PAHAN AKSELI

Scifi-romaani – faktaa ja fiktiota

Ritva-Liisa Harjumaa

Pienkustantaja: Revontulet  

Rovaniemi 2003    

Painettu kuvausvalmiista materiaalista:  

Gummerus Kirjapaino Oy    

Saarijärvi 2003                          

ISBN 951-98988-4-0              

Takakansi:      

   Teos sisältää kolme osaa, joissa esiintyy samoja henkilöitä.

   I ”Löytöluita” kertoo luututkija Tessa Luupäästä, joka Akseli Pahapuron avustamana ryhtyy luomaan ihmisiä ja outoja olentoja tietokoneen avulla. Tutkimuksen tarkoitus on aluksi hämärän peitossa, ja kun se viimein selviää, Tessa-parka on hätää kärsimässä.

   II ”Outoa odotusta” käsittelee kahden nuoren odottavan äidin kidnappausta, jonka tausta ja syy ovat sangen mystiset. Tapahtumapaikkana on Bryssel, jossa Tessa ja toisen kaapatun pikkuveli Niklas yrittävät selvittää tätä omituista rikosta.

   III ”Pommi-isku Takanurkkalassa” kertoo innokasta ja tiedonhaluisesta lehtimiehestä Tero Hopusta, joka näyttää saaneen vihiä suuren luokan rikollisista ja likaisista kaupoista. Hän jopa rohkenee tutkia erään tunnetun poliitikon murhaa. Totuuden etsijällä ja puhujalla ei ole helppoa. Teron jouduttua pommi-iskun uhriksi avovaimo ja tämän touhukkaat ystävättäret jatkavat tutkimuksia.  

   Kirja on satiirinen huumorin sävyttämä tieteisromaani, mutta siinä on myös myötätuntoista suhtautumista erehtyväisen ihmisen kömmähdyksiin. Se sisältää sekä faktaa että fiktiota. Romaani kuvaa sekä arkisia että maailmanpolitiikan tapahtumia. Kaikesta raadollisuudesta ja väkivallasta huolimatta ihmiskunnalla on ehkä sittenkin vielä toivoa siitä, että rauha ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen lopulta voittavat.

ISBN 951-98988-4-0

Kannen suunnittelu: Ritva-Liisa Harjumaa

PAHAN AKSELI

SISÄLLYS:

I  LÖYTÖLUITA  

 1.  Löytöpalkkio luista - 2.  Oudoksuttava osoite - 3.  Salaisia sopimuksia - 4.  Ensimmäinen löydös - 5.  Lupailevia luita - 6.  Turhauttava tavoite - 7.  Pakasteita - 8.  Luusoppaa - 9.  Aineisto monipuolistuu - 10. Harhaa ja petosta -      

11. Hammaskiillettä horisontin takaa - 12. Arvoluulahjoja -      

13. Hitlerin kaksoisolento - 14. Luonteitten vertailua -      

15. Rotat mielenosoitusmarssilla - 16. Imurointi takkuilee -      

17. Kauppaneuvos karkuteillä - 18. Lempiväistenkujalla -      

19. Rakas Synnöve - 20. Tiedoston rakastavaiset - 21. Veri- eli luuveljet - 22. Sekasikiö - 23. Ennaltaehkäisyä - 24. Mustia ruusuja ja suuri shekki      

II  OUTOA DOTUSTA    

 1. Tuudittajaa torjumassa - 2. Pimeitä ja kolkkoja kauppoja - 3.  Ongelmaomaisia - 4.  Kummia kirjeitä - 5.  Lähes iloisia uutisia - 6.  Tosi tärkeä numero - 7.  Avaraan maailmaan - 8.  Pienenpieni erehdys - 9.  Kohtalokkaat jäätelötötteröt - 10. Epätoivoista etsimistä ja kadottamista - 11. Vankina - 12. Niklas kekseliäänä - 13. Pikkuäiti - 14. Houkutuslintu - 15. Viihtyisiä koti-iltoja - 16. Kaapparia kuulustellaan - 17. Pelottava tulevaisuus - 18. Tohtorisetä - 19. Toinenkin kaappari kiikarissa - 20. Pakoon on päästävä - 21. Mielitietyn kuva - 22. Pelikorttipostia ja outo rääkäisy - 23. Toivon välähdys - 24. Pettymystä ja rohkeita suunnitelmia - 25. Pakoyritys - 26. Viiksiniekat isät - 27. Etsintäyrityksiä - 28. Toivotonta odotusta - 29. Millainen onkaan tulevaisuus?      

III  POMMI-ISKU TAKANURKKALASSA  

 1. Tylsä aamu          

 2. Ikävä välikohtaus kadulla    

 3. Jotakin romahti    

 4. Onko enää mitään jäljellä?    

 5. Tylsiä päiviä kaamoksessa        

 6. Toivo sarastaa    

 7. Tero Hoppu: ”Älkää peljätkö”    

 8. Pitkiä odotuksen iltoja    

 9. Lehtiartikkeleita    

10. Pommi-isku syrjäisessä Takanurkkalassa    

11. Kukkakimppukostaja    

12. Silmä silmästä ja hammas hampaasta    

13. Jutteluhoitoa    

14. Vihan kylvöä    

15. Moraalikysymyksiä      

16. Tosiasioita ja mielikuvitusta    

17. Etiketti otsaan    

18. Murtovarkaita ja sukkahousuja    

19. Pölyä ja pohdintoja    

20. Sinnittelevä salasana      

21. Valaliittolaiset    

22. Ihmettä kerrakseen    

23. Jatkosuunnitelmia      

24. Taasko hankaluuksia?    

25. Salainen piilopaikka      

26. Kehen voi enää luottaa?    

27. Pakomatkalla    

28. Kuka heitä oikein jahtaa?    

29.. Henkivartijat    

30. Kauhunhetkiä junassa    

31. Kuurupiiloa levykkeen kanssa    

32. Mikä tässä takkuaa?    

33. Akseli Pahapuro tunnustaa    

34. Onko uniin uskomista?      

35. Ei voi olla totta    

36. Kohtalon iskuja      

37. Unissasaarnaaja    

38. Alakulon hetkiä      

39. Tero Hoppu: ”Ennen minä uskoin, mitä minä toi-  

       voin”    

I  LÖYTÖLUITA

1. Löytöpalkkio luista          

   ”Jäljitetään merkittäviä luita. Asiasta kiinnost. ottakaa yst. yht. numeroon 060-223344. Koht. palkkiokin mahd.”  

 - Äiskä, tässä on jotakin sinulle. Kuulitko? Kato nyt tätä ilmoitusta.

 - Älä taas häiritse minua...Jaa, mitä se on?

   Tessa Luupää oli koko sydämestään syventynyt tutkimaan edessään olevaa materiaalia. Hänellä oli menossa jatkuva kamppailu niin tärkeästä omantunnon kysymyksestä kuin että kummalle enemmän aikaa ja energiaa: työlle vai pojalle.

 - Näitähän sä juuri tutkit. Luita. Kaikensorttisia. Mitäs sanot?

   Tessa kumartui lukemaan ilmoitusta. Järjetöntä.

 - Mitä tämä nyt voisi tarkoittaa? Ihan älytöntä.

 - Kysy niin sittenhän tiedät, usutti Jirka.

 - En minä kaiken maailman hulluille mene soittelemaan. On tässä kestämistä näissä omissakin...

   Tessa vaikeni äkisti. Ei kukaan ollut toki hullu hänen perheessään, mutta kieltämättä aika omituinen. Erikoinen. Persoonallinen. Nopeat refleksit. Originelli. Ainutlaatuinen. Jotenkin poikkeava. Vaihtelunhaluinen. Luova. Oikeastaan lahjakas.

   Näillä sanoilla Tessa-äiti oli monet kerrat uskollisesti puolustellut poikaansa ja selitellyt tämän käytöstä ja joskus niin omalaatuisia kotkotuksia.

    - Sukurasitusta, huokaisi Tessa. - Kun vain pääsisin selville syistä. Miksi? Miksi juuri minulle?

 - Häh? Mitä sä taas höpiset?

   Yhdessä äiti ja poika tutkailivat lehti-ilmoitusta, arvailivat ja päivittelivät.

 - Mistä sitä tietää, vaikka se tyyppi olisi myöskin luitten tutkija. Soita sille.

 - Taikka hän kerää luita koiratarhaansa. Ja minä kun en omista suurella vaivalla hankituista luistani luovu.

   Hyvin varovaisena ja epäluuloisena rouva Luupää näppäili annetun numeron. Ei vastausta. Ihanaa. Jo kolmannen pirinän jälkeen hän kiireesti katkaisi puhelun.

 - Olisit antanut soida. Kuka nyt noin lyhyeen hälytykseen ehtii vastata?

   Perhe eli Tessa ja Jirka olivat jo päättämässä ilta-ateriaansa ja kinastelivat juuri tiskausvuoroista, kun puhelin soi. Sumuisen salaperäisesti.

 - Kuin toisesta maailmasta, poika huomautti, sillä hän oli uskomattoman herkkä kaikelle mystiselle. Siinäkin raasuparka poikkesi normaaleista, kunnon ihmisistä.

   Miellyttävä, matala miesääni tiedusteli tutkija Luupäätä, joka helpottuneena myönsi olevansa asianomainen. Tavallinen työpuhelu tietenkin.

 - Soitan sen ilmoituksen johdosta. Kännykässäni näkyy teidän numeronne.

 - Miten tiedätte nimeni? ihmetteli Tessa.

 - Otin siitä oitis selvää, koska en näin arkaluontoisessa asiassa halua riskeerata mitään. Teillä on hyvä maine tutkijana ja työskentelette vakituisesti yliopistolla.

 - Miten sen nyt ottaa, mutisi Tessa alakuloisena, koska viime aikoina hän oli yhä karvaammin saanut kokea, miten nuoret kyynärpäähäiskät porhalsivat kovaäänisesti hänen ohitseen ja nappasivat mieluisia ja antoisia tehtäviä ja virkoja suoraan nenän edestä.

 - Anteeksi, etten vielä ole esittäytynyt, olen Akseli Pahapuro. Olen lääketieteen opiskelija ja erityisesti perehtynyt geenitutkimuksiin.

 - Ai, sepä mielenkiintoista. Missä yliopistossa opiskelette?

 - En tällä hetkellä missään, koska hm…koska professorit ja muut puupäät ovat tuiki vanhoillisia ja luutuneita. Eivät ymmärrä uusia tuulia eivätkä tutkimustapoja. Tutkimuksieni kohteitakin yrittävät rajoittaa ja vähätellä.

 - Niin niin, tieteen polku on kovin ohdakkeinen. Kateellisia kollegoja piisaa. Älkää hellittäkö. Yrittäkää sinnikkäästi päästä johonkin opinahjoon.

 - Suomessa minulle taitaa olla tie tukossa. Kivikaudelta peräisin olevat ukonhoriskot osaavat sentään käyttää puhelinta ja asettuvat pönkäksi joka suuntaan.

 - Entä ulkomailla?

 - Olen viime aikoina opiskellutkin Amerikassa. Sieltä minulla on hyviä kokemuksia, ja työtehtäviä on riittänyt.

 - Kas vaan, sepäs hienoa. Onnitteluni.

   Tessa koetti jutella innostavasti ja myötämielisesti, vaikka kateus alkoi jo nostaa päätään. Jos kellä oli tiet tukossa, niin hänellä. Ei häntä eikä hänen nerokkaita ideoitaan kukaan ymmärtänyt.

 - Jaaha, olemme jossakin suhteessa kohtalotoverit. Mikä on varsinainen asianne? Mitä se ilmoitus meriteeraa?

 - En pysty tässä puhelimessa selostamaan näin laajakantoista ja tuleviin sukupolviinkin vaikuttavaa tutkimusta, joten ehkä voisimme tavata lähiaikoina? Projektilla on nimittäin hieman kiire.

2. Oudoksuttava osoite

   Seuraavana iltana Tessa lähti poikansa kanssa ajamaan annettuun osoitteeseen.

 - Kalmistonkatu 25-47, mutisi Tessa. - Samaa tonttia kilometrikaupalla. Missä sellainen katu muuten sijaitsee?

 - Tietääkseni hautausmaan toisella puolella. Varsinainen sisäänkäynti on tietysti Rauhankadun puolelta.

 - Ai se hautuumaa? Monia isäni sukulaisia on haudattu juuri sinne. Sehän on kaupungin vanhimpia. Voisin joskus näyttää sinulle täkäläisten merkkihenkilöitten ja kuuluisuuksien viimeisiä leposijoja. Oikein komeita patsaitakin.  

 - Hautapatsaan juurellako sulla on treffit sen Akselin kanssa? Tosi romanttista.

 - Älä sinä aina härnää minua romantiikalla. Siitä ja sen puutteesta sain tarpeekseni isävainajasi kanssa.

 - Onko iskä heittänyt veivinsä? ihmetteli Jirka. - En ole kuullutkaan.

 - Tarkoitan noin kuvaannollisessa mielessä. Minulle ja itse asiassa sinullekin isäsi on kuollut ja lopullisesti häipynyt meidän näköpiiristämme.

   Seurasi pieni tauko, jonka aikana kuultiin vain hiljaista kohinaa, kuin tuulen vienoa huminaa. Se oli Tessa, joka päästi pehmeitten huuliensa välistä muutaman haikean huokauksen. Jirka kuunteli äännähdykset kunnioittavasti loppuun asti ja tiedusteli:

 - Missä teidän sitten pitäisi tavata?

 - Opiskelija Pahapuro mainitsi jonkinlaisen ravitsemusliikkeen. Puhui hieman epäselvästi siinä kohdassa, mutta luulisin, että hän tarkoitti jotakin kioskikahvilaa. Katso nyt tarkkaan, näkyykö sellaista. Kumman hämärä valaistus.

   Valaistus oli todella hämärä, ja näkyvyyttä haittasi lisäksi heiveröinen tihkusade, joka ripsutteli haikean harmaata sumuharsoa tuulilasiin.

 - Laita pyyhkimet päälle, neuvoi poika.

 - Ai juu, mumisi Tessa hiukan närkästyneenä, koska häntä todella harmitti, jos häntä muistutettiin lievästä hajamielisyydestä.

   Oikeampi nimitys olisi ollut lievää törkeämpi hajamielisyys, mutta tieteen harjoittajillahan on laillistettu yksinoikeus unohtelemiseen. Se vain on todiste hyvästä keskittymiskyvystä, kun taas tavallinen pulliainen saa välittömästi syytteen dementiasta, jos avaimet unohtuvat kotiin kerran kymmenessä vuodessa.

 - Tuossa on jokin vanha röttelö, huudahti Jirka. - Jarruta. Tuossa vasemmalla.

   Oikealla puolella jatkui hautausmaan kolkkoa harmaata kiviaitaa aivan loppumattomiin, mutta vasemmalla oli tosiaan jokin vinossa nököttävä tönö. Siinä oli leveä säröilevä ikkuna ja sen edessä rotkotti pahasti kallellaan oleva lauta tiskinä. Yläpuolella häämöttivät vielä kirjaimet: ”Kukk...kiosk...”

   Rakennelman toisessa päässäkin oli ikkunoita, joten siellä oli joskus ammoin saattanut olla jonkinlainen kahvipaikka.

 - Tästä on tietysti ostettu kukkia haudoille, mutta miksi näin hautausmaan takana? Omaisten on täytynyt kömpiä kiviaidan yli.

 - Eipäs sentään. Tuossa on vieläkin pieni rautaportti, keksi Jirka.

- Ehkä se on ennen ollut ahkerammassa käytössä.

 - Niinpä varmaankin. Nykyään kuljetaan siitä Rauhankadun varrella olevasta suuresta portista. Mihin he tätä kahviota ovat tarvinneet?

 - Ovat tietysti naukkailleet rohkaisuryyppyjä...

   Ennen kuin nokkela poika oli muotoillut nokkelaa vastaustaan loppuun saakka, jokin varjo liikahti kioskin takana.

 - Hui, aivan pelästyin, huohotti Tessa. - Kuka nyt tuolla tavalla hiiviskelee? Taisi olla näköharha. Täällähän ei ole ristinsielua. Mennään autoon ja ajetaan kotiin. Kellokin on jo yli vartin sovitusta ajasta.

 - Lähdetään vain. TV:ssä alkaa tärkeä matsi, totesi Jirka innokkaana. - Hopusti autoon, äiskä.

   Tessalla ja hänen pojallaan oli ainakin yksi yhteinen ominaisuus. He olivat itsepäisiä kuin aasit tai muulit tai härät tai mäyräkoirat tai suomalaiset miehet. Kielto oli heille samaa kuin käsky, ja käsky tarkoitti ehdotonta kieltoa. joten Tessa vastasi topakasti huomaamatta Jirkan hyväntahtoista virnistelyä:

 - Ei puhettakaan mistään pakenemisesta. Meillähän on työasioita sen herra Pahapuron kanssa. Odotellaan vielä vähän aikaa, niin eiköhän se jostakin tänne ilmesty.

   Kuuliaisena miehenä Akseli Pahapuro luiskahti kuin manattuna esille kioskin takaa ja hieman hämillään pyyteli anteeksi myöhästymistään. Oli halunnut ensin varmistaa, ettei Tessaa seurattu.

   Mies oli pitkä ja tummiin puettu. Pitkä ja näyttävä nenä ja lakissa vielä sitäkin pidempi lippa. Miellyttävä ääni tiedusteli:

 - Mitä tämä tarkoittaa? Oletin, että tulisitte yksin, tohtori Luupää. Miksi tuo nuori kloppi on seurassanne?

 - Hän on poikani ja haluaa myös perehtyä edustamaani alaan tutkijana, vastasi Tessa, joka oli varsin imarreltu tohtori-tittelistä. Ehkä sekin päivä vielä koittaisi, kun hän saa ensin arvostusta hankkeilleen.  

 - No olkoon, mutta tähdentäkää pojalle, että tämä on ehdottoman luottamuksellista, jopa salaista.

 - Ymmärrän minä suoraakin puhetta, rävähti Jirka harmistuneena. - Vaikenen kuin hauta.

   Kadun toisella puolella noin sata arvostettujen kansalaisten hautaa oli todistajina tässä sitoutumisessa, joten Akseli rauhoittui ja aloitti selostuksensa. He yrittivät kaikki kolme mahtua kioskin pienen katoksen alle. Alakuloisia vesipisaroita tippui miehen komealle nenälle, Tessan pyöreille hartioille ja Jirkan valtavien lenkkarien kärjille.

 - Miksi emme voisi siirtyä jonnekin sisälle jatkamaan neuvotteluja, marisi Tessa kyllästyneenä, kun hänenkin paksupohjaiset kävelykenkänsä alkoivat kastua.

3. Salaisia sopimuksia

   Lopulta salaliittolaiset siirtyivät Tessan autoon jatkamaan neuvonpitoaan. Akseli tiukkasi ensin moneen kertaan, ettei ajopelissä vain ollut kuuntelulaitteita.

 - Salainen poliisi on seurannut äitiä jo pidemmän aikaa, selitti Jirka vakavalla naamalla.

   Akseli oli jo avaamassa auton ovea paetakseen koko tilanteesta, kun Tessa esteli häntä ja kertoi pojan vain kiusaavan. Ei kannattanut uskoa kaikkea, mitä se kaveri sanoo. Kuuluu tuohon ikään.

   Tessa yritti saada selville, millainen tutkimuslaitos tai yhteisö oli Akselin toiminnan takana, mutta hän sai vain epämääräisiä murahduksia vastaukseksi. Jokin ihmisten etuja ajava poppoo se kuitenkin oli.

 - Millaisten ihmisten ja mitä etuja, uteli Jirka ja rouskutti rapeita perunalastuja aikansa kuluksi.

 - Kaikenlaisten ja monenlaisia, mumisi Akseli. - Siitä voimme keskustella myöhemminkin. Joka tapauksessa meille on tiedossa sievoiset rahat, jos homma lähtee käyntiin.

   Akseli katseli mielihyvällä rouva Luupään yhä vain enemmän kirkastuvia kasvoja. Harvassa olevien katulamppujen valokin näytti kalpenevan naisen säteilyn rinnalla.

 - Sepä hauska kuulla, sillä minulla on tällä hetkellä melko huono rahatilanne. Velkoja ja muhkeita laskuja pieleen menneistä tutkimuksista. Poikaakin täytyisi kouluttaa, mutta se on niin laiska.

 - Tässähän tarjoutuu kaverille tilaisuus näyttää kyntensä. Hommeleita piisaa ja mukavia palkkioitakin. Himskatti, etkö voisi jo lakata moussuttamasta niitä pottuja? Korviini käy ja hermoihin.

   Akseli vaikutti todella hieman hermoherkältä. Hän vilkuili lakkaamatta vesipisaroitten ja kolmen hikisen ihmisen kiihkeän hengityksen sumentamista ikkunoista kadulle. Käänteli päätään ja vääntelehti istuimellaan.

 - Mitä minä sitten voisin tehdä, kysyi poika ja rapisutteli pussista viimeisetkin muruset kurkkuunsa.

 - Sinä voisit hoitaa osan materiaalihankinnoista. Tarvitsemme luita tutkimuksiamme varten.

 - Sade näköjään lakkasi, joten lähdenpä duuniin.

   Niine hyvineen nuorukainen hyppäsi ulos autosta kaivettuaan sitä ennen suuren muovipussin takaikkunalta.

 - Minne sinä oikein...? huudahti äiti. - No hyvä on. Neuvotellaan me muista ehdoista ja toimenpiteistä.

   Sovittiin, että varsin varttunut aikuisopiskelija Pahapuro haalii kokoon aineistoa Jirkan avustuksella ja Tessa hommaa varastoja ja laboratorion heidän käyttöönsä. Kustannuksista ei tulisi häikkää,  kunhan tuloksia alkaa syntyä.

 - Minulla on jo tärkeätä tutkimusmateriaalia siellä täällä jemmassa, joten pääsemme varsin pian alkuun.

 - Miksi laitoit sen ilmoituksen, jos sinulla jo on kylliksi luita hallussasi?

 - Ei läheskään tarpeeksi eikä oikeanlaisia, ja kaiken lisäksi minulla ei ole työskentelypaikkaa eikä huippupätevää asiantuntijaa apunani.

   Tessa hyrräsi kuin kissa. Väitöskirja alkoi välkkyä silmien edessä kuin kutsuvat diskovalot. Ehkä sittenkin.

 - Onko ilmoitukseen tullut muita vastauksia?

 - Muutama, mutta täysin epäpäteviltä ja avuttomilta tyypeiltä. Mikä onni, että löysin sinut, Tessa.

4. Ensimmäinen löydös

   Pahapuro lähti hyvästeltyään uuden tutkijansa kohteliaasti mutta kiireesti. Loikkasi ulos autosta, loi vaaniskelevan silmäyksen mustista teräväkatseisista näköelimistään. Haisteli epäluuloisesti mätänevien lehtien lemua kuin vihikoira. Hän kai totesi tienoon turvalliseksi, koska hän liukeni kioskin taakse tai minne liekin parissa sekunnissa.

   Tessa istui autossa ja ihmetteli. Kummastelu ja uteliaisuus ovatkin kuulemma aivan avainasemassa, kun on kysymyksessä tiedenainen, miksei myös taiteilija.

 - Kuinka minulla voikin käydä näin hyvä tuuri, hän mietiskeli. - Vaikka olen minä sen ansainnutkin kaikkien murheitten ja epäonnistumisieni jälkeen. Kun se Jirkakin...

 - Missä taavetissa se poika vätystelee, hän puuskahti jo kiukkuisena ja avasi oven. - Jirka! JIRKA! Mihin sinä hävisit?

   Tessalla oli kai taianomainen kyky loihtia haluamansa ihmiset näköpiiriinsä, sillä pehmeästä iltahämärästä sukelsi esille pitkä ja laiha pojanvonkale. Hän kulki hieman hartiat kyyryssä ja tirkisteli maailmaa tiukasti otsalle vedetyn piponsa alta.

 - Älä huuda, mutsi. Lähdetään ja sassiin.

 - Mikä kiire sinulla nyt on, kun ensin istutat vanhaa äitiäsi täällä tuntitolkulla? Ihan paikat jäykistyvät tässä kosteassa kotterossa.

 - Aja äläkä kysele. Älä missään nimessä pysähdy odottelemaan. Starttaa jo!

   Luututkija, lähitulevaisuudessa toivon mukaan tohtori, Tessa Luupää ajoi elämänsä hurjimman autorallin. Jirkan antamien ohjeitten mukaan hän kaarsi vasemmalle ja sitten oikealle, sivukadulle ja erään torin läpi. Koko ajan nopeusrajoitusten tuntumassa. Jarrutti ja kaasutti. Vanha uskollinen ajokki hyppi ja poukkoili. Pihisi ja natisi. Pörräsi ja köhi.

 - Hienoa äiti, me onnistuimme eksyttämään ne. Olet sä mahtava kuski.

 - Ketkä? Kerro jo.

 - Kerron sitten kotona. Toivottavasti poliisi ei ole liittynyt jengiin.

 - Poliisi? Mitä kauheata olet tehnyt?

 - Älä nyt hupsu kotitalon eteen parkkeeraa. Ei myöskään pihalle. ajetaan korttelin ympäri ja nuuskitaan tilannetta.

   Tottelevaisena äiti noudatti käskyjä. Mielessä välähti, että jos poika kuulostelisi hänen ohjasteluaan yhtä auliisti ja nopeasti, hänellä ei olisi mitään kasvatusongelmia.

 - Nyt, äiskä. Aja tuosta portista sisälle.

 - Eihän se ole meidän piha.

 - Juuri siksi. Aja nyt vaan. Siellä on aina vapaita vieraspaikkoja. Tuohon noin. Stop.

   Jirka nousi autosta suurine ostoskasseineen, hiipi portille ja kurkisteli kadulle. Nyökytteli päätään tyytyväisenä ja sihisi äidilleen:

 - Selvä peli. Eipäs. Tuolla tolvaa joku auto tänne hurjaa vauhtia. Mennään oikotietä.

   Tessa lukitsi autonsa ja seurasi epäröiden Jirkaa, joka oli ketterästi kiipeämässä lankkuaidan yli.  

 - Miksi tästä? En minä pääse.

 - Minä autan. Mitä sä oikein kuhnailet? Käsi tänne.

   Hiukan pyylevähkö tutkija kiipesi ensin jonkin laatikon päälle, sitten hän kankeasti kömpi roskalaatikon liukkaalle pinnalle ja sen jälkeen monet kerrat ojenteli pulleapohkeisia raajojaan päästäkseen keplottelemaan itsensä aidan toiselle puolelle.

 - Sukkahousut, hän valitti. - Hame mokoma. Ai, hiha tarttui johonkin.

   Pian melkein räsynukkea muistuttava Tessa-rouva liukui aidalta oman pihansa roskiksen harjalle, sitten jonkin tynnyrin päälle ja roiskis. Sen jälkeen maan vetovoiman aiheuttama putoaminen ja tömähdys asfalttitantereeseen. Onneksi istualleen.

 - En ikinä enää usko sinua, puhisi Tessa kiukkuisena. - Mitä taivaan tähden sinä oikein meinaat? Kerro oitis.

 - Kerron kotona, nimittäin kaiken tarpeellisen, vesitti poika lupaustaan selonteosta. - Vain sen, mikä on aivan oleellista.

   Vihdoin he olivat turvallisesti kotinsa eteisessä.

 - Kerro jo.

 - Ei se ole enää tarpeellista. Mehän selvisimme koko jupakasta ehjin nahoin.

 - Sinä et selviä minun kanssani edes ehjin luin, jollet tässä silmänräpäyksessä selitä tätä mieletöntä pakomatkaa.

   Hiukan nolona Jirka kertoi, että hän oli ollut vain materiaalia keräämässä, kuten oli ollut puhekin.

 - Mitä tuossa pussissa on? Oletko käynyt ostoksilla? Ei meillä ole varaa mihinkään turhaan.

 - Ei se mitään maksanut, vaikka olikin vähällä maksaa meidän henkemme. Tai ei sentään, poika lisäsi nähdessään äitinsä kauhistuneen ilmeen. - Pillastuivat ihan suotta.

 - Ketkä ja missä? huusi Tessa.

 - Ne siellä hautuumaalla. Onneksi olin ehtinyt kerätä pussin täyteen.

 - Mitä? Mitä siinä on?

   Tessa kumartui katsomaan pöydällä möllöttävää muovipussia, mutta vetäytyi nopeasti takaisin.

 - Sehän haisee kamalalta. Mitä siinä on? hän lisäsi huomattavasti miedommalla ja vaisummalla äänellä, sillä totta kai luututkija Luupää nyt oman tutkimusmateriaalinsa lemun tunnisti.

 - Siinä on tietenkin luita. Niitähän te käskitte minun kerätä.

 - Otitko hautausmaalta luita? Miten sinä niitä löysit? Mistä kummasta? Et kai vain haudasta?

 - Sekä että, vastasi poika lungisti. - Oli niitä puskissakin, tosin pienempiä. Jokin pikkuotus, mutta eräs hauta oli vasta avattu, ja sieltä minä ne isoimmat saaliit nappasin.

 - Arkustako? kuiskasi Tessa melkein vikisten.

 - Ei vaan sen vierestä. Alhaalla häämötti jokin vanha laho puulaatikko ja kuopaisin hiukan sen tiimoilta ja luita alkoi lappaa ihan solkenaan.

 - Viet ne heti takaisin. Heti paikalla. Kuulitko. Ota pussi ja juokse.

 - En uskalla ainakaan tänään sinne mennä, kun ne oli niin raivona.

   Jirka kertoi, miten hän oli oli ollut juuri haalimassa kokoon antoisaa kokoelmaa, kun haudankaivaja ja joku mustapukuinen nainen olivat rynnänneet paikalle rähisemään. Juuri ja juuri poika oli ehtinyt kiivetä kiviaidan yli kadulle ja äidin luokse. Niillä vainoojilla oli auto jossakin lähettyvillä ja he olivat lähteneet heti kiivaaseen takaa-ajoon.

 - Mitä nyt muutamasta vanhasta luusta, vähätteli poika. - Voinhan minä ne huomenna sujauttaa ainakin aidan sisäpuolelle. Noukkikoon ne sieltä. Toivottavasti ne eivät bonganneet meidän rekkarin numeroa.

 - Haudan häpäisijät, huohotti Tessa. - Urani on ainaiseksi mennyttä, jos minua syytetään tuollaisesta ryöväämisestä. Mitä me teemme?

 - Älä sure, äiti-kulta. Ei ne meitä kiinni saa. Ei ne ole koskaan löytäneet hautakivien kaatajiakaan. Katselimme kerran kaverien kanssa kuusen juurelta, kun ne ravasivat kuin päättömät kanat yhden jengin perässä. Turhaan.

 - Ette kai menneet sinne kaatamaan kiviä?

 - Ei toki, ne oli jo kaadettu. Silloinkin viisikymmentä kappaletta. En kai nyt minä moiseen syyllistyisi.

   Jirka näytti loukkaantuneelta.

 - Tutki nyt sentään, onko näistä mitään hyötyä, kun ne suurella vaivalla sulle hankin.

   Poika oli nopea otteissaan. Tullut kai isäänsä, joka katosi heidän elämästään yhdessä oven avauksessa. Jirka tarttui pussiin ja kumosi sen sisällön ruokapöydälle omenavadin, äidin mukin ja munkkilautasen keskelle. Yksi tosi törkyinen luunpala pomppasi keskelle munkkirinkilöitä.

   Pieniä luita ja suuria. Taisi olla neljäsosa jotakin pääkalloakin. Tessan täytyi istuutua. Sieltä hän tirkisteli punakylkisten omenien lomasta tutkittavaa saalista. Huoliensa keskellä hänellä oli sentään yksi lohdutus: hänen suvussaan ei kenelläkään ollut taipumusta sydänsairauksiin.

   Kaikki olivat kuolleet johonkin muuhun ja etupäässä luonnollisesti: yksi täti jäi auton alle, yksi vaari putosi tikkailta, yksi setä tyrkättiin alas sillalta ja muuan nuorenpuoleinen eno sai surmansa perin epätasaisessa ja epäoikeudenmukaisessa nyrkkitappelussa. Eno ja vastassa seitsemän miestä ja yksi nuori tyttö, jolla oli jotakin kaunaa hyväntahtoista ja melkein kaikkien rakastamaa Taavi-enoa kohtaan.

 - Tutki nyt. Minä alan syömään.

   Jirka teki itselleen herkullisen voileivän, jonka päällä komeili eilisen paistin rippeitä. Totuuden nimessä on kuitenkin kerrottava, että poika siirsi tuoliaan hieman kauemmaksi tutkimuspöydästä.

 - Ne on parasta viedä kellariin huomista varten, huokaisi Tessa. - En minä niitä tässä pysty käsittelemään. Vien ne yliopiston laboratorioon. Palautetaan ne sitten vaikka viikon päästä omistajilleen tai tarkoitan hautausmaalle. Mahdollinen kohu on silloin jo laantunut.

   Tessa huokaisi taas raskaasti. Kohu laantui joskus liiankin nopeasti. Niin oli käynyt, kun lehdissä oli ollut juttu hänestä kaupungin lahjakkaimpana ylioppilaana ja sitten myöhemmin lupaavana tutkijana.

   Niin ja ne ylistävät jutut hänen saamastaan palkinnosta shakkikilpailussa. Joo ja toinen palkinto koko lääniä käsittävissä raittiuskirjoituskilpailuissa. Juu ja haastattelu hänen lyhyeksi jääneestä avioliitostaan pohjoismaitten seitsemänneksi parhaan kolmiloikkaajan kanssa. Tosin aivan nuorten sarjassa.  

 - Niin katoaa maailman kunnia.

 - Jep ja ruumiit myös, lisäsi poika. - Onneksi jäi näin paljon luita jäljelle.

5. Lupailevia luita  

   Akseli Pahapuro oli varsin innoissaan Jirkan tuomista tuotteista. Hän halusi ehdottomasti Tessan käsittelevän niitä. Se olisi hyvää harjoitusta tulevia koitoksia varten.

 - Ei tässä ole hätää. Jirka vie ne sitten takaisin. Eivät nämä ole mitään suojelukohteina olevia eläimiä tai kasveja. Eivätkä mineraaleja. Eivätkä nähdäkseni etsintäkuulutettuja rikollisiakaan. Sehän on niin hieno ja vanha hautausmaa, touhusi Akseli. - Usko jo, Tessa-pieni, että me edistämme tiedettä ja autamme ihmiskuntaa, kun perehdymme tähänkin alueeseen.

   Tulokset olivat hieman yllättävät. Perusteellisen tonkimisen,  nyrhimisen ja liottelemisen sekä monta vuorokautta kestäneen mikroskooppiin tiirailemisen jälkeen Tessa oli valmis kirjoittamaan työpäiväkirjaansa seuraavaa:

   ”Pienet luut kuuluvat keski-ikäiselle rotalle, iäkkäälle kissalle, miespuoliselle ja vanhemmanpuoleiselle varikselle sekä toistaiseksi tuntemattomalle oliolle. Veikkaisin jotakin tropiikissa elävää liskolajia, mutta miten se on meidän kaupunkimme hautausmaalle eksynyt?

   Pääkallojen osaset, isommat luut ja niiden palaset kuuluvat kolme synnytystä kokeneelle dobermannille, johonkin vaaralliseen tautiin menehtyneelle lehmälle sekä mahdollisesti kauppaneuvos Santeri Vemmelpolvelle, joka oli sydänkohtaukseen menehtyessään kuudenkymmenenkolmen vuoden ikäinen.”

   Tämän jälkimmäisen tiedon Tessa oli erittäin haluttomasti merkannut papereihinsa. Koko touhu alkoi jo vaikuttaa ihmisen kidnappaukselta.

 - Hienoa, riemuitsi Akseli. - Pystyt siis pelkkien luitten nojalla määrittämään myös vainajan nimen. Hurjaa. Mikä oli sen dobermannin nimi?

 - Älähän nyt hätäile. Nimen ja iän tiedän, koska Jirka luita palauttaessaan tavasi ne hautakivestä. Toivottavasti hän vielä oppii lukemaan muitakin tekstejä.

 - Entä kuolinsyy? Kuinka pystyit senkin päättelemään?

 - Sekin luki siinä tekstissä. Koska muita vainajia ei ollut mainittu kivessä, arvelen, että luu on peräisin juuri Santerista.

   Juttu oli siis loppuun käsitelty ja haudattu? Mitä vielä. Pari luuta jäi ajelehtimaan Akselin vaatekomeron pohjalle, sillä Jirka oli hiukan huolimaton kuljettaessaan anastamiaan esineitä. Pienen nahistelun ja suuren lahjomisen tuloksena hän oli suostunut luovuttamaan kassistansa jotakin myös Pahapuron pussiin.

6. Turhauttava tavoite

   Tessa puursi ja ajatteli. Nyppi materiaaliaan ja arvaili. Siis aivan oikeaoppista toimintaa, kun pitkälle kehittyneestä tieteestä on kysymys. Osan tutkimuksistaan hänen oli pakko nykyään suorittaa  kotinsa keittiössä, koska ei voinut pitää laitoksen laboratorioita alati varattuina omaan käyttöönsä. Pahapuro oli varsin aulis hankkimaan hänelle yhä uusia ja yhä vain tehokkaampia laitteita.

   Yksi asia oli kuitenkin edelleen hämärän peitossa. Mikä oli tutkimuksen tavoite ja päämäärä?

   Akseli vakuutteli, että se kyllä selviää aikanaan, mutta Tessaa se ei tyydyttänyt. Hän halusi jo tarkemmin rajata tehtäväänsä. Pyöriteltyään tasan kolme viikkoa kaikenikäisiä ja kaikenkokoisia luupaloja pöydällään hän viimein päätti puristaa Pahapurosta totuuden.

   Mies myönsi, että jo onkin sen aika. Tessan pitäisi saada luitten avulla selville muutakin kuin vainajan koko ja ikä sekä mahdolliset sairaudet.

 - Yritä hahmotella, miltä se näytti. Ruumiinrakenne ja ihon väri yms.

 - Johan sellaista on tehtykin, koska varsin menestyksellisesti osataan tietokoneen avulla muotoilla luitten ympärille lihakset, nahka, hiukset, kasvojen muoto ja ilme. Mitä ihmeellistä siinä on?

 - Sinun pitää kaivautua vielä syvemmälle. Millainen luonne ja älykkyystaso tuolla tyypillä on ollut. Miten hän käyttäytyi ja todennäköisesti toimisi, jos hänet olisi mahdollista nähdä ja kohdata luonnossa. Hahmottele tietokoneelle tarkka kopio tutkittavastasi.

   Tutkija Luupää alkoi innostua, vaikka hänestä tuntui hieman oudolta, miksi jonkun hiirivainajan luonteenlaatu ja käyttäytymismallit olisivat niin tähdellisiä tässä projektissa. Kaiken kukkuraksi otokset olivat hänen käsityksensä mukaan liian pieniä, sirpaleisia ja muutenkin mitättömiä, jotta niistä voisi päätellä mitään kokonaisvaltaisempia asioita. Hän tarvitsisi käyttöönsä kokonaisen luurangon, josta puuttuisi korkeintaan pienen pieniä osasia.

 - Sitä meidän on vaikeata toteuttaa, mutta yritä edes saada siruistakin selville koko hahmo. Tässä saat koota todellista palapeliä. Melkoinen haaste.

   Haastetta Tessa juuri kaipasikin tulevaa väitöskirjaansa varten, joten miksikäs ei.

 - Kuvittelepas, Tessa, että olet edistämässä maailmaan rauhaa. Jos saamme selville, miksi jotkut yksilöt käyttäytyvät aggressiivisesti ja petomaisesti, niin ehkä löydämme sille myös parannuskeinon. Ujutamme jo geeneihin lempeämpiä luonteenpiirteitä.

   Akseli totesi mielihyvin, kuinka nainen intoutui työtoverinsa suurenmoisesta ideasta. Myös Jirka piti tuollaista päämäärää tavoittelemisen arvoisena.

   Jälleen Tessalle kiikutettiin rottien ja lintujen ja jänisten ja kulkukissojen ja sammakoitten luita. Entinen shakkimestari pohti ja raapi päätään. Hän ravisteli koeputkiaan kuin raivopäinen. Kuumensi ja jäähdytti. Mikrouuni pihisi ja pakastin surrasi. Hän kieputti ja pyöritti putkiloita hurjaa vauhtia laitteissaan.

   Ahkeruus sai palkkansa, sillä muutaman viikon kuluttua näyttöruudussa vilahti jotakin muutakin kuin kirjaimia, lukuja ja sekavia kaavioita.

   Siellä heilahteli pieni ja laiha häntä. Tuskin koskaan maailmassa vieno hännänheilahdus on herättänyt niin suurta haltioitumista ihmiskunnan keskuudessa. Akseli tanssitti tutkijaansa ympäri laboratoriota, niin että pullot ja putelit kilisivät.

   Tessalle nämä intohimoiset pyörähdykset toivat mieleen jopa häävalssin. muistui mieleen jopa häävalssikin. Tosin se oli jäänyt kesken, kun entisen kolmiloikan mestarin oli täytynyt pää kolmantena jalkana suin päin rynnätä vessaan tyhjentämään shampanjanhöyryistä mahaansa.

   Sitten oli jo ollutkin hääyön vuoro, mutta antaapa ikävien asioitten jäädä unholaan.  Mitä turhaan kaivella vanhoja hautoja? Hoh hoh.

 - Kaivetaan vain lisää luita näyttämölle, ilakoi Akseli, kun hän hengästyneenä lopetti häätanhun tälläkin kertaa kesken. - Mars vaan hautojen kimppuun.

 - Lemmikkieläinhautausmaalleko aiot? Sekin on varmaan kiellettyä. Kyllä meidän on vain tyydyttävä satunnaisiin löytöihin kujilta ja takapihoilta.

 - Katsotaan, katsotaan, myhäili Akseli. - Oletko tyytyväinen näihin koeolosuhteisiin täällä keittiössäsi? Onko tämä tarpeeksi steriiliä?

   Tessa, Akseli ja Jirka katselivat arvioiden ympärilleen. Kahvinkeitin päästeli sekä ääniä että aromeita sisuksistaan. Pölyä oli joka puolella, koska emäntä ei olut niitä talousihmisiä. Uunikin oli jäänyt pyyhkimättä eilen kärventyneen ja yli laitojensa roiskuneen makaronilaatikon jäljiltä.

 - Totta puhut, myönsi Tessa katuvaisena. - Joissakin kokeissa täytyy olla pikkumaisen tarkka. Korjataan asia.

   Tutkija laittoi sinisen suihkumyssyn päähänsä ja tunki esille pyrkivän punertavan hiuskiehkuran jämptisti sen alle. Sitten hän haki suojanaamarin, joka oli jäänyt kaappiin, kun keittiön seinät oli maalattu. Naamari oli kuulunut maalarimestari Pöhöselle ja hänen perunanenälleen ja kolmelle leualleen, jotka se hädin tuskin oli peittänyt.

   Tessalla tuo asuste muistutti kaasunaamaria. Pahaksi onneksi myös vasen silmä jäi peittoon. Nainen nyki ja nyki. Pienen hetken naamio antoi myöten ja valui kaulaa kohden, mutta sitten se taas ponkaisi kuin vieteripelle varjostamaan tiedenaisen ruiskukansinisiä silmiä.

 - Ei se pysy. ähkäisi Tessa ja silppusi kynsisaksilla yläreunaan kaksi reikää. - Nyt näkyy. Nero kyllä keksii keinot.

 - Älä liian aikaisin kerskaile neroudellasi, irvisteli Jirka. – Tuo vaaleansininen keittiöesiliinasi ei taida olla tarpeeksi steriili, varsinkin kun siinä on tomaattisosetahroja. Näytät ihan herttaiselta teurastajalta.

 - Niin, se eilinen laatikko. Vaihdan toisen suojavaatteen. Kyllä tämä tästä valkenee.

   Valkeni, kun naisen rinnuksille ilmestyi suuri lakana, jossa oli käsintehty pitsi somisteena. Sitten vielä kumiset, keltaiset tiskauskäsineet, ja huippusteriili laboratoriokoe saattoi alkaa.

   Himmeästi erottuvaan hiirenhäntään oli ilmestynyt joitakin hahtuvia, samoin kuin hyönteisen raajoja.

 - Kas kummaa, kuin höyheniä. Mistä ne ovat peräisin? ällisteli Akseli.

 - Ne on meidän kanarialinnusta, keksi Jirka. - Kauniin keltaisia. Se täytyy viedä ulos keittiöstä.

 - Entä nuo koivet?

   Tarkkana poikana Jirka päätyi siinäkin asiassa upeaan oivallukseen.

 - Tuo talvikärpänen tuolla ikkunalasissa. Se on syyllinen.

 - Viekää ne heti pois täältä. komensi Tessa. - Menkää itse mukaan, ettei minun tarvitse sietää herkässä koneessani teidänkään  haivenianne. Tämä projekti on hoidettava todella hienosäädöllä.

  Jirka kantoi lintuhäkin porraskäytävään, jossa Akseli raakalaismaisesti syötti sen häirikkökärpäsen ahneelle siipiniekalle.

 - Kuolisi se kumminkin, kun talvi tulee, totesi mies kylmästi. - Kylmä talvi. Kuin ydinsodan jälkeinen talvi.

   Säntillisistä suojavarustuksistaan huolimatta Tessalla oli jälleen vaikeuksia tietsikkansa kanssa. Pieni häntä kai kauhistui tutkijansa muuttunutta olemusta, koska se katosi ruudusta pitkiksi ajoiksi.

   Muutamana päivänä Akseli Pahapuro saapui vierailulle yliopistolle. Hän kävi siellä usein, joten väki ei häntä juuri noteerannut.

 - Minulla on jo melkoinen varasto öhöm sitä materiaalia hallussani, mies paljasti Tessalle, joka hyöri punaposkisena laitteittensa kimpussa.

- Tuon niitä jonakin päivänä nähtäville.

 - Tännekö? kysyi Tessa huolestuneena. - En minä voi mahdottomia määriä näissä yliopiston varastoissa säilyttää. Nytkin jo yksi harmaahapsi ihmetteli, mitä haisevaa roinaa minulla on tuossa alakaapissa.

 - Onhan sinulla toki tilaa kotonasikin. Hommataan sinne vielä lisää joitakin säilytystiloja. Rahalla saa ja ja ja...

   Akseli ei ollut koskaan ollut kiinnostunut humanistisista aineista, joten suomalaiset sananlaskut eivät olleet päässeet porautumaan hänen aivolokeroihinsa. Prosentit ja hinnat ja muut numerot kyllä raksuttivat kuin rasvattuina.

 - Hevonen, mietiskeli Tessa ihan ääneen. - Tarvitsisin näyttöä myös vähän kookkaammista elukoista. Sen sairaan lehmän luukin taisi vajota takaisin haudan pimentoon.

 - Etsitään toinen, ole ihan huoletta, lupaili Akseli. - Minulla on tavaraa vähän joka lähtöön ja joka päästä.

   Hännän vilautus taisi jäädä viimeiseksi, koska tutkija Luupää ei enää millään konstilla saanut sitä esille.

 - Sellaisesta kokeesta ei ole mihinkään, jota ei voi toistaa, vaikeroi hän harmistuneena. - Ei tässä ainakaan empiirinen tutkimus tule kysymykseen. Kerran näyttäytyy kuin pyrstötähti tuhannessa vuodessa.

   Rouvassa saattoi olla joitakin mystisiä kykyjä, sillä annas olla, taas vilahti jotakin kuvaruudussa.

 - Se on jokin pyrstö, kiljui Jirka. - Kala vai lintu vai käärme vai mikä? Ei se juuri hännältä näytä.

 - Mitä tai ketä sinä siinä parasta aikaa testaat, Tessa? kyseli Akselikin. - Mikä tuon sinun mikroskooppisi alla tällä kertaa piileskelee?

   Tessan täytyi oikein rasiasta tavailla, kuka nyt oli kysymyksessä. Hänestä tuntui, että hän oli jo aivan sekaisin. Hiiret ja lampaat vilahtelivat jo hänen unissaankin. Edesauttoivat sentään nukkumista.

 - Annas kun tarkistan. Sen pitäisi olla hiiri. Puolivuotias ja löydetty leipuri Jauhiaisen jauholaarista. Kuinka kummassa te sinne olette päässeet?

 - Älä aina urki yksityiskohtia, ärähti Akseli. - Älä ajattele vaan tutki.

   Loukkaantuneena Tessa tuijotti kuvaruutua. Oikeasta hiirenhännästä ei enää nähty häivääkään ja pyrstökin haalistui ja häipyi jonnekin.

 - Kutsu ne takaisin. Etkö osaa käyttää sitä rakkinetta, kiukutteli Akseli.

 - Älä riehu ja kilju minulle. Emme me ole naimisissa.

 - Vielä, lipsahti naiselta aivan huomaamatta, sillä hän oli hiljalleen pannut merkille, kuinka hurmaava Akseli osasi olla jos oli sillä päällä. Kohtelias ja ymmärtäväinen. Opiskelijapojalla oli jo hieman harmaata ohimoillaan. Niin charmikasta. Terävä, musteensininen katse paksujen linssien takaa. Intensiivinen ja kiihkeä.

   Toisinaan mies suorastaan kuunteli tutkijansa valituksia yksinhuoltajan raskaasta taakasta. Etenkin kun poika osoitti sellaisia, sellaisia outoja piirteitä. Tarkempaa analysointia Tessa ei ollut vielä tohtinut tehdä edes itselleen.

   Pyrstö näyttäytyi jälleen. Se oli suomuinen ja se kasvoi. Pelkoaan pidätellen kolme tarkkaavaista tieteenharjoittajaa seurasi elimen paisumista. Tessa näppäili ja väänteli vipuja. Pyrstön yläpuolelle muodostuivat takajalat. Karmeat käyrät kynnet koukistelivat vielä voimattomina monitorin kahleissa.

 - Se on lohikäärme, kuiskasi Jirka.

 - Tai jokin muinaisajan hirmulisko. Tarkenna, nainen, tarkenna, intoili Akseli.

 - Mittasuhde, höpisi Tessa. - Sen täytyy olla ainakin kymmenmetrinen. Paino olisi monta tonnia. Kauhistus kun se tempoilee.

 - Jos se pääsisi tuolta irti, se tekisi hurjaa jälkeä vihollisten ja muitten toisinajattelevien joukossa. Tarkenna nyt vielä, ole hyvä.

   Pyrstökäs kai kyllästyi näytteillä oloon ja hävisi taas teille tietymättömille. Jirka jo kurkisteli tietokoneen taaksekin ja eteiseen, sillä niin elävältä se hirviö oli näyttänyt.

7. Pakasteita

   Yli-ikäinen ylioppilas Akseli Pahapuro piti lupauksensa ja raahasi Luupäitten huoneistoon monta kassillista tulenarkaa tavaraa. Nimitys taisi olla harhaan johtava, sillä pusseista kolisi näkösälle suuri määrä pakasterasioita. Jokainen tupaten täynnä jotakin ruskehtavaa mönjää.

 - Emme riskeeraa enää mitään, totesi Akseli päättäväisenä. - Lainasin yhden teurastamon suuritehoisia laitteita ja pakastin koko roskan. Tai melkein, sillä on minulla vielä varastoja jossakin, kunhan katson päiväkirjastani. Osa on vielä Amerikassa, ja jokin pakkaus harhaantui Pariisiin. Nämä eivät ainakaan pääse tärvääntymään.

 - Mihin sinä ne muka sijoitat? voihki Tessa. - Ei minulla ole noin suurta pakastearkkua.

 - Osa tänne ja loput ystäviesi pakastimiin. Olethan aina kehuskellut, kuinka laaja sosiaalinen kenttä sinulla on. Todista nyt, että puheissasi on perää. Ne kaikki hienot sukulaiset ynnä muut ökyrikkaat.

   Tessa aivan punastui. Tuollaistako hän oli puhunut ja kehuskellut vieraalle miehelle? Nainen oli luonteeltaan hyvin sisukas, joten hän päätti tehdä piakkoin pikavisiittejä kaikkien mahdollisten tätien ja pikkuserkkujen luokse.

   Motiivikin olisi helppo selittää heille: Arvokasta ja korvaamatonta tutkimusmateriaalia. Ehkä pienoinen korvaus sähkönkulutuksestakin kaikille yli 70-vuotiaille kitsaille tädeille ja sedille.

 - Anna tulla, Akseli. Ladotaan ne tänne. Sinun rasiasi oikealle, minun vasemmalle. Ei siihen, hän ehti huutaa, kun sangen avulias Jirka oli jo nakkelemassa tavaraa vasempaan takanurkkaan.

   Silloin soi puhelin, ja Tessan täytyi vastata. Puhelu oli pitkä eikä sitä voinut katkaista, koska langan toisessa päässä oli juuri tuollainen itara isotäti ja peräti potentiaalinen aarteitten säilyttäjä. Sähkön kulutus täytyisi laskea kolminkertaiseksi, jos mitään liiketoimintaa yleensä syntyisi.

   Miehet huseerasivat keittiössä keskenään, ja emännän juuri palatessa valtakuntaansa pakastimen kansi tömähti kiinni.

 - Avaa se, niin voin heti katsoa, että kaikki on ordningissa.

   Kansi ei hievahtanutkaan, ja laite höyrysi ja huurusi täydellä teholla, jotta satsi pysyisi syömäkelpoisena, nimittäin Tessan ruoat, ja käsittelykelpoisina eli Akselin luut.

 - On niissä merkinnät, rauhoitteli mies ja teki jo lähtöä.

   Poika mourusi nälkäänsä, ja äiti tekaisi nopean aterian lenkkimakkarasta ja makaronista. Pakastinongelmat unohtuivat.

8. Luusoppaa

   Tessalla oli jälleen ylen raskaita huolia. Jirkasta tietenkin. Poikakaverit olivat jotenkin outoja, ikään kuin poikkeavia. Olihan pojalla toki myös tyttöystäviä. Moni äiti olisi ollut huolissaan, jollei uutterasti eri kouluja ja kursseja kokeilevalla, 17-vuotiaalla  pojanhujopilla olisi ollut sellaista, mutta Tessapa ei ollut tyytyväinen.

   Tytöt vaihtuivat viikoittain ja osoittivat nuorukaisessa perin kummallista makua ja mieltymystä. Olivat pimuja ja koviksia ja kilisivät enemmän kuin yliopiston vahtimestarin avainnippu.

 - Ne on vain hyviä kavereita. Ei muuta, lohdutteli poika. - Ne auttavat minua luitten keräämisessä.

 - Et kai ole kertonut joka iikalle tästä salaisesta hankkeestamme?

 - Vain oleellisen, sen että tarvitsemme kaikenlaisia luita. Kaikista mahdollisista elävistä olennoista, ei kun tietysti raadoista.

 - Ei nyt sentään ihmisistä. Muista se, Jirka.

 - Olihan kauppaneuvos Vemmelpolvikin ihminen.

 - Se oli erehdys. Et pystynyt silloin vielä erottamaan ihmistä eläimestä. Nyt tiedät pysyä kaukana hautausmaista.

 - Vaikka tarjolla olisi houkutteleva orava-vainaa?

 - Vaikka, sanoi Tessa topakasti. - Lupaathan?

 - Jirka ei sanonut sanaakaan, joten miten hän myöhemmin voisi lupaustaan rikkoakaan.    

   Äidit ja vääpelit eivät odota vastauksia vaan tottelemista.  Siispä kumpikin osapuoli oli tyytyväinen.

   Tessalla oli ystävätär, Anna-Maija, joka oli löytynyt jostakin tavaratalosta aivan hiljattain. Lämmin ja äidillinen nainen. Hänelle Tessa soitti, kun asiat alkoivat liiaksi mutkistua. Tessa valitti ja ystävätär kuunteli ja vastaili harvakseen. Valittaja oli mielissään hyvästä kuuntelijasta ja ratkaisi sitten ongelmansa niin viisaasti kuin kulloinkin pystyi. Entinen shakin mestaritar.

 - Seurasitko TV:stä, miten joku apea tutkija väitti, että yksinhuoltajaäidin poikien on ihan pakko sortua huumeisiin?

 - Älä hullussa, ettäkö ihan pakko?

 - Tai ainakin täytyy tai suurella todennäköisyydellä.  Se teki pahaa.

 - Eihän Jirka edes tupakoi.

 - Ei niin, siis tietääkseni, mutta hänen toverinsa ovat vain sen sorttisia, että niiltä voisi odottaa mitä tahansa.

 - Voi Tessa-kulta, älä turhia huolehdi etukäteen. Jirkahan on niin mukava poika.

 - Silti. Lisäksi joku tutkija oli tulostanut, että ilman isää kasvaneet ovat taipuvaisia itsemurhiin.

 - Huh huh sitä karmeata propagandaa. Toivottavasti nuoret itse eivät kuule mokomaa aivopesua.

 - Olenko kertonut sinulle Anna-Maija, että jo pikkupoikana Jirkalla oli merkillinen viehtymys leikkiä hautausmaalla? Sieltä minä häntä etsiskelin syömään, kun muut äidit haravoivat leikkipuistoja ja pelikenttiä.

 - Ehkä hän kaipasi rauhaa ja hiljaisuutta. Viihtyi yksin. Sekin on tärkeätä nykymaailman kohinassa.

 - Tai syrjäytyi, kun koulussa oli sitä takeltelua.

 - Ei sen tarvitse merkitä mitään vakavaa. Kuinka sinä, kriittinen tiedenainen, eksyt uskomaan jokaista tutkijaa? Itsehän olet moittinut tieteellisenkin työn hataruutta ja subjektiivisuutta.

 - Niin mutta sitä on niin herkkäuskoinen, kun omasta lapsesta on kysymys.

 - Jaa jaa, niitä huolia riittää itse kullakin, huokaili Anna-Maija.

 - Olen myös niin stressattu Jirkan tyttöystävien vuoksi, ystävätär uikutti puhelimeen. - He ovat toinen toistaan kummallisempia. Joudun tekemään osan työstäni kotona, ja täällä ravaa alituisesti sellaisia pitkäkyntisiä otuksia.

 - Ovatko he jo näpistäneet jotakin?

 - Tarkoitinkin heidän mustaksi maalattuja kynsiään, mutta eihän niistä tiedä. Vohkivat vaivalla hankitun materiaalin ja myyvät 200 prosentin voitolla.

 - Kuka nyt ikivanhoja eläinten luita ostaisi?

   Kaikkein useimmin Luupään lukaaliin ilmestyvä neitonen oli lempeältä nimeltään Johanna, vaikka häntä kutsuttiinkin Jonniksi.. Pojaksi Tessa oli häntä ensin luullutkin. Kauhean utelias tyyppi. Kurkisteli pakastimeenkin.

 - Mitä sinä sieltä haet? oli Tessa tiuskaissut.

 - Katsoin vain, mitä laittaisin teille ruokaa.

 - Ohoh, ihmetteli Tessa. - Oletko ihan keittiöihmisiä?

 - Opiskelen ravintolakoulussa, joten pitää harjoitella vapaa-aikoinakin.

   Rouva Luupään suhtautuminen mahdolliseen miniään muuttui siinä silmänräpäyksessä. Itse hän ei kokkaillut kuin pakosta ja koska pojalla oli aina mieletön nälkä.

   Ruusuinen haavekuva tulevaisuudesta kohosi Tessan väsyneitten ja välillä suorastaan vetistävien sinisilmien eteen. Hän, anoppi, istumassa tietokoneen ääressä tai jopa nojatuolissa, ja ehtoisa miniä häärii lieden ääressä kretuliinit kutrit pörröttäen ja pilkukas röyhelöessu uumillaan.

 - No niin, kiitoksia vaan, mutta ei sinun tarvitse. Tehkää voileipiä tai hakekaa pizzaa, jos nälkä alkaa kurnia.

   Tessa lähti yliopistolle, jossa meni taas yömyöhään. Muutkin tutkijat hämmästelivät sitä ahertamista. He alkoivat jo oudoksuen  katsella myös Akselia. Oli kuulemma tutkijan assistentti.

 - Taitaa olla jotakin muutakin, ilvehtivät jotkut, mutta olivat vain kateellisia komeasta miehestä.

   Herkullinen ruoan tuoksu lehahti heti vastaan, kun Tessa avasi kotinsa oven. Tosin siinä oli jokin vieras ja oikeastaan ällöttävä lisälemu.

 - Mitä tämä on? kyseli äiti ja nuuhki ilmaa innokkaana. - Minua hiukoo jo mielettömästi. Emme ehtineet ollenkaan aterioida Akselin kanssa. Se laiheliini elää kai pelkällä ilmalla ja luitten ratinalla.

 - Se on keittoa. Jonni laittoi. Se on huisin taitava kokki.

 - Jaaha, ynisi äiti hajamielisesti ja riisui päällysvaatteitaan. - Onko sitä vielä jäljellä, niin minäkin maistaisin?

 - Jätimme sulle varta vasten roiman satsin. Tuohon kattilaan. Käypä käsiksi.

   Johanna oli jo lähtenyt, ja Tessa lappoi kattilasta keittoa lautaselle. Aimo annoksen, vaikka se...

 - Onko tässä joitakin vieraita mausteita? Jotakin eksoottista?

 - En mä mitään huomannut. Meistä se oli hyvää ja tulista. Jonni  kaatoi joka purkista pöperöä sekaan. Se aikoo painua Italiaan lisäoppia saamaan. Vie tämänkin reseptin mennessään. Pääsee vaikka kuinka hienoon ravintolaan.

   Jirka jaaritteli ja taputteli mahaansa.

 - Meidän pakastimestako tämä on?

 - Totta hiivatissa. Ei kai se Jonni lihoja tänne asti kuskaa kymmenen kilsan päästä.

 - Lihoja? kuiskasi äiti vaisusti. - Mistä te...?

 - Lihoja totta kai. Luulitko, että se on lohisoppaa? Oikeammin luusoppaa, koska kumman laihaa oli rasian sisältö. Tosin Jonni tiesi, että juuri luista saa makeimman keitoksen. Ja siinä hän on aivan oikeas...

   Tessa kirkaisi. Ihmeen korkealla äänellä, vaikka koulussa hänet oli luokiteltu toiseksi altoksi. Sitten hän tarttui sydänalaansa, kalpeni, pyöristi lempeät, siniset silmänsä ymmyrkäisiksi ja huusi:

 - Näytä heti, mistä kohtaa pakastinta te ne rasiat otitte.

 - Jostakin tuolta, mutisi poika ja heilautteli kädellään laajoja kaaria. Tuolta perältä, ei kun sittenkin tästä vasemmalta, ei vaan tuosta oikealta, nurkasta. Siinä on vielä vaikka kuinka paljon jäljellä. Mitä sä oikein vaahtoat?

 - Näytä minulle se rasia.

   Tessa syöksyi penkomaan roskaämpärin sisältöä. Tonki ja möyhensi.

 - Ei täällä ole mitään rasiaa.

 - Jonni vei sen mukanaan, koska se on muovia. Hän sanoi pudottavansa sen sille kuuluvaan roskikseen. Hän on niin ympäristöystäväll...

   Tessa kirkaisi ja kolme kertaa peräkkäin. Yski ja niiskutti, koska nenä meni tukkoon pelkästä kauhusta ja inhosta.

 - Etkö sinä toope, ei kun rakas poikani, itse ollut latomassa niitä Akselin rasioita pakkaseen? Tottahan tiesit, mitä missäkin oli.

 - Me juttelimme Jonnin kanssa niin innokkaasti erilaisten lihojen ja kalojen ravintoarvoista, etten muistanut koko asiaa. Seisoin vain vieressä ja selitin. Olen aivan syytön.

   Jirka alkoi jo huolestua. Äiti ei yleensä ollut noin vauhkona.

 - Se on Jonnin syy, jos luusoppa ei kelpaa.

 - Kelpasiko se sinulle, poika? Rottia, sammakoita, kollikissoja, puluja ja jokunen kyykäärme joukossa. Oliko makoisaa? Onneksi ei sentään ihmistä. Sinähän palautit ne Vemmelpolven luut hautuumaalle? Vai…?

   Nyt Jirkakin kalpeni. Ei sentään pidellyt sydänalaansa vaan mahaansa, jossa alkoi tuntua möyrimistä ja napinaa. Hän ryntäsi pakastimen luo ja kiskoi kannen auki. Tutki ja yritti parhaansa mukaan lukea.

 - Kuka noista Akselin koukeroista selvän ottaa? Mitä tuossakin sanotaan? nuorukainen näytti yhtä rasiaa.

 - Ethän sinä poika-raukka osaa lukea selvääkään tekstiä, tiuskaisi Tessa. - Voi anteeksi Jirka, en tarkoittanut.

 - Ei se mitään, mutta jos sen sanoisi joku muu, mottaisin sitä kunnolla kuonoon. Olen kurkkuani myöten täynnä niitten irvailua.

 - Katsotaan nyt tämän tekstiä, keskeytti Tessa poikansa kiukunpurkauksen.

   Hartaina ja huolella äiti ja poika pyörittelivät sitä myötäpäivään ja vastapäivään, mutta eivät saaneet selvää. Numeroita ja kirjaimia. joku ympyräkin joukossa.

 - Mitä kieltä se on, äiti?

 - Se on jokin koodi. Akselilla täytyy olla siitä tietoa tai luettelo jossakin. Soitan heti Akselille. Soita sinä Johannalle ja kysy, mihin hän sen rasian tiputti.

   Akselia ei tavoitettu, ja Johanna oli ollut jo nukkumassa. Tyttö vastaili äreästi ja epäselvästi. Jossakin Keskuskadulla, ne suuret säiliöt. Aivan oikein hän ne lajitteli. Turha herättää keskellä yötä ja rähjätä mokomasta.

 - Taitaa ystävyytemme päättyä tähän, mutisi Jirka murheellisena.

   Seuraava näytös tapahtuikin sitten keskellä kaupunkia ongelmajätesäiliöiden äärellä. Luututkija ja toivottavasti tuleva geenitutkimuksen tohtori sekä hänen erikoislaatuinen poikansa Jirka penkoivat ja ravistelivat.

 - Ei täällä mitään ole, valitti Jirka. - Meillä pitäisi olla jokin koukku. En ylety pohjaan asti.

 - Tässä, ole hyvä, kuului samea ja nuhainen ääni roskiksen takaa. - Minulla on aina pitkä keppi mukanani, kun työskentelen noitten kimpussa.

   Kassialma hymyili ystävällisesti hampaattomalla suullaan ja lainasi auliisti koukkupäistä sauvaansa. Jirka kiitti kohteliaasti ja jatkoi naaraamista.

   Tessa seisoi vieressä ja yritti vahtia, ettei tuttuja kaupunkilaisia ilmestyisi paikalle iltakävelyllään. Saattoivat tulla oopperasta tai jostakin myöhäisestä taidenäytöksestä.

 - Jirka aloitti toisen suuren säiliön tutkimisen. Ponnisteli ja vääntelehti, koska keppi oli liian lyhyt.

 - Kömmi sinne sisälle, kehotti Tessa. - Menet sitten kotona suihkuun.

   Poika antoi kepin kassialmalle ja hiissasi itsensä toiseen laatikkoon.

 - Ei täälläkään ole mitään. Täähän on paperia varten, hän marisi.

 - On täällä, kuului taas käheä ja tukkoinen ääni paperien keskeltä.

- Eikö kunnon kansalainen saa enää öitäänkään nukkua rauhassa? Raskaan päiväurakan jälkeen.

 - Anteeksi vaan, mutta etsimme yhtä tärkeätä esinettä, vastasi Tessa.

 - Pulloako? virkistyi mies vastaamaan. - Ne on tuossa toisessa loorassa, mutta kaikki takuulla tyhjiä. Ei pisaraakaan jäljellä meidän porukalta. Ette ole täkäläisiä. Mikä on kauniin rouvan nimi?

   Repaleinen ja ränsistynyt ukko nousi horjuville jaloilleen ja kumarteli kohteliaasti.

 - Tessa, sinäkö se olet? En ollut tuntea.

   Tutkija Luupää kääntyi polvet tutisten katsomaan, kuka häntä puhutteli. Tietysti dekaani Ståhlbergin hienosteleva ja nokkava rouva, joka oli tulossa jostakin luksustilaisuudesta yhtä tärkeilevän anoppinsa kanssa.

 - Hankin tärkeätä tutkimusmateriaalia, totesi Tessa kylmästi ja kopisutteli erästä säilykepurkkia.

   Kissanruokaa. Sekin oli nuoltu puhtaaksi. Kissa ehkä?

   Viileästi rouvat hyvästelivät toisensa. Jirkakin uskalsi irrottautua kahisevista paperiviitoistaan ja kiipesi äitinsä viereen.

   Toivotonta.

   Akselin puhelin ei vastannut. Nukkui korsto tietysti viattomuuden unta tai oli muilla retkillään. Ei mutta nyt se vihdoin ja viimein pirisi.

 - Haloo, huusi Tessa.

 - Mikä nyt on hätänä? Ei kai luita ole varastettu tai tullut sähkökatkosta? Mätänevät hitto soikoon.

 - Me tässä mätänemme, voihki Tessa. - Johanna taisi laittaa luusoppaa niistä sinun tänne kiikuttamistasi pakasteista. Jirka ei muista, mistä kohtaa hän niitä otti.

   Yllättävän pitkä ja kammottava hiljaisuus.

 - Pyörryitkö vai miksi et puhu etkä pukahda? tuhisi Tessa vihaisena. - Tule paikalla tänne ja tutkitaan pakastimen sisältöä, jos sinä ylivanha opiskelija edes muistat, mitä sieltä puuttuu.

   Alakello soi ja Akseli änkesi eteiseen kalpeana ja silmät pystyssä. Hän tutki rasiarivistöjä ja valittaen totesi, että kaksi puuttui. Toinen oli peräti tärkeä rasia. Kookas. Hän oli pannut sen varmaan paikkaan sinne oikealle taakse. Erikoisasemaan.

 - Mitä erikoista siinä muka oli? Sitä samaa jyrsijä- ja tipusotkua kuin kaikki muukin, menosi tutkija Luupää.

 - Emme vieneetkään kaikkia luita haudoille, tunnusti Akseli vaitonaisena. - Poikasi syy. Hän halusi säilyttää muutaman.

 - Minuako morkkaat, pökkelö? rähisi Jirka. - Itse lahjoit minut, niin että tingin velvollisuuksistani.

   Räiskyvä riita ja silmitön syyttely, jonka Tessa keskeytti tavoitellen tiedenaisen rauhallisuutta ja asiallisuutta:

 - Kerro jo lopultakin, mitä siinä rasiassa oli?

 - Siinä oli, kas kun siinä oli muheva otos kauppaneuvos Santeri Vemmelpolven luustoa. Niskapalaa.

   Niskapuoli näkyi enää Akselistakin, kun hän päätään laihoilla käsivarsillaan suojaten hipsi ulos rappukäytävään. Ammuksina ujelsivat hänen selkäänsä puukauha, anopin tekemä pannunmyssy sekä kaksi tyhjää pakasterasiaa. Jirka haki vikkelästi esille myös täyden tonnikalapurkin, mutta äiti kielsi turvautumasta niin järeään aseistukseen.

 - Äiskä, onko sinulla yhtään lakimiesystävää, joka selittäisi meille, millainen rangaistus täällä Suomessa tulee ihmissyönn...?

 - Älä vihjailekaan siihen suuntaan. Ei se niinkään varmaa ole, että juuri siinä Jonnan käyttämässä rasiassa oli edesmennyttä kauppaneuvosta. Jospa Akseli erhetyi. Sotkuista kirjoitusta.

 - Kerranhan sinäkin väitit, että tutkimuksen kohteena oli hiiri, ja siitä huolimatta kuvaruudussa huiski sitä liskon häntää, lohdutteli Jirka. - Et sinäkään aivan erehtymätön ole.

 - Toivotaan parasta, myönteli Tessa. – Kenties se luusapuska olikin vain dobermannia.

9. Aineisto monipuolistuu

   Kolmen ruusupuskan ja kahden suklaakonvehtirasian jälkeen Tessa suostui ottamaan vastaan Akselin nöyrät anteeksipyynnöt. Jirkan lepyttely tuli miehelle kuitenkin vielä kalliimmaksi. Vuoden ilmaiset liput kauhuleffoihin, uunituoreet stereot ja ihka uusi, lähes ajatuksen voimalla toimiva video.

   Akseli-setä huokaili ja maksoi kaiken. Mikään ei saanut tuhota tärkeätä projektia. Tessan jo roskikseen raahaamat pakasterasiat tuotiin takaisin ja jäädytettiin taas huolella.

 - Sulattaminen ja uudelleen pakastaminen ei tee hyvää millekään muonalle, valisti Jirka äitiään. - Jonni tietää.

   Ilmaislippujen, stereoitten ja videolaitteen myötä myös Johanna leppyi aivan kohtuullisessa ajassa ystävälleen.

   Pahapuro käänteli joitakin rasioita luisevissa sormissaan ja totesi leppeästi:

 - Kun tätä Vemmelpolvea on vielä näinkin paljon jäljellä, etkö voisi, rakas Tessaseni, tutkia nämäkin vielä uudelleen ja kokeilla sitä kuvan luomista näyttöpäätteelle? Mistä me näinkin helpolla saamme ihmisluita projektiimme. Ole niin kiltti, tohtori-kulta.

   Luut olivat jäätyneet tasaisesti, ja Tessa puolestaan suli kahden ihanan lausahduksen vaikutuksesta: ”rakas” ja ”tohtori-kulta”. Mitä tässä enää pahempaa voisi tapahtua? Hän tutkaisee nuo luut näppärästi ja valvoo itse henkilökohtaisesti, että ne palautetaan perikunnalle, ei kun tietysti perhehautaan.  

   Huolimatta näistä lainkuuliaisista suunnitelmista luututkija sittenkin vapisi ja tärisi hieman, kun hän hellävaroen kumosi Vemmelpolven rasian sisällön laitteisiinsa. Akseli ja Jirka seurasivat silmä kovana toimitusta. Näppäilyä ja tietokoneen kimeitä piipityksiä. Se hangoitteli vastaan kuin olisi aavistanut, mitä oli tulossa.

 - Kato mokomaa, huudahti Jirka. - Nyt näkyy ukkovarvas. Miksi se aina alkaa alapäästä?

 - Tyvestä puuhun, selitti Tessa. - Eikö se ole ihan luonnollista?  

 - Olisi helpompaa tunnistaa kohde, jos pystyisit aloittamaan touhun päästä ja kasvoista. Yritä ainakin, kehotteli Akseli.

   Ainoa tulos oli, että varvas kääntyi ylösalaisin, puristi itsestään muutaman mustan karvan ja korvannipukan, kipristeli hetken ja katosi.

 - Samperi, kun sulla on ikäloppu kone, moitti poika. - Akseli-setä, osta sille uusi vekotin.

 - Tämä on huippumoderni laite. Käyttäjä ei vain ole ajan tasalla. Tai siis tehtäviensä.

 - Miksi olet aina noin vihainen, Akseli? Yritä itse, jos minua mollaat, äksyili Tessa. - Teen parhaani. Enempää ei voi ihmiseltä vaatia.

 - Tosivihaisena et ole minua vielä nähnytkään ja toivottavasti säästyt siltä. Teet muka parhaasi. Ylitä sitten itsesi. Mikä tuo namikka on? Tuo x:llä merkitty. Paina jo sitäkin.

   Epäröiden nainen kokeili. Painoi samalla neljää muutakin  nappulaa, niin pitkälle kuin sormet ylettyivät. Lyhyet ja palleroiset.

 - Ei sinusta olisi pianistiksi. Anna kun minä.

   Akseli työntyi Tessan paikalle ja haroi ja koukisteli sormiaan, kuin olisi soittanut jotakin rajua venäläistä pianokonserttoa.

 - Älä niin nopeaan ja umpimähkään. Minun on ehdittävä merkitä muistiin mitä painoit.

 - Tota ja tota ja tota, auttoi Jirka.

   Kuvaruutu sähisi ja leimahteli. Varvas palasi, mutta monin verroin suurempana. Siinä näkyi pitkä, keltainen ja kovettunut kynsi. Mustaa karvaa rehotti varpaan päällä. Ensin kellertävää ihoa, kuollutta ja elotonta. Sitten se alkoi punertaa vienosti. Pikkuvauvan pepun väriseksi ja sitten ruskeammaksi.

 - Näin ollen rasian sisältö on todistettavasti olettamuksemme mukainen. Tämä on siis aikuinen mies, totesi Tessa tyytyväisenä. - Ainakin sukupuoli on selvillä.

 - Miten sinä sen muka yhdestä isosta varpaasta päättelet?

 - Katso tuota karvoitusta. Ei minulla vaan ole...

   Akseli kumartui välittömästi tutkimaan naisen jalkoja. Vinoon poljetut tohvelit. Äitienpäivälahja Jirkalta. Varpaat peitossa. Jostakin syystä Akseli kiihottui kovasti.

 - Sinulla on varmaan suloiset pikkuvarpaat. Voisitko riisua kenkäsi ja sukkasi, kulti?

 - Vemmelpolven varpaitahan me tässä tutkimme, kivahti Jirka närkästyneenä. - Tuleeko tästä mitään vai lähdenkö kaupungille rullaamaan?

   Huolekas äiti syventyi oitis näyttöpäätteen tarkasteluun. Kunhan nuorukainen pysyi illat ja yöt kotona, muusta ei ollut väliä.

 - Katso nyt itsekin, Jirka. Siihen viereen muodostuu muitakin varpaita. yksi - kaksi - kolme...

 - Missä helkutissa ne muut viipyvät? harmitteli Akseli. - Tuohan on kuin kolmivarpainen laiskiainen Amazonin sademetsistä.

 - Älä nyt hoppuile. Hienoa, nyt muotoutuu neljäskin varvas ja viides, sitten jalkapöytää, nilkkaa, säärtä. Kamalan paljon karvoja.

 - Jos se onkin Jänis Vemmelsääri, yritti Jirka leukailla. - Hyi, millaiset polvilumpiot. Tosi kompura.

 - Ei saa arvostella lähimmäisensä ulkonäköä, torui äiti. - Ei ulkonäkö ole kaikki. Kauneus on katoavaista.

 - Kadoksissa on vielä 50 prossaa koko karjusta. Miksi tämä koje on niin hidas? ärhenteli poikakin.

 - Perusteellista ja huolellista työtä. Ei tässä kannata hötkyillä.  Olemme suurien asioitten todistajia. Kirjoitamme nimemme lähtemättömästi ihmiskunnan historiaan, paasasi Akseli oikein saarnanuotilla. - Suurta ja ainutlaatuista.

 - Ei tuo kikkeli ainakaan ole suuri eikä mitään ylen erikoista. Olen mä nähnyt komeampiakin, arvioi Jirka. - Mitä himskattia nyt tapahtui?

   Hehkuvan punaiseksi muuttunut Tessa Luupää osasi kyllä käsitellä konettaan, sillä parilla napin painalluksella koko ruutu meni pimeäksi.

 - Yhtä synkäksi muuttui Pahapuro, joka karjui pahimmalla komentoäänellään:

 - Mitä sinä samperin akka nyt menit tekemään. Se katosi. Annas kun minä.

 - Ei tule kuuloonkaan, rävähti Tessa. - Ei enää tuollaisia kuvia viattoman ja kokemattoman nuorison läsnä ollessa. Menehän kultaseni tutimaan. Äiti tulee pian peittelemään sinut.

   Akseli otti jo pari kollikissamaisen hiiviskelevää askelta makuuhuonetta kohti, mutta tajusi sitten karvain mielin erehdyksensä.

 - Jatketaan huomenna, Tessa hyvä. minuakin jo väsyttää. joka tapauksessa voimme olla uskomattoman tyytyväisiä tämänpäiväisiin tuloksiimme ja edistysaskeleisiimme. Onneksi olkoon, rakas tohtorini.

 - On tämä vain kummallista, myönteli Tessakin.

 - Voisinko millään jäädä teidän sohvalle pötköttämään? Kun on niin kylmääkin. Miten saan autoni käyntiin?

 - Yritä edes ja ylitä itsesi, tokaisi rouva Luupää koleasti. - Hyvää yötä.

10. Harhaa ja petosta            

 - Nytpä meitä onnesti, touhusi Akseli Pahapuro ja roikotti kädessään pitkämäistä pakettia.

 - Tuotko minulle lahjan? kysyi Tessa haaveellisena. - Muistit sentään nimipäiväni.

 - En muistanut, tunnusti Akseli rehellisesti. - Koko ajanhan minä sinulle lahjoja raahaan.

 - Niin, hiiriä ja variksia ja kauppaneuvoksia, veisteli Jirka.

 - Äläpäs sano, mutta tämä on vielä hienompaa. Lennät selällesi, kun näytän.

   Akseli näpräsi karvaisen narun kimpussa. Nyki ja sai sen viimein onnistuneesti umpisolmuun. Kähisi ja ärhenteli.

 - Tässä on sakset, sanoi Tessa kärsivällisesti. - Minä autan.

   Kankean käärepaperin helmoista putkahti esille kaunis keramiikkamaljakko. Maanruskea. Hillityt kuviot. Joitakin vaaleita möykkyjä upotettuina sinne tänne.

 - Ovatko nuo kiviä? ihmetteli Tessa.

 - Ei vaan ne ovat luuta. Siinä sinulla tutkimista.

 - Minkä luita? Norsunko vai valaan? Vai poron?

 - Tämä vaasi on tuotu Italiasta. Tuskin he poroa käyttäisivät. Sen pitäisi olla hyvin vanha. Mahdollisesti ajanlaskumme alkuvuosilta.  

 - Kerro jo, mistä luusta on kysymys.

 - Pyhimyksen, jonkun miehen tiettävästi. Siinä sinulle hieno ja haasteellinen tutkimuskohde.

   Luunpalaset irrotettiin varovaisesti taide-esineen pinnasta. Tessa puuhasi jo varsin tottuneesti. Ihaillen Jirka ja Akseli katselivat tuota näppärää työskentelyä. Luunpala antoi tulokseksi kaikenlaista tietoa. Todella mies ja arviolta keski-ikäinen. Pituus ja paino. Sangen kookas ja vanttera. Hiusten väri. Tumma kuten kuuluikin etelän asukkaalle. Uskomattoman hyväkuntoiset ja vahvat hampaat.

 - Millaisia sairauksia? mumisi Tessa. - Tässä näkyy, että...ohoh kirpunpuremia…?

 - Anna niitten olla ja koeta saada hänet kuvaruutuun, hoputti mies.

   Sattumanvaraista näpyttelyä, siltä se sivusta katsojista tuntui, mutta nainenpa jo tiesi, miten toimia. Jälleen ponkaisi näytille pari varvasta.

 - Älä sitten keskeytä kriittisessä kohdassa, varoitteli Akseli. - Kun edes vihdoin pääsisimme päähän asti. Silloin annan sinulle lisää ohjeita.

 - Omituisen paksunahkaiset ja kippuraiset varpaat, Ja mustat.

 - Miksi aina olet arvostelemassa ennen aikojasi, Jirka? Ihmiset ovat erirotuisia ja rakenteeltaan poikkeavat meidän pinttyneistä kauneuskäsityksistämme. Suvaitsevaisuutta, sitä maailmassa tarvitaan. Erilaisuuden arvostamista ja kunnioittamista. Erilaisuuden kauneutta.

 - Noin käyrävarpaista pyhimystä en minä ainakaan jaksa kunnioittaa, intti poika. - Sillähän on isovarvaskin erillään kuin simpanssilla.

   Tuo oli jo liikaa varttuneemmillekin tutkijoille. Karmea totuus alkoi hahmottua heidän eteensä. Suuri gorilla siinä pullisteli rintaansa ja takoi kourillaan lisää puhtia muutoinkin uhkaavaan olemukseensa.

 - Päätä ei vieläkään näy, valitti Akseli. - Mikä ihme tässä tökkii?

 - Apina se on. Ei siitä mihinkään pääse. Olkoon päätä taikka ilman, tuhahti Tessa kyllästyneenä. - Anna tänne ne loputkin pyhimyksen luut.

   Kymmenen otosta antoi jälleen karmean tuloksen: gorilloita, yksi aasi ja kaksi sekarotuista rakkia lisäsomisteena.

 - Sua on huiputettu ja pahasti, ilkkui Jirka. - Mitä tuostakin purnukasta maksoit?

 - Se ei sulle nulkki kuulu. Välillä tulee tehdyksi myös harha-askelia. Se kuuluu empiiriseen tutkimustapaan.

 - Onhan siinä totta toinen puoli. Tällä hetkellä ovat gorillatkin pyhimyksiä nykyisiin diktaattoreihin ja sotahulluihin superjohtajiin verrattuina, naureskeli Jirka.

   Pahapuro ei ollut kuulevinaan näsäviisaan nuorukaisen puhetta, vaan suuntasi sanansa Tessalle:  

 - Harjoittele, ystäväni, vielä niillä pikkuotuksilla, jotta saat päätkin näkyviin. Minun täytyy tehdä pari elintärkeätä ulkomaanmatkaa. Varoja tämä hanke nielee. Soitellaan.

11. Hammaskiillettä horisontin takaa

   Eräänä päivänä Tessa sai paketin pikkuserkultaan Outilta. Tämä oleskeli, todella vain oleskeli Suurmaassa, koska sieltäkin oli niin vaikeata saada työtä. Hän asusteli kai jonkun hyväluontoisen miehen siivellä.

 - Kas vaan, Outikin muistaa viimein vastata kirjeeseeni. Luulin jo, että hänet on kidnapattu.

 - Mitä siinä paketissa on? kyseli Jirka.

 - Katsotaan, katsotaan. Ai tässä on kirje. Odotas kun luen sen ensin...Hm...Höm...Ahaa, hän innostaa minua jatkamaan tutkimuksia ja lähettää oheisena hieman lisää materiaalia. Sepäs huomaavaista.

   Tessa oikein ilahtui ja avasi pienen käärön, joka oli kiedottu värikkääseen lahjapaperiin ja moninkertaiseen muovipehmusteeseen,  

 - Mitä tässä on? Ai se näyttää ihan hampaalta. Hyvä tavaton. Se on hammas.

 - Minkä otuksen? Puumanko? Vai pesukarhun?

 - Minusta se kyllä vaikuttaa ihmisen hampaalta.

 - Mistä Outi olisi sellaisen pöllinyt. Varastanut sen miesraukan suusta. Toivottavasti nukutti sen ensin. Vai onko se tekohammas?

 - Aina te hoputatte minua. Ei tieteessä tällä tavalla menetellä. Pitää tuumailla ja tarkastella ja tehdä järkeviä johtopäätöksiä. Se sinun, poika-kulta, on syytä oppia, jos aiot seurata äitisi jalanjälkiä.

 - Kun ensin tietäisi, mihin sä olet menossa. Tää on yhtä harhailua ja sekoilua. Tiedäksä yhtään, mihin se kaveri pyrkii? Saisit olla varuillasi, Jirka motkotti. - Mitä Akseli muuten siitä tykkää, että sä olet kailottanut tästä projektista ympäri maailmaa? Toitota siitä vielä Kiinaankin asti.

 - En ihan Kiinaan, mutta hyvä kun muistutit, sillä minulla on kaukainen täti myös Japanissa.

 - Siis etätäti? Haaliiko se sulle geishan luita vai hammaskaluston itse keisarilta?

 - Mitä se Outi vielä kirjoittaa? Niin että tämä hammas on löytynyt jonkun arvostetun hammaslääkärin roskakorista. Ei halua paljastaa tarkempia yksityiskohtia, jos juttu kerran on hyvin salaista. Mainiota, sitä hammasta ei kukaan kaipaa eikä perään kuuluta. joten voin hyvällä omallatunnolla ryhtyä raatamaan sen parissa.

 - Saatko pienestä hampaastakin esille jotakin tärkeätä?

 - Itse asiassa enemmänkin kuin tavallisesta luumateriaalista, joka muuttuu aikojen kuluessa. Hammaskiille pystyy nimittäin säilyttämään vuosituhansia tietoa, vaikkapa siitäkin, mitä kyseinen henkilö on käyttänyt ruoakseen.

   Tessa tiputteli itselleen kannullisen vahvaa kahvia ja aloitti yötyöskentelynsä. Kolmen tunnin uurastuksen jälkeen hän kävi herättämässä Jirkan turvakseen, kun kuvaruudussa taas alkoi vimmattu vilske.

 - Pelkääksä, että nyt on vuorossa alligaattorin hammas?

 - Olisipa Akseli täällä, huokaili rouva Luupää. - Minusta näissä tutkimuksissa on jotakin mätää. Ovatko ne edes laillisia? Pitäisikö minun kysäistä asiaa yliopistolta?

 - Älä riskeeraa mainettasi. Hulluna ne sua pitäisi.

   Kuvaruutuun ilmestyi hyvin kiillotetun mustan kengän kärki.

 - Mies, sanoivat äiti ja poika yhteen ääneen.

 - Nyt sillä on jo kengätkin. ei se ainaskaan mikään elukka ole.

 - Juppi, totesi Tessa, kun solmiokin aloitti kehkeytymisensä. - Valkoinen kova kaulus, putipuhdas.

   Kuva kääntyili ruudussa, jolloin Tessa huomautti:

 - Itsetietoinen liikehdintä, kopea asento. Hyvin ajeltu niska. Kauniisti muotoiltu hiusraja. Käkkärää ja mustaa.

 - Onks se neekeri? Ei, kun iho on noinkin vaalea. Käynyt kai aurinkorannoilla. Naamataulua ei vielä näy.

 - Tutulta vaikuttaa, mutta kuka? muistutteli Tessa. - Joku julkisuuden henkilö se takuulla on.

 - Olisko se joku itte Suurmaan johtavista poliitikoista? Häh, miksi se rämä taas pysähtyi?

 - Sinäpä sen sanoit, ilahtui Tessa. - 95-prosenttisella varmuudella se on Suurmaan pomoja.

 - Hyvä näinkin, lohdutteli äiti. - Nyt voimme kertoa Akselille, että korvatkin jo pilkottavat, vaikkakaan ei kasvot.

 - Hurraa! Oot sä mutsi taitava.

   Häiriötä näyttöpäätteessä. Tessa näpelöi ja surffaili.

 - Joskus minusta tuntuu, että tämä ei ole luvallistakaan, tarkoitan pikemminkin sallittua. Mahtavatko korkeammat voimatkin olla meidän pyrkimyksiämme vastaan, kun tämä on näin sitkasta?

 - Höpö höpö, olet vain taikauskoinen. Totta kai tiede saa mennä eteenpäin.

 - Jos se viekin meitä taakse päin ja kohtaamme jotakin kauheaa. Jotakin, jota emme pysty hallitsemaan ja josta emme enää pääse irti. Tuhoisaa ja lopullista. Palaamme takaisin apinoitten aikakauteen.

 - Ei se paljon pahempaa voi olla kuin nykyinen meininki. Olet vain niin synkällä tuulella, kun kaipaat sitä torveloasi.

 - Ei Akseli ole minun torveloni.

 - Kenenkäs sitten? Ookssä mustasukkainen? Jos sillä on ulkomailla joku makee mimmi?    

12. Arvoluulahjoja  

   Aamuyöstä soi puhelin. Aamu- ja ilta- ja myös yöuninen Tessa kömpii vastaamaan. Tuttu ääni kuin haudan takaa tiedustelee:

 - Tessako siellä? Täällä Tero, se aviomiehesi, siis entinen. Hyvää kai kuuluu?

   Tessa seisoi suu auki. Herkkävaistoinen ex-aviomies tulkitsi vaikenemisen oitis  myönteiseksi vastaukseksi ja jatkoi:

 - Niin minullekin, vaikka hurjasti töitä ja kiireitä. Olen kuullut, että keräät luita. Minulla olisi...

   Silloin Tessa vihdoin sai puheenlahjansa takaisin:

 - Sinä ketku. Eikö sinulla liki kahdenkymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen ole muuta sanottavaa?

 - Luulin, että olisit kiinnostunut. Sinuahan minä ajattelin.

 - Mikset ole ajatellut aikaisemmin? Ainakin poikaasi?

 - Olenhan minä. Sinä se aina palautit kirjeet ja paketit, joita lähetin Jirkalle. Viimeksi sen synttärilahjan, kun hän täytti neljä vuotta.

 - Eipäs, hän täytti vasta kolme ja puoli. Etkö edes poikasi syntymäaikaa muista?

 - Toki, toki, mutta halusin lähettää sen ajoissa, mumisi Tero hieman nolona. - Posti hidastelee joskus näin kaukaa.

 - Älä yritä. Kortissakin luki väärä päivämäärä. Kolme kuukautta aikaisempi. Ortodoksinen kalenteriko sinulla on vai peräti kiinalainen?

 - Kyllä sinä sitten jaksat riidellä ja motkottaa pikkuasioista. Eivät kaikki naiset ole tuollaisia niuhottajia.

 - Et ole vielä kerinnyt raukkamaisesti hylätä ja jättää kaikkia naisia.

 - Vaihdetaan jo puheenaihetta. Mahtaako Jirka edes tietää, että olen vielä elossa?

 - Hänelle ja minulle sinä olet kuollut. Kuulitko? Totaalisesti kuollut ja kuopattu.

 - Se juuri onkin varsinainen asiani, josta halusin sinulle puhua. Minulla olisi tarjolla erittäin mielenkiintoinen jäänne eräästä diktaattorista. Lähettäisin sen sinulle ikään kuin tuollaisena rauhan ja sovinnon eleenä, jos vaikka...

 - Elehdi mitä elehdit, kiljui Tessa. - Minä en sinun luitasi kaipaa. Petosta ja valhetta kaikki.

 - En minä sinua ole pettänyt.

 - Etkö? Pinkaisit nuoremman ja hoikemman perään.

 - Sitäkin, sitäkin, mutta ei se ollut pääasiallisin syy lähtööni. Minun täytyi päästä muualle hengittämään vapaampaa ilmaa ja...

 - Missä sinä muuten tätä nykyä hengittelet? Mistä happiteltasta  soitat?

 - Et sinä ennen ollut aivan noin katkera ja pisteliäs. Soitan Suurmaasta. Olen kiertänyt joka puolella maailmaa juttuja tekemässä. Oletko huomannut lehdistä? Olen luonut todella näyttävän uran kantaa ottavana journalistina.

 - Minua sinun kerskailusi ei hetkauta. Kurja aviomies ja vielä kurjempi isä. Miten muuten tiedät tästä luuprojektistani? Sen pitäisi olla huippusalaista.

 - Onpa tosiaan, nauroi mies. - On siitä juttuja virrannut korviini, mutta lähinnä siitä on kertonut Outi.

 - Kuka Outi?

 - No se sinun pikkuserkkusi. Olette kuulemma olleet jonkin aikaa kirjeenvaihdossa keskenänne, niistä isoisänne hautajaisista lähtien. Outikin on kuulemma lähettänyt sinulle jotakin arvokasta materiaalia.

 - Tietääkö Outi, että olemme olleet aikaisemmin naimisissa? huohotti Tessa. - Ei hän ole minulle siitä maininnut.

 - Ei hän tiedä. En ole katsonut tarpeelliseksi kertoa.

 - Kas vaan, et tule maininneeksi niin vähäpätöisestä seikasta kuin entisestä avioliitostasi ja ainoasta lapsestasi. Oletteko oikein vihitty pari?

 - Ei vielä, Outi kyllä haluaisi, mutta minulla on nämä työasiat pahasti kesken. Ehkä sitten, kun tilanne rauhoittuu.

 - Hänenkö perään sinä lähdit?

 - Älä nyt naurata. Outi oli pikkukakara siihen aikaan.

   Tessa muistutteli hetken aikaa sitä pikkukakaraa. Laiha ja pitkä ikäisekseen ja hampaat törröttivät. Kuin oravalla. Taitava pesänrakentaja. Ehkä ne on siellä fiinimmässä maailmassa oiottu. Eivät he usein olleet nähneet toisiaan, koska Outin vanhemmat asuivat jossakin takamailla.

 - Voisinko kirjoittaa tai soittaa Jirkalle? Sinustahan se riippuu.

 - Ehkä jo Jirkastakin. Onko niinkään varmaa, että hän haluaa olla yhteydessä sellaiseen isäretaleeseen, joka hylkää parikuukautisen  pojanpalleronsa? Mieluummin ei.

 - Ei, toisti Tessa vielä painokkaasti.

 - No ei sitten, mutta voisinko sittenkin lähettää sinulle sen luupaketin? Se on melko varmasti peräisin Hitleristä.

 - Hitleristä? huusi Tessa. - Nyt huijaat. Miten sinä sellaista olisi käsiisi saanut?

 - Olen vireänä lehtimiehenä aina läsnä siellä, missä jotakin tärkeätä tapahtuu, ja olen työskennellyt myös Saksassa.

 - Tärkeätä tapahtuu kaikkialla muualla kuin oman poikasi kodissa. Usko jo hyvällä, että sinun hoivaavaa läsnäoloasi ei tässä perheessä enää kaivata.

   Tessa mietti hetken ja lisäsi:

 - Jos nyt välttämättä haluat, niin pistä luukasasi tulemaan, mutta tiedä, että olen minäkin täällä jotakin puuhannut ja oppinut. Alan olla arvostettu luututkija, joten alta aikayksikön saan selville, onko tuotteesi hämäystä, esimerkiksi peräisin jostakin kavalasta kalkkarokäärmeestä. Sinä käärme.

 - Oikein luututkija. Ilmankos otit takaisin tyttönimesi, Luupää.

 - Jos alat ilkkua, pidä luut hyvänäsi.

 - Siis luu kurkkuun vain, naureskeli mies.

 - Juuri niin, hyvästi, tiuskaisi Tessa ja löi luurin kiinni.

13. Hitlerin kaksoisolento          

   Huolestunut äiti, rouva Luupää, soitteli sukulaisille ja tuttaville ympäri Suomea ja ilmoitti, että jotakin tärkeätä oli kadonnut. Joku ymmärtämätön voisi äkkipäätä luulla, että taas on luita hukassa. Sitäkin, mutta niitten terveitten ja yhä kasvavien luitten ympärillä oli kuitenkin nuorta lihaakin sekä melko finnitön nahka.

   Jirka oli jälleen teillä tietymättömillä. Hänellä oli tapana lähteä seikkailemaan jonnekin. Sanoi palatessaan tarvinneensa raitista ilmaa ja vaihtelua. Aivan kuin isänsä. Kunpa vain geeneihin pääsisi jotenkin käsiksi, jotta isiltä periytyvät huonot tavat ja luihuudet voitaisiin ennalta estää.

   Vaihtelua poika ikävä kyllä sai myös kouluelämässään, sillä hänellä oli menossa jo yhdestoista opinahjo, vaikka peruskoulun eri asteet laskettaisiin vain yhdeksi eikä kuutta päiväkotia noteerattaisi ollenkaan. Opettajat mielihyvin raakkasivat hänet pois kirjoistaan, kun poissaolot alkoivat lähennellä kuukautta yhteen menoon eikä äidillä ollut pienintäkään vihiä koltiaisen olinpaikasta.

 - Levoton, hermostunut ja keskittymiskyky puuttuu, totesivat opettajat. – Lukeminenkin takkuaa kuin tervassa mönkisi.

 - Tiedonjanoinen, monipuolinen ja kekseliäs, puolusti äiti ainokaistaan.

   Poliisia ei Tessa hevin halunnut sekoittaa asiaan. Jokin karmea ennakkoaavistus kuiskutteli, että myöhemmin Jirka saattaisi tulla liiankin tutuksi virkavallalle. Aina poika oli palannut terveenä ja reippaana. Tessa nuuski ja kuulusteli ja tutki pojan vaatteita, mutta mitään hälyttävää ei paljastunut. Ehkä Jirka oli vain vapautta janoava kiertolainen ja täysin selvin päin käyttäytyi kuin sekopäinen.

   Akseli rämpytti ovikelloa. Hän ei vaivautunut ennakkoon ilmoittamaan vierailuistaan. sillä jollei Tessa ollut yliopistolla, hän oli kotona. Ihmiskontaktitkin nainen hoiti puhelimitse tai sähköpostilla. Helppo vierailupaikka.

 - Terveisiä Saksasta, kultaseni, tervehti Akseli hyväntuulisena. - Et ikinä arvaa, mitä toin sinulle tuliaisiksi.

   Mies piilotteli jotakin selkänsä takana ja hymyili maireasti.

 - Suklaata? Hienon silkkihuivin? Jonkin upean korun?

 - Vikaan meni, murisi mies harmistuneena. - Sellaista köykäistä kitschiäkö sinä vain havittelet? Olen pettynyt ammatilliseen kunnianhimoosi. Tässä on paketti. Avaa jo, rakas Tessaseni.

   Pieni paketti, jonka päällä oli litistynyt vaaleanpunainen nauharuusuke. Irtoamaisillaan. Naiselle välähti nopea oivallus:

 - Ah, sormus, älä nyt sentään. Mietitään vielä, kujersi Tessa hämmentyneenä. - Täytyy kysyä Jirkankin mielipidettä, kunhan hänet ensin tavoitan.

   Akseli muuttui ilmeiltään vielä mustemmaksi kuin sileäksi suittu ja rasvasta kiiltelevä tukkansa.

 - Avaa jo, äläkä hölise tyhjää.

   Jännityksestä väristen nainen irrotti rusetin ja paperin. Pieni korurasia. Sisällä vaaleansinistä pumpulia ja jotakin vaaleata.

 - Ah ihanaa, koru sittenkin. Onko se rintaneula?

 - Voit todella myöhemmin tehdä siitä korun, kunhan olet sen ensin tutkinut huolella. Se on nimittäin luuta.

 - Kallisarvoistakin?

 - Hirmu kallista. Maksoin siitä maltaita. Oli ostettava tiskin alta.

 - Voi, ei kai minkään uhanalaisen eläimen luuta? huudahti Tessa onnettomana. - En millään voisi. Ei Pandaa ei viimeistä edellistä valaanpoikasta. Se ei olisi moraalisesti oikein.

 - Uhanalainen tosiaan, virnuili Akseli. - Se on pala erään suuren kansanjohtajan ja historian kuuluisuuden hampaasta.

 - Kenen? kuiskasi Tessa ja otti luunpalasen sirosti pulleitten sormiensa väliin.

 - Hitlerin. Ostin sen uusnatsien kirpputorilta. Tingin uljaasti, mutta hinta sen kun kohosi. Onneksi meillä on varaa.

 - Niitä Hitlerin luitahan tuntuu seikkailevan ympäri maailmaa, ihmetteli Tessa.

 - Missä? Kuka myös? Kerro heti.

 - No jaa, ei se ole varmaa, mutta tietysti kuuluu kaikenlaisia huhuja. Onhan minulla tässä työssä kontakteja.

 - Keihin? Kakaise paikalla ulos tietosi. Tämä voi käydä vaaralliseksi.

   Akseli oli todella kiihtynyt. Hän pörhisteli olemattomia rintalihaksiaan kuin ukkometso. Puhisi ja tiukkasi.

 - Kuuletko nainen, paljasta heti kaikki tietosi, ettei tarvitse ruveta voimatoimiin. On meillä keinomme.

   Akseli puhui usein me-muodossa eikä hän silloin tarkoittanut työpariaan Tessaa. Vaikka nainen hiukan säikähtikin uhkailua, hän ei suostunut kertomaan ex-miehensä mahdollisesta luulahjasta. Ei hän tosin ollut paljastanut Outinkaan lähettämää lahjaa siitä Suurmaan poliitikosta. Väisteli ja veikisteli.

 - Älähän nyt hikeenny, rakas Akseli. Lörpötin turhaa. Tiedäthän sinä vilkkaan mielikuvitukseni. Ehkä se olikin unta?

 - Se muuttuu hyvin äkkiä ikiuneksi, jos jotenkin vedätät minua ja meitä. Ei mitään sivubisneksiä eikä syrjähyppyjä.

   Juotuaan neljä kuppia maitokahvia ja pullollisen keskiolutta Akseli viimein rauhoittui ja kehotti tutkijaansa istuutumaan tietokoneen ääreen.

   Tottunein ottein Tessa pyöritteli, raaputti, liuotti ja kuumensi luunpalasta sekä asetteli sen huolellisesti mikroskooppiin. Sen jälkeen hän näppäili tovin  konettaan ja tarkensi kuvioita. Kuten aina, kuvaruutu oli ensin täynnä pörinää ja vilskettä. Kuin vihainen ampiaisparvi. Sitten alkoi hahmottua jotakin.

 - Taas häntä, totesi Akseli kummissaan. - Miten se on mahdollista?

 - Onpa hyvinkin, irvisteli Tessa. - Jos toisen maailmansodan uhreilta kysyttäisiin tuosta hännästä ja sen omistajasta, he eivät tulkitsisi sitä pelkäksi ketunhännäksi vaan itse pirun ruumiinosaksi. Hih hih.

 - Ei se Fuhrer kaikille ollut paholaisen maineessa. Jotkut pitivät häntä Messiaana, joka pelastaa kristityn Euroopan bolshevismilta.

 - No häntä tässä vain huiskii, vieläpä paksu.

 - Jatka, kyllä se katoaa, kun pääset pidemmälle.

   Akselin pettymys oli käsin kosketeltava ja Tessan vahingonilo yhtä suuri, kun kuvaruutuun pikkuhiljaa kehkeytyi suuren ja voimakkaan susikoiran ruho. Jäivät raasut ilman päätä, kuten aikaisemminkin tutkituille olioille oli käynyt.

 - Jokin diktaattorin lemmikkikoirista. Hyvin ruokittu ja hoidettu. Terve yksilö. Narttu, totesi Tessa.

 - Jatka, huohotti Akseli Pahapuro. - Ehkä isännällä ja uskollisella koiralla oli niin intensiivinen ja läheinen suhde, että Hitlerin hammaskin heijastelee tuota rakasta ystävää.

 - Heijastelisi ennemminkin hänen pitkäaikaista ja uskollista rakastajatartaan Evaa, mutta tietenkään ei. Koira on poromiehellekin tärkeämpi kuin akka. Tasa-arvoisuus on kaukana. jopa naisen ja koiran välillä.

   Tessa piti lyhyehkön esitelmän naisasianaisten tavoitteista ja miesten kataluudesta ja kiittämättömyydestä. Akseli piteli korviaan, mutta ei sen vuoksi, että naisen sanat olisivat olleet liian viiltävät ja herkkää omaatuntoa raapivat. Tuskin hän niitä edes kuuli, vaan tuo asento kuvasti pohjatonta epätoivoa.

 - Ei tämä tästä sen inhimillisemmäksi eli hitlerimmäksi muutu, päätteli Tessa ja alkoi sammutella konettaan. - Sinua on pahasti petkutettu. Tee reklamaatio ja ehdota, että saat palauttaa tuotteen ja vaadit rahat korkoineen takaisin.

 - Niiden tyyppien kanssa ei valituskirjeitä vaihdeta, huokaisi Akseli. - Mitä meidän työnantajamme nyt sanovat? Voi minua raukkaa.

 - Ehkä tästä tulisi aistikkaat korvakorut, pelleili Tessa ja sovitteli luunpalasta korvalehteensä. - Kiitos kaunis lahjasta, Akseli-kulta.

   Mies ei lyönyt muulla kuin raivokkaalla ja samalla pelokkaalla katseellaan. Tessan täytyi ihan silmänsä sulkea sen polttavan lasersäteen edessä.

14. Luonteitten vertailua

   Oikeata Hitlerin hammasta odotellessaan Tessa ryhtyi vertailemaan eri kokeilutuloksia toisiinsa. Hän ei osannut olla toimettomana. Huoli Jirkasta ja sekavat tunteet sekä Teroa että Akselia kohtaan myllersivät hänen pehmeässä povessaan.

   Ansaitakseen jotenkuten sen tosi korkean palkkansa tutkija Luupää puuhasteli kaikenlaista. Lopulta hänen onnistui saada kaikille olioille myös pää. Suuri edistysaskel.

 - Printtaa, ei kun korjaa printtausta, komensi Akseli. - Sehän syöksee vain litteitä ja töhryisiä kuvia kidastaan.

 - Nehän pullistuvat kyllä täyttä päätä kolmiulotteisiksi kuvaruudussa, ja se saa riittää toistaiseksi. Et kai toivo, että keittiöni täyttyy oikeista rupisammakoista ja kurnutuksesta?

 - Pullistuvat mutta epätasaisesti. Onko tuo muka sammakon kroppaa? Kurvikasta kuin entisellä filmitähdellä. Senhän näköelimet muistuttavat hiiren mustia pippurisilmiä. Karvoitustakin on siellä täällä. Suu kuin napinläpi.  

 - Ei saisi näyttää keskeneräisiä töitään hulluille eikä narreille, marisi Tessa. - Odota vähän. Nyt se näyttää jo luonnolliselta.

 - Karsealta se näyttää. Värikin haalistunutta kuin haudasta nostetulla vainajalla.

 - Niinhän se oikeasti onkin, sammakkovainaa. Jos se onkin jokin uusi sammakkolaji. Eläköön, olemme tehneet löydön.

 - Sinun tulostimessasi on jotakin pahasti vialla. Jos ne otukset jo paperillakin ovat noin kurjan näköisiä, mitä ne ovat sitten luonnollisessa hahmossaan, kun sinne asti pääsemme? Hankin sinulle uuden printin, sellaisen jossa on laser. Tarkempaa jälkeä. Eihän tuollaisia otuksia kehtaa käsistään päästää.

   Tessa sai upean tulostimensa ja innostui vertailemaan hiiriä ja kyykäärmeitä. Kaavioissa näkyi yhteisiä ja toisistaan poikkeavia luonteenpiirteitä. Vähitellen hän oli nimittäin ruvennut saamaan esille myös tutkittaviensa tunne-elämää, luovuutta, älykkyyttä, temperamenttia, käyttäytymismalleja ynnä muuta henkisempää.

   Vikisevissä hiirissäkin ilmeni äksyjä vihanpurkauksia ja ikäviä kaunantunteita kissapaholaisia kohtaan. Sihisevästä käärmeestä puolestaan löytyi hellää äidillisyyttä ja huolta jälkeläistensä turvallisuudesta. Sitten taas ahnasta nautinnonhalua, jopa taipumusta ylensyöntiin, kun hiiriparka astui näyttämölle.

   Jirka oli varsin kiinnostunut näistä kokeiluista.

 - Tiesitkö äiskä, että yhdellä anakonda-naaraalla on kimpussaan kaksitoista rakastajaa yhdellä kertaa? Koko toimitus saattaa kestää kokonaisen kuukauden. Isyys on aika epävarmaa siinä perheessä.

 - Hyi sinua, Jirka, et saa lukea seksioppaita ilman minun lupaani.

 - Holhoat liikaa tuota kaveria, puuttui Akseli puheeseen. - Kun minä oli hänen ikäisensä ja paljon nuorempikin, minä...

 - Katsokaa, pojat, miten tuo kyykäärme lipoo kieltään. Se on niin luonnollinen, että ihan pelottaa. Kun vain ei pistäisi minua kuvaruudun läpi.

   Kerran yksi aggressiivinen hiirimies ja ylihuolehtiva käärme-emo joutuivat hurjaan tappeluun näyttöpäätteessä. Ne raatelivat toisiaan hillittömästi, ja tutkija tunsi olevansa aivan voimaton siinä tilanteessa. Viimein löytyi oikea vempain, ja kumpikin soturi ryömi nurkkaansa nuolemaan haavojaan.

   Pahapuro oli yllättävän haltioissaan näistä vähäisistäkin edistysaskeleista.

 - Loistavaa, olet sinä nerokas. Pian me hallitsemme maailm...höm höm maailman hienointa laboratoriota. Kun saat vielä aikaan luonteitten  ristisiitoksia ja ruudun ulkopuolelle asti ulottuvia näyttöjä, muutakin kuin paperilla, olemme suunnattomassa kiitollisuudenvelassa sinulle, rouva tohtori ja kunniatohtori ja arkkitohtori Tessa Luupää. Miltäs tuntuisi ottaa vastaan Nobel-palkinto ilman että muita ryppyotsaisia kärkkyjiä olisi änkeämässä jaolle?

   Tessa hyrisi mielihyvästä ja huokaili pelosta. Miten tässä lopulta kävisi?

15. Rotat mielenosoitusmarssilla  

   Eräs kunnianhimoinen ajatus jäi kytemään luovan ja nerokkaan tiedenaisen aivoihin. Entä, jos oliot saataisiin sittenkin pomppaamaan ulos ruudusta tai tulostimen kautta? Entä jos saisi ne ottamaan todellisen hahmonsa laitteen ulkopuolella? Ainahan voi kokeilla, aluksi tietenkin jollakin vaarattomalla.

 - Mikä näistä koe-eläimistäni onkaan vaarattomin? Ehkä jokin pikkulintu, mutta se saattaisi liihotella sen tien karkuun, jopa pilviin asti. Turha niitä oli teko-olentoja maailmalle vielä sinkautella, ennen kuin tutkimukset ovat pidemmällä.

   Ehkä jokin hiiri. Pieni ja viaton. Naaras, koska narttukoiriakin  on helpompi käsitellä ja kasvattaa kuin poikia. Nöyrempiä ja sosiaalisempia. Tessa plarasi konettaan, ja jossakin vilahti rotta. Jostakin syystä hän saikin päähänsä ottaa kokeeseensa juuri senlajisen eläimen.  

 - Se on ainakin älykäs, joten anti mennä.

   Touhua ja päivittelyä. Laiha ja palavasilmäinen rotta kiemurteli kuvaruudussa. Luonne räiskyvä ja äly Mensa-yhdistyksen nerojen tasoa. Houkuttelevaa.

   Tulostin rätisi, ja ykskaks rotta loikkasi pöydälle. Tessa huitoi ja kirkui ja paineli hermostuneena nappeja. Totta kai muka peruutusnäppäintä. Tärisevä sormi osuikin monistuspuoleen. Se jumiutui, ja seuraukset olivat karmeat.

   Rottia, kaikenkokoisia ja -ikäisiä ja -värisiä vilisti pöydälle ja siitä edelleen lattialle ja eteiseen, ja koska Jirka juuri tuli kotiin, kymmenpäinen lauma kipitti jo käytävään ja alas portaita, Ulko-ovi kävi ja kuului kammottavaa kirkumista. Siis ne pääsivät kadulle.

   Jirka väisti ja vetäytyi sateenvarjotelineen taakse. Tessa seisoi tiskipöydällä silmät ja kädet pystyssä. Hän ei saanut pihaustakaan kurkustaan. Ei myöskään henkeä, mutta poika ehti apuun, ennen kuin äiti kuukahtaisi hervottomana lattialle.

   Nuorukainen kiipesi varmuuden vuoksi seuraksi tiskipöydälle ja huusi:

 - Mitä himskattia sä puuhaat, mutsi?

 - Auta Jirka, mene pysäyttämään kopiointi.

   Poika veti patakintaat käsiinsä ja hivuttautui lattialle. Voidaan vain kuvitella, miten paksuilla kintailla onnistuu tietokoneen käsittely sellaiselta nuorelta mieheltä, joka muutenkaan ei osannut keskittyä eikä viitsinyt opetella mitään kunnolla.

 - Ota ne kintaat pois. Hulluko sinä olet?

 - Ne voivat purra, huusi poika vastaukseksi. - Tuo jo näykkäsi. Pirulainen.

 - Sieltä vasemmalta, ei, kun toinen oikealla, etsi valikko, ei mitään fontteja, nehän suurenevat pian elefantin kokoisiksi. Päästä jo irti, jumiutuvat taas. Voi taivas, sinä painat ainakin viittä nappulaa yhtä aikaa.

 - Älä motkota vaan tule itse, kiljui Jirka kiukustuneena. - Mä tuun kotiin pitkältä matkalta ja rotat on syödä mut elävältä. Missä se hyperhullu Akseli on?

 - Varo! kirkui Tessa.

   Salaman nopeasti nuorukainen loikkasi syrjään, kun kuvaruudusta alkoi syöksyä elukkaa joka lähtöön. Kaikki tavallista suurempia, oikeata jättikokoa. Satakiloisia dobermanneja, Hitlerin susikoira kahdenkymmenen muun seurassa, metrin mittaisia sammakoita, jopa strutsin kokoisia talitinttejä. Viimeisenä hirmuinen lisko kokonaisen komppanian kanssa. Uskomattoman äreä gorilla oli vasta herännyt kauneusuniltaan ja pyrki joukon jatkoksi perässään kymmenen muuta.

   Koko jengi paineli portaita alas kadulle. Jirka kiskaisi töpselin seinästä, ja uusien otuksien paraatimarssi loppui kuin seinään. Hän juoksi sulkemaan oven, ja äiti ja poika seurasivat alakuloisina ikkunasta kadun tapahtumia.

   Kansa lakoili joka suuntaan. Vikkelimmät kiipesivät puihin, lyhtypylväisiin ja autojen katoille. Sireenit ulvoivat, kun poliisit ja palokunta riensivät paikalle. Eläimet livistivät matkoihinsa, ja näytelmä oli ohi. Vai oliko sittenkään? Missä ne oliot tällä hetkellä mekastivat?  

 - Äiskä, jos virtuaalitodellisuudesta tulleet olennot pesiytyvät reaalitodellisuuteen, kumpi todellisuus voittaa?

 - En todellakaan tiedä, valitteli Tessa. - Jotakin uutta ja pelottavaa se varmaankin on.

 - Nimitetäänkö sitä sitten virtureaaliksi?

   Akselikin hälytettiin paikalle. Hän oli sekä vihainen että innoissaan.

 - Kaikki sujuu kuin rasvattu, hän kehui. - Säilyvätköhän ne tässä uudessa hahmossa vai haihtuvatko ajan mittaan?

 - Toivottavasti sulavat tyhjiin, huokaili Tessa.

 - Hei, täällä on yksi sammakko, joka on takertunut maton hapsuihin. Se ainakin on pirteä ja elävä kuin mikä.

   Jirka kantoi sammakon hellin käsin pöydälle.

 - Onhan siinä peruutusnappeja, neuvoi hän äitiään. - Paina niitä.

   Tessa paineli, ja annas olla. Yksi pieni viuhahdus ja kurnutus, kun sammakko oli imaistu tietokoneen uumeniin.

 - Hurraa, se toimii. Se imuroi ne otukset takaisin.

 - Kyllä näin läheltä, mutta millä teholla saat tonnin painavan liskon palaamaan kotikoloonsa Riihimäeltä asti?

 - Nyt liioittelet, Tessa-kulta, vastusteli Akseli. - Eivät ne niin pitkälle ole ehtineet.

 - Hiljaa, kuunnellaan, mitä televisiossa sanotaan.

   Pitkä ja kauhistunut selostus eläinten mielenosoitusmarssista pitkin Helsingin pääkatuja. Samoin Tampereella ja myös Oulussa.

 - Miksi ne marssivat riveissä, ihmetteli Jirka.

 - Ehkä se monistussysteemi vaikuttaa jonkinlaisen vetovoiman niitten välille, arveli Pahapuro. - Ryhmäkurin. Tehdään kuten kaikki muutkin. Ota vielä jokin otus kuvaruutuun ja yritä imuroida. Täysteho vain päälle. Nyt ei lillutella.

16. Imurointi takkuilee

   Jirka kävi avaamassa ulko-oven, ja vähitellen melkein koko karkuteillä oleva kaarti oli saatu palaamaan ruotuun. Ponnekas ohjelman vaihto, ja taas oli yksi tyyppi omassa tiedostossaan.

 - Ovatko kaikki varmasti koossa? kyseli Tessa. - Hui, ne liskot. Miksi ne eivät ole palanneet?

 - Teho ei riitä vai mitä?

 - Mitä mökää tuolla kadulla pidetään? kummasteli Jirka. – Jippii,  tulkaa katsomaan. Valtava lisko huojuskelee puistossa.

   Tessa riensi parvekkeelle ja kumartui tarkastelemaan tilannetta. Silloin Akseli huusi:

 - Ole varuillasi, ettei se huomaa sinua.

 - Ei huolta, sillä tuo on vaaraton kasvissyöjä. Katso vaikka tietosanakirjasta.

 - Ei tarvitse. Näetkö, mitä tuo kauempana möyrivä roikale tekee parasta aikaa?

   Nainen katsoi osoitettuun suuntaan ja kauhukseen totesi, että eturaajoillaan hermostuneesti huiskiva hirviö pisteli hyvällä ruokahalulla poskeensa verisiä paisteja lihakauppiaan tiskiltä. Oli vain kerran lätkäissyt suomuisella pyrstöllään näyteikkunaa, ja sirpaleet sen kun sinkoilivat ympäriinsä.

   Lähimpänä seisoskeleva lisko katsoi yllättäen ylös, huomasi äidillisen pyöreät, punertavat posket ja suuret ihmettelevät silmät parvekkeen kaiteen yläpuolella. Se nuolaisi huuliaan herkkupalan toivossa, levitti nahkaiset siipensä ja laskeutui parvekkeen reunalle kuin kesy pulu.

   Yritti ainakin, mutta parveke ei kestänyt, vaan rysähti liskoineen ja tiedenaisineen päivineen alas neljännen kerroksen korkeudesta.

 - Äiskä, huusi Jirka kauhistuneena.

 - Apua, voihki Tessa, vaikka joku jo oli auttanutkin häntä. Lisko seisoi keskellä katua ja roikotti veitsenterävissä hampaissaan heikosti potkiskelevaa ja voimattomasti huitovaa naista.

   Onneksi lisko oli tarrannut kiinni Tessan löysään kotitakkiin. Se kesti. Aitoa puuvillaa ja merkkikin taattu. Otus leyhäytti taas siipensä levälleen, kutistui yllättäen ja liiteli sisälle avonaisesta parvekkeen ovesta.

 - Näin se käy, hihkui Akseli ja painoi peruutusnappia suurella, leveäkyntisellä peukalollaan. - Kas näin, vielä vähän. Päästä Tessa irti.

   Nainen oli vähällä tulla imaistuksi tietokoneen uumeniin, mutta pelastui viime hetkellä, istui huohottaen iloisenvärisellä räsymatolla ja tuijotti lamaantuneena liskojen pitkää jonoa. Kaikki saapastelivat tottelevaisesti takaisin tiedostoihinsa.

 - Näin se vain käy vaivattomasti, kun tuntee niksit, kehuskeli Akseli. - Tästä on hyvä jatkaa. Tarjoan teille molemmille mahtavan illallisen kaupunkimme hienoimmassa ravintolassa. Menepäs Tessa siistiytymään. Pane se vaaleanvihreä mekko päällesi, se jossa on rusetti takana.

   Harva nainen olisi niin nopeasti käväissyt suihkussa, pukeutunut parhaimpiinsa ja vielä ehostanut itsensä somaksi kuin Tessa. Nimittäin jos on ensin joutunut hirmuliskon kynsiin ja lähes hampaisiin.    

 - Lujahermoinen mimmi, totesi Akseli ihaillen. - On sinulla vain tomera äiti, Jirka. Oikea jämy naiseksi.

   Ehkä joku rotta sittenkin oli jäänyt karkuteille, joku naimahaluinen,  sillä seuraavan kesänä pääkaupungin tienoilla oli tavaton määrä   noita valtavia ja mieltä etovia jyrsijöitä. Jotkut väittivät, että ne olivat jotenkin luonnevikaisia ja käyttäytyivät myös tavallista aggressiivisemmin. Nuo jättiläiset liikkuivat nopeasti kuin aaveet. Rotanloukuistakin selvisivät vaivattomasti ja myrkyt sun muut vain kutkuttivat niitten makuhermoja.

17. Kauppaneuvos karkuteillä  

   Akselin painostuksesta Tessa ryhtyi käsittelemään kauppaneuvos Santeri Vemmelpolvea.

 - Koe-eläimet eivät riitä, pitää olla näyttöä myös ihmisistä, jankutti Akseli. - Rakkine käyntiin sumeilematta.

   Harjoitus tekee mestarin, joten sangen lyhyessä ajassa nainen viimeisteli Santerille jopa pään. Mursunviikset ja hörökorvat ja kaikki. Komeat, tuuheat pulisongitkin kaupan päälle.

 - Sitten luonne ja muut henkiset hömpötykset, yllytti Pahapuro. - Ei se mikään robotti saa olla.

   Jirka tuntui puhuvan jonkun kanssa eteisessä.

 - Vieraita, ärähti Akseli. - Se nyt tästä vielä puuttuu.

 - Mulle tuli vieras tai paremminkin hyvä kaveri. Ette ole vielä tavanneetkaan, esitteli Jirka ystäväänsä. - Tämä on Niklas. Hän on lukion ensimmäisellä luokalla. Etevä.

   Mielihyvin Tessa kätteli poikaa. Lyhyempi kuin Jirka, melkein pyöreähkö. Kiltin ja lempeän oloinen. Ja että vielä etevä.

 - Hyvää päivää ja tervetuloa meille, Niklas. Onpa se mukavaa, että pärjäät hyvin koulussa. Saisi Jirkakin ottaa oppia sinusta, leperteli äiti tyytyväisenä.

 - Kas niin, nyt on tervehditty, menkääpäs pojat Jirkan huoneeseen, niin me jatkamme täällä töitämme, hoputti Akseli.

   Tessa loi harmistuneen silmäyksen apulaiseensa. Mitä se täällä rupeaa määräilemään?

 - Ette te ole häiriöksi, yritti äiti lieventää jyrkkää kehotusta. - Tämä on mielenkiintoista. Jirka voisi selittää sinulle...

 - Menkää nyt vaan, keskeytti Pahapuro ja kuiskasi sitten Tessalle, ettei ventovieraisiin voinut luottaa.

   Tutkija oli tällä välin hieman hajamielisenä käsitellyt laitettaan, ja Vemmelpolvi-parka hyppeli kuvaruudussa ja näytti kaikki elkeensä, jopa suorastaan irvokkaan puolensa.

 - Hyi, miten tämä nyt tällaiseksi muuttui? Lopetetaan tältä kerralta. Minua alkaa jo väsyttää.

 - Ei missään tapauksessa. Nyt vain ukkeli tänne maisemaan.

 - En minä osaa, vastusteli Tessa. - Ihminen on eri asia kuin eläin.

 - Miten lienee, mumisi Akseli ja auttoi hieman näppäinten valinnassa. - Hep, nyt se alkaa irtaantua. Äkkiä tulostin päälle.

   Vemmelpolvi venytteli jo sääriään, käyskenteli printin läpi, lihoi kohtuullisesti ja asteli viimein rehvakkaasti pitkin keittiötä. Otti juomalasin kaapista, väänsi hanaa ja seurasi pää kallellaan veden virtaamista. Sitten se joi yhteen mittaan koko lasillisen, ähkäisi silkasta tyytyväisyydestä ja pesiytyi ikkunan ääreen vahtiin. Äimisteli liikennettä.

 - Huomasitko? kuiskutti Tessa. - Kun mies joi, vesi näkyi virtaavan sen vartalossa. Aivan kuin se olisi läpivalaistu.

 - Jonkin verran näkyi, myönsi Akseli. - Minun mielestäni se kaveri on muutenkin kovin haapea ja harmaa. Onko sulla väri loppu printistä? Liian eteerinen ja valju kauppaneuvokseksi.

 - Yritetään saada hänet menemään takaisin, aneli Tessa huolestuneena. - Hän tuntee itsensä varmasti muukalaiseksi täällä. Taitaa olla suuren kaupungin liikenne vierasta.

 - Pappa on jostain 1900-luvun alkuvuosilta. Mutta kokeillaanpa, jos se kuulisi puhetta. Heippa kauppaneuvos Vemmelpolvi. Kuis hurisee?

   Sitä ei Akselin olisi pitänyt sanoa, sillä kuvaruutumies säpsähti, vilkaisi ympärilleen, kauhistui näkemäänsä, etenkin levottomasti välkkyvää tietokonetta pöydällä, ja ampaisi ulos ovesta. Ihmeen ketterästi yli sata vuotta sitten syntyneeksi.

 - Samperi, nyt se hyypiö karkaa. Äkkiä perään. Tulkaa te myös, pojat. Mitä te siellä huoneessanne kökötätte? komensi Akseli Jirkaa ja Niklasta.

   Vemmelpolvi liikkui kuitenkin jotenkin aavemaisesti. Portaatkin menivät yhdessä vilauksessa. Liiteli ne alas kuin harhaileva haamu.

 - Et antanut sen ruumiillistumiseen kylliksi puhtia, moitti mies Tessaa. - Jäi homelo hiukan liian ilmavaksi.

   Kadulla ei näkynyt jälkeäkään uudesti syntyneestä Vemmelpolvesta.

 - Mihin se on voinut näin nopeasti kadota? Mihin arvelet sen suunnistavan?

 - Kotiinsa tietenkin. Mikä nyt olikaan osoite? Juuri niin, Vanhan kaupungin upein katu. Keisarinpuistokatu 14. Kiireesti autoon, käski Tessa.

   Varttitunnin päästä Tessa, Akseli ja pojat säntäsivät     ränsistyneen puurakennuksen portaille. Koputtelivat ovea, kun ovikelloa ei näkynyt missään.

 - Jos siellä ei asu enää ketään. Sehän on ihan lahoamistilassa.

 - Onhan siellä valoa ja pilkulliset verhot ja pelargonioita ikkunoilla. Koputtakaa kovemmin.

   Aikanaan karateiskuja harjoittanut Akseli iski oikean kämmensyrjänsä oveen, joka ensin kitisi saranoillaan ja sitten räsähti halki.

 - Oikea voimamies, ihastelivat pojat. – Minkä värinen vyö sulla on?

 - Ruskea nahkavyö ja ostettu Kanarian saarilta. Siinä on tummemman sävyisiä koukeroita, selvitti Akseli.

   Tämä rehellinen ja tyhjentävä vastaus himmensi hiukan voimamiehen kunnian kruunua, mutta ihmeen notkeasti Tessa kumartui aukosta sisälle ja huhuili varsin kimakalla äänellä, koska häntä alkoi pelottaa:

 - Huhuu, onko täällä ketään? Kauppaneuvos Vemmelpolvi. Tulkaa esiin. Emme tee teille mitään pahaa.

 - Mitä siinä vingut? Minäpä karjaisen jotakin. Tule kompura äkkiä ulos ja sassiin, muuten sulle käy köpelösti.

   Tällä kohteliaalla kehotuksella oli heti tehoa. Ovelle ei kylläkään ilmestynyt mitään ukkelia vaan ennemminkin akkeli.  

   Hirvittävän vanha nainen kurkisteli yrmeänä meluisia vieraitaan. Hänellä oli hapsottavat harmaat hiukset, jotka pursuivat sekaisina ruttuisen kangasmyssyn alta. Siinä oli joskus ollut somia pitsejä, mutta nyt se muistutti lattiaräsyä. Koinsyömä villatakki löhösi hänen harteillaan ja valui epätasaisena rykelmänä nilkkoja kohti. Valtavan laihat riukusääret upposivat valtavan suuriin huopatohveleihin.

 - Tässä vaiheessa tähän viime vuosituhannen aikuiseen mallinukkeen kohdistunut havainnointi keskeytyi , sillä vanhus piipitti ja suhisi seuraavat repliikit:

 - Keitä te olette? Älkää tappako minua. Ui ui.

   Tessa lähestyi mummelia äidillisen hellänä ja turvallisena, jolloin vanhus kääntyi, sieppasi ovenpielestä lapion ja läimäytti sillä tulevaa luutohtoria päähän. Ei ihan päähän, vaan oikeaan olkapäähän. Jirka oli ajoissa huomannut uhkaavan eleen ja oli ehtinyt sysätä murha-aseen syrjään.

 - Voi vietävä tuota tätiä, ähisi Akseli. - Keskustellaan nyt järkevästi. Tuliko kauppaneuvos Santeri Vemmelpolvi tänne äskettäin? Meillä on hänelle tärkeätä asiaa.

   Nainen kohotti taas lapiotaan ja läimäytti Akselia reiteen.

 - Auuu, oli ainoa järkevä ilmaus, mikä mieheltä pääsi.

 - Lähdetään pois, sehän teloo meidät kaikki, ehdotti Jirka.

   Kolme heistä kääntyi ripeästi juostakseen karkuun, ja Akseli-parka nilkuttaakseen kauemmaksi tuosta raivottaresta. Silloin heiltä kaikilta neljältä pääsi kauhistunut ”Voiii”.

   Heidän edessään seisoi toinen yhtä pelottavan mittava ja kaikkea muuta kuin vieraskorea naisihminen, jolla puolestaan oli heinähanko suonikkaassa otteessaan.

 - Mitä te tulette tänne sisar-raukkaani vainoamaan. Menkää pois taikka kutsun poliisin. Mokomatkin kotirauhan rikkojat.

 - Teidän kanssanne voi varmaankin keskustella rauhallisesti, yritti Tessa taas. - Voisitteko te kertoa meille, onko kauppaneuvos Vemmelpolvea näkynyt hiljattain?

   Nainen teki levon ja asetti hangon nojalleen lonkkaansa vasten, mietti ankarasti ja lausui:

 - Jos nyt oikein räknään, niin hän oli tässä talossa viimeksi vuonna 1916, ei vaan 1917, jolloin Suomesta tuli itsenäinen.

 - Silloinko hän kuoli?

 - Ei sinne päinkään, vaan silloin hän hylkäsi vaimonsa, hänet, rakkaan, lämminsydämisen isosiskoni, nainen nyökäytti portailla seisovaa kohti. - Hylkäsi lopullisesti.

 - Minne hän lähti?

 - Tietenkin sen uuden luokse. Jos minulta kysytte, siellä se hunsvotti haluaisi olla tälläkin hetkellä. Muistan osoitteen elävästi, koska se oli niin kuvaavaa sille huoralle. Lempiväistenkuja 23. Ai, mutta ei se siellä ole enää asun...

   Nelivaljakko ei jäänyt kuuntelemaan pidempiä selityksiä, vaan syöksyi autoon. Niin tietenkin, onnahteleva Akseli vain osittain syöksyi, ja niin taas huristettiin Vemmelpolvijahtiin.

18. Lempiväistenkujalla

   Pettymys oli suuri, sillä Lempiväistenkujalla sijaitsi ainoastaan autojen paikoitusalue. Suunnattoman suuri ja täynnä ajoneuvoja, koska kello oli vasta viisi iltapäivällä.

   Väkeä virtasi edestakaisin. Osa kulki niskat kyyryssä sisälle kauppakeskukseen, ja toiset palasivat olkapäät roikkuen ja raahaten valtavia ostoskassejaan autoon. Nuoria, vanhoja ja lapsia, mutta Vemmelpolvea ei vain näkynyt.

 - Toivotonta, valitti Tessa. - Jos se mies on palannut meille kotiin.

 - Kuinka se tietäisi osoitteen, kun talomme on rakennettu vasta 1980-luvulla?

 - Mitä täällä on ollut viime vuosisadan alussa? muisteli Tessa. - Ehkä kirkko ja raatihuone ja tuo suuri puisto.

 - Hei tulkaa äkkiä, kiljui Niklas kauempaa. - Vemmelpolvi on täällä.

   Niklas oli tarttunut erään vanhan miehen käsivarteen ja yritti väkisin raahata häntä auton luokse.

   Jirka ryntäsi paikalle ja sieppasi ukkoa toisesta käsikynkästä. Akseli nilkutti miehen taakse ja tuuppasi tätä niin voimakkaasti, että vanhus oli lentää nenälleen.

 - Siitä vaan, komensi Akseli. - Avaa ovi Tessa.

 - Onko se...?

 - Älä aina inise vastaan, karjui Pahapuro. - Olen kyllästynyt toisinajatteleviin vaimoihmisiin.

   Juuri kun Jirka oli työntämässä kaapattua miestä autoon ja painoi kevyesti kädellään hänen päätään alemmaksi, kuten poika oli poliisielokuvista nähnyt, kauempaa kuului hätääntynyttä kiljuntaa.

 - Nyt ne varasti sen. Voi auttakaa.

 - Minkä? Autonko? huusi nuori konstaapeli, joka ei rientänyt paikalle, koska hän jo seisoi siinä suuri röykkiö pusseja ja pakkauksia sylissään. Hän kun oli tullut perheen kanssa viikonloppuostoksille.

 - Ei vaan papan, voihki pitkätukkainen nainen. - Ne otti papan panttivangiksi. Tunkevat sitä tuohon vihreään autoon. auttakaa.

   Poliisi ja hänen avulias vaimonsa ynnä kolme hyvin kasvatettua kersaa laskivat heti kantamukset maahan ja pyyhälsivät apuun. Saman toimenpiteen teki noin parikymmentä muuta asiakasta. Tavarat maahan ja ukille avuksi. Vieläkö sanotaan, että Suomessa kaupunkilaiset suhtautuvat välinpitämättömästi lähimmäisiinsä?

   Selitystä kesti kauan ja se oli sangen perusteellista.

 - Arvelimme, että tämä vanha herra on Vemmelpolvi, yritti Tessakin lepytellä.

 - Vai vielä arvostelette ja pilkkaatte vanhus-parkaa, jolla on hankaluuksia kävelemisessä. Saanut vaikeita vammoja kahdessa sodassa. Hävyttömät, menosi papan tyttärentytär.

   Lopulta joku onneksi tunsi tämän melko kuuluisan luututkija Tessa Luupään, ja asettui puolesta puhujaksi. Tärkein syy, miksi kidnappausjengiä ei pidätetty ja viety kamarille, oli se, että joku auttajista huomasi ostostensa kadonneen. Niin kuin kaikilta muiltakin. Poliisin perhe mukaan luettuna.

   Perästäkään ei saatu selville, kuka tai ketkä olivat tuon katalan varkauden takana. Tiedotusvälineet toitottivat kolme päivää, että virkavalta ei tilastollisesti yleensäkään saa selville omaisuusrikoksia, ja tämän vakuuttavan valistuksen ja rohkaisun tuloksena havaittiin seuraavien kolmen viikon ajan joka puolella kaupunkia, jopa valtakuntaa, tavallista enemmän ryöstöjä ja näpistyksiä.

   Muuan parkkipaikalla ollut väitti, että ne vihreän auton omistajat olivat tahallaan järjestäneet kaappausesityksen, jotta varkaat saisivat työrauhan. Tiedä häntä, mutta silloin Tessa ja kumppanit olivat jo kaukana.

 - Eikö sulla ole silmiä päässä? raivosi Akseli Pahapuro Niklakselle. - Erehtyä nyt tuolla tavalla henkilöstä.

 - Enhän mä sitä ole koskaan nähnytkään, puolustautui Niklas. - Olisitte antaneet meidän katsoa, kun päästitte sen äijän iltalomalle.

   Ilta alkoi jo hämärtää, kun he vielä kerran ajoivat  Lempiväistenkujalle ja tutkivat myös sen vieressä olevaa puistoa.          

 - Katsokaa nyt tuonne. Tuolla se tyyppi on. Takuulla, hihkui Niklas. - Nuokkuu tuolla puiston penkillä.

 - Joko taas, ärisi Akseli uhkaavana. - Me emme joka vaaria enää autoon nappaa.

 - On se Vemmelpolvi, todisti Tessakin. - Siitähän melkein häämöttää   takana olevat puut läpi. Voi kun hän on surullisen näköinen.

   Varovaisesti etsintäpartio lähestyi istujaa. Tämä nojasi päätään käsiinsä ja hartiat hytkyivät.

 - Voi älkää itkekö, huudahti Tessa. - Me yritämme auttaa teitä, kauppaneuvos Vemmelpolvi.

 - Keitä te olette? kähisi mies. - Noin kummallisen näköisiä, kuin toisesta maailmasta.

 - Se on katala vale, murahti Akseli. - Sinä se tässä olet...

 - Hys, Akseli. Tämähän on hienoa. Te osaatte puhua.

 - Miksi en osaisi? Opin sen taidon jo puolitoistavuotiaana, selosti mies hieman loukkaantuneena. - Mistä tässä on oikein kysymys? Vaadinperusteltua ja tyhjentävää vastausta. Kuitenkin lyhyesti. Keskitytään vain kaikkein olennaisimpaan.

   Tessa joutui hoitamaan selvityspuolen. Naisethan ovat kuulemma niin verbaalisia. Hän vältti kiusallisia yksityiskohtia, kuten Vemmelpolven luitten ryöväämistä sukuhaudasta, kaikkea varvasta koskevaa ynnä muuta epäoleellista. Niinpä tietokoneen esikoisluomus tyytyi siihen yksinkertaiseen selitykseen, että hän oli saanut tulla maan päälle joksikin aikaa hoitelemaan joitakin tärkeitä asioita.

 - Mitä höpiset? sähisi Akseli. - Ukko autoon ja kotiin ja tietsikkaan. Sillä siisti.

 - Ei noin karkeasti, kuiski Tessa. - Kysytään mitä hän haluaa.

 - Siis kuolemantuomitun viimeinen pyyntö, totesi Jirka.

 - Kuolemaantuomittu? En minä mitään niin rikollista ole koskaan tehnyt, että ansaitsisin niin kauhean rangaistuksen. Rakastuin ihanaan naiseen. Ah.

 - Hys hys, ottakaa vain rennosti, leperteli Tessa ja taputti miestä ystävällisesti olkapäälle.

   Kaikki viisi säpsähtivät, sillä naisen käsi upposi noin seitsemän senttiä vanhuksen hartioihin.

 - Olkaa nyt sentään varovaisia, moitti Vemmelpolvi. - Tehän vallan runnotte minut.

 - Mitä te haluaisitte kaikkein mieluiten tehdä? tiedusteli Niklas.  

- Haluaisitteko mennä kotiin tapaamaan vaimoanne? Me kyllä viemme...

   Raivon- ja ehkä pelonpuuskakin ravisutteli harmahtavaa sumuverhoa.

 - Ei ikinä kotiin. Jos tuntisitte vaimoni ja hänen kovakouraisen sisarensa, ymmärtäisitte, etten koskaan halua tavata heitä. Heidän vanhempansa jo olivat kauheita öykkäreitä. Minä raukka menin naisen viettelevään ansaan. Järjestetty avioliitto, jolle en enää mahtanut mitään.

 - Karkasitte siis kotoa?

 - Kyllä, ja sitä en kadu. Elämäni onnellisinta aikaa. Saisinpa vielä kohdata rakkaan Synnöveni. Ah.

19. Rakas Synnöve

   Luututkijat neuvottelivat aikansa ja kyselivät toisiltaan, miksei Synnövekin voisi olla vielä elossa? Miehen puheitten mukaan hän oli ollut melkein kymmenen vuotta nuorempikin.

   Siitä paikasta Tessa soitteli muutamia puheluita, sillä oli hän sen verran tunnettu kaupungissaan. Selvisi, että Synnöve Kronqvist oli kuollut jo ainakin neljäkymmentä vuotta sitten. Kauppaneuvos oli aivan epätoivoinen. Jopa Akseli heltyi veljellisesti läimäyttämään itkevää miestä hartioille, niin että tämän hometäpläinen pää oli irrota.

 - Äiskä, kysy, mihin se nainen on haudattu. Vaikka olisi tänne.

   Äiti teki työtä käskettyä ja sai selville, että Synnöve lepäsi juuri sillä samalla suurella hautuumaalla kuin Vemmelpolvikin. Koko joukko suunnisti heti sinne. Tekivät vain mutkan kukkakioskin kohdalla.

   Tessa osti kukat, sillä he eivät kehdanneet päästää kauppaneuvosta sisälle. Tämä oli muuttumassa yhä haperommaksi. Jos myyjätär olisi pyörtynyt kesken kaupankäynnin, heille olisi ehkä taas tiedossa syyte ryöstöyrityksestä.

   Oli varsin myöhä, kun he viimein saapuivat hautausmaalle. Vemmelsääri vapisi ja tutisi ja hänen polvensa vatkasivat eri tahtia, koska hän oli niin valtavan jännittynyt ja haltioissaan tapaamisesta.

 - Luuleeko se pöllö, että Synnöve on vielä elossa? ihmetteli Akseli. - Teit sille liian huterat aivotkin. Ponnetonta ja posketonta puuhaa.

 - Tuolla on suntio, huusi Niklas. - Hei tulisitteko tänne.

 - Ole hiljaa, kivahti Jirka. - Sehän tunnistaa minut siltä luunkeruureissulta.

   Kirkonpalvelija ei huomannut mitään, koska oli jo kovin pimeätä ja Jirka veti hupun päähänsä. Auliisti hän johdatti surevat omaiset kyseisen haudan luokse. Kummasteli kuitenkin hieman yhtä murheellista sielua, nimittäin Vemmelpolvea, joka hyppeli ja hihkui ilosta.

 - On kai leski seonnut surusta, hän kuiskasi Tessalle. - Sitä sattuu. Pitäkää huoli, ettei vanhus pääse tekemään itselleen mitään pahaa. Suomen alakuloinen ja itsemurhille riskialtis kansa.

   Mies poistui, kun Tessa vakuutteli hänelle heidän valpasta huolenpitoaan. Sitten Vemmelpolvi, Tessa, Akseli ja pojat keskittyivät tuijottamaan Synnöven hautaa. Se oli pieni ja siihen oli haudattu naisen veli paljon myöhemmin.

   Tessa auttoi Vemmelpolvea asettelemaan kukkia. Oli koleata ja varpaita palelsi. No pianhan tämä hoituisi. Akseli tömisteli mustia varsikenkiään kuin lähtöön valmis ori. Pojat puhaltelivat kämmeniinsä, mutta olivat tosi hienotunteisia eivätkä hoputelleet toisia.

   Kauppaneuvos kosketti hautakiveä. Hellästi ja varoen. Sitten hän sanoi päättäväisesti:

 - En enää ikinä eroa Synnövestä. Jään tänne. Menkää te vain kotiin. Kiitoksia avusta.

   Neljän hengen kiivasta neuvonpitoa. Yksi henki, se sureva, seistä jökötti paikoillaan kuin hautapatsas. Akseli jo korotti ääntään. Muutama kirosanakin sinkoili hautausmaan viileän rauhallisessa ilmapiirissä. ”Varsinkin helvetti” ja ”piru” kuulostivat tosi epämiellyttäviltä äänettömien kuulijoitten maatuneissa korvissa.

   Tessa ja Niklas yrittivät lempeästi vetää Vemmelpolvea mukaansa. Oli kuin olisi tarttunut hyytelöön. Ihan hirvitti. Mies vetäisi kätensä pois, vähällä, ettei todellisestikin, koska se venyi noin puoli metriä entisestään. Vetäytyi sentään takaisin, kun Tessa vähän järjesteli ja sovitteli sitä paikalleen. Hän oli nimittäin aikanaan harrastanut muovailuakin.

 - Tuossa taas näet työsi tulokset, Tessa, marisi Akseli. - Liian vetelää materiaalia. Etkö sinä osaa leipoa ja taikinaa sekoittaa? Jos on liian vetelää, lisätään jauhoja, kuulitko jauhoja?

 - Heitä vaikka koko pussillinen vehnäjauhoja tietokoneeseeni, nyyhkäisi Tessa. - Sittenhän saat olioistasi mieleisiä. Paksuja ja kovia kakkaroita. Lopetan ne hommat tähän. Etsi parempi paakari ja taikinansekoittaja.

 - No, no, Tessa-kulta, mutta tuolta haamulta on kyllä iskettävä taju kankaalle. ehdotti Akseli, joka suurvaltojen tapaan ei osannut käyttää diplomaattisia keinoja vaan pelkästään raakaa väkivaltaa. Paha on voitettava vielä pahemmalla. Onnistutaan siinä sitten tai ei.  

 - Jos se nukahtaa, niin kannetaan se vaivihkaa kotiin, ehdotti Niklas.

 - Ei, ei, huusi Vemmelpolvi aavemaisella äänellä. - Minä en lähde minnekään, paitsi, hän piti puhuttelevan tauon. - Paitsi jos saan ottaa Synnöven mukaani.

   Neuvottelua ja kinastelua.

 - Hulluko se on, vaahtosi Akseli. - Liki viisikymmentä vuotta vanha vainaja kopeloitavana, ja uunituore pikkuveli loikoo vielä siinä päällä. Sen arkku ei taatusti ole ehtinyt hajota.

 - Sitä parempi, tokaisi Niklas - Nostetaan vaan loora päältä pois ja likka matkaan.

 - Tämä on jo ruumiinryöstöä, valitti Tessa. - Keksitään jokin muu keino.

 - Olenhan minä täältä luita ennenkin vohkinut, huomautti Jirka. - Otetaan vain ihan pikkiriikkisen sitä Synnöveä ja...  

   Neljä neroa löi päänsä yhteen. Ei valiokvartettikaan voisi enempää riemuita taidostaan, vaikka he virittäisivät maailman kauneimman serenadin maailman kauneimmalle naiselle, kuin nämä luututkijat, kun kaikilla leikkasi yhtä aikaa.

 - Suurenmoista, poika, mylvi Akseli. - Nythän saamme yhden naispuolisenkin tietokonetekeleen koekaniiniksemme.

 - Haetaan lisää lapioita, intoili Niklas. - Pitää myös saada kunnon taskulamppu.

   Kumma kyllä, vahtimestari oli vielä kappelissa ja luovutti kovasti vaisun oloisena kolme lapiota, lehtiharavan ja kaksi suurta lyhtyä.

 - Soihdut sammuu, kaikki väki nukkuu, lauloivat pojat marssiessaan saaliineen takaisin haudalle.

 - Hys teitä, joku voi kuulla, torui Tessa. - Nyt äkkiä toimeksi, ennen kuin alkaa sataa lunta ja me jäädymme kuoliaaksi.

 - Paleleeko sua? kysyi Niklas Vemmelpolvelta. - Voisin antaa tään pusakan suojaksi viimaa vastaan. Hiki tässä tulee, kun kaivaminen toden teolla alkaa.

 - Kiitos poika, mutta en tarvitse mitään. Minulla on oikein viihtyisä ja kotoisa olo. Kunhan vain saan puristaa rakkaani rintaani vasten, kaikki on hyvin.

- Älä liikaa likistä, kuiskasi Pahapuro. - En halua mitään marmeladihöhhöä tutkimuksemme kohteeksi. Nyt töihin. Onneksi haudalla kasvaa niin niukasti ruohoa. Eivät huomaa, mitkä myyrät täällä ovat myllertäneet.

 - Mietitään vielä, vastusteli rouva Luupää. - Jos tämä ei ole luvallista. Millainen rangaistus hautojen häpäisemisestä tulee?

 - Ei tämä ole mitään häpäisemistä, valisti kauppaneuvos tiukassa sävyssä. - Laitatte kaikki taas yhtä siistiin kuntoon, kuin mitä se oli aikaisemminkin. Synnöve kuuluu minulle. Lupasimme toisillemme ikuista uskollisuutta, mutta se vaimon ketale ei antanut eroa.

   Niin suurta määrää harhaiskuja ei edes maailman mahtavin supervalta pysty suorittamaan köyhempien kansojen tärkeitä tukikohtia pommittaessaan eli siis sairaaloita ja siviilejä tuhotessaan, kuin mitä Akseli ja pojat tekivät yrittäessään tonkia esille kauppaneuvos Vemmelpolven tyttöystävää.

   Velipojan arkku tuntui täyttävän koko tilan ja oli joka syrjästä tiellä.

 - Suomalainen mies menee vaikka läpi harmaan kiven, julisti kauppaneuvos.

 - Eipäs sentään läpi velipojan arkun, puhisi Niklas, joka kuopi ja kaapi koko nuoruuden innolla.

 - Rikotaan se jo totisesti, murisi Akseli. - Edes toisesta päästä. Iskekää se lyttyyn, pojat.

 - Voi ei, huusi Tessa. - Kaivetaan siihen ympärille tyhjää tilaa, niin saamme nostettua sen ylös.

 - Saanko minäkin auttaa? pyysi Vemmelpolvi. - Nostelin aikoinani painoja. Oliko se ehkä kaksikymmenluvulla? Synnöve muistaisi. Ah.

   Vemmelpolven avustuksella lankomiehen arkku sitten nousikin kohtalaisen vaivattomasti nurmikolle. Jirka komennettiin haudan pohjalle ja muut näyttivät lampuilla valoa ja jakelivat innolla neuvojaan.

 - Ei täällä ole mitään, voihki Jirka. - Jollei sitä Synnöveä ole haudattukaan tänne. Ei täällä ole edes arkun jäännöksiä.

 - Luovutaan jo, pyyteli Tessa hermostuneena. - Kappelissa on yhä vain valot. Joku voi tulla.

 - Me emme luovuta, uhosi kauppaneuvos. - Antakaas kun minä tulen.

   Ennen kuin kukaan ehti estää, Vemmelpolvi hyppäsi tai oikeammin leijaili haudan pohjalle. Koukkuisilla sormillaan hän raapi jotakin nurkkaa, ja pian sieltä löytyikin pieni pala luuta.

 - Jatketaan, mies innostui. - Haluan koko Synnöven.

 - Nyt lopetetaan, sanoi Akseli komentoäänellään. - Tuo otos  riittää.

 - Entä jos se on rotasta tai myyrästä? vastusteli Tessa.

 - Etkö jo päältä päin pysty toteamaan, onko se ihmisen luuta vai ei? rähisi Akseli. - Ota rillit laukusta ja katso.

   Kyyneleisin silmin Tessa tutkaili luunpalaa.

 - Saattaa ollakin ihmisestä. Luulisin, että pikkusormi. Nyt voidaan lähteä. Laittakaa hauta kuntoon.

   Vemmelpolvi nosti kauhean metakan. Hän kieltäytyi poistumasta pelkänpikkurillin kanssa.

 - Kokonainen Synnöve, hän menosi. - Haluan kokonaisen ehjän Synnöven!

 - Älä mölyä, johan tämä kuuluu kaupunkiin asti. Suu tukkoon höppänä.

   Pahapuro alkoi todella kimpaantua. Hikeä pursuten miehet nostivat raskaan arkun paikalleen ja viskelivät multaa päälle. Tessaa ei tyydyttänyt mikään:

 - Tuosta ja tuosta ja vielä tuosta. Silittäkää, tasoittakaa, ei sinne vaan tänne.

 - Vääpeli on hyvä ja tarttuu itse lapioon. minä en ainakaan enää jaksa, puhisi Akseli.

   Vielä silmäys kiiluvien taskulamppujen valokeilassa, ja sitten neljä ahkeraa hautarauhan rikkojaa lähti tallustelemaan portille päin. Ihan hampaat kalisivat suussa. Jäätävä tuuli puhalsi hiestä märkien vaatteitten läpi. Kun kaivuriporukka oli jo melkein portilla, he äkkäsivät, että yksi tärkeä kaveri ja yksi tärkeä pikkurilli  puuttuivat.

 - Mitä hittoa? Mihin se pölvästi on häippässyt?

   Kaukana hautausmaan toisella puolella näkyi pitkä mies, joka juoksi kumarassa mutkitellen kuin olisi ollut eturintamalla ja väistellyt tykkitulta. Se oli Vemmelpolvi, joka yritti paeta morsiamensa kanssa.

 - Vihillekö ne on menossa? marmatti jo Niklaskin. - Jollen pian saa kuumaa juotavaa, olen yhtä kuollut kuin nuo kaksi.

   Diplomatiaa, taivuttelua, ylipuhumista, maanittelua ja uhkailua, vaikka miten nyt vainajaa uhkailee? Kovaäänistä nalkutusta ja karjumista. Tessalta jopa kolme kirkasta kyyneltä, jotka kyllä johtuivat purevasta viimasta.

   Myötätuntoinen suostuttelu kantoi hedelmää, ja Tessan taitavuus. Hän nimittäin vihjaili siihen suuntaan, että Synnövestä saattaa tulla ehjä persoonallisuus, kunhan he ensin pääsevät tietokoneen ääreen.

20. Tiedoston rakastavaiset

   Automatka oli haikea ja silti toivorikas. Vemmelpolvi istui poikien välissä takapenkillä ja hyväili kädessään olevaa pikkusormen luuta. Huokaili ja supatti helliä lempinimiä. jopa suukotteli sitä. Välillä luunpala upposi syvälle hänen kämmeniinsä.      

   Kotona alkoi kova puuha. Ensin syötiin, koska kaikki olivat nälkäisiä. Vemmelsääri oli taas niin jännittynyt, ettei hänelle maistunut kuin lasillinen piimää. Hapan reikäleipä kyllä houkutteli maistamaan, mutta vanhus sai leivänmurun kurkkuunsa ja alkoi köhiä niin ponnekkaasti, että toinen korvalehti putosi. Kylkiluut ritisivät liitoksissaan, ja peukalokin oli hukassa kotvan aikaa.

 - Pannaan koko ukko jätesäkkiin, jotta pysyy tämän aikaa koossa, murisi Akseli. - Tai imuroi se jo tiedostoon. Sielläpä pysyy nahoissaan.

 - Ei ikinä, vastusteli Tessa. - Hän tuntisi itsensä huijatuksi. Mistä hän tietää, pystymmekö lähettämään Synnöveä hänen jälkeensä.

 - Osaat sinä olla lojaali, jopa tuolle huteralle aaveellekin.

 - Mun äiti onkin moraalinen nainen, kunnon ihminen, paasasi Jirka. - Millainen itse olet? Epäilenpä, ettet ole inhimillisyydestä kuullut puhuttavankaan. Mokomakin pahan Akseli.

 - Ei riidellä, minun täytyy keskittyä. Antakaa minulle tilaa, voihkaisi Tessa, kun Vemmelpolvi änkesi melkein hänen syliinsä. Hän oli niin tohkeissaan niistä toimenpiteistä, jolla rakastettu viimeinkin loihdittaisiin hänen käsivarsilleen.

   Luu puhdistettiin varovaisesti, ja kauppaneuvos halusi ehdottomasti kuvailla sitä vaaleanpunaiseen froteepyyhkeeseen.

 - Näin tein hänelle siellä Lempiväistenkujallakin saunan jälkeen kauan sitten, ah niin kauan sitten. Kuivasin varpaanvälitkin kullanmuruseltani.

   Lopulta tutkimuksen kohde asetettiin mikroskoopin alle, ja tietokone aloitti pitkän ja monimutkaisen ähellyksensä.

   Välillä juotiin kahvia ja Niklas sai yksin työskennellä koneen parissa. Hän oli ihmeen nopsa ja oppivainen. Kertoi tutustuneensa elektroniikan laitteisiin jo kotonaan, koska perheeseen kuului oikea ATK-insinööri.

 - Isäsikö? tiedusteli Tessa.

 - Jo vain, olen näprännyt tällaisten kanssa pikkupennusta asti.

 - Älä poika sitten lavertele kotona, mitä täällä puuhataan, varoitteli Pahapuro.

 - Onko tämä sitten laitonta? kysyi poika viattoman näköisenä.

 - Ei tietenkään, vastasi Tessa, mutta parasta on, ettei tässä vaiheessa vielä paljasteta työn tuloksia.

 - Eikä ole mikään ihmekään, mutisi Niklas.

   Kaiken nahistelun ja pärpätyksen keskellä Tessan onnistui kuin onnistuikin saada luunsiru kasvamaan ja kehittymään tietokoneessa.

 - Ihana pikkukätönen, huokaili Vemmelpolvi kumartuen kiihkeästi hönkäilemään näyttöpäätteeseen. - Muistatko rakkaani, kuinka mielelläni suutelin käsiäsi ja jalkojasi ja poveasi ja...

 - Riittää, huusi Tessa ärtyneenä ja pyyhki rätillä ruudusta vesihöyryä. - Ei turhia kommentteja kesken tärkeän projektin. Sekoan laskuissani. Jauhot tulee väärin mitattua.

   Tämä lause oli tarkoitettu ivalliseksi pistoksi Pahapurolle, joka väsymättömällä mielenkiinnolla seurasi tapahtumia. Viimein oli koko nainen kuvaruudussa. Pääkin.

 - Hauskannäköinen, kieltämättä, myhäili Akseli. - En enää ollenkaan kummastele, että lähdit hempukan perään. Kyllä minäkin jos...

   Tessan äkäinen mulkaisu vaiensi yksityiskohtaisemmat mielipiteen ilmaukset. Pahapuro alkoi antaumuksella ohjailla värien käyttöä, tarkennuksia ja muotojen pullistumia.

 - Ei Synnöve noin kurvikas ollut, moitiskeli Vemmelpolvi. - Eikä hän käyttänyt noin räikeätä huulipunaa. Eivätkä hiukset olleet noin pitkät.

 - Et sinä sitä niin tarkkaan enää muista, väitti Akseli. - Minäpä tykkään tuon näköisestä sulottaresta.

 - Kummalle te sitä Synnöveä oikein värkkäätte? Minulle vai Akselille? Kyllä minä sinulle näytän. Harrastin nyrkkeilyä jo poikasena.

 - Varjonyrkkeilyä, irvaili Akseli. - Minäpä taidan karatea.

 - Niin mitä? hölmisteli kauppaneuvos. - Karata nyt osaa kuka tahansa. Pelkuri. Jänishousu.

 - Vemmelsääri. Koetetaanko, kummalta veri virtaa?

 - Älkää riidelkö pojat, torui Tessa. - Tuntuu kuin Akseli olisi mustasukkainen tuosta luuviulusta.

 - Synnöveä ette nimittele, uhkaili Vemmelpolvi. - Olen valmis puolustamaan rakkaimpani kunniaa viimeiseen hengenvetoon saakka.

 - Viimeisen vedon vedit kyllä jo yli viisikymmentä vuotta sitten. Jollet papparainen ole iisisti, katoat tuonne koneeseen kuin taikurin pupu. Muotoilemme sulle jonkun syöjättären kaveriksi, vaikkapa vaimosi kaksoissisaren, häh häh.

 - Katsokaa, nyt alkaa tulostin raksuttaa, huusi Jirka. - Pian saat suudella ystävääsi.

 - Tai kätellä, korkeintaan halata, mumisi Tessa vaimeasti, sillä hänen mielestään sukupuolivalistus aloitettiin turhan aikaisin kouluissa.

 - Älä toki turhanpäiten päästä sitä sulotarta tänne, Tessa, kiljahti Akseli. - Meidänhän piti vain passittaa tuo luuranko takaisin tietokoneeseen.

 - Antaa heidän nyt vähän aikaa nauttia romantiikasta täällä elävien maailmassa. Niin ihanaa ja täydellistä, haikaili Tessa.

 - Annas olla jos lempiväiset taas karkaavat. Minä en ainakaan rupea yöjahtiin hautuumailla, kun ne menee treffaamaan sukulaisiaan ja liikekumppaneitaan.

 - Voi Akseli, eikö sinulla ole mitään hempeämpiä tunteita. Ottaisit oppia noin uskollisista rakastavaisista.

   Oppitunti jäi aika lyhyeksi, sillä aikansa halailtuaan ja pussailtuaan Tessan keittiön penkillä, he yhdestä suusta sanoivat haluavansa yksityisyyttä. Omaa rauhaa.

 - Miten olisi Grand Hotelli, ehti Niklas ehdottaa. - Varataanko heille upea morsiussviitti?

 - Älä hullussa, kauhistui Pahapuro. - Takaisin toosaan vaan, niin päästään jatkamaan oikeitten ihmisten muotoilua.

   Jäähyväisseremoniat olivat pitkät ja kyyneleiset. Ainoa lohtu sekä rakastavaisille, Tessalle että pojille oli se, että nuoripari lupasi tulla taas joskus vierailulle.

 - Ei mitään kiirettä murisi Pahapuro. - Viettäkää kaikessa rauhassa oikein pitkä kuherruskuukausi, ainakin 500 vuotta. Hyvästi, hyvästi.

 - Näkemiin, ystävät, huutelivat muut, ja sitten hupsis. Tessa näppäili ja räpläsi ja kauppaneuvos Santeri Vemmelpolvi ja hänen lähes fosforinhohtoista riemua säteilevä morsiamensa Synnöve Kronqvist liukuivat tietokoneen näyttöruudun taakse.

   Lupauksensa mukaan Tessa muotoili heille yhteisen tiedoston, jonka nimi oli LEMPI.

 - Hävitä myöhemmin tuo älyvapaa asiakirja, neuvoi Akseli. - Sen nimisellä et kyllä mitään vakavasti otettavaa väitöskirjaa tekaise.

21. Veri- eli luuveljet

   Tessa olisi jo halunnut luopua yrityksestä, mutta Akseli patisteli kaiken aikaa jatkamaan. Vastahan he olivat tutkimuksen alussa. Varsinainen tavoite oli vielä saavuttamatta. Kuitenkaan hän ei paljastanut, mikä se olisi. Jotakin suurta, ennen kokematonta ja odottamatonta koko ihmiskunnan kannalta katsottuna.

 - Jotakin hyvääkö? Positiivista? Edistää lääketiedettä ja kärsivien auttamista vai?

 - Älä yhtään hätäile, Tessa, sinun pitää luottaa minuun. Et kai epäile, että aiheuttaisin mitään pahaa muille ihmisille? Ethän ?

   Akseli loi melkein veikeän katseen linssiensä takaa. Syvät, tummat silmät olivat pohjattoman salaperäiset. Nainen vain pudisteli päätään ja hymisi uskovansa.

   Ehkä hyvinkin? Mikä ihmisluonnon tulkki hän itse oli? Poikaansakaan ei tyystin tuntenut. Ex-mieheenkin perehtyminen oli jäänyt ensimmäisten aakkosten asteelle. Voi voi. Kaikki vaikutti tässä vaiheessa kaaokselta. Tunteet ja järki. Kokemukset ja haaveet tulevasta.

   Niinpä tämä ahkera ja tottelevainen puurtaja yhdisteli ja kokeili. Ihmishahmot vilahtelivat ruudussa. Paljastamatta Akselille paketin lähettäjää Tessa työskenteli myös sen Teron lahjoittaman, sen muka Hitlerin hampaan kimpussa.

   Eräänä päivänä tuote oli valmis. Pahapuro oli riemuissaan.

 - Aina vaan paranee. Nyt se on kuin Fuhrer ilmielävänä. Tulostusta vailla. Älä vielä pomppauta sitä permannolle. Teemme ensin muita yhdistelyjä.

 - Karmeata. Et kai halua kokea samaa kuin sen hirmuliskon kanssa, Akseli? Jos päästämme tuon diktaattorin valloilleen, piru ei ole merrassa vaan pröystäilee ja riehuu avomerellä.

 - Sinä olet niin pessimistinen. Totta kai se pidetään kurissa. rauhoitteli Pahapuro. - Eihän siitä ole meille mitään hyötyä, jollei se tottele käskyjämme ja toimintaohjeitamme.

 - Mitkä ne sitten ovat? Mihin kummaan tuota tyyppiä voisi myönteisessä mielessä käyttää? Varoittavana esimerkkinä ehkä?

 - Voi Tessa-pieni, kyllä se sinulle myöhemmin selviää. Tee sinä vain velvollisuutesi ja ole huoleti.

   Akseli silitti hellästi Tessan hiuksia. Ei ehkä aivan hellästi. Miksi naiselle välähti mieleen kuva pyövelistä, joka hiuksista nostaa mestatulta giljotiinilla irtileikatun pään korista kaiken kansan nähtäväksi? Hui, ei tuollaisia ajatuksia.

   Eräänä päivänä Akseli oli hyvin kiihtynyt.

 - Nyt alkaa olla se tärkeä hetki, jolloin pääsemme yhdistelemään tuotteitamme. Ota taas se Hitler esille. Kas noin. Näppäile näkyviin sen julmimmat ja tuhoavimmat puolet. Juuri noin.

 - Tätä ei kestä katsella. Huippuunsa kehittynyttä pahuutta ja raakuutta. Myös kunnianhimoa olla ensimmäinen ja paras. Ikimuistoinen.

 - Siinä ei ole mitään pahaa, puolusteli Akseli. - Sehän on ihmiskuntaa eteen päin vievä ominaisuus niin tieteessä kuin taiteessakin. Oletko kulti jo tutustunut siihen lahjottamani rakkausrunokokoelmaan?

   Akseli Pahapuro osasi välillä olla jopa romanttinen. Tessa huokaili ja sanoi vain selailleensa sitä. Mieleinen oli, mutta tämä loputon tietokoneen ääressä nököttäminen vei voimia.

 - Palkkiosi tulee olemaan tähtitieteellinen. Ajattelepas, mitä kaikkea voit hankkia itsellesi. Ja pojallesi. Kaikki unelmasi täyttyvät.

 - Ei kaikkea rahallakaan saa.

 - Suurimman osan kuitenkin. Jo on sinunkin vuorosi asustaa vähän leveämmin ja nautiskella elämästä. Siis, plaraa nyt esille joitakin tyyppejä, joilla on näitä samoja Hitlerin ominaisuuksia.

 - Niitä on varmaan miljoonia, voihki Tessa.

 - Kunhan parikymmentäkin on koossa, se riittää toistaiseksi. Hop hop tyttöseni.

   Ruutuun sukelsi sekä menneisyydestä että nykyajasta liuta tyranneja ja ihmisoikeuksien maahan polkijoita. Siellä teikaroitsi  Stalin ja Iivana Julma, Maria Verinen ja Idi Amin, Hunni Attila, Saddam Hussein sekä monia Etelä-Amerikan ja Aasian säälimättömiä ja verenhimoisia diktaattoreita.

   Kas vaan, tuossapa vilahti naapurissamme sijaitsevan entisen supervaltion presidentti, Wallu Piilopollari. Hänhän kaasuttaa jo omiakin kansalaisiaan siinä hillittömässä terroristijahdissaan. Rottamaisen luihua salailua ja hämäämistä. Julmuutta ja piittaamattomuutta ihmishengistä ja -oikeuksista.

 - En jaksa enää, vaikeroi nainen.

 - Pyöritäpä näyttämölle joku sieltä suuresta lännestäkin...Hienoa, itse Suurmaan presidentti Jorri Leuhkapuska. Samaa kaliiperia sekin pohjimmiltaan, vaikka on niin hurskasta ja oikeamielistä esittävinään. Länsimaitten uskonnollisimman valtion päämies. Kehtasi olla ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi, vaikka on ensimmäisenä näyttämässä esimerkkiä muitten maitten terrorisoimisessa.

 - Joko riittää? Pian ovat tulossa kaikki kauheat sarjamurhaajat, samoin kuin kovapintaiset teinitappajat, tovereitaan ammuskelevat koulupojat ja nuoret pommien räjäyttelijät, jotka yrittävät kaikkensa, jotta ihmisille tulisi mahdollisimman vaikeita vammoja räjähteistä ja hauleista. Jätetään tämä kammottava touhu jo tähän.

 - OK. Näillä pelaamme, myhäili Akseli tyytyväisenä. Ilman asianomaisen luitakin tuo aparaatti näyttää toimivan, kunhan alkusysäyksen antaa jokin todellinen materiaali.

 - Mitä nyt? Minä ainakin lämmitän sen kaalilaatikon, ehdotti Tessa.

 - Syödään välillä, suostui mieskin taukoon. - Suurin työ on vielä edessä.

22. Sekasikiö  

   Aterian jälkeen tutkija Luupää halusi välttämättä ottaa pienet nokoset. Luoden kutsuvia katseita mieheen hän vetäytyi makuuhuoneen puolelle.

 - Lepäile vain, huuteli Akseli ystävällisesti. - Minä tässä vähän harjoittelen. Ihan vain sellaista pientä ja vaaratonta. Koetan noukkia pikkuhiiriä ruutuun, ehkä myös joitakin suloisia lintusia visertelemään sinulle tuutulauluja.

 - Tulisit tänne minun seurakseni, leperteli Tessa. - On niin yksinäinen olo.

 - Ihan pian, kunhan tässä ensin...

   Nainen oli todella väsynyt, ja aikomattaan hän nukahti. Unen horteen läpi hän kuuli tietsikan tuottamia moninaisia meluääniä. Satakielen liverryksestä ei ollut puhettakaan. Välillä Akseli joko kiroili tai kiljui innosta.

 - Hurraa!

   Valtava riemunkiljahdus herätti Tessan. Akseli syöksyi ovelle musta tukka pörrössä ja silmät säkenöiden. Pienen hetken tutkija Luupää luuli, että intohimoinen rakastaja oli ryntäämässä hänen petiinsä, mutta ei. Se oli erehdys. Pettynyt Tessa yritti saada selvää miehen kiihkeästä pulputuksesta.

 - Nyt se onnistui. Yhdistin niitä tyyppejä, ja seurauksena on hieno kokonaisuus. Maailmaa mullistava.

 - Niitä ihmishirviöitäkö? kysyi nainen pelokkaana.

 - Niitä juuri sekä ripaus gorillaa, dobermannia ja hirmuliskoa. Mahtava saavutus. Tule katsomaan.

   Tessa hoippui keittiöön pahaa aavistaen. Sillä välin kun hän etsi silmälasit nokalleen, mies jo oli ehtinyt naputella tulostimen käyntiin.

 - Pysäytä se. Pysäytä tällä sekunnilla, huusi Tessa ja syöksyi koneen luo. - Tästä se onnistuu.

 - Älä koske siihen nappiin, saakeli soikoon, ärisi Akseli ja piteli Tessan käsiä lujassa puristuksessa. - Nyt se tulee.

   Noin huutaa kätilö synnytyshuoneessa, kun uusi ihminen, eräs maailman suurimmista ihmeistä, työntyy ulos äitinsä kohdusta. Harva synnytysavustajana ollut isä on ollut niin haltioissaan kuin Akseli tästä uudesta tekeleestään.

   Tessan kirkumisen säestyksellä joku vauveli putkahti ulos printistä, paisui normaalikokoiseksi mieheksi ja loikki ulos ovesta käytävään.

 - Eihän siinä ollut liskosta tai gorillasta jälkeäkään, ihmetteli Tessa. - Taisin syyttä säikähtää.

 - Ei ulkonäössä. Päältäpäin tavallinen hyvin puettu juppi, tumma puku ja kravatti. Hiukset taidokkaasti leikatut, mutta annas olla se luonne. Se luonne ja ne maailmanlaajuiset, vallanhimoiset pyrkimykset, toden totta, kehuskeli Akseli.

 - Imuroidaan se heti takaisin, huudahti Tessa, mutta jälleen Akseli varsin kovakouraisesti esti häntä pääsemästä käsiksi näppäimistöön.

   Vain hienostunut partaveden tuoksu jäi leijailemaan kodikkaan keittiön kaalilaatikolta haiskahtavaan ilmapiiriin.

23. Ennaltaehkäisyä  

   Tessa, Jirka ja Niklas päättivät toimia omin päin, jotta hirviö saataisiin ajoissa pysäytettyä. Onneksi Akseli oli taas teillä tietymättömillä. Tiedotti kai esimiehilleen tästä kauhistuttavasta keksinnöstä ja todellisesta myrkkypäästöstä tai sitten hän oli lähtenyt ajamaan takaa tuota olentoa. Tuskin sitä köysillä tai käsiraudoillakaan taltutettaisiin.

   Poliisi, palokunta, lääkärit ja erilaiset yhteisöt suhtautuivat varauksella ja sisäänpäin hymyillen tutkija Tessa Luupään selityksiin ja kauhumaalauksiin. Hysteerinen naisihminen. Yliopistollakin jo alettiin epäillä hänen pätevyyttään ja kykyään sopeutua vallitsevaan käytäntöön ja etikettiin. Ei viitsinyt käyttää edes hattua taidenäyttelyissä.  

   Kun joku virkamies vähätteli Tessan tietämystä politiikasta, ja muusta korkealentoisesta, nainen yritti puolustautua sanomalla, että laista ja politiikasta hän ei ehkä ymmärrä, mutta sen hän ymmärtää, mikä on oikein tai väärin. Lopulta hän vielä kokeili kulunutta lausetta: ”Lasten ja imeväisten suusta saatte kuulla totuuden”, johon lakinsa lukenut letkautti:

 - Niin, ja naisten ja imettäjien suusta nähtävästi samoin.

   Tessa todella pahoitti mielensä, koska Jirkan imettämisen jäljiltä hänellä oli yhä varsin muhkeat muodot.

   Hallitus ja eduskunta eivät vaivautuneet edes hätäistuntoon mokoman takia. Liian villiä mielikuvitusta ja haihattelua.

 - Maalaatte pirua seinälle, moitti joku maltillinen ministeri.

 - Piru ei tyydy enää olemaan seinänkoristeena. Se rellestää parasta aikaa maailmalla, vieläpä valepuvussa, oli Tessan hätääntynyt vastaus. - Jälkipeli on sitten hyödytöntä, kuten oli toisen maailmansodankin jälkeen, kun oli ensin annettu Hitlerin mellastaa ja määräillä ihmisten kohtalosta ja elämästä.

 - Menkää seurakuntiin saarnaamaan. Teistä olisi tullut hyvä pappi, jos hyväksyisin naispappeuden, neuvoi kiihtynyttä maailmanparantajaa joku uskovainen.  

   Tessa noudatti kehotusta ja kääntyi kaikkien mahdollisten pohjoismaisten kirkonmiesten puoleen. Rovastien ja piispojen.

 - Pitää muistaa olla hienotunteinen ja tasapuolinen. Kirkon ei sovi olla ensimmäisenä riehumassa mielenosoituksissa. Meitä ei saa syyttää yksisilmäisyydestä ja suvaitsemattomuudesta, ei etenkään lähes demokraattisesti valittuja valtion päämiehiä kohtaan.

 - Entä hienotunteisuus, kun viattomia siviilejä kuolee ja mielivalta rehottaa?

 - Siitäkin huolimatta. On kuunneltava ennemminkin niitä, jolle on annettu valta. ”Esivalta ei turhaan miekkaa kanna.”

 - Ei totisesti. Tehoa on ja tuloksena ruumiita ja kärsiviä, tuhahti Tessa. - Missä teidän omatuntonne on? Entä jos se hirviö onkin Ilmestyskirjan peto?

 - Ohoh, sanoi joku piispa hieman säikähtäen. - Sitä vähemmän voimme puuttua asiaan, koska raamatussa sanotaan, että Jumala antaa maailman joksikin aikaa pahan valtaan.

 - Voi taivas tuota tekopyhyyttä. Pahako se tarvitsee itselleen puolesta puhujia ja avustajia oikein hengenmiesten taholta? Eikö meidän ennustuksista huolimatta pitäisi auttaa lähimmäisiämme ja taistella rauhan ja ihmisoikeuksien puolesta?

 - Valitettavasti audienssi on nyt päättynyt. Minun täytyy lähteä tuiki tärkeään kokoukseen, jossa päätetään, missä järjestyksessä seurakunta veisaa omat repliikkinsä ja kuinka edullisesti saamme hankittua uudet kolehtihaavit.

   Piispa kätteli Tessan kohteliaasti ja toivotti hänelle rauhaa ja siunausta sekä varoitteli ryhtymästä mihinkään yltiöpäisiin puuhiin. Sopimattomiin ja yleistä käytäntöä ja makua rikkoviin.

 - Pitää olla makua ja tyyliä.

 - Makua ja tyyliä on vaikeata pitää kyllin korrektisti yllä sodan verisissä melskeissä ja tulipaloissa. Valkoinenkin kaulus nuhraantuu.

24. Mustia ruusuja ja suuri shekki

   Tessa istui keittiön pöydän ääressä ja tuijotti kukikasta vahakangasta edessään. Kuljetti hajamielisesti etusormeaan kirjavissa kuvioissa, keltaisissa kolmioissa ja punaisissa ympyröissä. Aika räikeä. Lahja äidiltä.

   Vain tiskipöydän päällä paloi valo, sekin himmeä, koska toinen lamppu oli sammunut. Loppuun palanut, sellaiseksi hän tunsi itsensä. Mitään tekemättömäksi. Koko se riemukas yrittämisen halu ja toivo onnistumisesta oli hiipunut pois. Väitöskirja? Pitäisi hankkia uusi materiaali jostakin uudesta aiheesta? Toivotonta ja turhaa.

   Niin paljon pettymyksiä, että tuntui kuin niitä olisi hänen osalleen kertynyt kokonainen vuori. Kouluajoilta asti putkahti mieleen riipaisevia kokemuksia. Pieni alaluokkalainen tarjoaa piirtämäänsä hevosen kuvaa opettajalle. Kirkkaanvihreä ja uljas. Mitä sanookaan opettaja, oikein kuvaamataiteisiin erikoistunut?

 - Ei tuollaista hevosta ole olemassakaan. Piirrä uusi. Katso mallia Pirkon paperista, ja väritä omasikin ruskeaksi.

   Jostakin syystä Tessan sydäntä yhä raastoi tuo tuomio. Kaikkensa oli yrittänyt ja niin onnellinen tuloksesta. Nyt hän ei kylläkään ollut tyytyväinen tuloksiin. Kauhistutti. Se Akseli, oikea roisto, oli vietellyt hänetkin kelkkaansa.

   Miksi silti tuntui, kuin hän itsekin olisi tehnyt jotakin väärää? Aiheuttanut ehkä suurtakin vahinkoa muille ihmisille ja itselleen. Miksei tuo tunne hellittänyt? Kuinka suuri oli hänen vastuunsa tuon hirviön kehittämisessä?

 - No en sitä ainakaan ehdoin tahdoin irti päästänyt, lohdutti Tessa omaatuntoaan. - Täysin Akseli Pahapuron syytä.

   Entä se toinen surkea mies, joka oli tuhonnut Tessan elämän? Tero asusti sen Outi-vonkaleensa kanssa Amerikassa. Sinnekö asti sen korston oli täytynyt paeta päästäkseen eroon hänestä ja pojastaan? Outille hän ei mainitsisi halaistua sanaa Teron entisestä avioliitostaan. Kertokoon itse jos uskaltaa.

   Melkein vahingoniloisena Tessa mietti pikkuserkkunsa kohtaloa. Sai siinä tyttö ravata pitkillä säärillään toimittaja Hopun perässä. Saisi tuntea sekin nahoissaan, millaista on rakastaa menevää ja täydellisesti työhönsä keskittyvää miestä. Odotusta ja pettymystä. Oppikoon senkin kantapään kautta.

   Sittenkin hiukan vihlaisi. Ennemminkin Jirkan puolesta. Olisi se vain mukavaa, kun pojalla viimeinkin olisi oikea isä. Turvallinen ja luotettava. Silloin kaikki ehkä kääntyisi vielä hyväksi, poika rauhoittuisi ja koulukin alkaisi luistaa.

   Tuoksu, voimakas ja pakottava. Melkein käskevä. Otti valtaansa ja suorastaan hypnotisoi läsnäolijan. Punaiset ruusut näyttivät mustilta hämärässä huoneessa. Kaksitoista ainakin, ei vaan kolmetoista. Piti olla pariton luku etiketin mukaan. Oli siinäkin etiketin noudattaja, Akseli Pahapuro. Mihin kauheuksiin se mies oli hänet houkutellut ja johtanut? Miten tästä ikinä selviää kuiville?

   Nähtävästi hän sentään saa yhä työskennellä yliopistolla assistentin assistenttien aputyttönä, vaikka henkilökuntaa vähennettiinkin. Armosta, kun oli sentään vanha, niin vanha työntekijä. Ja ahkera ja luotettava. Kaikkea kanssa.

   Oli Akseli tuonut jäähyväislahjaksi muutakin. Shekin. Mahtavan suuren. Pitkäksi  aikaa rahahuolet helpottuisivat. Velat ja korot ja kalliit hankinnat sitä mieletöntä tutkimusprojektia varten.

   Kaikki oli päässyt käsistä oikein kirjaimellisestikin. Hirviö oli karkuteillä. Saattoi muuttaa muotoaan, ehkä kasvoi, vöyristyi ja tartutti pahuutensa muihinkin.

   Semmoisen hän oli saanut aikaiseksi, tosin tahtomattaan. Tavallinen kiltti perheenemäntä ja tiedenainen omassa keittiössään. Lähettänyt sen maailmalle kuin vaarallisen taudin tai ohjuksen.

   Puhelimessa Tero oli maininnut, että Suurmaan presidentti oli kidnapattu mutta palautettu vuorokauden sisällä. Jotakin kummallista sinäkin oli. Moraalia ylistävästä miehestä oli tullut verenhimoinen sotakiihkoilija. Tero oli kovasti ihmetellyt ja kertoi, että aivan hurjia huhuja on liikkeellä. Muodonmuutos kuin jossakin Kafkan romaanissa.

 - Huhuja ja turhaa löpinää, huokaisi Tessa. - Itsepä tiedän, kuinka löyhällä pohjalla kaikki tieto ja uskomukset ovat. Jollen typerys olisi käynyt kimppaan Akselin kanssa, olisin säästynyt paljolta kurjuudelta.

   Tullaanko häntä syyttämään jostakin? Mitä Jirkalle sitten tapahtuu, jos äiti vangitaan? Jirka. Se ainainen huolen ja tuskan aihe. Miten kaikki voi kasaantua tällaiseksi katastrofiksi? Yhden ihmisen kohdalla.

   Jälleen tuli mieleen muisto kaukaa kouluajalta. Hänen luokkatoverinsa Maila syöksyi eräänä päivänä hänen luokseen koulun käytävällä. Huusi ja oli aivan hysteerinen.

 - Kuinka tällaista voi sattua yhdelle ihmiselle samalla kertaa?  Kaikki kolme asiaa yhtä aikaa.

 - Mitä sinulle on tapahtunut? oli Tessa tiedustellut huolissaan.

 - No kun ensin mummo kuoli ja samana päivänä poikakaveri jätti ja vielä kaiken kukkuraksi kissani juoksi illalla auton alle.

   Jokin tuossa yhdistelmässä oli jo silloin kutkuttanut 17-vuotiaan tytön nauruhermoja. Ei silti, etteikö hän olisi tuntenut valtavaa sääliä ystäväänsä kohtaan, Lohdutti ja halasi ja käytti äidiltään kuulemaansa fraasia: ”Aika parantaa haavat. Kunhan saat nukuttua yhden yön yli, tulet pärjäämään eteenkin päin.”

   Maila oli tietenkin pärjännyt. Pari päivää oli poissa koulusta ja kaksi viikkoa niiskutteli takapenkissä. Mutta miten hän, Tessa, selviäisi näistä vaikeuksistaan?

   Väitöskirja mennyttä, työpaikka vaarassa, epäiltynä mahdollisista laboratorion väärinkäytöksistä, entinen aviomies Tero Hoppu saavuttamattomissa, hellät, orastavat tunteet Akselia kohtaan haaksirikkoutuneet, sekasikiöhirviö rötöstelemässä maailmalla ja Jirka...

 - Heippa, äiskä. Vieläkö sä valvot?

 - Tule vain tänne keittiöön, sanoi Tessa pyyhkien salaa kyyneleitä silmäkulmastaan. - Laitanko sinulle jotakin purtavaa?

 - Tattista vaan, mutta ei tarvitse. Söin jo Niklasin luona. Täytyi lähteä, koska sillä on huomenna matikan koe. Minäkin vielä vilkaisen huomisia läksyjä.

 - Läksyjäkö? kysyi Tessa hidastellen ja yrittäen tottua ajatukseen.

 - Niinpä niin, päätimme Niklasin kanssa, että nyt saa rilluttelu riittää ja alamme työskennellä toden teolla. Mä en vaan vielä tiedä, mitä mä rupean sitten myöhemmin puuhaamaan.

   Äiti ja poika istuivat ja miettivät kumpikin asioitaan.

 - Mikä täällä haisee?...Ai tuo ruusupuska. Mistä se on ilmestynyt? Onks sulla salainen ihailija?

 - Se on Akselilta kiitokseksi hyvästä yhteistyöstä. Hänen mielestään menestyksellisestä. Lue se kortti. Se on siinä maljakon vieressä. Mitä se sinun mielestäsi tarkoittaa?

 - En mä osaa. Sekavaa. Usko nyt, että mulla on lukihäiriö.

 - Yritä edes. koeta keskittyä.

   Jirka syventyi lyhyeen, ilmeisesti hätäisesti raapustettuun tekstiin ja solkkasi sitä takellellen ja epävarmasti.

 - Jaa, mitä tämä voisi muuta tarkoittaa kuin sitä mitä siinä seisoo? ”Tessa-kulta! Sydämelliset kiitokset menestyksellisestä yhteistyöstä ja antoisasta toveruudesta. Olen ylettömän kiitollinen, kun onnistuimme näin loistavasti. Kiitollisuuteni osoitukseksi luovutan sinulle tämän shekin. Hyvää jatkoa ja terveisiä Jirkalle! Akseli.”

 - Mikä tässä nyt on niin kummallista? Paitsi tuo loistava onnistuminen. Eikö kaikki mennyt sittenkin vähän niin kuin mönkään?

 - Hirvittävästi mönkään, huusi Tessa. - Se otus pääsi irti.

 - Mikä otus? Saimmehan me kaikki hiiret ja muut elukat, kauppaneuvos Vemmelpolvi mukaan luettuna, takaisin tuohon vempeleeseen.

 - Et ollut läsnä, kun me Akselin kanssa suoritimme aivan uuden operaation.

   Tessa piteli taas sydänalaansa, mutta pakko hänen oli kertoa, jos tästä vaikka seuraisi ikäviä jälkipuheita ja -toimenpiteitä.

 - Saimme aikaan uuden yhdistelmän, sekasikiön. Tai oikeammin Akseli sen valmisti, sillä välin kun nukuin.

 - Millaisen muka? nauroi poika. - Jolla on rotan pää ja sammakon takapuoli vai?

 - Ei vaan Akseli yhdisti gorillan, dobermannin, sen hirmuliskon, Hitlerin ja suuren joukon muita diktaattoreita sekä vielä Suurmaan presidentin, sen Leuhkapuskan. Se Outin lähettämä hammas oli peräisin presidentin hammaslääkärin vastaanotolta. Roskasangosta.

   Jirka piteli vatsaansa ja nauroi aivan kippurassa.

 - Mahtoi olla eliö. Hah hah. Kenen pää sillä oli? Liskonko? Onko sillä Hitlerin huonosti hoidetut saappaat?  Entä kenen kiiltonahkakengät? Kuolen nauruun.

 - Minäpä kuolen häpeään ja pelkoon. Ei sillä yhtä aikaa ole eri olentojen ruumiinosia. Se saattaa olla vuoroin gorilla tai lisko tai pelkästään mies, johon on nivottu niitten muitten ominaisuuksia ja toimintamalleja.      

 - Voihan olla, että se tyyppi haihtuu pian olemattomiin, kun se on niin keinotekoisesti luotukin, lohdutti Jirka. - Kyllä maailmassa hulluja riittää, vielä pahempia kuin yksi gorillacocktail.

 - Toivotaan, että se häipyy kuin paha uni. Tunnen vain niin suurta syyllisyyttä näistä kokeiluista. Kumma, että Akseli oli niin tyytyväinen.

 - Ehkä hän ajattelee asiaa ainoastaan tieteelliseltä kannalta. Sinähän voisit käyttää tuota keksimääsi metodia vaikka väitöskirjassasi.

 - Hyi olkoon. En uskalla enää ikinä pyrkiä siihen suuntaan. Olisin kyllä utelias tietämään, mihin se Akseli oli lähdössä.

 - Jospa se paineli sen sekarotuisen perään ja yrittää pyydystää hänet ja kyörätä takaisin koneeseen.

 - Toivon kaikesta sydämestäni, että hän onnistuu, huokaisi Tessa. -  Huomasitko muuten sen shekin? Valtava summa.

 - Aiotko pitää sen? kysyi poika yllättäen.

 - Miksi en pitäisi. Olen totisesti sen ansainnut. Se suunnaton työ ja nyt tämä huoli ja pelko. Vai mitä sinä arvelet?

   Jirka ei ensin puhunut mitään, mutta sitten hän lyhyesti sanoi: - Teet tietysti ihan niin kuin susta tuntuu oikealta.

   Äiti nousi äkisti, otti shekin ja tipautti sen sormenpäistään roskasankoon. Ei kuitenkaan repinyt.

 - Hyvää yötä, äiti. Täytyy tässä vielä laskea pari tehtävää. Nuku hyvin.          

 - Mikä sinut on noin opiskeluun innostanut? kysyi Tessa.

 - Niklas itse asiassa. Hän on niin valtavan määrätietoinen ja aikoo lähteä ATK-alalle. Minäkin haluaisin itselleni jonkin päämäärän.

 - No mitä aiot opiskella??

 - En vielä tiedä. Eihän minusta ole mihinkään. Tämmöinen. Levoton.

 - Kyllä sinulle jotakin täytyy löytyä. Et saa menettää toivoasi.

   Jirka ja Tessa katselivat toisiaan surullisina.

 - Niklas taitaa olla sinulle hyvin tärkeä ihminen?

 - Erittäin. Kun tapasin hänet, tuntui, että vasta löysin oman itseni. Hän ymmärtää minua älyttömän hyvin. Hän on niin kärsivällinen ja osaa opettaa minua tietsikan avulla. Melkein tuntuu kuin oppisin jotakin.

   Tessa istui pää kumarassa ja taisteli nyyhkytyksiä vastaan. Jirka siirsi varovaisesti kätensä äidin käden päälle. Mustat ruusut tuoksuivat huumaavasti. Liikenteen valot juoksivat seinällä. Kaupungin melu kantautui vaimeana neljänteen kerrokseen asti. Tuttua ja turruttavaa. Unenomaista. Täällä he istuivat keskellä kuolleitten luita.

 - Äiti, vaikka sä oot niin lahjakas, niin olenhan mä yhä sun pieni poikasi?

   Tessa nyökkäsi ja pidätteli kyyneleitään.

II  OUTOA ODOTUSTA

1. Tuudittajaa torjumassa        

   Helli Vehviläinen kääntelehti vuoteellaan. Lääkärit olivat varoittaneet häntä hermostumasta, mutta mitäs mahdoit, kun asiat olivat  taas niin sekaisin kuin olla voi. Kyllä hän sen vaistosi, vaikka hänelle ei kaikkea kerrottukaan. Hän vilkuili kelloaan ja päivitteli ihan ääneen, että missä se perhe viipyy.

 - Kyllä he pian tulevat, rauhoitteli viereisessä petissä loikoileva tummatukkainen ja topakka nainen. - Oikein kadehdin sinua, kun luonasi vieraillaan niin usein. Olet heille tärkeä ja rakas. Oletko muuten tehnyt jo testamentin?

   Helli oli pudota vuoteeltaan. Jos mitä hän pelkäsi kuollakseen, se oli juuri kuolema. Hän keksi sille vaikka millaisia peitenimiä, ikään kuin lepytelläkseen sitä ja saadakseen sen pitämään näppinsä irti hänestä niin kauan kuin mahdollista.

 - En ole enkä kohtsillään teekään, koska ei ole mitään aihetta. Pääsen tänään pois täältä ja lääkäritkin sanovat, että olen ikäisekseni loistavassa kunnossa.

 - Miksi sitten olet täällä, jos olet tuollainen supermummo.

 - Ensinnäkään en ole mummo, vaan kyllä mummi. Toisekseen en haluaisi ruveta ventovieraalle selostamaan koko sairaskertomustani.

 - Onko se niin pitkä? nainen hymähti ivallisesti.

   Helli katsoi naista pidempään. Oliko se jokin sadisti vai mitä se oikein tarkoitti?

 - Lyhyt on kertomus, vaikka itse sen lukaisisit.

 - Lyhyt kuten ihmiselämä yleensäkin. Liian lyhyt, jos on mittavia suunnitelmia. Ikävä kyllä kuolema voi...

 - Älä käytä sitä sanaa minun läsnä ollessani, kivahti Helli. - Sano ennemmin vaikka Tuudittaja tai Harvinainen vieras tai Tuntematon tai...

 - Itsepetosta, naurahti nainen. - Taidat olla kieroileva ja väistelevä tyyppi. Se rasittaa hermoja ja..., nainen piti tauon ja loi pilkallisen silmäyksen huonetoveriinsa. - Ja sydäntä. Etenkin sydäntä.

 - Oletko salaa urkkinut tietoja minusta? kiljahti Helli sekä kiukkuisena että huolissaan. - Jos niin tietäväinen olet, olet kai myös selvillä, ettei sydämessäni ole mitään vikaa. Ei mitään vikaa, kuuletko?

 - Miksi sitten olet täällä?

 - Tutkimuksissa. Viattomissa tutkimuksissa. Lääkäri on sitä mieltä, ettei ole syytä huolestumiseen. Tyttärellenikin kertoi asiasta. Hän ei uskaltaisi valehdella minulle.

 - Nyt voitte tulla vielä viimeiseen kokeeseen, rouva Vehviläinen. - Menemme alakertaan. Laittakaa vain aamutakki päälle. Kas noin, minä autan.

 - Ei tarvitse auttaa. En ole mikään ikäloppu. Mikä koe se on? Miksi kellarissa?

   Ennen kuin hoitaja ehti vastata, tumma nainen sanoi kolkosti:

 - Siellä on kai se ruumishuone. Viimeinen koe tehdään sen naapurissa, jotta hoitajilla ei ole liian pitkää matkaa kuskata sinua sinne.

   Nainen nauroi kolkosti ja oli todella pahansuovan näköinen.

 - Älkäähän nyt pelotelko Helli-rouvaa. Menemme vain rasituskokeeseen. Tulemme takaisin puolen tunnin kuluttua.

 - Hyvä niin, huokaisi Helli. - Perheeni on tulossa minua tapaamaan. Tärkeitä asioita.

 - Mitä asioita, ehti nainen vielä huutaa, ennen kuin Helli ja hoitaja katosivat käytävän puolelle.

   Leskirouva Helli Vehviläinen polki ja polki. Kuntopyörää, koska haluttiin ottaa selville, kuinka paljon rasitusta hän kestäisi. Tai paremminkin hänen suuri ja joittenkin mielestä varsin lämmin ja avara sydämensä.

   Hiki virtasi pitkin pulleita poskia. Pusero kastui selästä ja jalat tuntuivat jäykiltä. Näin kovasti hän ei ollut pyörällä ajanutkaan kuin nuorena neitona Kausalassa seurustellessaan tulevan, ja nyt autuaasti poisnukkuneen aviomiehensä kanssa.

   Helli nimitti Joonasta poisnukkuneeksi, vaikka olisi kertonut tämän vauvantossuista taikka rippikouluajasta. Jotkut ilkeämieliset olivat tehneet sen johtopäätöksen, että Helli-rouva halusi polkea miehensä haudan pohjaan saakka ja vielä autuas-sanalla varmistaa, että tämä totisesti myös pysyisi siellä  

 - Pyöräilitte siis Joonaksen kanssa nuoruudessanne? oli joku kysäissyt Hellitä. - Ajoiko hän sinua takaa, noin vain leikin päin, kuten uroseläimillä on tapana?  Sarvikuononaaraskin juoksuttaa kosiomiestä perässään koko päivän, jotta kävisi ilmi, onko siitä on isäksi ja suvun jatkajaksi.

 - Päin vastoin, hän polki vimmatusti edellä ja minä painelin perässä. Ehkä olisi pitänyt olla toisin päin, koska Joonas ei saanut aikaiseksi kuin yhden tyttären. ainakaan minun kanssani.

   Helli polki ja polki. Muistotkin olivat joskus aika kipeitä, ja nykyhetki oli suorastaan piinaava. Ei pelkkä polkeminen vaan...

 - Riittää jo Helli. Olet loistavassa kunnossa. Ei edes rytmihäiriöitä.

 - Miksi sitten viime viikkoina on ollut sitä ahdistusta ja rintakipua?

 - Se on vain stressiä ja toivottavasti tilapäistä. Oletko kokenut jonkin suuren järkytyksen hiljattain?

 - Olen.

 - Onko se ollut iloinen yllätys vai mielipahaa tuottava?

 - Sekä että.

 - Niin ja, ja...?

   Helli puristi kuivat, sisäänpäin kääntyneet huulensa tiukaksi viivaksi. Mikä ihmeen Gestapon kuulustelu tämä oli? Ei hän vieraille puhuisi. Mitä se tuolle nuorelle pörrötukkaiselle lääkärinplantulle kuului?

 - No niin, nyt voit pukeutua ja lähteä huoneeseesi. Järjestämme paperisi, ja voit mennä kotiin koska vain. Tuleeko joku sinua noutamaan?

 - Tyttäreni ainakin on tulossa. Tämäpä hauskaa, kiitoksia vain.

   Helli oli kuin toinen ihminen kuultuaan hyvät uutiset. Tuudittaja ja Yllätysvieras saivat vielä odottaa.

   Lääkäreillä on taipumusta jotenkin vesittää ilahduttavatkin lausuntonsa. Siispä nuori kaveri laukaisi hyvästeiksi:

 - Näkemiin, ja ota elämä rennosti. Ei turhia rasituksia, ei iloja eikä suruja. Niin kauan kuin on elämää on toivoa. Ehkä se rintakipu ei toistu.

2. Pimeitä ja kolkkoja kauppoja

   Iloinen, elämänhaluinen, keski-ikäinen Helli oli taas vaarassa muuttua raihnaiseksi vanhukseksi. Hän palasi kiireesti huoneeseensa, ettei Anna-Maijan tarvitsisi odottaa.

   Pettymyksekseen hän totesi, että tytär ei ollut vieläkään tullut. Tämä oli jättänyt viestin, että hän myöhästyisi melkoisesti, koska Marina-tytön kanssa oli jotakin häikkää.

 - Mitä se nyt voisi olla? Vaikeampaa kuin yleensä. Ainahan Marina oli joissakin vaikeuksissa. Nieli jo vauvana nauloja, ruuveja ja nuppineuloja. Miksi ei jotakin pehmeämpää ja vaarattomampaa, kuten muut pienokaiset, vaikkapa nuorempi veli Niklas.

   Tyttö halusi elää täysillä ja riskeeraten. Sitä se uhosi ja ehdotteli sellaista vielä muillekin, jopa omalle mummilleen, jos tämä vain hetkeksi istahti keinutuoliin kuorsaamaan TV:n ääreen.

   Huoneessa oli kyllä vierailija, mutta hän oli tumman naisen tuttavia. Oliko veli vai aviomies, mutta samannäköinen. Kookas, tummatukkainen ja palavakatseinen. Hellin tullessa huoneeseen mies nousi kohteliaasti seisomaan ja katseli naista kiinteästi ja arvoituksellisesti.

   Helli vastasi tervehdykseen ja vetäytyi hienotunteisesti ikkunan luona olevan vuoteensa luokse. Ryhtyi haalimaan tavaroitaan kokoon ja oli juuri menossa vessaan pukeutuakseen siviilivaatteisiinsa.

   Mies asettui hänen tielleen, kohteliaasti mutta päättäväisesti.

 - Anteeksi, mutta pääsettekö jo kotiin? Toivottavasti tautinne ei ollut mitään vakavaa vai...?

   Jostakin syystä Hellistä tuntui, että miehen äänessä oli liikaa toivorikkautta, mutta mihin suuntaan? Empien hän vastasi:

 - Olen aivan kunnossa. Se oli vain ohimenevä häiriö. Lääkäri sanoi.

 - Lääkäritkin voivat erehtyä, mutta olkoon niin. Tiedustelisimme teiltä vielä yhtä asiaa, jos sopii?

 - Kysykää vain, mutta ei mitään henkilökohtaista.

 - Ei toki, mutta olisiko teillä tiedossa jotakuta tuttavaa, joka on aivan viimeisillään?

 - Mitä? Mitä!

 - Ei sairauden runtelemaa, vaan sellaista joka on kuollut esimerkiksi jossakin onnettomuudessa. Ei ruhjoutuneena eikä palaneena. Siistissä kunnossa ja mahdollisimman monet elimet sellaisinaan käytettävissä. Me...

   Helli paineli vessaan ja kurlasi ja suhisutti vettä mielenosoituksellisesti. Mitään tuollaista hän ei halunnut kuunnella. Mihin kummaan he tuollaista ruumista tarvitsivat? Ellei sitten…?

   Ovi kävi ja kuului tervehdysmuminaa. Helli kurkisti huoneeseen. Mikä helpotus. Tumma pariskunta oli lähdössä, ja Anna-Maija touhusi yöpöydän luona.

 - Älä turhia, minä laitan. Panet ne vain vääriin kasseihin.

 - Jätetäänkö kukat tänne? kysyi tytär jotensakin vaisun oloisena.

 - Ei jätetä. Mitään ei jätetä niille korppikotkille.

 - Olet aivan kiihtynyt, äiti. Eikö lääkäri ole sanonut, ettet saa...

 - En saa sitä enkä saa tätä, puhisi Helli kaula punoittaen. - Minulle ei enää joku mies sanele, mitä saan ja mitä en.

 - Niin niin, joko lähdetään?

 - Odotetaan vielä niitä papereita. Jaa olet ostanut lehden. Mikä siinä nyt on niin mielenkiintoista?

   Anna-Maija ojensi ääneti lehden äidilleen. Siinä oli useitakin suuria otsakkeita, mutta Hellin silmät osuivat kuin taikaiskusta mustiin paksuihin kirjaimiin:

   ”Ruumiskauppaa Suomessakin. Ruumiitten ostajia idän puolesta. Tutkivat sairaaloita ja vanhainkoteja, jotta tulevaa kauppatavaraa löytyisi.”

 - Tuo ei ole ikinä totta, kiljaisi Helli. - Lietsovat paniikkimielialaa herkkäuskoisissa kansalaisissa. Lähdetään oitis täältä. Lähettäkööt paperit perään.

   Varsin paniikkihäiriöinen Helli keräsi tavaransa ja ryntäsi käytävään. Taas uusi todistus hänen erinomaisesta kunnostaan. Kelpaisi vaikka veteraanikilpailuun sadalle metrille.

 - Äiti, mitä sinä nyt? Onhan se kauheata, mutta ei se pakenemalla parane.

   Äiti ei kuunnellut vaan talloi leveillä ja numeroa liian suurilla lenkkareillaan. kohti hissiä.

3. Ongelmaomaisia

 - Mitä se Marina nyt on saanut aikaiseksi, kysyi huolestunut isoäiti, kun he ajoivat tyttären kanssa kotiin.

 - Kaikenlaista, huokaisi Anna-Maija. - Kerron sitten kotona, mutta tämä lehtiuutinen voittaa jo kaiken.

 - Karmea se on minustakin. Kuinka joku voi alentua sellaisiin kauppoihin ja liiketoimiin?

 - Sitä minäkin olen aina Paulille sanonut, mutta eihän se usko.

 - Onko Pauli sekaantunut niihin, niihin...? Helli ei pystynyt löytämään tarpeeksi lievää sanaa.

 - On kuin onkin. Syvälle ja kyynärpäitään myöten sontaan. Anteeksi nyt, mutta minusta hänen touhunsa ovat pelkkää peetä.

   Äiti ei ryhtynyt torumaan tytärtään rumien sanojen käytöstä, koska juuri terveeksi todetussa sydämessään hän oli prikulleen samaa mieltä.

 - Se on roisto, täysi törkimys, se sinun rakas Paulisi, sihisi Helli hammasproteesiensa välistä, jotka joskus kiihtymyksen hetkinä ikävä kyllä antoivat suuremman puoleista vesiputousta muistuttavan suhinan. - Enkö jo alunperin varoittanut sinua. Olisit perunut ennen häitä niin kuin koko ajan neuvoin.

 - Mistä tällaista voisi arvata niin aikaisessa vaiheessa? Ihminen muuttuu kahdessakymmenessä vuodessa.

 - Niin muuttuu, mutta aina vain huonompaan suuntaan. Jollei miesvainajani olisi lähtenyt ajallaan, hän olisi tällä hetkellä hirviö. Stalin taikka Hitler.

 - Ei tämä sentään niin kuoleman, ei kun tuudittajanvakavaa ole, puolusteli tytär miestään ja lievensi äitinsä mieliksi sitä pahaa ennustavaa sanaa. - Ei Paulin hommista kenellekään mitään varsinaista fyysistä vahinkoa koidu. Uskoisin.

 - Ei fyysistä vahinkoa, raivosi Helli. - Mikä voi olla fyysisempää kuin että viedään ja riistetään ja ryöstetään ja kidnapataan viattoman ihmisen koko fyysinen ruumis? Ja hoputetaan kuole…lempeän noutajan kynsiin.

 - Mitä sinä oikein meinaat, äiti? Se mitä Pauli on tehnyt, ei aiheuta kenellekään kuole..., yllätysvieraan saapumista, jollei siinä sitten pääse jokin tarttuva tauti rehahtamaan. Tarkoitan, että jos siinä leviää tappavia bakteereita tai viruksia, mutta tuskin, koska tietääkseni Pauli on aivan terve mies.

 - Hänkö ne operaatiot itse suorittaa? Osaisiko se sottapytty olla edes tarpeeksi siisti?

 - Älä sinä äiti Paulia jo epäsiisteydestäkin mollaa. Hänhän vaihtaa nykyään sukatkin kerran kuussa. Tai melkein.

 - Ei se terve tohelo ole ikinä lääkäriä taikka jotakin hoitohenkilökuntaan kuuluvaa nähnytkään, vaahtosi Helli. - Korkeintaan hammaslääkärin ja aikoinaan kätilön, jonka suurimmaksi rötökseksi on jäänyt, että hän päästi Pauli Pitkäsen kaltaisen törpön ja luikertelijan maailmaan. Olisi työntänyt hänet takaisin äidin kohtuun tekemään parannusta, ennen kuin näyttää turpeaa naamaansa lähimmäisilleen.

   Helli oli niin vihainen, että päässä raksutti ja rintaa ahdisti. Tytär katseli häntä huolissaan.

 - Ajanko sinut takaisin sairaalaan? Näytät aivan hirveältä. En olisi kertonut sinulle mitään, mutta kun jo lehdetkin siitä laulavat, niin ei se olisi salassa pysynyt. Ja sitten ne sinun ompeluseurasi eukot.

 - Hyvä kun puhuit. Minä voin tulla todistajaksi, kun haet avioeroa. Voin kertoa, miltä hänen synkät kätyrinsä näyttävät. Katselin heitä tarkkaan. Voisin piirtää heidät jos osaisin piirtää. Mutta poliisithan ne tekevät tietokonepiirroksia todistajan kuvauksen perusteella. Ajetaan heti poliisilaitokselle.

 - Älä hupsi, äiti. Ei Paulilla ole ketään rikostoveria enkä minä hänestä eroa. Minä rakastan...ooo...häntä.

   Anna-Maijalla oli kyllä vahvat tunteet miestään kohtaan, mutta se ”ooo” ei liittynyt mitenkään niihin, vaan johtui siitä tosiasiasta, että hän oli juuri ajamaisillaan poliisiauton kylkeen. Jarrutti ajoissa ja hymyili todella kauniisti ja anteeksipyytävästi virkavallan edustajille.

   Peruutuspeilistä naiset sitten seurasivat koko matkan, ajettaisiinko heitä takaa. Tämän tiirailun ansiosta oli tulla vielä yksi kolari, mutta onneksi vain oman kodin oman pihan omaan portinpylvääseen.

   Kotona odotti heitä surkea seurakunta. Ei sentään pappia paikalla, mutta Marina niiskutti, ja Pauli-isä pyyhki hermostuneena otsaansa ja silmälasejaan. Hikeentyi tässä ilman lehtiotsakkeitakin.

 - Missä Niklas on? kysyi huolehtiva äiti ensimmäiseksi.

 - Täällä, kuului rauhallinen vastaus tietsikan takaa.

   Sieltä poika varmimmin löytyikin. Oli perheessä edes yksi jäsen, joka ei alvariinsa saanut aikaan hämminkiä ja paheksuttavia tilanteita.

   Helli ryntäsi vävypoikansa eteen, heristeli nyrkkiään, irvisteli ja sähisi:

 - Se on sitten loppu. Tämä tuttavuus. Anna-Maija ottaa eron. Sinä muutat työpaikallesi ruumishuoneelle ja maksat sievoiset summat aiheuttamastasi mielipahasta ja henkisestä julmuudesta.

 - Ei sitä vielä ole kirkossa kuulutettu, puolustautui Pauli, joka oli kansakoulunopettajan poika ja käytti mielellään vanhoja kansanviisauksia. Ne eivät kuitenkaan tehneet häntä paljonkaan viisaammaksi. – Pian juttu on unohdettu ja haudattu.

 - Oletteko jo hautausmaitakin ryöstäneet? menosi anoppi. - Jättäkää vainajat…

   Hän piti pitkän tauon ja lisäsi sitten hieman leppeämmin:

 - Ja myös autuaasti uinahtanut Joonas-riepu rauhaan.

   Helli pysähtyi ajattelemaan, sillä sitäkin hän teki joskus tilapäisesti ja jatkoi mietteliäänä:

 - Niin, tietysti Joonas ei enää ole käyttökelpoisessa kunnossa. Onhan siitä jo viisi vuotta, ellei sitten se kuiva hiekkamaasto ole tehnyt hänestä muumiota.

   Taas pitkä tauko, jonka aikana koko perhe ehti ajatella kauhufilmiä ”Muumion paluu.” Helli jatkoi nyreänä:

 - Tervehän hän oli, ja kaikki elimet toimivat. Liiankin kanssa.

   Jälleen anoppi vajosi muisteluksiin, huokaisi ja totesi vakavana:

 - Niska siltä vain katkesi, kun putosi hotellin parvekkeelta. Mitä lienee siellä tirkistellyt? Tai tiedämmehän me, koska tehtiin se pöytäkirja.

 - Mummi, oletko sinä seonnut? itkeskeli Marina. - Eihän isän syyllisyyskään ole vielä varmaa, ja me Niken kanssa haluamme pitää iskän täällä. Emmekö haluakin? Nikke!

 - Mitäh? Jaa iskän, jo vain.

 - Tässä on varmaan jokin väärinkäsitys, rauhoitteli Pauli, vaikka oli tottunut, että melkein kaikki tässä perheessä käsitettiin ensin väärin ja sen jälkeen viriteltiin loputonta oikomista ja perumista, josta sikisi taas uusia väärinkäsityksiä ja sotkuja.

 - Vaimo-kultaseni, meidänhän piti keskustella rakkaan tyttäremme Marinan huolestuttavista uutisista. Eipäs nyt sotketa minua tähän.

 - Olet sotkeutunut jo kaulaasi myöten tähän sontaan, tähän kakkaan, niihin löyhkääviin, löyhkääviin…ex-eläviin, tähän p…p…askaan, huusi mummi, joka vallan unohti lastenlastensa läsnäolon, kuten hänellä oli tapana unohdella monta muutakin asiaa. Onneksi, tuumi perhe usein yksimielisesti.

4. Kummia kirjeitä

   Tällaisissa tilanteissa täytyisi olla joku puheenjohtajana, muuten kaikki menee pipariksi. Heistä kenestäkään ei ollut siihen tehtävään, vaan he huusivat toistensa korviin ja suuhun ja olkapäähän ja niskaan, mikä puoli kulloinkin oli sattui olemaan käännettynä syyttävän osapuolen suuntaan.

   Vihdoin sovittiin, että käsitellään Paulin asia ensiksi.

 - Marina voi vielä odottaa, rauhoitteli Anna-Maija.

 - Odottaa? ähisi isä.

 - Aina te minua morkkaatte, ruikutti tytär.

 - Hyvä on, totesi Hellikin. - Paulin asia koskee kovasti minuakin ja juuri nimenomaan minua, koska olen teistä vanhin, ei kun ikääntynein eli kokenein, vaan voi se noutaja tulla nuoremmallekin.

 - Niistä jo, Marina, äläkä tursuta koko aikaa, ärähti isä ja jatkoi:

 - Miten minun asiani voisi sinua koskea, Helli? Tietysti se julkisuus ja häpeä, mutta meillähän on eri sukunimetkin, joten voit olla varsin rauhassa lehtimiehiltä ja TV-väeltä. Varsinkin jos matkustat jonnekin kauas. Kilpisjärvelle tai Pariisiin tai...?

   Jostakin selittämättömästä syystä Paulin ilme kirkastui kirkastumistaan, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt toiveissaan aivan Timbuktuun tai Jupiteriin asti, Helli särähti:

 - Yrität sekoittaa selvää asiaa, pelkuri ja luihu ja vilunki. Minut passittaisit kyllä vaikka hornan tuuttiin.

   Hellikin purskahti itkuun.

 - En ihan sinne asti, rauhoitteli Pauli, joka yleensä tunnettiin kohtalaisen lupsakkana ja hyväntahtoisena miehenä.

   Hän oli ajanut perheensä kuutamolle vain kerran ja silloinkin pölyhuiskun kanssa, koska hän oli närkästynyt vaimoväen vaatimuksista. He kun olivat pyytäneet ja suorastaan käskeneet miesparkaa siivoamaan työpöytänsä ja pyyhkimään pölyt omasta kirjahyllystään.

 - Miksi kukaan teistä ei selvästi sano, mitä iskä on tehnyt? kysyi rauhallinen ääni tietokoneen takaa. - Minäpä kysyn: Mitä iskä on tehnyt? Minä vastaan: Hän on lähettänyt paskapostia. Loppu.

   Poika kumartui taas laitteensa puoleen.

   Kaikki muut perheen jäsenet hämmästyivät kovasti. Äiti, isä ja Marina kummastellessaan, kuinka jokin voikin olla noin yksinkertaista ja vähillä sanoilla ilmaistua. Helli puolestaan hämmästyi, koska hän ei ollut tiennyt asiasta mitään.

 - Sitäkö se onkin? Minä tosiaan luulin, hm.

 - Mitä sinä luulit, äiti?

 - Menkää jo asiaan, komensi Niklas.

   Anopille kerrottiin, että Pauli oli syyllistynyt sopimattoman postin lähettämiseen. Hän oli asettunut erään suositun ja kansan etua ajavan puolueen ehdokkaaksi kunnallisvaaleissa. Kannattajiakin löytyi ja valtuuston paikka jo häämötti.

   Silloin kilpaileva ehdokas, Väiski Veteli, levitteli kaupungilla juoruja, että Paulin liiketoimet eivät ihan kestäneet päivänvaloa. Hän muka toimi kauppaedustajana sellaisille lääkkeille, jotka olivat aiheuttaneet salaperäisiä kuolemantapauksia       Keski-Euroopassa.

 - Möithän sinä sen nimisiä rohtoja, yritti anoppi inttää. - Muistan ihan hyvin, että koetit tuputtaa niitä minullekin.

 - Se oli kolme vuotta sitten, jolloin minulla ei vielä ollut aavistustakaan niitten vaarallisuudesta. Heti kun sain vihiä tutkimuksista, lakkasin edustamasta niitä.

 - Veteli vain pysyi väitteessään ja kirjoitteli haisevia juttujaan lehtiin, jatkoi Anna-Liisa. - Näithän niitä itsekin, äiti?

 - Jo vain näin, myhäili anoppi. - Niitä oli ilo lukea.

 - Ne olivat silkkaa valhetta, ja kun Paulin kymmenet vastakirjoitukset yleisönosastossa eivät tehonneet, hän keräsi mahdollisimman löysää kakkaa hyyssikän alta ja antoi postin hoitaa tehtävänsä. Täytyihän hänen jotenkin puolustautua ja puhdistaa maineensa.

 - Tosi puhdistautumista, kun kehtaakin lähettää kilpailijalleen kakkaa ja vielä vetelää.

 - Vetelille, hih, pääsi Marinalta.

 - Kyllä sinun vuorosi vielä tulee. Älä siinä yhtään tirsku, murahti isä.

 - Vievätkö ne jutun oikeuteen? kyseli Helli.

 - En usko, vaikka lehdessäkin jo syytellään Paulia postittajaksi. Ei heillä ole todisteita. Älä kerro tästä kenellekään, äiti. Lupaathan?

 - Saas nähdä nyt, vältteli Helli pilke silmäkulmassaan. - Johan ne sen selville saavat, jos hoksaavat tonkia pikkulanne alta ja vertailla tuotteita.

 - Hys hys, äiti. Asia unohtuu, ja tuskin Väiski Veteli viitsii kovin kauan puuhata noin sottaisen jutun kimpussa.

5. Lähes iloisia uutisia

 - Puhutaan hauskemmista asioista, ehdotti Pauli Pitkänen. - Vaikkapa anopin iloisista uutisista. Niitten takia sinä itse asiassa jouduit sairaalahoitoonkin, eikös vaan?

 - Niin se on. Ilostuin ja järkytyin niin kovasti saamastani huippusuuresta lottovoitosta, että sydänkin meni sekaisin tahdissaan. Se oli jo vähällä päästä unohtumaan, kun oli välillä näitä synkkiä kokemuksia. Se petikaveri ja nyt tämä Paulin törkyinen juttu.    

 - Miten aiot rahat käyttää, äiti? kysyi Anna-Maija.

 - En ole vielä niin tarkoin harkinnut, mutta mieleni on aina tehnyt pidemmälle ulkomaanmatkalle.

 - Sepä hienoa, innostui vävykin kannustamaan. - Minä voin hankkia sinulle esitteitä matkatoimistosta.

 - En vain uskalla lähteä niin pitkälle kierrokselle yksin. Ehkä Anna-Maija voisi lähteä seurakseni.

 - Kiitos, äiti-kulta, mutta en voi millään jättää Paulia yksin näinä vaikeina hetkinä. Saisinko ottaa mieheni mukaan?

 - En minä voi karata kesken vaalitaistelujen. Äänestäjäni unohtavat minut sillä välin.

 - Hyvä kun unohtaisivatkin, ja etenkin tämän kirjejupakan, tuumi vaimo. - En minä muutenkaan jaksa uskoa, että sinulla on mahdollisuuksia. Pysyisit vain omalla sarallasi liike-elämässä. Voisit muuten solmia uusia suhteita matkallamme.

 - Olenko minä jo luvannut, että tuo lantakuski pääsee mukaan?

 - Voi, mummi, ota minutkin seuraksesi, pyyteli Marina.

 - Tavattoman mielelläni, mutta ethän sinä voi jättää opintojasi kesken. Mikä oppilaitos se sinulla tässä kuussa olikaan menossa?

 - Kätilöopisto sopisi hyvin tähän saumaan, ärähti isä. - Että pitääkin sattua.

 - Onko teillä vielä lisää salaisuuksia? päivitteli Helli.

   Muut paitsi Niklas katsoivat toisiinsa. Poika katsoi vain tietokonettaan. Kuka kertoisi?

 - Kuule äiti, Marinalle olisi hyväksi päästä välillä muihin maisemiin. Hän näes, hän odottaa.

 - Uutta opiskelupaikkaako?

 - Ei kun, älä nyt hermostu äiti, mutta hän odottaa vauvaa.

   Helli piteli sydäntään, Pauli haki hänelle lasillisen vettä, Anna-Maija taputteli tyynnytellen äitiään tämän hyvää vauhtia kaljuuntuvalle päälaelle, ja Marina niiskutti.

 - Eikö nyt ole jäänyt jotakin tärkeätä väliin? tokaisi tuleva isoäiti toivuttuaan ensijärkytyksestään.

 - Niin kuin mitä?

 - Etkö sinä Marina-raasu ole koskaan kuullut, että ennen lastentekoa pitäisi viettää häät? Oikeat häät, huntu ja kaikki.

 - En ole tullut ajatelleeksi, puolustautui tyttö.

   Nyt jo pillastui isäkin, vaikka oli niin lauhkean sorttinen:

 - Et kyllä totisesti ole ajatellut paljon muutakaan. Melkein alaikäinen ja ryhtyy aikuisten puuhiin.

 - Ehtiihän sitä vielä vihkiäiset järjestää, rauhoitteli Anna-Maija. - Eihän se vielä edes näy.

 - Sentään vähän valoisampia uutisia, totesi Helli helpottuneena. - Rupeamme vain heti hommaamaan häitä, ja kaikki sujuu kuin itsestään

 - Juuri niin, synnytykseen on vielä monta kuukautta. Onneksi raskaaksi tulemisen hetki on kuulemma tiedossa, eikö totta Marina-kultaseni? Niinhän kerroit minulle aamulla.

 - Sepä lohduttavaa, totesi tuleva isoäidinäiti. - Olet siis käynyt jo lääkärissä?

 - On Marina käynyt, selosti Anna-Maija. - Minun tietämättäni. Olisin niin mielelläni lähtenyt mukaan tueksi ja turvaksi. Tyttö-raiska.

 - Turhaa häntä on paapoa ja säälitellä. Itsehän on saattanut itsensä tuohon tilaan, syytti isä.

 - En minä itse, vaan..., koetti Marina selvittää tilansa alkuvaiheita.

 - Juuri niin, lapseni, rauhoitteli jo Hellikin lähes leppyneenä, koska tyttö oli aina ollut hänen lemmikkinsä. - Ne roistomaiset miehet ovat saalistaneet viattoman ja avuttoman tytön.

 - Ei kai nyt sentään miehet, yritti Pauli oikoa. - Yksikin tuohon puuhaan riittää. Muuten Niklas, sinun on nyt parasta mennä huoneeseesi lukemaan läksyjä. En ole vielä aikonut selostaa sinulle näitä elämän perusasioita.

 - Ne ja vähän enemmänkin olen jo oppinut tietsikkani nettisivuilta, vastasi poika. - Minä voin vastata kysymyksiisi, jos sulta on jotakin jäänyt elämän koulussa oppimatta.

 - Poika, jyrisi Pauli uhkaavasti.

 - Anna hänen jäädä tänne kuuntelemaan, pyysi Anna-Maija. - Pojan tekee hyvää huomata, miten suuri vastuu miessukupuolellakin on perheen perustamisessa.

 - Fiksu tyttö, kehui Helli. - Olen oikein ylpeä sinusta.

 - Minustako? kuiskasi Marina yllättyneenä.

 - Tarkoitin äitiäsi. Kun nyt olen todella rikas lottomiljonääri, haluan mieluusti kustantaa sinulle kaupungin upeimmat häät. Pääkirkko ja kirkkoherra, itse rovasti, ja kirkkokuoro koko leveydessään. Tarkistetaan, että kaupunginjohtaja Horttanainenkin pääsee varmasti mukaan. Hääpukua täytyy tällä punaisella minuutilla ruveta suunnittelemaan. Parasta on sittenkin ottaa yhteyttä johonkin pariisilaiseen muotitaloon, jotta koko komeudesta tulee tyylikäs ja silti huomiota herättävä. Huntu ja kukat ja kaikki. Ihanaa, kun on varaa kaikkein parhaimpaan. Sulhaselle tietysti lahjoitan..., paahtoi Helli tulemaan, mutta keskeytti äkkiä.

 - Niin, kuka onkaan sulhanen? Onko hän hyvästä perheestä? Hienoa ja varakasta sukua?

   Perhe katsoi jännittyneenä Marinaan, joka oli kalvennut.

 - En minä, en minä vaan...

 - Sano rohkeasti vaan. Vai ei kai mies kiellä osallisuuttaan tekoon. Kyllä me hänet nujerramme. Rahalla ainakin, uhosi Helli.

 - Kerro kultaseni miehen nimi, maanitteli äitikin. - Onko hänkin kovin nuori? Ei se haittaa. Pyydetään erikoislupa presidentiltä. Tiedän useita pareja...

 - Sano letukka sen roiston nimi ja sassiin, karjui isä.

6. Tosi tärkeä numero

   Marina aloitti niiskutuksen, joka asteittain yltyi yhä surkeammaksi vollotukseksi.

 - Mutta kun minä en tiedä. Vannon, etten tiedä.

 - Joku tuntematon, voihki Anna-Maija. - Raiskattiinko sinut?

 - Ei.

 - Vaan? Miksi hitossa olet noin vähäpuheinen? raivosi isä. - Kakaise nyt kurkustasi kaikki mitä tiedät siitä tyypistä.

 - Ehdolla oli parikin sopivaa, mutisi tyttö. - Sain valita. Se oli reilua, hän lisäsi sitten toivorikkaasti tuomareitaan silmäillen.

 - Ehdolla ? Valita? Reilua?    

   Nuo sanat äiti, isä ja mummi huusivat yhteen ääneen. Niklas hymyili myötätuntoisesti..

 - Niin juuri, ja sitten se tehtiin.

 - Muistatko pölhö, minkä nimisen valitsit, kiljui isä.

 - Älä nimittele lasta, torui äiti. - Niille tulee heikko itsetunto halventavasta puhuttelusta.

 - Vielä minä sen puhuttelen, minä, minä en enää tiedä mitä sanoa. Tuleeko se nimi ulos vai ei?

 - En pysty sanomaan sitä, valitti tyttö.

 - Et pysty. Onko se niin vaikea lausua? Puolaa vai ranskankieltä? Kiinaa? Joku maahanmuuttaja, hitto soikoon.  

 - En voi, koska en voi.

 - Onko se mies kieltänyt sanomasta? Uhkaileeko hän sinua. Minä väännän siltä niskat nurin, raivosi isä. - Nimi ja heti!

 - En tiedä kuin numeron enkä tiedä saanko sitäkään paljastaa.

   Hiljaisuus ja kiivasta ajattelua. Niklas nauroi äänettömästi tietokoneensa takana.

 - Numeron?

 - Niin, ja ne näyttivät myös paria valokuvaa.

 - Ennen en ole kuullutkaan, että pelkästä kuvan katsomisesta tulee raskaaksi, päivitteli Helli. – Sitä kammottavaa mustaa magiaa.

 - Ne sanoivat, että minulla täytyisi olla jonkinlainen mielikuva mahdollisesta isästä, jotta voisin suhtautua myönteisesti tapahtumaan.

 - Auta armias, huohotti Pauli. – Millaisen roiston kuvaa ne näyttivät?

 - En tiedä, oliko se roisto vai mikä, mutta kuva oli kovasti vanha. Lapsuudesta, ehkä vasta viisivuotias pojanpallero. Nätti.

   Anna-Maija haki välillä äidilleen vettä ja kaksi pilleriä, kun tämän hengitys alkoi katkoilla. Tyttäreltään hän tiukkasi:

 - Sen pikkupojan kuvan perusteellako sitten valitsit?

 - Oli ihan pakko, koska se toinen, joka kyllä esitti komeata, tummatukkaista nuorukaista, ei miellyttänyt minua yhtään. Hän oli minusta karkea tyyppi. Poika oli söpö, tummissa silmissä niin kaunis katsekin. Tosin hieman surumielinen. Silloin he antoivat minulle sen numeron, noin vain tositteeksi myöhempiä toimenpiteitä varten.

 - Ketkä ne? huusi isä. – Johan tämä sentään vähän edistyy.

 - Ne, ne toimihenkilöt tietenkin.

 - Oliko se jokin ilotalo vai mistä moinen miehitys johtuu?

   ATK-insinööri ja liikemies ja varsin epätodennäköinen kaupunginvaltuutettu Pauli Pitkänen piti tauon ja vilkaisi poikaansa.

 - Niklas, mene sittenkin huoneeseesi.

   Poika hivuttautui noin metrin verran lähemmäksi ovea, mutta ei sen pidemmälle. Isä ei enää kiinnittänyt huomiota uppiniskaiseen poikaansa vaan tähän omituiseen tyttäreensä.

 - Toistan kysymykseni. Oliko se ilotalo?

 - En minä vaan tiedä, mutta ystävällisiä ne olivat. Lupasivat, ettei immenkalvoa rikota.

 - Nikke, mene heti huoneeseesi, yhtyi äitikin miehensä aikaisempaan kehotukseen, mutta poikapa jäi kuin jäikin kynnykselle kuikoilemaan.

 - Onko moista kuultu? menosi jo Hellikin. – Jo on röyhkeys huipussaan.

 - Ei yhtään sattunut, kun ne antoivat mulle pienen humauksen.

 - Huumettako? huusivat vanhemmat kauhuissaan.

 - En tiedä, nyyhki tyttö ja käytti siis nytkin sitä vakiovastaustaan, jolla hän oli tyydyttävästi porhaltanut läpi koko oppivelvollisuuskoulutuksen. - Se meni nopeasti ohi. Ilokaasuksi ne muut tytöt sitä nimittivät.

 - Oliko siellä muitakin tyttöjä?

 - Oli siellä odotushuoneessa noin kymmenkunta. Lähdin kiireesti ulos. Tässä on se numero.

   Tyttö piti ryppyistä paperipalaa vapisevissa hyppysissään.

 - Mikä numero se on? Henkilötunnuksenko? Niinkö te nuoret nykyään seurustelette? intoutui isä nälvimään. - Että rakastan sinua 31.3.1982 ja X:t, Z:t ja muut plöröt päälle. Tai tuletko vaimokseni 7.10.1983 lör lör?

 - Ei, ei mikään henkilötunnus, vaan muunlainen numero.

 - Postisuuntanumero? Katuosoite? Puhelinnumero? Teet minut hulluksi.

 - Rauhoitu Pauli, tyttöhän pelkää sinua. Anna kun minä hoidan kyselemisen. Rakas pikkuinen Marinani, oma pupujussikkani, kerro äidille, mitä numeroa tarkoitat?

   Ennen kuin neitonen ehti vastata, isä oli jo mylväissyt:

 - Kun ei vain olisi jonkun kuritushuonevangin numero. Oikein vahvalla käsivarteen tatuoitu kuten keskitysleireillä.

   Itkien Marina juoksi ulos huoneesta ja lukitsi itsensä kylppäriin.

7. Avaraan maailmaan

   Muutaman päivän kuluttua koko perhe oli kypsä lähtemään ulkomaille. Niklakselta ei ollut kysytty, mutta ei kai hänellä mitään sitä vastaan olisi, varsinkin kun hän saisi ottaa kannettavan tietokoneensa mukaan. Toinen vieläkin painavampi porkkana oli se, että hän saisi olla pois koulusta ehkä useampia viikkojakin.

   Ensin äiti ei aikonut ollenkaan osallistua matkaan, koska hän ei voisi jättää keskenkasvuista poikaa yksin kotiin. Lisäksi oli se koulu. Kun perhe oli neuvotellut aikansa, he totesivat, että eihän se Nikke siellä koulussa muulloinkaan niin usein käväissyt.

   Kaveri pärjäsi silti kokeissa mukavasti, ja vanhemmat venyttivät omaa- tuntoaan ja allekirjoittivat poissaolotodistuksia. Muutaman taisi poika itse signeerata, jos hän ei vanhempia helpolla tavoittanut.

   Äiti neuvotteli rehtorin ja luokanvalvojan kanssa, ja selitti, että ehkei näin lukukauden lopulla enää ollut niin väliä, vaikka pojalle tulisikin hiukan poissaoloja. Anna-Maija oli taitava selittäjä, ja vasta kun hän oli luvan saatuaan poistunut koulun alueelta, rehtori hoksasi, että nythän elettiin vasta huhtikuuta, joten mikä ihmeen lukukauden loppu se muka oli?

   Rouva Pitkänen oli vielä vedonnut siihen tärkeään näkökohtaan, että Niklas oppisi kieliä ja avartaisi muutenkin maailmankuvaansa. Hänellä olisi tietokone mukana, samoin kuin joitakin oppikirjoja. Isoäiti Helli Vehviläinen oli joskus nuoruudessaan toiminut sijaisopettajana ja hän voisi opastaa nuorukaista yksityisesti.

   Siitä Anna-Maija kyllä visusti vaikeni, että tuo sijaisuus oli hoidettu liki neljäkymmentä vuotta sitten ja se oli kestänyt kaksi viikkoa. Ja mikä tärkeintä opetustapahtuman näyttämönä olikin ollut alakoulun ensimmäinen luokka, kun taas tyttärenpoika oli jo lukiossa.

   Niken kohdalta kaikki oli siis loistavasti järjestyksessä. Helli oli aina haaveillut pääsevänsä muuallekin ulkomaille kuin Pohjoismaihin. Melkein suurimman osan elämästään hän oli reissannut Kausalan ja Lahden väliä. Kotoa työpaikalle ja takaisin.

   Suorastaan tärkein syy Hellin intoon päästä välillä irti kotiympyröistä oli se, että jostakin oli sittenkin valunut tietoa ompeluseuran tantoille. Hän alkoi saada liiaksikin huomiota äveriäänä lottovoittajana. Häntä ahdisteltiin ruikutuspuheluilla, uikutuskirjeillä ja itkuisilla anelukättelyillä keskellä katua.

   Painostaminen lisääntyi niin suureksi, että Hellin täytyi jo vaihtaa puhelinnumeronsakin salaiseksi. Niinpä hän aloitti matkavalmistelut.

   Pauli oli viimeinkin myöntänyt, että tälle vaalikierrokselle hänestä ei enää olisi kilpailijaksi. Kadullakin hänelle virnuiltiin ja nimiteltiin kakkaposteljooniksi. Kun eräässä kokouksessa ilkikurinen mieskvartetti lauloi hänelle tervetuliaisiksi: ”Minä olen pikku kakkaposteljoon...”, Paulin mitta oli täysi.

 - Lähdetään, hän mörähti vaimolleen.

 - Meidän on otettava Marina mukaan. Emme voi jättää häntä tuossa tilassa heitteille. Käyköön vielä tarkastuksissa, jotta tiedämme, että kaikki on ok.

 - Minä en kyllä kätilöksi rupea, mutisi Pauli. - Oletko jo saanut selville sen numeromiehen nimen?

 - En vielä, mutta ehkä matkalla tyttö rentoutuu niin, että pystyy avaamaan sydäntään.

 - Avaa, mitä avaa. On jo avannut.

   Kaikki näytti olevan kunnossa, kun sattui jotakin odottamatonta ja ikävää. Anna-Maija liukastui kadulla, ja häneltä murtui sekä sääriluu että lonkka. Paraneminen veisi ehkä viikkoja, joten mistään matkasta ei voinut olla puhettakaan.

   Silloin ystävätär tuli apuun. Tessa Luupää oli jo pidemmän aikaa valitellut Anna-Maijalle, että hän kaipasi vaihtelua niitten raskaitten kokemustensa jälkeen, joita hänellä oli ollut Akseli Pahapuron kanssa. Pieleen mennyt tieteellinen tutkimus ja vielä pettymystä kuvitellun romanssin tiimoilta.

   Tessa päätti ottaa sapattivapaata yliopistolta ja lähteä johonkin Euroopan tutkimuskeskukseen täydentämään opintojaan. Samalla hän kuulostelisi, oliko mahdollista saada se sekasikiöhirviö kiinni ja takaisin tietokoneeseen. Tätä viimeksi mainittua tavoitetta hän ei kyllä ollut paljastanut ystävättärelleen.

   Lisämotiivina oli vielä se, että Akselistakin hän saattaisi saada vihiä joiltakin ulkomaalaisilta tutkijoilta. Olihan hän tietysti kaiken aikaa tehnyt salamyhkäisiä ja varovaisia tiedusteluja. Ei olisi aivan mahdotonta, että mies olisi vaikka Pariisissa. Sinne hän oli niitä luunkeruumatkojaankin tehnyt.

   Kun Anna-Maija ehdotti, että Tessa lähtisi hänen sijastaan matkalle, se oli houkutteleva tarjous ja todellinen ilouutinen. Ainoa huoli oli Jirka. 17-vuotiastakaan nuorukaista ei vastuunsa tunteva äiti mielellään jätä pidemmäksi aikaa heitteille, alttiiksi kaiken maailman viekoituksille. Herkässä iässä.

   Ystävätär tarvitsi jonkun avuksi kotiinsa, sen jälkeen kun hän pääsisi sairaalasta. Toipumisen aikana olisi turvallista, että Jirka asuisi heillä. Kaveri ei ollut ylen innostunut asiasta, mutta taipui sentään. Hän olisi itse halunnut päästä mukaan, mutta äiti torjui sen jyrkästi, koska poika oli juuri päässyt sisälle erääseen hänelle soveltuvaan oppilaitokseen.

   Tessallakaan ei ollut puutetta rahasta, koska Akseli oli antanut hänelle niin valtavan palkkion. Hänen ei tarvitsisi yhtään tuntea olevansa vastuksina seurueessa. Helli-äidistä ei ollut tyttöjen ja Niklaksen kaitsijaksi, mutta Anna-Maija luotti täysin ystävättäreensä, tuohon järkevään ja määrätietoiseen tiedenaiseen. Tessa tosin hiukan hätkähti, kun hän huomasi, että Niklas olikin Anna-Maijan poika.

 - Älä viitsi puhua niistä luukokeiluista muille, hän supatti nuorukaiselle. – Eihän niistä ole mitään kertomistakaan, kun menivät pieleen. Ketä sellainen kiinnostaisi?

 - Myyh ja joo, mutisi poika hilpeä pilke silmäkulmassaan.

   Kirkkaana, aurinkoisena kevätpäivänä perhe aloitti suuresti odotetun kiertomatkansa ulkomaille. Ensimmäinen etappi oli Pariisi, koska se oli aina ollut sekä Hellin että Marinan haaveilun kohteena.

   Seurueeseen oli liittynyt vielä yksi ylimääräinen jäsen. Hän oli Piiu, Marinan ystävätär ja kohtalotoveri, koska hänkin odotti vauvaa jollekulle tuntemattomalle. Hänkään ei suostunut paljastamaan sulhon nimeä.

 - Onko sillä kuitenkin jokin numero? kysyi Pauli ivallisesti.

 - On, vastasi tyttö ykskantaan.

 - Ettei vain satu olemaan sama numero?

 - Ei toki, ei sellainen olisi käynyt päinsä. Täytyy olla eri äiti ja eri mies.

   Pauli ei tullut tuosta hullua hurskaammaksi.

 - Miten sinä tuommoisen selität?

 - Ei sitä tarvitsekaan selittää. Se on sellainen sopimus, joka täytyy pitää.

 - Olisi paljon parempi, jos neitosilla olisi plakkarissaan pitävä avioliittosopimus, murisi isä.

   Piiu ei loukkaantunut, vaan hyvin kasvatettuna tyttönä hän kiitteli perhettä:

 - Kiitos, että otitte minut mukaanne. En kestäisi olla yksin.

 - No hyvähän se vain on, että Marinalla on seuraa. Hänkin on viime aikoina ollut niin alakuloinen ja salaperäinen, jutteli Tessa ystävällisesti.

   Hellille ja Paulille hän kuiskutteli, että nyt saattaisivat asiat selvitä, koska tytöt tietysti lörpöttelisivät tilastaan toisilleen, ja jotakin informaatiota saattaisi tihkua huolestuneille aikuisillekin. Koska rahasta ei ollut puutetta nuori Piiu otettiin tyytyväisenä vastaan. Tytöt olivat kuin sisarukset, vaaleita ja sinisilmäisiä kumpikin. Nättejä suomalaisneitoja. Tai melkein, ainakin vielä.

8. Pienenpieni erehdys

   Koneessa naiset tutkivat innolla Pariisin matkaesitteitä. Valtavasti nähtävää ja mahtavia tavarataloja. Niklas tutki jotakin tietokonelehteä, ja isäpappa nuokkui tuolissaan sekä naukkaili silloin tällöin virkistyksekseen lasista. Oikeastaan mukavaa ja leppoisaa.

   Lentoemäntä kuulutti, että he suorittaisivat välilaskun Brysselissä. Ei mitään huolestuttavaa, mutta koneessa täytyisi tarkistaa jotakin.

 - Ettei vain ole pommi? kauhisteli Helli.

   Matkustajat ajettiin tarkastuksen ajaksi transithalliin. Se ei harmittanut heitä, koska silloinhan he voisivat lounastaa ja verrytellä jalkojaan, varsinkin nuo herkässä tilassa olevat odottavat äidit.

   Seurue vaelsi muitten matkustajien perässä koneesta kyseiseen halliin. Tai aikoivat kulkea. Aikuiset naiset olivat yhä syventyneet esitteisiinsä, ja rupattelivat niistä kävellessään. Seuraavina olivat pikkuäidit, jotka niinikään jutustelivat keskenään ja tirskahtelivat välillä. Viimeisenä astelivat Pauli ja Niklas. Isän askel oli ehkä hieman epävakaa ja hän joutui todella keskittymään jalkoihinsa eikä toki ympäristöön.

   He kulkivat erästä käytävää suoraan eteenpäin eivätkä missään vaiheessa huomanneet, että sekä edellä kävelijät että heidän jäljessään tallustelevat poikkesivat eräästä kulmasta jyrkästi vasemmalle.

   Käytävä jatkui jonkin matkaa. Se oli tyhjä, mutta ei se näitä suomalaisia häirinnyt. Olipahan paremmin tilaa liikkua. Edessä oli ovi, jonka Helli työnsi reippaasti auki. Muut seurasivat, ja yllätyksekseen he havaitsivat olevansa ulkona. Jollakin lentopaviljongin takapihalla. Tavaraa ja rattaita ja laatikoita oli suurina röykkiöinä.

 - Mitäs nyt? Missä me olemme? ähisi Pauli. - Missä ne muut ovat?

   Aikansa ajateltuaan ja tehtyään sekä vääriä että oikeitakin johtopäätöksiä perhe arveli, että he olivat jossakin vaiheessa lähteneet väärään suuntaan.

 - Kuinka se on mahdollista, että kuusi ihmistä ja kaksi sikiötä noin vain pääsee livahtamaan ulos tarkasti vartioidusta lentokenttärakennuksesta? päivitteli Pauli. - Anteeksiantamatonta huolimattomuutta ja leväperäisyyttä. Teen raivokkaan valituksen ilmailuviranomaisille.

 - Ei tässä kuinkaan käynyt, lohdutteli Tessa. - Menemme vain takaisin sille ovelle ja etsimme sen oikean aulan.

   Ei se ihan niin yksinkertaista ollut. He palasivat takaovelle, mutta se oli kiinni, lukossa. He koputtivat, rynkyttivät ja huutelivat englanniksi, ruotsiksi, saksaksi. hiukan ranskaksikin ja sitten, etenkin Pauli, alkoi mylviä suomeksi. Ensin omalle perheelleen:

 - Ettekö te töötilöt huomanneet, että lähdimme väärään suuntaan?

 - Miksi et itse huomannut, huusi Helli. - Sinähän se mies olet ja perheenpää. Senkin köntys.

 - Te naiset kuljitte edellä. En kai minä tuollaisen lyllertävän laivan takaa mitään kilpiä olisi nähnytkään. Tulimme Niken kanssa viimeisinä. Miksi et poika sen vertaa katsonut? Missä sinun silmäsi olivat? Ai niin, tietysti siinä lehdessä.

 - Kolkutetaan vielä ja yritetään sitten sisälle muuta kautta.

   Ovi avautui ja kummastuneen näköinen virkailija kurkisti ulos. Perhe selitti ja huitoi. Nainen pudisti päätään ja näytti ovessa olevaa tekstiä: Vain henkilökunnalle.

 - Siitähän me juuri tulimme. Miksi se silloin ei ollut lukossa?

   Nainen levitteli käsiään, pyyteli kohteliaasti anteeksi ja vetäisi oven rivakasti kiinni matkalaisten nenän edessä.

 - Mennään toiselta puolelta, rauhoitteli Tessa Luupää.

   Sai siinä yrittää kulkea lipuntarkastusta pidemmälle. Piletissä ei ollut piirtoakaan Brysselistä. Kaiken kukkuraksi se heidän koneensa jo surrasi täyttä päätä kiitoradalla.

 - Ostetaan uudet liput, onneksi meillä on passit ja rahat tallella.

 - Entä matkatavarat?

 - Ne saamme takaisin siellä Pariisissa. Oleskellaan sittenkin täällä pari päivää ja nautitaan nähtävyyksistä.

   Hienon hienosta hotellista Tessa soitti Pariisin lentokentälle ja selosti tilanteen. Matkatavarat pidettäisiin säilössä siihen asti, kun he saapuisivat.

9. Kohtalokkaat jäätelötötteröt

   Kaikilla oli niin mukavaa seuraavana päivänä, että jopa Pauli myönsi, että oli oikea onnenpotku, että he jäivät koneesta.

 - Tuskin tänne olisi muuten tullut poikettuakaan, niin Euroopan pääkaupunki kuin se onkin.

   Lievää kinastelua tuli matkaseurueelle siitä, mihin kulloinkin mentäisiin. Lopulta sovittiin, että aikuiset Piiu mukaan luettuna kiertelisivät sinä päivänä museoita ja taidenäyttelyitä, mutta Niklas ja Marina, jotka olivat hulluina musiikista, lähtisivät omin päin tutkimaan alan liikkeitä. Samalla myös videoita ja tietokoneita.

 - Olkaa sitten varovaisia, lapset, huolehti tutkija Luupää vielä viime sanoikseen. - Älkää eksykö, älkääkä vain menkö vieraaseen autoon.

 - Ei mitään hämminkiä, minä pidän isosta siskosta hyvää huolta, ylvästeli Niklas.

   Eipä poika osannut aavistaa, kuinka heiveröiseksi se huolenpito jäi. Ensin meni kaikki hyvin. Sisarukset kulkivat kaupasta toiseen. Vihdoin he tulivat suuren puiston liepeille. Toisella puolella oli asuintaloja ja vain muutama kiinnostava myymälä.

 - Voi kun väsyttää, valitti Marina. - Lähdetään jo hotelliin. Tiedätkö missä päin se on?

 - Totta kai, leuhki veli ja huitaisi kädellään erääseen suuntaan. - Näethän tuon korkean tornin? Sen juurella on hotellimme.

 - Minun täytyy saada välillä istua, huokaisi sisko. - Ja varjossa. Pyörryn tässä auringonpaisteessa.

 - Istu tuonne puiston penkille puun alle. Minä haen meille jäätelöä tuolta kioskista. Se virkistää, ennen kuin jatkamme matkaa.

   Niklas käveli kauempana sijaitsevan jäätelökioskin luokse. Siellä oli jonoa. Marina istui penkillä ja oikoi jalkojaan. Mahassa kiersi.

 - Saisiko olla arpa? Hyväntekeväisyyteen. Tosi huokeata.

   Marina katsoi miestä. Hieman köyhästi puettu, mutta ystävällinen ja silmät olivat suuret ja tummat. Jotenkin hellyttävät.

 - En taida. Olen ulkomaalainen. Minun täytyykin pian lähteä.

 - Huomaan kyllä, että olette ulkomaalainen. Ruotsalainenko? Kaunis

nuori nainen.

 - Olen suomalainen. Jos nyt yksi arpa. En minä koskaan mitään voita. Ei ole onnea pelissä eikä rakkaudessa.

 - Noin nuori ehtii vaikka mitä. Ehkä tämän arvan voitto avaa teille aivan uudet näkymät maailmaan.

   Mies hymyili hieman lipevästi. Marina maksoi, valitsi arvan ja tutki sitä. Se ei ollut ihan tavallinen arpa, vaan oikeastaan vain pienehkö keltainen paperipala, johon oli kirjoitettu jotakin.

 - Mitä tässä lukee? Mitä kieltä se on? ihmetteli tyttö.

   Mies otti paperin hänen kädestään ja sanoi ilahtuneena:

 - Tämä on voittoarpa. Hienoa, onnittelen.

 - Mitä minä voitin?

 - Voitte periä sen heti tuolta vastapäisestä rakennuksesta.

   Mies näytti korkeata kerrostaloa.

 - Tulkaa niin näytän. Se on aivan lähellä. Näettehän tuon pihalle johtavan tunnelin?

   Lyhyt tunneli johti talo sisäpihalle. Perällä pilkotti ovi.

   Marina käveli melkein tahdottomasti kadun yli ja pysähtyi tunnelin suulle.

 - En minä tiedä, en tarvitse mitään. Saatte pitää voiton. Veljeni tulee heti. En ehdi minnekään pihalle.

 - Veljennehän seisoo yhä tuolla jonossa. Siinä on ainakin kolme henkeä ennen häntä. Ehditte aivan mainiosti. Ette varmasti kadu.

   Marinaa oli isä joskus moittinut heikkotahtoiseksi, herkkäuskoiseksi ja vielä sinisilmäiseksi. Se taisi olla ihan oikea arvio. Tyttö tepasteli hitaasti ja viivytellen miehen jäljessä pihalle. Tästähän näkyi kadulle. Ei tässä voinut mitään vaaraa olla.

 - Missä se voitto on? hän kysyi katsellen ympärilleen tyhjällä sisäpihalla. Yksi käkkyräinen kasvi riutui suuressa astiassa.

- Se on tuossa porraskäytävässä. Tulkaa niin näytän.

   Marina laahusti ovelle.

 - Voisitteko hakea sen minulle? Odotan tässä ulkopuolella.

 - Se ei valitettavasti käy päinsä, sanoi mies ehkä jo hieman käreäksi muuttuneella äänellä.

 - Itsepäinen suomalainen, mies mutisi omalla kielellään. - Olkaa hyvä, minä pidän ovea auki teille. Pääsette itse valitsemaan. Ette totisesti kadu.

   Marina astui sisälle portaisiin. Hämärää, parasta kääntyä sittenkin takaisin. Liian myöhäistä.

   Tuskin ovi oli napsahtanut kiinni, kun tyttö tunsi jotakin haisevaa painettavan kasvojaan vasten. Hän oli tukehtua. Avunhuuto tukahtui hänen huulilleen. Sen jälkeen hän ei muistanutkaan enää mitään. Kaikki pimeni.

10. Epätoivoista etsimistä ja kadottamista

   Niklas tallusteli takaisin puistoon nuoleskellen sulavia ja valuvia jäätelötötteröitä. Vuoroin sisarensa, vuoroin omaansa. Marinaa ei näkynyt missään. Hän haki epätoivoisena kaikkialta ympäristöstä. Käväisipä kerran myös sillä oikeallakin pihalla, mutta ei havainnut mitään outoa.

   Hän jopa kyseli ohikulkijoilta, olivatko he nähneet nuorta vaaleata naista. Turhaa. Poliisia ei löytynyt, ja poika soitti kännykällä isälleen.

   Sen jälkeen alkoi varsinainen hakeminen. Poliisit hälytettiin, ja suurlähetystöstä tarjottiin apua. Erittäin hankala tilanne, mutta jospa tyttö oli tullut huonovointiseksi ja kuljetettu sairaalaan. Ei sielläkään. Ei jälkeäkään.

 - Oliko tai onko hän vaalea ja pohjoismaalaisen näköinen? kyseltiin.

   Myöntävän vastauksen jälkeen poliisien ilme muuttui entistäkin surullisemmaksi ja toivottomammaksi. Perhe ei uskaltanut lähteä minnekään Brysselistä. Omin päinkin he vielä nuuskivat sen sisäpihan ja puiston tuntumassa. Poliisit kuulustelivat talojen asukkaita. Ei mitään.

   Kolme päivää oli kulunut, kun Tessa lähti Piiun kanssa kaupungille ostoksille. Tyttöä täytyi jotenkin piristää, koska hän oli aivan murtunut ystävättärensä katoamisen vuoksi.

   Piiulle oli Helli luvannut lahjaksi yöpaidan ja upeita alusvaatteita. Eräällä kadulla, lähellä Marinan katoamispaikkaa, oli useitakin hienoja kauppoja. He kävivät yhdessä niistä, mutta tyttö ei ollut tyytyväinen valikoimaan. Puolitusinaa oli vielä käymättä, kun Tessan puhelin soi.

   Miesääni ilmoitti, että Marina oli löytynyt. Pelästynyttä sijaisäitiä hän lohdutti, että tyttö oli aivan kunnossa. Kovin väsynyt vain. Heti kulman takana oli katukahvila, jossa mies sanoi odottavansa Tessaa ja antavansa lähempiä tietoja kadonneesta.

 - Tuleeko tytön isäkin sinne?

 - Tulee, mutta nyt minun täytyy lopettaa, sanoi mies ja sulki nopeasti puhelimen.

   Piiu oli juuri menossa erääseen liikkeeseen, ja Tessa huusi hänelle:

 - Älä lähde minnekään muualle, Piiu. Käväisen vain kulman takana. Pysy siellä kaupassa. Tulen heti takaisin.  

   Sata kertaa jälkeenpäin Tessa katui järjetöntä tekoaan. Hänellä oli niin kiire päästä puheisiin miehen kanssa, joten kaikki muu tuntui toisarvoiselta. Pieni Piiu-parkakin, vaikka mikä hätä tällä olisikaan luksusluokan myymälässä?

   Tessa meni kulman taakse. Siellä oli suuri katukahvila ja tavaton määrä väkeä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miltä mies näyttäisi. Siispä hän kulki ees taas ja pysähtyi jokaisen miespuolisen asiakkaan eteen. Etsijän ilme kuvasti epävarmuutta, sitten kasvavaa pelkoa.

   Eräs tarjoilija tuli kysymään, mitä rouva halusi. Päätään pudistellen Tessa riensi takaisin liiviliikkeen eteen. Mikä niistä? Oliko tämä edes sama katu? Jospa hän oli erehdyksessä lähtenyt väärään suuntaan?

   Joka tapauksessa Piiua ei näkynyt eikä kuulunut. Olihan tälläkin kännykkä, mutta turhaan nainen soitti holhotilleen. Vastauksena oli hiljaisuus.

   Tessa juoksi katua edestakaisin. Sitten hän alkoi poikkeilla niihin liikkeisiin. Valtavan hienoja. Vieläkin hienompia myyjättäriä. Kohteliaasti mutta selvästi ihmetellen he vastasivat hätääntyneen rouvan tiedusteluihin.

   He vain levittelivät käsiään, pyörittelivät kauniita silmiään ja paljastivat hohtavanvalkoiset hampaansa herttaiseen hymyyn. He eivät olleet nähneetkään kyseistä tyttöä. Tämä ei ollut käynyt yhdessäkään liikkeessä.

   Sama juttu toistui kuin pari päivää aikaisemmin Niklaksen kohdalla. Kauhuissaan nainen soitti Paulille. Sen jälkeen taas yhdessä suurlähetystöön, ja pitkälliset  poliisikuulustelut alkoivat.

 - Tämä on jo suunniteltua, arvelivat virkavallan edustajat. - Taitaa olla kokonainen liiga liikkeellä. Ryöstävät vaaleita suomalaistyttöjä.  

11. Vankina    

   Piiu heräsi huumauksestaan. Hän lepäsi vuoteella jossakin hämärässä huoneessa. Kauempaa kuului vaimeata ääntä, kuin liikenteen humua. Hän nosti varovasti päätään. huimasi hiukan, mutta muuten hän totesi olevansa kunnossa. Kädet ja jalat toimivat.

   Mikä paikka tämä oli? Ei kai sentään sairaala? Hän oli omissa vaatteissaan ja huone ei oikein muistuttanut potilashuonetta. Vuode oli hyvä, ja kalustus karua. Pöytä, tuoleja, sohva ja kaappi. Ikkunan edessä oli paksut tummat verhot.

   Piiu hyppäsi ylös ja riensi ikkunaan. Hän veti verhot syrjään, mutta pettymys oli melkoinen. Ikkunoitten edessä oli vahvat luukut. Niin tiiviit, ettei rakostakaan ollut jätetty peittämättä.

   Mielisairaala, välähti hänen mieleensä, mutta eikö silloin ikkunoitten edessä olisi kalterit? Samoin, jos hänet oli kuljetettu vankiselliin.

   Hän ryntäsi ovelle. Se oli lukossa. Ovessa oli pieni tirkistysaukko, mutta siitä ei nähnyt mitään ulospäin. Uskaltaisiko koputtaa? Mitä hänelle oli oikein tapahtunut? Hän oli mennyt liiviliikkeeseen. Ystävällinen myyjä. Sitten tuli muistikuva sovituskopista. Sen jälkeen ei mitään.

   Hän painoi korvansa ovea vasten. Kuuluiko jotakin puheenmuminaa? Ei kai tämä sen hullummaksi enää voisi mennä. Eihän häntä ollut vahingoitettu tähänkään asti. Piiu koputti, hiljaa ja kohteliaasti.

   Ei mitään tulosta. sitten nyrkillä lujasti. Sen jälkeen molemmin nyrkein ja korostaen takomistaan kovalla huudolla:

 - Apua! Onko siellä ketään? Tulkaa auttamaan.

   Laahaavia askeleita kuului, ja joku räpsytti tirkistysluukkua. Mietti hetken ja avasi oven raolleen. Ikään kuin nuoressa ja hätääntyneessä suomalaisneitosessa olisi jotakin pelättävää.

   Piiu yritti ängetä ovesta ulos, mutta silloin se avaaja työnsi hänet takaisin ja tuli itse sisälle. Se oli keski-ikäinen nainen, jolla oli aamutakki päällä ja tohvelit jalassa. Ei vaikuttanut ylen vaaralliselta. Punertava tukka hapsotti ja ilme oli hapan.

 - Päivää, sanoi Piiu varmuuden vuoksi, vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan vuorokaudenajasta. - Missä minä olen? Kuka te olette? Miksi olen täällä? Päästäkää minut pois. Perheeni huolestuu.

 - Asia kerrallaan ynisi nainen myrtyneenä. - Ensinnäkään en saa kertoa, missä olet enkä miksi olet täällä. Nimeäni en sano, mutta tehtäväni on vartioida sinua. Pois et pääse, ennen kuin tehtävä on suoritettu, ehkä et silloinkaan.

   Nainen hymyili ivallisesti ja paljasti kellertävät etuhampaansa. Muistutti muutenkin olemukseltaan paksua majavaa. Liian väljän aamutakin helma laahasi takana kuin leveä häntä.

 - Tuon sinulle ruokaa, mutta sen sanon, että älä yritäkään karata. Olosi huononee sellaisesta tempauksesta aimo tavalla.

   Ääni oli siksi uhkaava, että Piiu nyökkäili ja mutisi, ettei tulisi mieleenkään. Itse asiassa hän narrasi, sillä omassa mielessään hän oli jo arvioinut naisen iän, koon, hitauden ja aseettomuuden.

   Nainen käänsi välinpitämättömästi vangille selkänsä ja poistui ovesta, mutta lukitsi sen huolellisesti jälkeensä. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin hän palasi. Nyt hänellä oli mukanaan suuri tarjotin, jossa höyrysi herkullisia ruokia. Monessa kulhossa. Maitoa ja muutakin juotavaa näkyi olevan tarjolla.

   Nainen ei viitsinyt edes lukita välillä ovea, vaan jätti sen raolleen. Piiu yritti nähdä vilauksen toisesta huoneesta. Ihan tavallinen kalustus, taulujakin seinällä ja suorastaan ylellinen matto lattialla.

 - Missä minä olen? häneltä pääsi ihan vahingossa. - Olkaa niin kiltti ja sanokaa edes se.

 - Sinä se jaksat jankuttaa yhtä ja samaa. Kaikki kerrotaan aikanaan, mutta nyt saat tyytyä tähän huoneeseen ja minuun. Ruoka on hyvää. Syö kunnolla ja jos haluat jotakin lisää, kerro minulle. Tuolla on WC ja pesuhuone. Siellä on monenlaista saippuaa ja shampoota, jotta voit valita mieleisesi.

 - Mutta miksi...?

 - Hyvää ruokahalua. Jos tarvitset minua, koputa oveen, mutta älä jyskytä sitä säpäleiksi, nainen virnisti jälleen. - Vaikka siihen et kyllä totisesti pysty. Hyvää ruokahalua.

   Piiu tutki ateriaansa. Todella herkullista ja monipuolista. Tuoreita vihanneksia, ihanalle tuoksuvaa salaattikastiketta. Yhdessä kulhossa meheviä pihvejä ja toisessa juuri sopivasti paistettua kalaa. Hedelmiä ja jälkiruuaksi hurmaava suklaavanukas. Kaikki huolella laitettua ja houkuttelevaa.

   Aiottiinko hänet myrkyttää? Piiu maistoi varovasti perunaa. Uskaltaisiko hän syödä? Nälkä kurni jo rajusti mahassa. Se pikkuinenkin kaipasi kai osaansa.

   Vähän aikaa mietittyään Piiu tuli siihen tulokseen, että mitä järkeä häntä olisi saattaa päiviltä näin maukkaalla ja taidokkaalla aterialla, kun se sama hoituisi vaikka lasillisella vettä. Miksi eivät surmanneet häntä jo aikaisemmin, kun hän oli tajuttomana?

   Tyttö melkein hotki ruokansa. Paljon ei jäänyt tähteeksi. mistä sitä tiesi, vaikka muuta ei enää tarjottaisikaan. Jos tämä oli kuolemaantuomitun  viimeinen ateria?

   Hiukset nousivat pystyyn kauhusta. Mitä tämä tarkoitti? Mihin tarkoitukseen häntä säilytettiin täällä? Oliko hän mahdollisesti panttivanki? Hänen vanhempansa olivat köyhiä, ja Piiulla oli vain ne rahat, jotka hän aikaisemmin oli ansainnut Suomessa sillä kummallisella operaatiolla.

   Tiedettiinkö siitä? Mutta ei se summa nyt niin suuri ollut, että häntä olisi kannattanut kidnapata. Marinakin oli kaapattu vähää aikaisemmin. Miten nämä kaksi tapausta voivatkin sattua yhtä aikaa? Kuka maksaisi, jos heistä aletaan vaatia lunnaita?

   Kauhukseen Piiu muisti, että Helli-tätihän oli saanut suuren lottovoiton, mutta oliko sekään nyt niin päätä huimaava? Jos hänet oli sekoitettu johonkuhun toiseen? Johonkin miljoonaperijättäreen?

   Tämä oivallus helpotti. Seuraavan kerran, kun nainen tulisi hänen luokseen, hän selvittäisi henkilöllisyytensä. Missä kummassa se käsilaukku oli? Ei missään, sillä se oli otettu pois. Kaikki hänen paperinsa, jopa passi ja ne vähäisetkin rahat.

   No sittenpähän tietävät, kuka hän on, jos kerran ovat kähveltäneet hänen laukkunsa. Siis taas samaan pisteeseen. Hänet oli ryöstetty oman itsensä takia eikä erehdyksessä.

12. Niklas kekseliäänä

   Muutaman päivän epätoivoisen ja turhan odottamisen jälkeen Pauli ja anoppi päättivät palata kotiin. Heidän oli pakko lähteä Anna-Maijan lohdutukseksi ja tueksi. Tieto tyttöjen kidnappauksesta herätti lämmintä myötätuntoa Pitkäsen perhettä kohtaan. Epämiellyttävät kirjeet jäivät taka-alalle, ja Pauli palasi kotimaahansa lähes sankarina, sillä olihan hän joutunut kokemaan rakkaan tyttärensä menettämisen tuskan.

   Joku ilkeämielinen kilpailija ehti kuitenkin väittää, että kuinka Pitkäselle voitaisiin uskoa vastuuta kaupungin varojen hoitamisesta ja säilyttämisestä, jos hän pystyy lyhyellä ulkomaanmatkallaan kadottamaan kaksi nuorta tyttöä. Marinan ja Piiun raskaudesta ei kotikaupungissa vielä ollut saatu vihiä.

   Myös Helli Vehviläinen tohti jo saapua Suomeen, koska jokainen ymmärtäisi, että se suuri lottovoitto hupenisi tietenkin lunnasrahoiksi. Minkään näköisiä vaatimuksia ei kuitenkaan ollut esitetty, ja sekin oli omiaan lisäämään omaisten huolta ja pelkoa. Tytöt olivat todella haihtuneet kuin savu ilmaan.

   Tessa ja Niklas jäivät Brysseliin. Tulossa oli suuret tietokonemessut, ja poika halusi ehdottomasti tutustua niihin. Tessakin toivoi itselleen seuraa ja apua, kun he koko ajan pyrkivät saamaan tietoja tytöistä.

   Luututkija Luupää ja Niklas matkustelivat muissakin kaupungeissa. He kävivät Pariisissa tapaamassa Tessan entistä opettajaa ja muitakin alan ihmisiä. Puhelinta tai kirjallisia viestejä hän ei kehdannut eikä uskaltanut käyttää näin arkaluontoisessa asiassa kuin tietsikka hirviön katoamisessa..

   Jotkut tiedemiehet pitivät suomalaista tutkijanaista vallan kajahtaneena, mutta toiset myönsivät, että ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa pystyttäisiin luomaan ihmisiä tietokoneen avulla. Akseli Pahapurosta ei kenelläkään ollut aavistustakaan. Salaperäinen mies.

   Joka puolella maailmaa tapahtui terroritekoja ja verenvuodatusta. Tessasta tuntui, että se kaikki aina vain kiihtyi, mutta saattoipa olla, että hän nyt entistä tarkemmin seurasi uutisia, koska toivoi pääsevänsä sen sekasikiön jäljille.

   Tessa kävi ahkeraan poliisilaitoksella tiukkaamassa, miten oli edistytty. Ei mitenkään. Virkavalta oli ystävällistä ja myötätuntoista, mutta he vihjailivat jo siihen suuntaan, että tapaus jäisi niitten monien selvittämättömien juttujen joukkoon, jotka koskivat nuorten naisten kaappauksia.

   Lopulta Niklas kertoi innostuneena, että hänellä oli suunnitelma. Kuultuaan sen Tessa kauhistui ja kieltäytyi ehdottomasti suostumasta sellaiseen. Kun poika itsepintaisesti uhkasi hoitaa homman yksin, naisen oli pakko myöntyä.

   Niklas kävi ensin ostoksilla, ja eräänä iltapäivänä he alkoivat valmistautua rohkeaan yritykseen. He virittäisivät kidnappaajille ansan, ja Niklas sai luvan toimia houkutuslintuna. Hän kävelisi edestakaisin sillä kadulla, jossa Marina oli siepattu ja jonka lähellä Piiukin oli joutunut uhriksi.

   Epämääräinen ja tuiki epävarma suunnitelma, mutta jotakin piti jo tehdä, etteivät he olisi tulleet aivan sekopäisiksi. Tessa muisteli tapahtumia niiltä ajoilta, jolloin hän puuhasi Akselin tallissa mielettömän tutkimuksensa kimpussa eikä mikään siihen verrattuna voisi olla enää hoopompaa.

   Tessa puolusteli itseään vielä sillä tiedolla, että yleensähän suomalaiset naisturistit pyrkivät suorastaan uhkarohkeasti irrottelemaan ulkomaanmatkoillaan. tosin se irrottelu taisi tarkoittaa jotakin muuta kuin alaikäisen houkutuslinnun suojelusenkelinä toimimista.

13. Pikkuäiti

   Päiviä kului. Piiulla oli sentään kello, ja aamiaisten perusteella hän arvasi uuden päivän alkaneen. Huulipunalla hän piirsi hennon merkin sänkynsä laitaan. Viikko oli jo kulunut.

 - Miksi minua pidetään täällä, kun mitään ei tapahdu, hän uskaltautui kyselemään tohvelinaiselta.

 - Ole iloinen, ettei mitään tapahdu. Nauti rauhasta ja turvallisuudesta, kun vielä voit.

   Taas Piiu tunsi väristyksiä selkäpiissään.

 - Tarkoitan vain, että olen kauhean ikävystynyt. Olen tottunut paljon ulkoilemaan ja liikkumaan. Pelaan tennistä ja golfia. Rakastan avaria maisemia ja raikasta ulkoilmaa.

   Tenniksen ja golfin hän varsin valehteli. Vaatimattomista oloista lähteneenä hän oli nähnyt mainittuja pelejä vain telkkarista tai jostakin kaukaa kenttien reunalta.

 - Älä nyt hoppuile. Voin myöhemmin järjestää sinulle tilaisuuden pelata pöytätennistä. Tosin sisätiloissa.

   Nainen näytti olevan tosissaan. Melkein ystävällisesti hän jatkoi:

 - Tuon sinulle lehtiä ja kirjoja luettavaksi. Saat myös kortit, jos pelaat pasianssia.

 - Kiitos, pelaan intohimoisesti. Oikein mielelläni.

   Piiu ei osannut pelata kuin Mustaa Pekkaa, mutta hän halusi olla kaukaa viisas. Mitä pasianssi siihen viisauteen kuuluu? No, hänhän tarvitsi paperia. Ehkä pienen kortin, johon jossakin sopivassa tilaisuudessa voisi tekstata avunpyyntönsä ja sujauttaa viestin vaikka ikkunasta ulos.

   Nainen raahasi hänelle lehtiä ja muutaman ranskankielisen rakkausromaanin. Piiu oli lukevinaan niitäkin innokkaasti. Ehkä harrastuskenttä laajenisi, jos kerran hänen pienetkin mielitekonsa noin lupsakasti toteutettiin.

   Naistenlehdet olivat englanninkielisiä. Paljon juoruja ja kodinhoito-ohjeita. Niitä katseli ihan mielikseen, vaikka ne olivatkin parin vuoden takaisia ja moneen kertaan luettuja. Kuin kampaajalla tai hammaslääkärissä. Oliko täällä ollut muitakin panttivankeja ennen häntä? Mitä heille oli tapahtunut?

   Taas niitä kylmä väristyksiä. Piiu tutki huonetta ja pesutilaa tavattoman tarkasti. Valoa oli riittämiin, monta lamppua. Löytyisikö verta tai muuta merkkejä noista onnettomista. Taikka raapustuksia viimeiseksi viestiksi jälkipolville.

   Jälleen kylmiä väristyksiä. Piiu pyysi lisää huopia ja villavaatteita.

   Nekin hänelle tuotiin, vaikka nainen hiukan epäröiden kummasteli:

 - Olet kotoisin kaukaisesta ja kylmästä Pohjolasta. Jääkarhujen maasta, ja silti palelet täällä. Minusta lämmitys on ihan sopiva. Tarvitsetko myös lämpöpullon?

   Kaikki kelpasi tälle kaukonäköiselle vangille. Mitä enemmän roinaa tuvassa oli, sitä parempi. Ehkä hän joskus voisi suorastaan piiloutua niitten sekaan ja yllättää vartijansa. Eikö tällä todellakaan ollut asetta?

   Ehkä sittenkin pistooli tai veitsi takkinsa helmoissa. Kunpa tietäisi, mutta parasta oli, ettei mennyt liiaksi ärsyttelemään, koska nyt tuntui synkkaavan hyvin.

   Piiu yritti udella naiselta kaikenlaista, mutta tämä ei sortunut paljastamaan mitään yksityiselämästään. Sen sijaan hän jonkin verran kertoi ulkomaailman tapahtumista. Oli sotaa ja ainaisia pommi-iskuja joka puolella maailmaa. Eräät kuninkaallisten häätkin hän mainitsi. Oli seurannut niitä telkkarista. Upeata. Maailman kaikki siniveriset koolla. Kelpaa niitten. Rikkaitten ja mahtavien.

   Piiu yhtyi naisen mielipiteisiin täydestä sydämestään. Sitten hän huokaili haikeana:

 - Voi kun minäkin olisin saanut nähdä ne häät. Olen niin kiinnostunut kuninkaallisista.

   Nainen katsoi häntä hetken mietteliäänä ja tokaisi sitten:

 - Kyllä se vain järjestyy. Otin koko homman videolle.

 - Täällä ei ole televisiota, valtti Piiu surkeana.

 - Jos olet oikein kiltti ja syöt kaikki ateriasi loppuun, päästän sinut tuohon seuraavaan huoneeseen katsomaan telkkaria. Älä sitten yritäkään karata.

 - En, en missään nimessä. Nytkö heti?

   Piiu oli liian innokas, sillä tohvelinainen tuli taas jaakeaksi ja vitkastelevaksi:

 - Eipäs hoppuilla. On meillä aikaa. Syö ensin lautasesi tyhjäksi, kuten kiltin pikkuäidin pitääkin.

 - Pikkuäidin? kysyi Piiu aivan äimänä. - Tiedättekö te, että minä odotan?

   Nainen näytti todella harmistuneelta ja nololta. Sitten jopa pelokkaalta, koska hän kävi oikein ovella kurkistamassa, ettei siellä isommassa huoneessa ollut ketään kuuntelemassa hänen varomatonta lörpöttelyään.

 - Eihän se vielä näy, intti tyttö. - Miten te voitte tietää?

 - Nainen ja äiti huomaa sellaiset asiat, yritti nainen selittää lipsahdustaan ja kohautteli muka huolettomasti olkapäitään.

   Löysä takki valahti vähän alemmaksi, ja alta paljastui paksu musta hihna. Kauhistus, johtiko se asekoteloon?

   Vartija korjasi nopeasti vaatetustaan ja yritti katseillaan saada selville, oliko tyttö huomannut mitään epätavallista. Piiu oli innokkaasti syventyvinään ruokalajien nuuskimiseen, vaikka sydän jyskytti haljetakseen.

   Mikä onni, ettei hän ollut aikaisemmin yrittänyt väkisin tunkeutua naisen ohi. Löperö perheenemäntä taisikin olla hampaisiinsa asti varustettu terroristi.

 - Siksikö hommaatte minulle niin terveellistä ravintoa, koska olen raskaana?

 - Juuri siksi. Sinun pitää pysyä hyvässä kunnossa, kunnes...

 - Pysyisin vielä paremmassa kunnossa, jos pääsisin täältä pois. Omaan kotiin.

   Nainen kohautteli taas olkapäitään, mutta varoi tällä kertaa päästämästä aamutakkia valumaan alemmaksi. Hän kantoi tarjottimen pois, lupasi tuoda iltapalan, kysyi, oliko tytöllä joitakin erikoistoivomuksia, toivotti hyvää päivän jatkoa ja lyllersi ulos.

   Lukko vain särähti voimaperäisesti, ja laahustavat askeleet loittonivat. Keittiö oli nähtävästi jossakin kauempana.

   Kuinka suuri oli huoneisto ja miksi se tuntui olevan aivan tavallinen koti? Tavallisesti panttivankeja säilytettiin jossakin karmeassa kellariloukossa tai vetoisessa varastorakennuksessa.

   Missä hän oikein oli tällä hetkellä? Maalla vai kaupungissa? Ehkä kaupungissa siitä jatkuvasta liikenteen melusta päätellen, vaikka voisihan se olla moottoritiekin. Siis ihmisiä paljon ja joka puolella. Luulisi heihin nyt jonkinlaisen yhteyden saavansa.

   Entä mikä maa? Hän oli ollut tajuttomana eikä tiennyt kuinka kauan. Hänhän  saattoi olla vaikka valtameren toisella puolella. Kauhea turvattomuuden ja yksinäisyyden tunne valtasi pikkuäidin. Jos hänellä itselläänkään ei ollut harmainta aavistustakaan, missä päin maailmaa hän oli, kuinka muut onnistuisivat häntä löytämään? Etsivätkö edes enää, jos tapahtumasta on kulunut vaikka kuukausia?

   Tuskin hän niin kovin kauan oli tiedottomana ollut, sillä silloinhan häntä olisi täytynyt ruokkia letkuilla. Hän tutki raajojaan. Ei mitään merkkiä pistoksista. Jospa hän oli yhä vielä Euroopassa? Jopa Brysselissä?

14. Houkutuslintu

 - Liian nopeata ja harkitsematonta, toruskeli Tessa, kun he Niklaksen kanssa ajoivat taksilla suunniteltuun kohteeseen.  

 - Miksi emme tulleet bussilla? ihmetteli Niklas. – Ainahan sä oot niin pihi niistä rahoistasi.

 - Kuvitteletko sinä, että kehtaisin liikkua sinun näköisesi seurassa julkisissa ajoneuvoissa? Olisit antanut minun huolehtia vaatetuksestasi ja muusta rekvisiitasta.

 - En luottanut sinuun, kun muutenkin vastustat koko operaatiota, vastasi poika ja nyki reilaan epämukavia vaatteitaan ja nenälle valahtavaa liian suurta peruukkia.

 - Tässä se katu alkaa, huudahti Tessa taksinkuljettajalle. – Pysäyttäkää tähän kulmaan, olkaa hyvä.

   Tessa ja Niklas seisoivat yksinäisellä sivukadulla. Oli jo melko myöhä ja liikennettä aika vähän. Kadun toisella puolella levisi valtava pimeä puisto, joka tuntui ahmaisevan katsojan uhkaavaan kitaansa.

 - Niin, tässä minä ostin jäätelöä, juuri tästä kulmasta, ja kun palasin Marinan luokse, hän oli kadonnut. Totaalisesti häipynyt.

 - Liiviliike on tuolla seuraavalla poikkikadulla. Sen tähden me Piiun kanssa täällä harhailimme, kun halusimme vielä kerran tutkia näitä katuja. Ehkä olet oikeassa väittäessäsi, että täällä se kaappaaja vaeltelee.

 - Mene sä vahtimaan tuohon liikennekorokkeelle. Siinä on sopivasti jotakin tietyökamaa näköesteenä. Ota jo valmiiksi esille paperia ja kynä, jotta voit heti merkitä muistiin auton rekkarin.

 - Kerta kaikkiaan mielikuvituksellista. Mistä olet saanut päähäsi, että ne liikkuivat autolla?

 - Minne se sisko olisi sitten niin nopeasti kadonnut? Olin poissa korkeintaan kymmenen minuuttia, ja sillä välinkin muistan aivan selvästi, että hän istua möllötti tuossa penkillä. Katsoin häntä monta kertaa, kun pelkäsin, että se kuukahtaa siinä helteessä.

 - Tämä on täysin älyvapaata olettamista. Luulin, että olet järkevä poika, kun teimme niitä luututkimuksia yhdessä.

 - Tottahan mä teihin verrattuna vaikutin järkevältä. Kuka tahansa olisi. Näetkö varmasti numerot tässä valaistuksessa? Testataanpa. Tuolla tulee auto. Kun se on ajanut ohi, sanot numeron.

   Tessa selvisi testistä erinomaisesti. Kirjaimet ja numerot, auton väri ja jopa merkkikin tulivat aivan kohdalleen.

 - Coolia, Tessa. Nyt aloitamme. Mä meen kävelemään tuohon jalkakäytävälle, ja sä seisot tässä korokkeella, ja kun auto tulee ja pysähtyy kohdalleni, merkkaat tiedot papruun.

 - Entä jos ne kiskovat sinut sisälle autoon? Tämä on liian vaarallista. Luovutaan jo, voihki Tessa. – Olen vastuussa äidillesi. Hän luottaa minuun täysin.

 - Tuskin enää niin täysin. en kai minä niin pöhkö ole, että annan napata itseni. Kun he avaavat oven ja puhuttelevat, lähden lipettiin. Eivät ne perään uskalla tulla. On täällä sen verran trafiikkia. Ja voithan aloittaa kirkumisesi.

 - Entä jolleivät he huomaa sinua?

 - Taatusti huomaavat, kehaisi poika. – Enkö näytäkin tarpeeksi erikoiselta?

   Sitä hän juuri oli. Hänellä oli löysä, suuriruutuinen mekko, joka rinnan kohdalla nousi mahtaviksi kumpareiksi. Tosin hän joutui alinomaa kohentamaan rintavarustuksiaan, koska ne joko liukuivat napaa kohden taikka olivat muuten vinossa.  

 - Liian suuret rintaliivit, moitti Tessa. – Olisit antanut minun valita. Tai olisin ainakin kiinnittänyt ne kunnolla.

   Päässään pojalla oli valtava, valkoinen peruukki. Pitkä ja kähärä.

 - Jostakin barokkimuseostako olet sen vohkinut? marmatti Tessa. – Entisajan kuninkaat ja säveltäjätkin jäisivät toiseksi sinun rinnallasi.

 - Minun täytyy näyttää vaalealta pohjoismaalaiselta tytöltä, puolusteli Niklas kiharapilveään, joka sekin oli liian iso ja lupsahteli hänen silmilleen tai valui takaraivolle.

 - Ainakin näytän odottavalta äidiltä.

   Pojalla oli pehmusteita lantioilla ja vatsan päällä.  

 - Liian alhaalla, siis raskaus on liian pitkällä, arvosteli rouva Luupää. – Ei kukaan uskalla sinua siepata, jos he saavat pelätä joutuvansa kätilöiksi. Etkö ikinä ole nähnyt odottavaa äitiä?

 - Olen, mutta vain sisältä päin, virnuili Niklas. – Tämä saa kelvata.

 - Toppaus on aivan väärässä paikassa. eihän se vauva vielä voi olla laskeutunut, neuvoi Tessa.

 - Mitäh? Mitä sä meinaat?

 - No yritä ainakin nostaa sitä mahaasi vähän ylemmäksi.

 - Ei se pysy, valitti nuorukainen. – Kaikki valuu ja liukuu.

 - Siksipä juuri meidän olisi pitänyt miettiä ja valmistella tätä kauemmin tai antaa poliisin hoitaa suunnittelu. Sinulla olisi silloin radiolähetin, jos sittenkin päädyt niiden roistojen kynsiin.

 - He huomaavat erehdyksensä ja päästävät mut vapaaksi.

 - Älä kuvittelekaan, jos olet jo nähnyt heidän kasvonsa. Hengestäsi sinä vielä pääset tämän mielettömän tempauksesi päätteeksi.

 - Pysy hiljaa korokkeella ja odota. Minun on ihan pakko tehdä jotakin tyttöjen auttamiseksi. Kokeillaan nyt ainakin.

   Niklas-parka lähti hoipertelemaan korkeilla, lonksuvilla kopulikengillään pitkin katua. Valitettavasti hän ei herättänyt mielikuvaa odottavasta äidistä vaan räikeästi maalatusta ilolinnusta. Joka toinen askelkin oli horjahdus.

 - Ai, nyt se nyrjähti, hän vaikeroi, mutta jatkoi sisukkaasti koikkelehtimistaan.

   Tätä tehtiin noin puolitoista tuntia. Tessakin käveli metrin sinne ja toisen tänne, koska jalat puutuivat armottomasti. Uudet pariisilaiset kengätkin puristivat. Hän huusi pojalle, että turhaa touhua ja lähdetään hotelliin.

   Niklas huiskautti kiukkuisesti kättään ja kompuroi edelleen. Joistakin autoista häntä kyllä tarkkailtiin ihmetellen. Viime hetkessä hän havaitsi poliisiauton ja pujahti pakoon siihen samaiseen sisäpihaan, jonne Marinakin oli kadonnut.

   Jälleen jatkettiin, ja sitten alkoi lopulta tapahtua. Jo kaukaa Tessa bongasi suuren, tumman auton lähestymisen. Se tuli hitaasti madellen, juuri niin kuin hän oli jännitysfilmeissäkin nähnyt. Jotenkin vaarallisen tuntuista.

   Sydän tykyttäen Tessa käänsi pienestä lehtiöstään esille puhtaan sivun ja oli valmiina kuin pikakirjoittaja. Auto hidasti vauhtiaan Niklaksen kohdalla, pysähtyi ja toisella silmällään Tessa huomasi, että poika kumartui alemmaksi. Nähtävästi oikeanpuoleinen ovi avautui ja joku puhutteli nuorukaista.

   Naisen suureksi harmiksi eteen ajoi mittava ja aikaileva bussi, joka peitti koko maiseman. Kun siitä ryökäleestä oli viimein selvitty, tumma auto oli jo kaukana. Onneksi tiedenainen oli ehtinyt kirjoittaa koko rekisterinumeron paperille. Entä Niklas?

   Nuori kaveri seisoi yhä jalkakäytävällä. Hän kertoi, että autossa oli ollut joku kitisevä-ääninen vanha naarashuuhkaja, joka oli kysynyt, tarvitsiko hän kyytiä ja oliko hän loukkaantunut, kun nilkutti niin pahasti. Olivat sentään ajaneet tiehensä, kun Niklas vakuutti voivansa erinomaisesti.  

 - Ei tästä mitään tule. Lähdetään jo, valitti Tessa.

 - Ei, kun ollaan vielä vähän aikaa ja sitten yritetään huomenna uudestaan.

   Haluttoman naissalapoliisin ei auttanut muu kuin suostua. Kamalan jääräpäistä joukkoa nykyajan nuoret. Tosin Tessallakin oli huono omatunto tyttöjen hukkaamisesta, joten hänkin toivoi edes tällä keinolla tekevänsä jotakin hyödyllistä. Voisi rauhoittaa Anna-Maijaa ja kertoa, että ainakin jokin pelastusoperaatio oli käynnissä.

   Sitten kaikki tapahtui uskomattoman nopeasti. Niklas köntysti kadulla. Tempo oli jo huomattavasti hitaampi, sillä hänellä alkoi olla pahoja rakkoja kantapäissään. Tessa nökötti liikennekorokkeella ja hypisteli lehtiötään. Oli taas kääntänyt esille uuden sivun, jotta kaikki töherrykset mahtuisivat siihen. Häntä oli jo koulussa moitittu liian suuresta ja mahtipontisesta käsialasta. Aikansa kuluksi hän napsutteli kynäänsä kiinni ja auki. Oli niin nälkä että päätä huippasi.

   Suuri, tumma auto ajoi kadun reunalle. Oikea ovi avautui, ja Niklas kumartui taas katsomaan. Tessa riipusti numeroa paperille ja jälleen vain toisella silmällään hän kauhukseen näki, miten poika riuhtaisi itsensä irti jonkun kourista ja lensi rähmälleen kadulle.    

   Nikke oli kai yrittänyt hätäisesti loikkia karkuun. Oli kompastunut kenkiinsä. Parimetrinen roikale hyökkäsi ulos autosta, käänsi pojan päätä hiukan sivulle ja nosti sitten hänet ronskilla otteella sisälle. Kiihkeä kaasutus, ja ajoneuvo oli tipotiessään.

   Tessa ojenteli avuttomana käsiään. Hän jopa huusi, mutta kukaan ei kuullut. Jalkakäytävällä oli kokonainen laimisko verta. Niklaksen verta. Noin kovakouraista. Mikä nyt avuksi? Nainen katsoi lehtiötä ja siinä olevia numeroita. Siinä olisi pelastus. Äkkiä vain poliisiasemalle.  

15. Viihtyisiä koti-iltoja

   Parin päivän kuluttua nainen käski Piiua tulemaan viereiseen huoneeseen.

 - Seuraava ovi on lukossa, joten turha siitä on ulos yrittää. Jos teet jotakin luvatonta, telkkarin katsominen loppuu lyhyeen ja tulee muitakin ikävämpiä seuraamuksia. Istut siinä, mihin sinut määrään, ja teet sitä, mitä minä käsken. Tuliko selväksi?

 - Tuli, kuiskasi tyttö eikä tiennyt olisiko hän iloinen vai peloissaan. Liikkumatila laajeni, mutta samalla luultavasti myös vaaran mahdollisuudet.

   Toinen huone oli todella suuri. Vanhan, tyylikkään huoneiston sali. Jalopuusta valmistettuja huonekaluja, upeita mattoja ja maalauksia. Kristallinen kattokruunu ja runsaasti tuoreita kukkia taiteellisesti maalatuissa maljakoissa.

   Oliko tämä tuon naisen koti, kun hän jaksoi pitää sitä näin hyvässä kunnossa. Ei yhtään lakastunutta lehteä ruukkukasveissa. Emännän hellin käsin hoitamissa vai?

   Nainen käski tytön istua suureen samettiseen nojatuoliin vastapäätä hieman vanhan näköistä televisiota. Sen alla oli videolaite. Niitten takana olevalla seinällä oli peräti kolme ikkunaa, mutta tiiviisti peitettyinä kuten vankikopissakin.

   Emäntä ei himmentänyt valoja, vaan päinvastoin väänsi vielä yhden pöytälampun palamaan. Oliko se heikkonäköinen ja kuvitteli, että liian hämärässä huoneessa pitkäkoipinen suomalaistyttö pääsisi hipsimään huomaamatta ulos? Kuin pieni hiiri ikään.

   Telkkarin katselemisesta tuli heille ihan tapa. Vangille ja hänen vartijalleen. Kaikesta päättäen tohvelinainenkin oli kyllästynyt virkaansa. Hän haukotteli luvattoman usein. Oliko hänellä hengenahdistustakin? Muka viimeisen päälle koulutetulla ja karaistuneella sissillä?

 - Saat kutsua minua vaikka Megiksi. Se ei tietenkään ole oikea nimeni, hän kiirehti sanomaan.

 - Kiitos Meg, sanoi Piiu nöyrästi. - Eikö täällä muuten koskaan käy ketään muita? Mistä saat aineksia näin hienoihin aterioihin?

   Meg meni äkäisen näköiseksi.

 - Ei kuulu sinulle.

 - Anteeksi, mumisi tyttö ja syventyi taas seuraamaan jotakin romanttista rakkauselokuvaa videolta. Niitä oli kirjakaapin hyllyllä suunnaton määrä. Ihan hienoja laatuelokuvia.

   Televisiotakin he katsoivat, kun Meg oli ensin moneen kertaan tiiraillut TV-ohjelmasta, mitä kulloinkin oli menossa. Pelkäsikö hän, että Piiun ja Marinan katoamisesta heruisi jotakin tietoa? Silloinhan hän olisi yhä Belgiassa. Tuskin muu maailma olisi kovin pitkää aikaa kiinnostunut parin suomalaistytön sieppauksesta.

   Piiu mietti, miten hän voisi käyttää raskauttaan hyväksi saadakseen joitakin vapauksia. Hän päätti heittäytyä marisijaksi ja ruikuttajaksi. Mikään ei kelvannut. Ruokakin alkoi kyllästyttää.

 - Haluaisin välillä päästä ulos syömään. Hyväähän tämä on, mutta kaipaisin vaihtelua.

 - Tämä on maukasta ja terveellistä, intti Meg loukkaantuneena kuin äiti ainakin, kun tytär nurisee kokkauksista.

 - Olen niin yksinäinen, valitti tyttö. - Olen tottunut perheeseen, ja minulla on paljon ystäviä ja opiskelukavereita.

 - Olen yrittänyt viihdyttää sinua parhaani mukaan, puolustautui vartija. - Voit jutella minun kanssani. Onneksi osaamme kumpikin tarpeeksi hyvin englantia.

 - Etkö olekaan englantilainen? Et siis amerikkalainenkaan. Mikä onkaan äidinkielesi?

 - Ei kuulu sinulle, vastasi Meg äkäisenä. - Minkälaista kirjallisuutta haluaisit lukea? Voin toimittaa sitä sinulle.

 - Kiitos vaan, mutta kaipaan ikäistäni seuraa. Tunnen aivan kuihtuvani sekä sisäisesti että ulkonaisesti.

   Piiu vilkaisi ovelasti vartijaansa.

 - Enkö sinunkin mielestäsi ole laihtunut? Vatsa kyllä kasvaa, mutta kasvot ovat riutuneet.

   Nainen näytti hätääntyneeltä.

 - Hölynpölyä. voit erinomaisesti, mutta kai minun pitää hankkia tänne vaaka.

 - Ruokahalunikin on katoamassa. Miksi en koskaan pääse ulos kävelemään? Kaikissa vankiloissa se suodaan ilman muuta.

 - Tässä ei, sanoi Meg kipakasti. - Kävele täällä. Onhan täällä kaksi huonetta mittailtavana.

 - Näännyn henkiseen ikävään, ja silloin lapsikin on vaarassa menehtyä.

   Meg kiihtyi tuosta olettamuksesta kovasti. Hän lukitsi Piiun makuuhuoneeseen, ja kuului sitten läimäyttelevän ovia kiinni. Hän meni nähtävästi puhelimeen, koska joskus ollessaan olohuoneessa, Piiu oli kuulevinaan naisen äänen jostakin kauempaa. Vai oliko siellä sittenkin muita ihmisiä? He eivät vain koskaan tohtineet

näyttäytyä.

   Eräänä sunnuntaina, kun he taas viettivät viihtyisää koti-iltaa telkkarin ääressä, Meg tokaisi:

 - Jos lupaat käyttäytyä kunnolla, tuon sinulle tosi suuren yllätyksen.

 - Lupaan toki, Meg. Mikä se on?

 - Istu siinä nojatuolissa äläkä hievahdakaan. Jos hyppäät pystyyn, seuraukset ovat tuhoisat.

   Piiu aikoi jo kieltäytyä koko yllätyksestä. Ties vaikka se olisi verenhimoinen tiikeri tai myrkkykäärme, kun häntä noin varoiteltiin.

 - Nyt paikallasi tai...

   Piiu tuskin uskalsi katsoa ovelle, kun se avautui ja joku työnsi sisälle yhtä pelästyneen nuoren tytön. Vaaleatukkaisen ja niin tutun ja rakkaan. Marinan.  

   Marina tuijotti suu auki ystävätärtään, mutta seisoi kuin suolapatsas paikoillaan. Häntä oli tietysti uhkailtu yhtä tehokkaasti kuin Piiuakin.

 - Puhutte sitten vain englantia tai...

   Kangerrellen tytöt alkoivat vaihtaa kuulumisia, ja Meg seurasi korva tarkkana. Vartijankaan äidinkieli ei ollut englanti, joten heillä kaikilla oli vaikeuksia pysyä jutussa mukana. Tytöt antoivat tulla solkkausta ja virheitä sen kun kerkisivät.

   Molemmille oli tapahtunut periaatteessa aivan samalla tavalla. Marina oli houkuteltu rappukäytävään ja huumattu siellä. Piiu oli mennyt myymälään, valinnut pari mieleistä vaatekappaletta ja sitten pujahtanut sovituskoppiin.

 - Ja sinut huumattiin siellä verhojen takana?

 - Ei sittenkään, muisteli Piiu. - Tulin kyllä koppiin, vedin verhot eteen ja aloin riisuutua. Silloin lattia vajosi altani ja putosin jonnekin syvälle, mutta pehmeään. Sen jälkeen en muista mitään. Ehkä minut silloin huumattiin, sillä en ainakaan kolhinut itseni millään tavalla.

 - Siis ansa kuin eläimelle. Saaliseläimelle.

   Meg hymyili vaivihkaa.

16. Kaapparia kuulustellaan

   Poliisilaitoksella Tessa Luupäätä kohdeltiin kuin vanhaa ystävää. Ikävä kyllä, ainoa vastaus, jonka he olivat tähän mennessä pystyneet huolestuneelle suomalaisnaiselle antamaan, oli: ”Valitettavasti ei mitään uutta.”

   Kun Tessa nyt jälleen saapui laitokselle ja hengästyneenä kertoi, että jo kolmas nuori oli kadonnut hänen näköpiiristään, konstaapelien keskuudessa syntyi hämminkiä. Kaikkein parasta olisi, jos rouva saataisiin matkustamaan takaisin Suomeen, ennen kuin suurin osa Brysselin nuorisosta häviää sen siliän tien.

 - Siis nuori tyttö, toisti konstaapeli ja kirjoitti tuntomerkkejä tietokoneeseen. – Siis löysä mekko ja pörröinen, vaalea tukka ja korkeakorkoiset kengät. Ja odottaa?

   Tässä kohdassa nuoren miehen ilme muuttui jo varsin hölmistyneeksi.

 - Eivätkö ne kaksi muutakin odottaneet?

 - Kyllä, mutta tämä ei odota oikeasti.

 - Siis valeraskaus. Niin on minun koirallanikin silloin tällöin, mutisi virkavallan edustaja. – Ennustaa hyvää, kun tuntomerkit ovat näin selvät. Ilmoitamme hänet kadonneeksi. Siis nuori tyttö, ikä 16 vuotta ja niin edelleen.

 - Ei hän ole tyttö, parkaisi Tessa.

 - Mutta juurihan sanoitte, että…

 - Hän on vain pukeutunut tytöksi. Tosiasiassa hän on 16-vuotias nuorukainen. ruskea tukka, siniset silmät ja lyhyehkö ikäisekseen.

 - Mistä päättelette, että hänetkin on siepattu?  

 - Näin itse omin silmin, kuinka hänet kiskottiin autoon.

 - Vakava juttu. voisitteko kuvailla autoa?

 - Tumma, suuri auto, toimitti Tessa ja kaivoi esille pienen lehtiönsä. Hän repäisi siitä yhden sivun ja sanoi:

 - Ja tässä on rekisterinumero, olkaa hyvä.

   Poliisi tutki numeroa, teki pari tiedustelua ja ilmoitti:

 - Tiedämme naisen osoitteen, joten voimme lähteä sinne vaikka heti.

 - Nainen? Olipa ronskiotteinen.

   Kauan ei Tessan tarvinnut ihmetellä, kun hän jo istui poliisiautossa, joka kiiti sireenit ulvoen annettuun osoitteeseen. Se löytyi hienostokaupunginosasta. Vehreä puistokatu ja valtaisia huviloita, joita ympäröivät hyvin hoidetut puutarhat. Kaunista ja viihtyisää.

   He astuivat suureen ja ylellisesti sisustettuun eteishalliin. Kalliita veistoksia ja kuuluisia maalauksia. Todellinen miljonäärikoti.

 - Arvaahan sitä, millä nämäkin rahat on tienattu, sihisi Tessa hampaittensa välistä. – Kaappauksia ja ties mitä rikoksia.

   Hetken odottelun jälkeen talon emäntä laskeutui leveitä, kaartuvia, punaisen samettimaton peittämiä portaita vieraittensa luo. Hän oli pukeutunut hillitynharmaaseen leninkiin. Harmaat hiukset olivat taidokkaasti kammatut. Kultakoruja ja varmasti aitoja kimalteli korvissa, kaulalla ja ranteissa. Timantit välkkyivät sormuksissa ja korvakoruissa.  

   Poliisi ja melkein Tessakin seurasivat esitystä suu auki. Ystävällisesti vanha rouva pyysi heitä peremmälle ja halusi ehdottomasti tarjota heille jotakin. Kakistellen poliisit selostivat asiansa ja esittivät hämillään kysymyksiä, joihin rouva vastasi auliisti ja useimpiin myöntävästi.

   Kyllä hän oli ajanut autossa siihen aikaan, tai oikeammin hänen veljenpoikansa tietysti ajoi. Kyllä he olivat kulkeneet sitä katua pitkin, koska se kuulemma oikaisi. Kyllä he olivat pysähtyneet nuoren naisen kohdalle. Kyllä hän odotti vauvaa ja oli kävellyt niin epävarmasti, että he olivat arvelleet tytön tarvitsevan apua.

 - Sittenkö otitte hänet autoonne?

 - Olisimme mielellämme tarjonneet hänelle kyydin vaikkapa sairaalaan, mutta hän ei millään suostunut, vaan väitti odottavansa toista autoa.

 - Älkää uskoko tuota, sähisi Tessa poliiseille. – Näkeehän sen jo päältäkin, että patologinen valehtelija.

 - Anteeksi hyvä rouva, puuttui talon emäntä puheeseen. – En todellakaan valehtele. Se olisi vastoin vakaumustani, koska olen harras katolilainen. Jo edesmennyt miehenikin oli paavin ja kardinaalien läheinen ystävä. Hän teki suuria lahjoituksia kirkollemme.

 - Ja nyt leski on rahapulassa ja keplottelee kidnappauksilla, kuiskasi Tessa, joka aivan kihisi kiukusta. – Noin ne upporikkaat kiemurtelevat itsensä irti syytteistä. Ties vaikka daami olisi lahjonut koko poliisikunnan.

   Lopulta asia kuitenkin selvisi. Kaikki oli tapahtunut juuri sillä tavalla kuin tuo kunnianarvoisa markiisitar oli kertonut. Pahoitellen hän totesi, ettei pystynyt heitä auttamaan. Hän toivotti hyvää menestystä jatkotutkimuksille ja hyvästeli vieraansa kohteliaasti.

17. Pelottava tulevaisuus

   Molemmat tytöt piristyivät kovasti toistensa seurasta ja ilmaisivat sydämelliset kiitoksensa Megille. Osoittaakseen kiitollisuuttaan he söivät enemmän kuin jaksoivat, melkein röyhtäisivät aterian päälle ja rupattelivat hilpeästi.

   Meg näytti tyytyväiseltä ja yllytti heitä myös voimistelemaan.

 - Valitettavasti en voi päästää teitä ulos hölkkäämään, mutta verrytelkää täällä. Siirretään mööpeleitä syrjemmälle.

   Niin he pungersivat ja kiemurtelivat kaikki kolme lattialla. joku sivullinen olisi voinut luulla, että siinä rakastava äiti harjoitti kahta raskaana olevaa tytärtään. Välillä he purskahtivat nauramaan. He tytöt nimittäin. Megiltä meni vain suu hieman tavallista enemmän vinoon, kun hän tunsi mielihyvää liikunnasta.

 - Ota se kotitakki pois. Sehän on esteenä kunnon liikkeille. Eikö sinulla ole jotakin urheilullisempaa päälle puettavaa?

 - Ei kuulu teille, murahti nainen ja mönki ylös lattialta. Samalla hän kietaisi takin entistäkin tiiviimmin ympärilleen.

   Kun tytöt olivat kahdestaan makuuhuoneessa, Marina kuiskasi:

 - Olet ihan oikeassa sen aseen suhteen. Minusta tuntui kuin jotakin kovaa olisi pullottanut lantion kohdalla. Voi kun uskaltaisimme hyökätä hänen kimppuunsa.

 - Hys, suhisi Piiu. - Täällä voi olla piilokamera tai kuuntelulaitteet. Vaikka puhummekin suomea, ei koskaan voi olla liian varma turvallisuudestaan. Meitä on jo narutettu tarpeeksi monta kertaa. Luulisi siitä jotakin oppivan paksupäisempikin.

 - Niin, niin kuin se raskaaksi tuleminen. olimmeko aivan pöljiä? Muka kokeita lapsettomuutta vastaan. Nuoren naisen kohdun tutkimista. Kattia kanssa.

 - Meitä voi olla muitakin höplästä vedettyjä. Olen miettinyt, olisiko sillä raskaaksi laittamisella ja tällä kidnappauksella jotakin tekemistä toistensa kanssa.

 - Vaikuttaa todennäköiseltä, koska Meg on niin kiinnostunut tästä tilastamme ja huolehtii meistä niin hyvin.

 - Mihin he tarvitsevat näitä vauvoja?  

 - Hirveätä, mitä tuli tässä mieleeni, huudahti Marina, mutta alensi sitten ääntään. - Muistatko kun mummini kertoi siitä elinkaupasta, jota joissakin maissa harjoitettaan? Riistetään ruumiilta tai jopa elävältä tärkeitä elimiä ja myydään ne sitten huippuhintaan. Jossakin Euroopan maassa 16-vuotias neitonen oli siepattu seuramatkan aikana. Hänet löydettiin heikossa kunnossa eräältä sivukadulta. Tytöltä oli viety toinen munuainen.

 - Se olisi aivan pöyristyttävää. Entä me? Ottavatko ne vauvan jo ennen aikojaan pois vai odottavatko, että se on täysiaikainen?

 - Luulisi heidän odottavan, jotta kaikki olisi valmista ja täydellistä.

 - Siis synnytykseen asti saamme olla kohtalaisessa turvassa, mutta mitä sen jälkeen?

 - Tuskin he haluavat jättää meitä eloon todistajiksi, joten sitä ennen meidän on pötkittävä pakoon hinnalla millä hyvänsä.

 - Kunpa olisikin rahaa, jolla voisimme lahjoa tuon naisen.

 - Tässä on varmaan niin suurista seteleistä kysymys, että meidän pikku pennosemme eivät paljon paina.

 - Entä jos he käyttävät meitä vielä kerran? Saattavat meidät taas raskaaksi?

 - Kauhea kohtalo. Synnyttäisimme vuoden väliajoin niin kauan kun pystymme. Toimisimme yli kaksikymmentä vuotta keinoemoina. Munitutetaan loppuun kuin suuressa hautomossa.      

   Tytöt katsoivat kauhuissaan toisiaan.

 - Meidän on tosissamme alettava suunnitella pakoa, päätti Piiu. - Ehdota jotakin.

 - Sinähän se urheilijatyttö olet. Lihaksetkin kuin painijalla. Omani ovat kutistuneet ja kuihtuneet tulitikuiksi. Kaikki rasva kun on kerääntynyt lantioihin ja vyötärölle. Sinähän osaat sitä karatea. Siitä voisi olla apua.

 - Harjoitukset on aloitettava aivan heti, innostui Piiukin. - Tämä oli muistaakseni eräs liike.

   Piiu hyppäsi, huitoi ja potkaisi . Suorastaan tyhjää, sillä hän pudota mätkähti kipeästi peffalleen kovalle lattialle. Valitti hiukan ja ähisi. Yritti uudestaan, ja tarkalleen sama tulos, paitsi että tällä kertaa hän satutti myös kyynärpäänsä.

 - Ei vaikuta lupaavalta. Etkö osaa mitään muita liikkeitä? Tehokkaampia.

 - En ole koskaan oppinutkaan, koska jätin kurssin kesken. Meninkin sinne sen Anssin perässä, ja kun hän lähti, häippäsin minäkin.

 - Senkin tarmoton otus, moitti Marina. - Äiti on ihan oikeassa, kun hän on nalkuttanut minulle kaikkien opintojeni kesken jättämisestä.

 - Tuskin Meg suostuu tuomaan meille jotakin karatea käsittelevää oppikirjaa. Kaiken kukkuraksi hän saattaa olla vaikka minkä värisen vyön mestari.

18. Tohtorisetä

 - Päästäisiinköhän me sairaalaan, jos alettaisiin teeskennellä synnytyspolttojen alkaneen? Tai ruokamyrkytystä? Tai umpisuolen tulehdusta? Keksi nyt sinäkin jotakin.

   Ovi avautui äkkiarvaamatta. Oliko Meg kuunnellut? Tytöt olivat niin syyllisen näköisiä kuin olisivat olleet karkkivarkaissa.

 - Ai sinäkö Meg. Ai kuinka hauskaa, valehteli Piiu posket punaisina. - Saammeko taas katsella myöhäiselokuvia?

 - Ei tänään. Tule perässäni. Et sinä Marina vaan ainoastaan Piiu.

   Kauhistuneena Marina jäi katsomaan ystävänsä jälkeen.

 - Minne sinä viet häntä? Tuleeko hän pian takaisin?

 - Ei kuulu sinulle. Kyllä sinunkin aikasi vielä tulee.

   Meg työnsi Marinan takaisin selliin ja lukitsi oven. Olohuoneen ovi kuului käyvän, ja avuttomana vastaan pyristelevää Piiua tyrkittiin pitkään eteishalliin.

   Ovia oli paljon käytävän molemmilla puolilla. Eräs oli auki, ja tyttö tönäistiin sisälle. Se oli lääkärin vastaanottohuone. Tutkimuspöytä keskellä ja lasiovisia kaappeja ympäri huonetta.

 - Riisu housusi ja mene makuulle, komensi nainen tylysti. Hän tuntui olevan aivan eri ihminen kuin se hidas ja etupäässä melko lupsakka Meg, johon tytöt olivat tutustuneet.

   Käyttäytymisen muutokseen oli selitys. Valkotakkinen mies astui sisälle. Kookas ja vakava. Hän nyökkäsi Megille:

 - Aloitamme. Miten tyttö voi?

 - Kiitos, hyv..., aloitti Piiu värisevällä äänellä, mutta kysymys ei ollutkaan tarkoitettu hänelle. Hän oli vain ylimääräinen paketti pöydällä.

 - Hän voi hyvin. Syö hyvin, nukkuu hyvin, lihoo hyvin. Ihon väri on hyvä.

 - Kyllä minä sen itsekin näen, ärähti lääkäri. - Nyt tutkitaan, ja  jos olet hiljaa, sinua ei tarvitse sitoa. Ei tässä kauan mene.

 - Piiu vain nyökkäsi ja koetti estää hampaitaan kalisemasta.

 - Onko sillä vilu?

 - Ei pitäisi olla, puolusteli Meg.

 - Onko sillä tarpeeksi vaatetta? Entä huoneen lämpötila?

   Lääkäri vaikutti todella huolestuneelta.

 - Kaikki on hyvin, intti Meg. - Se vain pelkää.

 - Jaaha, mutisi mies melkein hämmästyneenä. - Ei tässä pitäisi olla mitään pelättävää.

   Piiu alkoi tuumia, että ehkä mies ei ollenkaan tiennyt koko kidnappauksesta. Siispä hän laukaisi:

 - Herra tohtori, haluaisin päästä sairaalaan. Samoin ystävättäreni Marina. Me haluaisimme...

 - Hiljaa, rävähti Meg tytölle kaikkea muuta kuin äidillisesti. Lempeästä hoitajattaresta ei ollut häivääkään jäljellä. - Sinulta ei ole kysytty. Tohtori itse päättää, mikä on parasta.

   Tohtori jatkoi tutkimusta. Tottuneesti ja kivuttomasti. Murisi välillä hyväksyvästi:

 - Kaikki on kunnossa. Raskaus edistyy normaalisti. Jatkakaa samaan malliin.

   Tämähän on kauheata, ajatteli Piiu. Vihdoin ja viimein hänellä on tilaisuus tavata jotakuta muutakin kuin vanginvartijaansa. Eikö hän millään saisi miestä auttamaan heitä ulos?

   Tohtori oli nähtävästi heikäläisiä. Hän selosti vielä jotakin Megille ranskaksi, nyökkäsi Piiulle ja lähti viereiseen huoneeseen. Naiset palasivat makuuhuoneeseen, jossa Marina oli jo melkein hysteerisessä tilassa. Piiun kanssa hän vielä kestäisi tätä kauheutta, mutta ei enää yksin.

   Tytöt riensivät toistensa kaulaan, mutta Meg komensi:

 - Nyt on Marinan vuoro. Tule.

 - Hyvin se meni, ehti Piiu vielä huutaa ystävättärelleen.

   Tämä palasikin vajaan puolen tunnin kuluttua. Pelästyneenä, mutta silti helpottuneena. Samat tutkimukset eikä ainakaan vielä ollut tapahtunut mitään kamalaa.

19. Toinenkin kaappari kiikarissa

   Kun markiisittaren vieraat noloina palasivat poliisiasemalle, Tessa vain jankutti:

 - Mutta kun itse näin, miten poika tempaistiin autoon. Uskokaa nyt, siellä on vielä verta jalkakäytävällä.

   Verijäljet tutkittiin, ja koska poika oli jokin aika sitten ollut sairaalassa kokeissa jonkin pikkuvaivan takia, pystyttiin sangen hyvin todistamaan, että se melko suuri tahra oli tosiaan Niklaksen verta.  

   Eräs tuttu komisario, joka jo muutenkin oli ottanut Tessan huolet sydämenasiakseen, aloitti taas perinpohjaisen tutkinnan. Yhdessä he kelasivat illan tapahtumia ja mies pyysi Tessaa kirjoittamaan kaapatusta joitakin tietoja paperille.  

   Käsilaukkuaan penkoessaan Tessa otti käteensä sen pienen lehtiönsä, silmäili sitä hetken ja huudahti sitten pelästyneenä:

 - Voi ei, minä annoin teille väärän numeron. Tämä on se oikea.

 - Onko teillä siellä vielä monta muutakin yhtä varmaa numeroa? kysyi komisario epäluuloisena.

   Tällä kertaa poliisit eivät tolvanneet päätä pahkaa auton omistajan luikse. Nyt tehtiin tarkkoja tiedusteluja. Huolestuttava lopputulos oli, että nyt oli kyse erittäin korkeasta virkamiehestä, jolla oli arvostettu asema Europarlamentissa.

 - Erittäin korkea, toisteli poliisi huolestuneena. – Erittäin korkea.

 - Voisiko hän olla sekaantunut Niklaksen sieppaukseen?

 - Hm hm, sangen mahdollista, mutta ei niinkään varsinaiseen sieppaukseen, vaan hän on muuten saattanut olla vailla seuraa, hm hm. Kerroitte juuri, että pojan vaatetus viittasi maksetun rakkauden edustajaan.

 - Niin, kun se meni omin päin tekemään ostoksia eikä edes antanut minun auttaa ehostuksessa, valitti Tessa. – Luulisi, että se virkamies päästää Niklaksen menemään, kun huomataan, että hän onkin poika.

 - Hm hm, niinhän sitä luulisi, niinhän sitä ensi tietämällä luulisi, mutisi komisario eikä näyttänyt ollenkaan varmalta asiasta.

   Erittäin pitkien ja hienovaraisten tiedustelujen jälkeen juttu alkoi selvitä. Auto oli todella pysähtynyt Niklaksen kohdalla. Autossa olleiden mielestä ”tyttö” oli vaikuttanut siksi huonovointiselta, että he olivat päättäneet toimittaa hänet sairaalaan, jopa väkisin.

   Niklas oli kuitenkin ollut toista mieltä ja riuhtaissut itsensä irti sekä lähtenyt juoksemaan sillä seurauksella, että hän kaatui, löi nenänsä asfalttiin ja menetti tajuntansa. Sitä suuremmalla kiireellä hänet haluttiin saada hoitoon.

   Nuorukainen löydettiin eräästä sairaalasta, tuotiin takaisin majapaikkaansa, ja Tessa saattoi taas hyvällä omallatunnolla kertoa Anna-Maijalle, että he voivat hyvin, mutta tytöistä ei ollut kuultu kerrassaan mitään.

   Komisarion ystävällisellä avustuksella Tessa jatkoi epätoivoista etsimistä, ja Nikke istui tietokoneensa ääressä ja yritti saada yhteyttä tiettyihin tahoihin, jotka saattaisivat paljastaa joitakin vihjeitä kadonneista. Pelottavat alamaailman seurapiirit olivat jo astumassa kuvioihin. Vieläpä kansainväliset huumelinkit alkoivat häämöttää.

20. Pakoon on päästävä

 - Jo se on ihme, jos emme keksi jotakin keinoa ottaa yhteyttä muuhun maailmaan, päivitteli Marina. - Tutkitaan vielä tuo ikkuna.

   He puuhasivat yöllä kuin metsäneläimet. Heillä oli tunne, että Meg ei heitä juuri pahemmin siihen aikaan tarkkaillut, koska tämä oli niin lopen kyllästynyt jo siihen päivällä tapahtuvaankin vahtimiseen.

   Tytöt laittoivat vessapaperin palasen ovisilmän kohdalle ja vetivät painavat verhot syrjään. Suuri, moniosainen lasiruutu. Ripaa ei näkynyt, oliko sitä koskaan ollutkaan? Ikivanha talo, joten ikkunaa oli tuskin avattu sataan vuoteen. Tietysti juuttunut paikalleen kuin liimattuna.

   Heillä ei ollut minkäänlaista teräasetta, koska Meg huolellisesti korjasi aina veitset ja haarukat pois aterioinnin jälkeen. Kynsisaksia he saivat käyttää vain vartijan läsnäollessa. Tussi, joka heillä oli ollut aikaisemmin, oli kuivahtanut, ja Meg oli senkin kuljettanut ulos.

   Kynnet olivat katketa, kun he yrittivät nytkyttää erästä ruutua auki. Se liikahti, joten he jatkoivat touhuamista aamupuolelle yötä. Pakko oli mennä nukkumaan, ettei Meg aamulla ihmettelisi heidän valvoneita ja riutuneita naamojaan.

   Seuraavana yönä he päättivät yrittää uudestaan, mutta sitä edeltävänä iltana he jälleen istuivat kolmisin olohuoneessa TV:tä katsomassa. Ilta oli sikäli erilainen, että Meg jätti heidät useaan otteeseen kahdestaan olohuoneeseen koska hän juoksenteli vähän väliä muualla. Aina tilaisuuden tullen tytöt vaihtoivat kanavalta toiselle, ja totesivat etteivät he ainakaan missään Amerikassa tai Britanniassa olleet, koska Ranskan ja Alankomaitten uutiset ja ohjelmat tuntuivat olevan etusijalla.

   Joka puolella oli sotaa ja rähinää, etenkin Lähi-idässä. Jotkin tornit olivat romahtaneet valtameren takana. Terroristeja jahdattiin kaikkialla.

 - Mitä tällä välillä on tapahtunut? kuiskasi Piiu. - Onko jo Euroopassakin sota?

   Osa uutisista luettiin englanniksi, ja siitä tytöt saivat selville, että Suurmaassa  jotkin  pernaruttokirjeet olivat yhä jääneet mysteereiksi. Alunperin ne oli kuulemma lähettänyt jokin sikäläinen biologisten aseitten valmistaja, joka halusi ilmaista tyytymättömyytensä tutkimuksiin myönnettävien määrärahojen niukkuudesta.

   Miljardeja dollareita virtasi kyllä muulle aseteollisuudelle. Presidentin isällä oli kuulemma yhteyksiä aseitten valmistajiin, joten nyt perillinen sitten satsaa niihin. Isipappa rikastuu, ja poika saa testata pommien ja ohjusten tehoa oikeilla sotanäyttämöillä. Hän tulee kai siirtymään vastenmielisestä maasta toiseen ja pystyy  täsmäaseillaan osumaan jopa pikkuvauvoihin.  

 - Ei kai se suurvalta pidä meidänkin maatamme epä-miellyttävänä? huokaili Marina onnettomana. – Mitä se kartalla oleva valkoinen laikku tarkoittaa?

 - Onko sellainenkin valtio, joka ei halua sotaa, supervallalle vaarallinen? kummasteli Piiu.

 - Voi kun voisikin kysyä isältä.

   Meg palasi ja istuutui tukevasti kuin tatti tuoliinsa. Sitä ennen tytöt olivat ehtineet vaihtaa kanavan jonkin draamaelokuvan puolelle.

 - Mitenkähän isäparalle on käynyt niitten kirjeittensä kanssa, huokaili Marina. - Lieneekö jo pidätettynä?  

 - Sinä et näköjään tiedäkään ihan uusimpia uutisia isästäsi? Sen jälkeen kun olit jo kadonnut, Pauli sai tietää, ettei häntä enää epäilty. Kuulin kun hän kertoi mummillesi, että kelpaa niitten sitä kakkaa tutkia. Ei se hänen omaansa ole.

 - Niin mutta, yritti Marina väittää vastaan. - Niin mutta isähän sanoi, että hän otti sitä hyyssikän alta.

 - Niin ottikin, mutta ei omansa, vaan Väiski Vetelin käymälästä. Eihän poliiseilla ole mitään syytä ruveta tutkimaan Vetelin omia ulosteita, joten juttu jää selvittämättä ja hämärän peittoon, joten isäsi saa ainakin toistaiseksi olla rauhassa.

 - Ihanaa, huokaisi Marina. - Muutenkin koko kohu varmaan vaimenee, kuten se suuressa maailmassakin on päättymässä, koska...

   Pelästyneenä Marina vaikeni. Oliko hän puhunut sivu suunsa? Miten he voisivat olla selvillä tämän hetken uutisista?  

   Meg tuijotti kuvaruutua eikä tuntunut välittävän heidän keskustelustaan. Vaikea sitä olisi ollut seuratakin, koska se oli melkoista siansaksaa. Joka toinen sana oli englantia ja muut suomea tai ruotsia.

   Koko huolettoman rupattelun ajan tyttöjen silmät pyörivät ympäri huonetta. Paljon tavaraa, mutta mikä olisi sellaista, jolla he voisivat avata ikkunan? Ei mitään teräasetta. Ei toki paperiveistä jykevällä kirjoituspöydällä. Laatikot lukossa. Lasimaljakko? Jos sen rikkoisi, sirpaleet olisivat kyllin terävät, mutta entä jos Meg huomaisi?

 - Täällä, sihisi Marina. - Tämä patsas.

   Salaman nopeasti tyttö ehti sujauttaa noin parikymmensenttisen pronssiveistoksen mekkonsa alle. Pikkuäideillekin oli hankittu löysät kotitakit: Marinalle punainen ja Piiulle sininen. Tilavat taskut ja tilaa pyöristyä vaikka viitosia varten. Mikään ei saanut kiristää ja ahdistaa tulevia pienokaisia.

   Meg oli haukotellen asettunut paikalleen suuren sohvan päähän. Hän nojasi tyynyihin ja oli nukkumaisillaan. Tytöt seurasivat toisella silmällä Megiä ja toisella telkkaria. Naurahtivat joskus luontevasti ja kihisivät niitä nuoren tytön kihinöitään.

 - Nyt en pysy enää hereillä, ähkäisi vartija. - Mennäänpäs nukkumaan.

 - Mene sinä vain. Me haluaisimme katsoa tämän filmin loppuun.

 - Ei tule kuuloonkaan, sanoi Meg napakasti. Sulki telkkarin ja hätisti tytöt makuuhuoneeseen. Marina piteli patsasta kainalossa kylkeään vasten ja käveli niin hitaasti ja varovaisesti, että nainen kysyi:

 - Koskeeko sinua johonkin? Ovatko jalkasi turvonneet?

 - Ei toki, mutta kangistuin hiukan, kun istuin niin kauan paikallani.

   Tytöt kuuntelivat, kunnes olohuoneen ovi kävi. Sitten taas se paperipala ovisilmän päälle, ja verhot syrjään. Patsas esitti jotakin urheilijaa, ja sillä oli toinen käsi jäykästi ojossa.  

 - Tämähän on kuin jännitysleffojen murha-ase, mutisi Piiu mietteliäänä ja punnitsi möhkälettä kädessään.

   Sillä terävällä kädellä he pyrkivät nyrhimään ja kampeamaan ikkunaa auki. Jäljet olivat kamalat, mutta se onnistui.

 - Millä peitämme nuo jäljet? huolehti Marina. - Nehän näkyvät ihan selvästi tummanruskeassa ikkunankehyksessä.

 - Eihän Meg näitä verhoja koskaan avaa, mutta yritetään sivellä niihin huulipunaa tai ruskeata kastiketta tai suklaata.

 - Olet varmaan edellisessäkin elämässäsi ollut panttivankina, kun olet noin kekseliäs, ihasteli Marina. - Nyt se raottuu, auta vähän.

   Tytöiltä oli jo jokainen kynsi lohkeillut tai katkennut, mutta viis siitä, sillä ikkuna aukeni vinkaisten kuin äreä kissa, kun sen hännälle astutaan.

 - Entä luukut? Niissä on rautaiset salvat ja vielä munalukot päällä. Onko sinulla hiussolkea, Piiu?

 - Hulluko olet, kun kuvittelet, että tuommoisia pystyisi hiussoljella aukomaan.

 - Kaikissa leffoissa avataan vaikka kassakaapit hiussoljilla tai hattuneuloilla.

 - Minulla on parempi ajatus, mutisi Piiu. - Me suurennamme hiukan tuota kapeata rakoa. Anna vielä sitä patsasta.

 - Aikooko neiti Keijukainen mahtua siitä ulos? irvaili Marina.

 - Odotas niin näet.

   Piiu kaiversi ja jyrsi, ja rako piteni hieman ja leveni myös pari milliä. Sitten hän pyysi ystävätärtään tuomaan pelikortit.

 - Pasianssillako katsot, pääsemmekö pakoon vai emme? Minä osaan ennustaa ilman korttejakin, että emme. Voi meitä raukkoja, tänne me jäämme koko loppuelämäksemme.

 - Pahanilmanlintu. Hae myös huulipunaa.

   Marina totteli kiltisti, ja tämä alkoi tekstata korttiin jotakin. Patarouvaan

 - Ei tähän mahdu, huulipuikko on liian paksu, ja minulla on niin suuri käsiala. Kokeile sinä.

 - Mitä minä kirjoitan?

 - Yritä edes teeskennellä kekseliästä. Mitä panttivanki kirjoittaisi, jotta hänet tultaisiin pelastamaan?

 - Apua.

 - Juuri niin: Apua. Olemme täällä korkealla vankeina. Hakekaa poliisi.

 - Miten tiedät, että olemme korkealla?

 - Ei haittaa, vaikka tämä olisi ensimmäinen kerroskin. Tosin epäilen sitä. Mehän olisimme huutomatkan päässä kadulla kulkijoista.

 - Mistä tiedät, että tuolla on katu?

 - Liikenteestä päätellen. Läpi vuorokauden kestävä humu ja pörinä.

 - Jos se on moottoritie.

 - Harvoin kai asuinrakennusta niin lähelle moottoritietä rakennetaan.

 - Entä jos se on vanha ja asumaton?

   Piiu mietti ja näytti huolestuneelta.

 - Voi ollakin, ja silloin tuolla ei ole jalankulkijoita. Autoista  tuskin huomataan pieniä korttejamme.

21. Mielitietyn kuva

   Tessa ja komisario lohduttivat ahkerasti toisiaan. Mies oli hiljattain jäänyt leskeksi, ja vanhin tytär oli juuri Marinan ikäinen. Kaiken lisäksi hänen nuorin poikansa oli Niklaksen ikätovereita. Yksinhuoltajaisä kykeni sangen hyvin samaistumaan Tessan kärsimyksiin.

   Ystävystymisen ohella myöskin keskinäinen luottamus kasvoi, joten varovaisesti Tessa ryhtyi tekemään kysymyksiä Akseli Pahapurosta. Komisario antoi hänen selata poliisin kansioita, joista tämä löysi loputtoman määrän kuvia.  

 - Pitkä, tumma ja komea mies. kiihkeästi palavat silmät ja runsaasti charmia, luetteli Tessa intohimoisesti, vaikka poliisi näytti jo vähän happamalta, koska hän itse ei tosiaankaan yltänyt noihin hurmaaviin tuntomerkkeihin.

   Jotta etsiminen olisi helpompaa, Tessa näytti komisariolle sitä ainoata kuvaa, mikä hänellä oli Akselista. Sen hän oli näpännyt, kun mies oli taas palannut joltakin luunkeruukeikaltaan. Amatöörikuva, mutta siinä näkyi kuitenkin suurin osa miehen aristokraattisista kasvoista. Otsa puuttui, kuten yleensäkin kaikista niistä otoksista, joita Tessalla oli kookkaista kuvattavistaan.

 - Mitä sillä miehellä on tuossa pöydällä? Nuo kasat?

 - Ne ovat, kas ne ovat meidän tutkimusmateriaaliamme.

 - Kuten esimerkiksi?

 - Tuollaisia vaaleita kimpaleita. Sellaisia palasia luonnosta. Sellaisia…

 - Ahaa, siis kiviä, totesi komisario innokkaana. – Minäkin olen joskus kerännyt niitä. Hienoa. Luulin muuten, että olette geenitutkimuksen puolella.

 - Sitäkin, sitäkin, mumisi Tessa nolona.

   Vihdoin sentään tärppäsi. Ilahtuneena Tessa osoitti erään miehen vasenta poskea, kasvoja ja oikeata poskea.

 - Tuo se on, varmasti. noin selvä kuva.

 - Meidän arkistossamme on vain selviä ja tarkkoja kuvia, kehaisi poliisi. – Vai niin, se löytyi siis siitä kansiosta, AZV/3256, ja tyyppiä kutsutaan nimellä Akseli Pahapuro. Minäpä otan kaverista selvää.

 - Onko hänet ilmoitettu kadonneeksi? Ei kai mitään onnettomuutta ole sattunut? kyseli huolestunut naisystävä.

 - Ei kadonneeksi, vaan hänet on etsintäkuulutettu. Rikollisia puuhia.

 - Millaisia rikoksia? Ei kai murhia?

 - Emme ole voineet todistaa mitään sellaista, mutta törkeätä ja iljettävää joka tapauksessa. Sairaaloissa etenkin.

 - Entä hautausmailla?

 - Emme ole vielä niin pitkällä tutkimuksissamme. Ne ovat rahakasta puuhaa, ne hänen liiketoimensa. Pimeätä ja ala-arvoista.

   Kauhuissaan Tessa kuunteli tätä selostusta. Oliko hänkin mahdollisesti etsintäkuulutettujen listalla? Hän teki nopeasti lähtöä asunnolle syyttäen äkillistä päänsärkyä. Se oli muuten aivan totta.

   Komisario ehdotteli miellyttävälle ystävälleen myöhäistä illallista, jotta he voisivat mukavammassa ympäristössä syventyä mielenkiintoiseen keskusteluun. jopa siitä valokuvan uljaasta sankarista, mutta Tessa vain hyvästeli kiireesti ja riensi ovelle.

   Kuitenkaan hän ei malttanut hillitä uteliaisuuttaan, vaan kysäisi noin vain kuin puolihuolimattomasti:

 - Mahdatteko tietää, missä päin se Pahapuro tällä hetkellä majailee?

 - Jos sen tietäisimme, hän ei enää olisi tässä luettelossa, vaan tiukasti vartioidussa sellissä odottamassa ankaraa tuomiotaan. Se viheliäinen konna.

22. Pelikorttipostia ja outo rääkäisy

   Tytöt puuhasivat melkein aamuyöhön asti. Kirjoittivat viestejä kortteihin. Englanniksi, saksaksi, ruotsiksi ja suomeksi. SOS-merkkiä he myös käyttivät.

 - Osaisimmepa edes tämän verran ranskaa. Täytyy pyytää Megiä kääntämään.

   Sitten he nauroivat ja se tuntui hyvältä. Tosiasiassa heille ei ainakaan vielä ollut tapahtunut mitään terveydelle vaarallista, kun ensin alkuhämmingistä oli selvitty. Kunpa vain Meg kertoisi, mihin asti heitä säilytetään ja päästetäänkö heidät synnytyksen jälkeen vapaiksi. Se kyllä tuntui peräti epätodennäköiseltä.

   Jälleen pelko kouristi tyttöparkojen sydäntä. Etsittiinkö heitä ja mikseivät poliisit olleet heitä löytäneet? Olivatko he sittenkin jollakin toisella mantereella?

   Huoneet vaikuttivat kuitenkin kovasti eurooppalaisilta. Samoin tuoksut. Ei mitään itämaista mystiikkaa. Lämpötila tasainen. Ikkunan alla pienet patterit. Haaleat, joten ulkona täytyi olla vielä melko lämmintä. Ei silti kuumaa. Ei ainakaan liian lämmintä.

   Seuraavinakin öinä pikkuäidit tiputtelivat ahkerasti pelikorttejaan, kunnes niitä oli enää kaksi jäljellä. Herttakuningas ja ruutuseiska.

 - Säästetään nämä toistaiseksi, päätti Marina. - Ruvetaanko pudottelemaan naisten lehtien sivuja?

   He pudottelivat niitäkin puoli sivua kerrallaan. Niihin mahtui enemmän tekstiä, mutta niitä oli vaikeampi tunkea ulos reiästä. Patsaan he olivat varmuuden vuoksi palauttaneet olohuoneeseen ja sijoittaneet erään kukkamaljakon taakse. Vastaisen varalta.

 - Luulisi jokaisen kunnollisen talonmiehen jo kyllästyneen siihen paperisilppuun, jota tämän ikkunan alle kertyy. Sottaista väkeä.

 - Tai tässä ei kulje ollenkaan ihmisiä.

   He koettivat kuunnella rakosesta, kuuluisiko ihmisääniä. Kuului heidän mielestään, jopa koiran haukkumista.

 - Mikäs tässä on ollessa? intoutui Piiu. - Huudetaan rakosesta apua. Turha sitä postia on lähetellä.

 - On vain yksi ongelma, huokaisi Marina. - Miten huudat niin, ettei Meg kuule? Tai joku muu hänen jengistään? Se lääkäri tai se, joka tuo tänne ruokaa.

   He suhisivat ja sipisivät aukosta englanninkielisiä avunpyyntöjään. Sama kuin kaksi hiirulaista olisi vikissyt liikenteen melun joukkoon. Teatterin ammattitaitoisin kuiskaajakin olisi kovaäänisempi.

 - Kyllä se katu on, mutta taidamme olla aika korkealla. Etkö tosiaan näe siitä raosta esimerkiksi muita taloja tai puita?

   Näkökulma oli perin kapea. Vastapäätä näkyi taivasta. Harmaata tai sinistä. Useimmiten harmaata, kuten heidän mielialansakin oli.

 - Olemme siis korkealla, päätteli Piiu. - Kortit ja lehdet saattavat leijailla ties minne. On se kummaa väkeä, kun ei tunne kiinnostusta huulipunateksteihimme. Ei hitustakaan mielikuvitusta. Eivätkö ne ikinä lue dekkareita tai katsele toimintaelokuvia?

 - Hei, kuuletko tuon äänen?

 - Autoja?

 - Ei kun tuon kumean, hirveän kaukaa. Se kuuluu aika harvoin. Tuskin joka päivä.

 - Minusta se on kuin kirkonkellot.

 - Juuri niin. Siis tässä on kirkko kohtalaisen lähellä. Hyvä tuntomerkki etsijöille.

 - Eikä ole. Kirkkojahan on joka kaupungissa, vieläpä useita.

 - Niin kristityissä maissa. Kun osaisi tulkita, mihin kirkkokuntaan tuo kumahtelu kuuluu.

 - Ei ainakaan ortodoksiseen, sillä eivätkö heidän kellonsa soita, että pili-pali-pili-pali?

   Piiu ja Marina pohtivat jatkuvasti, mitä muita maamerkkejä heillä oli tiedossa tästä paikkakunnasta.

 - Ilma tuntuu raikkaalta eikä tässä mörskässä takuulla ole mitään ilmastointia, joten ei ole mitään tehtaitten päästöjä, sellutehtaita sun muuta.

 - Ei sellaista sitten enää haista, kun on oleskellut kauan samalla paikkakunnalla. Tätini perhe asuu Kemissä eivätkä he ollenkaan huomaa sitä löyhkää, väitti Piiu. - Lisäksi nämä seinät ovat paksut kuin vanhassa linnassa ja luukut tiiviisti kiinni. Eihän täällä tunnu pakokaasujakaan, vaikka tuo pörräys kestää vuorokauden ympäriinsä.

 - Ainakin tässä on pankki lähellä, tokaisi Marina äkkiä.

 - Haistatko rahan tänne asti, virnuili Piiu.

 - Ei vaan, muistatko mitä Megiltä pääsi eilen vahingossa? Hän sanoi käväisevänsä pankissa. Sitten hän tuli takaisin vajaan varttitunnin päästä. Viiden minuutin matka sinne, nopea asioitten hoito ja takaisin. Uskotko nyt?

 - Tai jollei hän mennytkään pankkiin, vaan palasi jostakin syystä kesken takaisin.

 - Aina yhtä pessimististä. Mitä muuta tiedämme tämän talon sijainnista? Lähinnä äänten perusteella?

 - Ihmisääniä ei kuulu, joten se moottoritie on toinen vaihtoehto.

 - Ja mikä on toinen?

 - No tietenkin se, että olemme niin korkealla.

 - Ei kai sentään pilvenpiirtäjässä?

 - Ehkä ei, kun melu on kuitenkin noinkin voimakasta. Mitä erityisääniä olemme havainneet?

 - Sairasauton sireeni. Ehkä paloautoja ja poliisiautoja. Niitähän menee suurkaupungissa vähän päästä.

 - Sepä juuri on tärkeätä. Pienessä kylässä tai kaupungissa sellaista kuulisi ehkä vain kerran viikossa.

 - Eräs ääni minua on ihmetyttänyt, nimittäin se kova rääkäisy, useimmiten aamulla.

 - Tarkoitat varmaan sitä linnun kirkaisua? Minäkin olen sen huomannut. Mitä se voisi tarkoittaa?

 - Että täällä on lähistöllä lintuja, jopa suuria.

 - Kirkuu se lokkikin karmeasti, vaikka se ei olekaan suuri. Lokit muuten asustavat usein meren lähellä. Olemmeko siis merenrantakaupungissa?

 - Tai se onkin jokin muu lintu. Minusta se on erilaista kuin lokkien kirkuminen. Lisäksi vaikuttaa siltä, että aina vain se yksi ja sama elukka on äänessä.

 - Entä jos tässä on eläintarha ja yksinäinen kotka kaipaa ystävää. Millaista on muuten kotkan ääntely?

  - Ei aavistustakaan, mutta tuskin noin voimakasta. Yksitoikkoista.          

 - Siinä on ihan inhimillinen sävy, tuumi Marina. - Jotakin tuttua. Ikään kuin olisin kuullut tuon saman ihan äskettäin, mutta en millään muista missä.

 - Jos se on jonkun kidutetun ihmisen tuskanparkaisu?

 - Ei minusta, koska kuinka se voisi toistua noin harvakseltaan ja aina samansävyisenä. Ja etupäässä aamun tunteina.

 - Koeta muistella, missä ja milloin olet sen kuullut.

23. Toivon välähdys

   Sitten tapahtui jotakin, joka vei tyttöjen huomion aivan toiseen suuntaan. Meg kantoi olohuoneeseen tietokoneen. Kertoi, että hänellä oli suuri kirjeenvaihto, joten hän yhtä hyvin saattoi hoitaa sitä katsellessaan telkkaria. Samalla hän voisi pitää panttivankejaan silmällä.

   Alkoiko Meg epäillä jotakin? Ettei vain olisi saanut joitakin pelikortteja käsiinsä?

 - Voi kun saisimme jotenkuten ujutettua viestin ulkomaailmaan, voihki Marina. - Meg käy nähtävästi ulkona, jospa kiinnittäisimme lapun hänen selkäänsä.

 - Millä niin? Syljelläkö?

 - Pyydetään häneltä teippiä. Minä pyydän, lupautui Marina.

   Meg oli varuillaan, mutta kuultuaan, että tytöt halusivat somistaa huonettaan lehtikuvilla, hän suostui. Huone kaunistui huomattavasti. Seinillä komeili jalkapallon potkijoita ja poplaulajia. Siellä oli myös filmitähtiä ja loisteliaita kuvia kuninkaallisten juhlista ja lomanvietosta.

   Naisvartijakin tutki niitä kiinnostuneena. Kuvien henkilöistä heillä riitti keskustelua moneksi päiväksi, mutta mitä sitten? Tytöillä oli jo erään lehden sivukin valmiina. Siinä pyydettiin apua ja seuraamaan henkilöä, jonka selkään lappu oli kiinnitetty.

 - Ei kai Meg pelkässä kotitakissaan ulos lähde, ja jos hän vetää päällysvaatteet ylle, paperi peittyy. Entä jos hän huomaa sen?

 - Jos saisimme liimattua avunpyyntömme sen lääkärin selkään.

 - Entä se valkoinen takki? Ei kai hän se päällä ravaa pitkin kaupunkia.

 - Hän riisui sen viimeksikin jo tutkimushuoneessa ja ripusti naulaan. Nyt on lämmintä, joten hän varmasti liikkuu pikkutakkisillaan.

 - Ja siinä välissäkö sinä muka teippaisit lapun paikalleen, kun tohtori kävelee käytävään? Höpö höpö.

   Meg ahersi verkkaiseen tahtiinsa tietokoneen ääressä. Kerran Marina käveli muka tahattomasti naisen taakse. Hän ehti nähdä väläyksen sähköpostikirjeestä, jota Meg oli kirjoittamassa.

 - Mitä siellä luuhaat? kysyi nainen epäluuloisesti. - Pois selkäni takkaa. Mene paikallesi taikka saat marssia huoneeseesi.

 - Anteeksi, hain vain kirjaa hyllystä. Onko sinulla enemmän näitä dekkareita?

   Asia unohtui ja Meg kumartui taas viestinsä puoleen. Yöllä Marina selosti tapahtumaa Piiulle.

 - Tässä meillä on oiva mahdollisuus päästä yhteyteen velipojan kanssa.

 - Osaatko muka lähettää sähköpostia?

 - Ei mitään ”muka”, vaan totta kai osaan. Niklas on opettanut, ja netistähän minä tämän onnettoman kokeiluoperaationkin sain tietooni. Sen ,josta tämä raskaus sai alkunsa.

 - Eikö sähköpostin lähettämisessä tarvita jotakin salasanaa? Emmehän me tunne Megin käyttämää.

 - Jos kone on auki ja postitus kesken, siihen voi hyvin jatkoksi kirjoittaa omiaan. Niken osoitteen osaan ulkoa, koska niin usein olen saanut käyttää sitä.

   Kauan tytöt miettivät, millä keinoin he saisivat Megin jättämään koneen auki ja poistumaan hetkeksi. Ei sen ajan niin pitkä tarvitsisi olla. Pari minuuttia. Viimein heillä oli hieno suunnitelma. Viestin Marina oli päntännyt ulkoa päähänsä kuin näytelmän repliikin.

   Eräänä iltana Meg taas kirjoitti ja puhisi. Hän oli selvästi suivaantunut jostakin. Sanomia lähti ja tuli. Väittelyä. Ehkä kiivastakin. Koskiko se heitä? Pelotti, mutta nyt jos koskaan.

   Piiu alkoi huokailla ja pidellä vatsaansa. Valitti vaimeasti, vaikka yritti hillitä itseään. Meg nosti heti päätään.

 - Mikä sinun on? Voitko huonosti?

 - Auttaisitko minut vuoteeseen? Huimaa ja nipistelee mahassa.

 - Tule Marina. Autetaan Piiu sänkyyn.

 - En minä jouda, marisi Marina. - Filmi on tosi jännittävässä paikassa. Odota, niin tulen sekunnin kuluttua.

 - Itsekäs tyttö, nuhteli Meg ja alkoi huolestuneena taluttaa Piiua makuuhuoneeseen. Siellä tyttö takertui naiseen ja valitti ääneen. Häntä pelotti ja yökötti ja janotti ja pissatti, mutta hän ei tahtonut hetkeksikään jäädä yksin. Aloitti heti surkean vollotuksen, jos nainen aikoi palata olohuoneeseen.

   Sillä välin oli Marina pompannut tietokoneen ääreen. Jokin sanoma oli ruudussa. Hän näppäili koskettimia pari kertaa ja  sai tyhjän tilan käyttöönsä. Siihen hän kirjoitti pikavauhtia jo etukäteen valmiiksi suunnitellun tekstinsä:

   ”Nikke, olemme Piiun kanssa vankeina, olemme ok, kai kerrostalo, korkealla, liikenne, kirkko, puisto (?), pankki, usein kuuluu kova rääkäisy kuin linnun, kuulin äskettäin. Älä vastaa. Marina.”

  Tyttö näppäili kiireesti sanoman lähteviin. Kai se meni. Meg jo yritti väkisin päästä pois naapurihuoneesta.

 - Jännä paikka, huusi Marina, koska he olivat sopineet, että sillä huudolla Piiu voisi päästää vartijan lähtemään.

   Marina näppäili umpimähkään jotakin sekoittaakseen ruutua. Sen jälkeen hän sipsutti varpaillaan nojatuoliinsa, nauroi helakasti ja kehui hienoa filmiä. Tukka pörrössä ja posket hehkuen kuin pikajuoksijalla.

   Meg tuli ovelle, katsoi nauravaa Marinaa. Katsoi televisioruutua, jossa tylsänoloinen rouva mainosti tehokasta pesupulveria.

 - Se loppui nyt, totesi tyttö. - Mikä harmi, kun se oli niin jännittävää. Ehkä se jatkuu ensi viikolla. Nyt minua nukuttaa.

   Vartija oli mietteliään näköinen. Liian tuumivan. Pikkuäitiä ihan hirvitti. Sitten Megin katse kääntyi avonaiseen tietokoneeseen. Marina haukotteli kuuluvasti ja huusi:

 - Piiu pieni, minä tulen aivan kohta. Voitko jo paremmin? Hyvää yötä, Meg. Toisitko meille vielä teetä ja iltapalaa?

   Meg katsoi Marinaa. Miksi tyttö oli noin hirveän hermostunut? Totta kai hän toisi iltapalaa. Oli tuonut jo viikkokausia. Hän käveli tietokoneen luokse, katsoi ruutua, jossa oli jotakin tekstiä. Nähtävästi hänen omaansa, mutta ei tältä päivältä. Vai oliko hän äsken tutkinut niitä vanhoja sanomia?

   Nainen ei ollut varma. Kaikki päivät olivat niin pitkästyttävän samanlaisia. Hän lukitsi tyttöjen huoneen oven, haki iltateen vangeille, toivotti hyvää yötä, väänsi avainta ja poistui mietteliäänä omalle puolelleen.

24. Pettymystä ja rohkeita suunnitelmia

   Taas vierähti pari viikkoa, mutta pelastajia ei vain kuulunut. Tytöiltä oli hermot pettää. Täysi työ oli teeskennellä sitä tavallista arkipäivän viettoa. Runsaitten aterioitten tunnollista ahmimista, äitiysvoimistelua, lukemista, telkkarin töllöttelyä, tavanomaista rupattelua vartijan kanssa ja kuulostelua, mitä ulkopuolella ehkä oli tapahtumassa.

 - Eikö sinua ole ihmetyttänyt, miten hiljainen tämä rakennus on? Ei risaustakaan yläkerrasta tai seinien takaa.

 - Olen sen kyllä huomannut, vastasi Piiu. - Ehkä tämä on sittenkin omakotitalo.

 - Tai seinät ovat niin paksut, että mitään ei kuulu. Kun päästäisiin edes eteisen ovelle kuuntelemaan, liikutaanko sitä ollenkaan porraskäytävässä.

 - Miksi kukaan ei tule? voihki Piiu. - Jospa Nikke ei ole saanut viestiäsi. Et osannut lähettää tai se meni väärään paikkaan.

 - En tietenkään pysty olemaan sataprosenttisen varma lähettämisen onnistumisesta, kun oli niin kamala kiire, mutta on sen saanut kuka hyvänsä, luulisi jo hänenkin ihmettelevän, vaikka olisi itse rouva Virtanen.

 - Onko se edes mennyt Suomeen? Ehkä toiselle kidnappaajalle, siitä Megin valikosta.

 - Jos Meg olisi huomannut, että näpräsin tietokonetta, luulisi, että hän olisi suuttunut ja ilmaissut sen jotenkin. Mutta kohtelumme ja olosuhteemme eivät ole mitenkään muuttuneet. Yhtä vapaata vankeutta.

 - Muistitko varmasti kirjoittaa, että Niklas ei saa missään nimessä vastata sinulle?

 - En minä muista, mitä kirjoitin, ähkäisi Marina. - Se oli kuin usvaa tai unta kaikki.

 - Jos veljesi on vastannut, ja Meg tietää nyt puuhistasi.

   Kylmiä väristyksiä kummankin selkäpiissä.

 - Silloinhan meidät kai siirrettäisiin uuteen paikkaan. Poliisi olisi voinut saada selville, mistä osoitteesta sanoma on lähetetty. Meg ei riskeeraisi meidän kanssamme.

   Jälleen orastavaa toivoa, mutta myös piinaavaa jännitystä ja odotusta. Ja sitten vielä tämä huoli ja pelko hienon kikan epäonnistumisesta. He olivat aivan pakahtua epätoivoonsa.

   Lääkärintarkastukset tihenivät. Kaikki oli hyvin, mutta mieheen ei saanut mitään kontaktia. Hän hoiti häthätää tehtävänsä ja painui matkoihinsa.

   Parin kuukauden kuluttua alkaisi synnytys, ja sitä ennen heidän oli toimittava, koska jos he pullistuisivat tätä vauhtia, he hädin tuskin pääsisivät kynnyksen yli olohuoneeseen, puhumattakaan mistään pakoyrityksestä. Kaksi herttaista Muumi-mammaa.

 - Jos sillä ei sittenkään ole asetta? Näit väärin.

 - Mikä se paksu hihna sitten oli? Ei ainakaan mikään liivinolkain.

 - Jokin tukihihna rinnoille? Tai proteesi. Voi en minä vaan tiedä.

 - Kun pääsisi lähemmin kopeloimaan häntä. Niinhän ne elokuvissakin kokeilevat, onko joku aseistettu vai ei.

 - Minä voisin huomenna painautua häntä vasten ja olla pyörtyvinäni ehdotti Marina.

   Sen hän tekikin, mutta hiukan liian äkkinäisesti ja voimaperäisesti. Meg työnsi hänet kiivaasti kauemmaksi, katsoi tiukasti silmiin ja kiljahti:

 - Mitä sinä touhuat? Yrititkö hyökätä minun kimppuuni?

 - En kauhistus, anteeksi, vikisi tyttö pelästyneenä. - Horjahdin, kun huimasi.

 - Mene lepäämään, tuon sinulle vettä. Piiu myös makuulle. Teidän pitääkin ottaa nykyisin kunnon päiväunet.

   Hän komensi odottavat äidit pienempään huoneeseen ja letkautti vielä ovelta lähtiessään:

 - Turha teidän on kuvitella, että voittaisitte minua painissa. Olen hyvin treenattu, ja minulla on keinoni ja välineeni.

   Meg hymyili vinosti eikä kovin ystävällisesti.

 - Vikaan meni, valitti Marina. - Minun mokani. Ei minusta ole näyttelijäksi.

 - Tunsitko mitään erikoista Megin takin alla?

 - En oikeastaan. Hän on käsittääkseni sangen romuluinen ja jäntevä nainen. Se lyllertäminen ja hidastelu saattaa olla vain teeskentelyä. Ehkä hänellä on pehmusteita vaatteitten alla, jotta hän vaikuttaisi lihavammalta ja vaarattomammalta. Jokin valeasu, kun hän liikkuu kaupungilla.

   Nämä oivallukset laimensivat aika tavalla tyttöjen suunnittelemia hyökätä valppaan vartijansa kimppuun. Pois heidän vain oli päästävä ja pian. Välineitä he tarvitsisivat. Ei ehkä ampuma-aseita eikä puukkoja. Eivät he pystyisi tappamaan naista. Ei ainakaan oma-aloitteisesti. Eri asia, jos he joutuisivat puolustautumaan. Se kauhisti molempia, koska heillä oli täysi työ ottaa hengiltä edes kärpästä tai hämähäkkiä.

   Noin suuri ja pelottava naarashämähäkki. Täytyi keksiä jotakin hellävaraisempaa, vaikka eihän heillä sitä paitsi edes ollutkaan minkäänlaista asetta. Se teräväkätinen patsas oli ainoa apuväline, jota he voisivat käyttää hyökkäyksessä.  

 - Mitä muuta välineistöä meillä on? kysyi Marina. – Maljakoita olkkarissa ja veitset silloin kun syömme.

 - Tietysti myös tuolit, keksi Piiu. - Niitähän filmeissäkin käytetään torjumaan jopa aseistettua hyökkääjää.

 - Kumautammeko hänet tuolilla tajuttomaksi? Se olisi itse asiassa mahdollista, koska meitä on kaksi eikä hän tunnu olevan kovin varuillaan seurassamme.

 - Kuinka kovaa pitää iskeä, jotta taju menee? Jos lyömme liian varovaisesti, hän nujertaa meidät alta aikayksikön.

 - Hänet pitää sitoa jotenkin.

 - Minkä avulla? Lakanoitten vai pyyheliinojen?

 - Niitäkin voisimme käyttää, mutta minäpäs kekkasin, innostui Marina.

   Tytöt kuiskuttelivat ahkerasti ja aina olohuoneessa käydessään he katseillaan tarkoin mittailivat paikkoja ja huonekalujen etäisyyksiä sekä kuvittelivat mielessään, miten hyödyntäisivät kaikkea sitomiseen sopivaa materiaalia.

   Marina ja Piiu eivät vain millään uskaltaneet aloittaa rynnäkköä. Ulos he kyllä pääsisivät, koska Megillä kilisi mekkonsa alla avaimia kuin ainakin portinvartijalla. Niiden joukossa oli takuulla myös ulko-oven avain. Jos kerran nainen ensin oli tehty vaarattomaksi, he pääsisivät muihin huoneisiin. Ehkä niistä löytyisi avattava ikkuna tai puhelin, vaikka ulos johtavaa ovea ei saisikaan avatuksi.

 - Se on sitten sen ajan murhe. Kunhan vain pääsisimme rappukäytävään ja kadulle.

 - Päivällä sen pitää tapahtua, jotta ihmisiä olisi muullakin tavalla liikkeellä kuin autolla.

 - Puhutetaan häntä kuitenkin vielä, jos hän paljastaisi jotakin elintärkeätä, kaavaili Piiu.

 - Älä mainitsekaan minulle sanaa ”elin”. Jos tämä sittenkin on sitä ällöttävää elinkauppaa.

 - Tai vain vauvakauppaa? Adoptointi on työlästä nykyisin, innostui Piiu. - Sitä tämä on, ja tuskin siinä mitään murhia tehdään kuten huumebisneksessä.    

 - Ne laboratorioihmisethän olivat kovasti kiinnostuneita terveydentilastamme ja taustastamme. Vakuutimme silloin, että meillä on puhdas menneisyys.

 - Entä isäsi puhdas tausta? Ne kakkakirjeet?

   Olohuoneessa tytöt yrittivät väen vängällä saada vartijansa kertomaan jotakin itsestään.

 - Oliko sinulla onnellinen lapsuus? yritti Piiu ystävällisesti.

 - Ei kuulu sinulle, oli tympeä vastaus.

 - Kävitkö usein kirkossa?

 - Myyh.

 - Onko sinulla sisaruksia?

 - Äkäinen mulkaisu.

 - Mitä olet opiskellut, kun tiedät niin paljon kirjallisuudesta?

 - Hm.

 - Voisitko auttaa meitä neulomaan vauvanvaatteita? Meillä ei ole vielä yhtäkään töppöstäkään valmiina, jankkasi Marina. - Osaan virkata oikein hyvin.

 - Ja antaisin teille puikot ja virkkuuneulan? Typeryyksiä, tuhahti Meg.

 - Osaatko sinä edes neuloa?

 - Antakaa jo olla tai saatte painua huoneeseenne.

25. Pakoyritys

 - Tänään se tehdään jos koskaan, kuiskasi Piiu ystävälleen.

 - Entä jos sittenkin odotamme synnytykseen asti? Jospa meidät viedään muualle ja pakomahdollisuutemme kasvavat?

 - Tuota en usko, penäsi Piiu varmana. - Eivät ne meitä viime tingassa karkuun päästä, ja minne pujahtaisimme enää siinä tilassa? Juostakaan emme jaksa.

   Kaikki kolme istuivat kodikkaasti telkkarin ääressä. Yhtäkkiä Piiu sanoi palelevansa ja lähti hakemaan paksua huopaa huoneestaan.

 - Toisitko kiltti minullekin, pyysi Marina. - Viluttaa niin oudosti.

 - Ette kai ole tulossa sairaaksi? huolehti Meg. - Koetanko teiltä kuumetta?

 - Ei tarvitse. Tämä menee kyllä ohi, kun saamme lämmintä päällemme.

 - Haen teille kuumaa mehua, päätti Meg.

   Joka kerta, kun nainen poistui huoneesta, tytöt toivorikkaina odottivat, että hän jättäisi oven lukitsematta. Turha toivo. Nytkin kuului, miten vanha avain kitisten kääntyi lukossa.

   Marina istui nojatuolissa ja Piiu kulmittain sohvalla, jonka takana oli matala kirjahylly pullollaan opuksia. Yhden Piiu oli piilottanut kotitakkinsa alle. Molemmat istuivat jäykkinä kuin patsaat, kun vartija palasi.

 - Kylläpä te punoitatte. Toivottavasti täkäläinen flunssa ei iske teihin. Eikä minuun.

   Tytöillä ei ollut aikaa kysellä, että mikä niin ”täkäläinen”. Ei nainen kuitenkaan olisi vastannut. Piiu päästi kirjan liukumaan lattialle. Jo edellisenä iltana he olivat pistäneet yhden syvälle kirjahyllyn alle. Tottahan se oli vielä siellä, koska onneksi Meg ei ollut mikään siivoushullu.

   Sitten alkoi tapahtua. Piiu yritti kankeasti mennä kontalleen saadakseen kirjan lattialta. Hän puhisi ja ähki, ja se oli ihan aitoa. Hän ei tahtonut nykyään saada omin avuin edes sukkia jalkaansa.

   Marina katseli sitä pungertamista hetkisen ja liittyi sitten seuraan. Juuri ja juuri hän pääsi polvilleen.

 - Voi itku, se toinen on tuolla hyllyn alla, valitteli Piiu.

 - Antakaas kun autan. Olette te mahdottomia möhryjä.

   Meg meni polvilleen hyllyn viereen ja juuri tyttöjen väliin. Kummallakin oli paksu villahuopa harteilla. Aivastus ja he heittivät ne Megin pään ja hartioiden yli ja painautuivat samalla koko lisääntyneellä odottavan äidin painollaan naisen päälle.

   Meg kaatui mahalleen ja kamppaili rajusti. Yllätys vain oli ollut niin täydellinen ja asento jo valmiiksi kuin pidätettävällä rikollisella. Toisen kädenkin Piiu oli saanut väännettyä selän taakse. Kirjahyllyn alla oli myös kullanvärinen, paksu punos, jonka he olivat ottaneet verhoista ja kätkeneet.

   Se oli pitkä ja vahva ja siinä oli nätit hapsut päissä. Marina istui Megin pään päällä, ja yhdessä he sitoivat naisen kädet selän taakse. Lopulla punoksella he kiinnittivät uhrin sohvan jalkaan.

   Solmut olivat sitä mitä ne olivat, koska kumpikin oli jättänyt partion keskeen ja kumpikaan ei ollut käynyt merijalkaväkeä. Kovassa tiimellyksessä avaimet olivat pudonneet naisen taskusta, ja loppu olikin helppoa. Tytöt kaakersivat ovelle, avasivat sen ja olivat pitkässä eteishallissa.

 - Entä puhelin tai ikkuna?

 - Ei keritä, huohotti Piiu. - Meg saattaa päästä irti koska tahansa.

   Nainen ei huutanut. Ehkä talossa ei ollut ketään muita. Sitä parempi. Vielä yksi koitos, kun Marina kokeili yhtä avainta ulko-oveen. Ei sopinut. Toista, ei sopinut. Kolmatta, voi taivas, ei sekään. Olohuoneesta kuului puhkumista ja huonekalun siirtelyä. Raahaako se nainen koko sohvan eteiseen?

   Neljäs avain sopi, ovi auki ja hetken orientoituminen. He olivat olleet oikeassa. Edessä oli vahanaikainen porraskäytävä. Vihreät seinät ja ruskeita köynnöksiä maalattu koristeiksi. Hissi, mutta sitä he eivät uskaltaneet ajatellakaan.

 - Varovasti nyt, huudahti Piiu ja lähti kaiteesta kiinni pitäen lyllertämään alakertaan. Marina mönki perässä. Hänenkin täytyi tarttua lujasti kaiteeseen. Nyt huimasi ihan tosissaan ja jalat olivat kuin puupökkelöt. Liian vähän liikuntaa ja äitiysvoimistelua.

   He huohottivat molemmat, vaikka painovoima olikin armeliaasti heidän puolellaan. Hissi painui rämisten alakertaan. Tytöt pysähtyivät kauhuissaan. Veräjää auottiin ja suljettiin railakkaasti. Ei mikään salamyhkäinen hiiviskelijä. Ehkä tavallinen talon asukas.

   Pakenijat nojasivat seinään ja odottivat. Kesti todella kauan, ennen kuin se vekotin rämisteli heidän ohitseen. Hissikuilua ympäröi rautalankaverkko. Hississä oli sivuikkuna, jonka takana seisoi jättiläismäinen miehen köriläs.

   Vaisto pani tytöt vaikenemaan kuin hiiret. Miehellä oli suuri laatikko sylissään. Nähtävästi ruokia. Se oli tietysti yksi kidnappaajista. Hissillä ei ollut kiirettä, vaan se vaappui kaikessa rauhassa karkulaisten kohdalla. Juuri siinä vaiheessa mies vilkaisi sivulleen, huomasi heidät ja jäykistyi, mutta laite jatkoi hidasta nousuaan..

   Tytöt eivät jääneet odottelemaan, vaan muotoilivat askellustaan puolijuoksuksi portaita alas. Loputtomasti kerroksia, ainakin kuusi. Kun he jo olivat alimmaisessa kerroksessa ja näkivät leveän, kaiverruksilla koristellun ulko-oven edessään, he kuulivat hissin jyrisevän taas alakertaa kohti.

   Ovelle ja ulos.

   Se jäi kyllä aikomukseksi, sillä oviaukon täytti paksu ja tulikiukkuinen mies, joka tarrasi heitä käsivarresta ja alkoi raahata kohti hissiä. Sieltä ilmestyi se äskeinen gorilla naama ilkeässä virneessä.

   Tytöt kirkuivat niin kovaa kuin jaksoivat. Kolkko rappukäytävä kajahteli heidän avunhuudoistaan. Miehiä se ei pahemmin järkyttänyt.

 - Huutakaa vain, ei täällä kukaan kuule. Purettavaksi määrätty talon rötiskö.

   Ilta sujui sittenkin paremmin kuin mitä tytöt olivat osanneet kuvitellakaan jouduttuaan pidätetyiksi kesken lupaavasti alkaneen karkuretkensä. Jos Megillä tai miehillä olisikin ollut halua hieman läimiä heitä, he hillitsivät itsensä ihailtavalla tavalla. Kaikesta päättäen he olivat siksi arvokkaita saaliita, ettei heissä saanut olla minkäänlaista ruumiillista vammaa. Ei naarmuja eikä mustelmia.

   Päin vastoin. Samana iltana lääkäri vielä tutki heidät ja sikiöt. Meg seisoi huolestuneena vieressä. Kaikki hyvin. Sen jälkeen tohtori kyllä sätti heitä kaikilla mahdollisilla kielillä espanjasta alkaen. Miehet tutkivat sillä aikaa molempia huoneita, ei kuitenkaan järin perusteellisesti. He kiroilivat ja haukkuivat myös Megiä, kun tämä kuljetti tyttöjä sisälle ja piti heille omaa saarnaansa.      

 - Jos pomoni saa tietää tästä, meille kaikille tulee tukalat paikat, joten käyttäytykää kunnolla. En takaa, että aina olemme näin kärsivällisiä.

   Se oli ainoa hyvänyöntoivotus. Iltapalakin jäi saamatta, mutta tuskin se olisi näille kovaonnisille karkulaisille maistunutkaan. Nyyhkyttäen ja peloissaan he makasivat vuoteillaan.

 - Nyt ainakin tiedämme, että tämä on korkea, purettavaksi määrätty kerrostalo, jossa on hissi ja ne koristeet käytävän seinissä. Ne aivan vilisivät silmissä, kun laskeuduimme portaita. Oliko niissä lohikäärmeitä?

 - Näitkö vilahdustakaan kadusta, Piiu, ennen kuin se mies pimitti näköalan?

 - En edes katsonut, kun säikähdin niin kovasti. Aurinko kai paistoi, kun ovesta tulvi sisälle valoa.

 - Liikenne oli kova ja lähellä. Se on vilkasliikenteinen katu. Kuinka he uskaltavat pitää meitä näin keskustassa?

26. Viiksiniekat isät

   Tytöt olivat olleet vankeina kaikkiaan jo puolisen vuotta. Kaikki päivät olivat samanlaisia. Ruokalista kiersi ympäri viikossa. Vaaka näytti, että kummankin paino nousi tasaisesti. Television ohjelmat ja jutteleminen olivat ainoat asiat, jotka hieman muuttuivat. Samoin Megin kotitakki, joka nyt oli vihreänkirjava. Se edellinen oli kai revennyt siinä ottelussa.

   He päättivät ruveta tiukkaamaan tietoja isistä.

 - Meille ei pääse kehittymään aitoja tunteita vauvojamme kohtaan, kun koko ajan elämme tässä pelossa ja huolessa tulevaisuudesta. Sellainen mielentila ei tee hyvää sikiöille. Voisitko edes kertoa, millaiset näitten isät ovat?

   Meg näytti melkein huvittuneelta. Hän tuumaili hetken ja tokaisi sitten:

 - Kummallakin oli parta. Tai ainakin karvaa naamassa.

 - Sehän on melko yleistä miehissä, mutta...

   Kauhea ajatus juolahti Piiun mieleen.

 - Ei kai ne olleet apinoita? Gorilloja? Koettivatko ne risteyttää ihmisen ja apinan?

 - Älä hullujasi puhu, huusi Marina onnettomana. - Sehän olisi aivan sairasta. Rikollista. Meg vain virnuili ilkeästi, ennen kuin torjui tuon kammottavan mahdollisuuden.

 - Olkaa ihan rauhassa, sillä ihmisiä ne ovat. Ihmisiä te tulette synnyttämään, vieläpä poikia. Siitä on pidetty huolta.

 - Kuvaile nyt tarkemmin niitä isiä. Siis partaa?

 - Oikeastaan viikset, oikaisi Meg tunnontarkasti. - Tumma tukka, kuuluisia.

   Äidit ryhtyivät arvuuttelemaan. Heillä oli ehdolla kaikki mahdolliset julkisuuden henkilöt aina prinsseistä ministereihin ja näyttelijöistä laulajiin saakka.

   Sen jälkeen olivat vuorossa urheilijat ja liikemiehet. Yritysjohtajat ja upporikkaat monimiljonäärit.

 - Miksi sen pitää olla näin monimutkaista? Jos joku haluaa adoptoida lapsen, hän voisi rahalla ostaa sen vaikkapa suoraan synnytyslaitokselta. Ei tämä puuha ole sen laillisempaa ja tuottaa kovasti kärsimystä meille tuleville äideille.

 - Onko teillä muitakin samanlaisia vauvantekonaisia?

 - Ei kuulu teille, ynähti Meg haluttomasti. - Viikset riittävät, tällä erää.

 - Meitä vain huijattiin raskaasti tässä hommassa, kiukutteli Piiu. - Minä luin ilmoituksen lehdestä ja Marina netistä.

 - Mitä niissä sanottiin? kysyi Meg ivallisena.

 - Kyllä sinä sen tiedät. Niissä kehotettiin nuoria, terveitä naisia tulemaan erääseen paikkaan, muka laboratorioon, jossa heiltä otettaisiin vain muutamia näytteitä. Niitä tutkittaisiin, jotta niillä voitaisiin auttaa sellaisia naisia, jotka kärsivät lapsettomuudesta. Palkkio olisi ruhtinaallinen. Luvattiin vielä, että et ikinä katuisi tätä hyvää tekoasi.

 - Sitähän me tässä olemme saaneet katkerasti katua, valitti Marina. – Minulle näytettiin kuvia ja pantiin valitsemaan. Tosi kornia eikä mitään tolkkua.

 - Ei niinkään, sillä mieleinen isäehdokas edesauttaisi mielihyvän tunteita ja raskauden edistymistä myönteiseen suuntaan, valisti Meg pikkuäitejä.

- Minä siis menin erääseen huoneeseen, selosti Marina. - Sen jälkeen minut nukutettiin ja kun heräsin, he kertoivat, että sisälleni oli tilapäisesti asennettu jokin laite, joka mittaisi jotakin ja niin edelleen. Sen annettaisiin olla emättimessä jonkin aikaa, ja sitten se poistettaisiin. Ja tulokset olisivat tuiki tärkeitä naisten ongelmissa.      

 - Samoin sanottiin minulle, vaahtosi Piiu. - Kun menin seuraavan kerran tutkimuksiin, mitään ei tehty, eikä sitten myöhemminkään, ja sitten väitettiin, ettei mitään enää voidakaan tehdä, vaan lapsi saisi kehittyä valmiiksi ja tulla ulos normaalissa synnytyksessä.

 - He osasivat käyttää hyväkseen haluttomuuttani suorituttaa aborttia, ja vauva sai jäädä sinne. Ne roistot, nyyhkytti Marina. - Rahaa ne kyllä latelivat kouraan ja väittivät, että sopimus on sopimus eikä sitä missään oikeudenkäynnissä purettaisi. Olin kyllä allekirjoitellut joitakin papereita. Kuinka saatoin olla niin typerä ja nenästä vedettävä?

 - He kielsivät minua kertomasta kenellekään ja rauhoittelivat minua sillä, että yhdeksän kuukauden kuluttua asia olisi kunnossa. Silloin saisin vielä lisää rahaa. Kun päivittelin, että mitä vanhemmat sanoisivat, he neuvoivat olemaan kertomatta tapahtumasta tarkemmin ja lupasivat vedota allekirjoittamaani paperiin ja järjestää lapsen jonnekin adoptoitavaksi.

 - Eihän siinä ole mitään järkeä, huusi Marina. - Se on kuin kauhuleffasta. Se pelkkä numero kai takaisi, että isä pysyisi salassa.

 - Selitä sinä, Meg, mistä tässä on kysymys. Ehkä kestämme paremmin ja vauvamme kestävät, jos saamme tietää totuuden.

 - Kaikki aikanaan, totesi nainen kuivakkaan tapaansa. - Parin kuukauden kuluttua tehtävä on ohi.

 - Mutta mitä meille sen jälkeen tapahtuu? huusivat tytöt yhteen ääneen.

 - Haluatteko katsoa tämän elokuvan loppuun vai suljenko television?

27. Etsintäyrityksiä

   Tessa ja Niklas olivat viettäneet melkein koko kesän Brysselissä. Poika opiskeli ATK:ta, ja luututkija yritti löytää itselleen uuden tutkimuskohteen. Elokuun lopulla heidän oli palattava Suomeen, koska koulut alkoivat.

   Tutkija Tessa Luupää lähti yliopistolle tiedustelumatkalle, koska häntä pelotti, että hänet oli jo pullautettu ulos koko puljusta. Helpotuksekseen hän huomasi, että hänen kolhiintunut työpöytänsä ja pölyinen tekopelargoniansa olivat vielä paikoillaan siinä samassa pikkukopperossa, jossa hän monta kuukautta sitten oli saanut ilon tutustua luitten kiehtovaan maailmaan.  

   Eräänä päivänä myöhemmin syksyllä Niklas soitti Tessalle tavattoman kiihtyneenä. Marinalta oli tullut sähköpostissa viesti. Siinä oli mainittu monia hyviä tuntomerkkejä siitä ympäristöstä, missä tyttöjä säilytettiin.  

   Tämä oli todellinen ilosanoma. Marina ja Piiu olivat yhdessä ja voivat kaikesta päättäen hyvin. Asiasta ilmoitettiin heti myös Brysselin poliisille, ja he ryhtyivät selvittämään, kenelle kyseinen tietokone kuului. Se oli ikävä kyllä poistettu rekisteristä. Alkuperäinen omistaja oli joko kadottanut tai myynyt sen maan alle.

   Vaikutti kuitenkin todennäköiseltä, että tytöt olivat yhä Belgiassa. Marinan kuvaus talosta oli onneksi siksi monipuolinen, että sen perusteella aloitettiin kidnappaajien jäljittäminen. Tessa ja Niklas lähtivät avuksi.

   Ensin heidän oli selvitettävä se salaperäinen ”lintu”. Aikansa pähkäiltyään. Nikke uskoi keksineensä oivan selityksen.

 - Muistatko Tessa, että aluksi ihmettelimme sitä kummallista kirkumista hotellimme lähellä?

 - Ai sitä lehdenmyyjää?

 - Juuri sitä. Sehän selvisi, kun tyyppi rääkäisi aivan meidän kohdallamme, ja olit pudota peffallesi.

 - Sitäköhän sisaresi tarkoittaa? Miksi hän puhuu linnusta?

 - Heidäthän oli jo kaapattu, ennen kuin meille selvisi sen äänen alkuperä.

   Rohkeasti ryhdyttiin toimeen lehdenmyyjien paikallistamiseksi. Epävarmuutta herätti tietysti se seikka, että saattoihan tuollaista äännähtelyä olla muissakin kaupungeissa, jopa ulkomailla asti.

28. Toivotonta odotusta

 - Veljesi Nikke on tosi nokkela poika. Luuletko, että hän keksii jotakin sen viestisi perusteella?

 - En osaa arvata, mutta sitä olen muistellut, kuinka paljon yleensä kerroin tästä raskaudesta veljelleni. Ja perheelle yleensä.

 - Kerroitko sinä heille, vaikka ne ehdottomasti kielsivät hiiskahtamastakaan jutusta?

 - Lörpöttelithän sinäkin vanhemmillesi ennen matkaa.

 - En kertonut juuri mitään. Sanoin vain, että Marinan mummi on pyytänyt minua mukaan matkalle tyttärentyttärensä seuraksi. Tolkutin heille, että lähden samalla opiskelemaan kieliä. Mitä sinä sitten kerroit veljellesi?

 - Jonkin verran, mutta en millään ilveellä muista mitä.

 - Kerroitko, missä se tehtiin? Kerroitko palkkiosta?

 - Odotas, siitä kyllä mainitsin, koska leuhkin hänelle, että pian ovat rahahuolet ohi. Hän tiesi, että haluaisin lähteä opiskelemaan musiikkia, mutta vanhemmat olivat ehdottomasti vastaan. Ei lurinoita eikä pimputuksia meidän perheeseemme. Se oli isän mielipide. Sitä tolloa, voihki Marina, - Jos iskä olisi suostunut, en olisi niin kipeästi tarvinnut rahaa enkä olisi vastannut siihen karmeaan ilmoitukseen.

 - Nikke siis tiesi, mistä olit löytänyt ilmoituksen?  

 - Tiesi toki, koska tarvitsin hänen apuaan vastaamisessa. Hän kai luuli, että menin vain joihinkin labrakokeisiin.

 - Hänellä saattaa siis olla ilmoitus tallessa?

 - Paljon mahdollista ja myös minun vastaukseni. Siinä aukenisi mahdollisuus löytää sen tietokoneen haltija. Voi kun olisin hoksannut laittaa siihen viestiin kehotuksen penkoa tiedostoa.

 - Vanhempasi eivät tienneet, miten olit tullut raskaaksi. He luulivat vain, että pidit poikaystäväsi nimen salassa. Entä veljesi?

 - Luultavasti hän on samaa mieltä, varsinkin kun siitä isäehdokkaasta puhuttiin kovaa, kauan ja hartaasti.

 - Joo, minä kuulin silloin matkalla. Sinun pitäisi lähettää Nikelle uusi viesti.

 - En totisesti enää uskalla. Menisikö Meg samaan lankaan, jos taas aloitat ne huokailusi ja valituksesi?

   Koitti sentään viimein sekin hetki, jolloin muuan talo täytti kaikki Marinan antamat tuntomerkit. Tessa ja Niklas olivat löytäneet kaupungista seitsenkerroksisen rakennuksen, jonka edessä oli vilkkaasti liikennöity katu. Lähellä sijaitsi pankki, vastapäätä puisto. Kauempana häämötti kirkontorni, jonka kellot kumahtelivat harvakseen. Talo oli määrätty purettavaksi. Siitä kertoi suuri kyltti rakennuksen seinässä. Mikä parasta, kummallisesti kiljahteleva lehtienmyyjä todella kierteli niillä kulmilla.

   Jotkut poliiseista lähtivät tutkimaan asuintaloa sisäpuolelta. Kielloista huolimatta Tessa ja Niklas hiipivät perässä. Rakennus oli suunnattoman hiljainen ja selvästi asumaton.

   Käytävään ei kuulunut kerrassaan mitään. Ovissa oli himmeälasiset ikkunat, joista osa oli rikki. miehet tirkistelivät sisälle, mutta kaikkialla vallitsi syvä ja kammottava hiljaisuus. Vihdoin he tulivat kuudenteen kerrokseen.  

   Eräässä ovessa oli värillisiä lasiruutuja, kuin kirkon ikkunoissa, ja niiden läpi pilkotti valoa. Kun jyskytykseen ja huutoihin ei vastattu, poliisit mursivat oven.

 - Pysykää taaempana! karjui yksi miehistä Tessalle ja pojalle. – Siellä voi olla hampaisiin asti aseistettuja terroristeja.

   Eteisessä paloi himmeä lamppu, ja vastaan lehahti herkullinen ruoan tuoksu. Miehet suunnistivat oitis keittiöön ja katselivat ahnein silmin pöydälle asetettuja makupaloja.

 - Selvästi asuttu, vieläpä hetki sitten, koska kahvinkeitin on vielä lämmin.

 - Jos ne ovat paenneet ja vieneet tytöt mennessään, valitti Tessa surkeana.

   Varovaisesti miehet etenivät suuressa huoneistossa. Pitkä käytävä ja useita ovia. He kurkistelivat joka huoneeseen, mutta mitään ei löytynyt. Heidän tullessaan upeasti kalustettuun olohuoneeseen joku oli kuulevinaan pientä ääntä, kuin sipatusta tai nyyhkytystä.

 - Tuossa on ovi, huudahti Nikke. – Siellä he ovat.

   Taas koputtelua ja huutelua.

 - Onko siellä ketään? Avatkaa heti ovi, täällä on poliisi.

 - Auttakaa, inisi heiveröinen duetto oven takaa. – Ovi on lukossa.

   Se murrettiin ja piilosta, kahden pörröisen huovan, alta kömpi esille kaksi pyöreäsilmäistä ja pyöreävatsaista pikkuäitiä.

   Riemu oli niin valtava, että jopa poliisit innostuivat hyppimään ja hoilottamaan. Tytöt eivät osanneet kuvata muita kaappaajia kuin Megiä, sitä lääkäriä ja niitä kahta gorillaa. He olivat ehtineet paeta eikä heitä aluksi tavoitettu.

   Sekin selvisi, miksei kukaan ollut löytänyt kaapattujen pelikorttiviestejä. Ikkunan alla oli leveä parveke, jonne avunpyynnöt tipahtelivat.

29. Millainen onkaan tulevaisuus?

   Myöhemmin Meg saatiin pidätettyä, samoin kuin muitakin siitä rikollisjoukkueesta, jotka olivat osallistuneet nuorten äitien kidnappaukseen. Akseli Pahapuro ei nähtävästi ollut sekaantunut näihin tapauksiin. Sen sijaan epäiltiin vahvasti, että hänellä oli jotakin tekemistä niissä ällöttävissä elinkaupoissa.

   Luitten keräämisestä ja sen varsinaisesta päämäärästä ei sitä vastoin ollut merkittävää näyttöä eikä näitä puuhia välitetty sen tarkemmin tutkia. Tessa huokaisi taas helpotuksesta ja tuumi, että asia oli loppuun käsitelty. Akselikin tuntui kadonneen jäljettömiin.

   Se karkuun päässyt sekasikiö ei Tessan käsityksen mukaan ollut ilmiselvästi putkahtanut esille missään päin maailmaa, jollei sitten se loputon sotiminen ja väkivalta jollakin tavalla kytkeytynyt siihen tietokoneluomukseen. Yksittäisten terroristien tekemiä itsemurhaiskuja seurasivat yhä kovaotteisemmat ja laajamittaisemmat kostotoimet. Todellista valtioterrorismia.

   Terrorismin vastainen sota sen kun kiihtyi. Siitä näytti pikkuhiljaa muotoutuvan siviilien vastainen sota. Väkivalta synnytti taas uutta väkivaltaa. Jopa tavallisten kansalaisten suorittamat henkirikokset tulivat yhä vain karmeammiksi ja julmemmiksi, mutta sellaisistahan on historia saanut olla todistajana jo vuosituhansia. Tuskin se mitään niin mullistavan uutta oli.

   Suomalainen nelivaljakko palasi kotiin sankareina. Tyttöjä sääliteltiin niin kovasti, että heidän epämääräinen raskautensakaan ei pystynyt himmentämään noitten kultakiharaisten kullanmurujen mainetta.

   Niklas ahkeroitsi koulussa, kuten hänen hyvä ystävänsä Jirkakin omassaan, ja Tessa Luupää oli jo kesällä syventynyt tutkimaan, kuinka monta sääriluuta mahtuu yhteen jätesäkkiin. Hän pysytteli, ainakin tässä vaiheessa, kunniallisesti vain keskitiellä ja keskeistieteessä. Ei pyrkinyt liian korkealle eikä syvälle eikä välittänyt toimia pioneerina millään alalla.

   Matala profiili ja keskinkertaisuus palkittiin. Varsin pian hänellä oli koossa tarpeellisen suppea, kohtuullisen asiapitoinen ja kuivahko 0-tutkimusmateriaali. Niinpä hän sangen helposti ja lyhyessä ajassa väitteli tohtoriksi eikä kukaan tohtinut väittää vastaan.

   Piiu ja Marina pääsivät siis turvallisesti kotimaahansa ja sairaalaan synnyttämään. Poliisi selvitti Megin henkilöllisyyden, ja Nikke oli ihan oma-aloitteisesti keksinyt tutkia tiedostonsa uumenia, josta löytyikin nettisivun ilmoitus. Sen laatijalla oli ympäri maailmaa suuri verkosto juuri tähän samaan tarkoitukseen. Satoja nuoria naisia odottamassa lasta kuuluisille, mutta tällä kertaa nimettömille isille.

 - Siis sittenkin ottolapsen saamiseen tähdättyä? totesi Marina.

 - Ei pelkästään siihen, vaan taustalla oli vielä  toinen ja aivan pöyristyttävä päämäärä.

   Poliisi selitti tytöille ja Marinan perheelle,  että jokin suuri ryhmittymä halusi kasvattaa maailmaan uusia, tehokkaita terroristeja. He valitsivat äidiksi tavallisen, terveen nuoren naisen, ja isäksi jonkun sellaisen, joka yleisestikin tunnettiin raakana  tappajana ja hirmutöiden tekijänä.

 - Piiun lapsen isäksi oli valittu itse Isä Aurinkoinen eli Stalin, ja Marina poikavauva tunnisti isipapakseen Hitlerin.

 - Eiväthän he enää ole elossa. Miten heiltä enää pystyttiin mitään spermaa saamaan?  

 - On niillä tiedemiehillä keinonsa. Kai he kykenisivät hommaaman perillisen vaikka muinaiselle faaraolle.

 - Mitä meille olisi tapahtunut? kyselivät tytöt.

 - Teillä olisi synnytetty yhä uusia rikollisia, ja jos se ei olisi onnistunut, teidät olisi myyty valkoiseen orjakauppaan tai yksinkertaisesti surmattu.

   Terveet ja reippaat poikalapset syntyivät joulun tienoilla. Heidät luvattiin järjestää hyvään kasvatuskotiin, mutta silloinpa kasvatustieteilijät ja psykologit keksivät jotakin nerokasta. Lapset saisivat sittenkin olla omien äitiensä hoivissa, ja heitä tarkkailtaisiin tiiviisti. Nyt olisi oivallinen tilaisuus tutkia, millainen vaikutus on geeneillä ja mikä olisi ympäristön osuus luonteen kehittymisessä ja poikalapsen tulevissa toimissa.

   Aikanaan nämä pikkuäidit solmivat avioliiton jonkun rohkean ja ennakkoluulottoman nuoren miehen kanssa, sellaisen joka ei pelännyt tulla Stalinin tai Hitlerin isäpuoleksi. Sellaisiakin löytyi, ja perheonni kukoisti, etenkin kun molemmille pariskunnille syntyi vielä yhteisiäkin lapsia.

   Stalle ja Hitli saivat tilaisuuden varttua aivan tavallisessa, kunnon perheessä. Mitä heistä tulisi?

   Poikaikä meni ihan toivotulla tavalla. Mukavia nuoria kavereita, melkeinpä ujoja. Käyttäytyivät moitteettomasti ja pinnistelivät opinnoissaan. Tosin Hitlin koulunkäynti hiukan takkusi, mutta hänpä maalasi ja piirsi mielellään. Hän päättikin antautua rakennusalalle. Jatko-opintojaan arkkitehtuurissa hän lähti suorittamaan Itävaltaan. Stalle tunsi voimakasta vetoa teologiaan, ja hänen tiensä johti Venäjälle pappisseminaariin.

   Hiukan äitejä huolestutti, kun nuoret miehet lähettivät heille valokuvansa. Piiu katseli mietteissään Stallensa kuvaa. Komea nuori mies ja voimakkaasti pöyheät hiukset. Nenän alla jo mursun viikset. Marina ei ollut oikein ilahtunut näkemästään hänkään. Hitlillä oli huuliparta, viivasuora jakaus ja lyhyt, tumma tukka oli kammattu sileästi toiselle puolelle päätä.

   Molempien ilmeet olivat tiukat ja määrätietoiset. Aika näyttää, mitä heistäkin tulee.

III  POMMI-ISKU TAKANURKKALASSA    

1. Tylsä aamu syyskuussa  

   Outi raotti silmiään, mutta sulki ne taas nopeasti. Hän ei halunnut herätä. Ei ainakaan vielä eikä täällä eikä näissä tunnelmissa eikä...eikä ilman petikaveriaan.

   Sitähän Tero oli. Vain sitä, vaikka Outilla oli toivomuksia vaikka millä mitalla. Päällimmäisenä häät, yhteinen, pysyvä koti ja lapsia. Se vain ei käynyt päinsä. Ei vielä.

 - Ole ihan luottavainen, tapasi mies sanoa. - Totta kai me menemme naimisiin, kun koittaa sopiva hetki.

 - Milloin se muka koittaa? oli Outi kysynyt tympääntyneenä ja äkäisenä. - Aina sinä vastaat samalla tavalla, mutta koska? Sano jo vihdoin, että koska.

 - Älä nyt hermostu, rauhoitteli Tero lempeään tapaansa. - Olenhan sata kertaa selittänyt sinulle, että minun täytyy saada nämä työruuhkat järjestykseen ja alta pois. Sitten voimme keskittyä toisarvoisempiin asioihin ja...

 - Onko avioliitto minun kanssani sinun mielestäsi toisarvoinen asia, huusi Outi.

 - En minä sitä niin tarkoittanut, vaan...

   Sitten loputtomasti sitä samaa selitystä. Kiire, tärkeitä projekteja kesken, liian vähän rahaa suuriin investointeihin, ei ole mitään kiirettä, vaan tutustutaan rauhassa toisiimme. Hyvinhän tämä menee.

   Mikään ei mennyt hyvin Outin mielestä. Hän oli yrittänyt selittää, että ei hän mitään palatsia kaipaa. Pieni huoneisto, ja sekin saa olla kotikaupungissa Takanurkkalassa taikka täällä Suurkylässä, jossa Tero kuitenkin suurimman osan aikaansa hyöri.

   Tunsivathan he jo toisensa. Reilut viisi vuotta seurustelleet, jos sitä miksikään seurusteluksi voi kutsua, kun Tero oli aina jossakin muualla. Lehtensä toimittajana ja kirjeenvaihtajana. Sai sentään joitakin yksityiskirjeitäkin aikaiseksi, mutta etupäässä häthätää kyhättyjä lappusia, joissa vilahti sana ”Rakas” tai ”Kultaseni”. Mieluiten mies piti yhteyttä puhelimella, kun se oli nopeampaa ja tehokkaampaa.

   Tero nähtävästi käytti koko sanavarastonsa niihin lehtijuttuihin. Teki pakinoita, joita kehuttiin ja myös kritisoitiin. Varsin usein myös haukuttiin joillakin määrätyillä tahoilla. Liian rohkeita ja kantaa ottavia. Jotkut piirit eivät takuulla tykänneet.

   Maailman politiikkaan ja yhteiskunnallisiin tapahtumiin hän kyllä otti kantaa, mutta hääpäivää ei sen suusta saanut ulos hohtimillakaan. Kaveri muuttui harvasanaiseksi tai muutti puheenaihetta. Alkoi paahtaa jostakin tylsästä vaalituloksesta tai viemärien ala-arvoisesta kunnosta kaukaisessa Afrikassa.

   Olihan heillä toki pieni asunto kotikaupungissa. Johan se olisi aluksi kelvannut. Kun Outi Mankki oli tutustunut Tero Hoppuun, hän oli luullut miestä jopa äveriääksi. Isä ainakin oli ollut huomattava liikemies paikkakunnallaan. Lisäksi Teron elämäntyyli viittasi maailmanmieheen. Ei ollut sellaista kolkkaa maapallolla, jossa hän ei olisi ainakin käväissyt.

   Oli tehnyt niistä juttua ja ottanut kuvia. Ensin alkuun Outi oli ihastuneena tutkinut miehen valokuva-albumia ja leikekirjaa. Kunpa hänkin pääsisi joskus matkoille. Oli sitten päässytkin. Näiden viiden vuoden aikana hän oli tosiaan saanut käydä miltei jokaisella mantereella. Loikonut hotellihuoneessa ja odotellut, koska Terolla olisi niin paljon aikaa, että hän olisi voinut tutustuttaa morsiamensa nähtävyyksiin ja myymälöihin.

 - Voithan tutustua niihin yksinkin, oli Tero hoputellut Outia. - Älä mene niin kauas hotellista, että eksyt, ja kiertoajeluja järjestetään vähän joka kaupungissa. Niillä saa hyvän käsityksen koko seudusta.

   Näin Outi oli tehnytkin, mutta sitten hän alkoi kyllästyä. Yhtä hyvin hän olisi istua nököttänyt kotonaan Takanurkkalassa. Siellä hän sai sentään tavata ystävättäriään. Ja hakea epätoivoisesti työtä. Mitä pelkän peruskoulun käynyt ammatikseen löytäisi? Hän yritti aloitella joitakin kursseja, mutta epäonni vainosi siinäkin.

    Tai hän ei ollut tarpeeksi innostunut yrittämään. Taustalla leijaili koko ajan itse asiassa ihan sama ajatus kuin Terollakin: Kunhan ensin saisi tämän muun elämän järjestykseen, tärkeämmät asiat, kuten  avioliiton ja perheen. Sitten opiskelen ja haen töitä.

   Outi vilkaisi kelloa. Ei vielä kiirettä. Heidän pitäisi tavata Teron tuttavapariskunta Luksustavaratalossa. Se oli todella suuri ja pilviä hipovan korkea rakennuskompleksi, jossa oli liikkeitä, toimistoja, ravintoloita, elokuvateattereita, jopa hotelli.

   Olisipa päässyt asumaan siihen hotelliin, mutta hinnat olivat kai yhtä pilviä hipovia. Kymmenen tähden hotelli, jos niin monta tähteä on olemassakaan.

   Outi raotti taas silmiään. Kuinkahan monta tähteä tässä majoituspaikassa oli? Ehkä kaksi. Kumma kyllä Teron hotellien luokat  olivat tippuneet yhä alemmaksi näiden viime vuosien aikana, jolloin tämä oli roikottanut tyttöystäväänsä tai ehkä jo sentään avovaimoaan matkoilla mukana.

   Mitä se osoitti? Oliko miehen arvostus reportterina vähentynyt? Oliko työnantaja köyhtymässä?  Oliko Terokin menettämässä varallisuuttaan? Ei hän juuri tileistään laverrellut, mutta minne hän olisi hassannut melkoista perintöään? Sijoituksia joka puolella. Ja erämökkejä ja kalastusmajoja. Mitä mahtoi ollakaan?

   Terolta ei ollut herunut tietoja omaisuudesta, mutta hänen sisarpuolensa Katri oli avoimesti kehunut, miten heidän perheensä velkataakka oli huomattavasti helpottanut, kun perintöä jaettiin Teron ja hänen kesken. Muita lapsia ei ollut ja molemmat vaimotkin olivat kuolleet aikoja sitten.

   Yhä harvemmin Outi enää pääsi mukaan näille keikoille. Tero huokaili ja raapi harvahaivenista päätään, kohenteli paksulinssisiä silmälasejaan, joissa oli tukevat, mustat ja ympyriäiset kehykset. Tekivät miehestä aivan ampiaisen näköisen. Terhakka ja tarkka. Hajamielinen vain perhettä eli Outia koskevissa kysymyksissä.

   Paha omatunto alkoi vaivata. Terohan oli niin ystävällinen, Ei koskaan pahaa sanaa hän ollut kohdistanut avovaimoonsa. Joskus loi surullisen ja ihmettelevän katseen. Mahdollisesti teki myös varovaisen huomautuksen, että he ehkä puhuivat nyt aivan eri asioista.

   Outi räpsytteli silmiään. Meikki oli tullut sittenkin huonosti poistettua. Kello? Joko se oli noin paljon? Kauhistus sentään ja ehostaminen veisi ainakin puolitoista tuntia. Ne Teron tuttavat, Heikki ja Joanna. Ties kuinka hienoja ja korkeakoulutettuja. Molemmat tiedotusalalla. Telkkariruudussa ainakin näyttivät leuhkoilta ja itsevarmoilta.

   Olisihan hänkin, jos olisi ollut toisenlaiset lähtökohdat. Himskatti. Kulmakarvojen viirut menivät vinoon, kun hän tuohtui tällä tavalla.

 - Sinun pitää oppia hillitsemään itseäsi, neuvoi Tero sopuisasti. - Hiiltymällä et voita mitään, vaan kadotat sen vähäisenkin itseluottamuksesi.

   Mitä muuta ihminen voi tehdä kuin närkästyä ja kiukustua, kun kaikki elämässä meni pieleen. Jo vanhemmat. Pieniä pienviljelijöitä. Veljet ja heidän vaimonsa silti kärkkymässä perintöä. Mökki ja pusikkoinen, kivikkoinen mantu. Takanurkkalan perimmäisessä sopukassa. Nimikin oli Syrjäsopenkorpi.

   Siitäkin nimestä hän oli kouluaikana saanut kärsiä. Kun hän kävi  Takanurkkalassa peruskoulun yläastettaan ja joutui myöntämään, että kotipaikka oli Syrjäsopenkorpi ja sukunimi Mankki, oppilaat nauroivat kippurassa ja opettajat hymähtivät.

   Harmissaan opet itse asiassa olivat, koska tilastojen mukaan juuri siitä peräkylästä aina tulivat kaikkein toopeimmat ja huonoiten menestyvät oppilaat. Se oli kuin tavaramerkki, joka lyötiin otsaan jo nuorena. Lukion aloitteluakin se varjosti.

   Outi veteli viivoja ja tupsutti ehostusta. Tiukoin, ärtynein liikkein.

 - Pura kiukkusi urheiluun tai johonkin harrastukseen, neuvoivat ystävättäret.

   Etenkin Maire, jolla koko elämä ja harrastus oli muotiliikkeen varustamista ja kohentamista. Mies ja lapsetkin jäivät taka-alalle, kun nainen uhosi ja menestyi. Kiersi maailmalla ja yritti myydä kuteitaan ulkomaillekin. Pian onnistuisi.

   Outi tunsi, miten ihan sydäntä poltti se katkeruus ja kateus. Yli kolmikymmenvuotias eikä vielä mitään. Ei ammattia, ei aviomiestä, ei lapsia. Ei mitään muuta kuin joka vuosi uusia ryppyjä, kuin vuosirenkaita.

   Entä jos Teron kanssa ei sittenkään tule mitään pysyvämpää? Miten hän jaksaisi suunnata huomionsa muualle, muihin miehiin?

   Mikä siinä Terossa sitten on niin ihmeellistä? Pettymyksiä pettymysten päälle. Viisi vuotta odottamista. Ensin niin lupaava seurapiirielämäkin ja upeat matkat olivat hiipumassa. Harvenivat kuin miehen hiukset. Väljähtyivät kuten heidän seksielämänsä. Ei vielä edes naimisissa ja jo vesivelliä koko puuha.

   Tero kai oli tyytyväinen. Tuskin oli huomannut koko laimentumista. Työ ja työ. Olisipa hänelläkin.

   Meikki ja kampaus olivat vihdoin ja viimein valmiita. Monta harhahutaisua ja vääränlaista kiehkuraa, vaikka hän oli niin rutinoitunut itseään kaunistamaan. Yksi ainoa hyvä puoli elämässä oli: Hän muistutti mannekiinia. Vartalo, ryhti ja pukeutuminen, jos varoja heltisi. Terosta oli tullut yhä vain nuukempi. Mihin se niitä pennejään oikein säästi?

   Outi katseli kuvaansa peilistä. Kuva oli hieman väräjävä. Kuvastimessa jotakin vikaa. Vanhanaikainen suuri vaatekaappi. Muutkin huonekalut kuluneita ja haalistuneita. Siistiä silti. Hän oli tarkkaan tutkinut sängyn alustan. Jo torakoittenkin vuoksi.

   Tuholaistorjunta täällä ainakin oli tehokasta, vaan eipä Takanurkkalan Syrjäsopenkorven mitättömimmässä Mankin mökissä sentään tarvinnut kyykistellä ja vahdata torakoita sivusta vedettävän sohvan alta.

   Trooppisemmissa maissa vaanivat vielä hämähäkit ja käärmeet. Kaikkea oli koettu, mutta silti tuntui tyhjältä. Läpeensä tylsältä. Hän jo etukäteen tiesi, miten Heikin ja Joannan tapaaminen menisi. Tero puhui, Heikki puhui ja Joanna kailottaisi väliin omat terävät mielipiteensä. Välillä englanniksi, koska Joanna ei oikein hyvin hallinnut suomea.  

   Pitkinä yksinäisinä hetkinään Outi seurasi sarjaelokuvia telkkarista. Hänellä oli nähtävästi kielipäätä, koska hän oppi. Toisin kuin peruskoulussa, jossa hän ei oppinut muuta kuin halveksimaan juuriaan ja kadehtimaan parempiosaisia.  

   Toisinaan hän osti vieraskielisen lehden ja pystyi kuvien alta tyydyttävästi ymmärtämään selostusta seurapiirijuoruista. Politiikka ja yhteiskunnalliset kysymykset eivät häntä kiinnostaneet.

   Heidän tuttavuutensa alkuvaiheessa Tero oli joskus yrittänyt lukea hänelle pakinoitaan ja artikkeleitaan. Oli sitten lopettanut, kun Outi joko haukotteli tai alkoi päivitellä vaikkapa pesupulverin tehottomuutta. Lumivalkoiseksi hän ei vain pyykkiänsä ja Teron paitoja saanut, vaikka olisi itkenyt.

   Kello? Kauhistus. Nyt hän kyllä myöhästyisi. Onneksi hän tunsi tien, koska oli käynyt Luksustavaratalossa ennenkin. Huikeat hinnat.

2. Ikävä välikohtaus kadulla

   Juosten, ripeästi kävellen, sipsuttaen ja taitavasti vastaantulijoita väistellen Outi riensi kohtaamispaikalle. Kapea hame ja halkio ritisivät uhkaavasti. Ei kai hän vain ole lihonut? Ei takuulla, mutta askeleet olivat liian pitkät ja riuhtovat.

   Ottaisiko hän taksin? Matkaa oli vain runsas kilometri. Kyllä hän ehtisi, jos voisi panna juoksuksi. Se hyvä puoli hänen elämässään oli, että hän oli terve ja hyvässä kunnossa. Juoksi ja hölkkäsi jo muutenkin ajankulukseen.

   Tässä vain ei voinut kenkien, hameen ja kauhean tungoksen vuoksi päästä etenemään täyttä höyryä. Väkeä ja myyntikojuja. Lihavia, lyllertäviä perheenäitejä pullottavine kasseineen. Ja mahoineen. Teollisuusmaissa ainakin kadun ihmiset näyttivät paisuvan yhä vain paksummiksi, suorastaan ylisyötetyiksi. Rikkaat ja hyvinvoivat puolestaan pyrkivät tulemaan aina vain laihemmiksi ja sutjakammiksi.

   Kehitysmaissa tilanne oli päinvastainen. Rikkaat paksuposkisia ja muut luurankoja. Eläviä tai kuolleita. Yhtäkkiä Outia puistatti. Kummallinen, pelottava tunne, että jotakin tapahtuisi. Typerää, eihän hän ollut taikauskoinen. Häntä vain harmitti, että hän myöhästyisi.

    Ei hän Terosta välittänyt, koska tämä itsekin myöhästeli koko ajan. Liikaa rautoja tulessa raasulla. Sydäntäänkin piteli. Viidenkympin kieppeillä. Heillä oli vajaan kahdenkymmenen vuoden ikäero. Ja mies se jaksoi jankuttaa, ettei ole mitään kiirettä lasten hankkimiseen. Ehkä ei vielä Terolla, mutta...

   Outi pujotteli väkijoukossa kuin paraskin slalom-hiihtäjä. Hiki kihosi otsalle ja tukkaan ja niihin muka kuivina pysyviin kainaloihin. Kismitti armottomasti. Joanna olisi tietysti tiptop-kunnossa, jokainen suortuva kohdallaan ja hienostunut meikki sivistyneesti hymyilevillä posliinikasvoillaan.

   Hölkkääjä sipaisi pörröttyviä hiuksiaan. Meikki ei ainakaan valuisi, sen verran hän vielä oli varallisuuden syrjässä kiinni. Mikä ihme sen Teron rahavaroja söi? Sijoitukset? Jotkin salaperäiset ylimääräiset menot? Lapsi tai toinen perhe elätettävänä?

   Hiki nousi pintaan jo muistakin syistä kuin juoksemisesta helteisellä kadulla. Mitä hän tiesi Teron elämästä? Katri-sisar jotakin kertonut. Ei Katrikaan isoa veljeään tuntenut, koska he olivat tulleet läheisemmiksi vasta isän sairastelun aikana.

   Ohoh. Täytyy olla varovaisempi. Outi oli ollut vähällä kompastua. Nilkkaan koski sen verran, että hän pysähtyi hetkeksi. Silloin kuului takaapäin kovaa huutoa, suorastaan karjumista. Miesten ääniä, mutta myös itkuinen naisääni:

 - Ottakaa varas kiinni! Se vei käsilaukkuni. Pysäyttäkää se!

   Outi katsoi taakseen. Väkijoukon keinuvien päitten yläpuolella keinui yksi pää. Musta kihara tukka. Kaveri oli päätään pidempi muita. Hän tuli kovaa vauhtia loikkien suoraan Outia kohti. Kansa lakosi molemmin puolin sitä mukaa, kun juoksija eteni. Joku ehkä kaatuikin siinä törmäyksessä.

   Outi Mankki, tyytymätön ja kyllästynyt kiireisen miehen avovaimo, seisoi ja odotti, kunnes varas oli hänen kohdallaan. Miehellä oli kädessään naisen valkoinen olkalaukku, jonka pitkä hihna heilui vauhdissa kuin vaalea käärme.

   Nainen ei itsekään tiennyt, miksi hän teki seuraavan siirtonsa. Se ainainen kiukku ja pahaolo, mikä häntä nakersi, aiheutti ärtyneitä tunteita myös tuota miestä kohtaan. Hän siirsi vasenta jalkaansa hieman sivulle, viistoon.

   Kova rysäys ja tuo pitkänhuiskea neekeri makasi kadulla kaikkien jaloissa. Sen jälkeen oli sekuntien asia, kun miehiä heittäytyi hänen päällensä. Myös laukun omistaja, harmaatukkainen, vanhempi rouva kaakersi huohottaen paikalle, kumartui katsomaan varasta ja alkoi terävällä sateensuojallaan lyödä ja tökkiä miestä selkään ja niskaan.

   Hetkessä muu väkijoukko yhtyi leikkiin. He löivät, potkivat ja talloivat mustaa nuorukaista kaikin voimin. Mies olisi varmaan tullut aivan sairaalakuntoon tuosta käsittelystä, mutta suunnaton ahtaus ja tungos tapahtumapaikan ympärillä esti voimaperäisemmät iskut.

   Mies suojasi päätään käsillään, mutta Outi ehti huomata, että korvan lähelle oli jo osunut sateenvarjon piikki, koska siitä valui verta.

 - Älkää, huusi Outi. - Odottakaa poliisia.

   Se että hyvin pukeutunut, hauskannäköinen nuori nainen niin äkkiarvaamatta puuttui asiaan, saattoi vaikuttaa tilanteeseen, koska raivostunut väkijoukko hetkeksi keskeytti lynkkausyrityksensä.

   Tai syynä oli myös se, että kaksi rotevaa poliisia rynni kyynärpäitään käyttäen paikalle ja varsin kovakouraisesti nosti varkaan seisomaan. Käsilaukku oli pudonnut kadulle, josta joku innokkaimmista hakkaajista noukki sen vanhalle rouvalle. Tämä sysäsi hattunsa lähes takaraivolle. työnsi vereen tahriintuneen sateenvarjon kainaloonsa ja otti laukun. Avasi sen ja tutki sisältöä.

 - Onko kaikki tallella? kysyi toinen poliiseista. - Rahat ja luottokortit ja muut?

 - Luottokortteja minulla ei ole, ja rahaakin on vain pari seteliä ja kolikkoa. Ei suurta summaa.

 - Hyvä on, mörähti poliisi. - Loukkaantuiko kukaan silloin, kun tuo roisto sieppasi laukun teiltä?

 - Ei loukkaantunut, todistivat muutkin. - Rouva ei edes kaatunut, mutta olisi voinut käydä tosi huonosti. Joku olisi saattanut tuupertua katuun ja lyödä päänsä. Aivotärähdys tai kuolema.

   Taas väkijoukko riehaantui ja alkoi sättiä ja uhkailla mustaa miestä. Tämä olikin kovin nuori, hyvä jos yli viidentoista ikäinen. Laiha, nälkiintynyt ja peloissaan. Hän koetti kuivailla poskelle yhä virtaavaa verinoroa. Huuli oli halki.

 - Nythän asia on selvä, totesi Outi kovalla äänellä. - Mitään vahinkoa ei tapahtunut, ja laukku ja rahat saatiin takaisin. Saako poika nyt mennä?

 - Mitäh? mörähti poliisi, joka ei ehkä heti ymmärtänyt sanojen merkitystä, sillä virheitä siinä oli rutkasti, sen Outi tajusi itsekin. Olisipa Tero ollut paikalla.

 - Mitäh? Mitä te tarkoitatte, yhtyivät jo muutkin ympärillä olevat kyselemään. - Hänhän on rikollinen ja pidätetty rikospaikalta ja itse teosta. Poliisilaitokselle ja vankilaan suorinta tietä. Lähdettekö todistajaksi?

 - Ei, en minä, kauhistui Outi. - Ajattelin vain, että kun asia selvisi.

 - Se ei ole lähestulkoonkaan selvä, kiljuivat ihmiset ympärillä. - Törkeästä rikoksesta pitää tuo tyyppi saada edesvastuuseen. Me lähdemme mielihyvin todistajiksi.

 - Miksi mies kaatui? kysyi toinen poliiseista. - Huomasiko kukaan?

   Outi kuunteli sydän syrjällään vastauksia. Sitten häneltä pääsi helpotuksen huokaus. Kukaan ei ollut huomannut kamppausta. Vai oliko se pidätetty mies sittenkin pannut merkille jotakin? Ainakin hän katseli Outia pitkään suurilla, surullisilla ja pelokkailla silmillään.

   Miksi mielipaha kaikersi Outin sisimmässä? Hänhän oli itse asiassa sankari, joka saisi jopa kuvansa lehteen, jos joku toimittaja olisi sattunut paikalle. Tietenkään ei ketään. Yksiä myöhästelijöitä kaikki tyynni.

   Voi niin, se tapaaminen. Nyt hän takuulla myöhästyisi. Kertoisiko hän syyn? Miksi häntä pelotti? Tero oli sadat kerrat varoittanut, että vieraassa maassa ei saa sotkeutua minkäänlaiseen rikkomukseen. Ei syyllisenä eikä todistajana. Niitä sotkuja ei selvitä kukaan, ei oman maan lähetystötkään, jos vastassa on kovin vieras ja ankara  oikeuskäytäntö.

   Poliisit tarttuivat rajulla otteella varkaaseen ja raahasivat häntä kuin kevyttä ja roskiin heitettävää rukkasta autolle.

 - Minkälainen rangaistus hänelle tulee? uskalsi Outi kysyä eräältä tuohtuneelta takaa-ajajalta.

 - Toivottavasti tarpeeksi ankara ja pitkä. Linnaa nyt ainakin, ja monta vuotta, mutta tämän Suurmaamme johtaja, Jorri Leuhkapuska, on kaikkien meidän etujemme ja turvallisuutemme vuoksi koventanut rangaistuksia. Kuolemantuomioita langetetaan nykyään yhä useammin ja armahduksia ei heru. Se olisi löperöä ja hempeämielistä rikollisten hemmottelua.

 - Entä jos tulee vääriä tuomioita? Kuolemanrangaistusta ei voi niin vain perua, kysyi eräs nuori pitkätukkainen kaveri, luultavasti joku opiskelija.

   Väkijoukko mylväisi ärsyyntyneenä:

 - Ensinnäkään vääriä tuomioita ei tule meidän valtiossamme, joka on äärimmäisen oikeuden ja demokratian ja vapauden symboli.

 - Entä jos sittenkin? Ihminen on erehtyväinen.

 - Meidän valtiomme ja tuomarimme eivät erehdy, ja joka epäilee jotakin muuta, osoittautuu isänmaanpetturiksi ja ansaitsee itse  asianmukaisen rangaistuksen. Mikä tyyppi sinä oikein olet miehiäsi`

   Vastausta ei tullut, koska nuori kaveri oli häipynyt väkijoukkoon. Varmasti polvet koukussa, ettei hän vuorostaan olisi pituudellaan erottunut muista.

 - Niin, oliko teilläkin, nuori nainen, jotakin huomautettavaa tuon räävittömän rikollisen ja murhamiehen käsittelystä?

   Taaskaan väkijoukko ei saanut vastausta, sillä Outi oli myös häippässyt ihmismuurin turvaan. Polvet koukussa hänkin, pitkä, sorja neitonen.

3. Jotakin romahti

   Outi jatkoi kävelyään. Ei huvittanut juosta, ja nilkkaankin koski. Tuskin sen pahempaa. Onni onnettomuudessa. Edes jotakin hyvää. Entä se varas? Outi ei halunnut ajatella, koska tunnelmat olivat niin sekavat. Oliko hän tehnyt oikein vai väärin? Totta kai oikein, kun oli edesauttanut rikollisen, tosin pikkurikollisen, pyydystämisessä. Ei sitä enää kannattanut tuumiskella.

   Nuori nainen heilautti pitkiä tummia hiuksiaan, värjättyjä sillä oikeasti hän oli maantienvärinen. Kaikki: kulmakarvat, silmäripset, hiukset. Iho oli ollut hyvin raikas joskus nuorempana, mutta se ainainen pakkelikerros, jota ei jaksanut joka ilta kuoria pois.

   Tero ei kauan vuoteessa odotellut. Hänellä oli ilmiömäiset unenlahjat. Osasi kuulemma nukkua vaikka tykkitulessa ja kovalla kivikadulla. Hyvä omatunto ja vielä kohtalainen terveys. Rasitti kyllä itseään liikaa, tupakoi ja söi kun muisti.

   Hölkkäämisen mies korvasi nopeilla, hiukan nykivillä askelilla paikasta toiseen. Pyylevöitynyt, makkarat vyötäröllä. Melkein kalju, ainoastaan punertavat kiharatupsut korvallisilla. Näytti itse asiassa kääpiöltä tai menninkäiseltä. Punakka iho ja hyväntahtoinen ilme. Olisi käynyt kotitontusta, mutta kun ei pysynyt kotona.  

 - Saisit sinä komeammankin, oli Maire varovaisesti ehdotellut. - Mitäs roikut siinä, jollet ole tyytyväinen. Ja jos haluat roikkua, niin mieti, mikä hänessä sinua niin ylivoimaisesti kiehtoo? Erittele ne hyvät ominaisuudet, päätä mitä haluat ja ryhdy rakentamaan liittoanne.

 - Millä minä sitä yksin rakennan, kun Tero ei kanna yhtäkään kortta eli tiiltä tai tuolia meidän talouteemme. Rahantulokin on tyrehtymässä.

 - Älä väistä kysymystä, tinkasi Maire. - Mikä Terossa on niin mieleistä, että jaksat kestää tällaista odottelua vuositolkulla?

   Outi ei ollut vastannut, koska häntä suututti. Nyt hän mietti,  miksi hän todella sieti tätä. Mikä Terossa on niin hyvää ja puoleensa vetävää?

   Ulkonäkö ei ainakaan. Vaatetus siisti, mutta liian rento jupiksi aikovalle. Ohueksi kulunut kapea solmio aina hieman vinossa. Aivan kuin mies silläkin keinolla haluaisi osoittaa, että hän on toisinajattelija. Sen hienon sanan Outi oli hiljattain oppinut, kun kuuli sitä alinomaa käytettävän eri keskusteluissa.      

 - Taasko väistin kysymystä? Outi tuhahti ihan ääneen. - Mikä hänessä on niin miellyttävää?

   Syvältä alitajunnasta putkahti lause: ”Kun hän on niin hyvä. Niin kiltti ja myötätuntoinen kaikkea elollista kohtaan. Jopa puita ja pensaita.”

   Raskaasti huokaisten ja koettaen salata ontumistaan nainen suuntasi kulkunsa Luksustavarataloon, joka jo pilkotti kadun päässä. Ehtisipä hieman siistiytyä, ennen kuin hän joutuu astumaan leijonien eli Heikin ja Joannan silmien eteen. Jos poikkeaisi johonkin baariin.

   Outi silmäili ympärilleen etsien sopivaa kahvilaa, kun koko maailma tuntui romahtavan. Kaikki järisi, tärisi ja leiskui. Ihmiset kirkuivat, hän jo muitten mukana.

   Maanjäristys tai maailmanloppu, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, kun hän sinkoutui mahalleen kadulle toisten sekaan. Ilmanpaine viskoi lehtiä ja rojua heidän päällensä. Suunnattomasti pölyä ja laastia leijaili joka puolella.

 - Sotaa tämä on, huusivat jotkut.

   Kaikki odottivat seuraavaa räjähdystä, mutta sellaista ei kuulunut. Ambulanssien ja paloautojen ulina vain läheni lähenemistään. Ihmiset nousivat kauhistuneina seisomaan ja olivat taas kaatua toisten jalkoihin. Sellaisten, jotka päättömästi pakenivat karmealta onnettomuuspaikalta paniikissa ja jotkut verissään. Osa loukkaantuneista tuupertui maahan.

   Outi kääntyi katsomaan ostoskeskusta tai sitä mitä vielä oli jäljellä. Luhistuvia raunioita ja joka puolella roihuavia tulipaloja. Vaimeita räjähdyksiäkin kantautui hänen korviinsa.

 - Tero? Missä on Tero? Outi huusi henkensä hädässä. - Minun täytyy päästä tuonne. Mieheni on siellä!

   Häntä ei päästetty lähellekään. Uhreja kannettiin autoihin ja kadulle saamaan ensiapua. Outi yritti päästä vilkaisemaan heitä. Entä Tero? Joitakin ruumiita ei olisi lähiomainenkaan pystynyt tunnistamaan. Häntä hirvitti ja ylenannatus kuristi kurkkua.

   Outi ei tiennyt kuinka kauan hän kierteli ja etsi siellä toisten epätoivoisten joukossa. Kännykkä oli jäänyt hotelliin. Tietysti. Parasta lähteä majapaikkaan, jos vaikka Tero olisi ottanut yhteyttä. Ehkä hotellissa autettaisiin häntä tiedustelemaan Teron kohtaloa sairaaloista ja poliisilaitokselta.

 - Voi kun Tero vain olisi hengissä. Voi kun hän olisi kunnossa. Muusta ei väliä.

4. Onko enää mitään jäljellä?

   Haljennut hame ja kipeä nilkka eivät tällä kertaa häirinneet Outia, kun hän puolijuoksua saapui hotellilleen. Tukka pörrössä ja vaatteet epäjärjestyksessä nainen syöksyi vastaanottotiskille, mutta tänään ei Suurkylän kaupungissa keritty ihmettelemään eikä paheksumaan moisia pikkuasioita.

   Outi tiukkasi vastaanotosta, oliko hänelle jätetty mitään viestiä.  

 - Ei ole mitään viestiä, selitti portieeri. – Mutta herra Hoppu meni juuri huoneeseensa.

   Nainen ei muistanut koko hissiä, vaan juoksi kuudenteen kerrokseen yhtä soittoa. Huoneen ovi oli kiinni. Hän koputti. Ei vastausta.

 - Tero! Tero, oletko siellä? hän huusi ja takoi ovea yhä hurjemmin.

   Hän oli vähällä iskeä Teroa nenään, kun ovi äkkiarvaamatta aukeni ja mies seisoi kynnyksellä. Pölyisenä ja rähjäisenä hänkin.

   He syöksyivät toistensa syliin. Terokaan ei ollut ehtinyt ajoissa tapaamiseen, koska esille oli tullut jokin uusi  juttu. Hän oli kännykällä ilmoittanut Heikille myöhästymisestään. Sen jälkeen heistä ei ollut kuulunut mitään.

   Tero oli kierrellyt onnettomuuspaikalla ja etsinyt Outia, koska hän oli varma, että tämä oli kyllä kerinnyt paikalle. Mitään ei selvinnyt, joten Tero oli palannut hotelliin ja oli sieltä käsin aloittanut tiedustelukierroksensa sairaaloihin ja muihin informaatiopisteisiin.

   Heikistä ja Joannasta he eivät saaneet mitään tietoa sinä iltana, mutta Outin ja Teron välille sukeutui keskustelu, jota avovaimo ei jäljestä päin mielihyvin muistellut.

 - Nythän näet, kuinka pelottavaa tämä on, motkotti Outi. - Sisaresikin on monet kerrat kauhistellut sinun vaarallista ammattiasi. Keskelle sotaa ja rikollisuutta.

 - Ei tämä ollut sellainen tehtävä. Tämä oli aivan tavallinen matka Suurkylään rauhallisissa olosuhteissa. Pommi-isku on kaikille täysi yllätys eikä tekijöistä ole hajuakaan.

 - Tarkoitan, että nyt voit tehdä tapahtumista oikeat ja asianmukaiset johtopäätökset.

 - Mitkä ne muka ovat?

 - Nyt sinulla on syytä päättää, että tässä silmänräpäyksessä jätät hommasi maailmalla ja työskentelet vain kotona Suomessa.

 - Takanurkkalassako? kysyi Tero ivallisesti hymyillen. - Et kai kuvittele, että noin vain luovun mielenkiintoisesta työstäni. Olen jo sopinut lehteni kanssa, että pysyn täällä ja tiiviisti seuraan tapahtumia.

 - Jäätkö sinä tänne surman suuhun? Hulluko sinä olet? raivosi Outi ja ihan kiehui kiukusta. - Ei tästä ole muutenkaan mitään hyötyä. Olen kyllästynyt kykkimään rähjäisissä hotellihuoneissa, samalla kun elintasomme laskee kuin lehmänhäntä.

   Tero näytti pahastuneelta. Kuivasti ja viileästi hän totesi:

 - Sinähän voit heti matkustaa Suomeen, kun lento järjestyy. En ole koskaan pakottanut sinua näille matkoille, vaan luulin, että se on sinustakin mielenkiintoista.  

 - Kaikki polkee paikallaan. Vaikka huhtoisit vuorokauden ympäriinsä ja joka ikisessä kurjassa maailmankolkassa, asiat eivät edisty. Et pysty parantamaan maailmaa höpöjutuillasi. Kuka niitäkin lukee? Tai lukijat ovat vähentyneet? Miksi muuten palkkasi olisi pienentynyt?

 - Ei se varsinaisesti ole pienentynyt, vastasi Tero vältellen. - Tai onhan se alkuajoista. Meidänkin alallamme on koko ajan tulossa uusia, nuoria ja paremmin koulutettuja kavereita ruotuun. Kilpailu on kovaa ja juttuja menee sivu suun, vaikka parhaansa yrittäisi.

 - Yrität liikaa. Mairenkin mies sanoi, että sinulla on liian vähän itsekritiikkiä ja maltillisuutta mielipiteittesi ilmaisemisessa. Vaahtoaisit vähemmän sen oikeudenmukaisen maailmasi puolesta.

 - Olet näköjään sittenkin kuunnellut joitakin minunkin mielipiteitäni, sanoi Tero vaisusti hymyillen. - En voi pettää vakaumustani enkä kutsumustani. Kirjoitan, minkä oikeaksi koen ja havaitsen. Jollei se sinua tyydytä eikä miellytä, voit palata kotiin.

 - Ja suhteemme on siis lopussa?

 - En minä sitä ihan niinkään tarkoittanut. Sinustahan se riippuu, mutta kai meidän on parasta tässä vaiheessa ottaa etäisyyttä. En myöskään halua asettaa sinua vaaralle alttiiksi. Tästä voi kehkeytyä verinen jupakka.

   Mitä minä tästä saan? huusi Outi raivoaan pidätellen. - Vuosia olen tuhlannut ravatessani perässäsi kuin uskollinen seurakoira. Piika, ilmainen taloudenhoitaja, kamaripalvelija ja...

   Outi purskahti itkuun. Tero katseli häntä siihen surulliseen tapaansa, joka naista erityisesti ärsytti. Ikään kuin hän olisi sanonut jotakin pahaa ja väärin. Kimpaantunut ja riidellyt aivan turhanpäiväisestä. Aaltopituus ei todellakaan ollut sama, kuten Mairekin oli joskus huomauttanut.

   Tero seurasi TV:tä, kävi välillä ostamassa lehtiä ja oli alituisessa puhelinyhteydessä joka puolelle. Uutisia ja kommentteja täältä ja muualta. Kauheata. Katastrofi. Ehkä satoja kuolleita ja pahasti loukkaantuneita. Osa vielä raunioissa. Kuka hirviö on kaiken takana?

   Outi lojui nojatuolissa ja katseli telkkaria. Tapahtumat ja tilanne olivat pöyristyttäviä, mutta jokin muu kaiversi hänen sisuksissaan. Jokin, joka täytyisi saada esille ja puretuksi, ennen kuin hän tukehtuisi siihen myrkkyynsä.

   Kun Tero välillä syventyi näyttöpäätteellä kirjoittamiseen, Outi tokaisi:

 - Miksi et koskaan kerro, mihin rahasi menevät? Se rauhoittaisi minua, koska muuten herää kaikenlaisia kaunaisia epäilyksiä.

 - Niin kuin mitä? ihmetteli mies, nosti hajamielisen, vedensinisen katseensa ja korjasi peukalolla lasejaan.

   Se viaton vaaleansininen katse raivostutti Outia suunnattomasti. Oliko se noin tyhmä vai tajuamaton vai todella viaton?

 - Mihin sitä rahaa syydät, kun et ainakaan vaatteisiin tai yhteiseen kotiimme? Onko sinulla äpärälapsia piilossa?

   Outi ehti jo katua sanojaan, kun huomasi, kuinka pahoillaan mies oli.

 - Lapsia kyllä, mutta ei välttämättä äpäriä, kakisteli Tero. - Lapsia kylläkin, koska katson velvollisuudekseni ja myös etuoikeudekseni kustantaa heille elämisenarvoiset olosuhteet. Asunto, ravinto, koulutus ja tulevaisuus.

 - Niinkö paljon niitä lehtolapsia onkin? kähisi Outi. - Senkin huoripukki. Olet pettänyt ja salannut ja huiputtanut minua.

 - Onhan sinullakin omat tilisi ja menosi enkä koskaan ole tivannut sinulta selvitystä kuluistasi.

 - Minun pienet säästöni tähtäävät vain meidän omaan yhteiseen kotiimme ja ehkä tulevaan perheeseemme. Omiin lapsiimme. Heidän koulutukseensa ja tulevaisuuteensa.

   Tero yritti sanoa jotakin, mutta Outi menetti kokonaan malttinsa. Hän otti käteensä lähimmän esineen, joka sattui olemaan kirja. Sormet olivat jo hapuilleet suurta lasimaljakkoa, mutta ote lipsui käsien täristessä kuin horkassa.

   Nainen sinkautti kovakantisen teoksen täydellä voimalla kohti Teron päätä. Välimatka oli lyhyt, joten osuminen oli varmaa. Sittenkin mies ehti kääntää päätään hieman sivuun, joten esine ei osunut ohimoon vaan poskeen ja leukaan.

   Tero horjahti pahasti, mutta ei kaatunut. Säikähtäneenä hän piteli poskeaan ja katsoi Outia kauhistuneena.

 - Älä ikinä enää tee noin, vaikka suuttuisit kuinka. Älä koskaan turvaudu väkivaltaan, koska siitä voi olla kamalat seuraukset.

   Outi itki ja pyyteli anteeksi. Paineli kylmällä pyyhkeellä miehen poskea ja leukaa. Ne turposivat ja seuraavana päivänä Teron kasvoihin oli kohonnut suuri mustelma. Se ei kuitenkaan herättänyt suurta huomiota siinä kiehuvassa sekasorron pesässä, joksi Suurkylä oli muuttunut.

   Heikki oli saanut surmansa pommi-iskussa ja Joanna löytyi pahasti palaneena eräästä sairaalasta.

   Lähtiessään aamulla töihinsä Tero sanoi ottavansa selvää Suomeen lähtevistä koneista. Ovella hän kääntyi ja totesi rauhallisesti:

 - Outi-pieni, ne lapset, joista kerroin, ovat afrikkalaisen lastenkodin asukkaita. Olen jo monta vuotta ollut heidän kumminaan ja parhaani mukaan avustanut noita hirvittävässä kurjuudessa kituvia pikkuraukkoja. Useimpien vanhemmat ovat kuolleet aidsiin.

   Tero sulki hiljaa oven, ja Outi lähti jo samana iltapäivänä Suomeen Takanurkkalan pikkukaupunkiin.

5. Tylsiä päiviä kaamoksessa

   Outi palasi Teron ja hänen yhteiseen kotiin. Koska mies ei ollut käskenyt häntä häipymään huoneistosta, Outi päätti jäädä ja katsella tilannetta.

   Asunto kuului Terolle ja oli hänen äitinsä perintöä. Talo oli vanha, mutta viihtyisä ja mikä parasta, yhtiövastike oli lähes olematon. Siispä Outi ei tuntenut olevansa avomiehelleen taloudellisena rasitteena. Ennemminkin tälle oli hyötyä, että joku istui huoneistossa ja katsoi, että asiat sujuivat. Eli että vesijohto ei vuotanut eikä kodissa käynyt kutsumattomia vieraita. Terohan oli itse matkoilla suurimman osan vuotta.

   Suurkylässä sattuneesta suukovusta ja kirjan paiskomisesta ei sen jälkeen puhuttu. Oli kuin sitä kaikkea ei olisi koskaan tapahtunutkaan, ei ainakaan Terolle. Outi oli melkein loukkaantunut, kun mies ei sanallakaan palannut asiaan, vaikka hän kyllä soitteli, jopa kirjoitteli jotakin maailman tilanteesta ja aikomuksistaan olla läsnä siellä missä tapahtui.

   Juuri ne uudet maailmanlaajuiset tapahtumat vetivät Teron koko huomion puoleensa. Hän oli sitä niin täynnä, ja kokemuksesta Outi tiesi, että kaveri aivan pursui intoa ja työtarmoa. Ei siinä pieni mitätön riita mitättömän tyttöystävän kanssa paljon painanut, tuumi Outi katkerana.

   Suurmaa oli aloittanut raivokkaan hyökkäyksensä Köyhämaata vastaan, koska se oli jostakin saanut päähänsä, että tavaratalon räjäyttäjät olivat paenneet sinne ja että heitä ei suostuttu luovuttamaan.

   Outi koetti seurata lehtiä ja televisiota, mutta hänestä tuntui, että asiat kävivät aina vain sekavammiksi. Koko maailma riehui. Hän sen kun vain istui kotona nojatuolissa jalkalampun punertavassa valossa ja ihmetteli. Kaipasi, katkeroitui ja tunsi muutenkin olevansa kuin tyhjän päällä.

   Tero oli luvannut poiketa Takanurkkalassa, ennen kuin hän lähtisi sotanäyttämölle. Ei onneksi sentään taistelemaan, mutta hänen piti seurata tilannetta niin tiiviisti kuin mahdollista, jotta hän saisi hyviä kuvia ja juttuja lehteensä.

   Erittäin epävarmalla pohjalla elävä avovaimo ei halunnut, että mies tapaisi hänet täältä syrjäkulmilta peukaloitaan pyörittelemästä, joten hän alkoi sisukkaasti etsiä jonkinlaista työtä. Mitä vaan. Tai ei sentään. jokin taso hänen olisi säilytettävä, jos hän taas joskus tulevaisuudessa pääsisi Teron käsikynkässä edustamaan Suomea ja mediaväkeä.

   Ongelmia versoi. Outi oli suorittanut peruskoulun ja senkin varsin heikoilla arvosanoilla. Ei ollut pahemmin kiinnostanut. Niin ja lukion ekaluokkaa hän oli sentään sinnitellyt jouluun asti.

   Nyt sen sitten edestään löytää, kirahti nainen ja kiristeli hampaitaan. – Kaikki muut menestyvät taikka sieppaavat ainakin varakkaan ja arvostetun miehen. Hoitavat joko virkaansa tai perhettään tai molempia yhtä aikaa, mutta minulla ei ole mitään. Ei yhtikäs mitään. Viiden vuoden avoliitosta ja maapallon kiertelystä ei ole jäänyt mitään käteen. Joitakin epämääräisiä muistoja kirkoista, puistoista ja ostoskeskuksista.

   Nainen oli alkanut puhua ääneen itsekseen. Se helpotti, ja saipa hän kuulla muutakin ääntä yksinäisessä kodissaan kuin telkkarin pommiräjähdyksiä ja tietoviisaitten palopuheita.

   Luututkija Tessa Luupää ja Outi Mankki pitivät keskenään yhteyttä, etenkin nyt, kun Outi oli palannut kotimaahansa. Outi oli jo selvillä siitä, että pikkuserkku oli Teron ex-vaimo. Ei hän sitä pahakseen pannut, vaan nuorempi nainen päinvastoin arveli saavansa hyviä vihjeitä menevän miehen käsittelyssä.

 - Miten minä voisin sinulle mitään neuvoja antaa? kummasteli Tessa. – Enhän minäkään sitä kaveria pystynyt pidättelemään. Kauemmin sinä hänen seurastaan olet saanut nauttia, vieläpä kokonaiset viisi vuotta.  

 - Kerro nyt kuitenkin hänestä. elelikö hän nuorenakin yhtä paljon omissa maailmoissaan?

   Tuskin mies oli kovinkaan paljon muuttunut. Ei valokuvastakaan päätellen. Hiukset olivat harventuneet ja olemus hintelämpi. Kuin kantaisi liian suuria taakkoja tai kärsisi jostakin vaikeasta taudista.

 - Ei sitä mikään sairaus kalva. Se on vain sitä sisäistä paloa ja levottomuutta. Pitäisi muka kyetä auttamaan ihmisiä ja opettaa heitä ajattelemaan ja kyseenalaistamaan asioita. Yhtä tyhjän kanssa. Sitähän on yritetty maailman sivu.

   Outi tuntui aivan katkeroituneen siinä Teron liukkaasti kiitävässä kelkassa. Miksei hän sitten irrottaudu siitä? kyseli Tessa, kuten jo muutamat muutkin.

 - Et voi väkisin muuttaa toista ihmistä, tai jos hiukan pystyisitkin, teet hänelle väkivaltaa. Kumppanistasi tulee tyytymätön ja katkera, ja lopulta hän kuitenkin syyttää sinua elämänsä turmelemisesta.

 - Voiko rauhallinen työ ja perhe-elämä olla turmelevaa? kivahti Outi. – On sitä olemassa normaalejakin miehiä.

 - Etsi sellainen ja jätä Tero rauhaan, ennen kuin on liian myöhäistä ja havaitset kahdenkymmenen vuoden kuluttua, että olet itsekin heittänyt mahdollisuutesi hukkaan ja keskittynyt pelkkään odottamiseen.

 - Entä jos sittenkin? Entä jos hän rauhoittuu kun ikää karttuu?

 - Et voi laskea sen varaan, että jokin toiminta ja jo vuosia noudatettu käyttäytymismalli lakkaa ja että sinulla on silloin tilaisuus tunkeutua siihen tyhjiöön omia tarpeitasi toteuttamaan. Kuvittele esimerkiksi suurta valtamerta. Vaikka on olevinaan ihan tyyntä, suuret mainingit vyöryvät silti lakkaamatta rantaan. Et ikinä pääse kalastamaan merelle, jos vain odottelet aaltojen laantumista.  

 - En jaksa enää, intti Outi itsepäisesti. – Kaikki on niin turhauttavaa ja tylsää.

 - Ehkä asenteessasi on vikaa. Toivot ja vaadit koko ajan, että sinulle tapahtuu jotakin hyvää ja mieleistä. Ryhdy puuhaamaan toisten hyväksi. Lakkaa tuijottamasta omaan napaasi ja haluihisi. Maailma on tupaten täynnä ihmisiä, jotka tarvitsevat apuasi.

 - Paraskin saarnaaja, letkautti ystävätär loukkaantuneena. – Mitä hyvää sinä sitten mukamas teet?

 - Työtäni. Tutkin parasta aikaa luita ja siinä sivussa vähän muutakin. Ei ehkä kovin mullistavaa, mutta toivon, että tuloksista olisi myöhemmin helpotusta muille.

 - Kelpaa sinun puhua, kun olet korkeasti koulutettu ja lahjakas. Minulla ei ole mitään, ei niin mitään.

   Outi purskahti itkuun, Tessa ryhtyi häntä lohduttelemaan ja naiset erosivat taas sovussa.

 - Ihminen ei sitten ikinä muutu, mutisi Tessa ajaessaan kotiinsa. – Ei Tero, ei Outi, ei Jirka-kulta eikä kaikesta päättäen Akselikaan. Enkä kai minäkään? Mutta missä suhteessa minun tarvitsisikaan muuttua?

   Päätään pudistellen luututkija riensi taas kokeittensa pariin.

   Tero tulisi kotiin parin kuukauden kuluttua. Mistä Outi siihen mennessä bongaisi työpaikan? Mies tietysti saattaisi jelppiä häntä saamaan jotakin puuhasteltavaa omassa toimituksessaan. Mitä hän siellä tekisi? Tyhjentäisi paperikoreja ja monistaisi niitten papatuksia. Kaiken lisäksi mies voisi kokea olonsa noloksi, jos hän joutuisi ujuttamaan taitamatonta avovaimoaan tärkeälle työpaikalleen.

   Entä Katri, joka oli Teron sisarpuoli? Hän oli kielenkääntäjä ja toimi myös simultaanitulkkina, jopa suurissa, kansainvälisissä konferensseissa. Hän oli tumma, kulmikas ja terävänokkainen kuin korpikuusi. Lisäksi tarmokas ja menestyvä. Joskaan ei avioliitossaan, koska mies häipyi roskapussia pihalle viedessään, kuten tavataan sanoa. Mikähän siinäkin kiikasti? Outi päätti soittaa Katrille. Tämän alemmaksi hän ei enää voisi luisua. Olkoon.        

   Aikansa tuumailtuaan naiset keksivät, että Outin pitäisi puhua työpaikasta Katrin luokkatoverille Mairelle. Tälle onnekkaalle oli uran valinta ollut aivan luonnostaan lankeava, koska hänen vanhempansa omistivat menestyvän asusteliikkeen.

   Heti valmistuttuaan tytär meni sinne töihin ja jatkoi nyt liiketoimintaa omistajana ja pomona. Suurta apua bisneksen koukeroissa hän sai tuomari-aviomieheltään. Lapsia oli kaksi kappaletta. Heille oli tiedossa varma tulevaisuus äitinsä butiikissa. Toinen piirsi ihmisiä ja toinen vaatteita.

   Taas Outi tunsi halkeavansa kateudesta. Vähän yli nelikymppisenä Mairella oli kaikki se, mistä Outi vasta haaveili: mieleinen työ, aviopuoliso, lapset ja mikä myös oli tärkeätä, melkoisesti varallisuutta. Koti oli taiteellisesti sisustettu ja aivan ylellisen tilava.

   Maire, tuo reipas ja tummakutrinen maailmannainen, oli ihmeen avulias ja suostuvainen järjestämään Outille jotakin puuhattavaa. Tämä saisi auttaa muotiliikkeessä ja toimia milloin myyjänä ja milloin vaatteitten silittäjänä. Kaikkeen hän oli valmis, myös siivoukseen, kunhan hänellä vain olisi tilaisuus työskennellä niin ihanassa ympäristössä. Muodikkaita vaatteita ja tasokkaita asiakkaita.  

   Maire huomasi oitis uuden apulaisensa innostuksen ja laajensi hieman työkenttää. Outi sai toisinaan esitellä vaatteita pönäkästi nojatuoleissaan kököttäville ja jotakin erikoista päälle pantavaa etsiville rouvashenkilöille. Rahaa oli, mutta ei ehkä niinkään makua eikä tyyliä.

   Outi oli sen verran kierrellyt maailmaa ja seurannut lehtiä, että hänellä oli jonkinlaista vihiä muotialan virtauksista. Sen lisäksi hän oli hyvin oppivainen ja aulis opiskelemaan lisää. Hän sai myös suorittaa ompelutöitä, koska hän oli varsin näppärä käsitöissä.

 - Kun vähän aikaa harjoittelet meillä, voisimme järjestää sinut johonkin suunnittelualan koulutukseen, lupaili Maire tyytyväisenä. – Sinulla on sekä lahjoja että innoitusta. Se yhdistelmä enteilee hyvää.

6. Toivo sarastaa

   Pitkästä aikaa Outi tunsi, että hänellä oli sittenkin jotakin miellyttävää tiedossa. Ei vain rasittavan tylsiä joutohetkiä yksinäisessä ja vaatimattomassa kodissa, joka sekin yhä vain vaikutti jotenkin tilapäiseltä ja epävarmalta.

   Jännityksestä vavisten Outi lähti lentokentälle Teroa vastaan. Varmasti mies ilahtuisi hänen hienosta työpaikastaan. Varmasti mies oli jo unohtanut ja anteeksi antanut sen heidän harmillisen kaplakkansa Suurkylässä. Varmasti tai toivottavasti, avomies alkaisi jo olla kypsä läheisempäänkin liittoon.    

   Tero touhusi alas koneen portaita. Tuli melkein selin, kun niin innokkaasti selitti jotakin perässään tulevalle salkkumiehelle. He jatkoivat kiihkeätä jutusteluaan vielä sisääntuloaulassa jäädessään odottelemaan matkatavaroita karusellista.

   Mies oli laihtunut, ainakin kasvoiltaan. Melkein riutuneen näköinen. Outi huolestui huomatessaan, että Tero yskähteli kevyesti silloin tällöin. Hengästyi kiivaasta puheestaan. Punoitti kuin suuren ponnistelun jälkeen.

   Tero ei vilkaissutkaan ympärilleen, ei edes matkatavaroitaan. Voi hyvänen aika, tuossahan miehen nukkavieru matkalaukku vilahtikin jo uudelle kierrokselleen. Sen nyt erotti joukosta missä vain. Tero ei ollut välittänyt ostaa parempaa, vaikka oli aina matkan päällä. Sehän kesti vielä. Turhaa kerskakulutusta hankkia uutta, jos entisellä pärjäsi.

   Oliko Tero unohtanut, että hänen piti tulla vastaan? Outi nielaisi pahanmielen möykyn kurkustaan ja hivuttautui lähemmäksi keskustelijoita. Yhä vain lähemmäksi, ensi sivulle, sitten melkein nenän eteen. Rakas avomies vain kääntyili poispäin yrittäen pitää katsekontaktia keskustelukumppaniinsa.

   Viimein heidän hihansa jo koskettivat toisiaan. Toinen mies oli monta kertaa silmäillyt Outia ja huomautti sitten kohteliaasti:

 - Hei Tero, sinua on varmaan tultu vastaan. Esittelisitkö tämän sorean neidon minullekin?

   Tällä leikkisällä puheellaan tuo vieras mies selvästi yritti hälventää Outin pahaa mieltä, joka varmasti näkyi hänen happamista kasvoistaan.

 - Ai hei. Ai Outi, sinäkö se olet? Oikein mukavaa, että ehdit tulla vastaan. Ai niin. Olihan siitä kai puhettakin?

   Tero ja Outi halasivat, mutta naisella oli sellainen tunne, että mies yritti mahdollisimman nopeasti räpistellä itsensä irti morsiamensa omistavasta otteesta.

   Jälleen Outi pahastui, mutta sitten hän huomasi, että Terolla oli vain kiire päästä jatkamaan juttua sen muukalaisen kanssa. Hätäisesti hän esitteli heidät. Kansanedustaja jotakin ja mum mum. Ei Outi ollut sellaista nimeä kuullutkaan, mutta eihän hän muutenkaan tiennyt eduskunnasta kuin…

 - Minun täytyy tästä lähteä, sanoi mies. – Vaimoni odottaa ulkona autossa. Pitää autoa ja vähän muutakin lämpimänä reissusta palaavalle miehelleen. Heh heh.

   Outillakin oli auto eli Teron auto jossakin kilometrien päässä. Koko sen kävelymatkan ajan mies paasasi jotakin siitä äskeisestä poliitikosta. Kehuvaa, ihmettelevää ja välillä arvostelevaakin. Nainen kuunteli puolella korvalla. Eikö tuolla työnarkomaanilla todellakaan ollut muuta sanottavaa palattuaan kotiin valtamerten takaa? Ei yhtään henkilökohtaista kysymystä, ei edes selostusta omasta voinnistaan.

 - Hyvin minä voin, mojautti mies äkkinäiseen tapaansa, kun Outi sai sen verran sananvuoroa, että päivitteli Teron laihtumista ja väsynyttä olemusta.

   He tulivat kotiin. Tero avasi sekä radion että TV:n, kuten hänen tapansa oli. Rahtuakaan ei saanut mennä ohi maailman tärkeistä uutisista.

 - Viitsisitkö laittaa vahvaa kahvia, Outi. Ja ehkä pari voileipää. Missä ne Takanurkkalan Sanomat ovat? En ehtinyt lukea koneessa. Ostin kyllä kymmenen muuta lehteä jo kentältä.

 - Minulla on ruoka valmiina. Lämmitän sen vain. Odota hetkinen.

 - Ei minulla ole aikaa ruokailuun. Voileivät riittävät, ehkä myös jogurtti.

 - Minne sinulla sellainen hoppu on? ärtyi Outi. – Vastahan tulit, ja me emme ole kerinneet sanaakaan keskustella.

 - Anteeksi nyt, Outi-kulta. minun täytyy rientää toimitukseen, Hurjan tärkeitä asioita. Et usko, mitä olen saanut selville Suurmaassa. Puhutaan sitten enemmän illalla.

 - Tulet siis kuitenkin kotiin? kysyi Outi ivallisesti hymyillen.

   Tero ei huomannut mitään. Niin tarkkasilmäiseksi ulkomaan reportteriksi hän oli uskomattoman sinisilmäinen ja tajuamaton arkisissa asioissa. Toisaalta saattoi olla, että hän ei halunnutkaan huomata lähimmäistensä negatiivisia puolia ja letkautuksia.

   Sekin ärsytti, kun ei koskaan päässyt kunnolla riitelemään ja osoittamaan mieltänsä. Niin, olihan se Suurkylän ikävä kirjan heittämistapaus. Ehkä olikin parasta pitää mölyt mahassa ja oppia hillitsemään itsensä. mutta toisaalta psykologithan sanovat, että…

 - Luulisin, että pääsen jo puoli yhdeksän uutisiin. Tai puoli kymmeneltä. Tai voihan se mennä hiukan myöhempäänkin. Soittelen sitten. Kiitos Outi-kulta. Sinä se osaat tehdä ihania voileipiä ja juuri oikeanlaista kahvia.

   Mies siirsi häthätää yhden kahvitilkan ja voileivän murusen suupielestään Outin huulille. Taputti olkapäälle ja oli mennyt. Porraskäytävästä kuuluivat kiireiset askeleet.

 - Tuolla pelillä se vielä tappaa itsensä, sihisi Outi ja pyyhki suutaan. Upotkoon mokoma tulinen suudelma murusten kera servietin poimuihin.

   Illalla Tero sysäsi paperinipun avovaimonsa käteen.

 - Viitsisitkö lukea tämän minulle ääneen, niin pystyn paremmin arvioimaan sitä.

   Outi luki otsikon:

 - Älkää peljätkö. Onko tämä jokin joulusaarna?

 - Lue vain, ole hyvä.

7. Tero Hoppu: ”Älkää peljätkö”

   Joulu, lasten ja rauhan juhla, on tulossa. ”Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.” Nykyään tuollaiset lauseet kuulostavat pelkiltä katinkultaa kimaltelevilta kuusenkoristeilta, jotka pari viikkoa somistavat joulupuun oksia. Sitten ne riisutaan pois ja heitetään roskiin ja unohduksiin.

   Ei sitä joulurauhaa enää kunnioiteta edes kristityissä maissa. Velvollisuudet on toki hoidettava pyhäpäivinäkin. Eräässä ranskalaisessa elokuvassa kuvattiin saksalaisten upseerien joulunviettoa jossakin miehitetyssä maassa toisen maailmansodan aikoihin. Kauniisti koristellun kuusen ympärillä upseerit lauloivat moniäänisesti maailman rakastetuinta joululaulua: ”Jouluyö, juhlayö”.

   Herkkää ja liikuttavaa. Laulun loppuakordien vielä leijuessa ilmassa eräs upseereista kalautti kantapäänsä yhteen ja pyysi kohteliaasti anteeksi poistumistaan. Hän lupasi pian palata tunnelmalliseen juhlaan, kunhan on ensin käynyt teloituttamassa muutamia vankeja.

   Enkelien julistama ilosanoma kaikui aikoinaan pelästyneille paimenille kedolla, mutta nykyisissä oloissa se saa uusia kummallisia ulottuvuuksia. ”Älkää peljätkö” kohdistetaan hyvin erilaisille ihmisille ja ryhmittymille.

   Valtioitten päämiehet niin Lähi-idässä kuin Yhdysvalloissakin yrittävät rauhoitella kansalaisiaan vakuuttamalla heille suojelua. Suuria juhlapäiviä vietetään kohtuullisen turvallisesti, kun suunnaton määrä poliiseja ja sotilaita on komennettu paikalle ylläpitämään järjestystä. Nuorta naista haastateltiin ennen talviolympialaisten alkamista ja hän totesi, että enemmän kuin terroristeja hän pelkäsi ase kädessä hääriviä turvamiehiä.

   Poliisivaltioissa on se ikävä puoli, että kuka tahansa, sivullinenkin, voi joutua vainoamisen ja väkivallan kohteeksi. Kun pärstäkerroin ei miellytä lainvalvojaa, kaveri saatetaan suoralta kädeltä korjata talteen ja pitää pidätettynä tuntemattomassa paikassa ennalta määräämättömiä aikoja. Kidutukset ja pahoinpitelyt yleistyvät.  Lyhyt askel diktatuuriin. Kuka uskaltaisi tuollaisessa valtiossa vetää pakkaspäivinä myssyä silmille tai nostaa kaulahuivia suun eteen?

   Hirveintä on, kun tuhoaminen täytyy jossakin vaiheessa kääntää omiakin kansalaisia vastaan. Aina joku suulas yrittää tuoda esille arvostelua ja vastakkaisia mielipiteitä. Silloin demokratiaa ja sananvapautta puolustava valtio on todella helisemässä. Historiasta löytyy tähän tilanteeseen sopivia, opettavaisia esimerkkejä, joten henki pois hulluilta ja toisella tavalla ajattelevilta kanssaihmisiltä.

   Israelin pääministeri oli aikanaan nimenomaan valittu virkaansa, jotta hän takaisi kansalleen turvallisuutta, mutta karmea tosiasia on, että koskaan ei Jerusalemin kaduilla ole ollut niin turvatonta kuin nykyisin. Siispä lause "Älkää peljätkö” on osoittautunut pelkäksi kuplaksi.

   On tuntunut suorastaan armeliaalta, kun Israelin tankeista kehotetaan megafonin välityksellä palestiinalaisia tulemaan ulos taloistaan, ennen kuin kodit runnellaan kasaan. Edes jonkinlainen yritys välttää siviiliuhreja.  

   Tällaista kehotusta ovat USA:n pommittajat tuskin antaneet Afganistanissa. Vaikka saattaa tietysti olla niinkin, että lentäjät ovat kymmenen kilometrin korkeudelta kiljuneet varoituksiaan äideille ja lapsille, mutta jostakin kummasta syystä viesti ei ole mennyt perille.

   Ympärillä vallitseva kaaos ja paniikkitunnelma on varmaankin vaikeuttanut äitien keskittymistä kuuntelemaan ”ystävällismielisen” hyökkääjän latelemia ohjeita. Ruokapaketteja ja pommeja vuoronperään on tietysti erittäin stressaava tilanne kenelle tahansa. Tämä vain mainittakoon puolustuksena tottelemattomille siviileille.

   Amerikkalaisten sotilaitten ei todellakaan tarvitse arkailla lähtiessään taistelemaan uskonnon, demokratian, oikeudenmukaisuuden, rauhan ja koston puolesta. Hehän käyvät uljasta puolustussotaansa kaukana oman maan rajojen ulkopuolella, jopa 15 000 kilometrin päässä kodeistaan. Melkeinpä koko maapallon ilmakehän ulkopuolella. Sinne ei pysty edes lapsiensa menettämisestä hermostunut äiti kattilaansa sinkoamaan. Vaarantamaan sankareita.

   Koska niin suurista korkeuksista ei Amerikan symboli valkopääkotkakaan pystyisi erottamaan parrakasta talebania tuttisuisesta pikkuvauvasta, on varminta muuttua veripääkotkaksi ja oikeaan Villin Lännen tyyliin tappaa laidasta lukien kaikki mikä liikkuu.

   Turvallisuus ennen kaikkea on tunnuslauseena suurvallan sodankäynnissä. Omat sotilaat siirretään suojaan silmänkantamattomiin, ja likaiset ja vaaralliset työt sysätään aseveljille. Kun Kuubaan vietyjen vankien kohtelua arvosteltiin maailmalla, eräs suurlähettiläs puolusteli televisioruudussa näkyviä, ihmisoikeuksia loukkaavia tilanteita sanomalla, että se tapahtuu sotilaitten ja vartijoitten turvallisuuden vuoksi. USA kun ei kestä yhtäkään omaa sankarivainajaa, muuten kansa alkaa arvostella ja nurista. Tällaistako on isänmaallinen puolustussota?

   Äitien, lasten ja kaikkien ihmisten turvallisuuden puolesta

   Tero Hoppu

8. Pitkiä odotuksen iltoja

   Tero lähti Köyhämaahan tekemään reportaasia Suurmaan toimeenpanemista rankoista pommituksista. Rikollisia jahdattiin siinä sivussa tai paremminkin Köyhämaan sotilaat jahtasivat. Se mahtava suurvalta ei alentunut lähestymään vihollismaataan kymmentä kilometriä matalammalle. Sieltä he kyllä viskelivät täsmäpommejaan myös siviilien niskaan.

   Outi ahersi muotiliikkeessä päivät pitkät. Oli vähemmän masentunut olo, vaikka Teroa olikin ikävä. Illat olivat tylsiä kuten ennenkin. Uutiset vieläkin tylsempiä. Aina sitä samaa räiskettä ja pöpötystä.

   Hän siis vain odotti. Ei sentään oikeasti vauvaa, vaikka sekin oli välähtänyt mielessä. Mahdollista se oli, koska hän oli ilokseen saanut edes sen aikaa pideltyä miestään sängyssä, että jotakin olisi voinut tapahtua, ennen kuin tämä ryntäsi seuraamaan myöhäisuutisia.

 - Luopuisit jo, neuvoi Katrikin, jolle turhautunut avovaimo oli ehtinyt lipsauttaa murheistaan. – Rakastan Teroa ja hän on aina ollut mukava isoveli, mutta ei hänestä ole aviomieheksi eikä perheenpääksi. Yksinhuoltaja sinusta joka tapauksessa tulisi, jos lapsen yleensä saat.

 - Sekin on parempi kuin tämä häitten odottaminen. Olisi minulla ainakin joku, jonka vuoksi jaksaisin elää ja tehdä työtä..

 - Ei se mitään herkkua ole. Tiedän kokemuksesta, koska mieheni livisti, kun lapset olivat alle kymmenvuotiaita. Minulla ei ole ollut rahasta eikä leivästä puutetta, mutta se kaikki muu vastuu ja yksinäisyys, varsinkin poikalasten ollessa kysymyksessä.

 - Ei Tero ole vihjaissutkaan siihen suuntaan, että se niin sanottu suhteemme olisi ohi.

 - Eikä takuulla vihjaisekaan, koska hän ei halua tehdä radikaaleja ratkaisuja muussa kuin työelämässään. Hänelle on kauhistus pahoittaa kenenkään mieltä. Jos joku siitä liitosta lähtee, sen on oltava sinä.

 - En uskalla. On tämä sentään tyhjää parempaa.

 - Onko todella? kysyi Katri epäluuloisena. – Olet niin turhautunut ja tyytymätön, että sen haistaa jo kilometrin päähän. Keskity haastavaan työhösi Mairen liikkeessä ja unohda koko rakas velipuoleni.

 - Voi hurja, Outi, oletko lukenut tämän päivän lehteä? uhosi Katri puhelimessa aamutuimaan.

 - En vielä. Mitä siinä on? mutisi Outi unisena, koska tänään hänellä olisi ollut vapaa aamu työstä.

 - Lue ihmeessä, mitä Tero kirjoittaa Köyhämaasta. Aika rajua tekstiä minun mielestäni. Kas kun julkaisevat.

 - Jaa-a, haukotteli Outi. – Täytyypä lukaista.

 - Onko Tero maininnut kirjeissään mitään sensuuntaista?

 - Jaa että mitä? Kyllä hän kirjoittaa, joskus pitkästikin, mutta en minä sitä kaikkea jaksa lukea.

 - Ehtiikö hän kirjoittaa sinulle sen kaiken keskellä? kummasteli Katri. – Lue toki. Ne saattavat olla mielenkiintoisia.

 - Kyllä kai, aina vain sitä samaa, jota telkkarista tulee tuutin täydeltä. Joskus minusta on tuntunut, että hän vain ottaa kopion lehtijutuistaan, kirjoittaa alkuun ”Rakas Outi” ja loppuun ”Voi hyvin, rakkaudella Tero”.

 - Se osoittaa, että hän arvostaa sinua, kun kertoo itselleen tuiki tärkeistä asioista.

 - Minulle olisi tärkeämpää kuulla hänen rakkaudentunnustuksiaan ja suunnitelmistaan perustaa yhteinen perhe kanssani, totesi Outi kolkosti. – Olen kurkkuani myöten täynnä kaikkea muuta turhaa.

 - Ei se ole turhaa, jos on kiinnostunut maailman rauhasta ja ihmisten hyvinvoinnista, yritti Katri vielä jankuttaa.

 - Ja aamen. Oliko sinulla muuta asiaa? Minun täytyy vielä pestä hiukseni.

   Katri sulki puhelimen lyhyen ”hein” jälkeen. Suuttuiko se? Voi surkeus. Täytyy yrittää lepytellä.

   Outi suoritti ne tärkeät aamutoimensa ja erityisesti ehostuksensa. Kaiken piti olla kohdallaan niin hienossa ja arvostetussa liikkeessä. Sitten hän otti kahvimukin ja istuutui yhä haukotellen tutkimaan Teron kirjoitusta.

   Kauhean laavaamisen jälkeen hän löysikin sen. Häneltä meni kauan aikaa etsiä artikkeleita lehdistä, koska hän ei ollut tottunut lukemaan muuta kuin TV-ohjelmia ja horoskooppeja sekä nykyään muotia koskevia selostuksia.

 - Ahaa, tuossa se on, hän huokaisi ja kumartui tavaamaan otsaketta. – Jaa että ”Pieni vaaleanpunainen sandaali”. Mitä se nyt vaatteista kirjoittaa?

   Mietteissään Outi laski lehden käsistään. Pieni vaaleanpunainen sandaali oli löytynyt amerikkalaisten pommittaman talon raunioista ja oli kuulunut afgaanitytölle. Tyttö oli menehtynyt monen muun siviilin kanssa rajussa ilmahyökkäyksessä. Outin täytyi myöntää, että Tero osasi kirjoittaa aiheistaan elävästi ja koskettavasti. Suorastaan dramaattisesti ja järkyttävästi.    

9. Lehtiartikkeleita      

   Katri tutki pääkaupungin lehteä ja päivitteli:

 - Tiesitkö, että presidentti Jorri Leuhkapuskan ainoa tytär Ruuti on eronnut?  

 - Vastahan heidät vihittiin jokunen vuosi sitten. Se oli joku varakas liikemies, eikö totta?

 - Niin oli, mutta ero siitä vain tuli. Tässä on kuva Ruutista. Noin suloisia pienokaisia. Kaksivuotias tyttö ja poika on kolmen.

   Outi katsoi kuvaa ja pahoitteli:

 - Sääli raukkoja. Ruutin isäpappa on varmaan hurjan vihainen, koska hänen mielestään eroaminen on moraalitonta.

 - En olisi minäkään ikinä arvannut, että meille Ilmarin kanssa kävi niin kuin kävi.

   Vuosia sitten hylätty aviovaimo huokaisi raskaasti, ja sitten naiset alkoivat tutkia Teron kirjoittamia lehtiartikkeleita ja samalla kauhistelivat sitä vaarallista ammattia.

 - Tiedätkö, että Köyhämaassa on saanut surmansa jo useita mediaväkeen kuuluvia?

 - Luin siitä, miten jotakin autoa ammuttiin, ja toimittajia kuoli, vastasi Outi, joka suurella pelolla ajatteli, mitä Terollekin voisi sattua siellä kaaosmaisella sotanäyttämöllä.

 - Toimittajat ne juuri ryntäävät paikalle ensimmäisinä kaikissa välien selvittelyissä. Ovat kameroineen parhaiten näkyviä maalitauluja.

 - Kunpa hänelle ei sattuisi mitään ikävää, huokaisi Outi.

 - Olen ruvennut keräämään Teron juttuja talteen, kertoi Katri. - Keräisit sinäkin. Oletko lukenut näitä?

   Outi syventyi teksteihin, jotka käsittelivät tietysti taas niitä Köyhämaan pommituksia.

10. Pommi-isku syrjäisessä Takanurkkalassa

   Outi oli aivan riemuissaan, kun Tero kertoi, että hän pääsee jälleen käymään kotona Takanurkkalassa ja hoitelee saman tien juttujaan myös siellä. Senkin hän sentään mainitsi kuin ohi mennen, että on kiva tavata Outia. Kuviot olivat samat kuin edelliselläkin kerralla. Mahdoton kiire ja puhelimessa paasaaminen. Tero kertoi saaneensa selville aivan huippusalaisia tietoja ja vinkkejä. Hän oli ollut yhteydessä Suurmaassa asuvaan Joannaan, joka jäi leskeksi sen tavaratalon räjähdyksessä. Hän oli jo toipumassa palovammoistaan ja setvi ja järjesteli miehensä papereita.

 - Mitä salaista siinä oikein on? kyselivät Katri ja Outi uteliaina.

 - Perästä kuuluu, kehaisi Tero mielissään. - En todellakaan voi  paljastaa vielä enempää, mutta minulla on faktoja, Pitäviä faktoja, jopa nimiä. Ne tiedot koskevat erään kuuluisan poliitikon murhaa. Melko kauan sitten.

   Työpaikallaan Outi kehuskeli noilla salaisuuksilla Mairelle. Halusi kai tehdä vaikutuksen ja korostaa sitä, että hänelläkin oli yhteyksiä ylempiin ympyröihin. Maire oli muutenkin hyvä kuuntelija ja nytkin hän oli selvästi utelias. Pyysi vielä selostamaan lisää, jos Outi saa enemmänkin asioita tietoonsa.

   Outi paljasti Terollekin, kuinka kiinnostunut Maire oli.

 - Älä vielä kerro kenellekään äläkä mitään, esteli mies. - Pitäkää tämä Katrin kanssa vielä omana tietonanne. Kyllä se myöhemmin selviää, ja silloin se on todellinen pommi.

 - Liittyykö se johonkin keksintöön?

   Tero vain nauroi. Hyvästeli Outin hätäisellä suukolla ja oli mennyt. Nainen ei silloin vielä aavistanutkaan, kuinka perusteellisesti avomies katosi näistä maallisista kuvioista.

   Iltapäivällä poliisi soitti ja ilmoitti pahoitellen, että Terolle oli sattunut vakava tapaturma. Vaimon piti heti lähteä sairaalaan.

 - Mitä on tapahtunut? Onko hän vielä elossa? kyseli Outi hätääntyneenä.

 - Vaikeasti loukkaantunut, mutta tulkaa vain mahdollisimman nopeasti tänne. Selitämme sitten kaiken, ja samalla saatte lisäselvitystä lääkäreiltä.

   Tero oli ollut astumassa autoonsa, joka oli pysäköitynä toimituksen eteen. Kuului valtava pamaus ja koko ajoneuvo lensi sirpaleina pitkien matkojen päähän. Mies oli myös singonnut päin läheisen rakennustyömaan lauta-aitaa, mutta oli kuin ihmeen kaupalla yhä hengissä. Tosin hänellä oli aivotärähdys ja useita luita murskana. Sen lisäksi hän oli syvässä koomassa.

   Asiaa tutkittiin, mutta pommin asettajasta ei ollut tietoa. Koska ei keksitty mitään syytä, miksi Tero Hoppu olisi pitänyt surmata, alettiinkin keskittyä viereisen auton omistajaan. Hän oli poliitikko ja näkyvä hahmo eduskunnassa.

   Oliko vain tapahtunut traaginen erehdys? Murhayritys näytti olevan huolellisesti suunniteltu. Miten siis oli mahdollista, että toheloitaisiin noin alkeellisessa asiassa kuin kohteen valinnassa? Etenkin, kun Teron auto oli pieni ja huokea, kun taas kansanedustajan ajopeli oli kookas ja hintava.

   Pommi-iskun tutkiminen ei näyttänyt edistyvän. Siitä ei ainakaan kerrottu paljoakaan Outille eikä suurelle yleisölle. Missä se oikein takkusi? Taasko on yksi selvittämätön rikos toisten ketjussa?

11. Kukkakimppukostaja

   Tessa Luupää lähti tervehtimään ystävättärensä Anna-Maijan äitiä sairaalaan. Helli Vehviläinen oli siellä vain rutiinitarkastuksessa, mutta hän osasi loihtia läheisilleen suorastaan katastrofitunnelman. Niinpä kaikki mahdolliset sukulaiset ja tuttavat värvättiin viihdyttämään Helli-raiskaa noina murheen täyttäminä ja vaikeina hetkinä.

   Helli oli ollut sairaalassa vasta neljä päivää, mutta siitä huolimatta Tessan osaksi oli langennut jo toinen vierailu. Harmitti. Olisi hänellä ollut muutakin tekemistä kuin kuunnella luulosairaan naisen höperryksiä. Tällä uutteralla geeni- ja luututkijalla oli jälleen jokin tärkeä projekti menossa.

   Näistä nyrpeistä mietteistä johtuen Tessa osti vain hyvin vaatimattoman kukkakimpun alakerran kioskista. Kuusi nuutunutta, pitkävartista ja valjunviolettia krysanteemia. Saivat kelvata nuutuneelle tekopotilaalle. Olisi saanut olla pelkkiä tekokukkia.

   Kolmanteen kerrokseen ja käytävää vasemmalle. Jos Anna-Maija vielä kerrankaan pyytää häntä tälle tarpeettomalle visiitille, hän väittää eksyneensä käytäviin. Hän käveli pienehkön aulan poikki ja oli juuri suunnistamassa Hellin huonetta kohti, kun rehevän ja pöyhkeilevän kiinanruusun takaa kuului äänekästä sipinää.

   Hellihän siellä supatti ja viittoi Tessaa luokseen. Vetäisi hänet kookkaan kasvin suojaan ja aloitti selvityksensä ääni kiihkosta väristen. Posket ja kaula punoittivat ja huulet tutisivat.

 - Mikä sinulla on? Onko tutkimuksissa ilmennyt jotakin vakavaa? kyseli Tessa ja katui kaikkia ilkeitä ajatuksiaan sekä myös sitä kuivahtanutta kukkavihkoa.  

 - Ei mitään sellaista, mutta et ikinä arvaa, kenet näin äsken aulassa.  

 - En niin, vastasi Tessa totuudenmukaisesti. – Kenet sitten?

 - Sen elinkauppiaan. Sen joka oli täällä käymässä, kun viimeksi olin tarkastuksessa. Etkö muista?

 - Elinkauppiaan?

 - Niin, sen miehen, joka uskalsi röyhkeästi tehdä kysymyksiä terveydentilastani. Samoin kuin se huonetoverini, se tumma, ulkomaalaisen näköinen. Kerroinhan minä sinulle, se…  

 - Ai juu,. Ne jotka utelivat sinulta myös muista hyväkuntoisista potilaista?

 - Juuri ne, totesi Helli tyytyväisenä.

 - Miksi olet täällä piilossa? Mennään jo aulaan. Ihmiset ihmettelevät tätä.

 - Voi, älä lähde. Emme saa näyttäytyä sille pedolle. Se meni juuri tuohon huoneeseen, tuhon numero kuuteentoista. Odotetaan tässä.

 - Minulla ei ole aikaa tällaiseen salapoliisileikkiin. Tässä ovat kukat, ole hyvä. Pistä ne heti veteen…ai, tarkoitan, että kukkia on hoidettava huolella.

   Ei kai Helli hoksannut noitten yrttien heiveröistä kuntoa? Tuskin, sillä nainen otti kasvit hajamielisesti käteensä, mutisi jotakin kiitokseksi ja tuijotti ovea numero 16.

 - Oletko jo onkinut selville, kuka siinä huoneessa on potilaana? Keneltä se mies on nyt elimiä irtileikkaamassa?

 - Älä pilkkaa, tämä on vakava asia eikä se mies ole vierailija vaan täällä potilaana. Teeskentelee kurja.

 - Ehkä hän on todella sairas, yritti Tessa. – Etkä voi edes olla varma, että se on nimenomaan hän.

 - Olen täysin varma. Ei sellaista miestä unohda eikä varsinkaan hänen kiihkeätä ja palavaa katsettaan. Pitkä, tumma kaveri. Parhaassa iässä.

 - Jaaha, siis kuusikymmenvuotias, irvaili Tessa. – Tai ehkä sittenkin kahdeksankymmentä.

 - Hiljaa, nyt se ovi aukeni. Kyyristy hieman.

   Kaksi sissiä tiiraili lehvien takaa.

 - Katselin sinua lehvien takaa, ja siniset silmäsi nauraa, hyräili Tessa. – Kuka noista?

   Huoneesta astui ulos kaksi vanhemmanpuoleista miestä, ja sitten tuli hoitaja, joka työnsi…

 - Tuo rullatuolipotilas, kähisi Helli. – Se se on. Katso tarkkaan sitä hirviötä.

   Tessa Luupää katsoi ja katsoi. Kauan ja syvälle silmiin, mikäli se paksujen lehtirykelmien lomasta onnistui. Sitten hän sanoi:

 - Ooh.

   Hän piteli sydänalaansa ja sanoi vielä kertauksen vuoksi, että ooh.

 - Joko uskot? touhusi rouva Vehviläinen tohkeissaan. – Se roisto on naamioitunut potilaaksi, mutta minua se ei hämää. Se tumma nainenkin oli sairaalassa muka tutkittavana. Kyllä minä ne tutkimukset arvaan. Onko terve sydän? Entä maksa, entä keuhkot? Aivotkin ne veisivät jos pystyisivät. Menen heti soittamaan poliisille.

   Helli Vehviläinen tallusteli aulan poikki, mutta kääntyi elinkauppiaan kohdalla puoleksi selin. Mies näytti hyvin voipuneelta. Hän oli aivan harmaa kasvoiltaan. Hänellä oli tiputuspullo vieressään, ja hän silmäili raukeasti ympäristöään.

   Se oli jo Hellille liikaa. Ennen kuin kukaan ehti estää, hän syöksyi pyörätuolin luokse ja alkoi hosua ja huitoa potilasparkaa krysanteemikimpullaan. Iski ja viuhtoi kuin raivotar ja kiljui samalla:

 - Siitä saat, senkin ryökäle. elinryöstäjä, taparoisto, julma tappaja, armoton murhamies.

   Voimattomasti mies yritti toisella kädellään torjua tuon raivopään iskuja. Tiputuspullo heilui uhkaavasti, ja paikalle alkoi kerääntyä hämmästynyttä yleisöä.

 - Älkää ihmeessä, vaikeroi hoitaja ja tuuppi Helliä kauemmaksi. – Tämä mies on tosi heikossa kunnossa. Oli vähällä saada surmansa onnettomuudessa. Älkää kaatako tuolia. Apua, tulkaa nyt joku auttamaan, ettei tuo hullu ruhjo koko miestä.

 - Valehtelee, näyttelee sairasta, että voi luikerrella tänne. Tästä saat ja tästä. Näytä, että osaat kävellä. Nouse tässä paikassa ja kävele. KÄVELE!

   Ympärillä olevat kummastelivat koko näytelmää, ja joku kuiskasi vierustoverilleen:

 - Tämä on kai jokin uusi hoitokeino. Pakotetaan halvaantunutta käyttämään lihaksiaan. Ehkä tehoaakin. Kaikkea ne keksivät.

   Antaakseen pontta Hellin käskyille katsojatkin rupesivat huutamaan yhteen ääneen:

 - Kävele!

   Akseliin se ei tehonnut, sillä Akseli Pahapurohan se oli kaikessa komeudessaan tai paremminkin kaikessa kurjuudessaan. Tessa vetäytyi yhä enemmän kiinanruusun suojaan. Tämä oli kauheata, mutta Akseli ei saanut nähdä häntä. Hän ei halunnut sotkeutua enää mihinkään hämäräperäiseen. Kunpa pääsisi luiskahtamaan karkuun.

   Rouva Vehviläinen heilutti pyörätuolia ja rynkytti ja nytkytti sitä niin kauan, että se todella alkoi uhkaavasti huojua.

 - Noin mekin heijasimme yleislakon aikana suuren Mustan Maijan nurin, muisteli joku iäkäs kansalainen.  – Pieni liike ensin ja siitä se paisuu.

 - Tulkaa apuun, kirkui jo monestakin syystä punoittava nätti hoitajatar.

 - Tulkaa apuun, kailotti Hellikin. – Kaadetaan se teeskentelijä permantoon.

 - Onko tämä jotakin sosiodraamaa? tiedusteli aulaan saapunut nuori psykologian opiskelija ja alkoi lempeästi toruskella Helliä. – Ei sentään liian kovakouraisesti sovi tunteitaan näyttää. Lähimmäiselle voi tulla traumoja.

 - Miksi kukaan ei puutu tähän pahoinpitelyyn? kauhisteli joku vierailija.

 - Odotetaan ylilääkäriä. Kieltäköön hän, jollei tämä sittenkin ole jotakin terapiaa.

 - Tunnen Helli Vehviläisen, puuttui puheeseen eräs naispotilas. – Käymme samassa ompeluseurassa. Kyllä hän siellä osaa näytellä lempeätä isoäitiä. Tosin hän joutui aina olemaan sen karkean Joonas-vainaan tossun alla. Nyt naisraasu purkaa kauan kytenyttä vihamielisyyttään koko miessukupuolta kohtaan. On kai pidätellyt raivoaan monta kymmentä vuotta.

   Ylilääkäri saapui ja komensi hoitajia hillitsemään leskirouvaa. Ei hänessä enää ollut paljon pitelemistäkään. Hän oli niin heikkona äkkinäisestä voimanponnistuksestaan, että alkoi vain nyyhkiä ja voivotella:

 - Kutsukaa poliisit ja vangitkaa tuo hirviö.

   Helli ja Akseli vietiin kumpikin huoneisiinsa ja heille annettiin jotakin rauhoittavaa. Krysanteemit tai niitten jäännökset korjattiin siististi roskakoriin.

   Tessakin sai tilaisuuden pujahtaa pakoon ja hiipiä alas portaita. Tällaisessa tapauksessa nainen tarvitsee monta tuntia pelkkään ajattelemiseen ja tunteittensa järjestelyyn.  Tätä mylläkkää ja sydämen möyrimistä ei niin vain yhden vuorokauden aikana selvitettykään.

 - Akseli-parka, säälitteli Tessa mielessään. – Varmasti vain Hellin keksimä karmea väärinkäsitys, jollei sitten…

   Kauhistuneena nainen muisti, mitä Brysselin komisario oli kertonut etsintäkuulutettu Akseli Pahapurosta. Tämä oli syyllistynyt joihinkin iljettäviin kauppoihin, mutta oliko poliisi sittenkään maininnut mitään elinkaupoista?

   Myöhemmin Helli Vehviläinen kovasti hämmästeli, miten hän sillä tavalla oli riehaantunut. Myönsi hieman nolona, että eihän hänellä vielä ollut mitään pitäviä, itse asiassa ei minkäänlaisia todisteita miehen syyllisyydestä. Silti hän oli ottanut oikeuden omiin käsiinsä ja sen krysanteemikimpun.

 - Sattuuhan sitä, lohdutteli Tessa. – Ei niillä suurvalloillakaan niin kovin pitäviä todisteita vastenmielisten valtioitten joukkotuhoaseista tarvitse olla. Kunhan sinne päin ja kimppuun vain, kun kerran hyökätä haluavat.

 - On ihan sinun ansiotasi, Tessa, ettei minulle osunut käteen mitään painavampaa tai terävämpää, kiitteli Helli. Pyytäisin sinulta kuitenkin vielä yhtä ystävänpalvelua.

 - Mitä se on? kysyi Tessa epäluuloisena. – En minä mihin tahansa katalaan tekoon suostu.

 - Enää, hän lisäsi vaisummin. – Onneksi olen järkiintynyt.

 - Tämä ei ole mitään sopimatonta. Sinun pitää vain ottaa tarkempi selko tästä pyörätuolipotilaasta. Minuakin se helpottaisi, ja jos hän on syytön, ostaisin hänelle suklaata ja kukkia hyvitykseksi.

 - Laastareita hän tarvitsisi ja vahvoja kipulääkkeitä, tuumiskeli Tessa kitkeränä. – Mutta olkoon, otan hänestä selvää.

   Ilokseen tämä nerokas ex-tietokonehirviönluoja hoksasi, että nythän hänellä oli sopiva tilaisuus ja motiivi selvitellä Akselin kohtaloita. Jostakin syystä naisen lempeä sydän alkoi sykkiä tavallista kiivaammin.

12. Silmä silmästä ja hammas hampaasta

   Katri tuumi huolestuneena, että mahtoivatko veljen rohkeasti kantaa ottavat kommentit olla syynä murhayritykseen. Jospa pommi oli sittenkin kohdistettu Teroon? Hän kertoi epäilyistään Outille. Muutenkin hän yritti kovasti pitää huolta onnettomasta ja syvästi surevasta ystävättärestään. Olihan heillä yhteinen murhe ja huoli rakkaasta potilaasta.

   Outi ei tässä vaiheessa pystynyt erittelemään eikä miettimään mahdollisia syitä ja seuraamuksia. Hän tunsi koko maailmansa romahtavan. Kuka saattoi olla niin paha, että ehdoin tahdoin tappaisi Teron kaltaisen sopuisan ja rauhaarakastavan miehen?

   Näin oli muuten Suurmaan presidentti Jorri Leuhkapuskakin kysellyt kansaltaan. ”Kuka voi olla niin paha, että surmaa viattomia siviilejä?”

   Jo aikaisemmin Mairen, Katrin ja Outin ystäväpiiriin oli liittynyt neljäskin jäsen. Hän oli Pauliina, joka oli naisteologi ja kappalaisen vaimo. Heillä oli neljä pientä lasta.

   Muut kolme naista eivät enää itsekään muistaneet, miten tuo hurskas papinrouva yleensä rantautui heidän seuraansa. Hän oli kuin ääri-ilmiö tuossa porukassa, jotka kaikki olivat kovasti nykyaikaisia ja eteenpäin pyrkiviä naisihmisiä.

   Pauliina oli sydämestään vihkiytynyt perheensä hoivaamiseen. Pappisvihkimystä hän sen sijaan ei olisi voinut kuvitellakaan, koska hänen miehensä Samulin mielestä naispappeus oli suurta syntiä. Hellä perheenäiti tuurasi silloin tällöin kirkon työntekijöitä ja oli apuna joissakin seurakunnan pippaloissa, mutta erityisesti hän oli omistautunut uneliaan ja vähäverisen Samulin paapomiseen ja luotsasi tätä kaukana tulevaisuudessa häämöttävään kirkkoherran virkaan.

   Mahdollisimman usein ystävättäret kokoontuivat Outin kotiin ja yrittivät parhaansa mukaan auttaa murheen murtamaa naista. Tähän asti tämä oli ollut melko vaitonainen, koska hän ei ehkä vielä ollut tajunnut koko tapahtumaa. Tänä iltana hän alkoikin syytää kostonhimoisia uhkauksia yhteen puristettujen hampaittensa välistä.

   Outi oli aina ollut pikavihainen ja herkästi kimpaantuva, mutta tällaista raivoa hän ei muistanut koskaan ennen kokeneensa. Se tuntui ihan fyysisenä kipuna ja kuristusotteena kurkussa. Pää oli halkeamaisillaan, silmissä säkenöi sekä veripunaista että kirkkaita valojuovia. Hetken hän jo pelkäsi, että jokin verisuoni oli katkennut ylikuumentuneissa aivoissa.

   Hän kulki huoneessa edestakaisin kuin naarasleijona, puristeli käsissään jotakin huivia ja sähisi:

 - Tapan ne. Takuulla tapan ne. Kun saan tietää, keitä he ovat, tapan ja omin käsin. Tällä huivilla kuristan heidät niin, että silmät pullistuvat ulos kuopistaan.

   Outi nosteli käsiään ja koukisteli sormiaan kuin korppikotka saalista vaaniessaan. Komea, pitkä nainen mustassa kapeassa leningissään muistutti todellista koston jumalatarta. Kasvot olivat kalpeat ja meikittömät. Huulistakin oli veri paennut. Välillä ilmestyi kuitenkin jokin punainen pisara hänen huuliensa väliin, koska tuskissaan hän pureskeli ne rikki.

   Tummansiniset silmät olivat mustat raivosta. Kapea nenä näytti vieläkin kapeammalta. Se alkoi sekin tuoda mieleen petolinnun raatelevan nokan. Välillä hän oli kasaan lyyhistyneenä ja välillä taas oikaisi itsensä täyteen pituuteensa korostaakseen paatoksellisia sanojaan.

 - Luuletteko, että vain tapan? Ei sinne päinkään. Tapan hitaasti, kauan, kiduttaen, rääkäten, silpoen, pistäen ja kaivertaen. Otan tylpät sakset ja leikkaa siltä mulkun irti hitaasti, hitaasti, autuaallisen hitaasti. Ei kun nyrhin ja etenen milli milliltä. Kaikki elimet, korvat, silmät...

 - Ei, voi ei, huudahti Pauliina. - Lopeta Outi. Älä puhu noin kamalia. Se on synti.

 - Sitten minä otan hohtimet ja...

 - Lopeta. Lopeta heti paikalla, Outi, käski Katrikin määräävällä äänellään.

   Maire yhtyi rauhoittelemaan niin ikään:

 - Anna olla, Outi-rakas. Ei tuollainen sairas uhoaminen auta mitään. Ei se auta Teroa eikä paranna häntä. Tule tänne sohvalle viereeni. Viitsisitkö Pauliina hakea lasillinen vettä ja keittää hänelle vaikka lihalientä. Jotakin vahvistavaa. Eihän hän ole syönyt kunnolla päiväkausiin. Hourii jo ja puhuu sellaista, mitä ei laisinkaan tarkoita.

 - Tarkoitan minä, intti Outi, mutta antoi sitten vetää itsensä Mairen viereen sohvalle.

   Maire silitteli ystävätärtään lempeästi ja tyynnytellen kuin itkevää lasta. Silitteli ja kuiskaili hiljaa rauhoittavia lauseitaan:

 - Kas niin, Outi-pieni. Kyllä se tästä. Itke vain rauhassa, niin saat purkaa rajuja tunteitasi. Ehkä se Tero vielä toipuu. Lääkäritkään eivät ole vielä heittäneet toivoaan. Eikö vain Katri? Sisarellehan he kertovat totuuden.

 - Juuri niin, myönteli Katrikin ja tuli istumaan Outin toiselle puolelle. - Juo vähän tästä. Pauliina laittaa meille jotakin hyvää. Minä voin jäädä tänne yöksi.

   Outi nojasi päätään Mairen rintaa vastaan, mutta kyyneltäkään ei tullut esille. Toisten mieliksi hän suostui sentään maistamaan herkullista kanakeittoa. Ilme oli kuitenkin edelleen yhtä jäykistynyt ja itsepintainen. Odottakaas kun saan ne miehet käsiini.

13. Jutteluhoitoa

   Myöhemmin illalla Katri ja Outi katselivat televisiota.  Outin katse oli lasittunut ja sisäänpäin kääntynyt. Johtaakseen ystävän ajatukset pois synkistä kostosuunnitelmista Katri alkoi kertoa eräästä juorulehdestä, jota hän oli selannut kampaajalla.

 - Voitko kuvitella, mikä on ollut syynä presidentti Leuhkapuskan tyttären avioeroon?

   Kun vastausta ei kuulunut, Katri jatkoi:

 - Toinen mies. Vanhemmat ja etenkin isä ovat raivoissaan. Se on vielä pikimusta neekeri, jostakin Somaliasta tai muusta Afrikan valtiosta. Kuulitko, Outi? Neekeri Leuhkapuskan vävynä. Lehdessä vihjailtiin, että Ruuti odottaa. Sano minun sanoneen, että häistä ei takuulla tule mitään, jos heidän mielenlaatunsa tunnen.

 - Tehkööt mitä lystäävät, puuskahti Outi vihaisena. - Minun rakkaani makaa koomassa, ja minä kyllä sen vielä kostan.

 - Tuskin Tero tuollaista vimmaa haluaisi, sillä hänkään ei ole ollut kostonhimoinen, vaikka aihetta olisi ollut. Onko hän kertonut sinulle, mitä hän joutui kokemaan, kun isämme erosi hänen äidistään ja meni naimisiin minun äitini kanssa?

 - Ei ole. Kerro.

   Poika oli ollut vielä alle kymmenvuotias, kun isä jätti hänen äitinsä Lainan. Kerrottiin, että viehättävä Sirpa oli tullut väliin ja napannut äveriään liikemiehen. Tuskin siinä mitään väkisin ottamista oli tarvittu, sillä avioliitto oli rakoillut jo pidemmän aikaa.

   Sirpa vain vastasi paremmin Timon tarpeita, sekä henkisiä että fyysisiä. Riitainen ero taisteltiin läpi kaikkine ala-arvoisine soimauksineen, uhkauksineen ja parjauksineen. Jopa julkisuudessa Laina yritti vetää miehensä mainetta lokaan ja estää hänen kauppatoimiaan panettelemalla Timoa tämän liikekumppaneille.  

   Timo ja Sirpa vihittiin, mutta jo häämatkalla ja vuosia siitä eteenpäin Laina harrasti mitä törkeintä puhelinterroria uutta avioparia ja etenkin vaimoa kohtaan.

   Syynä oli muka Tero ja hänen hyvinvointinsa. Siitä huolimatta Laina teki kaikkensa tärvelläkseen isän ja pojan välit ja estääkseen heitä tapaamasta toisiaan. Jos kuka oli saanut olla likasangon alla, niin juuri Tero.

   Katri muisti hyvin kohtauksia lapsuusvuosiltaan. Tero oli ainaisena riitakapulana Timon ja Lainan ja sitten myös Sirpan ja Lainan välillä. Timo halusi sinnikkäästi tavata poikaansa, mutta vei hän tämän minne hyvänsä, Laina oli jatkuvasti torpedoimassa tapaamisia.

   Vaikka entinen vaimo vastusti kynsin hampain pojan kuljettamista isän uuteen kotiin, se sittenkin tuntui olevan sopivin paikka kohtaamisille.

   Sitten sekin muuttui, sillä Sirpa alkoi saada kyllikseen, ja hänessäkin alkoi nousta esille se huonompi ja katkerampi puoli. Hän tuli mahdottoman mustasukkaiseksi ja oli saanut päähänsä, että Laina yritti vikitellä Timoa takaisin luokseen.

   Salassakin Timo yritti pitää yllä kontaktia poikaansa, mutta tuollainen epärehellisyys suututti molemmat vaimot. Ei Tero ollut kannellut, mutta Takanurkkalan kokoisessa pikkukaupungissa tuskin mikään pysyi salassa.

   Laina sairastui. Ensin nivelreumaan, sitten syöpään. Koko ajan hän painosti Teroa uskomaan, että äitiparan sairaus oli isän ja uuden vaimon syytä. Vieläpä pienen Katrinkin hän sotki siihen koston ja vihan kierteeseen. Jollei tyttöä olisi syntynyt, mies olisi ehkä palannut ensimmäisen vaimonsa luo.

   Teron äiti kuoli, ja poika muutti isänsä luo. Rauha ja sovintoko muka palautuivat? Kaikkea muuta. Vaikka Laina oli poissa uhkaamasta perheonnea, Sirpa alkoi siirtää vihaansa ja mustasukkaisuuttansa Teroon. Isä muka suosi häntä enemmän kuin tytärtään. Joka suupalaa Sirpa vahti, ettei pojalla olisi ollut paremmat olot kuin Katrilla.

   Timo oli alkanut etääntyä vaimostaan eikä se ollut tyttärenkään mielestä mikään ihme, kun hän niitä aikoja aikuisena muisteli. Laina oli jokapäiväinen keskustelunaihe kodissa. Isä alkoi viettää yhä enemmän aikaa työssään ja harrastusten parissa. Siitäkös Sirpa kiukustui. Hän alkoi parjata isää myös Katrille. Yhtä haukkumis- ja ruikutuskampanjaa kaikki tyynni.

   Aivan odottamatta Sirpa kuoli. Verisuoni katkesi hänen ollessaan suihkussa, jonne hän oli syöksynyt kesken raivoisan riidan. Timo oli yrittänyt tyynnytellä, mutta järkipuhe ei tähänkään vaimoon tehonnut.

   Molemmat lapset olivat nyt äideistään orpoja. Katri aloitteli koulunkäyntiä ja Tero oli rippikouluiässä. Asetelma kodissa muuttui radikaalisti, sillä nyt siellä vallitsi rauha ja sopusointu. Aikaisemmin Katri oli äitinsä vaikutuksesta suorastaan inhonnut velipuoltaan. Ainakin suhtautunut vieroksuen ja peläten, että isä ei enää välittäisikään hänestä.

   Nyt, aivan odottamatta, Terosta tulikin hänen isoveljensä ja joissakin suhteissa jopa äidin sijainen. Veli oli ymmärtäväinen ja ystävällinen. Leikki ja pelasi pikkusiskon kanssa ja hoivasi häntä kaikin tavoin. Katri kertoi, että hänen oli ollut ihan pakko sulaa. Tero valloitti hänen tyhjän ja rakkaudennälkäisen sydämensä.  

   Aikuistuttuaan sisarukset olivat perusteellisesti setvineet välejään. Katri oli ihmetellyt eikö Tero ollut missään vaiheessa antanut valtaa katkerille ja kostonhimoisille tunteille, vaikka äiti oli niitä koko ajan lietsomassa? Eikö hän syyttänyt isäänsä ja Sirpaa Lainan varhaisesta kuolemasta?

   Sitä juuri Tero ei ollut tehnyt, vaikka hän oli ollut niin nuori ja kokematon. Hänellä oli jo silloin ollut se käsitys, että pahaa ei pahalla voiteta eikä kostolla saavuteta muuta kuin lisää vääryyttä ja epämiellyttävää oloa itselle ja muille.

 - Ymmärrätkö nyt, Outi, miksi uskon, ettei Tero halua sinun kostavan puolestaan?

 - Alan pikkuhiljaa ymmärtää, vaikka eihän sitä koskaan etukäteen tiedä, millaiset ovat tunteet, jos joudun kasvokkain niitten murhamiesten kanssa. Niitten roistojen, niitten törkimysten.                                    

                                           - - -    

   Katri ja Outi vierailivat lähes joka päivä Teron luona sairaalassa. Outi kävi useitakin kertoja, ja hoitajat antoivat hänen toisinaan jäädä yöksi, varsinkin jos arveltiin, että tajuttoman tilassa saattaisi ilmetä muutoksia.

   Outi jutteli rakkaalleen, ja lääkäreistäkin se oli hieno asia. Mistä sen tietää, vaikka tuollainen hellä rupattelu auttaisi miestä toipumaan. Tämä kokisi, että joku välittää hänestä, rakastaa häntä ja kaikin keinoin houkuttelee häntä palaamaan elävien maailmaan.

 - Osaisinpa sanoa hänelle jotakin sellaista, että hän tuntisi olevansa tarpeellinen tässä maailmassa. Että se antaisi hänelle voimaa ja halua tulla takaisin. Syyn jatkaa elämäänsä ja tehtäväänsä.

 - Puhu hänelle juuri niistä asioista, jotka ovat hänelle olleet tärkeitä, ehdotti hoitaja.

   Katri se oikeastaan keksi, mitä Outin tulisi tehdä.

 - Minulla on niitä Teron kirjoittamia artikkeleita tästä Köyhämaan sodasta. Lue niitä. Samalla itsekin pääset paremmin sisälle Teron ajatusmaailmaan ja unelmiin.

 - Tunnenhan minä Teron, väitti Outi melkein loukkaantuneena.

 - Tietenkin joiltakin osin hyvinkin perusteellisesti, mutta itse olen havainnut, että lukiessani veljeni pakinoita löydän hänestä ihan uusia, jopa yllättäviä puolia.

   Vieraillessaan seuraavan kerran Teron luona Outi noudatti ystävänsä neuvoa ja alkoi lukea potilaalle ääneen tämän lehtijuttuja.

14. Vihan kylvöä

   Tessa Luupää soitteli muutamia puheluita lääkäreille ja sai kuulla, että Akseli Pahapuro oli todella hoidettavana tuossa sairaalassa. Joku kaahaaja oli ajanut hänen päälleen suojatiellä. Sai olla kiitollinen, että ylipäätään selvisi hengissä. Mahdollista oli, ettei hän enää ikinä kävelisi.

   Rouva Luupää teki kolmen viikon aikana lukemattomia retkiä sairaalaan ja joka kerta hän kuljetti mukanaan kukkia, jotta voisi teeskennellä tulevansa katsomaan läheistä potilasta. Kukkakimppu tosin pieneni kerta kerralta ja viimeisellä viikolla hän yksinkertaisesti riiputti yhtä ja samaa tekopelargoniaa edestakaisin.

   Hän kuljeskeli ja seisoskeli Akselin huoneen ovella, mutta Pahapuroa ei vain näkynyt. Kuollut tämä ei ollut, sillä sen nainen tarkisti vähän väliä informaatiopisteestä.

 - Sisälle en mene, se on varmaa, mutisi Tessa. – Niin paljon en enää nöyryytä itseäni. Miehen takia, sen kelmin takia. Kylmäsydämisen ja kovan hyypiön vuoksi. Tapaamisemme pitää vaikuttaa luontevalta ja pelkältä sattumalta.

   Hoitohenkilökunta piti kuitenkin tämän tutun rouvan alituista käytävällä maleksimista kaikkea muuta kuin luontevana. He kyselivät moneen kertaan, voisivatko he olla jotenkin avuksi. Tessalla oli täysi työ, ettei käskenyt ystävällisiä auttajia painumaan hiiteen.

   Eräänä aamupäivänä pitkä odotus kantoi hedelmää. Huoneen numero 16 ovi avautui, ja Akselia lähdettiin kuljettamaan jonnekin.

 - Voi hei Akseli, huudahti Tessa ja ryntäsi miehen luokse. – Mitä sinulle kuuluu? Olen ollut niin kamalan huolissani.

   Akseli hämmästyi ja avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta ääntä ei lähtenyt. Tessakin oli suuresti ällistynyt, mutta ei suinkaan miehen näkemisestä, vaan häntä harmitti suunnattomasti oma uskomaton tyhmyytensä ja spontaanisuutensa. Hän toivoi, ettei olisi ikinä avannut suutaan, sillä näin vesittyi se hieno suunnitelma sattumalta kohtaamisesta.

   Kuin pisteenä tämän epäonnistumisen päätteeksi nainen työnsi vinoon vääntyneen ruukkukasvin Akselin syliin, jolloin Pahapuro äännähti:

 - Kiitos.

   Tessa ja Akseli juttelivat kuin vanhat ystävät ikään. Mies oli tosiaan yrittänyt jäljittää sitä karkuun päässyttä hirviötä, mutta luopui tehtävästä, koska se tuntui toivottomalta. Hirviöitä syntyi tiuhaan tahtiin joka puolelle maailmaa kuin sieniä sateen jälkeen.

   Sen jälkeen Akseli oli puuhaillut sitä ja tätä, näin ja noin, siellä ja täällä. Entisen luututkimusavustajan kertomus alkoi muuttua yhä vain epämääräisemmäksi ja ilmavammaksi, mutta Tessa oli tiukkana.

 - Oletko sotkeutunut niihin kamaliin elinkauppoihin?

   Akseli näytti surulliselta ja myönsi, että sellaistakin tuli hommailtua, kun lähisukulainen tarjosi rahakkaita keikkoja.

 - Olitko sairaalassa yhtä aikaa Helli Vehviläisen kanssa, sen joka pieksi sinua kukkakimpulla?

 - Ei kai se hornanhenki vain enää ole täällä? voihki mies todella pelästyneenä. – Sellainen hermokimppu. Mistä se niin suivaantui?  

 - Olitte sen tumman naisen kanssa liian perusteellisesti tentanneet Hellin terveydentilaa ja muutenkin tivanneet, oliko hänellä tuttavia, joiden elimet olivat vielä hyvässä kunnossa.

 - Se tumma nainen on sisareni, ja hän oli siellä leikkauksessa ja kuulosteli samalla työmahdollisuuksia. Neuvoin hänelle joitakin sopivia paikkoja, kun muutenkin kiertelin niissä luuhommissa.

 - Te kuulemma sieppasitte nuoria, terveitä ihmisiä ja ryöväsitte heiltä tärkeitä elimiä, esimerkiksi munuaisia. Sen jälkeen jätitte nuo onnettomat jonnekin kujalle riutumaan.

 - Ei ole totta, huudahti Akseli närkästyneenä. – En minä ainakaan enkä jaksa uskoa sellaista sisarestanikaan, vaikka kyllä välistä äimistelin hänen rikastumistaan ja läheisiä yhteyksiään hämäräperäisiin piireihin.

   Pitkään he pohtivat Akselin onnettomuuden syitä ja seurauksia. Mies oli kaikessa rauhassa ylittänyt katua suojatiellä vihreän valon palaessa, kun hänen päälleen oli syöksynyt suuri auto, joka ajoi röyhkeästi päin punaista.

   Akseli ei ollut ehtinyt tehdä mitään, kun hän jo lensi kaaressa jalkakäytävälle asti ja ruhjoutui pahoin pudotessaan kovaan katuun. Ajaja oli vasta 15-vuotias ja aivan raivokkaassa mielentilassa. Hän pakeni paikalta, meni kotiinsa, otti isänsä aseen ja ryntäsi ampumaan naapurinsa sekä tämän kolme lasta.

   Tuntia aikaisemmin naapurin mies oli koettanut estää poikaa istumasta rattiin, koska tämä oli pihalla naukkaillut runsaasti kaljaa ja tietenkin myös sen takia, ettei pojalla ollut ajokorttia.

   Nuorukainen oli suuttunut silmittömästi, koska hänen heikko itsetuntonsa ei kestänyt, että häntä komennetaan ja hänen asioihinsa puututaan. Hän pyyhälsi kaupungille aivan sekopäisenä, törmäsi Akseliin ja palasi surmaamaan viattomia ihmisiä.

 - On tässä ollut aikaa ajatella tätä omaakin elämääni, tuumi Akseli. – Miten tuollaista ihmishengistä piittaamattomuutta voi olla olemassakaan?

 - Sitä on kaikkialla. En käsitä, johtuuko se geeneistä vai ympäristöstä vai jotenkin vinksahtaneesta kasvatuksesta.

 - Nyt tuntuu kaikki aika turhalta. Ne entiset pyrkimykset ja unelmat, jopa raha. Voi käydä niin, etten edes rahalla saa terveyttäni takaisin. Yhtä hyvin voisin olla kuollut.

 - Sinun täytyy vain löytää uusia päämääriä. Keskity ensin kuntouttamaan ruumistasi, mutta mieti samalla, mitä nyt voisi olla edessä. Ehkä parempaa kuin se rahan perässä ravaaminen.

 - Sellaista en kyllä parhaalla tahdollanikaan keksi, huokaisi Akseli alakuloisena. – Meidän perheessä on jo monessa polvessa ollut menestyneitä ja vauraita yrittäjiä, mutta minua ei jostakin syystä ole koskaan hyväksytty perintöä hoitamaan. Yritin siis pärjätä omin avuin.

   Jonkin ajan kuluttua Akseli pääsi kuntoutuslaitokseen, ja sielläkin Tessa vieraili hänen luonaan ahkerasti. Heillä oli se yhteinen kammottava salaisuus, se sekasikiö, ja tuntui helpottavalta voida puhua jonkun kanssa niistä ajoista ja pohtia, mitä heille nyt tapahtuisi.

 - Minulla ainakaan ei ole kovin suurta vastuuta siitä karkulaisesta, puolustautui Tessa. – Enhän edes tiennyt, miksi niitä kokeiluja tehtiin.

15. Moraalikysymyksiä          

   Tavatessaan Katrin seuraavan kerran Outi ihmetteli Teron pakinoissaan käyttämää kieltä ja intohimoa. Myöskin rohkeutta. Hän kyseli siihen syytä Katrilta.

 - Olen itsekin kummastellut sitä. Tero kun on aina ollut niin hienotunteinen ja toiset huomioon ottava. Ei haluaisi loukata kärpäsenkään tunteita.

 - Niin, ja nyt vielä julkisesti ja lehden palstoilla hän antaa tulla kuin tykin suusta. Onko se jotakin pidäteltyä raivoa?

 - En tiedä, onko se varsinaisesti raivoa, mutta ainakin pidäteltyjä kannanottoja ja mielipiteitä. Hän on aina joutunut kuuntelemaan muita ja asettamaan sanansa muitten mielialojen mukaan. Ehkä se on ollut liiallistakin pelkuruutta ja velttoutta, mutta kukin pelaa sellaisen roolin mukaan, jolla kokee parhaiten pärjäävänsä.

 - Muuten, keskeytti Outi. – Selailin taas yhtä juorulehteä hierojalla, ja siinä kerrottiin, että Leuhkapuskan tytär Ruuti on nähtävästi joutunut tekemään abortin. Isänsä pakotuksesta.

 - Tuota en ikinä usko, vastusti Katri ponnekkaasti. - Tiedämmehän tasatarkkaan, että Suurmaan presidentti tuomitsee raskauden keskeyttämisen. Sehän olisi tappamista.

 - Ehkä hän on tinkinyt periaatteistaan ja säätänyt uudet moraalisäännöt ja lait. Joka tapauksessa lehdessä oli haastateltu jotakin Ruutin ystävätärtä, joka oli kertonut, että tytär oli aivan raivoissaan isälleen.

 - Se on vain pelkkää uhoamista, kun suututaan silmittömästi, totesi Katri. - Anteeksi nyt, mutta minun on tästä pian lähdettävä sairaalaan.

16. Tosiasioita vai mielikuvitusta?    

   Koska Teron tapauksen selvitys edistyi niin perin hitaasti ja tuntui jatkuvasti junnaavan paikallaan, naiset ryhtyivät omin päin miettimään, kuka olisi voinut olla pommi-iskun takana. Kenelle siitä olisi hyötyä? Mikä kansa löytyisi rikoksen takaa?

 - Tämä kaikki on pelkkää arvailua ja olettamusta, moitiskeli Katri.

- Liian löysää ja pelkkien mielikuvien varassa. Ei poliisitutkimusta sellaisilla perusteilla tehdä. Tietoa sitä pitää olla ja luotettavaa.

 - Einstein on sanonut, että vieläkin tärkeämpää kuin tieto, on mielikuvitus, huomautti Pauliina, joka kyllä kaikkien emopuuhiensa ohella luki ihmeen paljon ja kaikenlaista kirjallisuutta.

   Tätä hän teki yön hiljaisina hetkinä, jolloin viereisessä huoneessa tuhisevat lapset ja viereisessä sängyssä tuhiseva ja koriseva Samuli eivät häntä kipeämmin tarvinneet.

 - Mielikuvitusta tässä on vaikka muille jakaa, harmitteli Maire. - Kunpa meillä olisi joku poliisituttava.

 - Onhan sinulla tuomari miehenä. Pyydä häntä tekemään se todellinen ajatustyö ja johtopäätökset faktoista.

 - En halua sekoittaa häntä tähän, tähän lelluvaan maitovelliin.

 - Onko se maitovelliä, kun mieheni yritetään murhata, kiivastui Outi.

 - En tarkoita sitä tietenkään. Koko tapaus on hirveä, mutta meillä ei ole todisteita, ei asetta eikä motiivia, joten olemme aivan suossa. Ettekö tosiaan tiedä, mitä Tero oli saanut selville?

 - Pitäisi tutkia Teron papereita, jos niistä löytyisi jotakin vinkkiä, mutisi Pauliina, joka yön hiljaisina hetkinä saattoi salaa seurata jännitysfilmejä telkkarista.

 - Se on liian intiimiä, vastusteli Katri..

 - Se jos mikä on intiimiä, että autoon asetetaan pommi surmaamistarkoituksessa, tulistui Outi. - Hienotunteisuus saa väistyä totuuden etsimisen tieltä. Tämä asia on selvitettävä, vaikka siihen menisi kymmenen vuotta.

 - Paljon on jäänyt selvittämättä, varsinkin vaikuttajayksilöitten salamurhissa, huomautti Maire. - Ajatelkaa vaikka presidentti Kennedyä ja Marilyn Monroeta.

 - Niin, ja Ruotsin pääministeriä Olof Palmea, lisäsi Outi. - Käsittämätöntä, etteivät maailman tehokkaimmat poliisivoimatkaan saa mitään aikaiseksi.

 - Ehkä he eivät haluakaan, kuiskasi Pauliina. - Suojelevat rikollisia ja väärintekijöitä. Syntiä, esimerkiksi...

 - Anna sen luettelon jo olla, keskeytti Katri. - Tunnen itseni ihan syntiseksi vaimoksi, jos pääset listassasi vauhtiin.

 - Anteeksi, en halunnut loukata sinua, mumisi Pauliina pahoillaan.

 - Loukkasit jo, tokaisi Katri. - Kun sanoit että sinua. Miksi ei meitä kaikkia? En minä sen syntisemmin ole elänyt kuin Outi ja Mairekaan.

 - Älkää nyt kiistelkö sivuasioista, torui Outi. - Eivät nämä mitkään syntisyyden maailmanmestaruuskisat ole. Tai ainakin pyydystämme rosmoja sieltä syntisimmästä päästä.

 - Kukaan ei ole täysin puhdas ja viaton, kuiskutti Pauliina, josta oli tullut kumman omapäinen ja sinnikäs mielipiteittensä laukomiseen. Verrytteli kai täällä, kun kotona piti vaieta.

 - Tekotapa eli siis se autopommi on ainakin yleismaailmallista tyyliä, aloitti Katri. - Muistattehan, että juuri saatiin sillä keinolla epämiellyttävä todistaja pois kuvioista, kun erään Lähi-idän valtionpääministeri oli saanut haasteen kansainväliseen tuomioistuimeen hirveistä joukkomurhista pakolaisleirillä parikymmentä vuotta sitten.

 - Olisiko Terokin luvannut toimia todistajana jossakin oikeustapauksessa?

 - Paljon mahdollista. Lehtimiehellä, joka kiertää ympäri maailmaa ja jolla on monentasoisia yhteyksiä tiedonvälitykseen, on tietysti hyvät mahdollisuudet onkia tietoonsa jotakin todella raskauttavaa.

 - Miksei hän ole puhunut asiasta minulle? valitti Outi.

 - Puhuiko hän sinulle muistakaan työasioistaan? kysäisi Maire ja lisäsi hieman ivallisesti. - Mikäli olen oikein ymmärtänyt, et ole ollut varsin kiinnostunut Teron puheista tai lehtiartikkeleista. Oletko niitä edes vapaaehtoisesti lukenut?

 - Olenhan lukenut, nykyäänkin sairaalassa Terolle. Älä sinä mollaa minua. Parhaani olen yrittänyt luodakseni hänelle turvallisen ja kotoisen ilmapiirin niissä hemmetin hotelliloukoissa.

 - Olen luullut, että teillä oli aina viiden tähden majoitus, ihmetteli Maire ja vilkaisi hymyillen Katria.

 - Oli aluksi, mutta lehden rahatilanne on kiristynyt. Kaikkiallahan säästetään.

 - No niin, ilmapiiri on voinut olla kodikas ja pullantuoksuinen, mutta maailmanpolitiikan asiat tapahtuvat vähän muualla kuin kahvipöydän ääressä viehättävän mannekiinivaimon seurassa.

 - Maire, sinähän hyökkäät minun kimppuuni, torui Outi loukkaantuneena.. - Mitä pahaa siinä on, jos on sattunut saamaan synnyinlahjaksi viehättävän ulkomuodon?

 - Me emme alkuunkaan pysy asiassa, rävähti Katri. – Lopetetaan vaan minun puolestani koko Teron onnettomuuden pohtiminen ja syvennytään vyötärönmittoihin ja kaavansuunnitteluun.

   Maire keikautti niskaansa närkästyneenä. Hänellä alkoi olla vaikeuksia vyötärönsä suhteen. Ja olkavarsien ja reisien ja...

 - Rakkaat sisaret, älkää riidelkö tiellä, nuhteli Pauliina lempeästi. - Mietitään millainen tyyppi on pystynyt suorittamaan tuollaisen hirmutyön lähimmäisensä henkeä vastaan.

 - Hienoa, Pauliina, kehui Katri. - Koska meillä ei ole varsinaista autenttista tietoa Teroa ympäröivistä politiikan ja yhteiskunnan virtauksista ja uhkatilanteista, keskitytään mielikuvien avulla pohtimaan, millainen tyyppi tai kansallisuus voisi tulla kysymykseen. Ehkä silloin jollekulle meistä välähtää mieleen jokin konkreettinen tilanne tai ongelmavyyhti, johon Tero on saattanut sotkeutua.

 - Entä jos pommi ei ollut tarkoitettukaan Terolle, vaan siihen viereiseen kansanedustajan Audiin?

 - Ihan oikea toteamus, Outi-hyvä, mutta itsehän olet aivan vaistonvaraisesti olettanut, että turma oli tarkoitettu Terolle, koska hänellä oli vihiä jonkun kuuluisan poliitikon murhasta. Meidän on parasta ensin syventyä Teroon, koska hänet sentään tunnemme. Jos nuoli osoittaa muualle, jatketaan kansanedustajasta.

 - On teillä suuret suunnitelmat, huokaili Pauliina. - Emme ikinä pysty tähän.

 - Älä masenna meitä senkin pahanilmanlintu. Aloitetaan. Outi, sinulla on tietoa ja kokemusta Teron matkareiteistä. Mainitse jokin maa ja kerro, tapahtuiko siellä jotakin huolestuttavaa tai muuten muistamisenarvoista.

17. Etiketti otsaan  

   Outi muisteli hetken ja tokaisi sitten:

 - Joo, muistan kun kävimme kerran Lontoossa. Olimme Teron kanssa aikeissa lähteä maanalaisella jonnekin. Kun hän osti meille lippua, tapahtui jotakin ikävää.

 - Mitä tapahtui? uteli Maire innostuneena. - Minusta tuntuu, että tämä on hyvä tekniikka. Varmasti keksimme jotakin

 - No, Seisoimme juuri jonossa ja Tero tarvitsi pikkurahaa. Otin esille lompakkoni, ja siinä samassa joku korsto sieppasi sen kädestäni. Katosi ihmisvilinään, ja sinne häipyivät rahani.

 - Siis samanlainen tapaus, jonka todistajaksi jouduit Suurkylässä viime syksynä?

 - Juuri niin, sen takia tämä kai juolahtikin mieleeni.

   Naiset pohdiskelivat asiaa. Sitten Maire kysyi:

 - Eikö siellä Lontoossa todellakaan tapahtunut muuta? Ja Terolle nimenomaan?

 - Ei muistaakseni, ja siitä on jo pari vuotta.

 - Minä kirjoitan muistiin, myhäili Katri kaksiselitteisesti.- Lontoossa Outin kädestä napataan lompakko. Olisiko tällä yhteyttä Takanurkkalassa tapahtuneeseen pommi-iskuun?

 - Teet minusta pilkkaa, huusi Outi närkästyneenä. - Eikö meidän juuri pitänyt kertoa kaikkea mahdollista tajunnanvirrassa ajelehtivaa?

 - Aivan oikein, anteeksi vain, mutta alku ei tuntunut oikein lupaavalta, myönteli Katri. – Tarkoitin tietenkin, että vietiinkö Terolta joitakin papereita tai saiko hän uhkauskirjeitä tai seurasiko joku tyyppi teitä. No anti olla, jatketaan. Sen varmaankin myönnämme kaikki, ettei tällainen pommiattentaatti ole mitään taskuvarkaitten tai pikkurötöstelijöitten puuhailua.

 - Entä huumekaupat? tiedusteli Maire. - Rahahan se usein on rikosten takana.

 - Paitsi intohimomurhien, kuiskasi Pauliina punastellen. - Tarkoitan, kuulemma, elokuvista päätellen.

 - Tuskin tässä mistään intohimorikoksesta on kysymys, tuumi Katri. - Mietitään vielä eikä heitetä kirvestä nurkkaan. Kyllä meidän on päästävä käsiksi Teron papereihin ja tiedostoihin. Haastattele sinä Outi hänen työtovereitaan. Ehkä he tietävät, millaisten juttujen kanssa Tero oli tekemisissä.  

 - Jos ne sitten kertovat minulle.

 - Kaikkien sotien sanotaan olevan taloudellisia sotia. Niin väitti ex-mieheni, arveli Katri. - Nykyajan markkinatalous on jotenkin vinksahtanut, kun jokainen toimenpide aiheuttaa köyhille lisää kurjuutta ja rikkaille valtaa ja yhä röyhkeämpää riistämisenhalua.

 - Onko entinen miehesi joku sosialisti? kysyi Pauliina huolissaan. - Samuli ei yhtään tykkää vasemmistolaisista.

 - Se sinun Samulisi palvelema Jeesus taisi olla jonkin sortin sosialisti, koska hän kehotti pitämään huolta köyhistä ja sairaista ja rakastamaan vähintäkin lähimmäistään.

 - Hyi sinua, Katri, voihkaisi Pauliina. - Et saa sekoittaa uskontoa politiikkaan.

 - Kuulehan pienoinen papinrouva, Lienevät ne uskonsodatkin yhä vain myös poliittisia sotia  Jopa taloudellisia. Inkojen kulttuurin tuhoaminen ja koko röyhkeätä siirtomaapolitiikkaa muistuttava lähetystyö.

 - Voi ei.

 - Ainakin ennen vanhaan, lievensi Katri väitteitään. - Minusta me olemme sittenkin väärillä jäljillä, jos tuomitsemme koko kansan jonkin yksittäisen käytösvirheen tai toisaalta hirmutyön perusteella. Niinhän sitä Suurkylässäkin on tehty sen pommiräjähdyksen jälkeen, että kadulta pidätetään kuka tahansa, jos hän vain näyttää olevan jotakin määrättyä rotua tai uskontokuntaa.    

 - Totta. Me emme saa syyllistyä moiseen ennakkoluuloiseen syrjimiseen, sanoi Outi topakasti.

  Maire kääntyi ilkikurisen näköisenä pastuurskan puoleen ja ehdotti:

 - Ja sinä Pauliina, ongi siltä Samulilta joitakin rippisalaisuuksia. Ehkä joku terroristi on keventänyt hänelle sysimustaa sydäntään.

 - Voi älä.

   Outi soitteli joillekin tuntemilleen toimittajille. Hän tiedusteli asiaa jopa ulkomailta saakka. Kollegat pahoittelivat ja kauhistelivat tapahtunutta, mutta eivät pystyneet auttamaan. Joittenkin puhelinkontaktien jälkeen Outista tuntui, että keskustelukumppani oli yrittänyt vältellä ja päästä hänestä mahdollisimman nopeasti eroon.

   Ehkä hänellä oli vain liian laukkaava mielikuvitus, mutta tunne vahvistui, kun hän sai Suurkylästä käsiinsä Joannan, sen tavaratalon räjähdyksessä menehtyneen Heikin vaimon.

   Outi oli muutenkin aikonut soittaa tälle ja kysyä, miten hän oli selviytynyt palovammoistaan ja suuresta surustaan.

   Joanna oli yllättävän puhelias. Hän oli toipunut hyvin ja oli tehnyt surutyötään käymällä läpi miehensä papereita. Hän kertoi, että jotakin yllättävää ja suurisuuntaista oli ollut tekeillä. He olivat jo pidemmän aikaa olleet yhteydessä Teroon, mutta kaikki oli vielä niin kovin kesken.  

   Joanna lupasi ilmoittaa Outille, jos jotakin tärkeätä ja varsinkin Teroa koskevaa ilmenisi. Lopuksi hän kovasti varoitteli Outia ryhtymästä omin päin urkkimaan tietoja.

 - Anna asia poliisin hoitoon. Se on parasta ja turvallisinta. Tuskin se virkavalta siellä kaukaisessa Suomessa vielä niin turmeltunutta ja korruptoitua on. Heihin voit varmasti luottaa.

   Outi kiitteli ja lupasi pitää yhteyttä, mutta mitä poliiseihin tuli, hänellä oli jostain syystä omat epäluulonsa. Pelkkää intuitiota ja huuhaata, mutta sittenkin. Jälleen hän lähti sairaalaan lukemaan Terolle pakinoita.    

18. Murtovarkaita ja sukkahousuja

   Outi palasi kotiin vietettyään kaksi päivää Teron luona. Mies oli yhä syvässä tajuttomuustilassa. Lääkärit kehottivat vain toivomaan parasta. Minkäänlaista muutosta ei ollut havaittavissa. Ei tosin huonompaankaan suuntaan.

   Kaikki olivat olleet ystävällisiä ja ymmärtäväisiä. Poliisit lohduttelivat ja lupasivat panostaa kaikkensa syyllisen tai syyllisten löytämiseen. Vielä ei ollut hämärintäkään tietoa tekijöistä. Vihjeitä oli kuulemma saatu. Kyllä se siitä selviää. Saattoi tietysti olla, ettei pommia sittenkään ollut tarkoitettu Tero Hopulle.

   Tullessaan Outi oli poikennut lähikaupassa. Täytyihän hänen jo vihdoin syödäkin jotakin. Katri oli monta kertaa pyytänyt häntä muuttamaan luokseen. Siellä oli tilaa, ja yhdessä he olisivat voineet surra ja pohtia tätä onnetonta tappoyritystä. Outi kieltäytyi. Hän halusi linnoittautua kodin rauhaan miettimään.

   Olo oli aika tokkurainen, joten hän ei heti asunnolle saapuessaan havainnut mitään outoa. Talo oli kolmirappuinen kerrostalo. Siisti ja sijaitsi rauhallisella paikalla puistomaisen pihan keskellä. Paljon vanhoja tuuheita puita, kukkaistutuksia ja lasten leikkitelineitä.

   Ikinä ei ollut edes polkupyörää pihalta viety. Vaikka kuinka myöhään illalla olisi palannut kotiin, kaikkialla oli rauhallista. Iltakävelyllä olevia pariskuntia vaelteli lähistöllä, koirankuljettajat tervehtivät ja aloittivat jaarituksensa rakeistaan, jos vain joku viitsi kuunnella.

   Näin päiväsaikaan ei olisi tullut mielenkään pelätä tuossa ympäristössä, ja nyt kello oli vasta vähän yli kolme iltapäivällä, Hän oli sittenkin päättänyt lähteä kotiin aikaisemmin, koska hänellä oli sietämätön päänsärky.

   Outi seisoi ovensa edessä ja kaivoi avaimia laukustaan. Piteli niitä käsissään ja hieman poissaolevana alkoi työntää yhtä lukkoon. Melkein säikähti, kun ovi samalla heilahti. Alkoiko maailma jo huojua hänen silmissään, kun hän ei ollut kunnolla nukkunut moneen päivään?

   Ei sentään. Ovi oli auki, hiukan raollaan. Eteisessä ei näkynyt valoa. Sisältä ei kuulunut risaustakaan.

   Jos Outi olisi asunut Suurkylässä, hän ei ikinä olisi tehnyt sitä kardinaalivirhettä, jota hän hetken päästä joutui katkerasti katumaan. Suuressa maailmassa hän olisi jättänyt kaiken silleen, juossut kiireesti ulos ja hälyttänyt poliisin.

   Nyt sen sijaan hän puoliunisena työnsi oven auki, astui kynnyksen yli ja huhuili kuin yöpöllö:

 - Huhuu, hei, onko täällä ketään? Sinäkö Hannu?

   Vastaus tuli salamannopeasti. Ei sanallisena vaan huumaavan iskun myötä. Outi ei sentään menettänyt tajuntaansa, mutta ennen kuin hän ehti inahtaakaan, joku laittoi kämmenensä hänen suulleen, kiskaisi hänet sisäpuolelle, sulki oven ja sitten. Sitten se kauhu alkoi.

   Sisään tullessaan Outi oli jo ehtinyt arvella, että heillä olisi käynyt kiinteistönhoitaja, joka vahingossa oli jättänyt oven auki. Tämä ei ollut Hannu, vaan jokin hirviö. Hämärässä eteisessä tuo olento väänsi rajuin ja kovakouraisin ottein hänen kätensä selän taakse ja sitoi ne. Niin tiukkaan, että nainen luuli ranteittensa murtuneen.

   Se oli vasta alkua. Toinenkin mies sukelsi esiin jostakin, riisui häneltä sukkahousut ja paketoi hänet kuin muumion. Maalarinteippiä ja lisää sukkahousuja. Ympäri ja vielä kerran ympäri. Suuhun hän oli jo sitä ennen ehtinyt työntää jonkin rätin, jota Outi yritti epätoivoisesti sylkeä pois.

   Tuke ei siis ollut tarpeeksi pitävä. Miehet sitoivat hänen suunsakin kireillä sukkahousuilla. Nainen voihki ja yritti saada edes kielensä jollakin tavalla parempaan asentoon. Oliko häneltä hampaitakin katkennut?

   Nainen oli kai hetkeksi menettänyt tajuntansa, koska myöhemmin hän huomasi makaavansa kyljellään olohuoneen lattialla selin eteiseen. Ensin ei kuulunut mitään, sitten oven loksahdus. Pedot olivat menneet.

   Nainen koetti ryömiä eteistä kohden. mutta se ei onnistunut. Missä oli kännykkä? Se oli hänen laukussaan, mutta missä oli laukku? Vähän matkan päässä hänen edessään.

   Oli melkein mahdotonta liikuttaa itseään, kääntää päätään tai edes ojennella sormiaan. Näin kamalasta sitomisesta hän ei ollut aikaisemmin kuullutkaan, vaikka työkseen katseli toimintaelokuvia koettaessaan saada jotakin viihdytystä pitkinä, yksinäisinä iltoinaan.

   Laukku oli auki ja kännykkä näkyvissä. Kas kun mies ei ollut siirtänyt niitä kauemmaksi, mutta saattoi olla, ettei hän siinä kiireessä ja puolipimeässä huoneessa nähnyt sitä.

   Kellosta Outi ei tiennyt muuta kuin että ulkona oli jo lähes pimeätä. Sentti sentiltä hän hiissasi itsensä lähemmäksi käsilaukkua. Notkeus ja fyysinen voima olivat nyt avuksi.

   Vaikka sukkahousut kiristivät syvällä suupielissä, huulet kuitenkin liikkuivat. Hän oli aivan mutkalla, polvet koukussa ja melkein suussa. Varpaitaan kipristellen Outi hinasi laukun yhä vain lähemmäksi kasvojaan. Nyökkimällä ja leukansa avulla hän sai viimein puhelimen nenänsä kohdalle, mutta miten painella näppäimiä?

   Kynä oli myös valunut ulos laukusta. Hän sai sen huuliensa väliin ja yritti. Varmasti sata kertaa, mutta lopulta hän pystyi painelemaan kolme hätänumeroa.

   Joku vastasi ja kysyi asiaa. Hän päästeli kurkustaan korahtelevia ääniä ja takoi päällään parkettilattiaa. Että se koski, mutta yhä vain kovemmin ja yhä vain taajempaan.

   Hätänumerossa tajuttiin, että jotakin hyvin vakavaa oli tekeillä. He selvittivät soittajan nimen ja osoitteen. Ambulanssi ja poliisit saapuivat, mursivat oven ja päästivät säälien ja kauhistellen uhrin kääreistään.

   Vammat olivat sittenkin yllättävän pieniä, vaarattomia ruhjeita ja haavaumia. Outi ei halunnut lähteä sairaalaan, vaan ryhtyi tyrmistyneenä tutkimaan kotiaan. Paikkoja oli myllerretty. Laatikoita ja kaappeja auottu. Jääkaappi ja pakastin retkottivat auki. Taulut olivat vinossa, koska niittenkin takaa oli etsitty jotakin tärkeätä.

 - Onko mitään arvokasta kadonnut? Koruja tai rahaa? Luottokortteja ynnä muuta sellaista?

   Ei ollut. Eihän heillä kallisarvoisia tavaroita juuri ollutkaan. Jokunen koru ja muutamia merkkivaatteita. Nekin saatu alennuksella Mairen butiikista. Hopeisia ruokailuvälineitä ei ollut eikä arvokkaita posliineja, sillä niistä Outi vasta haaveili.

   Tapaus jäi arvoitukseksi. Ainakin toistaiseksi. Mitään tuntomerkkejä Outi ei pystynyt antamaan. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti ja hämärässä. Kookkaita miehiä, voimakkaita ja rajuotteisia.

 - Entä huomasitteko mitään erikoista hajua? Tupakkaa, partavettä?

 - En millään muista.

   Itse asiassa hän muisti vain yhden ällöttävän hajun. Suustaan ja suupielistään valuvan veren lemun.

   Tutkimukset edistyivät hitaasti. Outin mielestä autopommijuttu ja huoneiston penkominen liittyivät toisiinsa. Virallisella taholla oltiin eri mieltä.

 - Mitä ne nyt sitten olisivat etsineet? Eihän mitään ollut kadonnut.

 - Mistä minä tiedän vaikka olisikin, kun emme tiedä mitä he etsivät.

 - Mitä salattavaa miehellänne sitten olisi?

   Outi tuli varovaiseksi, sillä lopultakin toisen poliisin ilme osoitti jonkinlaista kiinnostusta ja uteliaisuutta.

 - Tuskinpa mitään, vastasi Outi vältellen. - Mutta ehkä he luulivat löytävänsä jotakin. Tutkikaa nyt vain perusteellisesti sitä pommihommaa, niin muukin selviää.

 - Kiitos neuvoistanne, hyvä neiti Tietoviisas.

19. Pölyä ja pohdintoja  

   Outi oli avuton. Hän tunsi olevansa aivan yksin. Jokin vaisto varoitti häntä levittelemästä kauhutarinaansa kovin laajalle.

 - Suuren luokan bisnestä, oli Tero aikaisemmin huomauttanut. - Odotapas, niin saan vielä suuren kalan pyydykseen.

   Juuri ennen kuin mies lähti viimeiselle automatkalleen, hän oli hyvin innostuneena kertonut avovaimolleen:

 - Vihdoinkin se kinkkinen juttu on selviämässä, mutta sen minä sanon, että siitä ei kyllä moni ilostu. Kunpa tietäisi, kenen puoleen kääntyä. Kehenkään ei pidä luottaa, ei edes poliisiin. Ihan hirvittää.

   Onneksi Outilla oli ne kolme luotettavaa ystävää. Näille hän kertoi huoneiston penkomisesta, ja he olivat todella kauhuissaan. Nyt he kokoontuivat Outin kotona ja aloittivat pohtimisen ja ihmettelyn. Naiset nuuskivat koko huushollin läpikotaisin. Pauliina löysi paljon pölyä ja villakoiria, mutta vaikeni niistä hienotunteisesti.

   Katri ja Maire hyökkäsivät heti tietokoneen kimppuun.  

 - Oletko tutkinut tätä? kysyi Maire.

 - En tietenkään, koska en ymmärrä niistä hönkäsen pöläystä.

 - Sitten se joutui oikeisiin käsiin, kehaisivat Maire ja Katri, vaikka valitettavasti heidän oli pian pakko todeta, että he eivät millään päässeet sisälle tiedostoihin.

   Outi selasi Teron papereita ja kalentereita, Pauliina tonki vielä lisää pölyä taulujen takaa, koska kerran ne olivat niitä rosvojakin kiinnostaneet. Hän konttasi asunnon läpi rätti kädessään ja tutki paikkoja aina lattialistoja myöten. Hän taivutteli korkkimattojen nurkkia ja hamuili lieden ja jääkaapin taustoja.

   Pauliina piti kotinsa mallikelpoisessa järjestyksessä, joten hän oli takuulla tarkempi tutkija kuin yksikään rosvo tai poliisi. Välillä hän valmisti vahvaa kahvia ja tarjoili herkullisia leivonnaisiaan.

   Kokoukset venyivät ja toistuivat joka toinen päivä, joten kirkkoherrakandidaatti alkoi hermostua ja nouti ainakin kolme kertaa vaimonsa pois noin tiiviistä harrastuksesta.

 - Mitä te siellä oikein puuhaatte? Näytät siltä kuin olisit suorittanut suursiivousta.

 - Niinhän minä tavallaan olenkin, vastasi vaimo posket vienosti punertaen.

   Sen päivän jälkeen Pauliina uhkasi sanoutua irti koko salaseurasta, koska hän oli joutunut valehtelemaan miehelleen. Nähtävästi ainoan kerran koko ruusuisen elämänsä aikana. Ainakin tähän asti, mutta onneksi kukaan ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo mukanaan.

   Ystävättäret lohduttelivat ja maanittelivat:

 - Eihän se tavallaan ollutkaan mikään valhe. Sinä olet tavaroita siirrellessäsi myös siistinyt Outin kotia. Ei tyttöparka jaksa nyt sellaisiin asioihin keskittyä.

 - Se ”tavallaan” juuri on kovasti synnillinen sana, vaikeroi tuo puhdasotsainen ja herkkävaistoinen tuleva ruustinna.

   Parin viikon uurastamisen jälkeen jopa Maire luovutti.

 - Ei tästä tule mitään. Poliisit ovat oikeassa. Se oli ryöstöyritys, mutta tulit kesken kaiken paikalle, ja tietenkin asunto näytti siltä kuin sitä olisi tutkittu ja jotakin etsitty.

 - Jos Maire sanoo noin, niin minäkin luovun koko hommasta, yhtyi Katri valittelemaan. - Mairehan ei ikinä anna periksi. Tiesitkö Outi, että se rupeaa laajentamaan liikettään Suurkylään asti? Muitakin edullisia kauppoja on tiedossa, eikös olekin?

 - Täällä on jotakin, kuului Pauliinan tukahtunut ja pölyinen ääni jostakin vaatehuoneen onkaloista.

   Muut riensivät paikalle, ja siellä erään vanhan lenkkitossun osittain irtaantuneen pohjallisen alta se löytyi. Se pieni paperipala, joka kertoisi suuren salaisuuden. Sen vaarallisen asian, jonka vuoksi Tero nyt makasi sairaalassa.

20. Sinnittelevä salasana  

   Pauliina rapisteli paperipalaa kädessään.

 - Mikä tämä on? Numeroita ja kirjaimia. Ei mitään järkeä.

 - Näytä minulle, pyysi Outi. - Juu, en ymmärrä mitään. Siansaksaa.

 - Katsotaan, sanoi Katri tomerasti. - Se saattaa olla salainen vinkki.

   Maire kurkisteli hänen olkapäänsä yli.

 - Tuon täytyy olla jokin koodi, jollei se sitten ole jokin tavaramerkki. Hinnalta se ei oikein näytä. Liikaa kirjaimia. Annas kun lasken: viisi kirjainta ja viisi numeroa.

 - LF4P L19M86. Ei tolkun tolkkua.        

 - Ei se voi rekisterikilpikään olla. Mikä tuollainen maa olisi? LF? Mitkä ovat Latvian ja Liettuan tunnukset? Entä Libya tai Libanon?

 - Ehkä siis jokin Afrikan maa tai Etelä-Amerikan?

 - Lima, ehdotti Pauliina. - Ai niin, se onkin kaupunki.

 - Miksei kaupungillakin voisi olla omaa tunnusta? Saattaahan joku julkimo panna autonsa kilpeen omankin nimensä: Elvis tai Madonna.

 - Jos sen pitäisi olla SF? Painovirhe.

 - Painovirhepaholainenko pääsisi sotkemaan huippusalaisia koodeja?

 - Jollei se olekaan salainen, vaan jokin arkinen juttu. Pesulan tunnus? Tai kirjaston?

 - Tai jos se on jonkin tallelokeron numero? Pankin tai rautatieaseman?

 - Liian monimutkainen. Pelkkä numero riittää, tuumi Maire.

 - Entä jonkun vangin käsivarteen tatuoitu numero, intoutui Outi tulkitsemaan. - Jos tämä onkin niitä natsien keskitysleiriasioita? Jahdataan natsirikollista ja joku vanki on suostunut kertomaan kokemuksistaan.

 - Kuulostaa vanhahtavalta. Niitä nyt on metsästetty pian viisikymmentä vuotta. Tuskin ne enää niin valonarkoja hommia ovat, että kannattaa autoa räjäyttää.

   Naiset joivat rutkasti kahvia, ja Outi kävi tiputtamassa pannullisen lisää. Voileipiä, pizzaa ja piirakkaa. Ei tätä muutoin jaksaisi.

 - Tarvitaan kiloittain rypälesokeria, jotta aivomme raksuttavat tehokkaasti, päivitteli Maire. - Anna vielä sitä omenapiirakkaa. Se on ihan suussa sulavaa. Minun ei pitäisi langeta tähän, koska huomenna en mahdu tietokoneeni ääreen. Uudesta mekosta puhumattakaan.

 - Olet nero, Maire, huusi Katri. - Tietysti. Kuinka olimme niin pöljiä, ettemme sitä heti hoksanneet?

 - Mitä niin?

 - No se on tietenkin salasana johonkin Teron tiedostoon.

 - Hurraa, kiljaisivat muut.

   Pauliina hieman hillitymmin. Hän olisi mieluummin huutanut, että eläköön. Puhtaalla suomenkielellä, koska hänen pappismiehensä vastusti kiivaasti pakollisen ruotsin opettamista kouluissa.

   Samuli, sivumennen sanoen, vastusti melkein kaikkea: tanssia, alkoholia, huulipunaa, television rumputusohjelmia ja naispappeutta. Hän ei edes suostunut seisomaan alttarilla samanaikaisesti naispastorin kanssa. Kieltäytyi kohteliaasti tehtävästä.

   Hän vastusti kiihkeästi myös syntyvyydensäännöstelyä sekä seksiä, paitsi lasten tekoon. Erittäin äkäinen hän oli jo pelkästä ajatuksestakin, että hänet joskus tulevaisuudessa määrättäisiin vihkimään homopareja. Pauliinalla saattoi toisinaan olla jokin omakin mielipide, mutta siitä hän yleensä visusti vaikeni.

 - En millään pääse koneeseen, valitti Katri. - Mikä tässä mättää?

 - Jos siinä on sittenkin virhe? Pitäisi olla välilyönti tai pieniä kirjaimia tai välimerkkejä.

 - Tämä ei inahdakaan. Tällä ei edes pääse sisälle koko laitteeseen. Onko Terolla konetta toimituksessa?

 - Kyllä kai, mutta onhan hänellä täällä vielä se toinenkin vekotin, se kannettava, innostui Outi. - Minäpä haen sen, mutta älkää odottako liikoja, koska se oli mukana siinä pommi-iskussa.

   Outi laski pöydälle pölyisen ja nuhraantuneen tietokonesalkun.

 - Miten se on noinkin hyvässä kunnossa?

 - Sehän lensi ulos ikkunasta, joten ehkä se on vain tärähtänyt.

 - Me olemme tärähtäneitä, kun puuhaamme tällaista, moitti Pauliina. - Mitä Samulikin sanoisi, jos tietäisi?

 - Et kai ole laverrellut miehellesi, tiukkasi Maire.

 - Ee-en, varsinaisesti.

 - Mitä olet kertonut meistä?

 - Että juomme kahvia ja syömme leivonnaisia ja keskustelemme tärkeistä asioista.

 - Eikö hän ole kysynyt että mistä tärkeistä?

 - Ei onneksi, sillä rakkaan Samulini mielestä naisilla ei voi olla kovin tärkeitä asioita, vain jotakin lapsia tai taloudenhoitoa koskevaa.

   Pauliina yritti peitellä alakuloisuuttansa, koska muutenkin ystävättäret sanoivat häntä nynnyksi ja nynneröksi sekä Samulin lattiamatoksi. Myös löperöksi, ja se loukkasi. Hänhän oli akateemisesti koulutettu nainen.

 - Minä olen nykyaikainen nainen ja sellaiseksi kasvatan myös tyttäreni, aloitti Pauliina, mutta joutui vaikenemaan, koska muut huusivat:

 - Nyt se aukeni! Pääsimme sisälle. Siinä olikin loppuosa sisäänpääsyä varten ja alkuosa tiedoston nimeä.        

21. Valaliittolaiset

   Hieman pelokkaana Outi tutki kuvaruutua. Oli oikeastaan huono omatunto, aivan kuin olisi murtanut kirjesalaisuuden. Saattoihan Terolla olla koneessaan jotakin aivan muuta tulenarkaa kuin poliittista ja yhteiskunnallista tavaraa. Outi oli kyllä kuullut rakkausjutuista tietsikan välityksellä, mutta tuskin nyt Tero.

 - Tätä on vaikka kuinka paljon, intoili Katri. - Missä teillä on tulostin. On helpompi lukea sitä paperilta.

   Puhelin soi ja Pauliinaa kysyttiin.

 - Voi, ettei vain lapsille ole sattunut jotakin?

   Huolestunut kanaemo tarttui kuulokkeeseen melkein kädet täristen.

   Hetken kuluttua hän palasi ja sanoi lähtevänsä kotiin.

 - Ei kai mitään vakavaa? kyseli Maire.

 - Ei varsin, mutta ne korvat vaivaavat. Kauhea kipu.

 - Tiedän, myönteli Outi. - Minullakin oli lapsena aivan kammottava korvasärky. Toinen korvani puhkaistiin, ja sekin oli kuin maanjäristys. Mutta helpotti heti.

 - Meidänkin lapsilla oli jatkuvaa tulehdusta, lisäsi Katri. – Välillä korvat puhkaistiin ja välillä yritettiin antibiooteilla. Muoviputki viimein auttoi nuorinta poikaani.

 - Pitää olla lämmin lakki päässä, neuvoi Maire. - Kun lähdimme autoajelulle, lapsilla oli kesälläkin korvalaput ja pipo.

 - Meillä jäi tämä kesken, harmitteli Outi. - Eikö Samuli voisi antaa lapsille lääkettä tai panna niille suppoa lievitykseksi?

 - Ei siitä tulisi yhtikäs mitään, eikä niitä lapsia mikään vaivaa, vaan Samulilla se on kauhea korvakipu. Kiitokset tarjoilusta ja heippa.

 - Lähdetään mekin jo kotiin, kun on niin myöhä. Tullaan huomenna tulostamaan ja tutkimaan niitä salaisuuksia, ehdotti Katri.

 - Mihin sinä Outi piilottaisit sen paperin, jos taas tulee rosvoja käymään? tiedusteli Maire huolekkaana.

 - Opettele se ulkoa ja nielaise sitten koko lappu, keksi Katri.

 - En minä tuollaista määrää paperia pysty nieleskelemään, vastusteli Outi.

 - Eihän sinun sitä tyhjää kohtaa tarvitsekaan hotkaista, vaan ainoastaan sen numero-osan.

 - Hyi, mustetta.

 - Mutta vanhaa ja kuivunutta. Et sinä siitä sairastu, yllytti Katri.

 - Niele itse, kun olet sukuakin.

 - Opetellaan se kuitenkin yhdessä ulkoa, myöntyi Katri. - LF ...tota...9...höm...

 - Höm höm, senkin hömötiainen, tiuskaisi Maire.. - Et koskaan koulussakaan oppinut mitään ulkoa, et edes kertotaulua.

 - Minäpäs olenkin kieli-ihmisiä, puolustautui Katri. - Kirjoitetaan koodi jonnekin muualle ja hävitetään sitten tämä paperi.

 - Minne? ihmettelivät Outi ja Maire.

 - Eri lapulle, mutta niin että kaikki luulevat sen merkitsevän aivan muuta. Ota kynä, Outi, tässä on paperia. Minä sanelen.

 - Pesulasta sininen silkkitäkki LF4P.

 - Se ei ole totta, koska meillä ei ole silkkitäkkiä. Olen tosin katsellut sellaisia...

 - Älä takerru sivuseikkoihin. Totta tai ei. Ei tässä omaatuntoa testata. Ja sitten sen alle hutaisemalla, just niin kuin äskeinen teksti. Kas, onpas sinulla töhryinen käsiala. Siis: Outin syysulsteri L19M86.

 - Katso, Maire, kukaan ei voi arvata, mistä on kysymys. Hienoa.

 - Emme mekään osaa arvata, mistä tässä on kyse, mutta sellainen, joka niin raivokkaasti etsii jotakin, myös tietää ja löytää etsimänsä.

 - Älä ole pessimistinen. Outi, vaan laita se nyt aivan puolihuolimattomasti näkösälle, vaikkapa keittiön pöydälle jonkin lehden alle.

 - Pesulassahan täytyy näyttää niiden kirjoittama kuitti. Eivät ne tuollaista omatekoista töherrystä uskoisi.

 - Eivät siellä liikkeessä, mutta harvoin kai rosvot ovat niin perusteellisesti pesuloitten systeemeihin tutustuneet. En keksi parempaakaan, ja minua väsyttää armottomasti. Lähdetään kotiin.

 - Ja te jätätte minut tänne yksin tuon hirmuvaarallisen lapun kanssa, aloitti Outi. - Entä jos joku saa tietää tästä meidän touhustamme?

 - Ei saa, jollemme kerro, vastasi Maire.

 - Meidän täytyy vannoa ja luvata, ettemme kerro, hätääntyi Outi. - Aivan kuin oikeat valaliittolaiset. Neuvo sinä, Katri, sanamuoto, koska olet valantehnyt kielenkääntäjä.

 - Se onkin ainoa vala, joka minun kohdallani on vielä pitänyt. Raittiusvala ja papin edessä vannottu ovatkin jo aikoja sitten murentuneet.

 - Älä pelleile, tämä on vakava asia. Minä pelkään, että se sukkahousumies vielä palaa.

 - Tuskin nyt sentään, lohdutteli Katri. - Tule meille yöksi jos pelottaa.

 - En taida sittenkään tulla, koska minun pitää olla varhain aamulla Teron luona. Luen hänelle yhä niitä hänen omia lehtiartikkeleitaan viime kuukausilta. Lääkärin mielestä se on hyvä idea. Ehkä Tero sittenkin ymmärtää jotakin, vaikka ei pysty reagoimaan.

                                            - - -

   Aamulla Outi rupatteli rakkaalleen:

 - Luenpa sinulle ensin, Tero-kultaseni, joitakin uutisia päivälehdestä. Odotas, jaa tässä on taas jotakin Leuhkapuskan tyttärestä.

   Outi päivittelee ja taivastelee tutkiessaan Ruutin sulhasesta Samista kertovaa juttua. Tämä oli tapansa mukaan lähettänyt rahaa kotimaahansa Somaliaan. Siellä eli  hänen lähiomaisiaan varsin kurjissa oloissa. Suuri perhe ja vakavasti sairas äiti.

   Yhtäkkiä oli Samin tili suljettu, koska pankki sattui olemaan sama, jota etsintäkuulutettu terroristijohtajakin käytti. Mitkään selitykset eivät auttaneet. Eivät myöskään onnettoman morsiamen pyynnöt ja rukoukset. Tili pysyi kiinni, ja eräänä yönä Sam oli kadonnut, koska hänet oli todennäköisesti pidätetty ja viety johonkin tuntemattomaan paikkaan.

   Ruuti oli varma, ettei mies ollut syyllistynyt mihinkään rikokseen tai isänmaan vastaiseen toimintaan. Jorri Leuhkapuska ei ottanut kuuleviin korviinsakaan tyttärensä valituksia, vaikka Sam ei toki ollut mikään yhteiskunnan hylkiö, vaan hänellä oli arvostettu koulutus ja lehtorin virka jossakin opistotasoisessa koulussa. Hänet muistettiin avuliaana ja tunnollisena työtoverina sekä myötätuntoisena ja pidettynä opettajana.  

   Kerrottiin, että kaiken kukkuraksi Jorri-isä oli ivaillut tytärtään ja uhonnut, että oli onnenpotku, kun siitä epämiellyttävästä huligaanineekeristä ja sen mahdollisista tulevistakin äpäräpennuista päästiin näin mutkattomasti eroon.  

   Isovanhemmille riittivät ne kaksi suloista vaaleakiharaista lapsenlasta, jotka joskus saattaisivat olla kunniaksi maalleen. Jorri oli vielä kehuskellut, että ehkä tyttärenpojasta kerran tulee Suurmaan presidentti, kun tuo upea virka näytti menevän ihan perintönä.

 - Kuinka sääli Ruutia. Miksi vanhemmat vielä nykyaikanakin puuttuvat lastensa elämään? Vieläpä länsimaisessa kulttuurivaltiossa.

22. Ihmettä kerrakseen  

   Eräänä iltana naiset jälleen istuivat Outin luona ja lukivat Teron kirjoittamaa tekstiä näyttöpäätteeltä. Tulostamisesta ei ollut tullut mitään, koska printissä oli ollut jotakin häikkää.

 - Hyvä vain, totesi Katri. - Papereita on paljon vaikeampi säilyttää, ja tässä tietokoneessa näyttää olevan melkoisesti materiaalia.

   Katri luki ja toiset kurkkivat hänen olkapäänsä yli. Selostusta oli sivukaupalla. Ehkä Tero oli tahallaan laverrellut joukkoon vähemmän tärkeitäkin asioita, jotta varsinaista paljastusta ei niin helpolla löydettäisi.

   Sen verran he kuitenkin olivat jo jyvällä, että kysymyksessä oli kuuluisan valtiomiehen murha, kuten Tero oli aikaisemmin Outille maininnutkin.

   Naiset olivat todella yllättyneitä ja myös järkyttyneitä. Se ei voinut olla totta.

 - Se saattaa olla vain Teron vilkasta mielikuvitusta, selitteli Outi. - Kuinka poliisit eivät olisi jo saaneet sitä selville. Sitähän tutkittiin naapurimaassa vuosikausia ja kai yhä vieläkin.

 - Siinähän se niksi onkin, toimitti Katri. - Tero sai jotakin varsin uutta ja merkityksellistä tietoonsa, sellaista, joka ei ollenkaan miellytä vallassa olijoita. Nähtävästi ei myöskään suurvaltoja.

 - Jos tässä on hitusenkin perää, olemme todella tulleet suuren riistan jäljille, tuumi Maire mietteliäänä. - Jos olisimme viisaita, luopuisimme hommasta heti ja tuhoaisimme tiedoston.

 - Hulluko olet, kivahti Katri. - Ei kai Teron tärkeätä tutkimustyötä saa noin vain hävittää. Suljemme koneen, mutta säilytämme salasanat. Luemme tekstin kokonaisuudessaan myöhemmin, mutta olemme toistaiseksi hissukseen. Kun Tero herää koomasta, katsotaan sitten, mihin ryhdytään, ja mitä hän on aikonut tehdä.

 - Entä jos, entä jos Tero ei herää? kuiskasi Outi murheellisena.

 - Odotetaan silti jonkin aikaa, ehdotti Maire päättäväisenä. - Mieheni on tuomari, ja saattaisin ihan vaivihkaa udella, mitä hän tietää tuon poliitikon murhatutkimuksista tällä hetkellä. Onkohan Tero muuten luovuttanut näitä tietoja kenellekään muulle?

 - Ei aavistustakaan, huokaisi Outi.

 - Nyt tiedän, huudahti Katri. - Tämä täytyy ajaa levykkeelle. Sitä on helpompi kuljettaa ja myös piilotella.

 - Koska sen teemme? kysyi Maire.

 - Se on parasta tehdä heti. Onko tyhjiä levyjä?

   Outi löysi yhden ja Katri siirsi tiedot sille. Maire tarjoutui ottamaan sen haltuunsa.

 - Tuskin kukaan osaa etsiä sitä meiltä, ja toisekseen, meillä on aina enemmän väkeä kotona. Lapset ainakin.

 - Kiitos vain Maire, mutta en halua asettaa perhettäsi vaaralle alttiiksi. Kuljetan sitä mukanani tai piilotan sen tänne jonnekin.

   Outi katseli sekavaa ja täysinäistä kirjahyllyä.

 - Minäpä keksin ovelan keinon, ilmoitti Katri. - Laita se noitten muitten levykkeitten joukkoon hyllylle. Siellähän näkyy olevan juttuja eri puolilta maailmaa.

 - Järjiltäsikö olet? uhosi Outi. - Sieltä kai ne rosvot ensimmäisenä etsisivät.

 - Ehkä eivät sittenkään. Liian helppoa ja yksinkertaista. Mylläävät taas koko huushollin ympäri ja turhaan.

 - En halua, että kotiani riepotellaan sekaisin harva se päivä, valitti Outi.

 - No kirjoita siihen levyyn, että se sisältää Outin mummun kertomia iltasatuja. Omalla käsialallasi.

   Seuraavana päivänä naiset eivät voineetkaan kokoontua. Pauliina soitti Outille ja valitti, että heillä oli tuhkarokkoa. Tosi hankalaa.

 - Voi miten ikävää. Et siis pääse millään tulemaan?

 - En todellakaan, ja olisin niin kauhean mielelläni mukana, kun tutkitte sitä Teron jännää tekstiä, mutta eihän sille mitään mahda. Kerrotte sitten minulle, lopetteli Pauliina puheluaan surullisella ja pettyneellä äänellä.    

 - Ei tule kuuloonkaan. Totta kai sinun täytyy olla mukana, koska kuulut meidän salaseuraan ja...

 - Älä nimitä sitä salaseuraksi. Se tuntuu niin syntiseltä.

 - Ei tässä ole mitään sopimatonta, ja olihan kristityilläkin Rooman valtakunnan aikoihin omat salaiset kokoontumisensa katakombeissa. Ajattele sitä.

 - Ai juu, ehkä se on niin.

 - Koska arvelisit, että teillä on se tauti hallinnassa?          

 - En ihan osaa sanoa, koska yhdellä heistä on kauhea kriisitilanne. Yli 40 astetta kuumetta. Raukkaparka ihan hourii.

 - Lapsilla menee korkeakin kuume yleensä nopeasti ohi, ja niinhän sanotaan, että on parempi, että rokot sairastetaan mahdollisimman varhain.

 - Minusta 40-vuotiaana ei ole kovin varhain.

 - Anteeksi, en kuullut. Sanoitko 4-vuotiaana? En nyt paljon ymmärrä lastenhoidosta, mutta minusta senikäinen lapsi on juuri sopivassa iässä, joten...

 - Kuulit väärin, sanoin, että 40-vuotiaalla se on jo vaarallista. Samuli on saanut tuhkarokon. Lapset ovat kyllä jo toipumassa.

 - Samuli? Voi hirveätä, mutta toivotaan, että hän pian paranee. Soittele sitten, kun pääset tulemaan. Me odotamme.

   Outia harmitti. Hän aivan kihisi uteliaisuudesta ja kiihkosta, että he pääsisivät lähemmin tonkimaan sitä tiedostoa. Itse hän ei osannut tietokonetta käyttää.

   Siispä hän päätti jälleen lähteä sairaalaan ja lukea Terolle tämän pakinoita.  

23. Jatkosuunnitelmia

   Valaliittolaiset lukivat huolella läpi Teron muistiinpanoja, jotka koskivat kaikkien tunnetun poliitikon murhaa. Miestä kutsuttiin aikanaan tämän maanosan omaksi tunnoksi, koska hän jo silloin arvosteli sitä tapaa, millä suurvallat hoitivat ongelmia idässä.

   Nyt naisilla alkoi kova miettiminen, mihin toimenpiteisiin heidän pitäisi ryhtyä. Outi oli aivan pyörällä päästään, ja ehdotti, että koko homma annettaisiin Mairen miehen hoteisiin. Tämähän oli tuomari ja parhaiten selvillä sotkuisistakin asioista.

   Pauliina oli ehdottomasti poliisin kannalla. Turvallisinta ja varminta. Tosin hän yhä piti koko juttua liian mielikuvituksellisena. Kuinka nyt joku tavallinen lehtimies olisi päässyt oikean syyllisen jäljille? Ja vielä niin perusteellisesti tutkitussa prosessissa.

   Katri ehdotti, että levyke toimitettaisiin suoraan naapurimaan poliisille. Hehän todennäköisesti yhä tutkivat tapausta, vaikka joku muu olikin tällä välin tunnustanut murhan.

 - Kuka sen sinne kuljettaa? Sinäkö Maire, koska muutenkin käyt ulkomailla liikeasioissasi?

   Outi katsoi odottavasti työnantajaansa.

 - Kyllähän minä sen voisin tehdä, mutta en uskaltaisi ottaa sitä levyä lentokoneeseen, koska Suurkylän terroriteon jälkeen turvatoimet ovat tavattomasti tiukentuneet kentillä. En halua riskeerata mitään.

 - Mene autolla tai junalla.

 - Se on kyllä tavattoman vaivalloista ja aikaa vievää, mutisi Maire epäröiden.

 - Entä sinä Pauliina? Tekisitte perheen kanssa lomamatkan naapurimaahan. Se voisi olla kivaa lapsillekin.

 - Ei Samulia noin vain saisi taivuteltu eikä se ikinä päästäisi minua yksin niin kauaksi. Hän ei yhtään luota minun ajotaitooni. Moittii, että sohlaan ja hätäilen ja tunaroin vaihteitten kanssa.

   Muut naiset olivat hienotunteisesti vaiti, koska he kaikki olivat saaneet olla Pauliinan kyydissä. Kyseenalainen nautinto.

 - Katri sitten, eikö sinulla ole lakkaamatta niitä konferensseja ulkomailla? Kielenkääntämistä ja simultaanitulkkausta?

 - Ei yleensä naapurimaassa päin. Kuule Outi-pieni, minusta tämä tehtävä sopisi varsin hyvin sinulle. Sinulla on aikaa ja me osallistumme kyllä kustannuksiin, eikö totta?

 - Minua pelottaa, valitti Outi. - Se sukkahousukokemus oli karmea. Ihme, että selvisin hengissä.

 - Luultavasti he halusivatkin vain pelotella sinua, rauhoitteli Pauliina. - Mitä enemmän tätä juttua mietin, sitä selvemmäksi minulle tulee, että se paljastava teksti taitaa sittenkin olla pelkkää hämäystä. Ehkä Tero on vain aloitellut salapoliisiromaanin kirjoittamista. Tämähän on kuin jostakin mystisestä näytelmästä.  Muistelkaapa vaikka sitä tapaa, millä Tero sai muka selville ne murhaajat. Minusta se...

 - Siltä se vähän tuntuu minustakin, yhtyi Maire ystävättären puheeseen. - Parasta olisi antaa koko asian olla. Emme me sille mitään mahda. Kuka meitä uskoisi, vaikka meillä olisi kymmenen levykettä?

 - Sinäkö se olet mukana vetämässä länkiä kaulaan? huudahti Katri kimpaantuneena. - Ajattele vähän, mitä Terolle tapahtui, mutta tutkikoot ne, jotka asioista ymmärtävät. Meidän velvollisuutemme on vain toimittaa levyke jollekin sellaiselle henkilölle. Sittenhän on vastuu ja huoli meiltä poissa.

 - Jos sen voisi lähettää salaisena, joltakulta tuntemattomalta.

 - Silloin Teronkin nimi täytyisi muuttaa, samoin kuin hänen tätinsä. Kaikki muuttuisi vain entistäänkin epäuskottavammaksi ja turhan hämäräperäiseksi.

 - Se on ainakin varmaa, että levyke täytyy saada johonkin varmaan piilopaikkaan, sanoi Pauliina. - Outi vieköön sen pankin säilytyslokeroon.

 - Ei minulla ole.

 - Avaa sitten. Tai minä voisin sen ottaa, ehdotti Maire.

 - No hyvä, avaan itselleni lokeron ja vien sen sinne ylihuomenna.

 - Miksei jo huomenna?

 - Olen koko päivän sairaalassa, iltaan asti, koska eräs rouva on pyytänyt minua syöttämään miestään ja muutenkin pitämään tälle seuraa. Potilas on vasta toipumassa leikkauksesta, mutta vaimo ei millään pääse sinne huomenna, kun hänellä on lääkärintarkastus sovittuna.

 - Siis siihen asti, olkoon levyke tuossa hyllyssä, totesi Katri. - Laitetaan vielä viereen tuo videokasetti, jossa kerrotaan joistakin laulukilpailusta.

24. Taasko hankaluuksia?

   Seuraavana päivänä Outi hoiti sitä Laupiaan samarialaisen tehtäväänsä. Hän oli varautunut olemaan potilaan vieressä yömyöhään saakka, mutta jo neljän aikaan iltapäivällä perheen tytär saapuikin paikalle. Hän kehotti Outia menemään kotiin, koska tämä näytti kovin väsyneeltä ja apealta.

   Lähtiessään sairaalasta hän käväisi Teron luona. Silitti harventuneita hiuksia ja suuteli otsalle.

 - Hyvää yötä, rakas Tero. Toivottavasti heräät pian.

   Mitään muutosta ei ollut vieläkään tapahtunut. Alkoi tuntua toivottomalta. Piti vain odottaa.

   Odottaa, ja hän oli kuolla huolesta ja surusta. Nykyisin myös kihisevästä malttamattomuudesta. Voi kun olisi voinut kysyä neuvoa Terolta.

   Melkein heti, kun hän oli päässyt kotiin, puhelin soi. Ettei vain sairaalasta? Se ainainen pelko ja jännitys, että jotakin ikävää olisi tällä välin tapahtunut.

   Langan toisesta päästä ei kuulunut mitään. Outi huuteli moneen kertaa haloota ja kyseli, mikä on asiana. Sitten hän tokaisi, että luultavasti väärä numero. Hyvästi ja luuri paikalleen.

   Vikasoittoja toki tuli paljonkin kaupunkioloissa, mutta tämä oli jotenkin erilaista. Se täydellinen hiljaisuus. Ei edes ähinää ja murahtelua anteeksipyynnöksi häiritsemisestä. Liian pitkä odottamisaika, sillä se toinen ei itse katkaissut puhelua.

   Outi tutki joka huoneen. Hänelle oli tullut sellainen tapa. Komerot ja sängynalustat ja verhojen taustat. Hermostuttavaa ajan mittaan. Jos sittenkin muuttaisi Katrin luokse.

   Kun hän huomenna saa sen levyke-riiviön pankin huostaan, hän kiinnittää oveen suuren tekstin: ”Ei mitään etsittävää. Pysykää loitolla.”

   Nainen otti levykkeen kirjahyllystä ja hetken mietittyään sujautti sen käsilaukkuunsa. Vuori oli hieman repeytynyt ja muodosti oivallisen piilopaikan pienelle esineelle. Hän paineli kangasta paikalleen, ahtoi laukkuun vielä lisää jotakin naiselle tärkeätä kamaa ja asetti sen valmiiksi olohuoneen pöydälle. Pienehkö ruskea olkalaukku.

   Lähtisikö Katrin luokse? Pitäisi ensin soittaa. Ystävätär ei ollut kotona. Täytyy odottaa. Taas puhelin soi.

   Melko pelokkaana Outi vastasi. Siellä oli joku rikoskomisario Kaikkonen, jonka nimeä hän ei ollut koskaan kuullutkaan, mutta mies kehotti häntä heti lähtemään osoitteeseen Kirkkokatu 35. Jutussa oli kuulemma ilmennyt jotakin uutta.

 - Eikö se voi odottaa huomiseen? vastusteli Outi. - Tai voisitteko te tulla tänne minun luokseni?

 - Valitettavasti se ei käy päinsä. Lähtekää vain heti paikalla matkaan.

   Aika määräävää ja lyhytsanaista. Eivät virkavallan edustajat tavallisesti olleet noin töykeitä. Tuskin hyvästiä sanoi. Jos se nyt on niin tärkeätä, miksi eivät lähetä autoa noutamaan? Sade ropisi ikkunaan. Kotiin tullessaan hän jo oli kastunut likomäräksi.

   Tai jos sittenkin? Jotakin uutta? Ehkä hän vihdoin myös saa jotakin vihiä siitä, minne se levyke olisi parasta toimittaa. Tietenkään hän ei kertoisi siitä, koska Terokin oli kieltänyt.

   Poliisilaitokselle oli melkoinen matka. Mikä bussi sinne menikään? Kirkkokatu jotakin? 35? Mutta eihän poliisiasema ollut siellä päinkään. Tässä täytyi olla jokin erehdys. Olisiko siinä Kirkkokadun osoitteessa jotakin tärkeätä näytettävää, mutta mitä?

   Äkkinäinen päätös, ja Outi valitsi numeron. Pyysi yhdistämään rikoskomisario Kaikkoselle. Hämmästelyä toisessa päässä. Ei siellä ollut ketään sen nimistä. Outi tiedusteli vielä, oliko nainen ihan varma. No oli.

   Lähes paniikkitunnelma. Hän lähtisi heti paikalla Katrin luo, ja jos tämä ei olisi kotona, hän soittaisi vaikka naapurin ovikelloa. Tänne hän ei jää enää sekunniksikaan.

   Outi räpsytteli pois valoja. Mennessään sammuttamaan ikkunan luona olevaa jalkalamppua hän tuli vilkaisseeksi ulos. Sateisella kadulla seisoi kaksi kookasta miestä takin kaulukset pystyssä ja lippis silmillä. Välillä vilkuilivat ylös ikkunoihin.

25. Salainen piilopaikka

   Ehkä pihaovesta pääsisi huomaamatta livahtamaan ulos. Juuri samalla kun hän astui käytävän puolelle, alaovi kävi ja askeleet alkoivat nousta ylös portaita. Minne tästä pääsisi?

   Nainen hiipi varovaisesti ylös kolmanteen kerrokseen. Hän huomasi hissikuilun verkon läpi, että miehet seisoivat juuri hänen ovensa edessä. Soittivat kelloa. Sitten toinen otti muina miehinä jotakin taskustaan ja avasi oven. He menivät sisälle, mutta ovi jäi raolleen.

   Hissi oli kolmannessa, mutta ei hän sitä uskaltaisi käyttää, ei myöskään juosta alakertaan tuon avonaisen oven ohi. Siis ylös neljänteen. viime hetkessä, sillä miehet tulivat kiireesti ulos. Toinen loikki alaspäin ja toinen kohti kolmatta kerrosta.

   Outi seisoi neljännessä ja nojasi polvet vavisten seinään. Valo sammui kesken kaiken, ja mies kuului pysähtyneen hetkeksi kolmanteen. Hän kai halusi tutkia asukkaitten nimikilpiä, koska sytytti valon. Sitten hän alkoi nousta yläkertaan.

   Nainen päätti ensin soittaa erästä ovikelloa, mutta arveli sen olevan liian uskallettua. Saattoihan olla, että huoneistossa ei olisi ketään kotona. Hän tuli vilkaisseeksi nimeä. Hyvänen aika: Puttonen.

   Nopeasti hän kaivoi avaimet taskustaan ja avasi oven niin äänettömästi kuin suinkin pystyi. Ei narahdustakaan eikä lukkokaan onneksi kitissyt. Hän luiskahti sisälle ja sulki hiljaa oven. Eteisessä vielä muutamia kauhun hetkiä. Hän kuuli, miten mies vaelteli porrastasanteella ja tutki nimiä. Pysähtyi Puttosenkin ovelle. Kurkisti jopa postiluukusta, mutta ei nähnyt mitään, koska huoneisto oli tietysti pimeänä. Rosvo ei kuullut Outin rajusti pomppailevan sydämen jyskytystä vaan lähti alakertaan.

  Himmeästä ovisilmästä Outi seurasi tilannetta. Helpotuksen huokaus, kun jonkin ajan kuluttua ulko-ovi kävi.

   Outi odotti vielä varttitunnin ja kuulosteli jokaista risahdusta korvat pystyssä kuin jäniksellä. Puttosen asunto oli hänelle varsin tuttu, koska hän kävi täällä kastelemassa vanhan rouvan kukkia. Tämä itse oli ollut jo useamman viikon sairaalassa. Takaa-ajettu kierteli huoneesta toiseen ja meni sitten ikkunaan. Kurkisteli varovaisesti verhojen raosta.

   Miehet seisoivat yhä siellä, ja viittilöivät taloa kohti. Sen jälkeen toinen loikki kadun yli, ja mikäli Outi pystyi niin korkealta erottamaan, se tyyppi oli nähtävästi uudestaan tulossa taloon, vai menikö sittenkin ohi?  Kului aikaa ja sitten ulko-ovi vinkaisi.

   Ehkä se aikoi jälleen Outin kotiin? Ei, vaan hissi nousi rämisten yläkertaan. Nyt joku oli aivan oven takana. Kuinka se voisi arvata, että hän oli täällä? Kauhun vallassa nainen perääntyi olohuoneeseen. Joku raplasi lukon kanssa.

   Komeroonko? Sieltä se nyt ensimmäiseksi etsisi. Outi satutti lonkkansa suureen flyygeliin. Siinä hetkessä hän muisti, että kun Puttoska oli muuttanut taloon, kantajat olivat päästäneet soittopelin putoamaan. Sen jalat olivat murtuneet ja se oli kärsinyt muitakin vaurioita.

   Outi kumartui ja katsoi mustan samettikankaan alle. Aivan oikein, Pianon alla risteili tukilautoja. Tarpeeksi leveitä ja siksi alhaalla, että notkea ja solakka Outi pystyi pujottautumaan niitten päälle.

   Hän vetäisi vielä takinhelmaa ylemmäksi, puristi käsilaukkua mahansa päällä ja odotti. Jos joku hoksaisi nostaa suojavaatetta, hän ei huomaisi piilossa olijaa, jollei kääntäisi raskasta kangasta kokonaan ylös.

   Ovi aukeni, ja joku hapuili sähkökatkaisijaa. Lievä kirosana. Lamppu oli palanut. Sisälle olohuoneeseen. Hapuilua ja yhtäkkiä kristallikruunu heitti huoneeseen koko kirkkaan juhlavalaistuksensa.

 - Ohoh, sanoi möreä ääni. - Tuossahan se on.

   Nurkassa oli vanha lipasto, ja mies tuntui puuhailevan sen kimpussa. Siis tavallinen murtovaras, sillä tuskin Puttosen tädillä mitään huippusalaisia levykkeitä oli hallussaan. Ei ainakaan valtiomiesten murhista.

   Lipaston klahvi ritisi ja avain kirskui. Mies veteli auki pikkulaatikoita ja tyrkkäsi ne taas kiinni kovalla ryminällä. Olipa meluisa murtovaras.

 - Pirskatti, kun sillä mummelilla on paljon roinaa. Täällähän niitten veropapereitten piti olla. Voi Kaisa-mummu-parkaa, mikä sotku. Hienoa, tässähän ne ovatkin.

   Outi oli orreltaan pudota. Kuinka noloa, jos kaveri olisi keksinyt hänet. Hulluksi olisi luullut.

   Mies mäjäytti lipaston kannen kiinni, aukoi ja sulki kuuluvasti salkkuaan, sammutti valon ja tömisteli ulos.

   Tietysti. Se oli rouva Puttosen tyttärenpoika, joka hoiti isoäitinsä asioita. Outi oli pari kertaa tavannut hänet käydessään vanhuksen luona kylässä.

   Outi makasi kuin halvaantuneena piilopaikassaan flyygelin alla. Helpotus oli niin valtava, että hän jo siitä syystä oli vähällä menettää tajuntansa.

   Lopulta hän uskalsi kömpiä esille ja meni taas ikkunaan vakoilemaan. Ketään ei näkynyt. Miten kummassa ne olivat juuri tänä iltana osanneet tänne tulla? Juuri silloin, kun hänen piti viipyä myöhään sairaalassa. Ihan päätä pakotti, mutta nyt oli äkkiä päästävä Katrin tai Mairen luo.

26. Kehen voi enää luottaa?    

   Outi rohkaisi itsensä ja hiipi käytävään. sitten äkkiä ulos. Kadulla ei ollut ketään ja Outi lähti juoksujalkaa suunnistamaan johonkin baariin. Ehkä turvallisinta oli hakeutua aseman odotushuoneeseen.  

   Hän soitti Katrille. Ei tietenkään kotona se kyläluuta. Sitten Mairelle, jonka mies vastasi ja alkoi laveasti selostaa heidän uuden kesämökkinsä rakennussuunnitelmia. Palatsi siitä tulisi selityksen pituudesta päätellen. Viimein herra tuomarilta lipsahti sellainenkin tieto, että vaimo ei ollut kotona, mutta kannatti yrittää työpaikalta.

   Outi näppäili Mairen kännykän numeron. Varattu. Senkin lörppöliisa.

   Mitä nyt? Hän tarvitsi monenlaista apua. Levyke poltti laukussa. Hänellä oli tunne, että jokainen lähellä istuva jo aisti jonkin salaperäisen ja vaarallisen läsnäolon. Oli kuin laukun nahan läpi olisivat välkkyneet aavemaisesti hohtavat fosforikirjaimet: SOS.

   Huono omatuntoko sen aiheutti, että Outin mielestä kaikki tuijottivat häntä uteliaina ja epäluuloisina? Partioiva poliisikin teki yhden ylimääräisen kierroksen ympärilleen pälyilevän ja käsilaukkuaan hermostuneesti näpläävän naisen lähituntumassa.

   Sitten Outi päätti käväistä naistenhuoneessa katsastamassa, mikä hänessä niin herätti huomiota. Siellä hän mielipahakseen totesi, että kyllä hänessä riitti kassialmojenkin maailmassa äimistelemistä.

   Hän oli likomärkä, hiukset hapsottivat ja vaatetus oli vinossa, koska hän ei ollut siellä flyygelin alla kykkimisensä jälkeen ehtinyt ajatellakaan ulkomuotoaan. Otsassa oli mustelma. Mistähän sekin oli tullut?

   Hätääntynyt pakolainen yritti taas tavoittaa Mairea, ei vastannut. Sitten Katria. Hienoa. Ystävätär vastasi.

   Outi puhui kuiskaten, koska huoneeseen oli tullut toinenkin nainen. Katri kysyi vähän päästä että mitä ja miksi kuiskuttelet.

 - Minulta loppuu akku. Olen suuressa vaarassa. On paettava.

   Vaikka Outi kuinka alensi ääntään, hänestä tuntui, että se nainen kuunteli. Sillä ei ollut pienintäkään kiirettä poistua, vaan se paklasi ja nyppi kulmakarvojaan kuin olisi ollut juhlaillallisille menossa.  Oliko se valepukuinen poliisi, joka vakoili häntä?

 - Minä aion lähteä tuonne, tuonne, pöngervegerien maahan. Ymmärrätkö?

 - Mitä sinä höliset? Oletko juonut?

 - Tämä on hirveän tärkeätä, kuiskutti Outi itku kurkussa. - Sinne, sinne, jossa on kuningas.

 - Ruotsiinko? Miksi et heti sanonut? Kuunnellaanko sinua?

 - Ehkä niin. En voi soittaa kotoa.

 - Onko luoksesi taas murtauduttu? kauhisteli Katri.

 - Juuri niin. Auta nyt minua, ole niin kiltti.

 - Totta kai, mutta minun autoni on korjaamolla. Miksi et pyydä Mairea?

 - Virta vähissä, voi apua.

   Se ahkerasti peilaava nainen kääntyi ja katsoi Outia tutkivasti ja jo hiukan huolestuneena. Teki kai aivan oikean johtopäätöksen: hullu mikä hullu, sillä hän jätti kurttuisen naamansa ehostamisen siihen paikkaan ja marssi kopsuttavin kengin ja huojahtelevin askelin ulos naistenhuoneesta.

   Hakee tietysti poliisin, päivitteli Outi itsekseen.

 - Voi Katri, nyt minun on paettava. Soitan uudelleen. Olen asema...

   Akku loppui. Outi riensi kiireen vilkkaa asemahalliin. Ei uskaltanut ympärilleen vilkaista, vaan jatkoi matkaa kadun toisella puolella olevaan ravintolaan. Ehkä hän saisi ladattua puhelimen siellä. Onneksi oli rahaa mukana.

   Katri oli vihdoinkin käsittänyt, että ystävätär oli vaarassa, joten hän soitti Mairelle, joka olikin jo kotona. Hän hermostui kovasti ja otti yhteyttä Pauliinaan. Samuli oli kinkerimatkoilla kanttorin kyydissä, ja lapset olivat maalla mummolassa, joten lähimmäisiään rakastava papinemäntä oli valmis ojentamaan auttavan kätensä muillekin kuin pakanalapsille ja laitapuolen kulkijoille.

   Pauliina haki toiset naiset autolla ja he ryhtyivät kiertelemään aseman tienoilla. Katri käväisi kaikissa mahdollisissa auki olevissa ravitsemusliikkeissä ja kioskeissa, mutta Outista ei näkynyt jälkeäkään.

 - Se lataa takuulla akkua jossakin, arveli Maire. - Kotiinhan hän ei uskalla mennä. Hei, nyt se puhelin soi.

   Outi soitti ja kertoi, missä hän oli. Naiset riensivät ravintolaan, ja sotaneuvottelu alkoi. Sen katkaisi aina vähän päästä Pauliinan voivottelu:

 - En käsitä, mikset mene poliisin puheille. Vaikka kuka sellaista huuhaatarinaa uskoisikaan? Että mukamas jonkun Teron sukulaismummelin höpötyksiä.

 - Vaisto varoittaa, vastasi Outi. - Mutta jonkun pitäisi mennä Teron luokse, koska hän on tosi suuressa vaarassa. He tappavat hänet, jotta hän ei toivuttuaan pääse lavertelemaan siitä levykkeestä ja niistä paljastuksista.

27. Pakomatkalla

   Maire aikoi ensin lähteä Outille kuskiksi, koska Teron auto oli romuna. Jossakin vaiheessa Maire muutti mieltään ja ehdotti, että hän menisi yöksi sairaalaan, ja Katri halusi välttämättä mukaan.

   Päätettiin, että Pauliina lähtisi kuljettamaan Outia naapurimaahan, koska tästä ei juuri ollut ajajaksi näitten pelottavien kokemusten jälkeen.

   He arvelivat, että tuskin ne roistot älyäisivät jäljittää kahden naisen miehittämää autoa. Pauliina laittoi päähänsä mustan leveälierisen hatun, jota hän käytti yleensä vain hautajaisissa. Outilla oli huivi otsalla ja tummat lasit nenällä, vaikka oli yö ja satoi kuin aisaa.

   Papinemäntä ei ollut muutenkaan mikään ralliautoilija ja tässä säässä hän ei uskaltanut kiihdyttää vauhtia yli viidenkymmenen. Outi tuskaili vieressä:

 - Emme ikinä pääse rajan yli, jollet aja nopeammin.

 - Sillä me juuri saisimme poliisit peräämme, jos luistamme ojaan tai aiheutamme kolarin. Lisäksi millä me herättäisimme enemmän huomiota kuin kaahaamalla pitkin tietä kuin Formula-kisoissa.

 - Meillä on vielä vajaat viisikymmentä kilometriä valtakunnan rajalle. Kuule, Pauliina, minusta tuntuu, että meitä seurataan.

   Ajaja teki melkoisen koukkauksen keskiviivan yli ja kaarteli sitten edestakaisin päästäkseen jälleen tien reunaan.

 - Älä kauhistus. Ovatko ne jo lähellä?

 - Ensin ne olivat sadan metrin päässä, mutta nyt ne roikkuvat aivan kannoilla. Ovat roikkuneet siellä jo Kairakylästä lähtien.  

 - Minäpä hiljennän, jotta pääsevät ohi.

 - Ei pienintäkään vaikutusta. Nekin hiljentävät vauhtia. Mikseivät ohita, kun on näin hyvä tie eikä muita liikenteessä kuin me?

   Jonkin ajan päästä Pauliina teki taas saman tempun: hidasti ja siirtyi syrjemmälle. Takana tulijatkin tekivät samoin. Eivät yrittäneetkään ohittamista.

 - Tällainen metsätie, voihki ajaja. - Miten meidän käy?

 - Ei taida käydä kuinkaan, lohdutti Outi. - Tuolla edessä näkyy valoja. Se on kai jokin suurempi asutuskeskus. Tuskin ne siellä kimppuun uskaltavat käydä.

   Naiset tulivat kylän keskustaan ja ajoivat erään huoltoaseman eteen. Kirkkaasti valaistu, joten naiset yrittivät olla matalina. Suuri tumma auto hurahti ohi. Sieltä näytti kurkistelevan ainakin kolme miestä.

 - Ehkä he olivat vain uteliaita, sanoi Pauliina toivorikkaana. - Ihan tavallisia kunnon kavereita.

 - Toivotaan parasta, huokaisi Outi. - Odotellaan vähän aikaa ja jatketaan sitten. Pelkäänpä, että meidän on yritettävä päästä tästä autosta eroon.

 - Samulin Saabista. Ei sitten ikinä. Se ottaa eron, jos autolle tapahtuu jotakin.

 - Olethan sata kertaa kertonut, että Samuli on avioeroa vastaan eikä edes suostu vihkimään eronneita.

 - Tuo ei paljon lohduta, sillä voihan sitä asua erillään, vaikka virallista eroa ei olisi haettukaan. Voi surkeus, antaakohan Samuli minun tavata lapsia? Pauliina melkein nyyhkytti. - Tiedän tapauksen, jossa hartaasti uskovainen mies otti lapset ja muutti erilleen, koska vaimo oli sen mielestä hullu.

 - Oliko se?

 - Ei minusta sen kummempi kuin muutkaan meidän seurakunnassamme. Vähän oli kyllä omapäinen. Opiskeli sairaanhoitajaksi, vaikka mies kielsi. Erikoistui sitten psykiatriaan. Ehkä todistaakseen, ettei ole mielenvikainen.

 - Tuoko nyt olisi mikään lieventävä asianhaara. Taitaa todistaa aivan toiseen suuntaan.

 - Mitä tarkoitat? Voi, puhelimeni soi. Mitä minä teen?

 - Katso kuka soittaa.

 - Juu, se on...Samuli! Voi kauhistus, mitä minä teen? Enhän voi kertoa, että olen jollakin huoltoasemalla vainoharhaisen ystävättäreni kanssa.

 - Älä kerro, missä olemme. Älä sano minusta mitään. Etkö käsitä, että eihän miehesi kännykän perusteella pysty määrittämään sijaintiamme.

 - Ai juu. Nyt se lakkasi. Mitä minä nyt teen?

 - Ainako sinua pitää neuvoa kaikessa, tuhahti Outi jo ärtyneenä. - Etkö koskaan osaa tehdä omia päätöksiä?

 - Osaanhan minä, mutta tavallisesti Samuli hiukan auttaa ratkaisuissa, puolusteli Pauliina närkästyneenä ja kokeili samalla, vieläkö nuttura oli kohdallaan.

 - Miksi hän soittaa näin myöhään? Pakko sinun on reagoida, koska hänellä tai lapsilla voi olla jotakin hullusti. Sen hän kyllä varmasti totesi, että kännykkäsi on auki.

 - Voi kauhistus. Ei kai lapsille ole sattunut mitään kamalaa? Inhoan sitä järveä ja jyrkkää rantaa. Voi voi.

 - Soita, Pauliina-hyvä ja nopeasti.

   Hätääntynyt vaimo ja äiti näppäili numerot tärisevillä sormillaan.

 - Haloo, sinäkö Pauliina? Tulin äsken kotiin, koska kokoukset loppuivatkin aikaisemmin. Lähditkö sittenkin maalle äitisi luo?

 - Mum mum, mumisi onneton Pauliina.

 - Haloo, kuuluu huonosti. Siellä ne Telen pylväät eivät oikein tahdo nousta. Parasta, että vaihdamme sinulle uuden puhelimen, Tuhdimpaa merkkiä.

 - Mum mum, se olisi hyvä, kiitos soitostasi.

 - Älähän nyt hoppuile. Siellä maallahan te olette?

 - Mum joo, vastasi Pauliina ja aivan hikoili kauhusta joutuessaan valehtelemaan miehelleen. Sitten hän käsitti, että maallahan hän olikin. Tällaisen syrjäisen kyläpahasen bensiiniasemalla.

   Aivan ilostuneena tästä havainnostaan vaimo taas yritti toivotella hyvää yötä.

 - Taidat nuukailla sen puhelinlaskun kanssa, vaimo-kulta. Älä turhia, vaikka siitä sinulle joskus motkotankin. Voivatko lapset hyvin?

 - Kyllä tietääkseni.

 - Etkö tiedä varmasti? Taasko se on sitä nuhaa?

 - Tiedän, että he voivat hyvin, kun viimeksi puhuin heidän kanssaan.

   Samuli tuntui miettivän, mutta sanoi sitten lauhkeasti:

 - Niin niin, hehän ovat tietysti jo nukkumassa. Sano heille isiltä terveisiä kun heräävät.

 - Kiitoksia paljon, paljon kiitoksia, innostui Pauliina ylistämään.

- Nyt minun täytyy lopettaa. Hyvää yötä, rakas Samulini.

 - Hyvää yötä, kultaseni, kuului miehen hiukan uninen mutta hyväntuulinen ääni.

 - Mitä minä nyt teen? Samuli soittaa tietysti aamulla äidilleni, ja tämä kertoo, etten ole ollut koko yönä siellä.

 - Se on sen ajan murhe. Nyt meidän on päästävä jonkin suuremman kaupungin poliisilaitokselle, jotta saamme ruveta esittelemään heille löytöämme.

 - Mene sinä, niiskutti Pauliina. - Minä lähden takaisin kotiin. Ehdin ajaa maalle, ennen kuin Samuli soittaa. Ehkä hän ei huomaa kysellä tästä yöstä.

 - Sinä et lähde minnekään, huusi ystävätär ihan punaisena kiukusta.

- Kai tässä nyt on suuremmista asioista kyse, kuin sinun lepertelevästä avioliitostasi. Keksitään selitykset myöhemmin. Paina kaasua tai minä tulen ajamaan.  

 - Ei ikinä. Sinä olet niin tottumaton näihin suuriin peleihin, ja lisäksi olet niin hätäinen. Kolhisit Samulin autoa. Ja meitäkin siinä samalla.

   Puhelin soi uudestaan juuri kun Pauliina käynnisti autoa.

 - Sinäkö taas Samuli? Mitä nyt?

 - Miksi olet noin ärtyinen ja mikä kone siellä pörrää?

 - Jospa se on pyykkikone.

 - Tähän aikaan yöstä? Mitä äitisikin sanoo?

 - Ei se sano mitään. Se on niin kaukana ja hyväuninen. Mikä sinua sitten riivaa?

 - Minulle et puhu riivaamisesta. Sopimatonta, mutta kun kuulet, mitä minulla on kerrottavaa, et enää ihmettele, vaikka olisin vimmatun kiukkuinen.

 - No? kysyi Pauliina pelokkaana.

 - Voitko kuvitella, että autoni on poissa? Kadonnut. Ei jälkeäkään. Silti autotallin ovet ovat kiinni.

 - Autosi, minä tuota, kuule nyt Samuli, mutta...

 - Otitko sittenkin Saabin, vaikka sanoin, että siihen pitää vaihtaa öljyt ja tarkistaa jarrut. Etkö sinä lainkaan kuuntele minua? Tulen huomenna sinne ja hoidan sen auton korjaamoon.

 - Älä ole vihainen, inisi Pauliina.

 - Enhän minä enää olekaan, lohdutteli Samuli. - Mutta hirvittää mitä sinulle ja lapsille olisi voinut sattua, jos lähdette ajamaan huollon tarpeessa olevalla autolla. Nuku hyvin, kultaseni.

   Pauliina oli vallan voipunut ja tuijotti ystävätärtään, joka vain hoputti:

 - Aja, hyvä ihminen, aja

 - Mitä Samuli sanoo, kun hän huomaa, että maalla ei ole autoa eikä minua?

 - Asia kerrallaan. Aja!

28. Kuka heitä oikein jahtaa?        

   Naiset tulivat raja-asemalle. Hiljaista ja pimeätä. Tutisevin käsin Pauliina puristi rattia ja ajoi kieli keskellä suuta, ettei kenelläkään vain olisi mitään huomautettavaa. Ei ollut ja huojentunein mielin he kääntyivät naapurimaan moottoritielle.

 - Onko meillä rahaa tarpeeksi? Onko tässä polttoainetta?

 - Nytkö vasta sinä rupeat tuollaisia miettimään, Outi. Kaiken lisäksi minua väsyttää. Meidän on päästävä jonnekin sisälle lepäämään.

   Suurempiin hotelleihin he eivät uskaltautuneet, koska niissä valvonta on varmaan tiukempaa. Siispä he vuokrasivat pienen, vaatimattoman tönön joltakin leirintäalueelta. Ajoivat auton mökin ja pensaikon väliin piiloon, ja nukahtivat kummatkin sekavaan uneen.

   Aamulla soi Pauliinan puhelin. Jälleen Samuli.

 - Missä hito...,helkkarissa sinä oikein olet? Soitin äidillesi. Ei vaimoa ei autoa. Mitä peliä tämä on? Oletko seonnut lopullisesti?

 - Mum mum, minä...

 - Ei kai sinua ole kidnapattu? kysyi mies jo ihan pelästyneellä äänellä. - Kerro äkkiä missä olet.

 - En voi, ähisi Pauliina tukahtuneesti. En millään, mum mum.

 - Onko siellä joku muukin? Estääkö hän sinua puhumasta? Ei kai se hirviö ole tehnyt sinulle pahaa?

   Samulin epätoivoinen ääni sai Pauliinan melkein paljastamaan kaiken.

 - Ei ole tehnyt. Olen turvassa, mutta en voi paljastaa sinulle, missä olemme. En muuten tiedä itsekään.

 - Älä vastusta häntä, jos hän uhkaa aseella. Sano, että maksan kaikki lunnaat, vaikka pitäisi kerjätä. Kunhan saan sinut ehjänä kotiin. Anna se Saab ensimmäiseksi. Se on kallis, ehkä hän suostuu siihen näin aluksi, kun emme kerro poliisille.

   Samuli mietti hetken:

 - Voi harmin paikka, ehdin jo ilmoittaa sinut ja auton kadonneeksi. Sano, että maksan vaikka mitä. Rakkaani.

   Pauliina sulki puhelimen ja kääntyi kiukkuisena Outin puoleen:

 - Sinä olet saattanut minut tähän sotkuun. En ikinä anna sinulle anteeksi, jos turmelet Samulin ja minun välit. Rakastavat välit.

 - Tule katsomaan ikkunasta, mutta varovaisesti, etteivät ne huomaa. Näetkö? Tuolla kaartelee taas se tumma auto. Siinä on kolme miestä. Ei tämä ole mitään leikkiä.

 - Soitetaan Samulille, että hän hälyttää poliisit peräämme. Tämän naapurimaan. Tottahan sinä heihin luotat.

 - Ja syyttäisivät minua ihmisryöstöstä.

 - Eivätkä syytä, minä puolustan sinua, uhkui Pauliina. - Mutta lähdettäisiin jo takaisin kotiin. Ehkä Samuli keksii, millä tavalla saamme toimitettua levykkeen tämän maan oikeusviranomaisille.

   Suurta autoa ei enää ollut näkynyt vähään aikaan, ja naiset päättivät urheasti jatkaa matkaansa. Satoi yhä, ja ennen lähtöään leirintäalueelta he olivat kuralla töhrineet rekisterikilvet ja muutenkin sotanneet upeata ja tavallisesti niin puhtaana kiiltelevää ajopeliä.

 - Kaikkeen sitä viaton naisihminen ja äiti joutuu, huokaili Pauliina. - Tämähän on ihan rikollista puuhaa, viranomaisten harhauttamista. Entä jos joudumme vankilaan?

 - Kyllä tässä on vankilaan joutumassa aivan muut ihmiset. Jatketaan.

   Seuraavassa suuremmassa kaupungissa he ajoivat lentokentälle ja jättivät auton sinne parkkiin, koska se olisi mahdollisimman turvallinen paikka Samulin Saabille. He menivät asemalle, ostivat liput pääkaupunkiin saakka ja istahtivat tavallisen päivävaunun penkille. Ei ensimmäiseen luokkaan, koska siellä olisi vähemmän väkeä ja heidät keksittäisiin helpommin.

 - Mitä ja ketä me oikein pakenemme? Paitsi niitä murtovarkaita?

 - Siinä suuressa autossa saattaa juuri olla samoja tyyppejä. Ehkä heillä on myös jotakin tekemistä sen autopommin kanssa. He eivät kaihda mitään keinoja saadakseen meidät kiinni. Kuristivat minutkin melkein hengiltä omilla sukkahousuillani. Lisäksi kai pakenemme sen poliitikon murhaajia. Suomen poliiseitakin saamme nähtävästi varoa. On siinä kaartia kerrakseen.

 - Antaudutaan tämän naapurimaan poliiseille. Heitähän sinä juuri haluaisit puhutella.

 - Totta, mutta ei tällaisen metsästämisen seurauksena, vaan me menemme laitokselle itse ja vapaaehtoisesti. Teemme sen vasta todella suurella paikkakunnalla, jossa meillä on mahdollisuus tavata tarpeeksi korkeita viranomaisia.  

29. Henkivartijat

   Sillä välin kun Pauliina ja Outi seikkailivat naapurimaassa, Katri ja Maire toimivat sairaalassa tajuttomana makaavan Teron valppaina henkivartijoina.

   Maire soitti ensin miehelleen, että hän joutui olemaan Katrin seurana Teron vuoteen ääressä. Hän kertoi vielä ottaneensa työpapereita mukaansa. Oli hän ottanutkin, mutta ei jaksanut ruveta niitä selaamaan, vaan lepäili lisävuoteella, nukahteli silloin tällöin, jopa kuorsasi, koska pallea oli kieltämättä viime aikoina ruvennut uhkaavasti paisumaan.

   Katri istui nojatuolissa, kurkisteli välillä ikkunasta tai käytävän puolelle. Mietti ja teki muistiinpanojaan. Hän katseli surullisena vuoteessa liikkumattomana viruvaa velipuoltaan. Laihtunut ja eloton. Entisellään olivat vain hupaisat, punertavat tupsut korvallisilla.

   Tässä näytelmässä ei ollutkaan kysymys prinsessa Lumikista, joka oli haukannut palan pahan noidan myrkyttämästä omenasta. Tässä makasi eräs kääpiöistä, sillä sellaiselta kalju ja suurinenäinen Tero näytti. Partaa hänellä ei tosin ollut.

   Voimakas hellyyden tunne täytti Katrin. Niin hyvä ja rakas isoveli. Kuka roisto oli tehnyt hänelle sellaisen hirmutyön? Nyt he olisivat kiikissä, jos Outi ja Pauliina vain saavat viestinsä ajoissa perille oikeisiin käsiin.

   Miksei heistä kuulunut mitään? Tai ehkä oli parempi, etteivät ottaneet yhteyttä, sillä kai kännykästäkin soitettuja puheluita pystyttiin jäljittämään.

   Kuinka suuret tahot tähän olivat sotkeutuneet? Tuntui, että vaara saattoi vaania mistä nurkasta tahansa. Katri meni taas käytävän ovelle. Siellä hiippaili suurikokoinen mieshoitaja. Jotenkin kromelon ja luihun näköinen. Tutki jokaisen oven numeroita. Avasi ja kurkisti sisään.

   Katria alkoi pelottaa. Hän soitti kelloa, ja käytävästä alkoi kajahdella yöhoitajan tikuttavat askeleet. Katri meni ovelle. Se outo mies oli pysähtynyt tutkimaan jotakin taulua. Sievä vaalea hoitajatar tuli huoneeseen ja kysyi ystävällisesti, tarvitsiko Katri jotakin. Hän oli aivan tuntematon, mutta sairaalahan oli valtavan laaja.

   Hoitajatar katsoi hieman hämmästyneenä sohvalla kuorsaavaa Mairea. Katri pyysi häntä vain tarkistamaan Teron tilaa.

 - Ennallaan, hyvä että täällä on omaisia tarkkailemassa potilaan vointia. Kutsu minut heti, jos huomaat jotakin muutosta. Aivan heti ja ensin minut. Olen tuossa nurkan takana päivystyshuoneessa.

   Hoitaja poistui tarkistettuaan vielä Teron letkuja. Nyki ja puserteli. Kopautteli jotakin. Olipa se kovakourainen, tuumi Katri.

   Maire heräsi ja haukotteli:

 - Voi että tekee mieli kahvia. Onkohan se kanttiini auki yölläkin?

 - Luulisi olevan. Mene vain, mutta tuo minullekin. Myös jotakin purtavaa. Suklaata haluttaisi. On tämä siksi stressaavaa puuhaa.

   Hän oli juuri kertomaisillaan siitä kummallisesta miehestä, joka hiiviskeli käytävässä, kun Maire houkutteli:

 - Lähde sinäkin. Olet nököttänyt siinä samassa asennossa jo tuntikausia. Kävellään reippaasti kahvioon, nautitaan jotakin ja sitten rivakasti takaisin. Sinähän nukut istuallesi.

 - Sinä se olet koko ajan nukkunut, mutta ei haittaa, kunhan olet turvanani ja seuranani. Tuolla käytävässä oli äsken kumma tyyppi. Katsotaan, onko hän yhä siellä

   Ketään ei näkynyt. Saattoi olla joku harjoittelija, joka oli  erehtynyt kerroksesta. Niinpä Katri päätti tehdä Mairelle seuraa. Neljännestunti vain. Sitä pirteämpiä vahtikoiria he olisivat sen lenkkeilyn jälkeen.

   Hoopojahan he olivat, jos uskoivat, että tavallisen pikkukaupungin tavallisessa sairaalassa tajuton potilas olisi hengenvaarassa. Outin vilkkaan mielikuvituksen tuotetta koko touhu.

   Juuri kun he olivat lähdössä, Maire sanoi pistäytyvänsä vielä pesuhuoneessa. Hän kehotti Katria menemään edeltä kahvilaan. Tämä tekikin työtä käskettyä ja asteli hieman kankeasti pitkin kiemurtelevaa käytävää hissille. Jalat olivat aivan tönkässä. Hän oli neljännessä kerroksessa, joten hän ei viitsinyt käyttää portaita.

   Pitkiä käsivarsiaan heilutellen ja ryhtiään kohentaen Katri saapui kahvioon. Se oli auki, ja siellä ahmi valtaisia annoksiaan kaksi hermostunutta isää, joiden täytyi saada monta kertaa vuorokaudessa vahvistusta, jotta jaksoivat kestää huikean jännityksen ja pitkälliset synnytystuskat.

   Isiltä oli sentään jäänyt vielä pari sämpylää hyllylle, joten valpas valvoja osti ne itselleen ja Mairelle. Tämä tulikin jonkin ajan kuluttua ja pahoitteli viipymistään, mutta hän oli halunnut kulkea portaita, jotta saisi enemmän liikuntaa.

   Ystävättäret nautiskelivat yöpalaansa leppoisasti jaaritellen. Maire selaili pöydälle unohtunutta iltapäivälehteä.

 - Katso Katri. Tässä kerrotaan taas Suurmaan presidentin tyttärestä. siitä Ruutista, jonka värillinen sulhanen vangittiin.

 - Mitä ne ovat nyt keksineet?

 - Ruutillahan on kaksi pientä lasta, kolmivuotias poika ja vuotta nuorempi tytär. Suloisia muksuja. He ovat saaneet surmansa epäilyttävissä olosuhteissa.

   Katri kumartui lukemaan tekstiä, jossa kerrottiin, että presidentti Leukapuskan tyttärenlapset olivat tukehtuneet vanhaan puuarkkuun, kun raskas kansi oli jämähtänyt kiinni.

 - Kuinka varomatonta, päivitteli Katri. - Kuka nyt jättäisi noin pieniä lapsia sellaisen surmanloukun lähelle ilman valvojaa?

 - Sitä juuri tässä ihmetellään. Lastenhoitaja oli kuulemma jo aikaisemmin varoittanut aikuisia pitämästä kantta auki, mutta pienokaiset kuulemma mielellään leikkivät kirstussa kotia.

   Lehdessä kerrottiin vielä, että asiaa tutkittiin ja tytärtä jopa kuulusteltiin. Siinä osavaltiossa sattui olemaan kuolemanrangaistus voimassa, ja isäpappa oli heti ryhtynyt toimenpiteisiin rangaistusten lieventämiseksi ja päätti hieman muutella lakeja. Taisi kolahtaa liian läheltä ankarallekin valtion päämiehelle. Helppoa, kun ei tarvitse muuta kuin esittää asia kongressille, joka oitis suostuu ehdotukseen. Vedotaan vain terrorismin vastaiseen toimintaan. Hm?

   Mairen puhelin soi, ja Outi ilmoitti lakonisesti, että heitä ajetaan takaa, mutta että he jatkavat junalla kohti pääkaupunkia.

   Tuo uutinen vei Katrilta ruokahalun ja hän alkoi kääriä sämpylän loppuja lautasliinaan. Maire halusi vielä juoda kolmannenkin kupillisen kahvia, joten Katri istahti uudestaan hänen viereensä.

   He olivat hyvin huolestuneita ja päivittelivät kaiken aikaa Outin ja Pauliinan kohtaloa. Sitten he lähtivät hissillä yläkertaan.

.

   Kun he saapuivat perille, he huomasivat, että Teron huoneen ovi oli selkoselällään. Mitä nyt? Pelästyneinä naiset kiirehtivät huoneeseen, jossa lääkäri ja hoitajat parasta aikaa kiinnittivät letkuja paikoilleen ja tutkivat Teron vointia.

 - Mitä täällä on tapahtunut? kysyi Maire. - Miten Tero voi?

 - Ei mitään hätää enää, totesi lääkäri. - Jos olisimme tulleet hitustakaan myöhemmin, hän olisi menehtynyt. Onneksi päivystävä hoitaja tuli ajoissa paikalle.

 - Mitä Terolle on tapahtunut, kuiskasi Katri.

 - Joku on riuhtonut letkut irti, aivan ilmeisessä ja tahallisessa surmaamistarkoituksessa. Nyt on kaikki taas ennallaan.

 - Missä se vaalea hoitajatar on, joka päivysti täällä tunti sitten, kyseli Katri.

 - Häneltä päättyi vuoro ja minä tulin hänen tilalleen, vastasi eräs huoneessa olijoista.

   Poliisitkin saapuivat kuulustelemaan, mutta varmuuden vuoksi naiset eivät paljastaneet sitä levykesalaisuutta, vaan kertoivat vain autopommista ja kyselivät, oliko siinä jutussa päästy eteenpäin.

   Katrin luettelemat tuntomerkit olivat kyllä peräti toisistaan poikkeavia. Tekijäksi epäiltiin kookasta, romuluista hoitajaksi pukeutunutta miestä, mutta myös ystävällistä, hentoa ja vaaleata neitosta. Poliisit pyörittelivät päätään ja kirjoittivat kaiken tunnontarkasti muistiin.

 - Kyllä tämän pitäisi selvitä, kun tuntomerkit ovat näin tarkat, mutisi vanhempi konstaapeli ja lisäsi: - Ja kaiken kattavat.

30. Kauhunhetkiä junassa

   Pauliina ja Outi puolestaan torkkuivat junassa, joka kiiti halki pimeyden kohti naapurimaan pääkaupunkia. He arvelivat olevansa hyvässäkin turvassa, koska miehet etsiskelivät tietysti yhä sitä Samulin Saabia. Jos he sen lentokentältä keksisivätkin, veisi varmaankin aikaa saada selville, minne naiset olivat sieltä suunnistaneet.

   Tuskin he epäilisivät junaa kulkuvälineeksi, ennemminkin lentokonetta. Ovelaa Outin taholta, ihasteli Pauliinakin. Torkkumisen keskeytti junan hidastuva vauhti. Mitä nyt? Ei näyttänyt juuri kaupunkipaikalta, kun oli niin pimeätä.

   Naiset kurkistelivat ikkunasta. Pieneltä asemalta tuli kyytiin kolme miestä. Aivan viimeiseen vaunuun. Siitäkin huolimatta Outi huolestui kovasti.

   Miksi tällaiselta mitättömältä pysäkiltä? Miehillä oli ollut hattu silmillä ja tumman päällystakin kaulukset pystyssä. Salapoliiseja tai mafian miehiä. Kuka niitä pystyi toisistaan erottamaan?

   Outi päätti lähteä tiedusteluretkelle. Kun hän lähestyi viimeisiä vaunuja, hän näki lasiruudun läpi, että ne salaperäiset miehet puhuttelivat melkein jokaista matkustajaa. Hitaasti, mutta varmasti he lähestyivät sitä vaunua, jossa Pauliina ja hän olivat istuneet.

   Ketä ne hakivat? Ketä vaan. Mahdollisuuksia oli monia, koska kaikenlaisia rikollisia ja myös kadonneita metsästettiin tietysti vuorokaudet ympäriinsä. Silti kannatti olla varuillaan. Entä jos nämä olivatkin niitä heitä jahtaavia rikollisia? Kolme oli ollut siinä suuressa autossakin.

   Outi palasi Pauliinan luo niin kiireellä kuin uskalsi, ettei olisi herättänyt huomiota. He lähtivät kävelemään junan etuosaa kohti, mutta mihin he piiloutuisivat?

 - Vessaan, kuiskasi Pauliina. - Niin ne aina tekevät elokuvissa.

 - Jos ne sittenkin pyydystävät meidät kynsiinsä, heidän ei pidä ainakaan saada levykettä haltuunsa. Mihin sen pistämme?

   Vastaus löytyi kuin itsestään. He olivat juuri ensimmäisen luokan puolella, ja eräässä osastossa uinaili perhe: isä, äiti ja kaksi lapsukaista. Outi noukki ensin esille henkilöpaperinsa ja rahat. Sen jälkeen hän sujautti laukkunsa pikkuisen tytön huovan alle, leikkinallen viereen.

   Tämän tehtyään naiset pujahtivat erääseen käymälään, lukitsivat oven ja alkoivat sydän pamppailen odottaa takaa-ajajia. Selvästi he kuulivat, miten miesäänet tiukkasivat eteisessä seisovilta matkustajilta, olivatko he nähneet kahta nuorehkoa naista. Outi nokkaantui ”nuorehko”-sanasta verisesti.

   Pelon hetkiä. Oliko joku huomannut heidän piiloutuneen vessaan? Nähtävästi ei, koska joku vain kokeili käymälän kädensijaa, ja luopui yrityksestä.

   Hälyttäviä ääniä ei enää kuulunut. Juna pysähtyi ja Outi tirkisteli ikkunasta. Ne kolme miestä näkyivät poistuvan junasta sillä asemalla.

   Naiset riensivät ensimmäisen luokan vaunuun. Mitä oli tapahtunut käsilaukulle? Hirvitti ajatellakin, mutta ei hätää, sillä perhe nukkui yhä. He olivat niin viattoman ja tietämättömän näköisiä, että heitä ei nähtävästi ollut edes puhuteltu.

   Varovaisesti Outi kokeili tytön huovan alta. Mitään ei löytynyt. Tuskan hiki kihosi otsalle. Nyt lapsi liikahti ja heräsi. Nousi istumaan, puristi nallea rintaansa vasten ja hymyili Pauliinalle.

 - Sh sh, sihisi Outi ja raotti huopaa. - Kas niin, siinähän se on. Tädin laukku.

 - Mamma, ynähti tyttö.

   Herkkäkorvainen äiti kuuli heti lapsensa äännähdyksen. Hän nousi myös istumaan ja näytti tosi äimistyneeltä. Sitten hän huomasi vieraan käsilaukun lapsen vieressä.

   Ennen kuin äiti ehti sanoa mitään, Outi alkoi ihastella ja kehua, että lapsi oli löytänyt hänen laukkunsa. Se oli kai pudonnut käytävään. Pauliinakin jatkoi juttua kiittelemällä kovasti lapsukaista ja ojentamalla tälle pari kolikkoa löytöpalkkiona.

   Isä ja vanhempi lapsi olivat myös jo hereillä ja yhtyivät äidin hölmistyneeseen ilmeeseen. Vihdoin vanhemmat huomasivat pahoitella ja selitellä, etteivät naiset vain luulisi, että lapsi oli varastanut toisten omaisuutta.

   Mahdoton vastalauseitten myrsky ja hymyileminen.

 - Eihän toki. Päin vastoin. Hyvä, että pikkuinen otti sen haltuunsa, ennen kuin joku aikuinen olisi sen vohkinut.

   Kohteliasta hyvästelyä ja hyvän matkan toivottelua puolin ja toisin, ja viimeinkin Pauliina ja Outi saattoivat etsiä itselleen paikan jostakin muusta vaunusta. Ne olivat tavattoman täynnä, joten he joutuivat vaeltamaan pitkälle, ennen kuin löysivät vapaita istuimia.

   Ihan ääneen huokaisten ystävättäret lysähtivät pehmeisiin tuoleihin.

 - Nyt nukutaan makeasti pääkaupunkiin asti, puheli Outi. - Tarkistan vain, että...

   Hän koetteli vuorin välistä.

 - Voi, ei, hän huudahti surkeana. - Ei täällä ole mitään levyä.

   Taas he linnoittautuivat vessaan ja tyhjensivät käsilaukun koko sisällön pesupöydälle. Ei jälkeäkään levykkeestä.

 - Jos se ei siinä laukussa ole ollutkaan, aloitti Pauliina. - Jos se on vielä sinulla kotona.

   Kohta kohdalta Outi muistutteli niitä hetkiä kotonaan, ennen kuin hän oli paennut rouva Puttosen huoneistoon. Hän oli sataprosenttisen varma, että oli piilottanut tuon tärkeän todistuskappaleen juuri sinne vuorin väliin. Sen tähden se oli niin mieleen jäänytkin, että hän oli ollut tyytyväinen, ettei ollut saanut korjattua revennyttä kangasta.

 - Se on jossakin välissä pudonnut, ehdotti ystävätär.

 - Ei ikinä. Milloin muka? Laukku on koko ajan ollut kädessäni tai riippunut olkapäältä. Autossakin se oli sylissäni. Mökissä se oli tyynyni alla. Mahdotonta.

 - On sitä niinkin taitavia varkaita, että he avaavat laukun, ottavat rahat ja sulkevat sitten siististi lukon, ilman että asianosainen huomaa mitään.

 - Rahojen ja luottokorttien häviämisen vielä ymmärtäisin, mutta mitä hän tekisi levykkeellä?

 - Niin, ellei se vohkija ole juuri joku, joka tietää mitä hakea.

   Taas Outilla oli kylmä hiki otsalla ja kylmä koura puristamassa sydänalasta. Kaikkiko turhaa? Kuka olisi päässyt niin lähelle? Ja missä? Tungoksessa Takanurkkalan asemalla? Se nainen pesuhuoneessa? Sitten naapurimaan lentokentällä, kun he maksoivat parkkipaikasta? Seisoiko joku siinä lähellä? Entä koko tämä matka junassa, kun he raivasivat tietään ihmispaljouden läpi kulkiessaan vaunusta toiseen?

 - Samuli ei ikinä usko, kun kerron hänelle tästä kaikesta, huokaisi Pauliina ja asetteli hautajaishattuaan päähänsä peilin edessä.

 - Hyvä jollei usko, mutta etkö voisi heittää tuota tekelettä menemään?

 - Miksi? Tarvitsen sitä alvariinsa seurakunnan tilaisuuksissa. Eikö se pue minua?

 - Pukee hyvinkin, mutta herätät liikaa huomiota. Pidä sitä edes kädessäsi.  

31. Kuurupiiloa levykkeen kanssa.

 - Toivotonta, valitti Outi kun he kulkivat pitkin junan käytävää. - Mihin kummaan se levyke on voinut joutua?

   He olivat juuri ensimmäisen luokan kohdalla, kun molemmille välähti.

 - Entä se lapsi?

   Juoksujalkaa naiset alkoivat etsiä sitä hyttiä. Kaikki kuin toistensa peilikuvia. Tuossa sen täytyi olla, koska roskakorissa oli lasten mehutetroja ja puoliksi imeskelty tikkari.

   Osasto oli tyhjä. Juna seisoi jollakin asemalla. Totta kai, he ovat jääneet pois junasta tässä. Outi tirkisteli ikkunasta. Aivan oikein. Aamuhämärässäkin hän erotti tutun ryhmän laiturilta.

 - Ulos ja äkkiä, hän huusi Pauliinalle. He hyppäsivät laiturille ja alkoivat juosta poistuvan perheen jäljessä.

 - Hei te siellä. Meillä on asiaa.

 - Joko taas, murahti isä epäluuloisena. - Mistä nyt kiikastaa?

 - Se laukku, jonka tyttärenne löysi. Siinä oli meille eräs tavattoman tärkeä esine. Sitä ei ollut enää käsilaukussa. Olisikohan se mahdollisesti lapsenne hallussa?

   Nyt näytti jo äitikin yrmeältä, isoveli virnisteli ja pikkutyttö haukotteli.

 - Anteeksi nyt, mutta voisitteko kysyä tytöltä?

   Silmin nähden loukkaantuneena äiti kumartui pienokaisen puoleen, ja sai kun saikin puolinukuksissa olevalta pallerolta ongittua tiedon:

 - Lisa laittoi sen sohvan pehmusteen väliin.

 - Junaanko? huusi Outi kauhuissaan.

 - Niin juuri. Se on siellä osastossamme ja...

 - Kiitos, kiitos, huusi Pauliina ja mustaa hattuaan pidellen hän säntäsi pitkäkoipisen ystävättärensä vanavedessä junaa kohti.  

   Se liikkui jo.

 - Ei saa hypätä liikkuvaan junaan, karjui joku lähimmäisistään välittävä asemamies.

   Outi yritti, mutta ei saanut otetta edes rappusista. Onneksi, sillä pudonnut hän olisi kuitenkin.

 - Pysäyttäkää juna, hän huusi asemamiehelle. – Pysäyttäkää! Minä kuolen. Minä en jaksa enää!

 - Jäivätkö matkatavaranne sinne? kysyi mies ihan myötätuntoisesti. Tällaista unohtelemista kai tapahtui silloin tällöin.

 - Jäivät, voihkaisi Outi. - Jotakin hirveän tärkeätä.

 - Minä soitan junaan ja joku voi käydä ottamassa ne tavarat talteen. Voitte periä ne sitten pääteasemalla, siis pääkaupungissa.

 - Kuinka pitkä matka sinne on täältä?

 - Enää vain noin parisataa kilometriä. Voitte mennä seuraavalla junalla ja hakea tavaranne asemalta.

 - Tehdään niin, johan tämä järjestyy, yritti Pauliinakin rauhoittaa vauhkoontunutta ystäväänsä, joka vain itki ja valitteli kovaa kohtaloaan. - Älä nyt menetä malttiasi. Miten me sitten pärjäämme poliisilaitoksella?

 - Poliisilleko teillä on asiaa? uteli mies. - On meilläkin poliisi, asemahallissa. Kyllä minä voisin...

 - Kiitos ei, sanoi Outi ja pyyhki kyyneleitään. - Koska se seuraava juna tulee?

   Oltiin sentään vauraassa hyvinvointivaltiossa, joten junaliikennekin oli sen mukaista. Tunnin odottelun jälkeen naiset jälleen kököttivät päivävaunussa ja katselivat ohivilahtelevia maisemia. Sumuisin ja surullisin silmin.

 - Voi taivas, huudahti Pauliina. - Minun täytyy soittaa Samulille. - Hän nääntyy epätoivoon, kun ei ole kuullut minusta mitään koko yönä. Kauhistus, hänhän on soittanut, mutta en ole kuullut tässä hässäkässä.

   Uteliaita korvia välttääkseen Pauliina lähti käymälään ja Outi meni mukaan moraaliseksi tueksi. Häneltä ahdistunut aviovaimo voisi sitten kysyä, mitä pitää sanoa.

 - Haloo, kultaseni, aloitti Pauliina pirteästi. - Mitä sinulle kuuluu?

 - Missä sinä olet? Sano heti, että osaan lähettää poliisit perään. Mikä siellä kohisee?

 - Olen käymälässä ja voin hyvin. Meidän piti tulla tänne, kun emme uskaltaneet hoitaa tätä hommaa muualla, ymmärräthän? Mitä lapsille kuuluu? Yritän tuoda tuliaisia, jos rahat riittävät.

 - Mitä sinä oikein höperrät? Onko se tyyppi siellä sinun kanssasi?

 - On se, ei tässä hätää.

 - Oletko kidnapattu vai et? En voi yhtenään muuttaa lausuntoani poliisille. Alkavat pitää minua epäluotettavana. Ja tiedäthän, kuinka hartaasti haluaisin tulla valituksi kirkkoherran virkaan. Vaalisaarnakin on parin viikon kuluttua.

 - Kyllä minä sen muistan ja palaan varmasti jo siihen mennessä.

 - Siis sinua ei olekaan ryöstetty, jos voit määrätä palaamisestasi. Mitä peliä tämä sitten on?

 - Se on jotakin aivan muuta. Kaikki ei ole sitä, miltä se ensin aluksi näyttää. Ei tämä ihan huviretkikään ole, mutta tosi tärkeätä minulle, ja meille molemmille, nimittäin tälle naiselle.

 - Naiselle?

   Tuo kysymys leijui monta sekuntia ilmassa, jonka aikana Pauliina varsin hyvin ehti palauttaa mieleensä, että hänen miehensä syvästi inhosi kaikkea seksuaalisesti poikkeavaa. Ei suostunut seurakunnassaan työskentelemään yhdenkään homoksi epäillyn kanssa.

 - Mitä nyt on tekeillä? Naisen kanssako sinä olet karannut? huusi tuleva kirkkoherra parhaalla saarnaäänellään.

   Hän puhui paljon ja pitkään antamatta suunvuoroa vaimolleen. Onneksi tai pahaksi onneksi akku loppui.

   Pauliina alkoi itkeä.

 - Minä kuolen. En jaksa enää, hän valitti suureen ääneen. - Millä Samuli ikinä uskoo, etten ole syyllistynyt mihinkään törkeään rikkomukseen?

 - Paitsi rekisterikilpien töhrimiseen, totesi Outi kuivasti. - Älä huolehdi liikaa. Myöhemmin te nauratte makeasti koko jutulle.

 - Ei Samuli koskaan naura makeasti eikä juuri naura muutenkaan. Korkeintaan joillekin pappisvitseille, kunhan ne ovat ihan säädyllisiä.

   Nyt heillä oli aikaa soittaa Mairelle sairaalaan ja niin he saivat tietää, että Tero oli ollut vähällä menettää henkensä. Kauan he eivät voineet puhua, joten Outi vain lyhyesti selosti, että he olivat lähestymässä määränpäätä ja asiat selviäisivät parhain päin. Myös levyn katoamisesta hän mainitsi aivan ohimennen ja kertoi että saavuttuaan pääkaupunkiin he ryhtyvät etsimään sitä junan vaunuista asemalla.

   Maire päivitteli ja kyseli vielä tarkemmin, milloin juna olisi perillä. Hän lupasi jäädä seuraavaksikin yöksi Teron seuraksi, vaikka Katri joutuikin lähtemään jollekin työmatkalle.

 - Voi Maire, kun olet kultainen, kiitteli Outi. - Ihanaa, että mieheni on turvallisissa käsissä. Soitellaan.

 - Kun tästä joskus hengissä selviämme, en enää koskaan ole tyytymätön raskaaseen ja ikävystyttävään elämääni pullantuoksuisena äitinä, lupasi Pauliina.

32. Mikä tässä takkuaa?

   Junailija oli soittanut siihen edelliseen junaan, ja kertoi, että kaksi naista haluaa päästä tutkimaan sitä, ennen kuin siivoojat aloittavat tehtävänsä.

   Tätä ystävällistä puhelua edelsi tietysti tavattoman pitkä selitysten ja todistelujen ryöppy, johon Pauliinakin osallistui eikä enää laisinkaan muistanut, mikä oli tarkalleen totta ja mikä ei.

   Kun etsittävästä tavarasta vielä mainittiin. että se oli välttämätön todistuskappale jossakin suuressa oikeudenkäynnissä, virkailija viimein uskoi. Häntä kuitenkin ihmetytti, miksi hänen maalleen niin ylettömän tärkeä esine annettiin kahden herttaisen, mutta hm hieman erikoisen rouvan huostaan.

 - Siksi juuri, todisteli Outi. - Meitä nyt ei kukaan osaisi epäillä niin kauaskantoisen valtiosalaisuuden hallussa pidosta.

   Naapurimaan pääkaupungin ratapihalla he saivat käydä läpi koko vaunurivistön. Junassa oli monta ensimmäisen luokan vaunua, jotka olivat huolestuttavan samanlaisia näin tyhjillään.

 - Entä vaunun numero? Entä paikkalippu? Kuinka teillä ei ole pienintäkään tietoa noin tärkeästä asiasta?

 - Heitimme ne kai menemään siellä väliasemalla, koska luulimme, ettemme enää niitä tarvitse, mutisi Pauliina nolona.    

   Pitkän hakemisen jälkeen he arvelivat sittenkin löytäneensä oikean osaston ja hytin.

 - Muistathan, että toinen ikkunaverho oli päässyt irtoamaan tangosta. Panin sen silloin merkille. Tämä sen täytyy olla, innostui Pauliina.

 - Ja täällä on vielä roskakorissa mehutetroja, vahvisti Outikin.

   Molemmat naiset syventyivät penkomaan pehmusteita ja kurkistelemaan penkkien alle. Outi katsoi välillä käytävään. Jokohan siivoojat olivat tulossa? Asemamies oli kai mennyt toiseen vaunuun, koska ketään ei näkynyt.

 - Hyvä juttu, saamme vielä rauhassa touhuta, hän huomautti.

   Silloin jonkin kauempana olevan hytin ovi kolahti. Näkyi miehen pää, joka kiireesti vetäytyi takaisin.

 - Tuolla on joku piilossa, kuiskasi Outi. - Äkkiä nyt.

   Vapisevin käsin naiset jatkoivat etsimistään.

 - Tässä, supisi Pauliina. - Tässä pehmusteitten välissä on jotakin kovaa. Onpa se syvällä. Ohoh. Katso Outi, levyke!

 - Nyt mennään, komensi Outi ja työnsi levykkeen taskuunsa.

   He lähtivät juoksemaan vaunun ulko-ovelle. Takaa kuului askeleita. Kaksi miestä juoksi heidän perässään.

   He olivat jo ulkoportailla, kun joku huusi:

 - Minne neideillä on noin kova kiire?

   Naiset eivät jääneet kuuntelemaan, vaan lisäsivät vauhtia.

 - Hei, mitä nyt? Löysittekö jo etsimänne? Saavatko siivoojat tulla? huusi laiturilla seisova asemamies.

   Outi pysähtyi sen verran, että ehti huutaa:

 - Jo löysimme, kauheasti kiitoksia.

   He hyppelivät aikansa suurella ratapihalla, olivat kompastua kiskoihin ja sekoilivat vähän aikaa, kun eivät muistaneet, mistä päin olivat sinne tulleet.

   Takaa-ajajia ei näkynyt.

 - Taksiin ja sitten pääpoliisiasemalle.

   Autossa he vielä vilkuilivat taakseen ja hoputtivat kuskia. Määränpäässä he loikkasivat autosta hädin tuskin muistaen maksaa.

 - Sisälle! huusi Outi.

   Naiset kiskoivat auki raskaan, virallisen näköisen oven ja syöksyivät leveitä portaita ylös. Komea patsasrivistö vain seurasi kummastellen heidän pikajuoksuaan. Ehkä entisten komisarioitten viisaita päitä.

   He pysähtyivät toisen kerroksen tasanteelle. Mikä nyt mätti? Päitä, alastonpatsaita ja maalauksia lukaali täpösen täynnä. Onpa naapurimaassa taidetta rakastavia lainvartijoita.

   Joku kimitti heille alakerrasta, ja kiukkuisen näköinen vanhempi nainen läähätti heidän luokseen.

 - Mitä te yritätte? Ette ostanut lippuja. Se maksaa...

 - Vaaditaanko tänne pääsymaksua, päivitteli Outi. - Todellista byrokratiaa ja riistoa.

 - En minä niitä hintoja ole määrännyt, ärisi nainen. - Maksakaa heti tai kutsun poliisin.

 - Sepä hyvä, mistä sellaisen löytäisi?

 - Nenäkkäät riiviöt. Odottakaas kun soitan.

   Suonikkaat kädet etsivät kännykkää ruudullisen työtakin taskusta.

 - Ei tämä ole mikään poliisilaitos, huudahti Pauliina. - Katso noita suuria saleja. Täynnä taideteoksia.

 - Vielä muka poliisilaitos. Ei tietenkään, vaan tämä on kaupungin taidemuseo. Maksakaa tai...

 - Me etsimme poliisilaitosta. Voisitteko neuvoa, missä se on?

 - Se on kadun toisella puolella. Miksi ette heti sanoneet?

   Epäluuloisena vahtimestari jäi katsomaan heidän jälkeensä.

 - Tämäkin vielä, minä en jaksa enää, marisi Pauliina itkuisella äänellä. - Miksi et katsonut tarkemmin? Olisit painunut sisälle vaikka eläintieteelliseen museoon, senkin koheltaja.

 - Älä hauku, olisit itse ollut huolellisempi. Samaa kaliiperia kaikki hiivatin rakennukset.

   Naiset eivät tahtoneet uskoa sitä todeksi, kun he vihdoin ja viimein seisoivat poliisilaitoksen eteisessä ja kolmeen kertaan varmistivat ruotsiksi ja englanniksi, että takuulla olivat oikeassa paikassa.

   Nuori naispoliisi suhtautui heihin hyvin varauksellisesti, mutta suostui sitten ilmoittamaan heidät niin korkealle herralle, kun talossa sattui sillä hetkellä olemaan.

 - Valtiosalaisuus, hän selitti puhelimeen. - Kaksi suomalaista naista. Aika rähjääntyneen ja muutenkin kummallisen näköisiä, mutta he tahtovat ehdottomasti tavata teidät ja heti. Yritin estää.

33. Akseli Pahapuron tunnustus

 - En tietysti ihan tarkkaan tiedä seikkailuistasi ja mahdollisista rikoksistasi, mutta eikö sinua missään vaiheessa haastettu oikeuteen? Olithan kuitenkin etsintäkuulutettu jopa ulkomailla.    

   Tessa Luupää oli jälleen tullut tervehtimään Akseli Pahapuroa, joka vihdoin paljasti ystävälleen, että hän oli joutunut pakoilemaan poliisia pitkään.

   Rötökset eivät olleetkaan niin raskauttavia kuin mitä Tessa oli pelännyt. Ei toki murhia eikä kuolemantuottamuksia. Tilapäistä taideteosten salakauppaa, siis pätkätöitä, sekä tietysti pari kertaa niitä elimiä. Ne olivat kaikki peräisin perusteellisesti kuolleilta vainajista, vaikkakin hankittu salamyhkäisesti ja lahjoen ruumishuoneilta ja patologian laitoksilta.

   Akselia ei olisi todennäköisesti koskaan saatu kiinni, ellei hän olisi joutunut siihen onnettomuuteen ja sairaalaan. Häntä kuulusteltiin ja syytteitäkin nostettiin, mutta hän oli enimmän ajan niin peräti huonossa kunnossa, että oikeudenkäyntikin keskeytyi moneen kertaan.

 - Ei kai näin raakkia miestä voida vankilaan passittaa? Yhteiskunnan vaivoiksi, mutisi Akseli. – On tässä rangaistusta ja vankeutta jo kylliksi.

 - Joo, olen lukenut jostakin, että suuriakin natsirikollisia on vapautettu, jos heidän terveydentilansa on heikentynyt ja vielä ikäkin painaa. Jotenkin se tökkii, kun on sentään kyse raaoista henkirikoksista.

 - Niinhän myös entisessä Jugoslaviassa tyrannisoinut Milosevic, joka on Haagin tuomioistuimessa syytettynä kansanmurhista, saattaa välttää koko oikeudenkäynnin. Hänelle tietysti suoritetaan psykiatrisia tutkimuksia. Lisäksi hänellä on korkea verenpaine, stressioireita ja ehkä jopa burnout.

 - Kas kas kummaa.

 - Varsinkin jos ajattelee asiaa uhrien kannalta. Siihen aikaan, kun nämä kylmäveriset roistot toimittivat viattomia ihmisiä keskitysleireihin kidutettaviksi, näitä poloisia ei olisi siinä minkäänlainen lääkärintodistus auttanut.

 - Aivan niin, vaikka joku juutalainen olisi kuinkakin valittanut kroonista migreeniä taikka joku toisinajattelija olisi potenut sepelvaltimon tukkeutumista, jopa masennusta, niin Gestapon kynsiin he vain päätyivät.

   Pahapuro palasi jälleen siihen heidän yhteiseen kipeään muistoonsa, tietokonehirviöön.

 - Pyysin muuten tässä eräänä päivänä, että poliisi tulisi luokseni, jotta voisin puhua hänelle niistä luukokeiluistamme, sanoi Akseli hetken epäröityään. – Arvelin, että tunnustaminen helpottaisi tätä varsin sekavaa mielentilaani.

 - Miten kävi? kyseli Tessa uteliaana ja hiukan myös huolestuneena.

 - Oli kuin olisin kertonut jotakin unta tai kummitustarinaa. konstaapeli istuutui vuoteeni viereen ja alkoi kirjoittaa tunnustustani kansioonsa. En päässyt edes kauppaneuvos Santeri Vemmelpolven ukkovarvasta kauemmaksi, kun hän lakkasi raapustamasta muistiinpanojaan ja kävi pyytämässä hoitajaa luokseni.

 - Hoitaja hommasi huoneeseen jonkun epämääräisesti mulkoilevan ja kaulustaan hermostuneesti nykivän tyypin, taisi olla psykiatri, ja tämä ryhtyi kiivaasti merkkaamaan jotakin papereihinsa. Välillä hän örisi ja äänteli pieneen nauhuriin.

 - Sain kumma kyllä kerrottua melkein kaiken ja oikein sydämessä helpotti. Sinua en tietenkään maininnut, Tessa-kulta. Kuvailin antaumuksella reissuamme hautuumaalle ja kuinka koetimme järjestää kauppaneuvokselle treffejä hänen morsiamensa Synnöven kanssa. Sanoin heille vieläkin tuntevani suurta mielihyvää siitä, että saimme rakastavaiset majoitettua samaan Lempi-nimiseen tiedostoon.  

 - Eivätkö poliisi ja lääkäri ihmetelleet juttuasi?

 - Joo-o, he olivat aivan mykkinä ja unohtivat koko raporttitouhun. En ole eläissäni nähnyt niin pöllämystyneitä ilmeitä, jopa pelokkaita. Harmitti tietenkin, mutta minun oli satava purkaa sisäisiä paineitani. Niinpä selostin todella ahdistuneena ja huolestuneena, miten se sekasikiö karkasi koneesta ja keittiöstä ja miten en sen jälkeen ole kuullut siitä mitään.

 - Pidätettiinkö sinut?

 - Ei sinne päinkään. Psykiatri kävi katsomassa kieltäni, poliisi läimäytti kansionsa kiinni ja kumartui haistamaan henkeäni ja hoitaja tyrkytti minulle rauhoittavaa piikkiä. Silloin äkkäsin, että he pitivät minua pöpinä. Suutuin silmittömästi, koska tunnustus oli vaatinut minulta todella paljon. Se että ylipäänsä uskalsin asettua rangaistukselle alttiiksi ja että olin kuvannut kaikkea niin seikkaperäisesti, oli perusteellisesti uuvuttanut minut.  

 - Voi sinua Akseli-parkaa. Mitä sitten tapahtui?

 - Kamppailin heitä kaikkia vastaan ja kiljuin ja kirosin. Eivätkö he uskoneet, että sellaisia hirviöitä on kaikkialla? Eivätkö he ikinä seuranneet uutisia lehdistä ja telkkarista? Missä heidän silmänsä ja korvansa olivat?

 - Ihmiset eivät tuollaisesta soimaamisesta tykkää.

 - Olkoot sitten tykkäämättä, mutta minä vain karjuin heille, että olin nähnyt TV:ssä sotaa vastustavan mielenosoituksen, joka järjestettiin Suurmaassa. Eräässä kyltissä mollottava presidentin naama aivan selvästi muistutti apinaa. Apinaotsainen, kehittymätön ”Baby Leuhkapuska” hakaneulavaipoissaan on valmis leikkimään tuhoavilla aseilla ja ihmishengillä. Ei kaihda mitään keinoja vaihtaakseen veren öljyyn.

 - Siinä siis muunnos meidän tietokonegorillastamme. Entisen supervallan presidentit ja muut kylmäveriset tappajat, jopa nuoret koululaiset, ottavat joka mantereella ilomielin oppia Lännen mahtailevasta johtajasta.

 - Et kai semmoista mennyt sanomaan? kauhisteli Tessa.  – Ei ihme, että he luulivat sinua aivan kaistapäiseksi.

 - En sentään joutunut mielisairaalaan, koska arveltiin, että ne monet vahvat kipulääkkeet olivat sekoittaneet pääni. Se menisi ohi, jos saisin levätä kunnolla.

   Eräänä iltana Tessa taas vieraili entisen työtoverinsa luona, ja tämä huomautti.

 - Olet siis tätä nykyä keskittynyt sääriluitten laskemiseen. Tuntuuko se mielenkiintoiselta?

 - Olen jokseenkin tyytyväinen, vaikka eihän se haasteena vedä vertoja sille meidän yhteiselle projektillemme. Olin niin täynnä tarmoa ja uskoa loistavaan menestykseemme, että vieläkin ihmetyttää.

 - Entä jos aloittaisimme hommat uudelleen? ehdotti Akseli luoden samalla vaartoilevan silmäyksen naiseen. – Minun täytyisi vihdoin keksiä jotakin todella mielekästä toimintaa. Oli se sellainen opetus. Saan olla kiitollinen, ettei vielä pahempaa tapahtunut.

 - Paitsi että verenhimoiset ja julmat kostajat riehuvat ympäri maailmaa.

 - Emmehän voi olla varmoja, että kysymyksessä on meidän otuksemme. Ehkä se on jo kuollut tai haihtunut savuna ilmaan. Ehkä se olikin unta ja liian vilkkaan mielikuvituksemme tuotetta, tuumiskeli mies.

 - Toivotaan parasta, myönteli Tessa.

 - Olkoon sitten niin tai näin, sille emme enää mahda mitään. Sen sijaan voisimme tuumiskella, miten me niitä luita ja tutkimustuloksia voisimme hyödyntää positiivisessa mielessä. Siis ihmiskunnan hyväksi.

 - Ajatteletko todella niin? huudahti Tessa hyvin ilahtuneena. – Oletko tosiaan sitä mieltä, että voisimme työskennellä yhdessä parantamisen ja rauhan merkeissä?

 - Tottahan toki. Onko sinulla vielä niitä luita tallella vai lähdemmekö Jirkan ja Niklaksen kanssa uudelle keruumatkalle takapihoille ja kalmistoihin?

 - Hyi sinua Akseli. Vaikka minun täytyy kyllä häpeäkseni myöntää, että suurin osa materiaalista on vielä aivan käyttökelpoisessa jamassa. Elli-tädilläni oli valtava pakastin maatilallaan. Sinne vein niitä aarteitamme kilokaupalla. Sitten tätireppana kuoli ja minä perin nimenomaan sen varastorakennuksen.  

 - Siinähän meillä on hieno alkupääoma. Toivottavasti printtisi ja muut härvelit yhä toimivat, intoili luuylioppilas Akseli Pahapuro. – Koska aloitetaan?

 - Vielä minulla olisi pari kysymystä. Tiedätkö mitään niistä työnantajistasi, jotka yllyttivät sinua luomaan ja yhdistelemään rikollisia ja tyranneja?

 - Kun projektimme epäonnistui, he eivät enää ottaneet yhteyttä. Onneksi, täytyy sanoa. Minun oli pakko pakoilla sekä heitä että poliiseja. En alunperinkään tavannut niitä kelmejä henkilökohtaisesti. Toimeksiannot tulivat puheluitten tai muunlaisten viestien muodossa.

 - Miten sisarellesi kävi? Joutuiko hän vankilaan?

   Akseli jäykistyi silminnähtävästi.

 - Minua alkaa jo väsyttää. Kiva kun kävit. Tule taas pian, niin voimme ruveta suunnittelemaan niitä uusia yleishyödyllisiä operaatioitamme.

34. Onko uniin uskomista?

   Naapurimaan poliisiasemalla tulkitaan hämmästyneenä Outin ja Pauliinan tuomaa viestiä. Tietokoneen koodikin selvisi. Se LF4P L19M86 oli sekoitus poliitikon nimen konsonanteista ja ajankohdasta, jolloin hän menetti henkensä.

   Levykkeellä toimittaja Tero Hoppu asiallisesti selosti omaa käsitystään eräästä murhasta, joka aikanaan oli kuohuttanut koko maailmaa. Se koski naapurimaan ministerin, Alf Palman ampumista.

   Tero oli nuorena tiiviisti seurannut tapahtumien kulkua ja poliisien toivottomia ponnisteluja rikoksen selvittämiseksi. Parin viime vuoden ajan hän oli Suurmaassa työskentelevän Heikki-ystävänsä kanssa todella paneutunut tapahtumiin ja oli saanut tietoonsa hyviä vihjeitä.

   Kaikki viittasi selvästi mahtavampiin ympyröihin kuin mitä syylliseksi julistettu kaveri näytti edustavan. Suurten valtioitten eturistiriitoihin ja juonitteluihin. Palma oli siihen aikaan uskaltanut arvostella jopa suurvaltojen Lähimmässä Itämaassa harjoittamaa politiikkaa.

   Vaikutusvaltainen poliitikko oli pistimenä lihassa monille sellaisille, jotka ajoivat omia ahneita etujaan välittämättä köyhistä ja sorretuista. Niin on maailmanhistoriassa ennenkin sattunut, että totuuden puolesta puhujat murhataan tai heille järjestetään onnettomuuksia ja tapaturmia, joiden aiheuttajia ei pystytä jäljittämään.

   Tero Hoppu kertoi, miten hän oli eräänä päivänä mennyt tapaamaan iäkästä Sanni-tätiään vanhainkotiin. Kauan epäröityään vanhus oli viimein paljastanut sukulaispojalleen suuren salaisuutensa, jota hän oli kantanut sydämessään Palman murhasta lähtien. Hän ei ollut uskaltanut puhua siitä, koska pelkäsi, että häntä pidettäisiin höperönä ja mielenvikaisena. Haihattelijana. Unien näkijänä.

 - Millaisesta unesta on kysymys? Minulle voit sen rauhassa kertoa, oli Tero suostutellut.

 - Kun Palma oli ammuttu, luin  siitä lehdestä ja seuraavana yönä minulle näytettiin kummallinen, mutta tavattoman selvä uni.

   Täti oli ensinnäkin nähnyt jonkun miehen sivukuvan, jonka hän oli heti piirtänyt paperille. Nenä oli melko terävä, mutta kasvot siksi siropiirteiset, että ne olisivat voineet esittää myös naista. Tukka oli erikoinen. Täti nimitti sitä ”Tuulitukaksi”, koska se levisi taakse melkein vaakasuorassa asennossa, ikään kuin olento olisi ponnistellut vasten kovaa tuulta.

   Sen jälkeen unessa oli näkynyt lasi. Pikarinmuotoinen juomalasi. Hän oli yrittänyt tulkita sitä kaikella lasiin liittyvällä: silmälasit, lasisilmä, ikkunalasi, kasvihuone, akvaario tai yleensäkin jokin vitriini. Olisiko tappajalla ollut silmälasit tai ainakin auringonlasit?

   Myöhemmin hän oli lukenut, että murha-ase oli yhä kadoksissa. Hän mietti, olisiko se mahdollisesti piilotettu johonkin, jossa oli lasia? Asettahan haettiin kaikista mahdollisista paikoista. Vesistöjäkin kuulemma naarattiin

   Mutta ei siinä vielä kaikki. Hän oli aivan selvästi pystynyt lukemaan kaksi nimeä: Edward ja Malcolm Gerald. Osasihan hän englannin kieltä, joten hän oli ensin ajatellut, että jälkimmäinen nimi oli väärinpäin. Malcolm-sanan olisi hänen käsityksensä mukaan pitänyt olla sukunimi, vaikka ei kai se olisi mahdotonta tuossakaan muodossa.

   Englanninkieliset nimet, joita saattaisi esiintyä missä päin maailmaa hyvänsä. Kauan hän oli aprikoinut, voisiko hän ottaa yhteyttä naapurimaan poliisiin ja kertoa unestaan, mutta se tuntui liian pelottavalta. Ja hassahtavalta.

   Hoppu kuvasi vielä levykkeellä, miten he olivat Sanni-tädin kanssa kauan pohtineet näitä vihjeitä. Mies oli päättänyt, että hän ottaa selville, oliko tuonnimisiä henkilöitä olemassa. Varmasti heitä olisi paljon, mutta tuossa yhteydessä eli kytkettynä toisiinsa ja silloiseen murhenäytelmään. Kyseessä näytti olevan sama sukunimi, joten henkilöt saattoivat olla veljeksiä.

   Vitriini-sana alkoi kiehtoa Teroa, ja hän kertoi, että yhtäkkiä hänen mieleensä olivat juolahtaneet erilaiset esinevitriinit näyttelytiloissa ja museoissa ylipäänsä.

   Mihin parhaiten voisi kätkeä aseen kuin toisten samanlaisten joukkoon? Suuri asemuseo sijaitsi esimerkiksi Kööpenhaminassa. Entä naapurimaan pääkaupungissa ja kuinka kaukana murhapaikalta?

   Saattaisihan museossa olla töissä rikostoveri, joka pystyi sujauttamaan aseen muitten keskelle. Jos myöhemmin huomattaisiin, että jotakin on tullut liikaa, se menisi vain virkailijoitten huolimattomuuden syyksi. Museoilla on varmaan suunnattomat varastot esineistöjä, joita kaikkia ei aseteta yhtä aikaa näytteille. Vielä olisi sellainenkin mahdollisuus, että tappamiseen olisikin käytetty museossa vakinaisesti säilytettävää asetta. Ehkä osa niistä oli ihan käyttökelpoisessa kunnossa.

   Lopuksi Tero mainitsi, että hän aikoo vielä harkita asiaa ja verrata nimiä ja muita vihjeitä muiden löytämiin ja esimerkiksi juuri sen Heikin keräämiin.

35. Ei voi olla totta

   Viesti oli nyt toimitettu turvallisesti perille, joten Pauliina ja Outi päättivät lentää kotiin. He olivat saaneet junista tarpeekseen. Naiset soittelivat puhelimella omaisilleen ja ystävilleen. Pauliina setvi asioitaan Samulin kanssa ja yritti parhaansa mukaan selostaa, millä naapurimaan lentokentällä tämän auto mahdollisesti oli.

    Outi kiirehti ottamaan yhteyttä Katriin. Tämä oli aivan kauhuissaan.

 - Et ikinä usko, mitä on tapahtunut.

 - Et sinäkään meidän seikkailujamme.

 - Maire on pidätetty. Kuulitko? Häntä kuulustellaan parasta aikaa.

 - Miksi ihmeessä??

 - Murhayrityksestä.

 - Kenet hän muka on yrittänyt murhata?

 - Teron. Meidän Teron.

   Katrin tavallisesti niin viileä ja asiallinen ääni muuttui itkuisesti, kun hän selosti sitä karmeaa tilannetta Takanurkkalassa. Juuri Maire oli irrottanut Teron letkut sinä yönä, kun he olivat yhdessä olleet velipoikaa vahtimassa.

 - Miten se oli mahdollista? Tehän olitte koko ajan yhdessä?

 - Eipä aivan koko aikaa. Minä lähdin pikkuista aikaisemmin alakerran kahvioon, kun Maire pyysi. Hän muka pistäytyi välillä pesuhuoneessa. Mikä onni, että hoitaja kävi niinkin usein tarkistamassa tilannetta, huokaisi Katri ja jatkoi:

 - Jos apua olisi hälytetty vasta sen jälkeen, kun olimme tulleet takaisin huoneeseen, se olisi melko varmasti ollut liian myöhäistä. Muistan hyvin, miten Maire tahallaan viivytteli lähtöämme siellä kanttiinissa. Selosti niitä lapsiparkoja koskevaa lehtiartikkelia ja otti aina vain lisää kahvia.

 - Tunnustiko hän vai miten te sen tiedätte?

 - Ei kun hän yritti uudestaan viime yönä, jolloin minä olin sillä lyhyellä työmatkallani. Hoitajat olivat varuillaan ja yllättivät Mairen itse teosta.

 - Miksi hän sellaista tekisi? Hänhän on niin ystävällinen ja herttainen nainen.

 - Kai se on se raha? Kun tarpeeksi tarjotaan etuisuuksia, omatunto ja moraali kääntävät selkänsä.  

 - Mitä hyötyä Teron tappamisesta olisi kenellekään ollut?

 - Sillä keinoin yritettiin vaientaa Teron markkinataloutta ja suurvaltojen häikäilemätöntä riistopolitiikkaa arvostelevat mielipiteet, jotka olivat herättäneet pahaa närää määrätyissä piireissä.    

   Mairella kun oli aivan toisenlaiset näkemykset liike-elämän tehtävistä, koska hän omalta pieneltä osaltaan haaveili saavansa yhä enemmän tunnustusta ja arvostusta muotimaailmassa. Hänhän havitteli jo haaraliikettä Suurmaahankin.

   Kaiken kukkuraksi tuo tehokas liikenainen oli korviaan myöten sekaantunut niihin pöyristyttäviin elinkauppoihin. Näistäkin Tero oli saanut vihiä. Maire oli juuri se tumma nainen, joka puhutteli Helli Vehviläistä sairaalassa, ja lisäksi hän oli Akselin sisar.

   Painavan syyn pommi-iskulle oli antanut vielä se, että Palman murhaajat arvasivat maan alkavan polttaa heidän allansa. Siispä kiusallinen rikosten penkoja piti tehdä vaarattomaksi..

 - Kauheata miten ihmisestä ei voi päältä arvata, mitä hänen sisimmässään möyrii. Miten Tero nyt voi?

 - Hän on aivan ennallaan. Tai ei sentään. minulla on ollut sellainen tunne, että hän raottelee silmiään. Lääkärikään ei pidä sitä mahdottomana. Koska te tulette kotiin?

 - Olemme jo lentokentällä. Vaihdamme konetta Helsingissä ja olemme iltapäivällä Takanurkkalassa. Samuli tulee vastaan.

 - Entä teidän tehtävänne siellä naapurimaassa? Uskoivatko poliisit?

 - He tutkivat asiaa, ja kumma kyllä, heilläkin on jo ollut samantapaista materiaalia. Meidän osuutemme on suoritettu, ja juttu etenee hyvin. Nähdään.

36. Kohtalon iskuja        

   Mitä Tero tuumisi maailman nykytilanteesta, jos hän vielä saisi palata tähän maalliseen elämään? Oliko maailmalla mitään toivoa paremmasta? Outi oli jostakin lukenut, että se vasta on oikea suurmies, joka uskaltaa muuttaa kantaansa ja suuntaansa.

   Suurmaan presidentti Jorri Leuhkapuska oli ollut suuresti järkyttynyt tyttärensä ja lastenlastensa kohtalosta. Tulisiko hän osoittamaan merkkejä pehmeämmästä johtamisesta? Jorrilla oli työpöydällään pieni valkoinen lapsen töppönen, joka oli pudonnut tyttärentyttäreltä, kun tämä oli suistunut arkkuun.

   Leuhkapuska oli vain juoksupoika isompien ohjastajien tiukassa otteessa. Hän huojui haukkojen ja kyyhkysten välillä. Toisinaan hän turvautui pommeihin ja toisin ajoin hän tosissaan pyrki rakentamaan rauhaa. Sitä samaa horjuvaa ja onnahtelevaa käyntiä, mikä on ominaista meille tavallisillekin ihmislapsille.

   Superjohtaja ehkä yritti viimeinkin toppuutella Lähimmän Itämaan pakolaisleireillä räyhäävää Ari Saarosta, jotta tämä suostuisi neuvottelupöydän ääreen. Silloin ehkä vastapuolikin tulisi järkiinsä ja luopuisi hirvittävistä kostoretkistään ja itsemurhaiskuistaan siviilejä vastaan.

   Näistä nuhteista raivostuivat tietenkin Saaronen ja hänen Suurmaassa asuvat ja menestyksellisesti rahapussiaan kartuttavat, ökyrikkaat sukulaiset. Samaan kostotarten kuoroon liittyivät todennäköisesti myös suuret ja ahneet öljy-yhtiöt.  

   Joku keksi syyttää Leuhkapuskaa siitäkin, että hän oli itse asiassa sittenkin taipunut terroristijohtaja Late Osuman vaatimuksiin. Tämähän oli moneen otteeseen ilmoittanut taistelevansa nimenomaan Lähimmän Itämaan selkkausten vuoksi. Presidentin piti taas värvätä lisää henkivartijoita, mutta ei tällä kertaa terroristien vaan äärioikeistoon kuuluvien fanaattisten uskovaisten takia.

   Saaronen osoittautui maapallon mahtavimmaksi mieheksi, joka uskalsi vastustaa jopa Suurmaan pyyntöjä ja kehotuksia. Tämä ei muuten ollut mikään ihmekään, sillä hänhän oli ”valitun” kansan johtaja. Näin on aikanaan nähtävästi ollutkin, joskin jotkut asiaa ymmärtämättömät arvelivat, että nykypäivinäkin voimassa olevan valinnan olikin suorittanut se sama epäilyttävä ja pahamaineinen tyyppi, joka oli ennenkin aiheuttanut maailmassa suunnattomia kärsimyksiä.

   Myös suurmaalaiset fanaatikot pitävät itseään valittuna kansana, ja heidän talutushihnassaan tallustelee myös mahtava Jorri Leuhkapuska. Hän toimii yllyttäjänä, tai ainakin luvan antajana, lukuisille ihmisoikeutta loukkaaville teoille. Valtioterrorismille.

   Vallanhimoisten johtajien luettelossa onkin jo entuudestaan monia tuttuja nimiä, kuten Nero, Hunni Attila, Iivana Julma, Maria Verinen, Stalin, Hitler, Idi Amin sekä yhä planeetallamme vaikuttavia eli Santtu Hussonen, Late Osuma ja Wallu Piilopollari.

   Toivon mukaan Jorri Leuhkapuska tajusi myöhemmin, että ”Pahan akseli” ei kulkenut vain vastenmielisestä valtiosta toiseen, vaan myös ihmisestä ihmiseen. Viimein hän ymmärsi, että se pahan akseli kulki läpi jokaisen yksilön oman sydämen. Positiivista ja negatiivista löytyi joka ikisestä mielestä ja raadollisen ihmisen tekemästä ratkaisusta

                                            - - -    

   Sinnikkästi maansa johtoon pulpahteleva pääministeri Ari Saaronen vietti viimeiset hetkensä rauhallisessa ja harmonisessa ympäristössä, kuten joukkomurhaajilla ja sotarikollisilla on usein ilo tehdäkin. Hän köhisi ja ähki viimeisiä henkosiaan palleroisen vaimon hellässä hoivassa. Vuoteen ympärillä itkivät ja nyyhkivät lapset ja suloiset lapsenlapset.

   Pientä häiriötä aiheuttivat valkopukuiset enkelit, jotka leijailivat pääministerin pään päällä. Eivät ne pelkät enkelit olisi kuolevaa hermostuttaneet, koska hehän olivat vain tulleet saattamaan kärsineen ja kiusatun sielun paratiisin iloon. Mikä siinä sitten kiikasti?

   No tietenkin ne monet sadat vainajien haamut, jotka kävivät muistuttamassa muinoin niin mahtavalle valtiomiehelle, että tämä oli passittanut joukoittain viattomia ihmisiä ennenaikaisesti paratiisiin. Pakolaisleiriläisten teurastukset ynnä muut veriset tapahtumat putkahtivat Arin harhailevaan mieleen. Haamut väläyttelivät punaisia pääsylippuja, joilla avasivat ovet kyllä kaikki alle muualle, vaan tuskinpa taivaaseen.

   Jossakin salaisessa piilopaikassa, jota ei ollut saatu selville, vaikka oli pommitettu maan tasalle kymmenkunta köyhää ja muutenkin kohtalon kolhimaa valtiota, eleli viimeisiä hetkiään myös moninkertaisesti etsintäkuulutettu terroristi Late Osuma. Häntä vaalivat rakas appiukko DullahBullah sekä viisi vaimoa ja niin monta jälkeläistä, että älykäskin mies sekosi laskuissaan.

   Late-pojallakin oli huolia hänen valmistautuessaan taivaan iloon. Hän oli saanut tiedustelupalvelultaan kuulla, että kaikilla ihmisillä oli sittenkin yhteinen paratiisi tiedossa. Se ajatuskin, että hän joutuisi loikoilemaan vierekkäin Saarosen tai Leuhkapuskan kanssa, aiheutti terroristijohtajalle suurta ärtymystä ja mielipahaa.

   Koska huumerahoja oli vielä kohtuullisesti jäljellä, hän yritti lahjoa paratiisin portinvartijaa, jotta hänet päästettäisiin ikiomaan yksityiskabinettiin. Veräjälläpä toimi vahtina johonkin tiukkapipoiseen lahkoon kuuluva ja varsin ahne olento. Hän oli vielä pahaksi onneksi nainen, joten kukaan ei voi arvata, miten äijän käy.

37. Unissasaarnaaja

   Katri istui juuri parasta aikaa veljensä vuoteen vieressä, kun tämä avasi silmänsä ja alkoi puhua. Vai oliko se sittenkään oikeata puhetta? Sisar kumartui kiireesti veljensä puoleen ja yritti puhutella tätä, mutta Tero kovensi ääntään ja rupesi selostamaan jotakin kummallisella saarnaavalla nuotilla:

 - Te ette tiedä, mihin olette joutumassa. Te uskotte olevanne turvassa, mutta lähellä vaanii suuri vaara. Ihmisen kauhistuttava pimeä puoli. Ensin on valtava alemmuudentunne. Siksi täytyy saada valtaa, yhä vain enemmän valtaa. ”Valta turmelee aina, ja absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti.” Yksilöt ja valtakunnat. Mikään ei riitä, mikään ei tyydytä sitä himoa. Se on vieläkin mahtavampi kuin kiihko saada rahaa ja rikkauksia.

   Tero lepäsi välillä ja jatkoi:

  - Maailmassa on monta petoa irrallaan. Jos karhu lähestyy kylää, sitä jahdataan vuorokausimääriä. Sirkuksesta irti päässyt tiikeri tai myrkkykäärme pyydystetään ja suljetaan taas häkkiinsä. Kukaan ei olisi turvassa sellaisten villieläinten vaaniessa askeleitamme.

 - Mutta ihmispetoja ei välitetä pyydystää eikä hillitä heidän mielivaltaansa ja raivokkaita tihutöitään. Viattomia kyllä vainotaan ja jahdataan kuin älytöntä metsänriistaa. Niin idässä kuin lännessä, kaikissa ilmansuunnissa. Kidutetaan, raiskataan ja murhataan hillittömässä kostonhimossa. Tyrannit ja diktaattorit väittävät, että he metsästävät vain terroristeja, vaikka itsekin muuttuvat samanlaisiksi ja vielä pahemmiksi, koska heillä on valta ja aseet.

 - ”Mikä laki? Meillä on aseet”, vastasivat muinaiset roomalaiset valloittamansa kylän asukkaille, kun nämä hädissään vetosivat Rooman lakiin. Samoin tapahtuu tälläkin hetkellä tässä muka sivistyneessä maailmassa. Mikä kansainvälinen laki? Mitkä sopimukset? Mitkä ihmisoikeudet?

 - Pääseminen toiseksi kaudeksi presidentin virkaan on tärkeämpää kuin ihmiset, jopa omat kansalaiset. Koko maapallo saatetaan hukuttaa vereen vain muutaman vallanhimoisen diktaattorin toimesta. Kuka uskaltaa saarnata synnin synniksi? Onko terroristijahdista tullut uusi uskonto? Uusi inkvisitio, joka raakalaismaisesti tukahduttaa kerettiläiset mielipiteet, diplomaattisen sovittelun ja kompromissit.

 - Kuka uskaltaa pitää peiliä johtajien ja heidän käskyläistensä edessä? Eikä vain maailman mahtavien, vaan meidän kaikkien edessä. Eiväthän valtioitten hallitukset ole irrallisia, toisella taivaankappaleella toimivia yksikköjä. Ne ovat oman kansansa edustajia, meidän ajattelutapamme tulkkeja, useassa tapauksessa meidän itsemme valitsemia ja kannustamia. Meidän tahtomme ja meidän itsekkäitten päämääriemme toteuttajia.

 - Ovatko johtajamme Ilmestyskirjan petoja, joille kukaan ei rohkene panna vastaan? Tyrannien ja valtakuntien nimet muuttuvat, vuosisadat vaihtuvat, mutta tämä teksti on valitettavasti aina ajankohtaista. Yhä tarvitaan epäitsekästä rakkautta ja taistelua rauhan, ihmisoikeuksien ja paremman tulevaisuuden puolesta.

 - Miettikää kukin kohdallanne, onko lääke pahempaa kuin tauti. Onko painostamalla ja väkivalloin hyväksi määritelty tavoite ja olettamuksiin ja harhakuviin perustuva valkeus synkempää kuin itse pimeys? Onko…?

   Tero lakkasi puhumasta ja vaipui taas syvälle koomaan. Lääkäreitä ja hoitajia oli rientänyt paikalle. Kaikki kuuntelivat tuota saarnaa pelottavien aavistusten vallassa.

38. Alakulon hetkiä

   Outi silmäili Teron viimeiseksi jäänyttä pakinaa, jonka tämä oli kirjoittanut autopommi-iskua edeltävänä päivänä. Sisältö vaikutti jotenkin vieraalta tavallisesti niin toivorikkaan Teron laatimaksi.

   Nainen istahti potilaan viereen ja katseli tätä murheellisena. Toivonpilkahduksia oli toki ollut. Luomet olivat värähtäneet, ja joitakin muita reagoimisia ärsykkeisiin oli todettu. Jos mies heräisi koomastaan, hän saattaisi fyysisesti toipua melko hyvin. Entä aivot ja ajatustoiminta?

   Sellaistakin vaihtoehtoa oli jo väläytelty sairaalan taholta, että Teron nykyistä tilaa oli turha enää pitkittää. Outi vain tunsi suorastaan kauhua, että mies päästettäisiin menehtymään jo tässä vaiheessa.

   Hän oli aivan varma, että jos hän kysyisi Teron mielipidettä, se olisi ehdottomasti elämän jatkumisen puolella. Kuinka niin valtavan elämänhaluinen ja tarmokas mies voisi haluta muuta? Hänhän oli aina pursunut toimintaa, oli ollut suorastaan ylitouhukas.  

   Toisaalta nainen ei uskaltanut kuvitellakaan sellaista mahdollisuutta, että mies olisi herättyään jollakin tavalla vajavainen. Teron tyylinen menevä tehopakkaus pyörätuolissa. Tuskin hänestä enää koskaan olisi ryntäilemään pitkin Afrikan taistelukenttiä tai Etelä-Amerikan sademetsiä.

   Suuret unelmat jostakin paremmasta maailmasta olivat särkymässä. Sotatoimet sen kun lisääntyivät ja siirtyivät valtakunnasta toiseen. Verisiä mellakoita ja teurastuksia joka puolella. Juuri kun joidenkin sissien kanssa oli muka saatu neuvoteltua rauhasta tai ainakin tulitauosta, julmuudet ja räiskiminen alkoivat uudestaan vähintään viikon kuluttua.

   Oliko mistään mitään hyötyä? Yritti maailmaa rauhoittaa pehmein tai kovin keinoin, turhaa vouhotusta. Nähtävästi ihmisiin oli oikein asennettu halu ja kyky sekoittaa ja tuhota sekä yksityisten että kansojen elämää. Mitä sitä kannatti taistella luonnonlakeja vastaan? Tulivuorenpurkauksia tai yhtä hyvin ihmisluonnon hävitysvimmaa vastaan.

   Ne jotka pikkupojista asti eivät olleet kokeneetkaan muuta kuin sotaa ja ampumista, eivät itse asiassa/pohjimmiltaan edes halunneet rauhaa ja sopuisia ratkaisuja. Eläkkeelle jäävä lääninhallituksen kamreerikin ajattelee kauhulla edessä olevia pitkiä päiviä, jolloin ei ole mitään jännittävää tekemistä.

   Kuinka joku terroristi tai yleensäkään riskialtista elämää viettävä tyyppi kestäisi yksitoikkoista toimistotyötä jonkin pankin haarakonttorissa ja sen jälkeen leppoisia koti-iltoja perheen parissa?

   Olisi varmaan syytä perustaa erityisiä työryhmiä keksimään mielekästä ja haastavaa puuhaa elämysrikollisille. Hengenvaarallista syvänmerensukellusta, liitolentoa, vuoristokiipeilyä, ralliautoilua, nyrkkeilyä ja koskenlaskua tynnyrissä Niagara-putouksilla.

   Vaan kun mikään ei auta. Oliko Outilla edes oikeutta toivoa Teroa takaisin tähän riehuvaan ja järjettömään maailmaan? Todistamaan, miten turhaa on uskoa rauhaan ja kyyhkysten kujerrukseen. Nythän miehellä oli rauha. Kaunis ikuinen rauha.

   Luovuttamisen tunne valtasi mielen, haikea ja väistämätön.  Menköön niin kuin hyvä on. Toivotonta kaikki. Kyynelsilmin Outi tuijotti tekstiä edessään. Kuin olisi lukenut kuolevan testamenttia. Käänteistä ja vääristynyttä. Kumpi siinä puhui: kyyhkynen vai haukka? Vai esittivätkö molemmat soraäänistä duettoaan?        

   Mihinkään hän ei voinut enää luottaa. Mikään ei lopulta pitänyt paikkaansa eikä pysynyt ennallaan. Ei yksityisasioittenkaan kohdalla. Reipas, avulias ja rakas ystävätär Maire osoittautui hänkin kylmäveriseksi pyrkyriksi, joka kahteen otteeseen oli yrittänyt surmata Teron ja jolla oli ties mitä muitakin rikoksia tunnollaan.

  Samuli ei ollut päässyt kirkkoherraksi, koska häntä pidettiin nynnynä ja mitäänsanomattomana löpisijänä. Kauhea pettymys koko perheelle. Pauliina oli pudottanut todellisen pommin ilmoittamalla, että hän ottaa sittenkin pappisvihkimyksen ja aikoo hakea virkaa seurakunnasta. Hänen päämääränään oli erikoistua huumenuorten auttamiseen. Pauliinako, joka tuli tokkuraan jo rommikaramellista?

   Perinteistä kiinni pitävä aviomies kai kiipesi seinille? Mitä vielä. Hän kannusti innolla vaimoaan naispapiksi, kaavaili hänestä kirkkoherraa ja uumoili tälle tulevaisuudessa jopa piispanhiippaa. Kehui Pauliinaa joka käänteessä, niin että ihan iljetti.

   Katri oli peräti tympääntynyt asiakirjojen kääntämiseen ja konferensseissa istumiseen. Hän väitti, että simultaanitulkkaus oli liian stressaavaa. Mahaa kipristeli jo pelkkä ajatuskin, että mokaa jossakin sanassa. Niinpä se kummajainen oli ostanut pienen mökin jostakin salomailta ja aikoi aloittaa porkkanoitten ja nauriitten luomuviljelyn.  

   Viereisessä hökkelissä asusti toinen höyrähtänyt. Hän oli muinaissuomalaista runonlaulajaa muistuttava Hessu, joka harjoitti vapaata kanankasvatusta. Se tarkoitti, että ne tipuset munivat koska lystäsivät ja minne sattui. Ne juoksentelivat päättömästi ympäri kylää raaputtaen piloille tontin kuin tontin. Asiakkaat maksoivat maltaita saadakseen ”Onnellisen kanan munia”, kuten niitä mainostettiin.

   Kaakattajat valtasivat myös Katrin pihan, ja niitten lempeä omistaja luomuviljelijän sydämen. Aikansa nahisteltuaan korvauksista Katri ja Hessu rakastuivat toistensa maailmankatsomukseen ja toisiinsa. Pauliina oli luvannut vihkiä heidät, vaikka Samuli yhä vastusti eronneitten avioliittoa.

   Totta kai Outi oli iloinen ystävättärensä onnesta, mutta sittenkin katkeruus nosti päätään. Itsetietoinen kulttuurirouvakin oli hänet tavallaan pettänyt.

   Eikö sitten Outille itselleen ollut tapahtunut mitään hyvää? Oli kyllä. Se hänen täytyi myöntää. Hän jatkoi edelleen työtään Mairen muotiliikkeessä ja vastasi välillä koko lafkasta, koska nykyinen omistaja, tuomari-Tomppa, keskitti kaiken taitonsa saadakseen lievennettyä vaimonsa vankeustuomiota.

   Tompalla oli kokemusta, sillä onhan tunnettua, että esimerkiksi yritysvakoilu on ministerienkin mielestä ”vakava rikos”, josta voi tulla kolme vuotta ehdotonta vankeutta. Sen sijaan, jos joku ajokortiton humalapäissään ajaa varastettua, eli nykykielellä ”luvattomasti haltuun otettua” autoa, ja aiheuttaa neljän liikennesääntöjä noudattaneen ihmisen kuoleman, luetaanko kuskille edes kahta kuukautta ehdonalaista?

   Ammattia koskevat asiat alkoivat siis olla kunnossa, mutta muista unelmistaan Outin oli ollut pakko hiljalleen hellittää. Kunhan saisi pitää Teron luonaan, sama tuo, olivatko he naimisissa vai ei. Oliko lapsia vai ei. Saiko tilavamman huoneiston tai uudenaikaisemman keittiökaapiston vai ei. Ja nyt, siinä istuessaan, hän oli jo valmis luopumaan Terostakin. Turhaa ja toivotonta.

   Masentuneena Outi alkoi ääneen lukea otteita Teron pakinasta, jossa oli niin alakuloinen otsakekin:

39. Tero  Hoppu: ”Ennen  minä  uskoin,  mitä  minä  toi-          

       voin”

   Nyt tuskin enää uskon. Rakkauden ja sovinnon sanomaan, ihmisoikeuksien noudattamiseen ja kunnioittamiseen, tasa-arvon kannattajiin, rauhanliikkeisiin, hyvän ja myönteisyyden voimaan. Kaikki kauniit periaatteet ovat meiltä murtumassa.

   Kaikkein sinisilmäisin ja luottavaisinkin maapallon asukas on alkanut epäillä. Terrorismi on näyttänyt maailmalle niin kauheat kasvonsa, että onhan sitä pakko vihdoin ja viimein tehdä jotakin. Ei enää ymmärtämistä ja hyssyttelyä, vaan on puututtava historian kulkuun. Kun kerran hyvä tahto, kärsivällisyys ja sovitteleva asenne eivät näytä auttavan, jäljellä on vain voima ja väkivalta.

   Luottamus Kansainliiton mahdollisuuksiin rapistui toisen maailmansodan syttyessä. Rauhanliikkeille ja niiden edustajille naureskeltiin. Lapsellista ja epärealistista hempeilyä. Onko YK:kin jo osoittanut voimattomuutensa? Jollei sillä ole hallussaan huipputeknologiasta kertovaa aseistusta eikä suunnattomia sotajoukkoja, mitä se millekään mahtaa tässä susien ja rosvojen maailmassa?

   Kehityskykyiset ja maltilliset humaanisuuden puolustajat kasvavat samassa ahtaassa karsinassa alkeellisten ja raakojen villi-ihmisten kanssa. Etupäässä juuri jälkimmäisten armoilla ja ehdoilla. Hyvä ja paha, jyvät ja akanat, ovat valitettavasti vielä sekaisin, piilotettuina toinen toistensa joukkoon. Akanoita jahdataan, mutta jyviäkin tuhoutuu samalla. Lapsia heitetään pois pesuveden mukana.

   Murheellisena Outi totesi, että koko pitkä teksti tuntui henkivän pessimismiä ja toivottomuutta, mutta lopussa ilmeni sentään jonkinlaista uskoa valoisampaan tulevaisuuteen:  

   Yhdistyneitten Kansakuntien ihmisyyden julistus on nähtävästi toistaiseksi haudattava ruusunpunaiseen kansioon, jossa säilytetään ihmiskunnan toteutumattomia unelmia ja pyrkimyksiä johonkin parempaan. Siellä ne odottavat otollisempaa aikaa.

   Punainen Risti, Amnesty International ja monet monituiset järjestöt ja uskontokunnat tekevät tärkeätä työtään kaikkien osapuolten hädän lievittämiseksi. He eivät kysele, kannattaako se. Heillä on vain sisimmässään se kummallinen tunne, että hyvyys ja rakkauden valta viimein voittavat.      

   On vain niin raskasta luopua unelmistaan, vaikka ne osoittautuisivat pelkäksi haihatteluksi.

   Äitien, lasten ja sorrettujen puolesta, vaikka toivoa ei olisikaan

   Tero Hoppu

 - Outi, kuiskasi Tero vuoteestaan selvällä, vaikkakin väsyneellä  äänellä. - Outi rakas, minusta tuntuu kuin olisin jotenkin pudonnut kärryiltä. Viitsisitkö lukea minulle päivän lehtiä?