jo parikymmentä vuotta sitten. Sen jälkeen en ole nähnyt häntä hengissä enkä vainajana.

 ‑ Sairaala on aivan uusi. Sen nimi on Villenmäki. löydät varmasti, koska se näkyy päätielle. Ajat vain länteen ja...

 ‑ Taasko sinä yrität minua komennella? En ole ollenkaan varma, että lähden. Täytyy miettiä, maksaako se vaivan. Lauri ja tytär tulevat pian syömään. He ovat minun perhettäni eikä joku, joku...

 ‑ Ilmoitin kuitenkin. Ne päästävät osastolle koska hyvänsä, kun on näin vaikeasta tapauksesta kysymys. Näkemiin.

 ‑ Ei‑näkemiin, puuskahti Elina.

   Jälleen kiukku jyskytteli sydämessä. Etanoitako nämä ovat? Onko siellä maailmansota menossa, kun eteenpäin ei päästetä metriäkään? Sairasauto ulvoi jossakin. Ehkä kolari?

   Elina oli soittanut veljelleen ja tämä oli vaikuttanut kovin huolestuneelta. Oliko ehkä ollut piirun verran otetumpi kuin kuullessaan äidin sairastumisesta? Teemu oli kehottanut sisartaan heti lähtemään matkaan. Hän itse saapuisi Suomeen seuraavana päivänä ja ajaisi oikopäätä sairaalaan.

 ‑ No sittenhän minun on turha mennä sinne, oli sisar vastustellut, mutta veli ei ollut kuulevinaan.

 ‑ Totta kai menet isän sairasvuoteelle. Hän ilahtuu valtavasti, kun saa tietää.

 ‑ Usko jo, että hän ei ole ollut minun isäni moneen vuoteen. Hän sanoutui irti isyydestään, kun hävyttömällä tavalla petti ja jätti äidin. Se sinunkin olisi jo aika tajuta.

 ‑ Menneet ovat menneitä. Äidin hän jätti, mutta ei olisi halunnut luopua meistä. Äiti piti huolen, ettei hän saanut edes tavata meitä. Sinua.

 ‑ Niin, sinä kavala käärme tapasit isää, ei kun Raunoa, äidin tietämättä. Samaa sukua olet tuon petturin kanssa.  

   Kinastelu olisi jatkunut vaikka kuinka kauan, mutta Teemun piti mennä kokoukseen. Elina oli ilmoittanut Laurille, minne hän lähtisi. Sekin raivostutti, että mies oli todella huolissaan appiukosta, ja tyytyväinen, että vaimo tekisi sen sairaalareissun.

 ‑ Hienoa, jos välinne isäsi kanssa paranisivat. Ei se loputon viha ja katkeruus kenellekään terveellistä ole. Mahahaavan siitä saa tai vielä pahempaa.

 ‑ Väitätkö, että äidin syöpä johtui siitä katkeruudesta? Hänkö se oli rangaistuksen tarpeessa? Hän, viaton ja petetty vaimo, joka aina oli tehnyt kaikkensa miellyttääkseen miestään.

 ‑ Tiedä häntä, oli Lauri yhtäkkiä hieman nuivasti todennut ja oli sitten nopeasti syyttänyt työkiireitään.

   Ilta jo hämärsi, ennen kuin Elina kaarsi sairaalan pihalle. Parkkipaikkakin oli lujassa, ja se harmitti uskomattomasti. Hän pyörtää takaisin ja sanoo, ettei saanut pysäköityä autoa. Ihanaa olisi lausua nuo sanat aivan muina miehinä Salmelle. Ei tässä bensiinirahoista ole kysymys, vaan jostakin ihan muusta.

 ‑ Kukkia en ainakaan osta, jupisi tytär itsekseen. ‑ Jos se on yhä tajuton, katselen raatoa pari minuuttia ja ajan tieheni. Veli hoitakoon sen perusteellisemman katsastuksen.

   Elina löysi isänsä huoneen. Salme oli sisällä, mutta tervehdittyään lyhyesti lähti käytävään.

 ‑ Ole vain niin kauan kuin haluat. Minä menen kahville. Jään tänne kuitenkin taas yöksi, jos tuntuu tarpeelliselta.

 ‑ Lyhyeksi sinun kahvituntisi jää, jos se minusta riippuu. Korkeintaan viisi minuuttia.

   Elina olisi letkautellut enemmänkin, mutta lääkäri ja hoitaja katsoivat jo nyt pitkään. He poistuivat hienotunteisesti huoneesta. Lääkäri oli tosin kysynyt:

 ‑ Oletteko potilaan tytär?

 ‑ Ollut joskus, vastasi nainen.

 ‑ Voin myöhemmin selittää, mikä on tilanne, mutta saattehan te ne tiedot äitipuoleltannekin.

 ‑ Äitipuoli?

   Elina sai käyttää kaikki voimansa, ettei olisi huutanut, kirkunut tai purskahtanut viiltävään ivanauruun.

   Kahden. Ensimmäisen kerran moneen vuoteen. Tytär istuutui tuolille ja alkoi katsella. Kapeat ja kalpeat kasvot, hieman kyömy nenä. Hiuksia vielä paljon. Isällä oli ollut komea, aaltoileva tukka nuorempana. Komea hän oli ollut muutenkin. Elinan sydämeen pisti, kun hän muisteli, että oli pikkutyttönä päättänyt, ettei koskaan mene naimisiin, jollei löydä yhtä upeata miestä kuin isä oli. Lauri? Ei yhtä komea, mutta hyväntuulinen ja hellä.

   Letkuja joka puolella. Muovipussi kiilteli lampun valossa. Isän suonikkaat kädet, mutta silti kauniit ja miehekkäät. Hiljaisuus. Sairaalan tuoksu, samanlainen kuin silloin, kun äiti...

   Äiti. Hän ei saa antaa senttiäkään myöten, koska silloin hän pettäisi äitinsä, kovasti kärsineen ja onnettoman naisen. Tuo mies oli tuottanut heille niin paljon tuskaa, että sitä ei voisi sanoin kuvatakaan.

   Elina antoi katseensa kiertää hämärässä ja kalseassa huoneessa. Kolkoksi oli heidän kotinsakin muodostunut perheenpään lähdön jälkeen. Köyhäksi ja pieneksi ja ankeaksi. He olivat joutuneet kärsimään myös taloudellisesti, koska elintaso laski ratkaisevasti. Äidin oli täytynyt mennä töihin, huonopalkkaiseen, koska ei ollut koulutusta. Heitä hän kyllä koulutti parhaansa mukaan, Teemua ja häntä.

   Tytär silmäili varovaisesti isäänsä. Tämä näytti vanhalta ja tyyneltä. Tajusiko hän mitään? Toipuisiko hän? Hyvä, jos se ahne Salme saisi edes vähän osakseen niitä murheita, joita hän oli aiheuttanut miehensä ensimmäiselle perheelle. Joutuisi lykkimään raihnasta rakastajaansa pyörätuolissa vuosikaupalla.

   Elina tunsi taas synkkää mielihyvää. Kosto. Äitikin puhui aina kostosta ja rangaistuksesta, joka kohtaa noita huorintekijöitä. Tähän mennessä ei ollut tapahtunut mitään traagista. Ei vielä, mutta antaas olla... Rauno ja Salme olivat elelleet sopuisasti kaksoispoikiensa kanssa. Missähän ne nulkit nyt olivat? Kaahaavat autoillaan. Ei sitä koskaan tiedä, mitä nykyliikenteessä sattuu.

   Mitä ihmettä hän tässä tekee? Yli kymmenen minuuttia. Eikö se jo riitä? Entä jos äiti tietää, että hän on täällä? Tytär ihan hermostui ja vilkuili ympärilleen. Mielikuvitusta. Ei sieltä toiselta puolelta tänne tirkistellä. Hän on aikuinen nainen ja saa tehdä omat päätöksensä, kokea omat tunteensa eikä hän ole mielipiteistään eikä teoistaan tilivelvollinen kenellekään. Ei edes vainajalle. Kaiken lisäksi hänhän onkin täällä vain rakkaan veljensä toivomuksesta.

   Äiti? Kaikkensa hän uhrasi. Tuskin söi eikä uusista vaatteista ollut puhettakaan. Joskus Elinasta oli tuntunut, että äiti tahallaan paastosi ja oli ostamatta itselleen jotain tarpeellista. Kidutti itseään ja samalla lapsiaan. Näytti, että osasi kärsiä ja totisesti kärsi, kun tuo ryökäle hänet jätti.

   Elina oli koko ikänsä kaivannut isäänsä. Tuntui ihan irvokkaalta, että hän sen tässä joutui myöntämään. Syyllisyys? Lauriko oli tarkemmin selvillä, miksi vanhemmat olivat eronneet? Mies oli kai paljon keskustellut Teemun kanssa, joka isän lähtiessä oli sen verran vanhempi, että ehkä tiesi jotakin enemmän kuin pikkusisko.

   Veli oli yrittänyt joskus puhua sisarelleenkin, mutta tämä oli tukkinut korvansa ja suuttunut kauheasti. Mitä siinä kannatti pohtia ja syyllistä etsiä? Isä oli raskaamman sarjan syyllinen, ja äiti se viaton osapuoli. Piste.

   Ulkona alkoi sataa. Lätsähtelevää räntää. Lätsähtänyt ihmissuhde. Pitkä matka takaisin kotiin hirvitti. Se tungos teillä, vaarallinen sohjo ja kenties musta jää yöllä. Entä jos hän liukuu ojaan tai törmää toiseen ajoneuvoon? Voi surkeutta, kunpa hän olisi odottanut Lauria ja olisivat tulleet tänne yhdessä.

   Isä oli varma ja huolellinen ajaja. Nuorempana, ja hän pikkutyttönä turvallisessa kyydissä. Lempinalle sylissä. Sen tähden hän isää oli niin kovasti kaivannutkin, koska heillä oli ollut hyvä suhde. Isä oli mukava, kärsivällinen ja hauska. Raskaan työpäivänkin jälkeen hän oli pelannut ja leikkinyt väsymättä lastensa ja varsinkin pienen Elinan kanssa.

   Onnellinen lapsuus aina yli kymmenvuotiaaksi asti. Riittikö se? Jotkut menettivät jopa molemmat vanhempansa paljon aikaisemmin. Kai heistäkin ihmisiä tuli. Ei Elinalta koskaan ollut mitään varsinaisesti puuttunut. Huokeampia vaatteita ja välineitä kuin luokkatovereilla, mutta oli siellä köyhempiäkin. Oliko se vaatimaton ja säästeliäs elämä sittenkään niin suuri onnettomuus?

   Teemu oli terve, samoin hän. Lauri oli oikea aarre kuten myös heidän suloinen  tyttärensä. Veljellä oli kiva vaimo ja kolme tenavaa. Elinallakin hyvä koulutus. Ekonomi. Vieläpä antoisa työpaikka. Tuuria tällä työttömyyden aikakaudella.

   Tytär katseli isäänsä ja mietti. Onni? Kauhea ajatus pääsi livahtamaan hänen mieleensä. Jollei äitiä olisi ollut, Elina ei olisi kokenut olevansa niin hirvittävän yksinäinen ja hylätty. Isätön orpo. Isä olisi halunnut pitää kontaktia, ja eron jälkeen he olivat pari kertaa tavanneetkin. Käyneet elokuvissa ja syöneet leivoksia ja syöttäneet röyhkeitä oravia puistossa. Ja nauraneet ja hullutelleet. Isä oli aina nauranut paljon.

   Ainako? Ei äidin läsnäollessa. Äiti jotenkin tyrehdytti ilon ja riehakkuuden ympäristöstään. Vastahakoisesti Elina muisteli, miten äidin astuessa huoneeseen myös Lauri ja pikku Nina hiljenivät ja lakkasivat pelleilemästä ja heittämästä huulta. Ja Teemu ja hänen perheensä. Hekin menivät kipsiin isoäidin läheisyydessä. Ja Tellervo‑täti ja naapurin rouva ja talonmies ja...

   Elina luuli kuolevansa. Mitä äiti sanoisi, jos tietäisi hänen kamalat mietteensä? Pois sellaiset kiittämättömät ajatukset. Isä oli ja pysyi...

   Ovelta kuului hiljainen koputus. Salme kurkisti sisälle, mutta yritti heti vetää päänsä pois. Yhä samanlainen harmaa hiiri. Mitätön loisteliaaseen seurapiirirouvaan verrattuna. Niin oli äiti sanonut.

 ‑ Anteeksi, luulin että olit jo lähtenyt, kun on kulunut yli tunti. Istu vain, minä tästä...

 ‑ Tule sisälle, Salme, sanoi Elina väsyneesti. ‑ Onko isällä mitään toivoa?

 ‑ Lääkärit kertoivat juuri äsken, että nähtävästi hän toipuu. Ei ole pahoja murtumia päässä eikä rintakehässä. Saattaa herätä millä hetkellä hyvänsä. Ainakin huomenna, mutta silloinhan sinä...

   Elina kohensi ryhtiään, rykäisi määrätietoisesti ja kysäisi puolihuolimattomasti:

 ‑ Miten olisi? En viitsi enää näin myöhään aja kaupunkiin. Olisiko mitenkään mahdollista, että voisin jäädä luoksesi yöksi? Jos nimittäin sopii? Maksan tietysti, hän jatkoi päätään keikauttaen.

   Salme ei ollut näyttelijä eikä ollut esiintynyt kuin pikkulumihiutaleena alakoulun joulunäytelmässä, mutta nyt hänen kasvonsa ilmaisivat koko tunteitten kirjon. Ensin niissä oli paikalleen pysähtynyt hämmästys, ällistys, kummastus ja vähitellen kuin verhoa raotellen hienoinen oivallus. Sitten varovainen mielihyvä, kiitollisuus, ilo ja hentoja olkapäitä värisyttävä itku.

 ‑ Älä nyt riehaannu, tokaisi Elina kuivasti. ‑ Voi olla, että kaikki ei ole ollut ihan sitä, miltä se minusta pikkutyttönä näytti. Keskustellaan illalla, niin pääsen vähän jyvälle teidänkin käsityksistänne tässä surkeassa ja tuhoisassa avioliittodraamassa.

LAAKALYÖNTI

   Irmeli seisoi pölyisellä kanervakankaalla ja hikoili. Koetteli hiuksiaan. Likaiset ja rasvaiset, vaikka vasta aamulla oli ne pessyt. Pitikin joutua tänne maan ääriin seisoskelemaan. Silti olla silmä tarkkana, jos pallo sittenkin lipsuisi takakentälle asti. Ani harvoin, paitsi tietysti Valton pallo.

   Jollei Valtoa olisi ollut, hän ei ikimaailmassa olisi vaivautunut tällaiseen tylsään peliin ja odotteluun. Kuuma ja kuiva kesä. Männyt tuoksuivat ja linnut lauloivat kuin heikkopäiset. Pojat olivat välillä kastelleet kenttää, mutta se pölisi kahta kauheammin. Pelaajat olivat kuin sumuverhon takana, pallosta puhumattakaan.

 ‑ Irmeli! Hei Irmeli! Mikset ottanut koppia? Sehän tuli ihan kohti.

   Harmistuneena ja hiukan nolonakin neitonen vilkuili ympärilleen. Tosiaan, tuolla se pallo kieri katajapensaaseen. Miten se noin pääsi luiskahtamaan.

 ‑ En huomannut, kun aurinko häikäisi, puolusteli Irmeli heittäessään pallon kolmospesälle, sillä sen pidemmälle hän ei olisi jaksanutkaan tässä helteessä. ‑ Joko on meidän vuoro päästä sisälle?

   He pelasivat Valton kanssa samalla puolella, useimmiten. Sai edes lyöntivuoroa odotellessaan nauttia miehen läsnäolosta. Voi surkeus, siihen se sitten jäikin, vaikka tämä oli asunut heidän pienessä kirkonkylässään jo kaksi vuotta. Häneen oli mahdotonta saada syvällisempää kontaktia.

 ‑ On se Valto niin kovin nuorikin sinulle, oli Helena lohdutellut, kun ystävätär huokaili sydänsurujaan.

 ‑ Miten niin nuori? Tuskin neljää vuotta ikäeroa, oli Irmeli puuskahtanut harmistuneena. ‑ Se ei ole syy eikä mikään.

 ‑ Ei tietysti myöhemmin, mutta tällä hetkellä Valto on vasta poikanen, vaikka onkin jo käynyt armeijan. Se on niin kovin lapsellisen oloinen. Leikkii ja flirttailee ja etsii vasta itseään.

 ‑ Osaatpa sinä puhua viisaasti, oli Irmeli puhissut ärtyneenä. ‑ Ei kaksikymmentäviisivuotiaskaan mikään ikäloppu ole.

 ‑ Ei, ei, älä nyt suutu. Kaikkihan Valtoa yrittävät, mutta ei siitä sen vakavampaa tule. Hauska seuramies ja komea, vaikka onkin niin lyhyt.

 ‑ Pari senttiä minua lyhyempi. Mitä se haittaa. Käytän matalakorkoisia kenkiä. Hänellä on kuitenkin niin miehekkäät kasvot ja pehmeästi kihartuva tukka ja hauskasti hymyilevät silmät ja todellinen urheilijan vartalo.

 ‑ Joo, joo, jaloista se johtuu. Mielestäni hänellä on liian lyhyet reidet. Kaikki muu on kyllä kohdallaan. Kun hän istuu, hän on ihan normaalin kokoinen.

 ‑ Irmeli! Irmeliii! Mikä sua vaivaa? Taas se pallo meni pusikkoon.

   Tyttö sukelsi keltaisen kiusanhengen perään ja puuhasi pensaikossa niin kauan, että Hilkka tuli apuun.

 ‑ Hukkuiko se? Onko sulta pallo hukassa?

   Hilkka hymyili hieman ilkikurisesti. Tiesihän hän, kuinka pihkassa Irmeli oli Valtoon. Ihan säälitti.

 ‑ Tulkaa jo sieltä. Meidän vuoro olla sisällä.

   Irmeli tunki itsensä Anteron ja Valton väliin. Ei hievahtanutkaan, vaikka Siljakin havitteli samaa sijaa.

 ‑ On tämäkin aikuisten hommaa, ähisi Kauko. ‑ En totisesti ravaisi täällä pikkupoikien peleissä, jollei tuo Valto olisi koko ajan pakottamassa meitä mukaan.

   Se oli todella totta. Valto oli kaiken keskipiste ja alkuunpanija. Hän harrasti useita lajeja. Hän juoksi, hyppäsi, paini ja pelasi mitä vaan. Innosti toisiakin samaan. Kylän pikkulapset kadehtivat heiltä tätä kenttää, mutta Valtopa piti puolensa. Harva se ilta heillä oli peli menossa.

   Muut lintsasivat, mutta Valto ja Irmeli olivat aina paikalla. Nuhassa ja flunssassakin. Yhtään iltaa Irmeli ei halunnut jättää väliin.

 ‑ Tarkkaa palloa, Irmeli! huusivat muut, mutta tyttöpä tarkkasi Valtoa. Seuranta oli niin tiivistä, että muutkin sen huomasivat.

   Ei tosin ihailun kohde itse. Tai mistä sen niin varmasti tiesi. Valto oli tottunut ihailuun ja palvontaan. Hänestä piti myös vanhempi väki. Kaupassa, jossa mies oli myymässä, häntä kehuivat sekä kauppias että asiakkaat. Myyjä oli iloinen ja ystävällinen. Palvelualtis ja huomaavainen. Aivan Irmelin sydämeen koski, kun tuo kaveri oli hänelle niin mieleen.

   Lähes joka päivä Irmeli teki asiaa kauppaan tai edes vieressä olevaan pankkiin. Valto oli kohtelias ja rupatteli niitä näitä, mutta samanlaista se oli muittenkin kanssa. Jopa 85‑vuotiasta, puolisokeaa Kaisaa hän talutteli, kantoi tämän kasseja ja avasi oven kumarrellen kuin kuningattarelle.

 ‑ Sinusta tulee hyvä liikemies, kehuskeli kauppias. ‑ Voisit hankkia itsellesi lisäkoulutusta. Ties vaikka joskus olisit johtajana jossakin firmassa.

 ‑ Siitä olen haaveillutkin, myönsi nuorukainen. ‑ Haeskelen parasta aikaa paikkaa Helsingistä, ja siinä ohessa voisin käydä joitakin kursseja.

 ‑ Hienoa poika, minulta saat loistavat suositukset.

   Elettiin sodanjälkeistä aikaa,  yritteliäisyyden aikakautta. Myös Irmelillä oli unelmia, muitakin kuin Valto. Häntä kiinnosti ruuanlaitto. Ehkä johonkin kotitalousoppilaitokseen. Tällä hetkellä hänen työpaikkansa oli pienessä ruokalapahasessa kylän laitamilla.

 ‑ Irmeli! Sun vuoros lyödä. Älä nuku. Miksi sitten pelaat, kun et ole tippaakaan kiinnostunut? Oletko liian vanha ja hidas tähän peliin? Oletko...?

 ‑ Lyö vaan, älä välitä Siljan puheista, kuiskasi Antero. - Minä syötän ihan helpon. Katso palloa.

   Tarpeellinen kehotus, sillä Irmeli tietenkin katseli aivan  muualle. Etsi silmillään Valtoa, joka kuherteli Annikin kanssa. Päässä tykytti kiukku ja mielipaha. Totisesti, nyt on osuttava palloon.

   Ensimmäinen huti. Toinenkin oli huti. Löi monta sekuntia liian myöhään.

 ‑ Aikasytytys, kiljui joku nuorista miehistä. ‑ Yritä edes. Pane herätyskello soimaan.

 ‑ Rauhallisesti vain, kuului sointuva miehen ääni. ‑ Kyllä sinä osut. Osuithan viime viikollakin.

   Kaikkien muiden suusta se olisi ollut kitkerää pilkkaa, mutta ei Valton. Hän oli niin perin juurin kiltti ja myötätuntoinen.

   Posket hehkuen ja sydän hypähdellen Irmeli vei mailan olkapäälleen. Antero syötti ja Irmeli vetäisi oikein hartiavoimin. Hän pyörähti melkein ympäri, horjahti pahasti ja tuijotti tulosta. Palloon ei ollut osunut. Se lepäsi kaikessa rauhassa maan tomussa.

 ‑ Olit vähällä osua Anteroon. Pöljäkö sä olet?

   Nuoret pelaajat kinastelivat, syyttelivät toisiaan ja olosuhteita ja menosivat aikansa. Hiki valui ja pöly lensi. Myös maantieltä ohiajavan maitoauton nostattamana. Yskimistä ja kakistelua. Joku jo mutisi, että kannattaako täällä joka päivä ravata. Ei heistä mitään Suomen mestareita tule. Ottelu naapurikylän nuoria vastaan oli alkukesästä päätynyt häpeälliseen tappioon.

 ‑ Nyt on ainakin päästävä uimaan, murisi Sulo. ‑ Tulkaa tytöt.

 ‑ Ei vielä, pelihän on kesken, hätääntyi Valto, joka huomasi hallitsijan otteensa herpaantuvan. ‑ Pelataan sentään tämä vuoro ja sitten joukolla uimaan.  

   Hikeä pyyhkien ja mumisten pelaajat asettuivat jälleen paikoilleen. Irmeli jäi seisomaan lähelle Valtoa, joka oli vuorossa. Antero otti pallon ja silmäili kyllästyneenä kentällä seisovia. Vajaa joukkue kuten aina. Sitten hän tutki verryttelypuvun polvessa olevaa repeämää. Se oli tullut, kun hän oli uljaasti heittäytynyt maahan mahalleen ehtiäkseen kakkospesälle. Turhaa oli ollut, koska ei ollut ehtinyt. Uusi puku, mikä harmi.

 ‑ Syötätkö vielä tänä päivänä? huuteli Sulo. ‑ Mestaripelaaja Valto vuorossa. Mestari vähän kaikessa.

   Naurua ja hihitystä. Valto katseli taakseen, yritti iskeä silmää tytöille. Röyhisti rintaansa ja oli veikeä ja velmuileva. Tytöt kikattivat, mutta Sulo karjui:

 ‑ Mä ainakin lähden, jollet jo lyö. Näytä sitä hiivatin taitoasi.

   Kaikki tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä, kuten suurilla onnettomuuksilla on tapana tehdä.

   Antero syötti, mutta kääntyi jostakin kummasta syystä etukumaraan. Tutkiko taas sitä polveaan? Valto vetäisi olan takaa. Tulossa oli se tarkka ja voimakas laakalyönti, josta hän oli jo kuuluisa naapuripitäjässäkin. Suora ja ehdoton ja luja. Sitä ei kukaan tohtinut pysäyttää edes räpylä kädessä.

   Nyt se osui Anteron päähän, heti korvan taakse. Syöttäjä lysähti maahan ja pallo vieri voimattomana kanervikkoon. Hiljaisuus, kauhu ja sitten pelästyneitä huutoja.

 ‑ Voi Antero. miten siinä noin kävi? Sattuiko pahasti? Hakekaa auto. Siitähän tulee verta. Auttakaa. Hakekaa apua.

   Nuoret yrittivät parhaansa, mutta hämminki ja pelko olivat niin suuria, että tulosta ei tahtonut syntyä. Silloin Irmeli otti ohjat käsiinsä. Siihen oli varmasti monta syytä, mutta huoli siitä, että Valto joutuisi mahdollisesti tappajan rooliin, oli varmaankin se tehokkain  käyttövoima Irmelin vastaisille toimille seuraavien viikkojen ajan.

   Tyttö kumartui loukkaantuneen puoleen, auttoi tämän mukavampaan asentoon, aukoi kaulusta, pyysi pyyheliinaa ja yritti tyrehdyttää verenvuotoa. Hän käski tuoda auton ja määräsi jonkun soittamaan naapuritalosta sairaalaan, jotta siellä osattaisiin olla valmiina.

   Joku kaveri toi auton, Antero nostettiin varovaisesti siihen ja Irmeli istui päättäväisenä hänen viereensä. Valto kompuroi mukaan. Hän oli aivan tönkissä. Kalpea ja hiljainen.

   Alkoivat pitkät ja hermoja rassaavat odotuksen päivät. Paha aivotärähdys ja ehkä muutakin vammaa. Antero käytettiin välillä kaupungin sairaalassa. Toipumista lupailtiin, mutta millainen olisi toimintakyky myöhemmin? Miellyttävä, ahkera poika. Vanhempiensa ainoa.

   Yksi asia oli ollut Anteron puolella tuossa turmaniskussa. Varma ja ketterä Valto oli jostakin syystä myös horjahtanut. Myöhemmin hän kertoi, että hänestä oli tuntunut, että hän astui kipeästi terävän kiven päälle, ja siitä syystä lyönnissä ei ollut tavallista tulivoimaa. Se oli sittenkin huterompi ja hapuilevampi. Maila oli ollut luistaa pois hänen hikisistä käsistään.

   Irmeli ja Valto kävivät joka päivä sairaalassa. Mies oli vaitonainen, ja tyttö rupatteli. Niin paljon kuin hän suri Anteron kohtaloa, yhtä paljon hän salaa iloitsi tästä uudesta, orastavasta suhteesta rakastettuunsa. Lääkärit, Anteron vanhemmat ja Valto muitten mukana ylistivät Irmelin  nopeata ja tehokasta toimintaa.

 ‑ Ihailen sinua, Irmeli, kun osasit menetellä juuri oikein. Sinä olet näppärä ja järkevä tyttö. Sinusta pitäisi tulla sairaanhoitaja. Kiitos.

   Valton sanat olivat kuin hunajaa tytön kaihoavalle sydämelle. Ehkä sittenkin?

   Antero alkoi parantua hyvää vauhtia. Mitään pysyvää aivovammaa ei nähtävästi jäänyt tuosta kohtalokkaasta laakalyönnistä. Irmeliä sen sijaan kohtasi uusi isku. Valto kertoi saaneensa työpaikan pääkaupungista. Kurssikin oli jo tähtäimessä. Mies vaikutti helpottuneelta, suorastaan hilpeältä.

 ‑ Koska lähdet? kysyi Irmeli apeana.

 ‑ Ensi viikolla. Odottelin vain niin kauan, että tiedän miten Anterolle käy. Pidän tietysti yhteyttä tänne.

 ‑ Minuunko?

 ‑ Ai, en tullut ajatelleeksi. Tietysti Anteroon ja hänen perheeseensä. Hehän asiat lähinnä tietävät.

 ‑ Entä vanhempasi?

 ‑ He asuvat naapurikylässä. Ei minulla tänne päin ole mitään siteitä.

 ‑ Voisit sinä minuakin käydä helssaamassa, koska...

 ‑ Tässä talossahan sinä asut. Kiitokset kaikesta. En ikinä unohda apuasi ja tukeasi.

   Valto tarttui Irmelin käteen, puristi sitä reippaasti ja hymyili hurmaavaan tapaansa. Sitten hän kääntyi kävelemään kylälle. Iloisesti vihellellen.  

 ‑ Hei Valto, emmekö voisi...?

 ‑ Heissan, huudahti poika ja tuskin vilkaisi taakseen. Huiskautti sentään kättään.

   Irmeli ei tahtonut millään toipua tästä laakista. Vaivihkaa hän uteli muilta tytöiltä, olisiko heillä jotakin kontaktia Valtoon. Ei tuntunut olevan, eivät ainakaan kertoneet. He vain nauroivat ja kiusoittelivat.

 ‑ Unohda koko Valto. Kiva kaveri, mutta sellainen huoleton hurmuri. Ole iloinen, että Antero sittenkin paranee. Muutoin meille kaikille olisi tästä kesästä jäänyt karmeat muistot.

   Karmeita ne muistot olivat näinkin. Irmeli oli sisukas nainen. Hän keksi sata tekosyytä ottaa yhteyttä Valtoon. Hän soitti puhelimella. Useimmiten mies ei ollut kotona. Pari kertaa hän vastasi ja oli mahdottoman hämmästynyt pelikaverinsa soitosta.

 ‑ Ei kai Anterolle kuulu huonompaa?

 ‑ Ei, ei. hän voi hyvin, mutta ajattelin, että olisi kivaa kuulla ääntäsi.

 ‑ Nythän sen kuulit, tokaisi Valto leikkisästi. ‑ Miten itse jakselet?

 ‑ Ihan hyvin. Aiotko vielä käydä katsomassa Anteroa?

 ‑ Enpä taida. Ei ole mitään syytä enää.

 ‑ Entä kylälle? Olihan sinulla paljon ystäviä.

 ‑ No jaa, kivoja pelikavereita, ei muuta.

 ‑ Entä kauppiaan perheeseen? Hehän olivat kovin mieltyneitä reippaaseen myyjäänsä.

 ‑Joopa joo, mutta se on ollutta ja mennyttä. Kauppias antoi upean työtodistuksen. Lähetän heille tietenkin joulukortin.

   Ja niin edelleen. Sitten Valto kohteliaasti, mutta jotensakin vaivaantuneena ryhtyi hyvästelemään, toivotti hyvää jatkoa ja lähetteli terveisiä kaikille. Siljan mainitsi oikein erikseen.

   Mustasukkaisuus pisteli jo rinnassa. Eipä silti, sillä tyttö olisi ollut mustankipeä jopa sille puolisokealle Kaisalle, sille höppänälle. Onko mies vain niin ujo ja hidas ilmaisemaan tunteitaan? Ehkä sittenkin?

   Irmeli tarkasteli itseään peilistä. Tuli tyytymättömäksi. Hän oli aina ollut ihan mukavan näköinen nuori nainen. Tumma runsas tukka sykeröllä. Viime aikoina hän oli käyttänyt poninhäntää, koska se nuorensi. Harmaansiniset mietiskelevät silmät. Pieni kauneuspilkku suupielessä. Joku oli kysynytkin, oliko se aito. Se sijaitsi niin mehevästi pehmeän punaisen alahuulen tuntumassa.

   Tyttö katseli arvostelevasti vartaloaan. Ei hullumpi, vaikka kesän jälkeen olikin tullut muutama kilo lisää. Ei liikuntaa, vaan sen sijaan runsasta syömistä tähän riuduttavaan suruun. Mikään ei huvittanut. Kaikki energia kului suunnitteluun. Miten saisi Valtoon yhteyttä?

   Sulo ja yksi muukin kaveri pyysi häntä joskus ulos.

 ‑ Johan sinä homehdut tänne kopperoosi. Et kai vain ole sairas?

   Irmeli valehteli silmät kirkkaina voivansa erinomaisesti. Oli vain niin paljon töitä baarissa. Myöhään iltaan. Se väsytti.

 ‑ Oletko hakenut johonkin opiskelupaikkaan?

 ‑ Olen yrittänyt Hesaan, mutta ei ole tärpännyt.

 ‑ Oletko koettanut muualle?

 ‑ No joo.

   Irmeli vaihtoi puheenaihetta. Ei häntä huvittanut hakea muualle. Ylettömän kaukana Valtosta. Sitten hän teki päätöksen. Hän kirjoittaisi Valtolle. Oli jo huhtikuu ja uusi kesä tulossa. Niin yksinäinen ja lohduton.

   Varovainen, tunnusteleva kirje, jossa vihjaistiin, että hänkin on tulossa opiskelemaan. Hämmästynyt vastaus. Rivien välistä kuulsi, että Valto tuskin muisti häntä. Oli kuulemma kauheasti töitä. Opinnot menivät hyvin ja yksityiselämääkin täytyi viettää. Nuori mies.

   Irmeli oli riemuissaan vastauksesta. Tosin se oli lyhyt. Tarkkaan laskien kuusi riviä. Alkutervehdyksenä oli: "Hei Irmeli!!" ja alla luki: "Hei sitten ja terveisiä".      

   Ei siitä olisi kannattanut niin ylettömästi innostua, mutta neitonen oli haltioissaan. Tästä se ura urkenisi. Kohtuullisen harkinta‑ajan eli neljän päivän kuluttua hän lähetti toisen kirjeen, joka jostakin syystä oli venynyt nelisivuiseksi. Tiuhaa käsialaa ja kiihkeällä kädellä. Hän aikoi ensin lyhentää sitä, mutta antoi sitten olla.

   Kuumia tunteitaan hän oli välttänyt ilmaisemasta. Pientä ikävää ja mukavia muistoja ihanista peli‑illoista. Anteron voinnista sopivasti. Omatunto kaiversi, koska hän vastoin parempaa tietoaan kertoi olevansa huolestunut tämän terveydentilasta. Entinen pelikaveri oli kuulemma usein aika väsynyt. Ettei vain johtunut siitä päävammasta? Ehkä tuo informaatio saisi Valton pistäytymään katsomassa.

   Kuukauden kuluttua tuli lyhyt vastaus. Kolme riviä. Valto kertoi saaneensa Anterolta tarkempia tietoja. Nuori mies oli terve ja reipas. Seurusteli.

   Sisukas naiskosija jatkoi ja jatkoi. Hän ei voinut muuta. Hän oli jo kolme vuotta satsannut tähän suhteeseen. Ei nyt voinut antaa periksi. Kirjeenvaihto jatkui. Irmeliltä peräkanaa neljä kirjettä, koska ei minkäänlaista reagointia sulhon taholta. Sitten Valtolta niukka ja viileä vastaus. Paljon työtä ja muuta. Sitten taas puolitusinaa pitkiä kirjeitä Irmelin puolelta. Lopulta ei tullut enää mitään vastausta.

   Irmeli odotti kaksi kuukautta. Joulu lähestyi. Silloin hän soitti Valtolle. Tämä vastasi ihme kyllä. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin poika tajusi, kenestä oli kysymys. Ettei vain ole ruvennut juomaan, kun on noin tokkurainen.

 ‑ Heräsin juuri, puolusteli mies. ‑ Kun tuli valvottua, kun...

 ‑ Aion tulla jouluostoksille pääkaupunkiin, lateli Irmeli kiireesti, koska hänellä oli jotenkin sellainen tunne, että puhelu saattoi katketa hyvin lyhyeen. Oli kummia taustaääniä. Ehkä sittenkin radio.

 ‑ Jaaha. Onko sinulla täällä sukulaisia?

 ‑ On, täti, keksi Irmeli. ‑ Tapaan häntä samalla, mutta emmekö voisi...?

 ‑ Anteeksi, mutta täytyy lähteä töihin. Nämä pitkät matkat suurkaupungissa. Kiva kun soitit. Hei.

 ‑ Valto, minä...

   Vaikea sitä on uskoa, mutta tuon puhelun jälkeen Irmeli istui kolme tuntia hievahtamatta paikallaan. Hän oli yhtä kuolonkankea kuin Valto oli ollut sen pelikentällä tapahtuneen laakalyöntinsä jälkeen. Koko ruumis oli tunnoton ja jäässä. Sydän eniten.

   Puhelin soi ja suunnattoman nopeasti Irmeli nosti kuulokkeen.

. Jos se on...

 ‑ Hei minä täällä, Helena. Lähtisitkö elokuviin kuudelta?

 ‑ Voi hiisi.

 ‑ Sinäkö Irmeli?

 ‑ Joo, minä täällä.

 ‑ Soitinko sopimattomaan aikaan?

 ‑ Olen hieman nuhainen, niiskutteli tyttö vastaustaan. Ehkä joskus toiste, hei.

   Helena soitti vielä toisenkin kerran. Ehdotti, että tulee käymään, jos ystävättärelle on tapahtunut jotakin ikävää. Auttaisi ja rohkaisisi. Irmeli torjui ja kielteli. Hän halusi olla yksin.

 ‑ Jos se on taas se onneton Valto, minä suutun. Höhläkö sinä olet? Tapaamisestanne on jo kaksi vuotta ja sinä olet kuin hylätty morsian.

 ‑ Vuosi ja kolme kuukautta, korjasi Irmeli. ‑ Älä sinä halveksi minun tunteitani. Tämä on suurta rakkautta. Itse et ole kokenut mitään, ronkeli. En siedä sellaisia ihmisiä, jotka vähättelevät minun tuskiani ja surujani.

   Sen jälkeen Irmeli paiskasi puhelimen kiinni. Suuttukoon.  

   Seuraava toimenpide olikin junalippujen tilaaminen.

   Alkoi Helsingin kausi. Irmeli hankki vaatimattoman työpaikan ja vielä vaatimattomamman asunnon. Valton vastaan pyristelystä huolimatta he tapasivat harvakseltaan. Uskollisesta pelikaverista oli melkoista apua nuorelle miehelle, jonka tyttöystävä oli juuri muuttanut toisen miehen luokse. Pyykit, leipomukset, herkulliset ruuat ja asiantuntemus vaateostoksilla avasivat oven uuteen tuttavuuteen.

   Mikäs siinä, jos Irmeli nautti toisen palvelemisesta. Eihän Valto ollut luvannut mitään. Hän pystyi säilyttämään itsellään sentään muutamien päivien hengähdystaukoja, jotta ehti hoitaa muut, ne tärkeämmät ihmissuhteensa.

   Toinenkin naissuhde meni mönkään. Valto alkoi huolestua. Oliko hänessä jotakin vikaa? Työssä hän menestyi. Lisäksi hän oli sangen hyvillä arvosanoilla suorittanut kaksi kurssia. Hänelle luvattiin johtajan paikkaa eräässä haarakonttorissa toisella puolella Suomea. Palkka nousisi huomattavasti. Hän pääsisi itsenäisesti näyttämään kyntensä liikemiehenä.

   Vieras paikkakunta ei huolestuttanut. Valto tutustui helposti ihmisiin. Myös naisiin. Johtaja oli vihjaillut, että hänestä olisi mukava, jos Valto pikkuhiljaa vakiintuisi, menisi naimisiin ja perustaisi perheen. Hän joutuisi uudessa toimessaan usein edustamaan firmaa ja toimimaan isäntänä suurissakin tilaisuuksissa.

   Pelkkä hienovarainen vihjaus, mutta Valto päätti ottaa onkeensa. Ne kaksi tyttöystävää olivat jo olleet koekaniineina. Harmi vain, että kävi näin köpelösti. Täytyy ruveta katselemaan uutta vai jättäisikö metsästyksen sinne uudelle paikkakunnalle? Tai, olihan se eräs siellä kirkonkylässä. Täytyypä ottaa yhteyttä.

   Taas oli kesä tulossa. Irmeli oli kauhuissaan miehen muuttopuuhista. Hän käytti kaiken aikansa ja voimansa tämän passaamiseen. Otti työstäkin vapaata voidakseen antautua rakastetulleen. Se olikin ainoa antautuminen, johon oli päästy. Valto ei osoittanut mitään lähentelemisen merkkejä.

   Irmeli oli onneton ja vaati viimein jo selitystä.

 ‑ Olenko sinusta niin vastenmielinen?

 ‑ Ei toki, olet hauskannäköinen nainen, mutta en halua käyttää sinua hyväksi. Teet jo niin valtavan paljon puolestani, kun kokkaat ja...

   Irmeli purskahti itkuun ja syöksyi kadulle viilentämään kuohuvia tunteitaan. Hän oli yöpynytkin miehen luona, kun oli väittänyt, että niin myöhään ei enää mene bussia. Ei mitään. Pitäisikö luovuttaa? Ei totisesti, ei nyt enää. Kuinka monta vuotta oli jo huvennut tässä roikkumisessa? Hirvitti laskeakin. Samoin omia syntymäpäiviään.

   Valto puhui puhelimessa. Nähtävästi hänestä, koska vaimensi ääntään.

 ‑ Juu, käy Irmeli täällä usein...Ei asu, ei toki...Hah hah, ei nyt sentään...Luulottelet turhia...Se on ennemminkin kuin hyvä toveri, sisar tai sellaista...Laittaa hiton hyvää ruokaa...Taitaa ollakin serkku, kun on naapurikylästä...Älä naurata...Lähdetkö sinne otteluun vai et?

   Kaksi tervettä nuorta ihmistä asumassa samassa pienessä yksiössä. Alkoi tapahtua kaikenlaista. Irmeli oli riemuissaan, Valto sen sijaan kohteliaan kiitollinen.

 ‑ Kiitokset sinulle kaikesta, Irmeli. Laitat niin hyvää ruokaa ja pidät kotini erinomaisessa kunnossa ja lohduttelet minua yksinäistä poikamiestä muutenkin, ihan mukavasti.

   Valto hymyili hämillään, mutta Irmeli alkoi huolestua. Jokin klikkasi tässä rakkaussuhteessa. Ei toki sanonut KLIK vaan tökki. Mikä tässä enää auttaisi?

   Kaksi tervettä nuorta koisimassa samalla sohvalla. Irmeli huomasi, että hän oli raskaana. Vai oliko, kun oli niitä huolia ja jännityksen aiheita kilokaupalla. Jos hän vain muuten oli muuttunut niin epäsäännölliseksi.

   Tyttö ei aikaillut. Nyt jos koskaan. Hän kertoi Valtolle tulevasta perhetapahtumasta. Ehkä töksäytti liian äkkiä, koska mieheltä meni omenapiirakan muru väärään kurkkuun. Punoitti ja näytti tukehtuvan. Hellästi tuleva äiti taputteli tulevaa isää selkään, ja kohtaus meni sentään ohi.

 ‑ Oletko ihan varma, ähisi mies, kun hän jälleen pystyi jotakin sanomaan. ‑ Jos olet erehtynyt. Koska se syntyy?

 ‑ Olen itse asiassa aivan varma. Siihen on vielä monta kuukautta. Ehkä joskus joulun jälkeen.

 ‑ Minunhan pitää jo syksyllä muuttaa sinne Karvasvedelle. uusi paikka ja kaikki. Miten pärjäät täällä? Ai niin, onhan sinulla se täti.

   Irmeli mietti pari sekuntia, ennen kuin muisti tuon aavetädin.

 ‑ Hän on jo kuollut, nyyhkäisi Irmeli. ‑ Ei hänestä ole apua. Voi voi.

 ‑ Kävitkö hänen hautajaisissaan? En minä vaan huomannut.

   Oliko Valto hiukan ivallinen? Tuskin niin kiltti mies.

 ‑ Odotetaan ja katsotaan, onko se varmaa. Ehkä voisit matkustaa vanhempiesi kotiin. Totta kai minä maksan vauvasta, vaikka on minulla aika tiukkaa, kun meillä on ollut jo kahden hengen menot muutenkin.

   Nuori lähes aviopari oli ostoksilla suuressa tavaratalossa. Valto tarvitsi edustavampia vaatteita, ja makutuomarin piti lähteä mukaan. Mies oli pitkästä aikaa riehakkaan huolettomalla tuulella, sillä Irmelin raskaus oli todella rasittanut ja painanut häntä.

   Aamulla firman toimitusjohtaja oli kutsunut hänet luokseen ja selostanut uutta toimenkuvaa. Hän kertoi myös suuresta, hienosta huoneistosta keskellä kaupunkia. Se oli varattu nuorelle johtajalle, ja hänen mahdolliselle perheelleen. Monta huonetta. Kyllä niistä lastenkamarikin löytyisi.

 ‑ Jos vain olisi nuorikko jo katsottuna, myhäili johtaja.

 ‑ Kyllä se hoituu. On jo kiikarissa, vastaili Valto rehvakkaana.

   Surumielinen ilme oli käväissyt nuoren miehen sinisissä silmissä, kun hän muisteli niitä tapaamisiaan sen entisen pelikaverin kanssa. Kaikki oli ollut ihmeellistä, mutta nyt tyttö oli ilmoittanut, että hän oli mennyt kihloihin toisen kanssa.

   Valto oli kummastellut syytä, mutta tyttö kertoi, ettei hän riistä lapselta sen isää. Irmeli oli lörpötellyt asioistaan jollekin ystävättärelleen, ja siitä se lähti. Juoru, joka surmasi Valton lupaavan suhteen. Isku oli ollut kova.

   Lupaus upeasta huoneistosta oli suuresti lohduttanut Valtoa. Hän kertoi siitä Irmelillekin. He seisoivat juuri liukuportaissa, ja asetelma oli hieman oudon tyylinen. Irmeli seisoi alemmalla portaalla ja katseli pää kenossa sulhastaan.

   Valto seisoi kolme rappua korkeammalla selin menosuuntaan ja selosti aamun tapahtumia alaspäin tarkkaavaiselle kuulijalleen. Kuin todella alaiselle, alemmalla portaalla seisovalle. Romeo ja Julia, mutta väärinpäin asemoituna. Kosija ylhäällä parvekkeella, ylivoimaisena ja itsevarmana. Silti ikävä ja tuska raastoivat mieltä. Samantekevää kuka, jollei kerran se oikea.

 ‑ Muutan siis ensi kuussa Karvasvedelle. Voisitko lähteä mukaan?

 ‑ Ilman vihkimistäkö?

 ‑ Pakko sitä on vihille mennä, koska uusi paikkakunta, työ ja ihmiset. Eivät ne susiparia hyvällä katsoisi. Se olisi huono alku jo heti kättelyssä. Sopiiko sinulle, että meidät vihitään ylihuomenna? Ei sentään, silloin minulla on liikematka Riihimäelle. Entä perjantaina?

 ‑ Kirkossako?

 ‑ Miten niin? Ei tässä kerkiä suuria häitä järjestää. Seurakunnan virastossa, jollet tyydy siviilivihkimiseen.

 ‑ Entä hääjuhlat, puvut, sukulaiset ja kaikki? Irmeli kuiskasi itku kurkussa. ‑ Miksei meitä voitaisi vihkiä siellä kotikylässäni?

 ‑ Ei ikinä, huusi Valto. ‑ Ei siellä ainakaan. Pitkä matka ja kallista.

   Valto rupesi suostuttelemaan ja lepyttelemään morsiantaan. Lupasi mahtavan häämatkan sitten myöhemmin. Irmeli oli toisaalta iloinen. Tätähän hän oli koko ajan jahdannut. Vai oliko? Ainakin lapsen kannalta kaikki sujui hyvin. Huojentuneena hän hymyili Valtolle.

 ‑ Olkoon sitten. Pääasia, että saamme olla yhdessä. Ihanaa muuttaa kanssasi sinne uuteen kaupunkiin.

   Valtokin hymyili, aavistuksen verran surumielisesti.

   Nuori pari muutti Karvasvedelle. Valto uppoutui työhönsä ja Irmeli vauvan vaatteisiin. Jokin arvelutti. Oliko kaikki sittenkään hyvin?

   Aavistukset kävivät toteen ikävällä tavalla. Valto oli matkoilla, kun vaimo joutui kiireellä lähtemään sairaalaan. Keskenmeno. Nopeasti ohi. Kuin unta. Sellaisena Valtokin tapausta piti. Hän jopa kysäisi:

 ‑ Olitko ihan oikeasti raskaana? Jos se oli jotakin muuta hämminkiä. Kumpi se oli?

 ‑ En tiedä. En kysynyt, se oli niin kamalaa. On niin tyhjä olo.

 ‑ Arvaapas kuinka tyhjältä minusta tuntuu, tokaisi Valto. ‑ Tyhjän takia jouduin tähän, sillä minä en olisi…, en ikipäivinä, jos olisin tiennyt miten käy. Minä olen kuin tyhjän päällä.

   Mies lähti ulos, käväisi myöhemmin hakemassa vaatteensa ja sanoi lähtevänsä pitkälle matkalle.

 ‑ Kunnossahan sinä jo olet. Et sinä minua tarvitse. Totta kai olen pahoillani lapsesta, mutta täytyy katsoa eteenpäin. Koeta hoitaa itseäsi, en viivy kauan. Soitellaan.

   Mennä kitkutettiin pari vuotta. Valto hankki vaimolleen työpaikan tuttavan kauppaa. Jotakin hommaa, ettei vain kotona istu ja mökötä. Irmeli oli ehdotellut toista lasta, mutta mies ei ollut innostunut. Kiireitä ja muuta. Hän oli melkein aina matkoilla. Menestyi ja suorastaan kukoisti. Säteili. Eräänä iltana matkoilta palattuaan hän muina miehinä tokaisi:

 ‑ Jollet ole kiinnostunut nykyisestä hommastasi, voisin järjestää sinulle paikan joko Helsingistä tai muualta. On minulla suhteita.  

 ‑ Mitä ihmettä sinä tarkoitat? Muuttaisitko itsekin muualle?

 ‑ En minä, en nyt sentään minä. Olen aivan tyytyväinen nykytilanteeseen. Ajattelin vain.

 ‑ Haluatko päästä minusta eroon? Mehän olemme naimisissa.

 ‑ Emme oikeasti, tiedäthän sinä sen. Jollei sitä kohtalokasta laakalyöntiä olisi ollut, emme olisi lähemmin tutustuneet emmekä olisi nyt tässä ansassa.

   He erosivat. sopuisasti, tai Valto oli sopuisa. Hän oli niin onnellinen, että antoi avioerossa ylimääräisiäkin tavaroita vaimolleen. Noin niin kuin lahjaksi hyvästä pelikaveruudesta.

   Vaimo itki ja riiteli, mutta kohtuudella, koska hän ei jaksanut enää taistella. Turta ja väsynyt ja pettynyt. Myös petetty, sillä vajaan kahden vuoden kuluttua Valto ja se pesäpallokaveri vihittiin siellä Irmelin kotikylällä. Ex‑vaimo ei mennyt häihin, vaikka oli kutsuttu. Hänen tätinsä oli sairaana.

   Irmeli oli muuttanut Helsinkiin, ja Valto ja hänen uusi vaimonsa Silja asettuivat taloksi Karvasvedelle siihen kauniiseen entiseen kotiin.

RATIKKARIEHA

1. Hakaniemen tori

   Katri astui raitiovaunuun suurelta torilta. Vaikka hänen kotinsa ei sijainnutkaan aivan lähistöllä, hänelle oli tullut tavaksi käydä täällä ostoksilla sekä vilkaista samalla, mitä herkkuja kauppahallissa olisi tarjolla. Hyvät valikoimat ja vanhat tutut myyjät. Todella vanhat, koska tiskin takana saattoi seistä lihakauppiaita jopa kolmesta sukupolvesta.

   Kasseineen ja pusseineen hän kaivautui asemiinsa vaunun keskivaiheille, jotta pääsisi vaivattomammin vyörymään ulos kamojensa kanssa. Istumapaikkakin hänelle löytyi, kun joku hajamielinen papparainen viime tingassa hoksasi, että tässäpä oli sittenkin jäätävä pois kyydistä.

   Nainen seurasi katseellaan uutta kuskia, kun tämä sukelsi näkyviin metron lasikatoksen alta, jossa hän oli pitänyt sadetta ja ollut suojassa jäätävältä viimalta. Vaihto kävi sutjakkaasti ja tottuneesti. Entinen ajaja ulos, lyhyt moikkaus, ja toinen jo astui remmiin. Hetken aikaa kolisteli porttiaan ja rahalaukkuaan, silmäili takapeiliään ja niin hän jo starttasi, ennen kuin oli kunnolla edes istuutunut.        

   Rutiinia, sitä tarvittiin joka hommassa. Jopa siinä, että sai kaikki nyssykkänsä mahtumaan syliin taikka jalkoihin. Etteivät olisi kenenkään tiellä. Kenellekään haitaksi. Jos osasi olla hiljaa kuin jänis piilossaan, pärjäsi varsin hyvin tässä petojen maailmassa. Ei ollut pakko ulvoa toisten mukana. Piti suunsa kiinni ja tarkkaili tilannetta. Mikäs näin päiväsaikaan oli ollessa suurkaupungissakaan, mutta öisin ei yksinäinen naisihminen ollut kovin halukas seikkailemaan rauhattomilla kaduilla tai ärtyisiä ja riitaa haastavia humalaisia kuljettavassa ratikassa.

   Nainen syventyi ihailemaan kukkaistutuksia suuren puiston edustalla. Vielä ne jaksoivat kukkia, purppuranpunaiset, tummat ruusut, vaikka talvi oli tulossa. Vai olivatko ne jäätyneet varsiinsa? Pakastettuja ruusuja. Pakastettua rakkautta.

   Epätasaisesti nytkähdellen lähestyttiin jo rautatieasemaa, ja vakavailmeiset kansalaiset alkoivat töniä toisiaan ja hätäisesti pyrkiä ulos. Jotkut nuoremmat tungeksijat mutisivat sentään anteeksipyyntöjä yhteen puristettujen hampaittensa lomasta. Eräs tallasi Katrinkin kassille. Ei onneksi liikavarpaille. Vanhemmat ihmiset tuijottivat happamina ja epäluuloisina ympäristöään kuin olisivat liikkuneet vaarallisesti miinoitetussa vihollismaastossa.  

   Uusia matkustajia tulisi tietysti tilalle. Liikenteessä oli joka päivä suunnaton määrä väkeä, joista osa aivan sattumanvaraisesti kohtaisi toisensa. He hivuttautuisivat varovaisesti viereiselle istuimelle ja kovimmassakin ahtaudessa välttäisivät koskettamasta naapurin hihaa tai housunlahjetta. He loisivat kalsean välinpitämättömiä suurkaupunkilaissilmäyksiä lähimmäisiinsä varoen kuitenkin ehdottomasti kohtaamasta toisen katsetta. Karhua ei saa kuulemma katsoa silmiin, ettei se kimpaannu.

   Hyvä niin. Kauheata olisi joutua rupattelemaan jokaisen kanssa, kuten Katrille kerran oli sattunut linja-autossa jossakin Mikkelin tienoilla. Puhuivat ja pärpättivät. Utelivat jopa yksityisasioita ventovieraalta. Lupsakkaasti kylläkin, mutta mitä hänen kohtalonsa muille kuului. Hyvä kun sai nuolla haavansa yksin ja rauhassa. Juoruilevista tantoista ja petollisista kavereista hän oli saanut kylliksensä. Mokomakin Arttu.

2. Rautatieasema

   Etuosa jäi kumma kyllä melkein tyhjäksi. Ihmiset painelivat vaunun perälle. Hienoa, sillä nyt hän voisi hyvällä omallatunnolla pitää kassejaan ikkunapaikalla. Ehkä oikaista toista jalkaansakin. Pakkasivat turpoamaan.

   Keskioven kohdalta kuului röhinää ja ähinää. Lievää kiroiluakin. Katri kääntyi harmistuneena katsomaan. Niska oli aika jäykkä. Tässäkin vekottimessa veti. Mitä varten ne pitivät ikkunaa auki, vaikka oli jo näin kolakkaa?

   Se ähisijä oli kompastua hänen sääreensä. Katri vetäisi sen äkkiä istuimen alle. Puliukko oli kompuroimassa hänen ohitseen ja tähtäsi ilmiselvästi käytävän toisella puolella olevalle paikalle. Kas kun se nyt tänne eteen oli änkeämässä. Tavallisesti ne mesoavat jossakin takana.

   Takaosa näyttikin olevan täynnä, ja miehellä oli todellakin tärkeä syy päästä istumaan. Hänellä oli kaksi kainalosauvaa ja toisessa jalassa mollotti suuri valkoinen kääre. Koko koipi nähtävästi kipsissä. Valkoinen se ei kyllä enää ollut vaan tummanharmaa, kastunut ja jotenkin mädäntyneen näköinen.  

   Voi miesparkaa. Kurjassa kunnossa muutenkin. Rääsyissä ja ne ainaiset suuret muovikassit roikkuivat käsissä, vaikka kainalosauvoissakin oli jo pitelemistä. Villamyssy oli silmillä ja tukka hapsotti. Silmäkulma oli melkein auki. Miksi ei sitä ollut hoidettu samalla kun jalkaa lastoitettiin? Vai oliko tämä haaveri ehtinyt tulla myöhemmin?

   Heti kun mies huomasi, että Katri tarkkaili häntä, hän kumartui käytävän yli ja alkoi öristä jotakin. Hymyili lähes hampaattomalla suullaan. Katri käänsi kauhistuneena katseensa pois. Teki mieli vaihtaa paikkaa edemmäksi, mutta ei viitsinyt pungertaa kassiensa kanssa. Lisäksi hän olisi joutunut suorittamaan jonkinlaista estejuoksua, koska miehen sauvat olivat poikittain käytävällä. Tyyppi yritti hapuilla niitä käsiinsä ja oli kuukahtaa nenälleen lattialle.

   Toivotonta. Siinä Katri istui ja kauhisteli. Ja siinä pultsari istui ja haisi. Koskahan se jää pois? Kunhan ei lähtiessään kaatuisi hänen päälleen.

   Oltiin jo Mannerheimintiellä. Pysäkillä touhusi viisihenkinen perhe. Selvästi maalta. Isä, äiti ja kolme poikaa. Kaikilla lippalakki silmillä ja hiustupsu törröttämässä niskassa. Äidilläkin. Mikä ihmeen tarve nykyajan nuorilla naisilla, ja jopa vanhemmillakin, on sonnustautua siihen lippikseen? Lippa esti takuuvarmasti vähänkin korkeampien nähtävyyksien tiirailemisen.

   Perhe todella touhusi. Yrittivät kaikin ensin keskiovesta. Sitten isä hoksasi että edestä. Kaikki yhtä aikaa ovesta sisälle. Pienin kompastui portaisiin. Lippalakki putosi pysäkille, jolloin vanhin poika pomppasi vähintään tonnin painavissa lenkkareissaan ulos ja pelasti lakin pikkuveljelle, jonka suu alkoi jo olla pahasti väärässä.

   Jäätelötötteröt valuivat rinnuksille ja äiti penkoi kassiaan löytääkseen nenäliinan. Ei löytänyt. Isä penkoi taskujaan löytääkseen rahaa. Ei löytänyt. Äiti tuli avuksi ja kaiveli taas kassiaan. Sieltä löytyi kukkaro ja muutamia lantteja, jotka isä lateli kuskin pöydälle. Yksi putosi tietenkin lattialle.  

   Katrista oli joskus alkanut tuntua, että hänessä oli ennustajan vikaa. Hän olisi voinut lyödä satasen vetoa, että näin kävisi. Isä poimiskeli paksuilla sormillaan kolikkoa lattialta ja tökki takamuksellaan vuorotellen kuljettajan koppia ja äitiä.

   Kaikki kolme poikaa asettuivat etuistuimelle vierekkäin kuin varpuset. Harmaita varpusia he eivät kylläkään muistuttaneet. Kaukana siitä, sillä koko perhe näytti papukaijapesueelta kirjavissa hölkkäpuvuissaan. Taatusti olivat kaikki mahdolliset kirkkaat ja kirkuvat värit edustettuina heidän puvustossaan.

   Ensin vekarat istuivat sivuttain, mutta todettuaan, etteivät nähneet juuri muuta kuin mainoksia, vaihtoivat paikkaa. Ehtivät kokeilla varmasti kolmea eri penkkiä, ennen kuin vanhemmat horjuivat heidän seurakseen. Pienin kaatui taas. Oli tosi kaatumatautinen.

   Eivät vanhemmat sen vuoksi horjuneet, että olisivat olleet humalassa. Eivät toki. Siisti perhe ja kirkassilmäisiä olivat vanhemmatkin. Katselivat kaikkea hämmästyneinä. Melkein kuin lapsen silmin. Äiti komensi poikia pysymään aloillaan etteivät kaatuisi. Itse hän yritti pidellä jostakin kiinni työntäessään sisukkaasti lippuja leimauskoneeseen. Ei onnistunut. Aina väärin päin.

   Jopa pultsari alkoi osoittaa mielenkiintoa tuota puuhastelua kohtaan ja ryhtyi mörisemään neuvojaan. Vanhemmat tuijottivat häntä ja olisivat auliisti noudattaneet ohjeita, mutta eivät kai ymmärtäneet miehen puhetta. Taisi olla pääkaupungin slangia. Eipä silti, että Katrikaan olisi siitä mitään käsittänyt, vaikka oli asunut koko ikänsä näissä maisemissa.

   Isä tuli apuun ja sitten vanhin poika. Se oli kuin palapelin asettelua. Katri oli jo nousemaisillaan tai ainakin huutamaisillaan, että noin ja noin, mutta silloin esikoisen polla säteili, ja hän leimasi koko perheen kortit, jolloin nuorin oli taas suu väärässä, koska hän olisi halunnut tehdä sen itse. Isä näytti jotenkin voipuneelta. Hänellä roikkui suuri kamera kaulassa ja ratikassakin hän filmasi perhettään, pultsaria ja ohimatelevia maisemia.

   Suuri perhe. Sitä Katri oli aina kaivannut. Kaikille ei sitä suoda. Poikien äitikin muuten vaikutti melko uuvahtaneelta. Ei kai hän vaan odottanut neljättä? Pusero pömpötti kummasti, mutta nykyajan naisista ei enää osaa päätellä, kasvattavatko he perhettä vai vain olutmahaa. Tai rasvaisten ja suolaisten ruokien mahaa. Kaiken kukkuraksi kitataan ihan mahdottomasti makeata limukkaa päälle.

   Katri huokaisi. Omapa on asiansa. Keskimmäinen poika oli mitoiltaan jo lupaava pieni paksukainen. Nuorin oli saanut nuoleskeltua jäätelönsä loppuun. Vain pieni osa taisi olla vatsassa. Suurin osa oli poskissa ja leuassa. Kohtalainen osa otsassa, mikäli nyt lippiksen alle näki. Kiemurainen vana juoksi myös pitkin pusakkaa ja pieni haara siitä töhri jo äidinkin farkkuja.

   Äiti touhusi ja etsi paperinenäliinaa. Ei löytänyt. Jotakin putosi kassista lattialle. Keltainen muovinen peli. Nuorin oli taas suu väärässä. Vanhin pelasti lelun pultsarin penkin alta. Ukko murahteli ihan ystävällisesti. Saattoi olla lapsirakas.

   Aivan odottamatta isä karjaisi suureen ääneen:

 - Pennut, katsokaa nyt maisemia, kun on kalliilla rahalla tänne asti tultu.

   Pennut eivät lupsauttaneet korviaankaan, vaan olivat hartaasti syventyneet pelaamiseen käytävällä.

 - Anni, katso nyt edes sinä. Upea puistokatu.

   Vaimo kohotti kuuliaisesti katseensa pojista. Jo siinä silmänräpäyksessä perillisten vuorot menivät sekaisin, ja keskimmäinen alkoi vollottaa, kun nuorin oli siepannut pelin hänen kädestään.

 - Ei saa ottaa lelua toisen kädestä, torui äiti ja alkoi taas koneellisesti jaella vuoroja kuin aikanaan Tito sisseilleen.

   Pelkästä näytelmän seuraamisesta Katri oli uupunut jo perin pohjin. Samoin puliukko, joka torkahteli paikallaan. Ratikka seisoi suuren risteyksen liikennevaloissa. Katutyöt oli kai kaupungissa hoidettava ensin ja sen jälkeen vasta asukkaat. Nyt oli sittenkin hyvä, että ikkuna oli auki. Alkoi tulla kuuma, ja sitten se lemu tuosta äijäraiskasta.

   Pysäkiltä, joka oli vähän ennen Vanhan kirkon puistoa, vaunuun nousi vain kaksi ihmistä. Nuori mies meni takaosaan. Kas kun sinne enää mahtui. Etuovesta kiipesi hiljalleen keski-ikäinen riutuneen näköinen naisihminen.

3. Kirkko

   Helposti lyödään leimoja ihmisten otsaan: tuo on pultsari, tuo on opettaja, tuo on juppi, tuo on yksinäinen. Mistähän ne tunnistaa, mietti Katri. No pultsarin ainakin hajusta, vaikka pitäisi silmiään kiinni.

   Vaunuun astunut nainen oli vanhanpiian oloinen. Laiha, huolestunut, rypisteli otsaansa ja siristeli silmiään. Harmaata kaikki: vaatetus ja tukka ja ilme. Ohuen ohut hailakka huivi juhlisti asua. Värjyi naisen kaulan ympärillä kuin tehtäväänsä valmistautuva hirttosilmukka.

   Aranlaisesti hän leimasi korttinsa. Harkitsi ja onnistui. Katseli hieman säikkynä valtaisaa perhettä edessään. Se antoi todella runsauden vaikutelman, sillä pojat olivat kyllästyneet pelaamiseen ja siirtyilivät alituisesti paikasta toiseen. Leikkivät kai hippasilla oloa.

   Äiti ei jaksanut enää kiellellä eikä isä edes huomannut poikiensa parveilua, sillä uudet kuvauskohteet odottivat. Ratikka oli jälleen kerran pysähtynyt ruuhkaan ja perheenpää kuvasi ahkerasti vanhaa puistoa ja kauan sitten poisnukkuneitten leposijoja. Saman tien kahta haravaa, jotka oli jätetty nojaamaan sammaloituneeseen hautakiveen. Muodostivat vinon ristin. Oikeastaan aika esteettinen asetelma, tuumi Katri, joka yksinäisten päiviensä ratoksi kävi myös taidenäyttelyissä.

   Harmaapukuinen nainen istahti yhden hengen paikalle juuri pultsarin eteen, nyrpisti sitten nenäänsä ja siirtyi edelliseen penkkiin. Hänellä oli kädessään pieni kukkavihko. Sinistä ja valkoista. Se muistutti morsiuskimppua. Kirkon ympärillä hyöri iloista ja vilkkaasti elehtivää väkeä. Morsiusparikin näkyi kauempana. Olivat juuri tulossa vaaleanpunaisin silkkinauhoin koristellun autonsa luokse.

   Vanhapiika puristi kimppua kädessään ja painoi kasvonsa kiihkeästi sitä vastaan. Sitten hän äkkiä nousi seisomaan ja alkoi käytävän yli tuijottaa puistossa ilakoivaa hääväkeä. Katri näki, että naisella oli kyyneleitä silmissään. Hänen ilmeensä kuvasti pohjatonta tuskaa ja kaihoa.

   Eikö hän aikonutkaan mennä häälounaalle? Kukkavihko oli niin mitätön, ettei se varmaankaan voinut olla morsiamen heittämä. Tuskin sitä tapaa täällä Suomessa niin paljon noudatettiinkaan. Sen käsityksen mukaan vanhapiika olisi siis napannut kukat ja hääkellot soisivat hänelle ihan lähiaikoina. Ennemminkin kukat olivat kuuluneet kirkon koristeluun, ja nainen oli ottanut ne mukaansa muistoksi.

   Hääpari tuli lähemmäksi. Hyvänen aika. Morsian oli vaunuun tulleen naisen ikäinen. Sulhanen jo ikämies. Vanhapiika aivan jäykistyi, kun pariskunta oli melkein ikkunan kohdalla. Hän liikahteli levottomasti ja pyyhki silmiään. Oliko hänellä ollut joitakin toiveita sulhaseen nähden? Oliko ystävätär siepannut häneltä rakastetun aivan nenän edestä?

   Vanhapiika oli ristinyt kätensä ja höpötti kuumeisesti jotakin rukousta. Hän kääntyi välillä heihin muihin matkustajiin päin, katsoi kutakin silmiin ja jatkoi litaniaansa. Kuivat huulet liikkuivat ja laihat kädet puristuivat niin lujasti toisiinsa, että rystyset olivat aivan valkeat. Kuin kuolleen kädet. Ettei vain sittenkin lukenut jotakin manausta?

   Katria melkein kylmäsi. Jotenkin tuli paha olo. Hän tunsi sekä sääliä että huolta tuon onnettoman ja surevan lähimmäisensä vuoksi. Nainenhan näytti siltä kuin olisi ollut tulossa hautajaisista eikä railakasta riemua pursuavasta hääjuhlasta.

   Vaunu nytkytteli eteenpäin. Olisi jo alunperin ollut kätevämpää kiertää Alppilan kautta, mutta toisaalta Katri nautti ratikassa istumisesta. Se jotenkin rentoutti. Kyllä hän kotiin kerkiäisi. Tyhjään kotiin. Pitkä ilta edessä eikä telkkarissakaan muuta kuin sitä loputonta valojen välkytystä ja räminää. Tulitusta ja väkivaltaa. Uutisissakin.

   Vihdoinkin Tehtaankadulla. Ipanoita näkyi hyppelehtivän pysäkillä. Kuin heinäsirkkoja tai kirppuja. Oikeastaan ennemminkin koppakuoriaisia tai leppäkerttuja, koska kaikilla oli värikäs möykky hartioilla. Se tuiki tärkeä reppu. Kun he mennä viipottivat eteenpäin, reppu hyppi ja hölskyi heidän selässään ja antoi vaikutelman jostakin oudosta hyönteisestä.

4. Koulu

   Voi taivas jos nuo kaikki tulevat tähän vaunuun, huokaili Katri. Perheen pojat kurkottelivat kaulaansa. Innostuneina, kun samanikäistä porukkaa saapui ilahduttamaan heitä. Miten he muuten yleensä olivat tällä lomamatkalla? Vanhin ainakin oli varmasti jo koulussa. Ehkä heillä oli syysloma näin myöhään.

   Vain kolme piiperöä ilmestyi ajoneuvoon. Kaksi tirskuttavaa tyttöstä pujahti taas sinne takaosaan, ja hyvin terhakan ja vireän näköinen pikkupoika istahti käytävän toiselle puolelle, juuri vanhanpiian ja pultsarin välissä olevalle tyhjälle paikalle. Poikakin kipristeli nenäänsä ja aivasti. Hän otti pipon päästään, ja Katri huomasi, että pojan otsa oli ihan hiessä. Oliko se kuumetta vai oliko lapsi vain peuhannut niin kovasti kavereittensa kanssa?

   Pikkupoika oli tavattoman siropiirteinen. Hänen nenänsä oli suora ja hiusten raja puhdas ja selkeä. Hänen värinsä olivat aivan ihastuttavat. Hieman punertavaan vivahtava tumma tukka oli kammattu sileäksi, ja toisella puolella oli sievä jakaus. Se erottui selvästi, vaikka myssy olikin hieman pörröttänyt kampausta. Iho oli kuulas, ja silmät kirkkaat ja ruskeat. Niiden katse oli sekä valpas että herkkä. Katrin mielestä tuo pieni koululainen olisi erinomaisesti kelvannut malliksi Jeesus-lasta esittävään maalaukseen.

   Taas kaveri aivasti ja toisesta sieraimesta alkoi valua pieni limainen kynttilä. Ei se häntä häirinnyt. Perheen äiti kyllä sen havaitsi ja alkoi taas kaivella kassiaan, mutta ei löytänyt etsimäänsä. Äidillinen luonne, kun huolehtii ihan vieraistakin muksuista.  

   Poika ei kääntynyt katsomaan taakseen puliukkoa. Ehkä hänen nokkansa oli niin tukossa, että kaasuja ei tuntunut. Perheen nuorin taaperteli pienen matkalaisen eteen ja katseli tätä erittäin kiinnostuneena. Yritti kosketella reppua, joka muistutti pientä nallea. Sillä oli korvat ja hännäntypykkä ja tassut ja kaikki. Kuinka herttaista.

   Katrilla oli aikanaan ollut rumasta karkeasta kankaasta tehty likaisenruskea reppu. Ei minkään näköisiä koristeita eikä killuttimia. Ehkä jokin maskotti olisi auttanut häntä onnistumaan paremmin elämässään. Vaikka mikäs tässä oli ollessa. Ainakin jos vertasi kohtaloaan tuohon pultsariin. Tai myös vanhaan piikaan.

   Tämä oli lakannut rukoilemasta ja hypisteli ajatuksiinsa vaipuneena kukkavihkoaan. Ehkä nyppi siitä lehtiä: rakastaa - ei rakasta - rakastaa - ei rakast...

 - Apua. Mikä nyt tuli? huudahti perheen äiti pelästyneenä. - Istukaa pojat paikoillanne, ettette kaadu.

   Kaikki matkustajat olivat heilahtaneet eteenpäin, koska ajaja jarrutti rajusti.

 - Kauheata tempoilua, harmitteli isä. - Pitäisi sen verran ennakoida asioita, ettei tarvitsisi lyödä jarruja kiinni täydellä teholla. Ne naiskuskit.

 - Älä sinä aina naisia syytä, marisi äiti. - Naiset on aivan yhtä hyviä kuin miehetkin.

   Mitään syvällisempiä perusteluja hän ei keksinyt eikä mies niitä ollut tottunut vaatimaankaan. Kuinka sellaisia kukaan olisi siinä pesueessa pystynyt esittämäänkään? Neljä yhtä vastaan. Mahtaako se pusakan alla vuoroaan odotteleva olento olla sentään tyttö? Saisi ollakin.

   Mitään onnettomuutta ei päässyt tapahtumaan. Kuski oli vain huomannut ikivanhan pariskunnan pysäkillä, tai oikeammin kiskoilla. He olivat tulossa satamasta, mutta olivat pudottaneet osan tavaroistaan keskelle raiteita.

5. Satama

   Katri ei jaksanut edes katsella, miten vanha pari selviytyi ratikkaan kaikkine pakkauksineen. Hänen mieleensä tuli eräs Hanna, joka oli tehnyt ikäihmisten interrail-matkoja eri puolille Eurooppaa. Tämä oli siitä erikoinen naisturisti, että hän oli kantanut vain yhtä ainoata matkatavaraa mukanaan, keskikokoista olkalaukkua. Siinä olivat rahat ja liput ja passit ja tarvittavat vaatekerrat.  

   Tuttavat olivat kummastelleet, miten sellaiseen tilaan voi mahtua riittävästi varusteita, kun reissu kuitenkin saattoi kestää lähes kuukauden. Hanna oli selittänyt, että siellä oli vain ohut villatakki, yhdet pikkuhousut ja kevyt yöpaita sekä joitakin kosmetiikkavälineitä. Jos oli tarvetta enempään, ainahan sitä voi ostaa lisää. Mahtava tunne, kun ei ole riippuvainen raskaan mammonan raahaamisesta.

   Vanha pariskunta ei ollut ikinä kuullutkaan mistään Hannasta. He puuskuttivat uskomattoman laukku- ja pussimäärän alla, edessä, vieressä ja takana. Mikseivät ota taksia? Mistä niitten aivoitukset tietää? Näyttivät ihan keskiluokkaan kuuluvilta.

   Ehkä vain ikä oli tehnyt heistä pihejä ja kykenemättömiä käyttämään hyväkseen palveluja? Olipa Katri kuullut sellaisestakin terveyskeskussairaalan potilaasta, jonka mieleisin iltalukeminen oli ollut pankkikirja. Vaikka omaiset kuinka jättivät yöpöydälle raamattua ja muuta rakentavaa hengellistä lukemista, isoäiti itsepintaisesti syventyi iltarukouksensa jälkeen tutkailemaan tilejään.  

   Lipun sijoittaminen automaattiin vei taas aikansa. Perheen isä kiirehti kohteliaasti apuun, mutta hänen olisi kai pitänyt sitä ennen ilmoittautua uudelleen koulutukseen, sillä toivottua tulosta ei vaan syntynyt. Vanhin poika otti liput näppärästi hyppysiinsä ja homma hoitui.

   Pienin poika alkoi jälleen märistä, kun ei saanut osallistua rituaaliin. Vanha rouva kumartui myötätuntoisesti pienokaisen puoleen ja lausui narisevalla äänellä:

 - Anteeksi poju. Astuinko sinun varpaillesi? Raitiovaunussa on niin vaikeata säilyttää balanssia.

   Täydellinen ymmärtämättömyys lapsen tarpeista, mutta niinhän se on aikuistenkin kesken. Eihän Arttukaan ikinä tajua, mistä kiikastaa, kun heillä on erimielisyyksiä. Toivottavasti on nyt löytänyt todellisen sydänystävän ja ymmärtäjän. Sielunkumppanin. Ja pyh.

   Ikääntynyt pari asettui istumaan Katrin taakse, käytävän molemmille puolille. Suurimmat laukut he jättivät käytävälle. Vasta myöhemmin Katri käsitti, miksi tätä kaikkea matkapuuhastelua tapahtui. Nyt hän vain kuunteli takaa kuuluvaa kujerrusta.

 - Onko sinulla varmasti hyvä olla, Margit? Onko se pussi liian painava? Anna se minulle kultaseni.

 - Ei, ei, rakas Kaarlo. Ei tämä paljon paina. Siirrä sitä laukkua lattialla, että saat jalkasi sopimaan, ettei taas illalla tule kramppia, kun me...

   Supinaa ja suoraan sanoen kikatusta. Katri höristeli korviaan. Kulti, pupuliini, mussukkani, ainut armahani, uljas sankarini ja rakas herranterttu olivat yleisimmät sanat vuolaassa keskustelussa. Voi jos Arttukin olisi joskus noin auliisti huolehtinut hänen hyvinvoinnistaan. Se itsekäs omaan napansa tuijottava miehenköriläs.

 - Ah Kaarlo-kultaseni, olet varmaankin unohtanut ottaa pastillisi. Kas tässä. Otetaan molemmat, niin tulee hyvä olo.

   Takaa kuului kankeitten ja hitaitten sormien aiheuttamaa rapistelua. Katri ei malttanut olla vilkaisematta, mitä päihteitä tuo Ruotsin laivalta ilmestyvä pariskunta käytti. Hän ehti nähdä kirjaimet:...P-E-R-I-N.

   Rouva oli kai huomannut Katrin höröllään olevat korvat ja kuuntelevan niskan, koska hän ystävällisesti kurottautui selkänojan yli ja sihisi:

 - Tämä on vain sitä disperiniä. Otamme yhden tabletin joka aamu, jotta pysymme virkeinä ja vetreinä.

 - Anteeksi, että olen utelias, mutta olette varmaankin tulossa laivaristeilyltä. Oliko teillä mukava matka?

 - Aivan kerrassaan hurmaava ja elegantti. Niin, rouva, me olemme häämatkalla. Ihanaa. Kävimme Tukholmassa. Kaksi lumoavaa päivää tunnelmallisessa hotellissa. Aivan fantastinen laivamatka. Mahtavat ruuat. Puhvetti ja kaikki.

   Katri hymisi muutaman onnittelevan sanan.

 - Oli se vaan monta kertaa mukavampaa kuin ensimmäisellä kerralla, puuttui mies vielä puheeseen. - Muistatko rakkaani? Taisin olla hieman ujo ja kömpelö?

 - Hi hi, niin sinä olet vieläkin armaani.

 - Siis ensimmäisellä? ihmetteli Katri.

 - Niin juuri. Siitä on nyt tarkalleen kuusikymmentä vuotta. Tämä on jo toinen kerta meidän kohdallamme. Erosimme parikymmentä vuotta sitten. Tuo Kaarlo kun löysi toisen.

   Vanha rouva ei vaikuttanut yhtään syyttävältä. Pikemminkin veikeältä ja kiusoittelevalta.

 - Juu, se oli sitä aikaa. Halusin katsella maailmaa vähän laajemminkin.

 - Ja naisia, rouvaa niin nauratti. - Mutta etpäs löytänyt parempaa.

 - En tämän Margitin veroista, myhäili mies ja olisi varmasti antanut tälle tulisen suudelman, jos olisi ylettynyt käytävän ja tavaroitten yli. Polvet ja niska jo naksuivat kuuluvasti. Hengitys tuhisi.

 - On se suuri lahja, jos löytää täydellisen kumppanin, huokasi Katri.

   Vanha pariskunta katsoi toisiinsa ja alkoi nauraa:

 - Kaikkea muuta kuin täydellistä, mutta täytyy olla kiitollinen siitä, mitä on eikä haikailla mahdottoman perään.

 - Sehän oli kaunis kertomus, totesi Katri hiukan kateellisena. - Ihmeitä tapahtuu. Onko teidät jo oikein vihittykin toiseen kertaan?

   Rouva näytti hiukan närkästyneeltä.

 - Tottahan toki. Emme me susiparina kehdanneet jatkaa. Halusimme yhteisen huoneen ja hytinkin. Olisi täytynyt narrata lippuja tilattaessa.

6. Kauppatori

   Kauppatorilta hyppäsi vain yksi nuorehko mies kyytiin. Sileä nahkapää, mustat nahkakuteet ja helyjä joka puolella. Yrmeän ja jotenkin sekavan näköinen. Mahtoiko olla aineitten vallassa? Hän livahti nopeasti kuskin ohi, loi äkäisen silmäyksen perheeseen, jota riitti vähän joka istuimelle. Aikoi ensin istua käytävän viereen Katrin eteen, mutta muutti mieltään, jätti yhden rivin väliin ja päätti istuutua vanhanpiian kohdalle.

   Se ei vain onnistunut ilman pientä välikohtausta. Perheen keskimmäinen poika, joka oli paikan vaihdoistaan huolimatta ahkerasti tutkinut Muumi-lehteä, nökötti sillä istuimella lippis silmillä. Hän oli todella melko pyylevä ja muistutti kovasti äitiään. Vähän väliä isä oli huudellut tällekin pojalle:

 - Hei, Janne, katsele nyt nähtävyyksiä. Kerkiät sinä sitä lehteä muulloinkin tavailla. Katsopas laivoja. Katsopas ihmisvilinää ja mahtavia autoja. Hurjasti lokkeja.

   Poika ei ollut noteerannut isänsä kehotuksia, vaan oli täysin syventynyt peikkojen maailmaan. Nyt hän tuli kovakouraisesti häirityksi, sillä nahkapää yksinkertaisesti huitaisi hänet syrjään.

 - Painu vittuun siitä pyllerö, sähisi nuori mies.

   Poika oli vähällä lysähtää polvilleen lattialle, mutta väistyi sitten ja vetäytyi vanhempiensa luokse. Isä otti yhden uhkaavan askeleen öykkäriä kohti, mutta havaittuaan, minkälaisen tyypin kanssa hän olisi joutunut napit eli vetoketjut vastakkain, hän perääntyi ja ryhtyi filmaamaan torielämää.

  Jokin nahkapään asennossa osoitti jäykkyyttä ja patoutunutta vihaa. Hän oli ehkä suuttunut jostakin. Kokenut itsensä väärin kohdelluksi. Kukapa ei olisi, tuumi Katri. Arttukin lähti sen hempukan matkaan, ja takaisin tulosta ei ole toivoakaan. Tällä kertaa. On se hömpötys vain niin monta kuukautta kestänyt.

   Vanhapiika vilkaisi käytävän toisella puolella istuvaa uhkaavan näköistä kaveria ja alkoi taas liikutella huuliaan. Oliko se päästään vialla? Rukoili tietenkin. Entä jos mies huomaisi sen papattamisen? Saattaisi raivostua. Sellaiset eivät kestä mitään poikkeavaa eikä epänormaalia, vaikka itse käyttäytyisivät kuinka hullusti tahansa.

   Ei onneksi huomannut. Istui vain kyrmyniska paistaen ja korvat levällään kuin ärsytetyllä teletapilla. Katri ryhtyi katselemaan ulos ikkunasta. Hänessä kyti jatkuvasti pienoinen toive siitä, että näkisi Artun jossakin kadunkulmassa. Siksi kai hän niin mielellään liikkui ajoneuvoilla sinne ja tänne. Jos sattuisi kohtaamaan. Hyppäisi vain seuraavalla pysäkillä ulos. Ehkä tavoittaisi miehen. Ehkä saisi vaihtaa pari sanaa. Ehkä syntyisi jonkinlainen kontakti.

   Turhaa, sillä toki mies olisi soittanut, jos haluaisi vielä yhteyttä. Ei sentään ollut vielä eropapereitakaan lähetellyt. Sittenkin heikko toivonkipinä jäljellä.  

7. Lasipalatsi

   Körötettiin eteenpäin. Oltiin Lasipalatsin kohdalla. Vanha pariskunta lirkutteli ja perhe touhusi. Isä kurkki innokkaana joka ikkunasta ja karjahteli toimintaohjeita pesueelleen. Painoi pontevasti pysähtymismerkin, jolloin nuorin taas alkoi pillittää.

 - Olisit antanut pojan painaa nappia, moitti äiti hiukan väsyneenä ja piteli tahmaista suklaapatukkaa kädessään. Ei halunnut antaa sitä pojalle, jonka naama jo muutenkin muistutti jonkin kauhuelokuvan maskeerausta.

 - Nyt, pojat ja äiti! Tässä me lähdetään.

   Peräkanaa he pujottelivat keskiovelle vanhan parin ja Katrin tavaroitten lomitse. Äiti pyyteli anteeksi ja vanha rouva nyökkäili ystävällisesti.

 - Hauskaa päivänjatkoa, hän toivotti.

   Perhe kolisi ulos ja väkeä kuului tömistelevän sisälle. He menivät kuitenkin suosiolla vaunun perälle, kun näkivät, millaisten barrikadien yli heidän olisi pitänyt loikkia, jos olisivat yrittäneet etuosaan.

   Edestä tuli sisälle solakka tumma mies. Todella kasvoiltaankin yönmusta. Lyhyt pikimusta tukka, jossa vain hiukan näkyi kiharaa. Se oli nähtävästi oiottu. Lumivalkoinen kauluspaita ja tumma siisti puku. Kellertävä solmio. Kädessä rautahelainen musta salkku.

   Hän aikoi ensin istua nahkapään eteen, mutta siirtyikin sitten tämän taakse ja juuri Katrin kohdalle. Erittäin hyvin hoidetut hiukset, hoikka niska, mieto partaveden tuoksu. Pään asennossa oli jotakin määrätietoista ja hillittyä. Luultavasti hyvässä virassa, koska kaikki kieli varmuudesta ja käskyvallasta.

   Katrin pohtimiset keskeytyivät. Ikkunan ja keskimmäisen oven takaa kuului kovaa naputusta. Oli kuin lintuparvi olisi ollut pyrkimässä sisälle. Vaunu oli jo alkanut hiljalleen liikkua ja ovet olivat tietenkin tiukasti kiinni.

   Ketkähän sieltä? Hyvä ihme, taasko se perhe? Nuorin ei ylettynyt koputtamaan minnekään, koska äiti piti häntä tiukasti sylissään. Katri näki, miten poika taas väänsi itkua ja ojenteli pieniä nyrkkejään ikkunaa kohti. Isä juoksi rinnalla, huitoi ja viittilöi. Suuri suu muodosteli sanoja, mutta ääntä ei vain kuulunut.

   Kaikesta elehtimisestä päätellen he halusivat välttämättä mukaan. Olivat kai huomanneet nousseensa pois väärällä pysäkillä. Minne lienevät matkalla? Menisivät toisella vaunulla. He eivät kuitenkaan olleet pääkaupunkilaisia, jotka ovat tottuneet siihen, että aina tulee uusi vaunu tai bussi.

   Isä näytti todella vihaiselta ja pettyneeltä. Melkein pui nyrkkiään hitaasti pois kitisevälle raitsikalle. Kuski oli ehkä huomannut tilanteen peilistä, mutta ei ollut moksiskaan. Myöhemmin Katri muisteli tilannetta ja arveli, että perhe sai todella olla kiitollinen, ettei heitä uudestaan otettu tähän vaunuun. Saivat olla syvästi kiitollisia.

8. Yhteentörmäys

   Katri katseli vaihteen vuoksi pikkupoikaa, joka istui juuri mustan miehen kohdalla. Poika kallistui silloin tällöin etunojaan ja yritti nähdä, mitä nahkapää puuhasi. Mikä siellä nyt oli niin mielenkiintoista?

   Yhtäkkiä pikkupoika kumartui käytävän yli ja sanoi jotakin mustalle miehelle. Salamannopeasti tämä kohotti kovan ja raskaan salkkunsa kasvojensa eteen. Yksi ainoa raju viuhahdus, kuin valon välähdys. Pitkä ja terävä veitsi. Edessä istunut nahkapää oli yrittänyt iskeä taakseen juuri mustan miehen kaulan korkeudelle. Terä olisi varmasti osunut kurkkuun tuhoisin seurauksin, ellei salkku olisi ollut esteenä. Yhteen mustaan sormeen tuli punainen viiru.

   Katrikin oli vaistomaisesti vetäytynyt taakse päin. Kaikki naiset päästivät kurkustaan vihlovan kirkaisun. Vanha rouva käheimmän. Naiskuski kääntyi katsomaan taakseen, mutta ei muistanut jarruttaa. Kauhea rysäys, kun ratikka törmäsi johonkin suureen autoon.

   Sen jälkeen etuvaunun sisältö olikin täyttä mylläkkää. Vanhapiika, musta mies, pikkupoika, Katri ja vanha pari makasivat yhtenä rykelmänä käytävällä. Heitä koristi kuin täytekakun kuorrutuksena röhisevä pultsari, joka heräsi makeimmasta unestaan vaipuakseen uudenlaiseen horrokseen. Hän sai sydänkohtauksen.

   Kuski roikkui tajuttomana kopistaan, takavaunulaiset tuijottivat sitä kaaosta kauhuissaan, ja kadulla kulkeneet silminnäkijät kuvasivat myöhemmin tilannetta katastrofaaliseksi. Etuosa vaunua oli rutistunut kokoon kuin harmonikka. Apuun ehtineen sairasauton henkilökunta uskoi löytävänsä sisältä pelkkiä ruumiita tai ainakin henkihieverissä olevia loukkaantuneita.

   Nahkapää oli viiltonsa tehtyään rynnännyt pystyyn ja aikoi puukko kourassaan syöksyä ulos etuovesta. Kova törmäys paiskasi hänet mahalleen lattialle ja tismalleen sen terävän murha-aseen päälle. Se lävisti hänen rintansa.

   Musta mies toimi ensimmäisenä. Hän kiemurteli itsensä vapaaksi toisten alta ja alkoi antaa tekohengitystä pultsarille. Sitten hän nopeasti totesi, ettei muilla ollut hengenvaaraa. Vanha herra hiukan valitteli polveaan, mutta sitä hän oli tehnyt jo aikaisemminkin. Musta mies ryhtyi antamaan ensiapua nahkapäälle, ja sai avukseen lääkintämiehiä, joiden oli täytynyt särkeä ikkuna päästäkseen sisälle.

9. Sairaalassa

   Suuri osa matkustajista vietiin varmuuden vuoksi tutkittaviksi. Lääkärit ihmettelivät kovasti, ettei sen vakavampaa vauriota ollut heille sattunut. Mustelmia ja naarmuja. Jopa pultsari, joka oli kiidätetty teho-osastolle, oli kuulemma toipumaan päin. Kuskikin oli selvinnyt pienin vammoin.  

   Nahkapääkin tulisi kaikesta päättäen selviytymään takaisin tähän elämään. Hän oli sekoitellut viinaa ja pillereitä eikä muistanut koko hommasta juuri mitään. Palattuaan tajuihinsa hän oli järkyttyneenä kuunnellut selostusta tapahtumista ja ilmoitti oitis, että nyt hän oli saanut perusteellisen opetuksen mekkaloinnistaan. Tästä lähtien hän päätti ryhtyä väkivaltatyöntekijäksi kadulle.

   Katri ei moista tarinaa uskonut. Ei niin onnellista loppua voi ollakaan. Ei hänen kohdallaan ainakaan. Etukäteen jo tiesi, että kaikki menisi päin honkia. Oli näes jo kokemusta elämän kuvioista.

   Matkustajien oli pakko viipyä sairaalassa vielä jonkin aikaa, jotta poliisi ehti tehdä heille kysymyksiä. Kovasti päiviteltiin sitä, kuinka heillä oli voinutkin olla niin suuri onni onnettomuudessa. Kuulustelijat lausuivat myös ihailunsa pikkupojalle, joka oli varoittanut mustaa miestä veitsestä. Tämä oli muuten kertonut olevansa erään sairaalan ylilääkäri.

   Koska he joutuivat istuskelemaan pitkän tovin toistensa seurassa aulassa, Katri käytti tilaisuutta hyväkseen ja kysyi vanhalta piialta, mitä tämä oikein oli höpissyt itsekseen sen matkan aikana.  

 - Rukoilin. Rukoilin teidän kaikkien puolesta. Sen perheenkin, joka onneksi sai armon poistua ajoissa. Samoin sen nahkapään puolesta.

 - Rukoilit? kysyi Katri epäuskoisena. - Miksi meidän kaikkien puolesta?

 - Olin niin valtavan onneton, kun paras ystävättäreni meni naimisiin pitkäaikaisen miesystäväni kanssa. Uskoin, etten koskaan selviä siitä murheesta.

 - Niin, totta kai ymmärrän, että rukoilit saadaksesi oman mielenrauhasi takaisin, mutta miksi myös meidän muiden puolesta?

 - Olin jostakin lukenut, että jos ihminen haluaa lohduttaa ja auttaa muita, hänen omakin tuskansa ja ahdistuksensa helpottaa. Ehkä se oli vain itsekästä ja taikauskoista toimintaa, mutta kuvittelin, että jos luen rukouksen teidän jokaisen edestä, tulen saamaan rauhan sieluuni.

 - Saitko sen?

 - Ehkä ainakin siinä mielessä, että kun olin niin kovin lähellä kuolemaa ja siitä kuitenkin täysin pelastuin, yritän katsoa elämää vähän toisesta vinkkelistä. On vain jatkettava eteenpäin. Ehkä löytyy uutta elämänhalua ja uskoa minullekin.

 - Kyllä varmasti. Olet hyvä ihminen. Ajatteles, että minullakin on samantapaisia kokemuksia. Puolisoni, jonka kanssa olen ollut aviossa yli kaksikymmentä vuotta, lähti toisen naisen matkaan. Se tyhjyys ja tarkoituksettomuus. Ei ketään, jonka kanssa voisi vaihtaa ajatuk...

   Katri keskeytti, sillä aulaan oli astunut pitkä tukeva mies, jolla oli mojova perunanenä ja mursun viikset. Tulija katseli etsien ympärilleen. Sehän oli Arttu! Mitä hän täällä teki? Ei kai se vain ollut sairastunut?

   Mies huomasi vaimonsa, tuli kiireesti tämän luokse ja tiedusteli huolestuneena:

 - Hei Katri, kuinka sinä voit? Et sentään näytä pahemmin loukkaantuneelta?

 - En minä mitään vammoja saanutkaan. Miten tiesit tulla tänne?

 - Kukkolan Kyösti oli nähnyt sen kolarin ja sinut, kun sinua vietiin ambulanssiin. Kamala onnettomuus. Tämä tietysti tuntuu typerältä, mutta olen ajatellut kysyä sinulta, voisitko millään antaa minulle anteeksi. Olisiko mitenkään mahdollista, että saisin muuttaa takaisin kotiin?

 - Entä Sanna?

 - Ei siitä mitään tule. Käreä nalkuttaja. Näkee aina vain kaiken negatiivisen. Olisin jo aikaisemmin palannut, mutta en ole kehdannut. Minä kun olen niin saamarin heikkoluonteinen. Tahtoisitko vielä kerran yrittää tällaisen torvelon kanssa? Uskallatko?

   Katri vilkaisi vanhaa piikaa, joka hymyili leppeästi. Sitten hän tarttui miehen käteen ja sanoi hyvin arkisesti:

 - Enköhän sentään uskalla. Viitsisitkö viedä minut kotiin? Minulla on kauheasti kerrottavaa.

10. Joulusatu

   Katri heräsi säpsähtäen. Hattu repsahti silmille ja käsilaukku tipahti sylistä. Ratikka oli jälleen tökännyt johonkin. Kummallisen tokiottoinen ajaja. Jotkut tyypit eivät sitten alkuunkaan osaa valmistautua odottamattomiin tilanteisiin. Hän katseli hämmästyneenä ympärilleen. Täysin vieraita matkustajia istui tympääntyneen näköisinä joka puolella. Entisestä seurueesta ei ollut ketään jäljellä.

   Nainen tarkisti varmuuden vuoksi käytävän lattian. Ei pisaraakaan verta missään. Vaunukin näytti olevan aivan kunnossa, vaikka oli kokenut sellaisen rysäyksen. Ei jälkeäkään vanhasta piiasta, puliukosta taikka vanhasta pariskunnasta. Missä olivat nahkapää ja musta mies? Entä se hienopiirteinen pikkupoika?

   Jos se oli ollutkin unta, mutta missä se alkoi ja missä todellisuus loppui? Aivan hirvitti ajatella, kuinka epämääräiseltä tuntui unen ja toden väliin piirretty raja. Oliko hän torkahdellut useampaankin otteeseen matkan varrella?

   Ulkona satoi suuria märkiä hiutaleita. Ne toivat mieleen joulun, vaikka oltiin vasta marraskuussa. Hänelle tulisi hyvin yksinäinen joulu. Olisipa se edes valkoinen. Ei tietenkään, vaan harmaa ja räntäinen. Hämärsi jo. Katri yritti nähdä ulos märän lasin läpi. Voi kauhistus. Hän oli ajanut pysäkkinsä ohi. Missä hän oikein oli? Taasko Hakaniemen torilla? Matkan alkupisteessä? Kierroksensa alussa.

   Kuskit tekivät ripeän vahdin vaihdon. Nyt vain äkkiä ulos vaunusta. Ei totisesti samaa kiertoajelua uudestaan vaan suorinta tietä kotiin.

   Nainen lyllersi tavaroineen ratikasta, laahusti vastapäiselle pysäkille ja alkoi odottaa. Ajatukset pyörivät aikaisemmissa elämyksissä ja tunnelmissa. Sittenkin oli hyvä olo. Se oli ollut ihana uni, kuin joulusatu, mutta eihän sellaista tapahdu, ei ainakaan hänelle. Voi kun olisi joku, jolle voisi kertoa kokemuksistaan ja yhdessä kummastella elämän moninaisuutta.

 - Hei Katri, mitä sinä täällä päin liikuskelet?

   Katrilta oli pussit pudota maahan. Sehän oli Arttu.

 - Olet kuin vasta unesta herännyt. Silmät sikkarassa ja tukka pörrössä, hymähteli mies.

   Nainen yritti korjata hattuaan ja hiuksiaan, mutta kassit painoivat liikaa. Käsi ei noussut kuin puoliväliin.

 - Anna minulle nuo kantamukset, jotta et vallan näänny, sanoi mies ja otti raskaat taakat Katrin käsistä.

 - Nukahdin todella vaunussa ja ajoin pysäkkini ohi.

 - Ajoit monen ohi, oikaisi Arttu iskien silmää.

 - Uskotko sinä, Arttu rukoukseen?

 - Enpä oikein tiedä, kun ei ole tullut kokeiltua, mutta hartaisiin toivomuksiin ainakin uskon. Olen nimittäin monta kertaa uneksinut tapaavani sinut sattumalta jossakin. Olen jopa kierrellyt kotimme ympärillä kuin ikävöivä kollikissa.

 - Miksi et ole soittanut?

 - En ole kehdannut, koska kohtelin sinua niin törpöllä tavalla. Tiedäthän sinä, kuinka heikkoluonteinen minä olen.

 - Entä se Sanna?

 - Emme ole enää yhdessä. Ei siitä olisi mitään tullut. Kunhan höyrähdin. Sinä olet tuttu ja turvallinen. Minä...

 - Oletko hiljattain tavannut Kukkolan Kyöstiä?

 - Kas kun kysyit. Erosimme nimittäin toisistamme vain puolisen tuntia sitten tuolla kadun kulmassa. Hänkin kehotteli minua ottamaan sinuun yhteyttä.

   Katrista tuntui, että kaikki oli yhtä pöperöä. Hän vain pudisteli päätään, jolloin Arttu kysäisi huolestuneena:

 - Olethan sinä kunnossa? Näytät olevan jotenkin sekaisin.

 - Olen kokenut kaikenlaista tämän päivän aikana. Mitä arvelet, voisiko ihminen unen aikana pirstoutua useaksi eri persoonaksi?

 - Siihen en osaa sanoa juuta enkä jaata, mutta kuulisin mielelläni enemmänkin noista sinun merkillisistä kokemuksistasi. Olet kiinnostava nainen.

 - Kiitokset vaan. Minne päin olet oikein menossa?

 - Enpä juuri minnekään. Ajelen usein ympäriinsä kaupungissa, koska toivon näkeväni edes vilauksen sinusta. Ehkä sitten olisin uskaltanut myös puhutella ja pyytää anteeksi mokiani.

 - Lähdetään sitten kotiimme kahville. Olen aikani kuluksi leiponut jo joulutorttujakin. Minulla olisi sinulle kauheasti kerrottavaa. Oikea kaunis joulusatu.

ÄIDIN HUIVI

   Tyyne näki unta. Harmaata ja sekavaa, mutta henkilöt olivat kuitenkin tunnistettavissa. Siinä oli hän itse melkein neljäkymmentä vuotta nuorempana. Hän kulki ja touhusi edestakaisin entisessä tilavassa kodissaan.

   Aviomiestä ei unessa näkynyt, mutta kylään oli tullut tämän vanhempi veli Pertti. Mies oli istahtanut mukavasti ikkunan edessä olevaan suureen laiskanlinnaan.

   Vieläkin Tyyne kuuli korvissaan ne sanat, jotka hän huolestuneena ja hyväntahtoisesti häärivänä oli kohdistanut langolleen:

 - Älä istu siinä. Siinä vetää. Siirry tähän toiseen tuoliin tai sohvalle.

 - Tässä on ihan hyvä näin, kiitoksia vain huolenpidostasi.

 - Nouse nyt heti siitä, ettei reumatismisi ala vaivata. Istu tähän, niin tuon kahvia ja korvapuusteja. Otin ne juuri uunista.

 - Kiitos, tässä on ihan hyvä.

 - Nouse heti paikalla, oli Tyyne komentanut veikeästi hymyillen

   Tätä kaksintaistelua oli kestänyt melkoisen aikaa. Tällaista se oli muuten joka kerta, kun Pertti tuli kylään. Kumpikaan ei antanut periksi, tai kyllä mies sentään useammin, vaikka hän olikin suuren puutavarafirman toimitusjohtaja ja tottunut käskemään yli sataa alaistaan. Tällä kertaa Pertti vain istua jökötti tuolissaan ja piteli oikein molemmin käsin kiinni käsinojista.

 - Että se osasi olla itsepäinen, huokaisi Tyyne. - Ja minä vain tarkoitin hyvää.

   Vanha nainen kuulosteli ääniä käytävästä ja koetti voipuneena nostaa päätään tyynystä erottaakseen sanat paremmin.

 - Mitähän se Terhi siellä käytävässä taas kailottaa?

   Ei hän saanut selvää tyttärensä puheesta, vaikka tällä oli terävä ja kuuluva ääni. Opetti ja vielä kieliä, joten jokainen sihaus piti olla selvästi muotoiltu. Joskus se otti korviin, vaikka Tyynen kuulo oli jo melkoisesti heikentynyt.

 - Mistähän se on noin tuohtunut? No kyllä se sen minulle hetken päästä ilmineeraa.

   Niin kuin sitten tapahtuikin. Terhi asteli pontevana äitinsä huoneeseen, kumartui ja antoi kuivikkaan suudelman äidin kuivettuneelle poskelle.

 - Kuinka voit, rakas äiti?

   Odottamatta vastausta hän jatkoi samaan hengenvetoon.

 - On se vain merkillistä, kuinka tiukasti ne täällä pitävät kiinni säännöistä. Eivät anna periksi piiruakaan. Ei nyt luulisi vanhainkodissa olevan niin noponuukaa, miten jokin pikkuasia hoidetaan. Yritin taas puhua Vuokolle, mutta on kuin kivimuurille paasaisi. Toin sinulle mustikkakeittoa ja piirakkaa. Odotas kun haen lautasen ja lusikan. Markus lähetti terveisiä ja...

   Terhin kipakat askeleet kuuluivat jo henkilökunnan kahviosta. Lautanen ja lusikka löytyivät yhdellä silmäyksellä, koska Terhi vieraili äitinsä luona varsin usein. Ei kuitenkaan tarpeeksi usein, jos Tyynen mielipidettä olisi kysytty.

   Hän vain makasi ja odotti. Kahvia ja ruokaa ja kävelyttämistä ja lääkärintarkastuksia. Kunto heikkeni tasaista vauhtia, ja samaa kaavaa noudatti myös potilaan elämänhalu. Kovia kipuja ei juuri ollut, mutta eräs asia tuotti hänelle suurta huolta, itse asiassa lähes fyysistä tuskaa.

                              väli

   Tytär syötti mustikkasoppaa melkoisella tehokkuudella. Äiti yritti kuuliaisena saada pöpperöistä lientä luiskahtelemaan kurkusta alas, mutta välillä oli pakko hengähtää, jopa yskähdellä.

 - En jaksa enää, hän vaikersi. - Vie se jääkaappiin, niin hoitajat antavat sitä myöhemmin, iltapalaksi.

 - Ei heillä ole aikaa, muutenkin pula henkilökunnasta. Syömättä se jää, jos nyt luovutetaan.

 - Vie takaisin. Markushan pitää mustikasta.

 - Älä höpsi, että rupean sitä edestakaisin kiikuttamaan. Ota nyt vain. Enää viisi täyttä lusikallista.

   Tyyne aukoi ja sulki suutaan. Kuin kala. Hän näytti muutenkin olennolta, joka oli joutunut väärään paikkaan. Miksei Terhi voinut pitää häntä kotona? Saavathan ne tukea ja kotiavustajia ja vaikka mitä. Pakkoko sen oli äitiänsä tänne raahata. Jonnekin kaukaiseen esikaupunkiin. Kävikin niin harvoin.

   Aivan kuin tytär olisi arvannut äitinsä ajatukset, hän aloitti jokakertaisen puolustuspuheenvuoronsa.

 - Tämä on hyvä paikka. Yksityinen ja vaikka en halua kerskailla, niin myös suunnattoman kallis. Jollei Ilpo olisi suostunut osallistumaan maksuihin, emme olisi ikinä Markuksen kanssa pystyneet sijoittamaan sinua tänne. Paras mahdollinen hoito ja tuliterät rakennukset.

 - Olisi minulle vähempikin riittänyt. Joskus ajattelin, että kun teillä on nyt niin paljon tilaa, kun tyttäret ovat maailmalla, niin...

 - Onhan siitä jo puhuttu, äiti-kulta. Meillä on pitkät työpäivät ja toisella puolella kaupunkia. Ei siitä olisi mitään tullut, ja yksityisen hoitajan palkkaaminen olisi ollut sula mahdottomuus. Uskothan sinä, äiti, että se olisi ollut mahdotonta? Täällä ei sinulta puutu mitään. Eikös ruoka vain olekin hyvää?

 - On se, mutta...Itsehän äsken moitit niitä tiukkoja sääntöjä. Ei olisi paljon pyydetty, jos...

 - Myönnän, että se on hankala asia, mutta yritän vielä tehdä parhaani. Puhun johtajattarelle ja vaikka vielä korkeampaankin portaaseen. Onhan se kumma, että...

   Terhin vuodatus keskeytyi, kun hoitaja ilmestyi paikalle.

 - Kuinkas täällä voidaan? Tyyne-rouva näyttää tänään pirteämmältä. On se hauskaa, kun tytär pääsee sentään käymään.

 - Ettekö te todellakaan voi suostua tähän äitini pieneen pyyntöön? Niin vaatimattomaan ja helposti toteutettavaan. Ei hänellä täällä suuria ilon aiheita olekaan.

 - Tarkoitatko taas sitä huivia? Se on täysin mahdotonta.

   Hoitaja vaikutti närkästyneeltä jo pelkästä ajatuksestakin. Hän kääntyi lähteäkseen pakoon taistelutantereelta.

 - Mikä siinä on niin hankalaa? Äiti on arka vedolle, on ollut koko ikänsä. Ehkä se on ihan tuuliallergiaa. Saa siitä kolotusta. Pieni pehmeä oma huivi lämmittäisi mukavasti.

 - Tuoko muka pieni? Sehän on kokonainen shaali.

 - Ei ole, vaan ihan normaalinlevyinen, hapsullinen huivi. Äiti pitää sitä suojana niskassa tai pään päällä, kun hiuksetkin ovat noin harventuneet.

   Mistä täällä muka vetää? päivitteli hoitaja levitellen ivallisena käsiään. Ovi on jalkopäässä ja avattava ikkuna samoin. Täällä on tosi ummehtunutta, jollemme välillä tuuleta.

 - Ei se ikkuna ole haittana, vaan tuo jatkuva viima joka puolella, yritti Tyynekin tuoda esille mielipidettään. - Se humisee ja viiltää kuin veitsi hartioihin.

 - Ja höpsistä sinun kanssasi. En minä sitä ainakaan huomaa, tolkutti hoitaja.

 - Se on se kamala ilmastointi, josta ei millään pääse eroon. Ikkunan voi sentään välillä sulkea, intti Terhi. - Sellainen hiipivä tuulenhenki on kaikkein inhottavinta.

 - Kovemmalla sen ilmastoinnin pitäisi olla, väitti hoitaja. - Tännehän tukehtuu.

 - Niin tietysti sinun mielestäsi, joka liikut ja touhuat koko ajan, mutta koeta asettua äitini asemaan, joka ei omin voimin pääse sitä vihuria pakoon.

 - Sillä on minulle tunnearvoakin, koska rakas äitivainaani on sen omin käsin neulonut, mutisi vanhus.

 - Allergianhan tuosta rätistä saa, touhusi hoitaja. - Johan sinä äskenkin yskähtelit. Kuulin kyllä, vaikka olin käytävässä.

 - Ei se huivista johtunut, vaan sitä mustikkasoppaa meni väärään kurkkuun, yritti Tyyne puolustautua.

 - Eihän se huivi mikään kissa ole, puuttui Terhikin puheeseen. - Sen ymmärtäisin, jos äiti haluaisi pitää täällä lemmikkieläintä. Lisäksi tämä on yksityishuone, joten kenellekään muulle ei tästä pienestä huivista olisi haittaa.

 - Se on niin epähygieeninen eikä meillä ole aikaa pestä sitä alvariinsa. Muuten on talossamme kaikki tiptop-kunnossa. Miltä se nyt näyttäisi, jos eräällä asukkaalla on tuollainen rössövaate tyynynsä vieressä?

   Terhi tarjoutui itse viikoittain huolehtimaan tuon vainotun vaatekappaleen pyykkäyksestä, mutta siihenkään ei voitu suostua. Tilanne siis pysyi ennallaan siinä hienossa, modernissa ja hintavassa vanhainkodissa.

KOTIKOLO

   Olipa kerrankin kivaa mennä muualle kuin hautajaisiin. Näin tuumin seisoessani upouuden omakotitalon pihalla pidellen runsasta kukkapuskaa rintaani vasten. Viime aikoina olin osallistunut jopa neljiin hautajaisiin, kolmen sukulaisen ja yhden auto-onnettomuudessa menehtyneen työtoverin. Raskaita tilaisuuksia.

   Tällä kertaa oli paljon iloa ja mukavaa tiedossa. Petri ja Mielikki olivat juuri saaneet upean kotinsa valmiiksi. Muotoiltu tiilestä ja lasista. Näytti oikeastaan liiankin mahtailevalta tavallisen nuorenparin asunnoksi.

   Petri toimi työnjohtajana arvostetussa rakennusfirmassa. Hän oli näppärä käsistään ja varsin haluttua työvoimaa uudisrakentajille, mutta parin viime vuoden ajan hän oli täysillä keskittynyt oman pesän rakentamiseen.

   Pihakin oli jo siedettävässä kunnossa. Nurmikkoa sekä häthätää istutettuja kukkia ja pensaita. Yksi vinossa oleva sireenipensaskin yritti vielä päästä osalliseksi loppukesän kukoistuksesta. Edes lehtiensä osalta. Mielikki ei ollut mikään puutarhaihminen, mutta kaipa äiti ja ystävättäret olivat avustaneet.

   Viimeisiä henkosiaan vetävä äitienpäiväruusu nökötti portaitten pielessä. Kuivettuneenakin se herätti mielikuvia kaikkensa uhraavasta äidinrakkaudesta. Ruusunpunaisia unelmia pienokaisten onnellisesta tulevaisuudesta.

   Huokaisin hieman kaihoisasti. Joidenkin unelmat ja haaveet jäävät täyttymättä. Mikäs tässä, itsellinen nainen. Huomioni kiintyi hentoihin koivuihin juuri tontin rajalla. Valkoiset, neitseelliset rungot muodostivat kuin juhlapukuisen kunniavartion uuden kodin vierustalla

  Tontti ei muuten ollutkaan mikään kääppönen pikkupläntti. Olikohan heillä velkaa vai oliko isä-Tervonen ollut anteliaalla tuulella voidakseen tuottaa iloa ja turvallisuutta ainoalle tyttärelleen ja tämän kahdelle rakkaalle tytöntyllerölle?

 - Mitä sinä tähän jäät norkoilemaan? Sisälle vain, kehotti eräs Petrin työtovereista. - Täällähän onkin suuret juhlat menossa. Autoja on pihalla ja kadulla, ja väkeä lappaa lisää. Mennään jo sisälle.

   Olin todella hilpeässä ja odottavassa juhlatunnelmassa, koska Mielikin vanhemmat olivat vanhoja ystäviäni. Olin tuntenut tämän aivan pikkutytöstä lähtien. Hyvin varhaisessa vaiheessa minulla oli ollut mahdollisuus tutustua myös hänen tulevaan mieheensä. He olivat luokkatovereita.

   Kaikista oli ollut itsestään selvää, että heistä tulisi pari. Aina yhdessä, tosin niin, että Mielikki kulki edellä ja poika seurasi kuin uskollinen koiranpentu rakastettunsa kintereillä.

   Juhlatalossa vallitsi kova hälinä ja rattoisa puheensorina. Vieraat vaelsivat ympäri taloa ja poikkesivat välillä terassillakin ihastelemassa kaikkea uutta ja hienoa. Sitä tuntuivat muutkin ihmettelevän. Kuinka niin nuorilla oli varaa noin kalliisiin ratkaisuihin rakentamisessa? Parasta puulaatua ja  kaakeleita viimeisen päälle. Hintavia mattoja ja huonekalutkin parhaasta päästä.

   Ei Petrin palkka mikään ylettömän suuri voinut olla, ja vaimokin työskenteli jossakin maalausliikkeessä konttoristina. Oli aikoinaan jättänyt koulunsa kesken.

   Mielikillä oli aina ollut kallis maku, myös vaatteisiinsa nähden. En ollut tavannut heitä muutamaan vuoteen ja olin varsin utelias näkemään, oliko äitiys kovasti muuttanut tyttöä. Hän oli aina ollut taipuvainen lihomiseen, koska oli niin kovasti makean perään. Kuitenkin pieni pyöreys oikeastaan sopi hänelle.

    Kullanvärinen, kiiltävä tukka. Runsas ja taipuisa, oikea kampaajan unelma. Silmätkin olivat kullanruskeat. Vaikka hän ei olisi hymyillytkään, niissä tuntui olevan jatkuva auringonpilke. Hän siristeli niitä hauskasti nauraessaan. Hyvä iho ja hieman turpeat, nautinnonhimoiset huulet.

   Mielikin vanhemmat tulivat toivottamaan meidät tervetulleiksi.

 - Anteeksi nyt, mutta sekä talon isäntä että emäntä kiertelevät ja esittelevät tupaansa vieraille, myhähteli isä. - Siinä riittää äimistelemistä kenelle tahansa.

 - Tämäkö tupa? huudahdin hämmästyneenä. - Palatsihan tämä on. Kyllä tässä on varmasti töitä tehty.

 - On totisesti. Täytyy oikein ihailla Petriä, sillä hän se suurimman helteen on kantanut. Päivät töissä ja illat ja yöt täällä rakennuksilla. Melkein kaiken hän on tehnyt omin käsin. Katsokaa minne vain, niin se on Petrin kätten töitä.

 - Paitsi nuo pitsiliinat pöydillä. Ja nuo ryijymatot. Ne olen minä lahjoittanut, kehaisi Mielikin äiti tyytyväisenä, mutta mies jatkoi:

 - Täytyy häpeäkseni myöntää, että ensin olin heidän avioliittoaan vastaan, koska poika vaikutti niin hiljaiselta ja nahjusmaiselta, mutta erehdyinpä pahan kerran. Nyt olen ylpeä vävystäni.

   Muutkin ympärillä seisovat yhtyivät tähän hymistelyyn. Petri kiirehti paikalle. Aina hän oli ollut laiha poika, mutta nyt hän vaikutti suorastaan nälkiintyneeltä. Posket lommolla ja suupielessä syvä vako. Ihon väri vaikutti rusketuksesta huolimatta kalvakalta. Jotenkin vanhalta, vaikka hän oli vielä alle neljänkymmenen.    

   Hän ilahtui selvästi nähdessään minut. Ylistin tietysti taloa ja sen uutteraa rakentajaa, mutta mies vastasi hieman nuivasti:

 - No onhan se ja niin kai. Luulisi Mielikinkin vihdoin olevan tyytyväinen. Kaiken on saanut mitä on halunnutkin, vaikka viimeisetkin pennit olisivat huvenneet.

   Talon nuori rouva tuli juoksujalkaa luoksemme. Poskilla ruusuinen puna ja silmät sirrillään. Kullan kimallus sekä tukassa että katseessa. Hän oli touhukas ja onnellinen emäntä.

   Hänen muu olemuksensa oli minulle hienoinen yllätys. Valloittavat värit olivat samat, mutta nyt hän oli hoikka ja varmaryhtinen kuin mannekiini. Tätä vaikutelmaa korosti vielä tulenpunainen, vartalonmukainen leninki. Se oli hyvin tiukka ja lyhyt. Valmistettu jostakin kiiltävästä kankaasta. Hyvän ompelijan luomus. Ruusu oli puhjennut kukkaansa.

   Mielikki huomasi hämmästyneen katseeni ja tokaisi kujeellisesti:

 - Ihmettele vain, mutta pallero ei enää syö suruunsa. On muutakin ajateltavaa.

   Kyselin häneltä heidän tyttäristään.

 - Kyllä he ovat täällä jossakin. Luultavasti Petrin äidin hoivissa.

   Istuimme avarassa ja viihtyisässä olohuoneessa ja nautimme Mielikin äidin valmistamia herkullisia leivonnaisia. Silloin pikkutytötkin tulivat sisälle. He juoksivat suoraa päätä isänsä syliin, jonka väsyneet kasvot heti kirkastuivat. Pikkuiset olivat somissa juhlamekoissaan kuin kaksi ujoa keijukaista.

   Isä syötti heille suklaaleivoksia, ja vanhempi tytöistä tarttui ohi kulkevan äitinsä hameen helmaan. Oitis Mielikki kääntyi irrottamaan lapsen käden leningistään. Hän kumartui huolestuneena tarkastelemaan suklaan jättämää tahraa.

 - Kyllä se ainakin pesulassa lähtee, lohdutti joku huomatessaan emännän nyrpeäksi käyneen ilmeen.

 - Kyllä varmaan, totesi Mielikkikin ja hymyili taas hurmaavinta hymyään.

   Minulla oli sellainen tunne, että hän koko loppuillan jotenkin vältteli ja väisteli pienokaisiaan. Nuorempi yritti kerran päästä äitinsä syliin, mutta tälle tuli kiireinen lähtö toiseen huoneeseen. Ehkä vain mielikuvitusta.

   Se suklaaleivostapahtuma oli ainoa pieni särö, joka häiritsi aivan loistavaa tunnelmaa. Vieraat viihtyivät ja viipyivät. Puheitakin pidettiin. Mielikin isä jopa kolme kappaletta. Taisi siinä kaunopuheisuudessa olla hyväntuulinen nousuhumalakin taustalla.  

   Yhtenään hän tolkutti Petrin erinomaisuutta ja toi ilmi suuren kiitollisuutensa siitä onnesta, mikä oli nuorta pariskuntaa kohdannut. Kaunis koti, ihanat lapsukaiset, rakkautta ja onnea. Vaikka olinkin hänen kanssaan yhtä mieltä, minusta tuossa paatoksessa oli jo jotakin liiallista.

   Kysyin Petriltä, oliko heillä jo sopivaa nimeä tälle hurmaavalle kodille. Mies vastasi lyhyesti:

 - Se on Kotikolo. Se onkin ainoa asia, jossa sain oman tahtoni läpi, sillä Mielikki olisi halunnut ristiä sen Kalliolinnaksi. Tuolla takapihallahan kohoaa melkoinen louhikko.

 - On Kotikolo toki herttaisempi nimitys, tuumin. - Vaikka onhan Kalliolinnassa jotakin jämerää ja pysyvää. Turvallista.

 - Haluaisin tämän rankan uurastuksen jälkeen ryömiä kuin uupunut myyrä koloonsa. Levätä ja olla rauhassa.

 - Ymmärrän sinua Petri. Nauti nyt vaan kaikessa rauhassa aikaansaannoksestasi ja lepäile laakereillasi, ettet ennen aikojasi kuluta itseäsi loppuun.

   Isäntäväki hyvästeli ystävällisesti viimeisiä vieraita. Mielikki  oli pelkkää hymyä ja päivänpaistetta. Sitten hän kääntyi miehensä puoleen, kosketti tämän käsivartta ja kujersi:

 - Kiitos Petri sinulle tästä mahtavasta talosta. Toivottavasti sinulla ja lapsilla on siitä paljon iloa.

   En kuullut, mitä mies vastasi, koska minäkin aloin jo tehdä lähtövalmisteluja. Olisin halunnut halia pikkumuksuja, mutta he olivat jo nukkumassa. Mielikin äiti pyysi, että pitäisimme tiiviimmin yhteyttä. En arvannutkaan, kuinka tärkeätä se tulisi olemaan hänelle ja koko perheelle. Ystävien tuki ja lohdutus.

   Seuraavana päivänä soitin Mielikille kiittääkseni ihanasta illasta. Puhelin soi ja soi, mutta kukaan ei vastannut. Laskin jo luurin alas ja tarkistin numeron. Se oli aivan oikein, joten yritin uudestaan.

   Kuudennen pirauksen jälkeen tuhruinen ääni vastasi.

 - Päivää, täällä on Tarja. - Voisinko puhua Mielikin kanssa?

 - Voi kuule, minä täällä, Anneli.

 - Ai sinäkö? En tuntenut ääntäsi. Kiittäisin vain viimekertaisesta.

   Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin haikeata itkua ja nyyhkytystä. Vaivoin sain selville, että Mielikki oli aamulla lähtenyt.

 - Minne? Ei kai vaan mikään kohtaus?

 - Ei vaan hän on jättänyt kaiken. Petrin ja lapset. Hän lähti aamukahvin jälkeen ja ilmoitti, ettei palaa.

   Selvisi, että Mielikillä oli jo kauan ollut suhde naimisissa olevaan työtoveriinsa. Kolmen lapsen isään, joka myös aikoi erota vaimostaan. Heillä oli jo asuntokin valmiina, oli ollut liki puoli vuotta. Kummankaan puoliso ei ollut huomannut mitään.

   Kummastelin, miksi Mielikki puhui siitä vasta tupaantuliaisten jälkeen, mutta syynä oli kuulemma se, että hän halusi suoda miehellensä vielä ne mieliin painuvat juhlat kiitokseksi kaikesta aherruksesta.

 - Entä lapset? Ottaako hän tyttäret mukaansa?

 - Ei sillä letukalla ole sellaisia aikomuksia. Tytöt jäävät isälle, ja minä hoidan heitä. Se on sikäli helppoa, etten ole töissä ja asumme tässä melko lähellä.

 - Entä Petri? Miten hän selviää tästä?

 - En tiedä. Hän on aivan turtana shokista ja surusta.

   Suljin puhelimen järkyttyneenä, ja ensimmäisenä tuli mieleeni kuva väsyneestä, harmaasta työmyyrästä, jonka on nyt pakko käpertyä pesänsä turvaan, omaan kotikoloonsa.                    

TIRKISTELIJÄ

   Istuin risteysasemalla ja odotin yöjunaa. Olin viihdyttänyt itseäni jo varsin monella mahdollisella tavalla. Juonut monta kuppia kahvia, syönyt kuivettunutta pullaa ja kaksi ihan maukasta lohivoileipää. Selaillut yhden sanomalehden ja kaksi naisten lehteä päällisin puolin läpi. Tehnyt kalenteriini merkintöjä jo kaksi kuukautta eteenpäin. Tärkeitä, kuten kampaaja, hieroja ja matto pesulaan. Sekä anopin syntymäpäivät.

   Ventovieras paikkakunta ja asema kaupungin toisella laidalla. Ei huvittanut lähteä syysmyöhällä hamuilemaan oudoille kaduille. Tihkusateessa. Matkustajia oli vähän ja ylettömän yksitotisia. Sen ainoankin remakasti höröttävän ja puheliaan ilon aiheen oli poliisi poistanut asemahallista.

   Monilapsinen perhe oli sekin melkoisen kiljumisen ja mesoamisen jälkeen saatu onnellisesti lastatuksi etelään menevään junaan. Asemapäällikkö oli mielestäni ollut tavallistakin avuliaampi.

   Muut matkustajat kököttivät harvassa pöytiensä ääressä. Katselin erään vaaleaan pukeutuneen naisen selkää. Nykyään on muuten uskomattoman vaivalloista ensisilmäyksellä havaita eräitä itsestään selviä eroja kanssaihmisissämme. Äkkipäätä ei ole aavistustakaan siitä, onko joku nuori poika vai tyttö. Tuntuu että yhteiskuntaluokatkin ovat hämärtyneet. Mitä enemmän kultakilluttimia, sitä vaatimattomampi saattaa olla sosiaalinen asema.

   Ikäkään ei enää ole ihan yksiselitteisesti tunnistettavissa. Hiukset, vaatetus ja vartalo saattavat todistaa jostakin vallan muusta kuin naamataulu. Näin oli tämän vaaleapukuisen naisihmisenkin laita.

   Hänellä oli vaaleat hyvin kammatut, pitkät hiukset, jotka laineina laskeutuivat hennoille olkapäille. Jakku oli tiukka ja kapealahkeiset housut vieläkin tiukemmat. Muodikkaissa kengissä oli sirot, korkeat korot. Koruja sopivasti ja tyylikkäästi. Ikä suunnilleen kaksikymmentä, korkeintaan kolmekymmentä.

   Sitten tarkasteluni kohde kääntää kasvonsa minua kohti ja vanheni hetkessä parikymmentä vuotta. Syvät huolestuneet rypyt ja vaot kertoivat vähintäänkin neljäkymmentäviisivuotiaasta naisesta. Suorastaan elähtänyt.

   Katsoin äkkiä muualle. Nainen osoitti selviä kiinnostuksen merkkejä. Toivottavasti ei ollut loukkaantunut häpeämättömästä tuijotuksestani. Ei onneksi, hän melkein hymyili, ja nousi sitten harmikseni paikaltaan. Tässä tylsässä olotilassanikaan en ollut halukas rupattelemaan jonkun ikävystyttävän tyypin kanssa.

   Pengoin laukkuani, rapisuttelin pastillirasiaa ja kurkkailin pöydän alle muka matkalaukkuani. Hienoa, se meneekin ohi. Meni, palasi ja pysähtyi.

 - Anteeksi, saisinko lainata sinappia?

   Lupasin ja huokaisin alistuneesti. Tästä se taas alkaa. Kiltin ja nynnerön rouvasihmisen vastentahtoinen jututtaminen. Minulla on varmaan ennustajan ominaisuuksia, koska hetken epäröityään nainen pyysi saada istuutua pöytääni.

   Selostin omaa matkasuunnitelmaani ja oletin hänenkin olevan menossa jonnekin kauemmaksi. Ei pitänyt paikkaansa, vaan hän sanoi asuvansa juuri siinä kaupungissa. Näytin kai hieman yllättyneeltä, koska hän alkoi selittää yöllistä asemaravintolassa istumistaan.

 - Minun on ihan pakko päästä pois kotoa välillä. En enää kestä koko tilannetta. Eipä silti että se täällä paljon paranisi, mutta enpä sitten ainakaan ole ainoa vainoamisen kohde.

   Johtuen varsin hyvästä kotikasvatuksestani minulla ei ole tapana pitää suutani ammollaan, vaikka kuulisinkin jotakin oudoksuttavaa. Pöytäkumppanini ei tarvinnut lisäkehotuksia, vaan hän tulkitsi ahneen ilmeeni kiinnostukseksi ja alkoi auliisti selostaa vaikeuksiaan.

 - Niin, tunnen itseni vainotuksi ja varjostetuksi. Vaikka mitä tekisin, aina se on tirkistelemässä minua.

   Katselin etsivästi ympärilleni, mutta en huomannut jälkeäkään kestään salapoliisista tai ahdistelijasta. Tai ehkä minä en salapoliisia tunnistaisikaan. Voihan se olla vaikka tuo penkillä torkkuva pyöreäsilmäinen sammakkomummun sukulainenkin.

 - Et sinä häntä havaitsisi, selvitti nainen. - Ei se niin avoimesti minua tarkkaile, mutta kotona olen aivan helisemässä.

 - Asutko omakotitalossa? Tai ensimmäisessä kerroksessa?

 - En vaan seitsemännessä kerroksessa, mutta sekään ei auta.

 - Eihän postiluukusta kovin pitkälle pääse tirkistelemään. Laita vain eteisen sisäovi kiinni.

   Nainen naurahti väsyneesti.

 - Johan se olisikin helppoa. Olen jatkuvan tarkkailun kohteena. Etenkin kylppärissä ja makuuhuoneessani.

 - Hm, mutisin. - Olen kyllä kuullut, että jossakin uudessa kerrostalossa oli jälkitarkastus hoidettu niin leväperäisesti, että seinien tilkintä oli jäänyt kesken. Joku asukas pisti sormensa läpi nurkasta, ja ulkoilma oli vastassa. Jatkuva veto oli kiinnittänyt perheen huomiota.

   Nainen ei noteerannut selityksiäni, vaan paahtoi tulemaan sitä ahdistavaa oloaan, kun aina täytyi tarkkaan miettiä, mitä voi tehdä ja mikä on sopimatonta. Etenkin sen tirkistelijän mielestä. Hän kun oli mahdottoman ahdasmielinen luonteeltaan.

 - En vieläkään käsitä, miten hän pystyisi sinua kotonasi vakoilemaan, mutta jos kerran tunnet hänet noin hyvin, etkö voisi kauniisti pyytää, että hän jättäisi sinut rauhaan?

 - Ei se auttaisi, sillä hän on pitkävihainen ja tuittu tyyppi.

 - Oletko puhunut pulmastasi poliisille? He voivat järjestää lähestymiskiellon, vaikka kyllä sekin taitaa olla melko tehotonta.

 - Toki olen puhunut, monestikin, mutta eiväthän ne välitä. Osoittavat ovea ja syyttävät kiireitään.

   Katselin naista tarkemmin. Sitäkin on sitten ylen vaikeata tietää, onko joku pöpi vai ei. Hän puhui asiallisesti ja huolitellusti, tosin tukahtuneella äänellä, koska oli ylen kyllästynyt tilanteeseen. Sitä oli jatkunut jo yli kaksi vuotta. Se oli alkanut sen jälkeen, kun hän oli käynyt rouva Härkösen luona.

 - Kuka hän on?

 - No, on vaan, vastasi nainen vältellen. - Sellainen.

 - Oletko pyytänyt apua papilta? Tai lääkäriltä, jatkoin sitten hiukan arastellen, koska pelkäsin naisen suuttuvan.

   Minua itseäni alkoi jo hiukan pelottaa. Ties mikä hullujenhuoneesta karannut, vainoharhainen tyyppi. Onneksi kahvion rouva oli yhä vartiopaikallaan ja kihnutti laiskasti rätillä tiskiä. Sammakkomummo oli retkahtanut penkille pitkin pituuttaan. Kun vaan olisi vielä hengissä.

   Poliisikin kävi ovella kaksi kertaa haukottelemassa. Tämä rauhallinen ja turvallinen Suomi. Rakas isänmaamme. Terroristeista ei jälkeäkään.

 - Papit ja lääkärit ovat yhtä tyhjän kanssa tässä minun ongelmassani. Jotakin manausta tietysti voisi käyttää, mutta kun en uskalla. On se valta sillä tirkistelijällä siksi suuri.

 - Sanoit, että kylpyhuoneessa ja makuuhuoneessa se tarkkailu on kiusallisinta. Mitä sillä tarkoitit?

   Nainen häkeltyi hieman ja muikisti huolella maalattua suutaan.

 - Siellähän ne, ne salaisimmat asiat juuri tapahtuvat. Ymmärräthän? On niin noloa laskea housut alas ja ryhtyä tarpeilleen. Takapuolen pyyhkiminen ja peseminen on tuskallista hommaa. Suihkussakaan en tohdi käydä. Joskus olen yrittänyt käyttää uimapukua, mutta peseytyminen vaikeutuu.

   Olin jo niin äimänä, että vain ynähtelin ja puhahtelin. Vaivoin sain takelleltua:

 - Ei niin suurta reikää voi seinässä ollakaan. Miksi et peitä sitä?

 - Se ei auttaisi. Täytyisi paketoida koko huoneisto läpinäkymättömään kääreeseen. Eikä sekään auttaisi. Sillä hirveällä akalla on röntgenkatse.

 - Nainenko se on?

 - Niin on. Kauheinta on, että se mokoma on raunioittamassa minun rakasta ihmissuhdettani. Sorkkii sen pilalle. Minulla on miesystävä, joka käy tai kävisi jopa pari kertaa viikossa luonani rakastelemassa, mutta sitäkin on alkanut vaivata, kun valitan siitä tirkistelystä.

 - Eikä ihme olekaan, mutisin. – Onko Alttikin nähnyt sen vakoilijan?

 - Ei henkilökohtaisesti, mutta selostan tietysti tapahtumaa hänelle. Rakkaani valittaa, että se tyyppi häiritsee keskittymistä ja herättelee hänen luterilaista omaatuntoaan.

 - Eikö se tirkistelijä säikähdä, kun mies on talossa?

 - Ei se piittaa mistään. Se ei voi sietää Alttiani, koska se on naimisissa. Mummuni pitää sellaista syntinä.

 - Harva nyt sellaista hyväksyykään. Ehkä sinun on syytä luopua siitä ukkomiehestä.

 - En ikinä, vaikka Altilla on kyllä hieman omituisia tapoja. Hän haluaa välttämättä nuolla peräaukkoani, ja siihen hommaan hänen oma vaimonsa ei suostu millään. Minä en rakastetustani luovu. Ihan mummun kiusaksikin pidän kiinni tästä suhteestani.

 - Miten se mummu tähän liittyy?

 - Se mummu on juuri se tirkistelijä. Taivaallinen tirkistelijä. Rouva Härkönen on kuuluisa meedio ja hän väitti, että mummuvainaani on minun henkiopastajani toisesta maailmasta ja seuraa kaikkia tekemisiäni. Stressaavaa.

LEEVIN LAASTARI

   Kiitollisuus on ihana asia. Istuin terveyskeskuksen aulassa ja odotin vuoroani. Hienoa että se on ohi ja vielä näin onnistuneesti. Tänään poistettaisiin kipsi käsivarrestani, ja kaikesta päättäen toipuisin ennalleni. Tarvitsin todella käsiäni, koska kaiket päivät kirjoitin tietokoneella. Että osasin olla kiitollinen.

   Odotushuoneessa oli mahdoton vilske. Potilaita tuli ja meni, ja henkilökunta juoksi tukka putkella. Kaiken touhun katkaisi viiltävä huuto. Pientä, noin nelivuotiasta poikaa kannettiin ovesta sisälle. Hän kiljui kovempaa kuin ambulanssi. Kasvoissa ja Nalle Puh-paidan rintamuksessa oli hiukan verta.

   Noin nelikymppiset vanhemmat olivat todella hätääntyneitä. He olivat hyvin pukeutuneita ja naisella heilui kädessä suuri, musta asiakirjasalkku. Silmälasipäinen, hiukan jo kaljuuntuva isä kantoi poikaa, ja molemmat vanhemmat hyssyttelivät ja rauhoittelivat lasta.

 - Ei liimata. Juliusta ei liimata! kiljui poika.

   Hoitajakin riensi paikalle ja totesi, että mitään varsinaista vaaraa ei ollut. Alahuuli vain oli haljennut. Päiväkodin pihalla oli ollut joitakin rakennustarvikkeita, teräviä rautoja ynnä muuta. Poika oli kompastunut, ja niin oli haveri valmis.

 - Oli hyvä, että soititte ja toitte lapsen tänne suoraa päätä. Silloin haavan voi vain liimata eikä todennäköisesti tule arpeakaan.

 - Ei liimata, voihki Julius aivan voipuneena.

 - Ei se satu, tohtorisetä tekee sen nopeasti ja sitten pääset kotiin, lohdutti hoitaja.

 - Kulta pieni, se ei satu. Haavan reunat vain puristetaan yhteen. Äiti tulee mukaan.

 - Reipas poika, ei se yhtään satu. Isikin tulee mukaan. Mennään tämän jälkeen jäätelölle.

 - Ei toki jäätelölle, huudahtivat molemmat naiset yhteen ääneen, ja hoitaja jatkoi:

 - Juliuksen pitää varoa huultaan pari päivää. Syöttäkää häntä varovaisesti ja juottakaa vaikka pillillä. Pian se paranee.

   Poika pääsi sisälle kaikkien muitten ohi. Hetken kuluttua perhe oli taas odotushuoneessa. Äiti ja isä säteilevän onnellisina ja kiitollisina. Lapsi oli hyvin hauskannäköinen. Puhdas iho ja suuret, siniset silmät, jotka tosin olivat tämän voimanponnistuksen jälkeen perin punareunaiset. Vaalea tukka oli suorastaan taiteellisesti leikattu, ja vaatetuskin kieli hellien hoidetusta ja rakkaasta pienokaisesta.

 - Pelkäsimme niin, että siihen jää arpi, huolehti äiti.

 - Tuskin jää mitään, jos pidätte huolta, että poika ei revi laastaria irti. Kelpaa niillä huulilla hurmurin hymyillä.

   Hurmuri katseli tätiä alta kulmain, kun tämä selosti vanhemmille, miksi oli niin tärkeätä saada kaveri pikaisesti hoitoon.

 - Jos siinä vähänkin viivyttelee, haavaa ei enää voi liimata, vaan se täytyy ommella. Silloin saattaa jäädä pahakin arpi.

 - Nyt mennään ostamaan sinulle uusi leikkiauto, lupasi isä ylpeänä. - Kun olit niin rohkea poika, isin poika.

   Kaikki odotushuoneessa olijat hymyilivät lempeästi tälle onnelliselle päätökselle.  83-vuotias Mustosen mammakin mutristi ryppyiset huulensa hyväntahtoisiin kureisiin. Mutta toisenlaisiakin loppuja on.

   Seuraavana päivänä jonotin aikaani kuntoutukseen ja istuin juuri sillä samalla tuolilla kuin edellisenäkin iltapäivänä. Paljon väkeä ja kova kiire.

   Ulko-ovi aukeni ja sisään käveli hätäisin askelin nuori nainen piukoissa farkuissaan ja ylikorkeissa koroissa. Killuttimet kilisten. Niitä oli nenässä, korvissa, ranteissa, jopa sievässä nilkassakin. Kädestä hän talutti perin vastahakoista poikaa. Luultavasti sen Juliuksen ikäinen ja myös harvinaisen kaunis lapsi.

   Isä saattaisi olla kreikkalainen tai jugoslaavi, sillä pienokaisessa oli jokin Välimeren maihin viittaava häivähdys. Hänellä oli hieno, oliivinvärinen iho ja salaperäisen tummat silmät. Tukka oli pehmeän ruskea ja kihartui somasti ohimoilta. Kasvojen piirteet olivat säännölliset ja maalaukselliset kuin pienellä prinssillä.

   Kaikkein kummallisinta oli, että tälläkin pojalla oli alahuuli halki. Ammotti näin maallikonkin mielestä melko pahasti. Sama hoitaja tuli paikalle ja tutki poikaa. Vahinko oli tapahtunut edellisenä päivänä ja juuri samassa päiväkodissa. Nähtävästi molemmat pojat olivat saaneet vammansa yhtä aikaa pomppiessaan rakennusjätteiden joukossa.

 - Kas kun et tuonut Leeviä tänne jo eilen. Olisimme vain liimanneet haavan. Se käy nätisti.

   Höristin korviani. Jotakin hyvin surullista ja haikeaa liikahti mielessäni. Jotakin, jota minun oli todella vaikeata käsitellä edes jälkeen päin.

   Äidillä ei ollut aikaa. Hän ei voinut lähteä kesken työstä, kuten Juliuksen vanhemmat olivat nähtävästi tehneet. Kukaan ei ollut vienyt poikaa lääkäriin. Äiti oli hakenut hänet vasta myöhään illalla.

 - Voiko sille enää tehdä mitään? kyseli äiti.

 - Tietenkin voimme, mutta nyt se on pakko ommella. Se saattaa kyllä koskeakin, koska huuli ei ole enää turta. Jälki siitä voi kyllä jäädä. Tohtori yrittää parhaansa.

   Varmaan yritti, mutta hän sattui tällä kertaa olemaan nuori harjoittelija, joka kuulemma tuikki neulalla useampaan kertaan, vieläpä tarpeettomasti. Pisti ja perui.

   Vieressä seisonut hoitaja kertoi minulle, että hänen teki mieli pyytää, että saisi ommella haavan itse. Takuulla olisi käynyt sujuvammin ja nopeammin. Poika-raukka itki todella surkeasti ja säälittävästi.

 - Eikö kukaan muu olisi voinut tuoda häntä tänne heti tapaturman jälkeen? Joku päiväkodin täti tai jonkun muun lapsen isä tai äiti? Vaikka Juliuksen vanhemmat?

   Hoitaja hymyili surumielisenä ja vastasi:

 - Niin, eikö vaan?

KUOLLEISTA HERÄTETTY      

 - Ihanaa! Nyt se aurinko nousee. On kuin koko luonto heräisi uudestaan eloon. Se on herätetty kuolleista. Elvytetty koleasta ja syksyn hyhmää henkivästä yöstä. Pääsiäisaamun kirkkauteen.

 - Että sinä Sinimaija osaatkin olla pateettinen, nauroivat muut seurueen jäsenet.

   Olimme elämysrikkaalla ruskaretkellä tuntureilla ja ihastelimme mökin verannalta mahtavan esityksen alkua. Uuden aamun heräämistä. Haikeasilmäinen Hanna, joka juuri oli saattanut hautaan pitkällisen sairauden riuduttaman lähisukulaisensa, vei keskustelun raamatun ihmetekoihin, sairaitten parantamiseen ja kuolleitten herättämiseen.

 - Minäkin olen kokenut jotakin ihmeellistä ja yliluonnollista, huudahti Sinimaija ja alkoi sitten selostaa jonkun rakkaansa lähtöä.

   Minun piti mennä puhelimeen juuri sillä hetkellä, joten en kuullut kertomuksen alkuvaiheita. Kun palasin terassille, Sinimaija puhui ääni liikutuksesta väristen.

   Se siinä juuri oli kamalinta, että olin poissa kotoa. Tytär soitti minulle töihin ja kertoi, että Monika oli rauhallisesti nukahtanut kuolonuneen omassa vuoteessaan. Aamulla ei kukaan ollut todellakaan aavistanut mitään. Häntä ei ehditty edes viedä lääkäriin. Mitään ei ollut tehtävissä.

   Lähdin kiireesti kotiin kesken työpäivän. Oli täysi työ, että pystyin ajamaan, kun silmäni olivat niin täynnä kyyneliä. Nyyhkytin ja rukoilin vai yhtä asiaa: Kunpa saisin vielä hyvästellä Monikan. Kunpa hän vielä yhden ainoan kerran katsoisi minua kauniilla, vakavilla silmillään.

   Riensin kotona rakkaan vainajan luokse, joka yhä lepäsi pehmeällä patjallaan. Muu perhe oli kumartuneena hänen puoleensa. Tyttäret itkivät ja miehenikin oli murheellisen näköinen. Hän lohdutti minua ja kertoi, että lähtö oli ollut rauhallinen ja kivuton. Pelkkä nukahtaminen. Pois tämän maailman vaivoista.

   Itse olin aivan lohduton. Minulta oli ehtinyt siirtyä rajan tuolle puolelle jo kolme lähiomaista, ja kertaakaan ei ollut käynyt niin, etten olisi ollut paikalla. Pitänyt kuolevaa kädestä, kuunnellut hänen mahdollisia viimeisiä sanojaan ja suudellut häntä jäähyväisiksi.

   Me seurueen jäsenet yritimme myös rauhoittaa Sinimaijaa, joka oli ihan itkun partaalla, vaikka tapauksesta oli jo kaksi kuukautta. Olimme sitä mieltä, että ehkä oli ollut vain hyväksi, ettei niin herkkä ja myötäelävä nainen ollut seuraamassa rakkaansa lähtöä. Se olisi ollut liian järkyttävää, suorastaan terveyttä rasittavaa.

   Vakuutimme hänelle, että kyllä Monika tiesi olevansa kaikkien rakastama ja että nyt hänellä oli rauha ja hyvä olla. Tavattoman monilla omaisilla ei ole mahdollisuutta saapua rakkaittensa kuolinvuoteelle, koska ehkä asuvat toisessa maassa tai toisella puolella maapalloa. Sinimaija jatkoi yhä  itsepäisesti jankutustaan.

   Minun rukouksenipa kuultiin. Kumarruin Monikan puoleen ja panin käteni lähelle hänen sydäntään. Vaikka olin aivan jäykkänä surusta, käteni oli lämmin ja elävä. Aivan tunsin, kuinka siitä lähti parantavaa säteilyä Monikan pieneen ruumiiseen.

   Perheeni seisoi todistajana tapaukselle, kun Monika hitaasti avasi ruskeat silmänsä ja katsoi minua. Hyvästelin hänet ja aloin itkeä, myös ilosta.

   Monika oli elossa ehkä pari minuuttia. Sitten hän sulki silmänsä ja nukkui pois.

 - Minkä ikäinen Monika oli?

 - Hän oli jo yli kaksivuotias, ja se on aika korkea ikä pienelle hamsterille.                  

KANAN LAULU

   Tapasin taas pitkästä aikaa entisen työtoverini Seijan kadulla. Ensi töikseen hän kysyi minulta, uskonko ennustuksiin.

 - Riippuu vähän siitä, millaisesta povaamisesta on kysymys. Jos esimerkiksi tiedemiehet veikkaavat, että horroristipresidentti Jorri Tuplavee Leuhkapuska tuhoaa liioitellun terroristijahdin nimissä ihmisoikeudet ja demokratian maapalloltamme ja edesauttaa häikäilemättömällä ympäristöpolitiikallaan kasvihuoneilmiötä, niin taidanpa uskoa.

 - Ei tässä nyt noin suurista asioista ole kysymys, vaan että uskotko johonkin kansanviisauteen, kuten esimerkiksi sananlaskuihin?

 - Mainitse jokin esimerkki.

 - Kanan laulu ja naisen nauru tietävät, että jotakin pahaa tapahtuu.

 - Höpö höpö. Täyttä puppua. Onko sinulla muka kokemuksia tuollaisesta lööperistä?

   Kyllä hänellä oli.

   Seija asui kaksiossaan eräässä suuressa kerrostalossa. Hänellä oli seinänaapurina leskirouva, jolla oli yläpuolellaan yksiö. Siinä vuokralaiset vaihtuivat aika tiuhaan. Opiskelijoita.

   Nyt tämä kyseinen Kyllikki oli aivan puolikuollut väsymyksestä ja närkästyksestä. Hän valitti, että yläkerrassa pidettiin kamalaa mökää. Seija oli ihmetellyt kovasti, koska hän ei ollut havainnut minkäänlaista häiriköintiä.

 - Siellähän asuu se nuori, herttainen Helena. Oikein kiva tyttö. Auttaa minua joskus ostosten raahaamisessa. Iloinen ja ystävällinen.

 - Saattaa olla, mutta melu on hirveä.

 - En ole huomannut, että hänellä kävisi paljon vieraita. Mistä se melu johtuu? Huudattaako hän telkkaria?

 - Ei liikaa, mutta hän nauraa.

 - Nauruhan pidentää ikää, naurahdin minä puolestani. - Mikä sinua ärsyttää?

 - Hän nauraa kovalla äänellä ja usein. Sillä tavalla kriekumalla. Valtava pyrskähdys ja kikatus.

 - Tosiaan, muistelin. - Saattaa olla. Nyt kun ajattelen, hänellä on sellainen tyyli. Iloinen naurun pyrskähdys ja korkealta. Kuuluuko se alakertaan asti?

 - Kuuluu. Kun olen ihan hiljaa ja TV on kiinni, kuulen sen aivan selvästi.

 - Ei kai hän yksiksensä naura?

 - Taitaa tehdä sitäkin. Ehkä katselee nauruleffoja tai lukee vitsejä itselleen. Mutta käy hänellä vieraitakin. Olen monta kertaa katsonut oven raosta, miten yläkertaan painelee nuoria naisia, jopa miehiä. Sinne Helenan boksiin ne vain livahtavat.

 - Ei kai monta samalla kertaa?

 - Yksi tai kaksi, mutta melkein harva se päivä.

 - Helena on varmaan suosittu, kun hän on niin mukava.

 - Saisi olla vähemmän suosittu. En jaksa enää. Olen valittanut isännöitsijälle, mutta eiväthän ne nuoret jupit ota ikäihmistä tosissaan. Poikanikaan ei ole tietääkseen, vaan sanoo, että älä kuuntele.

 - Oletko yrittänyt keskustella Helenan kanssa asiasta?

 - En vielä suoraan, mutta olen aikonut pudottaa lapun postiluukusta ja pyytää häntä nauramaan hiljempaa tai ei ollenkaan.

 - Naurutapa on hyvin persoonallista. Jotkut hihittävät tai hohottavat tai kikattavat tai pyrskähtelevät. Hän on voinut periä sen jo äidiltään. Vaikeaa sitä on muuttaa.

 - Hakekoon sitten toisen yksiön. Takuulla puhun vaikka hänen vuokraisännälleen.

 - Älä ihmeessä. Opiskelijoitten on erittäin hankalaa löytää täältä asuntoa. Et kai halua tuottaa tytölle harmia?

 - Hän se harmia aiheuttaa. Tuntuu, että saan rytmihäiriöitä siitä räkätyksestä. Mokomakin räkättirastas. Tyhjän nauraja.

   Seija jatkoi tarinointiaan. Eräänä iltana puoli kahdeksan maissa hän oli tullut kaupasta ja hämmästellyt, kun pihalla seisoi poliisiauto. Hyvin harvinainen näky niin siistin talon asukkaille. Tenavatkin sitä kummastelivat, ja eräs yläkerran pariskunta päivitteli, että onko johonkin asuntoon murtauduttu.

   Menimme kaikin rappukäytävään, jossa poliisit tavasivat nimiluetteloa. Avuliaasti kysyimme, mihin he olivat menossa.

 - Herttalaaksolle. Alakerrasta soitettiin, että siellä on kamala meno päällä.

 - Herttalaakso? Sehän on Helena. Hän asuu kolmannessa.

   Häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että se pariskunta, kaksi jenkkipurkkaa massuttavaa pikkupoikaa ja yksi mollamaijaa kantava tyttö sekä minä muodostimme saattojoukon ja seurasimme vaivihkaa niitä kahta nuorta poliisimiestä yläkertaan. Kyllikki vain kurkki varmuusketjun takaa.

   Sisältä kuului ääntä, naurua lähinnä. Poliisit soittivat ovikelloa, ja jos olisimme olleet Amerikassa, he olisivat jo ottaneet aseet esille.

   Nauru jatkui heleänä ja kuului jo lähempää. Ovi aukeni ja siinä seisoi Helena reippaana ja punaposkisena kuten tavallista. Tumma tukka hiukan säkkärässä, ja vyötärölle oli kodikkaasti kietaistu taivaansininen essu.

 - Niin? Miten voin olla avuksi?

   Nuorukaiset arvioivat silmänräpäyksessä neitosen viehkeyden. Toinen punastui ja takelteli;

 - On tehty hälytys. Häirinnästä. Voisimmeko hieman katsastaa huoneistoa?

   Kerrankin Helena oli ollut sanaton. Hänen taakseen ilmestyi toinen nuori tyttö. Hintelä, vaalea ja silmälasipäinen. Hänellä oli kirkkaanpunainen esiliina edessään.

 - Mitä nyt? tämä hentokainen kysyi vienolla äänellään.

   Poliisit rykivät ja selittivät. Astuivat eteiseen. Pieni huone ja keittokomero oli nopeasti tarkastettu.

 - Ettette vaan läträä täällä viinan kanssa? Tai huumeitten?

   Varmuuden vuoksi nuorukaiset nuuhkaisivat ilmaa. Ainoa viesti oli herkullinen tuoksu, joka leijaili esiin keittokomerosta.

 - Luumuhillo on vahvinta ainetta, mitä meillä on, sanoi Helena kipakasti. - Kuka teidät on hälyttänyt?  

 - Tuolta alhaalta eräs nainen soitti, että täytyy tulla katsomaan, jos joku on vaikka hengenvaarassa.

   Me uskollinen saattojoukkokin olimme tunkeutuneet eteiseen, ja jotkut meistä jo nauroivatkin. Ehkä ne pojankoltiaiset. Helenan tummat silmät alkoivat kipunoida.

 - Tietysti se äkäinen Kyllikki, joka ei sietäisi enkelinkään siipien havinaa. Katsokaa itse, mitä me olemme tehneet koko iltapäivän. Leiponeet joulutorttuja perheillemme. Tosi herkullisia, olkaa hyvät ja maistakaa.

   Poliisit katsoivat kaihoten leivonnaisia, mutta hehän olivat virantoimituksessa. Jos he olisivat olleet vapaalla, he melko varmasti olisivat katsastaneet  itselleen kaksi herttaista morsianta.

 - Ei kai tästä tule merkintää rikosrekisteriin, vikisi se toinen. - Opiskelen teologiaa ja aion papiksi. Ettei vain tämä ratsia ole esteenä viran saannille?

   Poliisit vakuuttelivat moneen kertaan, että mitään rikosrekisteriä ei ollut tekeillä. Olihan tässä todistajiakin, että väärinkäsitys ja että vain iloisia leipureita.

   Pikkupojat paukauttivat purukumeillaan mahtavat lähtölaukaukset, poliisit pyytelivät anteeksi ja me muutkin peräännyimme porraskäytävään.

   Siellä vasta se pariskunta ja minä aloimme kiukustua. Hävytöntä nuoren ihmisen häpäisyä. Maine on niin herkässä kellä tahansa. Tytöillä voi olla vaikeuksia asunnon hankinnassa, jos huhu leviää, että heidän elämänmenoaan on käyty oikein poliisiauton voimin hiljentämässä.

 - Kiitos Seija jännästä kertomuksestasi, mutta eihän tässä vielä mitään todellista onnettomuutta ollut päässyt tapahtumaan, sanoin ystävättärelleni ja aloin jo tehdä lähtöä läheiseen kauppaan.

 - Ei se tähän päättynyt. Piffaan sinulle kahvit tuolla tavaratalossa ja kerron koko stoorin, jos sinulla on aikaa kuunnella.  

   Kyllikki oli ollut aivan hermorauniona sen Helenan naurun vuoksi. Hän ei saanut ketään puolelleen, jotta tyttö ajettaisiin asunnostaan. Silloin hän teki radikaalin päätöksen ja hankki itselleen uuden vuokra-asunnon. Se sijaitsi saman kadun varrella ja parin talon päässä entisestä.

   Vuokra oli korkeampi ja sekin tietysti rassasi leskirouvaa aika tavalla, mutta sinnikkäästi hän alkoi raijata tavaroitaan uuteen kotiinsa. Itse vain ja vedettävillä ostoskärryillä tai kantaen. Kävin minäkin hänelle pari nyyttiä siirtämässä, ja kehotin häntä viemään kaiken kerralla suuremmalla muuttoautolla.

   Oliko se sitten jonkinlaista sadistista itsensä kiusaamista, mutta vain painavimmat huonekalut vietiin autolla. Kaiken muun, patjoista ja kirjoista lähtien, hän roikotti sinne asuntoonsa. Lisäksi hänelle tuli kiire, koska entinen vuokranantaja hoputti häntä lähtemään pois ennen aikojaan.

   Kävin kerran tapaamassa Kyllikkiä ennen sitä tulevaa murhenäytelmää. Tavarat olivat vielä hujan hajan. Vieteri oli loppuun asti vedetty, into ja kodin rakentamisen ilo poissa. Hän oli laihtunut ja silmien alla mustat varjot. Väsynyt ja masentunut.

   Kahvipöydässä istuessamme kiinnitin huomiotani erääseen outoon ääneen. Tasavälin tapahtuvaan tömähdykseen. Taas ja taas ja...

 - Mitä tuo on? kysyin Kyllikiltä.

 - Se on rummutusta. Kuuluu opiskelijoitten diskosta. Melkein joka päivä. Aloittavat jo varhain illalla ja jatkavat pikkutunneille asti. Aivan sietämätöntä. Olen käynyt puhumassa niille, mutta se on rahakysymys. Musiikkia on oltava ja heidän makunsa mukaista. Isännöitsijästä ei ole apua, ei poliisista, ei kaupunginvirastoista. Ei kuulemma kuulu heille. En jaksa enää.

   Ehdotin, että Kyllikki lähtisi jonnekin matkalle, vaikkapa poikansa luokse maaseudun rauhaan. Uuden asunnon hankkiminenkin tuntui toivottomalta.

   Seija piti taukoa, jolloin kysäisin:

 - No miten Kyllikille kävi?

   Hänet löydettiin eteisensä lattialta. Korvatulpat korvissa ja puhelin kädessä. Sairaalassa vain todettiin kuolleeksi. Opiskelijadiskon rytmit olivat kai lopullisesti sekoittaneet ikäihmisen sydämen rytmit. Elämän rytmit.

PARANTAVAT SÄTEET

 - Kaikkeen sitä ihminen joutuukin, huokaisi vanhempi sisareni eräänä talvisena päivänä tullessaan vierailulle luokseni.

   Pyrytti sakeata, raskasta räntälunta. Maa ja taivas, kaikki sitä samaa harmaata. Kadut, sohjoiset ja silti vaarallisen liukkaat. Epävarmat, kuten koko elämäkin. Sellainen kolea, epämääräinen sää, jonka vuoksi jotkut vihaavat Helsinkiä.

   Sisareni ei sitä vihannut, ei ainakaan sillä hetkellä, jolloin hän tuli kertomaan pitkän matkansa kummallisista kokemuksista.

 - Ihanaa olla taas kotona. Turvallista ja selvää. Jopa räntäsade.

 - Mikä siellä matkalla niin huolestuttavaa oli?

 - Kun ei pysty arvioimaan, mikä on totta ja mikä harhaa. Mikä on järjellistä ja mikä pelkkää huuhaata? Pitääkö uskoa silmiään vai tarkistuttaa päänsä?  

 - Olisit tarkistuttanut sen jo aikaisemmin, niin moni töppäily olisi jäänyt sinulta tekemättä.

 - Olenhan minä tehnyt ihan järkeviäkin ratkaisuja, puolustautui sisareni närkästyneenä. - Onko sinun elämäsi mielekkäämpää tässä tylsässä omakotitalossa, tylsässä virassasi ja maailman tylsimmän miehen kumppanina?

   Näin ne sisarusten riidat yleensä alkoivat, joten tällä kertaa hillitsin itseni ja pyysin häneltä kauniisti matkakertomusta.

   Sisareni oli jäänyt naimattomaksi, vaikka yritystä oli kyllä ollut. Liikaakin. Karkotti kai kosijat kannoiltaan. Eivätpä ne niin innokkaasti perässä juosseetkaan. Minun mielestäni sisareni oli haihattelija, tänään yhtä ja huomenna toista. Haki ja haki eikä vain toista ihmistä vaan myös omaa itseään ja paikkaansa.

   Kaikki kelpasi horoskoopeista riimukortteihin asti. Välillä hän oli haltioissaan  roomalaiskatolisesta kirkosta, välillä idän uskonnoista. Luki ja innostui, tutustui ja hylkäsi.

   Tällä kertaa hän oli ollut joillakin kursseilla Englannissa. Ei uskaltanut tunnustaa millaisilla, mutta jotakin tuonpuoleista sen täytyi olla. Hänellä oli ollut huonetoverina joku suomalainen nainen, viisissäkymmenissä. Ihan miellyttävä ja sopuisa.

 - Mene jo asiaan, hoputin häntä, sillä minun täytyi lähteä töihin iltavuoroon. - Ei siellä tietysti mitään tapahtunutkaan.

 - Jo vain tapahtui, innostui sisareni ja alkoi iskeä tarinaa.

   Eräänä iltana sisko ja kämppäkaveri olivat vetäytyneet huoneeseensa lepuuttamaan sekä jalkojaan että aivojaan. Lueskelivat ja katsoivat TV:tä. Yhtäkkiä huonetoveri sanoi:

 - Voisitko sulkea telkkarin? Minun täytyy hoitaa yksi lähetys. Tasan kello yhdeksältä.

   Sisarellani kävivät jo kylmät väreet selkäpiissä. Joku hämäräperäinen vakoilijako? Yhteydessä terroristeihin? Hän oli noudattanut kehotusta ja kysyi sitten kohteliaasti:

 - Pitäisikö minun mennä ulos siksi aikaa? Etten nimittäin häiritse tai kuule sellaista, mikä ei ole suotavaa korvilleni.

 - Kyllä tämä lähetys vain sinun korvillesi passaa. Saatat oppiakin siitä jotakin. Tai mene sentään tuohon makuulle ja asetu selin minuun. Keskityn paremmin, kun kukaan ei katsele.

   Nainen sammutti valot ja asettui omaan sänkyynsä selälleen. Sisar oli niin ikään kömpinyt vuoteeseensa ja kääntynyt kyljelleen kasvot ikkunaan päin. Ulkona oli muuten pimeätä, mutta suurkaupungin monet valot vilkkuivat ja juoksivat pitkin seiniä. Kaukaa alhaalta kuului liikenteen lakkaamaton jyrinä.

   Sisareni sulki välillä silmänsä ja oli nukahtamaisillaan. Hiukan vain arvelutti, mitä nainen hänen selkänsä takana oikein puuhasi. Ei kulunut mitään laitteitten ääniä, ei naksahduksia eikä pirinää.

   Mistä oikein oli kysymys? Nainen yskäisi kerran kevyesti. Huokaisi ja sitten oli taas hiljaista. Sisareni oli sittenkin vilkaissut taakseen. Tumma hahmo makaamassa liikkumattomana viereisessä sängyssä. Jotenkin kammottavaa. Entä jos se oli kuollut? Vaikka tappanut itsensä, ja hän joutuisi todistajaksi tai jopa syytetyksikin. Vieraassa maassa ja huonolla kielitaidolla.

   Sydän pamppaillen siskoni tuijotti ikkunaa. Äkkiä kuului sihahtava ääni, sitten toinen ja kolmas. Kauhukseen hän huomasi, että hänen ylitseen lensi pieniä, kirkkaita nuolia tiuhassa tahdissa. Ne häipyivät ikkunasta ulos.

   Hän ei ollut koskaan kuullut mistään vastaavasta. Aivan kuin jokin sinko olisi ollut toiminnassa ja lingonnut niitä hohtavia vasamia hänen ylitseen. Taas hän vilkaisi taakseen.

   Huonetoveri makasi muuten samassa asennossa, mutta hänen oikea kätensä oli koholla, ja niitä nuolia syöksyi hänen sormenpäistään suurella nopeudella.

   Sisareni kääntyi taas varovaisesti kyljelleen. Hän pelkäsi tulevansa hulluksi. Tämän täytyi olla unta. Hän vaipuikin uneen ja näki siinä tummatukkaisen, partasuisen miehen. Aivan tuntemattoman, mutta tavattoman selvästi.

   Säpsähtäen sisareni oli herännyt. Kuinka hän oli voinutkaan nukahtaa, vaikka oli niin peloissaan? Nainen puhutteli häntä rauhallisesti:

 - Kas niin, lähetys onnistui varsin hyvin. Ei se kestä yleensä kuin viitisen minuuttia.

   Nainen selitti, että häntä pyydettiin sangen usein rukoilemaan sairaitten puolesta. Tänä iltanakin hän oli luvannut toimittaa rukouslähetyksen aina Ruotsiin asti. Se näkyi usein juuri sellaisina pieninä salamoina.

 - Voitko rukoilla minunkin puolestani? Minä niin kauhean mielelläni haluaisin saada oman ystävän, ehkä puolisonkin.

 - Rukoilin jo, ehkä näitkin hänet unessa?

   Sisareni mielestä kaikki oli niin järjetöntä, ettei hän ollut jatkanut keskustelua. He lueskelivat vähän aikaa ja paneutuivat nukkumaan. Pelko sitä kummaa huonetoveria kohtaan oli kylläkin kadonnut.

 - Oletko nyt sitten tavannut sitä partasuista sulhoasi? kysyin ivallisesti.

 - Olen, vastasi sisareni hiljaa ja vakavana. - Seuraavana päivänä, kun söimme aamiaista valtavassa ruokasalissa, keski-ikäinen mies tuli hetken epäröityään istumaan samaan pöytään kanssani. Joku uusi kurssilainen Suomesta.

 - Entä sitten?

 - Hän myös asuu täällä Helsingissä, ja tapaamme taas tänä iltana.

PALLOSALAMAPOLSKA  

   Tuskin mikään maailmassa on niin kaunista kuin suomalainen järvimaisema. Tajusin sen jo neljätoistakesäisenä koulutyttönä soudellessani huvilamme rantavesissä. Upeaa hiekkarantaa silmänkantamattomiin, ja edessä kimalteli ja aaltoili puhdas, kirkas vesi.

   Lähellä oli pieni saari ja suuntasin mielelläni soutumatkani juuri sinne. Kookkaat, tuuheat ja letreälehtiset koivut kumartuivat veden puoleen ihailemaan kuvajaistaan ja loivat jännittäviä, alati muotoaan muuttavia varjoja tyyneen pintaan. Rannan vesi välkkyi vuorotellen häikäisevän kirkkaana ja valkoisena, vuoroin tummana ja salaperäisenä. Tänään se oli kuin pelkkää mustetta.

   Kauempana taivaallakin näkyi jotakin tummaa. Pilvet olivat aivan mustelmansinisiä. Vaimea jyrinä kaikui järven takaa. Saalistaan vaanivan, mutta vielä uinuvan petoeläimen uhkaava murina.

   Suurinta nautintoa oli asettua makaamaan veneen pohjalle ja antaa sen ajelehtia vapaasti. Laineet loiskivat tuutulauluaan, aurinko hyväili rintojani ja minä unelmoin omia fantasioitani. Toisinaan vene takertui kaislikkoon tai karahti rantakiviin.

 - Pirre! PIRRE! Sielläkö sinä taas loikoilet puolialastomana? Mitä sinä siellä oikein puuhaat?

 - Kunhan nautin päivänpaisteesta ja uneksin. Ei kai sekin ole kiellettyä?

 - Mieti vain tarkkaan, mistä haaveilet, sillä unelmilla on taipumus toteutua. Mitä ihmisetkin sanoisivat jos näkisivät sinut?

 - Eivät ne tänne näe, puolustauduin haluttomasti ja kohottauduin katsomaan laidan yli.

 - Entä jos ajaudut naapuritontille asti?

 - Ei siellä pusikossa ketään ole.

 - Saattaapa vain olla, vastasi Marianna arvoituksellisesti. - Souda heti paikalla rantaan. Ukonilma nousee. Tiedät varsin hyvin, että silloin ei saa olla vesillä.

   Tiesin, ja aikuiset tiesivät muka vieläkin enemmän. Melkein aina heidän neuvojaan seurasi jokin kamala uhkaus. Älä ja tee ja varokin tai muuten.

   Vetäisin kuitenkin T-paidan päälleni ja aloin laiskasti liikutella airoja. Olisin ihan hyvin voinut olla tottelemattakin Mariannaa. Hän oli kotiapulaisemme ja jo iäkkään puoleinen, mutta tiesin, että hän kielisi minusta äidille. Siispä soudin rantaan.

   Juuri kun oli nousemassa veneestä, näkyi äkkinäinen leimahdus, jota seurasi koko maailmaa järisyttävä jyrähdys. Terävä paukahdus kuin olisi räjäytetty jotakin.

   Kyyristyin vaistomaisesti, ja lähdin oitis kipittämään Mariannan jäljessä mökille. Se sijaitsi hieman kauempana rantaviivasta korkeitten honkien keskellä. Ulkona oli hämärää ja sisällä vielä pimeämpää. Odotimme seuraavaa jyrähdystä, mutta sitä ei vain kuulunut. Valtava kaatosade alkoi ropista kattoon ja ikkunoihin.

 - Nyt se on ohi, huokaisi Marianna helpottuneena. - Ukkonen ei hevin tule järven yli. Älä mene ulos. Menen jatkamaan tiskaamista.

   Asetuin ikkunan ääreen ja yritin lukea jotakin romanttista rakkausromaania. Olipa heikko valaistus. Painauduin lasia vasten ja tavasin sivuja.

 - Et saa olla ikkunan lähellä, kiljaisi apulaisemme ovelta. - Mene heti keskelle huonetta. Älä ihmeessä lampun alle. Eikä takan luokse. Eikä puhelimen.

 - Missä minä sitten saan olla? kysyin kyllästyneenä. - Oletpa sinä vauhko, vaikka olet jo noin vanha. Luulisi, että olet ennenkin kokenut ukonilmoja.

 - Olenpa kokenutkin, myönsi Marianna huolestuneen näköisenä. - No nyt ei kuulu enää jyrinää.

   Niine hyvineen hän katosi taas keittiön puolelle ja jatkoi kolisteluaan. Ehkä hieman äänekkäämmin kuin tavallista.

   Marianna oli tullut evakkona rajan takaa. Hän oli sangen pidetty kotiapulaisena. Laittoi herkullisia karjalanpaisteja ja leipoi suussa sulavia piirakoita. Hän oli kova puhumaan ja nauramaan. Koko hänen laiha ja hieman kumara olemuksensa hytkyi, kun hän kertoi muisteluksiaan.

   Itku ja nauru olivat yhtä herkässä. Kyyneleet virtasivat, etenkin hänen oikeasta silmästään, joka vettyi, vaikka hän olisi vain siemaillut rakasta kahviansa. Hänellä oli tapana pyyhkäistä nopeasti oikeata silmänurkkaansa. Kämmenellään, kädenselällään tai esiliinan kulmalla. Laulaakin hän osasi. Tunteellisesti ja aika kimeästi. Sota-ajan lauluja. Sota-ajan koettelema nainen.

   Taas leimahti ja pieni tupamme oli valkoisena siitä räiskeestä. Jyrinä seurasi toistaan, ja minuakin alkoi pelottaa. Tulisivatpa isä ja äiti pian kaupungista.

   Marianna hoippui sisälle tupaan täristen ja silmät kauhusta pyöreinä. Hän lysähti polvilleen keskelle lattiaa ja alkoi huulet vapisten lukea jotakin ortodoksista rukousta. Hän ei ollut muistanut päästää veitsiä ja haarukoita käsistään, vaan ne sojottivat kirkkaina ja välkkyvinä pyyheliinan keskellä. Törröttivät ja tärisivät.

 - Heitä nuo pois, huusin säikähtäneenä. - Äiti sanoo, ettei teräaseita saa käsitellä ukkosella.

   Nainen viskasi ruokailuvälineet lattialle ja potkaisi ne vielä varmuuden vuoksi sohvan alle. Hän takertui minuun kuin pikkulapsi. Tutisi ja höpisi:

 - Herra auta, Herra armahda.

   Siinä nökötimme sylikkäin kaksi hätääntynyttä lasta. Hänen esiliinansa tuoksui aina puhtaalle ja vasta pestylle. Aistin hänessä myös jonkin imelän saippuan hajun. Hiukset olivat pehmeänuntuvaiset, pumpulimaiset, kun hän painoi poskensa omaani vasten. En ollut sitä ennen tietysti huomannutkaan.

   Sormet olivat punertavat, rohtuneet ja hiukan turvonneet. Paljosta tiskaamisesta ja pyykkäämisestä. Kynnet olivat tylpät ja perin toisenlaiset kuin äidilläni, jolla oli valkoiset, sirot kädet.

   Lopultakin ukkonen laantui ja sade yltyi. Istuimme vierekkäin sohvalla ja mietimme. Nousin katsomaan ikkunasta. Sammalikot olivat pelkkää lammikkoa, ja vesi tippui yhtenä rajuna norona räystäistä. Paperinen hellehattuni oli jäänyt veneeseen. Oli varmaan valunut yhdeksi mössöksi, punaiseksi tahraksi tuhdolle.

   Yhä Marianna istui vaitonaisena paikallaan.

 - Ihmettelet varmaan, että pelkään niin hirveästi ukkosta, mutta voisin kertoa sinulle erään opettavaisen tarinan.

 - Kerro vaan, kehotin innostuneena. - Unohdamme tämän kauheuden.

 - Tuskinpa, sillä ukkosesta juuri aion sinulle tarinoida.        

   Marianna oli aivan nuorena tyttönä kävellyt itäkarjalaisen kotikylänsä maantietä kaupalle. Matkan varrella oli synkkä metsikkö, ja taivalta oli vielä jäljellä reilut viisi kilometriä. Hänellä oli kori käsivarrellaan ja hän lauleli aikansa kuluksi hempeätä kansanlaulua.

   Nainen keskeytti kertomuksensa ja alkoi hyräillä värisevällä äänellä:

 - Neito kulki lehdossa metsätietä pitkin, toisinansa lauleli ja toisinansa itki.

   Hänellä oli sinä päivänä ollut yllään vaalea puuvillamekko, jossa oli leveät kellohelmat. Tyttö oli jo silloin ollut näppärä käsistään, joten hän osasi itse somistaa vaatteitaan. Pitsikaulus ja monta suurta kiiltävää nappia. Leteissä hehkuvanpunaiset silkkinauhat. Ei ollutkaan ihan köyhän talon tyttö.

   Tukahtuneella äänellä hän jatkoi kertomustaan:

   Silloin näin huikaisevan kirkkaan välähdyksen. Kuului ainoastaan yksi terävä jyrähdys. Ensin vain seisoin tiellä ja kummastelin. Eipä tässä sen kummempia tapahtunut. Vilkaisin jalkoihini ja aloin kirkua kauhusta. Varpaitteni edessä hyppi ja pomppi suuren omenan kokoinen tulipallo. Se mutkitteli sinne ja tänne ja alkoi sitten pyrkiä hameeni alle. Itsepäisesti.

   Hypin ja loikin, juoksin ja väistelin. Nostelin leveitä, liehuvia helmojani ja puistelin niitä. Pallo vain seurasi minua kuin noiduttuna. Kävin muutaman kerran jo ojassakin, mutta tielle päästyäni se ilkiö oli yhä vain kimpussani. Välillä se näytti pitkulaiselta ja soikealta.

   Se poltti haarojeni välissä ja vetäytyi taas pois. Itkin ja kiljuin, mutta turhaan. Ketään muuta ei näkynyt tiellä. Vain me kaksi tanssimme kuolemanvakavaa pallosalamapolskaa loputtomasti. Siltä minusta tuntui.

 - Entä sitten? Pääsitkö siitä eroon?

 - Pääsin, mutta pitkän ajan kuluttua. Heräsin ojassa.

 - Et kuitenkaan vahingoittunut siitä pallosta?

 - Kirveli ja pisteli, ja jotakin valui jalkojeni välistä. En uskaltanut edes katsoa, vaan käännyin heti kotimatkalle.

 - Mitä kotiväkesi sanoi?

 - Kauhistelivat tietenkin. Kummallisinta oli, että muutaman kuukauden kuluttua synnytin pienen, pikkuruisen pojan.

 - Missä se lapsi nyt on? kuiskasin.

 - Se vaan...se vaan...katosi.

KOHTALOKO?

 - Uskotteko, että ihmisen elämän pituus ja hänen kuolinhetkensä ovat jo etukäteen määrätty? huudahti Virpi.

   Meitä oli pieni porukka tulossa erään yhteisen ystävämme muistotilaisuudesta. Traaginen tapaus sinänsä. Turhan äkkiä ja liian varhain. Koska emme olleet tavanneet pitkään aikaan, päätimme lähteä jatkoille Lauran luokse ja vielä perusteellisemmin pohtia elämän ja myös kuoleman kummallisuuksia. Jos siitä nyt sen valmiimpaa tulisi.

 - En periaatteessa usko sattumaan enkä oikein kohtaloonkaan, mutta joskus tuntuu, että suuret tapahtumat ovat liian pienestä kiinni. Vähäpätöisistä yksityiskohdista ja muutaman mitättömän sekunnin kestävistä toiminnoista, tuumi Laura.

   Näin juuri oli käynyt ystävämme kohdalla. Hän oli vain hätistellyt sääskeä auton tuulilasista, kiinnittänyt sekunnin murto-osaksi huomionsa muualle ja kuolonkolari oli valmis.

 - Voisin minäkin kertoa tapauksesta, jossa tilanteen kohtalokas muuttuminen oli seurausta parin minuutin viiveestä.

   Virpin veli Pirkka oli aikonut osallistua johonkin metsäntutkimusprojektiin, ja kymmenen hengen ryhmän oli määrä lentää pienkoneella Lappiin.

   Seurueen piti aloittaa matkansa eräältä Keski-Suomen lentokentältä, ja niinpä Pirkka, hänen työtoverinsa Jari sekä tämän vaimo Jenni olivat parasta aikaa ajamassa kohti lentokenttää. He olivat pahasti myöhässä, koska Jenni oli paklannut ja paklannut. Tehnyt sen seitsemän meikkikynän vetoa ja huiskutusta, ennen kuin oli päästy matkaan.

   Kaiken kukkuraksi puhelin oli juuri viime tingassa pirissyt, ja miehensä kiellosta huolimatta Jenni oli keskustellut pitkän tovin jonkun suupaltin kanssa.

   Oli alkanut sataa, ja tuulenpuuskat pyyhkivät vallattomina syksyistä maantietä. Näkyvyys oli mahdollisimman huono ja tie liukas. Siitä huolimatta Pirkka päästeli menemään kuin rallikuski maailmanmestaruuskisoissa.

   Etupenkillä istuva Jari oli koko ajan kääntyneenä taakse päin ja haukkui vaimoaan. Jenni puolustautui itku kurkussa.

 - Kyllä me ehdimme. Vastahan se on puoli. Pirkka on hyvä ajaja. Tottahan tuollainen kone sen verran odottaa.

 - Eikä odota, koska jatkamme sovitulla kellonlyömällä Rovaniemeltä Norjaan. Kansainvälistä porukkaa. Eivät ne vartoa peukaloitaan pyöritellen, milloin joku hepsankeikka on saanut naamataulunsa juhlakuntoon. Lisäksi illemmaksi povataan huonoa säätä. Perhana, että otin sinua ollenkaan mukaan. Kuka meille oikein soitti siinä lähtiessämme? Ei kai vaan rakas äitisi? Hyi hitto.

   Pirkka ajoi niska punaisena. Ei ole kovin mieltä ylentävää joutua keskelle perheriitaa. Matka ja tehtävä olisivat olleet hänelle tuiki tärkeitä. Koristaisivat hänen ansioluetteloaan. Senkin hidasteleva lehmä.

   Näin hän tuumi vain itsekseen. Ei kehdannut osallistua tulitukseen. Jenni piti mykkäkoulua ja tuijotti kyyneleisin silmin kyynelehtivään luontoon.

 - Eikö tällä pääse kovempaa? ärisi Jari.

   Pirkka lisäsi vauhtia, vaikka tiesi olevansa jo ajotaitonsa ylärajoilla. Suuria lammikoita tiellä. Joutuvat vielä vesiliiroon. Mokomakin Jenni ja se juoruileva anoppi.                  

   Parisen minuuttia myöhässä he kaahasivat kentän laitaan ja näkivät, miten kone komeasti kaarsi kohti pohjoista. Miehet kiroilivat karkeasti, ja Jenni oli ihan kalpeana häpeästä.

 - Viimeinen kerta, kun otan sinut työmatkalle mukaan, saakelin akka. Enkä muillekaan matkoille. Istu kotona ja kampaa niitä ihania kutrejasi, kähisi aviomies, ja maailman pilkallisin ivanauru säesti tätäkin repliikkiä. - Löydän minä nopsempiakin naisia.

 - Mitä sillä äidilläsi oli niin tähdellistä asiaa, että jäit rupattelemaan hänen kanssaan? oli Pirkkakin kysynyt harmissaan.

 - Hän oli nähnyt kamalan unen yöllä ja pyysi, ettemme lähtisi sille lennolle.

 - No äitisipä toive toteutui. Viivytti meitä tarpeeksi kauan höpinöillään, mutta sen minä sanon, että jos meille Pirkan kanssa tulee tästä ylimääräisiä kustannuksia, se ennustajaeukko saa maksaa koko lystin.

   Rauhoittaakseen mieltään kaverit kävivät vielä haukkumassa lentokentän virkailijat ja jokusen matkustajankin. Karmeaa byrokratiaa. Ala-arvoista asiakaspalvelua. Parin vaivaisen sekunnin tähden.

 - Saa olla laitimmainen kerta, kun käytän suomalaisia koneita. Turvaudun ennemmin vaikka mopoon, karjui Jari.

   Hänelläkin oli lupaava uraputki vasta nousussa. Olisi saanut meriittiä ja ehkä hieronut neuvotteluja uudesta työpaikastakin. Kuka semmoista palkkaa, joka ei edes lentokoneeseen ehdi? Pettymys oli todella liki ylivoimaista kestää.

 - Mennään seuraavalla koneella, kuiskasi Jenni nöyränä.

 - Jos joku menee, se on kyllä Pirkka ja minä. Sinä sen kun lyllerrät  kotiin, tai ehkä rouva Etana ehtii johonkin bussiin.  

   Miehet varasivat itselleen seuraavan lennon, ja koska he joutuivat odottelemaan pari tuntia, koko joukkue istui baarissa ankean mielialan vallitessa. Punoittavin silmin Jenni-raiska seurasi TV-uutisia.

 - Katsokaa, kauhistus, jokin pienkone on pudonnut. Olisiko se...?

 - Suu kiinni, mitä se sanoo?

   Juuri se samainen pienkone, jolla heidän oli tunti sitten tarkoitus matkata pohjoiseen, oli jostakin vielä selittämättömästä syystä syöksynyt maahan.

   Kaikki matkustajat olivat saaneet surmansa.

LOHDUTUKSEN KEHTO    

 - En käsitä, miten sellaiset ihmiset, joilla ei ole lapsia eikä lapsenlapsia, kestävät tätä elämää, kailotti Hilja tohkeissaan, kun olimme kokoontuneet naisyhdistyksemme 100-vuotispäiville Puttelinmäen ala-asteelle.

 - Onhan vain joittenkin kestettävä, vastusteli Linda, jolle ei ollut siunaantunut lapsia sen paremmin kuin pysyväisiä miehiäkään. - Mitä sinä oikein tarkoitat tuolla möläykselläsi?  

 - Onhan itsestään selvää, että ihminen, etenkin nainen, kaipaa jatkuvuutta elämälleen. Tietoa siitä, että jotakin jää hänestäkin jäljelle. Tulevat sukupolvet ja mielekkyyttä tähän raatamiseen ja kärsimykseen.

   Odotimme juhlan alkamista, mutta silti meillä oli aikaa aloittaa kiivas keskustelu aiheesta: Lapset takaavat meille tulevan elämän ja ikuisuuden. Osa oli puolesta, osa vastaan. Niinhän se on laita suurempienkin päätösten kohdalla eli teloitetaanko joku vastaan pullikoiva toisinajattelija, hyökätäänkö johonkin epämiellyttävään maahan tai rakennetaanko luonnonkauniiseen metsikköön betoninen parkkipaikka.

 - Kyllä lapsettomuutta voidaan korvata ja kompensoida jollakin muulla tärkeällä. Esimerkiksi työllä. Autetaan kanssaihmisiämme ja yritetään parantaa heidän olosuhteitaan. Se antaa suuren tyydytyksen lapsettomallekin.

 - Luova työ varsinkin korvaa perhe-elämää. Ne raanut ja täkänät, jotka lähtevät käsistäni toistenkin iloksi, ovat todellisia lapsiani. Ne jäävät jälkeeni, kun mainen vaellus päättyy.

 - Entä kuorossa laulaminen? Käymme jokaikisessä sairaalassa ja palvelutalossa ilahduttamassa ja lohduttamassa asukkaita. Jääkö siitä mitään jälkeä tuleville polville? Toisinaan tuntuu kuin tuuleen hoilottaisi. Kaikki häipyy, himmenee ja häviää sittenkin lopulta.

 - Ehkä hyvät ajatukset ja tunnelmat säilyvät jossakin muodossa, arveli Taimi. – Kenties ne jäävät leijailemaan maailmaan ja putkahtavat taas esille jossakin otollisessa henkilössä. Henkisessä kohdussa.

   Soittokunta viritteli jo alkufanfaaria. Partaiset ja parrattomat huulet hakivat sopivaa, törröttävää asentoa soittimen kylmästä, kiiltävästä pinnasta. Viileä pusu. Äkkiä nyt sisälle ja istumaan, ettemme pilaa kauan harjoiteltua ohjelmaa.

   Suomalaisen yhdistyksen vuosijuhla kukkeimmillaan. Sää loistava, liiankin kuuma, kun yritti keskittyä esitettävään sanomaan paahteisessa voimistelusalissa. Kukkia seinillä, pöydillä, jopa lattialla. Katossakin kiersi jokin kukkakranssi. Pyöreinä mollottavia lamppuja monivärisenä nauhana. Koivunoksat rehentelivät suurissa saaveissa. Oli ihan koulun päättäjäisten tunnelmaa.

  Mieltä virkisti ajatus kahden rankan tunnin päästä tarjottavasta pullakahvista. Kunta maksumiehenä, ja jonkin sisar-yhdistyksen alaosaston sivujaosto kokkaajana.

  Väliajan jälkeen juhlat jatkuisivat, mutta silloin voisi jo hyvällä omallatunnolla hipsiä kotiin päiväunille. Kun nyt ensin kestäisi ne puheet: tervehdyspuhe, adressit sekä kaikkien mahdollisten instanssien tervehdykset. Tällä kertaa varmaankin myös maaherralta. Sitten seuraisivat juhlapuhe, historiikki, kiitospuheita loputtomiin ja ylimääräistä suitsutusta ansiokkaasti ja sinnikkäästi toimineelle yhdistyksellemme.

   Kun Kerttu Kuivalaisen lukema kronikka alkoi, mieleeni juolahti taas se keskustelumme lapsien tärkeydestä elämän jatkuvuuden kannalta. Jotta meistä jäisi jotakin jälkipolville muisteltavaksi.

   Tunnollisesti tämä jo eläkkeellä riutuva opettaja toisti sihisevällä äänellään kaikki toiminnot, mihin yhdistys oli sekaantunut tai syyllistynyt 1900- luvun alusta lähtien. Pienimmätkin pihaukset. Hän siteerasi pöytäkirjoja pilkun tarkkuudella.

   Ehdin jo laskeskella, että koska nyt oli menossa vasta vuosi 1929, tälle vuosituhannelle pääsisimme, siis pääsisimme…hm. Olisin sittenkin tarvinnut paperia tähän laskutoimitukseen. Jos tempo on tämä, Kuivalaisen soperrus päättyisi ehkä kolmen tunnin kuluttua.

   Ähkäisin harmista ja totesin jälleen kerran olleeni kaukaa viisas. Istuin viidenneksi viimeisellä rivillä, toiseksi laitimmaisena ja justiinsa eteiseen johtavan oven kohdalla. Häipyisin kuin aave, ennen kuin jatkosota ehtisi alkaa. Silloin yhdistys oli ollut evakossa. Valitettavasti eli toivottavasti muutama pöytäkirja olikin joutunut sodan ja saksalaisten jalkoihin.

   Myönnän, että olin hieman kireä. Oikeastaan katkera. Tiesin nimittäin varmuudella, että turhaa minun oli toivoa mitään tunnustusta. Olin soittanut kolme tärkeätä puhelua. Ensin ponnekkaalle puheenjohtajallemme, sitten myös varapuheenjohtajalle ja sihteerille. Jälkimmäinen sattui muuten olemaan veljentyttäreni. Kunnianosoitusta ei kuulemma herunut. Jäisin ilman prenikkaa. Olisin siis merkitsemätön ja merkityksetön.

 - Ehkä ensi vuonna, täti-kulta, oli Outi lohdutellut.

   Nyt oltiin jo, todella jo 40-luvun loppupuolella. Kas kun näinkin nopeasti hurahtivat, Ne ankeat sotavuodet. Kiinnitin huomiotani siihen, että samat nimet esiintyivät todella monta kertaa, joko puheenjohtajina tai jossakin alemmassa virassa. Viisitoista vuottakin yhteen menoon varajäsenenä.

  Todellista järjestöuskollisuutta. vai olisiko sittenkin ollut kysymys tarmokkaasta itsensä uudestaan johtokuntaan huudattamisesta? Voideltu äänestäjiä kuten nykyisten suurvaltojen johtajat. Tuskin sentään uhkailtu.

   Vuonna 1953 putkahti esille tuttu nimi: Linda Puljunperä. Juuri samainen nainen, joka osallistui väittelyymme eteisessä. Hän istui edessäni, ja niskasta ja pään asennosta näkyi, kuinka ryhti ja koko elämä kohentuivat. Posket punoittivat, ja hän loi tarkoittavia silmäyksiä ympärilleen. Kuulitteko? Nimeni mainittiin.

   Hän oli ollut varapuvustonhoitajana yhden toimikauden. Kuuntelin tarkkaavaisena, mutta ainakaan ennen vuotta 1994 häntä ei mainittu. Ei myöskään enää vuodesta 2001 lähtien.

   Mihin ne vuodet 1994-2000 olivat kadonneet? Oliko arkistossa riehunut tulipalo? Ei, vaan häpeäkseni täytyy tunnustaa, että torkahdin siksi ajaksi. Tuoli oli varsin mukava, ja heräsin siinä vaiheessa, kun pääni alkoi nuokahdella kauppias Hyttyslehdon olkapäälle.

   Mies ei toki tyrkännyt minua pois. Olen yhä hauskan näköinen naisihminen. Minut sysäsi syrjään hänen äreänaamainen vaimonsa, joka aviosiippansa pompottavan mahan ylikin pystyi luisilla sormillaan tökkimään vaaleansinisen jakkupukuni hihaa. Yököttää moinen mustasukkaisuus.

   Linda säteili koko ohjelman ajan ja vielä kahvillakin. Kävi jututtamassa ihmisiä ja  muistuttamassa, että hänetkin  oli      

mainittu historiikissa. Koskaan häntä ei unohdettaisi, vaan hänen nimensä säilyisi ikuisesti merkittynä yhdistyksen kellastuneisiin papereihin. Harmaaksi haalistuneella musteella ja koukeroisella kaunokirjoituskäsialalla. Lindan syli ei tulisikaan olemaan tyhjä. Lohdutuksen kehto.

ODOTUS

   Hän katsoo ulos ikkunasta. Suurin odottavin silmin. Ne ovat ihmeen syvät ja siniset. Kuin tummat orvokit. Suuret, avoimet ja ihmettelevät. On iltapäivä ja ulkona on vielä valoisaa. Huurteinen, ryhdikäs mänty seisoo heti ikkunan takana kuin vartiossa. Huone sijaitsee kolmannessa kerroksessa, joten kovin paljon muun maailman elämää ei katsojan silmä löydä. Sentään rahtusen ylpeän, pystypäisen hongan kyljessä sitkeästi sinnittelevän koivun pitsimäistä latvaa. Ja sitten taivasta, loputtomasti taivasta. Sinistä, oranssinpunertavaa, tummansinistä tai mustaa ja uhkaavaa yötaivasta. Etupäässä kuitenkin toivottoman harmaata, pisaroitsevaan itkuun valmistettua.

   Useimmiten nainen makaa vasemmalla kyljellään, jotta saisi katsella ulos maailmaan, mutta välillä hänen kärsinyt sydämensä väsyy ja alkaa levottomasti heittelehtiä kylkiluita vasten. Etsiä ulospääsyä vankilan ristikoitten takaa. Silloin naiselle on parasta kääntää vitkastellen ja voimattomasti kylkeä ja luoda haikea katseensa vastapäiseen seinään. Harmaata ja rosoista kuin kellarissa. Kuin elämälle nihkeässä ruumiskellarissa.

   Kalman haju ei vielä tunnu, ei ainakaan naisen omissa sieraimissa. Miten lienee muitten laita? Lääkäreitten ja hoitajien ja siivoojien, jotka reippaasti pyrähtävät arkisiin toimiinsa naisen iloksi. Tuo se ainakin vaihtelua, kun nuori perushoitaja silmät kirkkaina selostaa säätä vuoteeseen sidotulle. Vilkaisee kuitenkin ensin ulos ikkunasta. Varmuuden vuoksi. Tuskin on työhön tullessaan huomannutkaan eikö muka aurinko paistaisi pilvettömältä taivaalta. Heleästi ja lämpimästi, vaikka oltaisiin keskellä synkintä kaamosta. Hänhän on vasta mennyt kihloihin.

   Lääkärien liikehdintä on hillitympää. Tahdin näyttää määräävän ikä sekä työpaineitten ja ongelmallisten perhesuhteitten määrä. Ne ympäröivät heitä kuin vuosirenkaat. He käväisevät kiireesti huoneessa. koska muut velvollisuudet jo kutsuvat. He katselevat papereitaan ja kuumekäyrää. Yrittävät olla rohkaisevan näköisiä, mutta jo ovella pudistelevat huolestuneena päätään. Kyllä nainen on sen huomannut. Katseleehan hän muutakin kuin mäntyä ja kiviseinää. Tuijottaahan hän päivät pääksytysten omaan sisimpäänsä, miksi ei sitten muittenkin ajatuksiin ja tunnelmiin.

   Nainen vetäisee väsyneisiin keuhkoihinsa sairaalan monivivahteista hajua. Vahvoja pesuaineita ja saippuoita. Ennen sairaaloissa tuoksui lysolilta. Kyllä hän muistaa, kun oli ollut tapaamassa viimeisillään olevaa isoäitiänsä. Lääkkeet lisäävät oman sävelensä tähän tuoksusinfoniaan. Samoin kuin henkilökunnan puhtauttaan kahisevat työasut.  

   Siivoojat ovat puhtoisia kuin pulmuset. Tuoksuvat raikkailta ja elinvoimaisilta. Huiskivat mopeillaan jo ennestäänkin kiiltävää lattiaa ja rupattavat koko ajan, paitsi rouva Leppänen, jolla on avioeroprosessi kesken. Hän on jo huolensa potilaalle moneen kertaan yksityiskohtaisesti pulputtanut. Jopa itkaissut välillä. Nyt on vaikenemisen aika. Nyt hän vain odottaa, miten käy kodille ja omaisuudelle. Viekö se haaska kaiken? Yrittääkö roisto vielä kinuta lapsiakin häneltä? Jo on otsaa.

   Odotus. Sitähän nainenkin tekee kaiken aikaa. Koko päivän. On tehnyt sitä jo vuosia. Toivo ja raskas pettymys vuorottelevat tasaisesti kuin vuorovesi suuren valtameren rannalla. Hänellä se ei vain jatku loputtomasti. Rytmi heikkenee, lopulta katkeaa. Pääsisi edes yhden kerran vielä käymään kotona? Tältäköhän elinkautisesta vangistakin tuntuu? Hänen elinkautisensa taitaa vain jäädä kovin lyhyeksi. Terveenä sitä kestäisi vielä kymmeniä vuosia, mutta silloinhan hän ei olisikaan täällä. Kuinka epäjohdonmukaista. Kuinka epäoikeudenmukaista. Sitähän elämä on. Miksi juuri hänelle?

                                             - - -        

   Perhe. Asuvat niin kaukana pohjoisessa. Harvoin pääsevät käymään. Mies vähän useammin, kun järjestää työmatkoja etelään.. Hän olisi itse mieluummin jäänyt lähemmäksi kotia, mutta omaisten mielestä täällä oli paras mahdollinen hoito. Olisi toivoa, kun on maan pätevimmät lääkärit sekä tehokkaat lääkkeet ja uudet parannuskeinot heti käden ulottuvilla. Mitä vielä. Ainoa, mikä oli todella ja konkreettisesti käden ulottuvilla, oli soittokellon johto ja nappi. Osittain myös yöpöydällä lojuvat tavarat, kun jaksoi ja viitsi, ennen kaikkea viitsi, kurottautua niitä ottamaan.  

   Mehumukia useimmiten. Kuivasi suuta ja huulia. Ne lääkkeet ja tämä sementtinen liikkumaton ilma. Pääsisipä kunnon kävelylenkille. Kauas elämältä tuoksuvaan havumetsään. Kirpeänvihreään tai hohtavan valkoiseen. Näkeeköhän hän vielä joulukuusta? Tai edes leppoisaa juhannusiltaa rakkaalla kesämökillä? Yötöntä yötä.

   Mitä niin kaukaisista asioista rupea haaveilemaan. Kun kunto pysyisi suhtkoht tällaisena. Poutaisina päivinä hän vielä saattoi käydä sairaalan pihalla tai parvekkeella haukkaamassa raitista ilmaa. Piti niin välttämättä saada terveellistä happea ylirasittuneisiin keuhkoihinsa.  

   Miksi ne palkeet joillakuilla ovat aikaisemmin lopussa kuin toisilla? Hänhän oli tupakoinutkin vain kymmenkunta vuotta. Lopetti kun perhe kasvoi ja mies ei voinut sietää savuttelua. Marmatti ja mukisi, että hän tuhoaa vielä koko perheen. Niinhän nainen tavallaan tuhosikin. Vei heiltä äidin ja vaimon.

   Tänään miehen pitäisi tulla pistäytymään. Ennen kuin juna lähtee, ja kun työasiat on saatu hoidettua. Pohjoisessa olisi ollut muitakin sukulaisia ja ystäviä, jotka olisivat voineet vierailla hänen luonaan, mutta täällä hän oli kuin umpiossa. Maanpaossa. Mitä hyvästä hoidosta, kun lopputulos on kuitenkin sama.

   Nainen käännähti jälleen ikkunaan päin. Hänen pitäisi kävellä enemmän käytävässä. Pysyisi paremmassa kunnossa. Mihin tarkoitukseen? Synnytyksessäkin yritetään säästää voimia loppuponnistukseen. Urheilussa loppukiriin. Onko kuolema sitten helpompi, jos on paremmassa ja vetreämmässä kunnossa? Sehän vain pitkittyy entisestään. Eikö näitä kärsimyksiä voisi jo lyhentää? Perhe ei kärsi kuulla puhuttavankaan sellaisesta. Heillä on toivon lippu vielä korkealla. He eivät suostu näkemään tosiasioita. Ehkä parempi niin, että rakkaan lähtö tapahtuu kuitenkin jonkinnäköisenä yllätyksenä. Seitsemän vuoden jälkeen! Huh.

   Pitäisi taas kääntyä seinään kohti ja ottaa käsilaukku esille. Pitäisi kammata ja vähän kaunistautua, ennen kuin mies tulee. Pitäisi pyytää uusi yöpuku ja aamutakki. Sukatkin ovat jotenkin hikiset ja vanuttuneet. Pitäisi ja pitäisi. Siinä hänen suuret velvollisuutensa ja elämäntehtävänsä. Kutsumuksensa. Jossakin laulussa puhutaan, että kun kutsumuskellosi soi. Enää ei oikeastaan tarvinnut tehdä yhtikäs mitään.

 - Levätkää vain ja rentoutukaa, kyllä me haemme ja autamme, sirkuttavat hoitajat reippaasti. - Kerätkää voimia, älkää rasittako itseänne masentavilla ajatuksilla. Tuonko teille lukemista? Aulassa on paljon lehtiä, jotka jäivät rouva Salmiselta.

   Rouva Salminen oli päässyt sairaalasta viime viikolla. Nainen tiesi, koska hän kuuli uskomattoman hyvin mitä käytävällä puhuttiin Kuulo ainakin oli priimakunnossa.. Salmiska oli päässyt alas kellariin, ruumiskellariin. Tällä potilaalla oli ollut prikulleen samanlainen tauti kuin hänellä. Sitä oli kestänyt seitsemän ja puoli vuotta kovan kamppailun ja yrittämisen avulla. Ihmeen kauan oli kuulemma pysynyt hengissä, tuntui joku hoitaja päivittelevän.

   Siispä hänelläkin oli todennäköisesti puoli vuotta jäljellä. Tuskinpa sentään, koska hän oli jo nyt niin uupunut ja kyllästynyt ja haluton jatkamaan tätä polkumyllyä päivästä toiseen. Oravanpyörä tuntui pyörähtelevän yhä vain hitaammin ja nytkähdellen. Nitisi ja natisi jo liitoksissaan.

   Heleäposkinen ja pellavapäinen perushoitaja Tiina, kurkisti ovesta silmät ymmyrkäisinä kuin muumipeikolla.

 - Miehennehän tulee tänään. Haluatteko, että kampaan hiuksenne ja vaihdan jotakin somaa päälle?

   Jotakin somaa? Toinen sinertävänharmaa vaihtuu vain toiseen samanlaiseen. Hiukan sileämpään ja puhtaampaan. Herttainen tyttö.

 - Kiitos vain, voisitko löytää jostakin ruudullista aamutakkia? Tämä raidallinen on niin ankea. Se muistuttaa vang...

   Nainen ei halunnut loukata Tiinaa, joka oli kaikkea muuta kuin jonkin keskitysleirin naisvartija. Jo pelkkä tytön läsnäolo lämmitti ja lohdutti.

 - Odottakaa hetki, minä haen, kun vaan löytäisin sopivan koon. Olette niin kovin hento ja siro.

   Tuokin tuntui kohteliaisuudelta. Onhan sitä suomenkielessä muitakin laatusanoja, joita olisi voinut käyttää tässä tilanteessa: laiha, nuupahtanut, kuihtunut, luurangoksi kutistunut, kuolemansairas.

                                            - - -        

   Nainen makasi uusissa vaatteissaan sängyllä. Ei peitteen alla, jotta näyttäisi reippaammalta, valmiilta lähtemään kävelyretkelle aulaan. Tiina oli onkinut jostakin liian löysän aamutakin, jossa oli  haalistuneita aniliininvärisiä ruutuja. Olisiko sittenkin pitänyt tyytyä siihen viirulliseen? Siinä oli sentään terhakat määrätietoiset raidat eikä tällaista haurasta, haperoa ja nuutuneen näköistä ruudukkoa.  

   Vaikka mitäpä sillä enää oli väliä. Ei hän miestä enää yrittänyt hurmata. Ei edes omaansa. Lähtöruudussahan tässä oltiin. Matka jonnekin muualle jo häämötti. Ennemminkin tuli sääli miestä, kun tämä taas näkisi vaimonsa yhä vain huonompana ja riutuneempana.

   Vai näkikö? Millaisena hän näki vaimonsa? Välimatka oli varmaankin suurentunut eikä vain kilometreissä vaan myös ajassa ja elämisessä. Kokemuksissa ja yhteiselämyksissä. Toinen tytär kirjoitti kirjeitä, mutta nekin olivat lyhentyneet ja harventuneet, vaikka äiti vakuutti, että hän lukisi niitä mielellään. Jollei itse jaksanut, joku hoitaja voisi selostaa ne hänelle. Saisi tarkemman kuvan perheensä elämästä siellä kaukana.

   Yhteydenpito oli kuitenkin kutistunut puhelinsoittoihin. Joka päivä joko mies taikka jompikumpi tyttäristä pirautti hänelle. Toisinaan myös vanhemman tyttären mies Harri. Jotenkin naisesta tuntui, että kaikkea ei kerrottu. Ei niinkään salaamismielessä, vaan koska yhä vähemmän alkoi olla sellaista, josta olisi kannattanut kertoa hänelle. Sitä samaa arkisten askareitten pyöritystä, josta hän kuitenkin olisi niin mielellään kuullut kuvauksia.

   Vai oliko siinä jotakin muutakin? Oliko mies muutenkin etääntynyt hänestä? Kuvitteliko hän vain vai alkoiko perhe kasvavassa määrin irtaantua ja irrottautua? Aloitella omaa elämäänsä ilman vaimoa ja äitiä?

   Kello oli jo yli kaksi. Mies on jo puoli tuntia myöhässä, mutta nämä matkat ja maalaispojalle vieraat bussiaikataulut. Sitten tietysti työasioissa on voinut mennä odotettua kauemmin.. Kyllä hän tulee. Hän olisi ilmoittanut, jollei olisi päässyt. Silti naisella oli kummallisen hylätty olo. Pelotti jo etukäteen se hetki, jolloin piti hyvästellä. Pelkäsi enemmän miehen puolesta, koska näki, kuinka tuskallista se joka kerta oli. Tuli aina vain ahdistavammaksi. Pitäisikö suorastaan kieltää häntä tulemasta?

   Nyt käytävästä kuuluu ääniä. Miehen ääni, kun hän juttelee Tiinan kanssa. Leksa tulee.

                                            - - -    

   Leksa johdattelee heiveröisen vaimonsa hellästi käytävään ja sieltä viihtyisään aulaan. Juuri kun vaimo oli asettunut istumaan leveälle sohvalle ja jo huokaisi hieman, mies ehdottikin, että he menisivät alas kanttiiniin. Voisivat juoda kupposen kahvia ja samalla tarinoida. Leksa puhui ja tarinoi. Vaimosta tuntui, että tämä yritti jatkuvalla äänessä ololla torjua jotakin muuta. Keskustelua vaimon kanssa, jäytäviä, epätietoisia ajatuksia. Pelkoja. Kysymyksiä ja todella epämiellyttäviä vastauksia.

   Monta hissiä ja kaikki väärissä kerroksissa. Viimein saapui oikea ajoneuvo. Se tunne naisella oli, koska hän ei ollut ajanut autossa tai junassa pitkään aikaan. Jalkoja heikotti ja melkein huimasi hissin railakas laskeutuminen alakertaan.

   Kahvio oli onneksi aivan lähellä, sillä nainen arveli, että häneltä ehtyvät voimat. Jo etukäteen hän pelkäsi tulevaa keskustelua. Nyt, tällä kerralla, hän aikoi todella kertoa asiansa. Hän ei voinut pitkittää sitä enää. Puhelimessa oli vaikea selostaa mitään. Perheellä oli kiireitä, ja lisäksi nainen halusi nähdä miehensä ilmeet, kun hän kuulee, minkälainen toivomus vaimolla vielä oli. Pieninkin epäröinti puolison taholta aiheuttaisi sen, että nainen luopuu pyynnöstään.

   Häntä jännitti ja hän pelkäsi, koska ehdotus melko varmasti tyrmättäisiin. Leksa puhui ja puhui. Kertoi Elinasta ja Harrista ja heidän pienokaisistaan Esasta ja Tuijasta. Kaikki hyvin. Samoin nuoremmalla tyttärellä Kisulla. Ei heillä ollut hätää, mutta tietysti he ikävöivät kovasti äitiä ja mummua.

   Nainen ei halunnut juoda kuin vettä, mutta Leksa osti kahvia ja valtavan pitkän leivän, jossa oli välissä kinkkua ja juustoa. Jokunen rupistunut salaatinlehtikin kurkisteli sieltä likistyksestä.

 - On hurja nälkä, kun en koko päivänä ole muuta kuin litkinyt kahvia. Luulin, että he tarjoaisivat lounaan, mutta kattia kanssa. Se kiire. Ethän pahastu jos syön tätä samalla?

   Vaimo vain nyökkäili. Hän ei oikeastaan muistanut sellaista aikaa, jolloin hänellä olisi ollut terve nälkä. Leksa ainakin näytti olevan kunnossa. Elämänsä kunnossa. Mistä tuollaista tuli mieleen?

 - Ai niin. Tuija lähetti mummulle itse tekemänsä piirustuksen. Siinä on aurinko ja kukkia, että se ilahduttaisi sinua. Että paranisit pian. Sen Elina kirjoitti paperin alanurkkaan, mutta missä ihmeessä? Missä se nyt on?

   Nainen katseli vaitonaisena miehensä touhuilua. Tämä aukoi salkkuaan, kaiveli povitaskujaan ja sivutaskuja. Kopeloi housuntaskustakin. Veti esille yhden pienen ryppyisen ruudullisen paperitollon.

 - Ahaa, tässä se onkin. Rypistyi ikävä kyllä, kun on ne avaimetkin samassa taskussa. Anteeksi vaan. Odotapas. Se on kaunis piirros, ai mutta...

   Mies aukoi paperin sileäksi ja tuijotti sitä hölmistyneenä.

 - Voi peijakas, ei se tämä ollutkaan. Jokin muistiinpanolappu.

   Nainen ehti nähdä numeroita, joissa oli Helsingin suunta. Myös jokin kadunnimi. Taisi olla Mannerheimintie. Leksa näytti melkein nolostuneelta, kun hän taittoi paperin ja työnsi sen kiireesti housuntaskuunsa.

 - Muistiinpanoja, hän totesi ykskantaan. Missä kummassa? Sittenkin salkussa.

   Taas vaimo seurasi rauhallisena sitä penkomista. Papereita ja vielä kerran papereita. Parranajokone, laadukasta partavettä, joka oli heti tuoksahtanut hänen nenäänsä, kun mies oli astunut hänen huoneeseensa. Jotakin uutta merkkiä. Salkussa näkyi vielä ohut silkkipyjama. Niin, tietenkin se junamatka makuuvaunussa. Mutta miksi noin hieno?

 - Tässä se onkin, firman vuosikertomuksen välissä, ettei olisi rutistunut. Siitähän Tuija varoitteli. Kas niin, ole hyvä. Rakkaat terveiset Tuijalta ja Esalta.

   Nainen tarttui piirrokseen melkein vapisevin käsin. Oli siinä mukana liikutustakin ja uupumusta, mutta ehkä sittenkin epämääräisiä huolestumisen tunteita. Se vähäkin rauha, mitä hän sentään ajoittain koki täällä murheen laaksossa, alkoi horjua ja rapista. Kuin huonosti kiinnitetty kultasilaus. Posket hehkuen sekä kuumeesta että kiihtymyksestä nainen kiitteli.

 - Kerro lapsille rakkaat terveiseni ja kiitokseni. Saisinpa vielä kerran pitää heitä sylissäni.

 - Totta kai saat. Tietenkin. Saat täällä hyvää hoitoa ja paranet, mutta aikaahan se vie. Meidän kaikkien täytyy olla oikein kärsivällisiä ja toivoa parasta.

 - Niin kai. Olen minä toivonut ja uskonut ja rukoillutkin, mutta taitavat olla kaikki toiveet turhia.

 - Älä tuollaisia puhu, keskeytti mies ihan harmistuneena. - Sinun pitää olla positiivinen. Sanovathan lääkäritkin, että tuollainen tauti saattaa olla sielullisperäistä, johtua vääristä asenteista ja negatiivisesta suhtautumisesta asioihin. Sellainen jäytää ja syö ihmistä sisältäpäin.

 - Sopiva nimi se onkin  sille taudille, myhähti nainen alakuloisesti. - Minkä minä tunteilleni ja asennoitumiselleni enää mahdan. Kunhan tämä loppuaika meni...

 - Ei kai sinulla ole tuskia?

 - Ei enää kovin paljon. Sen leikkauksen jälkeen oli kyllä kauheata. Nyt antavat jotakin kipulääkitystä heti kun pyydän. Eivät enää pelkää, että minusta tulee mikään huumehörhö.  Vahvistavat annoksia tarpeen mukaan.

 - Kas kun täällä on kauheasti väkeä. Tuossakin kokonainen klaani. ainakin kolme sukupolvea. Mistä ne tuohon pörpähtivät?

 - Ne ovat Tarvaisen Helenan omaisia. Hän on viereisessä huoneessa. Aina siellä on joku sukulainen tai ystävä läsnä. Ovat nykyään jopa öitäkin.

 - Eivätkö he häiritse muita potilaita?

 - Helenalla on oma huone kuten minullakin. Minullakin voisi olla vieraita vaikka vuorokauden ympäriinsä, jos he vain asuisivat lähempänä.

   Nainen vilkaisi miestä jännittyneenä. Nyt tämä oli ihan pakko sanoa. Hän ei kestä enää kauempaa.

   Leksa hoksasi heti, sillä ei hän tyhmä ollut.

 - Tietenkin mekin olisimme seuranasi mahdollisimman usein, jollei matka olisi niin pitkä. Kyllähän sinä ymmärrät. Tytöilläkin on työnsä ja perhe. Ehkä sitten lomalla.

 - En tarkoitakaan, että teidän pitäisi muuttaa tänne etelään, mutta emmekö sittenkin voisi ajatella, että minut siirrettäisiin sinne Petäjäveden sairaalaan. Siellä olisi muitakin...

 - Onhan tästä jo puhuttu moneen kertaan silloin kun teimme tämän päätöksen.

 - Te teitte, en minä. En minä olisi halunnut näin kauas.

 - Mutta se hoito ja erikoislääkärit ja kaikki muu. Rahasta ei ole väliä. Eikö sinulla ole hyvä olla täällä? Eikö hoito ole parasta mahdollista? Eikö...?

 - Totta kai on. Olen ihan tyytyväinen, mutta hyvä olla minulla ei ole enää missään, Siksi ajattelinkin, että voisin sittenkin olla teitä lähempänä siellä Petäjävedellä.

 - Se hoito, yritti Leksa vielä inttää.

 - Mitä siitä hoidosta, jollei se auta, ja jos ihan hätä tulee tai uusia leikkauksia, onhan Oulu suurine sairaaloineen huomattavasti lähempänä. Voi, anna minun tulla kotiin. Siis sinne kotikylälle.

 - En kai minä ole esteenä sinun kotiintulollesi, mutisi Leksa hieman jäykkänä ja loukkaantuneena. - Me ajattelimme kaikki tulla parin viikon kuluttua tänne minun autollani. Vuorottelisimme Harrin kanssa, niin ei olisi niin rankkaa ajaa.

 - Entä lapset? Tulisivatko hekin mukaan? kysyi nainen toivorikkaana.

 - Ei sentään, jätämme heidät Harrin vanhempien luokse. Kyllä he pärjäävät. Ei lapsia tänne kai saa tuodakaan?

 - Mutta kotona voisin edes ikkunasta katsella heitä. Elina voisi tuoda heidät sairaalan pihalle. Voi suostu nyt, Leo.

   Mies näytti huolestuneelta ja epävarmalta.

 - Juttelin äsken lääkärin kanssa, ja hän sanoi menevänsä johonkin leikkaukseen, joten en tavoita häntä tällä kertaa, kun se junakin lähtee jo parin tunnin päästä. Soitan hänelle huomenna kotoa ja kyselen tilannetta. Ole nyt vain kärsivällinen.

 - Sitähän minulle opetetaan kaiken aikaa, huokasi nainen masentuneena. - Veisitkö minut jo huoneeseeni? Olen kauhean väsynyt.

                                            - - -      

   Nainen vaipui vuoteelle lopen väsyneenä. Hän oli aivan laikullinen kuumeesta ja kiihtymyksestä. Tummat varjot silmien alla. Kuoleman varjon laaksossa. Leksa auttoi häneltä aamutakin päältä. Olisi ollut samantekevää, vaikka se olisi tehty säkkikankaasta. Huolehtivaisesti mies yritti vetää peitettä vaimonsa päälle. Hän kumartui suutelemaan naista otsalle, loi häneen surullisen ja melkein pelokkaan silmäyksen. Toivotti sitten hyvää vointia ja lupasi soitella junasta.

   Olikohan sille kiire muuallekin kuin junalle? Väsyneenä vaimo yritti vastata huiskutukseen. Käsi ei vain millään tahtonut nousta. Se retkahti sängyn laidalle ja siitä ohi jääden velttona riippumaan lattiaa kohden. Tiina oli jo pyörinyt käytävässä ja odotellut pääsyä potilaansa luokse. Hän vaihtoi muutaman kohteliaan sanan Leksan kanssa ja tuli kiireesti sisään.

 - Mitenkäs täällä nyt voidaan. Olitte aika kauan kahviossa. Ette kai väsyttänyt itseänne?

 - Väsyttää, kuiskasi nainen hiljaa.

 - Yrittäkää levähtää ennen ruokailua. Kyllä se huono vointi ohi menee, kun saatte levätä. Omaiset ovat tavallaan aina rasittavia, paitsi nuo tuolla Tarvaisen luona. He ovat tottuneet viipymään täällä ja kaikki on niin luontevaa. Pikavisiitit ovat raskaita.

   Nainen nyökkäili ja kiitteli. Tuntui, että ventovieras Tiina-neitonen ymmärsi häntä paremmin kuin oma rakas aviomies. Tämä oli kehottanut vaimoaan katsomaan televisiosta Formula-kisoja.

 - Avaanko telkkarin? Tiina kysäisi, kun huomasi naisen vilkaisevan sitä kohti.

 - Ei missään nimessä. Katselen taas näitä omia kanaviani. Niissä riittää kelaamista. Jospa jaksaisinkin virittäytyä sille unikanavalle.

   Tiina hymyili ja kävi taputtamassa naisen kättä.

 - Kutsukaa vain minua heti, jollei olo parane. Lääkärikin käy teitä vielä katsomassa.

                                            - - -      

   Nainen makasi ensin selällään ja kuunteli jyskyttävää sydäntään. Kuulosteli, oliko kipuja tulossa. Ainahan oli jotakin kaivelemassa ja vaanimassa, mutta hänelle oli luvattu, että mitään kauheita tuskia hänen ei enää tarvitsisi kärsiä.

   Kello tikitti sekä yöpöydällä että vastapäisessä seinässä. Suuri pyöreä esine, josta potilas selvästi saattoi seurata ajan kulumista. Hitaasti mutta varmasti. Valkoista kelloa ympäröi paksu musta reunus, kuin surunvalittelukortissa.

   Naapurista kuului taas ääniä. Siellä veisattiin kauniita tuttuja virsiä. Kuului kolahduksia, jopa hillittyä naurua. Helena Tarvaisen omaisia taisi olla koolla tavallista suurempi joukko. Niinhän kuulemma Afrikassakin potilaan perhettä tulee mukaan sairaalaan, jonka ympärille he majoittuvat. Sairaan ei tarvitse tuntea oloaan yksinäiseksi. Aina on joku seurana tai ainakin ikkunan alla. Turvallisena vartijana.

   Joskus naistakin oli pyydetty mukaan seurustelemaan, kun he olivat huomanneet, kuinka alakuloinen ja orpo hän oli. Ystävällisiä ja välittömiä ihmisiä. Lämpimästi he ottivat huomioon sairaan omaisensa tarpeita, mutta silti keskustelivat vilkkaasti keskenään. Naista aivan ihmetytti, kuinka Helenakin saattoi miltei innostuneena lausua mielipiteensä jostakin aiheesta, vaikkapa siitä, kuinka veljenpojan asunnon osto oli onnistunut. Mitä tämä oli joutunut maksamaan? Milloin pääsevät muuttamaan sisälle?

   Televisio näytti välkkyvältä nelikulmaiselta aukolta hämärässä huoneessa. Kiilui kuin suuri silmä, joka ahnaasti tarkkaili ihmisiä ja heidän puuhiaan ja oli valmis purkamaan sisuksistaan koko maailman tiedon ja tapahtumat. Nainen kääntyi kyljelleen ja alkoi taas katsella ulos ikkunasta. Tumma mänty huojui hiljaa. Hänen oma vartiosotilaansa. Huurteinen koivukin näytti mustalta tässä valaistuksessa.

   Nainen asetti toisen kätensä tyynyn alle juuri poskensa kohdalle. Poski tuntui kuumalta, kuumeiselta. Kiihtynyt mieliala ei vain hellittänyt. Voi kun pääsisi vielä kotiin, ennen kuin...Hän katsoi juhlallista mäntyä suurin, avoimin ja ikävöivin silmin. Odotti.

VERENPUNAINEN LEHTIKELI  

   Olen aina pitänyt syksystä, sen rauhoittavasta hämäryydestä, loistokkaista ruskaväreistä ja jopa jännittävästä, maanläheisestä, mädäntyvien lehtien lemusta. Eräänä kauniina ja auringonkirkkaana syyspäivänä olin saada kyllikseni verenkarvaisista vivahteista.

   Istuin raitiovaunussa, joka oli jo pidemmän aikaa seisonut pysäkillä, ja odotin jotakin tapahtuvaksi. Oli tässä jo istuttu täysinäisessä vaunussa iät ja ajat. Korjasin asentoani hiukan mukavammaksi. Miksei se jo lähde? Muutkin matkustajat alkoivat hermostua siihen viivytykseen. Osa lähti ulos ja yritti tavoittaa joko taksin taikka bussin.

   Minulla ei ollut tulenpalavaa kiirettä minnekään, joten jäin istumaan ja ihmettelemään. Lopulta kuljettaja ilmoitti, että raiteille oli kerääntynyt niin paljon märkää ja tahmeata lehtiroskaa, ettei vaunuja uskallettu ajaa siitä yli. Liukastumisen vaara oli liian suuri. Vallitsi lehtikeli.

   Sama tuo minulle. Sataa tihuutti, joten ei huvittanut lähteä itseänsä kastelemaan. Aikani kuluksi aloin tuijotella ulos ikkunasta. Sitä kiusallista ”lehtiroskaa” oli vielä runsaasti läheisen puiston puissa. Keltaisen kaikkia mahdollisia vivahteita sekä hilpeän kirkkaanpunaista pihlajissa ja hillitysti tummempaa joissakin vaahteroissa.

   Huomioni kiintyi nuorehkoon pariskuntaan, joka oli tulossa pysäkille. Keski-ikäinen mies kulki nopein, pitkin ja päättäväisin askelin, ikään kuin johti kulkua. Hänen seuralaisensa sen sijaan sipsutti puolisen metriä jäljempänä. Liekö johtunut kunnioituksesta, mutta ainakin siitä syystä, että liikkuminen oli vaivalloista.

   Ensin luulin, että nainen oli jotenkin vammainen, toinen jalka esimerkiksi lyhyempi tai hiljattain murtunut. Kävelijä ei kuitenkaan varsinaisesti linkuttanut, vaan askelsi muuten oudosti. Varoen, harkiten jokaista askeltaan ja sen suoritettuaan jokin hänen asennossaan ilmaisi suurta tuskaa. Ilmettä en tosin vielä pystynyt erottamaan, mutta silti saatoin aistia kivun ja kärsimyksen nuoren naisen olemuksessa.

   Nainen oli verrattain kookas ja hänellä oli pitkähkö vaalea tukka, joka valui hänen molemmille poskilleen suorana ja jotenkin alakuloisena. Yllään hänellä oli vartalonmukainen grafiitinharmaa jakku ja lyhyt kapea puolihame. Kas kun ei ollut päällystakkia eikä edes sateenvarjoa.

   Räikeässä ristiriidassa muitten asusteiden kanssa oli hänen päähineensä. Kirkkaanpunainen, erittäin leveälierinen hattu, jota hän oikukkaassa syystuulessa silloin tällöin joutui pitelemään toisella kädellään. Olkapäältä riippui muhkea laukku. Ei vaikuttanut tavalliselta käsilaukulta. Oliko siinä suorastaan matkatavaraa, yöpymistarvikkeita ynnä muuta semmoista?

   Mies ei vilkaissutkaan kumppaniinsa. Tuntui kuin hän olisi suorastaan kiihdyttänyt askellustaan. Oliko hän peräti pyrkimässä eroon koko daamistaan?

   He olivat saapuneet pysäkille ja jäivät siihen seisomaan. Mies puhui lakkaamatta ja kiihkeästi, melkein vihaisesti. Nainen oli intensiivisesti keskittynyt kuuntelemaan ja loi lierinsä alta tarkkaavaisia katseita mieheen, aivan kuin olisi odottanut jotakin hyvin tärkeätä ja ratkaisevaa repliikkiä seuralaisensa kapeilta ja hiukan julmilta huulilta.

   Katse oli ensin aneleva, jopa toivorikas. Sitten miehen jatkaessa paasaamistaan se väljähtyi ja kutistui nöyräksi, alistuneeksi ja toivottomaksi. Siitä huolimatta nainen ei siirtänyt silmiään miehen kasvoista.

   On tutkittu, että yleensä aviopareissa nainen katsoo miestä useammin kuin tämä häntä. Lieneekö osoitus yhteydenpitohalusta ja auliudesta noudattaa herransa pyyntöjä ja käskyjä? Pysäkillä seisovasta parista tuo käsitys piti sataprosenttisesti paikkansa. Mies ei kertaakaan katsonut naiseen, ei ainakaan hänen silmiinsä. Siitä huolimatta hän puhui koko ajan. Huulet muodostivat alati värähtelevän aaltoviivan. Ylös ja alas kuin sairaalan monitorissa. Viivan joka kertoi muille, että vielä oltiin hengissä.

   Mitä kumman tärkeätä asiaa hänellä oli? Selvästi hän yritti saada naisen vakuuttuneeksi jostakin. Paljolla puheella tyrmätä ja huumata ystävänsä. Vai oliko ollenkaan kysymys ystävyydestä? Kumpikaan ei vaikuttanut onnelliselta. Tuskin mikään autuas kihlapari. Miehellä välkähti kyllä vihkisormus, kun hän teki kädellään laajoja todistelevia kaaria sanojensa painikkeeksi. Lierihattunaisella ei sellaista sormusta näkynyt.

   Mies oli ryhdikäs, pitkä ja hyvin pukeutunut. Tummatukkainen, viehättävä silaus harmaata ohimoilla ja itse asiassa todella hauskannäköinen, mutta jokin teki minuun vastenmielisen vaikutuksen. Tyyppi oli niin tyystin hymytön, melko varmasti äärettömän huumorintajuton, itsevarma, suorastaan leuhka. Koko asennossa ja elehtimisessä jotakin kukkopoikamaista. Hän oli sangen varma asemastaan, vai oliko sittenkään, kun täytyi ryhtyä tuollaiseen taivutteluun ja palopuheisiin.  

   Minua ihan harmitti, että paksu lasi oli välissä. Mitä se mies oikein selvitti? Silloin tällöin hän oikoi pitkää kaulaansa, ja sekin liike antoi hänestä kuikelomaisen kuvan. Hienon, tumman ulsterin alta pilkotti vitivalkoinen kaulus. Oli siis jotakin puhtaanvalkeaa tässä maisemassa. Kova kaulus ja tiukkaan sidottu solmio varmaankin kiristivät. Ehkä koko elämäntilanne? Hän oli paljain päin ja parturi olisi heti voittanut mestaruuden hiustenmuotoilussa. Saatoin melkein haistaa muodikkaan partaveden tuoksun.

   Olivatko he rakastavaisia? Vai perheriidan keskellä pyristelevä aviopari? Miksi nainen oli niin vaitonainen ja luovutti koko näyttämön miehen haltuun? Mitä heidän välillään oli tapahtunut? Tuskin mies kertoi vain uuden asunnon hankkimisesta tai työhuolistaan? Jotenkin tilanne vaikutti dramaattisemmalta.                        

   Sitten aivan töksähtäen keskustelu katkesi, mies osoitti kädellään raitiovaunua, sanoi jotakin ja nainen käänsi hätääntyneen katseensa kulkuvälineeseen. Tuntui sitten tajuavan ja nyökäytti päätään. Lierihattu lerpahti. Täysin äkkiarvaamatta kavaljeeri käännähti selin naiseen ja lähti rivakasti painelemaan katua alas. Ei minkäänlaisia hyvästelyseremonioita.

   Nainen jäi tuijottamaan hänen jälkeensä. Odotti kai jotakin merkkiä, vilkutusta tai ainakin katsetta lähtijältä, mutta ei mitään. Taakseen vilkaisematta mies harppoi takinhelmat liehuen jonnekin. Asia oli hänen mielestään loppuun käsitelty. Mitä sitä enää kannatti penkoa tai ruveta yhteenvetoa väsäämään.

   Minusta tuollainen jäätävä välinpitämättömyys kaiken puheenpapatuksen jälkeen tuntui käsittämättömältä. Oliko mies menossa töihin? Millaiseen työhön lauantaina? Vai matkalle? Mukanaan hänellä oli suurehko laukku, mutta ei asiakirjasalkku, joka muuten olisi istunut kuin nakutettuna jupin muuhun tyyliin. Hänellä oli kädessään painava nahkalaukku. Sellainen, joita perhelääkärit ennen vanhaan raahasivat potilaskäynneilleen.  

   Isoisällänikin oli ollut sellainen vintissä. Napsuttelin sen lukkoa pikkutyttönä. Sain sen joskus aukikin ja haistelin vanhojen lääkkeitten tuoksuja. Yläosaa kiersi keltaisesta metallista tehty reunus. Se oli käsittääkseni ollut kultaa ja antoi esineelle hyvin arvokkaan leiman. Kun tuollainen laukku suljettiin, metalli todella piti. Sulki sisäänsä monien sairaitten ja heidän omaistensa pelot ja kärsimykset.

   Miksi kaulusmiehelläkin oli tuollainen laukku? Ei se tavalliselta matkakassilta vaikuttanut. Mitä salattavaa se sisälsi? Millaisia kärsimyksiä? Mies kääntyi kulman taakse ja katosi salaisuuksineen näköpiiristä. Huomasin, että naistakaan ei enää näkynyt. Minnehän se...?

   Nainenhan oli tulossa ratikkaan etuovesta. Se kävi vain niin hitaasti. Hänen oli todella vaikea nousta niitä paria askelmaa. Kapea hame kiristi, mutta varmaan jokin muu myös. Laukkukin tuntui hänelle liian painavalta. Olin juuri aikeissa mennä apuun, kun nainen viimein pääsi sisälle, astui muutaman askeleen ja kuuluvasti huokaisten tömähdytti kantamuksensa käytävälle. Sitten hän alkoi varovaisesti hivuttautua minua vastapäätä olevalle istuimelle. Liikkuminen tuotti selvästi melkoista kipua.

   Miksei mies lähtenyt vaimoaan saattamaan? Miksei tämä ottanut taksia? Miksi hän yleensä lähti liikkeelle, jos oli yöpynyt omassa asunnossaan? Oliko hän menossa työhön vai kotiin? Vai oliko hän menossa sairaalaan? Miksi julkisessa ajoneuvossa?

   Turha sitä on ihmisten toilauksia arvuutella. Tekihän sitä itsekin kaikenlaista järjetöntä. Naista ei tuntunut häiritsevän, vaikka hän joutui istumaan selkä menosuuntaan. Ehkä hän ei muutenkaan tiennyt tai välittänyt minne oli matkalla. Jokin suuri ja painostava asia pyöri mielessä. Halusi kääntää koko tulevaisuudelle selkänsä.

   Ei matkatoverini ainakaan humalassa ollut, mutta olisiko jokin vahva lääkitys? Saatoin tarkastella häntä melko vapaasti, koska toinen  tuskin huomioi ympäristöään. Hän oli ottanut hatun pois ja leyhytteli sillä itseään. Pienet hikikarpalot kiilsivät otsassa. Eihän täällä ollut kuuma, ei edes lämmintä. Ovet olivat retkottaneet kauan auki, ja viileys oli hiipinyt sisälle asti. Minua melkein hytisytti.

   Naisen otsa oli korkea ja valkoinen. Hiukset olivat sileät ja kasvot hienopiirteiset. Silmien alla vain olivat tummat pussit, täynnä huolia ja valvottuja öitä. Mitä hän oli oikein viime yönä puuhannut? Niinkö rajua lemmenleikkiä? Vai valvonut sairaan lapsen vuoteen äärellä?

   Sitähän sai sisar-parkanikin tehdä alituiseen muitten huoliensa lisäksi. Ei niistä suloisista lapsukaisistakaan aina pelkkää iloa siunaantunut. Silti niin hirveän mielelläni haluaisin lapsia. Omia ja rakkaita. Hiljattain oli vietetty Mikkelin-päivää, lasten ja enkelten juhlaa. Olin lähettänyt kummipojalleni pienen paketin.

   Vastapäätä istuva nainen piti huuliaan raollaan. Ei hänellä nuhaa ollut, koska kertaakaan ei nenäliina ollut tullut esille. On oikeastaan aika sivistymätöntä istua julkisella paikalla suu auki. Nuori aistikkaasti pukeutunut nainen. Annoin katseeni lipua alemmaksi.

   Harmaan bleiserin alta näkyi sinertävää silkkitoppia, aika avonainen. Kaulassa oli pieni kultaketju ja siinä jotakin punertavaa. Saattoi olla rubiini. Kuin pieni veripisara valkoisella kaulalla. Miten jonkun ihmisen kaula ja rinta saattaakin olla noin valkoinen ja puhdas. Ei edes syntymämerkkiä.

.   Vähän väliä silmäni etsiytyivät tähän salaperäiseen nuoreen naiseen.. Harmaa hame oli mahdottoman kapea ja lyhyt. Helma nousi korkealle polvien yläpuolelle. Kauniit sääret ja korkeat mustat saappaat. Jälleen nainen liikahti ja levitti jalkansa haara-asentoon. Eikö hän todella huomannut, että toinen matkustaja istui vastapäätä puolen metrin päässä?

   Kuinka sivistymätöntä istua tuolla tavalla. En ikimaailmassa löhöäisi mokomassa asennossa, vaikka minulla olisi pitkä ja paksu kansallispuvun hame ylläni. Silloin kajahti vasemmalta äkäinen miehen ääni:

 - Mitä helkkaria tää oikein meinaa? Miksei tää rakkine liiku? Onkos nyt jokin kaupungin sähkökatkos? Vai sun aivoissasko se katkos on, häh?

   Yllättävän vikkelästi ajaja avasi koppinsa matalan portin, kurkisti ulos kuin kimpaantunut kärppä ja vastasi kärkevästi:

 - Ei se mun syytäni ole, mutta kun on tämä vihoviimeinen syksy.

 - Vuodenaikojen vaihtumistako sää vartoat? Ilmatieteellinen laitosko se lähtömerkit antaa? Tälle hiivatin rotiskolle? Hah hah.

   Roteva mieshenkilö sai muutkin matkustajat hymähtämään. Helsinkiläisetkin. Kuski suuttui oikein tosissaan.

 - Älä soita suutasi, kun et mitään tajuu. SYKSY ja syksyn lehdet tukkivat raiteet. Mätää mäskiä kilokaupalla. Se on yhtä pahaa kuin jää ja lumi. Tässä on ruuhkaa keskikaupungille saakka. Sopii vaihtaa johonkin hienompaan, vaikka bussiin, jos luulee sillä pääsevän nopeammin. Ei pääse. Ratikat on tiellä. Helv...Nyt!

   Raitiovaunu lähti nykien liikkeelle, ja ajaja läimäytti porttinsa kiinni. ”Kuolleet lehdet, hym, hym...” Minua melkein nauratti. Juuri äsken olin ihastellut niitä mieltä ilahduttavia väriläikkiä apeassa maisemassa, hehkuvanpunaisia pihlajia.

   Ainoa joka ei reagoinut millään tavalla, oli vastapäätä istuva kuvapatsas. Vaikka yritin häveliäisyyssyistä olla katsomatta, tulin sittenkin vilkaisseeksi naisen polvia ja sääriä. Mitä tuo on? Jotakin verenpunaista valui pienenä norona oikeata säärtä pitkin. Sen alkulähde oli hameen alla. Varmaankin kuukausivuotoa, mutta  miten kukaan selväpäinen nykyajan nainen voi olla noin huolimaton ja piittaamaton? TÄYTYIHÄN hänen jo huomata.

   Ettei vain joku muukin olisi nähnyt sitä. Vilkuilin hämilläni ympärilleni. Roteva mies luki lehteä. Toiset olivat onneksi kauempana. Pitäisikö naiselle kertoa, että jotakin on hullusti? Verivirran leveys ja vauhti  kasvoivat. Nyt jo toiseltakin puolen.

   Kumarruin eteenpäin, mutta ei mitään vaikutusta. Kosketin naisen polvea, jolloin hän nosti katseensa ja näytti hämmästyneeltä ja pelästyneeltä. Osoitin sormellani sääriä kohti. Kun toinen käsitti, mistä oli kysymys, hän hyppäsi voihkaisten pystyyn ja alkoi epämääräisesti haroa käsillään.

 - Tarvitsetteko apua? Vienkö teidät sairaalaan?

   Nainen nyökkäsi. Sekin oli yllättävää, sillä ei kai tavallisten kuukautisvuotojen takia lääkäriin rynnätä.

 - Viekää minut äkkiä sairaalaan. Vuodan kuiviin. Äkkiä! Kutsukaa ambulanssi!

   Roteva mies näytti olevan heti tilanteen tasalla. Hän loi yhden tutkivan silmäyksen naiseen, vetäisi esille kännykkänsä ja tilasi sairasauton. Kumartui katsomaan ulos ja määritteli paikan ällistyttävällä tarkkuudella. Sitten yhdessä kuljetimme potilaan ulos. Kuski nosti painavan laukun kadulle ja mutisi jotakin kaikenkarvaisista matkustajista.

   Nainen otettiin kiireellisenä hätätapauksena oitis sisälle. Suoraan leikkauspöydälle. Jäin odottamaan, koska kaikki oli niin kummallista ja ehkä minusta olisi apua. Jonkin ajan kuluttua eräs hoitajista tuli puhuttelemaan.

 - Todella viime tingassa. Jos vuotamien olisi päässyt täyteen vauhtiin, loppu olisi ollut varma.

 - Mistä vuoto johtui?

 - Hänellä oli keskenmeno. Itse aiheutettu. Tai jonkun sellaisen toimesta, jolla kyllä oli kokemusta sekä tarvittavat välineet. Muuten suurin piirtein onnistunut, mutta nähtävästi nainen lähti liian aikaisin liikkeelle. Olisi pitänyt maata vielä tämän päivän.

 - Mistä päättelette, että se on itse tehty? Jospa hän oli ollut sairaalassa?

 - Ei ollut. Hän itse myönsi, että hänen ystävänsä oli sen hänelle suorittanut. Laittomasti ja nimeä hän ei suostunut sanomaan, mutta kyllä me sen vielä selville saamme. Saa nähdä miten tässä käy.

 - Onko siinä vaaraa, että hän menehtyisi?

 - Ei sitä vielä uskalla varmuudella ennustaa, mutta pahalta näyttää. Hän on menettänyt paljon verta. Oletteko muuten hänen sukulaisensa vai...? hoitaja loi minuun pitkän ja arvioivan katseen. - Vai ystävänsä?

 - Näin hänet tänään ensimmäistä kertaa. Istui minua vastapäätä, selitin ehkä liiankin kiireesti.

 - Kiitos kun autoitte häntä. Saisinko nimenne ja puhelinnumeronne. Jos hän kuolee, poliisit varmaan haluavat kysellä teiltä tarkempia yksityiskohtia.

 - Tietenkin, totta kai, mutta en minä mitään tiedä. En minä tunne häntä laisinkaan.

   Vaikenin, sillä minähän tiesin tai olin tietävinäni hänestä yllättävän paljon. Ainakin pystyisin kuvailemaan sen miehen kuin paraskin poliisilaitoksella työskentelevä piirtäjä. Jos se mies sitten oli syyllinen. Voihan olla niinkin, että se oli joku muu.

   Hoitaja kirjoitteli tietoja paperiinsa ja kiitteli vielä kerran. Lähimmäisensä auttajaa. Toivoin todella, etteivät poliisit ottaisi yhteyttä. Ei varsinkaan työpaikalla. Kirkkoherra Miettinen ei ollenkaan siedä syntisiä naisia eikä yhtään tykkäisi, että virkavalta ryntäisi hänen seurakuntansa tiloihin kuulustelemaan hänen alamaisiaan. Kirkonmiehestä oli pyhäinhäväistystä jo sekin, että hänen oli pakko kestää kirkossaan naispappia.

 - En minä mitään tiedä enkä tunne häntä laisinkaan. Minä en tunne häntä, en tunne häntä, toistelin hätääntyneenä.

   Tutut sanat. Missä olin kuullut ne aikaisemmin? No tietenkin, kiirastorstain saarnatekstissä, kun Pietari kielsi Mestarinsa. Mutta eihän tämä ole sama asia. Eihän...?  

   Huomasin, että oli parasta mennä taksilla, etten myöhästy. Nousisin autosta kulman takana, ettei kirkkoherra ihmettelisi sitä holtitonta rahan käyttöä, vaikka vain omienikin. Luulisi, että alainen on nukkunut liian myöhään. Näinkö se vilpillinen elämäntyyli aloitetaan?

   Suurin huoli oli kuitenkin se, että täytyisikö minun kertoa siitä jupista. Jos tämä oli sittenkin syytön? No senhän ratkaisisi Suomen rehellinen ja luotettava oikeuslaitos. Tuomion saattoi hyvällä omallatunnolla jättää sille. Entä jos mies oli hyvässä toimessa oleva kunnon kansalainen? Tai jokin poliitikko? Kansanedustaja, jolla oma asunto Helsingissä. Hän oli jotenkin vaikuttanut tutulta.

   Entä jos hän oli naimisissa? Sitä sydänsurua vaimolle ja lapsille. Jo pelkät epäilyt ja kuulustelut saattaisivat heittää turmelevan varjonsa miehen maineen ylle. Mitä korkeammassa virassa, sitä perusteellisempaa olisi iltalehtien suorittama penkominen ja loan heitto.

   Jotenkin minusta yhäti tuntui, että mies oli syyllinen, mutta pitäisikö minun vapaaehtoisesti mennä kertomaan mitä olin tietävinäni?

VIINI, LAULU JA MIEHET    

 - Tuossa se nyt menee, leuhkana kuten aina. Kehtaakin julkisesti pitkin Tornilaakson pääkatua. Ylpeys käy totisesti lankeemuksen edellä.

 - Ja hänellä näköjään myös sen jäljessä. Paatunut kuin mikä.

 - Luulisi, että tuollainen onnettomuus jo pehmittäisi luonnon.

 - Häpeä on vain moninkertainen, kun on kysymys mahtisuvun mahtavasta tyttärestä.

 - Kyllä sillä Katriinalla on nyt varmasti paha mieli, kun sulhokin on jättänyt, arveli eräs hieman lempeämpiluonteinen rouva.

 - Osaako tuollainen kivenjärkäle edes itkeä? Timantinkova sisältä ja päältä. Jo koulutyttönä se uskoi olevansa parempi kuin muut pulliaiset, päivitteli Katriinan entinen opettaja. - Pärjäsihän se hyvin, mutta kohteli meitä muita kuin alamaisiaan.

 - Eivät sen sisaret ole noin koppavia, eikä Kuivaniemen emäntä. Puhuttelee tavallistakin ihmistä.

 - Mutta velipäs on sellainen öykkäri. luulee omistavansa koko kaupungin, ja pian omistaakin, kun isännästä aika jättää. Perii kohtsillään koko Länsi-Lapin.

 - Itse Vihtori Kuivaniemi on myös karskinsorttinen ja tietää ylhäisen asemansa. siihen se Katriinakin on tullut. Ulkonäkönsäkin puolesta. Kookas kuin aitan ovi ja kyömynenä.

 - Naiseksi todella aika romuluinen, mutta miehenpä vain nappasi ja komean.

 - Nappasi, mutta ei saanut pideltyä hyppysissään vaikka vielä tuon viimeisenkin konstin kekkasi.    

   Naiset katselivat pahansuovasti maha pystyssä marssivaa nuorta naista. Ylväs ja tukka aivan fantastisen komea, mutta muuten todella melkein miesmäinen. Askelkin pitkä ja määrätietoinen kuten oli isälläänkin.

   Kuivaniemen suku oli asunut Tornilaakson liepeillä jo yli neljäsataa vuotta. Taloja ja tiluksia. Metsää ja sahoja. Luottamustehtäviä kunnassa ja jopa eduskuntaa myöten. Valtiopäivämiehiä. Kaiken muun siunauksen mukana suvun ylle satoi vielä seteleitäkin. Miksi joillekuille kasautuu niin paljon onnea ja menestystä?

 - Nytpä oli tullut toppi, tuumivat kaupunkilaiset vahingoniloisina. Ei Vihtorikaan ole pystynyt varjelemaan kaikkia aarteitaan sodan aikana. Yhden ryösti sakemanni.

   Oli jatkosodan viimeiset kuukaudet käsillä. Saksalaiset olivat jo lähteneet Tornilaaksosta vetäytyäkseen kohti pohjoista ja Norjan rajaa. Monet heitä kaipasivat, koska perheillä oli melkein kuin saksalaisia vävypoikia hoivissaan.

   Kevyempää ja vakavampaa seurustelua. Huolta vanhemmilla, mutta useassa tapauksessa tyttärien teinirakkaus roihusi aikansa ja vähän aikaa nyyhkytettyään tytöt tyytyivät kohtaloonsa ja alkoivat muistella näitä hurmaavia kavaljeerejaan vain kauniina nuoruuden haavekuvina.

   Kaikki neitoset eivät olleet siinä onnellisessa asemassa, että elämä vain jatkuisi ennallaan. Näiden joukossa oli suuren ja rikkaan talon keskimmäinen tytär Katriina. Hän oli siinäkin suhteessa erikoisasemassa, että hän oli vähän ennen sotaa suorittanut ylioppilastutkinnon ja mietti jatko-opintoja, päisevä tyttö kun oli.

   Isäkään ei pahemmin vastustellut. Katriinalla saattaisi ison kokonsa vuoksi olla pienoisia vaikeuksia aviomiehen löytämisessä. Kaiken kukkuraksi vielä se tuittu ja kipakka luonne. Vihtori ihan jo etukäteen sääli sitäkin vävyparkaa, joka alkaisi talostella Katriinan kanssa. No raha oli hyvä korvike naisellistenkin avujen ollessa kysymyksessä.

   Sodan alkuvaiheissa saksalaiset olivat ilmestyneet katukuvaan sankoin joukoin. Heillä oli sotilassairaala kaupungissa ja Katriina pääsi sinne töihin varsin lyhyen koulutuksen jälkeen. Hän oli tehokas ja tarttui reippaasti toimeen. Hirveimmätkään haavat ja ruhjeet eivät häntä säikäyttäneet. Raajojen katkaisemisessakin hän oli mukana pätevänä avustajana.

   Näissä työn merkeissä hän tutustui saksalaiseen lääkäriin, joka oli tyttöä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Pitkä ja komea. tummatukkainen ja ryhdikäs. Rudolf Espenwald oli vanhaa, arvostettua liikemiessukua ja tietämän mukaan sangen äveriäs. Oliko hänellä perhettä, siitä ei tiedetty. Saattoi olla poikamies tai leski.

   Seurustelu oli pitkän aikaa varsin korrektia ja siveätä. Yhteisiä kävelyretkiä vanhoissa rehevissä puistoissa tai käyntejä teatterissa ja konserteissa. Koska mies oli niinkin paljon vanhempi ja tunnettiin erittäin miellyttävänä herrasmiehenä, tähän yhdessäoloon suhtauduttiin melkeinpä suopeasti.

   Rudolf ei ollut viinamiehiä, mitä nyt pari lasillista hyvää viiniä tunnelman syventämiseksi. Hänellä ei myöskään tiedetty olevan naisseikkailuja, ei ainakaan Tornilaaksossa. Ehkä upseerin hienostunut käytös viimein hioisi Katriinaakin parempaan suuntaan. Se karkea töksäyttelijä.

   Ennen kuin muut arvasivatkaan, suhteesta oli kehittynyt erittäin kuuma ja intohimoinen. Rudolf oli kokenut ja innokas. Katriina oli kokematon ja innokas. Koska kaikki oli alkanut lämpimänä ystävyytenä, molemmista tuntui, että he olivat kuin uppoutuneita toisiinsa. Yhteinen sävel ja tunne oli mittaamaton.

   Eräs asia askarrutti ja huolestutti tyttöä. Mies ei vihjaissutkaan avioliiton suuntaan. Osoitti kaikin tavoin kiintymystään ja kunnioitustaan, mutta ei kosinut. Katriina päätti toimia, mutta koska hän ei ollut mikään diplomaatin alku, ei politiikassa eikä lemmenhuumassa, hän meni suoraan asiaan. Hän tiedusteli sumeilematta, oliko tohtorilla mitään vakavampia aikomuksia heidän suhteensa.

 - Kuulehan, rakas Katriinani, ajat ovat erittäin epävarmat tällä hetkellä. Poliittinen tilanne saattaa kovasti muuttua. Voi käydä niin, että joudun pian lähtemään täältä.

 - Minne? kyseli Katriina huolestuneena. - Ota minut mukaasi.

 - Luulisi, että pohjoiseen. Siitä tulee pitkä ja rasittava matka. Vaarallinenkin. En todellakaan halua vetää sinua mukaan taisteluihin ja kärsimyksiin.

 - Se juuri olisi minulle pahinta kidutusta, jos joutuisin olemaan erossa sinusta. Kyllä minä jaksan. Olen nuori ja vahva.

 - Niin niin, rakkaani, mutta meidän täytyy olla järkeviä ja varovaisia.

   Järkevyys ja varovaisuus olivat kaukana Rudolfin ja Katriinan kanssakäymisestä tai oikeammin kiihkeästä temmellyksestä. Jos heidän ystävyytensä henkien puoli oli jo luiskahtanut pintaa syvemmälle, fyysinen seurasi hurjaa vauhtia perässä. Estottomasti ja täydellä teholla.

   Oliko sitten ihme, että tyttö totesi olevansa raskaana? Kun hän kertoi tulevasta perhetapahtumasta rakastetulleen, tällä oli kasvoillaan varsin moniselitteisiä ilmeitä. Ensin se oli valtavaa hämmästystä.

 - Mikä tässä nyt niin ihmeellistä on? kyseli Katriina harmistuneena. - Johan sen arvasi, kun olimme niin huolettomia.

   Hän oli jo 24-vuotias, joten kyllä hän tällaiset seuraukset ymmärsi. Mies ei selittänyt tarkemmin suurta kummasteluaan, mutta sitten ilme vaihtuikin jo huolestuneeksi.

 - Mitä ihmettä me teemme? Miten me tästä selviämme? hän päivitteli vakavana.

 - Miten tällaisesta on ennenkin selvitty, siis mennään naimisiin. Vaikka joutuisitkin lähtemään, etsit minut myöhemmin käsiisi. Vai etkö rakastakaan minua?

 - Tietenkin rakastan, valtavasti. Olet ihaninta, mitä minulle on tapahtunut, mutta emme todellakaan voi vielä mennä yhteen. Meidän on odotettava. Voin antaa sinulle rahaa, että pärjäät lapsen kanssa.

 - Miksi emme voi vielä mennä naimisiin? Kerro minulle.

   Jossittelua ja loputonta jaarittelua. Rukoilemista, jopa uhkailua tytön taholta. Mitä vanhemmat sanoisivat? Totta kai he odottaisivat, että kunnon miehenä tunnettu lääkintäupseeri pelastaa tytön pälkähästä.

 - Ei se ole niin yksinkertaista, huokaili Rudolf surullisena.

 - Onko sinulla jo vaimo siellä Saksassa?

   Siihen mies ei vastannut kuin mutinalla, koska hänen oli jo lähdettävä työtehtäviinsä.

   Sitten koitti se kauhea ilta, jolloin Rudolf sanoi lähtevänsä kohti Norjaa ja tuntemattomia kohtaloita. Ehdottomasti hän kieltäytyi ottamasta odottavaa naista mukaansa. Se voisi olla kummankin tuho.

   Itkevää ja välillä suorastaan raivoavaa Katriinaa hän lohdutti laimeasti:

 - Älä huolehdi, rakkaani, kun sota on loppu ja pääsen kotimaahani, haen sinut käsiini. Ihan varmasti. Tuleehan meille yhteinen lapsikin siteeksi.  

                                            - - -    

   ”Ja lupasit sä tulla ja tuleva sä oot”, lauloi Katriina hiukan nuotin vierestä. Usko miehen paluuseen alkoi hänelläkin jo horjua. Tytär syntyi ja sota päättyi. Saksalaisesta sulhasmiehestä ei kuulunut pihaustakaan. Katriina odotti ja suri.

   Lapsi oli jo viisivuotias, ja elämä oli asettunut raiteilleen, jos se nyt Katriinan kohdalla enää koskaan asettuisikaan. Hän sai hyvän työpaikan kaupungin virastosta. Hänellä oli oma viihtyisä   asunto kaupungissa. Suhde vanhempiin oli jonkinlaisen kylmän sodan vaiheessa.

   Isovanhemmat suhtautuivat kyllä varsin mukavasti tyttärentyttäreen, ja jo tämän vuoksi Katriina piti edes jonkinlaista yhteyttä vanhempiinsa. Kaikki kohtaamiset päättyivät tuliseen riitaan ja suukopuun, paitsi jos ne kestivät alle puoli tuntia, koska vain niin kauan isä ja tytär jaksoivat puhisten hillitä itseään. Sen jälkeen tulivuori purkaantui.  

   Äiti yritti itkien toimia sovittelijana, mutta häpeä ja nöyryytys olivat liian raskaita kannettaviksi. Itse asiassa molemmille. Erästä seikkaa ihmeteltiin. Olisi luullut, että Katriina olisi vaisusti alistunut kohtaloonsa ja koettanut elää sovussa ympäristönsä kanssa.  

   Mutta ei. Hän oli kuin raivoava paholaisnainen joka tilanteessa. Työpaikalla, harvojen ystäviensä seurassa. Jopa kirkosta hän saattoi päätään keikautellen poistua mielenosoituksellisesti pois, jos papin saarnateksti ei häntä miellyttänyt eli liippasi liian läheltä. Syntinen nainen fariseuksen huoneessa taikka kaivolla. Daavidin lemmenseikkailut ja niistä soimaaminen.      

   Hän puolustautui ja kovettui. Hyökkäsi jo ennen kuin muut ehtivät ajatellakaan mitään negatiivista. Lisäksi hän kerskaili tuolla hairahduksellaan. Kehui sulhasensa ansioita, koulutusta ja varallisuutta. Miehestä tuli hänen kertomuksissaan miljonääri ja keisarisuvun jälkeläinen. Hänellä oli muka satumainen palatsi jossakin Reinin varrella. Satamäärin huoneita ja palvelijoita.

 - Miksei hän tulee prinsessaansa noutamaan? Sinä Tuhkimo.

 - Rakkaani on niin kiinni valtion asioissa, ja kaiken lisäksi hän oli monta vuotta sotavankeudessa ja sen jälkeen sairaalassa, kun muisti oli mennyt.

 - Varmasti on mennytkin, nauroivat muut. - Ei muista laisinkaan huoraansa eikä äpäräänsä. On ottanut jo uuden arvolleen sopivan aviopuolison, kenties prinsessan?

   Sanailu alkoi olla jo ala-arvoisella tasolla. Jopa sukulaiset käyttivät Katriinasta haukkumanimiä ja tuomitsivat hänet peräti siveettömäksi. Mutta saksalaisen morsianpa itse hyökkäsi ja käytti rivoa kieltä.

   Hänen ärtyneisyyttään ja ilkeämielisyyttään lisäsi vielä yhäti kasvava taipumus naukkailuun. Ei olutta eikä väkevämpiä kuin hyvää ja kallista viiniä. Sekin oli muisto tuosta hienosta rakastetusta. Viininhuumaa, sitä Katriina oli jo ehtinyt kokea lemmenhuumansa keskellä. Nyt viini tuli avuksi, kun hän yritti turruttaa kirvelevää kaipaustaan ja surun tunteitaan. Lohduttautua pahansuovan ja armottoman maailman keskellä.

   Lapsen hän hoiti hyvin, samoin työnsä. Joskus harvoin osastopäällikön nenään tuoksahti vanhan viinan lemu. Hän varoitteli ja nuhteli Katriinaa, ja muistutti tälle velvollisuuksista tytärtä kohtaan.

   Katriina suunnitteli koko ajan muuttoa toiselle paikkakunnalle, mutta se vain jäi. Ehkä katkeruus ja ainainen nahina muitten kanssa tavallaan piristi häntä ja piti häntä taisteluvireessä. Monet kehottivat jo lähtemään.

                                            - - -        

   Pitkäksi venynyt odotus palkitaan. Katriina sai kirjeen Saksasta. Rudolfilta. Tämä kyseli kuulumisia ja valitteli, ettei ollut voinut ottaa yhteyttä aikaisemmin. Ei sen tarkemmin maininnut syytä vetkutteluunsa.

   Mies tiedusteli myös lapsesta. Voiko tämä hyvin? Onko se tyttö vai poika? Mikä hänen nimensä on? Onko Katriinalla työpaikkaa? Miten vanhempien kanssa sujuu?

   Kirjeen lopussa tämä ennen niin tulinen rakastaja lausuu toivomuksensa, että he voisivat tavata Tukholmassa, jonne hän tulee jotain liikeasioitaan hoitamaan. Silloin ja silloin. Siinä ja siinä hotellissa. Lapsi piti ehdottomasti ottaa mukaan. Hän soittaisi parin päivän päästä, varmistaisi tapaamisen ja lähettäisi matkarahat. Ei pienintäkään mainintaa kaipauksesta ja rakkaudesta.

   Katriina suuttui niin, että hänen täytyi viedä lapsi vanhemmilleen, jotta saisi raivota tarpeekseen, juoda kyllikseen ja perusteellisesti harkita ehdotusta.

   Nyt isä ja äiti olivat kyllä tuputtamassa häntä Rudolfin syliin, sillä mieshän saattoi olla vapaa ja ehdottaa suorastaan avioitumista. Olihan hän vaikuttanut kunnon mieheltä. Pitää ainakin käydä kuulostelemassa, mutta jalkavaimoksi ei saanut ruveta. Ei missään nimessä.

   Äiti ja hänen pieni tyttärensä matkustivat Tukholmaan ja asettuivat asumaan kalliiseen luksusluokan hotelliin. Isää ei vain kuulunut, ennen kuin myöhään illalla.

   Monen vuoden takaiset rakastavaiset katselivat toisiaan, ja ainakin Katriinan rinnassa tuntui kummaa leiskuntaa. He kättelivät ja mies painoi kohteliaan suudelman daaminsa kädelle. Sen tulisuutta nainen ei vielä pystynyt asteissa arvioimaan. Kaikki oli niin hämmentävää ja epätodellista.

   Kohtaamisesta puuttui jotakin. Katriina ei uskaltanut ajatellakaan, että mitä. Toivottavasti tämä oli vain alkukankeutta ja nolouttakin, kun yhteydenotto oli näin myöhässä.

 - Missä Anna on? kysyi Rudolf innokkaana. - Toithan hänet, kuten oli sovittu?

   Nainen nyökkäsi ja vei isän lapsen vuoteen viereen. Herätteli pienokaisen ja yhdessä he ihastelivat tyttöä. Kuin ilmetty isänsä. Tumma hiukan kihartuva tukka, tummat kaihoisat silmät, sirot piirteet ja koko hienostunut olemus.

 - Ei epäilystäkään, huudahti mies tyytyväisenä. - Lapsi on minun. Ei tässä mitään isyystutkimuksia kaivata. Minä uskon...

   Räjähdys. Katriinalla oli taipumus purkautua äkkiarvaamatta ja kovaäänisesti. Rudolf oli häntä joskus hellästi nimittänyt omaksi aikapommikseen ja pikkumiinakseen.

   Olivatko upseerin hermot heikontuneet vai mistä johtui, että Rudolf todella pelästyi ja sitten suutahti:

 - Älä taivaan tähden. Mikä sinun on? Lapsiraukkahan säikähti.

   Hellästi hän painoi tyttären rintaansa vasten ja lohdutteli häntä lempeällä äänellään. Tyttö oli heti ensi näkemältä suopunut isäänsä. He olivat kuin vanhat tuttavat. Sielujen sympatiaa. Veren vetoa.

 - Mitä aioit tehdä, Rudolf? Miksi kutsuit meidät tänne?

 - Halusin tietenkin nähdä tyttäreni. Aivan suloinen ja juuri sellainen kuin olin kuvitellutkin. Kelpaa hänet lapsekseen tunnustaa.

 - Aiotko tunnustaa hänet? kysyi Katriina hämmästyneenä.

 - Totta kai. Hänestä tulee minun ikioma tyttäreni ja hän saa kaikki oikeudet lapsenani ja perijättärenäni.

   Ohimennen mies luetteli osan omaisuuttaan. Useita kaupunkitaloja ja kartanoita. Aika hyvin säästyneet sodassa, koska olivat etelänpuolella. Isältään hän oli perinyt suuren tehtaan, jonka toimitusjohtaja hän nyt oli. Kaikki hyvin ja kauppaa käytiin menestyksellisesti ulkomaille asti.

 - Entä minä? läähätti Katriina. - Miten minä sovin tähän kuvioon?

 - Olet Annan äiti ja aina tervetullut vierailemaan luokseni.

 - Minäkö luopuisin lapsestani? Älä yritäkään senkin saatanan kelmi.

   Rudolf katsoi naista kummissaan, kun saksankielisiäkin kirosanoja alkoi tulvia tämän suusta kuin tallirengiltä. ”Schweinehund”, sikakoirakin sinkoili joukossa. Sitä natsit olivat käyttäneet, kun he oikein korostetusti halusivat solvata juutalaisia.

 - Ei sinun tarvitsekaan luopua. Saat pitää häntä Suomessa osan aikaa. Niin olen asian suunnitellut ja niin sen myös järjestän. Lakimieheni ovat jo...

   Katriina huusi suoraa huutoa. Tyttö istui isänsä sylissä silmät kauhusta pyöreinä. Rudolf hyssytteli. Vaikka heillä oli tässä hotellissa loistolukaali käytössään, ei siellä silti ollut lupa käyttäytyä miten hyvänsä.

 - Lopeta heti kiljumisesi. Minua jo epäilyttää, oletko ollenkaan sopiva tyttäreni huoltajaksi, edes osittainkaan. Olin huomaavinani, että lemahdat viinille. Et kai vaan ole alkanut ryypätä?

   Taas raivoisaa rääkymistä ja sättimistä.

 - Mennään nukkumaan. Ei tästä mitään selvää tule. Olet liian kiihtynyt. Puhutaan aamulla enemmän. Hyvää yötä rakkaani.

   Mies kumartui suutelemaan lasta otsalle.

 - Rakas Anna-tyttöseni. Huomenna isi vie sinut kaupungille seikkailemaan.

   Tyttö hymyili unisesti ja vilkutti uudelle isälleen.

   Seuraavana päivänä Rudolf Espenwald ja Katriina Kuivaniemi jatkoivat väliensä selvittelyä. Nainen tiukkasi ronskiin tapaansa, miksi he eivät voisi mennä naimisiin. Se olisi tyttärellekin parasta.

   Jotenkin vältellen Rudolf myönsi, että hän on jo naimisissa.

 - Missä välissä sinä senkin olet ehtinyt tekemään?

 - Olen ollut jo toistakymmentä vuotta.

   Katriina laski vähän aikaa mielessään, ennen kuin tokaisi:

 - Sinulla roistolla oli siis jo silloin vaimo täällä Saksassa, kun vokottelit minut, viattoman tytön.

 - Niin minulla oli, mutisi mies laimeasti. Else oli vanhoja lapsuudenystäviäni. Jo vanhempamme tunsivat toisensa. Menimme hyvin nuorina naimisiin. Se tuntui silloin aivan luonnolliselta, koska...

 - Et vain sattunut erehdyksessäkään mainitsemasta minulle tuosta luonnollisesta suhteesta.

 - En halunnut, koska meillä oli niin mukavaa ja koska välimme vaimoni kanssa olivat silloin kovin etäiset.

 - Ja tämä etäinen vaimo on yhä kuvioissa?

 - Tietenkin on. Sodan jälkeen jatkoimme yhdessä asumista, korrektisti ja ystävinä.

 - Entä seksi? huusi Katriina. - Entä rakkaus?

 - Hys ei niin kovaa, mumisi mies hämillään. - Rakkautta on niin monenlaista. Ei kaikkea voi saada.

 - Onko teillä lapsia?

 - Ei ole ja se juuri on ollut meille suuri murheen aihe. Toisaalta erottanut ja toisaalta yhdistänyt.

 - Nyt sinulla on tytär.

 - Siitä olen valtavan onnellinen. Emme käyneet Elsen kanssa missään tarkastuksissa, mutta itselläni oli sellainen tunne, että lapsettomuutemme saattoi sittenkin johtua minusta, koska poikasena olin sairastellut aika paljon.

 - Anna oli siis melkoinen yllätys?

 - Miellyttävä yllätys. Muistat kai, että minun oli ylen vaikeata uskoa, että olin tulemassa isäksi?

 - Eipä sinulla ollut kiirettä ottaa meihin yhteyttä. Vai vaimoko oli esteenä?

 - Kerroin sodan jälkeen sinusta hänelle ja myös siitä mahdollisesta lapsesta. Hän on koko ajan ollut ymmärtäväinen ja suorastaan kehotti minua kirjoittamaan sinulle.

 - Onpas jaloa, se maho lehmä.

 - Älä ryhdy soimaamaan häntä. Asettuisit joskus toisten asemaan etkä vain väkipakolla jyräisi omaa tahtoasi esille.

 - Vai minäkö tässä olen itsekäs ja laiminlyön velvollisuuksiani. minä yksinhuoltaja ja kaiken pilkan ja solvauksen kohde. Et käsitä, millaista on vielä nykyaikanakin elää pikkukaupungin ummehtuneessa ja suvaitsemattomassa ilmapiirissä. Saksalaisen huorana.

 - Hys, Katriina. Eikö sinulla ole tapoja. Koko puiston väki tuijottaa jo meitä. Anna pieni, mennään ostamaan jäätelöä.

   Katriina puhui ja ahdisteli miestä eroamaan, mutta tämän mielestä se ei ollut niin yksinkertaista. Hän halusi antaa asioitten sujua omalla painollaan. He hoitaisivat Annaa yhdessä ja hän vakuutti, että Else tulisi olemaan lapselle hyvä sijaisäiti Katriinan poissa ollessa.

 - Miksei ero ole yksinkertaista? Suomessa ainakin sen saa kohtalaisen helpolla, varsinkin kun otetaan selville se syyllinen osapuoli. Minä kyllä ilomielin myönnän vampanneeni sinut aviorikokseen.

 - Hys hys. Kuulumme roomalaiskatoliseen kirkkoon eikä meille ero ole mahdollista.

 - Onko sinusta tullut uskovainen, hölmisteli Katriina.

 - Jonkin verran minustakin näitten raskaitten koettelemusten takia. Sota ja kaikki, mutta Else on harras katolilainen.

 - Entä sitten? Ero vain vireille ja sassiin.

 - Älä viitsi. Jos ymmärtäisit tähän yhteiskuntamme ja uskontomme historiallisia taustoja ja perinteitä, et kehtaisi puhuakaan noin räävittömästi. En voi erota ja sillä siisti.

   Rudolf oli suorastaan topakan tuntuinen.

 - Et voi vai et halua? Sinä luikerteleva käärme, sinä...

 - Anna-kulta, mennäänpä leivoksia syömään. Isi ja äiti juovat välillä kahvia.

 - Vaihdat puheenaihetta, yritti Katriina epätoivoisesti, mutta turhaan. Mies pysyi päätöksessään ja lohdutteli entistä rakastettuaan:

 - Vaimoni niin pitää lapsista. On ollut perustamassa orpokotiakin kotikaupungissamme. Voit olla aivan varma, että hän rakastaa Annaakin kuin omaa tytärtään. Hän on erittäin humaani ja hienostunut nainen. Vanhaa aatelissukua, todellinen malliesimerkki nuorelle tytölle. Tosin hän on valitettavasti ollut kovin sairaalloinen ja hauras viime aikoina.

 - Ja niin degeneroitunut, ettei edes lasta saa aikaiseksi, tuhahti Katriina. - Siinä tosi malli tulevalle äidille. Senkin hienohelma lässyttäjä ja hurskastelija.

   Kaikki puheenaiheet alkoivat muuntua riidaksi ja morkkaamiseksi. Ivallisiksi pistoiksi nynnyä miestä ja hänen nirppanokkavaimoaan kohtaan. Katriina itsekin ihmetteli kielitaitoaan. Hän loi uusia sanoja englannin ja ruotsin avulla, jos saksalaiset ilmaukset alkoivat loppua. Suomalaiset ärräpäät tehostivat sopivasti tunnelmaa, ja ne hillitty Rudolfkin muisti Suomessa oleskelunsa ajalta.

   Kommunikointi siis pelasi, mutta tulos oli, että Annaa huollettaisiin yhdessä. Isä vei heti tyttärensä kotiinsa Saksaan ja pyysi kohteliaasti tämän äitiäkin mukaan. Sitä Katriina ei enää kestänyt, vaan matkusti Tukholmasta suoraan Tornilaaksoon.

                                            - - -      

   Tätä pallottelua kesti runsaat kymmenen vuotta. Anna kävi vielä koulua Suomessa, koska oli tarkoitus, että tyttö vasta ylioppilastutkinnon suoritettuaan siirtyisi isänsä kotimaahan opiskelemaan jossakin kaupallisessa korkeakoulussa.

   Katriina puursi samalla työpaikalla ja taisteli kaunaisten kiukunpurkaustensa keskellä. Kitkerä kuin myrkkykasvi ja ilkeä kielestään, oli tornilaaksolaisten mielipide hänestä. Isä oli kuollut häpeään ja suruun, kuten äiti ja sisarukset asian ilmaisivat. Veli piti kotitaloa ja pakeni takaovesta pihalle, kun rakas sisko tuli vieraisille.

   Annasta kyllä kaikki pitivät. Miten sellaista kullanmurua syntyykään niin äkäiselle ja kolhorakenteiselle äidille. No isähän vielä muistettiin vanhemman polven keskuudessa. Katriinan tytär oli sievä, hyväkäytöksinen ja älykäs neitonen. Tummat hiukset reunustivat herkkiä ja sielukkaita kasvoja.

   Katriina oli omalla ärtyisellä tavallaan ystävystynyt erään eronneen naisihmisen kanssa. Mies oli jättänyt Sanelman ja vienyt aikanaan lapsetkin mennessään. Melko harvinaista, mutta jo siihen aikaan aivan auttamattomaksi juopoksi todettua, riitaisaa naista ei katsottu arvolliseksi hoitamaan kahta pientä poikaa.

   Sanelma ja Katriina istuivat iltakaudet ravintoloissa tai kodeissaan, haukkuivat petollisia miehiä ja inhottavia tiukkakyntisiä vaimoja sekä naukkailivat aina vaan tiuhempaan tahtiin.  

   Katriina piti kuitenkin tasoa korkealla. Hänelle kelpasivat vain kalleimmat viinit, joten ystävätärkin joutui vähentämään kossun ja kaljan nautiskeluaan. Katriinalla tuntui rahaa riittävän.

                                            - - -        

  Kun Anna oli lukion toisella, Saksasta tuli suruviesti. Katriina kutsui heti Sanelman luokseen ja itkien näytti kirjettä hänelle.

 - Voi kuinka ikävää, sössötti ystävätär. - Onko se siun rakas miljonäärisi kuollut?

 - Ei vaan hänen vaimonsa, se vaivainen Else-riepu, nyyhkytti Katriina.

 - Nyt en tajuu pätkääkään, mokelsi Sanelma, jolla ei muutenkaan hoksottimet enää toimineet täydellä teholla. - Mitä siinä on märisemistä? Mieshän on leski ja vapaa. Kai ne kato-kato-laiset sentään puolison kuoltua saavat uudelleen naida?

   Näin pitkän puheenvuoron jälkeen Sanelman täytyikin ottaa pitkä kulaus ja suoraan pullon suusta, kun oli niin kiire rauhoitella hermojaan.

 - Etkö sinä tollikko huomaa, että ilostahan minä itken? Et erota herkkiä tunnelmia toisistaan, sinä kankea kaakattaja ja pölhöpunkero.

   Alkoi kiinteä kirjeenvaihto Saksaan. Oikeastaan vain Katriina kirjoitti, mutta mieheltä tuli harvasanainen ja lyhyt vastaus vasta kolmannen kiihkeän kirjeviestin jälkeen.

   Naiset ihmettelivät, mikä tässä kiikasti. Uljas tehtaanjohtaja ei vain saanut kakaistua ulos kosintaansa. Aina vain kohteliaasti kyseli ensin Katriinan vointia ja sitten tietysti paasasi Annasta ja ehdotteli tapaamista heti lomien alettua.

   Viimein Katriina päätti toimia. Hän soitti Saksaan ja monien hutipuhelujen jälkeen sai lopulta kiireisen liikemiehen langan päähän.

   Rudolf vetkutteli ja jaakaili ja selitteli ja perui ja keksi viimein syyksi, että hän on lähdössä Etelä-Amerikkaan, jonne hän kyllä voisi ottaa Annan mukaan, mutta ei toki vihkimätöntä naista.

 - Vi-vihi, vihitytä meidät helkutissa, sammalsi Katriina.

   Hänen oli ollut ihan pakko ottaa pari rohkaisuryyppyä ennen tätä ratkaisevaa puhelua. Kai vaisto oli varoittanut, etteivät ne toiveet niin vaan toteutuisi, vaikka pahin este oli raivattukin tieltä.

   Mikään pyytäminen, rukoileminen ja lopulta jo itkunpillityskään ei auttanut. Mies oli järkähtämätön.

 - Sano syy, sano yksikin syy, miksemme voisi vihdoin toteuttaa suurta ja rakasta haavettamme. Miksi et halua mennä kanssani naimisiin?

 - Voi Katriina-hyvä, en millään haluaisi loukata sinua. Olit minulle kerran hyvin rakas, mutta nykyään minusta tuntuu, ettei meillä ole enää mitään yhteistä...

 - Onhan meillä, kiljui humaltuva nainen. - Onhan meillä saatana soikoon jotakin yhteistä. Tytär! Kuulitko helvetin renttu, tytär!

   Toisessa päässä oli kauan hiljaista, ja nainen jo änkytteli luuriin halootaan.

 - Oletko vielä siellä, rakas oma Rudolfini? Anteeksi, että menetin malttini, anteeksi...

 - Katriina-hyvä, näin on parasta. Erotaan ystävinä ja olet aina minulle tärkeä ainoan tyttäreni äitinä ja synnyttäjänä. Minä...

 - Onko sinulla toinen?

 - Tuota, tuota noin, on minulla. Hän on myös tuttu minulle jo lapsuudesta asti. Else oli hänen paras ystävättärensä. Hän on niin tuttu ja turvallinen ja varmasti myös kiltti Annalle. Minä...

 - Minä, minä ja MINÄ! Entäs minä? Perkele.

   Anna oli kuullut keskustelun ja seurannut sitä pahoilla mielin ja syvästi säälien. Hän yritti lohdutella äitiään, mutta tämä ei oikeastaan enää koskaan toipunut tästä kohtalon iskusta.

   Ainoiksi lohduttajiksi jäivätkin sitten vain Sanelma ja viinipullo. Heidän kekkerinsä alkoivat olla sitä luokkaa, että naapureista valitettiin.

   Kaameata laulunloilotusta parvekkeelta keskellä yötä. Kattilankansienpäristelyä rappukäytävässä pikkutunneilla ja kahden käheän humalaisen naisen renkuttamaa viisua ”Kankahalla kasvoi kaunis kukkanen, nimeltään Kaarina”. Sitten hurjaa naurunhohotusta tai itkunvollotusta riippuen kulloisestakin mielentilasta.

   Eräänä päivänä taloyhtiön isännöitsijä yritti varovaisesti ottaa asian puheeksi, jälleen kerran. Piti olla hienotunteinen, koska Katriina omisti melkein puolet koko kerrostalosta.

 - Onko teillä, rouva Kuivaniemi, kesämökkiä tai jotakin omakotitaloa, jonne voisitte järjestää näitä juhlia. Jotkut asukkaamme ovat vuorotyössä ja aamulla pitäisi herätä aikaisin, hm...

 - On minulla mökkejä vaikka muille jakaa, hitto vie. Minä juhlin täällä. Tarvitsen tilaa ja viininhuumaa. Se lohduttaa ja antaa voimia, kähisi rikas omistajatar.

 - Mutta rouva Kuivaniemi...

 - Helvetti, enkös jo aikaisemminkin ole sulle hiivatin jästipää huomauttanut, että minä en ole mikään rouva Kuivaniemi. Minä olen NEITI Kuivaniemi. Donnerwetter! Auf Wiedersehen ja hyvästi.  

SITOUTUNUT SOOPAAN      

   Maarit selaili muistiinpanojaan. Ne olivat melkein kuin päiväkirja, täynnä nimiä, osoitteita, vihjeitä ja mietelauseita. Todeksi koettua viisautta joka puolelta. Neuvoja ja tuputtamista. Hän nimittäin etsi, ja kovasti sittenkin. Hän jaksoi vielä uskoa, että etsivä löytää.

   Nainen oli ollut etsijä jo lapsuudesta saakka. Heti kun hän oppi kirjoittamaan, hän hankki itselleen pienen vihon, johon hän merkitsi tärkeitä asioita. Käsitykset tärkeysjärjestyksistä ja painopisteistä tosin muuttuivat vuosien mittaan, mutta päällimmäisenä näytti olevan tämä: Mistä löytäisin ystävän?

   Ei hän ihan yksinäinenkään ollut, viisipäisen sisarussarjan keskimmäinen. Ehkä kaikkein eniten väliin putoaja. Ei pärjännyt vanhempien sisarten kanssa taidoissa ja tiedoissa eikä vetänyt vertoja suloisille kuopuksille. Hän kääntyili kuin tuuliviiri joka suuntaan etsien tunnustusta ja rakkautta.

   Luultavasti jotkut ovat kyltymättömämpiä rakkauden nälässään. Kenties normaalit annokset eivät riitä heille, ja siitä syystä muut eivät voi käsittää, että Maarit olisi jotenkin jäänyt vähemmälle huomiolle. Vanhemmat kielsivät sen jyrkästi:

 - Tietenkin rakastamme kaikkia lapsiamme yhtä paljon. Ei Maarit ole poikkeus. Kuinka hän olisi voinut jäädä paitsioon, kun aina oli äänessä ja pyrkimässä jonon etupäähän? Ei ainakaan laittanut kynttiläänsä vakan alle.

   Samaa mieltä olivat sisaruksetkin, jos hän heille joskus uskalsi valitella syrjäytymistään.

 - Olet aina ollut niin vallanhimoinen ja huomionkipeä. Ihan joskus kyllästytti se kiipeily.

   Maarit oli mennyt naimisiin. Sellaisen kanssa, joka jaksoi kuunnella häntä, ainakin aluksi. Hiljainen tiedemiestyyppi tutki kirjojaan ja papereitaan ja mahdollisesti kuuntelikin vuolassanaista vaimoaan. Samuli oli ikuinen opiskelija. Etupäässä luonnontieteitä. Jollei hän istunut kammiossaan tuijottamassa mikroskoopilla hämähäkin koipia, hän samosi pitkin erämaita ja Lapin tuntureita sääskien ja riekkojen perässä.

   Entä naisten perässä? Tuskin. Eläinnaaraat eivät jättäneet tilaa ihmisnaaraille. niin Maarit uskoi. Hän myös uskoi, että jos heille olisi tullut lapsia, asiat olisivat toisin. Mies olisi edelleen ravannut retkillään, ja hän olisi onnellisena äitinä hoivannut pienokaisiaan kotona.

   Työssä käynti vaikka vain tilapäinenkin antoi tietysti tyydytystä, mutta ei tarpeeksi. Olihan hänellä pari naisystävää, joiden kanssa saattoi puida elämäntarinaansa. Iloisia, mutta pääasiallisesti kuitenkin surullisia tai ongelmallisia tapahtumia.

   Runsaat kymmenen vuotta naimisissa ja koko ajan kuin lähtölaskenta päällä. Mitä se oli? Kelvotonta ja tarpeetonta levottomuutta ja haihattelua vai perusytimiä järisyttävää epätyydyttävää roikkumista?

 - Voit sinä lähteä, oli mies rauhallisesti sanonut, kun hän joskus rohkeni valitella tyydyttämättömyyttään. - Minun puolestani tämä voisi aivan hyvin jatkua näin. Ei kai se sen kummempaa autuudessa uiskentelemista ole muillakaan. Osaisin kertoa sinulle monta karmeata esimerkkiä todella huonosta suhteesta, jopa väkivaltaisesta ja hengenvaarallisesta. Mitä tässä on ruikuttamista?

   Tottahan se oli. Mahdottoman realistista ja järkevää, mutta minkä sitä romantiikan nälälleen ja kaipaukselleen mahtoi? Ei kai hän näin janoaisi jotakin uutta, jollei vanhassa liitossa olisi jotakin vialla.

   Näin Maarit järkeili ja selosti aviohuoliaan kahdelle ystävättärelleen. Toinen oli eronnut ja teeskenteli tyytyväistä, ja toinen oli naimaton ja itkeskeli tyytymättömyyttään. Eronnut kehotti eroamaan ja naimaton pysymään liitossa. Parempi sittenkin että oli pyy pivossa, oli neiti-ihmisen vaalilause. Eipä Lilli-raukalla ollut pyitä edes oksalla. Saamaton ja arka.

   Vanhemmilleen ja sisaruksilleen Maarit ei halunnut puhua vaikeuksistaan. Pelkäsi menettävänsä kasvonsa, vaikka ei kai hän niin kovin suurta arvostusta ollut heidän silmissään tähänkään asti nauttinut. Jotenkin vaillinaiseksi oli jäänyt kaikki, kun ei ollut edes lapsia ja mies aina maastossa. Työpaikkakin epävarmaa.

   Siispä Maarit oli katsonut parhaimmaksi kääntyä ammattiauttajien puoleen. Hän oli ravannut läpi varmasti puolet lähikaupunkienperheneuvontakeskuksista ja psykologien vastaanotoista. Soittanut, kirjoittanut ja käynyt tapaamassa. Muut lähtivät teatteri- tai oopperamatkalle pääkaupunkiin, mutta Maarit juoksi neuvojalta toiselle.

   Lehtien palstanpitäjät, ennustajat, numerologit ja astrologit olivat kuin perhetuttuja. Tunsivat hänet jo äänestä, ennen kuin hän ehti nimeään mainita.

 - Ai sinäkö Maarit? Miten nyt hurisee? Auttoivatko neuvoni?

   Hän oli aktiivinen itsekin. Opetteli katsomaan asioita korteilla ja kahvinporoilla. Osti joka ikisen avioliitto-ongelmia käsittelevän opuksen. Hän olisi voinut itsekin perustaa neuvontapisteen. Kaikkia muita hän olisi pystynyt auttamaan mutta ei itseään. Mikä oli pielessä?

   Paikkakunnalle tuli kiintoisa luennoitsija naapurikaupungista. Hän oli varsinkin Länsi-Suomessa jo melko kuuluisa hyvistä neuvoistaan ja kyvystään opastaa ja auttaa kärsiviä lähimmäisiään heidän ihmissuhdevaikeuksissaan. Lehtihaastatteluissakin ylistettiin hänen harvinaislaatuista taitoaan paneutua kärsivien ongelmiin, kuunnella apua tarvitsevaa ja laupiaan samarialaisen tavoin lääkitä sydämen haavoja sekä ohjata eksynyt oikealle tielle ja kotiin. Onneen ja menestykseen. Rikkaampaan ja täyteläisempään elämään.

   Tätä neuvojaa kuulleet todistivat kuin yhdestä suusta kuinka heille oli ollut aivan käänteentekevä kokemus kohdata Helinä Korpineva. Se oli ollut kuin uskonnollinen herätys. Silmät olivat auenneet omille virheille ja puutteille, mutta heitä ei toki jätetty murehtimaan viheliäisyyttään, vaan tuo lempeä, keski-ikäinen nainen auttoi heidät uuden toivorikkaamman elämän alkuun.

   Ikonien madonnalta hän todella näyttikin. Mustat hiukset olivat takaa löysällä sykeröllä ja edestä ne kehystivät hänen kalpeita ja soikeita kasvojaan. Silmät olivat syvät ja vakavat. Hymy oli herkässä, joskin hieman surumielinen. Hän oli kai kuullut ja nähnyt niin paljon murhetta ja vaivaa ihmiskohtaloissa.

   Hänen lempivärinsä oli sininen. Jakkupuvut ja leningit heijastivat tuota taivaallista väriä. Harvoin tällä Sinisellä Madonnalla oli niin arkista asua kuin neulepusero, mutta jos sattui olemaan, sekin oli sininen, aistikas ja hyvin hienoa materiaalia. Korut hillittyjä ja aitoja. Meikki tuskin huomattava.

   Koulutustaan koskeviin kysymyksiin hän vastaili hieman epämääräisesti, mutta kaikesta päättäen hän oli perehtynyt psykologiaan ja sosiaalialaan. Hän oli myöskin seurakuntien palveluksessa työskentelevien avioliittoneuvojien suosiossa.

   Avioerosta ei kannattanut puhuakaan, vaan puolisoitten piti viimeiseen hengenvetoonsa asti yrittää pitää liittoa kasassa. Kunnes kuolema erottaa. Niin kauan hän jaksoi paahtaa ja patistaa, että moni pahastikin repeilevä suhde saatiin ainakin sillä kertaa parsittua tai kursittua kokoon. Myöhemmistä vaiheista harvemmin kerrottiin. Parantuminen oli siis täydellistä ja pysyvää.

   Maarit lähti tätä ihmenaista kuuntelemaan Lillin, sen naimattoman ystävättärensä, houkuttelemana. Koulun juhlasali oli täpötäynnä väkeä. Iloista puheensorinaa, odottavia ilmeitä ja toivorikasta tunnelmaa. Kuin herätyskokouksessa, tuumivat naiset ja hakeutuvat niin lähelle puhujapönttöä kuin suinkin pääsivät.

   Nainen leijaili yleisönsä eteen kuin keijukainen vai olisiko ennemmin pitänyt sanoa enkeli toisesta maailmasta. Eteerinen ja hyvin hoidettu. Itse asiassa kaunotar. Miehiäkin näkyi kuulijoitten joukossa, vaikka yleensä he eivät naisten löpinöistä välittäneet.

   Tuollaiset luennot vain herättivät vaimoissa ja tyttöystävissä turhan innokkaita toiveita ja lopulta jopa vaatimuksia, ja ne puolestaan asettivat rankkoja paineita mies-raasuille, jotka muutenkin olivat joutumassa yhä ahtaammalle tässä naisten hallitsemassa yhteiskunnassa. Aina vain piti epätoivoisesti ponnistella ja pyrkiä johonkin jaloon päämäärään. Epärealistista ja hataraa haihattelua.

   Jotkut miehet olivat paikalla, koska tarmokkaat kumppanit olivat heidät sinne raahanneet,  mutta osa oli ihan vapaaehtoisesti tullut katsomaan ja kuulemaankin tosi upean näköistä naista. Älykäskin ja sanavalmis. Oikeata silmänruokaa. Miellyttävä hillitty ääni, silti selvä ja kuuluva. Tottunut puhuja ja yleisön mielenkiinnon ehdoton  vangitsija.

   Innokkaan totuudenetsijän mieleen jäi kaiken viisauden ja aivopesun keskeltä alati toistuva lause: ”Tehkää jotakin yhdessä.” Se tuntui olevan Helinän tunnus ja motto. Sitä ihmiset toistelivat aivan kuin jotakin uutta ja ihmeellistä loitsua. Kansatkin nähtävästi villitään jollakin hyvin lyhyellä ja ytimekkäällä ohjeella. Sellaisella, joka tuntuu olevan helposti toteutettavissa, mutta joka sittenkin on tarpeeksi epämääräinen. Niinpä jos joku sen noudattamisessa epäonnistuu, voidaan heti väittää, että eihän sitä tuollaiseksi ollut tarkoitettukaan.

   Kaikkea oli jo kokeiltu, siis miksipä ei tätäkin. Lilli ainakin oli haltioissaan, kun he hilpeästi rupattelevan väkijoukon mukana poistuivat koululta.

 - Kyllä tuo Helinä on sitten ihana ihminen. Tempasi meidät kaikki mukaansa kuin taikaiskusta. Hän tuntee ja hallitsee alansa. Olisipa kiva jutella hänen kanssaan kahden kesken.

 - Hänellä on huomenna vastaanotto seurakunnan tiloissa. Niin luki lehdessä. Mennäänkö sinne?

 - Mennään ihmeessä, innostui Lilli. - Sinäkin saattaisit saada apua ongelmiisi. Eikö häneltä voisi jo tänään varata keskusteluaikaa? Mitä tässä esitteessä sanotaan?

 - Miksi sinä olet noin innoissasi tästä asiasta? Eihän sinulla ole ihmissuhteitakaan saati sitten niistä johtuvia ongelmia. Työpaikallakin olet aivan tarpeeksi siedetty.

 - Kai sitä kaikessa on parantamisen varaa, ja ajattelinkin nyt lähinnä sinua, kun olet niin kauan kamppaillut vaikeuksiesi keskellä. Olen varma, että Helinällä on sinulle paljon annettavaa.

   Seuraavana iltana Lilli ja Maarit lähtivät sovittuun aikaan seurakuntasalille. Vieressä sijaitsevassa kerhohuoneessa oli tämän nykypäivien Freudin vastaanotto. Lilli meni ensin ja viipyi vain parikymmentä minuuttia. Silmät säteillen hän kehui uudistuneensa keskustelusta.

 - Niin lämmin ja empaattinen ihminen. Oikea hyvän tahdon lähettiläs. Onnea matkaan, Maarit, hän sirkutti ystävättärelleen, joka hiukan epäröiden pujahti ovesta sisälle.

   Maarit ei oikein itsekään tiennyt, mikä tässä hommassa tökki. Ehkäpä kemiat eivät pelanneet? Hän oli myöhään yölläkin yrittänyt miettiä syytä tähän vastenmielisyyteensä. Vai oliko hän vain kateellinen hyvin menestyneelle ja säteilevälle julkkikselle, joka lisäksi oli tosi viehättävä nainen ulkomuotonsakin puolesta?

   Kun Maarit oli avannut oven ja aikoi juuri tervehtiä Helinää, tämä katsoi häntä yllättyneenä:

 - Tässä on kai jokin väärinkäsitys? Tämän piti olla jonkun miehen vuoro. Listassa on aivan toinen nimi.

   Maarit esitteli itsensä ja sanoi varanneensa tapaamisen heti ystävättärensä Lillin jälkeen. Pyydellen tuhannesti anteeksi  terapeutti järjesti hänelle uuden ajan, mutta vasta seuraavaksi päiväksi.

   Harmistuneena Maarit motkotteli Lillille tapahtumasta ja sanoi, ettei välitä enää huomenna tulla ollenkaan. Ei kiinnostanut, ei siitä kuitenkaan olisi mitään hyötyä. Hänellä oli sellainen tunne.

   Lilli taivutteli ja maanitteli.

 - Saatko tästä hommasta provisiota vai miksi olet niin päälle käyvä? Katsotaan, mietin yön yli.

   Seuraavana päivänä Lillille tuli jokin este, mutta se toinen ystävätär, se eronnut ja topakka Sirja, kuuli asiasta ja tuppautui melkein väkisin mukaan. Oliko kaikessa tässä jotakin kohtalonomaista?

 - Olen kuullut siitä tyypistä niin paljon, että haluan nähdä sen kummajaisen oikein luonnossa.

 - Eihän sinulla ole edes aikaa varattuna? vastusteli Maarit, jonka mielestä epäluuloinen ja kaikesta negatiivisia puolia löytävä pankkirouva ei ollut parasta mahdollista seuraa, kun etsittiin valoisaa tietä onneen ja maailmankuvan eheytymiseen.

 - Varasin jo ajan. Se on aamupäivällä, pari tuntia ennen sinua.

   Naiset saapuivat seurakuntakeskukseen aamupäivällä ja tarpeeksi ajoissa. Maaritkin lähti jo nyt mukaan ihan vain seuraksi, kun Sirja välttämättä sitä vaati. Jono vastaanotolle oli vieläkin melkoinen. Aikoiko Helinä viipyä täällä koko viikon? Nähtävästi, koska kerran asiakkaita riitti. Palkkio oli Maaritin mielestä kohtuuton. Rahastuksen makua.

 - Hyvät neuvot ovat kalliit, letkautti Sirja. - Olen ihan varma, että tunnen tuon naisen ennestään. Lehtikuvasta päätellen. Nimi on kyllä eri, jopa etunimi, ja tukka on nykyään tumma. Ennen se oli hailakan ruskea. Hän on kuin uusi luomus. Miksi hän on vaihtanut henkilöllisyyttään?

 - Naimisiin mennessähän nimi joka tapauksessa yleensä muuttuu, ja hän on sitä ikäpolvea, joka ei kynsin hampain pidä kiinni tyttönimestään.

 - Ties kuinka mones mies on jo menossa.

 - Ei voi olla, koska hän niin ponnekkaasti vastustaa eroamista.

 - Itsestään paha pappi saarnaa, totesi Sirja, jolla aina löytyi sananparsi joka lähtöön.

   Se oli hänen isoäitinsä peruja. Eukko-paha ei kai muulla tavalla osannut itseään ilmaistakaan kuin viisailla sanonnoilla, muitten keksimillä.

 - Entä etunimi? Mikä se sinun tuntemasi naisen etunimi oli ollut?

 - Se oli Annikki tai Anniina tai jotakin sinne päin.

 - Useinhan ihmiset vaihtavat etunimeäänkin aikuistuttuaan. Voihan tämä Helinä Korpineva olla vaikka taiteilijanimi.

 - Taitaa olla taiteilija tai taikuri tai silmänkääntäjä koko tyyppi.

 - Mitä se haittaa, jos joku olisi aikaisemmin ollut vaikkapa rikollinen. Pääasia on, että hän nykyään pystyy olemaan avuksi muille ihmisille. Ehkä hän on tehnyt parannuksen?

 - Siitäpä aion ottaa selvää, ennen kuin päästän sinua sen kynsiin.

 - En minä niin avuton ole, aloitti Maarit loukkaantuneena.

 - Olet sinä ja lisäksi herkkäuskoinen ja jokaisen huiputettavissa. Et enää erota todellisuutta niistä salaopeistasi. Unelmaa ja harhaa kaikki touhusi.

   Maarit harmistui kovasti näistä julmista sanoista, mutta ei ehtinyt ruveta väittelemään Sirjan kanssa, koska tätä jo pyydettiin sisään. Nytkäyttäen niskaansa ja raskaita, riippuvia korvakorujaan Sirja paineli ovesta sisälle taistelukukon eli -kanan askelin. Siis hänelläkin oli jotakin Helinää vastaan, mutta mitä se voisi olla?

   Vajaan varttitunnin kuluttua Sirja syöksähti ulos ovesta. Hän oli punainen ja tuohtuneen oloinen. Äksy ja tempoileva. Oven raosta Maarit ehti nähdä vilauksen Helinän hehkuvista poskista. Mikä heidät noin kiihdytti? Sirja tietysti haastoi riitaa tapansa mukaan. Hän ei malttanut olla tuikkaisematta puhekumppaneitaan.

 - Mennään tuonne kahvioon, niin minä valistan sinua hiukkasen tämän ihmeitten tekijän suhteen.

   Sirja töyttäsi määrätietoisesti tiskin viereen ja tilasi ison kupin kahvia ja suuren vaaleanpunaisella massalla kuorrutetun pullan. Saman annoksen Maaritille, vaikka ei ollut ensin edes kysäissyt, mitä tämä mahdollisesti haluaisi. Taas suututti. Ei ihme, että mies oli lähtenyt toisen matkaan. Oliko hän saanut edes hampaitaan harjata ilman vaimonsa lupaa ja neuvomista?

   He istuutuivat pöydän ääreen ja Sirja otti pulleasta käsilaukustaan esille paperia ja punakynän, koska ammatiltaan hän oli uljaasti virheitten kimppuun käyvä ruotsin opettaja.

 - Teen sinulle tähän listan, mihin kaikkeen se Helinä on syyllistynyt. Ota se kouraasi ja tutki sitä välillä, ennen kuin uskot kaikkea mitä se huiputtaja sanoo.                      

   Maarit yritti kurkistella, minkälaista tekstiä Sirjan kiihkeästi kiitävästä kynästä syntyi.

 - Älä kurki. Minä selostan tämän sinulle hetken päästä.

   Seuraavan tunnin he käyttivätkin Helinän elämän ja toilausten reposteluun. Maaritin oli vaikeata uskoa Sirjan puheita.

 - Erehdyt henkilöstä. Olet kuullut ja käsittänyt väärin. Myönsikö hän sinulle tuon kaiken?

 - Ei toki enkä minä kaikkea informaatiota häneltä itseltään äsken onkinutkaan. Tiedän tarkalleen mitä on tapahtunut, koska sisareni oli aikoinaan hänen työtoverinsa. Nyt kun olen todella selvillä hänen henkilöllisyydestään, on helppoa laskea yhteen yksi ynnä yksi. Hahmotella kokonaiskuva siitä soopan jakelijasta.

   Maarit tutki paperia perusteellisesti ja pääsi vihdoin iltapäivällä Helinän puheille. Tämä oli jo täysin rauhoittunut Sirjan vierailusta. Hän oli tyyni ja asiallinen. Hymyili ystävällisesti valkoiset hampaat välkkyen.

 - Ole hyvä ja istuudu oikein mukavasti. Meillä on tässä hyvin aikaa rupattelullemme. Mikä asia sinua lähinnä vaivaa ja mieltäsi painaa?

 - Avioliittoni, kuinkas muuten. Meillä ei synkkaa enää ollenkaan. Onko itse asiassa koskaan ollutkaan kunnon imua.

 - Kuinka kauan olette olleet naimisissa?

 - Toistakymmentä vuotta.

 - Onko teillä lapsia?

 - Ei ikävä kyllä. Olisin kovasti halunnut isomman perheen, mutta yrityksistämme huolimatta se ei vain ole onnistunut, ja nyt alkaakin olla liian myöhäistä.

   Helinä silmäili Maaritia ja lohdutti:

 - Tuskin sentään. Kovin sinä vaikutat nuorekkaalta ja pirteältä.

   Valehtelee, tuumi Maarit. Hänhän oli niin rapistunut ja alakuloinen kuin vanha akka. Elämänhalua kun puuttuu, puuttuu kaikki.

   Sanoit, että sinä olisit halunnut lapsia, jatkoi Helinä. - Entä miehesi?

 - Kai hänkin, mutta luulen, että hän on tyytynyt kohtaloonsa.

 - Mitä miehesi tekee työkseen?

 - Hän on jonkin sortin tutkija. Hyönteisiä ja myös kasveja. Tälläkin hetkellä on Lapin tuntureilla hyttysiä jahtaamassa.

 - Mielenkiintoinen ammatti, myhäili Helinä. - Kiinnostaako sinua tunturiretkeily?

 - Ei tipan tippaa. Olen ollut kaksi kertaa hänen mukanaan, ja se oli kauheata. Olin nääntyä niihin kivikoihin ja itikoitten puremiin. Karua ja vaivalloista.

 - Mutta niin kauniit maisemat, keskeytti Helinä melkein haaveellisena. - Olin kerran Lapissa ruska-aikaan mieheni kanssa. Fantastista.

 - Makua on niin monenlaista, ja riippuu se vähän matkatoveristakin. ”Tehkää jotakin yhdessä” -lause ei vaan tahdo mallata jokaisessa suhteessa.

 - Ei tietenkään, mutta yrittää aina voi.

 - Yrititkö sinäkin pelastaa ensimmäisen avioliittosi?

   Helinä näytti hämmästyneeltä.

 - Ai sinä tiedät. On totta, että olen ollut aikaisemminkin naimisissa. Siitä on jo kymmenisen vuotta. Niin, palataksemme aiheeseemme: Mikä sinun toimenkuvasi on?

 - Olen kaatumaisillaan olevan pankin haarakonttorin purettavaksi määrätyn sivurakennuksen alimman kerroksen ahtaimmassa työhuoneessa työskentelevä tilapäinen monistuskoneen hoitaja.

 - Ai, ihan hienoa, hymisi Helinä jälleen hieman hämmentyneenä.

 - Mikä siinä on niin hienoa? kysyi Maarit ärtyneenä. - Kerro minullekin, että osaan olla kiitollinen ja otettu hienosta ammatistani.

 - Eiköhän kaikki työ ole mielenkiintoista, kun siihen perehtyy ja sitoutuu. Se on tärkeätä, se sitoutuminen. Tehdä työtänsä sydämensä pohjasta ja parhaan taitonsa mukaan.

 - Saattaa se joitakuita auttaa, mutta minun mielestäni työni on yksitoikkoista ja silti stressaavaa, koska täytyy olla niin tarkkana. Paperia ei saa tuhlata. Vaihtaisin alaa, jos aukenisi jotakin uutta. Täytyisi saada lisäkoulutusta.

 - Ei pakeneminen ole ainoa ratkaisu. Pitää olla sisua ja halua yrittää. Oppia näkemään asioitten valoisat puolet.

 - Ainoa valoisa pointti minun työssäni on valkoinen seinä nenäni edessä, kirkkaat neonvalot ja kopiokoneen varsin kiintoisa välkyttely.

   Helinä katseli häntä pitkään.

 - Et taida tänään olla parhaassa mahdollisessa vireessä tälle rupatteluhetkellemme. Voimmehan varata sinulle ajan myöhemminkin. Vaikkapa kahden viikon päästä, koska tulen tänne silloin uudestaan.

 - Ei se siitä vaihtamisesta parane, nimittäin keskusteluajan. Muu vaihtaminen sen sijaan kyllä kovasti miellyttäisi minua. Esimerkiksi aviomiehen.

 - Oletko sitä mieltä, että mies paranee vaihtamalla?

 - Vaihdoithan sinäkin miestä. Tietääkseni ensimmäinen puolisosi on yhä elossa?

   Avioliittoneuvojan hienohipiäiset kasvot punastuivat.

 - Se on hieman eri asia. Aina ei onnistu muuttamaa olosuhteita, vaikka kuinka yrittäisi.

 - Kuinka kauan sinä yritit?

 - Meidänhän piti puhua sinusta ja sinun ongelmistasi, Maarit. Minusta ei kannata...

 - Minusta kannattaa. Useinhan juuri hyvä esimerkki on paras ohjenuora kompuroivalle kulkijalle. Oppii tietämään, missä on tehnyt virheitä, miten ne korjaisi ja millä tavalla jatkaisi matkaansa eteenpäin.

 - Tietenkin, tietenkin, No niin, olin naimisissa kuusi vuotta. Olimme ehkä liian nuoria ja kokemattomia kun avioiduimme.

 - Niin minäkin. Ajattelematon ja lapsellinen, mutta olen lukenut, että nuorten aviopuolisoitten pitäisi juuri osata kasvaa yhdessä. Kehittyä ja ammentaa toisellekin uutta elämänkokemusta.

 - Yritimme kyllä kovasti. Haimme apua asiantuntijoilta, perheneuvolasta ja niin päin pois.

 - Mutta ette saaneet.

 - Ehkä hetkittäin. Välillä oli parempiakin aikoja.

 - Oliko teillä lapsia?

 - Oli meillä, kaksi poikaa. Enempää emme siinä vaiheessa välittäneetkään saada. Minulla oli opinnot kesken ja mieheni matkusti paljon. Hän oli lentokapteeni.

 - Miksi sanoit että oli? Vai onko hän jo eläkkeellä?

 - Ei varsinaisesti. Hän on vain tietyistä syistä työkyvytön. Mutta minkälaisia ongelmia sinulla on miehesi kanssa, Maarit? Onko väkivaltaa, liiallista alkoholin käyttöä tai toisia naisia?

 - Ei tietääkseni mitään niistä. Tuskin hänellä siellä tunturien jylhässä yksinäisyydessä olisi mahdollisuuksiakaan naisten tapailemiseen. En usko, että hänellä on mitään vakavampaa suhdetta. Tuskin minkäänlaista, koska hän valitettavasti on puhtaaksi viljelty tiedemiestyyppi. Syntynyt mikroskooppi kädessä ja rillit nokalla.

 - Vaikutat hieman katkeralta. Entä kun miehesi on kotona? Miten elämä silloin sujuu?

 - Kotona hän istuu työhuoneessaan nenä kirjassa tai sitten hän häipyy johonkin tutkijankammioonsa kirjastossa. Hän myös opettaa yliopistossa, mutta etupäässä hän retkeilee maastossa.

 - Luuletko, että miehesi kärsii epätyydyttävästä suhteestanne?

 - Ei pahemmin, koska ei ainakaan valita. Sanoo, että muilla on vielä hullummin. Hänelle on työ kaikki kaikessa. Se auttaa korvaamaan viileän avioliiton.

 - Oletko yrittänyt lämmittää sitä?

 - Olen ehtinyt tehdä mitä vain näiden monien vuosien varrella. Alkaa olla konstit lopussa. Etäännymme toisistamme tasaista ja tappavaa vauhtia.

 - Tehkää jotakin...

 - ...yhdessä? Jaaha, taasko palataan tähän ohjeeseen? Ei pelaa.

 - Ajattelepas tätä Maarit, onko sitten aina pakko rakentaa tyydytyksen ja onnen tunteitaan pelkästään parisuhteen varaan? Työ ja harrastukset ja ystävättäret ja matkat. Sitähän on vaikka millä mitalla elämänalueita, joilla voi päteä ja saada leiviskänsä käyttöön.

 - Miksi et hoitanut leiviskääsi ensimmäisessä avioliitossasi? Oliko väkivaltaa, alkoholia tai syrjähyppyjä miehesi taholta?

   Helinä punastui jälleen ja vastasi hieman väkinäisesti:

 - Ei ollut. Ei todellakaan. Sellaisista asioista en pystyisi Teuvoa, sitä ensimmäistä miestäni, syyllistämään.

 - Miksi erosit?

 - No tuota. Kasvoimme vain erilleen.

 - Miksi ette tehneet jotakin yhdessä? Mikä sen esti?

 - Hänhän oli paljon matkoilla, niin minäkin, koska ensin opintojeni ja sitten työn vuoksi jouduin kulkemaan ympäri Suomea, jopa maan rajojen ulkopuolellakin.

 - Et vieläkään vastannut kysymykseeni. Miksi erosit? Taisi se syrjähyppy olla sinun heiniäsi?

   Ei Helena ainakaan kovin paatunut ollut, koska hän punasteli taas heleästi ja herttaisesti kuin koulutyttö, joka on saatu kiinni lunttaamisesta.

 - Sinulle ilmestyi toinen mies kuvioihin vai mitä? Vastaa Helinä, vastaa rehellisesti.

 - Niin, se on totta. Tutustuin nykyiseen mieheeni työmatkoillani. Meillä oli paljon yhteistä. Ensin työ, sitten harrastukset, sitten koko tunne...

 - Toisin sanoen rakastuitte toisiinne. Tottahan yritit kohentaa ensimmäistä liittoasi ja pyristellä vapaaksi uuden houkutuksen verkoista?

 - Kyllä minä, kyllähän minä.

 - Et ole kovinkaan vakuuttava. Kuinka kauan seurustelit uuden miehesi kanssa ennen kuin erosit?

 - Tuota, vähän vaille vuoden.

 - Vähän vaille vuoden ja sitten jo luovutit. Aivan liian helppohintaista meininkiä. Voi hellanlettas sentään.

 - Yritimme me, mutta tunne oli niin voimakas. Emme jaksaneet vastustaa sitä eikä se silloin kai ole mielekästäkään. Olimme tarkoitetut yhteen. Jo taivaissa solmittu liitto. Rakastimme toisiamme.

 - Eikös se rakkaus ole tahdon eikä tunteen asia? Olisit vain jatkanut tahtomistasi sen ensimmäisen kanssa.

   Taitava ihmissuhdeterapeutti aivan kiemurteli tuolissaan:

 - Yrität tahallasi tehdä asiasta hankalan ja minusta syyllisen. Enhän ole väittänytkään etteikö avioero olisi joissakin tapauksissa ainoa järkevä ratkaisu.

 - Mikä olisi järkevä ratkaisu minun tapauksessani.

 - Miksi eroaisit, kun ei ole voittamattomia hankaluuksia kotonasi? Ei väkivaltaa, ei liiallista viinan käyttöä, eikä miehelläsi toista naista.

 - Jaaha, uusi mieskö se olisikin pätevin ja hyväksyttävin syy eroamiseen? Vai niin. Siitäkö se kiikastaa? Täytyypä hankkia sellainen. Olen minä toki yrittänytkin, mutta ei se niin helppoa ole, varsinkaan tässä iässä.

 - Tein ratkaisuni enkä ole katunut. En ole ainakaan soutanut ja huovannut edestakaisin.

 - Et olisi ehtinytkään, siinä vajaassa vuodessa. Otit kuulemma vain  henkilökohtaiset tavarasi sekä yhden mieleisen maalauksen mukaasi ja lähdit uuden rakkautesi käsivarsille. Lapset sysäsit myös entiselle miehellesi. Neljä- ja viisivuotiaat pikkupojat.

 - En halunnut vielä heitäkin riistää mieheltäni. Teuvo oli hyvä isä ja valtavan kiintynyt lapsiimme. Pojatkin tahtoivat jäädä entiseen kotiinsa. Tapaamisoikeudet tietysti järjestettiin asianmukaisesti. Minulla on hyvät välit poikieni kanssa.

 - He ovat nyt pahimmassa murrosiässä, nuorinkin jo 14-vuotias. Yhäkö he asuvat isänsä kanssa?

   Maarit hymyili hieman pilkallisesti, sillä tiesihän hän asioitten oikean laidan. Vilkaisi vain Sirjan antamaa paperia, jos tosiasiat olisivat päässeet unohtumaan.

 - Eivät enää, eivät voi, mutta käyvät kyllä usein tapaamassa ja päinvastoin, Helinä takelteli. - Jos, jos suinkin mahdollista.

   Avioliiton asiantuntija oli selvästi puolustuskannalla. Hän vilkuili sirossa ranteessaan kiiltelevää hintavaa kultakelloaan ja odotti nähtävästi kiihkeästi keskustelutuokion päättymistä. Ei hätää, vielä oli aikaa puoli tuntia, tuumi Maarit kostonhimoisena.

 - Miksi se tapaaminen on muuttunut monimutkaisemmaksi? Onko Teuvo sairas?

 - On hän. Pysyvästi halvaantunut.

 - Vieläkö hän asuu kotonaan?

 - Ei enää pitkään aikaan. Aluksi kyllä, koska hänellä oli taloudenhoitaja, joka samalla hoivasi poikia.

 - Olisi luullut, että siinä vaiheessa olisit järjestänyt lapset  luoksesi asumaan.

 - Ei se vain oikein käynyt, kun , kun...

 - Mitä kun?

 - Uusperheemme alkoi kasvaa, ja jotenkin vain se tuntui huonolta ratkaisulta.

 - Onko sinulla siis jälkikasvua tässä uudessa liitossannekin?

 - Ei ole, nimittäin yhteisiä, mutta miehelläni oli ensimmäisestä avioliitostaan kaksi poikaa ja kaksi tytärtä, kaikki vielä alaikäisiä.

 - Miten hänen vaimonsa on sitten käynyt? Miten hän kuoli?

   Helinä väänsi ja käänsi itseään tuolissa. Etsi parempaa asentoa. Leninki kiristi, vaikka hän oli niin hoikka ja sutjakka.

 - Katsos nyt, ei Oton vaimo suinkaan kuollut ole. Hän vain järkyttyi avioerosta niin paljon, että on useasti yrittänyt itsemurhaa. Hän on nyt laitoshoidossa. Ei sellaiselle voi neljää nuorta luovuttaa.

 - Miten niin, että hän järkyttyi avioerosta? Eikö Otto siis ollutkaan vapaa mies kun tutustuitte?

 - Ei ollut. Hän oli naimisissa kuten minäkin.

 - Eikö hänkään yrittänyt tosissaan eikä taistellut vuotta kauempaa, ennen kuin sanoi hyvästit ensimmäiselle vaimolleen ja neljälle lapselleen?

 - Taisteli hän kaikin voimin, mutta turhaan, sillä tunteemme olivat niin vahvat. Vetovoima oli vastustamaton.

 - Olisitte vaan yrittäneet piirun verran enemmän.

 - Olet ilkeä etkä ymmärrä todellista syvää rakkautta, kun itse olet tuollainen hapannaama ja kylmä kuin kala.

 - Siitäkö minä sinulle maksan, että haukut minut lyttyyn? Taidan vaatia rahani takaisin.

   Vapisevin sormin ja pitkin verenpunaisin kynsin Helinä jo kopeloi laukkuaan aikoen kai kaivaa seteleitä esille. Hän oli todella hermostunut ja ahdistunut.

 - Mitähän muita synkkiä salaisuuksia tällä pätevällä ja huipputehokkaalla avioliittoneuvojalla vielä on? Ai mutta enhän ole vielä kysynyt syytä, miksi ensimmäinen miehesi halvaantui.

 - Mikä kuulustelu tämä on? Ei minun ole pakko vastata tuollaisiin röyhkeisiin Gestapon kysymyksiin.

 - Ovatko ne niin kiusallisia, ettet voi vastata? Vai oletko syyllistynyt johonkin vakavampaankin rikokseen?

 - Ei minussa mitään syytä ollut, kiirehti Helinä vastaamaan. - Mieheni oli eräänä iltana hieman huonovointinen ja myöhemmin hän sai kohtauksen.

 - Veit hänet tietysti kiireellä sairaalaan?

 - En ollut kotona silloin. Eivätkä pojatkaan. He olivat mieheni vanhempien luona maalla.

 - Jätit hänet silti aivan yksin, vaikka hän oli huonossa kunnossa.

 - En uskonut, että se oli niin vakavaa. Oli hän joskus ennenkin pidellyt sydänalaansa ja päätänsä. Olihan hänellä lääkkeitä.

 - Tuliko hän pahoinvoivaksi ennen vai jälkeen sen rankan uutisen, että aioit jättää hänet?

 - En minä muista. Älä kuulustele minua enempää. En ole varma. Saattoi olla, että olin jo ehtinyt kertoa siitä hänelle.

 - Et vain haluakaan muistaa. Kuvailitko hänelle myös sitä uutta ja kaiken nielevää rakkauttasi. Sanopa minulle.

 - Joo joo. Luultavasti.

   Helinällä oli hikipisaroita valkealla ja viattomuuttaan kuultavalla otsalla. Tumma hiuskiehkura oli irronnut kampauksesta ja kiemurteli kasvoilla kuin musta kyy puhtoisella lumella.

 - Lähde jo. Minä en jaksa enempää. Mitä nämä minun asiani sinulle kuuluvat?

 - En minä minnekään lähde. Vielä tässä on kalliisti maksettua aikaa jäljellä. Ei MINULLA ole kiirettä, mutta minne sinulla oli silloin onnettomuusiltana niin hoppu, ettet voinut jäädä heikkokuntoista miestäsi hoitamaan?

 - Minun piti mennä tapaamaan Ottoa. Olimme sopineet siitä aikaisemmin. Minun oli mentävä.

 - Ai ihan pakko, mutta löysit sentään miehesi ajoissa?

 - En minä häntä löytänyt.

 - Kuinka myöhään palasit kotiin sinä iltana?

 - Tulin takaisin vasta seuraavana päivänä. Teimme pienen matkan rannikolle.

 - Kuinka monta kilometriä?

 - Noin pari sataa, mutta eihän se...

 - Jassoo, pienoinen matka satojen kilometrien päähän. Taisi olla oikein häämatkan kenraaliharjoitus?

 - Usko jo, etten tiennyt kuinka vakava se tilanne Teuvolla oli.

 - Kuka hänet sitten löysi ja mitä oli tapahtunut?

 - Hän oli yrittänyt mennä lämpimään kylpyyn, koska arveli sen rentouttavan häntä. Hän oli kai liukastunut ja kaatunut ammeen pohjalle.

 - Menettikö hän tajuntansa?

 - Ei täysin, mutta hän ei kuitenkaan päässyt enää omin avuin pois. Hän oli yrittänyt huutaa apua, mutta jotkut kerrostalot ovat liiankin hyvin rakennettuja, ja niin oli meidänkin talo.

 - Kuka hänet löysi?

 - Talonmies tuli sisälle omilla avaimillaan, kun kukaan ei avannut ovea, vaikka hän kuinka rämpytti kelloa, jyskytti ja karjui.

 - Miksi hän oli pyrkimässä sisälle, vaikka oli niin myöhä?

 - Kello oli tosiaan jo yli kymmenen illalla, mutta yläkerrassa oli vessan viemäri tukkeutunut ja haisevaa mönjää virtasi heidän lattialleen kuin kaupungin putkistosta. Talonmies halusi tarkistaa, olivatko alakerran huoneistot kunnossa.

 - Oliko muuten vesihana tuolloin auki ja olisiko miehesi niin muodoin voinut jopa hukkua ammeeseen?

 - No jaa, jos toden sanon, niin oli se auki. Mutta Teuvolla ei ollut vielä mitään hätää. Hänet toimitettiin pikaisesti sairaalaan. Toinen puoli oli ikävä kyllä halvaantunut eikä hän enää koskaan ole pystynyt kunnolla kävelemään sen jälkeen.. Ensin hän liikkui kepin varassa ja sitten pyörätuolilla. Siinä vaiheessa poikamme täytyi siirtää kasvatuskotiin.

 - Miksei jonkun sukulaisen luokse, jollet sinä voinut heitä huoltaa?

 - Vanhempani ovat kuolleet ja Teuvon isä ja äiti olivat liian iäkkäitä vilkkaitten pienokaisten hoitajiksi. Kukaan omaisista ei ollut halukas ottamaan heitä luokseen, joten kasvatuskoti eräässä hyvässä opettajaperheessä oli tervetullut ratkaisu.

 - Niin kai, sinulle. Entä pojat?

 - Kyllä he viihtyivät, koska siellä oli samanikäinen poika. Eivät he ainakaan ole valittaneet, ja minä olen saanut ilon tavata heitä mahdollisimman usein. Tosin he tätä nykyä asuvat aika kaukana, koska perhe muutti Ruotsiin.

 - Yksi ihminen pyörätuoliin, toinen ihminen mielisairaalaan ja kaksi omaa lasta vieraitten haltuun ulkomaille. Siinä se rakkaus kukoistaa ja kasvaa.

 - Hoidammehan me Teuvon lapset. Luuletko, että äitipuolena oleminen on mitään herkkua ajan oloon?

 - Kello onkin jo tasan. Nyt pääset minusta eroon. Lykkyä vaan tykö siihen iki-ihanaan taivaassa päätettyyn liittoonne. Tehkääpä edelleenkin kaikkea yhdessä niin rakkautenne roihuaa ja lempenne leiskuu.

   Maarit marssi ulos huoneesta, vinkkasi Sirjan seurakseen ja riensi kiukusta puhisten kadulle.

 - Olit aivan oikeassa sen teeskentelijän suhteen. Sitoutunut soopaan.

 - Tai paremminkin sontaan, sähisi ystävätär, joka toisinaan osoittautui aika rääväsuiseksi akaksi. – Kuorit sen tekopyhän hempukan alastomaksi kuin sipulin. Yök. Olipa onni, että lähdin mukaasi, sillä ehkä pystyt tästä lähtien paremmin erottamaan todellisuuden harhakuvitelmistasi.

 - Tule Sirja. Lähdetään kotiin. Samulikin on varmaan jo saapunut Lapin retkeltään ja kaipaa rakasta vaimoaan. Muuten ystävä hyvä, jos olet aivan rehellinen itsellesi, oletko koskaan katunut eroamistasi?

   Toinen mietti huolella ja hartaasti ennen kuin hiljaisella äänellä vastasi:

 - Jos nyt ihan toden sanon, niin olen välillä miettinyt, olinko sittenkin liian äkkinäinen ratkaisuissani. Tiedäthän sinä, että parempi on laiha sovinto kuin lihava riita. Pidemmän päälle meinaan, ja tyhjän saa pyytämättäkin.

   Kun Maarit astui kotinsa eteiseen, hän havaitsi, että joka paikassa oli kauheasti tavaraa. Reppuja ja laukkuja. Tavallisesti Samuli vei ne suoraa päätä varastoon. Vaatteitakin lojui kaikkialla. Niitä näytti olevan joka lähtöön. Kesään ja talveen.

 - Ai olet jo kotona, Samuli-kulta. Koska tulit?

 - Aamupäivällä. Ajoimme, hm ajoin koko yön. Silloin on vähemmän liikennettä. Ihmettelinkin tässä, että missä sinä oikein olit.

 - Olin saamassa avioliittoneuvontaa ihan roppakaupalla.

 - Sellaistako sinä yhä harrastat? Luulisi olevan muutakin puuhaa aikuisella naisella.

 - Etkö vielä ole saanut matkatavaroitasi purettua kaappeihin? Anna kun minä autan.

 - En viitsinyt enää sulloa niitä paikoilleen, kun olen pian taas lähdössä matkalle.

 - Minne tällä kertaa?

 - Afrikkaan.

 - Afrikkaan? Mitä sinä siellä tutkit? Kameleitako vai hemaisevia napatanssijattaria?

 - En kumpiakaan, totesi Samuli kuivasti. - Tiedäthän sinä, että siellä on hurjat määrät kaikenlaisia minua kiinnostavia hyönteisiä. Sain apurahan puoli vuotta kestävälle tutkimusmatkalle. Mahtavaa.

 - Yksinkö lähdet? Ettei vain leijona sinua söisi, kun olet niin hajamielinen.

 - Meitä on viiden hengen seurue. Kaikki innokkaita perhostelijoita ja hyönteistutkijoita. Siitä tulee todella kiva matka.

 - Olen juuri oppinut sellaisen hyödyllisen neuvon, että meidän pitäisi tehdä jotakin yhdessä? Ottaisitko minut mukaasi?

   Samuli näytti ihmettelevältä, sitten huolestuneelta ja lopulta erittäin vastahakoiselta. Ryki ja änkytteli:

 - Mitä sinä siellä tekisit? Kauheassa kuumuudessa. Et voi sietää mitään eläimiä. Joka paikka vilisee skorpioneja ja myrkyllisiä hämähäkkejä. Kamalia käärmeitä ja tuhatjalkaisia. No ethän sinä sitä tosissasi tarkoittanut. Leikkiähän se vain oli, vai mitä?

 - Eikä ollut. Ota minut mukaan. Kyllä minä kestän. Kai teillä jokin majapaikka täytyy olla, Voisin oleskella siellä, jos tutkimusretket ovat liian vaivalloisia ja vaarallisia.

 - Entistä hullumpaa. Yksin nyhjöttämässä jossakin savimajassa alkuasukaskylän liepeillä. Oletko järjiltäsi? Ethän sinä ole ennenkään mukaani ängennyt. Helpommillekaan reissuille.

 - Mutta nyt änkeän, pyyteli Maarit kiihkeästi, aivan kuin olisi ollut kysymys elämästä ja kuolemasta.

   Ehkä hän aavisti että niin se olikin. Erään hoitamattoman ja kohmettuneen suhteen viimeisistä kuolinkamppailuista. Nainen piukutti yhä:

 - Tehdään asioita vuorotellen. Minä tulen nyt sinun kanssasi Afrikkaan ja sinä tulet ensi talvena minun mielikseni kulttuurimatkalle, vaikkapa Prahaan. Vain viikoksi, korkeintaan kahdeksi.

 - Eiväthän ne ole alkuunkaan verrannolliset keskenään. Voisin silti ihan hyvin tulla mukaasi noin lyhyeksi ajaksi. Samalla vähän tarkkailisin eläimistöä sillä seudulla. Saisin noin niin kuin yleissilmäyksen tulevia tutkimusmatkojani suunnitellessani.

 - Tehdään niin, innostui Maarit. - Koska lähdet? Hankimme liput ynnä muut tykötarpeet. Ehdinkö vielä saada rokotukset kuntoon?

 - Lähdemme huomenna Helsinkiin ja sieltä lennämme heti ensi tilassa Kairoon. Et mitenkään voisi lähteä kanssamme. Se olisi tavattoman kallistakin. Ajattele nyt vähän. Lisäksi emme halua vieraita ja ulkopuolisia ihmisiä joukkoomme.

 - Enhän minä ole vieras. Olenhan vaimosi.

 - Olet täysin kokematon tällaisissa asioissa. Olisit vain häiriöksi ja jarruksi etenemisellemme.

 - En suinkaan olisi häiriöksi. Noudattaisin kaikessa määräyksiänne. Olisin hiljaa kuin hiiri, tai aavikkorotta. Voi rakas Samuli, järjestä nyt tämä asia. Pystyt takuulla siihen jos oikein haluat ja yrität.

 - Entä jollen halua?

   Vaimo jäykistyi jo valmiiksi. Aivan kuin hän olisi kuullut kaukaisen kumun ja loppua ennustavan kohinan. Tunturi oli kaatumassa hänen päälleen tai tuhoisa hiekkamyrsky oli raivokkaasti lähestymässä uhaten upottaa hänet tulikuuman ja tukahduttavan hautakummun alle.

   Viimein vaimo uskalsi vaitonaisella äänellä kysyä:

 - Miksi et? Totta kai haluat. Olenhan sinun oma aviopuolisosi.

   Samuli kääntyi jo mennäkseen huoneeseensa. Hän vaikutti jotenkin kyllästyneeltä ja väsyneeltä.

 - Vastako sinä sen huomaat? Että olemme naimisissa. Etpä ole aikaisemmin sitä mitenkään korostanut etkä arvostanut. Pitääkö sinulle rautalangasta vääntää tosiasiat? En halua sinua mukaani. Meillä on kiva porukka, ja Mettekin kuuluu siihen. Erittäin pätevä tiedenaisen alku.

 - Kuka on Mette? Missä sinä hänet olet tavannut?

 - Lapissa olemme samoilleet monet kerrat. Hän on käynyt minun luennoillani. Ahkeraan. Hyvin oppivainen ja hauska nainen. Iloinen ja reipas. Positiivinen. Sinulla on ollut se niin sanottu etsikkoaikasi. Oma syysi, ellet ole ottanut siitä vaarin.

 - Entä sinulla Samuli? Ei kai parisuhde vain toisesta osapuolesta ole kiinni? Kuuletko?

   Maarit oli revetä tuskasta. Tähän asti Samuli oli tuntunut kuivalta ja etäiseltä, ja hän oli keskittänyt kaiken tarmonsa ja naisellisen viekkautensa miettimään, miten voisi saada avioeron aikaiseksi. Nyt hän tunsikin itsensä petetyksi, koska ei saanut lausua erosanoja ensimmäisenä.

 - Minähän se halusin ilmoittaa sinulle, etten kestä enempää tätä kalseutta. Minähän se olin valmistautumassa eroon. Eikö laiha sovinto sittenkin olisi...?

 - Ei tämän mikään lopullinen ero tarvitse olla. Katsotaan miten asiat sen Mette-neidon kanssa kehittyvät ja kukoistavat. Pitkä rasittava matka on melkoinen koetinkivi tunteille ja viihtyvyydelle.  Voihan olla, että kotimaahan palatessamme olemme perin juurin kyllästyneitä toistemme seuraan.

 - Taikka huomaatte rakastuneenne toden teolla?

 - Niinkin voi käydä. En odota mitään enkä vaadi mitään, vaan annan tilanteitten ja tapahtumien vain virrata omalla painollaan. Katsotaan sitten puolen vuoden päästä. Kirjoitellaan nyt kumminkin ja soitellaankin kuinka hurisee.

 - Sinä roisto. Kaikessa salassa hankit uuden naisen etkä hiisku minulle sanaakaan. Senkin retale.

 - Älä nyt hikeenny. Onhan sinulla ollut sama vapaus, koska totta kai olemme molemmat tajunneet, ettei tässä mistään läheisyydestä eikä yhteisestä sävelestä ole kysymys. Onneksi ei ole lapsia. Voimme kumpikin lähteä omille teillemme tai palata takaisin, jos siltä tuntuu. Saattaa sitä paitsi käydä niinkin, että ero ja välimatka lähentää meitä, vaikka sitä kyllä uskallan epäillä.

 - Mitä minä nyt teen?

 - Elä ja ole. Hanki harrastuksia ja ystäviä äläkä ripustaudu minuun, älä kehenkään ihmiseen. Ystävä tulee jos on tullakseen. En minäkään häntä ole hakenut, mutta siellähän se kulta tuli vastaan tunturitiellä.

 - Sinä olet sitoutunut minuun. Et voi rikkoa avioliittolupaustasi.

 - Liian yksiselitteistä ja naiivia. Elämä on monimutkaisempaa. Me voimme sitoutua työhön ja harrastuksiin ja ihmisiinkin, mutta jolleivät hommat enää toimi, täytyy olla mahdollisuus purkaa sopimus.

 - Sehän on oikeata lieron käyttäytymistä. Mihinkään ei voi luottaa.

 - Ei voikaan, koska melkein kaikki on epävarmaa ja haihtuvaista. Muuttaa alati muotoaan. Mutta valinnan mahdollisuushan meillä ihmisillä useimmiten on. Jos talo on epäviihtyisä, on oikeus ja lupa siirtää kamansa muualle. Samoin on työpaikankin suhteen.

 - Mistä sen sitten tietää, milloin täytyy vielä yrittää ja sinnitellä ja milloin on aika hellittää ja lähteä?

 - Kukin tietää sen itse sisimmässään. Ei siihen voi neuvoa muilta hakea. Kuka meidät tuntisi paremmin kuin me itse? Emmekä aina itsekään. Täytyy vain luottaa vaistoonsa ja oppia erehdyksistään.

 - Mitä minä teen ilman sinua, Samuli? valitti Maarit.

 - Tähänkin asti olet kertomasi mukaan pääasiallisesti elänyt yksin. Siispä jatka elämääsi ja pidä varasi, ettet ainakaan katkeroidu ja roiku liian kauan menneessä.

 - Sinä olet siis sitoutunut sinne aavikoille ja erämaahan. Se on varmasti vieläkin kuivempi ja tylsempi paikka kuin meidän avioliittomme.

 - Saattaa ollakin enkä minä sinne puolta vuotta pidemmäksi ajaksi aio pesiytyäkään. Katsotaan sitten miltä asiat näyttävät. Pidä huolta itsestäsi ja talosta. Maksetaan nyt sentään edes laskut yhdessä.

MENNEEN MUOKKAUSTA

   Psykiatri Paulus Pööniautti on juuri muuttanut paikkakunnalle ja aloittanut uusien potilassuhteitten solmimisen. Hän on noin viisikymmenvuotias, lyhyehkö ja tukevahko. Varsin rauhallinen, lähes flegmaattinen, koska hän on kuoliaaksi käsitellyt ja puhki puhunut omatkin tunteensa ja elämänkohtalonsa. Siis sangen kokenut ja pätevä alansa ammattilainen.

1. Isä astuu estradille

   PÖÖNIAUTTI: - Hei taas Hilppa. Tervetuloa. Mihinkäs me jäimmekään viime kerralla?

   HILPPA: (hieman empien) - Siihen isäasiaan kai.

   PÖÖNIAUTTI: - Kerrataanpas näistä muistiinpanoistani. Olet juuri täyttänyt 31 vuotta ja…

   HILPPA: - Äidistä se alkaa olla kovin kriittinen ikä, nimittäin perheen perustamiselle.

   PÖÖNIAUTTI: - Nuorihan sinä vielä olet, joten ei kiirettä. Työskentelet siis päiväkodissa ja nautit työstäsi pienokaisten seurassa. Sinulla on harrastuksia ja asut yhä äitisi luona.

   Paulus kohottaa katseensa papereista ja silmäilee asiakastaan matalalinssisten silmälasiensa yli.

   HILPPA: - Juu, koska äidistäkin se on parasta tässä elämänvaiheessani.

   PÖÖNIAUTTI: - Vanhempasi erosivat, kun olit viisivuotias. Muistatko siitä mitään?

   HILPPA: - Juu taikka en itse, mutta äiti on kertonut, että olin kovin järkyttynyt. Itkin paljon ja kastelin vuoteeni. Täditkin sanoivat samaa.

   PÖÖNIAUTTI: - Sinulla on neljä vuotta vanhempi veli. Miten hän suhtautui isän lähtöön?

   HILPPA: - Ei tietääkseni mitenkään. Hän on hyvin rauhallinen tyyppi muutenkin. Hän on naimisissa ja neljä lasta. Hoitavat vaimon kanssa omaa pientä puutarhaa. Pärjäilevät tyydyttävästi. On kivaa, kun he pyytävät minua lapsenvahdiksi. Suloisia muksuja.

   PÖÖNIAUTTI: - Millainen suhde sinulla on Juhan vaimoon?

   HILPPA: - Ei valittamista. Oikeastaan Taina on minun ystävättäreni. Häneltä olen oppinut vaikka mitä kukkien hoidosta ja käsitöistä. Lenkkeilemme usein yhdessä ja käymme teatterissa.

   PÖÖNIAUTTI: - Onko veljesikin sinulle läheinen?

   HILPPA: - Tosi läheinen. Juha oli minulle suurena apuna ja ilona koko lapsuuteni ajan. Turvallinen kotimies, laittoi jopa ruokaa ja leikki kanssani, kun äiti oli töissä ja…

   Hilppa vaikeni ja epäröi hetken.

   PÖÖNIAUTTI: - Niin ja?

   HILPPA: - Niin, veli oli muuten hiukan vastaan, kun kerroin näiden istuntojen aloittamisesta ja menneeseen sukeltamisesta.

   PÖÖNIAUTTI: (kiireesti) - Kuinka niin? Miksi kummassa? Hyödyksihän nämä ovat.

   HILPPA: - Juha on sitä mieltä, että vanhat haudat ovat täynnä kuolleitten luita ja että parasta on tarkastella, mitä tässä hetkessä on hyvää ja kiitollisuuden aihetta. Antaa anteeksi ja kaikkea tuollaista. Pitää ryhtyä rakentamaan tämän päivän perustalle, jatkaa eteenpäin ja unohtaa menneet. Veli oli lukenut, että jotkut psykologitkin ovat nykyään sitä mieltä. Vieläpä Amerikassakin.

   PÖÖNIAUTTI: (hieman kiihtyneenä) - Mielipiteitä on niin montaa sorttia, hyviä ja huonoja. Minä olen kokenut hyödyllisemmäksi auttaa potilaitani lapsuuden muistojen tutkimisesta käsin. Kun perusta on tukeva ja terve, sille on turvallista rakentaa tulevaisuutta. Jollet ole tyytyväinen hoitoperiaatteisiini, voit tietenkin…

   HILPPA: (pelästyen) - Tietenkin olen. Anteeksi vaan, mutta kun veli sanoi semmoista.

   PÖÖNIAUTTI: - Hm jaa, jatketaanpas taas. Siis veljestäsi sinulla on mukavia muistoja. Saitteko muuten tavata isäänne usein?

   HILPPA: - Emme tarpeeksi, ei ainakaan minun mielestäni, eikä äidinkään. Oli niin paljon esteitä, aluksi. Kun olin jo yli kymmenen, tapasimme kaksi kertaa kuussa. Silloin isä selitti, miksei se ollut onnistunut aikaisemmin..

   PÖÖNIAUTTI: - Kerropa niistä esteistä.

   HILPPA: - Isällä oli uusi vaimo, aika sairaalloinen, mutta siitä huolimatta lapsia tuli vuoden väliajoin. Kaikkiaan viisi kappaletta. Isä jäi työttömäksi. Asunto oli mennä alta ja kaikki oli vastaan.

   PÖÖNIAUTTI: - Oliko äitisi samaa mieltä isäsi elämäntilanteesta?

   HILPPA: - Ei täysin, vaan äidin mielestä isä oli aina ollut vastuuton ja lisäksi juoppo. Omaa syytään koko hankala elämänmeno. Äiti ei yhtään tykännyt, että kävimme sen uuden vaimon luona. Sekin kuulemma ryyppäsi. Emme me Juhan kanssa mitään huomanneet. Isä taisi ollakin melkoinen retku. Hän kuoli, kun aloitin lukion. Isätön raukka, sanoo äitikin.

   PÖÖNIAUTTI: - No no, älä sure. Onhan maailmassa paljon isättömiä ja äidittömiä, ja he ovat silti päässeet kiinni aivan tyydyttävään elämään. Asenteesta se riippuu. Ryhdytään yhdessä pohtimaan näitä lapsuutesi asioita, niin eiköhän se tästä valkene.

   HILPPA: - Kiitos Paulus. Olet kuulemma hyvin taitava näissä asioissa. Näissä menneen muokkaamisissa.

   PÖÖNIAUTTI: (mielissään myhäillen) - Tiedä häntä, mutta yritän ainakin parhaani. Potilas on saatava tajuamaan asioita eri näkökulmilta. Muistelemaan ikäviäkin juttuja ja ilmaisemaan tunteensa, myös ne kielletyt ja epämiellyttävät.

   HILPPA: - Ihanaa. Sinun kanssasi on niin turvallista ja rentouttavaa.

   PÖÖNIAUTTI: - Sinun on opittava olemaan todella rehellinen itseäsi kohtaan, ja minulle voit kertoa kaiken. Tärkeätä olisi, että osaisit päästää liikoja höyryjä ulos, varsinkin negatiivisia päästöjä. Siitä se ilmapiiri vähitellen puhdistuu ja lämpenee. Löydät aivan uusia piirteitä itsestäsi ja muista. Äitisikin saattaa näyttäytyä aivan eri valossa.

2. Äitikö olisi pyhimys?            

   HILPPA: - Terve taas. Kivaa oli tulla tänne, vaikka mielessäni käykin melkoinen myllerrys.

   PÖÖNIAUTTI: - Onko isästäsi tullut ilmi uusia seikkoja?

   HILPPA: - Ei niinkään, mutta äidin suhtautuminen siihen ex-ukkoonsa ja meihin lapsiin askarruttaa. Minusta meillä on tähän asti mennyt kohtalaisen hyvin. Kysäisin myös Juhan mielipidettä, ja hän oli kerrassaan hämmästynyt, miksi ollenkaan edes epäilen, etteikö äiti olisi ollut ihan siedettävä emotyyppi.

   PÖÖNIAUTTI: - Äidilläsi on siis ollut tapana moittia isääsi?

   HILPPA: - En ole ennen kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota. Se retkuksi ja juopoksi haukkuminen kylläkin, mutta saattoihan siinä olla jotakin perääkin. Äiti väitti kerran suuttuessaan, että isä oli pettänyt häntä koko avioliiton ajan ja että aviottomia lapsia on ympäri maata.

   PÖÖNIAUTTI: - Mitä muuta kielteistä hän löytää isästäsi?

   HILPPA: - On hän joskus maininnut, että taloudellisissakin ratkaisuissa oli jotakin hämminkiä. Joka tapauksessa jouduimme eron jälkeen muuttamaan pienempään asuntoon, kun äidin palkka ei riittänyt ja isältä tippui huoltomaksuja harvaan jos ollenkaan. Oli myös ollut joitakin älyttömiä sijoituksia ja holtittomia velkoja.

   PÖÖNIAUTTI: - Miksi oikeastaan tulit vastaanotolleni, kun olet näinkin hyvin tietoinen noista puutteista?

   HILPPA: - Aloin, ja äiti alkoi, huolestua, kun poikaystävien kanssa ei onnista. Olin melkein kihloissa yhden Pekon kanssa, mutta yhtäkkiä se vain lähti toisen matkaan. Ei mitään järkevää selitystä. Pelkkää mutinaa ja väistelyä, vaikka äitikin tiukkasi siltä syytä.

   PÖÖNIAUTTI: - Harvalla meistä suhde toimii ensimmäisellä kerralla. On vasta hakuammuntaa ja kokeilua. Onko sinulla ollut muita miesystäviä?

   HILPPA: - Oli pari ihan tilapäistä, mutta nyt on taas sellaista vakavampaa. Tapsa on aivan hurmaava. Insinööri ja pidetty työssäänkin. Äitikin hänet hyväksyisi, mutta…

   PÖÖNIAUTTI: - Mutta mistä kiikastaa?

   HILPPA: - Tapsakin on ruvennut minua välttelemään. Ei vastaa puhelimeen ja peruu tapaamisia. Äiti sanoi, että…

   PÖÖNIAUTTI: - Mistä itse arvelisit moisen etääntymisen johtuvan?

   HILPPA: - Ei aavistustakaan. Ei sillä toistakaan naista ole, kun pakotin sen kertomaan. Työtoveritkaan eivät ole kuulleet huhuja, vaikka äitini soitti eräälle ystävättärensä pojalle. Sen vuoksi juuri tulin luoksesi, että arvelemme vaikeuteni johtuvan heiveröisestä isäsuhteestani. Hylätty tyttöraasu, sanoo äitikin.

   PÖÖNIAUTTI: - Äitisi tuntuu olevan tomera ja asioihin tarttuva nainen, hm.

   HILPPA: - Onko siinä jotakin pahaa? Että äiti huolehtii tyttärestään?

   PÖÖNIAUTTI: - Ei tietenkään. Enhän tunne häntä, joten olen voinut saada väärän käsityksen äidistäsi.

   HILPPA: (kovasti mietteissään) - En ole tullut ajatelleeksi, mutta nyt kun se tuli puheeksi, mieleeni palautuu mahdottoman monia tilanteita, joissa äiti on ollut päällepäsmärinä. Voi itku. Mikään ei ollut hyvin. Ei todistukset, ei kampaus, ei tyttökaverit, ei nenärenkaat, ei tukan värjääminen lilaksi, ei sitten yksikään asia tyydyttänyt sitä hiton noita-akkaa. Samperi soikoon.

   PÖÖNIAUTTI: - So so, rauhoituhan nyt. Tarkastellaan suhdettanne positiiviselta kannalta. Hellä ja huolehtiva äiti. Yksinhuoltaja.

   HILPPA: - Nyt ymmärrän, miksi iskä lähti. Sellainen vanginvartija ja tonkija. Nuuski joka kerta isän hengitystäkin, kun tämä tuli meitä noutamaan hampurilaiselle. Nuuski ja motkotti. Varoitteli liikenteestä kuin kaistapäistä idioottia. Niin se jäkätti meillekin.

   PÖÖNIAUTTI: - Entä veljesi? Onko hänkin saanut kärsiä äitisi komentelusta?

   HILPPA: - Ei sano kärsineensä tai ei uskalla tunnustaa sitä. Ovat niin kiintyneitä toisiinsa, mokomatkin. Olen aina saanut vain seurata syrjästä onnellista äiti- ja poikasuhdetta. Taitaa olla Oidipus-kompleksia koko teatteri.

   PÖÖNIAUTTI: - Tuo jo saattaa olla liioittelua. Vaivaako sinua siis jokin muukin kuin epäonnistunut suhde isääsi? Olet tänään jotenkin ärtyisen ja ahdistuneen tuntuinen.

   HILPPA: - Juurihan pääsin kertomasta äidistäni, mutta olen hoksannut, että kaikki suhteeni ovat epäonnistuneita. Riitaannuin raskaasti veljeni kanssa eilen. Sellaista en muista ennen tapahtuneen, mutta kun se ääliö väitti, että isä ja äiti ovat ihan normaaleja ihmisiä ja että kukaan ei ole täydellinen, ei hän enkä minäkään mukamas.

   PÖÖNIAUTTI: - Viisaasti sanottu.

   HILPPA: - Leuhkija. On niin näytellyt sopuisaa ja höveliä. Vielä mitä. Salakavalasti paljasti äiskälle hommiani. Kerrankin, kun lähdin kaverien kanssa yöksi saareen telttaretkelle, ja äiti luuli, että yövyin ystävättäreni kotona.

   PÖÖNIAUTTI: - Huolehtiva isoveli. Minkä ikäinen olit tuon telttareissun aikoihin?

   HILPPA: (peräti tuohtuneena) - Jo yksitoista. Vakooja ja kavaltaja. Ja se jalkahiki. En ole aikaisemmin muistanutkaan, mutta olin kuolla siihen, kun vierailimme mummun luona ja oli pakko nukkua samassa huoneessa. Haisunäätä. Äiti kehui siistiksi ja järjestyksen mieheksi. Käski ottaa oppia. Haistakoon…

   PÖÖNIAUTTI: - Äidinäitisihän on ollut teille lapsille hyvin tärkeä. Muistele häntä ja niitä ihania hetkiä mummolassa.

   HILPPA: (raivostuneena) - Tosi ihania. Se ämmi vasta vanginvartijaksi sopisikin. Varo sitä ja varo tätä. Ei saanut pelata palloa kadulla eikä kiivetä piharakennuksen katolle. Aina tuputti niitä kuivettuneita pullansiivujaan, joita se virutteli maidossa. Sitä mössöä höystettiin omatekoisella, hapantuneella hillolla. Köyhiä ritareita, sanoi mummu, se köyhimys. Vieläkin oksettaa.

   PÖÖNIAUTTI: - Mummusi yritti ilahduttaa teitä.

   HILPPA: - Eipäs enää sinä kesänä ilahduttanut, kun ei muistanut luvanneensa minulle uudet farkut. Sillä kuulemma muisti pätkii, akkapahalla. Tekisi mieleni pätkiä eukkoa päin naamaa.

   PÖÖNIAUTTI: (suhautellen lepyttävästi) – Shh, vanhoja asioita, rauhoituhan nyt.

   HILPPA: - Itsehän kehotit minua muistelemaan menneitä ja ilmaisemaan tunteeni. Miksi nyt vedät sanasi takaisin? Yhtä epäluotettava olet kuin muutkin miehet. Vilpillinen läskimaha. Sihisevä silmälasikäärme. Uusi tekarisi, tohtori Tekopyhä.

   PÖÖNIAUTTI: (loukkaantuneena) - Nyt aika loppuu, neitiseni. Tulet sitten uudestaan, kun olet paremmalla tuulella ja osaat käyttäytyä ihmisiksi lähimmäisiäsi kohtaan. Näkemiin.

   HILPPA: - Hy-västi, jästipää.

3. Älä itke, äitini

   PÖÖNIAUTTI: - Pööniautti puhelimessa. Huomenta.

   NAINEN: (niiskuttaen) - Anteeksi, mutta minun on ihan pakko soittaa teille. Olen Hilpan äiti ja aivan romahtamispisteessä.

   PÖÖNIAUTTI: - Sepä ikävää. Mitä nyt on tapahtunut? Ei kai vain Hilpalle? Hän oli kovin järkyttyneessä tilassa viimeksi tavatessamme, ja siitä on jo monta viikkoa.

   NAINEN: - Juuri hänestä on kysymys. Aivan kadun, että suostuin päästämään häntä psykiatrin kynsiin. Ennen meillä oli niin mukavat suhteet. Matkustelimmekin yhdessä ja meillä oli tosi hauskaa. Olimme kuin ystävättäret.

   PÖÖNIAUTTI: (varovaisesti) - Ehkäpä tyttärenne ei kokenut tilannetta samanlaisena?

   NAINEN: - Ei kai sitten, mutta surkeaan suuntaan kaikki on mennyt. Hän joutuu riitaan jokaisen kanssa. Ennen niin herttainen tyttö. Minua hän haukkuu kaikkein eniten. Olen muka pilannut hänen elämänsä ja tulevaisuutensa. Uhkaa jopa lopettaa itsensä, kun hänellä on niin huono äiti. Nimittelee velhovaimoksi ja juoruämmäksi.

   PÖÖNIAUTTI: - Ehkä hän siitä tasaantuu, kun on saanut purettua pahaa mieltään.

   NAINEN: - Minulla tässä paha mieli on. Yksinhuoltajan osa ei ole muutenkaan helppoa, mutta parhaani olen yrittänyt. Sellaisia äidit yleensäkin ovat, huolehtivaisia ja välillä morkkaavia, kun järkipuhe ei tehoa. Olisiko pitänyt kokonaan vaieta, vaikka on huomannut, että joissakin asioissa alkaa mennä pieleen. Koulunkäynnissä ja kotiintuloajoissa varsinkin?

   PÖÖNIAUTTI: - Eihän toki, totta kai vanhempien on kannettava vastuuta nuorista. Ehkä se kriisitilanne lievenee aikaa myöten?

   NAINEN: - Tuntuu tulevan aina vain pahemmaksi. Joka taholle pirstoutuneita suhteita. Minuun, veljeen, veljen vaimoon, jopa pienokaisiin. Ennen hän piti niistä tavattomasti, mutta nyt tiuskii ja arvostelee. Meluisia ja huonosti kasvatettuja. Oikeita pikkuriiviöitä. Tytär ei suostu enää lapsenvahdiksikaan, vaan sanoo, että työssään hän saa kestää niitä hirviöitä ihan tarpeeksi. Hän on kuin riivattu, kuin toinen henkilö.

   PÖÖNIAUTTI: (perin huolestuneena) - Miten työpaikalla muuten menee? Suhde muihin työntekijöihin?

   NAINEN: - Sitä samaa ruikutusta. Aikoo sanoutua irti ja muuttaa muualle, vaikka ulkomaille, jos muu ei auta. Pääsisi eroon moisista kamalista ihmiskuvatuksista.      

   PÖÖNIAUTTI: - Entä ystävättäret ja muut tuttavat?

   NAINEN: - Kaikki hän panee bänksis. Väitti. että paras ystävätär oli jo ala-asteella rikkonut hänen nukkensa. En usko vähääkään sellaista Meijusta. Naapurit hän haukkuu liiasta meluamisesta ja pullantuoksun päästämisestä rappukäytävään. Talonmies on tohelo ja siivoojat sottamaijoja. Rakasta vanhaa Mustiammekin jahtasi sateenvarjolla, kun tämä erehtyi haukkua räksyttämään tytölle. On kai eläinparkakin huomannut muuttuneen ilmapiirin kodissamme.

   PÖÖNIAUTTI: (melkein kuiskaten) - Entä hänen isoäitinsä, se rakas mummu, josta Hilppa on paljon kertonut? Käy usein häntä ulkoiluttamassa.

   NAINEN: - Ei puhettakaan enää. Lupasi viime viikolla viedä äitini lounaalle hienoon ravintolaan, kun tämä niin kovasti pyysi.

   PÖÖNIAUTTI: - Miten kävi?

   NAINEN: - Hilppa jätti menemättä, ja mummuraasu istui aamusta pitäen odottamassa  pyhämekko päällä. Soitti viimein illalla tytölle ja kysyi syytä. Arvatkaapas, mitä Hilppa vastasi?

   PÖÖNIAUTTI: - Pyyteli tietysti anteeksi laiminlyöntiään?

   NAINEN: - Mitä vielä. Hän sanoi, että muisti pätkii. Haukkui mummua rumin sanoin homeloksi ja höyrypääksi ja kielsi soittelemasta enää hänelle. Äitini oli saada laakin siitä mielipahasta.

   PÖÖNIAUTTI: - Jos minä vielä yrittäisin puhua Hilpalle ja saada hänet toisiin tuntemuksiin.

   NAINEN: - Parasta, kun ette yritä. Teistähän koko tämä sekasotku on saanut alkunsa. Nyt tyttö päätti ruveta opiskelemaan psykologiaa, jotta hän pystyisi perusteellisemmin tutustumaan itseensä ja ymmärtämään niitä syitä, joiden vuoksi muut ovat niin inhottavia ja hankalia.

   PÖÖNIAUTTI: (hätäisesti) - Onpa mukava kuulla, että on tulossa uusia, nuoria  ja päteviä psykologeja, jotka paneutuvat ammattiinsa. Hetkinen vielä rouva, Olisiko meillä mahdollista tavata? Minulla olisi huomenna vapaata puolenpäivän jälkeen. Merkitsenkö teille ajan, vaikkapa 12.45? Voisimme oikein pohjiaan myöten pohtia teidän omaa lapsuuttanne. Ehkä sieltä löytyvät syyt Hilpan vaikeaan luonteeseen.

   NAINEN: - En nyt oikein tiedä.

   PÖÖNIAUTTI: (lempeästi ja maanitellen) - Olisitteko niin ystävällinen ja kertoisitte minusta myös äidillenne? Minulla on oikein vireitä senioriasiakkaita. Vanhin on pian 95-vuotias. Hän on ollut potilaanani jo liki kaksikymmentä vuotta ja edistynyt huomattavasti. Olemme parasta aikaa tarkastelemassa hänen epäonnistuneita joululahjojaan, jotka hän sai ymmärtämättömiltä ja piheiltä vanhemmiltaan kahdeksanvuotiaana. Sen uudempia tapahtumia hän ei valitettavasti ihan prikulleen muistakaan. Onneksi hän on varakas kansanedustajan leski eikä aio jättää terapiaa kesken. Osaan minä muuten hypnotisoidakin, jos tarvetta ilmenee. Siis näkemiin huomenna kello 12.45.

HIMOHARRASTUS

   PÖÖNIAUTTI: - Päivää ja tervetuloa, Sanna ja Ossi.. Hauska tavata taas.    

   SANNA: - Hei, taidamme olla minuutin myöhässä, kun tuo liikenne rassaa.  

   PÖÖNIAUTTI: (hyväntahtoisesti myhäillen) - Ei se mitään, pidetään sitten istuntoa vaikka kaksi minuuttia yli, heh heh.

   SANNA: (väsyneellä äänellä) - Istu siihen Ossi, vastapäätä tohtoria kuten ennenkin. Minä asetun tänne syrjemmälle, etten häiritse keskusteluanne.

   PÖÖNIAUTTI: - Minusta tuntuu jo siltä, että voisimme jatkaa näitä tapaamisiamme kahdestaan poikanne kanssa. Olemmehan jo tutustuneet toisiimme runsaan kolmen vuoden ajan.

   SANNA: - Joko siitä on niin kauan? Niin ne vuodet vaan vierivät. Ei uskoisi, että poikani oli siihen aikaan vasta kuusivuotias. Valitettavasti hän on yhä kovin umpimielinen, kotonakin, joten ehkä sittenkin on parasta, että olen mukana. Ossi voi nimittäin puhua aivan vapaasti minunkin aikanani. Tunnen hänet perusteellisesti ja pystyn vastaamaan kaikkiin kysymyksiisi suoralta kädeltä.

   PÖÖNIAUTTI: - Joskus juuri läheinen, rakas ihminen voi sittenkin olla esteenä potilaan avautumiselle. Jospa tänään ainakin kokeilisimme kahdenkeskistä rupatteluhetkeä.

   SANNA: - Olkoon sitten. Käväisen tuossa lähikaupassa ja minulla on kännykkä mukana, joten voit kutsua minut silmänräpäyksessä paikalle. Kuule, Ossi, älä yhtään pelkää tohtori Pööniauttia. Hän tahtoo tosissaan auttaa sinua vaikeuksissasi. Hei hei.

   PÖÖNIAUTTI: - Heipä hei. No niin, nyt olemme kahden. Äitisi väittää, ettei näinä vuosina ole tapahtunut mitään edistystä, mutta sitä minun on vaikea uskoa, joten testataanpa vähän näitä sinun tunnelmiasi. Vieläkö sinua pelottaa mennä illalla nukkumaan?

   OSSI: - Yym.

   PÖÖNIAUTTI: - Mitä sinä pelkäät?

   OSSI: - Yym.

   PÖÖNIAUTTI: - Pelkäätkö mörköjä?

   OSSI: - Juu.

   PÖÖNIAUTTI: - Pelkäätkö jotakin muutakin?

   OSSI: - Yhym.

   PÖÖNIAUTTI: - Kauhut täytyy vain rohkeasti kohdata. Voisitko selittää muutamalla sanalla pelkosi syitä?

   OSSI: - En mä osaa.

   PÖÖNIAUTTI: - Ei mörköjä ole olemassakaan, joten pelkosi ovat aivan turhia.

   OSSI: - On niitä, olen nähnyt.

   PÖÖNIAUTTI: - Kertoisitko niistä tarkemmin?

   OSSI: - En osaa.

   PÖÖNIAUTTI: - Mörköjä ei ole, mutta sen sijaan on suunnattomasti pommeja, maanjäristyksiä, valtavia tulvia, jotka huuhtovat mennessään koteja ja perheitä. On huippuvaarallisia tauteja, tulipaloja, myrkkykäärmeitä, tappaja-ampiaisia, sarjamurhaajia ja tosi raakoja sieppaajia ja…(keskeyttää luettelon hengästyneenä).

   OSSI: (nyyhkyttäen) – Äiti, äitiii, nyyh nyyh.

   PÖÖNIAUTTI: - Kasteletko vuoteesi vielä öisin?

   OSSI: - Nyyh hik, joo, joskus.

   PÖÖNIAUTTI: - Olet hieman laihtunut. Eikö ruoka maita?

   OSSI: - Maittaisi se, mutta…

   PÖÖNIAUTTI: - Mutta mitä?

   OSSI: - Ei ole aikaa syödä.

   PÖÖNIAUTTI: - Sepä kummallista. Mikä sen sitten estäisi?

   OSSI: - Hmm.

   PÖÖNIAUTTI: - Oletko saanut jo ystäviä? Kavereita?

   OSSI: - En.

   PÖÖNIAUTTI: - Miksi et?

   OSSI: - Ei ole aikaa.

   PÖÖNIAUTTI: - Mitä sinä sitten niin ahkerasti puuhaat?

   OSSI: - Sitä vaan.

   PÖÖNIAUTTI: - Miten opinahjossasi menee?

   OSSI: - Jotenkuten.

   PÖÖNIAUTTI: - Mistä olet eniten kiinnostunut?

   OSSI: - Matikasta.

   PÖÖNIAUTTI: - Sehän hienoa. Saatko hyviä arvosanoja?

   OSSI: - En kovin hyviä.

   PÖÖNIAUTTI: - Mikset saa, jos kerran olet kiinnostunut? Teetkö kunnolla kotiläksysi?

   OSSI: - Ei ole aikaa.

   PÖÖNIAUTTI: (hiukan kyllästyneenä): - Ja miksei muka ole? Tai tietysti et osaa vastata. Onko sinulla mitään harrastuksiakaan? Äitisi kertoi, että aikaisemmin kävit uimassa ja pelasit mielelläsi jalkapalloa. Vieläkö sellainen kiinnostaisi?

   OSSI: - Joo, kovasti.

   PÖÖNIAUTTI: - No harrastatko niitä yhä?

   OSSI: - En.

   PÖÖNIAUTTI: - Miksi et? (ivallisesti) Vai eikö niihinkään ole aikaa?

   OSSI: - Hyym.

   PÖÖNIAUTTI: (jo sangen ärtyneenä) - Mihin se sinun aikasi sitten tuhlaantuu? Et ole vielä työelämässä eikä sinulla ole edes perhettä passattavana. Nukutko sinä kaikki vapaa-aikasi?

   OSSI: - En. Nyyh, koska äiti tulee?

   PÖÖNIAUTTI: - Sano jo vihdoin, senkin jukuripää ja pölvästi, mikä sinua estää harrastamasta ja läksyjä lukemasta?

   OSSI: - Nyyh, äitiii!

   SANNA: (astuu ovesta sisälle kiireisenä ja huokaillen) - Kas niin, huh huh, nyt on tunti täysi. Meidän pitää lähteä. Syntyikö teille juttua?

   PÖÖNIAUTTI: - Ihan tyydyttävästi, mutta sitä en voi käsittää, miksi pojalla ei tunnut olevan aikaa juuri mihinkään. Keskenkasvuisella.

   SANNA: - En minäkään paljon muuta ehdi, kun ajaa edestakaisin neljäkymmentäviisi kilometriä tänne vastaanotolle.

   PÖÖNIAUTTI (puolustellen) - Mutta onhan tämä niin kovin hyödyllistä pojan tulevaisuuden kannalta. Vai?

   SANNA: (hermostuneena) - Toivottavasti on. Jo yli kolme vuotta ja peräti neljä kertaa viikossa. Olisi sitä minulla, viiden lapsen äidillä, muutakin tekemistä. Ja poikaraiskalla, vasta yhdeksänvuotiaalla.

OMALLA ALALLAAN  

   Tohtori Paulus Pööniautti on erikoistunut myös hyvin vaikeitten ja ongelmallisten asioitten käsittelyyn ja jopa vaarallisten potilaitten menestykselliseen parantamiseen. Santtu on 37-vuotias ja vankilamielisairaalan vakituinen asiakas.

   PÖÖNIAUTTI: - Hei Santtu, mukava tavata. Meillä alkaa jo kahdeskymmenes istuntokerta ja olisi hyvä hieman kerrata elämäsi tapahtumia ja hoidon vaikutusta.

   SANTTU: (äreänä) - Ja haista…

   PÖÖNIAUTTI: - Aggressiivisuutesi ei ole vielä kokonaan laantunut, mutta olen ollut huomaavinani merkkejä valoisammasta ja myönteisemmästä suhtautumisesta arkipäivän tapahtumiin.

   SANTTU: - Perk…

   PÖÖNIAUTTI: - Se on jo edistystä, että reagoit kysymyksiini. Alussa olit kovin vaitonainen.

   SANTTU: - Ja helv…

   PÖÖNIAUTTI: - Olet siis 37-vuotias, syntynyt Kahjonkankaalla, ja sinulla on tai oikeastaan oli viisi sisarusta. Koetahan kertoa sisarustesi kohtalosta.

   SANTTU: - Veli ajoi sillankaiteeseen humalapäissään, ja siskoperhana meni siinä samassa rytäkässä. Nuorin veli oikaisi koipensa jo kuudennella luokalla, kun tyrkkäsin sen jokeen suutuspäissäni. Mälkytti niin hitosti.

   PÖÖNIAUTTI: - Entä kaksi muuta veljeäsi?

   SANTTU: - Esa heitti veivinsä kylätappelussa, mutta ehtipäs sitä ennen pistellä kuoliaaksi kaksi naapurin jätkää. Kalle tukehtui henkseleihinsä. Itsemurha se oli saakeli soikoon, mitä nyt hiukan avitin solmujen kanssa. Se mämmikoura.  Ei suostunut hyvällä maksamaan mulle pelivelkojaan. Sainpa pöllittyä rahat sen raadon taskusta, ennen kuin hälisevä akkaväki ehti paikalle.

   PÖÖNIAUTTI: - Surullista kuultavaa, ja erittäin  raskaita ja traumaattisia muistoja sinulle, Santtu-hyvä. Myös vanhempasi saivat väkivaltaisen lopun. Tapaus jäi yksityiskohtaisemmin selvittämättä, mutta tiedämme, että he menehtyivät mökkinne tulipalossa. Ehkä tupakka ja viina yhdessä olivat tehneet tehtävänsä.

   SANTTU: - Helkutti. Yhdessä siinä ryypättiin, mutta kantturat olivat liian kankeakoipisia pötkiäkseen pakoon, himskatti.

   PÖÖNIAUTTI: - Siinä ainakin on tapahtunut edistystä, että olet siirtymässä miedompiin kirosanoihin. Niin kuin kuulemma miedompiin alkoholijuomiinkin ja huumeisiin. Pienestäkin edistysaskeleesta pitää osata iloita. Mutta kerropa vielä urastasi ja työelämän suorituksista.

   SANTTU: -  Koulu jäi kesken. Varkaus, nuorisovankila, ryöstö, vankila, aseellinen ryöstö, kuritushuone, ei kovin raaka murha, joka selitettiin tapoksi, vankeutta, kaksi raakaa murhaa, elinkautinen, joka lyheni rutkasti, kun siirryin niihin miedompiin kirosanoihin. Vieläkö jatkan?  

   PÖÖNIAUTTI: - Jotakin jäi pois, mutta pääpiirteissään ansioluettelosi on tällainen. Paljon olet sinäkin ehtinyt noin nuorella iällä.

   SANTTU: (kohautellen tyytyväisenä olkapäitään) - Joo sitä ehtii kun on tahtoa ja pyrkimystä, saat…na.

   PÖÖNIAUTTI: - Millaisia pyrkimyksiä ja unelmia sinulla on? Älä yhtään arastele paljastaa niitä minulle, hyvää tarkoittavalle psykiatrillesi. Jollei ole unelmia, ei ole elämääkään.

   SANTTU: - Pyrkimyksenäni on rikastua hinnalla millä hyvänsä. Jos joku tyyppi uskaltaa asettua tielleni, nirri pois. Unelmani on tai, ei sentään.

   PÖÖNIAUTTI: - Kerro vapaasti vain, en minä ole tässä sinua tuomitsemassa vaan auttamassa, että vihdoin löytäisit oikean paikkasi elämässä. Kokisit tekeväsi jotakin tärkeätä ja sellaista, mitä todella osaat. Sitä, missä olet ekspertti ja pätevä asiantuntija. Missä saisit täyden tyydytyksen mielellesi ja sielullesi.

   SANTTU: - Anna pönttö-Paavali niitten juhlapuheittesi olla. Olen jo aloittanut unelmieni toteuttamisen.

   PÖÖNIAUTTI: - Missä ja miten? Vankilaolosuhteet asettavat tiettyjä rajoituksia, vaikka olet kuulemma opiskellut ahkerasti. Ihmettelen vain ainevalintojasi.

   SANTTU: - Tarvitsen lukkosepän oppia, räjähdysaineitten tuntemusta, samoin ihmisruumiin. Mihin kohtaan, millä ja miten pitää osua, jotta viimeinen henkonen pihisee sassiin ulos. Olen jo harjoitellut eläimillä ja heikkovoimaisilla tyypeillä kuten lapsilla ja vanhuksilla.

   PÖÖNIAUTTI: (huolestuneena) - Mitä tarkoitat?

   SANTTU: - Kärpäsiltä kiskon siivet irti, kahdelta rakilta leikkasin hännät ja korvat ja sammakon pistelin täyteen nuppineuloja. Ihmeen kauan se kesti sitä käsittelyä. Vanhan kollikissankin sain kiinni iltalomallani ja ristiinnaulitsin sen varaston seinään.

   PÖÖNIAUTTI: (kauhistuen) - Kuinka sellaista voi juolahtaa mieleesikään?

   SANTTU: - Häpeä tunnustaa, että itse en olisi sitä kekannutkaan, mutta opin sen toimintaperiaatteen yhden iltapäivälehden lööpistä. Lehdissä ja telkkarissa on harvinaisen havainnollisia ja perusteellisia oppitunteja elävän olennon käsittelystä ennen armoniskua.

   PÖÖNIAUTTI: - Ethän sinä tällainen ole. Kiusaat vain minua. Ryhdy ajattelemaan kauniita ja myönteisiä asioita. Hellyyttä, rakkautta, huolenpitoa. Ihmisille et voisi olla noin julma.

   SANTTU: - Ohoh, vielä paljon julmempi, koska eläimiä en sentään vihaa. On täällä Suomenmaassa piilossa muutamia aikuisten ja lasten ruumiita, joita ei ainakaan kukaan esteetikko mielellään katselisi eikä kuvaisi. Sellainen on kunto ja ulkonäkö, jos nyt jotakin on vielä jäljellä. Ensimmäisen ihmisuhrin raatelin jo viisitoistavuotiaana.

   PÖÖNIAUTTI: (masentuneena) - Palataan nyt niihin sinun tulevaisuudensuunnitelmiisi. Pääset taas pian ehdonalaiseen. Olet toki jotakin hyödyllistäkin oppinut vankilassaoloaikanasi. Käytä tietoja hyväksesi ja pyri johonkin yhteiskuntaa palvelevaan ja rakentavaan ammattiin. Jos kehität itseäsi, saatat päästä kohtalaisille tuloillekin, ettei tarvitse muilta ryöstää.

   SANTTU: - Hienoa, saakutin äijärahjus, sain juuri loistoidean. Rupean taidemaalariksi ja muotoilijaksi. Arkipäivän realismia. Siihenhän kuuluu myös kärsimys ja kuolema. Työni pääsisi oikein arvostettuun taidemuseoonkin. Autoit minua totisesti, pirunmoinen toljake.

                                                - - -

   Viikkoa myöhemmin Santtu katosi. Koska häntä pidettiin vaarallisena ja raakana rikollisena, häntä peräänkuulutettiin ympäri maailmaa. Viimein tuli vastaus. Paikallinen poliisi ilmoitti, että Santtu oli löytänyt mieleisensä ja laajemminkin arvostetun työpaikan, jossa hänellä oli ylenemismahdollisuuksia ja varma leipä tiedossa. Ehkä mitaleja ja kunniakirjojakin hyvin suoritetusta työstä. Ettei vain lopulta jonkinlaista rauhanpalkintoakin.

   Vapisevin käsin psykiatrian tohtori Paulus Pööniautti piteli paperia, jossa selostettiin Santun elämänkaarta. Entinen potilas työskenteli Yhdysvalloissa turvallisuuspalveluja tarjoavan yrityksen leivissä ja kiersi asiantuntijana joka puolella maapalloa, missä vain tarvittiin henkilöä, joka osasi ja rohkeni käyttää toinen toistaan julmempia kidutus- ja häpäisymuotoja, jotta kuulusteltavilta saatiin puristettua mahdollisimman paljon tietoja.

   Tietojen todenperäisyydellä ei niinkään ollut väliä. Nehän tulivat rauhaa ja demokratiaa levittävän supermahdin USA:n hysteerisesti tavoitteleman turvallisuuden hyväksi.

VASTUUTAAN VÄLTTELEVÄ VAINAJA  

   VARPU: - Nytkö vasta ne hautajaiset päättyivät? Oletin, että ne kestäisivät vain viiteen, vaikka olivatkin ruokahautajaiset ja teillä on suuri suku.

   SYLVI: (hikisenä ja järkyttyneenä) - Et voi kuvitella, mitä tapahtui. Sellaista kaaosta ei ole olemassakaan.

   VARPU: - Kerro toki. Sattuiko siunaustilaisuudessa jotakin epätavallista?

   SYLVI: - No, kyllä vain sattui. Tiesitkö muuten, että sillä vainajalla, sillä Taneli Tiiralla, oli koko elämänsä ajan aivan kauhea vastenmielisyys hautajaisiin? Oikea hautakammo.

   VARPU: - Puhuihan hänen vaimonsa siitä joskus. Kukapa sitä mielikseen hautajaisissa juoksee. Raskaita ja voimille käyviä tilaisuuksia.

   SYLVI: - Taneli oli aivan vauhkona niitten suhteen. Kävi se ihan psykiatrinkin juttusilla, kun lähiympäristössä oli niin runsaasti kuolemantapauksia eikä kaikista olisi voinut mitenkään laistaa.

   VARPU: - Auttoiko terapia?

   SYLVI: - Ei sinne päinkään. Hullummaksi se vain tuli vanhemmiten. Ehti juuri täyttää kahdeksankymmentäviisi, kun kuolinkello hänellekin moikasi.

   VARPU: (huoahtaen) - No sitä nyt ei voi yksikään kuolevainen välttää. Sitä lähdön hetkeä, ja tietenkin omia hautajaisiaan.

   SYLVI: - Sanos muuta, mutta ennen kuin kerron, mitä siellä hautuumaalla tänään tapahtui, selostan sinulle vielä tarkemmin, millainen tämä Taneli-vainaan hautajaiskammo oli.

   VARPU: - Sen kun selostat, mutta älä sentään ihan vanhoista foinikialaisista aloita.

   SYLVI: - Mitä? Ai niin. Juurta jaksain tämä on selvitettävä, jotta käsität asian ytimen. Jo pikkupoikana Taneli pelkäsi mennä hautajaisiin, ja hänellä oli tapana paeta silloin metsään eivätkä mitkään uhkaukset eivätkä rangaistukset saaneet häntä muuttamaan käytöstään.

   VARPU: - Johan sen ymmärtää, vaikka Taneli olisi ollut poissa joistakin kyläläisten muistotilaisuuksista, mutta miten hän selvisi, kun joku läheisempi omainen oli kysymyksessä?

   SYLVI: - Kyllä hätääntynyt keinot keksii. Kun hänen isänsä kuoli, poika oli nuorena asevelvollisena sodassa. Sai toki loman, mutta junat olivat myöhässä, ja niin nuorukainen saapui kotitaloonsa, kun kaikki oli jo ohi.

   VARPU: - Minkäs sille voi. Sota-aikana olivat monet asiat hyväksyttävä normaaleina. Entä vanhaemäntä, Tanelin äiti?

   SYLVI: - Kun hänen äitinsä maahanpaniaiset olivat vuorossa, Tanelilla oli kamalan sairas.

   VARPU: - Ei kai nyt sellainen estä muuten tervettä miestä osallistumasta, vaikka vain pariksi tunniksi. Johan sitä lääkkeitten avulla sen verran tolpillaan pysyy.

   SYLVI: - Häntä ei päästetty ulos sairaalasta, oli karanteenissa. Tarttuva lavantauti pahimmassa vaiheessaan. Koko hautajaisväki olisi saanut pöpöjä kotiin viemisiksi.

   VARPU: - Olihan Tanelilla sisaruksiakin? Eikö peräti kolme veljeä ja sisar?

   SYLVI: - Jo vain, mutta yksi veli katosi merillä seilatessaan. Kyllähän siinä jonkinlaiset muistotilaisuudet pidettiin, mutta vasta niin pitkän ajan kuluttua, ettei Tanelin poissaolo enää ollut huomiota herättävää.

   VARPU: - Entä muut sisarukset?

   SYLVI: - Toinen veli oli sotavankeudessa iät ja ajat, ja palasi viimein kotiin. Elää tänä päivänä. Kolmannen veljen hautajaiset Taneli vältti olemalla itse Australiassa siihen aikaan.

   VARPU: - Hyvänen aika. Siitä en tiennytkään. Kuinka hänellä oli varaa matkustaa niin kauas? Mitä hän siellä oikein puuhasi?

   SYLVI: - Sekin on hämärän peitossa. Jotkut ovat vahvasti sitä mieltä, että Taneli hommasi itselleen sen matkan, kun tajusi, että veljen lähdönhetki oli lähellä. Oli kuulemma jollekin kielletylle aineelle kuriirina. Oleskeli ulkomailla vain kaksi kuukautta, ja kun veli oli haudattu, Taneli ilmestyi muina miehinä maisemaan. Komeat tuliaisetkin sillä oli. Minäkin sain huivin, jossa oli paksu kenguru. Muistan sen varsin hyvin, koska odotin silloin kolmosia ja sain tarpeekseni ihmisten naurusta ja osoittelusta.

   VARPU: - Ei voi olla tosi, että noin paljon vaivaa ja kustannuksia yksien hautajaisten takia.

   SYLVI: - Niin se vaan näyttää olevan. Tanelin sisar teki itsemurhan, ja veli ei kuulemma voinut mennä haudalle uskonnollisista syistä.

   VARPU: - En ole kuullutkaan, että Taneli olisi ollut uskovainen missään vaiheessa.

   SYLVI: - En minäkään, mutta tuossa vaiheessa näytti olevan, ainakin muutaman viikon.

   VARPU: - Siunaantuihan Tanelille omaakin perhettä. Ensimmäinen vaimo kuoli ja sitten myös toinen. Yksi lapsistakin taisi menehtyä auto-onnettomuudessa jo pienenä. Miten hän muka vältti noin läheisten siunaustilaisuudet?

   SYLVI: - Aina hän jotakin keksi, mutta takuulla ei ollut yhdessäkään mukana. Minä olin kaikissa ja siksi olen varma todistaja. Oli hermoromahdusta, koomaa, molemmat jalat murskana, sydänkohtausta ynnä muuta sellaista.

   VARPU: - Kuinka tuollaista, esimerkiksi koomaa, voisi itse hankkia ja juuri sopivaan aikaan?

   SYLVI: - Se oli Tanelin päänsärky. Vai olisiko sittenkin ollut vain outoa yhteensattumaa? Tuskin, sillä tämänpäiväisten kokemusteni perusteella olen ehdottomasti sitä mieltä, että mistään sattumasta ei voinut olla kyse. Harkittua poissaoloa ikävistä ja masentavista tilanteista.

   VARPU: - Niin, ne tämänpäiväiset hautajaiset. Ainakin se on varmaa, että omia hautajaisiaan Taneli ei pystynyt laiminlyömään.

   SYLVI: - En olisi siitä niinkään varma. Annas kun kerron. Arkunkantajina oli kuusi miestä, kaksi vanhaa konkaria ja neljä täyttä utamia. Vaaleat viikset ja jännityksestä hehkuvat posket. Kun he ryhtyivät kuljettamaan vainajaa ulos kirkosta, huomasin heidän käytöksessään jotakin hämminkiä. Vanhemmat miehet aivan kuin punnitsivat arkkua käsissään, vilkuilivat toisiinsa, mutta jatkoivat kuitenkin juhlallista kulkuaan surumarssin tahdissa. Taisi olla ”Narvan marssi”, koska Taneli oli sotaveteraani.

   VARPU: - Mitähän ne vanhemmat miehet kummastelivat?

   SYLVI: - Odotas hieman. Kirkon ulkopuolella arkku nostettiin ruumisrattaille. Ihmeen kevyesti minun mielestäni, koska Taneli oli pulska poika vielä kuolinvuoteellaankin. Nuoret miehet yleensäkin käyttävät ylikorostetusti voimaa nostotehtävissään, mutta nyt tuntui, että he aivan sinkosivat laatikon rattaille. Hyvä kun ei keikahtanut saman tien maahan asti. Tosin se näytti olevan keveätä tekoa. Eivät olleet hankkineet mitään jykevästä tammesta tehtyä.

   VARPU: - Siitähän se näennäinen keveys tietenkin johtui.

   SYLVI: - Tulimme avatun haudan äärelle. Paljon väkeä ja ne tohelot nuorukaiset touhusivat hihnoineen. Vanhemmat kärsivällisesti neuvoivat ja odottivat. En mitenkään halua moittia nykyistä koulujärjestelmää, mutta tuntuu, että se suoltaa kidastaan vain uusavuttomia. Mitään ei hoideta kunnolla, on se sitten suurten urheiluhallien lujuuslaskelmat tai liikennemerkkien lukeminen.

   VARPU: - On se vain jännittävä paikka, jos ensimmäistä kertaa joutuu arkunkantajaksi.

   SYLVI: - Haudan ympärillä oli tungosta, pikkukivet vilistivät kuoppaan ja nuorukaiset yhä kokeilivat otteitaan. Vanhin miehistä murahti jonkin käskyn, ja pojat ponnistivat taitonsa ja voimansa äärimmilleen. Silloin se tapahtui, se hirveä asia.

   VARPU: - Kerro jo, minä aivan halkean jännityksestä.

   SYLVI: - Jokin meni pieleen, koska yksi pojista päästi hihnan kädestään. Arkku keikkui hetken, ja jos olisi mahdollista katsella videokuvaa siitä kaplakasta, se olisi oikea jännitysnäytelmä tai tietenkin murhenäytelmä lähiomaisille.

   VARPU: - Ei kai kukaan saattoväestä pudonnut hautaan.

   SYLVI: - Ei sentään, vaikka vähältä piti. Arkku kallistui ja alkoi liukua määränpäähänsä. Nuoret miehet olivat ensin kuin halvaantuneita, mutta perääntyivät sitten etäämmälle. Loputkin hihnat kiemurtelivat mustina käärmeinä haudan pohjalle, ja hiekka vain lirisi perässä.

   VARPU: - No jo oli katsottavaa kerrakseen.

   SYLVI: - Ihmisten ilmeet olivat sanoin kuvaamattomat. Pappi piti toista kättään pystyssä kuin Stop-merkkiä näyttäen, ja vanhemmilla miehillä oli suu sellaisessa mutrussa, että he vain täydellä työllä pystyivät pidättelemään ärräpäitään.

   VARPU: - Entä arkku? Saatiinko se korjattua normaaliin asentoon?

   SYLVI: - Siinäpä se ongelma olikin. Kansi oli irronnut ja nojasi kuopan toista reunaa vasten. Ruuvit tietysti löysällä. Arkku oli pahasti kallellaan.

   VARPU: - Entä ruumis?

   SYLVI: - Sitä ei näkynyt missään. Ei missään. Eero, joka on suvun älykkö ja on jo kolmatta kymmentä vuotta opiskellut insinööriksi, lausui oitis ilmoille karmean totuuden: ”Perhana, mutta sehän on tyhjä!”

   VARPU: - Taneli siis sittenkin vältti nämäkin hautajaiset. Vaan missä on ruumis?

   SYLVI: - Sitä jäljitettiin koko suvun voimalla. Onneksi yksi veljenpoika on huumepoliisissa, ja toinen huumepomona, joten kummallakin on toimivat yhteydet alamaailmaan. Pappi suuttui armottomasti, kun joku vihjaisi, että ruumis olisi kadonnut jo alttarilla. Olihan arkku siellä vartioimattomana ainakin puoli tuntia. Kynttilöitä verkkaisesti sytytellyt suntio ja urkuparvella  Händelin ”Largoa” kiihkeästi harjoitellut tyttökanttori vakuuttivat, ettei käytävällä ollut ilmennyt minkäänlaista liikettä. Kansi oli ollut takuulla kiinni.

   VARPU: - Entä arkkuliike?

   SYLVI: - He uhkasivat haastaa suvun oikeuteen, jos heitä uskallettaisiin syyttää ruumiin hukkaamisesta. Isoisältä pojanpojalle siirtynyt vanha yritys. Kaiken lisäksi arkku oli toimitettu suoraan sairaalaan, joten sen henkilökunnasta nuo kidnappaajat olisivat löydettävissä.

   VARPU: (epäröiden) - Voisiko joku kidnapata vainajaa edun saamisen vuoksi?      

   SYLVI: - Enpä usko. Hänellä oli niin suuri henkivakuutus ja runsaasti muutakin omaisuutta, joten kellään lähisukulaisella ei ainakaan ole syytä piilotella Taneli-vaaria. Mitä pikemmin haudassa, sitä nopeammin rahat kourassa.

   VARPU: - Jos niitä Tanelin elimiä yritettiin saada kierrätykseen ja uusille markkinoille? Hintavaa puuhaa.

   SYLVI: - Siinä tapauksessa ostajan pitäisi totisesti kääntyä kuluttaja-asiamiehen puoleen, sillä niin tärvääntynyttä olisi koko tuote. Sydän ja nivelet sökönä.

   VARPU: - Miten olisi sen sairaalan kanssa? Oikeinko lääninsairaala?

   SYLVI: - Juuri se, jossa ennenkin on hukattu tavaroita. Esimerkiksi sakset tai pyyheliina potilaan vatsaan umpisuolileikkauksen jäljiltä. Mutta onhan kokonainen vainaja eri asia.

   VARPU: - Laittoivatko omaiset Tanelista etsintäkuulutuksen?

   SYLVI: - Ei tarvinnut, koska ajoissa todettiin, että ruumishuoneella se sotku oli tapahtunut. Liian monta kokkia, joten soppa oli sen mukainen. Nuori herkkähermoinen harjoittelija ei uskaltanut jäädä laittamaan vainajaa arkkuun, vaan lähti tupakalle. Väitti myöhemmin kiven kovaa, että hän oli havainnut huhuilevan haamun jossakin katonrajassa.

   VARPU: - Taitaa tyyppi olla tuleva poliitikko tai yritysjohtaja, kun uskottavia selityksiä löytyy noin vain.

   SYLVI: - Sitten joku hajamielinen luuli, että ruumis oli jo arkussa, joku laittoi kannen päälle, koska se oli tiellä, ja joku ruuvasi kannen kiinni, kun luuli, että niin piti tehdä ja niin edelleen. Sitä loputonta mutu-tietoa sekä puutteellista tehtävien jakoa ja valvontaa.

   VARPU: - Mistä Taneli löytyi?

   SYLVI: - No pakkasesta tietenkin. Uinui rauhallista ikiuntaan kuin sadun Lumikki, vaan ei yhtä suloisena. Eipä olisi edes likinäköinen serkkutyttökään tohtinut ruveta häntä suudelmalla herättelemään.

   VARPU: - Hienoa kun sentään löytyi. Milloin Taneli pääsee haudan lepoon?

   SYLVI: - Uusi siunaustilaisuus pidetään kahden viikon kuluttua, kun suvun vanhimmat rouvashenkilöt ovat toipuneet sydämentykytyskohtauksistaan. Silloin me järjestämme oikein kunniavartion arkun ympärille emmekä jätä Tanelia hetkeksikään yksin. Maitoparta-arkunkantajat korvataan ennemminkin vanhainkodin arvokkaasti ikääntyneillä asukkailla. Minä ainakin olen lujasti sitä mieltä, että Taneli itse yritti sillä kummittelullaan välttää omat hautajaisensa.

VIIMEINEN SANA

   Hilja makaa sairaalassa aika heikkona. Vieressä seisoo tanko, johon on kiinnitetty kiiltelevä tiputuspussi. Elämänpussi. Letku johtaa potilaan käteen, jota hän varovaisesti liikuttelee. Mari punoittaa ja touhuaa vuoteen ympärillä. Hän on tullut tervehtimään nuorempaa sisartaan.

   MARI: - Kirjoita vaan nimesi tähän paperiin, Hilja. Onhan tästä keskusteltu jo monta kertaa.

   HILJA: - En minä halua. Ette te voi minua siihen pakottaa.

   MARI: - Älä nyt ole itsepäinen. Melkein koko sukuhan on haudattu sillä tavalla. Tuhkaus on kovasti muodissa nykyään.

   HILJA: - En ole ennenkään ollut mikään muodin perässä juoksija. Kyllä sinä Mari tiedät vakaumukseni. Miten ne ruumiit sitten pääsevät taivaaseen, jos ne on hajotettu taivaan tuuliin?

   MARI: - Oletpa sinä lapsellinen. Ovathan monet ihmiset kuolleet vaikkapa tulipaloissa. Eivätkö sellaiset siis voisi odottaa ylösnousemusta?

   HILJA: - Olkoon, mutta ne ovat vahinkoja, mutta että ehdoin tahdoin tuhoaisi ruumiinsa, sielunsa temppelin. Lisäksi on sääli, että hieno arkku poltetaan noin vain yhdessä silmänräpäyksessä.

   MARI: - Tuhoutuuhan se kallis arkku haudassakin. Et kai sinä luule, että se sieltä pantaisiin uudestaan kierrätykseen.

   HILJA: - No en tietenkään, mutta...

   MARI: - Ajattele asiaa vielä käytännönkin kannalta. Amerikassa ja muuallakin sivistysmaissa käytetään paljon polttohautausta. Sen sanelee jo se tilan puutekin suurkaupungeissa.

   HILJA: - Voi Mari kulta. Kyllä meillä täällä Suomessa riittää tilaa vaikka millä mitalla. Miksi kiusaat minua? Rupeaa jo väsyttämään.

   MARI: - Oletkin taas niin huononnäköinen. Luulisi, että tuossa kunnossa oleva potilas olisi jo hieman nöyrempi tekemään muittenkin mieliksi.

   HILJA: - Minunhan on koko elämäni ajan noudattaa teidän tahtoanne. Joka tilanteessa olitte valmiita sortamaan pienempäänne. Jollei rakas äitimme olisi pitänyt minun puoliani, olisitte kuskanneet pikkusiskonne vaikka kaatopaikalle. Nyyh-nyyh.

   MARI: - Aina sinä olet yrittänyt itkemällä saada tahtosi läpi. Muistatko, kuinka äitikin joutui tulemaan lomamatkaltaan kesken kotiin, kun sinulla oli muka korkea kuume? Miten sen olit hankkinutkin? Itse sen olit kyllä jollakin pelillä nostattanut. Kuumassa mehulasissako sitä mittaria viruttelit? Olit sinä vain taitava niissä metkuissasi. Siinä sekunnissa se kuume laski, kun äiti saapui kotiin.

   HILJA: - Olin minä ihan tosissani kovassa flunssassa. Se vain parani heti, kun näin rakkaan äitimme. Olin siitä niin iloinen.

   MARI: - Niin olitkin, aivan riemuissasi ja halusit heti paikalla lähteä keskikaupungille ostamaan sitä kallista nahkatakkia, jonka olit huomannut näyteikkunassa.

   HILJA: - Äiti tiesi, että pidin niin kovasti kaikesta kauniista. Vaatteista ja koruista. Olinhan itsekin aika sievä. Muistatko Mari?

   MARI: - Niin olit ja aina muistit myös sen tuoda esille. Äiti osteli sinulle kaikkea paljon enemmän kuin meille muille. Jos kerran jo olit nätti ilmankin, niin mitä se hyödytti sinuun rahojansa syytää?

   HILJA: - Äiti kai yritti korvata minulle nuorimmalle sitä, että hän työn vuoksi joutui olemaan niin usein matkoilla. Ja kai sitäkin, että te vanhemmat monesti kohtelitte minua aika tylysti. Olitte nähtävästi kauhean kateellisia.

   MARI: - Kaikkea kanssa. Nytpä sen huomaa, että kauniilla naisella on paljon enemmän menetettävää. Meistä Annikki-siskon kanssa tuskin vanhenemista huomaa, mutta missä on se vuosien takainen Hilja-kaunotar? Senkin missi.

   HILJA: - Olihan se mukavaa, kun oli niin paljon ihailijoita.

   MARI: - Etpäs yhtäkään saanut pyydystettyä.

   HILJA: - Olihan minulla Johannes. Rakastimme kovasti toisiamme, mutta sillä välin kun olin äidin kanssa Saksassa, sinä viettelit miehen minulta.

   MARI: - Syyttelemäänkö sinä vielä rupeat, vaikka makaat henkitoreissasi? Jo on sinulla otsaa.

   HILJA: - Pääsen aivan pian kotiin sairaalasta. Lääkäritkin sitä lupailivat.

   MARI: - Kyllä kai ne potilaalle lupailevat mitä tahansa, mutta me omaiset tiedämme aivan toista.

   HILJA: - Minä en enää jaksa sinun negatiivista asennettasi. Poltata sinä itsesi vaikka viisi kertaa. Minä en siihen suostu. Lähde jo kotiin.

   MARI: - Oletpas sinä epäkohtelias. Kun tarkemmin ajattelen, et edes ansaitse mitään kolkkaa vanhassa hienossa sukuhaudassamme. Kerronpa tästä muillekin sisaruksille. Mitä mainittavaa sinä muuten olet aikaiseksi saanut, kun et edes lapsia?

   HILJA: - Olisi minulla perhettä, jollet olisi ryövännyt  minulta sulhastani.

   MARI: - Sukuhautaan muuten mahtuisi paljon enemmän väkeä, jos kaikki suostuisivat tuhkaukseen. Emme enää ota sinne vastaan suurissa tammiarkuissa pröystäileviä perheenjäseniä. Mikä vallanhimo sinussa oikein jyllää, kun haluat itsellesi niin suuren tontin? Olet lapsesta asti ollut sangen ahne.

   HILJA: - Vaikka alistuisinkin poltettavaksi, tuskin sittenkään pääsisin teidän hautapaikkaanne. Panisitte minut vain sellaiseen pieneen lokeroon krematorion seinässä. Kuin postilokero. Kuiva kukanrääpäle koristeena. Tuskin nimeä erottaa pienestä lappusesta. Yhtä hyvin sitten pankin säilytyslokeroon. Sinne vain niitten arvopapereitten ja timanttisormusten päälle. Liian kovaa ja kalseata.

   MARI: - Kyllä ne äidin timantit ja kultakorut vain sinullekin kelpasivat. Eivät olleet yhtään liian kovia ja kalseita perunkirjoituksessa.

   HILJA: - En minä tahdo lokeroitua jonnekin ahtaaseen metalliseen soppeen. Ahtaanpaikan kammonhan siinä saa. Minä haluaisin valtavaan, tunnelmalliseen puistoon, jossa voisin kuunnella tuulen huminaa vaahteroissa ja ikihongissa. Nauttia ruusujen unelmoivasta tuoksusta ja pienen linnun viserryksestä pääni päällä.

   MARI: - Oletko aivan kahjo? Et sinä siellä mitään haista etkä kuule, sen paremmin kuin krematorion lokerossakaan. Mutta jos käyttäydyt vielä tämän loppuajan kauniisti, lupaan sinulle nurkkapaikan sukuhaudassamme. Allekirjoita nyt nopeasti. Minun täytyy tästä lähteä. Velipokakin on jo tänne tulossa.

   HILJA: - Niin, se Sakarihan täällä juoksee alvariinsa papereittensa kanssa. Haikailee sitä minun Kaivopuiston osakettani. Upea merinäköala. Näkee kirkkaalla säällä vaikka Tallinnaan asti. Pyh. Mitä Sakari sellaisella näköalalla tekee? On niin likinäköinen, ettei varpaankynsiään näe leikata. Tarvitsisi siihenkin kaukoputken. Mutta ennen minä nimeni siihen Sakarin pahviin riipustan kuin tuohon tuhkauslistaan. Omatuntoni ei salli sitä.

   MARI: - Olet aina ollut liian omatunnonarka, mutta tässä asiassa ei vakaumus voi olla esteenä sinullakaan, Hilja-raiska. Maatuuhan se ruumis haudassakin. Madotkin ne siellä myllää. Hyvä jos luun jättävät sinne tänne.

   HILJA: - On se häviäminen ainakin hitaampaa. Tuntuu kauhealta se äkkituho. Olin sentään niin hauskannäköinen.

   MARI: - Tunti sinne tai tänne. Vuosi tai vuosikymmen suuntaan tai toiseen. Mitä se nyt merkitsee? Pyramidiko sinulle pitäisi rakentaa? Et sinä niin suuren kunnioituksen ja muistelemisen arvoinen ainakaan ole.

   HILJA: - Enhän minä sitä. Tiedänhän minä, kuinka katoavaista kaikki on. Kauneuskin.

   MARI: - Niin ja maine ja kunnia. Jopa sellaisten, joilla sitä todella on. Seurasin juuri TV:stä selostusta, miten Nurnbergin oikeudenkäynnin jälkeen natsien ruumiit poltettiin ja tuhka siroteltiin johonkin jokeen, ettei jälkipolville jäisi mitään palvontapaikkaa.

   HILJA: - Miten sinä voit minua natsirikollisiin verrata? Enhän minä niin suurta palvontaa haluaisikaan. Ei minua sen takia tarvitsisi polttaa. Mitä nyt edes jouluna joku toisi pienoisen kuivan jäkäläseppeleen ja sytyttäisi pienen lepattavan kynttilän muistoksi pienestä elämästäni. Nyyh-nyyh.

   MARI: - Uurnassa ja sukuhaudassa olisit vielä paremmassa turvassa kuin puuarkussa. Uurna tietääkseni säilyy kauemmin. Tietenkin materiaalista riippuen.

   HILJA: - Ei kai se vain ole muovia? Silloinhan se ei ole edes ympäristöystävällinen. Nyt en varsinkaan suostu moiseen. Äänestin kerran jopa vihreitä, jotta ihanat puut ja syvänsiniset meret säilyisivät maailmassa.

   MARI: - Siinäs sen näet. Isä-everstikin jo kääntyisi haudassaan, jos tietäisi, että olet antanut äänesi muille kuin oikeistolle. Sinä ja sinun vakaumuksesi. Jos kerran tingit periaatteistasi vihreitten kohdalla, mikset yhtä hyvin tässä tuhkausasiassa?

   HILJA: - Minusta tuntuu, että sinä tahallasi yrität puhua asian sivusta. Et olekaan niin looginen kuin matematiikan opettajasi aina kehui. Pankkirouva.

   MARI: - Mikä sinä sitten luulet olevasi? Ala-asteen opettaja. Pikkukakaroitten kanssa puuhastelija. Voi lapsiparkoja, mitä hempeämielistä puppua olet niillekin syöttänyt. Lintujen viserrystä ja ruusujen tuoksua. Nimi vain paperiin, että pääsen lähtemään. Et yhtään tiedä, kuinka pitkälti sinulla on enää aikaa jäljellä sinnitellä järkisyitä vastaan.

   HILJA: - Tietysti on totta, että sukuhaudassa, vaikkakin vain hiekkaisessa nurkkapaikassa, olisin paremmin turvassa. Tuskin hautakivien kaatajat näin hienon suvun muistomerkin kimppuun tohtisivat käydä. Serkun tytärhän on ihan ministerinä. Ja yksi veljenpoika aatelisen kanssa naimisissa. Tohtoreita vaikka millä mitalla. Varakkaitakin.

   MARI: - Siinäpä se. Joko alat taipua? Aikojen kuluessa luutkin kulkeutuvat omille teilleen siellä maan onkaloissa. Yksityishaudassa varsinkin, sillä et voi yhtään arvata, vaikka sinun ja naapurin luut ja pääkallot vaihtaisivat paikkaa. Kun on ne kaivinkoneet ja kaiken maailman kuopijat. Aina ei voi valita naapureitaan edes Kuusisaaren omakotialueella. Miten sitten hautanaapuria?

   HILJA: - Juu-juu, kuulin yhden surullisen jutun ruustinna Viola Helanderista, jolle oli varattu tavallinen hautapaikka miehensä, sen paksun rovastin, mahan päältä. Sitä asentoa hän ei takuulla kokeillut miehen eläessä. Niin sanoi Annikin poikakin, se biologi. En oikein ymmärtänyt, mitä se mies tarkoitti. Nuorten huumori on niin erilaista.

   MARI: - Kerro vielä siitä ruustinna Helanderista.

   HILJA: - No sitä Violaa kalvoi kova huoli siitä, ettei vain jotakin hampparia haudattaisi viereen. Onneksi paikka oli käytävän päässä, ja ainoaan vieressä olevaan hautaan tulikin naapuriksi kauppaneuvos Kaukolahden uskovainen rouva. Evankelisia.

   MARI: - Tämä juttu nyt sattui päättymään hyvin, mutta et voi olla varma, että sinulla olisi yhtä hyvä tuuri. Aina olet tunaroinut muutenkin, vaikka perintösi onkin kovasti kasvanut Sakarin ja minun ja mieheni Johanneksen neuvomisen ansiosta.

   HILJA: - Odotas, ei se Helanderin tarina niin hyvin päättynytkään. Seuraavana kesänä Violan maahanpanijaisten jälkeen hautakiven takana olevalle paikalle pistettiin se kauhea Kalle Tuppurainen.

   MARI: - Ai se talvisodan aikainen sankari. Taisi saada oikein Mannerheimin ristin urheudestaan?

   HILJA: - Niinhän se saikin, mutta sosialisti on aina vaan sosialisti. Nyt Violan pää on metrin päässä tuon Tuppuraisen kaljusta. Aika ikävää.

   MARI: - Tiesitkö muuten, että samainen ruustinna oli seisonut kadun varrella ja seurannut puolustusvoimain paraatia? Siinä marssi mukana myös sotaveteraanien osasto. Joukossa Tuppurainen monta mitalia rinnassaan. Arvaapas, mitä Viola oli tehnyt?

   HILJA: - En sitten millään. Mitä?

   MARI: - Hän oli astunut pari askelta kadulle ja sylkäisi koko suullisen kohti sen kommarin naamaa. Ei osunut kuin housun lahkeeseen. Ei sitä sylkeä vanhalta ihmiseltä tosin paljon herunutkaan. Suuta kuivi. Aina joutui käyttämään huulirasvaa. Kesälläkin.

   HILJA: - Minusta se ei ollut kauniisti tehty. Voivathan ihmiset erehtyä poliittisissakin mielipiteissään. Valita väärän puolueen, kuten tämä Tuppurainen. Heille ei ole kai parempaa tarjottu. Anteeksiantamus on tärkeätä.

   MARI: - Taas sitä sinun hempeilyäsi. Rosvo kun rosvo. Näytä sinä nyt tässä, että osaat muuttaa periaatteitasi. Osoita, että sinussa on kehityskelpoisuutta, vaikkakin ihan viime hetkillä. Tässä on kynä. Ole hyvä sisko-parka.

   HILJA: - Älä nyt hoppuile. Minun täytyy saada harkita. Tärkeä ja koko tulevaisuuteen vaikuttava ratkaisu. Olen saanut elää varsin rauhallisen ja tyydyttävän elämän. Olen siitä kiitollinen. En voi antaa ruumistani mihin tahansa käsittelyyn ja ympäristöön. Toivon, että maalliset jäännökseni olisivat valmiit suureen ylösnousemuksen päivään.

   MARI: - Kuvitteletko, että sinun hautasi olisi jossakin erityisasemassa? Karanteenissa? Turvassa lahoamiselta ja ötököiltä. Usko vain, että jopa luutkin lopulta häviävät. Mitään palsamointia emme kyllä sinulle kustanna. Et sinä niin suurta perintöä jälkeesi jätä. Entä kaikki meriin hukkuneet? Ei kai nekään kokonaisina lillu aaltojen päällä. Kalathan ne popsii ja sukkelaan. Tai ravut leikkelevät saksillaan kuin parhaatkin patologit.

   HILJA: - Mitä sinä tänne tulet kaikkia kauheuksiasi puhumaan. Minusta tuhkaus on väärin ja sillä hyvä. Enkä yhtään luota teidän lupauksiinne jostakin pikkulokerosta, puhumattakaan 30 neliösentin suuruisesta pläntistä sukuhaudan sopukassa. Tiedäthän sen metsänhoitaja Mattilan pariskunnan. Joku oli tiedustellut Hannu Mattilaa puhelimessa, ja rouva vastasi, että tuollahan se on metsässä. Soittajalta oli kestänyt kauan, ennen kuin oli tajunnut asian jujun. Oli vain kummastellut, kuinka niin vanha mies metsässä vaelteli. Se kun vielä ontui pahasti, koska oli menettänyt toisen jalkansa sodassa. Myöhemmin soittaja kuuli, että Hannu oli poltettu ja tuhka levitetty metsään.

   MARI: - Entäs mitä tähän Mattilan tapaukseen sanot? Eihän sekään olisi säilynyt kokonaisena, vaikka olisikin haudattu maanpoveen panemalla. Jalka puuttuu, kun pitäisi nousta haudasta. Hyvin monelta uupuu jotakin, jopa oma sydän. Miten nyt suu pannaan? Mitenkäs näille ihmisille käy?

   HILJA: - Olet ilkeä, kun yrität horjuttaa minun uskoani.

   MARI: - Aina sinä keikailet sillä kristillisyydelläsi. Mitä luulet useimmille marttyyreille tapahtuvan? Ovatko he sen kokonaisempia jonkin leijonan vatsassa? Mädäntynyt jo aikoja sitten koko peto. Taikka sitten ne kristityt, jotka paloivat tervasoihtuina areenoilla? En ymmärrä sinun epäjohdonmukaisuuttasi. Uurna voi olla hyvin kaunis, kun aina niitä esteettisiä arvoja korostat. Hanki se vaikka itse, niin saat mieleisesi. Nirppanokka. Voisin tuoda sinulle esitteitä tuotteesta.

   HILJA: - Taas pahoitat minun mieleni. Yh-hyy. Voi että on ikävä äitiä, hän oli aina niin lempeä ja ystävällinen. Ymmärtäväinen.

   MARI: - Pianhan pääset hänen luokseen. Olet muuten joskus vihjaillut, että haluaisit tulla haudatuksi Vaasaan, äitimme synnyinseudulle. Äiti se oli samanlainen jääräpää kuin sinäkin. Ei kelvannut meikäläisten hautuumaa. Piti ehdottomasti päästä sinne suomenruotsalaisten pesimäpaikoille. Turhaa hienostelua.

   HILJA: - Mikä ihmeen hinku sinulla on saada minut siihen purnukkaan? Toimitko sivutöiksesi jonkin uurnatehtaan myyntiedustajana? Vai onko Johanneksesi sopinut kiintiöistä krematorion kanssa? Niin ja niin monta ruumista viikossa. Polttouhreja ja täydellä teholla kuin keskitysleirillä. Johannes Himmeli. Ehkä hän onkin Himmlerin sukua.

   MARI: - Olet karkea ja mustankipeä rakkaasta miehestäni, jota et kaikesta lirputtelustasi huolimatta saanut verkkoosi. Ähä-kutti.

   HILJA: - Sinä se olet julma ja armoton. Sellaista on koko suku. En enää haluakaan teidän kylmäsydämisten vainajienne seuraan. Haluan äidin luokse Vaasaan. Maksoi mitä maksoi.

   MARI: - Se vain passaa, kunhan käytät vähän järkeäsi etkä hassaa kaikkia rahoja matkustamiseen. Oletkin aina ollut niin tuhlaavainen. Ulkomaanmatkoja joka puolelle maailmaa. On se vain huomattavasti helpompaa kuljettaa pieni uurna Vaasaan, tai vaikka Utsjoelle asti jonkun lapinhullun retkeilijän repussa, kuin maksaa iso rahti painavasta sinkkiarkusta. Ajattelisit sinäkin joskus käytännöllisesti.

   HILJA: - Yritä mitä yrität. Minä en suostu. Tässä ainakin sanon viimeisen sanan, kun olet isona siskona aina minua määräillyt ja komennellut. Mokomakin keisarinna.

   Kului hiukan aikaa ja Hiljan hautajaiset pidettiin pääkaupungin lähistöllä. Hän oli halunnut ja päässyt sinne ikiomaan rauhalliseen hautaan. Oli helteinen heinäkuun lauantai pitkän kuivuuden jälkeen. Arkku laskettiin lepopaikkaansa surevien omaisten veisatessa. Lempikin oikein pyyhki kyyneleitä silmistään, kun hän on niin herkkä. Hän oli perheen entinen kotiapulainen ja tiesi saavansa Hilja-neidiltä perintönä kolmetuhatta markkaa ja vanhan teekannun.

   Mari seisoi aivan eturivissä. Avonaisen haudan päälle laitettiin puuristikko, jonka peitteeksi kertyi valtava kasa kukkavihkoja ja seppeleitä. Marikin laski kukkalaitteensa, joka sukulaisten mielestä oli aika vaatimaton. Laitteen keskellä oli kuivakukista solmittu seppele. Sen koristeeksi Mari vielä asetteli pienen lasimaljakon, jossa oli palava kynttilä.

   Seuraavana yönä palokunta hälytettiin paikalle. Kynttilä oli kaatunut tuulessa ja ensin sytyttänyt kuivatut kukat, sitten seppelenauhat ja sen jälkeen ritilän, joka roihuten putosi arkun päälle.

   Arkku ja sen sisältö ehtivät palaa aivan poroksi, ennen kuin sammutustyöt pääsivät käyntiin. Palokuntalaiset eivät olleet heti käsittäneet missä paloi. He ajoivat ensin siunauskappelille ja sitten hautuumaan laidassa olevalle välinevarastolle. Viimein eräs nuori palomies havaitsi, että kaukaa hautojen keskeltä nousi savua ja komeita lieskoja, aivan kuin tulivuori olisi purkautunut. Todellinen ilotulitus. Muutkin vastahaudatut olivat vaarassa.

   Pahat kielet kertoivat, että Mari oli tahallaan asettanut kynttilän vinoon, jotta tuli pääsi syttymään. Hän oli siis sittenkin saanut sanoa viimeisen sanan.

AUKKOJA ASUNTOTUESSA

   Rauha Kotila tulee purkamaan sydäntään Kelan toimistoon ja pääsee asuntotukiasioita hoitavan Taisto Tupasen juttusille.

   TUPANEN: - Hyvää huomenta. Mehän juttelimme jo puhelimessa, mutta tunnuit olevan kovin epävarma niistä perusteista, joilla perheenne asuntotukea on vähennetty.

   RAUHA: - Totta kai olen. Tulemme muutenkin aivan niukin naukin toimeen, ja nyt tämä yllätys ja järkytys. Kun ymmärtäisi syyn, olisi helpompaa vastaanottaa tällainen vastoinkäyminen.

   TUPANEN: - Siinä olet oikeassa. Tarkastellaanpa asioita vielä kerran. Perheeseenne kuuluu miehesi, joka on ollut pitkäaikaistyötön monta vuotta, kuten sinä itsekin. Vanhin poikanne on vaikeasti liikuntarajoitteinen, mutta hoidatte häntä kaikista hankaluuksista huolimatta kotona. Kunnioitettavaa. Sitten teillä on neljä alle kymmenvuotiasta tytärtä. Asunnon neliömäärässä ei näytä olevan mitään moitittavaa. Mutta se ongelma onkin…

   RAUHA: - Unohdit mainita toiseksi vanhimman poikamme Janin.

   TUPANEN: - Hän juuri on se ongelma, jonka vuoksi jouduimme supistamaan tukeanne.

   RAUHA: - Miten se voi olla mahdollista? Hän on kunnollinen nuori mies, ei tupakoi eikä juo. Hyvin tarmokas ja eteenpäin pyrkivä, joten hän kaipaa toimintaa ja harjoittelupaikkaa tulevia opintojaan varten.

   TUPANEN: - Uskotaan, uskotaan, varmaankin hän on kelpo kaveri, mutta kun hän meni tekemään sen erehdyksen, sen…

   RAUHA: (jo kiihtyen) - Minkä erehdyksen? Ei kai rikosta? Ei minulle ainakaan ole kerrottu sellaisesta.

   TUPANEN: - Hänhän on ottanut työpaikan.

   RAUHA: - Jos sitä nyt miksikään työpaikaksi voi kutsua. Tilapäinen, hyvä jos pari kuukautta kestää. Palkka aivan minimissä, kun ei ole kokemusta eikä papereita näytettävänä.

   TUPANEN: - Työpaikka kuitenkin lain kirjaimen mukaan, ja rahaakin tulee aivan liikaa. Koko systeemi romahtaisi, jos kaikille työssä käyville alettaisiin maksaa ylimääräistä tukea.

   RAUHA: - Muuten sen vielä käsittäisin, mutta kun tiedän lähes samantapaisen tilanteen, sisareni perheessä. Heilläkin ovat vanhemmat työttömiä, yksi nuorista vammainen ja neljä pientä lasta. Ja lisäksi heillä sattuu olemaan juuri Janin ikäinen poika, Petri. Heidän tukeaan ei ole alennettu.

   TUPANEN: - Käykö Petri töissä?

   RAUHA: - Sisar kertoi, että kyllä se poika jotakin henkensä pitimeksi puuhaa. Harvoin on kotosalla, ainakaan öiseen aikaan. Ehkäpä vartiointitehtävissä. Tottahan sellaisestakin maksetaan.

   TUPANEN: - Petrin tulot ovat hyvin satunnaisia, jos niitä on ollenkaan, koska viranomaiset yleensä saavat heti kaikki tavarat ja rahat takaisin. Jos nyt jotakin pientä kamaa jää taskuun, ei sen perusteella voi asuntotukea supistaa. Sehän olisi aivan kohtuutonta.

   RAUHA: (hämmästyneenä) - En nyt oikein ymmärrä. Mikä se sellainen vartiointitehtävä on?

   TUPANEN: - En mielelläni paljastaisi luottamuksellisia tietoja, mutta kun on sentään kyse sisarestasi ja olet noin kovin epäuskoinen valtiovallan rehellisyyttä ja oikeudenmukaisuutta kohtaan, niin olkoon menneeksi. Petrillä on tilillään näpistyksiä, isoja ja pienempiä myymälävarkauksia, ja nyt viimeaikoina hän on kuulunut erääseen jengiin, joka suorittaa myös kioskimurtoja. Varsin voimaperäisiäkin, mutta kioskin omistaja on jo toipumassa hyvää vauhtia aivotärähdyksestään. Syytettä ei nosteta, koska se saattoi olla vahinko. Liukasta ja katutyöt haittasivat askellusta.

   RAUHA: - Kauhistus, en ole kuullutkaan. Pyytäisinkin nyt asiantuntijan neuvoa. Pitääkö Janin todella luopua niukasti palkatusta työpaikastaan, jotta olosuhteemme kohentuisivat? Poika ei vaan millään jaksa lorvailla kotona ja litkiä olutta kuten isänsä. Nuori mies kaipaa reipasta toimintaa ja rajojensa kokeilemista.

   TUPANEN: (varovaisesti) - En uskalla mennä neuvomaan suuntaan enkä toiseen, mutta ehkä tämän energisen ja vireän Janin kannattaisi seurata elämyksiä kaipaavan serkkupoikansa esimerkkiä.

   RAUHA: - Mutta kun meidän poika haluaisi saada toimistaan samalla harjoittelua ja merkintöjä ansioluetteloonsa.

   TUPANEN: - Merkintöjä tulee ja kaikenlaisia. Voin lohduttaa sinua silläkin tiedolla, että monet muutkin, esimerkiksi mahtavien liikeyritysten ja konsernien pääjohtajat, ovat varmaankin aluksi harjoitelleet vastaavanlaisia pieniä näpistelyjä ja poliisin välttelyä. Voihan sitä siirtyä ulkomaille täydennyskoulutukseen, jos kotimaan virkavalta osoittautuu liian tiukkapipoiseksi ja päälle käyväksi.

   RAUHA: - Pelottaa, että poika joutuisi kiinni rysän päältä, esimerkiksi myymälässä.

   TUPANEN: (naureskellen) - Ainahan voi selittää asian parhain päin meikäläisen naispoliitikon sanoilla: ”En pyytänyt noita tavaroita, ne tulivat minulle yllätyksenä.” Siis putosivat hyllyltä kaverin syliin.

ON SUURI SUN RANTAS AUTIUS  

   ARVO: - Täälläkö sinä puurrat, Yrjö Mökkilä? Rantapöheikössä. Yritin soittaa, mutta kännykkäsi ei vastannut. Arvasin upeasti liehuvasta isännänviiristä, että olet maisemissa.

   YRJÖ: - Hei vaan, kiva että tulit käymään pitkästä aikaa. On tämä vaan kamala savotta.

   ARVO: -  Jaa että korjaat jälleen venevajasi kattoa. Hyvältähän se minusta näyttää. Uusit sen muutama vuosi sitten.

   YRJÖ: - En korjaa vaan puran hela hoidon.

   ARVO: - Miksi kummassa? Missä sitten veneitäsi säilytät?

   YRJÖ: - Sama tuo on, vaikka möisin kaikki kolme. Ympäristöyhdistys oli määrännyt vajan purettavaksi tai ainakin siirrettäväksi kauemmaksi rannasta. Pilaa kuulemma maiseman. Toivottomalta tuntuu.

   ARVO: - Nyt en oikein käsitä. Tuo talashan on ollut teidän käytössänne iät ja ajat. Poikasikin on ahkera veneilijä ja kalamies.

   YRJÖ: - Ei auta, ne ovat oikein ilmasta käsin tutkailleet tilannetta ja määräys tuli siis korkeammalta taholta.. Aioin ensin siirtää sen tuonne kummulle, mutta liian vaivalloista, koska paatit täytyisi raijata mäkeä ylös, jos haluaa pitää ne suojassa. Ehkä tuo koivikko luontuu sille parhaiten.

   ARVO: (naureskellen) - On sekin ajatus. Venekatos siis törröttäisi tiheässä metsässä kaukana rannasta. Sen täytyisi olla ainakin 20 metrin päässä, mikäli olen perillä säännöistä.

   Miehet kävelevät rannalla.

   ARVO: - Tuostakin olet purkanut jotakin, Yrjö. Et kai sitä vanhaa, tunnelmallista aittaa?

   YRJÖ: - Juu, rymäytin maahan sen niin sanotun ranta-aitan, koska se ei saa enää sijaita rannassa. Harmittaa, kun näin aikoinani niin paljon vaivaa sen pystyttämisessä. Kävin mittailemassa lähitienoon vastaavat rakennukset, jotta se olisi varmasti paikkakunnan henkeen sopiva. Se on peräti 250 vuotta vanha aittamalli, joten luulin edistäväni maakuntamme kulttuuria. Perinnekerhokin on käynyt sitä ihastelemassa.    

   ARVO: - Silti jouduit sen hävittämään? Törkeätä. Onneksi teillä on vielä tuo kaunis grillimaja pystyssä.

   YRJÖ: - Ei ole kauan. Sen vuoro tulee vasta ensi viikolla, koska lapset perheineen aikovat tulla viikonlopuksi tänne nauttimaan vielä vihoviimeisiä grillaushetkiä siinä niin sanotussa ”lysthuoneessamme”.

   ARVO: - Sääliksi käy, sillä sekin on viimeisen päälle suunniteltu, kuten kaikki muukin tontillanne. Rakkaudella ja taidolla tehtyä. Kuinka monesti olemme istuneet siellä herkullisen aterian jälkeen ja ihailleet tyynenä avautuvaa järvimaisemaa.

   YRJÖ: - Toden sanot. Tuulet ja kylmät ja sääsket eivät ole haitanneet. Suuret lasi-ikkunat, ja maja sijaitsee juuri pienessä nipukassa, joka pistää veteen rannasta. On kuin istuisi laivan kokassa, mutta silti on matalia koivuja ja rehevää pensaikkoa veden ja majan välissä näköesteenä.

   ARVO: - Niin, eihän tämä edes näy järvelle eikä juuri se ranta-aittakaan. Ketä se häiritsisi?

   YRJÖ: - Sitä mekin vaimon kanssa ihmettelemme. Naapuritkin ovat kehuneet, että grillimökkimme on koko järven viehättävin rakennelma. Tumma paanukatto, männynrungonruskeat seinät ja sirot, valkoiset pitsikoristeet katon reunassa.

   ARVO: Luin juuri jostakin, että Espoossa oli rakennettu uusi, komea huvila aivan veden ääreen. Liikemies Lässy oli saanut erikoisluvan, kunhan rakennuksesta ei ole haittaa ympäristölle.

   YRJÖ: (alakuloisena) – Kuinka sellainen on mahdollista? Vähemmän meidän pikkuruinen huvimajamme olisi luontoa turmellut kuin jokin kookas kartano. Semminkin kun tämä mökkimme sijaitsee kaukana pohjoisessa harvaan asutulla seudulla lähes erämaajärven rannalla.

   ARVO: - Kyllä maar se rantalakikin on niin kuin se luetaan. Älä sitä ainakaan hävitä, vaan siirrä ulommaksi rannasta.

   YRJÖ: - Mihin muka? Keskelle pihaa vai johonkin pusikkoon portin luokse? Sieltä ei edes järvi näy, ellei istua kökötä katolla. Koko idea on hukassa. Sitä ei kuulemma tarvitsisi siirtää kuin vajaat kuusi metriä. Silloin olisivat seudun esteettiset arvot kohdallaan. Siis juuri tuon tuottoisan perunamaan paikalle.

   ARVO: - En ymmärrä, mikä villitys nyt on herännyt niitten rantojen siistimiseen. Ennen olivat saunat ja muut rakennelmat aivan veden tuntumassa. Ajattelepas esimerkiksi Turun ja Tukholman rikkaita saaristoja. Mökit on rakennettu melkeinpä meren päälle. On trendikästä ja vähemmän hienoa, mutta sitä persoonallisempaa.

   YRJÖ:  - Ei tässä mikään auta, huokaisi Yrjö onnettomana. – Joka kopista minulla on jonkinlainen valitus vireillä. Turhaa, sillä vaikka juttu kiskottaisiin korkeimpaan oikeuteen asti, aina me mökkiläiset jäämme häviölle. Hoputtavat nopeampaan toimintaan. Pelkään, etten jaksa kaikkea runnoa maan tasalle ennen määräajan umpeutumista. Ties mitä sanktioita siitä syntyisi. Vietän vielä loppuelämäni vankilassa. Kunpa sieltä sellistä olisi edes rauhoittava järvinäkymä.

   Arvo tarkastelee huolestuneena ystäväänsä.

   ARVO: - Yritä sentään pitää yllä optimismiasi. Tuolla kauniilla mäellä näkyy olevan ihka uusi rakennus nousemassa, jo kattokin paikallaan. Mikä siitä tulee?

   YRJÖ: - Siitä tulee kesäsauna, johon kuuluu pienoinen takkahuone ja pukeutumistilat. Kooltaan vain neljä kertaa neljä. Sekin on tuottanut huolta ja murhetta. Aikomuksenamme oli saada se rannan tuntumaan, jotta löylystä olisi voinut suoraan pulahtaa virkistäviin aaltoihin. Lapsuusajan ihanat muistot olivat mielessäni, kun sitä suunnittelin. Mitä vielä, se 20 metriä rantaviivasta kummitteli tässäkin suunnitelmassa.

   ARVO: - Olisihan se tietysti vähän hankalaa, jos täytyisi raahata kylpyvesi ylämäkeä perille. Onneksi teillä on vesijohto päärakennuksessa, joten vedätte sen vain pihan yli saunalle, ja asia hoituu mukavasti.

   YRJÖ: - Eipäs vaan hoidu. Rakennusvirasto määrää, että putken voi kyllä tuoda rakennuksen nurkalle, mutta ei senttiäkään edemmäksi. Siitä sitten kannetaan vesi sisälle saaviin.

   ARVO: - Kerrassaan älytöntä. Kai siihen jokin järkevä selitys löytyy.

   YRJÖ: - Saattaa olla, mutta en uskaltanut kysellä, kun muutenkin oli vähän kireä tunnelma. Kieltävät vielä rakentamasta koko saunatupaa.

   ARVO: (lohdutellen) - Älä huoli. Ehkä muutkin ranta-asukkaat ovat yhtä suivaantuneita ympäristöystävällisen joukon otteisiin. Ryhtykää mielenosoitukseen. Tai nostakaa yhdessä ryhmäkanne.

   YRJÖ: - Turha yllyttää, sinä onnellinen omakotitalon asukas keskellä kaupunkia.

   ARVO: - On ne meilläkin rajoituksensa. Nurmikot on leikattava säännöllisesti, ettei häpäise koko tienoota. Sovittaisiin edes yhteisestä metelöintiajasta, mutta ei. Leikkurien säksätys kaikuu läpi vuorokauden. Ikkunoita ei voi pitää auki, ja korvatulpilla on menekkiä. Tietääkseni nekin koneet saastuttavat ilmaa.

   YRJÖ: Niin se vain valtiovalta ulettuu jokaisen pienen kansalaisen elämään. Olisimmeko enää edes piilopirtissä turvassa? Mutta Leena se tuolta jo huutelee kahville. Käyhän tupaan.

   ARVO: - Olet näemmä rakentanut uuden kuistinkin, tilavamman. Saitko siihen luvan?

   YRJÖ: - Sain toki, ja kaiken piti olla kunnossa. Sitten tuli tarkastaja, joka sanoi, että se on puolen metrin verran väärässä paikassa. Olin aivan kauhuissani ilmoituksesta, mutta onneksi hän suostui suorittamaan uuden mittauksen, ja sillä kertaa minä voitin kiistan. Epäluuloisena kaveri kyllä mutisi, että hän palaa asiaan myöhemmin, mutta eipäs vaan ole tänne ilmaantunut.

   Kaverukset astuvat pirttiin ja Arvo kättelee ystävällisesti Leenaa.

   ARVO: - Hauska tavata sinuakin pitkästä aikaa. Onpa täällä herkulliset pullan tuoksut. Siitä voimme ainakin olla iloisia, etteivät ympäristö- ja rakennusvirastot pääse tänne sisätiloihin kotirauhaamme rikkomaan.

   LEENA: - Turha luulo. Muistathan sen komeron, joka oli tässä eteisen nurkassa?

   ARVO: - Joo, taisi siinä olla jotakin. Piti aivan väistellä, että mahtui pujottelemaan ohi, mutta tarvitaanhan sitä säilytystilaa vaatteille ja muulle kamalle.

   LEENA: - Siksipä juuri me päätimme Yrjön kanssa siirtää sen tuonne pirtin perälle, jossa on ylimääräistä tilaa. Tuonne noin.

   ARVO: - Ihan hyvä ratkaisu. Sitä tuskin huomaa. Asuessa sitä parhaiten havaitsee, mikä idea toimii.

   LEENA: - Niin, mutta siinä on yksi pulma. Se on siirrettävä takaisin.

   ARVO: - Miksi ihmeessä?

   YRJÖ: (voipuneena) - Uusi sijoitus on ristiriidassa alkuperäisten piirustusten kanssa. Se kuuluu eteisen nurkkaan ja sillä sipuli.

   ARVO: - Eihän siitä siirtämisestä tarvinnut kenenkään tietää. Kuka siitä laverteli?

   YRJÖ: - Meillä on tuttava, Viktor Vertainen, joka työskentelee rakennusvirastossa. Hän tuli meille kylään ja huomasi heti rikkeen. Mikään selittely ei auttanut.

   LEENA: - Viktor kyllä myönsi, että uusi paikka on käytännöllisempi komerolle, mutta ne säännöt. Hän on nimittäin periaatteen mies, oikein syvästi uskovainen.

   ARVO: - Mitä teette komerolle?

   YRJÖ: - Pakkohan se on siirtää, ettei tule sakkoja. Meillä on jo tarpeeksi näitä keskeneräisiä valituksia vireillä.

   ARVO: - Uskomatonta. Pianhan emme uskalla edes tuolin paikkaa muuttaa ilman erikoislupaa ja maksuja.

   LEENA: - Huokailin tuossa juuri lapsille, että uskallanko vaihtaa punaiset räsymattoni uusiin sinisiin. Hyvä jos saa kukkia tuoda maljakkoon, kun sellainen ei näy piirustuksissa.

   Arvo lähtee kaupunkiin ja Leena mansikkamaata kitkemään. Yrjö on kovin voipunut aherruksestaan ja jää vielä hetkeksi keinutuoliin huilailemaan.

                                            - - -                

   NÄTTINIEMI: - Huhuu, onko täällä ketään? Olen Kauno Nättiniemi, ympäristöyhdistyksestä ja rantarakennusvirastosta.

   YRJÖ: - Täällä minä olen liiterin luona. Ai sinäkö Kauno? Kas kun et soittanut ensin.

   NÄTTINIEMI: - Se ei käynyt päinsä, koska tämä on yllätystarkastus.

   YRJÖ: - Olen pahoillani, kun vielä on jotakin pientä kesken, mutta parhaani olen yrittänyt. Ei ole oikein varaa palkata vierasta työvoimaa näihin purkuhommiin.

   NÄTTINIEMI: - Jassoo, taitaa tässä aikataulu tehdä tiukkaa. Toivotaan parasta, ettei tarvitsisi ryhtyä mihinkään järeämpiin toimenpiteisiin.

   YRJÖ: (hätääntyneenä) - Mitä tässä nyt vielä pitäisi tehdä? Venekatoksen saan siirretyksi tuonne metsikköön, grillimökki rahdataan muutaman metrin verran tasatarkalleen kasvimaan keskelle ja kesäsaunaa rakennetaan ohjeitten ja direktiivien mukaan.

   NÄTTINIEMI: (arvioiden) - Näkyy edistyvän jotenkuten. Saunan kohoamista seuraamme tiiviisti. Olemme suvaitsevaisia ja myötätuntoisia, joten yritämme saada mahdollisen purkupäätöksen valmiiksi ennen ensimmäistä kylpemishetkeä. Mieluummin jo ennen kuin pyyhkeet ja niihin värien puolesta soinnutetut vadit, saippuat ja shampoopullot on tuotu paikoilleen. Muistattehan käyttää sisustusarkkitehtiä apuna?

   YRJÖ: (huolestuneena) - Vastahan se on vesikatossa. Totta kai sinä jo tuosta näet, että kohdallaan on.

   NÄTTINIEMI: - Entä se vesijohto?                    

   YRJÖ: - Mehän sovimme, että vesiputken saa tuoda saunan nurkalle, mutta ei piiruakaan sisemmäksi. Veden kannamme sitten sangolla saaviin, kuten oli puhe, vaikka ihmettelen…

   NÄTTINIEMI: (tylysti) - Älä ihmettele, jollet halua syytettä virkavallan halventamisesta. Epäiletkö meidän järkeviä päätöksiämme?

   YRJÖ: - En tietenkään, anteeksi vaan kauheasti.

   NÄTTINIEMI: - Tämä liiteri on myös kyseenalainen.

   YRJÖ: - Eihän se näy järvelle. Tarvitsemme paljon puita, kun on se hieno leivinuunikin. Kuulehan (kuiskaten) Leila antaa sinulle mojovan pussin lämpimäisiä vaimolle tuliaisiksi.

   NÄTTINIEMI: - En kuullut tuota virkamiehen lahjomisyritelmää. No, puuvaja näyttää muuten olevan kallellaan. Olkoon nyt toistaiseksi tuossa, kunhan et rupea  sitä omin päin remonteeraamaan.    

   YRJÖ: - En näillä näkymin ehtisikään. En halua leuhkia aikaansaannoksiani, mutta eikös tuo saneerattu käymälä ole saanut aivan uuden ilmeen? Maalasin sen hillityn vihreäksi, jotta sulautuu luontoon.

   NÄTTINIEMI: - Hyvä kun mainitsit. Tämä ei kyllä vetele alkuunkaan. Sitähän on levitetty, ainakin puolitoista metriä. Mitä hillitöntä vallankumousta tämä on?

   YRJÖ: - Se oli vanha ja sammaloitunut ja kattokin vuoti. Tein uuteen vessaan kaksi reikää, toisen pienemmän, kun on niitä lapsenlapsiakin siunaantunut. Siisti ja hieno.

   NÄTTINIEMI: (kurkistellen epäluuloisena sisälle) - Entä tämä lisätila puuseen vieressä? Täysin ylimääräistä ja luvatonta.

   YRJÖ: - Ainahan sitä varastoa tarvitaan. Samalla kun korjasin kattoa, levitin sitä hieman. Kuivaa säilytystilaa. Katiskatkin on mukava sijoittaa tänne, ettei joku elikko eksy niihin ulkosalla.

   NÄTTINIEMI: - Kaunis ajatus, mutta rakennelma pitää entisöidä alkuperäisiin mittoihinsa.

   YRJÖ: - Silloin se toinen reikä ei enää mahdu.

   NÄTTINIEMI: - Sorry, mutta säännöt ovat sääntöjä. Muodostakaa jono. Korjattu katto saa jäädä käymälän kohdalle, mutta varastotila ehdottomasti pois. Maalille ei kai voi enää mitään, paitsi jos raaputat sen irti. Siinähän onkin hieno ratkaisu.

   NÄTTINIEMI: (selaillen paksua paperipinoa) - Kas tässä, jopa löysin oikean kohdan.

   YRJÖ: - Koskeeko tuo nippu kaikkia tämän järven ranta-asukkaita?

   NÄTTINIEMI: - Ei kun sinua yksin. Yli viisikymmentä liuskaa tiuhaa tekstiä. Olet monimutkainen tarkkailtava. Useimpien jutut mahtuvat pariinkymmeneen arkkiin. Paitsi Kössi Kutturan. Kuten näet, vain yksi puolikas sivu.

   YRJÖ: (ivallisesti) - Onko hän ollut niin lainkuuliainen, ettei moitittavaa ole löytynyt?

   NÄTTINIEMI: - Eikä ollut, vaan hän kuoli kesken tarkastusten. Olimme määränneet Mustin kopin ja lasten leikkimökin purettaviksi, ja hän pahoitti niin mielensä, että sai sydänkohtauksen purkuhommissa. Leski valitti, mutta turhaan. Johan ne lesket muutenkin valittavat. Mekin valitamme, koska hyvä rahankeruukohde poistui tavoittamattomiin.

   YRJÖ: - Rahankeruu? Ai juu, käsitän. Joka kopperosta on oltava uudet, tarkat piirustukset kolmena kappaleena. Kaikki se maksaa maltaita, enemmän kuin koko rakennusprojekti yhteensä. Miten Kuttura olisi teitä rikastuttanut?

   NÄTTINIEMI: - Se koirankoppi oli vasta alkua, sillä sakkoja olisi seurannut vähän joka asiasta. Holtitonta virkistysasunnon hoitoa. Kuvitteles, että miehellä oli pitkä laiturikin tuhoamassa rantanäkymää. Jopa virttynyt kumipatja ja räikeitä pelastusrenkaita kaiken päällä. Laiturille olisi ollut hyvin tilaa maantielle vievän portin pielessä.

   YRJÖ: - Mutta…

   NÄTTINIEMI: - Mutta palataanpa näihin sinun ongelmakohtiisi. Täsmäkuvauksessa kolmen kilometrin korkeudelta on havaittu jokin uusi möykky rannassa lähellä isoa kiveä, koivun varjossa. Tuo noin.

   YRJÖ: (katsoen epäselvää kuvaa) - En minä muuta tiedä, mutta siinä miniällä oli tapana pitää kaksosten vaunuja. Suvituuli puhaltelee sopivasti järveltä, ja vauvat loikoilivat varjossa tuuhean ritvakoivun suojassa. Ottivat siinä päivänokosiaan.

   NÄTTINIEMI: - Näytäpäs ne vaunut minulle. Ei täällä mitään ole.

   YRJÖ: - Ei tietenkään, pojat ovat jo kuusivuotiaita eivätkä edes mahdu vaunuihin. Siispä ongelma raukesi. Vanha kuva.

   NÄTTINIEMI: - Valitettavasti ei rauennut. Kuva on faktaa ja siihen pitää ehdottomasti luottaa.

   YRJÖ: (pisteliäästi) – Aivan niin, nehän ne ovat ohjenuorana Yhdysvaltojenkin tiedustelupalvelulle, kun jahdataan ydinaseita ja terroristeja. Ehdottoman paikkansa pitäviä, joiden perusteella tohditaan pommittaa mäsäksi sairaaloita ja surmata tuhatmäärin äitejä ja lapsia ja muita viattomia siviilejä.

   NÄTTINIEMI: (närkästyneenä) – Eipäs ruveta uhoamaan ja paasaamaan vasemmistoliberaalien politiikkaa. Sakot sinulle tulee tästäkin vipauksesta. Kai te jo silloin tiesitte, ettei rantaa saa rumentaa millä tahansa vekottimella.

   YRJÖ: - Ne olivat vain tilapäisesti siinä, kun pojan perhe kävi vierailulla.

   NÄTTINIEMI: - Älä ryhdy inttämään, niin pääset vähemmällä. Minulla on täydet valtuudet pitää Suomi siistinä.

   Kauno Nättiniemi jatkaa tontin katsastamista.            

   NÄTTINIEMI: - Tämä kohta koskee varsinaisesti tuota naapuritonttia. Kuuluu kunnalle. Homma on yhä levällään. Rannassa on jököttänyt luvaton esine jo vuosikausia. Tuo korkea, joka on peitetty mustalla ruumissäkillä.

   YRJÖ: (helpottuneena) – Ai se, sehän on Suomen sodan ajoilta oleva muistomerkki. Täällä on käyty kovia taisteluita joskus 1800-luvun alussa. Se paasi on kylälle tärkeä. Perinnekerho järjestää joka kesä rannalle juhannusjuhlia. On kirkkovenekisat ja kaikki. Juttu on vielä kesken ympäristökeskuksen kanssa, joten patsas peitettiin hupulla, jonkinlaisena kompromissina. Tosin Väätäisten jengi käy silloin tällöin viiltelemässä säkin halki, kun se kiiltelee niin ilkeästi järvelle.      

   NÄTTINIEMI: - Naapurina sinulla olisi pyhä velvollisuus tehdä kanteluja patsaasta. Ehkä perinnekerhokin viimein nöyrtyisi. Et taida olla kovin sisäistänyt näitä ympäristöoppeja.

   YRJÖ: - Totta kai luonnonsuojelu ja ympäristön valvominen on tärkeätä, mutta hyvälläkin asialla on vaarana mennä liiallisuuksiin, jolloin juttu kääntyykin vastakohdakseen. Säästäväisyydestä kehittyy helposti saituus, siitä ahneus, ja seurauksena saattaa olla varkaus, ryöstö ja jopa murha. Ylikuumenemisen vuoksi sekä ihmisillä että eläimillä alkaa olo muodostua epäviihtyisäksi.  

   NÄTTINIEMI: (kyllästyneenä) – Saarnaa mitä saarnaat. Jonkinasteista asioitten heitteillejättöä ja naapurien tarkkailun laiminlyömistä tämä joka tapauksessa näyttää olevan, joten ehkä siitäkin sinua voitaisiin sakottaa.

   YRJÖ: - Oliko vielä muuta? Minun pitää aloittaa teltan purkaminen, sillä vien sen vintille, niin ei tule rapsuja.

   NÄTTINIEMI: - Teltan vieressä on puutarhakeinu. Voisit hakea siihenkin lupaa. Sireenipensas jää vaan kiusallisesti sen taakse. Kumpi on tärkeämpää, luonto vai ihmisen väsäämä rotisko?

   YRJÖ: (loukkaantuneena) - Isäni on sen väsännyt viisikymmentä vuotta sitten, ja pensaat antavat miellyttävän varjon, kun istuskelemme rupattelemassa ja viettämässä lokoisia kesäpäiviä.

   NÄTTINIEMI: (kuivasti) - Nytpä paljastit itsesi. Siis ihminen ja hänen itsekkäät nautintonsa ovat etusijalla. Asiasta viidenteen, mitä aiot tehdä sille telkän pesälle? Siitäkin on jo huomautettu, koska se on aivan rannassa.

   YRJÖ: - Sen pitääkin olla siellä. Telkkä on varmaankin jo miljoonia vuosia pesinyt jossakin rannassa. Tuskin se suostuu siirtymään monen metrin päähän vedestä.

   NÄTTINIEMI: - Yritä ainakin muuttaa tilannetta. Samoin ne pääskysen pesät rikkovat lakia. Ne olivat ennen ulkorakennuksessa, mutta nyt linnut ovat villiintyneet pesimään uuden kuistisi räystäitten alle.

   YRJÖ: - Olen hätistellyt niitä haavin kanssa, ja kissakin oli apuna mouruamassa, mutta ne vintiöt eivät usko selvää sanaa. Suuttuivat niin kovasti, että alkoivat tehdä koukkauksia Mirriä ja minua kohti kuin pahimman lajin syöksypommittajat.

   NÄTTINIEMI: - Olette saamatonta porukkaa. Lintuasiasi ovat erittäin huonossa jamassa. Olemme todenneet, että talosi nurkalla kasvavassa korkeassa kuusessa on pönttö, jossa asusti lintupariskunta monen vuoden ajan. Tyytyväisenä ja onnellisena. Kerronpa sinulle, kuka siinä nyt on asukkina. Orava. Olet vastuussa erään onnellisen perheen joukkomurhasta.

   YRJÖ: - En ollenkaan, koska orava oli nakertanut aukon suuremmaksi jo talvella. Linnut muuttivat turvallisesti muualle.

   NÄTTINIEMI: - Taas paljastit möhläyksesi. Miten orava pääsi sitä aukkoa suurentamaan? Vastaan itse: koska et ollut laittanut peltiä esteeksi.

   YRJÖ: (nolona) Unehtui kaikessa kiireessä, kun pönttöjä on paljon ja taajassa. Rakastamme eläimiä.

   NÄTTINIEMI: - Vai rakastatte. Eräs vakoilij…hm…ei kun tarkkailijamme on kertonut, että kurreparka sisustaa ahkerasti pesäänsä ja sen suussa on aina suuri mötti keltaista vuorivillaa. Suojalaseista, kasvonaamareista tai paksuista työrukkasista ei ole näkynyt jälkeäkään. Työterveyden vaaliminen on tällä tontilla aivan rempallaan.      

   Yrjö Mökkilä koettelee sydänalaansa ja huokailee raskaasti.

   YRJÖ: - Emmekö menisi jo sisälle kahvittelemaan? Päästä huippaa.

   NÄTTINIEMI: - Minunhan sen tässä pitäisi kiihtynyt olla. Sekavat ja huonosti hoidetut asiat kaatuvat päälle. Mikä tuo harmaa keko on? Tuossa rantapusikossa?

   YRJÖ: - Muurahaiskeko. Siirsin sen uuteen paikkaan, kun entinen oli lasten hiekkalaatikon vieressä.

   NÄTTINIEMI: - Ja lupaa ei tietenkään löydy, arvaan. Toimitat sen vaan pois, ja tilanne on hallinnassa.

   YRJÖ: - En ikinä siihen entiseen paikkaan. Tenavat eivät uskaltaneet leikkiä hiekassa, kun ne hiton hirviöt purivat koko ajan.

   NÄTTINIEMI: - Älä käytä viattomista luontokappaleista rumia nimityksiä, jotta tästä ei tule lisäksi kunnianloukkausjuttuakin. Saat vapaat kädet kuskata sen minne vaan, kunhan etäisyys rannasta on ne 20 metriä.

   YRJÖ: - Saanko kärrätä sen tuonne kunnan tontille? Ei siellä kukaan käy muuta kuin niillä juhannusjuhlilla.

   NÄTTINIEMI: - Olet itsekäs individualisti. Yhteiskunnan harteilleko sinulla on tapana kärrätä muitakin ongelmiasi? Täytyisipä tässä tutustua tarkemmin jätehuoltoosi.

   YRJÖ: - Ei sitten, ja itse asiassa on hyvä, että tontilla on muurahaispesiä. Käärmeet pysyvät loitolla.

   NÄTTINIEMI: (raapustellen jotakin paperiinsa) - Siis muukalaisvihaa ja rotusortoa kaiken kukkuraksi.

   YRJÖ: (puolustellen) - Tarkoitin vain, että metsässä on kyitä, ja tiedän kokemuksesta, että muurahaisista on apua niitten torjunnassa.

   NÄTTINIEMI: (teeskennellen leppoisaa) - Kerropas niistä kokemuksistasi.

   YRJÖ: - Joo, kun tulimme mökille eräänä päivänä, huomasimme, että muurahaiset olivat tappaneet suuren kyykäärmeen.

   NÄTTINIEMI: - Ja sinä et ollut tehnyt mitään matelijan pelastamiseksi? Asetetaanpas tämäkin juttu syyteharkintaan: siis avunanto murhaan.

   YRJÖ: (tuohtuneena) - Olimme viikon matkalla etelässä. Laulujuhlilla. Miten olisimme muka voineet vaikuttaa asiaan?

   NÄTTINIEMI: - Minä kyllä voin uskoa tuon todeksi, kun tiedän sinun mölisevän siinä mieskuorossa, mutta miten vakuutamme muut viranomaiset? Onko sinulla alibia tapahtumahetkeksi?

   YRJÖ: - Ei tietenkään, koska siitä on jo kolme vuotta. Voih, rinnasta ottaa.

   Kauno Nättiniemi auttaa Yrjön istumaan kivelle ja taputtelee häntä hartioille.

   NÄTTINIEMI: - Ota ihan rennosti. Stressi on pahasta. Olen itsekin kauhean ylirasittunut näistä vastuunalaisista hommistani. Se tulosvastuu painaa. Kävelläänpä vielä kerran rantaan. Täytyy olla skarppina. Kas, mikä noitten pensaitten takana vilahteli? Tuo siniharmaaraidallinen olio?

   YRJÖ: - Sehän on vaimoni Leena. Hän perkaa mansikkamaata.  

   NÄTTINIEMI: - Miksi se sijaitsee niin lähellä rantaa?

   YRJÖ: (väsyneenä) - Se on hyvä paikka. Kasvit saavat aurinkoa, kun raivasim… ei kun siinä oli mukava aukio jo luonnostaan. Saisimme hyviä satoja noinkin pienestä tilkusta, elleivät ne rastaat olisi kiusana.

   NÄTTINIEMI: - Tiedän, toimenpiteistäsi on jo valitettu. Samoin vaimosi ilmaantumisesta rantapöheikköön. Ei saisi niin tiuhaan olla näytillä järven suuntaan. Lisäksi hänestä on valitettu melusaasteen vuoksi.

   YRJÖ: (hämillään) - No joo, onhan se emäntä melko kova pulputtamaan.

   NÄTTINIEMI: - Ei se pälpätys haitannut, mutta kun hän lauloi kovalla äänellä ja korkealta: ”On suuri sun rantas autius, sitä sentään ikävöin.”

   YRJÖ: - Kaunis ääni.

   NÄTTINIEMI: - Olkoon, mutta väärä areena. Jaaha, käytit siis ensin verkkoja rastaitten estämiseksi?

   YRJÖ: - Niin juuri, hyvä keksintö ja kauniin vihreät, mutta ne piti ottaa pois jonkun toljakkeen käskystä.

   NÄTTINIEMI: (kopeasti) - Minun käskystäni. Rastas-parat olisivat saattaneet takertua verkkoihin ja heittää henkensä. Miksi nuo kirkkaanväriset nauhat roikkuvat tuolla oksissa?

   YRJÖ: - Rastaitten hätistämiseksi tietenkin, mutta parempi apu olisi ollut variksenpelättimestä. Ihan potutti, kun sekin täytyi poistaa palstalta. Se oli huipputehokas, koska sillä oli yllään roskiksista löytämäni vanhat verkkarit ja talvipomppa. Ne olivat ennen kuuluneet sinulle, kuulitko? Sinulle! Tehokasta kierrätystä, herra ylitarkastaja Kauno Nättiniemi, jookos?

   NÄTTINIEMI: (torjuen) – Stop tykkänään, Yrjö, älähän nyt kimpaannu.

   YRJÖ: (kiihtyneenä) – Ja kaiken kruunasi krokotiilin pää. Sitä olit käyttänyt jonkin lastenkodin juhlissa, naamiaisissa. Siellä kerättiin varoja unihäiriöstä kärsiville pienokaisille. Kokonaiset perheet osallistuivat juhlaan sylivauvoja myöten. Halusit positiivisena, ymmärtäväisenä ja kovasti empaattisena miehenä olla mukana tuottamassa iloa lapsille.

   NÄTTINIEMI: (yskähdellen kiusaantuneena) – Köh köh. Oivallista, että hävititte sen. Linnut olisivat voineet saada traumoja niin pelottavasta olennosta. Nuo nauhat on myös syytä riipiä irti. Mauttomia ja rumia, ja lisäksi ne näkyvät kauas.

   YRJÖ: (ärtyneenä) - Opasta jo hyvä mies, miten varjelemme mansikkamaatamme.

   NÄTTINIEMI: - Jos perheenne etu menee luonnon ja rantojen kauneuden edelle, neuvoisin sinua menettelemään seuraavalla tavalla. Seisotte vaimosi kanssa vuorotellen tuon pensaan suojassa vahdissa, ehkäpä kolme tuntia kerrallaan. Jos linnut eivät siitä tokene, voitte hillitysti heilutella käsiänne, tietenkin linnuista poispäin, etteivät ne koe liikettä uhkaavana. Ehkä myös ääntelette vienosti, että hush hush.

   YRJÖ: - Ei kun vielä lempeämmin: ”Lennä, lennä, rastas-kulta ympäristöystävällisen Kauno Nättiniemen pihaan ja napostele nokkaasi koko mansikkasato siltä…siltä mokomalta mökkiläiselämän tuholaiselta, siltä Suomen rantojen terminaattorilta…tsir tsir tsir…”

   Syntyy kovaäänistä kärhämää ja kinastelua.

   NÄTTINIEMI: (perääntyen ja huutaen) - Yrjö, mitä sinä nyt? Oletko tullut hulluksi? Olen jo menossa autolleni. Apua!

   YRJÖ: (juoksee nyrkkejään heilutellen miehen perässä, puhisee vihasta ja hoilottaa) - Syvä iskumme on, viha voittamaton, meill´ ei mökkiä, ei tonttimaata…

                                             - - -            

   LEENA: (pelästyneenä) - Herää, Yrjö-kulta. Mikä sinun on? Miksi huidot ja raivoat kuin mielipuoli?

   YRJÖ: - Mmm…Mitä? Joko se Nättiniemi lähti?

   LEENA: - Mitä sinä horiset? Eihän se mies ole käynyt täällä koko päivänä. Tarkistin jo mansikkamaan. Rastaat ovat taas nokkineet koloja lähes joka marjaan. Sato voidaan katsoa menetetyksi.

USKOLLINEN ASTMAATIKKO  

1. Tunturille

   Usko ja Reiska ovat liikemiehiä ja tutustuneet toisiinsa vasta hiljattain. He tekevät muutaman päivän pituisen lomamatkan Lappiin Reiskan firman omistamalle majalle.

   USKO: - Koska se tunturi alkaa näkyä? Tässähän on vain metsää.

   REISKA: - Kyllä se pian putkahtaa esille. Se onkin joka kerta melkoinen yllätys... Kas, siinähän se köllöttää.

   USKO: (hämmästyneenä) - Niinpä vain onkin. Mistä se tuhon hyppäsi? Äsken siinä ei ollut vielä mitään.

   REISKA: - Sillä on taipumus ilmestyä ja kadota yhtä taianomaisesti. Odotapas vain.

   USKO: - Ei sunkaan se enää voi mihinkään hävitä, kun olemme jo näin lähellä. No voi hittolainen! Taas se on poissa. Vaikka on vain matalaa metsää edessä. Kuinka se on mahdollista?

   REISKA: - En minä vaan tiedä, mutta tuota kummittelua ne tunturit pitävät. Aivan kuin leikkisivät kuurupiiloa meidän lantalaisten kanssa. Taikka houkuttelevat kuin sulottaret meitä luokseen, välillä vilauttaen nilkkaansa, välillä peittäen sen.

   USKO: - On se vain valtava jättityttö, jos tuo möhkäle on vasta nilkkaa. Siinä se taas on. Valkoinen rauhallinen uinuva tunturi. Kuin valkoisen vaatteen alle piilotettu eläin. Lieneekö sitten verenhimoinen peto vai aivan vaaraton vuorenpeikko+ Ehkä joulupukki runsaine lahjoineen?

   REISKA: - Se sinun täytyy itse löytää. Minulle tunturien rauha ja toisaalta arvaamattomuus on suuren seikkailun kohde. Tänne täytyy tulla yhä uudestaan. Olkoonkin vaikka tuhannen kilometrin päästä.

   USKO: - On se todella kaunis ja kimalteleva tässä kevätauringon paisteessa. Sinistä taivasta vasten. Lumikuningattaren palatsi. Tulee ihan hyvälle tuulelle.

   REISKA: - Se tällä matkalla on tarkoituksenakin. Levätään oikein kunnolla ja rentoudutaan. Minä ainakin aion ottaa kaiken ilon irti elämästä. Kun vain riittäisi kauniita ilmoja, sillä tuota rauhallista nukkujaa ei kannata lähteä ärsyttelemään lumimyrskyssä. Siitä voi ryömiä esille hirmuinen peto, joka nielaisee hiihtäjän suksineen päivineen.

   USKO: - Älä yritä pelotella. Nyt se hotelli näkyy. Ja muitakin rakennuksia. Onko teidän majanne tässä lähettyvillä?

   REISKA: - Joo, aivan tuossa hotellin takana. Haetaan vain avain ja ajetaan heti mökille, jotta pääsemme vauhtiin.

   Miehet hakevat avaimen hotellista ja alkavat kantaa tavaroitaan mökkiin.

   REISKA: - Katso nyt, kuinka hienot tilat täällä on. Kokonainen pieni talo  hallussamme. Sauna ja jääkaappi ja kaikki vempeleet. Mahtavat hiihtomaastot heti oven edessä. Tervetuloa ja koeta viihtyä ja piristyä.

   USKO: (hieman väsyneenä) - Ei näissä moittimista ole. Mutta oli se hurja ajomatka. Jollet olisi välillä tarttunut rattiin, olisin nyt puolikuollut väsymyksestä. Olisi sittenkin pitänyt yöpyä välillä. Vaimolla on sukulaisia Jyväskylässä.

   REISKA: - Lappiinhan meidän piti tulla eikä minnekään Jyväskylään täti-ihmisten holhottavaksi. Huilaa sinä vähän aikaa ja aloitetaan nautiskelu.

   USKO: - Tiedäthän sinä, että olen joutunut luopumaan lähes kaikesta nautiskelusta. Tupakasta irtaantuminen oli rankinta (yskähtää kevyesti).

   REISKA: - Minusta tuntuu, että tuo sinun köhimisesi on aina vain pahentunut. Oletko käynyt lääkärissä?

   USKO: - Siellähän minä laukkaan vähän väliä. Olen tehnyt sitä jo vuosia. Apua kyllä tulee lääkkeistä ja suihkepullosta, mutta en mielelläni turvautuisi niihin.

   REISKA: - Ei kai se ole mitään vakavaa?

   USKO: - Ei tähän kuole, ei ainakaan vielä. Tämä on astmaa. Pitää vain valvoa elämäntapojaan. Tuuletetaanko vähän? Minusta täällä on aika tunkkaista.

   REISKA: (leppoisasti) - Johan se sopii. Ovet auki ja ikkunat. Ai näissä on niin pienet sivuikkunat, ettei niistä juuri ole apua. No tämä sentään aukeni sepposen selälleen. Mahtaako täällä olla tuuletusräppänää?

   USKO: - Enpä juuri usko. Nykyaikana kaikki talot tehdään niin mahdottoman tiiviiksi. Ovi vain auki...Nyt helpotti, vaikka ulkona on kireä pakkanen, sillä sekin saattaa aiheuttaa oireita. Raitistakaan ilmaa ei saa nuuhkia  liikaa.

   REISKA: - Lähden tästä heti lenkille. Aivan sukset syyhyävät. Tuletko mukaan?

   USKO: - Tuskin tänään, mutta katsotaan, olenko huomenna paremmassa kunnossa. Mene sinä vain. Kävelen hiukan tässä mökin ympärillä. Ehkä poikkean tuonne hotelliinkin katsomaan, mitä siellä on tarjolla.

   Reiska lähtee innoissaan hiihtämään, ja Usko tutkii mökkiä. Haistelee huolellisesti sänkyvaatteita. Pudistelee ensin päätään, mutta roikottaa sitten tyynyt ja peitteet verannan kaiteelle. Menee kontalleen lattialle ja nuuskii myös mattoja kuin laiha harmaa vinttikoira. Nousee hieman vaivalloisesti seisomaan ja huokaisee. Miten tämä elämä tällaiseksi on päässyt, vaikka ollaan vasta viisikymppisiä?

                                            - - -      

   REISKA: (iloisesti) - Täältä tullaan, elämä! Tekipä se lenkki hyvää. En olisi malttanut takaisin kääntyä, mutta täytyyhän meidän päästä syömäänkin. Millaista siellä hotellissa oli?

   USKO: - Se on valtavan suuri ja hieno. Ruokalistalla on monenlaisia herkkuja. Hintavia kyllä, mutta eihän tässä mitään köyhäläisiä olla.

   REISKA: - Odotas niin käyn suihkussa. Syödään ruhtinaallisesti ja tutkaillaan, löytyisikö sieltä tanssikaveria.

   USKO: - Tanssikin on saanut jäädä vähemmälle. Ei ainakaan jenkkaa eikä polkkaa.

   REISKA: - Älä huolehdi. Maleksit vain hempeätä poskivalssia. Pitkä nokkasi tuoksuvassa kultaisessa kiharapilvessä.

   USKO: - Puuteria ja hajuvettä en kestä ollenkaan.

   REISKA: - Eikö vaimosi sitten käytä niitä?

   USKO: - Emme me ole koskaan niin lähel...

   REISKA: - Mitä? Mitä sinä yrität...?

   USKO: - Mene jo suihkuun, niin pääsemme syömään ja iltaa istumaan.

   REISKA: - Hyvä on. Hyvä on.

   Reiska häipyy saunan puolelle, josta alkaa kuulua matalaa mörinää. Mies hyräilee jotakin iskelmää. Vähän ajan kuluttua hän tulee reippaana Uskon luo.

   REISKA: -  Saamari kun olen kaivannut kunnon lomaa. Myös niistä kodin ympyröistä.

   USKO: - Luulin, että teillä synkkaa hyvin Pirkon kanssa.

   REISKA: - Sillä tavalla kuin muillakin melkein kolmekymmentä vuotta aviossa olleilta. Elossa ollaan. Vaimo vaan on kuin tietokone. Kunhan näppäilet määrätyn sanan, vastaus on taatusti vakio. Ainoa yllättävä seikka on se, että joku osaakin olla aina yhtä tylsä ja jähmeä. Ei koskaan mitään uutta ja piristävää. Etukäteen jo arvaa, mitä hän aikoo sanoa tai tehdä. Laittaisi edes kerran vaikka sipulia pullapitkoonsa. Sekin tuntuisi jännittävältä.

   USKO: - Onpa se ainakin tuttua ja turvallista.

   REISKA: - Minä kun en enää jaksa sietää sitä saman arkisen kehän kiertämistä. Kaipaan vaihtelua niin että ihan hirvittää. Tuntuu, että koko elämä on ollut vain yhtä puurtamista. Tunteet ovat aivan jäässä. Eikö sinulla sitten ole samanlaisia kokemuksia?

   USKO: (harkiten tarkoin vastaustaan) - En osaa sanoa. En ole ajatellut.

   REISKA: - Älä valehtele. Takuulla olet ajatellut. Et vain uskalla tunnustaa. Minulla on aina ollut sellainen tunne, että sinä salaat jotakin. Piilotat tunteesi ja mielitekosi. En halua leikkiä mitään psykiatria, mutta irrottelisit hyvä mies joskus kunnolla.

   USKO: (yskähtäen hermostuneesti) - En minä sellaista kaipaa. Rauhallista ja turvallista arkielämää vain. Kunhan saisi pysyä terveenä ja pärjätä tämän inhottavan yskän kanssa.

   REISKA: (huolettomasti) - Sinä se heittäydyt ukoksi jo ennen aikojaan. Pian olet vanhemman näköinen kuin isäsi. Siinä vasta tomera vaari. Ei ikinä uskoisi yli viisikymmenvuotiaaksi. Mikä sen ukon salaisuus on?

   USKO: (yskien muutaman kerran) - En minä tiedä. Se on aina ollut vähän, vähän, vähän...

   REISKA: - Mitä niin?

   USKO: - Sellainen vastuuton.

   REISKA: (nauraen makeasti) - Jos se vastuuttomuus takaa ikuisen nuoruuden, täytyypä tässä ruveta harjoittelemaan. Meidän tehtaalla se ei kyllä onnistu. Putkonen vahtii kuin haukka meitä orjiaan. Ja kotona vaaniskelee  vaimo.

   USKO: - Lähdetään jo. Laitanko kravatin?

   REISKA: - Jos haluat esittää jäykkäniskaista virkamiestä, siitä vaan. Kietaise kaulasi ympärille edes jokin punainen nauhanpätkä. Minä panen tämän villapuseron. Rennon ja täynnä poroja. Punaisen, niin näyn kauaksi kuin majakka. Tytöt hoi, me tulemme taas! Kaksi uljasta hirvasta.

   Usko pudistelee päätään ja lähtee Reiskan perään, joka jo pitkin harppauksin painelee mäkeä ylös hotellille. Viheltelee hilpeästi mennessään: ”Elo ihmisen huolineen ja murheineen, väliaikaista kaikki on vaan.” Usko yrittää saavuttaa hänet, mutta hidastaa sitten vauhtiaan, kun meinaa taas ruveta ryittämään.

2. Irrottelua arjesta

   Miehet saavat hyvän pöydän läheltä tanssilattiaa. Porukkaa alkaa jo kerääntyä. Hyvännäköisiä sutjakoita naisia, joilla vilahtelee iloinen ja kutsuva pilke silmäkulmassaan. Usko välttelee heidän katseitaan. Liian läpinäkyvää.

   REISKA: - Mitä tilataan? Minulla on suden nälkä.

   USKO: - Se ei saa olla kovin voimakkaasti maustettua. Sekin laukaisee yskänkohtauksen.

   REISKA: - Minulla se onneksi laukaisee jotakin aivan muuta. Älä pahastu,  mutta olen tosi vireessä tänään. Jos olisin vielä vapaa mies, niin...

   USKO: - Mutta kun emme ole. Turha sitä on haikailla. Aika aikansa kutakin, sanoi...

   REISKA: - Minä en ainakaan ole vielä sellainen pässi, että antaisin päätäni leikata. Enkä muutakaan, heh heh. No vietetään riemulomaa niin pitkälle kuin passaa. Minä otan härän fileen. Ja mausteita niin paljon kuin maassa riittää.

   Kaverukset aterioivat. Reiska käy välillä tanssilattialla. Punoittaa ja on onnellisen näköinen.                  

   REISKA:  - Yrittäisit sinäkin. Älä hae kovin nuorta. Ne vaatii niin kovaa meininkiä. Tuolla naapuripöydässä on kolme pientä lievästi elähtänyttä porsasta. Silti tai ehkä juuri siitä syystä oikeita ilopillereitä. Kuule, kuinka niitä naurattaa. Hae nyt.

   USKO: (loukkaantuneena) - Minä itse tiedän milloin haen ja ketä. Eikö minusta muiden tanssittajaksi ole kuin noitten palleroitten?

   REISKA: - Anteeksi nyt, mutta yritän vain piristää sinua. Katsoisit peiliin, niin näkisit laihan kaljuuntuvan miehen, jolla on niin syvät vaot otsassa ja suupielissä, ettei Suomen kuuluisin kriitikkokaan pärjäisi sinulle. Huulet happamina ja ilme kuin mestauslavalle marssivalla.

   USKO: - Anna jo olla. Jollet ole tyytyväinen ulkonäkööni, olisit lähtenyt jonkun muun kanssa. Jonkun nuoremman ja terveemmän.

   REISKA: - Anteeksi taas...No nyt sinua alkoi yskittää. Onko täällä tupakansavua? On niin hämärää ja sumuista, mutta se taitaa johtua kiimasta. Harsopukuisia sulottaria liitelee kuin usvassa.

   USKO: - Oletko jo ottanut lasillisen liikaa? Ilta on vasta alussa. Pidättele vähän tai mene tanssimaan. Minä kysyn tarjoilijalta, pääsisimmekö johonkin savuttomaan paikkaan. Jos se sinulle sopii?

   REISKA: - Kaikki sopii mikä sovitetaan. Ei se minua haittaa. Löytävät ne naarasporot minut nurkastakin, kun olen tässä ensin saanut esitellä parhaita puoliani. Tai ainakin osaa niistä. Hellurei!

                                            - - -                

   Puolen yön jälkeen miehet ihan kiltisti vaeltavat mökilleen ilman seuralaisia. Reiska vain kerskailee aivan hulvattomasti. Olisi luullut, että hän on valloittanut pataljoonan naisia. Taitaa olla pelkkää puhetta koko mies. Uskoa jo todella väsyttää.

   USKO: - Anna se avain minulle. Et kai sinä auton avaimella sisälle pääse. Panit sen oikeanpuoleiseen housuntaskuusi. Kokeile sieltä.

   REISKA: - Oletpa sinä tarkka. Jo vain, siellähän se on. Ja vähän muutakin, heh heh. Ollapa hyvä, herra melkein pastori.

   .USKO: - Ai sinä siis tiedät? Kyllä sekin vähältä piti. Nimittäin se papiksi valmistuminen. Aina vain tuli odottamattomia esteitä. Usko pois, mutta minun elämänkaareeni on suurelta osalta vaikuttanut tämä yskä.

   REISKA: (nauraa hohottaen ääneen) - En totisesti usko. Kerropa minulle jokin esimerkki.

   USKO: - Istutaan tähän pöydän ääreen. Minun tekee mieli kahvia, että saan aivoni selviksi.

   REISKA: - Mikä ne nyt olisi sekoittanut? Ethän sinä juonut kuin mineraalivettä.

   USKO: - Ei se viina olekaan minun päätäni sekoittanut, mutta tämä kaikki muu. Koko elämä ja sen ongelmallisuus ja odottamattomuus. Ihmisen avuttomuus.

   REISKA: - Kerro toki. Olen joskus miettinyt, että milloin sinulla tuo rykiminen oikein alkoi. Muistatko sitä? Ihanko jo lapsena?

   USKO: - Jo yhdeksänvuotiaana. Muistan varsin hyvin ensimmäisen kohtaukseni, koska silloin oli vähällä tapahtua tosi katastrofi meidän perheen historiassa.

3. Yskiminen alkaa

   USKO: - Olin yhdeksänvuotias, kun ensimmäisen kerran sain pahan yskänkohtauksen. Se jäi lähtemättömästi mieleeni, koska se suurelta osin vaikutti äitini avioliiton säilymiseen.

   REISKA: - Jo on kummaa vaikutusta. Kaikkea sitä kuuleekin.

   USKO: - Annahan kun kerron. Lähdin luokkatoverini Riston kanssa maalle eräänä kauniina huhtikuun päivänä. Taisi olla pääsiäisaikaa. Riston isä ajoi heidän mökilleen luomaan lumia katolta ja otti meidät hupikavereiksi mukaan. Vanhemmillani oli kesäasunto aivan heidän naapurissaan, joten loma-aikoinakin leikimme paljon yhdessä. Ne ovat aurinkoisia ja huolettomia lapsuusmuistoja.

   REISKA: - Miten tämä vanhempiesi avioliittoon liittyy?

   USKO: - No Riston isä vain jatkoi puuhasteluaan mökillään, ja me lähdimme meidän pihalle katsomaan, millainen lumitilanne siellä olisi. Juoksimme nauraen ja toisiamme tuuppien pitkin rahisevaa hankikantoa. Pajunkissat pörhistelivät oksissaan, hohtava lumi kimmelsi silmissämme, ja aurinko kutitti nenääni, niin että minun oli pakko aivastaa. Risto kiusasi minua ja sanoi, että siristelin silmiäni ja aivastelin kuin kissanpentu. Pieni tussahdus eikä muuta.

   REISKA: - Silloinko ne oireet alkoivat?

   USKO: - Ehkä se oli jo alkamassa, mutta ei vielä täydellä teholla. Odotas kun kerron. Meidän mökkimme oli aika vaatimaton. Oikeastaan vain tupa, eteinen, sauna ja pieni pukuhuone. Tuvan kohdalla oli veranta. Risto jäi pihalle heittelemään lumipalloilla oravaa, ja minä menin kuistille. En tietysti päässyt sisälle, koska minulla ei ollut avainta. Kurkistelin kuitenkin ikkunaverhojen lomasta huoneeseen. Arvaapas mitä näin?

   REISKA: - Oliko siellä murtovarkaita?

   USKO: - Ei ihan sanatarkasti ottaen, mutta kylläkin avioliiton murtajia. Mökin lattialla piehtaroi lemmiskelevä pari. Varsin kiihkeinä ja tosissaan. Ensin luulin, että ne olivat aivan vieraita ja meinasin vetäytyä takaisin. Jotenkin nolotti se tirkistely.

   REISKA: - Lähditkö pois?

   USKO: - En sittenkään, sillä kun mies käänsi päätään, huomasin, että se oli minun isäni! Järkytyin niin, että olin jo vähällä ilmaista itseni. Verantakin narisi jalkojeni alla, mutta pariskunta ei vain kuullut mitään. Olivat kuin metsot soitimella

   REISKA: - Tunsitko sitä naista?

   USKO: - Sehän siinä olikin kamalaa, että tunsin oikein hyvin. Hän oli äitini sisar ja lisäksi minun kummitätini.

   REISKA: - Huomasivatko he sinut?

   USKO: - Eivät, sillä hiivin pois verannalta, komensin Riston mukaani ja niin lähdimme heidän mökilleen. Hänen isänsä oli jo valmiina ajamaan takaisin kaupunkiin.

   REISKA: - Tuliko isäsi seikkailu ilmi myöhemmin?

   USKO: - Ei, koska en kertonut siitä. Aioin kertoa. Olin niin kauhuissani ja mahdottoman vihainen isälle ja kummitädilleni, että ryntäsin päätä pahkaa äidin luokse. Hän istui ompelukoneensa ääressä kuten aina. Polki ja surrasi, ja jokin paksu nöyhtäinen vaaleanruskea vaate liukui tutisten lattiaa kohden. Taas jonkun hienon rouvan leninki tai ulsteri.

   REISKA: - Mikset kertonut äidillesi?

   USKO: - En päässyt edes alkuun, tai taisin sanoa: ”Et arvaa, mitä näin mökillä.” Sitten en pystynyt jatkamaan, koska sain niin hirveän yskänpuuskan, että olin tukehtua. Äiti säikähti kovasti, taputteli minua selkään ja kävi hakemassa lasillisen vettä.

   REISKA: - Etkö kertonut kohtauksen jälkeenkään?

   USKO: - En vain enää pystynyt. Äiti ja minä olimme niin säikähtäneitä siitä rajusta yskimisestäni, että kesti aika kauan, ennen kuin aloin toipua. Hän vei minut välillä uloskin, jotta olisin saanut raitista ilmaa.

   REISKA: - Ja olet siis sitä mieltä, että jos olisit kertonut tapauksesta äidillesi, hän olisi ottanut eron.

   USKO: - Aivan varmasti. Etenkin näin myöhemmin ajatellen. Äitini on niitä ihmisiä, että tuosta poikki ja pinoon. Lisäksi oman sisaren osuus olisi ollut tietysti täysin anteeksiantamaton teko hänen mielestään.

   REISKA: - Onko sinusta näin jälkeen päin ajatellen hyvä, että eroa ei tullut?

   USKO: - En osaa sanoa. Tuskin rahatilanteemme olisi ainakaan huonommaksi muuttunut. Oikeastaan päin vastoin. Myöhemmin kävi ilmi, että isän epäsäännöllinen ja levoton elämä rasitti raskaasti talouttamme. Ukko vaihtoi työpaikkaa useammin kuin paitaansa. Jos äiti olisi yksinään elättänyt sisartani ja minua ompelutöillään, voisi olla, että olisimme itse asiassa pärjänneet paremmin.

   REISKA: - Oliko isäsi taipuvainen ryypiskelyyn?

   USKO: - Harrasti hän sitäkin jossakin vaiheessa, mutta lakkasi sitten yhtäkkiä.

   REISKA: - Tiedätkö syytä siihen?

   USKO: - Kysyin kerran vanhempana, ja isä iski minulle silmää ja sanoi hukuttavansa surujaan muihin mukeihin, hym hym.

   REISKA: - Arvasitko, mitä hän mahtoi tarkoittaa niillä sanoillaan?

   USKO: - Jotenkin arvelin hänen virnuilevasta ilmeestään päätellen, että hän tarkoitti naisia.

   REISKA: - Millaiset olivat tunteesi isääsi kohtaan tämän mökkitapauksen jälkeen?

   USKO: - Erittäin sekavat. En koskaan ole voinut suhtautua häneen luontevasti, vaikka hän on aina ollut ihan mukiin menevä minua kohtaan. Ei kovin läheinen, mutta ei missään tapauksessa tylykään.

   REISKA: - Pikkupojalle on raskas taakka säilyttää tuollaista salaisuutta sisällään.

   USKO: - Sepä se. Olen usein pohtinut sitä, että olisinko omissa ratkaisuissani osoittautunut varmemmaksi ja määrätietoisemmaksi,  jollen olisi joutunut jo nuorena pidättelemään tunteitani ja luikertelemaan vaikeasta ja pulmallisesta tilanteesta vähin äänin.

   REISKA: - Sitähän on mahdotonta tietää, kun ei voi yhtä aikaa elää kahta erilaista todellisuutta.

4. Autovarkaus

   Aamulla miehet heräsivät virkeinä ja levänneinä. Uskokin, jota yleensä vaivasi lievä unettomuus hengitysvaikeuksiensa vuoksi. Tässä majassa oli lämmintä, mutta silti tarpeeksi raikasta.

   USKO: (hilpeänä) - Huomenta Reiska. Miten olet nukkunut?

   REISKA: - Kiitos kysymästä. Kuin karhu pesässään. Entä itse?

   USKO: - Ihme kyllä, tavattoman hyvin. Täällä ei huoneilma ole niin kuuma eikä kuiva kuten kotona. Leila haluaa pitää meitä kuin paahtavassa leivinuunissa. Patterit täysillä jopa kesällä. Ikkunat kiinni liimattuina. Asumme kuin kuivat kärpäset ilmatiiviissä pullossa. Naisraiskaa palelee aina.

   REISKA: - Kuinka niin? Onko hän sairas?

   USKO: - Tuskinpa sentään, mutta meillä vain on kaikki niin kalseaa. Koko elämä. Että tekee mieleni kahvia. Mennäänkö hotelliin vai laitetaanko itse aamupalaa?

   REISKA:  - Laitetaan itse. Hotelli on tyyris paikka. Mennään sinne mieluummin taas illalla. Huomasitko kuinka hyvä vienti minulla oli? (hymyilee tyytyväisenä mursunviiksiensä lomasta)

   USKO: - Totta kai noin komealla karjulla. Olit päätäsi pidempi muita. Olet tainnut olla melkoinen naissankari nuorempana?

   REISKA: (melkein loukkaantuneena) - Olen sitä vieläkin. Oikeastaan enemmän kuin ennen. Naiset ovat hulluina keski-ikäisten miesten perään. Heissä on sitä karismaa ja arvovaltaa. Usein jopa rahaakin. Onhan sinullakin komea auto. Ei sellaista joka jätkällä ole.

   USKO: - Niin, minulla on pyyhkinyt melko hyvin viime aikoina. Etenkin apen kuoleman jälkeen. Leila on ainoa tytär ja peri koko roskan. Sen vaatetusliikkeenkin, jossa olin töissä. Nykyään olen sen toimitusjohtaja. Saan vihdoin ja viimein tehdä jotakin omankin pääni mukaan. Appi oli kaikkea vahtimassa kuin sontakärpänen. Leila on kyllä tullut niin isäänsä, että ihan inhot...

   REISKA: - Luulin, että teillä menee aivan kohtalaisesti vaimosi kanssa.

   USKO: - Menee kun on pantava menemään tai paremminkin antaa mennä. Kun ei piukuta vastaan, kaikki sujuu. Leilan nuottien mukaan.

   REISKA: - Niin, kuulin kyllä appesi kuolemasta. Traaginen tapaus. Olit kuulemma silloin läsnä. Mitä siinä oikein tapahtui?

   USKO: (kiireesti) - Kaikenlaista. Ikävä juttu, mutta otatko vielä voileipää? Rupean siivoamaan pöytää.

   REISKA: - Kiitos, minulle riitti. Aion nyt heti hiihtää kaksikymmentä kilometriä eikä pallea saa kiristää.

   USKO: - Täytyisikö tuota minun autoani siirtää turvallisempaan paikkaan? Tuossa on niin ahdasta. En halua, että siihen tulee naarmuja.

   REISKA: - Siirrä vain, vaikka ei täällä niin paljon liikennettä ole. En usko, että naapurit kolhivat toistensa autoja. Taidat olla kovasti kiintynyt ajopeliisi?

   USKO: (hieman katkerasti) - Täytyy sitä jotakin rakkauden kohdetta olla. Tämä vekotin ainakin menee sinne minne tahdon. Hyrrää nöyrästi kuin kissa. Minua on muuten aina kiehtoneet autot ja muutkin koneet. Olisin halunnut lähteä opiskelemaan autoalaa, mutta äiti pakotti minut teologiseen tiedekuntaan. Ei kai ollut tarpeeksi hienoa.

   REISKA: (nauraen) - Älä nyt loukkaannu, mutta vaikeata minun olisi sinua möhömahaisena rovastina kuvitellakaan. Miksi äitisi halusi sinusta pappia?

   USKO: - Ehkä varjellakseen minua maailman pahuudelta ja viettelyksiltä. Isäni nähdäkseni oli tutustunut niihin kaikkiin, vaikka äiti tuskin tiesi muusta kuin alkoholista ja rahojen väärinkäytöksistä. Hän kai  yritti ohjailla edes minut kaidalle tielle. Kun sentään olin juuri ja juuri selviytynyt ylioppilaaksi.

   REISKA: - Eikä koulunkäynti oikein maistunut?

   USKO: - Ei erityisemmin. Se oli aika raskasta. Olin kova jännittämään ja paineet olivat kovat. Siksi juuri eksyin niihin jengeihin.

   REISKA: - Taas yllätys. En tiennytkään, että olet ollut jonkin asteen kovis.

   USKO: - En minä pitkää aikaa ollutkaan. Vasta keskikoulun viimeisellä luokalla. He olivat mukavia kavereita. Koin, että saatoin hengittää vapaammin heidän seurassaan.

   REISKA: - Vaivasiko se astma sinua edelleen?

   USKO: - Hyvin harvoin. Lievää yskimistä ja pieniä vaikeuksia, jos juoksin kovaa, mutta silloin viidennellä luokalla sain toisen todella rajun yskänkohtaukseni, ja se juuri vaikutti siihen, että minusta yleensä tuli ylioppilas.

   REISKA: - Sinullapa on merkilliset tienviitat elämänpolullasi. Annahan kuulua.

   USKO: - Ihan hävettää kertoa, mutta minulle se oli uskomattoman tärkeätä vastaisen elämäni kannalta. Meitä oli kolmen pojan jengi. Tapsa oli samalla luokalla ja Vepa lukion puolella. Eräänä yönä vohkimme matikan opettajamme auton. Hän oli myös Tapsan ja minun luokanvalvoja. Meillä ei ollut tietysti kenelläkään ajokorttia.

   REISKA: - Eikö Vepallakaan?

   USKO: - Ei toki, mutta hän osasi kyllä joten kuten ajaa, joten hän se rehvasteli ratissa. Aika tavalla juopuneena. Meillä oli tapana naukkailla silloin tällöin. Minäkin mutta vähemmän, koska alkoholi ei sopinut minulle. Sain siitäkin köhää, kun se on niin väkevänmakuista.

   REISKA: - Mitä tapahtui?

   USKO: - Me ajelimme pitkin kaupungin öisiä katuja. Hoiperrellen laidasta laitaan. Vauhti ainakin yhdeksänkymmentä. Tapsa istui Vepan vieressä ja minä takana. Minua alkoi pelottaa ja pyysin heitä päästämään minut ulos autosta. Lisäksi aloin yskiä ja yökkäillä.

   REISKA: - Päästivätkö he sinut ulos?

   USKO: - Ihme kyllä päästivät. Pelkäsivät kai, että töhrin auton oksennuksillani. Vepa sai Opelin pysähtymään, ja minä hyppäsin ulos. He jatkoivat matkaansa hurjaa vauhtia. Kaahasivat itsensä poliisin kynsiin.

   REISKA: - Eikö sinua syytetty asiasta?

   USKO: - Ei, sillä vaikka kaikkia meidän luokan oppilaita kuulusteltiin, selvisin tilanteesta yskimällä.

   REISKA: - Älä hemmetissä.

   USKO: - Joo, kyllä vain. Kun olin rehtorin luona ja poliisi kuulusteli minua, kävi ilmi, että olin viime aikoina paljon kaveerannut autovarkaitten kanssa. Kulkenut heidän mukanaan. Siispä minua alettiin kovistella varsin tiukassa äänensävyssä. Rehtorikin katseli minua epäluuloisesti.

   REISKA: - Sitten aloit yskiä ja livahdit vapauteen kuin koira veräjästä?

   USKO: - Usko tai älä, mutta niin siinä vain kävi. He tiukkasivat minulta, mitä tiesin varkaudesta ja olinko mahdollisesti ollut mukana jossakin vaiheessa. Silloinpa tuli raju yskä avukseni. Muutuin kirkkaanpunaiseksi ja olin vallan tukehtumaisillani. Silmistäni valuivat vuolaat kyyneleet ja suuni oli pahasti väärässä.

   REISKA: - Mitä muut tekivät?

   USKO: - Poliisi ja rehtori ynnä matikan ope katselivat sitä aikansa, mutta huomasivat sitten, että aloin nähtävästi olla todellisessa hengenvaarassa. Luokanvalvoja tuli avukseni ja pyysi, etten enää itkisi. Sanoi, ettei hän uskonutkaan, että olisin mukana sellaisessa rötöksessä. Muuten niin kunnon poika. Kiltti ja hiljainen oppilas. He veivät minut terveydenhoitajan luokse, joka kuljetti minut oikopäätä sairaalaan.

   REISKA: - Eikö sinulle siis koitunut mitään harmia tapauksesta?

   USKO: - Ei vähintäkään. Minua ei edes epäilty enää, mutta Vepa ja Tapsa erotettiin koulusta. Minä jäin sinne maleksimaan. Selvisin luokalta ja jostakin kummasta syystä menin lukioon. Sekin sujui joten kuten.

   REISKA: - Jos sinut olisi erotettu, olisit ehkä siirtynyt toiseen kouluun.

   USKO: - Tuskinpa vain. En ollut kovin aktiivinen. Äidille se olisi ollut shokki. Kaupungissamme oli siihen aikaan vain yksi lukio ja se toimi samoissa tiloissa kuin keskikoulumme. Monet opettajistakin olivat samoja. En usko, että jatko-opinnoista olisi tullut mitään, jos minut olisi erotettu.

   REISKA: - Eivätkö kaverisi ilmiantaneet sinua?

   USKO: - Eivät ja enhän ollut mukanakaan koko aikaa. Meillä oli tiukka toverikuri. Tuskin olisin itsekään laverrellut heistä, jos tilanne olisi ollut päinvastainen.

   REISKA: - Maineesi siis pysyi täysin puhtaana?

   USKO: - Niin se vain pysyi, mutta osasinpa sen jälkeen tarkoin välttää sotkeutumasta epämääräisiin porukoihin. Sillä oli vielä sellainenkin vaikutus, että kun äitini sai tietää kavereitteni kohtalosta, hän rupesi änkeämään minua seurakunnan rientoihin ja sitten myöhemmin teologiseen tiedekuntaan.

   REISKA: - Sinullahan on ollut varsin jännittäviä kiemuroita elämässäsi, mutta lähdetäänpäs nyt ladulle. Hivelemään kaihoisasti tunturitytön viileitä nilkkoja. Ehkä saamme hieman nostella hänen hamosensakin helmoja.

5. Tuttava vuosien takaa

   Illalla he istuivat jälleen ravintolassa. Reiskan pää kieppui kuin tunturipöllöllä, kun hän tiiraili sopivia naaraita tanssitettavakseen. Usko käväisi vain pari kertaa lattialla

hitaampien aikana.

   REISKA: - On tämä tulista meininkiä. Se tässä tunturihotellissa on hyvä puoli, etteivät tanssitettavat ole änkyräkännissä. Sitä saa todella tanssia ja näyttää taitojansa. Tänne ei tulla niinkään ryyppäämään vaan hiihtämään ja kuntoilemaan. Notkeita tyttöjä. Oletko jo huomannut?

   USKO: - No jaa. minun vain täytyy pitää sordiinoa päällä. En halua ruveta yökkäilemään keskellä lattiaa.

   REISKA: - Ehkä sillä keinoin saisit jonkun vetreän sairaanhoitajattaren verkkoosi. Jospa se yltyy hoivailemaan sinua ihan makuukammarissaan.

   USKO: (nolona) - En minä sellaisesta välitä. Olenhan tehnyt uskollisuuden valani. Joskus, kauan sitten. Luvannut, että kiskotaan reki loppuun asti. Myös vastamäessä.

   REISKA: (nauraa hohottaen) - Uskollinen astmaatikko, hah hah. Olenhan minäkin ne joskus vannonut ja aion noin suurin piirtein pitääkin. Ei sellainen pieni harha-askel avioliittoa kaada, varsinkaan jollei vaimo-kulta tiedä mitään. Silloin ei sydän itke.

   USKO: - Olen jostakin lukenut, että astma on pidäteltyä itkua. Olisikohan minunkin laitani niin?

   REISKA: - Miksikä ei olisi? Yritä vähän kuunnella sitä sydän-parkaasi...Hei kohtapuoliin mennään. On naisten vuoro hakea. Tulisipa se iso vaalea. No sehän tuleekin juuri tänne päin kuin tilauksesta. Heippa.

   Usko katselee vähän alakuloisena kaverinsa reipasta vääntelehtimistä pitkänhuiskean ja korkkiruuvikiharaisen neitokaisen partnerina. Kelpaisivat vaikka tanssikilpailuun, niin oli menoa ja kiihkoa kiemuroissa. Silloin joku pyysi häntä tanssiin. Arasti ja hiljaa. Se oli yksi niistä kolmesta pienestä porsaasta, jotka he olivat bonganneet ravintolassa jo tuloiltanaan.

   ULLA: - Saisinko luvan?

   USKO: (hämmästyneenä) - Minuako tarkoitat?

   ULLA: - Sinua juuri. Huomasin, että sinä tanssit, joten...

   USKO: - En ole hyvä tanssija. Mikä tämä on? Jokin nopea?

   ULLA: - Tule vain. Mennään tuonne rauhallisemmalle puolelle.

   USKO: - Mennään vain. Täällä onkin niin hämärää. Olet jotenkin tutun näköinen. Voi hyvänen aika. Sinäkö se olet? Ulla?

   ULLA: - Minä niin. Huomasin sinut jo eilen. Olenko niin paljon muuttunut, ettet tuntenut minua?

   USKO: (rykien) - Ethän sinä...olethan sinä...olet nyt niin paljon...

   ULLA: (nauraen) - Lihavampi, eikös vain? Olen niin kauan syönyt suruuni, että olen pullistunut kuin ilmapallo.

   USKO: - Et liikaa, et toki ollenkaan liikaa. Pidän pyöreistä naisista. He ovat pehmeämpiä, ehkä myös luonteeltaan. Vaimoni on kovin laiha ja kulmikas. (Usko katsoo Ullaa hieman nolona. Nyt se aviosääty lipsahti häneltä, tottumattomalta).

   ULLA: - Tiedänhän minä, että olet naimisissa. Hänen takiaanhan sinä minut silloin kauan sitten hylkäsitkin.

   He pyörähtelivät pitkän rupeaman aivan vaiti. Nopeat askeleet vaativat tosi paljon tarkkaavaisuutta Uskolta, sillä hän ei olisi halunnut runnoa uudelleen löydetyn ystävänsä pieniä vaaleanpunaisia varpaita. Eiväthän ne toki kenkien läpi pilkistäneet, mutta muistihan Usko ne. Ja kaiken muunkin.

   USKO: - Kiitokset sinulle, Ulla. Kiva kun tulit minua hakemaan. On todella hauskaa tavata sinua. Meidän täytyisi oikein rauhassa jutella. En tiedä kerrassaan mitään sinun vaiheistasi. Voisimmeko tavata myöhemmin?  

   ULLA: (epäröiden) - En oikein tiedä. Ehkä on parempi, ettemme tapaa enää. Se meni niin kuin se meni. Oli kai tarkoitus. Hei vaan.

   Nainen lähti kiireesti seurueensa luo. Reiskakin ilmestyi pöytään riehakkaana ja koko naama kiiltäen. Karhea, vaalea tukka pörrössä. Silmät viirullaan.

   REISKA: - Olipa upea mimmi. Näkyi sinullakin olevan vientiä. Se taisi olla yksi niistä pikkuporsaista.

   USKO: (loukkaantuneena) - Ei liian paksu minun mielestäni.

   REISKA: - Sanoit, että tanssit vain hitaita. Tämähän oli jenkkaa. Eikö hengästytä?

   USKO: (ihmeissään) - Eipä tosiaan. Kummallista. Ei nytkään yskitä yhtään, vaikka olen vieläkin hiessä siitä menosta. Mutta eihän minua koskaan ennenkään yskittänyt Ullan seurassa.

   REISKA: - Ulla? Tunnetko sen naisen?

   USKO: - Tunnen todella hyvin, tai paremminkin tunsin joskus. Vuosia sitten.

   REISKA: - Tämänkin jutun saat kertoa minulle, kun pääsemme majallemme. Siitä ei taida tullakaan mitään lastenkamaritarua takkavalkean loisteessa. Saattaa olla ihan sänkykamaritarina intohimon hehkussa?

   USKO: (punastuen): - Älä yritä. Mennyt on mennyttä. Tuskin enää tapaamme Ullan kanssa.

   REISKA: - Lähtevätkö he jo pois?

   USKO: - Eivät kai, mutta meistä on parempi olla tapaamatta. Liian ikäviä muistoja. Emme ehkä jaksaisi ruveta selvittelemään niitä uudestaan. Olin melkoinen raukkis aikanaan.

   REISKA: - Taidat olla vieläkin. No tanssataanpa vielä. Anti mennä!

   Reiska riehuu lattialla kuin mieletön. Mietittyään yli tunnin Usko hakee Ullaa tanssiin. Ulla epäröi niin kauan, että peli on suurin piirtein lopussa, ennen kuin he pääsevät alkuun. He jäävät vähäksi aikaa juttelemaan. Arastelevat ja empivät. Sitten Usko saattaa naisen pöytään. Ehkä näin on parempi, vaikka molemmilla posket hehkuvat, että ne ovat vähällä tuleen leimahtaa. Uskon sydän jyskyttää, mutta terveellä tavalla. Häntä ei yhtään ahdista eikä yskitä.

                                             - - -                

   REISKA: (kun he palailevat kämpille) - Jo se saikin riittää tältä illalta. En tietenkään ole mikään raihnainen vanhus, mutta täytyy sitä sentään hiukan varoa ylirasittumista, kun on niin vaativa työkin. Pahus, selkä taisi päästä niksahtamaan. Auu, kyllä se siitä.

   USKO: - Hait monta kertaa sitä pitkää. Teillä nähtävästi pelaa kemiat hyvin?

   REISKA: - Jo vain. Ehkä siitä vielä jotakin heruu ennen kuin lomamme on lopussa. Heruu! (Reiska nauraa aivan liekona)

   USKO: (nuopeana) - Kyllä työ on parasta lääkettä elämän vaikeissa tilanteissa ja sydänsuruissa. Työn valinta on vain minun kohdallani suurelta osin johtunut yskästäni.

   REISKA: - Joko taas? Ai niin, sinunhan piti kertoa siitä Ullasta.

   USKO: - Jaksatko varmasti kuunnella?

   REISKA:  - Tietenkin. Tämähän on jännittävää. Anna tulla.

6. Hämähäkkimiehen tentissä

   USKO: (epäröiden) - Kyllä sinun täytyy ensiksi kuulla aivan toinen tarina, niin ymmärrät sitten paremmin suhdettani Ullaan.

   REISKA: - Otan vain mukavan asennon. Ala paasata. Olen yhtenä korvana.

   USKO: - Ylioppilaaksi tultuani lähdin siis teologiseen tiedekuntaan valmistuakseni papiksi. Opiskelin ja suoritinkin jotakin, mutta olin kuin vieraalla maalla. Kävin silti osakunnassa ja muuallakin, jopa  tansseissa. Kiertelin kerhoja ja retkiä. Tutustuin ihan mukaviin tyttöihin. Saattelin joitakuita. Ei sen enempää. Ujous vaivasi.

   REISKA: - Vaivasiko yskä?

   USKO: - Ei pahemmin siinä vaiheessa. Tutustuin jossakin kerhossa Ullaan. Viihdyimme mahtavasti toistemme seurassa, mutta emme pitäneet kiirettä. Ulla ei halunnut mennä kovin pitkälle niissä puuhissa, vaikka vetovoima välillämme olikin suorastaan huumaava. Olimme todella onnellisia ja kumpikin tiesi, että tästä tulisi jatkossa jotakin pysyvämpää, kunhan ensin saamme opintomme vähän parempaan

jamaan.

   REISKA: - Miksi siitä ei tullutkaan mitään?

   USKO: - Se yskä, se katkaisi kaiken. Totaalisesti.

   REISKA: - Siis sen Ullan kanssa. Sanoithan juuri, ettei sinua yskittänyt  hänen  seurassaan?

   USKO: - Ei yskittänytkään. En edes muistanut koko ongelmaa, kun olin hänen lähellään. Kaikki oli niin helppoa ja vaivatonta, niin luonnollista ja rentouttavaa. Tapahtui jotakin aivan muuta.

   REISKA: - Mitä niin?

   USKO: - Olin jo opintojeni puolivälissä ja edessä oli suuri ja vaativa tentti. Kirjallinen oli mennyt tosi heikosti, mutta professori otti minut kuitenkin suulliseen. Saattaisin siinä ehkä korjata tilannetta. Yritin lukea ja keskittyä, mutta koko homma oli minusta aivan järjetöntä. En tuntenut minkäänlaista kutsumusta papin virkaan. Oli kuin olisin yrittänyt väen vängällä pukeutua tai ryömiä jonkun toisen nahkoihin. Oma itseni oli jossakin kaukana muualla.

   REISKA: - Jännä kokemus. Olen itsekin joskus tuntenut olevani vieraisilla omassa kokemusmaailmassani. Epämiellyttävää ja turhauttavaa. Ikään kuin olisi hylännyt oman itsensä.                  

   USKO: - Pelkäsin lisäksi kovasti. Professori oli hyvin oikukas, oikeastaan julma. Kaverit pelottelivat minua ja neuvoivat olemaan mielin kielin ja hyvin kunnioittava, koska mies kimpaantui helposti, jos uskoi arvovaltaansa horjutettavan. Hän oli kuulemma usein menetellyt sangen epäoikeudenmukaisesti tentittäviään kohtaan. Reputti tai päästi, miten päähän pälkähti.

   REISKA: - No miten kävi?

   USKO: - Menin suulliseen täynnä pahoja aavistuksia ja ennakkoluuloja. Olin kuunnellut häntä luennoilla ja vaistomaisesti kammoksuin häntä. Hän avasi oven. Kuin punakarvainen hämähäkki. Kämmenen selässäkin punertavia karvoja. Harvassa kuin hänet olisi juuri nypitty. Tai kynitty. Ja sen vuoksi ärtyinen ja herkkähermoinen. Pienillä toisiaan lähellä olevilla hämähäkin silmillään hän tiiraili minua halveksivasti. Päästä jalkoihin. Tunsin olevani epäonnistunut jo kättelyssä. Nihkeä ja kiireinen koura.

   REISKA: - Miten sinun kävi sen hämähäkkimiehen kanssa?

   USKO: - Hän hoputti minua koko ajan. Teki jo uuden kysymyksen, ennen kuin oli kunnolla kuunnellut vastausta edes edelliseen. Se hermostutti minua valtavasti. Änkytin ja epäröin. Menin välillä sekaisin. Hyvä kun en sotkenut Lutheria ja paavia toisiinsa. Minun mielestäni hän oikein nautti tilanteesta. Hymyili pirullisesti vinolla suullaan. Kidutti minua.

   REISKA: - Olipas kamala tyyppi.

   USKO: - Eräässä mielessä suhde ei ainakaan ollut epätasapainoinen. Kummatkin inhosimme toisiamme sydämemme pohjasta. Itse vain olin niin heikoilla siinä verkossa. Koko tuleva ammatti vaakalaudalla, koska tiesin joutuvani myöhemminkin vielä monta kertaa hänen kynsiinsä. Tentittäväksi.

   REISKA: - Taisit kärsiä kovasti tilanteesta? Voi mies-parkaa.

   USKO: - Olin aivan revetä. Lisäksi hän vilkuili alituisesti kelloaan. Sanoi, että hänen on ehdittävä iltakoneeseen. Lähtisi esitelmöimään  Kööpenhaminaan. Mahdottoman tärkeätä. Hän moitti osaamistani ja ilmaisi suuren epäröintinsä siitä, pystyisikö hän yleensäkään hyväksymään tenttiäni. Hän jopa kehotteli minua tulemaan syksyllä uudelleen.

   REISKA: - Missä kohtaa se yskä tuli kuvaan mukaan?

   USKO: - No siinä, että hän sanoi tekevänsä vielä yhden laajan kysymyksen. Jos osaisin kohtalaisesti vastata siihen, hän hyväksyisi tentin. Hän teki pitkän ja sekavan kysymyksen. monta lausetta ja kohtaa. Ne olisi täytynyt saada paperilla, jotta asiat olisivat pysyneet rauhallisemmankin opiskelijan päässä. Yritin aloittaa vastaamisen ensimmäiseen kohtaan, kun sain kauhean astmakohtauksen. Olin jo yskähdellyt aikaisemminkin, ja hän oli katsonut minua hyvin paheksuvasti. Oli kai käsittänyt rykäisyni jonkinlaiseksi arvostelevaksi keskeyttämiseksi.

   REISKA: - Ja tenttisi päättyi siihen kohtaukseen?

   USKO: - Kerralla. Hän ei uskonut sitä todelliseksi, vaan väitti, että sillä keinoin yritin päästä vastaamasta kysymykseen. Kylmästi hän totesi reputtaneensa minut ja kehotti tulemaan syksyllä uudestaan, mutta ilman teeskenneltyjä yskänpuuskia.

   REISKA: - Menitkö syksyllä uusintaan?

   USKO: - En sinne päinkään. Olin niin onneton siitä reputtamisesta, että se vei minulta kaiken tarmon. Lähdin takaisin kotikaupunkiini ja sain siellä työpaikan Härkösen vaatetusliikkeestä. Äitini oli todella harmissaan epäonnistumisestani. Voi että hän jaksoi nalkuttaa siitä joka päivä ja vielä paljon myöhemminkin. Olin varsin ahkera ja oppivainen, joten kesätyöpaikka muuttui vakinaiseksi. En palannut syksyllä enää Helsinkiin, vaan pidin kerrankin pääni ja aloin luoda uraa liikemiehenä.

   REISKA: - Oliko se sama liike, jonka johdossa nykyäänkin olet?

   USKO: - Aivan sama. Laajentunut vain melkoisesti. Olemme perustaneet haaraliikkeitä lähiasutuskeskuksiin. Saimme myös lisätilaa viereisestä rakennuksesta ja remonteerasimme kaiken uusiksi muutama vuosi sitten. Heti Härkösen kuoleman jälkeen.

   REISKA: - Niin, se appiukkosi kuolema. Olisin utelias tietämään, miten se tapahtui.

   USKO: (tulee heti levottomaksi) - Ikävä juttu. Mitä sitä kaivelemaan. Ei sille enää mitään mahda.

   REISKA: - Et ole vieläkään tarkemmin kertonut Ullastakaan. Katkesiko suhteenne, kun lähdit Hesasta?

   USKO: - Ei se vielä siihen päättynyt. Soittelimme ja kirjoitimme pitkiä kirjeitä ja jatkoimme tapailua aina kun se oli mahdollista, mutta totta kai pitkä välimatka oli laimentava tekijä kahden nuoren suhteelle, koska meillä ei juuri ollut varoja reissata toistemme luona...

   REISKA: (unisena ja oikoen kipeytynyttä selkäänsä) - Niin, joo, jatka vain, Minä tässä hiukan muutin asentoa.

   USKO: - Ahaa, sinuakin jo haukotuttaa. Mennään pehkuihin ja jatketaan juttua huomenna.

                                             - - -          

   Seuraavana aamuna Reiska kurkistelee touhuissaan ikkunasta.

   REISKA: - Lakkasi näköjään tuiskuttamasta. Tämä poika lähteekin äkkiä ladulle. Säätiedotus lupasi nimittäin illaksikin pyryä.

   USKO: - Mennään vaan. Kiertelenpä tässä lähitienoilla varmuuden vuoksi.

   Lomalaiset sukelsivat maastoon. Tummat pilvet muodostivat suuria raskaasti roikkuvia ja poksahtamaisillaan olevia pusseja, jotka vain odottivat laskettua aikaansa. Reiska suunnistautui pitkälle lenkilleen ja Usko lyhyemmälle. Hän hiihteli hotellin läheisyydessä ja yritti nähdä edes vilauksen Ullasta. Kummasti tämä kiinnosti vielä näin vuosikymmenienkin päästä. Aivan kuin niitä vuosia ei olisi välissä ollutkaan.

                                             - - -        

   Myöhemmin illalla ravintolassa.

   REISKA: (hiukan harmissaan) - Jäipä se lenkki lyhyeksi, kun pyry alkoikin kesken kaiken. Satoi niin suuria märkiä hiutaleita kuin taivas olisi läiskinyt tiskirättejä vasten naamaa. No, toivottavasti sää suosii meitä huomenna. Harmittaa vain, kun iltapäivä meni pelkäksi koisimiseksi. Minulta nimittäin. Mitä sinä puuhasit?

   USKO: - Lueskelin. Otin joitakin kirjoja mukaani. Elämäkertoja ja muuta semmoista. On mukavaa ja samalla haikeata todeta, miten muut ihmiset ovat elämäänsä järjestelleet.

   REISKA: - Jaa, että kirjallisuutta. En ole oikein ehtinyt paneutua moiseen. On tässä omissakin puuhissa elämäkertaa kylliksi...Muuten, istutaan tai tanssitaan taas tämäkin ilta täällä ravintolassa. Onhan sekin rentouttavaa. On näköjään tullut uusiakin tyttöjä kuvioihin. Täytyypä kokeilla heitä kaikkia.

   USKO: (apeasti) - Mene sinä vain. Minä istun ja kuuntelen musiikkia. Ei oikein huvita pyörähdellä.

   REISKA: - Ovathan ne porsa....naisetkin tuolla pöydässään. Ai mutta se tärkeä nainen taitaakin puuttua. Vai onko se tanssimassa? Oletko huomannut, onko se Ulla täällä?

   USKO: - Ei ole. On ehkä jo lähtenyt.

   REISKA: - Tuskin sentään, kun nuo kaksi muuta ovat paikalla. Käy kysymässä, koska se tulee.

   USKO: - En minä kehtaa. Enkä välitäkään. Ei siitä ole mitään hyötyä. Harmia vain.

   REISKA: - Jos minä käväisen kysymässä. Minua ei ujostuta. Pyörittelen tuota toista pehmolelua ja kysäisen samalla.

   USKO: - Älä turhaan vaivaudu. Parempi näin.

                                             - - -      

   Keskiyöllä miehet palailevat majalleen. Reiska touhukkaana kuten aina. Usko hiljalleen yskähdellen ja yrittäen peittää pettymystään ja pahaa mieltään.

   REISKA: - Vielä pari tämmöistä iltaa ja sitten onkin palattava kotitanhuville. Voisimmepa olla täällä vielä viikon lisää.

   USKO: - En minä kylläkään välittäisi, vaikka ei tämä hullumpaa ole ollut. Kiitokset vain sinulle, kun houkuttelit minut mukaasi.

   REISKA: - Vielä puuttuu jotakin kuuden ja yhden yön tarinoista. Alahan selostaa.

   USKO: - Elämä vain kulkee kulkuaan. Joskus olen miettinyt, pystyykö ihminen itse sen suuntaa ollenkaan muuttamaan. Mitä sinä arvelet?

   REISKA: - Kyllä minun mielestäni, ainakin etupäässä. Tarttuu vain toimeen ja yrittää kaikkensa. Arvioi, mitä todella haluaa ja laittaa sitten kaiken likoon.

   USKO: - Muistako välittämättä? Miten paljon täytyy ottaa huomioon toisten toivomuksia ja tunteita?

   REISKA: - Kai niitäkin on tarkkailtava, mutta ei liikaa. Sanokoot vastalauseensa, jos ovat eri mieltä, mutta meidän on mahdotonta ennakoida muitten ihmisten sisäisiä mielenliikkeitä. Vikaan se kuitenkin menee, ja silloin on kaksi onnetonta: se toinen ja sinä itse.

   USKO: - Olisipa se noin helppoa. Minä vain jossakin kohdin päästin irti peräsimestä ja annoin virran eli muitten viedä. Ja tässä olen.

7. Kihloissa ja kahleissa

   REISKA: - Härkösen tytärkö sinut sitten lopulta nappasi?

   USKO: - Niin ja Härkönen ja hänen vaimonsa ja minun äitini, joka oli heidän tuttaviaan ja suoritti joskus leninkien korjaustöitä liikkeelle. Koko jengi ryhtyi puhumaan minua Leilalle, Härkösten ainoalle tyttärelle.

   REISKA: - Kai sinullakin oli jotakin sanomista asiassa? Ei kai nykyaikana aikuista miestä voi vasten tahtoaan naittaa?

   USKO: - Näköjään voi, varsinkin kun alkoi kertyä yhä lisää etuja Leilan vaakakuppiin. Härkönen vihjaili, että minulla olisi tiedossa valoisa tulevaisuus hänen menestyvässä liikeyrityksessään. Ehkä vihdoin ihan johtajan pallilla. Rouva Härkönen käytti tytärtään ja minua katsastamassa hienoja omakotitaloja, jotka sijaitsivat kauniilla ja kukoistavalla puutarha-alueella aivan järven rannalla. He ostaisivat meille sellaisen häälahjaksi, jos...

   REISKA: - Miten äitisikin pääsi asiaan vaikuttamaan?

   USKO: - Hän oli niin katkerana, kun minusta ei pappia tullutkaan, että hän joka käänteessä muistutti, etten saa enää tuottaa hänelle pettymystä. Lisäksi hän ei voinut sietää koko Ullaa, vaikka oli tavannut tämän vain kerran. Leila sen sijaan oli mieleinen miniä.

   REISKA: - Voi itku niitä anoppeja.

   USKO: - Sanos muuta, mutta myös Härkösten varakkuus teki häneen suuren vaikutuksen kuten heidän tunnetusti hyvä maineensa, jolla minun isäpappani hiukan kyseenalainen elämänkaari tulisi korvattua. Kaiken kukkuraksi äitiä oli alkanut vaivata nivelreuma, joten olin iloinen pystyessäni tukemaan häntä myös taloudellisesti. Ehkä myös kustantamaan hänet johonkin hienoon kylpylään.

   REISKA: - Sinä siis unohdit Ullan ja ihastuit Leilaan?

   USKO: - Enkä ihastunut. Hän ei vedonnut minuun millään tavalla. Olihan hän ystävällinen ja minua liikutti se into, jolla hän yritti tehdä kaikkensa minua miellyttääkseen. Sitä kesti siihen asti, kunnes hän oli minut kahlehtinut ja oli varma suhteestamme.

   REISKA: - Osaa ne naiset vain olla viekkaita.

   USKO: - Sitä ne juuri osaavat olla. Senkin kavalat ja luikertelevat käärmeet. Ulla oli vielä pahaksi onneksi samana vuonna monta kuukautta Lontoossa piikomassa. Soittaminen oli aika hankalaa siihen aikaan, ja kirjeetkin alkoivat kutistua ja harventua. Luulin jo jossakin vaiheessa, että hän oli löytänyt ylhäisen lordin poikakaverikseen.

   REISKA: - Oliko hän löytänyt?

   USKO: - Ei sinne päinkään. Hän oli koko ajan ajatellut ainoastaan minua, mutta hän oli myös melko arka ja hidas toimimaan. Tiesi Leilasta ja hienona naisena alkoi vetäytyä, ettei olisi astunut toisen naisen reviirille. Sitten menimme kihloihin Leilan kanssa. Äitimme olivat riemuissaan ja rupesivat heti toitottamaan häistä. Nopeasti vain kaikki kuntoon. Sain joten kuten vetkuteltua hääpäivää. Menin jopa mainoskursseille Helsinkiin, jotta olisin pätevämpi liikkeen hoidossa.

   REISKA: - Etkö enää tavannut Ullaa?

   USKO: - Tapasin, ja nimenomaan juuri Helsingissä. Hän oli vasta tullut Englannista. Aloimme tapailla ja tiuhaan tahtiin. Rakkautemme leimahti, että olimme aivan pyörtyä siitä hehkusta. Lupasin Ullalle, että puran kihlaukseni heti kun pääsen kotiin.

   REISKA: - Miten kävi?

   USKO: - Se yskä taas.

   REISKA: - Älä narraa, hyvä mies. Ei kai yskä voi estää purkamasta kihlausta, jos sydän on rakastunut toiseen.

   USKO: (surullisena) - Minun tapauksessani voi. Yritin monta kertaa ottaa asian puheeksi Leilan kanssa. Aivan kuin hän olisi vaistonnut ikävät uutiset, hän aina keskeytti puheeni tai lähti muihin toimiin. Välillä taas yskänpuuskani tyrehdytti keskustelun. Yskin silloin melkein jatkuvasti. Härköset jo vallan hermostuivat ja luulivat, että minussa on keuhkotauti. Kävin lääkärissä ja söin kilokaupalla lääkkeitä. Mikään ei auttanut.

   REISKA: - Kuinka kauan sitä vitkuttelua kesti? Mitä Ulla tuumi?

   USKO:  - Sitähän  kesti viikkoja. Ulla tuli aina vain hiljaisemmaksi puhelimessa. Lakkasi jopa vastaamasta rakkaudesta leiskuviin kirjeisiini. Silloin päätin vihdoin toimia. Olimme kahden kaupassa. Aloitin kovalla ja varmalla äänellä: ”Leila, minulla on sinulle hyvin tärkeätä puhuttavaa.”

   Usko vaikeni surullisena. Hän näytti kovasti kiihtyvän tuosta muistosta. Yski vähän aikaa ja jatkoi käheällä äänellä.

   USKO: - Silloin se onneton Härköskä astui huoneeseen kuin rotta piilostaan. Tuijotti minua ahneesti. Samoin Leila. Jatkoin sisukkaasti ja melkein huutaen: ”Leila, minun täytyy sanoa, etten halua enää vetkutella tämän asian kanssa. Siihen on saatava päätös, joka tyydyttää kaikkia osapuolia. En jaksa enää tätä epävarmuutta ja odottamista. Minä...” (alkaa epätoivoisesti yskiä).

   REISKA: - Rauhoituhan nyt. Onko sinulla mitään lääkettä? Ota ihan rauhallisesti. Vedä henkeä ja kerro sitten loppuun.

   USKO: (yskien kiihkeästi ja kaivaen astmapumpun laukustaan) - Köh köh, voi surkeus, kyllä tämä tästä...Missä olinkaan? Niin, kun olin saanut sanottua ne sanat, että epävarmuutta ja odottamista, sain kauhean yskänkohtauksen. Ehkä pahimman koko elämässäni. Naiset syöksyivät paapomaan ja rauhoittelemaan minua. Leila soitti ambulanssin ja hänen äitinsä kailotti kovalla äänellä: ”Kas niin Usko, kyllä me ymmärrämme. Et halua enää lykätä hääpäivää. Se on kauheata nuorelle kiihkeälle miehelle. Sovitaan, että se on kahden viikon päästä lauantaina. Suuret häät. Ilmoitan heti äidillesi päätöksestäsi.”

   REISKA: - Voiko tuo olla edes totta? Taidat naruttaa minua.

   USKO: (loukkaantuneena) - On se totta. Joka ikinen sana. He veivät minut sairaalaan ja jo sieltä rouva Härkönen oli soittanut äidilleni ja joillekin omille  sukulaisille ja käynnistänyt koko revohkan: häät. HÄÄT. Oikein suurilla kirjaimilla, Ainakin kaksisataa henkeä. Koko kaupungin kuohukerma ja vielä loraus kurriakin, koska isänikin pyydettiin häihin.

   REISKA: - Mitä Ulla sanoi?

   USKO: - En saanut kerrottua hänelle mitään, mutta pääkaupungin lehdissäkin oli näyttävä selostus vihkiäisistämme. Kyllä se Ulla sen jostakin sai tietää. Kun vihdoin noin kuukauden perästä sain sen verran koottua rohkeuttani, että soitin hänelle, hän oli vaisu ja vähäpuheinen. Taisi vain sanoa, että niin ja onneksi olkoon.

   REISKA: - Teitpä karmean tempun. Saisit hävetä.

   USKO: - Niin minä häpeänkin. Yritin vielä soittaa Ullalle ja selittää, mutta hän sulki rauhallisesti puhelimen.

   REISKA: - Mitä siinä oli selittämistä? Valitsit rahan etkä rakkautta.

   USKO: - Niin tein ja sain myös ansioni mukaan. Ainoat valopilkut ovat  kaksi tytärtämme. Herttaisia kuin mitkä, vaikka ovatkin puoleksi Härkösiä. He syntyivät heti avioliittomme ensimmäisenä vuotena ja ovat onneksi kaksoset. Hyvä niin, koska seksielämämme lopahti siihen. En vain voinut. Sain heti yskänpuuskan, jos yritinkään lähestyä Leilaa.

   REISKA: - Mitä vaimosi sellaisesta köhivästä köriläästä arveli?

   USKO: - Ei hän vielä silloin puhunut siitä juuri mitään. Ehkä hänkään ei niin kovin lemmenkipeä ole ollut. Tiedä häntä. Olemme aika etäisiä. Puhumme työstä ja tyttäristä ja tietenkin rahasta. Veripunaisella alleviivattuna.

   REISKA: - Minkä ikäisiä tyttäresi ovat?

   USKO: - He ovat jo yli kahdenkymmenen. Toinen seurustelee vakavasti ja toisellakin on haku päällä. Toivottavasti kuuntelevat sydämensä ääntä. Olen yrittänyt heitä hienovaraisesti neuvoa, mutta tuskin he kuuntelevat. Tietävät asiat kuitenkin paremmin kuin tyhmä isäukkonsa.

   Miehet paneutuivat yöpuulle. Reiska alkoi kuorsata parin minuutin kuluttua, mutta Usko valvoi melkein koko yön. Ei olisi pitänyt ruveta muistelemaan menneitä. Hänen täytyi käydä välillä ulkona haukkaamassa raitista ilmaa. Ihailemassa tunturia, suurta kyyristelevää hahmoa valkean peitteensä alla. Se tuskin heräisi koskaan, mutta uinuva ja kärsivä peto hänen sisimmässään osoitti heräämisen merkkejä. Se kiemurteli, ähki ja voihki tuskaansa.

8. Astmaattinen aviomies

   Aamulla pyrytti yhä, joten miehet tekivät vain pienen lenkin ihan hotellin ympärillä. Olisi ollut erittäin vaarallista lähteä kauemmaksi. Tarpeeksi kerrottiin juttuja hiihtäjistä, jotka olivat eksyneet lumituiskussa ja jotka kalsea jääkuningatar oli sulkenut hyiseen pakastearkkuunsa. Mikä karmeinta, niin hotelli oli ollut parin sadan metrin päässä.

   REISKA: - Parasta on mennä sisälle, koska kurkkuani hiukan karvastelee. En halua saada flunssaa enää loppumetreillä, kun pitkä ajomatkakin on vielä edessä.

   USKO: - Juu, mennään vaan sisälle. Minullekaan ei vilustuminen ole hyväksi. Se laukaisee kaikki astman oireet oikein huippulukemissaan.

   REISKA: - Olet sinä muutenkin yskinyt kovasti. Yölläkin kuulin, miten vaikeata sinulla on. Taitaa se pumppu sentään auttaa?

   USKO: - Aika hyvin, mutta en haluaisi käyttää sitä liian usein. Lääkkeillä saattaa olla omia haitallisia sivuvaikutuksiaan. On tämä vain raskasta elämää. Olla tukehtumaisillaan päivästä päivään. joskus ajattelen, että olisi parasta seurata appiukon jälkiä ja lopettaa kaikki kärsimykset kerralla.

   REISKA: (mietteliäänä) - Turha kai minun on enää kysyä, mitä sille Härköselle oikein tapahtui.

   USKO: - Voisin oikeastaan kertoakin, kun jo muutenkin tiedät minusta niin paljon. Kukaan muu ei asiasta tiedä, joten toivon, että tämä jää meidän keskeiseksemme. Jooko?

   REISKA: - Taatusti. En minä ole mikään juoruämmä. Jos se sinua helpottaa, kerro ihmeessä.

   USKO: (levitellen ruokia pöydälle hitaasti ja viivytellen, koska hän oli haluton puhumaan tuosta tapauksesta) - No niin, se meidän avioliittomme jatkui samana kalseana ja rakkaudettomana. En pystynyt muuttumaan. Lueskelin alan lehtiä ja kirjoja. Kyselinkin joltakin tutulta papilta, joka oli kaupungissamme avioliittoneuvojana, mutta ei siitä sen kummempaa tullut. Ei sitä voi itseään ihan nurinkaan kääntää eikä syntyä uudeksi ihmiseksi. Käskemällä sytytellä tunteita.

   REISKA: - Ei niin. Olithan niin surkeasti pettänyt itsesi, että siinä vain kannoit tekosi seurauksia.

   USKO: - Pettänyt itseni ja Ullan ja vielä Leilankin, koska en pystynyt nostattamaan mitään aviollisia haluja häntä kohtaan. Yritin todella. Kaipasin itsekin rakkautta ja läheisyyttä.

   REISKA: - Keskustelitko asiasta vaimosi kanssa?

   USKO: - En pystynyt. Olinhan pettänyt hänetkin niin rajusti, kun suostuin menemään naimisiin ilman rakkautta. Lisäksi minun oli ihan pakko vältellä häntä. Myös keskusteluyrityksiä, koska yskiminen alkoi melkein jo siitä, kun toivotin hänelle hyvää huomenta.

   REISKA: - Huomasivatko appivanhempasi, että jotakin oli pielessä?

   USKO: - Luulen, että huomasivat. Anoppi yritti väen vängällä saattaa meitä yhteen. Kustansi meidät kalliille lomamatkoille. Purjehdimme Lemmenlaivalla Bahama-saarille kahteenkin otteeseen, mutta lempi oli kyllä jäänyt rannalle. Appi muuttui jotenkin äreäksi ja viileäksi minua kohtaan. Oli kaikesta morkkaamassa, vaikka varmasti hoidin työni hyvin. Sain tosin yhä enemmän vastuuta firmassa. Leila oli hänelle kaikki kaikessa. Isän on vaikeata kestää, jos tyttärellä ei mene hyvin. Hän varmaan syytti minua koko fiaskosta.

   REISKA: - Tällaistako elämää olet koko ajan viettänyt? Sääli.

   USKO: - Tähän se on juuttunut. Muistan erään tapauksen, kun hätäpäissäni koetin kohentaa avioliittoani. Soitin eräälle kuuluisalle gurulle, joka kirjoitti toinen toistaan menestyvämpiä kirjoja avioliitosta ja sen parantamisesta. Olin kuullut, että joku tuttava oli saanut suurta apua ja lohdutusta tältä herralta.

   REISKA: - Millaisia neuvoja sait?

   USKO: - En ehtinyt saada paljon mitään, kun suutuksissani katkaisin puhelun.

   REISKA: - Sepä kummaa. Mikä sinut niin suututti?

   USKO: - Se röyhkimys kysyi heti, kun olin valittanut liittoni kalseutta, että onko minulla lapsenlapsia. Hän sanoi, että hänellä on kuusi. Hölmistyin aika tavalla ja sanoin, että tyttäreni eivät vielä ole naimisissa. Hän sanoi, että odottakaa, kunnes saatte tyttären lapsia. Se juuri yhdistää aviopuolisoita, kun heistä tulee isovanhempia. Mummuja ja vaareja.

   REISKA: - Niinkö hän sanoi?

   USKO: (kiukkuisena) - Niin juuri. Se häpeämätön. Arvelin ensin, että hän pilkkasi minua, mutta ei kai. Oli itse luultavasti rakkausavioliitossa ja lapsenlapset olivat vielä kuin ylimääräinen kermavaahto hänen herkullisessa kakussaan. Ei kai ihminen voi elää toisten kautta.

   REISKA: - Oli se vähän outo neuvo. Yhtä hyvinhän se guru olisi voinut sanoa, että odottakaahan, kun olette vainajia ja löhöätte haudassa päällekkäin. Kyllä se kummasti yhdistää aviopuolisoita, kun he kasvattavat yhteistä horsmaa nenänpäästään.

   Miehet nauroivat, mutta se loppui taas Uskon yskimiseen.

   REISKA: - Nyt se pyry helpottaa. Lähdetään ulos.

   USKO: - Mennään vaan. Jos ne naiset tulevat vastaan, kysyn, missä se Ulla oikein luuhaa.

   REISKA: (nauraen) - Sinustahan on tullut oikein ponteva. Pane vain töpinäksi. Ai mutta et vieläkään kertonut siitä Härkösen kuolemasta.

   USKO: - Anteeksi vain, ei ollut tarkoitus laistaa. Kerron takuulla sitten illalla. Kiitos sinulle tähänastisesta. Tunnen oloni jotenkin helpommaksi, vaikka ei kai se sinusta siltä näytä tämän alituisen yskimisen perusteella.

9. Jäämies

   Reiska ja Usko ulkoilivat koko päivän. Usko ihmetteli taivaanrannassa loistavaa kellanpunaista viirua. Näytti ihan siltä kuin taivaankansi olisi ollut hiukan raollaan ja kätkössä olevat aarteet olisivat säteilleet ilmoille hehkuvaa valoaan. Hänelle ei kyllä aarrearkku aukenisi, ei sitten ilmoisna ikänä.

   Kaivattuja naisihmisiä ei näkynyt. Usko päätti tyytyä kohtaloonsa. Sallittu mikä sallittu. Mitä hän oli kuvitellutkaan? Illalla he taas suuntasivat askeleensa hotellille.

   REISKA: - Onko täältä jokin ryhmä häippässyt, kun täällä on niin hiljaista?

   USKO: - En minä vaan tiedä. Ehkä ne kolme naistakin ovat jo lähteneet.

   REISKA: - Hotellista saat sen Ullan osoitteen, jos sillä on vaikka sukunimi vaihtunut.

   USKO: - Ei ole. Kysyin siltä, mutta ei ole kuulemma mennyt naimisiin. En tiedä, minäkö hänet karkotin avioliittomarkkinoilta.

   REISKA: - Ei siitä kannata kantaa syyllisyyttä. Mennyt on mennyttä, mutta pidä huoli, ettet uudestaan tee samoja mokia.

   USKO: - Mitä mokia? Ainahan olen yrittänyt noudattaa toisten toivomuksia.

   REISKA: - Siinähän sitä on mokaa kylliksi yhden miehen osalle. Miettisit joskus, mitä todella haluat elämältä ja pane tuulemaan.

   USKO: - Mitä minun sitten pitäisi tehdä?

   REISKA: - Taas yksi moka. Älä kysy minulta, sillä mistä minä sinun tarpeesi ja toiveesi tiedän. Kysy itseltäsi.

   USKO: (apeana) - Kyllä se Ulla kiinnostaa, mutta mitä se auttaa? Olen naimisissa ja sillä siisti.

   REISKA: - Katsopas kuka tuolla tulee.

   USKO: (innostuneena)  - Missä? Kuka?...Ai Ulla.

   REISKA: - Syödään jotakin, ennen kuin rieha alkaa. Katsotaan sieltä halvimmasta päästä.

   USKO: - Ei kun katso kalliimmasta päästä, sillä nyt minä tarjoan. Oikein viimeisen päälle. Olen sen sinulle velkaa tästä matkasta ja niistä helpottavista keskusteluhetkistä. Olen todella kiitollinen.

   REISKA: - Ole hyvä. Kivaa jos minusta on ollut apua, vaikka epäilen kyllä vahvasti. Ei vanha koira opi istumaan.

   USKO: En minä niin kauhean vanha ole. Opin minä jos haluan.

   REISKA: - Sen kun opettelet. Hau hau. Mutta minä haluan verisen pihvin. Raavas ja seksikäs mies. Että jaksan tyttöjä jahdata.

   USKO: - Etpä sinäkään niitä näytä kiinni saavan. Mitä nyt vähän nauratat ja tanssitat.

   REISKA: (vakavana) - Johan sekin riittää. Naimisissa olen minäkin ja kohtalaisen mieleisen kanssa. Alkoi ainakin rakkaudesta ja lämpiää sentään, kun vähän yrittää. Nam nam.

   USKO: - Äskettäinhän sinä väitit, että Pirkko on tylsä ja kyllästyttävä. Mitä sinä oikein meinaat puheillasi?

   REISKA: - Niinhän hän onkin, mutta jos nykäisee oikeasta narusta, saa ainakin samat vanhat temput toimimaan. Parempi sekin kuin olla ihan tyhjän päällä. Soitin vaimolle äsken, ja sillä on ihan ikävä. Olen kuulemma varsin hauska mies.

   Hiihtolomalaiset tilaavat ja syövät. Ulla ja Usko vilkuilevat toisiaan niin tiiviisti, että ilmaan muodostuu pitkä putki, jota myöten kaipaavat katseet sinkoilevat puolin ja toisin. Reiska seuraa vaivihkaa tilannetta, mutta on päättänyt olla puuttumatta asiaan. On Uskon jo tuohon ikään tultuaan osattava itsekin hoitaa sydämen asiansa.

   USKO: - Taidan sittenkin hakea Ullaa. Noin niin kuin jäähyväisiksi.

   REISKA: (pyyhkien rasvaa tuuheista viiksistään) - Sen kun haet. Lykkyä tykö.

   USKO: (ujona naisten pöydän vieressä) - Hei, kaikki. Hei, Ulla. Saanko luvan?

   He menevät tanssilattialle. Laahustavat jotakin hidasta ja yrittävät pitää jonkinlaista keskustelua yllä. Katselevat salaa toisiaan. Ja kumpikin tuntee rinnassaan kummaa leiskuntaa, aivan kuin Päivänsäde ja Menninkäinenkin aikoinaan.

                                             - - -    

   REISKA: - Hoh hoh. Oli se vaan taas ilta. Tämä maja alkaa jo tuntua melkein kuin kodilta. Sääli, että huomenna joudumme lähtemään. Ihan ikävä tulee.

   USKO: - Samat sanat. Ikävä tulee.

   REISKA: (mittaillen kaveriaan katseillaan) - Te seurustelitte koko illan Ullan kanssa. Tuleeko siitä tolkkua?

   USKO: (hiukan hämmentyneenä) - En minä vaan tiedä ja pitäisikö sitten tulla? Minähän en ole vapaa.

   REISKA: - Jaa jaa. sehän aihe on loppuun kaluttu. Ennen kuin kerrot sen tarinan appiukostasi, kysyisin yhtä intiimiä asiaa.

   USKO: (nyökäten myöntävästi) – No joo.        

   REISKA: - Oletko kertaakaan ollut uskoton avioliittosi aikana? Onko sinulla ollut ketään läheisempää ystävää?

   USKO: (punastuen) - Itse asiassa ei. Olen kyllä katsellut joitakin oikein tositarkoituksella, koska olen niin tympääntynyt avioliittooni, mutta jotenkin ei vain ole tärpännyt eikä sytyttänyt. Tai se ei ole ollut molemminpuolista. Lisäksi anoppi ja vaimo ovat vahtineet minua siksi tarkoin, etten ole halunnut riskeerata mitään. Kaikki tuntevat toisensa niin pienessä kaupungissa. Me olemme siellä aika näkyvällä paikalla. En millään usko, että syrjähypyt pysyisivät salassa.

   REISKA: - Suomi on suuri ja sinä käyt liikematkoilla. Entä silloin?

   USKO: - Olen kai liian saamaton ja tarmoton. Lisäksi se yskäkin estää kovin kiihkeät etenemiset. Olen ruvennut ihan pelkäämään niitä kohtauksia. Se on aivan kamalaa. Luulen todella kuolevani. Parasta on vain viettää rauhallista ikämiehen elämää.

   REISKA: - Höpsistä sinun kanssasi. Petät itseäsi, kun et edes yritä.

   USKO: - Älä nyt taas aloita sitä saarnaasi. Minäpä kerron sinulle apestani Härkösestä.

   REISKA: - Hienoa. Vihdoin ja viimein. Olen jo luullut, että piilottelet jotakin synkkää murhatarinaa sisuksissasi.

   USKO: (vähän pelästyneenä) - Et saa puhua sellaisia. Vahinko se oli. Hirveä tapaturma. Olimme tasan viisi vuotta sitten apen kanssa heidän mökillään pilkillä. Silläkin matkalla hän irvaili minulle nahjusmaisuudestani miehenä. Sanoi myyvänsä koko puljun ja muuttavansa vaimonsa kanssa Teneriffalle. Lopultakin hänellä olisi aikaa syventyä avioliittonsa vaalimiseen rakkaan vaimonsa kanssa. Heillä kun meni niin hyvin ja oli aina mennyt. Uskoin sen kyllä. He olivat todella kiintyneitä toisiinsa.

   REISKA: - Appesi taisi olla tosissaan sen firman myymisessä.

   USKO: - Niinhän se oli, ja siksi minua todella pelotti. Mistä minä lähes viisikymppinen mies olisin enää uutta työpaikkaa saanut? Pari vuotta opiskelua teologisessa ja sekin heikun keikun. Tosin työkokemusta, mutta olin silti aika tavalla huolissani ja toivoton. Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että myös Leila ja anoppi vastustivat myyntiä. Sikäli olivat minun puolellani.

   REISKA: - Olisit siis kokonaan jäänyt vaimosi armeliaisuuden varaan?

   USKO: - Lähes täydellisesti. Meillä oli avioehto ja hän omisti oikeastaan kaiken. Minulla oli anopin lahjoittama auto ja moottorivene ja vaatteita. Olin tottunut melko ylelliseen elämään. Jos Leila heivaisi minut ulos koko avioliitosta, olisin todella helisemässä.

   REISKA: - Mitä mökillä tapahtui?

   USKO: (vetäen henkeään ja keräten voimiaan) - Jäät olivat jo aika heikkoja, mutta apen piti päästä kauas rannasta pilkkimään. Nökötti jakkaralla reiän vieressä, nyki ja kiroilikin välillä. Mitään ei tullut. Minulla oli toinen reikä lähempänä rantaa. Aivan hirvitti se tumma ja notkuva jää. Hulluko se oli, kun ei pysynyt rannemmalla.

   REISKA: - Niin, kerro vaan. Tämähän käy jännittäväksi.

   USKO: - Kauheaksi se käy. Minua paleli välillä. Pelkään aika tavalla vilustumista, kuten olet huomannut. Menin mökkiin hakemaan kuumaa juotavaa termospulloon. Kun hetken kuluttua tulin ulos, kuulin jotakin ääntä ja vilkaisin jäälle. En ollut uskoa silmiäni. Jakkara oli kadonnut, reikä oli muuttunut avannoksi ja appiukko oli rähmällään jään reunalla. Huusi vietävästi.

   REISKA: - Vaikea tilanne, jos on aivan valmistautumaton pelastustoimiin. Oliko sinulla edes köyttä?

   USKO: - Ei tietenkään. Laiturin vieressä oli vene kumossa ja sen viereen oli unohtunut airopari. Sieppasin toisen käteeni ja aloin juosta pitkin laituria. Se on melko pitkä, koska ranta on hyvin matalaa. Ennen kuin pääsin laiturin päässä oleville portaille, aloin yskiä. Kippurassa ja epätoivoisesti. Lääkkeet olivat laukussa mökissä. En millään olisi ehtinyt hakea niitä. Liukas laituri ja liukas airo könttäisissä käsissäni.

   REISKA: - Johan nyt.

   USKO: - Se airon pentele luiskahti hyppysistäni ja putosi jäälle ja liukui laiturin alle. Jää oli kuin luistinrataa, sillä vinkeä tuuli oli aurannut sen tosi tehokkaasti. Yskin ja yskin. Samalla katsoin avannolle. Ukko oli vaipunut veteen leukaansa myöten. Paksut kintaat tarpoivat vielä harvakseen jään reunalla ja lipsuivat ja luistivat koko ajan. Eihän meillä ollut edes jäänaskaleitakaan.

   REISKA: - Sellaiset toki kuuluvat jo alkeellisimpiinkin varusteisiin jäällä liikkuville.

   USKO: - Alkeellista kaikki olikin. Pääsin viimein jäälle ja koukin airoa laiturin alta. Sain sen käsiini ja yskin. Sitten lähdin juoksemaan avannolle. Jää ritisi ja heilahteli. Menin makuulle ja lähestyin avantoa airo sojossa. Olin kuin hylkeenpyytäjä. Hylje-raukka oli vain oman vaimoni isä. Hän näytti kovin kangistuneelta. Vaikka aurinko paistoi, viima oli jäätävä. Karvalakki oli vinossa ja läpät heiluivat poskilla kuin jäniskoiran korvat. Silmienkin puolesta hän muistutti tuota ihmisen uskollista ystävää. Suuret ja kosteat ja ruskeat. Kauhusta melkein mustat.

   REISKA: - Pääsit siis melko lähelle häntä.

   USKO: - Traagisen lähelle. Uskoin myöhemmin, että olisin ehtinyt ajoissa, jos en olisi jäänyt yskimään ja sen takia pudottanut airoa käsistäni. Se vei varmaan liian paljon aikaa. Lisäksi olin niin hengästynyt ja uuvahtanut, että tuskin olisin jaksanut kiskoa rotevaa paksuissa kamppeissa olevaa miestä jäälle.

   REISKA: - Olisit saattanut itsekin hukkua.

   USKO: - Se oli ihan vähällä. Huusin hänelle, että hän yrittäisi kestää. Koetin huutaa apua, jos rannalla olisi sattunut olemaan ihmisiä. Ääneni oli heikko ja käheä. Silti naapurin miehet olivat kuulleet sen ja kiirehtivät paikalle.

   REISKA: - Mutta taisivat tulla liian myöhään?

   USKO: - Niin tosiaankin. Minunkin altani alkoi jää jo vajota. Anopin lahjoittama haalari oli kauhean liukas. Olin kuin rasvapala öljyisellä / liukkaalla   ???    paistinpannulla. Yritin varpaillani pidellä kiinni jäästä. Mitä se auttoi paksujen talvikenkien läpi? Yskin ja tyrkytin airoa hänelle. Sitten nostin katseeni ja ukko oli kadonnut. Ei edes vesikuplaa pinnalla.

   REISKA: - Kauhea kokemus. Pelastuit sentään itse?

   USKO: - Oli sekin tipalla. Olin jo liukumassa alamäkeä avantoon, kun naapurit tulivat ryömien ja saivat otteen nilkoistani. Minut vedettiin kantavalle jäälle, ja miehet yrittivät parhaansa saadakseen appeni pois vedestä. Toinen sitoi köyden vyötäisilleen ja sukelsi monta kertaa paikalla, mutta Härköstä ei näkynyt missään. Saattaa sitä järvessäkin olla virtaavia kohtia.

   REISKA: - Koska hänet löydettiin?

   USKO: - Jo sentään viikon päästä. Sammakkomiehet kutsuttiin heti paikalle. Minä olin aivan horkassa sekä fyysisesti että henkisesti. Minut vietiin sairaalaan, jossa olin koko viikon keuhkokuumeessa. Minun keuhkoillani. Olin välillä jo tehollakin. Sentään selvisin. Se oli niin kamalaa, etten tahdo sitä edes muistella.    

   Usko alkaa yskiä.

   REISKA: - Miten vaimosi ja anoppisi suhtautuivat Härkösen kuolemaan?

   USKO: - Leila syytti ihan suoraan, että olin tahallani hidastellut pelastustoimenpiteissä ja aiheuttanut hänen isänsä kuoleman.

   REISKA: - Entä anoppisi?

   USKO: - Hän sen sijaan osoittautui ymmärtäväiseksi. Kielsi tytärtään vihjaisemastakaan siihen suuntaan ja huokaili vain alistuneesti, ettei se enää jälkipuheista parane. Hän väitti myös uskovansa, että olin yrittänyt parhaani. Silti minua kalvaa kamala syyllisyys, jota Leila vielä hiilihangolla salakavalasti kohentelee sopivissa tilaisuuksissa.

   REISKA: - Täytyy sanoa, että harva mies se on äveriään appensa upottanut ja vielä ilman seuraamuksia. Minä en...

   USKO: (muka suutahtaen) - Tahallasiko minua kiusaat, ryökäle?

   REISKA: - Se on vain sellainen hevoskuuri, joka joskus on pakallaan, kun joku juuttuu vatvomaan samaa asiaa iät kaiket.

   USKO: - Ei tässä vielä kaikki. Pelkästä onnettomuudesta ihminen kai pääsee yli aikanaan. Jos vaikka olisi vahingossa peruuttanut autonsa jonkun perheenjäsenen päälle.

   REISKA: - Esimerkiksi anoppinsa.

   USKO: - Joko taas sitä irvailua? Mutta vakavasti puhuen minä olen nämä pitkät vuodet miettinyt, teinkö sittenkään kaikkeani pelastaakseni häntä.

   REISKA: - Totta hitossa, mikäli tunnen luonnettasi. Olet niin tunnollinen ja muita huomioon ottava, että sellaista saa hakea. Ethän kalareissuillammekaan suostu tappamaan kaloja, vaan panet minut kalauttamaan ne hengiltä.

   USKO: - Sittenkin. Mutta ota huomioon, että liikettä ei myyty, ja minusta tuli johtaja. Elämä alkoi kukoistaa ainakin työn kohdalla. Jopa laajensimme liiketoimintaamme. Anoppi alkoi taas työskennellä kaupassamme, mutta hän on nykyään varsin hienotunteinen ja kyselee aina kaikkea minulta. Meillä sujuu yhteistyö moitteettomasti. Varallisuus on vain entisestäänkin kasvanut.

   REISKA: - Työskenteleekö vaimosikin teidän kanssanne?

   USKO: - Ei onneksi. En kestäisi sitä nalkuttajaa kaiken päivää. Jos kaupungilla vain luulenkin nähneeni hänestä vilauksen, alan oitis  aivastella. On ihanaa, että edes töissä voi hengittää vapaasti. Leilalla on ne juoruyhdistyksensä.

   REISKA: - Vielä siihen, että teitkö parhaasi siellä jäällä. Mieti ihan rehellisesti, mitä tunsit sisimmässäsi. Kyllä niitä murhanhimoisia ajatuksia pujahtelee kaikkien mielessä. Ei vain saa antaa lintujen tehdä pesäänsä pään päälle, kuten Luther hienosti sanoi.

   USKO: - Onpas sinusta tullut harras luterilainen. En ole tiennytkään. Niin, mutta ne ajatuksethan minua kalvavatkin. Kun pysähdyin laiturille ensimmäisen kerran yskimään, muistan ajatelleeni, että jollen ehdi ajoissa, liikkeen myymisasiakin on sitten järjestyksessä.

   REISKA: - Entä sitten? Silti juoksit henkesi edestä avannolle.

   USKO: - Kun olin ensin toheloinut airon kanssa ja ikuisuuden tonkinut sitä laiturin alta. Entä olisiko minun pitänyt liukua hänen perässään avantoon ja yrittää pidellä hänestä kiinni, kunnes naapurit tulivat apuun?

   REISKA: - Jos ja jos. Entä ja entä. Mistä sen tietää, olisitko sellaisessa henkihieveritilassasi siihen pystynytkään. Siihen painavan vanhan miehen pinnalla pitämiseen? Olisitte hukkuneet molemmat. Ehkä sinulla siellä taivaassa olisi ollut parempi omatunto. Vai olisitko sielläkin pohdiskellut, tuliko siinä sittenkin tehtyä itsari, kun olit muutenkin niin onneton? Silloin siellä kyllä harkitaan sinun siirtämistäsi sinne lämpimämpään paikkaan. Tai tietysti yrittäisit taas selvitä pälkähästä teeskennellyillä yskänkohtauksillasi. Huijaisit Pyhää Pietariakin. Häh häh.

   Usko miettii kauan.

   USKO: - Sinusta olisi pitänyt tulla pappi tai ainakin psykiatri.

   REISKA: (nauraen römeästi) - Ei ainakaan pappia. Sittenhän nämä ihanat tunturireissutkin vesittyisivät pelkäksi virrenveisuuksi papinemäntäni kanssa. Kauhistaa koko ajatus.. Kun heitä olisi edes kokonainen liuta. Ehkä ilmoittaudunkin islaminuskoisten pappisseminaariin, heh heh.

   USKO: - Ehkä olen kärsinyt tästäkin asiasta jo tarpeeksi. Ei se siitä enää miksikään muutu. Se kai on tarkoituskin, että joutuu tutkistelemaan itseään ja miettimään motiiveitaan. Ja ehkä karttamaan samoja virheitä tulevaisuudessa.

   REISKA: - Siinäpä se. Mietipä sitä vähän muultakin kantilta.

   USKO: (kiireesti) - Mitä tarkoitat?

   REISKA: (tahallaan vitkastellen) - Noo, laalalaa. Enpäs sanokaan.

10. Jääkimpale

   Seuraavana aamuna miehet sittenkin söivät aamiaisensa hotellissa. Usko tarjosi. Tavarat olivat jo suurin piirtein pakattuina. Ravintolasali oli melko tyhjillään. Usein hotelliaamiaisella leijuvat vielä edellisen yön muistot. Musa soi yhä vaimeana sielun korvissa. Ihmisäänet pörisevät ja hohottavat iloisina, ja lattialla vilahtelee hiljalleen haihtuvien haamujen karkelointi.

   REISKA: (alakuloisena) - Se on sitten taas loppu tältä kerralta. Onpahan edes muistot tallella. Minulla ainakin oli mukavaa. Tein niin monta valloitusta, että voisin julkaista pienoispuhelinluettelon pelkistä naisista.

   USKO: (kiusoitellen) - Pelkästäänkö naisista?

   REISKA: - Joo, vaikka olen minä tätä toistakin sukupuolta kokeillut. Ei vaan hetkauttanut.

   USKO: - Tänään taitavat useimmat ryhmät vaihtua? Ullakin sanoi lähtevänsä mahdollisimman aikaisin. Tai ne kaikki kolme. Ovat sen Sirkan autolla. Kauhea matka ajaa Helsinkiin samana päivänä. Vaikka onhan meilläkin melkein yhtä pitkä matka, vaikkakin lännen suuntaan.

   REISKA: - Jos poikettaisiin yöksi sinne anoppisi sukulaisiin?

   USKO: - Puhu mitä puhut. Ajetaan kuitenkin vuorotellen. (ilostuen) Hei, nyt se Ulla tuli. Eivät ne ole vielä lähteneetkään.

   REISKA: (vilkutellen naisille) - Tulkaa tänne meidän pöytään, te tunturien kaunottaret. Täällä on tilaa. Saammepa ihailla sulojanne vielä hetken aikaa, ennen kuin tiemme eroavat.

   Naiset tulevat pöytään. Muut ovat iloisia ja kehuvat tätä matkaansa, paitsi Usko ja Ulla, jotka taas salaa silmäilevät toisiansa. Yrittävät hymyillä, mutta se muuttuu pienen lapsen pettyneeksi mutruiluksi. Aivan kuin haikea itku olisi juuri tulollaan.

   USKO: (äkkiä) - Voi, anteeksi. minun on käytävä hoitamassa vielä yksi asia mökillä. Työasioita.

   REISKA: - Soita täältä. Onhan sinulla kännykkä.

   USKO:  - En voi, kun numero on laukussani. Tulen heti takaisin. Älkää vain lähtekö, ennen kuin palaan.

   Usko katsoi melkein käskevästi Ullaa ja lähti puolijuoksua ravintolasta. Harmitti, että hänen täytyi menettää ne viimeisetkin kalliit minuutit ihanan Ullansa. Pyh, Ullan, seurassa. Vastoin tapojaan Usko oikaisi jäistä ja kuhmuraista hankea pitkin hotellin nurkalta. Edessä seisoi suuri pahvikyltti, jossa luki: VAROKAA KATOLTA TIPUVAA LUNTA.

   Ehkä tuo oikeinkirjoitusvirhe esti pikkutarkkaa toimitusjohtajaa noteeraamasta varoitusta. Kyllähän hänen aivonsa kiivaasti työskentelivät, mutta vain yhden ainoan aiheen parissa: Ulla, Ulla ja ULLA!

   Hän alkoi yskiä, pysähtyi kumaraan ja kakisteli taas henkensä hädässä. Kaiveli lääkkeitä taskustaan ja samalla kuuli kauhean rojahtavan äänen. Hänellä oli suu auki hapen saannin vuoksi ja myös silkasta hämmästyksestä. Hän tunsi jotakin kovaa ja kylmää kielensä päällä ja tajusi samalla hetkellä, että kuusikerroksisen hotellin katolta oli hänen varpaittensa eteen mäjähtänyt suuri jääkimpale. Todella suuri. Se oli osittain pirstoutunut, ja pari jäähilettä oli syöksähtänyt sisälle hänen avonaiseen suuhunsa.

   Usko koetteli kielellään hampaitaan. Mitään vauriota ei ollut tapahtunut. Eikä muuallakaan. Sinkoilevat sirut olivat osuneet paksuihin hiihtokenkiin ja housunlahkeisiin.

   Hän seisoi yhä puoleksi kumarassa ja tuijotti kauhistuneena jääkimpaletta edessään. Reiska oli huomannut tapauksen ikkunasta ja riensi paikalle. Naiset ja jotkut tarjoilijat seurasivat häntä.

   ULLA: (pelästyneenä) - Miten sinulle kävi? Loukkasitko itsesi?

   REISKA: - Olipa täpärä pelastuminen. Jos olisit ollut puoli metriäkään lähempänä rakennuksen nurkkaa, tuo lasti olisi mätkähtänyt suoraan niskasi päälle. Niskat poikki ja nirri pois. Etkö varmasti loukkaantunut?

   USKO: (syljeskelee jäähileitä suustaan) - Ei tässä mitenkään. Pysähdyin yskimään ja silloin se rojahti. Jäätä lensi suuhuni, mutta ei osunut onneksi hampaisiin.

   REISKA: - Vai taas yskimään? Alan tulla jo taikauskoiseksi.

   ULLA: (hiljaa ja onnellisena) - Vai olisiko sinulla suojelusenkeli?

   USKO: (muistellen avantoa) - Tiedä häntä. On se joskus vahinkoakin aiheuttanut. Se yskiminen.

   Muutkin hälisivät ympärillä. Henkilökunta oli huolissaan, mutta Usko vakuutti olevansa kunnossa. Reiska menosi kiukuissaan hänelle.

   REISKA: - Etkö sinä tollo osaa lukea? Siinähän on elefantin korkuinen varoituskilpi.

   USKO: (hämillään ja avuttomana) - Minulla oli niin kiire. Mutta meinasikin tulla kiire kuolemalle. Mitä minä nyt teen?

   REISKA: - Mieti totisesti itse, mitä uudella elämälläsi teet. Heitätkö sen taas hukkaan saivarteluillasi?

   Toiset eivät ymmärtäneet tuosta keskustelusta paljonkaan. Ulla ehkä arvasi. Usko ryhdistäytyi.

   USKO: - Missä täällä on sellainen puhelin, jossa on kaiutin? Nyt hoidetaan eräs homma selväksi.

   Kaikki siirtyivät sisälle ja Usko ohjattiin erääseen toimistohuoneeseen.

   USKO: - Kiitoksia paljon. Tulkaa mukaan, Reiska ja Ulla. Tämä koskee teitäkin. Haluan, että kuulette uuden elämäni ensimmäisen puhelinkeskustelun.

   REISKA: - Mitä sinä nyt? Tulemmehan me.

   Usko näppäili tarmokkaasti erään numeron.

   LEILA: - 234516, Leila puhelimessa.

   USKO: - Minä täällä. Olemme juuri lähdössä.

   LEILA: (nyrpeästi) – No jo on aikain. Eikö teidän pitänyt tulla jo eilen?

   USKO: - Ei tietenkään. Tämähän on viikon matka.

   LEILA: - Sinähän sanoit, että perjantaina.

   USKO: - Enpäs sanonut, kun lauantaina. Älä nyt tätä jahkaa.

   LEILA: - Itsehän tässä jahkaat, kuten aina. Kaikki sinun seurassasi kyllästyvät.

   USKO: - Hyvä on, hyvä on. Jos olet kyllästynyt, siitä vaan.

   LEILA: - Töitä on ruuhkassa. Äiti on aivan loppu. Minunkin on täytynyt raataa itseni näännyksiin liikkeessä. Asiakkaita juoksee siellä koko ajan.

   USKO: - Hyvä kun juoksee. Sitähän se liiketoiminta on.

   LEILA: - Niin olisi, jos vaan johtaja suvaitsisi tulla paikalle. Mitä sinä siellä oikein kuhnustelet?

   USKO: - Olen hiihtämässä ja rentoutumassa, kyllä sinä sen tiedät.

   LEILA: (ivallisesti) - Vai hiihtämässä. Hengenahdistusta poteva vanha ukonkääppänä. Älä vain tukehdu ladulle. Vinkuporsas.

   USKO: - Olen hiihtänyt lyhyempiä matkoja. Aika hyvin olen selvinnyt, kun on ne lääkkeet.

   LEILA: - Äiti on niin kuitti, että tulee mieleen, haluatko aiheuttaa hänenkin kuolemansa kuten isä-raukkani.

   USKO: (vetäen henkeään ja punoittaen kuin kalkkuna) - Se oli surullinen tapaturma. Tein kaikkeni. Tiedäthän, että...

   LEILA: - Sinä et edes osaa tehdä kaikkeasi. Nyhjötät vain omissa ympyröissäsi. Ja yskit, nynny. Ei sinusta ole miestä muuhunkaan. Käsitätkö vihjaukseni?...Joko sinä taas köhit?

   Usko oli alkanut yskiä. Hän katsoi avuttomana ja vihaisena ympärilleen. Haki katseellaan nappulaa, josta voisi sulkea kaiuttimen. Ei löytänyt, kun silmälasit olivat povitaskussa. Haparoi niitä toisella kädellään.

   LEILA: (käreästi) - Oletko vielä siellä vai pyörryitkö?

   REISKA: (kuiskaten) - Sano jo asiasi.

   LEILA: - Onko siellä muitakin? Kuka se...?

   USKO: - Reiska vain. Ollaan juuri lähdössä. Soitan vielä sen puhelun sille Kaikkoselle Heinolaan. Piti soittaa jo eilen, mutta jotenkin unehtui.

   LEILA: - Älä vain itse unehdu sinne tunturiin, homelo. Minun täytyy nyt mennä. Pakko seistä kaupassa, vaikka läkähtyisi, kun ukko vain hurvittelee. Oletko edes pysynyt uskollisena?

   USKO: (yskien kiivaasti) - Olenhan minä. Mutta minulla olisi asiaa. Kuule, Leila, minä olen ajatellut...

   LEILA: - Ai sitä päävaraston hyllyjen uusimista? Äiti mainitsi asiasta. Puhutaan siitä sitten kun tulet kotiin. Lähde heti paikalla matkaan. Hei.

   USKO: (hätääntyneenä) - Älä hitossa sulje puhelinta.

   LEILA: - Kiroiletko sinä minulle? Isä ei koskaan kiroillut.

   USKO: - Ei HITTO ole mikään kirosana. Haluaisin käyttää paljon kovempaa arsenaalia. Minä...

   LEILA: - Ai kovempaa. Minulle, omalle vaimollesi. Kerronpa äidille, millaisen sottasuun kanssa minun on pakko olla naimisissa.

   USKO: - Ei mikään pakko. Ei pakko. Ei sentään pakko. Ei...(yskimistä).

   REISKA: - Eihän tästä mitään tule.. Etkö totisesti osaa esittää asiaasi? Aikuinen mies!

   Usko yskii onnettomana. Leila on sulkenut puhelimen, ja aviomieskin asettaa kuulokkeen paikalleen. Vapisevin käsin tuijottaen pöytää. Hän ei uskalla katsoa Ullaa silmiin.

   ULLA: - Antaa olla. Meidän täytyy jo lähteä. Sirkka ei uskalla ajaa tuhatta ja sataa. Kiitokset vain seurasta, Reiska. Oli hauska tutustua sinuun. Pistäydypä, kun käyt pääkaupungin suunnalla.

   Ulla katsoo hetken murheellisena Uskoa ja ojentaa tälle kätensä.

   ULLA: - Hyvästi sitten, Usko, ja kiitoksia seurasta. Oli oikein mukavaa jutella. Hyvää kotimatkaa. Sinne rakkaan vaimosi luo.

   USKO: (ojentaen myös kätensä) - Kiitos, Ulla, ja anteeksi. Kaikki töppäykseni. Minä en voi. Minä en vain voi. (alkaa hurjasti yskiä ja ottaa suihkeen astmapumpusta).

   ULLA: (surullisena) - Ethän sinä yleensä minun seurassani yski. Miksi nyt?

   Usko tuijottaa Ullaa. Sitten Reiskaa, jolla on niin syvät ja halveksivat juonteet nenänpielessä, että niihin olisi myyräkin uponnut. Sitten hän näppäilee uudestaan kotinsa puhelinnumeron.          

   LEILA: (kiireisenä) - Haloo, 234516, Leila puhel...

   USKO: - Minä täällä taas. Minä...

   LEILA: (vihaisena) - Enkö sanonut sinulle, kääkkänä, että minulla on kiire?

   USKO: - Suu kiinni, Leila. Nyt puhun minä. Muutan erilleen huomenna. Keskustellaan siitä illalla.

   LEILA: (kirkuen) - Kuinka uskallat puhua minulle tuohon sävyyn? Onko sinulla uusi? Onko sinulla joku lunttu siellä?

   USKO: - On minulla nainen, mutta ei uusi, vaan nuoruuden rakastettuni. Ainoa rakastettuni. En haluaisi loukata sinua, mutta en kestä enää. Puhutaan illalla enemmän. Mieltäni en muuta. Hei.