MIELENHÖLKKÄÄ

 

jeesustelua mutumaailmassa    

proosakokoelma  

satiireja, tuumailuja ja tarinoita        

     

Ritva-Liisa Harjumaa

Pienkustantaja: Revontulet          

Rovaniemi 2012              

Painopaikka:

Kopijyvä Oy

Jyväskylä 2012

ISBN 978-952-67215-7-6  

 

Takakansi:

 

   Ritva-Liisa Harjumaan 22. teos Mielenhölkkää sisältää kolme osastoa: pakinantyylisiä satiireja, tuumailuja sekä novelleja ja tarinoita.

   Maailman toilauksissa riittää kummastelemista ja kritisoimistakin. Ihmisten odotukset ja tulevaisuuden suunnitelmat herättävät usein hämmennystä. Silti niiden osuus elämässä on tärkeä, sillä jollei ole unelmia, ei ole itse asiassa elämääkään. Unelmat ovat kuin maukkaat eväät repussa. Matka kuluu hupaisasti, vaikka päämäärästä ei olekaan tietoa.

   Kuitenkin on todettava, että joidenkin ihmisten haaveet toteutuvat yllättävän helposti, kuin liukumalla, mutta toiset joutuvat pettymään ja huomaamaan, että heidän rakkaat toiveensa ovatkin kääntyneet vastakohdikseen, jopa kauhutarinoiksi.

   Tekstit ovat välillä lempeämpiä ja välillä purevia, usein mustalla huumorilla höystettyjä.  

Kansi: Merja Vilenius

ISBN 978-952-67215-7-6

 

 

MIELENHÖLKKÄÄ

 

SISÄLLYS:                

         

I  Satiireja

   

Terveydentilarasismia - En mie vaan tiiä - Takinkääntöä vai joustoneuletta? - Eurooppako ajautumassa vasaran alle? -          

Itku pitkästä ilosta - Asioista tietoiset, älkää enää vaietko! -          

Perusturvan kahdet kasvot - Sanojen hirmuvaltaa -          

Kristinuskon kauniit kasvot - Lasten kaupallinen hyväksikäyttö - Sirkustelua oikeuslaitoksissa - Suu säkkiä myöten -          

Tekopyhyyden markkinat - Omatunnot tukkanuottasilla -          

Raukkamaisesti nurkan takaa - Arvo- eli alapäävaalit -          

Rakoon putoajat          

 

II  Tuumailuja          

 

III Tarinoita

 

Kodin Onni - Ruustinnan harha-askel - Syrjintää -          

Makkaravoileipä - Etäopetusta - Tunti terapiaa -                      

Mikä tuolla raksuttaa? - Lehtori Lutunen - Kustantamo Sanansäihky Oy - Kaapillista rakkautta - Burnout  -Itku-Iikka -        

Missä vika? - Vietit vipeltävät - Uneton Suomessa -        

Aurinko tanssii – Säätuomari - Superjohtajan hautajaiset -          

Haamuja maassa ja ilmassa - Sisustus auttaa - Kirkonkylällä tapahtuu          

 

 

   I SATIIREJA          

        

   Terveydentilarasismia        

 

   Maamme työttömyyttä yritetään helpottaa monin keinoin, hieman arveluttavinkin. Uusimpia toimenkuvia on tuonpuoleiseenpassituslisenssiasiamiehet. Kuntaliitossa on havaittu, että ”hoitotestamenttien lisääminen voisi vähentää vanhustenhoidon kustannuksia”. Asiamiehet saavat oikein bonusta siitä, että vanhus allekirjoittaa paperin, jossa hän lupaa, ettei häntä pidä elvyttää, mikäli ”ei saada aikaan elämänlaadun ja toimintakyvyn palaamista ennalleen”. Taitaa olla terveydentila- ja vanhuusrasisimia.

   Ihmiset eivät vain ole täydellisen luotettavia arvioinneissaan. Rahanahneus valtaa kenet tahansa. Kunhan tuloja virtaa omaan pussiin, ollaan valmiita vaatimaan hoitotestamenttia vaikka nuorelta hyväkuntoiselta, riskilajeja harrastavalta urheilijalta. Huumaamalla jollei vakuuttava suostuttelu auta. Palkkamurhaajatko ovat pääsemässä irralleen? Vai sarjamurhaajat?

   Potilaatkin voisivat saada rahallista etua taipuessaan allekirjoittamaan kuolemantuomionsa. Ehkä he toivovat palkkion jäävän perillisille. Tuskinpa, koska tuonpuoleisen valtakunnan lisenssirahat menevätkin tämänpuoleisen valtion vaatimiin perintöveroihin.  

   Karsimista on toki harjoitettu ennenkin. Vuodesta 1935-1970 Suomessa oli voimassa rotuhygienialaki, jolla saatettiin steriloida kuuromykkiä. Tuhansia naisia silvottiin, jopa heidän tietämättään nukutuksen aikana. Samaa lakia sovellettiin myös epileptikoihin, mielenvikaisiin, kehitysvammaisiin ja mustalaisiin. Toiveena oli samalla ”sosiaalihuollon menojen leikkautuminen” (suora sitaatti laista).

   Natsitkin olivat jo ennen sotaa aloittaneet karsinnan vammaisista, mutta lopulta laajensivat sitä juutalaisiin, romaaneihin, homoihin, toisinajattelijoihin ja muihin hallinnolle vastenmielisiin ryhmiin.

   Ludwig van Beethoven oli miltei umpikuuro, mutta sävelsi siitä huolimatta suurenmoisia sinfonioita. J. S. Bach jatkoi laajaa sävellystyötään, vaikka näkö koko ajan heikkeni. Huipputiedemiehistä mainittakoon 68-vuotias Stephen Hawking, joka tutkii maailmankaikkeutta ja on kuitenkin ollut vuosikymmeniä niin liikuntakyvytön, että hänen puheensakin kulkee koneen kautta. Lapsena polion sairastanut USA:n presidentti Franklin D. Roosevelt istui pyörätuolissa, ja johti siitä käsin jättivaltakuntaa. Varmasti häneen jouduttiin käyttämään lääkitystäkin. Elämänlaatua ja toimintakykyä on näet monenlaista.

   Sotiemme aikana ensiapuhenkilökunta pelasti eturintamassa oman henkensä uhalla suuren määrän sotilaita. Kaikkia ei saatu operoitua aivan toimintakykyisiksi, ja siitä ovat todisteena paljon kärsineet sotainvalidimme. Oliko se työskentely siis turhaa, rahan haaskausta?

   Entä liikenneonnettomuuksien uhrit sekä monet muut vajaakuntoiset ja vammaiset? Entä jos ne ”hoitotestamentit” lipsuvatkin käsittämään yhä suurempia ikäluokkia ja marginaalissa olevia ihmisryhmiä? Kuntaliiton kauniit ja toimintakykyisetkö ne viimeisinä istuvat sekä multien että rahakasojen päällä?

 

   En mie vaan tiiä  

 

   Jatkosodan aikana vanhaisäntä meni nimismiehen luo pyytämään lupaa johonkin tärkeään suunnitelmaan. Vaivihkaa hän sujautti ison ruskean paketin pöydälle. Keskustelun lomassa nimismies kysyi: ”Mistä tuo paketti on ilmestynyt?” Isäntä vastasi, ettei hän vaan tiedä. Nimismies hypisteli pakettia, jopa kurkisti sisällekin ja kysäisi: ”Mitä täällä on? Onko se voita?” ”En mie vaan tiiä” oli ainoa vastaus tiedusteluihin. Eihän niin kallisarvoista tavaraa voinut jättää pöydälle ajelehtimaan, vaan virkavallan edustaja sujautti sen laatikkoonsa. Lupa kirjoitettiin, ja isäntä poistui tyytyväisenä.      

   Vanha, viisas sanonta tuntuu olevan voimassa yhä nykymaailmassakin. Kun vaikuttajapoliitikoilta, liikemiestalousrikollisilta tai sarjamurhaajalta tivataan: Kuka? Kuinka paljon? Mistä? Milloin? ja Miksi? vastaus ilmaisee, että epäilty ei muista, ei tiedä eikä ole syyllistynyt mihinkään rikolliseen toimintaan. Valtiomme tärkeistä raha-asioista huolehtiva, kansan valitsema edustaja ei siis ole lainkaan selvillä, kuinka monta tuhatta euroa on tipahdellut hänen tililleen. Kysykääpä vaikka pelkän kiertokoulun käyneeltä mummelilta, kuinka monta euroa on armollisesti päästetty hänen eläketililleen. Vastaus tulee oikein, rehellisesti ja sentilleen. Niinpä dementiatesti pitäisi suorittaa kaikille kunnan ja valtion luottamustehtäviin pyrkiville.        

   Jos jotakin koko kansaa koskevaa toimenpidettä yritetään tunkea väen väkisin käyttöön kuin käärmettä pyssyyn, herää pakostakin kysymys, ovatko takana suuret setelit, lahjonta. Possuflunssarokotteen ottamista tuputettin meille jopa moraalisena velvollisuutena. Moraali, velvollisuus, vastuu ja isänmaallisuus ovat käsitteitä, joita kunnon kansalaisen on vaikea sivuuttaa. Jos joku kansalainen tohtii epäillä yhteisvastuukimppatakuun ottamista muitten maitten töppäyksistä, hänet luokitellaan vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi. Kas vain, demokraattisessa tasa-arvoisuutta vaalivassa Suomessakaan ei suvaita toisinajattelijoita.          

   Ehdottomuus pelottaa, on sitten kysymys valuuttarahastoista, ydinvoimaloista, tekojärvien vierastamisesta, ylenmääräisistä lääkeannoksista tai alenmääräisistä sosiaalipalveluista.  

   Kun tunnolliselta säästäjältä ja veronmaksajalta lopulta lypsetään viimeisetkin rovot ja hän rohkenee tiedustella, minne ovat rahat kadonneet, päättäjät kai turvautuvat hyväksi koettuun lauseeseen. ”En minä vaan tiedä.”    

 

   Takinkääntöä vai joustoneuletta?                  

 

   Jänis vaihtaa takkiaan vuodenajoista riippuen. Puhtaanvalkoinen pupu olisi helppo saalis ketulle kesäisessä maisemassa. Suomalaiset ihailevat jäykkää suoraselkäisyyttä. Ilmankos heillä on paljon niska- ja selkävaivoja. Jos kataja ei taivu, se murtuu.

   Media keuhkoaa koko ajan mustavalkoisesti siitä, että takinkääntäminen on paha asia.  Kuka arvostettu suomalainen olikaan melkoinen neuvottelija ja ”takinkääntäjä”? Presidenttimme Urho Kekkonen kannatti ensin sangen äärioikeistolaisia aatteita, mutta myönsi sitten, että kansaakin on kuunneltava ja että ”valtioelämässä joudutaan tinkimään ja kompromissaamaan”.  Hän luotsasi valtakuntamme laivaa taitavasti läpi vaarallisten kuohujen 1900-luvun jälkipuoliskolla. Uhkaavasta merenkäynnistä huolimatta saimme nauttia turvallisesta rauhanajasta hyvinvointivaltiona, kun maltoimme kuulostella, mitä suuri ja mahtava itänaapurimme halusi.

   Maailmassa on aivan tarpeeksi esimerkkejä jääräpäisistä diktaattoreista ja hirmuhallitsijoista, jotka eivät anna piiruakaan myöten ja jotka eivät lähde eläkkeelle kulumallakaan, vaikka kansaa sortanutta hallintoa on saattanut kestää yli 40 vuotta. Tälläkin hetkellä vallankahvassa roikkuvat kuin liimattuina Pohjois-Korean, Syyrian, Libyan, Tunisian, Egyptin ja muittenkin Afrikan valtioitten päämiehet. He kai ajattelevat samalla tavalla kuin Adolf Hitler hävityn maailmansodan loppuvaiheessa. Saksan kansa ei ole hänen arvoisensa, joten tuhoutukoon. On se vaan tosi kornia maanisän toimintaa.                

   Hengellisellä puolella joustamattomuus on jopa hyve. Vedotaan omaantuntoon, jonka ääni on kuitenkin monasti ympäröivän kulttuurin sanelemaa. Säälittäväksi sellainen ehdottomuus muuttuu, kun hyväksikäytetty pikkulapsi ei uskalla kertoa murheistaan kenellekään, jottei hän joutuisi tuomituksi ilmiantajana ja siis synnintekijänä kadotuksen tuleen.

   1600-luvulla kuuluisa tiedemies Galileo Galilei joutui Inkvisition painostuksesta tinkimään vakaumuksestaan, että maapallo kiertää aurinkoa. Jos hän olisi uppiniskaisesti pysynyt kannassaan, hänet olisi teloitettu eikä hän olisi voinut enää jatkaa nerokasta tutkimustyötään.

   Osoittaa kehittynyttä tilanne- ja suhteellisuudentajua, jos osaa mukautua vallitseviin olosuhteisiin. Saharan kuumuudessa käytetään erilaisia varusteita kuin Napapiirin pakkasissa. Albiinopupujussit ovat usein hengenvaarassa.          

 

   Eurooppako ajautumassa vasaran alle?              

 

   Lamavuosien ajoilta on säilynyt pelottavia mielikuvia. Maatila taikka pienyritys ei omistajansa ahkerista ponnisteluista huolimatta menesty eikä tarjoa elämisen edellytyksiä, vaan ajautuu konkurssiin. Vieressä kärkkyvät varakkaammat puuhamiehet suorittavat edullisen ostoksen polkuhintaan.  

   Eurooppa-kotimme on nykyään taloudellisessa ahdingossa, ja syynä on kaikkien valtioitten yletön tuhlaavaisuus ja yli varojen eläminen. Nyt on hätä käsissä Kreikan, Irlannin ja Portugalin osalta. Pakko on suunnitella erilaisia keinoja tilanteen korjaamiseksi, ja pelolla joudutaan odottelemaan seurauksia. Tavallinen ihminen miettii, mahtaako koko Eurooppa hienoine EU-helahoitoineen olla päätymässä vasaran alle, ei sentään onneksi sirpin ja vasaran eikä edes pelottavan noitavasaran nuijimaksi. Kuka sen siitä pelastaa? Kuka toimii maksumiehenä? Millainen on uusi omistaja?

   Ensimmäisinä tulevat mieleen nykyajan rikkaat: Kiina, Venäjä ja USA, jotka jo ovatkin sijoitusten muodossa osallisina ja tiukasti kiinni monessa toiminnassa. Ehkä lopulta vastaavat myös kaikista elintärkeistä palveluista: sähköstä, vedestä, turvallisuudesta ja terveydestä.

   Tässäkö on Euroopan tulevaisuus, kun uudet luudat lakaisevat? Entä jos EU-alueellamme tuleekin voimaan Kiinan oikeudenkäyntijärjestelmä tai Venäjän ympäristösuojelu tai Yhdysvaltain terveydenhuolto sekä uusien vihollisten bongaamismania? Afganistanin lyhytpitkäsodan alkaessa uutisissa vilahti sellainenkin tieto, että Suomessa Pohjanmaalla oli terroristien harjoitusleiri. Lännen valpas tiedustelupalvelu ei onneksemme toistanut väittämää, joten maamme säästyi ohjusiskuilta. Ehkä kyseessä olikin körttiläisten rippikoululeiri, jossa tummapukuiset nuoret juoksivat hippaa ja heittivät nuolta tikkatauluun.  

   On sanottu, että ihmiskunta ei vieläkään kykene valitsemaan hyvän ja pahan väliltä. Hyvä, jos kahdesta pahasta pienemmän. Toivotamme mantereemme päättäjille epäahneutta ja hyvässä lykyssä jopa viisautta, jotta he osaisivat tehdä mahdollisimman tyydyttäviä ja turvallisia ratkaisuja. Kaikkea kun ei voi saada. Ei yksityinen, ei valtio eikä maanosakaan.  

 

   Itku pitkästä ilosta

 

   Harvoin niin valtava kunnia uhkaa kadota yhdessä vuorokaudessa. Ylitsevuotava riemu Kiekkoleijonien saamasta kullasta hiipui monen kohdalla mielipahaksi, jopa häväistyksen tunteeksi. Olen aina puolustanut urheilua ja ihaillut niitä valmentajia, jotka jaksavat juosta lasten kanssa kentillä opettamassa heille reilua peliä ja yhteiskuntaamme rakentavia käytösmalleja. Parempi, että nuoret potkivat palloa kalliilla nurmella kuin että he potkisivat eläkeläisiä lehtikioskilla.

   Sangen optimistinen mieliala oli jäljellä, kun katselin Helsingin kauppatorille kokoontunutta nuorisoa, joka selvästi oli vielä selvänä. Kirkassilmäisiä ja innostuneita. Ehdin jo kehaista, että niin vain suomalaisetkin ovat oppineet juhlimaan ilman alkoholia. Silloinpa jutaavat paikalle jurrijellonat ja oikein auton katolla, joten kaljapullon heiluttelu näkyi kauas. Mölykööri kuskataan lavalle toikkaroimaan ja mekkaloimaan kaiken kansan ihailtavaksi. Jos ilon ilmaisut ovat noin vastenmielisiä ylilyöntejä, millaista onkaan viha?  

   Suorastaan toivoin, että muissa maissa olisi vallalla tiukka sensuuri, jotta häpeäkuvat eivät kantaisi koko maailman tietoisuuteen. Jääkiekkopomo puolusteli laumaansa sanomalla, että ”emme ole veljemme vartijoita”. Samaa asennetta edusti aikanaan myös Kain surmattuaan veljensä Abelin. Kultaleijonamme selviävät kai mokastaan kuiville, koska ovat älykkäitä pelaajia ja kunnianhimoisina taitureina eivät ottele humalapäissään. Vaan millaisen esimerkin antaa tuollainen rehvastelu? Mitkä ovat seuraukset?                

   Suomalaisen pää ei kestää viinaa eikä voittoa. Jo seuraavana yönä humaltuneet nuoret rynnistivät kuin partisaanijoukko Haaparannan puolelle, polttivat Ruotsin lippuja ja ajoivat vielä jonkun yli. Samanlaista hulinointia on todettu muuallakin.  

   Jos aikuiset kansalaiset eivät välitä tuntea vastuuta paimennettavistaan, nuorten suomalaisten joukosta löytyy toivoa herättäviä esimerkkejä. Euroviisujen finaalissa Paradise Oskar lauloi haluavansa pelastaa koko maapallomme. Hän siis välittää. Kärkisijoille hän ei tässä diskovalovälkytysvirvatulimökämaailmassa yltänyt.    

   Suomi-kuvaa yritetään kirkastaa maailmalla oikein superyritysjohtajien voimalla. Erästä esinettä kiillotetaan ja lommoja korjaillaan parasta aikaa, nimittäin sitä huikeasti arvostetun kultapokaalin kopiota. Sehän särkyi poikasten käsissä vajaassa vuorokaudessa. Jotta tässä enää kehtaa tunnustaa olevansa suomalainen, niin olkaamme kaikki, niin nuoret kuin vanhemmatkin, pienempien veljiemme vartijoita.

 

   Asiasta tietoiset, älkää enää vaietko!

 

   Vanhempien lapsiaan kohtaan osoittama rakkaus on usein ylimaallisen uhrautuvaa. Isä syöksyy palavaan taloon ja oman henkensä uhalla pelastaa tyttärensä. Teloitusryhmän ampuessa äiti heittäytyy poikansa eteen suojellakseen tätä luodeilta.  

   Toisenlaisiakin lähimmäisiä on olemassa. Roomalaiskatoliset papit taikka suomalaisen herätysliikkeen isät ja saarnamiehet käyttävät hyväkseen pikkulapsia, jopa toistuvasti. Mitä tekevät perheenjäsenet ja naapurit? Vaikenevat, vaan miksi? Saattavat he pelätä henkensäkin puolesta, mutta vielä enemmän tuottaa huolta ja ahdistusta oman sielun kohtalo. Jos he avaavat suunsa puolustaakseen lapsiparkoja ainoan oikean opin edustajien raiskaukselta, he nousevat Jumalan valtakuntaa vastaan ja ansaitsevat kadotuksen tulen.

   Pienokaisten pahoinpitelijöitten tuleva rauhanranta ei ole vaarassa, koska he kiireesti pyytävät anteeksi tekoaan. Ei toki uhreilta eikä heidän omaisiltaan, vaan farisealaisilta uskonveljiltään. Asia on sillä kuitattu eikä sitä suostuta viemään edes maalliseen oikeuteen, vaikka raiskaus on raskas rikos joka puolella maailmaa. Heillä on oma keskusyhdistyksen lakinsa.            

   Luulisi, että anteeksi pyytäminen ja saaminen edellyttäisi, ettei sama rikos enää toistu, mutta toisin on pedofiilien kohdalla. Tuskin ”Synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä” – julistus on kaikunut, kun isä jälleen hyökkää tyttärensä kimppuun. Samoin katolinen pappi on puhdistautuneena juuri kompuroimassa ulos rippituolista, kun hän jo saattaa hamuilla saaliikseen jotakuta pientä pojanpalleroista. Siinä jää ristinmerkkikin puolitiehen.    

   ”Kaiken, minkä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle”, lausui Jeesus (Matt. 25). Tarkoittaako tämä siis sitä, että Jeesustakin raiskataan? Olisi meidän vähänkin vastuuta tuntevien jo syytä avata suumme muuhunkin kuin syömiseen ja veisaamiseen. Uhrin heitteillejättö katsotaan myös rikolliseksi toiminnaksi. On sääli, että muutama salassa pidetty mätä omena pilaa kokonaisen herätysliikkeen maineen.    

 

   Perusturvan kahdet kasvot                          

 

   Maassamme on vuosikymmeniä tehty ratkaisuja, jotka ovat liiankin kauaskantoisia. Kun lapsilisiä ja opintotukia ryhdyttiin syytämään niin rikkaille kuin vähävaraisillekin, se herätti joissakuissa hämmästystä. Tasa-arvo kun kuulemma toteutuu holvaamalla rahaa niillekin, joilla jo kaikkea on.

   Kummastelumme on aina vain kasvanut, kun velkainen valtiomme on tukemassa nuorisoamme suorastaan työn vieromiseen ja lorvailuun. Tukia myönnetään jopa saunamaksuihinkin, kas kun ei puhdistautumisen jälkeen nautittaviin hörppyihin. Tai hiusten värjäykseen, tatuointiin ja kielilävistyksiin.

   Kun koiraa opetetaan istumaan tai antamaan tassua, se palkitaan pienellä herkkupalalla. Lemmikin omistajan mieleenkään ei juolahda luovuttaa makupalaa jo ennen suoritettua tehtävää, vaikka hauva kuinka vinkuisi ja haukkuisi.

   Ihmisten kohdalla palkitsemissysteemi on vinksahtanut aivan päälaelleen. Pian kai oppilaallekin annetaan kiitettävä arvosana, ennen kuin hän on edes koetilaisuuteen ilmestynytkään. Kansalaisille halutaan maksaa jo pelkästä olemassaolosta ja hengittämisestä. On laskettu, että kotona makaamisesta saa lähes saman korvauksen kuin joku matalapalkkaisessa työssä ahertava. Tosi kannustavaa.

   Hyvin suoritetusta, vieläpä vaatimattomastakin tehtävästä koituva ilo ja tyydytys voi olla todella antoisaa ja masennusta torjuvaa. Myöskään ei pitäisi veroilla rangaista vähätuloista, joka suostuu tekemään työtä. On koulutustaso mikä hyvänsä, saattaa olla riskialtista heittäytyä tyhjäntoimittajaksi, koska suomalaista vaanii joka käänteessä nyreys ja viinalla läträäminen. Joutilaisuus on kaiken pahan alku ja juuri.

   Sen sijaan että maksetaan palkkaa tekemättömästä työstä, vaadittaisiin ensin edes pienikin suoritus, ja luovutettaisiin tilipussi vasta sen jälkeen. Ai mutta se työttömyys? Taitaa olla pelkkää höpötystä, sillä koko maa oikein huutaa apuun. Kyllä siivoamista riittäisi puistoissa ja julkisissa tiloissa. Tavaroiden loputonta siirtelyä paikasta toiseen. Entä lasten, koululaisten, sairaitten ja vanhusten tilanne? Laadukkaan ammattitaidon puutekaan ei voi olla esteenä, jos taluttaa ikäihmisen ulkoilemaan tai vahtii lapsia pihalla. Niille, joilla jo on, ei pitäisi antaa liikaa, jotta niille, joilla ei ole, riittäisi edes jonkinlaista annettavaa.

 

   Sanojen hirmuvaltaa        

 

   Alussa oli Sana, jolla Raamatun mukaan luotiin koko maailma. Sanalla loihditaan esille myönteisiä tunnelmia: ”äiti”, ”rakas”, ”joulu” ja ”koti”. Pelkällä sanalla vapautetaan ihmisiä syyllisyydestä ja itsetuhosta.

   Asialla on myös kääntöpuolensa. Sanojen mahtia on pelätty niin kovasti, että on keksitty korvaavia sanontoja torjumaan pahoja voimia. Karhusta ei uskallettu kertoa sen oikealla nimellä, vaan luotiin lepytteleviä eufemismeja, kuten ”metsän kultaomena”. Yksi ainoa varomaton sana on voinut viedä toisinajattelijan teloitettavaksi.      

   Pikkutyttö hyppelee alas katua ja rallattelee ensi kertaa näkemäänsä seinään kirjoitettua v-alkuista sanaa. Äiti juoksee vihaisena perässä. Tyttönen tietää jo, ettei hän saa käyttää myöskään niitä s-, p- ja h-alkuisia sanoja, joita pappi latelee saarnastuolista.      

   Sanojen merkitys ja sävy vaihtelevat kulttuurista ja ikäpolvesta toiseen. Eteläsuomalaisen korvissa isoäidistä käytetty ”ämmi” kuulostaa suorastaan törkeältä. Vanhat sukunimet, kuten ”Pölhö”, ”Homonen”, ”Sikanen” ja ”Kakki” maistuvat loukkaavilta vieraspaikkakuntalaisen suussa.  

   Mikä tahansa sanonta voidaan tulkita kielteiseksi. Joillekin ihmisille ei edes tohdi toivottaa: ”Hyvää päivää”, koska he oitis tiukkaavat: ”Mitä sinä sillä tarkoitit? Onko tämä muka hyvä päivä, kun minulta varastettiin käsilaukku? Pilkkaatko minua?” Olkoon sävy kuinka myönteinen tahansa, puhutellun oma kokemus sanojen merkityksestä voi määrittää kunnianloukkauskynnyksen.

   Todellista rasismia on tietysti vastustettava, mutta pelokkaan ylireagoimisen vuoksi asiallisetkin ilmaisut ovat tulossa kriminalisoiduiksi. Kohta rasistiksi voidaan leimata kuka tahansa määrätyn kirjainyhdistelmän käyttäjä. Kaksisuuntaista sanaterrorismia. Neekeri-, mustalainen- ja ryssä -sanoja uskaltaa tuskin lausua yksin ollessaankaan.  

   Monet elämänalueet joutuvat rankan sensuroinnin kohteiksi. ”Kymmenen pientä n-alkuista poikaa” on Agatha Christien romaani. Söin suklaakuorrutettuja ”n-alkuisia pusuja”. Teatterissa nautimme Kalmanin ”M-alkuisesta ruhtinattaresta”. Puistossa ”m-alkuinen laulaja” esitti tunteellisesti ”M-alkuiseksi olen syntynyt”. ”R-alkuinen limppu” on maukasta venäläistä leipää. Ennen vanhaan Suomessa kierteli ”laukku-r-alkuisia” kaupittelemassa tavaroita.      

   Sitten kun kaikkiin sanoihin on isketty leima: ”sopimaton”, ”syntiä” tai ”rikos”, on kai taannuttava kolibakteereitten mykkyyteen tai luotava täysin uusi vastasyntyneenviaton vauvanjokellus. Koodikieleen olemme muuten jo tottuneet tekstarien parissa. ”K:n veli V tulee ma T:lle L:n luo ja tuo hengell. n-mus.”  

 

   Kristinuskon kauniit kasvot?  

 

   Jälleen on saatu opetus siitä, mihin kauheuksiin fanaattinen fundamentalismi, ääriuskovaisuus ja -poliittisuus vievät. Tässä tapauksessa oikeistolaisuus. Ainakin maanpäälliseen helvettiin, kun nuori vaalea, jeesuskasvoinen, norjalainen mies ensin räjäytti pommin Oslon keskustassa, 7 kuollutta,  ja sen jälkeen tulitti pienellä saarella demarien kesäleirillä olleita lapsia ja nuoria, yhteensä lähes 100 vainajaa.  

   Ääri-ilmiöt ovat osoittautuneet vaarallisiksi, on sitten kyse uskonnoista, politiikasta, urheilusta, yhteiskunnan muka-uudistuksista tai tieteestä. Viihteeksi tarkoitetuissa rock-konserteissakin saatetaan liiallisilla desibeleillä holtittomasti vaurioittaa nuorten kuuloaistia.  

   Erittäin tuhoisiksi muodostuvat ne opit, joissa jotkut ovat saaneet peräti jumalilta valtuutuksen mollata, syrjiä, vainota ja teurastaa toisinajattelevia. He yrittävät saada ahtaat näkemyksensä tungetuksi jopa maalliseen lainsäädäntöön. Sekä idässä että meillä lännessä.

   Poliittisten johtajien määräysvalta ulottuu sentään vain hautaan asti, mutta uskonnollisilla päällepäsmäreillä riittää intoa komennella lähimmäisiään vielä tulevassakin maailmassa. He lupailevat paratiisista epämääräisiä tonttipaikkoja uskollisille seuraajilleen ja epäterveellisen hehkuvia saunatiloja vastapelureilleen ja ”ainoan oikean” oppinsa arvostelijoille. Käsittämätöntä, että avaruusajan ”korkeasti kehittyneet” kansalaiset enää alistuvat moiseen ihmisarvoa alentavaan hörhöilyyn ja huiputukseen.      

   Humanistisesti ajattelevia väkisinkin äimistyttää se, että missä muussa uskonnossa koko aatteen pääsymboli on jokin karmea kidutusväline, kuten meillä kristinuskossa on risti. Kommunisteilla olivat sirppi ja vasara tunnusmerkkeinä, mutta eihän niitä varsinaisesti ole tarkoitettu surmaamiseen, vaan elinkeinojen hoitamiseen. Kyllä monia herkkiä lapsia ja nuoria hirvittää etenkin pääsiäisen aikaan tapahtuva ristiinnaulitsemisen julkinen esittely ja veriurheilun ylenmääräinen ylistäminen Jumalan rakkauden osoituksena.

   Kristinuskossa meidän pitäisi tyytyä kohtuukäyttöön, johon kuuluisivat lapsenomainen iltarukous, pari säkeistöä tunteellista taivasikäväveisuuta, leipää lahjaksi ruokajonossa odottaville sekä toivottavasti myös roposia Kirkon Ulkomaanavulle.    

 

   Lasten kaupallinen hyväksikäyttö        

 

   Oikeutetusti kauhistellaan niitä huutolaislapsiparkoja, joita vielä 1900-luvun alussa myytiin työntekijöiksi maalaistaloihin. Aamuvarhaisesta iltamyöhään alle kymmenvuotiaat lapset joutuivat raatamaan pelloilla ja navettatöissä. Samoin tunnemme suurta myötätuntoa tämän hetken lapsityöläisiä kohtaan, joita käytetään häikäilemättömästi hyväksi niin seksuaalisesti, sotilaina kuin myös raskaissa kaivosolosuhteissa.

   Entä oman hyvinvointivaltiomme kaupallisesti hyväksi käytetyt lapset? Arkkiatri Arvo Ylpön aikanaan vaalimassa äitien ja lasten valtakunnassa nuoret tuhotaan nyt järjestelmällisesti. Lista on loputon. Meikit, värjäykset, lävistykset, epäterveelliset roskaruuat, makeiset, virvoitus- ja energiajuomat, päihteet, myrkkyaineilla käsitellyt vaatteet ja lelut. Vaikea niitä on valvoa, ja joka asiassa on valmistajan oma lehmä eli rahapussi ojassa. Voittoa on saatava, ja tavarat päästetään markkinoille ilman perusteellista testausta. Miljardibisnes pyörii. Vanhempien on ostettava mitä vain, jotta lapsia ei kiusattaisi koulussa.

   Siitäkin kiistellään, onko matkapuhelimien ja tietokoneitten aiheuttama säteily vaarallista nuorille kehittyville elimistöille. Lankapuhelimet poistetaan. On ymmärrettävää, että tutkimusrahat annetaan sellaisille ryhmille, jotka todistavat, että vaaraa ei ole. Yhdelle yksilölle ei ehkä olekaan, mutta me olemme erilaisia. Eiväthän kaikki pode pakollista syysflunssaakaan eivätkä palaa etelän matkoiltaan ripuloivina. Rokottamattominakaan.      

   Lääkkeitten ja rokotteiden sivu- ja yhteisvaikutukset ovat vielä hämärän peitossa, mutta ”hämärän miehet” vain tyrkyttävät tuotteitaan. Vammautuneet taledomi-lapset ja sikainfluenssarokotusten aiheuttamat narkolepsiatapaukset ovat varoittavia esimerkkejä. Vietnamin sodan aikana 1960-luvulla USA kylvi kaikkialle kasvimyrkkyä, ja vielä kolmannessa sukupolvessa syntyy epämuodostuneita vauvoja, ilman käsiä ja jalkoja.  

   Nyt hommataan rokotusprojektia 9-12-vuotiaille tytöille, jotta he säästyisivät myöhemmin kohdunkaulasyövältä. Tulokset näkyvät kuulemma 20-30 vuoden kuluttua! Jaaha, silloin ovat sekä tyttöjen että lompakkojen rokottajat jo muissa maisemissa, ja ongelmat saattavat olla vallan toiset. Tällä rokotteella ei ”pitäisi” olla sivuvaikutuksia. Liian vähän vakuuttavaa.    

   Pian rokotetaan masennusta, avioeroa ja tyhmyyttä vastaan. Vääränvärisen neulepuseron ostamista vastaan. Rahanhimo tekee kekseliääksi. Eräs harmaakasvoinen psykiatri intoili, että hänen sormensa oikein syyhyävät, jotta hän pääsisi käsiksi jo sikiöön äidin kohdussa.    

   Kuka tutkii, kuka auttaa, ettei lapsiamme uhrata palvotun talouskasvujumalan alttarille?      

 

   Sirkustelua oikeuslaitoksissa                      

 

   Huivipäiset mummot olivat kerääntyneet television ääreen seuraamaan serbialaisen kenraalin  Ratko Mladicin pidätystä. Syvästi pettyneenä eräs heistä lausui: ”Tämähän on sirkusta.” Kun 8000 muslimimiestä tapattanut Balkanin teurastaja oli viimein saatu pidätettyä, alkoi pelleilevä pyöritys. Ensin hän oli liian sairas toimitettavaksi Haagin kansainväliseen sotarikostuomioistuimeen, ja poika vaati, että isä oli vietävä erikoislääkärin hoitoon. Sitten pidätetyn piti välttämättä päästä käymään tyttärensä haudalla. Tiesivätkö mummot edes sitä, minne heidän rakkaansa oli haudattu? Haagissa Ratko esiintyi oikeuden istunnossa kuin mikäkin keisari eikä ollut muka syyllistynyt mihinkään rikokseen ihmisyyttä vastaan. Hänen koko käytöksensä osoitti syvää halveksuntaa niin oikeuslaitosta kuin uhreja ja heidän omaisiaan kohtaan.    

   Terveydentila on osoittautunut toimivaksi tuomion väistämiskeinoksi. Chileä kovalla kädellä hallinnut presidentti Augusto Pinochet ei ollut kykenevä oikeudenkäyntiin, mutta hoitoa saatuaan papparainen kummasti virkistyi, ja istunnot aloitettiin uudestaan. Hänen hallituskaudellaan pidätettyjen ei kannattanut valittaa migreeniä tai hengenahdistusta, vaan kidutus ja kuolema seurasivat armotta.      

    Nykyään suuriakin herroja pidätetään raiskauksesta suurella kohinalla, sitten vapautetaan todisteitten osoittauduttua heppoisiksi. Meidän maassamme muuten raiskauskin saattaa olla lievä. Pian kai murhaajatkin päästetään juoksemaan vapaina, koska he osaavat suorittaa ”lievän” murhan. Joku on jo tuomittu murhasta elinkautiseen, kun hänet todetaankin syyttömäksi, vaan annas olla, kotietsinnät ja syytteitten rakentaminen aloitetaan uudestaan. Päivänkakkarakin antaa varmemman tuloksen: syyllinen – syytön.

   Suomessa on jo pitkään käyty oikeutta ruandalaista pappia vastaan, koska hänen epäillään osallistuneen Ruandassa 1994 tapahtuneeseen hirvittävään joukkotuhontaan. Häntä ei uskallettu lähettää kotimaahansa, koska siellä hän ei ehkä olisi saanut oikeudenmukaista kohtelua. Pyhä yksinkertaisuus! Verilöyly oli maailman pahimpia, kun sadassa päivässä surmattiin 800 000 siviiliä. Oikeudenkäynti on maksanut kolmisen miljoonaa euroa, todistajia on lennätetty Suomen ja Afrikan väliä, ja hovioikeuskin kävi safarilla paikan päällä. Lopulta ehkä korkeimman oikeuden suorittama viidakkosamoilu tuottaa tuloksia. Pappi osoittautuu puhtaaksi pulmuseksi ja on tivaamassa suuria seteleitä mielipahasta ja maineensa mustaamisesta.      

   Jos joutuu tekemisiin eurooppalaisen oikeusistuimen kanssa, on samantekevää, onko syyllinen vai syytön, kunhan hoksaa itsepäisesti toistaa: ”Kiistän.” Tätä tehdään, kunnes koko asia vanhenee tai todistajatkin rupeavat epäilemään omia havaintojaan. Todistajat saadaan myös lahjomalla, uhkailemalla tai tappamalla hiljaisiksi. Muualla päin maailmaa syylliseksi epäiltyä kidutetaan niin kauan, että hän saman tien muistaa paljastaa kymmenen viatonta vaikkapa suoraan puhelinluettelosta.    

   Vetkuttelevan ”oikeusprosessin” vastakohtana on Villin Lännen tyylinen lynkkaus. Aseeton terroristijohtaja Osama bin Laden ammuttiin omassa kodissaan perheensä silmien edessä. Ei siinä ovikelloa soiteltu eikä kotietsintälupia rapisteltu. Muutama sivullinenkin tapettiin saman tien.

   Puolustusasianajajan tehtävänä on kai alun perin ollut pitää huolta, että oikeus tapahtuu myös yhteiskunnallisesti avuttomassa asemassa olevan syytetyn kohdalla. Nykyään tuntuu, että puolustusasianajajan tärkein tehtävä on huolehtia siitä, ettei oikeus vain pääse tapahtumaan. Lavasäteily ja tekninen taito perivät voiton eikä niinkään totuus. Pellenäytöksen mottona on: Kiistämällä syyttömäksi.    

 

   Suu säkkiä myöten          

 

   Luonto kunnioittaa säästäväisyyttä ja kierrättää kaiken mahdollisen. Petoeläin kaataa saaliin ja syö kyllikseen. Sitten tulevat aterialle hyeenat, korppikotkat, madot ja hyönteiset. Mitään ei mene hukkaan. Vesi nousee höyrynä ilmaan ja palaa taas sateena maahan uusiutuvana energiana. Sen sijaan ”luomakunnan herra” ei näytä vielä taloudellisuutta oppineen.

   Matti Meikäläinen heittää hyvää ruokaa roskikseen, samoin vaatteita ja vielä käyttökelpoisiksi korjattavia kalusteita ja kojeita. Samainen Matti nousee kunnan päättäjäksi, ja tuhlaus jatkuu. Lisäpotkua antavat petokset, julkisen omaisuuden kahmiminen ja korruptio. Ei kai leopardi pilkuistaan mihinkään pääse, vaan sama tyyppi istuu eduskunnassa tai öky-yritysten johtopaikoilla. Myös EU-tasolla tämä taloudenhoidontunari on heittämässä rikkoja rokkaan eikä välitä tai ymmärrä estää, vaikka Euroopan ja viimein koko maailman talous menevät päin prinkkalaa. Sijoittajien kyltymätön ahneus vain vauhdittaa oravanpyörää.    

   Kolmessa kuukaudessa jokin farkkumerkki vanhenee, samoin kuin rocktähti, joka ei ole puoleen vuoteen julkaissut levyä, on jo entinen julkkis. ”Osta kaikkea, kuluta nopeasti ja heitä armotta roskiin” on nykyajan ohjenuora. Sillä keinoin kuulemma talouskasvu tervehtyy ja kilpailukyky kukoistaa teollisuusmaissa, samalla kun muualla ihmiset menettävät elinmahdollisuutensa ja miljoonia menehtyy nälkään.  

   Keksitään rahaa tuottavia vempeleitä, jopa kehitysmaitten ruokaviljallakin toimivia. Palmupuita on kasvatettu ravinnoksi, mutta jos öljystä aletaan valmistaa polttoainetta rikkaitten kookkaisiin ja saastuttaviin autoihin, viljelysmaat laajenevat ja uhkaavat sademetsiä ja niitten eläimistöä.

   Kuinka pitkälle mikään ”kasvu” voi enää jatkua? Kuinka maapallomme voimavarat kestävät jatkuvaa riistoa ja tuhoamista? Luulisi peräseinän olevan jo lähellä. Tulee mieleen Moolok-jumala, jonka ahnaaseen kitaan heitettiin polttouhreina pikkulapsia. Nykysysteemillä sama kohtalo uhkaa kokonaisia kansoja, etupäässä avuttomia siviilejä, sillä jotkut ekonomistit povaavat talousongelmista pelastajaksi suurta sotaa. Tiedetäänhän, että juuri toinen maailmansota nosti kasvavalla sotateollisuudellaan USA:n laman kynsistä.

   Jos ihmiskunnan on aloitettava taivalluksensa aivan alusta, kantaisänä ei saisi enää ollakaan nokkela ja pärpättävä apina, vaan pieniaivoinen muurahaiskarhu. Se ei tuhoa kaikkia seudun termiittikekoja yhdellä lounasretkellään, vaan rikkoo vain osan pesästä ja siirtyy seuraavalle. Näin se varmistaa itselleen ravinnon saannin myös tulevaisuudessa. Lisäksi sen kärsän suuaukko on niin pieni, että mihinkään ylettömään ahmimiseen sillä ei riitä rahkeita.  

   

   Tekopyhyyden markkinat  

 

   Kun Libyan diktaattori Muammar Gaddafi oli saanut surmansa epäselvissä olosuhteissa kotikaupunkinsa lähellä, arveltiin, että hänet oli teloitettu. Jonkin ihmisoikeusjärjestön edustaja totesi, että ”suuret rikolliset täytyy saada oikeuden eteen ja että teloitus on aina väärin”. Ainako? Vaikuttaa siltä, että laki on niin kuin se luetaan. Voitonhuumassa riehuneet nuoret miehet saatetaan nähtävästi vastaamaan teostaan.    

   Pahiksetkin on nykyään pisteytetty arvojärjestykseen. Toisia ei saa teloittaa, toisia saa. Riippuu siitä, ketä he ovat vahingoittaneet: omaa kansaansa vai jotakin syytesuojattua suurvaltaa.  Joka tapauksessa pidätetyt saattavat elävinä päästellä suustaan liian paljastavia lausuntoja. Entisten kauppakumppaneitten, jopa aseveljien, nauttima suosio on häilyväistä ja liukkaalla öljyllä siveltyä. Melkein jokainen Perämönkkölän vähäpätöisin linkkuveitsien valmistajakin oli käynyt Libyassa hieromassa asekauppoja Gaddafin kanssa ja suukotellut tätä juhlateltassa.    

   Puolisen vuotta sitten aseeton terroristijohtaja Osama bin Laden tapettiin kodissaan Pakistanissa. Häntä ei yritettykään vangita oikeustoimia varten. Tuskin hänen surmaajiansa on asetettu syytteeseen, vaikka teko täytti huolellisesti harkitun murhan tunnusmerkit. Lisäksi tappojengi jalkautui vieraan itsenäisen valtion maankamaralle.

  Miten pystymme opettamaan lapsillemme elämän kunnioittamista, kun valtioitten päämiehetkin toitottivat, että rikollinen on pyydystettävä ennemmin kuolleena kuin elävänä. He riemuitsivat äänekkäästi Ladenin kuolemasta tai julistivat kuten Saksan liittokansleri, että ”rauhan joukot ovat saaneet voiton.”    

   Löytyy sitä tekopyhyyttä omastakin porraspäästä. Paasaamme kristillisestä rakkaudesta, mutta syrjimme rodullisesti, seksuaalisesti tai aatemaailmaltaan erilaisia lähimmäisiämme. Onneksi on niitäkin, jotka henkensä uhalla auttavat kaikenlaisia ihmisiä. He edustavat aitoja rauhanjoukkoja.

 

   Omatunnot tukkanuottasilla  

 

   Sota on kaikissa muodoissaan tuhoisa ja kauhea tilanne, mutta jotkin sodan aiheet ovat

sentään jotenkuten ymmärrettävissä. Taistellaan elintilasta, maasta, öljystä, rikkauksista, vedestä ja pian kai puhtaasta ilmastakin. Sen sijaan joissakin sotien motiiveissa on yhtä rutkasti ilmaa välissä kuin onnistuneissa asuntokaupoissa tai vesijohtoputkien remonteissa.  

   Sodan lietsonta saattaa saada alkunsa erimielisyyksistä varsin abstraktisissa ja kiistanalaisissa uskonasioissa. Sillä tasollako vielä olemme? Ihminenkö on evoluution huippu, kuten joku tiedemies lausui? Yhtä hyvin voitaisiin nostattaa taistelun hyökyaallot muistakin makuasioista, vaikkapa siitä, kumpi on parempi, sininen vai punainen neulepusero. Tai pitäisikö jokaisen maapallon kansan käyttää sitä ja sitä deodoranttia.    

   Pian kai länsimaisen ja kiinalaisen horoskoopin kannattajatkin iskevät verisesti yhteen, leijonat ja apinat, kauriit ja puhvelit. Kukin tulkoon uskollaan autuaaksi, mutta älköön pakottako muita samaan karuselliin. Ei varmaankaan kulu pitkää aikaa siihen, kun satuolennoista tehdään teologisia, ylitsepääsemättömiä kynnyskysymyksiä. Uusi uskonto on jo perustettu rahaa palvovan Roope-Ankan ympärille. Suudelmalla herätetty Lumikki-hahmo, naisasianaisten mieliksi siis jumalatarkin, passaisi hyvin tiukkapipoisesti varjelluksi jumalolennoksi. Sotaisiksi aivopessyt Kiiltonahkasaapaskissat ovat aivan avainasemassa uskontojen muille maille levittämisessä.

   Väitetään, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, vaan kovin ovat työvälineet olleet heikossa kunnossa. Uskontojen nykyisen tilan käsittää, jos ajattelemme, että ihminen loi jumalan omaksi kaksoisolennokseen. Yhtä kaunaiseksi, ahneeksi, aggressiiviseksi, lapselliseksi, kostonhimoiseksi, julmaksi ja evoluutiovihamieliseksi. Tuollainen jumalakäsitys jos mikä on jumalan pilkkaamista, sillä entiset mannat lienevät jo madonruokaa. Siinä ei edes pelkkä ”armollinen”-sana pysty koko luonnekuvausta muuttamaan, kun rakkauden julistus on vaihtunut  vihapuheeksi.

   Meidän eri uskontokuntiin kuuluvien pitäisi ajoissa herätä, jotta myöhemmin ei luolakirjoituksissa olisi mainintaa: Aasi-Ihaan eli valejumalan palvonta johti kolmanteen maailmansotaan.        

 

   Raukkamaisesti nurkan takaa  

 

   Mistä mahtaa johtua ilmapiirin kiristyminen yhä räikeämmäksi suvaitsemattomuudeksi? Vallitsee raukkisten sota, nimettömät hyökkäykset sekä vähemmistöjä että myös yksityisiä ihmisiä vastaan.  On hälyttävää kansalaisten oikeusturvan kannalta, että media ja etenkin iltapäivälehdet yhtyvät sellaiseen lian ryöpytykseen.  

   EU-parlamentissa on useammalta taholta syytetty Suomen edustajaa Mitro Repoa sopimattomasta puheesta ja naisten nipistelystä. Kuitenkin joka ikisessä suuren maailman kokouksessa osanottajat halivat ja pussailevat toisiaan oikein tuplavauhdilla. Jopa samaa sukupuolta olevia.  

   Nainenhan se kai vielä nykyäänkin meillä määrää, mihin suuntaan seurustelu jatkuu.  Mihin on kadonnut Suomen neitojen terve itsetunto? Käyttäytyvät kuin olisivat jotakin alempaa luokkaa. Eipä ihme, että miehetkin mieltävät heikomman sukupuolen riistaeläimiksi. Hississä oli joku mies katsonut peilin kautta naisen avonaista kaula-aukkoa ja hyvä, jos välttyi syytetyksi tulemiselta. Kas, kun tohtivat enää meitä naisia hattu kourassakaan tervehtiä, kassiamme kantaa tai ovea avata. Saattaahan siinä vahingossa ilmitulla säädytön hipaisu.  

   Ihmiseltä voidaan hyvin vähin sanoin riistää maine ja työtehtävät. Kantelupukki kaakattaa, ei saa rauhassa maatakaan. Mitro Revon tapauksessa ei yksikään kantelukuttu ole uskaltanut astua esiin ja kertoa, mitä, missä ja milloin jotakin sopimatonta oli tapahtunut. Jos tropiikissa käärme on pistänyt potilasta, ensimmäiseksi tiedustellaan, millaisesta matelijasta oli kyse, jotta osataan löytää sopiva vastamyrkky. Siis tosiasiat, puolustuspuhe ja ehkä vapauttava tuomio.    

   Yhdysvaltojakin on jo kauan moitittu likaisesta presidenttipelistä. Entä IMF:n pääjohtajan Strauss-Kahnin kohtalo? Syytetään raiskauksesta hurjin äänenpainoin, ja sitten perutaan. Samaa vilpillistä kaliiperia taitaa olla se muilutus ja mustamaalaaminen, jonka kohteeksi Wikileaksin perustaja Assange on joutunut.    

   Se, että Revon anteeksipyyntö ehkä tahattomasti aiheuttamastaan mielipahasta käännetään negatiiviseksi eli tunnustukseksi, osoittaa toimittajien vieraantumista kristillisestä näkemyksestä. Paavali lausui: ”Mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa.”  

 

   Arvo- eli alapäävaalit  

 

   Kauhiasti huolestuttaa, miten osaisi opettaa nuorille presidentinvaalien systeemiä. He luulevat, että päämies vaalitaan johonkin määrättyyn tehtävään yhteiskunnallisten ja poliittisten ansioittensa sekä viisautensa perusteella. Mitä vielä. Ne ovatkin arvovaalit, joissa arvioidaan pressaehdokkaan intiimielämän toimintoja. - ”Sittenhän ne ovatkin rakovaalit”, keksi joku irvileuka ehdottaa. - ”Eipäs sekään ratkaise homojen ja heteroitten välistä eroa täydellisesti, koska jotkut jälkimmäiseenkin kategoriaan kuuluvat suosivat takaa päin puuhastelua.” - ”Miksei virkamiehen valitsemisessa tutkailtaisi muitakin muka haitaksi olevia ominaisuuksia. Iskän sisar on miehensä mielestä aivan maho lehmä.” - ”Ehkä yhdenkin ipanan maailmaan saattaminen painaa liian vähän kunnon maanäidin tai –isän valitsemisperusteissa.”  

   Kansakunnan sivistystaso mitataan sen mukaan, miten se kohtelee heikommassa asemassa olevia jäseniään. Kovasti valistuneen, demokraattisen tasavaltamme kekseliäät tulevat johtajat intoutuivat huutelemaan: ”Entä värilliset, eri uskontokuntiin kuuluvat ja mummille vastenmielistä puoluetta edustavat?” - ”Hei kaverit, tässähän astutaan aivan syrjimisen ja rotuopin kuvioihin. Yhtä hyvin voisimme kysellä, miten vammainen pystyisi kunnialla edustamaan meitä suuressa maailmassa.” - ”Joo, ja jos hän vaikka ontuu, niin maapallomme arvostetuimpaan rauhanpalkintoon hän kyllä yltää, mutta ajetaan pois maamme Kauniitten ja röyhkeitten kuppikunnasta. Tiedän julkimonaisen, joka sanoo hermostuvansa rumien seurassa.”

   Luulisi jo ulkomailla naurettavan näin seksistisiä vaaleja. Kummallista on, että juuri kristillisiä ja isänmaallisia arvoja julistavat sivistysvaltiomme moraalisesta tilasta huolta kantavat kansalaisemme tuntuvat ylimitoitetusti arvottavan alapään touhuja. Tunnin lopuksi veisasimme: ”Oi, Herra siunaa päämies maamme, suo Henkes hälle ylhäältä”.        

 

   Rakoon putoajat  

 

   Kaksi asioista hyvin perillä olevaa, älykästä ja sivistynyttä miestä kamppaili presidentin postista. Siispä onnittelut molemmille jalosta kilvasta. Sääli, ettei Suomessa ole varapresidenttiä. Näillä kahdella herrasmiehellä tasa-arvoa edistävä keskustelu toimisi varmaankin ihan mukavasti. Sen sijaan joidenkin kansalaistemme kaavoihin kangistunut suhtautuminen ja lokaa heittävät kommentit nostattivat vastenmielisyyden, jopa pelon tunteita. Pyhillä kirjoituksilla lyödään vähemmistöjä päähän.

   Entä jos ahdasmielisille moralisteille kertyisi yhä enemmän valtaa valtion korkeimmilla palleilla? Liukuisiko oikeuslaitoskin vanhatestamentillisiin tuomioihin ja julmiin rangaistuksiin? Taskuvarkaalta käsi poikki. Tulisiko meistä Iranin islamilaisen tasavallan luterilainen vastine? Fundamentalistien tulkitsemina Mooseksen laki ja sharia-laki taitavat olla toistensa kaksoisveljiä, rinnakkaisilmiöitä.      

   Lähihistoriasta on kokemuksia siitä, kuinka helposti kirkot asettuvat kannattamaan fasistisia ja ihmisoikeusrajoitteisia virtauksia sekä Keski-Euroopassa että meilläkin kansalaissodan jälkimainingeissa. Myös uskovaiset haistavat herkästi, mistä päin tuuli käy, ei niinkään taivaasta, vaan rahan ja vallan mandaateilta.

   Talousmiesten pitäisi ynnätä, koituisiko valtiolle säästöjä, jos se erotettaisiin kirkosta, vaikka johan ihmisoikeuksien vaalimisesta kannattaa esivallalle hieman maksaakin. Yhdysvalloissa ja Ranskassa tuo erillään pysyminen on nähtävästi toiminut vallan hyvin. Hengelliset yhteisöt noudattavat sellaisia uskomuksia ja suuntautumisia kuin parhaaksi katsovat, ilman että omaatuntoa pahemmin rassataan. He keräävät jäsenmaksuja, tekevät talkootyötä ja luovat ehkä lämpimämmän ilmapiirin ja kodin kannattajilleen kuin byrokraattinen ja kalseahko ”kansankirkko”.          

   Osoittiko tuo toisarvoisiin asioihin suuntautunut enemmistön-rako-ratkaisee-vaalikampanja ainakin sen, että on aika viritellä rakentavaa keskustelua mahdollisuuksista ja toimenpiteistä valtion ja kirkon erottamiseksi?          

 

 

   II TUUMAILUJA

     

   Rakkaudessa ei ole sijaa ylpeydelle.

   

   Onneksi häntä on varjeltu saamasta sitä, mitä hän haluaa.

 

   Lähimpien kanssa pärjää vain narraamalla.  

 

   Jollei ole muuten luova, on itse luotava ongelmia.

 

   ”Hyvin ovat nämä maalliset asiat, ei mitään kiirettä taivaaseen”, sanoi uskovainen ikäihminen.

 

   Moraali ei ole koskaan estänyt ihmisiä kiduttamasta ja tappamasta toisiaan. Eettisyys ja aito lähimmäisenrakkaus ovat asia erikseen.

 

   Yksinäinen sinkkunainen kehaisi kahvikutsuilla: ”On minullakin todellinen intiimiystävä. Hän on gynekologini”.

 

   Tyyne on sellainen kuolemaan hoputtaja, koska hän yrittää saada sairasta miestään tekemään parannuksen ja lähtemään taivastielle. Miehen tappaja.

 

   Vakavista ja ihmiselle tärkeistä asioista tehdään myyttisoppaa.

 

   Etelä-Amerikan intiaanit olivat tosi ympäristöystävällisiä jätteiden kierrättäjiä. He söivät vainajansa. Samalla huolehtivat siitä, etteivät rakkaat olisi päätyneet petojen hampaisiin.

 

   Kalmanukkojen mielestä keski-ikäisenkään ei kannata enää yrittää. He huitaisevat ihmisen kumoon iällä.

 

   Rakkaudesta puhutaan hiljaa tai tuskasta kiljuen.

 

   Ei tarvitse föönausta, kun lukee kyseisen kirjailijan jännityskertomuksia.

 

   Pakkoliikkeitä on monenlaisia, joku esimerkiksi seurustelee pakosta.

 

   Vanha leipuri totesi, ettei hänellä ole muita toiveita tulevan elämän suhteen, kuin että siellä olisi muhkutaivas.

 

   Kaikki tai ei mitään tarkoittaa useimmiten, ettei yhtikäs mitään.

 

   Naapurin rouva harrastaa etärakkautta. Hän on ystävällinen vain aivan tuntemattomille.

 

   Mies änkesi istumaan täpötäydessä linja-autossa käytävänpuoleiselle paikalle. Ei mahtunut kokonaan, vaan hän olikin sellainen puolen kankun kaveri.

 

   Epämieluisat tunteet on tarkoitettu torjuttaviksi eikä muistettaviksi.

 

   Lupaukset on tehty rikottaviksi, toiveet romutettaviksi, unelmat unohdettaviksi.

 

   Elämä on viikatemiehen leimikko, josta hän valitsee mieleisensä.

 

   Ystäväni on sellainen haamurakastaja. – En tiennyt, että hän on kuollut? – Ei olekaan, vaan hän ilmestyy makuuhuoneeseeni vain öisin.  

 

   Joku briljeeraa sairauksilla ja lääkkeillä. Hän kilpailee naapurinsa kanssa sairauksiensa vakavuudesta ja lääkkeitten vahvuudesta.

 

   Mies pelasi rättipokkaa kohtalon kanssa ja ehti myydä rahasta omaisensa ja ystävänsä, mutta päävoittona olikin kuolema,  

 

   Naapuri yritti päästä kantoraketilla taivaaseen. Hän itse vietti normaalia, hieman kevytmielistä elämää, mutta pakotti vaimonsa lahkolaisuskoon.

 

   Lapsuutta on käsiteltävä psykiatrin luona viisi vuotta, ja silloin lapsuus onkin jo ohi.

 

   Jos keskitysleiriltä on selvinnyt jotenkuten järjissään, viimeistään terapiassa sekoaa, kun kauhukuvat heräävät henkiin.

 

   Laihdutus on sitä, että koko ajatustoiminta kiinnittyy ruokaan, jonka palvomisesta juuri olisi päästävä eroon.

 

   En pysty antamaan anteeksi, koska toinen ei ole pyytänyt. Ehkä tämä ei tiedä loukanneensa. ”Isä, anna heille anteeksi, koska he eivät tiedä mitä tekevät.”

 

   Nuori lehtinainen vieraili sairaalassa ja sai lahjaksi lääkärinkirjan, jossa selostettiin kaikki oireet, myös vanhuus. Elämänsä kukoistuksessa oleva nainen ehti lukea vasta puoliväliin, kun hän kuoli kesken – luulosairauteen.

 

   Happeakin voidaan säännöstellä, vanhus ei saa nauraa kuin pari sekuntia kerrallaan, nuori hiukan kauemmin.

 

   Turvajärjestelmät pettävät, ja potilastietoja vuotaa julkisuuteen. Joku pystyy lähettämään epämiellyttävän naapurinsa vaikkapa suljetulle osastolle.

 

   Kannatan väkivallatonta maailman parantamista, joten marssin vain paperilla.

 

   Taiteilija ei saa olla liian realistinen ja suhteellisuudentajuinen. Ne ominaisuudet kuuluvat matemaatikolle ja fyysikolle.

 

   Ennalta ehkäisevä sota vaatii paljon jälkipeliä.

 

   Ihmisiä on syytä kuunnella. Eivät he puhu viisauksia, mutta heidän tyhmyydestään oppii.        

   Naispappeuden hyväksyminen on vain pieni naarmu massiivisen kivikirkon seinässä.

 

   Kuuluisuus ja hyvä maine eivät välttämättä todista sankariteoista, vaan pikemminkin niiden muuntumisesta rikolliseksi toiminnaksi.

 

   Hän menetti kaiken, koska menetti unelmansa.

 

   Vain liikkuvalla kivellä voi olla suunta.

   Hän varastaa toisten ystäviä, aviopuolisoita, mielipiteitä ja unelmia.  

 

   Kuuluisaksi on tullut joku lahjakkuus, kun muutkin tietävät sen, minkä hän on itse jo kauan tietänyt.

 

   Epäsuorassa elämässä muut kertovat sinulle, että olet onnellinen – onneton – sairas – masentunut – onnistunut tai luuseri.

 

   Ihanteena on täydellisyys. Voiko sitä olla tässä elämässä? Parempi olla vajaa ja erittäin elävä.  

 

   Kuinka joku voikin olla niin eksyksissä omassa sielussaan?

 

   Puolisoni on yksineuvoinen eikä siis tarvitse minua.

 

   En luvannut sinulle uutta maailmaa huomenlahjaksi.

 

   Joka kohta minussa muistuttaa sinusta. Siksi en voi unohtaa sinua.

 

   En halua raameja runouteen enkä elämään. Kunhan jotenkuten koossa pysyvät.

 

   Miksi tyydyt vähempään kuin rakkauteen?

 

   Mikä on suurinta hiljaisuutta? Vaikeneminen entisten rakastavaisten välillä.

 

   Rakkaudennälässäni imeskelen ja pureskelen runoja.

 

   Kaikkein massiivisinta on säädyllisten ihmisten tuntema kateus, katkeruus ja viha.

 

   Ihminen pakenee kerjäläisenä jostakin ja samalla jo saapuu riemusaatossa jonnekin.

 

   Raha ei tee onnelliseksi, työnteko tekee.

 

   Kun asiat laitetaan ehdottomaan tärkeysjärjestykseen, koko elämä menee korttipakan plaraamiseksi.

 

   Minkä on moraalissa hävinnyt, sen on usein eettisyydessä voittanut.

 

   Vihreät puut liikahtelevat, olen onnellinen.

 

   Jos vaatii täydellisyyttä, jää paljosta paitsi.

 

   On osattava kuunnella viestiä ohi mikrofonin rahinoiden.

 

   Meillä tapahtuu vain sanoilla rakastelua, sillä se onkin verbaalinen avioliitto.

 

   Puhdasta sen olla pittää, siis eipäs kähmitä, elämä.

   Täytyy olla koulutukseltaan vähintään lukion opettaja, ennen kuin saa pikkulasta koskevan hätäpuhelun menemään läpi sikainfluenssaneuvontaan.

 

   Älä rakastu aurinkoon, sillä eräänä päivän hän kärventää sinut hiillokseksi.

 

   Taivaallinen tonttipaikka on kyseenalaisempi kuin muka-maatilkku Seitakairan takana.

   Ystävyydestä ei saa tehdä ongelmaa. Sitä olisi pidettävä rikkautena eikä rasitteena. Samoin rakkautta, niin sanottua kiellettyäkin.

 

   Mikä ero on Marttayhdistyksellä, NNKY:llä, Kalevalaisilla Naisilla ja Talebaneilla? Jälkimmäisten jäsenet ovat nuoria.

 

   Raamatussa kehotetaan, että seurakunnan työssä saavat olla vain yli 60-vuotiaat naiset. Niinpä näkyy olevan.  

 

   Jollei olisi muita ihmisiä, olisin pyhimys.

 

   Joku on niin mitätön, ettei häntä syytetä edes jumalanpilkasta.

 

   Lääketeollisuuden on saatava voittoa, joten aikaistetaanpa kohderyhmä: 9-vuotiaalle hammasproteesi, 8-vuotiaalle silmälasit näkökyvystä riippumatta, 7-vuotiaalle verenpaineen mittausta kolmesti päivässä ja 6-vuotiaalle kolesterolilääkkeitä ja 5-vuotiaalle ehkäisypillereitä. Psykiatrin sormet oikein syyhyävät, jotta hän pääsisi käsiksi jo sikiön mieleen äidin kohdussa.

 

   60-vuotias nainen sauvasaapastelee paniikinomaisesti monta kertaa päivässä, jotta pystyisi kävelemään vielä 80-vuotiaanakin. Hän nyrjäyttää jalkapöytänsä ja potee vaivaansa kauan, jopa sänkypotilaana.  

 

   Onko se sisarrakkautta, kun on väen vängällä päästävä kympin maratonille läähättämään hikisten naisten joukkoon?

 

   Sauvasaapastelussa mennä tökötetään huonoryhtisinä. Usein sauvat ovat kainalossa, kun toisessa kädessä raahataan ostoskassia. Kuntoiluvälineet ovat enemmän haitaksi kuin hyödyksi.

 

   Kun lestadiolaismies ei jaksa enää ottaa vastaan kymmenettä lasta, vaimo joutuu valitsemaan miehen ja uskon välillä. Siispä mies lähti.    

 

   Uskovaisuus on kuin suossa rämpimistä. Mitä pidemmälle kompuroi ja kovemmin ponnistelee, sitä syvemmälle uppoaa. Viimein uskonsoturi on vajonnut uppeluksiin – taivaaseen.

 

   Kun kuulen sanat moraali tai siveys, päästän varmistimen liipaisimesta.

 

   Parempi on oppia häviämään kuin voittamaan.

 

   Ihmiskunta kaipaa myönteisiä satuolentoja, kuten joulupukkia, tonttuja ja Jeesus-lasta.

 

   Paras tapa missata tämä hetki, on elää muistoissa.  

 

   Paavi ei voi tietää paremmin jumalasuhteestani kuin minä itse. Eikä rabbi, islamilainen johtaja tai lestadiolaiset Oulun papat.  

 

   Eläkkeeltä elvytetty perushoitaja neuvoo nuorta kirurgia, koska tällä on säästösyistä ollut vain kerran mahdollisuus seurata leikkausta todellisuudessa.

 

   Onnetonkin rakkaus on parempi kuin ei mitään.

 

   Rakkaus ei ole koskaan syntiä.

 

   Iloinen ihminen ei tee syntiä.

 

   Sen verran pitää tehdä syntiä, että elämä maistuu elämältä.  

 

   Tämän kodittoman maahanmuuttajan akvarelli ei ole mistään kotoisin.

 

   Uskonto on väärä keino lähestyä Jumalaa.

 

   Epäjumalaa ei saa luoda itselleen mistään eikä kenestäkään, ei edes Jumalasta.

 

   Palkkahaitari venyy ja monipuolistuu: alapäästä alennetaan ja yläpäästä lisätään.

 

   Moraalilla on turha yrittää maksaa elämän velkaa.

 

   Naiset on luotu sitä varten, ettei miehen kanssa kukaan muu pärjäisikään.

 

   Lääkärillä on moraalinen velvollisuus ottaa sikainfluenssarokotus, vaikka hän olisi patologikin.

   Suomalainen nainen vaati Italiassa, että koulujen seiniltä pitää poistaa ristiinnaulitun kuvat. Ne kun loukkaavat uskonnollisia tunteita. Joku luuli syyksi sitä, että kidutuspuut pelottelevat lapsia.

 

   Kun keskustelussa aletaan lähestyä asian ydintä, joku suuttuu tai vaihtaa puheenaihetta tai tokaisee, että tuo on vain fantasiointia. Sitähän juuri tarvitaan taiteessa, tieteessä, politiikassa jopa uskonnossa.    

 

   Poliitikkojen ja pappien löyhät puheet ovat kuin keisarin uudet vaatteet, jotka on kiireesti paljastettava kansalle.

 

   Huippukokousten ryhmäkuvaan valmistautuvat europarlamentaarikot nauravat, kuikoilevat ja tuuppivat toisiaan tai tuijottavat kenkiensä kärkiä.

 

   Isä tokaisee pojalleen, joka juoksee kadulle: ”Senkin ääliö”, jolloin 5-vuotiaan pojan puolesta nostetaan syyte.

 

   Siveys, moraali ja uskonto liittoutuvat usein hirmuhallituksen kanssa.

 

   Mitä yhteistä on lihakauppiaalla ja kustantajalla? Kummatkin haluavat rikastua sikailulla.

 

   Mitä yhteistä on sakaalilla ja ihmisellä? Molemmilla on sekä naama että käpälät veressä.    

 

   Mikä ero on sakaalilla ja ihmisellä? Sakaali on tahriutunut toiseen lajiin kuuluvan raadon vereen, mutta ihminen elävän lajitoverinsa vereen.

 

   Alkoholi voi aiheuttaa keuhkosyöpää, siispä EU pian määrää, ettei saa röyhtäistä edes parvekkeella.

 

   Jos haluat tuhota elämän itseltäsi ja muilta, ryhdy moralistiksi.

 

   Suomi on pääsemässä maailman kartalle, sillä moitteita ja ihmisoikeusrikkomussyytteitä sataa joka puolelta.

 

   Kaikkia naisia eivät kiinnosta tyhjät ja puhtaat keittiönpöydät.

   Luonnonpalvojat päästävät villiminkkejä vapauteen syömään sorsaemoja poikasineen.

 

   Jos on löytänyt sielunkumppanin, ei hänestä pidä helpolla luopua.

 

   Miestä ei saa pysymään kotosalla pyssyllä, mutta kyllä hyvin tähdätyllä ruusumaljakolla.

 

   Lentokentillä tehostetaan turvallisuuskäpälöintiä.

 

   Mitä voidaan tarjota itsemurhapommittajalle enempää kuin taivasta ja paratiisia? Neitsytkatrasta. – Entä roomalaiskatolisille papeille tai luterilaisille maallikkosaarnaajille? - Kirkassilmäistä lapsikatrasta.  

 

   Synnittömät ihmiset ovat hanakoita pilaamaan toisten elämää.

 

   Miten sellainen maine voi mennä, jota ei ole vielä saavuttanutkaan?

 

   Jumalasuhde on niin tärkeä, etteivät uskonnot ja kirkko saa sitä turmella.

 

   Ystävistä on enemmän harmia kuin iloa.

 

   Omaan napaan tuijottelu on turhauttavaa ja epäterveellistä.

 

   Maailmassa on mielenkiintoisempaakin pohdittavaa kuin minä itte.

 

   Onko mitään rumempaa kuin vanha mies? - On, vanha nainen.

 

   Kun nyppii karvan sieltä, toisen täältä, tuleeko siitä sen onnellisemmaksi?

 

   Toisinajattelukin voi olla huippusalaista.

 

   Ihmiset ovat erilaisia, ja joku on vieläkin erilaisempi.

 

   Kolmevuotiaan sanavarastoa testataan neuvolassa, ja hoitaja lohduttaa äitiä: ”Kyllä tuossa on tarpeeksi sanoja noin pienelle miehelle.”

 

   Ai-juu-miehet edustavat jälkiviisautta.

 

   Köyhät eivät voi menettää muuta kuin henkensä.

 

   Viinaa, uskontoa, ystävyyttä ja rakkautta pitää nauttia kohtuudella.

 

   Liian rehellinen poliitikoksi tai papiksi.

 

   Hyvät neuvot ovat lentäviä lauseita, ne menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

 

   Hän on se oikea, joten pitääpä olla paljon seikkailuja sitä ennen.

 

   Sauvasaapastelijasta ei erota, onko kyseessä vajaaälyinen vai tekniikan tohtori, edellinen kulkee hieman nykivämmin, mutta vähemmän kumarassa.

 

   Ratkaise tämä arvoitus: On olemassa eikä ole olemassa. - Hän on omakustantaja.

 

   Ryppyinen omena pehmenee, kurttuinen nainen kovenee.

 

   Kärsimykset muovaavat ihmisestä joko pyhimyksen tai pirun.

 

   Täysi varmuus on valheen toinen nimi.

 

   Uskollisuus on laiskuutta ja rakastuminen itsepetosta.

 

   Sisarusparvessa oppii taistelemaan toisten kanssa. Ainoa lapsi oppii ottamaan mittaa itsestään.

 

   Miksi antaa valtaa vertaisryhmälleen?

 

   Tuo potilas on harvinaisuus, sillä hän on miellyttävällä tavalla sairas.

 

   On yritettävä pysytellä yhä uusien pelkojen perässä, joita media meille syöttää.

 

   Äiti vaati, että tytär hoitaa hänet hautaan asti. Ja niin tämä hoitikin, nimittäin omaan hautaansa saakka.

 

   Oma napa, paras napa.

 

   Huolitella koko elämänsä turmion partaalle.

 

   Elämää suurempi elämä on elää toisten hyväksi, jolloin saa heiltä lisäsirpaleen omaan elämäänsä. Pidennettyä elämää.

 

   Asioita ja kokemuksia täytyy joskus osata selittää pois, sillä korvikekin voi olla ihan hyvä eli tyhjää parreempi,

 

   Monia asioita ei voi kuitenkaan selittää pois eikä mitä tahansa tunnetta houkutella sisään.

 

   Nerot kuolevat vanhuuteen tai tapaturmaisesti, vähemmän lahjakkaat itse luomiinsa tauteihin.

 

   Kun alkaa seurustella, ikäihmiseltä on tiedusteltava, onko hänellä ollut kohtauksia, ettei tule pettymystä sänkyhommissa.

 

   Onnellinen rakkaus – onko sitä? On vain autuas, vilpillinen tietämättömyys.

 

   Joku on kadonnut rintamalle, joku itseltään.

 

   Vakinainen työ on hyvä korvike luovuudelle ja taiteelliselle toiminnalle.

 

   Mielenjalostusta kaivattaisiin ennemminkin kuin rodunjalostusta.

   Jos aina miettii, mikä kannattaa, vihdoin ei kannata mikään.

 

   On elämäntaitoa oppia tekemään jotakin turhaa, vaikkapa maalaamaan taulua tai harrastamaan vuoristokiipeilyä.

 

   Unelmat voivat olla konkreettisempia kuin itse todellisuus.

 

   Eräs suomalainen mies sanoi: ”Hyväksyn häkkikanalat, hännän typistyksen ja rituaaliteurastuksen, mutta vastustan jyrkästi samaa sukupuolta olevien liittojen rekisteröintiä.”

 

   Hän ennemminkin kuolee kuin irrottaa hyppysensä elämästä.

 

   Jos liikaa korostetaan luonnollisuutta, siitä tulee luonnotonta.

 

   Kirkon uudistus ei ehkä sittenkään onnistu sisältä päin. Aina on jokin hakanen juuttuneena pinttyneeseen dogmiin.

 

   Katkerille tyypeille lääketehtaitten pitäisi valmistaa luonnepillereitä.

 

   Jollei ihminen tunne kiitollisuutta, hänelle on samantekevää, ovatko asiat hyvin tai huonosti.

 

   Suomen uusien harvojen hätäkeskusten motto: Kun hätä on suurin, on apukin kaukana.

 

   Hän on humanisti ja suvaitsevainen omilla ehdoillaan.

 

   Raha on hyvä renki, mutta huono isäntä. Samaa on sanottava uskonnosta.

 

   Taudille pitää ehdottomasti keksiä pitävä, uskottava ja pahaa ennustava nimi.

 

   Kovin älykästä ei kannata äänestää parlamenttiin eikä muihinkaan luottamustehtäviin, sillä silloin hän on sutki – sutkimpi – sutkin.

 

   On turhauttavaa, jos arkielämässä pitää koko ajan miettiä, millä lauseella selviää parhaiten.  

 

   Tarvitaan suuri aate tukemaan pientä, napaansa tuijottavaa elämää.  

 

   Jollei kestä miehen kalsareita lattialla, sängyn alla ja nojatuolissa, naisen on parasta jäädä naimattomaksi tai pyytää anoppia asumaan kotiinsa.

 

   On helpompaa uskoa rakastavaan taivaalliseen isään, kun esteenä ei ole ehdottomien uskonkappaleitten ryteikköä.

 

   Muuttuuko harha totuudeksi suuren kannattajajoukon myötä?

 

   Ei hänestä ole kirkon hommiin, koska hän on liian iloinen, tyytyväinen ja luottavainen Jeesuksen opetuslapsi.  

 

   Kolumnistiksikin pääsee kerjäämällä tai uhkaamalla.

 

   Se tyyppi on leuhka. – Ei kun idearikas ja älykäs.

 

   Siinä vasta on säpinää, kun vanhat sielut ja nuoret sydämet kohtaavat.

 

   Kirkko jahtaa sanan väärentämätöntä maitoa, niin kauan että se happanee.

 

   Kyllä reidestä nipistely on aidompaa kuin väkisin halaaminen ja Juudaksen poskipusut.

 

   Ystävät tippuvat kuin lehdet puista. Joko kuolevat tai kuivahtavat.

   Se on sitten sen ikälopun uusi elämä, sanottiin 80-vuotiaasta sulhasmiehestä.

 

   Avioliiton erämaasta löytyy harvoja keitaita, ja nekin syrjässä karavaanireitiltä.

 

   Pyhät kirjat näyttävät olevan kuivuneen Kuolleenmeren meriselityksiä.

 

   Tulevan elämän päämäärä on hämärän peitossa. Tässä elämässä on sentään joskus kirkkaita hetkiä.

 

   Aina ikävää, jos minut ymmärretään väärin, mutta auta armias, jos he ymmärtäisivät minut oikein.

 

   Joka ei tajua asiaa yhdellä selityksellä, ei yleensä ymmärrä sitä monellakaan.

 

   Kun mies pyytää naista kahville, hänellä saattaa olla hämäräperäisiä taka-ajatuksia. Olisipa hänellä myös ilmiselviä etuajatuksia.

 

   Elämänilo on kukkeimmillaan, kun hymyn päälle vedetään paksulti ihovoidetta.  

 

   Jos jonkun rehellisyyttä täytyy todistella moneen kertaan, se herättää epäilyksiä. Jos sikarokotetta, lääkettä, talouskasvua tai euron säilymisen tärkeyttä tuputetaan väkisin kuin käärmettä pyssyyn, valistaminen kääntyy vastakohdakseen.

 

   Ihmisillä on todella paljon mielipiteitä eivätkä kaikki ole edes vääriä.

 

   Uskonnot eivät juurikaan ole edistäneet Jumalan tuntemusta.

 

   Jos haluat kehittää hengellistä puoltasi, kierrä kirkot ja temppelit kaukaa.

 

   Koko elämä on vain paremmin tai huonommin tulkittua aforismia.

 

   Kyllä oikea elämä aina muistot päihittää.

 

   Ikävää, kun tuttavat alkavat vainajoitua tai tulla pöpeiksi.

 

   Miten kansa voi luottaa sosiaaliviranomaisten arviointeihin, kun mies testin jälkeen menee kotiinsa ja surmaa vaimon ja kaksi lastaan?

 

   Ensimmäiset tulevat viimeisiksi. Ensisuudelmakin saattaa olla viimeinen.

 

   Ikääntymisen huomaat, kun joulukorteissa alkaa esiintyä pelkkiä enkeleitä, seimiä, joulukelloja ja kirkkomaisemia.

   Ikäihmisenkin katse voi horjahtaa ilon puolelle.  

 

   Kun alituiseen pelotellaan terveyden menettämisellä, lievä sairauskin tuntuu jo helpommalta kestää.

 

   Neiti Hänninen tarjoaa jokaiselle vastaan tulevalle ekstaasia. – Ei kai, hänhän on uskovainen. – Siispä juuri.

 

   Kuinka voit vaatia minua katumaan elämäni onnellisimpia hetkiä?

 

   Älä ole ollenkaan kateellinen hänen rakkausrunoistaan. Sinullahan on runot ja hänellä vain rakkaus.

 

   Olen pelkuri, koska en uskalla jättää elämää elämättä.

 

   Elämä jälkijunassakin voi olla kohtuullisen railakasta.

 

   Suurvallat rikastuvat, kun ne tuhoavat muitten maitten vaurautta.  

 

   Valesairaana pidetty tiuskaisee, ettei hän voi sietää sellaisia ihmisiä, jotka vähättelevät hänen sairauttaan.

 

   Naispari ei saa kristittyjen mielestä adoptoida lasta, sillä perheessä toisen on oltava mies. Sellainen on sopiva isäksi, vaikka hän olisi rikollinen tai väkivaltainen, joka hakkaa homoja ja perhettään. No, kaksi miestä muodostamaan parisuhdetta onkin jo liikaa.

 

   Mikä pakko minun on aina olla oikeassa.

 

   Voit lohduttautua alituisesti riitelevän naapurisi kohdalla, että inho on ainakin molemminpuolinen, ei siis mikään säälittävä, epätasapainoinen suhde.

 

   Ihmisoikeudet koskevat ilman muuta rikollisia, joskus uhrejakin.

 

   Elämä meneekin nurinpäin: tukka harvenee kuin vauvalla, pystyssä pysyminen vaikeutuu ja sanavarasto harvenee. Ruoka annetaan syöttötuolissa ja vaipat tulevat jälleen käyttöön. Siis ei kuljetakaan kohti kuolemaa, vaan syntymistä, elämää.

 

   Kallella on ammattina rikkomusten tunnustaja. – Toimiiko hän joidenkin rikollisten sijaiskärsijänä? – Ei, vaan hän on naimisissa mustasukkaisen Sirkan kanssa.

 

   On elämän pilkkaa, jos puuttuu kiitollisuus, sillä silloin puuttuu kaikki.

 

   Koko elämä voi mennä moralisoimiseen ja itsensä ja muitten silpomiseen.

 

   Kaikkia naisia eivät kiinnosta tyhjät ja puhtaat keittiönpöydät.

 

   Luonnonpuolustusintoilijat päästävät villiminkit vapauteen syömään sorsaemon poikasineen.

 

   Jos yrität kohdella ystävääsi avoimesti, hänestä tulee vihamiehesi.

 

   Puhumalla totta saa sielulleen rauhan, narraamalla takaa ruumiilleen koskemattomuuden ja turvallisuuden.

   Tiikerinkesyttäjän on joka hetki muistettava, että tiikeri on eläin. Ihmisten kanssa tekemisissä olevan täytyy jatkuvasti olla tietoinen, että se on ihminen, siis vaarallinen.

 

   Jos metsästää rahaa kovin innokkaasti, on vaarassa menettää entisetkin varansa.

 

   Mikä ero on suurvalloilla ja terroristeilla? – Suurvalloilla on järeämmät aseet ja enemmän siviiliuhreja.

 

   Lähestymiskielto tarkoittaa usein samaa kuin käy kimppuun.

   Hyvät neuvot ovat lentäviä lauseita. Ne menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

                       

   Kaunis valhe on miellyttävämpää kuin ruma totuus.

 

   Totuuttakin joutuu välistä sensuroimaan.

 

   Poika miellyttää äitiään pelkällä olemassa olollaan, tyttären täytyy ansaita hyväksyntä.

 

   Ratkaise tämä arvoitus: On olemassa eikä ole olemassa. – Hän on omakustantaja.

 

   Elämän ei tarvitse olla täydellistä, kunhan se on siistiä, huokasi pölyjä pyyhkivä nainen.

 

   Tuo mies on humanisti ja suvaitsevainen omilla ehdoillaan.

 

   Paljolta on säästynyt, kun ei ole siunattu sisaruksilla eikä harhaan vievillä tai juoruilevilla ystävillä.

   Taudille pitää ehdottomasti keksiä pitävä, uskottava ja pahaa ennustava nimi.

 

   Ei setäni ole kevytmielinen, hän on vain elossa.

 

   Ei ikinä saisi päästää ihmisiä naimisiin. Eripura ja pettymys ovat vain entistä suurempia.

 

   Täysi varmuus on valheen toinen nimi.

 

   Toisinajattelija on hankala naapuri – ja aviopuoliso.

 

   Hanna kertoi, että hän on ruokavalionsa ansiosta nuortunut viisi vuotta. – Sehän on paljon. – Jaa, mutta hän on kyllä 82-vuotias.

 

   Psykiatrille riittää puuhaa naapurinsa perheessä. Siinä on uhma- ja murrosikäiset lapset, viidenkymmenen villityksessä oleva isä, vaihdevuotinen äiti ja dementoituneet isovanhemmat.

 

   Ennen naapuria autettiin, nykyään ammutaan.

 

   Kunhan tekee työssään parhaansa, niin raha ja onni hiiviskelevät perässä.

 

   Miettisellä on taiteilijan suuruudenhulluus ilman taidetta.

 

   Hänen elämänsä on hyvin suunniteltua. Silloin se on turvallisesti suljettu. Sitä voi tosin kestää, mutta sitä ei pysty elämään.

 

   Ihmisten erikoisominaisuuksia ei saisi pahoinpidellä.

   Uskonto on vaarallisempi ase kuin pommi. Sillä nujerretaan myös vahva persoona, koska ulotetaan käskytys haudan toiselle puolellekin.

 

   Psykologi sanoi, että oma huone vahvistaa lapsen itsetuntoa. – Niin kai ja ainakin itsekeskeisyyttä.

 

   Ystävät ja sukulaiset kaikkosivat vanhuksen ympäriltä, ei niinkään kuolemalle, vaan mielisairaalaan.

 

   Lapset hakevat lähestymiskieltoa äidilleen, mutta ei hänen hienolle autolleen eikä rahoilleen.

   Tuntuu vapauttavalta kuulua siihen virheitä tekevään rupusakkiin.

 

   Kiitollisuus ja tyytyväisyys ovat paras kasvualusta tyydyttävälle elämälle.

 

   Kaupungin ykköshotellissa järjestettiin hiljainen hetki maapallon nälkää näkeville. Yleisö nousi kunnioittavasti seisomaan mahaansa pidellen ja posket pullollaan.

 

   Koko yön kesti eripurainen neuvottelu eläkekatosta. Sopuun päästiin vain siitä, että työilmapiiriä pitäisi parantaa.

 

   En ole koskaan voinut käyttää rahaa huolettomasti, mutta nyt voin, kun yhteiskunta on maksumiehenä.

 

   Monikaan ei luovu helpolla lihavastakaan vaimosta eikä kivikkoisesta maapalstasta, mutta mistään hinnasta hän ei luovu taivaallisesta fantasiatonttipaikasta.

 

   Oletko normaali? – En, vaan normaalia älykkäämpi.

 

   Minä sain olla minä muutaman kuukauden, sitten meidät vihittiin.

 

   Kunhan tekee päinvastoin, kuin mitä emot, opettajat ja papit sanovat, niin hyvin menee.

 

   Ehdollistettu onni muuttuu vähitellen ehdottomaksi onnettomuudeksi.

 

   Taide on tarkoitettu terapiaksi ja purkautumiskeinoksi pöpeille.

 

   Turha on miettiä, mitä ihmiset jostakin ajattelevat. Jos he joskus ajattelisivat, ei tarvitsisi kirjoittaa kolumneja eikä laatia pilapiirroksia.

 

   Rehellisyys kuoleman perii. Tappouhkauksia sataa kirjailijoille, pilapiirtäjille ja suurvaltioitten ihmisoikeusrikkomuksista raportoivien, salaisten tietojen maailmalle tiedottajille.

 

   Hän salaa, mitä suinkin pystyy, ja kieltää ja narraa loput.

 

   Tuo mies on hapan, leuhka ja besserwisser. – Ai siis intellektuelli.

 

   Jokaisen olisi hankittava kesäasunto, sillä on ihanaa omistaa sellainen paikka, jossa ei tarvitse asua.

 

   Se on sittenkin vähemmän erehtynyt, joka uskoo muitten erehtyneen.

 

   Totuudellisuus on aina härskiä.

 

   Jollei nuorenakaan ole tehnyt raskasta ruumiillista työtä, notkahdus ikäihmiseksi on miltei huomaamaton.

 

   Jos halutaan tehdä jokin asia hankalaksi, on turvauduttava filosofiaan, psykoterapiaan tai demokratiaan.

 

   Eteen tuleva tilanne on aina arvioitava, ja jos se osoittautuu mahdottomaksi, se on arvioitava.

 

   Jos asettuu Pohjolan synkkien ihmisten pariin, täytyy mukana olla oma ilon generaattori.

 

   Se on vasta mätä maa, jossa hampaatkin mätänevät jo ennen hautaa.

 

   Kannattaa hävitä vaaleissa, sillä silloin muodostetaan luuserihallitus.

 

   Useimmat asiat pahenevat, kun niistä puhutaan. Jos niistä puhutaan kauan ja perusteellisesti, niistä kehittyy katastrofeja.

 

   Mikä erottaa ihmisen eläimestä? – Siitä, että se osaa huutaa: ”Ristiinnaulitse!”

 

   Sairaus on hyvä elämän korvike, kun ei uskalla elää täysillä.

 

   Kansalaispalkka on hyvä perusturva, sillä silloin tohtii paksulompakkoisempikin liikkua kadulla yksin iltasella.

 

   Tyhmyys näyttää olevan ihmiskunnan yhteinen nimittäjä.

   Jos jokin puolue ajetaan paperipinkka kainalossa ulos hallituksesta, se tulee takaisin kivääri kourassa.

 

   Kristillisdemokraatit väittivät, että keskustelu oli ollut asiallista hallitustunnusteluissa, vaikka demarit marssivat tuohtuneina ulos. Kristityt ovat tottuneet huijaamaan. Heillähän on Jeesus- ja taivastarinatkin.

 

   Onnen tunnetta ei saa häivytettyä millään selityksillä ja järkeilyillä.

 

   Mustasukkaiset ihmiset pelkäävät, ettei puoliso rakasta heitä. Joka kerjää rakkautta, ei ole ansainnut sitä.  

   Paljon parjatusta yksinäisyydestä versoo luovuus.

 

   Riskisijoituksia tuputetaan kansalle lähes riskittöminä. Ainoa riski on, että firmat joutuvat petkutuksesta kiinni.

 

   Vain hullu rupeaa tekemään lapsia – tai kirjoja.

 

   Jos joku haluaa, että elämä on selvää, hän saattaa joutua tekemään elämästään selvää – tai ainakin hankalista lähimmäisistään.

 

   Miksi et äänestä Teemu Puupposta? – Yksi hapannaama istuu jo kotona. En halua toista kalmankukkaa eduskuntaan.

 

   Naiskandidaatin kokonaisvaltaisista avuista haltioituneet miehet julistavat: ”Palvelemme Liisaa kaikin voimin päivin, illoin ja öin.”

 

   Hyvät ihmissuhteet saattavat antaa tilapäistä maustetta ja potkua elämisen laatuun, mutta niillä ei korvata itse elämää.

   Moni muuttuu ihmisvihaajaksi tutustuttuaan lähemmin heihin – ja itseensä.

 

   Jäljittele muita ja ota heistä esimerkkiä, niin harmiksesi huomaat tulleesi heidän kaltaisekseen.

 

   Ei mikään ystävyys voi olla niin tärkeätä, että sen takia kannattaa pilata elämänsä.

 

   On turvallista, kun kukaan ei minua tunne.

 

   Synnin tai sairauden pelkääminen on usein haitallisempaa kuin itse synti tai sairaus.

   Synnitön ihminen on kaikkein vaarallisin tuttavuus.

 

   Kun tavalliset ihmiset heräävät päiväunilta, useimmat ovat vain hiukan tokkurassa, mutta runoilijalla on eksistentiaalinen depressio.

 

   Joka vaahtoaa, että puhdasta sen olla pitää, heittää samalla pesuveden mukana pois elämän.

 

   Et menetä mitään asettamalla jumalan ensimmäiseksi.

 

   Vain sodassa on sallittua, jopa suotavaa, että täysjärkinen tappaa toisen täysjärkisen.

 

   Kun Japanissa vietetään avioparin erojuhlia, isketään vihkisormukset lyttyyn. Suomessa eron jälkeen mies lyttää vaimonsa, tämän uuden kumppanin, lapsensa – ja joskus jopa itsensä.

 

   Kun saapuu maalle, tuntuu että on päässyt lähemmäksi mäkäräisiä ja manalaa.

 

   Rahanhimo on hyvä uskonnon korvike. Kummatkin kannustavat ahkeruuteen ja päämäärätietoisuuteen.

 

   Vieraista koituva ilo jää varsin pieneksi verrattuna tiskimäärään.

 

   Jos puhut, saat aikaan katastrofin, mutta jos vaikenet, annat katastrofin tapahtua.

 

   Miksi poliitikot olisivat täysjärkisempiä kuin kansa? Kansahan heidät keskuudestaan valitsee.

   On tosiaan olemassa kummajaisia, jotka nauttivat sukulaisvierailuista puolin ja toisin.

 

   Hänellä on jo uskontokiintiö täynnä.

 

   Mitä paremmat mittarit, sitä pahemmat taudit.

 

   Hilja Mäkisen läheisyydessä on tosi sähköistynyt ilmapiiri. – Ei ihmekään, sillä hänellä on sydämentahdistin.

 

   Kaiken se rakkaus kestää – eroon saakka.

 

   Toimenpide oli oikea, mutta ajoitus väärä, puolusteli autoilija kolariaan risteyksessä.

 

   Oppilaille olisi annettava rahaa, jotta he suostuisivat tulemaan tunnille. Häiriköitä pitäisi palkita siitä, että he pysyvät poissa.

 

   Mikä voisi olla tylsempää kuin kesäilta maalla? – Kesäaamu.

 

   Vihreitten edustaja puolustaa niin kiihkeästi Lapin maisemia, että koko alue tuhoutuu vesivoiman ja sähkön puutteeseen. Ydinvoimalaräjähdyksessä ne maisemat vasta vaarassa ovatkin.

 

   Kuolema tavoittaa varsin pian sellaisen, joka istuutuu keinutuoliin sitä odottamaan.

 

   Paloittelumurhaaja karkasi poliisiautosta, kun hän oli matkalla lääketieteellisen pääsykokeisiin. Hän aikoo erikoistua joko kirurgiksi tai patologiksi.

 

   Joskus ketuttaa, kun naapurit ovat sellaisia kettuja.

 

   Onneksi rakkautta saa sentään vielä rahalla.

 

   Mitä hyvää uskonnot ovat saaneet aikaan? – Taivaallisen tonttipaikan. – Mutta missä?

 

   Vaatii taitoa ja suvaitsevaisuutta yhdistää avioliitto ja sinkkuus.

 

   Onneksi Lapin kesä on niin lyhyt, että mökkikausikin lyhenee.

 

   Saattaa olla olemassa kristittyjä, jotka eivät ole syyllistyneet rikoksiin ihmiskuntaa vastaan. – Heidät on kai poltettu tai mestattu.

 

   Elämätön elämä on yhtä kuin moninkertainen kuihtuminen ja kuolema.

   Ei rakkautta käskemällä saa – eikä ulostusta.

 

   Luulosairaat ja masentuneet teillä on aina keskuudessanne.

 

   Jollet olisi sinä, rakastaisin sinua tosi paljon.

 

   Hunnut ovat tärkeitä eri uskonnoissa, jotka ovat jo näyttäneet ihmiskunnalle kauheat kasvonsa.

 

   Johan perhe ainakin elämän tyhjiön täyttää.

 

   Jos ystävät alkavat olla yhtä tärkeitä kuin viina, pakene henkesi edestä jompaakumpaa.

   Kolme on kuoleman voittanutta: hölkkä, viina ja ikkunan pesu.

 

   Kuka siirtää tuleville sukupolville enemmän turhaa henkistä roinaa kuin isä? – Äiti.

 

   Jos haluat turvaksesi ja lohdutukseksesi muita, muut lakkaavat haluamasta sinua.

 

   Ihmisten parhaimmatkin jumalat ovat pahemman sortin epäjumalahirviöitä.

 

   Ihmisoikeuksien puolesta taistelevat eivät malta pitää suutaan kiinni. Siksi heidän suunsa lopullisesti tukitaan.

 

   Joissakin asioissa on vaikea erottaa, mikä on todellinen tarve ja mikä vain rutiinia ja himoa. Sellaisia asioita ovat ruoka, viina, rakkaus ja uskonto.

 

   Pilkkaan kaikkea, mikä liikkuu pahanteossa tai on jämähtänyt paikalleen perinteitten puristuksessa.

 

   Mitä upeammat häät, sitä näyttävämpi ja raatelevampi ero. Harvalla on kykyä kestää epämukavuutta eli avioliittoa.

 

   Menepä koskemaan koiran luuhun tai leluun, mutta vähemmän vaarallista se on kuin hipelöidä miehen autoa tai mustasukkaisen naisen miestä.

 

   Etsikää, mutta ei liikaa eikä liian kauan. Sanotaan, että joka valkkaa, saa pahan palkkaa. Saattaakin jäädä luu jakajan käteen.

 

   Yksinäisyys on jatkuva valitusvirsi vapautetun orjan suussa.

 

   Kuluttaja ei ole enää kuningas vaan armoa kerjäävä köyhäläinen.

 

   Tarkoittaako perheloma, että saa viettää lomaa yhdessä läheistensä kanssa vai että pääsee heistä muutamaksi päiväksi eroon?

 

   Toisen ihmisen läheisyys ennustaa aina jotakin hankaluutta.

 

   Kaikkein luotettavinta apua, hoitoa, ystävyyttä ja rakkautta saa sittenkin rahalla.

 

   Mikä ero on pakkomielteellä ja rakastumisella? – En tiedä.

 

   Työ ei ole vain kirous, vaan se voi olla tehokas lääke masennukseen, alkoholismiin ja rakkauteen.

 

   Mitä tarkoitetaan termillä kristityn vapaus? – Se on mahdollisuus pysyä erossa kirkon koko organisaatiosta.

 

   Kuka nyppii keskittyneesti varpaitaan kuin apina? – Intellektuelli.

 

   Jos joku haluaa tutustua jumalaan, hänen on paettava pyhäköstä ovet paukkuen.

 

   On kummallista, että öisin räjähtelevät ja palavat kyllä päiväkodit, koulut, vanhusten talot, urheiluhallit, ammusvarastot, kaivokset ja kemian tehtaat, vaan eivät absoluuttisesti turvalliset ydinvoimalat.

 

   Täytyypä pitää tuumaustaukoa hengellisistä asioista, jotta järki ei ala sassaroida.

 

   Ihmiskunnan pahimmat viholliset ovat ahneus, itsekkyys, väkivaltaisuus ja uskonto, joka myös kattaa kolme edellistä.

 

   Kansalaiset eivät lopeta riitelyä eivätkä kuolemista, joten asianajajille ja hautausliikkeille riittää töitä.

 

   Mitä yhteistä on Israelilla ja ongelmallisesti käyttäytyvillä nuorilla? – Kumpaakaan ei rangaista häiriköinnistä, koska niillä on vahvoja tukijoita. Yhdysvallat ja lastensuojeluviranomaiset.

 

   Joilla on, heille annetaan, joten kannattaa tukea ja avustaa niitä, jotka jo muutenkin pärjäävät. Siispä jakakaa vain lapsilisiä ja opintotukea varakkaille.

   Ennen sanottiin, että karta lapsi valhetta, puhu aina totta. Nykyään totuuden sanominen ei yleensä tuo muassaan mitään hyvää, joten karta lausumasta totuuksia.

 

   Uskontoa ja rakastettua kestää vain pysymällä niistä mahdollisimman etäällä.

 

   Kadun niitä riskejä, joita en ole uskaltanut ottaa.

 

   Mitä ehdottomammaksi julistetaan jokin totuus, sitä häikäilemättömämpää valhetta ja väkivaltaa tarvitaan sen koossa pitämiseen.

 

   Tyhjästä on paha nyhjäistä, paitsi kun kunta kippaa tyhjiäkin roska-astioita autoon.  

 

   Heppoiset tohtorit väsäävät väitöskirjoja aiheista: Kuinka monta sian sääriluuta mahtuu yhteen jätesäkkiin? Onko lapsi masentunut, kun äiti kuolee?

 

   Se kirjailija ei kelpaa muuhun kuin muistelemaan toisten tekoja.  

   

   Tarvitaan suuri aate tukemaan pientä, napaansa tuijottavaa elämää.

 

   Media paljastaa epäkohtia ja luo uusia.

 

  Parempi välttää sellaisia tilanteita, joissa joutuu ylen paljon teeskentelemään.

 

   ”Olen eri ihminen enkä kasvannainen mieheni kyljessä”, väittää nykyajan Eeva.

   Hänellä oli onnellinen elämä, kunnes lääkärit, omaiset ja media alkoivat pelotella häntä sairaudella ja kuolemalla.

 

   Tulisi etsiä omaa hyväänsä toisen parhaassa.

 

   Poliitikko hukkasi punaisen langan. – Niin myös keltaisen, mustan, vihreän ja koko hiivatin kerän.

 

   Ystävät ovat sellaisia varten, joilla ei ole muuta tekemistä.

 

   ”Maija sanoi, että se juttu Helinästä on aivan luottamuksellista, näin vain meidän kesken”, touhuaa Kaisa kahdeksannelle naapurilleen.

   Muu ei ole pakko kuin köyhän kuolema.

 

   Rahaan, ruokaan ja romanttiseen rakastettuun on syytä pitää hajurakoa, etteivät ne muutu epäjumaliksi.

 

   Ei hänessä muuta vikaa ole kuin liian varma usko.

 

   Elämän riemu on mielekkäämpää kuin kuoleman pelko.

 

   Jotkut tyypit eivät koskaan saavu sovitulla kellonlyömällä eivätkä poistu toivottuun aikaan.

 

   Se oli vain sellainen hiirien raamattupiiri.

 

   Mitä yhteistä on Jeesuksella ja nykyajan räppärillä? – Kummallakin on pitkä tukka, ja he kiertelevät kansan keskuudessa julistamassa oppia paremmasta ja ihmisystävällisemmästä maailmasta.

 

   Musiikkitalo on osoittautunut musiikkia suuremmaksi. – Kuinka niin? – Siellä pidettiin presidentinvaalitilaisuus eikä taidettu laulaa edes Maamme-laulua. Seuraavana on kai sählyottelu.

 

   Mikä ero on Stalinilla ja maallikkosaarnaajalla? - Stalinilla oli valtaa vain kuoleman porteille.

 

   Pienen ihmisen puolesta puhuminen vetoaa herkästi uskovaisiin. – Niin noin vain päällisin puolin, teoriassa.      

 

   Teatteriin tuodaan yleisöä maakunnasta karja-autolla ykköskuteitten, seuran ja viinojen vuoksi. Samantekevää, mikä näytelmä on ohjelmistossa.

 

   Ennen Suomen maanviljelyksen haittana oli halla, nykyään EU ja euro.

 

   Unelmat ovat tärkeitä. Ne ovat kuin maukkaat eväät repussa. Matka kuluu hupaisasti, vaikka päämäärästä ei olekaan tietoa.  

 

 

   III TARINOITA    

 

 

   KODIN ONNI              

   

      1) Unelmien hautausmaa   

 

   Tuomo Hintikka väänteli solmiotaan peilin edessä. Nyki ja oikoi. Vielä tämäkin mokoma piti kaulaan kietoa. Hirttosilmukka. Tumma puku, vaaleansininen kauluspaita ja tämä kapea tummansininen lieka. Hillittyjä punertavia kuvioita. Nuori herrasmies.

   Nuorukainen tutki kahta tulehtunutta ihomatoa nenänsä pielessä. Jo kaksi vuotta sitten päässyt ylioppilaaksi ja yhtä finninen kuin rippikoulupoika. Tummat ja tällä hetkellä varsin surulliset silmät katsoivat peilistä. Musta otsatukka. Muuten sileäksi kammattu, mutta päälaella törrötti pieni töyhtö. Vaikka hän kuinka yritti kammata, se yhä uudelleen putkahti itsepintaisesti pystyyn kuin pieni musta taimi.  

   Hän nuolaisi sormiaan ja yritti tasoittaa päälakeaan. Ei apua. Vähän ajan päästä ne pörröttivät taas. Täytyy panna jotakin hiuslakkaa, jotta pysyvät kurissa edes sen aikaa, kun hän on isänsä

luona audienssilla. Isä niistä kuitenkin huomauttaa. Pojan pitää olla puts plank, kun hän ottaa vastaan uuden vaativan työn.

   Tuomo seisoi yhä kotinsa eteisessä peilin edessä. Kravatin kireälle vedetty solmu vaivasi häntä erityisesti. Samoin koko solmion kapeus. Ahdasta ja rajoitettua. Virkamiesmäisen tiukkapipoista. Hän oli katsellut vanhoja valokuvia, joissa isän veljellä oli leveä solmio kuin iloinen ruokalappu rintansa päällä. Räikeä ja täynnä riehakkaita hula-hula-tyttöjä .  

   Sellainen ei sopinut asialliselle liikemiehelle. Jo monessa polvessa. Isoisäkin oli myynyt ja ostanut. Tiskin alta ja päältä. Laillisesti ja laittomasti. Eihän hän, Tuomo, voinut katkaista

sukupolvien ketjua. Se oli isän mielipide, vankkumaton niin kuin kaikki muukin johtaja Onni Hintikassa.

 

   Isoisä oli ollut hauska ja mellevä mies. Kertoi kokemuksiaan Lapin sodasta. Pani omiaan kuten kaikkeen muuhunkin elämässään. Muovasi sen mieleisekseen. Jostakin syystä Tuomon mieleen muistui tänään juttu venäläisistä sotavangeista, joita saksalaiset olivat hirttäneet vankileirin ulkopuolelle varoitukseksi muille leiriläisille. He olivat yrittäneet paeta ja piiloutua lähimetsiin.

   Kiiluvasilmäiset Saksan paimenkoirat jäljittivät heidät lyhyessä ajassa, ja niin oli vankien kohtalo sinetöity. Kyläläistenkin oli ollut pakko katsella niitä ruumiita monta viikkoa leirin ohi

kulkiessaan. Visto näky. Kolmen hirtetyn kaulat olivat venyneet puoli metriä. Puhumattakaan heidän ilmeistään ja kaikesta muusta niitten helteisten elokuun viikkojen jälkeen.

   Tuomo katseli kuvaansa peilistä. Riuhtoi solmiota hiukan löysemmäksi. Ei hän sellaista osannut sitoa. Äiti oli taas matkoilla eli jossakin parantolassa. Välillä hoidettiin keuhkoja, välillä taas

mieltä ja sielua. Herkkä nainen. Suora tumma puolipitkä tukka. Taipui sisäänpäin latvoista. Otsatukka hänelläkin. Olivat niin toistensa näköiset ja luonteiset. Äiti ja poika.

 

   Poika huokaisi. Oli ikävä äitiä. Hän oli yrittänyt puhelimessa selvittää tätä isän uutta toilausta, mutta eihän äidistä ollut taistelupariksi miestään vastaan. Hän vain lempeästi neuvoi noudattamaan isän tahtoa. Kaikki sujuisi silloin paljon helpommin. Vähemmällä tuskalla ja mielipahalla. Puolin ja toisin.

   Sitä samaa löperöä elämän mallia kuin aina ennenkin. Sisar Tiina, joka oli pari vuotta veljeään vanhempi, olisi vain yksinkertaisesti kehottanut Tuomoa panemaan hanttiin. Kovin sanoin ja sisukkaasti. Se oli ainoa mikä isään tepsi. Kova huuto ja kovat sanat. Niitä Tiina käytti ja sai useimmiten tahtonsa läpi. Paremminkin sanoen eleli niin kuin lystäsi isän komentelusta huolimatta. Harrasti taidetta. Ehkä tosissaan opiskelikin.

   Sellaisesta elämästä Tuomokin haaveili. Hän oli jo kaksi vuotta lähetellyt papereitaan kaikkiin mahdollisiin taidealan oppilaitoksiin. Osittain isältä salaa. Samalla hän joutui postittamaan

myös isänsä sanelemia hakupapereita muualle. Oikeustieteelliseen, teknillisiin ja kaupallisiin opinahjoihin. Sinne isä hänet halusi. Tosin minnekään ei ollut tärpännyt. Sydän syrjällään Tuomo odotteli postia. Kunhan vaan ei pääsisi isän haluamiin ja kunhan vaan pääsisi omiin haluamiinsa.

   Sitten isä kesällä ilmoitti, että koska poika ei ole vielä päässyt käsiksi mihinkään kunnon opintoihin, tulkoon harjoittelemaan isipapan firmaan, huoneistovälitys KODIN ONNEEN. Isällä oli muitakin yrityksiä kuten maansiirtokoneita ja oma kuljetusliikekin. Hän kuljetti mitä vaan ja minne vaan, jopa ulkomaille. ”Vie mennessäs ja tuo tullessas” oli hänen ohjenuoransa.

   Jos Tuomo inahtikin piirtämisestä ja muista taidetta sivuavista unelmistaan, isä oitis jyrisi:

 - Sinulle riittää, että osaat piirtää hintoja paperille ja tarkat ajo-ohjeet esittelypaikalle. Niissä ei mitään Ruupensin taitoja tarvita.

 - Saahan Tiinakin opiskella taideteollisessa.

 - Ei saa, jos minä saisin määrätä, mutta se vain opiskelee.

 - Mikset Tiinaa pakota omaan liikkeeseesi töihin?

 - Tiina on tyttö.

 - Onhan nykyään naisiakin liikealalla ja kuuluisia. Erinomaisesti  menestyviä.

 - Se rengasnokka tehköön mitä hyvänsä. Hakekoon toisen rengastetun kumppanin vaikka Afrikan savimajoista. Minä en enää välitä, mutta sinä olet POIKA ja sinuun minä asetan suuria toiveita, jotta perheyrityksemme saa jatkua. Isoisäsi aloitti kaiken aivan tyhjästä. minä olen saattanut firman mahtavaan kukoistukseen. En hevillä luovu kätteni töistä.

 - Saahan äitikin piirtää ja maalata.

   Onni Hintikan turpeitten kasvojen yli käväisi tumma varjo.

 - Äitisi on eri asia. Hänen terveytensä on heikko. Jos se siveltimellä sutiminen häntä helpottaa, en halua olla esteenä.

 - Olet suorastaan tukenut äitiä ja kustantanut hänelle kalliita näyttelyitäkin.

   Onni näytti melkein alistuneelta. Kun hän oli jo vuosia sitten huomannut, että hänen Siirinsä ei ollutkaan tavallinen terve ja reipas liikemiehen vaimo, hän oli tyytynyt kohtaloonsa ja ajatellut

ottaa kaiken mahdollisen hyödyn irti aviopuolisonsa taiteilusta.

   Hän mainosti lehdissä ja liikkeitten seinissä vaimonsa näyttelyitä melkein yhtä mittavasti kuin omia yrityksiään. Myi väkipakolla tämän töitä rahakkaille liikekumppaneilleen. Etelä-Suomea myöten. Ruotsin puolellekin sai pari sysättyä. Rahaa tuli ja hiukan mainettakin. Arvostelijat olivat oudon nuivia, mutta eihän suuria taiteilijoita usein ole keksittykään vielä heidän elinaikanaan.

   Kesken kaiken Onni oli katsonut huolestuneena kelloaan. Mitenkähän hänen Siirinsä voi? Täytyykin soittaa hänelle. Miksi tämäkin taakka? Sairas vaimo ja untelo poika. Ja uppiniskainen vihreätukkainen tytär. Piukat mustat nahkapöksyt että hirvitti katsoakin. Miksi se oli jatkuvasti uhmaikäinen?

 

   Tätä kaikkea Tuomo mietiskeli, kun puhelin pirisi. Sen äkäisestä ja vaativasta äänestä hän arvasi, että isä soitti.

 - Haloo.

 - Vastaa numerolla, poika. Mikä se akkamainen ”Haloo” on? Vieläkö sinä kuhnustelet kotona? Äkkiä tänne ja sassiin sittenkin.

   Puhelin särähti. Isä ei odottanut vastauksia vaan tottelemista ja toimintaa. Tuomo nykäisi vielä kerran kravattiaan. Jos hän hirttyy siihen, se on isän vika. Sitten hän lähti heidän palatsimaisen

upeasta omakotitalostaan. Käveli autotallille, jossa oli kolme hienoa autoa. Ei isän, koska se oli hänellä töissä, mutta Tiinan, äidin ja tietenkin hänen. Virtaviivainen ja tulipalonpunainen. Merkki todella merkki. Menevän nuoren liikemiehen auto, johon kömpi haluttomasti nuori finninen poika tummassa puvussaan. Tunnelma kuin hautajaisiin lähdössä. Ja sitähän tämä olikin: unelmien hautajaiset.

 

      2) Kodin Onni  

 

   Komea kerrostalo keskellä kaupunkia. Kaksi ylintä kerrosta Onni Hintikan hallussa. Tuomo tallusteli isänsä konttoria kohden. Henkilökunta ravasi sinne ja tänne. Täällä ei laahustellut kukaan muu kuin Tuomo. Kruununperillinen ja oikein hauskannäköinen surullisen hahmon ritari.

   Varsinkin naisväki tervehti häntä iloisesti ja ystävällisesti. Mutta kiireesti, ettei kallista työaikaa mennyt hukkaan. Mitään ei saanut joutua hukkaan. Suttupaperitkin käännettiin ja käytettiin uudestaan. Silputtiin muistiinpanolapuiksi tai luonnospapereiksi. Paperikori tutkittiin silloin tällöin, ja sieltä löytyi tavallisesti sangen käyttökelpoista tavaraa. Samoin firman roskiksesta. Välillä pidettiin tiukkasanaisia puhutteluja tuhlaamista ja vetelehtimistä vastaan.

   Käytävään asti kuului isän jymisevä basso. Se olikin ainoa taiteeseen vivahtava asia Onnissa. Tai ei sentään. Hän oli oikea liike-elämän taiteilija. Kekseliäs ja innostunut. Taidemaalarina hän olisi varmasti ollut mitä tulisieluisin värien roiskija. Tunnetta ja vauhtia. Elämää ja riskejä.

   Tuomo melkein ihaili isäänsä joskus. Väkisinkin. Lahjakas mies, mutta miksi sellainen tyranni? Nytkin isä huusi jotakin konttoripäällikölleen. Tämä hoiperteli tasapainoa tavoitellen ulos isän työhuoneesta. Joku vieras olisi voinut luulla, että miesparka oli saanut potkut, mutta ei sinne päinkään. Hintikka oli varsin meluisasti kiitellyt Kyhäräistä uusista säästötoimenpiteistä.  

 - Netottiin taas ja rutkasti. Enkös ole monta kertaa sanonut, että klemmarien laskeminen kannattaa. Perhanan konttorirotta.

   Tehostaakseen ystävällisiä kehumisiaan johtaja läimäytti alaistaan tämän luiseviin ja monien huolten painamiin hartioihin, ja siitä juuri johtui miekkosen kompuroiva rantautuminen käytävän puolelle.

 

   Kyhäräinen tervehti Tuomoa. Harmaa mies, harmaa puku, tumma solmio, harmaat silmät ja kalpeat kasvot. Rasittunut ja huolestunut. Vatsahaava alullaan. Hintikkakin pelkäsi, että mies kuukahtaa kesken tärkeitten projektien.

   Tähänkö poppooseen Tuomo joutuisi töihin? Hän masentui jo pelkästä ajatuksesta. Entä isän huoneen nurkkaan tuhertelemaan jotakin toisarvoista. Isän valvovan katseen alla ja se kamala jyrinä korvissa. Tuomo kuten hänen äitinsäkin oli hyvin herkkä koville äänille. Säpsähti erotuomarin pillin vihellystäkin kentillä. Hän oli kuitenkin mieluiten katsomossa. Ei Tuomo ollut urheilumiehiä, mutta ulkoili paljon ja vaelteli luonnossa saamassa ideoita hauraisiin ja väräjäviin piirustuksiinsa sekä rauhaa mieleensä.

   Entä Kyhäräisen seuraksi? Laskemaan postimerkkejä ja poimimaan lyijykynänpätkiä roskakorista. Hän tunsi näivettyvänsä jo pelkästä ajatuksesta. Asiapoika Ville kulki keinahdellen käytävää pitkin suuri nippu papereita kainalossa. Heilui puolelta toiselle kuin olisi omistanut koko firman. Leventelevä tyyppi. Punainen jenkkitukka. Hän virnuili hilpeästi Tuomolle:

 - Makee peli, se sun kaaras. Parkkipaikalla. Maksoi varmasti maltaita.

   Tuomo vain nyökkäsi. Hänelle oli varattu paikka isän auton vieressä. Joku muu oli kai hätistelty kauemmaksi. Tuomoa harmitti. Laittaakohan isä hänet tuon Villen oppiin? Kauhea ajatus. Tuskin sentään, kun kerran oli vaatinut, että hänellä pitää olla tämä ykköspuku päällä.  Viimeksi hän oli käyttänyt sitä papan hautajaisissa. Taas tulivat mieleen hirtetyt sotavangit. Yksi heistä

oli ollut insinööri.

   Kun saisi yksin toimia lähettinä. Kyllä hän kaupungin tunsi. Loistokaarallaan vain pitkin katuja. Ei olisi kukaan niskaan hengittämässä. Varsinkaan se leuhka Ville. Isän ovi oli raollaan ja siinä hohtava kilpi: ”Toimitusjohtaja Onni Hintikka”. Voi kun pelotti. Enemmän kuin ylioppilaskirjoitukset. Mitä se ukko on taas keksinyt? Olisi vain jokin tilapäishomma. Vain kaksi viikkoa. Voi voi.

 - Etkö sä osaa ovea avata? Sisään siitä ja hopusti. Mitä siihen jäät uneksimaan. Tuomoa hävetti. Takuulla koko kerros kuuli nämä tervehdyssanat. Hän tarvitsi myönteisen ja suvaitsevan ilmapiirin onnistuakseen tehtävissään. Muuten hän muuttui mahdottoman kömpelöksi ja vasenkätiseksi.

 - Tule sisään. Ihan hyvä puku. Kravatti on kuin pyykkinaru. Tule tänne, mä korjaan.

   Isä tarttui paksuilla karvaisilla kourillaan Tuomon solmioon. Nykäisi ja veti. Tuomo alkoi yskiä. Hän luuli tukehtuvansa.

 - No nyt on parempi. Sen pitää olla suorassa. Asiallisesti. Kas noin.

   Äkkiä isä karjaisi:

 - Mitä siinä pällistelet? Onko sulla jotakin asiaakin. Hiiteen siitä, nulkki.

   Tuomo oli jo lähtemäisillään koko huoneesta, kun hän huomasi, ettei isä tarkoittanutkaan ainoata rakasta poikaansa, vaan puhutteli erästä alaistaan. Jostakin esiin sukeltanutta nuorta haalaripukuista remonttimiestä. Tämä livahti nopeasti käytävän puolelle.

 - Istu. Tämä ei kestä kauan. Mulla alkaa kokkoous. Saat aloittaa huoneistovälityksen puolella. Sirkku Mertalan valvonnassa. SIRKKU!

   Noin kolmessa sekunnissa Sirkku pujahti sisälle huoneeseen. Hymyili nopeasti Tuomolle, tuli jopa kättelemään. Tuomo vetäisi kiireesti kätensä pois. Viisi hikistä etanaansa. Sirkulla oli luja ja lämmin kädenpuristus. Luotettava. Tuomoa isä morkkasi juuri siitä, että tämä oli niin veltto ja nihkeä. Kättelyssäkin. Se antaa jo alkuun huonon kuvan miehen luonteesta. Opettele poika antamaan tassua, oli isä mesonnut. He olivat harjoitelleet kotona useana päivänä, ennen kuin Onni oli vähänkään tyytyväinen poikansa käden puristukseen.

 - Sirkku on taitava huoneistojen esittelijä. Toimeksi paneva nainen. Siltä onnistuu kaikki. Ei ole sellaista asentoa, ei kun tilannetta..., isä mietti hetken ja jatkoi. - Sillä on kyllä paksut pohkeet, kun se joutuu seisomaan niin paljon ja ylipuhumaan asiakkaita, mutta muuten se on hyvä tyttö. Tottele sitä ja ota opiksesi.

   Nainen punastui hieman. Tuomo vielä enemmän. Isähän oli aivan kauhea, ja ovi selko selällään. Ville Virnu marssi jo toisen kerran ohitse. Tuomo päätti, ettei hän ota koko tehtävää vastaan. Sanoo vain, että tattis ja lähtee. Niin olisi Tiina tehnyt.

   Sirkku oli nelissäkymmenissä. Eronnut kuten kaikki nykyään. Kahden pojan ja yhden mäyräkoiran yksinhuoltaja. Velkaa ja suuret työhalut. Valkaistu piikkisian tukka, mustasankaiset ymmyrkäiset silmälasit. Hurjan punaiset huulet. Reipas nainen.

 - Koska minä aloitan? kysyi Tuomo hiljaisella äänellä ja huomasi sitten harmikseen, että ei ollut muistanutkaan ilmoittaa lähtevänsä.

 - Heti. Eikös sulla ole jokin kauppa menossa Kankurinkadulla? Nyt yhdeltä?

 - On minulla. Asiakas tulee sinne yhdeksi.

 - Ota poika mukaan. TUOVI!

   Tuomo ja Sirkku luiskahtivat ulos ja heitä vastaan tuli tämä Tuovi. Isän sihteeri. Mustatukkainen ja tiitterä. Nyökkäsi Tuomolle ja häipyi toimitusjohtajan huoneeseen.

 

 - Saat työskennellä minun huoneessani. Siirsin sinne ylimääräisen pöydän. Kyllä me mahdumme. Sinun on hyvä seurata myös minun puhelinkeskustelujani. Tämä on kova ala. Rankka kilpailu. Toiseksi ei saa jäädä. Ole hyvä, käypäs sisään ja ole kuin kotonasi.

   Tuomo astui huoneeseen. Tietysti pienempi kuin isän valtakunta, mutta viihtyisä ja tilava. Ruukkukukkia ikkunalla. Kaksi akvarellia. Tuomo katseli niitä heti kiinnostuneena. Hän tunsi molempien tekijät. Paikallisia taiteilijoita. Kunpa minäkin joskus.

 - Taulut ovat omiani. Halusin piristystä huoneeseeni eikä Onnilla ollut mitään vastaan. Tuo kasvi ikkunalla on muuten nimeltään Kodin onni. Minusta oli kivaa tuoda se tänne samannimiseen firmaan.

 - Hienoa. Mahtavaa. Tämäkö on minun pöytäni? Suljenko oven?

 - Älä sulje. Hintikalla voi olla jotakin asiaa. Kuulemme paremmin kun ovi on auki.

 - Eikö täällä ole puhelinta? Hakulaitetta tai sellaista? Isä kertoi, että teillä on sähköpostikin.

 - On tietenkin, mutta ei Onni malta niitä käyttää. Menee vain turhaa aikaan näppäilemiseen. Ehkä sähköäkin. Karjahdus riittää tässä kerroksessa.

 - VILLE! jyrisi kutsu johtajan huoneesta, ja oitis käytävästä kajahtelivat asiapojan lompsuttavat askeleet.

 

      3) Kellariloukko

 

   Tuomo ja Sirkku ajoivat jälkimmäisen autolla Kankurinkadulle. Auto kuului tietysti isän firmalle. Korkea kivitalo. Vanha ja kuhmuinen. Pureskeltu, aivan kuin suuri rotta olisi päässyt

järsimään  homeesta harmaata juustovuorta.

   He kävelivät sisäpihalle suuresta kirahtelevasta ja ruosteisesta rautaportista. Kivimuurit kohosivat joka puolella. Sinistä taivasta pilkotti jossakin korkeuksissa. Tavoittamattomissa. Rappu G.

Pimeä kalsea ja tunkkainen. Jostakin tulvi läskisoosin käry vastaan. Numero 2. Juuri se läskisoosiovi. Siinä luki, että siellä on huoneistoesittely.

 - Emme kai myöhästyneet? kysyi Sirkku huolestuneena.

   Ei onneksi. Keski-ikäinen pariskunta tuli ulko-ovesta ja pysähtyi kakkosen eteen.

 -Taidatte olla herrasväki Leinonen? Olen Sirkku Mertala KODIN ONNESTA. Tässä on avustajani Tuomo Hintikka.

   Käteltiin. Tuomo yritti muistaa isän ohjeita ja runnoi hauraan naisihmisen sormia kolmeen otteeseen. Tämän reippaan ruuvipenkkikäsittelyn jälkeen nainen katsoi häntä hiukan pelästyneenä.Hieroi sitten vasemmalla kädellä sormiaan. Verrytteli ja levitteli niitä. Kas siinä luotettava suomalainen liikemiehen alku.

   Sirkku soitti ovikelloa, joka ei soinut. sisältä kuului mahdoton meteli. Radio, telkkari, karkea-ääninen nainen, tomeraitkuinen lapsi, karhukoira. Rotua ei tietysti voinut päätellä oven läpi, mutta ovipa olikin jo auki. Ehkä telepatian ansiosta erittäin kyllästyneen näköinen perheenemäntä osasi avata oven juuri oikeaan aikaan. Esittelyä ja tunkemista.

   Viimein he kaikki, Tuomo ei jaksanut laskea kuinka monta, seisoivat olohuoneessa tai kurkistelivat sen ovelta huoneistoon. Se käsitti vain sen olohuoneen. Keittiö oli nurkassa, sänkyjä toisessa nurkassa, telkkari, pöytä, tuoleja ja polkuauto.  

   Vauva huusi suoraa huutoa. Koira murisi, ja isäntä istui nojatuolissa katsellen televisiota. Viisivuotias tyttö istui pöydän alla, kun taas hänen pari vuotta nuorempi veljensä työnteli autoa laidasta laitaan, useimmiten jonkun varpaitten yli. Isä murisi, koira murisi, Tuomon maha murisi. Sirkun liikavarpaat aiheuttivat äännähdyksen AII.

   

   Esittelylehtisiä jaettiin. Neliömäärä oli alle 30. Remontin tarpeessa, mutta Sirkun puheitten mukaan vain pintaremontin. Sitä olisi tarvinnut koko rakennus. Uusi pinta ja rappaus. Porraskäytävää myöten. Tuomo katseli kauhistuneena tätä kellariloukkoa. Hinta meni ohi korvien. Se lensi kai liian korkealla. Ostajat eivät tuntuneet pitävän sitä kohtuuttomana.

   Sirkku puhui ja puhui. Veti välillä henkeä ja toisti sanomaansa, kun se hukkui vauvan itkuun ja koiran äkäisiin haukahduksiin. Isäntä kovensi telkkarin ääntä, koska ei kuullut mitä kaikkea

maanjäristyksestä sanottiin. Sirkku korotti ääntään. Melkein kiljui. Vaimo kiljui vastaukset ja asunnon viihtyisyyden kehumiset yhtä kovaa.

   Leinosen pariskunta, Tuomo ja Sirkku tulivat ulos. Kadulle. Autokin tuntui tilavammalta kuin tuo koti. Kun he olivat kahden, Sirkku sanoi tyytyväisenä:

 - Sehän meni hyvin. Paremmin kuin osasin odottaakaan. Olen melko varma, että tästä tuli kaupat. Leinoset olivat todella kiinnostuneita. Lähikaupat ja bussipysäkki viiden minuutin kävelymatkan päässä. Vuokra aivan olematon. Veljenpoika suorittaa remontin halvalla. Mainio asia. Näköalakin oli heistä tyydyttävä. Sitähän asiakkaat aina inuvat.

 - Näköala? Mikä ihmeen näköala? Maanpinnan tasolla oleva pieni pölyinen ikkuna kiviselle sisäpihalle. Sekö on sinusta näköalaa?

 - Sinun pitää oppia etsimään positiivisia puolia huoneistoista ja kertomaan niistä asiakkaalle. Näytin rouvalle pihalla kukoistavia kasveja. Tämä kiinnostui heti siitä silmien ilosta.

 - En minä huomannut siellä yhtä ainoata rikkaruohoakaan. En edes asfaltin välistä törröttävää.

 - Siinäs nyt näet. Etkö todella huomannut sitä helakanpunaista ruukkupelargoniaa keskellä pihaa? Näytti oikein hyvinvoivalta. Kastelevat nähtävästi tarpeeksi. Kumma, että se viihtyy, vaikka ei juuri saa päivänvaloa.

   Myöhemmin kävi ilmi, että ”huoneisto” oli mennyt kaupaksi. Pikkuisen vain täytyi antaa myöten hinnassa. Isä oli tyytyväinen ja Sirkku aivan säteili. Tuomo ei tiennyt mitä ajatella. Ihmisten elämänmenosta ja olosuhteista.

   Illalla hän tuli kotiin. Yksin, sillä isä oli jäänyt ylitöihin. Tuomolle oli puhelinviesti pöydällä. Tiinalta. Piti soittaa äidille parantolaan. Tuomo säikähti, vaikka ei se ollut mitenkään harvinaista, että äiti pyysi soittamaan. Oli kai hyvin yksinäinen ja ikävissään. Tai kertoi mitä oli päivän mittaan maalannut.

   Tuomo selosti äidilleen uutta työtään ja kummallisia kokemuksiaan.

 - Se on sinulle vain opiksi, Tuomo rakas. Kaikkea voi hyödyntää sitten taiteellisessa työssään. Ota tämäkin aika rikkautena. Useimmilla ei ole tietoakaan työpaikasta.

 - Luuletko, että isä maksaa minulle palkkaa? Hän ei ole maininnut siitä mitään.

 - Olen aivan varma siitä. Hänellä on muutenkin korkea työmoraali. Maksaa kunnon palkat työntekijöilleen. Antaa lisäksi ylimääräisiä joulu- ja lomarahoja ja muutakin pienempää. Siksi hän on niin pidetty työnantajana. Hänellä on taitoa käsitellä alaisiaan ja työtovereitaan. Tuomo mietti, oliko äiti ikinä ollut läsnä, kun isä on puhutellut näitä palvovia alaisiaan. Taitaa vaimolla olla utuinen ihannekuva koko johtamistaidosta.

 

      4) Merinäköala

 

   Sirkku oli tohkeissaan seuraavana aamuna.

 - Nyt meillä on oikea herkkupala myytävänä. Varma kauppa tiedossa. 76 neliötä, läpi talon oleva huoneisto, hyvässä kunnossa. Ja mikä parasta: olohuoneesta ja parvekkeelta merinäkymä. Rantakatu 17 C 7. Minulle tulee sinne useitakin katsojia. Lähdetäänpäs.

   He parkkeerasivat meren rantaan pienkerrostalojen eteen. Talot oli rakennettu sillä tavalla, että päätyhuoneistot olivat merelle päin ja muu rakennus B- ja C-rappuineen nousi loivaa rinnettä myöten etäämmäksi rannasta. Aika lähekkäin rakennettuja muuten. Se oli Tuomon mielipide.

 - Itse asiassa ovatkin, mutta tontti on kallista tällaisella loistopaikalla. Älä vain asiakkaille mainitse tuosta ahtaudesta. Jäähän sitä sentään jonkin verran piha-aluettakin, ruohoa, pensaita ja kukkaistutuksia. Jopa lasten hiekkalaatikko ja keinuja. Mahtava paikka.

   Toinen kerros ja läpi talon rakennettu, mikä on aina haluttua tavaraa. Paistaa päivä ainakin johonkin aikaan vuorokaudesta. Aurinko tuntuu olevan elinehto huoneiston ostajille.

   Tuomo ihmetteli sitäkin. Ainakin jos on kysymyksessä pieni yksiö ja ikkuna yhteen suuntaan, etelään tai länteen. Sitä räkötystä on sitten kestettävä kuukausikaupalla. Pakoon ei pääse ja avatustakin ikkunasta virtaa vain lisää kuumaa sisälle.

 

   Huoneistossa liikuskeli useita katsojia esitteet ja pohjapiirustukset käsissä. Auottiin komeroitten ja kaappien ovia. Tirkisteltiin ikkunoista pihamaalle. Joku aukoi parvekkeenkin ovea. Tuhruinen sumu tulvehti sisälle. Se parvekepioneeri huuteli muille innostuneena:

 - Hei, täältä näkyy meri, täältä parvekkeelta. Vain pieni läikkä, kun nuo B-rapun parvekkeet ovat tiellä.

   Jokainen halusi käydä ahtaalla parvekkeella toteamassa merinäkymää. Vuorotellen kaksi aikuista kerrallaan. Kaksi levotonta vekaraa marisi niin kauan, että heidätkin nostettiin katsomaan

kaiteen yli.

 - Voi juku. Kissa. Kato äiti. Suuri kissa. Kakkaa hiekkalaatikkoon.

 - Katsokaapas näitä uusia parkettilattioita olohuoneessa ja ruokailuvälikössä. Tosi hienoa tekoa. Uusittu viime vuonna.

   Sirkku oli tehokkaasti katkaissut kissankakkajutut. Eräs hieno daami leveälierisine hattuineen oli jo ehtinyt nyrpistää savolaista satulanenäänsä. Hinnoista puhuttiin ja tingittiin. Osa katsojista on aina pelkkää silmänlumetta. Uteliaita. Eräs rouva vetäisikin miehensä ikkunan viereen ja ilmoitti kovalla äänellä:

 - Kuule Hannu, tästä näkyy meidän kodin keittiön ikkuna. Näetkö, nuo meidän punaruudulliset verhot?

 - Oletteko aikeissa vaihtaa asuntoa?

 - Emme oikeastaan. Tulimme vain katsomaan, miten hyvin täältä meille näkyy. Ei onneksi järin hyvin.

 - Tämähän on hienoa seutua asumiselle, eikö vaan? yritti Sirkku saada lisää ylistystä tällekin huoneistolle. - Mahtava merinäköala.

 - Niin jos menee kadulle.

 - Entä parvekkeelta kuten täällä?    

 - Näkyy toki kaistale, mutta kuka sitä jaksaa työkseen siellä jullottaa, kun se on niin pienikin. Jakkara tuskin mahtuu. Siihen aikaan tehtiin niin mahdottoman ahtaita parvekkeita.

 - Niin ja kylmä tuuli puhaltaa mereltä kesät talvet, puuttui puheeseen vaimo. - En minä ainakaan tarkene parvekkeella seistä. Ennemmin kävelen pitkin rantaa.

 

   Merkonomi Sirkku Mertala näytti hieman hermostuneelta. Räikeän punaiset huulet vääntyivät teennäiseen hymyyn, melkein irvistykseen. Jäänsiniset silmät tuijottivat harmistuneina mustien kehysten keskeltä. Terävä kynä napsui kiinni ja auki.

 - Katsotaanpa vielä tätä keittiön puolta. Modernia ja hyvin varustettua. Oikea emännän unelma. Näinkin pieneen neliömäärään on saatu mahdutetuksi uskomattoman paljon toimivaa tilaa.

 - Paitsi tämä pikkueteinen ja sen jatkona oleva hyödytön kapea käytävä. Mennään kuin myyrän tunneliin, arvosteli eräs mieshenkilö.

 - Sittenpä onkin palkkiona tilava viihtyisä olohuone ja merinäk...

   Sirkku yskäisi ja jatkoi:

 - Ja uudet tyylikkäät tapetit. Hillityt kuviot, jotka korostavat parkettien sävyjä.

 - Lehdessähän mainostettiin, että täältä on merinäköala sekä parvekkeelta että olohuoneesta. Parveke on jo testattu, mutta ei tästä ikkunasta ainakaan merta näy. Siinä on taas se helkutin

parvekerivistö esteenä. Ja puita. Melkein seinässä kiinni.

 - Puut juuri antavat lisäarvoa tälle talolle. Pihoille on jätetty vihreätä yllin kyllin ja lapsille...

 - Äiskä mennään parvekkeelle ja katotaan, joko se kissa on lähtenyt, mourusi toinen pojista.

   Sirkku kovensi ääntään:

 - Sitten tämä sijainti. Niin lähellä kaupungin keskustaa.

 - Keskustaan on tasan yksitoista ja puoli kilometriä. Katsoin autoni mittarista, keskeytti taas se hattupäinen nainen. - Onko täällä edes parkkitilaa kahdelle autolle?

 - Kyllä sitä varmaan löytyy. Keskustelette vain isännöitsijän kanssa.

 - En usko, että löytyy. Piha on erittäin ahdas ja näytti olevan tupaten täynnä jo ennestään. Nurmikollakin oli yksi.

 - Se on minun, kiirehti joku mies tunnustamaan. - En uskaltanut jättää kadulle, kun siellä oli niitä kieltotauluja.

   Tuomo vilkaisi Sirkkua. Mitähän isä sanoisi, jos he joutuisivat maksamaan pysäköintisakkoja?

   Sirkku vain jatkoi. Kovin kiihkeästi ja siilitukkainen pää tutisten. Hän oli päättänyt myydä. MYYYDÄ! Tälle nirppanokkaiselle ja pikkuasioihin takertuvalle katsojakaartille.

 - Bussiyhteydet ovat hyvät. Pysäkki on aivan tässä lähettyvillä...

 - Ainakin yli kilometrin päässä. Tulin bussilla. Vain yksi linja ja sekin kulkee kerran tunnissa eikä laisinkaan sunnuntaina.

 - Ei täällä niin huonoja yhteyksiä voi olla. Näin isossa kaupungissa, Sirkun ääni vaikutti melkein riitaiselta.

 - Ei tämä mikään Helsinki ole. Ei täällä liikennöidä viiden minuutin väliajoin. Kyllä minä tiedän.

 

   Naapuritalon pariskunta ähelsi jotakin parvekkeenoven takaisessa nurkassa. Vuoron perään asettivat oikean olkapäänsä nurkkaan, painoivat korvansa seinään. Viimein litistivät siihen nenänsäkin ja koettivat vasemmalla silmällään tutkailla ikkunasta ulos.

 - Ei näy. Ei sen paremmin kuin meidänkään huoneistosta. Antti näkee pilkahduksen vedestä, kun se on noin pitkä. Minä näen vain kaidetta ja puita, vaikka varpaillani seisoisin. Rouva oikaisi sekä itseään että ruttuun mennyttä hattuaan.

 - Se siitä merinäköalasta. Sukellusveneen periskooppia tässä tarvittaisiin. Tai jonkin hyönteisen silmiä pitkien varsien päässä.

   Muut paitsi Sirkku nauroivat, ja Tuomokin lakkasi äkisti hohottamasta. Ei halunnut suututtaa pomoaan.

 - Tahallanneko te yritätte sabotoida  tämän huoneiston myyntiä? Ei sitä merinäköalaa joka talosta löydy muualtakaan.

 - Ei niin, mutta se vilpillinen mainonta. Olisitte jättänyt sen lupailun pois lehdestä.

 

   Ostajat ja ei-ostajat poistuivat samana yksimielisenä laumana. Tällä kertaa ei tärpännyt. Sirkku puhisi närkästyneenä:

 - Tällaista se on. Väillä onnestaa, välillä ei. Sellaista on elämä. Yrittämistä ja pettymistä. Totisesti. Hitto.

   Auton tuulilasissa oli sakkolappu. Kuka valvoja jaksoi tännekin asti vaeltaa ja vahtia kunniallisia kansalaisia. Hommaisivat enemmän pysäköintitilaa. Hintikka se huutaisi taas varttitunnin tästäkin mokasta.

 - Miksi et poika sanonut, että siinä oli kieltotaulu, marmatti Sirkku.

 - Sanoinhan minä...

 

   Tiina tuli innostuneena kotiovella vastaan:

 - Äiti on tulossa kotiin. Ensi viikon lauantaina. Saa viipyä ehkä pitkäänkin. Ihanaa. Äiti on tulossa.

   Tuomokin oli niin iloinen, että työpäivän stressi ja pettymykset vallan unohtuivat. Isä oli ylitöissä, mutta kyllä sekin varmasti ilostuu.

 

      5) Luonnonrauhaa

 

   Seuraavana aamuna yhdeksän jälkeen Sirkku hoputti Tuomoa lähtemään myyntireissulle.

 - Äkkiä nyt. Meidän on pakko olla paikalla kahtakymmentä yli yhdeksän. Asiat on hoidettava viittä yli kymmeneen mennessä tai saamme tehdä uuden matkan.

 - Miten se nyt niin tarkkaa on? Eikö asiakkaalle sovi muu aika?

 - Sopii sille, mutta tilanne vaatii pikaista ratkaisua. Äkkiä nyt.

   Sirkku ajoi melkein ylinopeutta etelään päin. Moottoritieltä oikealle, sitten pölyistä sivutietä.

 - Varo Sirkku. Siinähän on rautatien ylikäytävä. Jarruta.

 - Emme me yli aja. Tässä se on.

   Vasemmalla aivan ratapenkan vieressä nökötti pieni puinen talo. Oikeastaan tupa. Hyvässä maalissa. Savupiippu vain hieman vinossa. Ei sitä juuri huomannut, varsinkin kun katsoi oikeasta suunnasta. Tuomo alkoi jo oppia näkemään asioita myyjän silmillä.

   Ympärillä oli vallan viehättävä puutarha. Marjapensaita ja ruusunkiulukoita ja kesän taakseen jättäneitä sireeneitä. Melko hyvin hoidettua. Sen verran rempallaan, että oli sadunomainen tunnelma. Kenen mökki? Hannun ja Kertun noita-akan vai kolmen pienen porsaan? Toivottavasti noitaa ja sutta ei ollut lähettyvillä.

   Ei ollut juuri naapureitakaan. Metsikköä ja horsmaa. Kauempana jokin hylätty tönö. Luonnonrauhaa, sillä niinhän tätä oli mainostettukin.

   Linnut visersivät. Varis vaakkui kaksi kertaa ja jokin Tuomolle tuntematon otus säksätti aikansa. Oravat ajoivat toisiaan takaa pihakuusessa. Viihtyisää.

 

 - Voi hittolainen, missä ne viipyy? Piti olla täällä justiinsa kahtakymmentä yli. Jos ne myöhästyy, en enää tiedä mitä tehdä. Tätä pytinkiä on jo kaupattu tarpeeksi kauan. Onni antaa lopputilin, jollen...

 - Kellohan on vasta 18 yli. Mitä sinä hötkyilet?

 - Niin mutta autoa ei vielä näy. Ei ne kahdessa minuutissa tänne lennä. Näetkö niitä edes? Mene portille katsomaan.

   Ennen kuin hiukan hiturainen Tuomo ehti ottaa kahta askeltakaan, sakea pölypilvi pensaitten takaa ilmoitti, että asiakas oli tulossa. Pysähtyivät portille ja kurkistelivat joka suuntaan.

 - Senkin toopet. Mitä ne munii? Onko täällä muka muuta taloa näköpiirissä?

   Sirkku huitoi pontevasti kädellään ja salkullaan. Raskas salkku heilui kuin tyhjää vain. Taisi tyttö nostella puntteja vapaa-aikoinaan. Tai eihän sille paljon vapaata jäänyt. Siitä isä piti huolen. Olivat kuulemma alinomaa ylitöissä.

 

   Kaksiovinen volkkari pomppi pihatietä oven eteen. Vielä yksi pomppu ja pariskunta oli valmis nousemaan autosta ja tervehtimään punaisena hehkuvaa Sirkkua ja itsensä jotenkin vierasmaalaiseksi tuntevaa Tuomoa.

   Sirkku katsoi kelloa. Kaksikymmentäyksi minuuttia yli. Ehtisivät juuri ja juuri. Hän hyppäsi kolme rappusta ylös, avasi rivakasti oven ja pyysi tai käski pariskuntaa astumaan sisälle. Sirkun

hoppuisuus tarttui ostajiinkin. Erittäin liukkaasti rouva pujahti sisälle, mutta mies pysähtyi portaille.

 - Natisevat, vinossa, kaipaavat korjausta.

 - Voi apua, kuiskasi Sirkku. - Jos ne nyt jo tähän jäävät tuumailemaan, emme ikinä ehdi.

 - Mikä ihmeen kiire...

 - Olkaa hyvä. Peremmälle. Keittiö ja kolme huonetta. Pieniä tosin, mutta viihtyisiä. Kunto aika hyvä. Sehän näkyy hinnastakin, ettei täydellistä. Mikä nyt ihmiselämässä olisikaan? Heh heh.

   Sirkku asettui seisomaan hajasäärin olohuoneen takaseinän eteen. Levitteli poplarinsa helmoja. Tuomo kurkisti naisen taakse. Jaa-a. Mahdoton rasvaläikkä seinässä. Oliko siinä pidetty kokonaista bensatynnyriä? Muutenkin tapetti oli pistellyn ja töhrityn näköistä. Seinillä oli varmaankin pidetty koristeina joko tauluja taikka julisteita, jotka oli isketty seinään kuudentuuman nauloilla.

   Onneksi oli aika hämärää. Pilvistä ulkona, samoin sisällä. Pienet kuusiruutuiset ikkunat harmaana liasta ja pölystä. Sisä- ja ulkopuolelta. Taisi tien pöly lentää tänne asti.

 - Aivan mahtavat kuusiruutuiset ikkunat. Romanttiset. Helppo pitää puhtaina. Toista kuin uusien talojen seinänlevyiset näyteikkunat. Kelpaa täällä ensimmäisenä yönä ruutuja laskea ja aloittaa onnellista elämää ruusutarhan keskellä.

   Sirkku lateli näitä lauseita nopeasti ja sujuvasti kuin ulkomuistista, mutta kaikkea muuta kuin unelmoivalla äänellä. Terävästi ja käskevästi vilkuillen vähän väliä kelloaan. Kuin ajanottaja.

   Katsojia juoksutettiin huoneesta toiseen ja vielä kerran ympäri.

 - Aivan ihanaa pienille kullanmuruille, lapsenlapsille. Juosta hippaa rakkaan mummolan lattioilla. Lintutapettien keskellä.

 - Me olemme valitettavasti lapsettomia. Ei ole suotu, sanoi vaimo katsoen surullisena miestään.

   Tämä nyökkäili ja alkoi kysellä lattian kunnosta.

 - Kun täällä notkahtelee joka huoneessa. Sitten tämä haju. Voisiko se olla hometta?

 - Ei varmaankaan. Näette lattialaudoista, että ne ovat aika hyvässä maalissa. Täällä on varmaan remontoitu äskettäin. Homeesta vain höpistään aivan liikaa. Hysteeristä.

   Sirkku itse näytti hysteeriseltä.

 - No no no, hän hoputti alituisesti.

   Hän ei ollenkaan ollut se rauhallinen asiallinen asiakkaan kysymyksiin perusteellisesti vastaava esittelijä, jollaisena Tuomo oli jo oppinut hänet tuntemaan. Mitä tämä oikein tarkoitti?

 

   Hinnasta tingittiin vielä hiukan. Kaikessa kiireessä Sirkku pystyi laskimellaan räknäämään, että hänelle sittenkin jäisi jotakin käteen. Selvä. Kauppa sovittiin. Seuraavana päivänä vain toimistoon allekirjoittelemaan papereita. He maksaisivat käteisellä. Oli säästöjä vanhuuden varalle. Mies oli jäänyt eläkkeelle, oikeastaan sairauseläkkeelle. Astmaa ja hengenahdistusta. Alituista

unettomuutta ja sydämen rytmihäiriöitä. Siksi he halusivat viettää vanhuuden päivänsä luonnonrauhassa. Kaukana kaupungin ja kirkonkylien melusta. Vesimaisemasta he eivät välittäneet. Olivat koko elämänsä tiirailleet merta kerrostalonsa ikkunasta.

   Sirkku melkein työnsi heidät ovesta ulos. Yksi horjahdus heiluvilla portailla, sitten äkkiä autoon. Rouva vielä raotteli ovea ja kiitteli. Sirkku huusi hei-heitään ja huiskutti innokkaasti.

   Auto korahti liikkeelle ja pörräsi äänekkäästi valtavan pölypilven saattelemana päätietä kohti. Olikohan pakoputki mennyt sököksi pihamaan kivikoissa?

 - Huh huh. Vähältä piti. Onneksi tuo pölypilvi näkösuojana. Onneksi se pakoputki rämisemässä, niin ei...

   He seisoivat jo mökin keittiössä tarkistamassa paikkoja. Kello oli tasan viittä yli kymmenen ja sen jälkeen alkoi maanjäristys, ehkä kohtalaisen mittava pommitus tai suurella työmaalla tapahtuvaa räjäyttelyä.

   Lattia tutisi ja notkui. Ikkunalasit kilisivät kuin henkensä hädässä. Jokin suuri ja tumma ja nopea peitti ikkunan ja hämärsi huoneen vielä entisestäänkin. Kauhea ujeltava ääni säesti kaikkea.

 - Täällähän pitäisi olla kuulonsuojaimet, huusi Tuomo. - Mitä tämä on?

 - Tavarajuna, raskaassa lastissa ja kilometrin pituinen. Vuorokone laskeutuu ja armeijan hävittäjät harjoittelevat juuri tässä päällä. Ehdittiinpä ajoissa.

 - Tiesitkö, milloin se juna menee?

 - Totta kai tiesin. Niitä menee vähän päästä. Pikajuniakin. Juuri tuon penkan päällä. Tämä on vähän kuopassa koko mörskä. Katso nyt tuonne horsmien taakse. Otin selvää aikatauluista ja lentokoneista. Tämä oli päivän ainoa rauhallinen hetki. En halunnut tulla tänne yöllä. Ostajat olisivat kummastelleet. Lisäksi täällä on liikennettä öisinkin, mutta ei niin taajaan tietysti.

   Tuomo oli mykkänä.

 - Tietääkö isä tästä? Tästä huijauksesta?

   Sirkku loukkaantui.

 - Ei tämä ole huijausta. Tämä on kaupankäyntiä. Ottakoot itse selvää, jos ovat niin nirsoja talonsa sijainnista. Näkyihän se ylikäytävä portille asti. Jokainen selväpäinen tietää, että meillä

on hyvät yhteydet muuhun Suomeen ja toimiva lentokenttä. Sekä lennosto.

 - Entä ne homevauriot?

 - Älä minulta kysy. En minä ole ollut kellarissa mönkimässä. Teettäkööt tutkimukset jos kiinnostaa. Ei se minulle kuulu. Huh. Vihdoinkin pääsin tästä hökkelistä eroon. Tarjoan sulle pullakahvit kaupungissa. Kippis, Tuomo.

 

   Tiina oli taas kotona. Tuomon mielestä taas. Ennen se oli joko opiskelemassa, luultavasti, tai ainakin omissa rajuissa riennoissaan.

 - Mitä sinä nykyään aina kotona hillut? ihmetteli veli. - Eikö siellä taidekoulussa ole enää mitään opiskeltavaa?

 - Mitä se sulle kuuluu, missä mä olen, vastasi Tiina ärtyneesti.

   Jatkoi kuitenkin hetken mietittyään:

 - Jollet lavertele ukolle, voisin kertoa, että aion lopettaa taideopintoni. Ihan ensi viikolla.

 - Mitä sinä horiset? Etkö pärjännytkään niissä?

 - Minä pärjään missä vaan, mutta olen ruvennut ajattelemaan, ettei sillä alalla rahoihin käsiksi pääse.

 - Sunhan piti ruveta vapaaksi taiteilijaksi, hommata ateljee siitä pilvenpiirtäjästä meren rannalla.

 - Ei enää huvita. Liian kesyä puuhaa meikkätytölle. Luulin, että taideopiskelijat olisivat olleet rämäkämpää joukkoa. Ihan haukotuttaa ne esteettiset jorinat. Opetkin kuin aarnisavuja.

 - Oletko jo kertonut isälle?

 - En, enkä aiokaan. Varokin kielimästä hänelle.

 - En ymmärrä, isähän olisi mielissään, kun jätät sen taiteilemisen.

 - Siksi juuri en kerrokaan. En suo sille äijälle sitä iloa, että se mörisee: ”Mitäs minä sanoin. Ei susta ole Kalle Kallelaksi.”

 

   Tuomo kummasteli itsekseen. Tiina oli kuin naispuolinen versio isästään. Kuten hänkin oli prikulleen äitinsä tyylinen. Tiinalla oli isänsä punoittava iho, pienet vilkkaat porsaansilmät, jotka alkoivat yhä enemmän upota pullistuvien poskien suojaan. Nauroivat ihrojen välistä. Melkein tuikkivat. Niin isälläkin, kun se oli hyvällä tuulella.

   Se ero sentään oli, että isä oli mahdottoman karvainen. Joka paikasta,. Sen oli Tuomo todennut saunareissuilla. Apinamies. Oli jostakin kummasta paikasta pyydystänyt itselleen Janen, hennon ja aristokraattisen Siirin.  

   Naapurin likinäköinen rouva oli kerran huomannut isän käyskentelevän pihalla ilman paitaa. Myöhemmin hän oli kysynyt Olgalta, heidän emännöitsijältään, että oliko tämä neulonut johtajalle niin kauniin paksun oranssinvärisen villapaidan. Olga ei myöntänyt eikä kieltänyt. Hänhän oli hyvän käsityöihmisen maineessa.

   Tiinalla tuskin oli muita karvoja kuin punertava hiuskuontalo, joka tosin vaihtoi väriä kuin kameleontti. Äksyn sinipunaiseksikin, kun tyttö oli bailaamaan menossa. Sisko-parka lihoi pizzalla, perunalastuilla, hampurilaisilla ja oluella. Isäpappa teki samaa rasvaisten ruokien, makkaroitten ja oluen voimalla. Mikä pullero siskosta vielä tulisikaan myöhemmällä iällä? Aivan hirvitti ja säälitti. Isä oli sentään nuoruuden kuvissaan ollut sutjakka poika. Iloinen ja elämänhaluinen. Itsevarma. Naisten mieleen.

 - Kuunteletko sinä? Älä luule, että minä tänne kotiin jään löhöämään, sanoi Tiina. - Olen jo hakenut eräille kursseille. Luultavasti pääsenkin. Tietotekniikkaa. Kiinnostavaa.

 - Älä nyt. Siitähän isä olisi mielissään. Ehkä voisit saada meidän firmasta töitä. Tietääkö isä?

 - Ei tiedä. En tiedä, kerronko. En ainakaan vielä. Kärsiköön edelleen taiteilijatyttärestään. Se häpeää mua.

 - Ei sentään. Älä semmoisia puhu.

 - Häpeää se. Muistatko viime kesänä ne puutarhakutsut, jotka äijä järjesti henkilökunnalle? Odottelimme vieraita ja minulla oli parhaat kuteet päällä. Olin todella nähnyt vaivaa meikin ja

kampauksen suhteen. Muistatko, mitä se äijä karjui?

 - No eihän se oikein tykännyt sinun asustasi.

 - Juuri niin. Se huusi kuin vääpeli tällä tavalla:

   Tiina yritti matkia isänsä römeätä ääntä:

 - Likka, tatuoinnit piiloon. Mustat varpaankynnet kans. Kaikki renkaat pois taikka revin ne omakätisesti. Kunnon mekko päälle. Kesähattu päähän, ettei töyhtö näy. Naama puhtaaksi tai ainakin puolet mönjästä pois. Luulevat, että olet merimiehen ja katunaisen risteytys. Hyi perhana. Kuulitko letukka!

   Tuomo kuunteli surullisena. Äskeinen oli vain lyhennetty ja sensuroitu versio isän alkuperäisestä puheenvuorosta. Olga oli nimittäin tullut huoneeseen ja aiheutti voimasanojen pois jättämisen. Yhdellä ainoalla mulkaisulla.

 

      6) Homekallot  

 

 - Onko meillä tänäänkin yhtä kiire kuin eilen? kysyi Tuomo aamulla Sirkulta.

 - Ei ollenkaan. Nyt voimme rauhassa paneutua kaupankäynnin hienouksiin. Menemme tänään meren rannalle.

 - Jälleen merinäkymä vai?

 - Älä ole niin ivallinen. Tällä kertaa on todella merinäkymä kysymyksessä. Melkein parin sadan neliön rivitalonpätkä. Suuri plänttti omaa puutarhaa, jopa rannalla voi tallustella kuin omallaan. Hiekkaa. Sikäläiset kävelevät kylpytakeissaan aamu-uinnille. Todella luksusta. Toivomme siitä suurta pottia. Kunnossa oli jotakin häikkää, mutta tuskin se liiketoimiamme haittaa.

 - Alla on tietysti suo, ja koko palatsi uppoaa sinne kuin Venetsia ikään.

 - Ei  mitään sellaista. Ehkä minun on hieman valistettava sinua, ettet puhu läpiä päähäsi kun olemme perillä.

 - Enhän minä tähänkään asti ole muuta puhunut kuin ”Hyvää päivää” ja ”Kiitos”.

 - Myöhemmin voit tietysti lausua sanasen sinäkin. Lisäksi isäsi on päättänyt, että kun vähänkin osoitat taitavuutta näissä tehtävissä, saat myytäväksesi jonkin mökin tai...

 - Koirankopin tai grillikatoksen. Koska luulet isän luottavan minuun tarpeeksi? Hän ei minua juuri arvosta.

 - Älä höpsi. Isäsi on hyvin kiinnostunut sinun tulevaisuudestasi. Kyllä sinä opit. Siksi hän sinut minun koulutettavakseni laittoikin. Hänellä on suuria suunnitelmia varallesi. Lykkyä tykö, poika

Harvalla nuorella on asiat niin hyvin nykyaikana.

 

   Ajomatkalla Sirkku selosti tilannetta. Hieman arkaluontoinen. Omistaja oli todennut asunnossa kosteusvahinkoja. Sai niistä pahoja astman oireita. Nähtävästi hometta. Vesi kovin lähellä. Rakenteissa ehkä vikaa. Oli kutsunut asiantuntijoita, ja niin se oli.

 - Eikö niitä voi korjata ennen myyntiä?

 - Kyllä hän yrittikin, mutta isännöitsijä ei ollut halukas puuhaan. Silloin kaikki muutkin rivitalossa haluaisivat korjauksia, talo joutuisi ne maksamaan ja se olisi liian kallista. Vaikea sitä oli

yhdenkään asukkaan huushollia ruveta paikkailemaan. Ei hän pystyisi sitä salassa pitämään, jos kerran taloyhtiö maksaisi kulut.

 - Hän siis joutuu alentamaan hintaa, kun kertoo näistä vaurioista?

 - Ei hän haluaisi sitä. Enkä minäkään. Sitä suuremmat palkkiot saan, mitä hintavampi ostos. Olemme kaikin neuvotelleet keskenämme, myyjä, isännöitsijä ja minä, ja silloin päätettiin, että emme mainitse vahingosta mitään. Eivät kaikki ole yhtä herkkiä homeelle kuin tämä omistaja. Eivät muut asukkaat ole mitään valittaneet. Voihan ostajakin olla niin tiukkanokkainen, ettei homeet haise.

 - Entä jos ostaja jälkeen päin toteaa tämän pimityksen. Vaikeata teidän on todistaa, ettette ole tietäneet asiasta, varsinkin kun asiantuntijat ovat jo tutkineet huoneiston.

 - Teetätimme eräällä lakimiehellä tekstin, jota ei tulkitsisi oikeusministerikään. Täytyisi olla harvinaisen tarkka, että huomaa hämäyksen. Asiasta on mainittu, mutta hämärästi.

 - Siis oikeata hämärämiesten puuhaa. Minä en lähde sinne ollenkaan. Päästä minut pois seuraavalla pysäkillä. Palaan kaupunkiin ja sanon isälle suorat sanat.

   Tuomo oli todella kiukkuinen. Hänetkin vedetään mukaan samaan likaiseen peliin. Oli hän siksi paljon elokuvia katsonut, että ymmärsi vilpin luonteen.

   Sirkku vain nauroi:

 - Ensinnäkin epäilen suuresti niitä sinun suoria sanojasi isällesi. Harva siihen pystyy, ja mikäli sinua jo hiukankaan tunnen, niin et sinä ainakaan. Et uskaltaisi. Toiseksi jos haluat oppia alaa ja

totella isääsi, pakko sinun on mukana roikkua. Pidät vain suusi kiinni. Jos asiasta nousee jälkipuheita, todistan, ettet tiennyt mitään.                                  

 - Oletko valmis väärään valaankin? Minun puolestani? Epäilenpä.

   Sirkku vähän säikähti:

 - No ei mennä liian vakavaksi. Ei tästä mitään oikeusjuttua synny. Vaikka toinen osapuoli olisi oikeassakin, jo pelkkä prosessi ja asianajajat tulevat niin kalliiksi, ettei kovin pikkujutusta ainakaan vähävarainen viitsi leukojaan loksutella. Nuolee vain haavansa. Ja antaa vahingon kiertää.

 

   Tuomo ei ehtinyt hypätä autosta, koska he olivat jo perillä. Meren rannalla, eri paikassa kuin sillä kerrostaloseudulla. Ylellisempää. Ihania puutarhoja rivitaloillakin. Meri kimalteli auringon paisteessa. Tänään päivä ei ollut pilvinen. Kaikki tapahtuisi kirkkaassa päivänvalossa. Hämärät puuhatkin. Kuinka lohduttavaa.

   Omistaja ja isännöitsijä olivat vastassa. Upea huoneisto ja näyteikkunaa vaikka tavaratalolle jakaa. Purjeveneitä ja lainelautailijoita maiseman täydeltä. Ei enää uimareita, koska oli niin syksyistä. Tuomo kurkisteli ikkunasta. Pihaovesta voisi todella juosta uimaan. Hiekkarantaa molemmin puolin. Suuri koira ja lapsia juoksenteli iloisesti valtavan pallon perässä. Syksyn lehdet kultasivat nurmikkoa. Kultarahoja. Niitä kai tälle isännälle kertyisi.

   Ihan tahallaan Tuomo pysytteli kauempana muista. He puhuivat ja selasivat ja kirjoittivat ja laskivat. Sirkku oli elementissään. Hän tunsi nämä asiat, ja miehet kuuntelivat häntä kunnioittavasti. Suuri kauppa.

   Nyt ei hoputeltu ketään eikä vilkuiltu kelloa. Taisi mennä pari tuntia tähän puuhasteluun. Isäntä toi heille välillä kahvia ja piirakkaa. Tuomolla oli kova nälkä. Hän söi loput, kun muut eivät kerinneet neuvotteluiltaan. Hän söi tahallaan niin paljon kuin jaksoi. Osoitti kai mieltään tästä sisuksia etovasta kaupasta.

   Sitten Sirkku nousi säteilevänä ja jäänsiniset silmät loistaen. Kaikki vaikuttivat oikein tyytyväisiltä.

 - Tämä on nyt vain meidän keskistä, eikö totta? kysyi isännöitsijä vaimealla äänellä ja silmäili Tuomoa.

 - Niin tietysti. Voitte luottaa minuun. Meihin. Tämä nuori mies on alaiseni näissä hommissa. Tule kättelemään, Tuomo.

   Tuomoa harmitti. Osasi hän itsekin. Anna tassu. Jotenkin suututti. Kävi miehen kunnialle.

 

   Isännöitsijä lähti ja heti sen jälkeen ostajat ilmaantuivat paikalle. Nuorehko pariskunta. Tiedemiesmäinen mies ja hento lintumainen vaimo. Hieman kumara ja väsyneen näköinen.

   Neuvottelut sujuivat erittäin juohevasti.  Kaikki tutkittiin kuitenkin tarkkaan. Kävi ilmi, että heillä oli kolme alle kouluikäistä lasta. Ihanteellinen paikka pienokaisille. Pariskunta oli hillityn innostuneita. Ei liikaa, koska hintaa piti saada hieman alemmaksi. Vaikeuksia ei ollut, sillä rouvan isä oli valmis takamaan ja avittamaan taloudellisesti. Loistokas huoneisto. Omansa kyllä saisi pois koska tahansa.        

   Kaikki siirtyivät pihalle ihastelemaan puutarhaa ja rantaa. Onneksi vesi oli tarpeeksi kaukana, etteivät tenavat pääsisi päistikkaa sukeltamaan kotiportailta aaltoihin. Rouva alkoi palella ja vetäydyttiin sisätiloihin. Mies huomautti katsellen vaimoaan hellän huolestuneesti:

 - Vaimoni vilustuu herkästi ja saa keuhkoputkentulehduksia. Senkin takia siisti asunto ja raikas meri-ilma ovat elinehto. Nuorin lapsistamme on myös erittäin allerginen.

   Sirkulla ei ilmekään värähtänyt. Pokkana hän vain selosti, kuinka edullista on juuri nyt ja tähän vuoden aikaan tehdä näin tärkeä ostopäätös. Tuomo ajatteli sairaalloista äitiään ja tunsi syvää myötätuntoa nuorta vaimoa kohtaan. Kaikessa heiveröisyydessään tämä muistuttikin pikkuisen äitiä. Yskähteli välillä heikosti.

 

  Kun he ajoivat pihasta, Sirkku oli aivan haltioissaan. Hän hyräili ja hymyili.

 - Olen niin onnellinen kun asiat sujuvat. Näinkin helpolla. Tekisi mieli tarjota sinulle shampanjaa, mutta pappa ei taitaisi tykätä siitä.

 - En minä ole läheskään alaikäinen, mutisi Tuomo loukkaantuneena.

 - Ai etkö? Sirkku silmäili vierustoveriaan. - Olet sinä vain niin kovin nuoren näköinen. Kuin lukiolainen. ”Ain laulain työtäs tee...”, hyräili sitten tämä huoleton huoneistovälittäjä.

   Tuomo päätti vaivihkaa ottaa selville, kuinka paljon isä tiesi näistä kiemuroista. Ehkei hän tiennytkään. Sirkku oli se rosvo eikä isä. Tuomo arveli sen olevan toiveajattelua. Kai se ukko tiesi. Ei Sirkku uskaltaisi riskeerata tuollaisia puuhia, jollei olisi varma johtajan suosiollisesta suhtautumisesta toimiinsa.

   Vielä muutama päivä ja äiti tulisi kotiin. Kiva. Olga aikoi paistaa lettuja tänä iltana. Kiva. Olga oli ikivanha ja toiminut taloudenhoitajana heillä jo Tiinan ja Tuomon lapsuudesta asti. Turvallinen ja tiukka äiti-hahmo. Ajaton. Hiukan vain kutistunut entisestään. Vai oliko Tuomo kasvanut? Heille kaikille hyvin rakas ja tarpeellinen, koska äiti joutui olemaan niin paljon matkoilla.

Äiti tulee. Kiva.

 

      7) Onnin koti

 

   Äiti tuli lauantaina aamukoneessa. Koko perhe oli vastassa lentokentällä. Äiti oli taas laihtunut, mutta selvästi piristyi tavatessaan perheensä. Tiina joutui välillä taluttamaan häntä, kun pienikin kävelymatka tuntui rasittavan liikaa. Isä ja Tuomo kantoivat matkatavaroita. Isä huolehti äidin autoon, kyseli onko hyvä näin, auttoi taas autosta ulos ja ohjaili vaimonsa hellin käsin

kotiovesta sisään.

   Olgakin oli mielissään emännän saapumisesta. Kurttuisessa suupielessä nyki pieni hymy, mutta katse mittaili tutkivasti Siirin kuntoa, hartioitten asentoa ja kasvojen väriä. Katselmuksen tulos taisi sittenkin olla melko tyydyttävä, koska Olga nyökkäili hyväksyvästi moneen kertaan ja liittyi sitten siihen palvoja- ja avustajakaartiin, joka aina ympäröi rouva Siiri Hintikkaa.

   Tuomo odotteli, että ruokailu olisi ohi ja että äiti olisi ehtinyt hiukan hengähtää, Sitten olisi hänen vuoronsa. Istua äidin luona ja keskustella. He ymmärsivät toisiaan puolesta sanasta. Ainoa, missä heillä tuli jatkuvaa erimielisyyttä, oli lasten suhde isään.

 - Minun mieltäni niin pahoittaa se, että sinä ja Tiina ette osaa suhtautua isäänne. Ette osaa käsitellä häntä oikein.

 - Voi äiti, sinulla on niin yli-ihanteellinen kuva ukosta. Jos se itse kerrankin astuisi puoltakaan askelta vastaan, minä ainakin olisin valmis neuvotteluihin ja kompromisseihin. Miten sinä olet

kestänyt tätä perhe-elämää?

 - Minulle hän on aina ollut niin hyvä ja huomaavainen. Joskus ihmettelen sitä itsekin, että  miten olen ansainnut näin paljon rakkautta? Teiltä myös lapset, vaikka olen joutunut laiminlyömään perhettäni ja jättämään koko talouden Olgan niskoille.

 

   Näin he juttelivat. Tuomoa kouristi äidin ulkonäkö. Vaikka samanlainen hän oli ollut niin kauan kuin poika muisti. Jo lapsena hän oli liukunut pois äidin sylistä lattialle, koska äidin hennot reidet ja voimattomat kädet eivät jaksaneet pidätellä isokokoista poikaa sylissä. Useimmiten Tuomo istuikin äidin jalkojen juuressa. Kuunteli ja katseli. Hän oli jo pienenä nähnyt madonnan kuvia hienoissa taidekirjoissa. Yksikään madonna ei ollut näyttänyt niin kauniilta ja taivaalliselta kuin äiti. Tuomo aivan imi sitä puhdaspiirteisyyttä ja herkkyyttä.

   Tiinakin oli rauhallisempi ja hillitympi äitinsä seurassa. Kilisteli renkaitaan ja pöyhi tukkaansa, mutta koskaan äiti ei sanonut moitteen sanaa. Hänen mielestään ihmisten täytyi saada noudattaa omaa sisintään. Pysyä rehellisenä edes itselleen.

 - Jos huijaa itseään, huijaa myös Jumalaa.

 

   Tuomo välistä tuumi, että mahtoiko äiti sittenkin huijata itseään pahemman kerran, kun niin kehui isää. Mutta kai hän koki asian sillä tavalla. Äiti oli monta kertaa sanonut, että hän ei olisi varmastikaan pysynyt näin kauan hengissä, jollei Onni olisi pitänyt hänestä niin hyvää huolta. Parhaat sairaalat, lääkkeet ja lääkärit. Mahdollisimman vähän huolia. Sai toteuttaa itseään maalauksen parissa. Hengittää kauneutta.

   Äiti halusi istua hetken puutarhassa, ja Tuomo teki hänelle seuraa. Oli tavallista lämpimämpi syyskuun päivä. Melkein kuin kesällä, paitsi että luonto ositti jo talveen valmistautumisen merkkejä. Se oli jotenkin unelias ja horroksissa kirkkaasti paistavasta auringosta huolimatta. Oli sisäisesti jäykistynyt talviunen odotteluun.

   He juttelivat, kun isän hahmo ilmestyi verannalle:

 - Siiri, sisälle. Heti paikalla. Vilustut.

   Tottelevaisina he siirtyivät verannalle. Äiti hytisi hieman sielläkin.

 - Sisälle ja heti. Ettekö te usko. TUOMO! Perhana, etkö sinä nulikka huomaa, että äitisi palelee?

   Sisälläkin äiti hytisi. Jonkinlaista sisäistä vilua. Sydämen vilua. Hienon hienoa värinää. Kuin heikosti oksassa kiinni oleva lehti, jota syksy koettaa irrottaa sukupuusta.

   Tuomo säikähti ajatuksiaan. Isä juoksi, todella juoksi, panemassa ylimääräistä lämpöä pattereihin, haki oikein lämpökissan esille ja kietoi paksun shaalin vaimonsa hartioille. Siiri hymyili

kiitollisena miehelleen.

 

      8) Kummituskaksio

   Taas Sirkku ja Tuomo istuivat autossa ja huristivat kohti uutta kohdetta. Se ei sijainnut kaukana, vain eräässä esikaupunkilaisessa kerrostalossa. Kolmas kerros, jossa oli tilava ja kodikas kaksio. Lehti-ilmoituksen mukaan. Sijainti rauhallisessa puutarhakaupunginosassa meren läheisyydessä. Houkuttimena oli vielä lause: ”Tässä kodissa on sitä jotakin”. Oli totisesti.

   Ostajaksi tai tämän edustajaksi ilmaantui nuori opiskelijatyttö. Arka ja ujo. Pälyilevä pelokas katse. Sipisi niin hiljaisella äänellä, että joka lausetta piti pyytää uudestaan. Tuomo ajatteli äitiään. Tämäkin oli herkkä ja vetäytyvä, mutta ei tuollainen olematon olento. Äidissä oli persoonallisuutta ja säteilyä. Taiteilija kun oli.

   Tyttö oli tullut tänne opiskelemaan korkeakouluun. Toivottavasti ei ainakaan lentokoneinsinööriksi. Tuon hiiren suunnittelemaan härveliin ei Tuomo astuisi miljoonastakaan. Ei edes polkupyörän satulaan. Peli hajoaisi taivaan tuuliin ja ajaja viruisi verissään kadulla. Taikka lujahermoiseksi sydänkirurgiksi. Voi...

 - Minulla on humanistisia aineita, estetiikkaa ja kirjallisuutta, kuiskutti tyttö.        

   Tuomo oli mielissään ihmistuntemuksestaan. Mutta tuohonko hän törmäisi, jos itse sattuisi pääsemään estetiikkaa opiskelemaan? Ei juuri houkuttanut.

 

 - Isäsi siis haluaa ostaa sinulle asunnon täältä? kyseli Sirkku innostuneesti, vaikka hyvin tiesi jo ennestään, että joensuulainen rehtori oli tämän mahdollisen kaupan takana.

   Mies oli aivan varta vasten soittanut Sirkulle ja kertonut luottamuksellisesti, että tytöllä oli ollut vakavia psyykkisiä häiriöitä jo lukiossa. Luuli kuulevansa ääniä ja pelottavia sanomia. Isä halusi, että asunto olisi mahdollisimman viihtyisällä ja mieltä rauhoittavalla alueella. Pientalossa. Puita ja kauniita näkymiä. Mielellään vettä, koska Joensuussakin heillä oli komea näköala järvelle.

   Tuomokin tiesi tämän kaiken. Mutta hän tiesi jotakin muutakin. Sirkku oli huolestuneena selostanut työtoverilleen edellisen asukkaan kohtaloa. Karseaa. Ei uskoisi, että tavallisessa suomalaisessa kaupungissa esitetään sellaista veriurheilua. Jonkin jengin kosto.

   Edellinen omistaja, valitettavasti vainaja tällä hetkellä, oli nuori nainen, yksinhuoltaja, kolme pientä lasta. Raivostuneita miehiä oli syöksynyt naisen huoneistoon joitakin kuukausia sitten. Kylässä oli ollut miesystävä ja naisen sisar, joka oli tullut lapsia paimentamaan. Koko perhe oli istunut aamupalalla, kun teurastus alkoi. Se oli niin nopeata ja tehokasta, että naapurien hälyttämät poliisitkaan eivät ehtineet paikalle ajoissa.

   Eräässä siivousfirmassa työskentelevä mies oli kuvannut asuntoa naapurinrouvalle. Se oli kuin pahimman pommituksen tai terroristitulituksen jäljiltä. Verta ja ruumiinosia kaikkialla. Yksi käsivarsi roikkui kattolampussa. Aivojen jätteitä oli roiskunut viherkasveihin. Seinät olivat melkein punaisemmat kuin lattia.

   Perheen karheakarvainen terrieri oli ristiinnaulittu seinälle porontaljan viereen. Se oli ainoa joka säilyi hengissä. Oli kerrankin ymmärtänyt lakata räksyttämästä. Miehet olivat unohtaneet koiran olemassaolon ja jättäneet sen henkiin.   Tätä huoneistoa siivonneen miehen oli täytynyt olla pari päivää kotona sairaslomalla. Hän ei saanut öitäänkään nukutuksi, kun mieltä raastoi se kammottava näky, ja naapurien kuvailemat tuskanhuudot kaikuivat hänen korvissaan. Ja hän oli sentään asevelvollisuutensa sissijoukoissa suorittanut kolmikymmenvuotias roteva mies. Lihakauppiaan poika, joka harrasti nyrkkeilyä ja karatea.

 

   Tuomoa oli hirvittänyt kuunnella tätä kertomusta. Sirkku oli kyllästynyt kaksion myymiseen. Kukaan ei ostanut, jos tiesi tarinan. Perikunta halusi vängällä saada rahat, ja Sirkkua pommitettiin jatkuvasti tehokkaaseen toimintaan. Ostaja täytyi löytää tarpeeksi kaukaa. Sirkku oli viritellyt ansoja Ruotsiinkin päin, mutta asiakasta ei ilmaantunut. Hän oli pannut ilmoituksia Suomen toisessa laidassa ilmestyviin lehtiin, ja johan onnisti. KODIN ONNEA.

 - Entä jos naapurit tai muut kertovat tytölle tapauksesta?

 - Se on sen ajan murhe. Sitä varten psykiatrit on olemassa. Isäpappa maksaa ja tytär kyllä toipuu järkytyksestään. Pääasia on, että MINÄ saan sen kotikolon myydyksi. Perikunta on lisäksi luvannut minulle vähän ylimääräistä, jos menestyn tässä kaupassa.

   KODIN ONNEN mahdollinen tuleva toimitusjohtaja katseli huolestuneena tyttöä. Toivottavasti se ei ole tyytyväinen. Nirsoilisi nyt kerrankin. Kai se jotakin negatiivista tästä läävästä

löytää.

   Ei vaan löytänyt. Kaikki oli saatu priimakuntoon. Uutta ja täydellistä. Värikäs ruska hohti ulkona pehmeästi syystuulta myötäilevissä vaahteroissa. Keltaista ja iloista. Ylen määrin punaista väriloistoa, myös pensaissa. Kuin kuolevan kesän veri olisi pirskoteltu puistikkoon. VERIloistoa. Voi kauhistus.

 

   Sirkku puhui ja paasasi. Tätä kaksiota kelpasi näytellä. Jopa oma sauna, josta sieltäkin oli muuten löydetty yksi raadeltu ruumis. Sen naisen sisar.

   Tuomon ohimoita kiristi. Pitäisikö hänen sanoa jotakin? Edes niin paljon, että kauppa lykkääntyisi. Väittäisi, ettei noin nuori tyttö voi noin vain tehdä ostopäätöstä ja kehottaa isäänsä allekirjoittamaan papereita. Pyytäisi ensin jotakuta kokeneempaa katsomaan huoneistoa. Ehkä tämä hoksaisi kysellä jotakin edellisestä omistajasta.

 - Mitä minä teen? mumisi Tuomo melkein ääneen tuskissaan.

   Sirkku vilkaisi häntä ihmeissään ja jaaritteli tytölle:

 - Teet ihan oikean ratkaisun. Tämä on kannattava ostos. Sano niin isällesi. Et tule katumaan muuttoasi tähän viihtyisään kotiisi. Onpa ihanaa, että sinulla on tuollaiset vanhemmat. Tekevät kaikkensa tyttärensä hyväksi, hänen parhaakseen, ja helpottavat oloasi rankan opiskelun keskellä. Kiitos, kiitos. Lähetän paperit isällesi. Sopisiko, että muutat tänne vasta viikon kuluttua? Kauppa täytyy ensin virallisesti vahvistaa.

   Kaikki sopi. Tyttö nyökytteli ja sipisi, että niin ja juu. Tuomoa raivostutti Sirkun menettely. Se käärme piti huolta, ettei tyttö vain saisi etukäteen vihiä murhenäytelmästä. Nainen ei suostunut lähtemään edes pihasta, ennen kuin näki tyttöparan auton kääntyvän kadunkulmasta.

 

   Kotimatkalla riitti puhetta ja papatusta. Tuomo syytti ja Sirkku puolusteli itseään.

 - Hulluko sinä olet? Eihän suurissa kaupungeissa mikään menisi kaupaksi, jos tuijotetaan asuntojen historiaan. Ajattele nyt vaikka Keski-Eurooppaa. Asutaan melkein tuhat vuotta vanhoissa rakennuksissa. Johan niissä on kuristettu ja myrkytetty joukkoa vaikka millä mitalla.

 - Se on toista, huusi Tuomo. - Se on persoonattomampaa, mutta nyt sinä totta vie tiesit, että tytöllä on heikot hermot ja että tapauksesta on kulunut vasta puoli vuotta.

 - Ei kun seitsemän kuukautta. Älä liioittele. Voi hyvinkin käydä niin, ettei tyttö saa ikinä tietää, mihin teurastamoon hän on asettunut asumaan. Kaikkihan on niin peräti siistissä kunnossa. Ei edes veren hajua. Nuuskin kyllä joka paikan. Yksi punertava tahra oli vessan seinässä juuri pöntön vieressä, mutta sekin saattaa olla huulipunaa tai kuukautisista peräisin.

 - En suostu enää lähtemään kanssasi näille huiputusretkillesi. Kerron isälle.

 - Älä vaahtoa. Isäsi mielestä olen loistava myyjä. Toiseksi jäät, jos yrität minua mollia. Onni vain raivostuu sinulle. Jättää vaikka perinnöttömäksi.

 - Perinnöstä viis, mutta tämä syyllisyys. Olisiko minun pitänyt toppuutella kauppaa?

 - Jos minulta kysyt, niin ehdottomasti ei. Et kai söisi isäsi bisnestä? Nakertaisi kuin kavala rotta pohjaa vanhempiesi elannosta? Vanhuuden turvasta? Äitisikin? Isäsi ei koskaan nuukaile niissä kuluissa, jotka aiheutuvat hänen vaimonsa lääkkeistä ja hoidosta. Yksityishuone kalliissa parantolassa, jotta äitisi saisi hengittää terveellistä alppi-ilmaa. Oletko ajatellut tätä?

   Sirkku vilkaisi viekkaasti hymyillen vierustoveriaan. Tuomo puristi auton rattia, lujasti.

 - Olenhan minä, mutta...

 - Mietipäs vähän meidän vanhoja maalaistalojamme. Satakin vuotta saman suvun hallussa. Saman pirtin samassa sängyssä synnytään, naidaan ja kuollaan. Patjat ja peitteet vain uusitaan, mutta sänky sen kun kohoaa arvossa. Samoin koko rakennus. Jos joku on niin höhlä, että uskoo kummituksiin, niin omapa on häpeänsä ja joutaakin hourulaan.

 

   Tuomo oli sekavissa tunnelmissa. Kun olisi edes ollut joku, jolle olisi saattanut purkaa huoliaan. Ehkä Tiinalle? Ei sentään, hänhän tiesi, miten sisar toimisi vastaavassa tilanteessa. Hän marssisi uljaasti isän luokse ja sanoisi tälle suorat sanat. Ehkä seuraavaan tapaan:

 - Mitä sä äijä oikein meinaat? Petkutat avuttomia asiakkaitasi. Minä en tähän rosvoluolaan enää jää. Otan lopputilin ja etsin rehellisemmän työnantajan. Hyvästi huijari!

   Vai tekisikö Tiina noin? Ehkä ei sittenkään. Hän oli taloudellisesti riippuvainen isästä. Opintorahat eivät alkuunkaan riittäisi siihen ylelliseen elämään, jota sisko vietti. Nytkin hän suunnitteli uutta hienompaa ja nopeampaa autoa. Oli jo käynyt katsomassa sen valmiiksi. Kirkkaankeltaisen. Isäkin oli melkein luvannut lähteä sitä ostamaan. Ehkä taka-ajatuksena oli, että tytär luopuisi hömpötyksistään ja palaisi kunnon porvarin kirjoihin.

   Nuori herra Hintikka oli todella raskaissa mietteissä. Kunpa hänellä olisi edes luotettava tyttöystävä, mutta hän oli liian ujo ja hidas niissä puuhissa. Tosin Tiina oli letkauttanut veljelleen, ettei tämän tarvinnut kuin hiukan raottaa panssariaan, niin innokas tyttölauma on heti kimpussa. Pitäisi uskaltaa olla näytteillä eikä paeta omiin maailmoihinsa.

   Tiina oli näytteillä ja kaveerasi samanaikaisesti jopa useamman kanssa. Olisi tarvittu konttoripäällikkö Kyhäräisen pikkutarkkaa kirjanpitoa, että olisi pysynyt mukana joka koukerossa, minkä sisar seurustelupuuhissaan pyörähti.

   Elämä oli liian monimutkaista. Ainakin liike-elämä. Hän haluaisi muuttaa Lappiin. Asustaa jossakin pienessä kämpässä tunturin kupeella. Piirtää ja maalata. Tuomon mieli ihan kirkastui näistä valoisista suunnitelmista. Sitten hän muisti, että sielläkin pitää syödä ja maksaa ylläpidostaan. Jollei isältä virtaa rahaa, keltä sitten? Täytyisi ottaa selvää, onko esimerkiksi Rovaniemellä henkilöitä, jotka arvostavat nuorta lahjakasta taidemaalaria ja intoutuvat ostamaan hänen taulujaan.

   Jotenkin Tuomo ei itsekään uskonut näihin haaveisiin. Ristiriidat ja sekamelska vain jatkuisivat. Ellotti.

      9) Pieni vihreä mökki hiekkarannalla

   Sirkku ja Tuomo istuivat jälleen autossa ja ajelivat maaseudulle. Myytävänä oli pienehkö hirsimökki järven rannalla. Hiekkaranta ja etelään päin. Matka vain oli arveluttava. Yli kuusikymmentä kilsaa. Loppumatka mutkaista ja kuoppaista soratietä. Hylättyjä maalaistaloja ja loputtomia viljelemättömiä peltoja. Pusikkoa ja kivikkoa.

 - Tämä kyllä menee kaupaksi. Jotkut haluavat, että loma-asunto on kaukana. Irtaantuvat paremmin työpaineista ja kotiympyröistä. Sen pitäisi vielä olla mukavassa kunnossakin. Paikka ainakin on ihanteellinen eikä naapureita aivan kyljessä nyhjöttämässä.

 - Yöpakkasta ja puolipilvistä, uhkaili radio.

   Sirkku katseli taivaalle.

 - Kun vain ei alkaisi sataa räntää. Sää on tavattoman tärkeä tekijä mökkikaupoissa. Luulevat, että tontilla sataa aina jos tänään sataa. Ei minkäänlaista mielikuvitusta. Lisäksi talot näyttävät ränsistyneiltä kastuneina. Harmailta ja ikäviltä. Melkein mädäntyneiltä. Jos itse pystyt määräämään, valitse sopiva ilma esittelypäiväksi. Tarkoitan siis, että esittelypäivän pitää olla kauniilla ilmalla.

   Sirkku pulputti ja selosti. Oli viime aikoina ollut kumman rauhaton. Mitenkähän sen yksityisasiat sujuivat? Sehän joutuu työskentelemään miltei 24 tuntia vuorokaudessa. Ainakin puheistaan päättäen.

 - Miten sinun kotiasiasi luistavat, kun joudut olemaan niin paljon töissä?

   Sirkku katsoi Tuomoa. Arvioiden, jotenkin varoen.

 - Niinhän ne muutkin meidän liikkeessä. Kova meno päällä, mutta sitten myös pärjätään ja laajennetaan. Tiesitkö, että meillä on haaraliikkeitä eri puolilla Suomea?

   Tuomo myönteli. Ei hän kehdannut tunnustaa, ettei tiennyt isänsä liikeasioista tuon taivaallista. Kaiken mitä tiesi oli oppinut näiden kuukausien aikana.

 - Ajattelin minäkin muuttaa Kouvolaan töihin, mutta Onni ei päästä. En jaksa riidellä.

 - Miksi juuri Kouvolaan?

 - Vanhempani asuvat siellä sekä nuorin veljeni perheineen. Olisi Pekalla, Paavolla ja Putellakin seuraa sukulaisista.

 - Luulin, että sinulla on vain kaksi poikaa?

 - Niin onkin. Se Putte on mäyräkoira. Siitä on enemmän harmia kuin pojista yhteensä. Vaikka eivät hekään mitään mammanpoikia ole.

 - Mikä siinä koirassa on niin hankalaa?

 - Se on niin hemmetin itsepäinen. Jos se istuu sohvalla, se istuu. Jos sen nostaa pois, se hyppää takaisin. Jos sen telkeää toiseen huoneeseen, se ulvoo kuin kalmankoira. Ei sitä kestä kenenkään

hermot. Pitäköön päänsä.

 - Sehän on ihan kuin isä, huudahti Tuomo hämmästyneenä. - On sinulla sietämistä. Kotona Putte ja työssä Onni.

   Sirkku näytti jotenkin nololta vaikka naurahtikin.

 - Minkäs teet luonteellesi. Sen vain sanon, että älä ikinä hanki mäyräkoiraa. Älä ainakaan urosta. Se on kuin Suomenlinna. Järkkymätön.

   He ajoivat taas hetken vaiti. Sitten Sirkku purkautui. Kuin olisi liikaa tulvavettä padottuna hänen hellään naisen sydämeensä:

 - Voi että olen kyllästynyt elämään yksin. Kun jostakin löytyisi mukava poikakaveri.

 - Eikö sinulla sitten ole ketään, vaikka olet noin reipas ja kivannäköinen pimu?

 - On ja ei. Ei ole ketään vapaata. Niitä ei olekaan. Se on lottovoitto, jos joskus tapaat vapaan ja sitoutumattoman miehen. Niin se on, mutta aika aikansa kutakin. Jos sittenkin lähtisin Kouvolaan ja sanoisin sille Onni-sonnille suorat sanat.

   Sirkku vaikeni äkkiä.

 - Tarkoitan, että sanon tiukasti, että haluan siirtyä töihin Kouvolaan. Jo poikienkin takia.

 

   Mökki näkyi kauas. Asumatonta kenttää ja pensaikkoa. Järvi kimalteli kauempana. Pari puuta sinnitteli mökin molemmin puolin. Metsää häämötti kaukana. Autiota ja avaraa. Lakeutta. Mökki oli vihreä. Ei maalista vaan muuten. Pyöreitä vihreitä hirsiä. Käsitelty kai jollakin suoja-aineella. Oikeastaan kaunis. Himmeä. Erottui ruskeasta ja osittain vitivalkoiseksi muuttuvasta ympäristöstään. Rantavesi oli jo ohuen jääriitteen peitossa. Pohjaa ei selvästi erottanut. Rannalla oli suuri röykkiö hiekkaa epätasaisena läjänä.

   Ostajan auto olikin jo pihassa. Nelikymppinen pariskunta. Heidän teini-ikäinen tyttärensä seisoskeli ikävystyneen näköisenä rannalla. Pieni poika viskeli kiviä mökin seinään. Äiti kielsi, poika heitti, isä kielsi, poika heitti ja niin edelleen.  

   Sirkku tunsi olonsa melkein kotoisaksi ja ohjaili joukkonsa sisälle. Heinoset olisivat vielä katselleet rantaa tarkemmin. Heillä oli peräti neljä nuorta perheessään, joten uimaranta oli todella tärkeä.

 - Miten tuo hiekka on tuollaisena harjanteena? Onko se tuotu siihen myöhemmin? kyseli mies ja kurkkaili ikkunasta rannalle.

 - Hiekkaranta tässä kuulemma on. Saattaa olla, että osa tuosta läjästä on jäänyt rakentamisesta.

 - Muualta ranta näyttää kovin vetiseltä ja mutaiselta. Kuinka se juuri tässä kohdassa olisi puhdasta hiekkaa?

   Niitä uteliaita vatkuttajia. Sirkku vastaili kärsivällisesti.

 - Vaihteleehan se maasto. Ainakin näyttää hienolta hiekkarannalta ja vielä eteläranta.

 - Aa ja että eteläranta.

   Muut huolet olivat tipotiessään. Tarkasteltiin mökkiä. Tuomon mielestä aika ahdas kuudelle hengelle. Heillä oli meren saaressa loihakka huvila. Kaksi kerrosta ja huoneita kuin kasinolla. Vielä ylimääräisiä makuutiloja pienissä mökeissä ja aitoissa.

   Pariskunta näytti tyytyväiseltä.

 - Ulkonahan me etupäässä oleskelemme. Kyllä niitä riittää kauniita kesäpäiviä Suomessakin. Eivät kaikki lapset ole joka kerta mukana. Kolme nuorinta kyllä.

 

   Katseltiin vihreitä hirsiseiniä. Hyvässä kunnossa ja käsitelty kestäviksi.

 - Onpas siistiä, kehuskeli mies ja taputteli seinää kädellään. - Näin terveitä hirsiä saa hakemalla hakea, ja silti niissä on vanhan patinaa.

   Kaupasta sovittiin ja ostajat lähtivät tyytyväisinä ajelemaan kotiinsa.

   Tuomo meni rantaan ja sohi pitkällä kepillä jääriitettä. Alta polskahteli mutaa ja liejuista vettä. Kuin suonsilmäkkeestä. Keppikin upposi sinne kuin hilloon.

 - Vai hiekkaranta? Tähän niljaiseen pohjaan katoaisi vaikka kokonainen komppania. Etkö sinä muka tätäkään tiennyt?

 - Lähdetään, ennen kuin rupeaa satamaan. Minulla on edessä vielä toinen keikka iltapäivällä.

 - Entä nuo hirret? Käsiteltyjä tosiaan. Onko ne puhelinpylväitä vai mitä?

 - Taitavat olla. Isäsi rekat kiertävät ympäri maata ja rajojen ulkopuolellekin. Hän hankkii niitä halvalla ja teettää tällaisia mökkejä. Mitä pahaa siinä on?

 - Etkö muka tiedä, että sisätiloissa tuollaisesta puutavarasta irtoaa myrkkyjä? Vaarallisiakin. Sinne vaan nuoret ja lapset vetämään keuhkoihinsa kaiken maailman huuruja. Onko tämä aivan uutta tietoa sinulle?

   Sirkku myönteli ja kielteli. Sitä uhotaan ihan turhasta. Ei näitä asioita ole vielä niin tarkoin tutkittu eikä tieteellisesti todistettu. Jotkut ihmiset ovat yliherkkiä kaikelle. Joku jopa omalle virtsalleen.

 - Sinä et ainakaan, kun kusetat muita sen kun kerkiät.

 - Anna jo olla. En minä ole vastuussa isäsi liiketoimista. Teen vain sen mitä käsketään. Työpaikka se mullakin pitää olla. Yksinhuoltajalla. Tekisit ihan samoin minun asemassani, senkin hurskastelija.

 

      10) Ammatinvalintaa  

 

   Loppumatka kului painostavan hiljaisuuden vallitessa. Tuomo ryntäsi kotiin. Olohuoneessa olivat äiti ja Tiina. Tuomo ei halunnut sisaren aikana puhua isästään näin kauheata juttua. Hän kertoisi sitten myöhemmin äidilleen. Hän ei kestä enää. Ihan yökötti.

   Tiina jutteli äidilleen opinnoistaan. Äiti kuunteli mielissään.

 - Kerro toki isällekin. Hän olisi niin ilahtunut tästä ratkaisustasi.

 - Saatan kertoakin. Jouluna. Saa äijä, isä, siitä kunnon joululahjan. Menenpä tästä huoneeseeni lukemaan huomiseen kokeeseen. Yritän TAAS saada kiitettävän.

   Tiina poistui hieman rehvastellen. Hänpä opiskeli. Entä veli? Tuomo kääntyi äitinsä puoleen.

 - Mitä mieltä sinä olet? Tuleeko minusta hyvää taiteilijaa?

   Äiti mietti jonkin aikaa.

 - Se sinun on itse ratkaistava. Ei sitä toinen voi sanoa. Pitää olla sisäinen tuli ja into. Sisua yrittää, vaikka muut olisivat vastaan.

   Poika aivan masentui. Kaikkea tuota hänessä ei juuri ollut. Hapuilua ja epävarmuutta vain.

 - Voithan tietysti aina yrittää. Sillä tavalla tiedät sen parhaiten. Ettei sinua jää kaivelemaan, että annoit tilaisuuden lipua ohi. Kokeile ensin.

 - Isä ei päästä.

 - Kyllä päästää, kun olet nyt hänen mielikseen harjoitellut liikkeessä. Minä voin puhua hänelle.

   

   Tuomo katseli äitinsä tummia silmänalusia ja väsynyttä vaisua ilmettä, mutta lausahti kuitenkin. Oli pakko.

 - Minulla olisi sinulta jotakin kysyttävää, mutta pelkään, että pahoitan mielesi.

 - Totta kai voit kysyä ihan mitä hyvänsä. Mikä sinua painaa?

 - Tietenkin isä. Missä hän muuten on?

 - Hän tuli aikaisin kotiin ja lähti ostamaan minulle leipää. Olga ei ollut saanut tuoretta kaupasta, ja nyt isä ajelee ympäri kaupunkia hakemassa sitä minun mielimerkkiäni. Eikö hän ole ihmeellinen? Raskaan työpäivän jälkeen.

 - Siitä työstä minä haluaisinkin sinulle puhua. Minulla oli tänään aivan karmea kokemus esittelykierroksella Sirkun kanssa.

   Tuomo kertoi koko tarinan. Hiekkarannan ja hirret. Äiti meni kovin hiljaiseksi. Tummat varjot silmien alla syvenivät.

 - Tuntuu kuin puhuisit aivan eri miehestä kuin minun Onnistani. Tunnen hänet erittäin hyvin enkä voi uskoa, että hän syyllistyisi noin vahingolliseen tekoon. Ehkä olet käsittänyt väärin.

 - Enkä ole. Sirkku kertoi, että isä omilla rekoillaan kuljettaa tuollaista materiaalia paikalle ja itse rakennuttaa niistä myytäviä rakennuksia.

 - Kysyitkö isältäsi, onko se totta?

   Tuomo ällistyi. Se ei ollut juolahtanut hänen mieleensäkään.

 - Ei tullut mieleen. Mitä se olisi auttanut. Hän olisi vain suuttunut ja alkanut mylviä.

 - Minä kysyn häneltä sopivana hetkenä. Tänään tai huomenna.

 - Entä jos hän kieltää kaiken?

 - Ei isä valehtelisi minulle. Siitä voit olla varma. Pidä kuitenkin mielessäsi, että isäsi on niin paljon kärsinyt tästä minun sairaudestani, ettei hän todellakaan halua leikkiä kenenkään muunkaan terveydellä.

 

   Tiina lähti välillä jättihampurilaisia syömään. Tukevan päivällisen jälkeen. Olga oli omassa huoneessaan ja isä istui äidin kanssa televisiohuoneessa. Tuomo sijoittui portaitten yläpäähän ja päätti kuunnella keskustelua. Omatunto pisteli niin että veri roiskui, mutta Tuomo pysyi kovana. Tämä hirsihomma oli niin raskas tikki isän puolelta, että hänen oli saatava varmuus, millaisen roiston yrityksessä hän oikein työskenteli. Tätä epätietoisuutta hän ei ainakaan kestä kauempaa. Ei aamuun asti.

   Tuomolla oli hyvä näköala vanhempiensa teepöytään. Yhtäkkiä isä rojahti polvilleen äidin eteen. Löysä verryttelypuku poimuilla. Löysät polvet ja niiden päälle valahtaneet vatsamakkarat. Löysä housujen takamus. Punaista karvaista nahkaa pilkisti selkäpuolelta. Kuin täydessä ruskassa kukoistava pusikko housujen ja paidan välissä.

   Nuorukainen höristeli korviaan. Mitä se nyt aikoo?

   Onni suuteli vaimonsa pieniä hentoja hiirimäisiä sormia. Pujotti yhteen niistä sormuksen ja suuteli taas. Melkein nyyhkytti.

 - Tykkään sinusta niin, Siiri.

   Sehän oli kuin kosinta. Tuomo kurkotteli päätään ja kummasteli. Äiti hymyili vienosti ja silitteli isän punertavaa takkuista niskatukkaa.

 - Onni-kulta, Onni-kulta, hän toisteli hiljaa ja hellästi.  

  - Olisinpa suonut, että olisit saanut paremman vaimon. Reippaan ja verevän. Sellaisen kuin esimerkiksi Sirkku.

   Onni kavahti kiivaasti taaksepäin. Melkein pyllähti istualleen. Jos muitten ihmisten ruumiinkieli on salaperäistä kuiskailua, Onnin kieli oli sitä samaa karjahtelua kuin puhuminenkin.

 - Mitä sinä tarkoitat? Miksi juuri Sirkku? Tiedätkö jotakin? Kuka on kertonut?

   Vaikka Tuomoa inhotti äitinsä puolesta, hän tajusi myös tilanteen koomisuuden. Onni-raukalta lipsahti tunnustus ihan huomaamatta. Äiti hymyili vaisusti eikä vaikuttanut järkyttyneeltä. Oli kai tiennyt kauan.

 - Voi Onni-kultaseni, kyllä minä ymmärrän, että sinun kaltaisellasi komealla ja seksikkäällä miehellä on voimakkaita tarpeita.

   Isä purskahti äänekkääseen itkuun. Kauan hän nyyhki Siirin hellässä helmassa. Vaimo katseli ulos tummaan puutarhaan.

 - Kuule Onni, Sitten kun minua ei enää ole, hanki toki itsellesi mieluinen ystävä. Toivon vain, että hän olisi hyvä lapsille ja luotettava.

 - Älä puhu minulle lähdöstäsi. En kestäisi ilman sinua. Et saa jättää minua. En jaksa. Myyn firman ja kaikki. Millään ei ole merkitystä, jos sinä olet poissa.

   Tuomo nojasi ovenpieleen ja pidätteli nyyhkytystään.

 

   Jälleen vanhemmat olivat kauan vaiti.

 - Onni, saanko kysyä sinulta jotakin? Tuomo oli hyvin tuohtunut ja huolissaan tänään. Hän haluaisi asiaan varmuuden.

 - Kysy vain. Mitä se poika tahtoo?

   Siiri selosti hiekkarannan ja hirret. Sanoi Sirkun väittäneen, että se mökin teko ja rakennustarvikkeet olivat Onnin keksintöä.

   Isä sänttäsi pystyyn niin rajusti, että löi päänsä kattokruunuun. Valitushuuto ja kaksi kirosanaa. Kas kun ei menettänyt tajuntaansa. Päätään pidellen hän karjui täysin keuhkoin:

 - Hullujako se väittää. En sitten ikinä. Et kai usko, että tekisin sellaista konnantyötä. Myrkyttäisin kakaroita. Voi helve...

 - En minä tietenkään usko, mutta Tuomo oli niin hämmentynyt.

 - Miksei se nulikka kysynyt minulta? Siinä näet, että lapset eivät luota minuun. Miksi ne ovat jääneet niin vieraiksi? Sinulle kyllä puhuvat, mutta eivät minulle, Omalle isälleen. Pitävät vain roistona ja murhaajana. Huomispäivänä otan asiasta selvää ja perun kaupat jos huiputusta on tapahtunut. Selvitän sen nartun muutkin kaupat. Se hemmetin huora.

 

   Tuomo hiipi varovaisesti yläkertaan. Hän vapisi ja jalat eivät tahtoneet kantaa. Ajatuksissa vain kaksi asiaa: äiti taitaa olla aika heikkona ja isä ei tiedäkään niistä huijauksista. Tuomon sydämeen virtasi ensin kauhea suru, sitten melkein yhtä voimakas ilo.

   Sitten poika ryntäsi koputtamatta sisarensa huoneeseen.

 - Mitä sinä? Koputa tomppeli.

 - Anteeks vaan, mutta sinä tulet heti isän ja äidin luokse ja kerrot, että olet jättänyt ne taidehömpötykset ja aloittanut ATK-opinnot. Nyt heti.

 - Juu juu. Älä nyt tyrki. Miksi nyt? Miksei vasta jouluna?

 - Nyt heti. Sitä ei lykätä. Äitikin olisi iloinen. Mulla on kanssa jotakin kerrottavaa.

   Tiina käveli kiltisti vanhempiensa huoneeseen. Tuomo ei ollut koskaan ollut noin tomerana. Mitä se oikein hautoi?

 - Tiinalla on teille jotakin kerrottavaa, ja mulla myös.

   Tyttö hieman kakisteli, mutta selvitti sitten opintojaan. Isä ilostui kovasti.

 - Helkkarin likka. Tämäpä yllätys.

 - Ajattelin opiskella tietojenkäsittelyä, jos vaikka tulisin firmaasi töihin. Tarvitset pätevän ohjelmoijan. Mulle pitää maksaa kunnon palkka ja mulle ei sitten karjuta. Onkos selvä?

   Isä lupaili innostuneesti ja hymyili koko leveällä naamallaan. Tuomo rykäisi ja oikoi kaulaansa. Hän oli kuin juhlapuhuja.

 - Minäkin luovun niistä taideopinnoistani ja...

 - Ethän sä ole mihinkään vielä päässytkään, ilkkui sisar.

   Tuomo ei ollut kuulevinaan.

 - Luovun siis niistä ja jos kelpaan, niin minäkin haluaisin tulla isän liikkeeseen töihin. Kustannat mut kyllä välillä maalauskursseille, mutta vakituista työtä minä en siitä maalaamisesta enää havittele. Ehkä yritän saada jotakin kaupallista koulutusta, jotta pystyn tunnistamaan kunnolliset työntekijät. Haluan olla sun firmassas, kun sä oot niin reilu jätkä.

   Isä ei huomannut mitään, mutta äidin pieni hymy paljasti, että hän arvasi pojan kuunnelleen salaa. Tuomo punastui, mutta isä menosi:

 - Onpa tämä ilon päivä. Kustannan sinut välillä vaikka Pariisiin, kunhan vaan saan susta työtoverin. Sinä olet kuin äitisi. Hyvä henki, hyvä enkeli minun elämässäni, paahtoi isä, vilkaisi sitten killutinkorvaista tytärtään ja lisäsi huomaavaisesti:

 - Ja on se Tiina myös.

 

   Olga toi lisää teetä ja voileipiä. Suupielessä nyki, kun hän istuutui muitten seuraan. Ulkona liikahtelivat ja ojentelivat pitkiä käsivarsiaan tummat puut. Pihavalo osui sopivasti firman autoon, jonka kyljessä kiemurtelivat tulenliekkeinä punaiset kirjaimet: KODIN ONNI.

 

   RUUSTINNAN HARHA-ASKEL      

 

   Liisa pysähtyi himmeän katulyhdyn alle ja vilkuili valppaana ympärilleen. Syrjäkaupunkia, mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen tuttavien suhteen. Eksyi heitä näillekin kaduille. Ihan siistiä asuma-aluetta, eipä silti. Pieniä puisia omakotitaloja sievissä riveissä ja jokaisella  ikioma puutarha ympärillään.

   Pensasaita erotti pihan kadusta, ja lyhdynmuotoiset katulamput loivat salaperäistä loistettaan. ”Sun kanssas Liisa pien”, hyräili Liisa itsekseen seisoessaan lyhdyn alla ja katsellessaan hiljaista ja miltei uinuvaa rakennusta. Uinui kai onnensa unelmissa. Hänpä ei enää tyytynyt mihinkään horroksissa torkkumiseen. Hän halusi herätä ja elää täysillä.

   Tiheän orapihlaja-aidan välissä oli pieni rautaportti. Kukkakuvioita. Ruostunut ja nariseva. Sellaiseksi oli Jusukin tulossa vanhoilla päivillään. Niin kai hän itsekin. Ei sentään. Siksi hän juuri oli täällä, että hän halusi säilyä nuorena ja vetreänä. Elämänhaluisena ja reippaana. Hän ei hevillä antaisi periksi kuten aviopuoliso, joka työpäivän jälkeen tunsi vain kolme sileäksi poljettua reittiä: jääkaapille, olohuoneen sohvalle ja täsmällisesti puoli kymmeneltä makuuhuoneeseen.

   Ei, tällä hetkellä Liisa ei halunnut ajatella miestään. Pelkästä mielikuvasta hän jo tunsi tulevansa vanhaksi ja väsyneeksi. Mutta täällä. Täällä oli uuden elämän lähde ja eliksiiri. Virkistystä ja iloa. ”Riemua ruumiiseen”, kuten lehti-ilmoitus oli luvannutkin.

   Aika rohkea teksti. sitä hän ei olisi uskaltanut näyttää miehelleen. Jusu oli jo ammattinsakin puolesta konservatiivinen ja luutunut. Ei kenellekään hän ollut näyttänyt ilmoitusta. Hän oli

löytänyt sen henkilökohtaisten palstalta. Oli soittanut vain leikin päiten, mutta oli oitis innostunut asiasta ja päättänyt kokeilla.

   Aina voi kokeilla. Jättää kesken jollei miellytä taikka se osoittautuu liian hankalaksi, jopa vaaralliseksi. Pakkoko hänen oli kaikkea Jusulle kertoa. Kyllä silläkin oli varmaan salaisuuksia, vaikka olikin niin rupsahtanut ja tylsiin tapoihinsa pinttynyt.

   Vasta neljä kuukautta tätä mahtavaa salaisuutta oli kestänyt. Se nyt ei ole aika eikä mikään. Voinhan lopettaakin jos tahdon, hän tuumi mielessään. Hiukan levottomana, sillä lopettaminen ei tulisi kysymykseenkään. Ei ainakaan vielä. Katsotaan nyt edes kokonainen vuosi. Ihanaa se on ollut tähän asti ja takuulla jatkossakin.

 

   Jotenkin sittenkin nolotti. Tuntui, että hänen asemassaan olevan rouvasihmisen ei pitäisi antaa haluilleen näin suurta valtaa. Kuunnella ruumiinsa kieltä. Nauttia sydämensä pohjasta. Olikohan se syntiä?

   Liisa aukaisi natisevan portin, vilkaisi vielä kerran ympärilleen ja pujahti sitten sisälle jasmiineilta tuoksuvaan pihaan. Paljon notkeammin kuin neljä kuukautta sitten, jolloin hän oli tuntenut

itsensä oikeaksi köntykseksi. Lihavaksi ja rumaksi. Kuka häntä enää tässä iässä ihailisi tai haluaisi?

   Ei Jusukaan. Kyhnytti joskus hartioista:

 - Mitäs tyttö.

   Kyhnytti myös heidän karheakarvaista ja äreätä terrieriään. Sama liike ja mutinat. Kuitenkin harvemmin ja vähemmän tunnekylläiset vaimon kohdalla.

   Jo totisesti hän kaipasi jotakin uutta ja piristävää. Liisa veti sieraimiinsa hyvin hoidetun puutarhan huumaavaa tuoksua. Illan ja lähestyvän yön tuoksua. Kaikki tuoksui pimeässä

voimakkaammalta. Kasvit oikein kilpailivat keskenään, että heidät huomattaisiin hämäryydestä huolimatta. Tarve saada huomiota ja hyväksyntää. Nekin. Miksi ei sitten hänkin? Terve ja uudistusta janoava nainen? Vasta vähän yli viidenkymmenen. Tässä salaisessa puutarhassa.

   Nainen kiipesi seitsemän askelmaa ulko-ovelle. Valehtelijoitten luku. Mutta eihän hän suinkaan valehdellut. Jätti vain jotakin kertomatta. Pieni lasiruutu, jonka läpi häämötti kellertävä valo. Ei punainen. Ei sentään niin kiihkeätä. Se tuntuisi jotenkin luvattomalta ja liioitellulta. Keltainen riitti.  

   Hän painoi soittokelloa ja sisältä kuului pientä pimputusta. Jokin vanha tuutulaulu ilmoitti asukkaille, että vieras on tulossa. Miksi kehtolaulu? Miksei jotakin railakkaampaa? No rentoutumistahan se mies aina korostikin. Ensi hetkestä lähtien. Rentoa, miellyttävää ja rauhallista. Silti jostakin kovin syvältä pursuavia ja levottomina vellovia haavekuvia ja tuntemuksia.

   Liisa pudisti päätään karkottaakseen ajatuksistaan liian uskalletut mielleyhtymät. Tämä hetki on hyvä. Ei kannattanut havitella olemattomia. Täältä hän palaisi taas virkistyneenä ja kuin uutena ihmisenä. Sielun ja ruumiin puolesta. Etenkin ruumiin.

   Pitäisi kai karttaa lihan himoja. Jusu se jaksoi paasata siitä sielusta. Kinkkuvoileipä hammasproteesien välissä. Loksutus, maiskutus ja piimää päälle.

 

   Mies, Riemumies, kuten Liisa häntä ajatuksissaan kutsui, avasi oven. Hymyili huulipartansa välistä ja pyysi häntä sisälle. Etuhampaitten välissä oli melkoinen rako, jonka vuoksi miehen puhe oli hieman sihisevää. Ikään kuin hän olisi hyssytellyt vierastaan olemaan hiljaa tässä salaisuuksien satulinnassa.

   Talon isäntä oli hentorakenteinen mutta silti jäntevä. Liikkui varmasti ja ketterästi kuin kissa. Notkea ja sulava. Liisasta tuntui kuin hän itse olisi ollut liian monta synnytystä kokenut, lihava ja veltto naaraskissa. Tosin kiinteytynyt näiden kuukausien aikana. Mies kehui hänen edistymistään ja rohkaisi yrittämään ja hoitamaan ruumistaan.

   Keho-sanaa hän ei käyttänyt. Se olikin hyvä, sillä ruumis oli jotakin tukevaa, maanläheistä, turvallista ja riemukasta. Liisa oli kerran kysynyt mieheltä, miksi tämä oli käyttänyt ilmoituksessaan niin rohkeata tekstiä: ”Riemua ruumiiseen”?

 - Eikö se vain pitänytkin paikkaansa? oli mies myhäillyt. - Kadutko tänne tuloasi?

 - En ollenkaan. Tämä on ollut ihanaa ja varsin tervehdyttävää, oli Liisa heti kiirehtinyt vakuuttamaan.

 - No jatketaanpa sitten. Mihin jäimmekään viimeksi?

   

   He astuivat suureen huoneeseen, jossa oli paljon kaappeja ja hyllyjä sekä se tuiki tärkeä peti. Kimmoisa alusta ja ohuita, pastellinvärisiä lakanoita. Häveliästä kun... Mies käveli heti ikkunan luokse ja veti verhot tiiviisti eteen. Sitten hän himmensi valoja.

   Ei liikaa, kuten muuan nuori pappi oli vahingossa tehnyt eräässä iltakirkkotilaisuudessa. Kaveri oli halunnut ylimääräistä tunnelmaa loppuvirren ajaksi, mutta olikin arvioinut kosketuksensa väärin. Väänsi nappulaa ja harvalukuiselta naiskatraalta olivat virret kadonneet näköruudusta silmänräpäyksessä. Silmiään he olivat räpytelleetkin, kunnes pastori hoksasi väännellä niitä nippeleitä uudestaan.

   Riemumiehen kosketus oli varmaa ja määrätietoista. Sekä valojen että naisruumiin suhteen. Harkittua ja voimakasta, mutta siitä huolimatta hivelevän hellää. ”Kätes hellän sekä voimakkaan”, hyräili mies. Hän oli hyvin musikaalinen ja käytti erisävyisiä  taustasoitantoja kireyden ja alkukankeuden hälventämiseksi. Ja onnistui yli odotusten.

 - Mitä musiikkia tämä on? oli Liisa kerran kysäissyt. - Sehän kuulostaa ihan kirkolliselta.

 - Se on meditointimusiikkia. Se rentouttaa.

   Liisa oli jo omasta mielestään niin rento ja antautuva kuin mahdollista. Hän ei enää piittaisi, vaikka nauhurista alkaisi tulvia Säkkijärven polkkaa. Kaikki passasi täällä ja näissä tunnelmissa. Hän oikein huokaisi tyytyväisyydestä. Ihana kaksituntinen edessä. Liian lyhyt, mutta hyvä niinkin. Ainakin täysipainoista tavaraa.

 

   Nainen aloitti riisuutumisen. Hitaasti ja juhlallisesti. Hän suoritti sitä kuin rituaalia. Ensin kengät, sitten hame siististi tuolin karmille, sen jälkeen alushame, pusero. Rintaliivit. Tässä vaiheessa kädet jo vapisivat. Hän miltei toivoi, että Riemumies olisi tullut avuksi, mutta ei. Tämä vain puuhasteli omien vaatekappaleittensa kimpussa. Kuori itseään kevyempiin kuteisiin.

   Liisa oli paljon katsellut telkkaria ja sieltä ammentanut viisautta ja niksejä tällekin alalle. Hän oli yrittänyt joskus avittaa Jusua, kun tämä kamppaili paidannappiensa kanssa. Hienovaraisetkaan kokeilut siihen suuntaan eivät olleet johtaneet tuloksiin. Äreään tapaansa mies oli murahdellut:

 - Anna olla. Mitä siinä hipelöit kuin hiiri. Osaan minä itsekin vaatteistani suoriutua. En minä niin kömpelö ole.

   Sitä hän juuri oli. Kömpelö ja hidasliikkeinen. Ensin mietti, sitten harkitsi ja sitten vielä kerran mietti. Toimintaakin tuli jos oli tullakseen. Voi miten jähmeätä ja tahmeata.

   Liisa oli istunut TV:n edessä opiskelemassa tekniikoita. Jusu ei ollut huomannut mitään, koska hän vain pyllisteli jääkaapin luona.

 - Vaimo, missä se lohilaatikon loppu on? En löydä sitä mistään. Tule auttamaan.

   Liisa oli juuri ollut  pääsemässä jyvälle hommeleista. Ei sen syvällisemmästä kuin ahnaasta suutelemisesta ja siroliikkeisestä vaatteitten riisumisesta. Kellohan oli vasta kahdeksan illalla. Myöhäisempiä leffoja hän ei olisi voinut katsellakaan Jusun iltaunisuuden vuoksi. Siksipä vaimo oli vastannut jokseenkin ärtyisesti:

 - Voi taivahan vallat kun olet avuton. Siellä se on suolakurkkujen takana.

 - Älä siunaile. Tiedäthän, etten pidä rienaavien voimasanojen käytöstä. Pitäisi sinun se jo tietää. Kolmekymmentä vuotta naimisissa kanssani.

 

   Riemumies sen sijaan riisuutui vikkelästi. Ei toki alastomaksi, mutta tämäkin oli kiihottavaa. Lyhyet ja niin ohuet shortsit, että jotakin pullisteli niiden alta. Liisa melkein punastui sitä vaivihkaa kurkistellessaan.

   Jaloissa miehellä oli avoimet sandaalit, jotka paljastivat maailman suurimmat ukkovarpaat. Niiden kynnet olivat kuin silmäpari, joka seurasi naisen puuhia jopa lattian tasoltakin. Sääret olivat karvaiset kuin apinamiehellä, samoin käsivarret. Kevyt, vaalea kesäpaita oli edestä alas asti auki ja sieltäkin pilkisteli mustaa kiharaa karvaa.    

   Jusu oli kaljuuntunut sekä ylä- että alapäästään. Sääret kuivat ja koikkelehtivat kuin luurangolla. Niskassa karvoja viisi kappaletta ja käsivarsissa yhteensä kuusi.

   Liisa ehti jo katua epäystävällisiä ajatuksiaan. Pitäisi olla positiivinen. Sitä tämä Riemumieskin aina korosti. Jusuhan oli ihan kiltti ja... Se oli joskus jopa ihmetellyt, miksi vaimo tuli kotiin niin punaisena ja hehkeänä. Oli saattanut murista, että olisi hän tullut auttamaan ostosten kantamisessa, jos se noin koville ottaa.  

 

   Kaksituntinen kului liian nopeasti siinä hellässä ja kuumassa hivelemisessä. Liisa piti silmiään kiinni ja lisäsi haaveissaan ylimääräisiä kierroksia ja tarkoituksia toimintaan. Täydensi ja romantisoi. Muovasi elämän ja maailman mieleisekseen. Maalasi itselleen uudet ruusuisemmat maisemat ja uudet unelmat. Täyttymyksen.

   Mies tarttui Liisaa varovaisesti käsivarresta, kun tämä nousi täriseville jaloilleen. Ettei vain pyörtyä kupsahtaisi koko nainen.

 - Harvoin minulla on ollut noin täydellisesti tälle asialle omistautuvaa ja antautuvaa naista asiakkaanani. Täytyy myöntää, että olet poikkeuksellisen herkkä ja myötäelävä.

 - Kiitos, mutta tämä on niin ihanaa. Jaksan tuskin odottaa ensi kertaan, mumisi Liisa ja veti kermanväristä silkkipuseroa päällensä.

   Kunpa Riemumies taas avustaisi häntä näiden pikkuruisten helminappien kiinni näpräämisessä, niin saisi vielä kerran kokea tämän kiihottavien sormien koskettelua.

 - Katsotaan. Otetaanko taas sama aika? Ensi torstaina?

 - Kyllä se vain passaa. Maksanko jo nyt vai vasta loppukuusta?

 - Ei sillä ole kiirettä. Siis nähdään ensi torstaina.

 - Näkemiin ja kovasti kiitoksia. Ihana olo. Kuin nuorella tytöllä.

 - Siltä sinä aivan näytätkin. On todella palkitsevaa huomata tulokset kättensä töistä ja tuottaa mielihyvää lähimmäiselleen. Hei sitten.

 - Heipä hei.

 - Siis ensi torstaina, ruustinna Länsilaakso, hyvästeli mies suu hymyssä.

 - Sopii. Olet varmasti Suomen paras ja taitavin hieroja.  

   SYRJINTÄÄ  

 

   MIES: - Tasa-arvotoimisto, Karvanoja puhelimessa.

   NAINEN: - Tekö hoidatte syrjintää ja häirintää koskevia asioita?

   MIES: - Kyllä. Millaisesta syrjinnästä on kysymys?

   NAINEN (ujosti): - Eri sukupuoleen kohdistuvasta. Onko tämä varmasti luottamuksellista?

   MIES: - Takuulla on. Jos haluatte tavata virkailijoitamme henkilökohtaisesti, sekin onnistuu. Asiantuntijaryhmämme koostuu todella monen alan edustajista. On pappeja, lääkäreitä, tuomareita, sosiaalityöntekijöitä ja...

   NAINEN: - Hienoa, mutta tässä vaiheessa haluaisin vain tiedustella, sopiiko minun kokemani vääryydet mihinkään käsiteltävään kategoriaan.

   MIES: - Olkaa hyvä ja selostakaa tilanne mahdollisimman selvästi ja yksiselitteisesti.

   NAINEN: - Selittämistä tässä onkin eikä varmaankaan yksi ainoa selitys riitä. Työskentelen suuressa virastossa, kunnan nimittäin. Tarkemmin sanottuna vaikutusvaltaisen osastopäällikön sihteerinä.

   MIES: - Varsin tuttu kuvio: käpälöivä johtaja ja itsensä turvattomaksi tunteva alainen. Näitä tapauksia meillä on satamäärin. Olkaa huoletta, asianne on sangen helppo hoitaa, koska meillä on runsaasti ennakkotapauksia.  Iltapäivälehdistö vaan asialle ja pomolta pillit pussiin, siis öhöm tarkoitan…mm.

   NAINEN (melkein nyyhkyttäen): - En halua hänelle mitään pahaa enkä ainakaan mitään kovakouraista käsittelyä sinne…uuh. Toivoisin, että koko kiusallinen revohka järjestyisi neuvottelemalla ja kunnioittamalla kummakin osapuolen tarpeita ja toiveita.

   MIES: - Ihailla täytyy teidän korkeata moraalianne, sillä monet kanssasisarenne ovat vaahtosuisia kostottaria. Tuntuu oikein hyvältä kuulla välillä asiallisia perusteluita ja rauhanomaista sovintoon pyrkimistä. Sehän ei enää ole muotia edes suurvaltojen välisessä politiikassa.

   NAINEN: - Olen itsekin koettanut puhua, suostutella, neuvotella ja ehdottaa edes kompromissia.

   MIES: - Kuulinkohan ihan oikein? Miten tällaisessa jutuissa voitaisiin päästä sopuratkaisuun? Tarkoitan tietenkin, että kähmintää on tai sitä ei ole. Emme oikein haluaisi suostua mihinkään vesitettyyn minimanipuloimiseen eli keskivertokäpälöintiin eli...

   NAINEN: - Nimitykset sikseen, koska en ole kylliksi perehtynyt lakikielen koukeroihin. Miten käytännön järjestelyt hoidetaan? Otatteko myös tämän johtajani puhutteluun?

   MIES: - Totta kai. Täytyyhän jo oikeudenkin nimissä kuulla myös toista osapuolta. Oikeusvaltio eikä mikään valtamerentakainen diktatuuri. Vaan selostakaapa nyt yksityiskohtaisesti, mitä tapahtui ja miten? Erittäin tarkasti miten. Teen siitä tarvittavan muistion.

   NAINEN: - Meillä ei ole sanelukonetta, joten eräänä aamuna pomo kutsui minut huoneeseensa ja pyysi ottamaan vastaan tekstin. Firmamme edustaa ”maltillista vanhoillisuutta”, kuten erään suurvallan presidenttikin vaalipuheistaan päätellen.

   MIES (kiinnostuneena): - Pyysikö hän teiltä muutakin? Esimerkiksi vastaanottamaan muutakin?

   NAINEN: - Ei siinä vaiheessa. Istuuduin tuolille johtajani vasemmalle puolelle. Aika lähelle, koska hän puhuu epäselvästi. Mutustelee samalla purkkaa tai mälliä. (Pelästyneenä) - En kai nyt kavaltanut häntä?

   MIES: - Ei sekoitella asioita. Emme nyt tutki asiakkaan nautintoaineitten käyttöä vaan pelkästään suhtautumista työtovereihinsa. Siis istuitte ja kirjoititte.

   NAINEN: - Aikaisemmista karvaista kokemuksista johtuen olin melko hermostunut. Tärisin ja varmasti punoitin ja hehkuin. Yritin hillitä itseäni, mutta minkäs voit herkälle luonnollesi? Älkää vain syyttäkö minua.

   MIES: - Emme tietenkään. Vaikka edustankin miessukupuolta, voin vakuuttaa teille, että olen valioyksilö moniin irstailijoihin verrattuna. Ymmärrän naista, koska olen jo neljättä kertaa naimisissa, ja eroon on joka kerta ollut syyllinen juuri vaimoni. Kestin jokaista avioliittoani jopa viisi vuotta, joten minua ei voida moittia kärsivällisyyden ja myötätunnon puutteesta. Siksi minut tähän on valittukin.

   NAINEN: - Uskotaan, uskotaan. Te olette eri asia, mutta pomoni on kuin toiselta planeetalta. Alkeellisinkin ymmärtämys ja toisen huomioon ottaminen puuttuvat. Naimisissa yhden ja saman laiheliini kanssa jo kaksikymmentä vuotta.

   MIES: - Vaimoparka. Mitä teille sitten tapahtui sinä kohtalokkaana aamuna?

   NAINEN (kiihtyen): - Tarvitsin joitakin lisätietoja ja koska paperi oli pöydän toisessa päässä, jouduin kurkottautumaan pomoni editse ylettyäkseni dokumenttiin. Nojauduin ja hapuilin käsilläni.

   MIES: - Miksette noussut seisomaan ja kiertänyt pomoni selän takaa pöydän luokse? Tässä voi olla hiukan epäilyttävää aineistoa, mutta toivotaan parasta.

   NAINEN: - Joko tekin syyllistätte minua raukkaa? Viatonta, hyväksi käytettyä neiti-ihmistä. Syrjintää ja sortoa. Valitan teistä...

   MIES (kiireesti): - Älkäähän nyt hyvä neiti, yritin vain hahmottaa kuvaa todellisesta tilanteesta.

   NAINEN: - Todellinen tilanne oli se, että pomo litistyi kasaan kuin ilmapallo, Kuin sudenkuoppa, kun möhömahakin oli vedetty sisään. Juuri silloin rouva Möllikangas avasi oven ja tuijotti meitä kuin lumottuna.

   MIES (huolestuneena): - Miten hän myöhemmin kuvasi tapahtunutta.

   NAINEN: - Hän kertoi kaikille, että makasin poikittain pomon sylissä ja hapuilin käsilläni.

   MIES: - Mitä pomonne teki siinä tilanteessa?

   NAINEN (nyyhkien): - Hän tarttui minuun. Kovin ja hikisin ja karvaisin kourin. Sitten hän tyrkkäsi minua, jolloin kaaduin hervottomana ja avuttomana lattialle. Tuolikin rojahti nurin, jolloin se urho retkahti päälleni. Hamekin valahti korviin. (Nyyhkytystä).

   MIES: - Mitä se työtoverinne, se Möllikangas teki? Tuliko hän apuun?

   NAINEN: - Ei sinne päinkään, vaan hän veti terävän nokkansa äkkiä pois ja paiskasi oven voimalla kiinni. Jätti minut avuttoman.

   MIES: - Lähti kai hakemaan apua, koska ei yksin uskaltanut käydä raavaaseen mieheen käsiksi?

   NAINEN: - Ei hän vastaavassa tilanteessa ole epäröinyt tarttua pomoomme, mutta nyt hän ei osoittanut pienintäkään lojaalisuutta.

   MIES: - Tästä tulee kohtsillään tuolle rouvan ryökäleelle syyte heitteille jätöstä. Mehevä juttu.

   NAINEN: - Ei pienintäkään myötäelämistä samoissa vaikeuksissa kamppailevaa sisartaan kohtaan. (Raskasta nyyhkytystä ja voihkinaa). - Ja minä kun yritin kaikkeni, kaikkeni. Kamppailin ja nyin miestä kravatista, väänsin ja käänsin, kiskoin häntä käsistä ja niskasta, mutta mikään ei auttanut.

   MIES: - Älkää hyvä ystävä itkekö. Köriläs joutuu vastuuseen tästä rötöksestä, samoin kuin kaikista muistakin lähentelemisyrityksistä. Myös sitä rouva Möllikangasta kohtaan. Olkaa huoletta. Me selvitämme asian.

   NAINEN (vollottaen): - Miten te sen muka selvitätte? Vaikka olen jo viisi vuotta yrittänyt saada pomoani edes suutelemaan minua, en ole onnistunut. Hän väittää olevansa uskollinen aviomies ja saaneensa ankaran luterilaisen kasvatuksen. Se lohdutus tässä enää on, ettei kukaan muukaan työtovereistani ole onnistunut tätä itsepäistä urosta valloittamaan eikä lattialle kaatamaan.

   MIES (hölmistyneenä): - Mitä meidän sitten pitäisi mielestänne tehdä?

   NAINEN: - Tietysti antaa pomolleni vakava varoitus reippaitten naispuolisten työtovereitten syrjimisestä ja kuivankälpäkän vaimon suosimisesta. Eivätkö kaikki naiset olekaan tasa-arvoisia keskenään?

   MIES (änkyttäen): - Mutta hyvä neiti, emme me tällaista pysty hoitamaan.

   NAINEN (kiukkuisena): - Sen jo arvasinkin etukäteen. Turhaa teille oli soittaa ja surullista sydäntään purkaa.

 

   MAKKARAVOILEIPÄ       

 

   NAINEN: - 654321, Pitkosperä puhelimessa, hyvää huomenta.

   MIES: - Huomenia. Nyt on hyvät neuvot kalliit. Pahanlaatuinen tukkeuma. Mikään ei auta.

   NAINEN: - Ottakaa nyt aivan rauhallisesti, niin...

   MIES: - Mitä pirua te rauhallisuudesta tiedätte. Koko rööri tukossa ja kaikki tulee ylös.

   NAINEN: - Koska huomasitte ne oireet?

   MIES: - Nyt justiinsa. Puolisen tuntia sitten. Olin juuri syömässä makoisaa ja valtavaa makkaravoileipää, kun se luiskahti kädestäni. Aivan rinnasta otti, kun säikähdin niin kovasti.

   NAINEN: - Onko tällaista tapahtunut joskus aikaisemminkin?

   MIES (muistellen): - Taisi olla sama juttu kaksi vuotta sitten. Silloin oli kyllä kyse rasvaisen läskisoosin lopuista.

   NAINEN: - Ai-jai-jai sentään, miten itsetuhoista. Voisitteko ystävällisesti selostaa, mitä sen tämänaamuisen voileivän päällä oli?

   MIES (innokkaasti): - Se oli täysrukiista leipää ja juuri sopivan suolaista. Päällä oli ainakin sentin verran sitä oikeata, voimakassuolaista voita. Pursui aivan reunojen yli, nam nam. Vieläkin herahtaa vesi kielelle.

   NAINEN: - Millaista makkaraa? Millaiset rasvaprosentit?

   MIES: - Metvurstia ja rasvamöykyt kiiltelevät kuin pedon silmät pimeässä etelän yössä. Olen näes aikoinani ollut YK:n joukoissa tuolla etelän rintamilla. Mahtava reissu ja sapuska kuin paratiisista.

   NAINEN: - Siis tapananne on käyttää melkoisia annoksia kolesterolia lisäävää ravintoa. Sääli.

   MIES: - Se vasta sääli oli, mitä tänään tapahtui, mutta odottakaas. Oli siinä leivän päällä muutakin. Väkevää sinihomejuustoa monta viipaletta. minulla on vieläkin sen tuoksu hyppysissäni. Nam nam. Jaa, mutta päälle olin sitten vedellyt monta koukeroa vahvaa majoneesia. Se ikään kuin kruunaa kaiken.

   NAINEN: - Totisesti kruunasikin. Tunnette siis itse, että kysymyksessä on tukkeutuma? Onko kipuja rinnassa tai käsivarsissa?

   MIES: - On molemmissa. Rintani löin vessan pönttöön, kun konttasin lattialla, ja käsivarsiinkin sattui, kun yritin tonkia sitä...

   NAINEN (huolestuneena): - Että oikein kaaduitte? Menetittekö myös tajuntaanne?

   MIES: - En ihan, mutta silmissä musteni, koska harmitti niin älyttömästi. Se oma tohelointini.

   NAINEN (lohdutellen): - Kas niin, ei tässä enää itsesyytökset auta. Muutatte myöhemmin ruokavaliotanne ja asia hoituu. Lähdette vain nyt heti ajamaan tänne. Ei sentään, on parempi, että otatte taksin. Vai pitäisikö täältä lähettää sairasauto teitä noutamaan?

   MIES: - Mitä hittoa minä siellä teen? Luulin, että suoritatte kotikäyntejä. Maksakoon, mutta ongelma on hoidettava, ennen kuin koko huoneiston lattia on pilalla.

   NAINEN: - Sitä tulee siis koko ajan ylös?

   MIES: - Jo vain. suuria annoksia ja haisevaa kuin mikä. Tulkaa sassiin apuun.

   NAINEN: - Miten se parin vuoden takainen tukkeutuminen hoidettiin?

   MIES: - Röörit vain avattiin ja puhdistettiin ja sillä siisti. Toimi hienosti.

   NAINEN (raapustellen jotakin papereihinsa): - Siis pari vuotta sitten ohitusleikkaus. Vai oliko se sittenkin pallolaajennus?

   MIES: - En minä niitä toimenpiteitä ehtinyt niin tarkkaan seuraamaan. Jotakin operoivat ja kauan.

   NAINEN: - Ette tietenkään voinut tietää, mitä tapahtui, kun olitte nukutuksessa.

   MIES: - Nukuksissa en ollut, hitto vieköön. Valpas ja terävä kuin haukka, ettei kaverit olisi pitäneet välillä tupakkataukoa ja velottaneet sitten maltaita.

   NAINEN: - On hyvä, että teillä on vielä huumorintaju tallella, mutta ottakaa nyt se taksi älkääkä murehtiko liikaa. On meillä pahempiakin tapauksia hoidettu.

   MIES: - Totta että voi olla hankalampia avattavia. Naapurillakin paska alkoi virrata ja lainehtia eteiseen asti. Kauhea siivo jälkikäteen.

   NAINEN: - Teillä on turhan dramaattiset käsitykset nykyajan toimenpiteistä. Sehän on siistiä ja turvallista, kunhan bakteerit eivät pääse kimppuun.

   MIES: - Niitähän minäkin pelkään. Ties mitä tarttuvia tauteja niistä rööreistä putkahtaa esille. Matelijoita ja muita hirviöitä. Tulkaa te tänne ja ottakaa vain sopivat välineet mukaan.

   NAINEN: - Hm, keskustellaan vielä asiasta, vaikka voimmehan me teille sinne jonkun lähettääkin, jos se tuntuu teistä mukavammalta.

   MIES: - Jo takuulla tuntuu. Hyi tätä lemua.

   NAINEN: - Eräitä tietoja haluaisin vielä. Nimenne ja osoitteenne?

   MIES: - Markku Pötkylänaho ja osoitteeni on Herttakuja 16. Suuri keltainen kivitalo.

   NAINEN: - Niin, ja mikä onkaan ikä?

   MIES: - Yli sata vuotta. Se on museoviraston suojelukohde. Kohtalaisen hyvässä kunnossa, mutta...

   NAINEN (jostakin syystä ärtyisenä): - Tarkoitin tietenkin teidän ikäänne.

   MIES: - Olen 52-vuotias, pituus 175 senttiä ja paino yli 95 kiloa.

   NAINEN: - Siis oikein riskiryhmässä.

   MIES (myös jo ärtyneenä): - Mitä saakelia nuo tiedot tähän tukkeutumisongelmaan kuuluvat?

   NAINEN (salaperäisesti): - Kuuluvatpahan vain. Odottakaa kärsivällisesti, niin tohtori Leipälaiho tulee tutkimaan tapauksenne.

   MIES: - Oikeinko tohtorit tekevät nykyään kotikäyntejä? Tekniikanko tohtori ukko on?

   NAINEN: - Hän on kyllä nainen, mutta tekniikat on hallussa, vaikka onkin vasta alle kolmenkymmenen.

   MIES: - Ahaa, niin nuori? Riittääkö sellaisella käsivoimia, jos tukkeutuma on paha ja syvällä?

   NAINEN: - En nyt ymmärrä. Ei sitä avaustoimenpidettä tietenkään teidän olohuoneessanne suoriteta, vaan tohtori ainoastaan katsoo ja arvioi tapauksen vaarallisuusasteen.

   MIES: - Minäpä sanelen sulle eräitä vaarallisuusasteita, te nokkava puhelinneiti. Ensinnäkään ongelma ei ole olkkarissa vaan vessassa. Kuulitteko vessassa? Eikä se katsomisesta parane. Minäkin raukka olen katsellut sitä paskan virtaamista jo puoli tuntia, ja nyt sun monisanaisuutesi vuoksi vielä yli varttitunnin lisää. Tapaus muuttuu varsin vaaralliseksi, jos moska pääsee tulvimaan eteisen parketille.

   NAINEN: - Mikä siellä on oikein tukkeutunut? Luulin, että verisuonenne?

   MIES: - Hah hah, sitä kuuntelutaitoa. En ole ikinä kuullutkaan, että putkimies tulee avaaman asiakkaan verisuonia. Vessan putki se on pahasti tukossa. Se sitkeä makkaravoileipä näes…

   NAINEN: - Syöttekö te aamiaistanne kylpyhuoneessa?

   MIES: - Kuljin vain voileipä kädessäni hakemaan jotakin kylppärin kaapista, ja silloin se leipä tipahti pönttöön.

   NAINEN (närkästyneenä): - Olisitte heti sanonut. Miksi sitten soitatte tänne polille?

   MIES: - Anteeks vaan, se pentele olikin väärä numero.

 

   ETÄOPETUSTA      

 

   MIES: - Haloo, onko se numerossa 654654?

   NAINEN: - Haloo, kuuluu huonosti.

   MIES: - Onko se numero 654654? Mallukkakurun kylässä?

   NAINEN (huutaen): - On! Kuka puhuu?

   MIES: - Täällä on tohtori Päästölä, Oulusta. Teillä on kuulemma ollut kova myrsky sielläpäin?

   NAINEN: - Joo, kova on ollut. Sähköt poikki ja tiet tukossa. Kamala tilanne.

   MIES: - Minua on pyydetty hoitamaan eräs tärkeä asia. Siellä alkaa pian synnytystapahtuma, ja ketään asiantuntijaa ei ole paikalla. Annan näin puhelimitse jollekulle ohjeita, niin eiköhän se onnistu..

   NAINEN: - Hienoa. Se alkaa ihan justiinsa ja minä voin auttaa. Soitittepa sopivasti.

   MIES: - Joku hälytti sieltä kylältä. Onko potilas paikalla?

   NAINEN: - Tulee juuri. Työnnetään juuri ovesta sisälle.

   MIES: - Pyörätuolissako?.

   NAINEN: - Ei vaan se tulee kävellen, mutta panee vähän vastaan, joten isäntä auttaa. Se Molkojärven vanhaisäntä, se Eetu.

   MIES: - Hienoa, että potilas on hyvässä kunnossa. Nuori isäntä ei siis pääse avuksi?

   NAINEN: - Ei pääse, se on pirtissä ja änkyräkännissä niistä halvoista viinoista. Se viinalasti oli muuten viimeinen, joka vielä pääsi liikkumaan siinä pyryssä. Se tuli...

   MIES: - Hyvä, että teillä on joku muukin siellä apuna, lähiomainen. Se synnyttäjä asuu siis myös Molkojärven talossa?

   NAINEN: - Jep..

   MIES: - Millainen varustetaso teillä on? Missä te nyt olette?

   NAINEN: - Yhdessä vanhassa ulkorakennuksessa.

   MIES (kauhistuen): - Miksi siellä? Miksei pirtissä?

   NAINEN: - Siellä on se nuori isäntä, pahapäinen. Lapset nukkuu kamarissa ja

eteinen on kylmä. Pakkasta viisitoista astetta.

   MIES: - Onko se ulkorakennus tarpeeksi lämmin?

   NAINEN: - On se. Hiki tässä tulee, kun se Helmikin lämmittää.

   MIES: - Älkää päästäkö potilasta tekemään mitään raskasta arkiaskaretta. Hänen pitää keskittyä tulevaan voimia vaativaan tehtävään.

   NAINEN: - Niin se keskittyykin. Tuijottaa minua.

   MIES: - Tottahan siellä on kuumaa vettä ja puhtaita pyyhkeitä ja muuta rekvisiittaa. Myös vastasyntyneelle.

   NAINEN: - Ei se vielä ole syntyn...

   MIES (hiukan ärtyneesti): - Ei tietenkään. No, oletteko valmiita?

   NAINEN: - Jep.

   MIES: - Kuinka pitkä väli on supistuksilla?

   NAINEN: - En mä vaan tiedä.

   MIES: - Eikö se vanhaisäntäkään ole niitä laskenut?

   NAINEN: - Sen kello jätättää, kun se on yli viisikymmentä vuotta vanha. Sai nähkääs silloin, kun vanha pytinki paloi. Vakuutusrahoja kuulemma.

   MIES: - Tämä on nyt tärkeätä. Onko se synnyttäjä itse laskenut niitä supistuksien välejä?

   NAINEN: - En tiedä, tuskin.

   MIES: - Kysykää ihmeessä.

   NAINEN: - Ei se pysty vastaamaan, kun se on...

   MIES: - Ei kai vain tajuton? Ollaan helisemässä, jos...

   NAINEN: - Tajuissaan on, mutta ei osaa laskea.

   MIES: - Ahaa, vai se on niitä, niitä hitaasti oppivia ja vähemmän ajattelevia, vai miten sitä nykyään hienosti sanotaan?

   NAINEN: - Mitä?

   MIES: - Näyttääkö muuten kaikki olevan kunnossa?

   NAINEN: - Kyllä kai, paitsi että sillä on varmaan kovat tuskat, kun se on niin levoton. Heiluttaa päätään ja tömistelee.

   MIES: - Onko hän vielä seisovassa asennossa? Auttakaa emäntä kiireesti makuulle.

   NAINEN: - Kuka? Ai se Helmi?

   MIES: - Kukas sitten? Molkojärven isäntäkö?

   NAINEN: - Se istuu jo, kun sitä ramasee.

   MIES: - Voi hyvä taavetti sentään.

   NAINEN: - Ei sen nimi ole Taavetti vaan Eetu.

   MIES: - Laittakaa äkkiä potilas makuulle. Tottahan siinä on puhdas peti?

   NAINEN: - Kohtalainen. (Kuuluu kauheata ähellystä ja puhinaa). Haloo, ei se onnistu. Emme saa sitä nurin.

   MIES: - Antakaa seistä sitten. Ehkä olo on sillä tavalla helpompaa. Onko muut valmistavat toimenpiteet jo tehty?

   NAINEN: - Niin kuin mitkä?

   MIES: - Esimerkiksi peräruiske.

   NAINEN: - Hyvänen aika. Ei tällä kylällä ole kuin yksi peräruisku, ja se on entisen kauppiaan entisellä rouvalla, kun sillä on kova vatsa. Ei se sitä kyllä takuulla Helmille lainaa. Ja ne tietkin on tukossa.

   MIES: - Kovasydämisiä ihmisiä siellä syrjäkylillä.

   NAINEN: - Joo. Miksi pitäisi antaa se ruiske? Ei tällä ole vatsa kovalla. Siltä tuli äsken kauhea annos tuohon lattialle. Molkojärven isäntä sitä juuri talikolla työntelee kauemmaksi.

   MIES: - Huu. Entä onko ajelu suoritettu?

   NAINEN: - Ei täällä voi mihinkään ajella. Tiet on tukossa. Se viinakuorma oli...

   MIES: - Niiden intiimien paikkojen ajelu tietenkin, pölvä...

   NAINEN: - Jaa, mutta miksi?

   MIES: - Älkää aina kysykö että miksi. Totelkaa kerrankin ensimmäistä käskyä. Onko siinä synnytysaukossa liian tuuheata karvaa?

   NAINEN: - Ei juuri mitään, hiukan vaan siinä kauempana lyhyttä ja sileätä ja vaaleanruskeata.

   MIES: - Onko hän muutenkin vaalea? Todennäköisesti suomalainen? Minun täytyy tietysti tehdä tästä viralliset paperit. Tarkat ja totuudenmukaiset. Vaikeata, kun ei näe potilasta.

   NAINEN: - Täällä kulmilla on vain supisuomalaista rotua. Kerran oli yksi musta, mutta se nieli rautanaulan ja kuoli.

   MIES: - Huh. Ei kai vain tahallinen tappo?

   NAINEN: - Ei ole varmaa. Nimismies sitä tutki, mutta vaikka Ylä- Puttolan isäntää kovasti epäiltiin, ei siitä sen selvempää tullut. Hän kiisti ehdottomasti syyllisyytensä.

   MIES: - Miltä potilas näyttää?

   NAINEN: - Voihkii ja kiemurtelee.

   MIES: - Jokohan avauspoltot ovat alkamassa?

   NAINEN: - Poltot?

   MIES: - Minkä ikäinen olette? Olette kuin puusta pudonnut.

   NAINEN: - Olen jo yksitoistavuotias.

   MIES: - Hirveätä, mutta toivottavasti Molkojärvi on kokeneempi. Eikö siellä tosiaankaan ole ketään aikuista naista?

   NAINEN: - Ei, kun tiet on tukossa.

   MIES: - Katso, joko päätä näkyy.

   NAINEN: - Joo, ikkunan takana on ne pojankoltiaiset kurkkimassa. Ajanko ne pois?

   MIES: - Lapsen pää, pölv...

   NAINEN: - Lapsia ne vielä ovatkin ja lapsellisia. Vanhin vekara on vasta kymmenvuotias.

   MIES (huutaen): - Tuleeko sieltä aukosta esiin jotakin? Äläkä vaan kysy, että oviaukostako.

   NAINEN: - Sieltä tulee jotakin karvaista.

   MIES: - Onko se pää?

   NAINEN: - Ei mun mielestäni. Enemmin takapuoli.

   MIES: - Kauhistus, nyt me olemme pulassa. Se on tietenkin perätilassa.

   NAINEN: - Mitä?

   MIES: - Koeta kestää, yritän saada jostakin helikopterin käsiini. Odota.

   NAINEN: - Näin yhdestä leffasta, miten mies pisti kätensä lehmän sisälle ja käänsi koko vasikan ympäri. Jospa minäkin yrittäisin samaa...

   MIES: - Ei totisesti, onhan jokin elikko aivan eri asia kuin...(Kauheata puhinaa, ähkymistä ja valitusta). Et kai vain ryhtynyt mihinkään typeryyksiin? Tuleva äitikö se siellä niin surkeasti valittaa?

   NAINEN: - Ei kun Eetu, kun se astui sen jalalle. (Puhinaa). En minä ylety. Koko käsivarsi upposi siihen kuiluun.

   MIES: - Tässä nyt vielä läppää heittämään, irvileuka. Lopeta heti paikalla, kuuletko? Tämä on jo tarpeeksi vaikeata näin puhelimitse. Sinun täytyy tarkasti noudattaa ohjeitani, ettei pääse syntymään väärinkäsityksiä ja ehkä korvaamattomia erehdyksiä. Hoitovirheitä mukamas, en kestä enää niitten marinoita. Soitan toisella puhelimella sille kopterille. (Taukoa). Haloo, tarkkaile sen hengitystä. Ettei äiti ja ehkä vielä molemmat menehdy tähän tohelointiin.

   NAINEN: - Voi juku.

   MIES (pelästyneenä): - Mitä nyt tapahtuu? Ei kai vain?

   NAINEN: - Ee-ii. Pää sieltä kumminkin tulee. Minä katsoin äsken väärin, kun se on niin sotkun peitossa ja täällä on melkein pimeätä.

   MIES: - Hyvä. Autat varovaisesti vauvan esiin. Muista tukea sen päätä.

   NAINEN: - Hui, en jaksa vaikka pitelen siitä molemmin käsin. Kaamean suuri.

   MIES (huolestuneena): - Ei voi olla. Ettei vain ole vesipää?

   NAINEN: - Verta siinä on ja jotakin mönjää. Nyt se putkahti kokonaan ulos ja mätkähti lattialle.

   MIES: - Mämmikoura. Eikö Molkojärvi edes hoksannut ottaa sitä vastaan?

   NAINEN: - Ei se ehtinyt, kun se tuli juuri tupakalta. Sen hermot on kireällä, kun tämä on sentään niin tärkeä ja arvokas...

   MIES: - Leikkaa se napanuora saksilla.

   NAINEN: - Ei ole saksia.

   MIES: - Hae sisältä.

   NAINEN: - En uskalla, kun se nuori isäntä...

   MIES: - Hakekoon Eetu.

   NAINEN: - Ei sekään uskalla. Ehkä täällä on vanhat keritsimet. (Kolistelua). Joo, mutta kauhean ruosteiset.

   MIES: - Se nyt vielä puuttuu että verenmyrkytys. Kuumenna niitä liekin päällä.

   NAINEN: - Ei ole liekkiä.

   MIES: - Sytytä tohel...

      NAINEN: - Ei ole puita eikä tikkuja. Ai mutta onhan se kynttilä, jonka valossa me työskentelemme...Voi itku, se on ihan lopuillaan.

   MIES (voipuneella äänellä)): - Äiti vai lapsi?

   NAINEN: - Ei kumpikaan, vaan se kynttilä. Punainen ja joulupukin muotoinen. Pää on jo poissa ja koko yläosa.

   MIES: - Päätöntä hommaa koko touhu. Joko steriloit ne?

   NAINEN: - Mitä? Mitkä niin?

   MIES (jostakin syystä raivostuen): - Ne keritsimet, ei kai sentään  Molkojärven isäntää. Vaikka parasta se olisikin, jos tällainen möhliminen vielä joskus toistuu. Pölv...

   NAINEN: - Joo...Mitä mä nyt teen?

   MIES: - Leikkaat napanuoran poikki.

   NAINEN: - En erota napaa enkä nuoraa. Missä ne voisivat olla? (Kuuluu keritsimien napsutusta)…Ai, meinasin leikata sormeeni.

   MIES: - Varovaisesti...Joko on selvää?

   NAINEN: - Joo, vaikka en mä mitään löytänyt. Pukilla on enää vain saappaat jäljellä. (Pitkä tauko, jonka aikana kuuluu ainoastaan mielihyvän sävyistä massutusta)…Kas niin, nyt se putsaa sitä vauvaansa.

   MIES: - Kuka? Molkojärvikö? Ei kai vain äiti itse? Rasittuu.

   NAINEN: - Eikä rasitu, vaan näyttää ihan tyytyväiseltä. Hienoa Helmi, sano kiitokset tohtori Päästölälle. Tässä on luuri, sano nyt.

   HELMI: - Ammuu!

   MIES: - Mitä? Oh (kakistelua)...oh, tämä olikin väärä numero.

 

   TUNTI TERAPIAA     

 

   NAINEN: - 6.....

   MIES: - Älä yritäkään estää minua. Se olen nyt minä joka puhun. Ensimmäisen kerran viiteentoista vuoteen. Hitto.

   NAINEN: - Mitä...?

   MIES: - Älä keskeytä. Nyt sanon vihdoin ja viimein suorat sanat. Psykologini Teratörmä kehotti siihen. Tuon esiin kaiken, mitä tunnen ja se on paljon. Minä...

   NAINEN: - Mutta...

   MIES: - Tyttäresi vuoksi olen hillinnyt itseäni näin kauan, mutta nyt se on loppu. Kerralla, sinä vanha inhottava haaska. Me olisimme ikionnellisia Helenan kanssa, jollet sinä olisi kankeamassa minua jalustalta ja kaatamassa torajyviä soppaan. Sinä olet ilkein ja pahasisuisin akka, jota voin edes kuvitella. Oikea paholaisen noita-akka.

   NAINEN: - Nyt...

   MIES: - Etpäs pääse väliin, niin kuin olet koko avioliittomme ajan tehnyt. Vaikka olisi ollut kysymyksessä uuden kattilan osto, sinä pistit terävän ja nuuskivan nokkasi siihenkin. Muistatko, kuinka heti häitten jälkeen halusin ilahduttaa ihanaa vaimoani uudella alumiinikattilalla?

   NAINEN: - Sehän...

   MIES: - Muistat siis. Toin kiiltelevän vempeleen kotiin, mutta sinä leuhka olit jo ostanut toisen, suuremman ja kalliimman. Ja oikein teräksestä. Yritit lyödä minut laudalta kaikessa. Ihan itkettää niitä toilauksiasi ajatellessa.

   NAINEN: - En minä...

   MIES: - Koetat vielä väittää vastaan. Valehtelija, juoruakka, kavala käärme, lohikäärme.

   NAINEN: - Sinä se...

   MIES: - Minuako syytät, viheliäinen suhteen tuhoaja? Tuholainen, russakka, täi, kirppu, rotta, hirviö. Vaikka olisin mitä vaimolleni ostanut, sinä ostit jotakin muka parempaa ja ainakin hintavampaa. Ostit tyttäresi minulta. Menit rakastavan parin väliin. Kateuttako se oli, kun itse joudut roikkumaan siinä ikivanhassa, räkäisessä ukonrahjuksessa, kymmentä vuotta vanhemmassa ja kumaraisessa hautaukkelissa? Minä...

   NAINEN: - Et saa...

   MIES: - Saanpas, nyt totisesti saan. Saan haukkua sinua sydämeni kyllyydestä. Eräästä Suomen suosituimmasta kirjailijasta on tehty väitöskirja. Nimittäin hänen käyttämistään kirosanoista. Olisi pitänyt lainata se ennen tätä puhelinsoittoa. Olisin lukenut sinulle, ämmä, tekstiä oikein tiedenaisen tutkimaa. Sivu sivulta kaikki haisevat vastalauseet mokomalle siivellä eläjälle, pröystäilevälle matamille, toisten komeroihin tunkeutujalle. Sinä saasta, sinä…

   NAINEN: - Nyyh nyyh...

   MIES: - Joko itkettää? Ähäkutti, niin on vävyäsikin itkettänyt monen monituista kertaa metkujesi takia. Teräväkielinen ja vähä-älyinen ruttana. Syöjätär,...

   NAINEN: - Lopeta...

   MIES: - Enkä lopeta. Nyt sinä kuuntelet. Tohtori Teratörmä kai varsinaisesti tarkoitti, että purkaisin mielipahaani vain päiväkirjaan tai kasetille, mutta en pystynyt hillitsemään itseäni. Joka tapauksessa olisin tarjoillut sen kasetin sinulle, riiviöakka, joka joulu, äitienpäivä, synttärit ja nimipäivä. Joka päivä viikollakin olisin pannut sen pyörimään puhelimeesi. Myös lehtiin olisin lähettänyt karmeasta muijasta kertovia sivuja. Ihanaa, kun tuntuu hyvältä. Aah.

   NAINEN: - Olet...

   MIES: - Sinun mielipiteistäsi en piittaa hevonpaskaakaan. Kakkakiekale, lehmänläjä, lampaanpapana ja vilttitossu. Laiska ja silti utelias kuin...

   NAINEN (niiskuttaen): - Sinä...

   MIES: - Itke vain ja kadu syntejäsi. Itkulla olet hallinnut koko perhettä. Helena ei uskalla vastustaa tahtoasi, jos pyöräytät vaikka yhden ainoan kitkerän krokotiilinkyyneleen suurista mulkosilmistäsi. Sammakko. ”Sam-mak-ko-mum-mo istui lehdellä...”

   NAINEN: - Ilkimys...

   MIES: - Minäkö? Olen viaton kuin karitsa ja vielä kiltimpi olin ennen sinuun tutustumistani. Olet myrkyttänyt kaikki, jotka lähellesi rantautuvat. Ukkelisi, minut ja muka niin rakkaan tyttäresi, Helenan. Samoin kuin Petterin ja Katjan, suloiset lapsenlapsesi. Voi raukkoja, kun on tuollainen suvunperintö. Mustan kyyn verta suonissa. Raivohullun tiikerin katse. Korppikotkan nokka ja käyrät kynnet. Hyi helvetti.

   NAINEN: - Mutta...

   MIES: - Rahalla olet meidät orjiksesi ostanut. En yhtään ihmettelisi vaikka varastetulla omaisuudella. Varas, voro, murhamies, sadistinen kiduttaja, pölhö.

   NAINEN: - Miksi...?

   MIES: - Eikö tässä ole syytä kylliksi? Muistatko muoriseni, kuinka ryöväsit minulta poikani Petterinkin? Olin suunnitellut lähteväni pojan kanssa retkelle luontoon. Isukki ja viisivuotias pikkukaveri yhdessä. Tulin kotiin työmatkalta. Missä oli oma poikani? Vastaa rosvo! Missä?

   NAINEN: - En...

   MIES: - Sinä ja ukkeli olitte vieneet hänet minulta, isältä, lupaa kysymättä. Kauas pois. Kööpenhaminaan. Tivoliin, jotta pojalla olisi hauskaa. Höntit. Pojalla olisi ollut hauskaa minun kanssani. Isipapan kanssa. Sinä...

   NAINEN: - Silloin...

   MIES: - Kas kun muistat, homelo ja höyrypää. Aah kun tekee hyvää. En ole koskaan ollut näin täynnä omanarvontuntoa ja paisuvaa mielihyvää. En edes rakkaan Helenani kanssa, tai...

   NAINEN: - Olet...

   MIES: - Huh huh, en jaksa enää. Täytyy joskus ottaa uusiksi. Maksan tohtori Teratörmälle kaksinkertaisesti tästä voitonhuumasta. Jos vielä ymmärtäisit pysytellä loitolla perheestäni, olisin ikionnellinen. Helena ja lapset ja minä. Ihana tulevaisuus. Rakastan heitä niin. Ja vihaan sinua, vanha huora ja akankuvatus.

   NAINEN: - Olet totisesti erehtynyt, minä...

   MIES: - Se on ainoa ikävä puoli rakkaassa vaimossani, että äänenne niin kovasti muistuttavat toisiaan. Muussa suhteessa Helena on onneksi pudonnut niin kauaksi puusta kuin on mahdollista. Tuhansien kilometrien päähän, jonne sinutkin toivotan, limalotina-Annikki, ryppyriemu, tihrusilmä, läskihartia, pomppomaha,...

   NAINEN (huutaen): - En minä ole äiti! Olen Helena! Nyt ymmärrän, miksi äiti on niin sinua vastaan. Hän on ollut aivan oikeassa vaatiessaan, että eroan mokomasta julmurista ja rääväsuusta. Huomispäivänä mennään tuomarin luo ja otetaan ero. ERO!

   MIES (häkeltyneenä): - Oh oh, tuota, suo nyt anteeksi, tämä on väärä numero.

 

   MIKÄ TUOLLA RAKSUTTAA?    

 

   Satamäärin yleisöä oli kokoontunut uuteen täydelliseen musiikkisaliin kuuntelemaan täydellisten taiteilijoitten täydellisiä esityksiä. Kuulijoitten joukossa oli vain kaksi epätäydellistä yksilöä. Vappu Einonen, jolla oli kuulolaite ja Mikko Vetinen, jolla oli oikeassa jalassa proteesi. Kulttuuriturvatarkastukset olivat vasta kokeiluasteella. Mikään ei nimittäin ole hm täydellistä.

   Kesken korvia hivelevän taidenautinnon alkoi kuulua pientä ylimääräistä ääntä, ei toki orkesterin pauhatessa kovimmillaan, vaan hiljaisemmissa, herkissä kohdissa. Hieman levotonta liikehdintää ja ympärille vilkuilua, etenkin naapureihin, jotta tiedettäisiin, kuuluiko se naksutus valio-ohjelmaan ja pitäisikö olla haltioitunut. Joku instrumentalistikin silmäili viereistä soittajaa, ja kapellimestarin punainen niska punoitti asteen verran enemmän. Töyhtömäinen hiuskuontalo töyhtöili 25,63-prosenttisesti.  

   Seuraavana päivänä lehdissä mollattiin koko konsertti. soittajat, kapellimestari, vahtimestarit, siivoojat, Mozartit, Brahmsit, Sibeliukset ja Saariahot samassa mylläkässä. Sekä koko himputin suomalainen rahvas eli yleisö. Natisivatko tuolit vai oliko jollakulla astmaa? Turvatarkastus otettiin uusiksi uudelleen, ja syylliseksi nimettiin suoralta kädeltä se proteesijalkainen. Kuulolaite oli todistettavasti ollut rikki koko esityksen ajan, ja ystävätär todisti, ettei Vappu ollut kuorsannut. Mikko Vetisen tekonivel ei tosin tarkastushetkellä natissut, mutta tyyppi oli kai rasvannut koipeaan tällä välin. Kansalaistottelemattomuutta, lähes valtiopetos, joka pilaa koko Suomen maineen mahtavana ja ylivoimaisena musiikkimaana. Syyteharkintaan koko katala sotainvalidi.  

   Onneksi eräs jänis- ja sävelkorvainen musiikkitaituri keksi, että ääni lähtikin vanhasta cembalosta, joka ihan retro-syistä oli varovaisesti hyssytelty lavalle. Se oli hankittu Mozartin kotikaupungista, koska arveltiin, että itse nero oli aikanaan laskenut ihanat sormensa sen kellastuneille ajan kaluamille koskettimille, joita tällä kertaa kylläkin hipelöi kuivanäppinen neiti Mielonen.

   Seuraavana aamuna media vaahtosi tästäkin uutisesta. Entiset haukkumiset peruttiin, ja anteeksi pyydeltiin tätä anteeksi antamatonta mokaa. Loistavaa, että me täällä karussa Pohjolassa saamme kuulla mestarin instrumentista vuosisatojen takaa kantautuvaa taivaallista soitantaa. Sotainvalidille luvattiin kohtuulliset korvaukset menettämästään maineesta, vaikka tieto tapauksesta ei tosin ollut vielä saavuttanut Suomen äärimmäistä kulttuurirajaa eli Toijalaa.

   Musiikkitilaisuuksia jatkettiin pyhän innostuksen vallitessa, ja Enontekiöltä asti kuljetettiin kulttuurinnälkäisiä bussilla osallistumaan tähän nostalgiseen taidenautintoon. Rahastuksessa kulttuuri raja ei nimittäin päätynyt Toijalan paikkeille.

   Isiä ja äitejä oli entiseen tapaan ankarasti kielletty tuomasta lapsiaan, maamme tulevia toivoja, konsertteihin tömisemään, tuhisemaan ja tursaamaan halinalleensa. Nyt oli tehty poikkeus. Kapellimestarin kloonattu karitsa, pienoisnero, 5-vuotias suloinen tyttötenava sai istua äitinsä kanssa takapenkissä valmiina syöksymään ovesta ulos, jos joitakin lapsenomaisia ja sivistyneessä maassa sopimattomia purkauksia sattuisi tapahtumaan.

   Tyttö oli ehkä huumattu, koska hän jopa käyttäytyi. Sitten hän avasi ruusunpunaisen suunsa. Ah, mikä helpotus, vain haukotukseen. Jälleen huulet raottuivat: ”Äiti, mikä tuolla katossa rapisee?”  

   Katonraja tutkittiin varovaisesti, etteivät hienot ja kalliit rakennelmat tärvääntyisi. Sieltä löytyi pirteä eikä vielä ainakaan kuulovammainen – rotta.    

 

   LEHTORI LUTUNEN     

           

   NAINEN: - Mielenterveystoimisto, Hekko puhelimessa, Huominen voi kaiken muuttaa, Miten voin palvella?

   MIES: - Mitä muuttaa? Ei minun kohdallani ainakaan.

   NAINEN: - Se on vain meidän valoisa mottomme. Odottakaas, kun selvittelemme pulmianne, niin jo teillekin päivä paistaa risukasaan.

   MIES: - Tuskin, sillä tuollainen vain ärsyttää, mutta yritetään nyt kumminkin. Nimeni on Kauno Lutunen, ikä 51 vuotta, ammattini on lukion lehtori, matematiikka. Naimisissa, vaimo yliopiston opettaja ja rikkaan Keskisen ainoa tytär. Kaksi lasta, molemmat vielä koulussa, musikaalisia ja niin edelleen. Urheiluakin harrastavat ja piirustelua. Mitä vielä haluatte tietää?

   NAINEN: - Tyhjentävä ja hieno luettelo. Oletteko ennenkin kääntynyt jonkun ammattiauttajan puoleen?

   MIES: - Vähintään viidentoista. Ei apua, joten turhaa se on tämäkin.

   NAINEN: - No no, asenteenne on ehkä hieman negatiivisen puolella. Ryhdytäänpä käsittelemään pulmianne kohta kohdalta. Ensinnäkin: millainen on terveydentilanne?

   MIES: - Hyvä, jopa keskitasoa parempi. Olen äsken ollut yleistarkastuksessa ja kaikki on kohdallaan. Verenpaineet ja kolesterolit ynnä muut. En ole liian lihava. Kuntoilen ja hölkkään ja syön kohtuudella. En käytä alkoholia. Tupakoin viimeksi koulun nurkan takana kansakoulun kolmannella. Ei huumeita eikä lääkkeitä kun ei ole mitään vaivaakaan ja...

   NAINEN: - Anteeksi, että keskeytän, mutta eikö teille ole annettu mitään pillereitä tähän masennukseennekaan?

   MIES: - Kuka on jo ehtinyt kertoa, että olen masentunut?

   NAINEN (hämmentyen): - Päättelin vain, koska soititte tänne. Useimmat...

   MIES: - En ole mikään keskivertoihminen. Älykkyystaso tavallista korkeampi, samoin on johtamiskyky. Matematiikka varsinkin on erikoislahjakkuuteni, mutta... Siinä olitte oikeassa, että olen todella syvästi masentunut ja ahdistunut. Teitte vain liian varhaisia ja hätiköityjä johtopäätöksiä. Siitä en pidä kotona enkä koulussa enkä muuallakaan. Järjestelmällinen asiasta toiseen eteneminen tuottaa parhaan tuloksen. Esimerkiksi geometrian tehtäviä ratkaistaessa on ensin...

   NAINEN: Huh huh, en ole mikään matemaatikko, mutta jotta pääsemme eteenpäin, pyytäisin teitä yksilöimään, mistä syystä olette masentunut.

   MIES: - Taas te keskeytitte ja hyppäsitte asioiden edelle. Selostan ne siinä järjestyksessä ja sillä tempolla, kun itse katson tarpeelliseksi. Nyt sekoititte jo pasmat. Missä olinkaan?

   NAINEN: - Että miksi olette masentunut.

   MIES (vihaisena): - Ei sinne päinkään. TE siinä kohdassa olitte. MINÄ puhuin vasta…vasta…

   NAINEN: - Onko teillä siis keskittymisvaikeuksia ja muistikatkoja?

   MIES: - Suu kiinni hätähousu! Puhuin siis vasta niistä lääkkeistä eli etten tarvitse niitä. Jostakin syystä tohtorit eivät ole määränneet mitään eivätkä muutenkaan ottaneet vaivojani vakavasti.

   NAINEN: - Anteeksi nyt, mutta mitä minä nyt saan kysyä?

   MIES: - Älkää kysykö mitään. Minä kerron. Siis olen priimakunnossa.

   NAINEN: - Hm.

   MIES: - Sanoitteko jotakin? Puhukaa niin että ihminenkin kuulee eikä vain huippukorvainen koira. Oppilaat ovat juuri sellaisia tupisijoita, että ihan raivostuttaa. Samoin niitten epäselvä käsiala.

   NAINEN: - Siis kuulossanne ja näkökyvyssänne on sittenkin jotakin vikaa.

   MIES (karjuen): - Ei ole! Silmälasit on uusittu ja korvat vedellä ja imurilla puhdistettu. Olettepa te itsepintainen ja vastaan vänkäävä tyyppi. Vaimoni...

   NAINEN: - Olisiko vaimonne sen masennuksenne alkusyy?

   MIES: - Ei ole. Hän on terve ja 49-vuotias. Tosi hoikka ja hauskannäköinen. Tekee yliopistolla pitkiä päiviä, mutta nauttii työstään. Väsää väitöskirjaa ja jumppaa. Lukee ja harrastaa ja ravaa konserteissa ja ulkomailla ja...

   NAINEN (arastellen): - Voisiko tämä supernainen jotenkin rassata hermojanne?

   MIES: - Ei sitten ikimaailmassa. Rakastan häntä ja kunnioitan ja ihailen ja kehun joka käänteessä.

   NAINEN (aivan hengästyneenä): - Hyvä on, hyvä on. Saanko kysyä, onko taloudellisessa tilanteessanne jotakin vikaa? Velkoja ynnä muuta?

   MIES: - Ei ole. Molemmilla on hyvä palkka ja lisää tiedossa. Appiukko sangen antelias. Sijoittaa ja tienaa. On ostanut kaikille perheeni jäsenille omat osakehuoneistot. Lapsillakin jo mojovat tilit monessa pankissa. Jos vain inahdankin, että tänäkin vuonna tarvitsen isomman ja kiitävämmän auton, ukko ostaa sen minulle synttärilahjaksi. Meillä on kaksi kesämökkiä Suomessa. Saimaalla ja Ahvenanmaalla. Yksi melkein palatsi Nizzassa ja kalamaja Lapissa ja...

   NAINEN: - Mikä sitten on hullusti? Entä lapset? Sairautta? Huonoa koulumenestystä? Huumeita?

   MIES: - Ei. Pikkuneroja ja -enkeleitä. Hyvin kasvatettuja. Mitä muuta voisin kertoa?

   NAINEN: - Seksielämänne?

   MIES: - Mitä se teille kuuluu?

   NAINEN: - Ei mitenkään, mutta siinä voi olla avain pahoinvointiinne?

   MIES (miettien): - Sitä on ja sopivasti.

   NAINEN: - Myös vaimonne mielestä?

   MIES: - Mitä minun vaimoni tähän kuuluu? Hän on korviaan myöten uponnut mieleiseen ja palkitsevaan työhönsä. Eikö se osoita, että hänkin on tyytyväinen seksiimme?

   NAINEN (epäröiden): - Ei välttämättä, mutta...

   MIES: - Mitä te taas intätte? Tulkoon hän itse tänne valittamaan, jos on puutteita, joita ei muuten ole. Takaan, että seksielämämme on vaihtelevaa ja tehokkaasti annosteltua.

   NAINEN: - Säästöliekillä.

   MIES: - Pilkkaatteko te? Mikä yleisönpalvelija tuollainen näsäviisas tyyppi on? Teen teistä valituksen, kuten monista muistakin.

   NAINEN: - Anteeksi nyt, yritin vain keventää tunnelmaa. Huumori usein auttaa, jos on paha olla.

   MIES: - Ja kattia kanssa. Te varmaan olette niitä akkoja, jotka istuivat giljotiinin ääressä, kutoivat sukkaa ja nauraa hörähtelivät, kun päitä tippui koriin. Pitäkää soukempaa suuta ja keskittykää tähän minun ongelmaani.

   NAINEN: - Sitähän minä juuri yritän, kun ensin tietäisin, mikä se on.

   MIES: - Noin ovat muutkin muka asiantuntijat sanoneet. Eivät tiedä eivätkä pysty auttamaan. Se siitä eikä ikipäivänä kuulemiin teidän kanssanne!

 

   KUSTANTAMO SANANSÄIHKY OY    

                                                               

   Kaksi nuorta, Marjaana Kirjonen ja Vesa Välkky kohtaavat kaupungin kirjamessuilla. Vesa toimii tällä hetkellä isänsä sijaisena Kustantamo Sanansäihky Oy:ssä.

                             

   MARJAANA (epäröiden): - Sinähän olet se kustannustoimittaja Välkky, jolle olen pari kertaa käynyt näyttämässä runojani. Muistatko?

   VESA (tomerana): - Totta kai muistan. Minun onkin pitänyt soitella sen viimeisimmän runosi tiimoilta. Minulla on se täällä salkussani, koska aioin kysäistä neuvoa joltakulta kokeneemmalta kollegalta.

   MARJAANA: - Voi kun mukavaa, että haluat perehtyä siihen noin perusteellisesti, kiitos vaan.

   VESA: - Kaikin mokomin. Työtänihän tämä vain on. Jos sinulla on aikaa, voisimme istahtaa tuonne nurkkaukseen ja palaveerata vaikka heti.

   MARJAANA: - Niin, sen runon työnimi on ”Sunnuntai”. Voin minä sen muuttaakin jos välttämättä tahdot.

   VESA: - Tästä voisimmekin aloittaa tekstisi ruotimisen. Olet varmaan tietoinen siitä tosiasiasta, mikä pitäisi olla vesiselvää jokaiselle kunnon runoilijalle.

   MARJAANA: - Se että pitää karsia, supistaa, pyyhkiä pois ja antaa hautua noin viisi vuotta.

   VESA: - Sinussa on ainesta. Käsitelläänpä ensin se nimi.

   MARJAANA: - Mitä siitä voisi ottaa pois? Loppuosako, jolloin jää jäljelle ”Sunnun”? Eihän se ole mikään sana, ehkä jotakin muinaiskieltä, goottia vaikka? Tai sitten pelkkä ”Tai”? Ei tämä runo kerro vaihtoehdoista.

   VESA: - Älä heti alkuun intä vastaan. Periaate on se, että minä puhun ja opastan ja sinä kuuntelet ja tottelet. Silloin lopputulos voi vihdoin päätyä jopa täyteen ahdattuun kirjapainoomme.

   MARJAANA: - Anteeksi, mikä ehdotus sinulla on runon nimeksi?

   VESA: - ”Pyhä” olisi lyhyempi ja ajaa saman asian.

   MARJAANA: - Ei minun mielestäni. Sunnuntai on eräs viikonpäivä, mutta pyhä voi olla mikä hyvänsä, jopa maanantai, esimerkiksi pääsiäismaanantai. Joulupäiväkin voi olla vaikkapa torstaina ja....

   VESA: - Joko taas lankesit näsäviisaaseen saivarteluun? Parasta olisi kun jätämme koko nimen pois. Mitä se siinä tekee, sillä runohan voi aivan hyvin olla ilman nimeä.

   MARJAANA: - Jaa.

   VESA (epäluuloisena): - Sanoitko jotakin?

   MARJAANA: - Sanoin vain että jaa.

   VESA: - Mitä sinä sillä tarkoitat?

   MARJAANA: - En mitään. Se on vain jaa.

   VESA: - Olkoon tällä kertaa, mutta jos yrität olla fiksu, niin siinä erehdyt. Me siellä kustantamossa olemme ne ainoat fiksut. Nobel-kirjailijat ja muut sepustelijat ovat meidän karsivan kynämme tuotetta. Tuliko selväksi?

   MARJAANA: - Tuli, aivan...

   VESA: - Älä jatka, sillä mitä enemmän sanoja, sitä enemmän harhaanjohtavia väärinkäsityksiä.

   MARJAANA: - Jotkut kirjailijat ovat tulleet suorastaan kuuluisiksi monimerkityksellisyyksistään, esimerkiksi William Shakespeare ja James Joyce.

   VESA: - Me emme julkaise heidän kirjojaan. Mikä onkaan runosi ensimmäinen säe?

   MARJAANA (hartaana): - ”Mä muistan sen lempeän laakson, ainiaan muistan sen.”

   VESA: - Stop. Ensinnäkin ”mä”. Aiotko koko sepitelmän ajan käyttää johdonmukaisesti murretta tai slangia? Se pitäisi ratkaista nyt.

   MARJAANA: - En ole ajatellut, mutta...

   VESA: - Runoilijankin pitää osata ajatella ja harkita. Älkää jättäkö sitä kokonaan kustantajan ja toimittajan harteille. Kirjoitan siis  ”mä”-sanan tilalle ”Minä”.

   MARJAANA: - Se ei sovi niin hyvin rytmiin eikä soinnu.

   VESA (sopuisasti): - Otetaan sitten pois. Muistinkin juuri, että suomenkielessä pronominit eivät aina ole välttämättömiä, siispä  ”muistan”.

   MARJAANA: - Ehkä...

   VESA: - Miksi sanot ehkä? Se mitä kirjailijalta odotetaan, on tietty varmuus, aivan intuitiivinen kyky löytää sopiva sana ja ajatus. Alitajunnasta ja vaistonvaraisesti. No edelleen, siis ”sen lempeän laakson”.

   MARJAANA: - Niin sattuvasti sanottu.

   VESA: - Sydämeen tässä sattuu, kun on niin paljon korjaamista. Yhtä pöperöä, mutta siitähän meille maksetaan. Jos päästäisimme hyvänkin tekstin heti läpi, pomoille tulisi virheellinen mielikuva työmme tärkeydestä. Henkilökuntaa supistettaisiin, joten pitää pitkittää tehokasta työskentelyaikaa. Eräänkin tyypin tekstejä jahkailtiin lähes kaksikymmentä vuotta. Sukupolvi siinä jo vaihtuu.

   MARJAANA: - Mikä tässä säkeessä on sitten vikana?

   VESA: - Taas eräs ystävällinen neuvo. Aloitteleva ja tohelo sepustelija on usein tyystin vailla itsekritiikkiä, alkeellisintakin arvostelukykyä. Minäpä autan. ”Sen”, mitä se sana tässä tekee? Jätetään osoitteleva sana pois, niin siistiytyy. Siis jäljelle jää ”lempeän laakson”. Huh huh, etkö huomaa?

   MARJAANA: - ”Lempeä” on niin kaunis ja soinnukas sana.

   VESA: - Joopa joo, mutta mitä se tarkoittaa? Äiti voi olla lempeä, samoin ystävällinen kustannustoimittaja kuten minä. Vieläpä ohjaan lempeästi vasta-alkajaa tässä sotkuisessa ryteikössä. Voiko laakso olla lempeä? Sano rehellisesti että voiko.

   MARJAANA: - Miksikäs ei, jos maisemaa personifioidaan.

   VESA: - Mitä? Olen aika nuori. Pääsin viime vuonna ylioppilaaksi. Armeijakin jäi väliin, kun iskä pyysi tuuraamaan. Tuollaista sanaa ei esiintynyt lukion oppimäärässä, eikä varsinkaan etäopetuksessa. Jos nyt käytän netistä saamaani hyvää kielitaitoa, arvaisin, että kysymyksessä on jonkin asian henkilöksi tekeminen?

   MARJAANA: - Juuri niin. Sillä tyylillähän sitä kuvataan luontoa muutenkin, vertaa vaikka kuu-ukko ja Suomi-neito. Tai ainakin käytetään termejä, jotka yleensä kertovat ihmisistä taikka eläinkunnasta. Esimerkiksi niemennokka, koskenniska, joenjuoksu, lähteensilmä, merenselkä.

   VESA: - Mutta tämä ”lempeä” onkin luonteenominaisuus.

   MARJAANA: - Käytetäänhän sellaisia laatusanoja eläimistäkin, vaikkapa lempeä kuin lammas tai pöyhkeä kuin riikinkukko.

   VESA (vastustellen): - Kaukaa haettua ja teennäistä. Jollei ”lempeä”-sanalle löydy vastinetta, pyyhitään sekin pois. Siis ”laakson”. Hyvä ja kuvaava sana. Vaikka...

   MARJAANA: - Mitä aioit sanoa?

   VESA: - Tuumailen vain tässä, että miksi juuri laakson. Miksei yhtä hyvin vuoren tai järven tai kaatopaikan? Se muuten olisi hyvin nykyaikainen sana, herättää kysymyksiä ongelmajätteistä. Pistetäänkin se tähän, sopiihan?

   MARJAANA: - Kyllä kai sitten. Entä ”ainiaan muistan sen”?

   VESA: - Ensinnäkin sanajärjestys on kauhea, suorastaan etova. Mitä suomea se muka on? Joko ”Ainiaan minä muistan sen”, mutta siinä on taas tuo tarpeeton ”minä”. Tai sitten sanotaan että ”Muistan sen ainiaan”, mutta se ”ainiaan” kuulostaa uskomattoman vanhahtavalta.

   MARJAANA (kaihoisasti): - Minusta se on niin sointuvasti ilmaistu. Kuin musiikkia.

   VESA: - Ei tämä mikään oopperaesitys ole, ja toiseksi kysyisin, että et kai sinä halua kirjoittaa runoja muinaissuomella tai kalevalaisella mitalla? Hah hah. Inhosin Kalevalaa jo koulussa, ja kaikki muutkin kunnon kaverit irvistelivät sille luonnottomalle sananvalinnalle ja löpinälle. Turhaa toistoa, ja sitä on juuri tämä äskeinen teksti, joten otetaan pois.

   MARJAANA: - Entä ”Miss' istuin ma neitoni kanssa hellästi syleillen”?

   VESA: - Voi sinua sanojen haaskaajaa ja vääntelijää. ”Miss'” tuo auttamattomasti kaikille mieleen missikisat. Liian arkipäiväistä. Vai englanninkielellekö sinä tässä loruasi käännät? Siis yli. ”Istuin” kuulostaa hyvältä, mutta se onneton ”ma”. Miksi nyt ”ma” kun äsken oli ”mä”?

   MARJAANA (arasti): - Jos se on sitä taiteilijan vapautta?

   VESA (karskisti): - Kun nyt ensin kehittyisit joksikin kolmannen luokan taiteilijaksi, katsotaan sitten ne vapaudet. Tämä ei muuten ole edes kunnon toistoa vaan huolimattomia oikeinkirjoitusvirheitä. Lisäksi tarpeeton, koska ”istuin” ilmaisee jo persoonan. Sen ensimmäisen yksikössä nimittäin, jos olet yhtään tutustunut kielioppiin. Sekin olisi alkumetreillä kompuroivalle runotytölle elintärkeätä. Siis ota Suomen kielioppi pikkuiseen kännyysi ja harjoita tiivistä opiskelua joka päivä.

   MARJAANA: - Entä sitten se ”neitoni kanssa”?

   VESA (nauraen): - Neidot eivät enää ole suosiossa. Seurustelin yhden kaksikymppisen kanssa eikä hän ole ollut neitona enää kahdeksaan vuoteen. Mitä ihailtavaa sellaisessa neidossa on? Utami ja tööttilö.

   MARJAANA: - Kaunis sana, mutta pitäisikö se korvata sanalla ”impi” tai ”neitsyt”?

   VESA: - Kokenutta kunnon panopuuta ei korvaa mikään. Neiti-ihmiset ovat tylsiä, sen olen kyllä kokeillut. ”Neitsyt” tuo mieleen horoskoopit. Äitini on sellainen neitsyt ja niin pikkutarkka ja ahdasmielinen, että iskä nytkin lähti vähintään puolen vuoden maailmanympärysmatkalle. Viipyisi ukko vaan kauan niillä Neitsytsaarillaan, että saan harjoitella tätä jobia.

   MARJAANA: - Mitä ehdotat sen ”neidon” tilalle? Ei kai vain ”mimmiä” tai ”pimua”?

   VESA: - Eikö sinulla ole tyylitajua? Iskä sanoo, että se on aivan ensimmäisiä vaatimuksia jos aikoo kirjailijaksi. Jätetään asia hautumaan. Keksitään myöhemmin, koska minulla on täällä muutakin tekemistä.

   MARJAANA: - Älä vain lähde kesken pois, koska tämä on minulle hirveän tärkeätä. Jos ei ole tietoa, kenen kanssa hän istuu, niin poistetaan ”kanssa”-sanakin. Sitten ”hellästi syleillen”? Kai se nyt ainakin kelpaa?

   VESA: - ”Hellästi”, no jaa, ja ”syleillen”. Imelää ja hentomielistä. suorastaan sentimentaalista. Kuin suoraan Nyyrikistä. Ei vetele tässä tyylissä, parasta poistaa. Pitää olla realistinen.

   MARJAANA (harmistuneena): - No olkoon sitten. Kun ei kerran mainita sitä seuralaista, lukija saattaa luulla, että istuja syleilee itseään. Herättää vääriä mielikuvia.

   VESA: - Totta. Äitikään ei suvaitse sellaista. Iskä soittaa minulle illalla, joten voisin kysäistä hänen mielipidettään. Hänkin aina ensin odottaa, mitä muut ovat sanoneet, ja sitten vasta uskaltaa ehdottaa opusta kustannettavaksi. Liiketoiminnassa pitää olla varovainen ja tulevaisuuteen tähtäävä.

   MARJAANA: - Entä se kulttuuripuoli? Tehän ylläpidätte ja edistätte kirjallisuutta ja taidetta maassamme, niin olen ainakin luullut.

   VESA: - Ensin bisnes ja raha, ja sitten muu höpinä. Ei tämä mikään kulttuurin hoivakoti ole. Turvakoti. Hah hah, sanoo iskäkin. No niin, pidetäänpäs kiirettä. ”Ja kiirehti kesäinen päivä, sunnuntaipäivä tyyni”.

   MARJAANA: - Minusta...

   VESA: - Kysyinkö sinun mielipidettäsi, söpöläinen? Jos tästä rääpäleestä jotakin kehittyy, se on minun ansiotani, yksistään minun. Ja sitten kustantamon. ”Ja”-sana pois, ”kiirehti” viittaa jälleen johonkin hötkyilevään toimistotanttaan tai äiskään, joka hoputtaa sänkyä petaamaan.

   MARJAANA: - Voihan ihminenkin itse kiirehtiä paikalle.

   VESA: - Niin, ihminen, mutta tässä on kesäinen päivä. Päivä ei taatusti kiirehdi minnekään, siis pois. Samoin ruksataan yli se ”päivä”. Sitten taas turhaa toistoa ja selvän asian jankutusta, joten ”sunnuntaipäivä” myös pois.

   MARJAANA: - Mutta ”tyyni” ainakin sopii, kun puhutaan luonnosta. Tyyni vedenpinta. Ei tuule. ”On tyyni nyt, yön hellä henki” ja niin edelleen.

   VESA: - Oletpa sinä runollisella tuulella, kun loit tuonkin aivan käden käänteessä.

   MARJAANA: - En minä sitä itse ole runoillut, sehän on laulu. Aika kuuluisakin Suomessa.

   VESA: - En ole kuullutkaan. Mitä se pelkkä ”tyyni”-sana tähän jää orpona killumaan? Poistetaan, niin noudatetaan keskeislyriikan gurujen hyväksi koettuja oppeja. Kas niin, luen nyt tämän huolella ja asiantuntemuksella korjatun vedoksen vielä läpi: ”Muistan kaatopaikan istuin”. Siihenkö se loppui? Pitäisikö muuten laittaa pilkku ennen ”istuin”-sanaa? Antaa tehoa ja on noin niin kuin ilmavampaa.

   MARJAANA (melkein itku kurkussa): - Nyt se meni vallan pilalle. Sehän vaikuttaa aivan otteelta jonkun ympäristörikollisen päiväkirjasta, kun hän istuu vankilassa muistelemassa rötöksiään.

   VESA: - Silloinhan se on ajankohtaista ja vetoaa lukijaan. Pikkuisen skandaalinkäryistä. Grrreat!

   MARJAANA: - Sinä se et yhtään ymmärrä näitä runouden asioita. Olet brutaali ja sivistymätön ja...

   VESA (voitonvarmana): - Ahaa, tuollako keinolla yrität saada rumat tekeleesi julkisuuteen? Itkunpillityksellä ja solvauksilla. Niihin olemme iskän kanssa tottuneet. Jollei karsittu ja taiteelliseksi muotoiltu runo miellytä, jääköön. Olisin ihan vain myötätunnosta ehdottanut sitä johtajallemme, jotta hän olisi saanut konkreettista näyttöä kustannustoimittajan kyvyistäni.

   MARJAANA: - Ihan kokeeksipa annoin sinun räpelöitäväksesi kuuluisan ja rakastetun kansalliskirjailijamme tekstiä, Aleksis Kiven. Taidat olla uudestaan syntynyt August Ahlqvist?

   VESA (hölmistyneenä): - Niin kuka?

   MARJAANA (loukkaantuneena): - Tässä alkaa mennä luottamus koko systeemiinne. Puuttuu vain enää, että julistat minulle sen tutun ja kohteliaan lauseen, jota muutkin kustantamot käyttävät.

   VESA: - Mikä se on?

   MARJAANA: - ”Valitettavasti tekstinne ei sovellu kustannusohjelmaamme, ja kiitämme kustantamoamme kohtaan osoittamastanne luottamuksesta.”

   VESA (katsellen tutkivasti neitosta): - Muuten, saisinko tarjota sulle munkkipossukahvit, kun autoit mua ammatinvalinnan ongelmissani.

   MARJAANA: - Miten ihmeessä?

   VESA: - Päätin tässä juuri, että jatkan sittenkin ATK-opintojani, sanokoon iskä mitä lystää. Ei musta ole suomen kielen sorkkijaksi. Aion kyllä näyttää ja vahvasti suosittaa niitä sun omia runojasi äijälle. Mä oon varma, että noin makeen näköinen kinkku osaa kirjoittaa coolia runoutta.

 

   Nuoret puikkelehtivat iloisesti hälisevän väkijoukon läpi kohti kahviota.

                                 

   KAAPILLISTA RAKKAUTTA  

   Kari avasi oven ja astui kaksioonsa. Oikeastaan se oli vasta puoliksi hänen, koska hän kaiken aikaa yritti parhaansa mukaan lunastaa itselleen omaa osuuttaan huoneistosta. Teijalta ja sen

petolintuäidiltä.

   Oikeastaan hän vain yritti astua sisälle, sillä kynnykselle hulvahti heti mahdoton määrä paperia. Todellista postia oli vain nimeksi, mutta mainoksia ja tarjouslehtisiä sitäkin enemmän.

   Hän potki niitä ärtyneesti peremmälle. Yksi niljakas pikkuvihkonen takertui kynnykseen kuin henkensä hädässä. Kari potki aikansa ja alistui sitten kumartumaan ja äkäisin ottein irrotti kirjasen kynnyksestä. Sitten vain ovi kiinni ja kotona ollaan taas vihdoin ja viimein.

   Hän alkoi olla väsynyt ainaiseen matkustamiseen. Suomea ristiin ja rastiin, mutta onneksi joskus ulkomaan keikkojakin. Kari oli tuote-esittelijä, todellinen kaupparatsu, joka yritti tuputtaa

liikkeille maailman parhaita tavaroita. Jopa onnistuikin useimmiten. Hän oli hyvä myyjä, vakuuttava, mutta ei liian. Antoi keskustelulle ja epäilyksille tilaa.

   Alun perin hän oli ollut kovasti innostunut ammatistaan. Sai matkustella ja tavata uusia ihmisiä. Poikamiehelle se oli ollut jännää, joskus viisitoista vuotta sitten. Uutuuden viehätys vain pikku hiljaa laimeni ja mureni. Uudet naisetkaan eivät enää olleet mikään maailmaa mullistava asia. Samaa kaliiperia kaikki. Helposti kaadettaviin kyllästyi ja vaikeasti tavoitettavia ei hänenkään charmilla saanut pysyvästi jäämään verkkoon.

   Vaimokin lähti puolen vuoden pyristelyn jälkeen. Oli kai ollut lähdössä jo kihlajaisista asti, mutta ei ollut saanut aukaistua suutaan erosanoihin. Anopin kutale aukoi suurta suutaan sitä

taajempaan, ja erokin järjestyi amerikkalaisella vauhdilla.

   Mitä sitä vuoden takaista asiaa rupeaa murehtimaan. Kunhan saisi velat maksettua. Ja saisi pitää työpaikkansa. Ehkä innottomuus oli jo näkynyt myyntitilastoissakin, sillä erittäin hienovaraisia vihjauksia työvoiman vähentämisestä valutettiin silloin tällöin hänen ulkoneviin ja hyvin herkästi punoittaviin hörökorviinsa. Ne muuten ainakin aluksi vetivät naisia kummasti puoleensa. Liikuttavan poikamaista.

   Poikamies. Siis melkein. Yhä useammin Kari jätti noteeraamatta huippulyhyen avioliittonsa. Vapaus eli yksinäisyys oli sittenkin parasta. Joskus, kun hän palasi pidemmältä turneelta, hänestä olisi ollut mukavaa, jos vaimo tai edes avovaimo olisi ollut kotona vastaan ottamassa. Hymysuin ja lämmin suudelma valmiina sekä kylmä olutpullo odottamassa sohvapöydällä.

   Ei toki Teijalla. Sillä päinvastoin oli ollut kylmä hymy ja inhottavan lämmin kaljapullo vartoamassa. Suudelmatkin olivat pelkkää huiskimista. Ei niissä ollut todellista tunnetta eikä intohimoista paneutumista asiaan. Ei mieheen eikä hänen tunnelmiinsa. Sitä ei kiinnostanut pätkääkään kuunnella hänen matkaselostuksiaan ja prosenttien laskemistaan.

   Hyvä kun oli päässyt eroon mokomasta esteetikosta. Olisi edes näyteikkunan somistamista, mutta imeliä, ruusukuviollisia pyttyjä joka paikassa. Keramiikkaa. Savijalkainen jättiläinen oli koko Teijan ja sen korppikotkaa muistuttavan anopin haave tyttären taiteilijan urasta. Siellä muovailkoon kippojaan ja piirustelkoon koukeroisia peikkohahmojaan sen vuorenpeikkonsa helmoissa. Ei sillekään avioliitto passannut. Äiti oli parasta mitä tyttärelle oli tapahtunut. Sääli, koska ei se ihan hassummankaan näköinen ollut.

                             

   Kari puuhaili kodissaan. Kasteli kukat, jo melko nuupahtaneet, ja tutki lähes tyhjää jääkaappiaan. Täytyisi lähteä kauppaan. Mutta sitä ennen oli tarkistettava posti. Ties vaikka se uusi olisi heittänyt häntä kirjeellä. Kari potki postin vielä vähän syrjemmälle ja ähkäisten noukki lattialta sanomalehtiä, pari aikakauslehteä ja joitakin kirjeitä. Laskuja tietysti. Eivät ne mitään rakkauskirjeitä olleet.  

   Koska hän oli sellaisen viimeksi saanut? Kari seisoi kirjepinkka kädessään ja mietti. Ei muistanut, koska Teija ei ollut mikään kertomakirjailija. Lisäksi he olivat jo seurustellessaan asuneet vain puolen kilometrin päässä toisistaan. Mitä siinä oli syytä ruveta tiiliskiviromaaneita väsäämään. Ei ollut aikaakaan moiseen, koska molemmat loivat uraansa. Hah hah.

   Se hyvä puoli yksin asumisella ainakin oli, että kaikki oli omilla paikoillaan, kun hän tuli kotiin. Posti kynnyksellä ja kuivahtaneitten viherkasvien lattialle varisseet lehdet muodostivat ainoan poikkeuksen säännöstä. Teijan hallituskaudella mikään ei pysynyt kohdallaan. Huonekalut ja matot ja taulut ja kerran jopa tiskikone oli heivattu uudelle paikalle. Se taiteilijan vaihtelunhalu. Ja sen syöjättären avitus joka toilauksessa.

   Kari istahti raskaasti huokaisten lempparinojatuoliinsa ja selasi taas kirjeitä. Välistä putosikin kortti. Tavallinen kuvapostikortti. Ei mitään maisemaa, vaan sisäkuva suomalaisesta saunasta jakylpijöistä. Ei kuitenkaan onnittelukortti. Hän käänsi sen ympäri ja alkoi tavailla kirjoitusta. Tavailuksi se menikin, sillä hän ei saanut selvää juuri mistään sanasta.

   Vahvalla mustalla jotenkin vanhanaikaisen tuntuisella musteella oli raapustettu muutamia lauseita ahtaaseen tilaan. Kulmikkaita koukkuja raskaalla kädellä. Tottumattomasti. Karilla oli jo välähtänyt toivorikas ajatus, että se on siltä uudelta, mutta ei tämä oikein naisen käsialalta vaikuttanut. Ei ainakaan niin siron ja naisellisen kuin se uusi oli. Mutta tietysti, jos kynä oli huono ja alusta epätasainen.

   Taikka...? Tuskin sentään huumeitten tai viinan vallassa. Tosin hän ei kovin hyvin sitä naista tuntenutkaan, mutta ei hän ainakaan miltään pöhöttyneeltä juopolta ollut vaikuttanut. Entä sairas? Lääkehumalassa?

   Ennen kuin hän tarkemmin syventyi salaperäiseen tekstiin, hän totesi, että päiväys oli ainakin neljä viikkoa aikaisempi. Olihan se voinut pari viikkoa jo hänen matollaankin maata, koska hän oli ollut reissussa juuri sen ajan. Allekirjoitus oli täyttä hepreaa. Vinoa ja vaikeaselkoista. Ei hänellä pitänyt lääkärituttaviakaan olla.

   Kari tutki uudestaan vastaanottajan osoitetta. Oliko se ollenkaan hänelle? Oli ja takuulla. Pölkkykirjaimin: Kari Majaranta, kadun nimi ja talon numero, mutta ei kirjaimia eikä muita numeroita. Postinumerokin puuttui. Ilmankos se oli seikkaillut matkalla niin kauan.

   Mikä ihmeen juttu tämä oli? Taas hän syventyi allekirjoitukseen. Rauno tai Kauno tai Tauno, mutta voisi se Tainakin olla. Ei ainakaan Sirpa Heikkilä, se hänen uusin kiinnostuksen kohteensa. Pirteä nimi. Pirteä koko tyttö. Tosin häntä kahdeksan vuotta nuorempi, mutta mitäs tuosta.

   Entä sukunimi? Eronen, Ehonen, Enonen, mutta voisi olla myös Erola, Eromaa tai sinne päin. Voi turkanen, kun ihmiset eivät opi edes nimeään kunnolla kirjoittamaan. Kari nousi ja viskasi kortin roskaämpäriin. Olokoon. Sitten hän iski hampaansa rasvaiseen ja herkulliseen metvurstivoileipään.

                             

   Kari lähti kauppaan, mutta palasi harmistuneena takaisin. Litimärkänä. Ei kannattanut enää lähteä lenkille. Hän on jo lenkkeillyt halki koko Suomen, ja se sai riittää. Laiskuus alkoi nykyään vaivata, mutta pitäisi sen uuden takia ehkä kohentautua. Hän söi taas makkaraa ja heitti pakkauksen kuoret roskikseen. Nakkasi vielä sekaan pizzan tähteitä. Sopivasti juuri sen kortin päälle.

   Hetken harkittuaan hän kaivoi kortin sittenkin esille. Pyyhkäisi sitä paperiin ja vei taas olohuoneen pöydälle. Olihan hänellä niitä tuttavia. Mikä ihmeen viesti tämä oli?

   Postittajan osoitekin oli pölkkykirjaimilla: Perälampi, Virranhaara. Oliko tarkoitus, että tähän vastattaisiin? Karilla ei ollut hämärintä aavistustakaan, missä päin Suomea tuollainen paikkakunta sijaitsi. Lähettäjä oli kirjoittanut oma nimensä epäselvästi. Hän oli kai varma, että posti kyllä löytää perille. Ehkä niin vähän asukkaita, että vastaanottaja löytyy, kunhan nimi on hiukankin sinne päin.

   Voisi se olla nainenkin, jos vaikka oikea käsi on kipsissä ja yrittää sitten vasemmalla riipustaa jotakin. Hän nuuhkaisi korttia, kuten eläimilläkin on tapana tehdä, jotta ne saisivat selville, onko naaras jo valmis paritteluun.

   Hän vetäisi kasvonsa nopeasti kauemmaksi, sillä haju oli voimakas sekoitus metvurstista, sinapista ja tonnikalasta. Ei tarvinnut olla kemisti pystyäkseen analysoimaan nuo eri vivahteet. Jos viestissä oli alunperinkään ollut mitään hienompia hajusteita, ne olivat yhtä kaikki saaneet väistyä makoisan aterian aromien tieltä.

                                 

   Koko illan mies odotti malttamattomana soittoa siltä uudelta. Hän oli jättänyt Sirpan puhelinvastaajaan lukemattomia sanomia. Tämänkin illan aikana ensin viisi, ja pitkään epäröityään, koska ei mieskään kai saa olla liian innokas, hän jätti kuudennen: ”Sirpa kulta, soita toki minulle. On niin ikävä. Karisi.”

   Sirpa oli ollut koko heidän niin sanotun seurustelunsa ajan uskomattoman hidas ja jaakea. Oliko se signaali jostakin? Jokainen tervejärkinen olisi tulkinnut asian seuraavasti: Nainen ei ole tarpeeksi kiinnostunut. Kari ei ollut selväjärkinen, sillä hän oli toivottomasti rakastunut.

   Hän oli aivan sattumalta eräillä tavaramessuilla saanut verkkoonsa tämän unelmiensa naisen. Oli vaaniskellut häntä kahviossa, aloittanut henkevän jutustelun säästä sekä myöhemmin tarjonnut tälle hieman empivälle ja epäluuloiselle juttukaverilleen korvapuustikahvit. Sen jälkeen elämä oli ollutkin pelkkiä korvapuusteja, nimittäin noin kuvaannollisesti ottaen. Pettymyksiä ja odotusta.

   Sirpa asui naapurikaupungissa, joten tapaamiselle ei olisi pitänyt olla voittamattomia esteitä. Hän oli liikealalla ja matkusti paljon, mutta kyllä heille nyt sentään jostakin olisi löytynyt yhdessäoloaikaa, jos sitä todella tosissaan olisi yritetty järjestää. Kari oli yrittänyt. Siitä huolimatta heidän yhteydenpitonsa oli pääasiassa rajoittunut puhelinkeskusteluihin, vaikka tuosta onnekkaasta ensitapaamisesta oli jo kulunut lähes kymmenen kuukautta.

                       

   Mikä tässä kiikasti? He olivat tavanneet vain neljä kertaa. Ensin lounaalla kaupungilla, sitten hätäiset kahvit asemaravintolassa, sen jälkeen taas kiireinen lounas Sirpan kotikaupungissa ja viimeksi Kari oli saanut houkuteltua ihastuksensa kohteen tanssiravintolaan. Siellä hän oli saanut pitää tuota suloista olentoa sylissään neljän ja puolen tanssin ajan, koska joku rillipäinen ryökäle, muka Sirpan tuttavia, oli kesken pelin riistänyt hänet itselleen. Törkeätä.

   Olisihan Sirpa voinut kieltäytyä tanssimasta toisen kanssa, mutta mikäli Kari oli oikein tulkinnut naisen nopean katseen, Sirpa oli ihan tyytyväisenä paennut ryöstäjänsä käsivarsille. Tätä Kari ei aluksi ollut tahtonut tunnustaa itselleen, mutta näiden toivottomien kosiskelujen jälkeen tuokin muistikuva alkoi kummitella mielessä.

   Mikä voisi olla esteenä? Sirpa oli vapaa, ainakaan hänellä ei ollut sormusta. Hän oli tosin nuorempi, mutta eihän Karikaan mikään ukonrahjus ollut. Vasta hiukan yli neljänkymmenen. Ei mikään hurmuri, sen hän myönsi itsekin. Tavallinen mies. Suora hailakanruskea tukka, joka ohentui jo päälaelta, mutta kaljun kohdan sai vielä hyvin peittoon taitavilla kammanvedoilla.

   Hän oli keskikokoinen, sekä hintelä että pyylevä. Miten sellainen voisi olla mahdollista? On se, jos kaula, kädet ja jalat ovat varsin sirorakenteiset, mutta hartiat ovat tavallaan valahtaneet alemmaksi. Ne olivat jättäneet pienehkön kumpareen pallean tienoille ja sitten jatkaneet matkaa lantioihin ja takalistoon. Ohuehkot sääret kannattelivat tätä kartiomaista kehoa. Kävelytyyli oli hieman sipsuttavaa. Kaveri tikkasi kuin ompelukone, mutta sehän vain antoi vaikutelman kiireisestä ja menevästä liikemiehestä.

   Kari hölkkäsi ja pelasi lentopalloa silloin kun kerkesi. Hänen pukeutumisensa oli aina tiptop, koska kaiken piti olla siistiä ja edustavaa jo ammatinkin puolesta. Käyttihän hän silmälaseja, mutta niin teki Sirpa itsekin. Ei kai sekään mikään rikos ollut, varsinkaan nykyaikana, jolloin pikkulapsillekin nostetaan rillit nenälle jo kehdossa. Turhan aikaisin Karin mielestä, vaikka oli senkin lajin tuotteita yrittänyt asiakkailleen tyrkytellä.

   Ei hän haissut eikä haiskahtanut. Ei edes kohtalaisen rajujen illanistujaisten jälkeen. Niihin se Teijakin oli suivaantunut. Ja eritoten sen raivoraitis äiti. Oli niissä kemuissa naisiakin ollut mukana. Tottahan toki. Erittäin harvoja ja ohimeneviä syrjähyppyjä, jotka eivät olleet mainitsemisen arvoisia. Kaikkien hempukoitten nimetkään eivät olleet jääneet mieleen.

   Miten kummassa se Teija olikin niistä tiennyt? Oli ainakin tietävinään. Väitti, että hänelle tuli arvaamattomia tulehduksia ja että ne olivat peräisin muilta naisilta. Turvaseksiähän mies oli joka kerta harrastanut. Muistaakseen. Turha nirsoilija se vaimo oli muutenkin ollut. Hyvä kun siitä pääsi eroon, että oli taas vapaa poikamies pyydystelemään tosinaisia. Kun se vain nyt onnistuisi.

                             

   Mies käveli kortti kädessään peilin eteen. Kokovartalokuva. Keskikokoinen. No ehkä ei ihan. Siellä tanssilattialla hän oli ensi kerran myöntänyt itselleen, että hän oli ollut noin sentin Sirkkua

lyhyempi. Ei kun viisi senttiä tai...Ei ainakaan viittätoista senttiä. Mitä niitä mittatikulla laskemaan, hän tuhahti närkästyneenä. Turhan korkeat korot. Käyttäköön matalampia, sitten kun he ovat...

   Puhelin pirisi ja Kari syöksyi kuin paraskin pesiksen pelaaja kolmospesälle. Onneksi ei sentään mahalleen, mutta polvensa hän joka tapauksessa iski oikein mojovasti sohvapöytään.

 - Auu, halloo, 75xxxx, Majaranta.

 - Onko sinulla jäniskoira siellä vai kuka se ulvoo?

 - Jaa, sinäkö Ilmo? mutisi Kari pettyneenä. - Löin polveni pöytään. Mitä sulla on asiaa?

 - Kiitos kysymästä. Oletpa sinä hyvällä tuulella. Taisitkin odottaa muuta soittoa?

 - Joo, anteeksi. Mitä sinulle kuuluu? Joko muuttokuormat on purettu?

   Sitten alkoi pitkä selostus muutosta ja perheestä ja taas muutosta. Kuusihenkisen perheen siirtäminen toiselle puolelle kaupunkia ei ollut mikään pikkujuttu. Ei ainakaan harkitsevalle ja hitaanoloiselle virkamiehelle, joka varmasti joka pakkauslaatikon kohdalla ensin huolellisesti tuumasi ja sitten tarttui toimeen, jollei vaimo tai vanhin poika ollut ehtinyt edelle.

   Toisella korvalla Kari kuunteli kaverinsa vuodatusta ja toisella hän kuulosteli kännykkäänsä. Sitten toivoteltiin hyvää yötä puolin ja toisin. Äkkiä Kari kysäisi:

 - Hei Ilmo, oletko vielä siellä? Tunnetko ketään Perälammelta? Virranhaarasta?

 - En, sanoi Ilmo ja tuumi vielä hetken. - En, en tosiaankaan. Missä se sijaitsee?

 - En minä vaan tiedä, mutta sieltä tuli mulle kortti.

 - Keneltä? Joltakin naiselta?

 - En tiedä edes sitä, kun käsiala on niin sekavaa.

 - Mitä siinä lukee?

 - En ole vielä saanut selvää.

 - Onko se varmasti sinulle?

 - No se ainakin on varmaa, nimi ja osoite.

 - Valitettavasti en voi auttaa. Kysy joltakin farmaseutilta, koska ne ovat sotkuisten harakanvarpaitten asiantuntijoita. Joko arsenikkia tai aspiriinia. Heh heh.

 - Ei se varmaankaan ole mitään tärkeätä. Sano terveisiä Maisalle. Hellurei.

                                   

   Jälleen Kari tutki korttia ja koetti löytää johdonmukaisuutta eri kirjainten välillä. On sitä kummemmistakin hieroglyfeistä selvitty. Tuo on ainakin j. Se on vain jotenkin takaperoinen. Alalenkki on nurinpäin. Tuossakin on j. Sama juttu. Hän oli jostakin lukenut, että juuri j:n lenkistä pystytään arvioimaan, onko joku henkilö poikkeava johonkin suuntaan. Mutta mihin? Sitä hän ei enää muistanut.

   Kari odotteli puhelua ja tulkitsi kortin tekstiä. Sen verran hän sai selville, että kyseinen henkilö oli istunut Karin vieressä jossakin tilaisuudessa. He olivat nähtävästi jutelleet, koska kortissa luki: ”mie...kiintoinen kesk...luhetki...kiva uudest...”

   Sitten jotakin Karista itsestään. Vaatetuksesta: ”...ukeutunut tyylikk...”

   Mitä tämä oikein tarkoitti? Hän tutki uudelleen allekirjoitusta. Ei se voinut olla naiselta, koska etunimen lopussa oli selvä o. Hän muistutteli aikansa suomalaisia tytönnimiä, jotka päättyisivät o-kirjaimeen. Mieleen ei johtunut ainuttakaan. Sen sijaan juuri Rauno tai Tauno. Ehkä juuri Tauno.

   Sukunimestä ei ollut enää väliäkään, sillä eihän hän missään tapauksessa vastaisi korttiin. Miksi vastaisi, kun siinä ei ollut sen kummempaa kysymistä tai asiaa. Hän arvuutteli jo vähän aikaa, että olisiko tämä mahdollisesti jotakin sukututkimusasiaa. Kaikenlaiset ihmiset ottavat yhteyttä ja pyytävät kertomaan jostakin Jemina-tädistä, josta hän ei ole koskaan kuullutkaan. Tällaiset kyselyt ovat kyllä yleensä vähän virallisemmilla papereilla taikka netissä.

   Täytyisi ihan äidiltä kysyä, oliko heillä sukulaisia Perälammella. Ihmetytti myös, miten tuo kaveri tiesi hänen osoitteensa? Miehen oli täytynyt nähdä ainakin jonkin verran vaivaa onkiakseen tiedot esille. Koska ihmeessä ja missä hän oli tavannut tuon hepun?

                                   

   Pitää nukkua yön yli, niin suuretkin keksinnöt kirkastuvat. Tiedemiehillä ja luovilla taiteilijoilla kuulemma. Kari ei ollut tiedemies ja hän oli varsin kaukana taiteilijoistakin. Inhosi heitä Teija-vaimonsa vuoksi vielä entistäkin enemmän. Nukahtamisen jälkeen hänelle kuitenkin selvisi jotakin. Tosin hän ei uinunut kokonaista yötä vaan ainoastaan pari tuntia nojatuolissa odotellessaan rakastettunsa puhelua.

   Hän heräsi säpsähtäen. Oli nähnyt jotakin unta mutta mitä? Kortti oli pudonnut lattialle, ja hän nosti sen uudelleen käteensä. Siinä olikin nyt kuvapuoli ylöspäin. Olipa kuuma. Patterit paahtoivat täydellä teholla, vaikka ulkona oli vesikeli. Kari riisui T-paitansa ja heitti sen sohvalle.

   Kuvaa hän ei ollut vielä niin perusteellisesti tutkinutkaan. Se esitti saunan lauteita ja kahta hemaisevaa punertavaihoista neitokaista kylpemässä. Toisella oli tuoksuvalehtinen vihta kädessään, mutta silti kaikki intiimit paikat komeilivat näkösällä. Kas kun hän ei ollut sitä heti huomannut. Kari pisti oikein lasit nenälleen ja tiiraili naisia tarkemmin. Herttaista ja hiukan kiihottavaakin. Hän aivan aisti saunan kuumuuden ja kosteuden. Hän pyyhkäisi ensin otsaansa ja sitten lasejaan.

   Keskeytti toimensa, koska oli kuulevinaan puhelimen soivan. Taisi olla naapurin ovikello. Kuka sinne nyt yömyöhällä oli pyrkimässä? Voi hitto, kun se Sirpa ei soita. Kehtaisiko jättää vielä yhden viestin? Kumma liikenainen, kun sillä ei ole matkapuhelinta. Tai ehkä onkin, mutta ei ole antanut sen numeroa. Sitä inhottavaa salaperäisyyttä. Jaa mutta senhän saisi helposti selville tiedustelusta, jollei se numero ole salainen. Täytyypä kysyä.

   Kari ei kuitenkaan noussut puhelimeen, vaan tutki yhä korttia. Millainen kaveri lähettää ventovieraalle miehelle, vieläpä nähtävästi varsin tilapäiselle tuttavalle, tuollaisen saunakortin? Ei edes minkään yhdistyksen hyväntekeväisyyskortti. Ei sellaisia taitaisi jokin YK:n osasto päästääkään käsistään eikä sen kummemmin muukaan vakavamielisempi järjestö. Ei se toki rivo ollut mutta jotenkin epätavallinen.

   Joku liiketuttava? Kari kelasi koko tuntemansa mieskaartin mielessään, mutta ei vaan keksinyt. Tekstistä alkoi erottua muutakin: ”kovin kaunis liikem...s”.

   ”Kaunis”? Käytetäänkö miehestä yleensäkään sanaa ”kaunis”? Ehkä kaunis laulunääni. Kaunis ääntämistapa englannin kielessä. Kaunis käytös. Mutta kaunis liikemies? Jokin tässä tökki.

   Eihän hän rumakaan ollut. Makua on toki monenlaista. Varsin hyvin voisi ajatella, että hän on jonkun mielestä hauskannäköinen, reipas, kohtalainen ryhti, ystävälliset vaikkakin hailakat silmät, terve ihonväri. Tosin pehmeän punertava kuten noilla naisilla tuossa saunan höyryssä. Ainakin kaunis puheääni, koska hän oli paljon hionut ääntämistään työtehtäviään ajatellessaan. Oikein kuunnellut mankalta ja korjannut virheitään.

   He olivat siis keskustelleet ja vielä mielenkiintoisista asioista. Tauno olisi halunnut jatkaa jutustelua ja nyt, ehkä pitkänkin ajan kuluttua, hän haluaa, että Kari vastaisi korttiin. Siinä kohden viesti oli aivan selvä, koska osoitekin oli annettu ja vielä niin huolellisesti piirretyin kirjaimin.

   Kari mietti, että hän voisi ottaa selvää, missä Perälampi sijaitsi ja tiedustella Tauno E...n puhelinnumeroa. Tuskinpa siellä kovin monta sellaista Taunoa asustaisi, jonka sukunimi alkaa E:llä.

Mitä turhia. Ei maksa vaivaa. Kun muistaisi, missä hitossa...

   Oli kuin usva olisi pikkuhiljaa hälvennyt, sillä kortista alkoi hahmottua myös teksti: ”...luentoa...minulla... vaal...pu...ka...”

   Vaalea pusakka? Luento?

   Silloin se iski. Se muistikuva. Hyvä ihme, kuinka se oli voinutkin noin häipyä? Yli kymmenen kuukautta sitten. Tärkeät messut, koska silloin hän oli nähnyt Sirpan ensimmäistä kertaa. Ja olipa toinenkin muistamisen arvoinen asia, vaikkakin epämiellyttävä. Hän oli hukannut kännykkänsä. Se oli jäänyt penkille luentotelttaan, kun hänelle oli tullut ajolähtö sen uuden naisen perään.

   Sirpa oli ensin istunut Karin edessä, mutta lähtenytkin kesken esitelmän pois. Mies oli tuijotellut taakseen niin että niskat olivat mennä nalkkiin. Sirpa oli vain seisoskellut ovella juttelemassa jonkun kanssa. Paljon väkeä, joista osa istui penkeillä ja osa harhaili epäkohteliaasti pitkin huonetta. Ulos ja sisään.

   Kari oli yrittänyt kuunnella puhujaa, joka kertoi juuri sellaisia faktoja tuotteestaan, jotka koskivat hänenkin myyntiprojektejaan. Aivan kiintoisaa. Tavallisellekin kansalle, koska selostus oli arkista ja ymmärrettävää selkokieltä.

   Hän oli suunnannut ne liikuttavat hörökorvansa vuoroin eteen ja vuoroin taakse. Äiti niitä oli aikoinaan yrittänyt piilottaa lippalakin alle oikenemaan mutta turhaan. Kun poika oli ottanut lakin päästään, korvat nousivat taas pörhölleen kuin innostuneet taimet maasta. Herkästi punoittavina, uteliaina ja kuuntelevina. Se antoi hänelle vieläkin hieman pikkupoikamaisen ilmeen. Nuorensi tavallaan.    

                                 

   Oliko ihme, että Taunon tapaaminen oli jäänyt kaiken muun alle varjoon ja unohduksiin, koska Sirkku, oikein isoilla kirjaimilla SIRPA, oli sen jälkeen täyttänyt Karin koko tunne- ja ajatusmaailman. Luennolta poistuttuaan Kari oli ensin harhaillut summanmutikassa messualueella, mutta viimein päätynyt valtaisaan kahvioon. Siellä hän oli istuutunut kahvimukeineen erääseen pöytään ja koko ajan etsinyt katseellaan Sirpaa.

   Joidenkin harhaan osuneitten havaintojen jälkeen hän oli bongannut tytön kahvion toiselta puolelta ja oli oitis suunnannut askeleensa sinne päin. Nainen ei häntä huomannut, vaan istui kaikessa rauhassa eräässä nurkkapöydässä limukkapulloineen. Kari pyöri ympärillä, ja silmät melkein niskassa hän oli uskaltanut kiireesti jonottaa itselleenkin mukillisen. Läikytteli sitä vapisevissa käsissään ja hengaili pöydän ympärillä muka istuinpaikkaa hakien. Niitä oli kyllä muualla, mutta ei naisen lähettyvillä.

   Että piti olla hermostuttavaa ja stressaavaa jo se seurustelun alku. Ei Kari ennen ollut näin ujoksi heittäytynyt naisten seurassa. Puhuttelu, jutustelu, nopea tunnustelu ja jos mahdollista vähän pidemmällekin. Oliko tämä nyt se oikea?

   Viimein yksi lihava täti irtosi tuolistaan ja purjehti muihin maisemiin. Kari istahti tämän paikalle, vaikka hellehattuinen ja jo haudanpartaalla hoippuva mummeli yritti niittautua samaan tuoliin. Kari oli nuorempi ja vikkelämpi. Paremmin treenattu maailman kovilla turuilla.

   Kaikki tämä oli vaatinut niin hurjasti ponnistelua ja kyttäämistä, että mies oli varsin uupunut siemaillessaan jäähtynyttä kahviaan ja tarkkaillessaan sopivaa lähestymishetkeä. Sirpa tutki joitakin esittelylehtisiä. Hillitty jakkupuku, hillitty meikki, hillitty kampaus. hillitty koko nainen. Ilme selittämätön.

   Kari oli ollut kaikkea muuta kuin hillitty, sisimmässään, mutta ulkonaisesti hän yritti pitää pintansa. Hän kääntyi naisen puoleen, hymyili hurmaavinta myyntihymyään, katsoi kauniisti silmiin ja ehkä hieman heilutteli niitä punertavia korviaan. Sitten hän keksi varsin nerokkaasti mainita, että messuilla oli paljon väkeä.

   Nainen vilkaisi häntä nopeasti, totesi kai vaarattomaksi ja myönsi. Pieni äännähdys, mutta Karin korvissa se oli lupaavan kevään kohinaa. Sinfoniaa. Tosin hän ei kummemmin piitannut klassisesta musiikista, mutta tuona hetkenä hän olisi ollut valmis lunastamaan kaikkien konserttien vakituiset ensi-iltapaikat.

   Näinkö se tapahtuu? Se hillitön rakastuminen?

   Suurella vaivalla ja käyttäen pieniä hätävalheitakin Kari sai houkuteltua naiselta käyntikortin: Sirpa Heikkilä, puhelin...Itse hän myös ojensi omat henkilötietonsa. Nousten kohteliaasti seisomaan. Joku törppö oli heti nykimässä tuolia hänen altaan. Luuli kai että hän oli lähdössä. Olihan hän lähdössä, mutta ei ulos vaan ihanaan rakkauden onnelaan.

   He kättelivät. Kari hurmioitui. Naisesta ei oikein tiennyt mitä hän tuumi. Katseli kyllä miestä jo kiinnostuneemmin. Näin myöhemmin ajatellen ehkä hieman hämmästyneenä. Muistutteli kai mielessään, olivatko he sittenkin aikaisemmin tavanneet, sillä miksi kaveri olisi muuten ollut niin innokas ja aktiivinen.

   Noin se oli alkanut, ja niissä seikkailuissa hän oli siis hukannut kännykkänsä. Löysi sen sentään sieltä luentosalin pöydältä. Joku rehellinen sielu oli vienyt sen puhujalle.

   Kari oli kadottanut kännykkänsä sekä sydämensä. Hän oli myös kadottanut mielestään Taunon, tuon kookkaan ja juurevan suomalaismiehen, jolla oli vaalea pusakka ja jyhkeät piirteet.

                                                     

   Kari tuijotti korttia kädessään ja muistutteli tapahtumien kulkua. Kun hän siellä luentotilaisuudessa oli parasta aikaa tuumiskellut, lähtisikö sen sorean naisihmisen perään vai ei, hän oli tuntenut, kuinka joku jyskäle istuutui hänen viereensä vasemmalle. Todella kuin vuori olisi vyörähtänyt paikalleen. Ei silti runnoen tai satuttaen, mutta massiivisesti ottaen reviirin haltuunsa.

 - Anteeksi, jos tönäisin. Täällä on niin täyttä. Onhan tässä tilaa?

 - Ei se mitään. On siinä.

   Samalla Kari vielä yritti tavoittaa katseellaan naista oven pielessä.

 - Täällä on paljon väkeä, lausui kumea miesääni harvakseen ja rauhallisesti.

 - Näin on, vastasi Kari hätäisesti.

 - Niin hemmetissä on, hän jatkoi hieman ärtyneenä, sillä naista ei enää näkynyt. Karin oikealla puolella alkoi kiihkeä temmellys, kun neljä aikuista ja kaksi lasta yritti piehtaroida itsensä istumaan. Sen lihamuurin läpi ei olisi päässyt minnekään, joten Kari kääntyi vierustoverinsa puoleen ja yritti arvioida, mahtuisiko hän sitä kautta penkkien väliseen käytävään. Kauheasti paksua kansaa ja muovikasseja.

 - Hienot messut.

 - Näin on, vastasi Kari ja katsoi nyt vasta ensimmäisen kerran uutta keskustelukumppaniaan tarkemmin.

   Jykevän tuntuinen ehkä viisissäkymmenissä oleva mies, jolla oli hiekanvärinen karhea tukka. Se ei ollut minkään pariisilaiskampaajan jäljiltä, mutta varsin siisti ja kovasti jyrkkäreunaiseksi leikattu. Kasvot olivat melko ilmeettömät mutta silti valppaat. Silmät pienet ja harmaat. Huulet tiukkana viivana. Oli kuin hän olisi keskittynyt pohtimaan jotakin tuiki tärkeätä hommaa.

 - Näillä messuilla saa hyvän kokonaiskäsityksen siitä mitä markkinoilla on tarjolla. Siksi tulin tänne. Minulla on nääs omia koneita, sellaista maansiirtoalaa.

 - Niin täällä saakin. Minäkin olen täällä työni puolesta ja...

   Siinä siis oli tullut ilmi Karin toimenkuva, ja koska he kättelivät, myöskin nimet tupsahtivat ilmoille. Karille ei toisen nimi ainakaan jäänyt mieleen. Tuskin hän sitä huomasi kuunnellakaan, vaikka mies puhui kyllä selvästi ja harkitsi huolella lauseitaan.

   Kari oli huomannut, ettei hänen enää tässä vaiheessa kannattanut rynnätä sitä uutta kaunokaista jäljittämään. Messualue oli valtava. Se olisi hakuammuntaa, jos sieltä ketään löytäisi. Niinpä hän syventyi taas seuraamaan luennoitsijaa, mutta vastaili samalla hajamielisesti miehen kysymyksiin ja kommentteihin.

   Vierustoverilla oli ollut vaalea lyhyt popliinipusakka, joka vaikutti jokseenkin vanhanaikaiselta. Suorat housut olivat harmaat ja niissä oli terävät prässit, mikä ehkä hieman poikkesi muusta rennommasta vaatetuksesta. Käsissään hän pyöritteli vaaleata lippalakkia. Kädenpuristus oli ollut rehti, tosin selvästi viivyttelevä. Känsiä ei tuntunut ja leveät paksut kynnet olivat siistit.

   Kengätkin olivat vaaleat, samoin sukat. Pusakan alta näkyi harmahtavaa paitaa. Ei solmiota, mutta kauluspaita kuitenkin. Kari oli tottunut tekemään havaintoja ihmisistä ja heidän tyylistään pukeutua. Se saattoi auttaa myyntityössä, kun yritti keksiä yhteisiä puheenaiheita ja sitä tapaa, miten kutakin piti käsitellä.

   Eipä hän vaan tarpeeksi hyvin osannut pyöritellä naisia. Lipesivät käsistä turhan vikkelään. Taidanpa sittenkin lähteä sen uuden perään, hän päätti. Luentokin loppuu kohtsillään.  

   Kari käännähti uuden tuttavuutensa puoleen, moikkasi nopeasti ja aloitti voimaperäisen murtautumisen motista päästäkseen käytävälle. Oikealle puolelle pesiytynyt perhe litistyi ja latistui ja kutistui ja veti kuin yhdestä käskystä mahaansa sen verran sisään, että Kari luikerteli heidän ohitseen. Hän pyyteli viisi kertaa anteeksi ja tallasi vain kerran yhden isoäidin lenkkareille. Että pitikin olla ahdasta ja kuumaa.

                               

   Sinnikäs kosiskelija oli reippaasti kierrellyt messualueella. Yhden kerran hän törmäsi taas siihen pusakkamieheen. Hymyilivät niukasti, Kari monta milliä niukemmin, nyökkäsivät, ja siteen hän suuntasi askeleensa kahvioon. Osti kahvia ja sämpylän ja päätyi erääseen nurkkapöytään.

   Taas oli kuin vuori olisi pimentänyt auringon. Jälleen se sama vierustoveri tiedusteli kohteliaasti, oliko vastapäätä oleva paikka vapaa. Hänelläkin oli tarjottimella sämpylä ja höyryävää teetä.

   Kari ähkäisi ihan ääneen, mutta huitaisi kädellään tyhjää tuolia kohti.

 - Tämäpä sattumaa, että taas tapaamme, vaikka on niin tungosta. En kai häiritse?

 - Et toki. Siitä vaan.

   Kari tunki sämpylää suuhunsa, nosti katseensa ja ovella oli se uusi! Hän ampaisi pystyyn, mutta hyväkäytöksisenä liikemiehenä vilkaisi ennen lähtöään miestä ja mumisi: Heippa. Kaikki muu menetti merkityksensä, kun metsästäjä syöksyi sämpylän puolikas hampaissaan parempiin saalistusasemiin. Kahvi unohtui pöytään. Samoin se yritteliäs juttutoveri.

                                       

   Kortti yhä sormiensa välissä Kari ihan ääneen jupisi:

 - Sen täytyy olla hän. Tämä Tauno on se hailakasti pukeutunut messuvieras. Mitä hän minusta tahtoo? Kymmenen kuukautta. Miksei puhunut asiaansa jo silloin?

   Ai niin, hänhän oli rynnännyt sen Sirpan perään. Ehkä mies oli aikonut sanoa jotakin, mutta se jäi kesken. Kun Kari nyt tarkemmin muistutteli tapausta, hänellä oli mielikuva Taunosta, joka oli ollut nousemassa seisomaan huomatessaan hänen lähtönsä. Lisäksi tämä oli nostanut toisen kätensä ylös aivan kuin tavoitellakseen jotakin. Suu liikkui, koska hän nähtävästi sanoi jotakin. Ilme oli hämmästynyt ja uskomattoman surullinen ja pettynyt.

   Kaiken tämän Kari nyt muisti. Jotakin muutakin alkoi surrata ja kehkeytyä hänen aivoissaan, kun puhelin lopultakin soi. Kello näytti jo yli puolta yötä, mutta tiesihän Sirpa hänen tapansa.

 - Majaranta.

 - Täällä Sirpa, hei. Olit yrittänyt tavoittaa minua. Olin matkoilla. En haluaisi sanoa tätä puhelimessa, mutta pelkään, että jos suostun tapaamiseen, sinulle sittenkin jää vääriä käsityksiä suhteemme jatkumisesta.

 - Mitä sinä nyt. Älä nyt Sirpa. Voimmehan me aivan hyvin tavata. En aseta sinulle mitään velvoitteita. En painosta sinua millään tavoin. Minusta sinä olet niin kovin...

 - Kuuntele nyt Kari. Olen yrittänyt lähettää sinulle viestejä tunteistani tai oikeammin niitten puuttumisesta. Olet ihan kiva kunnon kaveri, mutta en voi enkä halua, että tästä tulee mitään vakavampaa. Jotenkin tunnut niin vieraalta. Jokin tuntemus vastustaa.

 - Mutta Sirpa, minä...

 - Toivon sinulle kaikkea hyvää ja anteeksi jos loukkasin sinua. Olen koko ajan uskonut, että tunnistat signaalini. Hyvää yötä ja voihan hyvin.

   Sirpa sulki nopeasti puhelimen. Kari aikoi jo soittaa hänelle uudestaan, mutta malttoi sitten mielensä. Voiko tätä enää selvemmin sanoa? Loppu mikä loppu.

   Voimakas tuskan ja pettymyksen tunne valahti hänen päälleen kuin musta verho. Samassa välähdyksessä hän näki edessään Taunon hölmistyneet ja pettyneet kasvot. Suuri, voimakas käsi ojentumassa ottamaan jotakin, saamaan jotakin. Ehkä antamaankin jotakin? Turvallisuutta ja...Mutta ei. Mahdoton sana EI on välissä kuin läpipääsemätön muuri. Sementtiä, rautaa, terästä. Kovinta ainetta maailmassa on pienen pieni sana EI.

   Kari kävelee nojatuolinsa luokse. Kortti on yhä hänen kourassaan. Nyt rypistyneenä ja hikisenä. Kuten ne saunovat neitoset siinä kuvassa. Hiki kihoaa hänenkin otsallensa. Kyyneleitä karvastelee hänen silmissään. Kurkkua kuristaa. Arvioivasti hän punnitsee korttia kädessään ja lukee vakavana tekstiä: ”Tauno E...a, Perälampi, Virranhaara”.

     

   BURNOUT                                                                                                                                                                                

 

   MIES: - Haloo. Kuka siellä?

   NAINEN: - Onko se numerossa 123456?

   MIES: - On, mutta...

   NAINEN: - Päivää. Sain lappusen sihteeriltäni. Olen tohtori Mielenjärkky. Olitte pyytänyt minua soittamaan tähän numeroon.

    MIES (epäröiden): - Ai jaa. Saattaa olla, vaikka kumma se olisi. En yleensä...    

   NAINEN (reippaasti): - Ymmärrän täysin, koska tämä on tietysti erittäin arkaluontoista, mutta voitte olla varma, että asia jää meidän kahdenkeskiseksi. No niin, sain sen käsityksen, että  

   MIES: - Kiireellinen ja kiireinen. En ole voinut oikein hyvin viime aikoina.

   NAINEN: - Teillä on kuulemma ollut keskittymisvaikeuksia ja jopa unettomuutta.

   MIES: - Se on ollut aivan kauheata. Pääsen uneen vasta viiden jälkeen aamuyöstä, ja sitten onkin usein jo aamutuimaan oltava täydessä työn touhussa. Skarppina ja tunnollisena. En käsitä, miten kestän tätä.

   NAINEN: - Oletteko jo pitkään kärsinyt näistä oireista?

   MIES: - Vasta pari kuukautta, mutta se häiritsee niin pahasti tehtäviäni, että pelkään joutuvani työttömäksi. Sekin vielä painaa, kun on suuri perhe elätettävänä.

   NAINEN ( rohkaisevasti): - Kyllä me tästä yhdessä selviämme. Minulla on ollut tosi vaikeita tapauksia, jopa sellaisia, jotka hautovat itsemurh...öhöm...Kyllä tästä selvitään.

   MIES (pelästyen): - Itsemurhaa en ole kylläkään ajatellut. On tässä tarpeeksi jo muitten hengen vaarantamisessa. (Mies huokaa raskaasti).

   NAINEN: - Älkää menettäkö toivoanne. Saako tiedustella, millaista työtä teette? Mainitsitte, että se vaatii tarkkuutta.

   MIES: - Millimetrin tarkkuudella on osuttava maaliinsa. Hiukan vain veitsi lipsahtaa ja koko homma menee mönkään.

   NAINEN: - Veitsi? Oletteko mahdollisesti teurastaja? Ei kai siinä, näin kaikella kunnioituksella, niin suunnattoman huolellisia otteita tarvita? Uusi yritys ja niin se jatkuu.

   MIES: - Olin tosiaan opiskeluaikoinani kesätöissä teurastamossa. Siellä opin paljon ruumiinrakenteesta ja muusta anatomiasta. Tosin vain lehmien ja lampaitten, mutta sovellusta sitä vain vaaditaan. Ja luovuutta.                                

   NAINEN: - Siis ei enää teurastajana? Ahaa, minulla on usein potilaina kirurgeja. Kellosepäntyötä. Puolen millin väärä viilto tai pisto, ja ihmishenki on menetetty. Lääkäri pelkää jo päiviä etukäteen, miten hän selviää vaativasta ja tuntikausia kestävästä operaatiosta.

   MIES: - Minun toimeenpanemani operaatiot eivät kylläkään kestä tuntitolkulla, paitsi tietysti se stressaava uhrin odottelu. Itse toimitukseen vierähtää vain muutama minuutti, ja juttu on hoidettu. Harvoin asiakkaat edellyttävät sen pidempiä vetkutteluja eli puukon hidasta kiertämissä haavassa, jos puhun näin kaunokieltä.

   NAINEN: - Onko työssänne viime aikoina sattunut jotakin ikävää?  Esimerkiksi epäonnistumista, jopa vahingon tuottamista asiakkaalle?

   MIES: - On pari tapausta. Ensimmäisessä en päässyt maille halmeillekaan, ja koko pisto jäi tekemättä. Yritin tavoittaa kohteeni, mutta turhaan.

   NAINEN (mietteliäänä): - En ole todellakaan pitkään aikaan ollut läsnä missään leikkauksessa, mutta mitä nyt muistan tapauksia opiskeluajoiltani, en tiedä asiakkaan kertaakaan päässeen karkuun. Hän oli joko huumattu tai sidottu alustaansa.

   MIES ( halveksivasti): - Se vasta olisi helppoa, mutta minun tapauksissani asiakas on jatkuvasti liikkeellä. Kiipeää katolle taikka hyppää uimaan. Harrasta siinä sitten osumatarkkuutta.

   NAINEN (pitkän vaitiolon jälkeen): - Nyt ymmärrän, miksi haette apua meiltä. Sekoitatte nähtävästi todellisuuden ja harhakuvitelmanne. Ei hätää. Minä hoidan teidät terveeksi, jotta jälleen pääsette työskentelemään parantajan ammatissanne. Sitten ei käsi enää vapise.

   MIES: - Se vapisee jo nyt, kun kuvittelenkin tämän päivän keikkoja.

   NAINEN: - Mikä oli se toinen ikävä tapaus, joka laukaisi teissä näitä masennus- ja pelkotiloja?

   MIES: - Siinä toisessa vipauksessani pääsin kyllä tarpeeksi lähelle. Kaikki oli valmiina, mutta kun valmistauduin elintärkeään viiltoon, uhri-peijakas käännähti äkkiarvaamatta, ja viilto osui käsivarteen.

   NAINEN: - Kävikö hänelle pahastikin?

   MIES: - Siinähän se pulma onkin. Hänelle ei käynyt mitenkään, kun oli vielä turpea talvipomppa päällä. Möhryllä. Raharikkaalla roistolla.

   NAINEN: - Varokaa kiihtymästä. Otetaan tämäkin aivan lungisti. Jälleen teillä on omituisia fantasioita tuosta leikkausympäristöstä. Paksu pomppa päällä ja muuta mielikuvituksellista. Teidän on parasta tulla heti paikalla vastaanotolleni. Annan teille jotakin rauhoittavaa. Voitte myös jäädä sairaalaan tutkittavaksi. Kyllä teistä vielä mies tehdään.

   MIES: - Kaikkein eniten pelkään seurauksia. Mitä asiakkaani tuumivat toheloimisestani? Joudun maksamaan sen raskaimmasta päästä, ehkä hengelläni. Samoin perheeni: vaimo, toisessa kaupungissa asuva avovaimoni, Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa asuvat rakastajattareni sekä näitten kaikkien kersat. Yhteensä viisitoista vekaraa. Lemmikkieläimetkään eivät enää ole turvassa. Minä tukehdun tähän kauhuuni.

   NAINEN: - Lähetän heti ambulanssin teitä noutamaan. Voin vain todeta, että todellisuudentajunne on täysin kankaalla.

   MIES: - Kuunnelkaa minua. En voi jättää tämänpäiväistä suurtehtävääni suorittamatta. Tulen vaikka huomenna varhain luoksenne, mutta juttu on junailtava loppuun, mutten ei hyvää seuraa.

   NAINEN: - Asiakkaillehan ei tapahtunut mitään pahaa. Ei teitä voida syyttää edes hoitovirheestä. Mitä ihmettä te oikein pelkäätte?

   MIES: - Eräs kollegani epäonnistui vain kerran ”leikkauksessa”, kuten te sitä hienosti nimitätte, mutta arvatkaapa, mitä hänelle tapahtui?

   NAINEN: - Ei mitään, uskokaa minua.

   MIES (huutaen): - Ei muka mitään, kun asiakkaan gorillat ruttasivat hänen autonsa romuksi ja lähettivät postissa myrkkyhämähäkin lahjaksi. Tuo lahja pisti kaksi perheenjäsentä kuoliaiksi. Sitten heidän talonsa poltettiin, samoin kuin kaukaisen pikkuserkun kesämökki. Kollega löytyi myöhemmin joen pohjasta ammuttuna ja pistettynä ja hirtettynä ja myrkytettynä ja hukutettuna ja kuristettuna ja hakattuna ja kuolleena.

   NAINEN (ärtyneenä): - Olette tosiaan aivan seinähull...Anteeksi nyt tohtori, mutta tilanne on vakava.

   MIES: - Tohtoriksi minun tällä alalla pitäisikin kouluttautua. Käyttämäni työtavat ovat karmean vanhanaikaiset ja epävarmat. Että sitä pitääkin turvautua vain terävään, tai kohteen rötöksien suuruudesta riippuen, tylsään veitseen. Olen jättänyt monta valitusta ammattiyhdistyksellemme, mutta he pitävät minua liian vanhana uudelleenkurssitettavaksi.

   NAINEN: - Papereissa lukee, että olette vasta viidenkymmenenyhden vuoden ikäinen.

   MIES: - Ne on kai väärennetty. Täytin juuri 75. Upeat synttärit, paitsi että yhdessä lahjapaketissa oli sont... ei kun lantaa. Hikoilin pelosta joka käärön kohdalla, kun muistelin sitä kollegaa  Olen kuollakseni suivaantunut tähän työhön ja etenkin siihen epävarmaan puukkoon.

   NAINEN: - En ehkä ole ihan selvillä kirurgian uusimmista virtauksista, mutta kun appiukoltani poistettiin umpisuoli, viillot suoritettiin veitsellä. Millaista työkalua te olette kaavaillut?

   MIES (närkästyneenä): - Tietysti kiikarikivääriä. Silloin ei tarvitse ängetä niin lähelle sitä ”potilasta”, kuten te kai häntä nimitätte. Koko homman voisi hoitaa monen metrin päästä, jopa katolta tai nurkan takaa tai ohi kiitävästä autosta. mutta ei. Ne jästipäät teetättävät minulla hommia Vaka Vanha Väinämöisen aikuisilla välineillä. Kiusallani panen ne ainakin verovähennyksiin.

   NAINEN: - Kuulkaahan nyt, tohtori Viiltovesi, tilasin jo sairasauton. Se on osoitteessanne viiden minuutin kuluttua. Älkää yhtään hätäilkö.

   MIES (kauhistuneena): - Mitä te oikein meinaatte? Minäkö tohtori Viiltovesi? Nimeäni en yleensä paljasta, mutta minut tunnetaan erittäin pätevänä viiltelijänä, Jaska Osumana, joka on päästänyt päiviltä kymmeniä vastenmielisiä tyyppejä. Nostaisin kunnianloukkausjutun tästä törkeästä erehdyksestä ja toimenkuvien sotkemisesta, mutta kun en suine surmineni halua vapaaehtoisesti astua oikeuden eteen.

   NAINEN (sulkee nopeasti puhelimen): - Anteeksi.

 

   ITKU-IIKKA  

 

      1) Pääskysenpoikia

 

   Niukkalan talossa vietettiin suurta juhlaa. Siellä oli meneillään jokavuotiset suviseurat. Ne pidettiin talon lähes sata vuotta vanhassa hirsirakennuksessa, sen pirtissä, joten niitä kutsuttiin myös pirttiseuroiksi. Pihapiiriin oli rakennettu uusi komea päärakennus, mutta vanha pirtti oli silti säilytetty kesäkäyttöön.

   Niukkaa ei talossa ollut muuta kuin nimessä. Vöyreä tila ja isäntäväki hartaita uskovaisia. Aluksi oli tarkoitus kokoontua pirttiin kuuntelemaan sanaa ja veisaamaan. Ensin oli siis tarjolla runsasta sielun ravintoa ja sen jälkeen sai ruumiskin osansa. Avoimesta ovesta näkyi pitkä pitopöytä, johon kannettiin kampanisuja ja leipäjuustoa. Kuivalihakeittokin oli tulossa, mutta tällä hetkellä se vasta tuoksui, joidenkuiden mielestä haisi, valtavissa kattiloissa päärakennuksen keittiössä.

   Juhlatunnelma oli nousussa. Kaunis ja lämmin kesäpäivä. Koivut jo pukeutuneet vehreään kesäasuunsa. Vanhat tuomet peittivät häveliäästi kiemuraisiksi vääntyneet ja lohkeilleet runkonsa lumivalkeitten kukkaterttujen alle. Linnut lauloivat aivan pakahtuakseen ja puuhasivat pesiensä kimpussa. Ahkerat pääskyset suhahtelivat kuin mustat nuolet ympäri pihaa. Useimmilla kiemurteli jokin hyönteinen suussa. Niillä oli oikein rivitaloasuntoja vanhan rakennuksen räystään alla. Sopuisasti kylki kyljessä. Ruokaa riitti, linnuillekin, koska tilalla hoidettiin vielä suurta karjaa.

   Sääsket inisivät verenhimoisina koivikossa. Välttelivät vielä tulemasta keskelle pihaa. Oli niille liian helteistä. Kesäinen poutapäivä aiheutti näet hengenahdistusta noissa pisteliäissä pedoissa, mutta annas olla, kun illan varjot lähestyivät ja levittivät tumman verkkonsa raikkaalle nurmelle, silloin koittaisi sääskien aika. Ne jo hioivat pistimiään letreälehtisten koivujen tuoksussa.

   Saarnamies, kansakoulunopettaja, reservinluutnantti, osuuskaupan johtokunnan puheenjohtaja, paikallisen uskovaisyhdistyksen puheenjohtaja, kirkkoneuvoston voimallisin jäsen sekä kymmenpäisen perheen toimelias isä hioi myös sanan miekkaansa. Opettaja Kiiskinen oli maineikas ja tulisieluinen saarnaaja. Hänellä oli sana hallussaan. Hän itketti seurakuntaa mielensä mukaan. Tilaisuuksien jälkeen miehetkin pyyhkivät silmiään känsäisillä kourillaan ja kiittelivät sanan virkistävästä kasteesta, mutta myös syntisiä sieluja viiltelevästä ruoskasta. Armoitettu puhuja.

                               

   Järven selkä kiilteli auringossa heijastaen sinisellä taivaalla vaeltelevia poutapilviä. Nuoret punaposkiset ja herkät uskovaistytöt muistuttivat vaaleine palmikkopäineen aivan enkelikuoroa, kun he  virittelivät kuistilla taivasikäväänsä ja aloittivat hennoin ja väräjävin äänin laulun ”Sen suven suloisuutta”. Sontakärpäset tulivat esiin navetan takaa helteestä välittämättä ja istahtelivat pitopöydän antimille. Naisväki niitä huiski esiliinoillaan kauemmaksi.

   Vanhaemäntä suivaantui kerrassaan yhteen itsepäiseen pörisijään, joka ei uskonut vähemmällä. Siispä hän ihmeen näppärästi sieppasi sen kurttuiseen kouraansa, pisti toisen käden käppyräiset sormet kämmenensä sisälle, onki kärpäsraukan niihin ja rusensi sen niin että narskui. Litteä ja töhryinen jätös tipahti nurmelle, ja emäntä pyyhkäisi sormiaan hameeseensa. Tämän jälkeen hän hieraisi nenäänsä ja vetistäviä silmiään esiliinan nurkkaan, korjasi parin kampanisun asentoa tarjoiluvadilla ja oli sangen valmis astumaan pirttiin ja antautumaan herkistävän tunnelman vietäväksi.

   Kaikilla muilla oli kohtalaisen auvoisa olo paitsi Niukkalan vanhalla isännällä, jolla oli krooninen polte mahassa. Nytkin oli menossa jo neljäs aspiriini tämän päivän kuluessa. Välillä hän otti myös hiukan sootaa, ja helvetillinen närästys helpotti hetkeksi, mutta muistutti taas vähän päästä olemassaolostaan. Ja ihmisraukan raihnaudesta ja ehkä myös siitä tulevasta, toivottavasti vielä varsin kaukaisesta, lähdöstä taivaan ihanaa suvea pällistelemään.

   Toinen vähemmän onnellinen kaveri oli Niukkalan nuoren emännän uusin tuotos, pienoinen sylivauva, joka myös ukisi mahanpurujaan, vaikka äiti kävi sitä vähän päästä nurkan takana imettämässä. Lellutteli valkoisesta rinnastaan mahtavia suihkuja vauvan viihdyttämiseksi. Pikkupojat viihtyivät mainiosti tirkistelemässä nuoren äidin puuhia, mutta pikkuisen vatsa vain pömpötti ja naama oli väärässä kuin vanhalla isännällä. Oli poika ainakin tullut sukuunsa.

                               

   Seuraväki oli jo siirtynyt pirttiin. Keittiön naiset vielä juoksentelivat pihamaalla ja päivittelivät omia päivittelyjään. Komensivat pojankoltiaisia kauemmaksi. Varsinkin Ventelän Saaran avioton poika aiheutti huolta kuten aina ennenkin kaikissa yhteisissä tilaisuuksissa. Vallu oli vasta kahdeksanvuotias, mutta oli jo suorittanut enemmän kolttosia kuin moni kahdeksankymmentä täyttänyt oli tehnyt koko elämänsä aikana. Ainakin jos tämä oli oikeasti uskomassa.

   Vallu ehti näpistää muutaman kampanisun ja pakeni saaliineen pirtin taakse. Muut pojat olivat lähdössä kipittämään hänen jälkeensä herkkuja havittelemaan kuin röyhkeä koiralauma luun perässä. Silloin äidit komensivat kersansa sisälle. Pojat aseteltiin penkeille istumaan sillä periaatteella, että aina oli välissä aikuinen tai ainakin luotettava isosisko. Siispä täydellinen rauha vallitsi. Ja odotus.

   Niukkalan isäntä silmäili suurta kultakelloaan, samoin opettaja. Missä ihmeessä se saarnamies viipyi? Seurat tahtoivat muutenkin venyä ylettömästi, joten ei tässä enää myöhästymisiä kaivattu. Onneksi mullalle ja muinaisuudelle tuoksuvassa hämyisessä pirtissä oli vielä melko viileätä. Ne mahtavat vanhat hirret. Ei sellaisia enää löytynyt Suomen salomailtakaan. Pirtti aivan hengitti. Sitä ilmaa oli helppo vetää keuhkoihinsa. Niin he sitä sitten vetivätkin. Kymmenet ihmiset ja yhä kiihkeämmin, koska odotus alkoi käydä voimille. Päästelivätpä sitä silloin tällöin uloskin.

   Oli hieno asia, että joku tylsimys ei ollut sytyttänyt piisiin tulta,  niin kuin kerran oli käynyt pari kesää sitten, ja seuraväki oli ollut läkähtyä siihen kuumuuteen. Lisäksi tiedettiin, että piippu ja muuri eivät enää kestäisi mitään leiskutteluja, joten turhat kuumentamiset saivat jäädä.

   Kuumenemista tapahtui ja monenlaista. Pikkuvauvalla oli hiki ja se rääkyi melkein lakkaamatta. Vanhalla isännällä oli tosin vilu ja hän yritti ängetä itsensä penkkirivin keskelle pois avoimen oven vierestä. Nuorille nämä oven edessä olevat paikat olivat mieleisiä. Samoin ikkunoitten lähellä olevat. Saivat ihastella kaunista suomalaista maisemaa ja toisella korvalla kuunnella saarnoja. Tuttuihin virsiin he yleensä yhtyivät riemumielin. Se toi vaihtelua ja nuorten kirkkaat ja puhtaat äänet olivat miellyttävää kuultavaa möreitten bassojen ja kimakoitten tai honottavien naissolistien joukossa.

   Opettaja ehdotti, että veisattaisiin ”Oi katsohan lintua oksalla puun”. Siinä silmänräpäyksessä aloitti joku kimeä-ääninen naisihminen laulamisen. Opettajaa harmitti. Hänen olisi pitänyt saada tehdä aloitus. Hänhän se tiesi oikean korkeuden. Nainen aloitti liian ylhäältä. Itsekin tukahtui vikinäänsä jo toisessa säkeistössä. Opettaja otti ohjat käsiinsä ja aloitti kolmannen oikeasta sävellajista. Hänen mielestään asiat piti tehdä oikein. Ei mitään turhaa tohelointia. Sitä hän ei voinut sietää koulussa eikä kotona eikä osuuskaupassa eikä...

                               

 - Lintu, hei lintu! huusi joku pikkupoika.

   Kaikki kääntyivät katsomaan. Toden totta. Pääskynen oli pujahtanut sisälle matalasta oviaukosta, jopa kuistin läpi. Se lenteli päättömästi sinne tänne. Poukkoili seinään, nokiseen mustaan kattoon ja ritiseviin ikkunalaseihin, joista tosin moni ruutu oli jo muutenkin säröllä.

   Opettaja veisasi komealla äänellään laulun loppuun. Keskeneräisiä töitä hän ei myöskään sietänyt. Perheessä ei ollut tapahtunut kuin yksi keskenmeno. Kaikki muut olivat tulleet täysiaikaisina tähän maailmaan. Kai rouvakin tiesi miehensä periaatteista. Jopa syntymätön sikiö.

   Nuoret tytöt ja miehet yrittivät olla viekkaita, mutta pääskyselle he eivät pärjänneet. Tytöt nousivat seisomaan penkeille, kohottautuivat somille varpailleen ja huiskivat epämääräisesti huiveillaan äännähdellen samalla vienon naisellisesti:

 - Hus hus, tulehan tänne. Menehän ovesta. Mene nyt. Voi sinua raukkaa.

   Kaikki katsoivat pää kenossa ylös pääskystä. Eivät sentään ihan kaikki, vaan ainoastaan naiset ja lapset. Eivät sentään kaikki naiset. Ei Väärälän emäntä, jonka niska oli jäykistynyt samaan varpaita tähyävään asentoonsa jo kymmenen vuotta sitten.

   Minne ne miehet sitten katsoivat? He katsoivat vain jonnekin puoliväliin. He katsoivat ahnaasti nuorten naisten pyöreitä ja niin värisyttävän kiinteitä pohkeita, jotka herkullisina paljastuivat jokaisen huivilla huitaisun kohdalla. Keveän kesähameen helma nousi, sääret jännittyivät. Sitten laukeaminen ja uusi yritys. Onko nuori nainen niin viaton vai niin ovela, että hän osaa sopivasti hetkauttaa juuri niitä kriittisiä paikkojaan vyötärössä, lantiossa ja rinnoissa, jotta hän saa miehet huumaavaan kiimaan ja kiihkoon?

   Nuori Anselmi nojasi rennosti valkoiseksi kalkitun leivinuunin kylkeen ja hypisteli keveästi pusakkansa nauhoja. Hän hypisteli hiukan syvemmältä ja tuntuvammin ja oli juuri pääsemässä hyvään alkuun, kun joku pikkukavereista nauraa räkätti kuuluvasti ja osoitti likaisella etusormellaan Anselmin oikeata kättä. Nuorukainen punastui. Onneksi muut eivät huomanneet. Sekin oli nimittäin suurta syntiä. Siitä saattoi tulla mielisairaaksi, sanoivat saarnamiehet. Aivot kuulemma mätänivät.

                               

   Neitsykäisten kiehtova kesäinen esitys katkesi hetkessä, kun Vallu posket vieläkin varastettuja nisuja pullollaan hypähti korkean kynnyksen yli ja nakkasi kaksi kiveä. Ei toki syntisten naisten suuntaan, vaan aivan viatonta luontokappaletta, tuota henkensä edestä syöksähtelevää pääskyä kohden.

   Vallu oli paljon harjoitellut kivittämistä. Puhelinpylväät, piharakennusten ikkunat, vanhaemäntä, lehmät, lampaat, lähes kaikki tällä leveysasteella pesivät lintulajit, oravat sekä pulppuavissa ojissa kevätriemuaan julistavat pulleat sammakot olivat olleet poikaviikarin onnistuneen laukomisen kohteina. Virnistellen hän oli ihastellut kättensä töitä. Hiljalleen nytkähteleviä sammakonraatoja, joista limaiset sisälmykset verkalleen valuivat keltaisten rentukoitten varjostamille liejuisille kiville.

   Aina eivät osumat silti onnistu tarkka-ampujaltakaan. Ensimmäinen kivi räsähti ikkunan pieleen aika lähelle lintua, mutta toinen ikävä kyllä napsahti keskelle opettajan hikisenä pisaroitsevaa kaljua. Kiiskinen, jolla jo ennestään oli varsin vahvoja ennakkoluuloja poika-parkaa kohtaan, hyppäsi pystyyn ja karjaisi:

 - Nulikka, ulos!

   Sitten hän totesi parhaalla komentoäänellään, olihan hän reservinluutnantti:

 - Hakekaa haavi!

   Joku nuori mies livahti ulos ja palasi sekunnin kuluttua haavi kädessään. Opettaja nyökkäili hyväksyvästi. Tuo Martti olikin ollut hänen mallioppilaitaan. Kyllä se ainakin tulee armeijassa pärjäämään. Nuorukainen oli lisäksi komea mies, melkein kuin kaimansa Martti Katajisto, mutta hänestähän ei kylällä tiedetty. Elokuvat olivat pahinta syntiä. Opettaja oli hyvin tarkka listatessaan erilaisia synnin muotoja. Ei koskaan erehtynyt antamaan lasten voimistella musiikin tahdissa. Se olisi melkein kuin tanssia, jos rompotus kuuluisi taustalla ja viattomat lapset kiemurtelisivat kuin käärmeet paholaisen viitoittamia koukeroita.

                               

   Martti alkoi pyydystellä lintua haavillaan. Se onnistuikin ennätysajassa. Tytöiltä pääsi ihailevia tirskahduksia.

 - On se Martti taitava. Noin helposti sai pääskysen haaviinsa. Hih hih.

   Nuoret olivat juuri lähdössä ulos päästämään vankia vapauteen, kun Vallu taas ilmestyi oviaukkoon. Hän katseli lintua arvioiden. Pääsky oli todella voipunut eikä jaksanut enää pyristelläkään.

 - Annetaan se kissalle.

 - Hyi sinua Vallu, kun olet raaka.

   Nuoriin tuli liikettä. He veivät linnun ulos ja alkoivat irrottaa siitä ohutsiimaisesta haavista. Vaikea tehtävä. Martti koukkaili paksuilla kankeilla sormillaan, sillä hän oli jo ehtinyt tutustua kovaan ruumiilliseen työhön. Sitten kaikkein siropohkeisin neitonen, nimeltään Salli, tuli apuun. ja hoikilla hiukan vapisevilla sormillaan päästeli lintua paulasta. Kerran se nokkasi kipeästi tyttöä sormeen.

 - Ai kun sattui, kihersi Salli ja ojensi sormensa Martille, joka heti puhalsi kipeään paikkaan ja katsoi ihailevasti neitoa. Se oli melkein kuin käsisuudelma. Siroa, herkkää ja unelmoivaa kuin rokokoomaalauksessa.

   Pääsky saatiin irti, mutta Martti nähtävästi joutui Sallin pauloihin. Kun lintu vihdoin oli hiukan pökkeröisenä ja vaappuen kohonnut korkeuksiin tai ainakin rakennuksen räystäälle, nuoret ja lapset palasivat hidastellen pirttiin.

                               

   Siellä vanhempi väki jo todella kummasteli saarnamiehen viipymistä. Hänestä ei tiedetty paljoa. Kukaan ei ollut kuullut hänen saarnaavan, ja se johtui siitä tosiasiasta, ettei Iikka Illikainen koskaan ennen ollut saarnannutkaan. Hän oli jo viisissäkymmenissä, asui kaukaisella syrjäkylällä töllissään ja oli harras uskovainen. Siitä oli aina parhaana todisteena lasten lukumäärä, ja heitä oli perheeseen kertynyt yksitoista pientä Iikkaa ja Almaa. Tämä Niukkalan pirtin tilaisuus olisi Iikalle ensimmäinen esiintyminen.

 - Pidä sinä, veli, ensimmäinen puheenvuoro, ettei väen tarvitse turhaan sisällä istua, kehotti isäntä opettajaa.

   Tämä nousikin sukkelasti etupenkistä ja astui pitkän pöydän taakse. Sille oli levitetty puhtaanvalkoinen liina, ja suuressa posliinimaljakossa, jota kiersi vaaleanpunainen ruusuköynnös, nuokkui keltaisia niittyleinikeitä ja sinisiä metsäkurjenpolvia. Keskellä vankkaa pöytää ammotti avonaisena vanha pölyinen Raamattu. Ei mikään uusi vääräuskoisten nykykielelle suomentama ja seurakuntaa harhapoluille houkutteleva laitos, vaan ehtaa tavaraa 1700-luvulta. Se josta heidän oppi-isänsäkin oli herättävät saarnansa laatinut.

   Kiiskinen selasi kirjaa löytääkseen sopivan kohdan. Aivasti ja aloitti. Paatoksella ja kaljuaan myöten itsevarmana. Maskuliininen jämpti mies.

   Hän otti aiheekseen taivaan linnut, ne pienet pääskysenpojat, jotka pesässään odottivat oranssinväriset pikkuruiset suut sepposen selällään rakasta äitiään, joka toisi heille mehevän hyönteisen.

 - Sontakärpäsen, kuiskasi joku pieni poika.

 - Niin juuri. Usein tämän maailman herkut ja viettelykset ovat pelkkiä sontakärpäsiä Jumalan lasten suussa. Pääskyemo yrittää parhaansa, mutta hänellä ei ole muuta tarjottavaa rakkaille lapsilleen, jotka itkevät nälkäänsä ja kaipaavat emoansa. Niin moni meistäkin on jo menettänyt rakkaan emonsa. Poikaset itkevät ja nyyhkivät, kuten moni uskovainenkin äiti, vanha ja huolien rypistämä, nyyhkii, kun tietää poikansa kiertelevän maailman turuilla. Tuhlaajapoikana synnin hekumasta nautiskellen.

   Kiiskinen piti pienen odottavan tauon. Nuoret miehet kuuntelivat tarkkaavaisina. Mutta eikös vaan, eräs emäntä nyyhkäisi hieman. Siitä se alkaa. Opettaja tunsi suurta tyytyväisyyttä taidostaan. Se oli tärkeä leiviskä, joka hänelle oli armosta annettu. Taito liikuttaa koviakin sydämiä ja saattaa niitä taivaan tielle.

   Pääskysen pesää ja poikasten ikävää kuvattiin moneen kertaan. Yhä herkullisemmin sanakääntein. Opettajan ääni nousi itkuiseksi ja kiihkeäksi. Taas se sama emäntä nyyhkytti ja eräs laiha vanhapiika nousi oikein seisomaan kuivahtaneille ja hintelille koivilleen, nosti kätensä pystyyn ja kimitti:

 - Ole kiitetty, Herramme Jeesus. Kiitos, kiitos, kiitos.

   Hän otti jo pari tanssahtavaa askelta aikoen ruveta pyörimään ympäri ja omituisesti onnahdellen osoittamaan iloaan pelastumisensa johdosta. Silloin joku naisihminen taputti häntä rauhoittavasti olalle. Vanhapiika ei ollut kovin viekoitteleva miesten mielestä. Kuivanoloinen, mutta kiihtyi kyllä seuroissa.

 - Pieni pääskysenpoika kurkottaa ulos pesästään. Haluaa tutustua suureen, mutta viettelyksiä täynnä olevaan maailmaan. Kun ei vain kurkottaisi liian pitkälle reunan yli. Mitä sille tapahtuu? Kurkottaa ja kurkottaa, sitten alkaa pudota. Alas ja alas. Pienet siiventyngät räpyttelevät kiivaasti, mutta eivät vielä kanna. Niin se raukka putoaa maahan, kylmälle ruoholle. Siinä se itkee ja valittaa. Kuka sitä kuulee? Emo tulee. Voi voi sitä pohjatonta surua, mitä äiti-pääskysen rakastava sydän tuntee. Osaako hän auttaa? Ei osaa. Ei valitettavasti osaa.

   Opettaja piti taas luovan tauon. Kumma, ettei vieläkään syntynyt säpinää. Taas ne kaksi naista hiukan liikahtelivat ja huokailivat. Keltään muulta ei edes silmä kastunut. Toljottivat vain ovelle ja odottivat saarnamiestä. Kuka se nyt parempi olisi kuin hän? Kiiskistä oikein närkästytti.

 - Siinä kylmällä ruoholla, mustan ja armottoman maan povessa, se odottaa ylösnousemustaan taivaan kotiin. Turhaan. Kissa on jo hiipimässä paikalle. Musta- ja harmaaviirullinen julma kissa. Se on valmiina iskemään kyntensä ja terävät hampaansa, ne kulmahampaansa, saaliiseensa.

   Opettajalla oli hyvät tiedot myös luonnontieteessä. Kannatti samalla aina yrittää valistaa kansaa. Kissan koko anatomiaa hän ei kyllä ruvennut luettelemaan. Käykööt koululla ölläilemässä kissan luurankoa, joka hänellä oli kaapissa.

   Itse asiassa oma Mirri, joka kuoli lähes luonnollisen kuoleman naapurin koiran kidassa. Kiiskinen ehti sen vaivoin pelastaa pahemmilta vaurioilta. Säilyi sentään selkäranka ehjänä. Koiraa hän uhkaili samalla kohtalolla. Jollei rakki muuta tapojaan, se saa seisoskella mukuloitten töllisteltävänä hyllyllä lasioven takana. Tänä päivänäkään ei perhe tiedä, kenen kissasta on kysymys. Kissoja, varsinkin kolleja, katoaa varsin tiuhaan maaliskuulla.

   Opettajan pitämä tauko oli liian pitkä. Vanhanpiian nyyhkiminen lakkasi, ja toinen nainen oli lopettanut jo aikoja sitten. Voi itku, kun ne on tänään jaakeita.

 - Niin, kissa eli saatana on tulossa. Mistä löytyy apu ja armo? Löytyy, löytyy. Taivaan Isä rientää avuksi. Vapahtaja pelastaa harhautuneen poikasen sielunvihollisen katalasta haavista ja kantaa hänet takaisin pesän lämpöön. Taivaallisen rakkauden lämpöön.

                               

 - Nyt se tulee!, huusi joku ovelta.

   Niukkalan isäntä nousi ja käveli raskain ja omistavin askelin pirttinsä poikki. Nuoret antoivat nöyrästi tietä. Sitten hän saapasteli kuistilta pihalle ja ehti sopivasti kättelemään Illikaisen ja tämän vanhimman pojan, joka oli lähtenyt isälle kuskiksi. Ikivanhalla kotterolla, jota mikään auto ei tunnustaisi sukulaisekseen.

 - Taisi autosta loppua bensiini, supisi Kiiskinen ivallisesti. - Taisi loppua jotakin muutakin. Koko puhti.

   Joku nuori mies naurahti. Opettajaa kismitti. Hänestä tuntui, että tämänpäiväinen puhe ei ollut ihan niitä parhaimpia. Kaikessa kiireessä ja hälinässä hän ei ollut pystynyt keskittymään. Hän ei muuten sietänyt keskittymiskyvyn puutetta. Nyt hän oli sekoitellut päivänselviä asioita. Pääskysenhän piti päästä taivaaseen eikä takaisin maalliseen pesäänsä. Lintu vapautettiin saatanan haavista, mutta rehti Martti nyt edusti kaikkea muuta kuin paholaista. Hänhän sen rääpäleen juuri pelastikin.

   Opettaja ei myöskään voinut sietää epäjohdonmukaisuutta. Nyt hän oli itse syyllistynyt siihenkin. Onneksi ei vaimo ollut kuulemassa. Siitä oli tullut kumman kriittinen eikä se enää ihaillut häntä yhtä estottomasti kuin nuorena. Kuunnellut häntä pää kallellaan silmissään haltioitunut kunnioitus miehensä viisautta kohtaan. Nyt se mokoma väitti, että hän muka hukkasi punaisen langan. Pitäköön itse huolen langoistaan raanuja kutoessaan. Ei ole naisen asia tulla miestä neuvomaan.

   Mihin tämä Suomen kansa on menossa, kun tyttölapset rupeavat repimään suutaan? Kiiskinen valvoi tarkoin luokassaan, että jos tyttö osoittautui kovin tietäväksi ja suulaaksi ladellessaan ulkomuistista pitkää historian läksyään, opettaja nopeasti keskeytti hänet ja antoi puheenvuoron hitaalle ja päätään raapivalle pojalle, joka takelteli ja unohteli ja pääsi viimein loppuun opettajan myötämielisellä avustuksella. Mutta kysymyksessä oli sentään poika eli tuleva MIES. Opettaja ei voinut sietää hömpötyksiä naisten tasa-arvoisuudesta.

                               

   Lopuksi Kiiskinen tyylikkäästi iloitsi kahdella lauseella pääskysen pojan pelastumisesta, kehotti seuraväkeä noudattamaan esimerkkiä ja toivotti heille Jumalan rauhaa.

   Reservinluutnantti Kiiskinen tiesi, milloin tilanteesta on vetäydyttävä mahdollisimman vähin tappioin. Useimmat naiset kuuntelivatkin hänen puheensa loppuun asti. Muut jo kääntelehtivät ja Niukkalan emäntäkin lähti kuistille vierasta vastaan.

 

      2) Sanaton saarna

 

   Illikainen saateltiin kohteliaasti pirttiin. Koska jo muutenkin oltiin niin paljon myöhässä, hänelle ei tarjottu kahvia, mutta kylläkin lasillinen raikasta vettä. Tämän mies ryysti kiireesti kupuunsa. Maiskutteli paksuja huuliaan ja kiitti.

   Seuraväki mittaili miestä todella kiinnostuneena. Illikainen oli keskipitkä, tukevatekoinen raskaan työn raataja. hieman kumara ja pukeutunut mustaan melkein vihertäväksi kuluneeseen takkiin. Se kiristi joka paikasta, yksi nappi pysyi sentään kiinni rinnan kohdalla. Solmiota ei ollut, vaan monien pyykkäysten harmaaksi vanuttama paita pilkotti törröttävien kauluksen käänteitten välistä. Kenkiä ei ehditty huomata, koska mies katosi sen pitkän pöydän taakse. Melkein katosi, sillä kun hän istuutui, hän ei enää ollutkaan yhtä kookas. Jalat olivat nähtävästi suhteettoman pitkät, joten lyhyt yläruumis hädin tuskin näkyi Raamatun takaa.

   Illikainen tosiaan rojahti paikalleen, sillä hän oli väsynyt pitkästä ja pölyisestä matkasta. Herkkänä ihmisenä hän tajusi, että ensiesiintymiselle ei ollut varsin suotuisaa, jos kuulijat joutuivat odottelemaan tuhottoman kauan kuumassa tunkkaisessa pirtissä. Joku oli väkisin yrittänyt avata yhtä ikkunaa saadakseen jonkinlaista ristivetoa aikaan, mutta silloin oli yksi ruutu särähtänyt lattialle, ja hommasta luovuttiin. Niukkalan isäntä oli katsonut kiukkuisesti vanhaapiikaa, sillä hän juuri oli pyrkinyt aukomaan sitä räppänää. Valitteli, että happi loppuu.

 - Jos happi loppuu, sopii mennä pihalle eikä ruveta särkemään paikkoja. Toivottavasti tästä jää vielä sen verran jäljellä, jotta voimme taas ensi suvenakin viettää seuroja minun pirtissäni.

         

   Sitten aloitettiin. Muka, sillä taas kerran odotusta. Illikainen istui jäykkänä pöydän takana. Katse suunnattuna vastapäiseen muuriin. Juuri sopivasti seurakunnan päitten yli. Niinhän aina neuvotaan konserttilaulajiakin pitämään katseensa tiukasti jossakin kuulijoitten yläpuolella.

  - Se keskittyy.

  Tämä oli vielä hyvin myötämielinen lausahdus. Osoittaa esiintyjän halua antaa kaikkensa, jos hän keskittyy ennen tehtäväänsä. niin kai kirurgikin tekee, eikä ala huitoa puukollaan sinne tänne. Pitää keskittyä ja sitten antaa parhaansa.

- Miksei se aloita?

  Siihen ei tiennyt vastausta kuin Illikainen itse. Ainakin hämärästi. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Mitään ei tullut mieleen.

 - Miksei se lue ensin Suuresta Kirjasta?

   Sitä Iikka ei juuri tehnyt. Hän oli niin kangistunut, ettei olisi varmaankaan löytänyt mitään sellaista kohtaa Raamatusta, mistä olisi voinut aloittaa.  

 - Veisataan ensin virsi, ehdotti opettaja.

   Veisattiin kolmetoista säkeistöä, joista ainoaankaan Illikainen ei yhtynyt. Hänen asentonsa oli vain hieman muuttunut. Hän oli liukunut pari senttiä alemmaksi tuolillaan. Kutistunut. Kuten koko saarnamiehen homma.

   Ihmiset katselivat toisiaan, mutta eivät voineet tehdä muuta kuin odottaa. Monen sydämessä käväisi jo sääli miesparkaa kohtaan. Raukka. Sehän ei saanut sanaa suustaan. Opettaja kohensi ryhtiään. No turha tuota oli enää pelätäkään. Ei siitä ollut haastajaksi. Mikäpä tässä on istuskellessa. Kun vain pian päästäisiin kahville.

         

   Toinenkin virsi veisattiin. Taas oli saarnamies tai oletettu saarnamies kutistunut pari senttiä. Hänen karkeatekoinen harmaahapsinen päänsä oli vaipunut olkapäitten väliin. Mäntysaippualla pesty eloton tukka törrötti hölmistyneenä. Uurteiset kasvot olivat nyt hieman painuneet pöytää kohden. Silmät tuijottivat toivottomina ja surullisina putipuhdasta pöytäliinaa. Yhtä valkoinen ja tyhjä oli Iikankin aivojen taulu. Kun olisi muistanut edes yhden raamatunlauseen, mutta kun ei.

   Paksusuoniset ja kömpelöt, valtavan suuret kourat alkoivat haroa pöytäliinaa. Känsät takertuivat sinisillä langoilla ommeltuihin hentoihin kukkakuvioihin. Kumarat hartiat nytkähtelivät. Rinnasta nousi hiljainen huokaus. Suuri kyynel pusertui toisesta silmästä ja valui nenän vartta pitkin rohtuneille huulille. Mies lipaisi sen kielellään suuhunsa. Jotakin vilvoittavaa kosteutta tässä kärsimyksen erämaassa.

   Seuraväki alkoi jo olla levotonta. Huijauksen makua. Pettymystä. Myötätuntoa, vieläpä melkein kauhua. Tunnelma sen kun vain tiivistyi.  Opettajakin tunsi jopa sääliä virkaveljeään kohtaan. Voi reppanaa. Samalla alkoi huoli nousta mieleen. Hän oli ajanut komean autonsa varjoon pirtin seinustalle. Pikkupojat kävivät vähän päästä ulkona, vaikka vanhemmat kuinka kielsivät. Vallu johti porukkaansa kuin sissipäällikkö. Ettei ne vaan ala kivittää niitä pääskysiä ja mojauta saman tien hänen kiiltävää ajopeliään. Täytyisikö käydä pihalla katsomassa tilannetta? Ei viitsisi tästä etupenkistä oikein lähteä. Pitäisivät ehkä mielenosoituksena ja seuraisivat perässä.

   Kaksi emäntää vaihtoi hiljaisella äänellä kuulumisia. Sitten sentään vaikenivat. Ei tässä muutakaan osannut tehdä. Mitähän se mies aikoo?

   Iikka ei kai aikonut mitään. Hän yritti rukoilla ylhäältä sanoja, mutta mitään ei herunut. Ja niin kuin hän oli koko elämänsä haaveillut tästä hetkestä. Hän, Iikka Illikainen, joka ei todellakaan ollut kovin arvostettu kylällä, oli aina hartaasti toivonut voivansa jakaa jotakin taivaallisesta aarrearkusta janoisille ja kärsiville ihmisille. Mitähän Alma sanoo, kun kuulee tästä? Ja lapset?

         

   Silloin se alkoi, mutta ei puhe ja saarna vaan Iikan surkea itku. Kyyneleet valuivat, nenä tuhisi ja suuret kourat haparoivat vuoroin pöytäliinaa ja vuoroin ryppyisiä kasvoja. Nyyhkytykset kovenivat. Suuri mies itkemässä sydämensä pohjasta. Se oli niin aitoa, että jopa Vallukin oli hiljaa.

   Sieltä täältä alkoi kuulua itkun hyrinää. Vaikerrusta, siiten liikutuksia. Ihmiset nousivat ja halasivat toisiaan, itkivät ja pyysivät anteeksi. Antoivat anteeksi. Jopa Niukkalan isäntä nuoremmalle veljelleen. Halasivat, tursasivat nenäänsä ja taputtelivat hartioille.

   Valtava julkinen pyykinpesu. Pikkulapsetkin vollottivat. Ehkä vähän pelkäsivät, kun näkivät raavaitten miesten sortuvan akkojen lailla ulisemaan. Keittiön väki tuli ihmeissään katsomaan ja yhtyi kuoroon. Melko maalliseksi tunnettu pikkupiika pyysi Niukkalan emännältä anteeksi useita näpistyksiään. Emäntä halasi ja lohdutti. Myöhemmin kyllä kerrottiin, että piialle ei enää myönnetty uutta pestiä Niukkalassa.

         

   Tätä kesti kauan, ehkä runsaan tunnin. Hyriseminen vaimeni hiljalleen. Yksinäisiä niiskauksia kuin pikkulapsilta. Ihmiset katsoivat toisiaan ja hymyilivät.

 - Olipa virkistävää.

 - Olipa vapauttavaa.

 - On niin hyvä mieli, kun sai tuntonsa puhtaaksi.

 - Voi mikä armoitettu saarnamies tuo Illikainen onkaan.

 - Tällaista saarnaa en ole kokenut ikipäivinä.

 - Kiitos sinulle, Iikka, että ravitsit meitä virkistävällä elämänvedellä. Kyynelten virralla. Jumalan lasten ilonkyynelillä. Kiitos tästä saarnasta.

 

   MISSÄ VIKA?

 

   MIES: - Sysimetsä puhelimessa.

   NAINEN: - Päivää, tekö annatte neuvoja masentuneille ihmisille?

   MIES: - Kyllä minä yritän auttaa parhaan taitoni mukaan. Mikä on vaivanne?

   NAINEN: - Autatteko myös sellaisia, joilla on burnout tai unettomuutta taikka keskittymisvaikeuksia? Tai jotka eivät jaksa vuoteestaan nousta, kun elämässä ei ole mielekkyyttä?

   MIES: - Juuri sellaisia. Mistä teillä kiikastaa?

   NAINEN: - Oletteko myös perehtynyt opastamaan sellaisia, joilla on pakkomielteitä tai -liikkeitä? Entä jos on riippuvuutta huumeista tai lääkkeistä? Tai erilaisia pelkotiloja tai ajatukset pyörivät yhtä ja samaa rataa?

   MIES (jo hoputellen): - Juu-u, mutta ei kai teillä kaikkia noita ongelmia voi olla? Keskitytään vain yhteen kerrallaan.

   NAINEN (kiihtyneenä): - Entäpä jos teillä on itsemurha-aikeita tai haluaisitte tappaa hankalan ja vastenmielisen naapurinne? Tai...    

   MIES: - Nyt otamme käsiteltäväksemme yhden ainoan asian. Ymmärrättekö? Ensinnäkin, mikä on nimenne, ikänne ja toimenkuvanne?

   NAINEN: - Olen Helkky Ilola, ikä 51 vuotta ja olen kolmivuorotyössä sairaalassa.

   MIES: - Aiotte siis hakea varhaiseläkettä tai jonkinasteista työkyvyttömyyseläkettä?

   NAINEN: - En, en ole ajatellut sellaista, mutta omaiseni ovat minusta kovasti huolestuneita, joten käännyin teidän puoleenne. En vain tiedä mitä sanoa.

   MIES: - Ette näköjään tunnista oireiluanne, joten minäpä autan vähän. Väsyttääkö teitä jatkuvasti?

   NAINEN: - Hyvin harvoin. Toisinaan, jos unet jäävät kovin lyhyiksi yövalvomisen jälkeen.

   MIES: - Ahaa, mitä silloin teette?

   NAINEN: - Nukun.

   MIES: - Mutta juurihan sanoitte, että uni jäi lyhyeksi?

   NAINEN: - Niin jäikin, sinä päivänä, mutta nukun joskus myöhemmin, vapaapäivinäni.

   MIES: - Jollette saa unta.

   NAINEN: - Yleensä saan.

   MIES: - Noin vain, helposti?

   NAINEN: - Juu. Yleensä.

   MIES: - Mitä unilääkettä käytätte?

   NAINEN: - En mitään.

   MIES: - Ette mitään? Hyvä tavaton ja olette jo viisikymmenvuotias.

   NAINEN: - En. Ei ole tarpeen. Ajattelen vain joitakin mukavia asioita.

   MIES: - Työnne on varmaan kovin stressaavaa. Epäsäännöllistä ja jopa fyysisesti raskasta. Millaisella osastolla työskentelette?

   NAINEN: - Vanhusten vuodeosastolla.

   MIES: - Onko teillä stressiä? Haloo, onko teillä stressiä, siis työpaineita?

   NAINEN: - Mietin tässä juuri. En ole varma. Mitkä ovat sen oireet?

   MIES: - Kuulinko oikein? Olette aikuinen nainen ettekä tiedä stressin oireita.

   NAINEN: - No jotkut ovat kertoneet, että väsyttää ja on haluton, mutta minuahan ei väsytä.

   MIES: - Entä oletteko haluton?

   NAINEN: - En ole huomannut. Joskus jos on kova pakkanen aamulla enkä saa autoa käyntiin, harmittaa kun busseja menee niin harvaan ja joutuu kävelemään kolme kilometriä. Mutta sehän vain virkistää, ja siinähän saa sitten liikuntaa.

   MIES: - Niin tietysti. Eikö teitä kyllästytä suorittaa samoja rutiinitehtäviä sairaalassa?

   NAINEN: - Totta kai joskus, mutta sehän on aivan normaalia. Ei elämä aina voi olla tasaisen onnellista ja tyydyttävää. Järjetöntä edes vaatia sellaista. Useimmiten työssä on mukavaa. Se on näes kutsumustani. Olen iloinen, kun voin auttaa ja helpottaa kärsivien oloa.

   MIES: - Niin kai. Palkka on kai melko kehno siihen työmäärään verrattuna?

   NAINEN: - Niinhän sitä sanotaan, mutta toimeen sentään tulen. On ruokaa ja lämmin asunto ja välillä jopa huvituksia.

   MIES: - Miten huvittelette?

   NAINEN: - Teen pitkiä kävelylenkkejä koirani kanssa, istun joskus iltaa tyttökavereitteni seurassa, käyn teatterissa ja konserteissa. Elokuviin olen aivan hulluna...Hui, ei sentään hulluna, vaan ne kiinnostavat minua kovasti.

   MIES: - Matkusteletteko?

   NAINEN: - Jonkin verran, mikäli rahaa riittää. Olen käynyt Lapissa hiihtämässä ja pari kertaa ulkomaillakin. Se oli ihanaa.

   MIES: - Kävisitte useammin, jos olisi varaa vai mitä?

   NAINEN: - Ehkä, tai siihenkin saattaisi kyllästyä. On niin paljon pieniä mukavia asioita, joita voi tehdä. Voi piirtää ja kuunnella musiikkia. Soitan itsekin hiukan kitaraa. Säestän kun ystävättäreni tulevat laulamaan vanhuksille. Se on tosi kivaa.

   MIES: - Mitä muuta harrastatte? Saanen muuten sinutella? Minä olen Kimmo Sysimetsä ja te, ei kun sinä olet siis Helkky Ilola. Onpa hilpeä nimi.

   NAINEN (heläyttäen naurun): - Vanhempani aikoivat panna toiseksi nimekseni Ilonan, mutta se olisi jo ollut liikaa, hihhehheh.

   MIES: - Oletko naimisissa?

   NAINEN: - En. Olisin kyllä halunnut, mutta kihlattu sulhaseni otti toisen, sievemmän.

   MIES: - Olisi ehkä parasta, että tulisit oikein vastaanotolleni. On helpompaa keskustella, kun näkee toisen ja aistii läsnäolon ja värähtelyt ja...

   NAINEN: - Kemian ja aaltopituuden, hih hih. Sulhaseni ei kai ollut samalla aaltopituudella, kun jätti minut.

   MIES: - Koska se tapahtui?

   NAINEN: - Parikymmentä vuotta sitten. Ei ole tullut toista mahdollisuutta.

   MIES: - Millaiset olivat tunteesi sen hylkäämisen jälkeen? Vihaa, katkeruutta, masennusta?

   NAINEN: - Ehkä niitä kaikkia, mutta ei kovin kauan.

   MIES: - Miten pääsit niistä eroon?

   NAINEN: - Tuumailin vain, että ehkä sitä ei ollut minulle suotu. Olin kuitenkin kiitollinen, kun minulla on työ, mukava asunto ja ystäviä. Sisariinikin minulla on varsin lämpimät suhteet. Olen usein heillä lapsenvahtina ja meillä on tosi hauskaa.

   MIES: - Entä lapsuutesi?

   NAINEN: - Äitini sisar piti minusta hyvää huolta, koska vanhempamme menehtyivät varhain veneonnettomuudessa.

   MIES: - Järkyttävää. Minkä ikäinen olit?

   NAINEN: - Olin juuri täyttänyt kymmenen. Se oli kamalaa aikaa.

   MIES: - Selvisit kuitenkin.

   NAINEN: - Oli pakko. Lisäksi tätini mies alkoi sairastella, ja minulla oli niin paljon puuhaa hänen ja tätini lohduttamisessa ja hoivaamisessa.

   MIES (hellästi): - Olit lämminsydäminen hoituri jo siihen aikaan, vaan saitko ollenkaan viettää normaalia lapsuutta?

   NAINEN: - Mikä sitten on normaalia? Omasta mielestäni minulla oli yllin kyllin aikaa leikkeihin ja koulutehtäviin.

   MIES (mietteliäänä): - Koet elämän mielekkääksi. Minulle se tuottaa puolestaan vaikeuksia. Vaimoni jätti minut kolme vuotta sitten. Meillä on yksi aikuinen tytär ja toinen lapsenlapsi tilauksessa. Tietysti...

   NAINEN: - Niin, mitä aioit sanoa?

   MIES: - Mietin vain, onko elämäni mielekästä. Olen puurtanut valtavasti tämän lääkärintoimeni hyväksi. Jatko-opintoja, jopa kokonainen vuosi Yhdysvalloissa luennoimassa. Tyttären perhe on mahdottoman tärkeä, vävy jopa siedettävä. No jaa, ja asunto suuri ja kesämökki upea. Meren rannalla. Huvipursi on ja se on niin merikelpoinen, että olen käynyt sillä Norjan rannikolla asti. Mutta...

   NAINEN: - Mutta mitä? Onko sinulla naisystävää?

   MIES: - Ei vakituista. Hermostuneita ja masentuneita kanoja. Silti heidän elämänsä pitäisi olla ihan mallillaan. Tyytymättömiä narisijoita ja happamia kuin, kuin...Mitä niitä morkkaamaan. Sellainen olen itsekin.

   NAINEN: - Mitä sanon sisarelleni, kun hän passitti minut hoitoosi eikä tästä sen selvempää tule.

   MIES: - Miksi hän halusi, että soitit minulle?

   NAINEN: - Hänen mielestään olen epänormaali, koska en ole masentunut enkä väsynyt. Hän pelkää, että siinä on jotakin rauhasten ylituotantoa.

   MIES (nauraen): - Tuskinpa sentään. Voithan tietysti mennä jonkun vielä pätevämmän tutkittavaksi, vaikka...

   NAINEN (hiljaisena): - Siis tämä oli väärä numero minun tapauksessani, anteeksi vaan. Kiitos ja hyvästi.

   MIES (hätääntyneenä): - Älä sulje puhelinta, Helkky, pyydän kauniisti. Voisimmeko tavata esimerkiksi illallisen merkeissä? Olisi  vaihteeksi kivaa jutella sellaisen naisihmisen kanssa, joka ei ole masentunut eikä toivoton.

 

   VIETIT VIPELTÄVÄT    

 

   NAINEN: - Avioliittoneuvola, puhelimessa pastori Sopusalo, päivää.

   MIES: - Päivää. En jaksa uskoa, että pystyt auttamaan minua. Kaikki on niin sekavaa ja ahdistavaa.

   NAINEN: - Yritän parhaani. Kertoisitko pulmistasi.

   MIES: - Olen jo pidemmän aikaa ollut tietoinen varsinaisesta persoonastani. Ollut onnellinen ja tyydytetty, mutta aivan hiljattain eteeni on alkanut kerääntyä uhkaavia myrskypilviä. Rajuilma on tulossa.

   NAINEN: - Ilmaiset itseäsi varsin dramaattisesti. Ehkä jopa liioittelet? Oletko naimisissa tai kiinteässä parisuhteessa?

   MIES: - Naimisissa. Vasta kaksi vuotta.

   NAINEN: - Onko sinulla lapsia?

   MIES: - Vain yksi aikuinen tytär puolisoni edellisestä avioliitosta. Tyttö on suhtautunut minuun mukavasti, mutta nyt pelkään, että suhteemme kääntyy huonoon suuntaan. Sääli, koska pidän Reetasta todella paljon.

   NAINEN: - Onko puolisosi myös kääntynyt neuvoloitten puoleen?

   MIES: - Ei tietääkseni, koska hän on oletettavasti aivan tyytyväinen.

   NAINEN: - Pystytkö kertomaan, mikä on mahdollisesti aiheuttanut tämän muutoksen mielentilassasi?

   MIES: - Olen rakastumassa toiseen. Vieraaseen. Väärään henkilöön. Olen tulla hulluksi.

   NAINEN: - Vastaako tämä toinen tunteisiisi?

   MIES: - Vastaa. Olemme tehneet yhdessä jopa matkoja, viimeksi Rukalle hiihtokisoihin ja...

   NAINEN: - Onko hänkin sidottu?

   MIES: - Lujasti. Ollut naimisissa saman tyypin kanssa jo kaksikymmentä vuotta. Neljä lasta, joista kaksi alaikäistä. Kuolen tähän suruun.

   NAINEN: - Haluaako tuo toinen erota aviopuolisostaan?

   MIES: - Haluaisi, yhtä kiihkeästi kuin minäkin, mutta...

   NAINEN: - Mutta...?

   MIES: - Mutta ne velvoitteet, perhe ja lapset. Vanhat tutut ja turvalliset rutiinit. Liian suuri elämänmuutos.

   NAINEN: - Sinulla se ei olisi niin kovin suuri, koska olet ollut sitoutunut vasta noin lyhyen aikaa?

   MIES: - Seurustelimme kyllä lähes kymmenen vuotta, joten on niitä siteitä minullakin. Tunnen itseni petturiksi ja roistoksi ja luopioksi ja...

   NAINEN: - Itsesyytöksesi ovat melkoiset, mutta ehkä ne auttavat sinua löytämään oikean ja tarkoituksenmukaisen tien, joka on hyväksi teille kaikille.

   MIES (huutaen): - Kärsin jo nyt siitä ajatuksesta, että joutuisin luopumaan tästä uudesta rakkaudestani.

   NAINEN: - Kärsimystähän on koko ihmiselämä. Vastuuntuntoiset ja moraaliset ratkaisut tuottavat usein tuskaa. Se on juuri sitä koko maailmaa järisyttävää luopumisen tuskaa.

   MIES: - Olet niin ymmärtäväinen, kiitos sinulle. Arvaan, että minun ei kannata kysyä, mitä pitäisi tehdä.

   NAINEN: - En vastaisi kuitenkaan, koska sinun itsesi on löydettävä ratkaisu. Tilanne voi muuten ratketa lähes itsestään, koska kauan avioliitossa ollut ja monen lapsen äiti ei niin vain helposti jätä perhettään.

   MIES: - Sekin tuottaa minulle ylimääräistä ahdistusta ja murhetta. Että nyt äiti ja vaimo. Kunnollinen ja hauskannäköinen nainen.

   NAINEN: - Juuri niin. Tuumipas sitä ja yritä kuvitella, miltä aviomiehestä ja lapsista tuntuisi luopua rakkaasta ihmisestä.

   MIES: - Sitäkin, mutta on siinä vielä muutakin. Aivan epänormaalia ja luonnotonta. Olen kuin jokin mutantti tai sekasikiö, kun en pysy omassa ihmisryhmässäni, vaan petän toverini.

   NAINEN: - Poikkeaako tämä nainen jotenkin tavallisesta Suomen kansalaisesta? Onko hän erirotuinen tai eri uskontokuntaan kuuluva? Sellainen poikkeavuushan ei nykyaikana enää kovin paljon paina vaakakupissa.

   MIES: - Hän on suomalainen ja luterilainen. Muuten terve ja normaali, mutta kun hän on nainen. NAINEN.

   NAINEN: - Kun en nyt oikein tajua. Sinä olet mies ja hän on nainen. Jos jätämme moraaliseikat syrjään, niin mitä ihmeen luonnotonta siinä on? Ai, onko hän lähisukulaisesi? Ei kai vaan sisar?

   MIES: - Ei, ei hän ole mitään sukua, mutta kun hän on nainen. Olen jo poikasesta asti tuntenut vetoa omaa sukupuoltani kohtaan. Löysin itseni armeija-ajan jälkeen. Seurustelin miesten kanssa ja avioiduin pari vuotta sitten nykyisen puolisoni, Sakarin kanssa. Nyt olen hukannut identiteettini. Minä kurja olenkin rakastunut naiseen. Ja sitten vielä...

   NAINEN: - Öhöm…tuota…tuota, jaaha. Oliko siis vielä jokin muukin ongelma?

   MIES: - No sekin surkea juttu, että olen vietellyt tämän rakastettuni samalla tavalla luopumaan persoonallisuudestaan.

   NAINEN: - En tajua, hänhän on naimisissa ja neljän lapsen äiti?

   MIES: - Totta, kulissit on täytynyt säilyttää, mutta hänellä on kuitenkin koko ajan ollut voimakas viehtymys naisiin. Ja nyt, kaikki romahti, kun hän retkahti minuun.

   NAINEN (yskähdellen): - Vai niin, minunpa täytyy vähän ajatella. Tämä alkaa mennä liian monimutkaiseksi minun taidoilleni, koska olen nuori ja kokematon. Ehkä voisit soittaa jollekin toiselle?

   MIES (alakuloisena): - Taitaa sekin olla turhaa. Yksin minä olen tässäkin ongelmassa. Anteeksi, kun häiritsin sinua.

 

   UNETON SUOMESSA  

 

   MIES: - Olen Jukka Unonen ja haluaisin puhua Veera Virkkulan kanssa.

   NAINEN: - Olen puhelimessa.

   MIES: - Työpaikkanne terveydenhoitaja on todella huolestunut tilanteestanne ja pyysi minua ottamaan teihin yhteyttä.

   NAINEN: - Jaaha, mitähän asia koskee? Sitä ripuliako?

   MIES: - Ei, vaan minä olen sellaisen yhdistyksen puheenjohtaja kuin Uneton Suomessa ry ja sain kuulla, että teillä on jotakin hämminkiä unen kanssa.

   NAINEN: - Minullako?

   MIES: - Niin terveydenhoitaja sanoi. Olitte käynyt hänen luonaan ja valitellut vaivaanne.

   NAINEN: - Valittelin ripuliani, mutta se meni ohi parissa päivässä. En ymmärrä, mitä...

   MIES: - Ette ehkä tunnista omaa vaarallista tilaanne. Minäpä autan. Te kuulemma menette varsin myöhään nukkumaan iltaisin?

   NAINEN: - Niin menenkin, koska tulen myöhään töistä, sitten laitan ruokaa kuusihenkiselle perheelle, illalla korjaan kokeita ja pesen pyykkiä ja niin pois päin. Tiedättehän te perheenemännän touhut?

   MIES: - Niin tiedän. Tämä ei vielä yksin olisi hälyttävää, mutta te kuulemma heräätte varhain aamulla?

   NAINEN: - On ihan pakko, koska on laitettava aamiainen, valmisteltava lapset kouluun ja päivähoitoon. Mieheni vie koululaiset, mutta minä taaperran niitten pikkuisten kanssa lumihangessa. Täytyy lähteä aikaisin, kun työpaikalleni on pitkä matka.

   MIES: - Sitten se vaarallisin pointti. Te heräätte kuulemma monta kertaa yössä? Suomalaiset nukkuvat kaikkein huonoimmin koko EU:n kansoista. Melkoinen osa herää keskellä yötä. Tekään ette siis pysty nukkumaan yhtenäistä jaksoa öisin?

   NAINEN: - En tietenkään, koska lapset herättävät minut vuoronperään, ovat he sitten terveitä tai sairaita. Juomista ja pissattamista ja pahoja unia ja ties mitä. Mieskin herättää silloin tällöin...juu…

   MIES: - Huolestuttavaa.

   NAINEN: - Kaiken kukkuraksi meillä on koira ja sillä on usein valeraskaus. Silloin se raukka juoksee läähättäen ympäri huoneistoa, kantaa suussaan kumitipua ja pudottaa sen märän pentunsa tyynylleni. Lisäksi se oksentelee nurkkiin. Kauhea siivo, mutta pakko se on yöllä korjata, ettei koko huusholli muutu sikolätiksi. Kissa innostuu joskus öisin kynsimään tapettia. Kai sillekin täytyy jotakin tehdä. Antaa tilkka maitoa tai hyssytellä sylissä.

   MIES: - Miehenne siis nukkuu yleensä hyvin ja kokonaisia öitä?

   NAINEN: - Aivan niin.

   MIES: - Perhe-elämänne on siis sen puolesta normaalia. Miksi teillä on näitä vakavia unihäiriöitä?

   NAINEN: - Juurihan selitin, että....

   MIES: - Selityksiähän löytyy. Kyllä mielisairaatkin keksivät puolusteluja kummallisille metkuilleen.

   NAINEN (pelästyen): - Ei kai tässä ole kyse mielisairaudesta? En ole tullut ajatelleeksikaan, koska olen tasapainoinen ja tyytyväinen elämääni. Joskus vähän väsyttää, mutta sehän on vain normaalia.

   MIES: - Noin juuri vähätellään asioita. Olette suuressa vaarassa lipua mielisairauden tielle. Ehkä jo liukunutkin? Jos sitä unettomuutta on jatkunut pitkään, paranemisen mahdollisuudet ovat minimaaliset. Sääli, jos perhe menettää äidin sairaalan hoidettavaksi.

   NAINEN: - Eihän tämä voi olla...

   MIES: - Kun se on. On tutkittu ja tarkoin testattu ja tiedekin sanoo, että yöunien pitää olla yhtäjaksoisia. Ei taukoja eikä katkoja.

   NAINEN: - Haittaako se silloinkin, jos heti saa taas unen päästä kiinni?

   MIES: - Käytättekö vahvoja unilääkkeitä?

   NAINEN: - En mitään, koska nukahdan taas kuin tukki uudestaan ja olen useimmiten aivan kunnossa aamulla.

   MIES: - Tukki kertoo tokkuraisesta tilasta. Joko käytätte huumeita salaa taikka jokin tauti on jo ruvennut kalvamaan aivojanne. Sääli.

   NAINEN: - Mutta...

   MIES: - Itsepintainen harhoista kiinni pitäminen on juuri oire pitkälle ehtineestä sairaudesta. Anteeksi, mutta yhdistyksemme ei enää pysty auttamaan teitä, joten minun numeroni on aivan väärä tässä tapauksessa. Soittakaa kiireesti psykiatrille.

 

   AURINKO TANSSII

 

      1) Serkkutyttö Eija saapuu Irmelin kotiin

 

   IRMELI: - No tervetuloa, Eija. Oikein hauskaa, että voit asua luonamme pari päivää. Toivottavasti viihdyt. Erkki on työmatkalla, mutta me tytöt voimme tehdä kaikenlaista kivaa.

   EIJA: - Hei, Irmeli. Voi kiitos sinulle, että sain tulla. Oli aivan ihme, että äiti päästi minut. Luulin viime hetkeen asti, että hän peruu koko matkan tai soittaa isän siskolle, jotta voisin yöpyä heillä.

   IRMELI: - Miksei äitisi olisi päästänyt sinua meille? Olenhan serkkusi.

   EIJA: - Älä nyt loukkaannu, mutta äiti ei ole koskaan hyväksynyt sinun äitisi tekoja. Sitä, että hän meni naimisiin maailman lapsen kanssa.

   IRMELI ( nauraen): - Isänikö maailman lapsi? Mitä hulluja. Tavallinen kunnon mies. Käy kirkossakin, vaikkakaan ei järin usein.

   EIJA: - Ei se kirkossa käyminen auta, jos muuten uskoo väärällä tavalla. Ja äitisi taas...

   IRMELI (keskeyttäen): - Hän oli oikein harras kristitty, vaikka hänet pullautettiinkin ulos teidän kuppikunnastanne. Hän kävi ahkerasti kirkossa ja opetti minutkin rukoilemaan.

   EIJA: - Hän oli kuulemma vain tavallinen kirkkouskovainen eikä sellaiselle ole sijaa taivaassa. Pitää tulla oikeaan synnintuntoon ja saada synnit anteeksi OIKEALTA uskovaiselta.

   IRMELI (tiukasti): - Minä kyllä olen aivan varma, että niin hyvä ja lähimmäisiään rakastava ihminen kuin äitini varmasti pääsi taivaaseen. On vain kovin murheellista, että hänen täytyi kuolla niin nuorena.

   EIJA: - Siinäpä se olikin. Äiti sanoo, että synnin palkka on kuolema. Jos äitisi olisi tehnyt parannuksen...

   IRMELI (päättäväisesti): - Näistä uskon asioistahan passaa kiistellä vaikka koko illan. Onhan niitä muitakin puheenaiheita, vähemmän vaarallisia. Esimerkiksi: mihin aikaan sinulla on huomenna se lääkäri?

   EIJA: - Kello kymmeneltä aamulla. Sen tähden äiti päästikin minut tulemaan jo tänä iltana, etten vaan myöhästy. Meiltä päin tulee kyllä yksi postiauto melko aikaisin, mutta sittenkin.

   IRMELI: - Oli vain hyvä, että tulit ajoissa, niin pääsemme paremmin tutustumaan toisiimme. Emmehän ole tavanneet kuin viimeksi kymmenkunta vuotta sitten isoäitimme hautajaisissa, ja silloin olit vasta pikkuplikka. En olisi enää sinua tuntenutkaan, jos olisit tullut vastaani kadulla.

   EIJA: - Minä kyllä tunsin sinut heti. Olit jo valmis ylioppilas ja niin kaunis ja niin hienot vaatteet. En kehdannut silloin tulla sinulle edes puhumaankaan.

   IRMELI: - Olit tosiaan hyvin ujo, sen muistan. Oletko sellainen vieläkin?

   EIJA: - Olen oikeastaan vieläkin ujompi. Pelkään kaikkea. Kaikkea uutta ja uusia vieraita ihmisiä. En osaa olla niitten seurassa. Lisäksi pelkään, että...

   IRMELI: - Kas niin, nyt se kahvi on jo tippunut. Katan oikein tänne olohuoneen puolelle.  Onhan se todella suurta juhlaa, että pieni serkkutyttö on tullut kylään.

 

          Irmeli juoksee puuhakkaana keittiön ja olohuoneen väliä. Kantaa pöytään leivonnaisia, voileipiä ja suuren kulhon herkullista salaattia. Eija kiertelee huoneissa hieman vierastavan näköisenä. Vilkaisee ohimennen stereoita ja televisiota. Kääntää äkkiä päänsä pois. Hän näyttää huolestuneelta. Suuret tummat silmät ovat itse asiassa hyvin surulliset. Tumma suora tukka on kireällä poninhännällä. Musta rusetti. Vaatteet vaaleata tai harmaata. Hän astelee varovaisesti sukkasillaan, ja eteisessä nököttävät paksut kävelykengät näyttävät olevan varsin vanhat ja kuluneet. Kannatkin lintassa.

 

   IRMELI (iloisesti): - Kas niin, tässä on nyt kaikkea, myös se tuliaisiksi tuomasi leipäjuusto. Onpa maukkaan näköinen. Äitisikö sen on leiponut?

   EIJA (ujosti): - Ei vaan minä. Äiti on opettanut minulle kaikenlaista. Olisin niin mielelläni mennyt talouskouluun peruskoulun jälkeen. Tykkään ruuanlaitosta.

   IRMELI: - Mikset sitten mennyt? Onhan niissä vaihtoehtoja. Jollei yhteen pääse, hakee johonkin muuhun. Kyllä se viimein tärppää. Voithan vieläkin hakea jonnekin. Minkä ikäinen oletkaan?

   EIJA (poissaolevan näköisenä): - Täytin 18 viime keväänä.        

   IRMELI: - Nuorihan sinä olet. Ota selvää koulujen pääsyvaatimuksista ynnä muusta. Minä voin auttaa. Joudun työkseni miettimään oppilaitten opinto-ohjausta. Voisin heti hakea sinulle joitakin monisteita.

   EIJA (huolestuneena): - Älä nyt sentään. En ole varma, haluanko enää mihinkään kouluun. Äitikin on sitä mieltä, että...

  IRMELI: - Et kai sinä koko ikääsi voi kotonakaan norkoilla. Eivätkö muutkin sisaruksesi ole jo maailmalla?

  EIJA: - Kaikki minua vanhemmat ovat. Kolme heistä on jo naimisissa. Heillä on niin ihania pienokaisia. Voi kun minäkin joskus...

  IRMELI: - Vastahan sinulla on elämä alussa. Varmasti saat oman perheen, kun olet noin sievä tyttö.

  EIJA (pelästyneenä): - Ei se ulkomuoto saa olla tärkeätä. Sydämen kauneus ja siveys.

  IRMELI (taas nauraen): - Totta kai. En minä sitä kiistä. On vain outoa, että tuollainen nätti nuori nainen puhuu siveydestä ja sydämen kauneudesta. Nykyaikana.

  EIJA (pahoillaan): - On se tärkeätä. Äitikin aina sanoo...

  IRMELI: - Ole hyvä. Ota voileipää. Olet varmaan nälkäinen sen bussimatkasi jälkeen. Ei sinun täällä paastota tarvitse. Sen verran minäkin ruuanlaitosta ymmärrän.

 

          Naiset keskittyvät herkkuihin. Eijan muuten niin kalvakat posket alkavat hiukan punertaa.

 

   IRMELI: - No nythän tämän neitokaisen posket alkavat hehkua ja silmät loistaa. Olet todella kivan näköinen, jos vain vaatteesi olis... Tarkoitan, että voisit käyttää hieman rohkeampia värejä. Ne korostaisivat tummaa tukkaasi ja silmiäsi. Ja valkoista hipiääsi.     (naurahtaa)     Olet aivan kuin Lumikki.

   EIJA: - Niin kuka?

   IRMELI: - No prinsessa Lumikki siitä sadusta. Lumikki ja seitsemän kääpiötä. Tunnethan sinä sen?

   EIJA (nyökkää epävarmasti): - Joo...Äiti on nämä vaatteet minulle ostanut. Ne ovat ihan hyvät.

   IRMELI: - Tietenkin ovat. Hyvää kangasta, mutta niin kovin värittömät. Jos vaikka vaaleaan hameeseen yhdistäisit jotakin kirkkaampaa, se jo tekisi terää

   EIJA: - Ei missään tapauksessa punaista. Liian hekumallinen väri.

   IRMELI (on nauramaisillaan, mutta katsoo sitten serkkuaan tarkemmin, tyttöhän on tosissaan): - Ei sen tarvitse punaista olla. Kauniin sinistä tai vihreätä. Jokin sievä huivi tai koru somisteena. Mennäänpä huomenna sen lääkärin jälkeen ostoksille.  Voisin ihan vain myöhästyneenä synttärilahjana ostaa sinulle jotakin kaunista.

   EIJA (jäykistyen): - Kiitos vaan, mutta ei tällä kertaa. Äiti ei pitäisi siitä. Hän ei enää päästäisi minua tänne. Minun täytyisi mennä isän siskon luokse, joka on uskovainen. Heillä on niin kamalan paljon sakkia, kun on yhdeksän lasta. Tuntisin olevani siellä toisten jaloissa.

   IRMELI: - En missään tapauksessa halua pakottaa sinua mihinkään vastoin tahtoasi. Ethän loukkaantunut? Olen vain niin iloinen kun sain sinusta seuraa. Erkki on taas kaksi viikkoa yhteen menoon Brysselissä. Liikeasioita.

   EIJA: - En minä loukkaantunut. Hyvää sinä tarkoitat, ja minusta oli kiva tulla tänne. Ihmettelen vain, että äiti soitti sinulle.

   IRMELI: - Ei hän soittanutkaan. Tapasimme sattumalta kaupungilla, kun hän oli täällä lääkärissä. Heitin hänet linja-autoasemalle, ja silloin tuli puhetta sinusta. Joudut kuulemma käymään lääkärin luona monta kertaa. Mikä sinua vaivaa?

   EIJA

 - Hermot. Ja mielenmasennus. Lääkkeet eivät ole auttaneet ja nyt he yrittävät terapiaa. Ensin näin käymäseltään, sitten tietysti sairaalassa.

   IRMELI (säikähtäen): - Mielisairaalassako? En tiennytkään. Ei meidän suvussa tietääkseni...

   EIJA: - Ei kai olekaan muita kuin minä. Olen ollut niin pelokas ja ahdistunut peruskoulusta asti. Äiti päätti, että minun täytyy saada hoitoa, kun ne navettatyötkin kärsivät minun unteluudestani.

   IRMELI: - Sinäkö se hoidat navettatyöt? Kuinka paljon karjaa teillä on?

   EIJA: - Kuusi lypsävää ja muita. Onpa jokunen lammaskin. Ja kanoja.

   IRMELI: - Yksinkö sinä ne hoidat? Eikö äitisi auta sinua?

   EIJA: - Ennen auttoi, mutta nyt hänellä on sitä hengenahdistusta.

   IRMELI: - Entä sisaruksesi?

   EIJA: - Muut ovat jo työelämässä. Nuorin veli on lukiossa eikä se oikein kerkiä. Lukee ahkeraan. Haaveilee lääkärin urasta, kun pärjääkin niin loistavasti.

   IRMELI: - Entä isäsi?

   EIJA: - No ei nyt sentään hän. Minun isäni. Hänenkin terveydentilansa on huonontunut. Liikkuminen on vaikeata. Kyllähän se työnteko muuten minulta kävisi, mutta kun navetassa ei ole sähköjä eikä juoksevia vesiä. Se on uskomattoman raskasta. Varsinkin talvella, kun on pimeää ja kamalat pakkaset.

   IRMELI: - Miksi isäsi ei ole hankkinut sinne sähköä? On kai teillä ne sentään päärakennuksessa?

   EIJA: - On tietenkin. On pakastimet ja mikrot. Isä vaan ei halua satsata navettaan, kun näyttää niin epävarmalta, jatkuuko karjan pito ollenkaan. Kun nimittäin veljien suunnitelmista ei tiedä.

   IRMELI: - Entä sinä itse? Voihan nainenkin hoitaa tilaa.

   EIJA: - Ei minusta ole mihinkään.

   IRMELI: - Takuulla on. Entä jos karja hävitetään? Mistä silloin saat toimeentulosi?

   EIJA: - Ei minua kotoa minnekään ajeta. Minähän saan hoitaa vanhempiani. Se on suuri ilo nuorelle naiselle, sanoo äiti.

   IRMELI: - Onhan sekin eräs vaihtoehto, että menet naimisiin, ja miehesi saa tilaltanne hyvän työpaikan.

   EIJA: - En minä ikinä mitään miestä saa. Äitikin on sitä mieltä. Minulle on parasta pysyä kotona. En kävisi edes seuroissa, jollei olisi pakko.

   IRMELI: - Mikä pakko se on?

   EIJA: - On vaan. Äiti ja isä tahtovat niin.

   IRMELI: - Entä sinä? Tahdotko sinä sitä?

   EIJA (kiireesti ja hätääntyneenä): - Tietenkin tahdon. Tahdon olla oikeasti uskomassa. Tahdon päästä taivaaseen. Iki-iloon. Ja vapauteen.

 

          Irmeli katseli serkkuaan. Eija oikoi hamettaan, sipaisi tumman suortuvan kasvoiltaan ja katsoi Irmeliä tummilla silmillään. Kuin takaa-ajetun eläimen katse.

 

      2) Pelon kanavalla        

 

          Irmeli avaa television. Eija lähtee äkkiä keittiöön.

 

   IRMELI (huutaen toiseen huoneeseen): - Hei, haluaisitko jotakin? Jääkaapissa on mehua. Ota ihan mitä haluat.

   EIJA: - Ei minulla ole enää nälkä. Olen ihan kylläinen, kiitos vaan.

   IRMELI: - Joko haluaisit mennä nukkumaan? Meillä on yksi aivan ylimääräinen huone. Saat asustaa siinä. Tulen heti laittamaan vuoteen valmiiksi. Katson ensin vain nämä uutiset. Tule sinäkin tänne.

   EIJA: - Olisin mieluummin täällä keittiössä, jos se sinulle sopii.

   IRMELI: - Totta ihmeessä sopii. Ajattelin vain, että haluaisit katsoa, mitä maailmalla tapahtuu. Näyttävät varmaan jotakin niistä upeista kuninkaallisten häistäkin. Romanttista.

 

          Eija pysyttelee itsepintaisesti keittiössä. Kurkistaa välillä olohuoneeseen, mutta vetäytyy sitten kiireesti pois.

 

   IRMELI: - No siinä ne olivat taas, ne uutiset. Aina sitä samaa nahistelua ja tappelua. Mutta illalla tulee mainostelevisiosta oikein hauska komedia. Rakastavaisesta parista. Aion katsoa sen. Sinäkin saattaisit nauttia siitä, jollet ole liian väsynyt matkasi jälkeen.

   EIJA (tulee arastellen huoneeseen ja istuutuu tuolin reunalle selin televisioon): - Enhän minä, tai olenhan minä tai...

   IRMELI (naurahtaen): - Kai nyt  itse tiedät, oletko väsynyt vai et. Täällä muuten saat tehdä ihan niin kuin sinua huvittaa. Voit vapaasti valita ollako vai eikö olla.

   EIJA: - Ei ihminen voi paljonkaan valita tekemisiään. On vain oltava siinä, mihin asetetaan. Tehtävä, mitä käsketään. Se on kristillinen velvollisuus.

 

          Irmeli menee petaamaan vuodetta toiseen huoneeseen, touhuaa ja rupattaa. Eija katselee ja vastailee. Hyvin vaitonaisesti ja alakuloisesti.

 

   IRMELI: - Mikä sinun on? Oletko pahastunut jostakin? Sanoinko jotakin hullusti? Minä nyt olen sellainen pulputtaja.

   EIJA: - Et sinä mitään. Olet kovin ystävällinen, mutta tunnen itseni jotenkin vieraaksi. Pelottaa.

   IRMELI: - Mikä sinua pelottaa? Kerro vain minulle.

   EIJA: - Kun sinulla on tuo televisiokin. En tohdi edes katsoa sinne päinkään. Et taida olla uskomassa. Jos äiti saa tietää...

   IRMELI: - Pakkoko sitä on äidille kertoa. Sehän on tärkeätä, että voit asua meillä lääkärissä käyntiesi aikana. Se tuo sinulle varmasti terveellistä vaihtelua.

   EIJA: - Mutta tuo televisio.

   IRMELI: - Siksikö istut selin telkkariin? Eihän sinun sitä ole pakko seurata. Pidetään se kiinni. Voin nauhoittaa ohjelmat ja katsoa myöhemmin, jos se nyt on niin tarpeellista. Tulee liikaakin tuijotettua TV:tä, kun on niin paljon yksin.

   EIJA (ilahtuneena): - Voi kiitos, Irmeli. En halua olla vaivaksi. Entä jos äiti kysyy, onko täällä televisio?

   IRMELI: - Sanot, että on, mutta sitä pidetään kiinni. En minä halua olla viettelemässä sinua mihinkään pahaan, mutta kyllä minä vähän ihmettelen tuota sinun asennettasi. Äitikö teillä kaiken määrää?

    EIJA: - Niin, ja isä myös. Vanhempia pitää kunnioittaa, muuten ei pääse taivaaseen.

    IRMELI (äkkiä ärtyneenä): - Entä kunnioittavatko he sinua? Sinun toiveitasi ja tarpeitasi? Vaikka sinne talouskouluun lähtemistä?

 

          Eija poistuu kiireesti huoneesta ja menee vessaan. Hän viipyy siellä kauan ja tulee viimein itkettynein silmin serkkunsa luokse.

 

   IRMELI: - Voi lapsi-kulta. Oletpas sinä herkkä. Anteeksi, jos pahoitin mielesi. En vain ole koskaan ennen ollut tekemisissä sinun kaltaistesi kanssa.

   EIJA: - Ei se mitään. Anteeksi, jos loukkasin sinua. En millään tahtoisi.     (alkaa itkeä) - On niin vaikeata tietää, miten pitäisi olla.

   IRMELI (halaten tyttöä): - No no, älähän itke. Ole vain oma itsesi. Yritän varoa puheitani, rakas lapsi.

 

      3) Ystävän ikävä  

 

   EIJA: - Kiitos, kun odotit minua siellä lääkärin luona. Minua pelotti hirveästi.

   IRMELI: - Totta kai odotan sinua. Onneksi minulla on nyt lomaa, niin voin olla vaikka kuinka paljon kanssasi. Pyydä vain jos tarvitset jotakin. Autan sinua mielelläni. Pidän nuorista ihmisistä. Siksi kai olenkin opettaja.

   EIJA: - Minun täytyy mennä sinne taas huomenna. Voisitko silloinkin tulla kanssani?

   IRMELI: - Ilman muuta. Mitä lääkäri muuten sanoi?

   EIJA: - Sitä samaa, että olen niin herkkä ja mieleni on hauras ja minun pitää ottaa lääkkeitä säännöllisesti. Hän kehotti minua luottamaan itseeni ja hankkimaan itselleni uusia harrastuksia ja ystäviä. Mutta eihän minulla ole vanhojakaan ystäviä eikä mitään mielenkiintoista tekemistä. Ainoastaan kovaa raatamista ja...

   IRMELI: - Koetetaan keksiä jotakin. Mietitään yhdessä, mitä voisit siellä kotonasi harrastaa. Teetkö käsitöitä?

   EIJA: - Jonkin verran mutta olen yleensä illalla niin väsynyt, etten jaksa mitään muuta kuin kaatua sänkyyn. Silti ei uni tahdo tulla. On niin levottomia ajatuksia ja kuvia. Ja ääniä.

   IRMELI: - Kuinka vanhempasi niin kovaäänisiä ovat? Eikö sinulla ole omaa huonetta?

   EIJA (hämmentyneenä): - On kyllä, nykyään, koska isä järjesti niin. Sisareni lähti niin äkkiä kotoa, jo alaikäisenä, ja sain hänen huoneensa.     (miettii ja jatkaa levottomana) - Eivät ne vanhemmat minua häiritse, paitsi jos veisaavat kovalla äänellä. Olen vain näkevinäni pelottavia hahmoja ja kuulevinani ääniä, hiipimistä ja karkeata miehen kuiskuttelua. Yöllä.

   IRMELI: - Uskotko itse niihin?

   EIJA: - En oikeastaan. Lääkärikin sanoo, etteivät ne voi olla totta eikä niistä kannata välittää. Menevät toisinaan ohi, kun otan lääkkeitä, mutta, mutta joskus ne tuntuvat niin todelta. Pelottaa. Kunhan vähän ensin reipastuisin. Työkin sujuisi paremmin. Äiti sanoo, että...

   IRMELI: - Tietenkin käsityötkin olisivat hyvä asia, mutta minusta sinun pitäisi hakeutua toisten nuorten pariin.

   EIJA: - Ei siellä kylällä ole uskovaisia nuoria. Kaikenlaisia maailmallisten rompotusten kuuntelijoita.

   IRMELI: - Onko teillä radiotakaan? Onko sekin syntiä?

   EIJA: - Ei se ole, mutta siitä ei saa kuunnella kuin uutiset ja jos oikeaoppinen mies saarnaa. Sellaisia on vain niin harvoin puhumassa.

   IRMELI: - Eikö sinulla ole yhtään ystävää siellä naapurissa?

   EIJA: - Ei ole, ja naapurit ovat kaukana. Ei ketään, kun se Arjakin lähti ja muutti Jyväskylään. Olen niin yksin. Olisipa minulla sisar kotona, samassa huoneessa, mutta en saa olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Hän kun meni maailmaan, ja helvetin tielle.

   IRMELI: - Onko teiltä pitkä matka kirkolle? Tarkoitan, että sieltä voisit löytää harrastuksia ja seuraa. Kansalaisopistoissa on vaikka mitä piirejä ja kuoroja.

   EIJA (säikähtäen): - Ei sellaisia synnillisiä rientoja. Ei äiti suostuisi. Pyysin kerran, että isä veisi minut autollaan seuraamaan yhtä runoesitystä, mutta äiti kielsi.

   IRMELI: - Olet siis kiinnostunut runoudesta? Luetko muunlaistakin  kirjallisuutta?

   EIJA: - En minä juuri kirjallisuutta ole päässyt lukemaan. Ei meillä ole kuin hengellistä. Virsien sanat ovat kauniita. Haluaisin itsekin sellaisia kirjoittaa. Ja nehän ovat runoja, eikö vaan?

   IRMELI: - Etkö voisi lainata jotakin kirjastosta?

   EIJA: - Meillä päin käy kirjastoauto, mutta ei äiti anna lainata siitäkään, vaikka se tulisi ihan portille. Ottaisin tietenkin vain kaunista ja puhdasta luettavaa. En voisi lukea mitään sopimatonta ja rietasta.

   IRMELI: - Ei sinun tarvitsisikaan. On vaikka millä mitalla hyvää ja puhdashenkistä kirjallisuutta. Voisimme nyt mennäkin kirjastoon ja minä auttaisin sinua valitsemaan.

   EIJA: - En nyt oikein tiedä. Ehkä joskus toiste, kun olen kysynyt ensin äidiltä.

 

      4) Itsenäistymisen alkeita

 

          Kuukauden kuluttua Eija on taas tullut kaupunkiin, ja Irmeli menee serkkuaan autolla vastaan, kun tämä tulee lääkärin vastaanotolta. Hän katselee hieman kummissaan sitä tapaa, millä tyttö ylittää leveän kadun. Sivuilleen vilkaisematta hän pää kumarassa ja katse alas suunnattuna, musta poninhäntä sojossa, vyötäröstään asti taipuneena kuin linkkuveitsi, viuhtoo kadun yli pitkin harppovin askelin. Liikenne vain joko pysähtyy tai väistelee. On melkein ihme, että Eija selviää hengissä kadun toiselle puolelle. Näytti ihan siltä, kuin hän olisi kävellyt yksinäisellä navettapolulla kovaan vastatuuleen.

 

   IRMELI: - Hei Eija. Tule autoon. Mennäänkö jonnekin kahville?

   EIJA (syvästi mietteissään): - En tiedä. Ehkä. Miten vain.

   IRMELI (katsellen häntä tutkivasti): - Kuinka sinä voit? Mitä lääkäri sanoi?

   EIJA: - Ei muuta kummempaa kuin että minun pitäisi itsenäistyä. Muuttaa pois kotoa. Minne minä muka muuttaisin? Pois kotoani. Pelottavaa.

   IRMELI: - Ehkä se tekisi sinulle hyvää, jos kerran lääkärikin sitä ehdottaa.

   EIJA: - En minä voi jättää vanhempiani. Millä he pärjäisivät karjan kanssa?

   IRMELI: - Voisivathan he palkata apua. Varmaan se onnistuisi näin työttömyysaikana. Kyselevät vain kylältä taikka työvoimatoimistosta.

   EIJA: - Ei se onnistu. Ei isä suostu maksamaan ja vieraalle täytyy maksaa.

   IRMELI: - Etkö sinä sitten saa minkäänlaista korvausta työstäsi? Ja kovasta sittenkin.

   EIJA (hämmästyneenä): - En tietenkään. En kai minä mitään vanhemmiltani ottaisi. Se olisi ahneutta. Saanhan asunnon ja ruuan ja vaatteita kun tarvitsen. He antavat minun käydä jopa kaupungissa asti, lääkärissäkin, jotta pystyisin hoitamaan karjan, ja vanhempani hautaan asti.

   IRMELI: - Ryhdy vain vihdoin ja viimein suunnittelemaan omaakin elämääsi. Vaikka vain kokeeksi. Voisit vuokrata täältä pienen yksiön. Minä auttaisin kaikissa järjestelyissä.

   EIJA (pelästyen): - En minä osaa. Ei minusta ole sellaiseen. Äitikin sanoo, että...

   IRMELI (närkästyneenä): - Sanokoon äitisi mitä hyvänsä. Sinunhan terveydestäsi ja tulevaisuudestasi tässä on kysymys. Jos saan sanoa, niin olet aivan liian riippuvainen äidistäsi. Eiväthän ne veljesikään ole jääneet äitisi helmoihin pyörimään. Pikkuveljesikin takuulla lähtee, kun on kirjoittanut ensin ylioppilaaksi.

   EIJA: - Älä nyt hermostuta minua. Ahdistun tuollaisista puheista. Ne on väärin. Vanhempia pitää kunnioittaa.

   IRMELI: - Ja plääp plääp. Saanko minä hieman puhua äitisi kanssa? Täytyyhän hänen ymmärtää selvää suomen kieltä.

   EIJA: - En olisi saanut kertoa sinulle. Perheen asioita ei saa levitellä. Siitä joutuu kadotukseen. Lääkärikin tekee omituisia kysymyksiä isästä, ja veljistäkin. Pelottaa.

 

           Eija hätääntyy ja menee taas ihan lukkoon. Nieleskelee vain kyyneleitään. Irmeli yrittää häntä lepytellä.

 

   IRMELI: - Anteeksi taas suorat sanani, mutta olen todella huolestunut sinusta. Pidän sinusta. olet kuin nuorempi sisareni, jota minulla ei ikävä kyllä ole koskaan ollut. Anna minun auttaa sinua.

   EIJA (voipuneesti): - Ei minua kukaan voi auttaa. Ei se lääkärikään. Se puhuu kyllä kauniisti ja on ystävällinen, mutta ei se ymmärrä minun tilannettani. Se on toivoton.

   IRMELI: - Et saa käyttääkään tuollaista ilmaisua. Nuori terve ihminen. Ongelmat ovat sitä varten, että niistä selviydytään. Entistäkin vahvempana ja viisaampana. Usein hankalat asiat ovat vain haasteita, jotka terästävät ja kasvattavat itseluottamusta.

 

          Irmeli vilkaisi vierustoveriaan. Hän alkoi itsekin epäillä optimistisuuttaan ja luottavaisuuttaan. Taisi olla kivikova ja täysin murtumaton muuri vastassa. Uskon muuri. Sellainen Jerikon muuri, että sitä ei hevillä romauteta. Ei huilulla eikä edes pasuunalla. Piristääkseen tyttöä hän ehdotti ostoksille menoa.

                                               

   IRMELI: - Mennään kirjakauppaan. Ostan sinulle jotakin valoisaa ja virkistävää luettavaa. Sinähän pidät musiikista. Onko teillä kotona kasettinauhuria?

   EIJA: - On kyllä. Isä ja äiti kuuntelevat sillä seuroissa äänitettyjä lauluja. Uskovaisten lauluja ja virsiä.

   IRMELI: - Minäpä ostan sinulle jonkin kasetin kaunista hengellistä musiikkia. Se ehkä rauhoittaa mieltäsi ja vie ajatukset pois niistä pelottavista kuvista ja äänistä.

   EIJA: - Kiitos sinulle. Ehkä äiti antaa minun niitä kuunnella.

   IRMELI: - Huomenna otamme selvää vuokrattavista yksiöistä. Saat varmaankin jostakin asuntotukea. On mahdottoman hauskaa ruveta rakentamaan omaa pientä pesää. Hankkia huonekaluja ja astiastoja. Mattoja ja verhoja. Autan sinua niin kovasti mielelläni. Meillä on vintissä vanhoja mööpeleitä, jotka ovat ihan hyvässä kunnossa, mutta poistimme ne, käytöstä, koska halusimme saada jotakin uutta. Verhoillaan ne itse iloisen värisiksi ja tehdään kymmenen kaunista tyynyä. Ostan sinulle suuren pehmoisen nallenkin vahtikoiraksi. Siitä tulee todella hupaisaa. Olen tosi kätevä. Saatpas nähdä.

 

          Eija näyttää mietteliäältä. Ja väsyneeltä.

 

      5) Varoituksen sana

 

      Parin kuukauden kuluttua kevättalvella Irmeli saa odottamattoman puhelinsoiton.

 

   IRMELI: - Irmeli Räsänen.

   SELMA: - Haloo. Haloo. Kuka siellä on? Haloo.

   IRMELI: - Irmeli Räsänen. Kenen kanssa haluaisitte puhua?

   SELMA: - Oletko Helvi Mustosen tytär? Tämä on Selma Karvonen Kallonperältä. Eijan äiti.

   IRMELI (iloisesti): - No päivää, Selma-täti. Onpa hauskaa kuulla ääntäsi. Olisi kivaa joskus tavata. Kun käyt kaupungissa lääkärissä, voisit tulla Eijan...

   SELMA: - Eijasta juuri haluan puhua. On parasta, ettei Eija enää yövy teillä. Hän voi asua Leevin sisaren luona, jos hänellä vielä on asiaa kaupunkiin.

   IRMELI: - Mitä? Miksi? Totta kai hän jatkaa lääkärissä käymistä. Siitähän on ollut apua ja Eijalla on hienoja suunnitelmia tulevaisuuden...

   SELMA: - Ei ole enää. Lääkärissä käynnit ovat huono homma. Tyttö oppii kaikkea maailmallista. Ettei vanhempia tarvitse kunnioittaa.

   IRMELI: - Ei kai nyt psykiatri sellaista menisi sanomaan?

   SELMA: - On se vain sanonut, että Eijan pitää muuttaa kaupunkiin ja hankkia oma asunto. Miten me täällä pärjäisimme? Kaksi vanhaa sairasta ihmistä. Heitteillä.

   IRMELI: - Eikö Eija ole kertonut, että voisitte ottaa aputyövoimaa. Varmasti saisitte, kun on tämä...

   SELMA:- Emme halua vieraita ihmisiä tänne. Epärehellistä ja rosvoavaa joukkoa. Ei niihin voi luottaa. Rälläävät ja aina tupakki hampaissa. Naisillakin. Eija on hyvä työntekijä. Kyllä hän siitä toipuu. Työ on parasta lääkettä hömpötyksille. Laiskuus on kaiken pahan alku ja juuri. Sanon minä. Ja Leevi.

   IRMELI: - Lääkäri on kai sitä mieltä, että tytön olisi hyvä itsenäistyä ja sen vuoksi muuttaa erilleen. Edes vähäksi aikaa, jotta oppii tuntemaan itsensä. Ja tarpeensa.

   SELMA: - Me tiedämme tytön tarpeet. Hänellä on täällä hyvä asunto, oma huone ja ravitsevaa ruokaa. Tärkeintä on Hengen ravinto ja sitä hän saa seuroissa. On vain ollut liian jaakea sinne lähtemään. Ehkä nyt ymmärtää oman parhaansa, kun mielenterveys alkaa reistailla. Toivottavasti on ottanut opikseen. Joskus tarvitaan koviakin otteita, ennen kuin sielu löytää oikean ravintonsa.

   IRMELI: - Voi Selma-hyvä. Anna tytön tulla tänne asumaan edes vähäksi aikaa. Minä voin huolehtia hänestä. Ei hänelle mitään vahinkoa pääse tapahtumaan. Minusta tuntuu, että meillä on oikein lämpimät ja hyvät välit keskenämme.

   SELMA: - Sehän minua pelottaakin. Eija alkaa kiintyä maailmalliseen serkkuunsa, joka ei kuulu Jumalan lasten joukkoon, vaan on vetämässä tyttö-riepuakin kadotuksen tielle.

   IRMELI: - Sitä en varmasti tee. On minulla vastuuntuntoa.

   SELMA: - Ei riitä, jos usko on väärä. Olet jo puhunut tytölle vaatteista ja koruista. Kirjavan huivinkin ostit. Tyttö sai heti heittää sen tuleen. Niin on parempi. Ei tartu maailman lasten koreilun halut. Sellaisia Eevan tyttäriä.

   IRMELI: - Lupaan, etten osta hänelle koruja enkä vaatteita, mutta anna hänen välillä levähtää täällä. Hän on aivan ylirasitettu siitä kovasta raatamisesta.

   SELMA: - Työtä sitä olen minäkin saanut tehdä koko elämäni ajan. Samoin Leevi. Kunnon ihmisiä meistä on tullut, ja mikä vieläkin tärkeämpää oikeita kristittyjä.

    IRMELI (kiukkuisena): - Sanos muuta. Sellaisia kristittyjä, että käyttävät omaa tytärtään orjatyövoimana ja tukehduttavat hänet sinne korpeen ja niihin oikeisiin oppeihinne. Hyi hit...si!

   SELMA: - Olet sinä häntä muuhunkin vietellyt. Ostit sopimattoman kirjan. Muka runoja. Joku naisrunoilija. Nainen, hm, kaikkea kanssa. Virret ja meidän seurakuntamme laulut riittävät. Ne ovat kauniita ja julistavat oikeata kristillisyyttä. Kelpaavat taivaan matkalauluiksi.

   IRMELI: - Ajattelin, että kirjallisuus virkistäisi Eijaa, kun hän on siitä kiinnostunut ja itsekin kirjoittaa runoja. Ihan mukavia ja herkkiä. Hän tarvitsisi vain ohjausta, joten emmepä vielä tiedä mikä runotar hänessä puhkeaisi kukkaan.

   SELMA: - Kirjoittaako Eija runoja? En ole tiennytkään. Vai sitäkin riettautta vielä. Saapa tyttö nyt kuulla kunniansa tästä synnillisyydestä. Mitähän Leevikin sanoo? Suuttuu varmasti hirmuisesti.

   IRMELI (hätääntyneenä): - Älä Selma-hyvä mene kertomaan miehellesi. Miten se pääsi minulta lipsahtamaan.

   SELMA: - Vai sekin synti vielä, että rupean omalta vihityltä aviomieheltään salaamaan asioita? Kaikkea sinä opetatkin. Mitähän vielä olet opettanut Eijaa meiltä salaamaan?

   IRMELI (aivan kauhuissaan): - Voi mitä minä meninkään tekemään. Se kaikki on minun syytäni. Älkää syyttäkö tyttöä. Olkaa niin armollisia. Hän on jo muutenkin niin ahdistunut ja peloissaan.

   SELMA: - Sinulla ei taida olla omia lapsia? Ne synnilliset ehkäisyt tietenkin. Mitä sinä tiedät lasten kasvatuksesta? Et sitten yhtikäs mitään. Anna meidän hoitaa Eijan ojennus ja kuritus omalla tavallamme. Tunnethan lauseen, että joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.

   IRMELI: - Sano nyt ainakin se, että voiko Eija paremmin. Onko hän yhtään rauhallisempi? Milloin hän taas tulee lääkäriin?

   SELMA: - Hänen vointinsa on meidän asiamme. Sinä saat visusti pysytellä erossa tyttäremme saastuttamisesta. Mitä ne kasetitkin olivat? Jotakin pahhia. Outoa vingutusta, ei ainakaan kristillistä.

   IRMELI: - Tarkoitatko sitä Bachin musiikkia, jota ostin Eijalle? Sehän on niin vakavaa ja hengellistä kuin olla saattaa. Sitähän kuulee vaikka hautajaisissakin.

   SELMA: - Minun hautajaisissani ei mokomaa rietasta ja maailmallista rämpytystä  ainakaan soiteta. .Antaapa sen pahhin vain olla. Kiehua omassa mehussaan, helvetin tulessa.

   IRMELI (perin masentuneena ja toivottomana): - Saisinko sentään Eijaa puhelimeen? Antakaa meidän edes puhua keskenämme.

   SELMA: - Ei tipu. Osasimmepa sentään ajoissa lopettaa kaikki nuo rietastelut. Se on oikein armoa, että huomasimme ajoissa, mihin tyttöä viedään. Se oli jo ostanutkin jotakin. Muka sitä uutta kotiansa varten. Vähillä rahoillaan, raukka.

   IRMELI: - Mitä Eija on ostanut?

   SELMA: - Puoli tusinaa lusikoita. Pieniä. Ruostumatonta terästä. Niitä se säilytteli tyynynsä alla. Luuli, etten huomaisi. Huomasinpas ja otin oitis pois. Eija itkeskeli aikansa, mutta pyysi sitten anteeksi ja ymmärsi erheelliset suunnitelmansa. Tytär lupasi muuten antaa ne lusikat nuoremmalle veljelleen lahjaksi, kun tämä pääsee ylioppilaaksi. Tarvitsevat ne nuoretkin miehet lusikoita, kun asuvat opiskelija-asuntolassa.

   IRMELI (vakavana): - Selma, se tyttö tarvitsee apua ja rakkautta.

   SELMA (tylysti): - Sitä se saa meiltä. Yllin kyllin omilta rakastavilta vanhemmiltaan. Hyvästi.

 

          Selma löi puhelimen kiinni. Irmeli laski kuulokkeen hiljaa paikoilleen. Sekavin tuntein. Mitä hän oli mennyt tekemään? Täytyisikö ottaa yhteyttä psykiatriin? Pitääkin sen Erkin olla taas matkoilla.

 

      6) Iloista pääsiäistä!

 

          Irmelin piti ottaa yhteyttä psykiatriin, mutta jotenkin se vain jäi. Oli niin kovasti kiireitä. Erkki suunnitteli heille pääsiäiseksi matkaa tuntureille. Oikein romanttista. Saisivat kerrankin olla yhdessä ilman stressiä ja puhelimen pirinää. Irmeli päätti soittaa lääkärille vasta pääsiäisen jälkeen. Vaikka tuskin se hänelle mitään kertoisi, kun on se vaitiolovelvollisuus.

 

   IRMELI: - Oi että täällä on ihanaa ja niin puhtaan valkoista. Katso nyt noita tuntureita. Kaikki kimaltelee ja hohtaa. Tuon sinisempi ei taivas voi enää olla.

   ERKKI: - Onhan täällä kaunista. Sattuikin näin hyvät ilmat. Keli on aivan mahtava. Lekotellaan täällä viikko ja olemme kuin uusia ihmisiä, uudestisyntyneitä.

   IRMELI: - Minulla on tunne kuin olisimme taivaassa. Enkeleitä ei vain näy missään.

   ERKKI: - He ovat kai tuolla kurussa piilossa. Lehahtavat sitten meitä vastaan kuin riekkoparvi.

   IRMELI: - Oletpa sinä hyvällä tuulella. Vietetäänkin oikein kunnon loma.

 

          Pääsiäissunnuntaina Erkki ja Irmeli nukkuvat makeasti mökissään. Eivät sentään nuku koko aikaa. On muutakin puuhaa. Aamiaisen jälkeen he istuvat mökkinsä seinustalla lämpimässä auringonpaisteessa ja ihailevat edessään kohoavaa tunturimaisemaa.

 

   ERKKI: - Paremmaksi tämä ei enää tästä muutu. Mitä pidit viime yöstä, vaimo-kulta?

   IRMELI: - Aivan fantastista. Olimme kuin nuori pari ensimmäisenä yönään.

   ERKKI: - Kai nyt sentään hiukan taitavampia?

   IRMELI: - Älä leuhki. Arvaapas mitä. Tunnen sen sisimmässäni, että tänä aamuna eräs pieni tuntematon olento on pyrkimässä meille vakinaiseksi asukkaaksi.

   ERKKI: - Miten voit muka olla varma siitä parin tunnin kuluttua? Et sinä pysty sitä millään ilveellä tietämään.

   IRMELI: - Pystynpäs. Naiset tietävät tuollaisia asioita. Minulla on niin outo olo. Ihana silti. Hurmaava. Korvia ihan kuumottaa. Ehkä se pieni ajattelee meitä parasta aikaa ja arvioi, millaisia vanhempia meistä tulee. Kannattaako pitää yhteyttä.

   ERKKI: - Kun nyt niin olet kaiken tietävinäsi, sanopa kumpi se on: poika vai tyttö.

   IRMELI: - Sitä en uskalla mennä arvuuttelemaan, mutta siitä olen varma, että jotakin on tapahtunut.

   ERKKI: - Onneksi olkoon. Tiedätkös, mitä piirrettä sinussa aivan hulvattomasti rakastan?

   IRMELI: - Meillä menisi koko päivä, jos rupean luettelemaan kaikkia ihastuttavia ominaisuuksiani. Esimerkiksi solakat sääret ja sirot nilkat ja hurmaavat vaaleanpunaiset varpaat ja...

   ERKKI: - Tummat unelmoivat silmät, joissa on salaisuuksia. Ei vaan eniten ihailen sinussa sinun höpsöyttäsi.

   IRMELI (muka loukkaantuneena): - Kuinka kehtaat sanoa tuollaista? Muistatko, millä sanoilla kehuit minua kun seurustelimme? Sanoit, että olen viisas nainen.

   ERKKI: - Niin sanoinkin. Sanoin viisas enkä älykäs. Ehkä viisauteen kuuluu tietty määrä höpsöyttä. Kykyä tehdä elämästä rikasta ja jännittävää.

   IRMELI: - Siinä on sinulle jännitystä tarpeeksi, kun joudut vaihtamaan vaippoja. Saatat olla vaikka millainen kuiva tietokone-ekspertti työssäsi, mutta vauvaa et osaa kuivaksi laittaa.

   ERKKI: - Minäpäs opin. Olen oppinut vaikeampiakin asioita.

   IRMELI (mietteissään): - Se on ainakin eräs vaikeimmista asioista maailmassa, miten pitäisi käsitellä toista ihmistä. Minua yhä vaivaa, että menettelin jotenkin väärin Eijan suhteen.

   ERKKI: - Turhaa sinun on sellaista harmitella. Teit parhaasi. Eija olisi ihan näpsäkkä tyttö, jollei se olisi vauhko kuin metsän eläin. Säikkyy risahduksestakin.

   IRMELI: - Olisinpa ehtinyt soittaa sille psykiatrille, mutta soitan heti kun tullaan kotiin. Tahtoisin kertoa hänelle, että voisin olla jonkinlainen tukihenkilö Eijalle. Lähetin hänelle muuten kauniin pääsiäiskortin. Toivottavasti se ilahduttaa häntä.

 

          Aviopuolisot istuvat vielä hetken sylikkäin penkillä ja katselevat maisemaa.

 

   IRMELI: - Katso kuinka tuo lumi kimmeltää. Silti varjot ovat vahvat ja tummat. Uskomaton vastakohtaisuus. Siristäpä silmiäsi ja katso lumisen rinteen yli tuonne aurinkoon. Sanotaan, että pääsiäisenä aurinkokin tanssii.

   ERKKI: - En minä huomaa mitään.

   IRMELI: - Minäpä huomaan. Se tanssii aivan selvästi ja toivottaa Iloista pääsiäistä!

 

      7) Aurinko tanssii

 

          Pääsiäisen jälkeen Irmeli soittaa lääkärille. Tämä epäröi hetken ja pyytää sitten Irmeliä tulemaan luokseen vastaanotolle.

 

   LÄÄKÄRI: - Ole hyvä ja istu. Minulla on todella tärkeätä asiaa. Se on sen luontoista, etten halunnut kertoa siitä puhelimessa.

   IRMELI: - Eija on minun serkkuni. Äitimme ovat sisaruksia. Eijan kanssa olemme tulleet hyvin läheisiksi, mutta hänen äitinsä ei anna meidän enää tavata toisiamme. Halusin saada selville, vieläkö hän käy hoidossa.

   LÄÄKÄRI: - Eija lopetti käynnit noin kaksi kuukautta sitten. Hänen äitinsä soitti ja ilmoitti, etteivät he enää pidä terapiaa tarpeellisena. Hoitavat kuulemma asian paremmin itse, Selma Karvonen vaikutti hyvin jämyltä naiselta. Erittäin vahvalta uskossaan.

   IRMELI: - Se on totta, mutta miten me voisimme auttaa Eijaa?

   LÄÄKÄRI: - Tein parhaani, mutta tilanne kehittyi niin kuin se kehittyi.   (miettii hetken) - Tämä on nyt sinulle hyvin järkyttävää kuultavaa.

   IRMELI (huolestuneena): - Kyllä minä kestän. Kauheampaa on olla epätietoisuudessa serkkuni kohtalosta.

   LÄÄKÄRI: - Eijan äiti soitti minulle heti pääsiäisen jälkeen ja kertoi, että pääsiäissunnuntaina he olivat isännän kanssa vielä olleet nukkumassa, kun Eija oli mennyt aamuaskareilleen navettaan. Vanhemmat olivat heränneet ja todenneet, että aamiainen oli katettuna pöydässä. He olivat aterioineet ja odotelleet aikansa. Tyttöä ei vain kuulunut. Isäntä oli mennyt navettaan katsomaan, oliko siellä jotakin hullusti. Ei ollut, jolloin isäntä oli katsellut ympärilleen pihassa ja saman tien tähyillyt pellon yli purolle päin.

   IRMELI: - Löysikö hän Eijaa? Missä tyttö oli?

   LÄÄKÄRI: - Silloin isä oli huomannut askelten jäljet sohjoisessa lumessa. Hän seurasi niitä, ja ne johtivat loivaa alamäkeä pienehkölle solisevalle purolle. Siinä Eija makasi suullaan. Purossa. Äiti kertoi, että tyttö oli hukkunut siihen, vaikka vesi oli niin matalaa, että oli käsittämätöntä, miten hän oli saanut vedettyä vettä keuhkoihinsa.

   IRMELI: - Jos hän oli vain kaatunut ja loukannut itsensä?

   LÄÄKÄRI: - Vanhemmat olivat ensin väittäneet kiven kovaa, että Eija oli hukkunut vahingossa. Poliisi oli toista mieltä. Mitään vakavia vammoja ei ollut. Pari mitätöntä naarmua kasvoissa. Se ei kuitenkaan voinut olla vahinko, sillä poliisi totesi askelten pituudesta, että tyttö oli vain lisännyt vauhtia puroa lähestyessään ja oikein heittäytynyt siihen. Eikä ollut noussut, vaikka varmasti ei ollut loukannut itseään niin pahoin, ettei olisi kyennyt pelastautumaan.

   IRMELI: - Olen ihan shokissa. En jaksa uskoa, että mitään noin kauheata voi olla olemassakaan. Eija oli niin nuori ja avuton, haavoittuvainen.

   LÄÄKÄRI: - Olin itsekin aivan järkyttynyt. Eijan äiti oli yrittänyt monta kertaa soittaa sinullekin.

   IRMELI: - Olimme silloin lomamatkalla Lapissa. Lähetin hänelle pääsiäiskortin.

   LÄÄKÄRI: - Senkin takia haluan selostaa tämän tapahtuman sinulle näin tarkasti. Kun neitonen löydettiin, hänellä oli kortti nyrkkiin puristettuna kuin lapsella lelu jouluaattona. Kortti oli selvästi hänelle hyvin tärkeä. Voi olla, ettei hänelle pahemmin postia lähetetty. Hän varmaan ajatteli sinua viime hetkillään. Sai ehkä lohtua sinun ystävyydestäsi ja huolenpidostasi.

 

          Irmeli oli kauan aivan hiljaa. Hänestä tuntui, että tämä ei voinut olla totta. Miten tällaista pääsi tapahtumaan? Taas se syyllisyys nosti päätään.

 

   IRMELI: - Tunnen kauheata syyllisyyttä, kun olin ajamassa Eijaa irtaantumaan kodistaan. Ehkä metsän eläimen täytyy antaa olla oman tutun metsänsä suojassa.

   LÄÄKÄRI (kuivasti): - Eipä se oma maastokaan häntä onnelliseksi eikä terveeksi tehnyt. Jo ennen sinuun tutustumistaan hän oli mieleltään pahasti järkkynyt. Taustalla saattoi olla kaikenlaisia pöyristyttäviä kokemuksia. Älä syytä itseäsi. Annoit hänelle kuitenkin lämpöä ja myötätuntoa niinä viime kuukausina. Siitä olen varma.

   IRMELI: - Miten Eijan äiti suhtautui asiaan?

   LÄÄKÄRI: - Sehän siinä olikin vastenmielistä, että hän varta vasten soitti haukkuakseen minut. Olisi myös halunnut syyllistää sinua. Nainen syytti minua lapsensa kuolemasta ja väitti, että olin riistänyt hänen tyttäreltään taivasosuuden. Syössyt tämän helvetin piinaan ja vielä pääsiäisaamuna. Tehnyt itsemurhaajaksi, jolle ei ole sijaa siunatussa kirkkomaassa.

   IRMELI: - Eijalla oli siis minun korttini kädessään.

   LÄÄKÄRI: - Niin oli. Mitähän siinä luki?

   IRMELI: - Siinä oli kuva, jossa reipas ja touhukas kanaemo ripustaa lumivalkoista pyykkiä narulle. Pikkuiset tiput ovat juuri kuoriutumassa munasta. Heleän sinistä kevättaivasta vasten heijastuu valkoinen koivun runko. Koivuhan on kasvun vertauskuva. Taivaalla on suuri kirkkaankeltainen aurinko. Ehkä se tanssii hilpeänä ylistäen pääsiäistä, ihmisen vapautusta synnin ja kuoleman vallasta. Alla oli teksti: ”Iloista pääsiäistä rakkaalle Eija-serkulleni toivoo Irmeli.”

   LÄÄKÄRI: - Otin tarkemmin selvää asiasta, ja sain yllätyksekseni kuulla, että Eija oli sittenkin yhä elossa ja sairaalassa.

   IRMELI: - Voi mikä helpotus, mutta miksi hänen äitinsä oli kertonut niin karmeita valheita?

   LÄÄKÄRI: - Ehkä hän oli niin raivoissaan, ettei piitannut, mitä suustaan päästi, kunhan vain sai satutettua minua mahdollisimman syvästi. Jakoi tällä keinolla omaa raskasta taakkaansa.

   IRMELI: - Miten tyttö sittenkin pelastui?

   LÄÄKÄRI: - Joku turisti oli hiihdellyt puron törmällä ja yhtäkkiä havainnut Eijan lojuvan lumessa. Mies antoi hänelle heti tekohengitystä, kutsui apua ja neitonen kiidätettiin sairaalaa, onneksi ajoissa.

   IRMELI (hartaana): - Aurinko tanssii. Kiitos.

   LÄÄKÄRI: - Kumma, että mainitsit tuosta, sillä turistikin oli muistanut isoäitinsä kertoneen, kuinka pääsiäisaamuna koko luomakunta riemuitsee niin valtavasti, että jopa aurinko tanssii. Siispä hän oli pysähtynyt nojailemaan sauvoihinsa ja yritti silmiään siristellen todeta, pitikö tuo vanha uskomus paikkaansa. Silloin hänen katseensa oli osunut rannassa makaavaan liikkumattomaan hahmoon.

 

   SÄÄTUOMARI

      

   MIES: - Päivö Myrskylä puhelimessa. Voinko olla avuksi?

   NAINEN: - Oletteko te se puolustusasianajaja, joka aina saa rikoksiin syyllistyneet vapaiksi?

   MIES (imarreltuna): - Kiitos vain, mutta en toki ihan aina. Poikkeus saattaa tosin vahvistaa säännön, heh heh.

   NAINEN: - Minulla olisi pitkä lista sukulaisista ja tuttavista, jotka ovat joutuneet oikeuden hampaisiin. Suostuisitteko silmäilemään sitä ja arvioimaan, voiko asioille enää tehdä mitään?

   MIES: - Kyllä muuten, mutta jos ne on jo käsiteltyjä juttuja ja tuomio on langetettu, se taitaisi olla hiukan monimutkaista.

   NAINEN: - Suurin osa on ikävä kyllä sellaisia, mutta on joitakin, jotka ovat vielä kesken, ja pari, jos tämä on varmasti luottamuksellista, niin pari on vielä suunnitteluasteella.

   MIES: - Käsitinkö oikein? Rikosta vasta suunnitellaan, ja te olette jo kyselemässä sille puolustusta?

   NAINEN: - Jetsulleen. Nyt ymmärrän, miksi teitä pidetään suorastaan nerona alallanne.

   MIES: - Noo, tiedä häntä, mutta esitelkää sitä listaanne jo puhelimessa, ettei teille tule turhia juoksuja ja samalla myös...hm...kustannuksia. Olen kallis mies.

   NAINEN: - Ei haittaa, jos oikeus vain tapahtuu tai eräissä tapauksissa ei pääse tapahtumaan. Aluksi joitakin vanhoja tapauksia:

   Tapaus Nro 1: Mieheni isoisä löi juopon vävynsä hengiltä jakkaralla jatkosodan jälkeen. Lieventävänä syynä voisi olla esimerkiksi sankka sumu, joten ukko oli pahalla päällä. Taata on jo haudassa, mutta lapset vaativat vapauttavaa tuomiota. Ja sitten…  

   MIES: - Tämä nyt on aivan älytöntä. Minä en…

   NAINEN: - Ja sitten tapaus Nro 2: Joskus vajaat tuhat vuotta sitten joku esi-isistäni tappoi kirveellä piispa Henrikin jonkin järven jäällä. Miehen nimi oli Lalli. Sukunimestä en tiedä, mutta tottahan saatte selville niin korkeilla palkkioilla. Suvun maine on kärsinyt tuosta murhateosta, ja se haittaa jo liiketoimia, koska firman nimi on yhä Lallin Luistimet Oy. Olen hiukan tiedustellut taustoja ja oletamme, että silloin oli ollut kova myräkkä ja ehkä inhottava viimakin. Se viilsi Lalli-rievun sydämen vereslihalle, samoin kuin kirves piispan pään.    

   MIES: - Kuulkaahan rouva, noin vanhoja juttuja en lähde purkamaan, se on...

   NAINEN: - Hyvä on, mennään sitten uudempiin tapauksiin:

   Miten kävisi tämä? Sisko myrkytti viisi vuotta sitten koulunsa rehtorin, kun sen naama alkoi ottaa aivoon. Se ei riittänyt silloin puolustukseksi, koska asianajaja oli nynny, mutta nyt tiedän, että hellettä oli liki 30 astetta. Pehmenee siinä kenen tahansa aivot ja moraali. Selvä tapaus, jonka varmasti voitte ottaa uudelleen käsiteltäväksi. Allerginen sisarparkani viruu yhä epäviihtyisässä naisvankilassa.

   MIES: - Jos myrkyttäminen todella todettiin sisarenne suorittamaksi, niin en kai minä…

   NAINEN: - Yrittäisitte edes. Entä seuraava juttu? Perhetuttavamme ajoi kovassa humalatilassa päin kolmea autoa ja yhtä koirantaluttelijaa. Henkilövahingot olivat niin suuret, eteen uskalla sanoa varmaa lukumäärää. Yksi autoista oli turistibussi, yksi oli koululaisia kuljettava suuri taksi ja yksi oli ambulanssi. Seuraukset olivat karmeat, nimittäin tälle tuttavallemme. Peräti viisi kuukautta ehdollista vankeutta ja joitakin sakkolappuja, siitä ajoneuvojen kolhimisesta tietenkin. Hän on tunnettu poliitikko ja haluaisi saneerata imagoaan. Kävisikö tämä juttu teille? Silloin oli todistettavasti masentavaa tihkusadetta.

   MIES: - Odottakaas nyt, kun minä...

   NAINEN (tohkeissaan): - Nykyään käydään oikein ennaltaehkäisevää sotaa, jolloin kahdella ydinsodalla ja kymmenellä perinteellisellä sodalla pystytään ehkä hyvinkin estämään jotakin rajakahakointia, kapinointia ja öljyreittien vaarantamisia kaukana idässä. Juuri näistä suurvaltojen viisaista päätöksistä olen saanut tosi hienon idean. Antakaas kun kerron, että…

   MIES (uupuneena): - Soittakaa jollekulle muulle, koska...

   NAINEN: - Mutta te olette paras. Kuulkaahan nyt parista suunnitelmastani. Tyttäreni on naimisissa kamalan pihin tyypin kanssa, ja sen isäukko on vielä itarampi. Aion aluksi päästää sen vanhemman päiviltä ensi viikolla, jolloin on luvattu niin sanottua huonoa säätä. Pilvipeite ei edes repeile, joten aurinkoa ei näy. Sehän on aina ratkaisevaa näissä sääjutuissa, koska silloin ollaan alakuloisia ja on oikein lupa olla pahalla tuulella.

   MIES (kauhistuen): - Se vanhempi siis ensi viikolla, entä tyttärenne aviomies?

   NAINEN: - En raaski riistää tyttärenpojilta hellää ja rakastavaa isää. En vielä. Kunhan piltit hieman varttuvat, katson taas sääkarttaa, ja sitten toimin. Siihen mennessä ehdin opetella ampumista. Siltä appiukolta jää muuten hieno asekokoelma.

   MIES: - Teidän täytyy olla vähän...

   NAINEN: - Luova ja ennakoiva. Tulen huomenna toimistoonne neuvottelemaan niistä alussa mainituista tapauksista, mutta tämä oma suunnitelmani vaatii teiltä oikein allekirjoituksen, jotta uskallan ryhtyä kaavailemaan iskua. Säätiedotustoimitus antaa helposti pätevän todistuksen äkäisestä ja katkeroituneesta mielialastani.

   MIES: - En myönnä edes puhuneeni kanssanne. Hyvästi.

 

   SUPERJOHTAJAN HAUTAJAISET

 

   Niin minua lähdettiin viemään. En osannut kuvitella, kumpi tulisi olemaan jäykempi ja kuolleempi: Jorma arkussaan vai minä vävyni punaisessa Ladassa. Kuin paloauto. Sireenit vain puuttuivat. Ei sentään. Heikki oli saanut lainaksi tumman auton joltakin Jorman sisarelta. Rahisutteli hermostuneena vieraita vaihteita. Kuolonkankeus. Se jatkui kappelin edessä, jossa odottelimme jonkin aikaa toisten hautajaisvieraitten saapumista.

   Sade oli jo yöllä lakannut. Sen tilalla kuulakas syyspäivä. Kuuraa maassa. Ruoho ja ruusut kohmeessa, aivan kuin seuraksi. Tytöt itkivät lohduttomina. Eivät hävenneet näyttää tunteitaan. Heikillä oli nuha. Vai oliko se sittenkin surua? Nenä punoitti, samoin silmät ja mustan lainapuvun ahtaista hihoista sojottavat ranteet. Hän niisti ahkerasti suureen sinivalkoruudulliseen nenäliinaan. Pikkutytöt nojasivat isänsä pitkiin haikaramaisiin sääriin. Pitivät tiukasti kiinni hänen housunlahkeistaan.  

   Itse seisoin aivan jäykkänä. Noidannuoliko tämä oli? Se eilinen pihalla seisoskelu. En saanut päätäni kääntymään. En millään. En tiennyt, mitä takanani tapahtui, menneisyydessä. Edessäni oli vain surevia mustapukuisia ihmisiä ja huurteinen hautakiviarmeija. Sekö oli tulevaisuuteni? En saanut sieluanikaan kääntymään. Se oli mykkä ja eloton. Onneksi lesken ei tarvitse sanoa eikä tuntea mitään. Toiset sanoivat ja tunsivat sitäkin enemmän.

   ‑ Tunteet on hillittävä, on tilanne mikä hyvänsä. Pää kylmänä, Jorma usein neuvoi minua.

   Nyt hän olisi ollut minusta ylpeä. Minun ei todellakaan tarvinnut ponnistella rauhoitellakseni itseäni. Tunteita ei ollut eikä näkynyt. Pelkästä periaatteesta puristin tuoksuvaa pitsireunaista nenäliinaa kädessäni ja päätin saada aikaiseksi kaksi kyyneltä, toisen Jormalle ja toisen itselleni. Nenästä vain tuli yksi tippa. Pyyhin sen pois.

   Jotkut tulivat kättelemään. Katselin nyyhkyttäviä tyttöjä ja muita. Kuin ulkopuolinen. Mietin jopa, pitäisikö mennä lohduttamaan. Omaisia, ystäviä, työtovereita, liiketuttavia, julkisuuden henkilöitä. Mitä taikatemppuja Jorma olikaan tehnyt, kun hän oli saanut kokoon noin paljon kaipausta ja kunnioitusta ja ihailua läheltä ja kaukaa? Ryhmä japanilaisiakin seisoi joukossa peräti murheellisen näköisenä.

                           

   Vihdoin siirryimme sisälle kappeliin. Asetuin paikalleni etupenkkiin. Jossakin lähellä perheeni. Jossakin kaukana muut vieraat. Jorma. Odottava hiljaisuus. Vaimeata yskähtelyä, mustakenkäisten ja isokenkäisten jalkojen siirtelyä, ohjelmalehtisten rapisuttelua. Jossakin mätkähti virsikirja lattialle. Ähisevää nostelua. Odotusta. Elämässä, jopa hautajaisissa. Että jotakin merkittävää tapahtuisi.

   Katselin käsiäni. Ne olivat nyrkissä. Selviäisin tästä hyvin. Entä sitten? Näinkö se alkoi? Jäykistyminen, vieraantuminen elämästä, omasta itsestään. Kuolema. Olin kuin itseni ulkopuolella, välinpitämätön. Alkava raakuus itseäni kohtaan. Samantekevää, mitä minulle tapahtui. Olin huomannut synkistymisen Jormassa. Oliko hän jo silloin kuollut itselleen? Näinkö se alkoi? En osannut edes pelätä. Kun saisi olla hetken rauhassa. Vaimeata urkumusiikkia. Ihanaa, luultavasti. Mutta minua se muistutti alati häiritsevästä puhelimesta, joka aina riisti Jorman kohtaamasta minua.

                     

   Pappi puhui. Kiiltävä punoitus kulmikkailla kasvoilla. Jännitti selvästi. Ihmeen nuori. Piispaako olin odottanut? Itsemurhaajan siunaamiseen. Ehkä kaikki eivät olleet suostuneet. Pappi puhui. Jotenkin hätääntyneesti. Kesken työpäivän, odottamatta. Perhe aina ollut kaikki kaikessa. Mistä se tuonkin valheen on siepannut? Tytöt tietenkin leperrelleet jotakin. Hienostunut, arvostettu, humaani persoona.

   Hengenmies jatkoi taukoamatta. Vaikka liike‑elämän huipulla, aina säilyttänyt oman tyylinsä. Reilut liikeperiaatteet. Uskomaton tarmo ja kunto. Omistautui täysin asialleen. Muistetaan kauan. Kannustava esimerkki koko kansalle. Tiesikö pappi enää, kenestä puhui? Jostakin kansallisesta suurmiehestä. Itse jo välillä unohdin, kuka oli kehumisen kohteena. Haluaisinpa minäkin tutustua moiseen upeaan persoonaan.

   Pastori väitti tunteneensa Jorman jo pitkän aikaa ja että heillä oli ollut varsin kiintoisia keskusteluja syvällisistä asioista. Mitä minä olin oppinut Jormasta tuntemaan? Ehkä jotakin ulkonaista. Kihlausaikana olin halunnut ostaa hänelle paidan. En tiennyt kokoa. Täytyi kysyä Jorman äidiltä. Nykyään sentään tiedän paidan koon. Jotakin edistystä. Melkein hymyilin itsekseni, ivallisesti. En ollut ostanut hänelle vaatteita vuosiin. En olisi edes osannut, mieleisiä. Hän osti ne Pariisista tai jostakin kaukaa. En ulottunut sinne, hänen maailmaansa.

   Ihailin vain niitten kauneutta. Pesin, silitin tai vein pesulaan. Tuntui kammottavalta, että sellainen tyylikäs kallis vaatevarasto jäisi käyttämättä. Hetken ajattelin Pelastusarmeijaa tai kierrätystä. Kirpputoria. Se tuntui rienaukselta. En ollut tiennyt, miten menetellä miehen kanssa. Nyt olin yhtä ymmällä hänen vaatteittensa suhteen. Vaatteet tekevät miehen.

   Läheisen kuolemalla on aina jotakin sanottavaa omaisille, jälkeenjääneille. Niin pappi saarnasi. Syvennyin niin kiinteästi ihmettelemään, että minkä viestin Jorma oli poismenollaan minulle

jättänyt, etten huomannut kuunnella papin selitystä. Taasko se tapahtui? Lääkkeittä tai ilman. Aina jään paitsi jostakin tärkeästä. Täytyy ottaa selvää tytöiltä tai papilta itseltään. Miten hän tulkitsi tämän onnettomuuden. Sitähän olin koko ajan etsinyt. Selitystä. Enkö koskaan osaa kuunnella ihmisiä?

                   

   Katselin alttarin päällä olevaa taideteosta. Se ei ollut maalaus, vaan jokin puuveistos. Epäselvä tumma möykky. Ehkä siinä oli joitakin hahmoja, mutta ketä semmoinen lohdutti? Möykky. Kuin

huolimattomasti peitetty hautakumpu. Pommitettua sielunmaisemaa. Olisin kaivannut sen tilalle aivan rehellisiä helposti tunnistettavia enkeleitä. Ei eteerisiä piittaamattomia kaiken maallisen kärsimyksen yläpuolella olevia taivaallisia olentoja, vaan jotakin läheisempää. Hellyttävämpää. Suloisia palleroisia pikkuenkeleitä kuin kiiltokuvissa. Pullea käsi nojaamassa vaaleansiniseen pilveen. Kultakiharaisia enkeleitä niin kuin tytöt pieninä. Sellainen kai Jormakin oli ollut pikkupoikana.

   Huokaisten siirsin katseeni arkkuun. Juhlavaa puuta, taiteellinen kukkalaite. Vähän päästä tuhkana kaikki. Jormakin. Mitä aineen tuhlausta. Arkun kierrätys. Hourinko minä? Sitä ihmislahjakkuuden ja hengen tuhlausta. Kuolema. Meillä ei polteta leskeä vainajan mukana. Entä jos poltettaisiin? Hällä väliä. Minulle enää. Joutuisinko arkun päälle, alle, sivulle vai arkkuun Jorman seuraksi? Kuumat liekit. Antaisivat ehkä ensin nukuttavan piikin. Mutta silti hirvitti.

 ‑ Äiti, oletko kunnossa? Pirkko kuiskasi ja puristi kättäni. Olinko liikahtanut, voihkaissut? Taputin hänen kättään rauhoittavasti ja jatkoin jähmettymistäni.

                         

   Pappi puhui yhä. Paatoksella ja kiihkeästi. Yritti kai vakuutella jotakin. Olinko koskaan ehtinyt puhua Jorman kanssa näin pitkään yhteen menoon? Tuskin. Nyt olisin voinut astua arkun viereen ja puhua. Puhua tarpeekseni, koska hän ei olisi päässyt karkaamaan kesken pois. Tuskin hän minua kuulisi. Enää. Jorma olisi pitkästynyt papin puhetulvaan. Olisi komentanut.

 ‑ Mene jo asiaan.

   Mutta mikä on se asia? Mitä hän tällä hetkellä piti tärkeänä? Oliko häntä missään? Niin voimakas persoona ei voi hävitä tyhjään. Ennemminkin minä, Marja.

   Mihin Jorman sielu oli matkalla? Katselin nyrkkiin puristettuja käsiäni. Ehkä vasemmassa kädessäni pitelin narua, jonka toisessa päässä tempoili Jorman sielu. Ja oikeassa olisi minun oma sieluni, sekin narun nokassa. Jorman sielu oli tietenkin määrätietoisesti pyrkimässä jonnekin. Minun sieluni pyöri epämääräisesti edestakaisin. Tutki mahdollisuuksia eikä pystynyt päättämään mitä tehdä. Minulla oli toki valinnan mahdollisuuksia. Saatoin heti kotiin päästyäni lähteä välittömästi Jorman perässä. Jollakin keinolla, ehkä unilääkkeillä.

   Jotenkin tuntui tympeältä kohdata miestäni vähään aikaan. Olisi hyvä pitää loma, avioliittoloma. Missä me sitten kohtaisimme? Kadotuksessa? Pappi ei ole vihjaissutkaan siihen suuntaan. Pieniä köyhiä ihmisiä kyllä uskalletaan uhkailla helvetin tulella. Heillä ei ollut kuuluisaa nimeä turvanaan. Erioikeudet meikäläisillä. Hetken tunsin suorastaan ylpeyttä tästä erikoisasemastamme. Kunhan vain kuulevat nimemme taivaan portilla. Tunnussana. Heti meidät ohjattaisiin parhaille paikoille kuin ravintolassa. Suorastaan uskoin näihin ajatuksiini. Hyi. Mutta nyt ei Jorma loisi minuun nuhtelevia silmäyksiä. Nyt olin omassa varassani. Vastasin kaikesta itse, henkilökohtaisesti. Pelottavaa.

                       

   Minne vielä voisin sieluni päästää? Maineen ja kunnian perään? Minulla ei ollut tarvittavaa koulutusta. Sen sijaan rahan ja huvitusten perään. Ei ollut hätää taloudellisessa mielessä. Voisin vihdoin matkustella. Harvoin Jorma oli huolinut minua mukaansa. Kerran kesken kiireittensä hän vei minut ulkomailla johonkin oopperaesitykseen. Myöhästyimme alusta. Lähdimme pois ennen loppua.

 ‑ Ei siinä suurta vahinkoa tapahdu, Jorma selitti. ‑ Samaa luritusta alusta loppuun. Ei edes huomaa, vaikka katsoo vain keskiosan. Aivan kuin sarjaelokuva TV:ssä. Ei edes huomaa, jos jää jokin osa välistä näkemättä. Sitä samaa pyöritystä.

   Nytkin Jorma lähti kesken pois. Koko elämästä. Samaa luritusta alusta loppuun. Kuinka on mahdollista, että ihminen haluaa poistua kesken parhaimman kohdan elämässään? Ehkä sen jälkeen kaikki olisi luisunutkin vain huonompaan suuntaan. Niin, juuri siksi. Mutta minunhan se piti aikaisemmin lähteä joko kuolemalle tai eroon. Minähän se olin onneton. Ei mies koskaan kertonut olevansa onneton. Jorma ryösti minulta roolin, tilaisuuden olla jotakin, iskeä kerrankin. Siihen ainaiseen jahkailuun se kului, koko elämä. Hän ei epäröinyt suurienkaan kauppojen edessä. Nopea tilannearviointi, taustatietoja kylliksi, ratkaisu, lopullinen päätös, eteenpäin.

   Tyttäret olivat halunneet, että laskisimme yhteisen kukkalaitteen, me kaikki yhdessä. He ja Heikki olisivat olleet tukenani jos sortuisin. En suostunut siihenkään, en niin millään. Halusin välttämättä seistä omilla jaloillani, lukea muistolauseen omalla äänelläni, laskea kukat omilla käsilläni. En tukeutua toisiin.

   Kaikki sujui yllättävän hyvin. Luin tekstit kuuluvalla äänellä, asiallisesti kuin olisin avannut jonkin naisjärjestön kokousta. Kaipasin ja ikävöin ja rakastin kuulemma kovasti muistolauseitten mukaan. Sitten seisoin vähän aikaa arkun vieressä. Laskin mielessäni: yksi, kaksi, kolme, neljä... Aivan kuin silloin, kun Jorma oli sanonut jotakin loukkaavaa enkä tohtinut ruveta itkemään

hänen nähtensä. Kauhea tämä tunnetila. Tämä tunteettomuuden tila. Tästä ei hyvää seuraa.

   Kävelin kankeasti paikalleni kehenkään katsomatta. Pirkko puristi käsivarttani, supatti jotakin korvaani. En kuullut sanaakaan, en välittänyt kuullakaan. Se oli varmaankin jotakin ihailevaa. Voi yhdenkerran kuinka yksinäinen olin. Loputtomasti kukkia ja muistolauseitten mutinaa. Arvelivat kai, että tukahdutettu mumina ilmaisi tukahdutettuja tunteita. Liikutusta.

   Säpsähdin. Vaikka kuinka olin päättänyt olla varuillani, se oli sittenkin yllätys. Arkku ei nyt  liukunutkaan valomereen, kuten Jorman isän hautajaisissa, vaan sitä ryhdyttiin valmistelemaan poiskuljetukseen. Kukkaloisto syrjään. Vakavat mustapukuiset miehet sovittelivat mustia kantohihnoja. Hitaasti, epävarmasti. Vanhemmat ja tottuneemmatkin arkunkantajat. Valmista. Urkumusiikkia. Totiset miehet lähtivät hitaasti liikkeelle arkku välissään. Tytöt nyyhkyttivät. Takaa kuului huokauksia. Huokausten matka. Seisoin tyttärieni välissä. En pystynyt häälähtämäänkään.

   Nyt ei Jorma tulisi enää ikinä takaisin. Niin paljon lähtöjä. Tukehdutti. Suurin hätäännyksen aihe: En ollut ehtinyt ajatella yhtään kaunista ajatusta hänestä. En ollut muistanut yhtään kaunista herkkää hetkeä. En ainuttakaan rukousta. Jäykkien kylmien tunteitteni saattelemana hän sai poistua, ainaiseksi. Ruumis uhrattiin. Poltettiin kuin noitavainoissa, jotta sielu pelastuisi. Mutta pelastuiko se? Mitä tapahtui Jormalle? Mitä tapahtuu minulle?

                       

   Jotenkuten selvisin muistotilaisuuteen. Sielläkään en vielä luhistunut. Valtava sali. Liikaa ihmisiä. Hirveä melu pommitti korviani. Välillä se muuttui hartaaksi musiikiksi. Melua silti. Se jotenkin keskeytti kokemisen minussa. Täytyi aina alkaa alusta. Tärkeimmät varusteet leskellä hautajaisissa: harso ja korvatulpat. Olisin kiemurrellut tuskasta, mutta kun olin niin kankea. Ajatella jos halvaantuisin. Siinä se loppuelämä menisikin. Alkupuoli oli ollut istumista mietteisiinsä halvaantuneena. Sitten loppupuoli makuuasennossa. Katkeraa. Missä välissä olin elänyt?

   Kupit kilisivät hurjassa kakofoniassa. Kuin jokainen olisi halunnut pitää puheen. Niinhän he pitivätkin. Katselin liikkuvia suita. Kahvia, kakkua, puhetta. Itkuakin jossakin. Myötätuntoa tytöille ja minulle. Osa todella aitoa ja lämmintä. En jaksanut vastata kaikille. Olisin halunnut edes nyökätä kiitollisuuden merkiksi, kun joku tarttui käteeni ja puhutteli minua.

   En saanut päätäni taipumaan. Se tuotti kipua. Etteivät vain pidä ylpeänä. Kaikki menee surun tiliin, rauhoitin itseäni. Kaikkein korkea‑arvoisimmat jupit istuivat ylen vakavina. Kuin mustat korpit aidalla. Puhuivatkin niukemmin kuin muut. Ounastelivat kai omaa vuoroaan.

   Kappelissa ei ollut vaaraa tunteitten irtipääsystä. Muistotilaisuudessa sen sijaan tapahtui joitakin asioita, jotka olivat saada suojavarustukseni murtumaan. Firman herrat alkoivat lukea adresseja. Loputon määrä. Presidentiltäkin. "...Suomen talouselämän edistämiseksi..." Perheen puolelta oli Heikki avustamassa. Hän niiskutteli läpi monta tekstiä. Pärjäsi oikein hyvin. Luki tunteella ja antaumuksella. Sydämessäni käväisi jotakin pientä. Hellyys. Sitten taas paadutin itseni. En varmaan koskaan virkoa tästä kuoleman horroksesta. Mutta toisaalta, kun nyt kerrankin olen päässyt tähän rauhalliseen jäykkyyden ja piittaamattomuuden tilaan, siinä aioin pysyäkin.

   Muistoa kunnioittaen. Miksi vain muistoa? Koko mieshän oli ollut kerrassaan kunnioitettava. Sitten tajusin, ettei Jorman kauhea kuolema ollut mitenkään alentanut hänen loistavaa elämäntyötään, hänen saavutuksiaan ja ansioitaan. Menestyksellinen näytelmä vain päättyi. Katsojasta ehkä liian aikaisin. Tämä ajatustapa hiukan lohdutti.

   Tunteet näyttivät vaanivan joka puolella. Sissit viidakossa nuolineen. Ei toki Amorin nuolia. Olisivatko alkavan tuhon vasamia? Minne vain katseeni suuntasinkaan, jokin oli valmiina lävistämään minut. Katsoin sinivalkoisten kynttilöiden vartioimaa Jorman kuvaa pienellä valkoliinaisella pöydällä. Mistä tytöt olivat löytäneetkin niin hyvän kuvan isästään? En muistanut sitä ennen nähneeni. Juonteet eivät näkyneet tänne asti. Pieni hymy, rentoutuneet olkapäät. Komea unelmieni prinssi.

   Olin häissämme kujertanut onnesta, istunut hänen rinnallaan pöydän takana. Koko onnellinen

ihana elämä edessämme. Nyt istuin yksin pöytäni takana mustana ja kölsänä. Kuin 85‑vuotias vanhus. Tiputin kahvia hameelleni. Inhosin itseäni ja ajatuksiani ja esiin tunkeutuvia... Niin mitä? Unelmieni prinssi. Pieni vaaleakiharainen poika.

               

   Tyttärentyttäret lennähtivät taas luokseni. Nuo toivon perhoset vaaleansinisissä mekoissaan. Molemmilla tummansininen samettirusetti rinnassa, toinen hiuksissa. Eivätkö nykyajan äidit enää anna lapsilleen kalanmaksaöljyä? Kuinka lapsen tukka voikin olla noin hienoa ja untuvaista? Ihmettelin, miten Tuulikki oli saanut rusetin pysymään nuoremman hennoissa hiuksissa. Ehkä se oli kiinnitetty teipillä.

 ‑ Nastalla, olisi Jorma sanonut.

   Jorma olisi muuten ottanut johdon käsiinsä näissäkin kekkereissä. Pitänyt nasevan ja asian ytimeen osuvan puheen. Yhdellä silmäyksellä hän olisi tyrehdyttänyt virrenveisuun kolmanteen säkeistöön. Pappi kun halusi vähän päästä veisuuta. Ihmiset kilisivät vähemmän sen aikana. Jorma oli itse lopettanut elämänsä virrenveisuun siihen ja siihen säkeistöön. Kuinka joku voikin olla niin varma kaikesta? Nyt riittää. Hyvästi.

   Pikkuperhoset painautuivat minua vasten. Olisin halunnut suudella heidän pieniä viattomia korviaan, jotta mikään paha ei koskaan pääsisi niihin sisälle. Näin uskottiin jossakin päin maailmaa. Olikohan Intiassa? Mutta kun niska ei taipunut. Hallitsin taas tunteeni. Tämähän on helppoa.

   Istuin välillä hetken aikaa yksin, kun muu perhe oli seurustelemassa vieraitten kanssa. Anoppikin näytti tällä hetkellä olevan yksin naapuripöydässä. Olin yrittänyt saada häneen katsekontaktia pariinkin otteeseen. Ei onnistunut. Aivan kuin välttelisi. Piti kai edelleen minua osasyyllisenä ainoan poikansa kuolemaan. Ajatelkoon mitä haluaa. Ajatelkoot muutkin mitä lystäävät. Eiväthän he minua todella tunne. Pelkkiä mielipiteitä, tuulesta temmattuja kuvitelmia. Pääasia, että itse edes jollakin tapaa tunnen itseäni. Tai ainakin yritän, tavoittelen, etsin.

   Anoppi kuunteli tarkkaavaisena ohjelmaa. Viulu vinkui, ja pitkään. Koleannäköinen nainen lauloi kolealla äänellä jotakin klassista. Sanoista en saanut selvää. Oikea laulajatar. Anoppi sai olla tyytyväinen tilaisuuden onnistumiseen. Huomasin olevani ilahtunut hänen puolestaan. Sitten hänen lohduttoman synkkä marmorinen surunsa järkytti minua.

   Taasko tunteet yrittivät maihinnousua minussa? Silti mietin, mitä voisin tehdä hänen lohduttamisekseen. Ettei hän kylmästi torjuisi minua. Keksinpäs. Vien pikkutytöt lähipäivinä hänen luokseen vierailulle. Heidät kehtasi viedä.

 ‑ Niin hyväkäytöksisiä ja hienoja lapsukaisia, oli anopin mielipide Tuulikin pikkuisista. Hän todella ilahtuisi. Minullekin tuli hyvä mieli. Silloin huomasin, että anoppi katsoi minua suoraan. Pistävästi. Melkein suljin silmäni. Laser‑säde. Ei sentään. Hänhän nyökkäsi minulle. Arvokkaasti, ei alentuvasti. Yritin nyökätä takaisin. Niska mokoma ei taipunut. Nostin oikean käteni ylös ja heiluttelin pehmeästi ja sirosti sormiani. Melkein kuin tui‑tui. Chaplinin tyylinen tervehdys. Näytti varmaan hoopolta, mutta kontakti oli syntynyt. Anoppi nyökkäsi uudelleen.

                 

   Puheita pidettiin. Muisteluksia. Luokkatoveri, opiskelutoveri. Kas kun ei jo lastentarhassa solmittuja ystävyyssuhteita tämän liike‑elämän gurun kanssa.

   Pappikin puhui. Taasko? Taisi olla siunaustilaisuuden saarnan kertausta. Lyhyempi versio vain, sujuvammin tulostettua. Olihan jo ollut kenraaliharjoitus kappelissa. Hän vilkuili usein minua ja muita omaisia. Tarkisti kai, tekikö hänen puheensa vaikutuksen. Yhtäkkiä teki. Oli kuin narrinpuku olisi pudonnut hänen yltään. Punaisena kiiltelevä naama unohtui. Näin ytimeen. Hänen sisäiseen pyrkimykseensä. Hän TODELLA halusi lohduttaa meitä. Hän oli todella hädissään, miten kestäisimme tuskamme. Tunsin ja tiesin, että hän pystyi samaistumaan meidän avuttomaan suruumme.

   Kuinka joku jaksoikin olla noin otettu toisten kärsimyksistä? Tuijotin häntä hämmästyneenä. Motiivitko sittenkin olivat tärkeintä, vaikka tulokset vähän takkuilivatkin? Kunnioitin ja ihailin ja kadehdin hänen tehtäväänsä. Murheellisten lohduttamista.

                   

   Aivan kouristuksenomaisesti yritin tavoittaa edes yhden ainoan onnellisen muiston Jormasta. Meidän yhteiselämästämme. Rinnassa oli kuin suuri sulamaton möykky. Silloin muistin sen alttarin päällä olevan puuveistoksen. Ja kaipaamani enkelit. Ja tytöt pieninä. Ja Jorman. Joskus kihlausaikanamme hän tuli luokseni, vaaleat hiukset hiukan kikkarassa, hymyili ja sanoi. ‑ Marja, sinä et ole vaarallinen. Sinua ei tarvitse pelätä.

   Ihmettelin jo silloin niitä sanoja. Mitä pelkäämistä hänellä oli? Komealla, varakkaalla, menestyvällä nuorella miehellä. Hieno tulevaisuus edessä. Rakastava kiltti vaimo rinnallaan. Nyt kun muistelin tuota hetkeä, koin voimakkaasti äidillisiä tunteita Jormaa kohtaan. Hellyyttä, sääliä, halua lohduttaa. Pieni poika lähtemässä rohkeasti elämän suureen seikkailuun. Hyvät varustukset kaiken varalta.

   Silti taustalla häilyvä epävarmuus. Olin ollut hänelle juuri sitä, mitä hän alunperin oli kaivannutkin. Olin ollut lempeä, en pelottava. Jokin muu on ollut pelottavaa. Suuri maailma, monimutkainen elämä, salaperäinen itse, jota ei voi ohjailla oman mielensä mukaan.

   Minun asiani ei ollut arvioida, mitä Jorma oli oppinut elämästä ja meidän liitostamme. Mutta tiesin, että minä olin vuosikaupalla iskenyt itseäni päin järkkymätöntä muuria, repinyt itseni verille pettymyksessäni. Oppinut, mitä on olla mitätön, avuton ja epäonnistuva. Oppinut, että voimakas ei ole se joka lyö, vaan se joka jättää lyömättä. Ei pelosta vaan säälistä.                            

   Istuin taas kädet nyrkissä. Avasin vasemman käteni. Päästin irti kuvitellun narun. Jorman sielu lähti vapauteen. Ui kuin liian kauan rannalla virunut kala. Hiukan kyljellään, henkeä haukkoen, toinen olkapää edellä, painopiste vielä väärin sijoitettuna. Taakseen katsomatta, kauas suuren meren tutkimattomiin syvyyksiin. Salaisuuksiin.

   Avasin oikean käteni. Päästin sieluni lähtemään vapaana ja rohkeana jonnekin. Mutta tässä elämässä. Nimenomaan juuri tässä elämässä. Tosin vielä ilman tiettyä päämäärää. Silti varmana perille tulosta. Kenraaliharjoitus. Ehkä koko elämä oli ollut vasta kenraaliharjoitusta Jormalle. Ja minulle. Ottaisimme joskus kaiken uusiksi, mutta viisaampina ja paremmalla menestyksellä. Ei rahan ja vallan areenalla, vaan itsemme ja toisten ihmisten ymmärtämisessä. Katselin avoimia käsiäni ja itkin. Itkin syvältä ja turvallisesti kuin pieni lapsi äitinsä sylissä. Ilman nenäliinaa, suu

väärässä, ripsivärit valuen, tyylittömästi, mutta aidosti.

 

   HAAMUJA MAASSA JA ILMASSA

 

   Maija pakkaa nuottikassiaan, kuten niin monesti ennenkin. Hän valitsee laukkuunsa joitakin pieniä Bachin preludeita. Joutuu soittamaan ainakin yhden soolon. Sitten tietysti perinteellistä

yksinlauluohjelmistoa: "Niin kuin muuttolintusen tie", "Mun kanteleeni", "Jerusalem" ja niin edelleen. Hän joutuu tai paremminkin saa säestää pyhäinpäivänä siunauskappelin iltamusiikkitilaisuudessa paikkakunnan suosittua mieslaulajaa, joka on myös musiikkiopiston opettajia.  

   Tyttö opiskelee urkujen soittoa, koska hän haaveilee urkurin urasta. Isän velikin on kanttori ja kun hän veisaa mahtavalla bassollaan, ääni kuuluu kylälle asti, vaikka kirkon ovet olisivat kiinni. Se mahtavuus on aina koskettanut pientä ja hintelää Maijaa. Musiikinkin voi ottaa hennon vartalonsa jatkeeksi, kuten pienikokoiset miehet suuren ja näyttävän auton.

   Harjoitukset alkavat viideltä. Tuli hiukan hoppu, kun piti juosta kodin kautta hakemassa nuotteja. Maija ei oikein mielellään soittaisi siunauskappelissa. Hän oli ehdottanut kirkkoa tai seurakuntakeskusta. Laulajan mielestä kappeli oli ihan hyvä ratkaisu. Omaiset käyvät haudoilla sytyttämässä kynttilöitä ja poikkeavat toivottavasti kappeliin lämmittelemään.

 - On ainakin yleisöä. Jopa livenä. Heh-heh.

   Laulaja yritti aina olla vitsikäs, ja Maija hymyili haalean kohteliaasti. Oli todella suuri luottamuksen osoitus, että oppilas ja vasta lukion ekaluokkalainen sai säestää koko tunnin konsertissa. Lisäksi hänelle maksettaisiin pientä korvaustakin, ja se oli vasta tarpeen.

 

   Kappeli ei miellyttänyt Maijaa, sillä vain pari viikkoa aikaisemmin hän oli ollut siellä tosi karmeissa merkeissä. Yleisönä toki, surevana yleisönä. Luokkatoverin Jannen siunaustilaisuudessa. Koko luokka ja muitakin oppilaita ja opettajia. Ja tietysti Jannen epätoivoisia omaisia. Janne oli lopettanut itsensä isänsä hirvikiväärillä. Perheen olohuoneessa, kun muita ei ollut kotona. Ihan tavallinen poika. Tumma hiukan töyhtömäinen tukka. Maija oli tuntenut hänet peruskoulusta asti. Viime aikoina poika oli vetäytynyt erilleen muusta luokasta. Joskus katsoi Maijaa omituisen hehkuvin tummin silmin. Maija oli yrittänyt hämmentyneenä jututtaa Jannea, mutta tämä oli vain hymyillyt kummasti. Vasta muutama viikko lukiota ja jo loppu. Pelkäsikö hän, ettei pärjäisi? Eihän hän ollut vielä aloittanutkaan koulua. Eikä oikein elämäänsäkään. Poikaressu. Vieläkin puistatti hautajaisten pohjaton synkkyys ja ihmisten kauhistelu.

   Maija oli juuri lähdössä, kun puhelin soi. Laulajalle oli tullut yllättäen tärkeä kokous. Ei millään päässyt harjoituksiin tänään. Maijan oli silti syytä mennä kappeliin. Se oli varta vasten varattu heille, ja suntio oli jättänyt sakariston oven lukitsematta. Lisäksi Maijan oli hyvä hioa osuuksiaan, koska ei ollut ennen soittanut kappelin uusilla suurilla uruilla.

   Nuori oppilas oli haluton, mutta laulaja pysyi tiukkana. Ei sitä ovea voi ylen kauan auki pitää.

 - Voi vaikka kissimirri pujahtaa sisälle soittelemaan kissanpolkkaa. Heh-heh. Lähde vain heti matkaan. Muista kuitenkin pari asiaa. Heti kun menet takaovesta sisälle, vasemmalla on

ruumiskellarin jyrkät portaat. Ovi on joskus auki. Varo, ettet tipahda sinne. Sitten heti vasemmalla on ensin yksi ovi, joka on tavallisesti lukossa. Turhaa sitä on kokeilla. Seuraava ovi johtaa sakaristoon ja se on jätetty lukitsematta, että pääset laittamaan valot kytkintaulusta. Se on vasemmalla. Muista sitten sammuttaa valot lähtiessäsi ja lyödä ulko-ovi lukkoon.

   Maija huokaisi ja sulki puhelimen. Lähti laahustamaan raskaan kassinsa kanssa. Painoa riitti, sillä irtonuottien lisäksi hänellä oli mukana pari suurta kansiota ja kauhean paksu hengellinen

laulukirja. Pikkuveli Ripa tuli portilla vastaan. Maija pyysi häntä seuraksi.

 - Kappeliinko? Kuuntelemaan sitä urkumölinää? Hulluko olet? En sitten ikinä.

   Maija lupasi piffata hänelle hampurilaisen paluumatkalla. Ripa vain nauroi käreästi. Äänenmurros. Mokomakin.

 - Pelkäätkö haamuja? Jospa siellä onkin haamujengi haudan takana.

 - Tiedä senkin ilkimys, etten koskaan enää auta sinua kotiläksyissä.

   Sanoi Maija vielä jotakin muutakin vähemmän kaunista. Ripa vain nauraa räkätti.

 

   Siunauskappeli oli kaupungin ulkopuolella suuren rauhallisen hautausmaan laidassa. Maija päätti oikaista hautuumaan kautta eikä kiertää pääportille. Hän ryhtyi avaamaan mustaa rautaporttia. Kitkutti aikansa kylmää kädensijaa vuoroin vasemmalla, vuoroin oikealla kädellä. Turhaan. Sitten hän rymisytti koko voimallaan, forte fortissimo, ja kitisevä portti aukeni kuin valitusvirttä veisaten.

   Maija vilkaisi taivaalle. Tummia pilvenlohkareita reuhtoi uhkaavasti mustalla pohjalla. Taitaa tulla myrsky. Pilvi muodosti valtavat kasvot, kuin joulupukilla. Silmät ja suu melkein hymyssä. Saisi se vain olla suuri suojelusenkeli tälle vastenmieliselle keikalle. "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie..." Silloin pilvimuodostelma muutti äkisti muotoaan. Silmät viiruuntuivat ilkeästi, suu vääntyi rumaan irvistykseen. Vuorenpeikko kaamostaivaalla. Kuukin vilahteli hätäisesti taustalla. Sekään ei  sietänyt katsella, mitä Maija joutui täällä puuhastelemaan.

   Hautausmaalla oli yllättävän paljon lunta. Hiljaisia valkoisia möykkyjä kivien ja pensaitten päällä. Suuria jättiläisen askeleita oli painunut lumeen. Ne johtivat kappelille päin, ja Maija yritti sijoitella pieniä nilkkureitaan karhumaisiin jälkiin, ettei märkää lunta olisi päässyt varsista sisälle. Kauhean pitkäsäärisiä tyyppejä oli tarponut edellä. Maijan saappaat nuljahtelivat ja liukastelivat. Painava laukku haittasi tasapainoa.

    Sitten askeleet kääntyivät oikealle, ja Maijan piti päästä vasemmalle kohti kaukana häämöttävää kappelia. Sehän on pilkkopimeänä! Muissa kirkoissa oli illallakin himmeä valo ainakin alttarin luona olevissa lampuissa. Aavemainen valo. Ei, hän ei halunnut ajatella mitään aavemaista. Isä on fysiikan ja kemian opettaja. Hän on sanonut, ettei ole mitään yliluonnollista. Kaikelle on luonnollinen ja luonnontieteellinen selityksensä. Isä on viisas mies. Olisipa iskä täällä!

 

   Maija lähtee sisukkaasti kahlaamaan umpilumessa. Kävelee vahingossa hautojenkin päältä. Tuntee hieman huonoa omaatuntoa. Haudat on asetettu niin sikin sokin, ettei edes huomaa, missä olisi pieni käytävä niitten välissä.

   Hän pysähtyy taas kaivamaan lunta saappaistaan. Silloin hän havaitsee vähän matkan päässä kumartuneen hahmon. Tietysti lumen peittämä patsas tai pensas. Onpas täällä pimeätä. Joka puolella kyyristyneitä ja polvistuneita olentoja. Ehkä nukkuvia tai rukoilevia.

   Apua! Kyyristynyt hahmo nousi täyteen pituuteensa. Maija oli vähällä kirkaista, niin hän säikähti. Hahmo kääntyi kyljittäin ja pudisteli lunta polvistaan. Pitkä nainen, jolla oli vaalea anorakki ja huppu. Oli kai siistimässä omaisen hautaa. Kumartui ottamaan kassinsa ja lapasensa ja lähti kävelemään pois päin.

   Mistä hän oli tullutkaan, kun lumessa ei näy jälkiä. Oikein aito kummitustarina hiihtäjästä, jonka sukset eivät jätä jälkiä kuutamoiselle ladulle.

 - Ei ole mitään yliluonnollista, Maija hokee hammasta purren.

    Olisipa hautausmaalla edes joku töissä. Hänen teki mieli huutaa naiselle ja pyytää tätä mukaansa kappelille, mutta tiesi sen turhaksi. Vihainen katse ja pakenevat askeleet vain seuraisivat hänen pyyntöään. Aikuiset jotenkin pelkäsivät heitä nuoria. Jos vaikka bussissa kohteliaasti luovutti paikan jollekin pulumaiselle muovipussitädille, tämä vain muljautti äkäisesti. Ei puhettakaan kiittämisestä, vaan tantta mätkähti istumaan ja puristi kassiaan lujasti mahansa päällä kuin pelkäisi Maijan varastavan sen. Kuin kaikki nuoret olisivat jotakin alempaa rotua, ali-ihmisiä, kuuluisivat johonkin kauheaan jengiin.

   Mitä se Ripa oli sanonutkaan? Haamujengi haudan takaa. Hui. Nyt hän oli kappelin takana, sakaristoon johtavan sivuoven kohdalla. Kiipesi lumiset liukkaat portaat. Ovi tietysti kiinni. Lumi- ja jääpaakkuja joka puolella. Maija nykäisi reippaasti kahvasta. Hän oli portailta pudota. Vanha ovi aukeni, ja samalla kuului kolahdus ja rämähtävä ääni. Jotakin kaatui sakariston eteiseen. Pimeässä lumisessa hiljaisuudessa kolina kuului pelottavan kovana. Kuin luuranko olisi kaatunut luonnontieteen luokassa. Maija haukkoi henkeään. Sehän oli vain luuta, joka oli pitänyt ovea raollaan.

 

   Maija hiipi sisälle ja veti vaistomaisesti ovea kiinni perässään. Jotakin oli välissä. Maija riuhtaisi. Liian voimakkaasti. Pianisti. Isäkin aina moitti, että Maija takoi tietokoneen näppäimiä kuin soittaisi jotakin tulista pianokonserttoa. Ovi loksahti kiinni. Maija seisoi pimeässä. Yksin. Vai? Sisälle tullessaan hän oli ollut erottavinaan himmeän kankaan peräseinällä.

   Neitonen haparoi lukkoa, väänsi sitä. Se kyllä kääntyi, mutta ovi ei auennut millään, ikään kuin ulkona olisi jotakin, joka painautui ovea vasten. Maijan hiusmartoa kutitti. Nousevatko hiukset pystyyn, pipon alla? Hän alkoi haparoida katkaisijaa. Oikealta ylhäältä, alhaalta. Vielä vähän enemmän oikealta, nurkka vastassa. Vielä vähän. Kurkotti ja kurkotti oikealla kädellään. Vasemmassa roikkui laukku. Hän ei ollut uskaltanut päästää sitä kädestään. Oikea käsi tapasi tyhjää. Hän horjahti rajusti, kompuroi kynnykseen. Raskas laukku auttoi häntä säilyttämään tasapainonsa. Huojui hetken ja ihmetteli. Ruumiskellarin portaat! Ne ne olivat.

   Nyt täytyi ajatella ja päästä sakaristoon, jotta saisi valoa. Seuraava ovi. Kahva. Ennen kuin hän ehti harkita, hän jo käänsi kahvaa. Nopeat refleksit oli soitonopettaja kehunut. Saisivat olla hitaammat, sillä ovi aukeni. Senhän ei pitänyt aueta laulajan sanojen mukaan. Jotakin kolisi ja kihisi hänen jalkoihinsa. Maija luuli pyörtyvänsä. Nyt ei saa panikoitua. Hän kyykistyi kokeilemaan jalkojensa edustaa. Jotakin kylmää ja metallista. Kai se pikkulapio, jolla pappi sirottelee multaa arkulle. Ehkä vielä kynttilöitä tai muuta sellaista. Hän yritti sysiä tavaroita komeroon, että saisi oven kiinni. Ajatella jos siellä olisi suuri kita, joka tarttuisi hänen käteensä!

   Hän oli lattialla polvillaan. Oli tunne, että joku huokui takana. Voisi vaikka iskeä. Elokuvissa rosvojen takaa-ajamat aina tarkkailivat nurkan takana, kuuluisiko rasahdusta tai askeleita. Maijakin pidätti henkeään, mutta ei kuullut kuin sydämensä epätasaiset töpsähtävät kumahdukset. Korvissa kohisi kokonainen Niagara-putous. Ei ollut vaikkua niin kuin Ripalla, joka ei koskaan pessyt korviaan. Maija ei olisi erottanut pistoolinlaukaustakaan. Tai ehkä nyt sentään sen.

 

   Ovi meni kiinni. sitten pari askelta sivuttain sakariston oven eteen. Haparointia. Kädensija. Onkohan se kiinni? Ei, vaan ovi aukeni. Hiukan valjua valoa häämötti kapeasta ikkunasta peräseinällä. Kai himmennettyä lasia. Pieni pöytä ja tuoli. Ulkona ikkunan pielessä heilui suuri synkkä kuusi, joka kyhnytti itseään seinään ja raapi mustilla noidankynsillään ikkunaa kuin päästäkseen sisälle Maija-paran kimppuun  

   Kytkintaulu? Laulaja oli sanonut, että vasemmalla. Maija tietenkin katsoi oikealle. Ehkä elämä olisi helpompaa, jos aina tasatarkalleen noudattaisi ohjeita. Maijan sydän pomppasi kurkkuun. Se on siis mahdollista, niin kuin jännitysromaaneissa kerrotaan. Hän nieleskeli ja tuijotti. Oikealla seinällä häälyi kookas vaalea olento kädet levällään. Aave! ILMAN PÄÄTÄ! Sillä ei ollut päätä! Janne oli löydetty ilman päätä. Jannen sisko oli kertonut.

   Oliko Janne tullut tänne kummittelemaan? Kuinka kauan rauhattomat sielut vaeltelevat maan päällä? Niin paljon kuin pappi oli puhunut siunauksesta. Oli laulettu: "Onpa taivaassa tarjona lapsillekin". Ihan sopimaton laulu Jannea ajatellen, mutta hänen mummonsa oli ehdottomasti halunnut sen. Ajatteli kai Jannea pikkupoikana. Eikä... Poliisi oli ollut vaitelias, opettajat vakavia ja vältteleviä. Äiti, joka oli perushoitajana keskussairaalassa, oli kai tiennyt jotakin. Ei kertonut. Oli huolestuneen näköinen ja oli sanonut Ripalle ja hänelle, että koettakaa lapset pysytellä normaaleissa porukoissa. Jotkut puhuivat paholaisen palvonnasta, mutta ei kai nyt meidän koulussa.

   Maija tunsi kauheata pelkoa ja syyllisyyttä. Jannelle hän oli kyllä ollut ihan kiltti. Tai ei ollut missään tekemisissä. Mutta Ripa. Äskenkin oli haukkunut ja uhkaillut pikkuveljeä. Oli tainnut käyttää kirosanaakin. Ei sen pahempaa kuin p-pää, mutta kuitenkin. Hautojen päällä hoipertelu. Vetikö hän jotakin kirousta puoleensa?

   Tyttö huomasi, että se vaalea päätön oli messukasukka, papin. Miksi siinä seinällä? Miksei kaapissa? Maija vilkaisi oikeaan ovinurkkaan. Siinä nökötti kapea komero. Sieltä kuului selvää rapinaa. Kuin luuranko kynsisi ovea. Ei tuommoisia ajatuksia.

   Maija kääntyi vasemmalle. Silloin jotakin valkoista ja valtavaa romahti katolta ikkunan ohi ja tömähti maahan. Kuin ruumis jossakin jännityselokuvassa. Maija yritti rauhoittua ja ajatella. Tietysti lunta katolta. Pehmeätä, suojasää.

   Vasemmalla piti olla kytkintaulu. Maija katsoi vasemmalle. Taas säikähdys. Pyöreitä oranssinvärisiä petomaisia silmiä tuijotti häntä kuin viidakosta. Paholaisen koiria. Niitten silmät taitavat olla violetit tai karsean vihreät. Nämä kiiluivat oranssista valoa. Oliko hänet noiduttu? Mikään ei ollut onnistunut tänä iltana.

   Oranssiset valot olivat kytkintaulun nappuloita. Tyttö painoi yhtä niistä. Vaivoin hän tavasi pientä epäselvää konekirjoitustekstiä: alttarivalot. Hän yritti hakea kirkkosalin kattovaloja, samoin urkuparven. Etsi eteisen valoja ja sakariston. Paineli summanmutikassa kaikkia nappeja. Taas takaisin, pitkin rivejä. Välillä napeista sammui valo, välillä ei. Ei mitään tolkkua. Ehkä kaikki nappulat eivät toimineet.

 

   Hän lähti sakaristosta. Päätti jättää oven ihan auki, niin eteisessä olisi edes jonkinlaista kajastusta. Ovi ei auennut kuin puoliväliin. Jotakin tai jokin tai joku oli takana. Hän ei uskaltanut hapuilla oven taustaa. Nyt on päästävä kappeliin, jossa toivon mukaan on täysi valaistus.

   Haparoiden pitkin peräseinää. Onpa suuri eteinen. Seinää, seinää, sitten hän löi lantionsa johonkin kovaan, joka hiukkasen liukui alta. Edessä kuin tarjoilupöydän reuna. Kylmä. Nähtävästi pyörät alla. Hän koetti kiertää sitä pidellen samalla vasemmalla kädellään kiinni reunasta. Oikeassa roikkui laukku. Sillä hän löisi, jos kummit...tulisi vastaan. Ei ole kummituksia. Janne on siunatussa maassa. Pari sataa metriä kappelin seinästä. Voi!

   Mikä ihmeen härveli tämä on, kun sitä aina vaan riittää? Ruumisvaunut! Tietenkin. Hän siirsi varovaisesti jalkojaan eteenpäin ja varoi asettamasta kättään vaunun keskelle. Ties vaikka...siinä olisi ruumis. Hänellä oli niin kiire päästä kappeliin, että vastoin aikomustaan kurkottautui ruumisvaunujen yli kohti oletettua ovea. Silloin hän tunsi jotakin pehmeätä ja kahisevaa vasemman kätensä alla. Kangasta!

   Nyt Maija ymmärsi, miksi jännityselokuvissa kauhistunut päähenkilö ei saa suustaan kuin tukahdutetun äännähdyksen. Maijan äännähdyksiä olivat tähän asti olleet: IIK, VOI, AI, AA, OO. Niistä kai ihmiskieli on alkunsa saanutkin. Maija koetteli kangasta. Se oli luultavasti verho. Oli vain jäänyt poimulle ruumisvaunujen päälle. Sen takana on varmasti kappeliin johtava ovi. Nyt ei saa antaa kauhulle valtaa. Täällähän tulee hulluksi eikä kukaan voisi auttaa häntä. Huuto ei kuuluisi ulos, jos siellä nyt ketään elävää olentoa olisikaan. Huh.

 

   Maija työnsi ruumisvaunut seinän vierelle ja ryhtyi hakemaan aukkoa paksuista verhoista. Ei löytynyt. Kuten koulun juhlasalissa, kun oppilaat halusivat esityksen päätyttyä tulla näyttämöltä esiripun eteen kumartelemaan, eivätkä löytäneet aukkoa. Temmelsivät ja hulmuilivat verhojen takana. Varpaat vain vipelsivät sinne tänne. Katsojat olivat tikahtua naurusta, paitsi opet, jotka olivat huolestuneita kurinpidosta. Nyt ei totisesti naurattanut.

   Silloin löytyi väli. Maija veti verhoa syrjään, tarttui ovenripaan, avasi oven ja pujahti kappeliin. Voi itku! Miten oli mahdollista, että kattovalot eivät olleet päällä, vaikka hän oli näpelöinyt nappuloita kuin paraskin pianisti.

   Alttarin edessä oli kaksi pylvästä, joiden yläpäässä oli pienehkö lasipallo. Niiden sisällä oli hehkulamppu. Ne loivat sinertävää kolkkoa aavemaista, voi ei aavemaista, valoaan alttarille ja käytävälle. Muuten pimeätä ja urkuparvi täysin pimennossa. Turha sitä oli sakaristoon palata. Ei hän kuitenkaan osuisi oikeisiin nappuloihin. Uruilla olisi oma valonsa ja sitä kytkintä hän kyllä osaisi käyttää, mikäli tiesi mitään niistä vempaimista.

   Parasta lähteä käytävää pitkin penkkirivien ohi pääovelle ja sieltä urkuparvelle johtavaan portaikkoon. Alttarivalot tuntuivat ruhtinaallisilta kaiken säkkipimeyden jälkeen. Alttarin edessä oli ollut Jannen arkku, valkoinen. Maija tiesi, että joissakin maissa arkkua pidettiin auki ennen hautaamista. Miten silloin, jos vainajan pää olisi irronnut? Amerikassa ne tietysti ompelisivat pään paikalleen. Hehän oikein meikkaavat vainajia siellä. Entä jos päätä ei enää olisi olemassakaan? Jokin vieras pää. Mistä sellaisia saisi hankittua? Elinkauppaa.  

   Maija tiesi, että hänellä oli vilkas mielikuvitus. Hän kirjoitti jopa runoja. Olisi kirjoittanut enemmänkin, mutta pelkäsi, että Ripa saisi niitä kynsiinsä ja levittelisi pitkin koulun käytäviä. Suuresta maksusta, senkin... Suomen maikkakin kehui usein hänen aineitaan. Nyt Maija toivoi, että hänellä olisi vähemmän laukkaava mielikuvitus.

   Pois tällaiset ajatukset. Jannen  arkulla oli ollut vaaleanpunaisia ruusuja ja herkänvalkoisia freesioita. Oikeastaan omituisen naisellinen kukkalaite. Olikohan mummo valinnut senkin? Ei kai Janne vain kuullut Maijan ajatuksia.

 - Kaunis se oli, kaunis se oli, Maija hoki kuin jotakin loitsua lepyttääkseen Jannea ja muitakin täällä vaeltelevia..

   Hän kulki keskikäytävää ja muisti koko surevan väen. Omaiset. Liian kauheata edes ajateltavaksi. Pirre ja hän olivat istuneet ikkunan luona kappelin keskivaiheilla. Pirre eli Pirkko oli itkenyt aivan hysteerisesti. Niin kuin muutkin. Kaikki oli niin salamyhkäistä ja karmeata. Sellaistako olisi aikuisten maailmassa? Janne oli vasta 16-vuotias kuten hekin. He eivät tunteneet ketään, joka olisi kuollut 16-vuotiaana. Paitsi elokuvissa. Yhden viisivuotiaana kuolleen Maija tiesi. Serkkupoika, joka oli jäänyt auton alle. Mutta 16-vuotias. Kuinka luonnotonta ja epäoikeuden-

mukaista. Entä MIKSI? Siihen ei tullut selvyyttä.

 

   Nyt Maija oli portaitten alapäässä. Taas pimeys, kunnes hän oli kivunnut urkuparvelle. Sinne hohti sininen valo alttarilta. Kelmeästi. Maija rupesi hakemaan urkujen virtanappulaa. Kolme sormiota. Allako? Sivustoilla, sormion reunalla. Jo löytyi. Hän painoi sitä ja napsutteli sormioitten yläpuolella ja sivuilla olevia näppäimiä päästäkseen kokeilemaan äänikertoja ja sävyjä. Ei pihaustakaan. Kaikki vaihtoehdot päälle ja vielä jalkio. Kaikki täyteen valmiuteen. Ei inahdustakaan. Kuin aaveurut. Voi ei. Tänne asti tultu kauheitten kärsimysten kautta ja turhaan.

   Maija ajatteli. Isä oli neuvonut. Jos on jokin ongelma, rauhoitu, keskity ja ajattele. Aina on vaihtoehtoja. Rauhoitu nyt tässä keskellä haamujengiä. Maija vilkaisi alttarille, vaikka oli lujasti päättänyt olla vilkaisematta. Olisiko Jannen arkku ilmestynyt sinne?

   Ei totisesti. Täytyihän urkuihin jostakin virtaa saada. Silloin hän oli kuulevinaan isänsä rauhallisen äänen:  

 - Laitapa tyttö stöpseli seinään, niin urutkin soivat kauniimmin.

   Maijaa harmitti ja hävetti. Kuka hullu olisi irrottanut masiinan pistorasiasta. Maija alkoi etsiä johtoa lattialta hämärästä. Hän melkein säpsähti. Maassa kiemurteli ohut musta käärme. Oliko se musta mamba? Hirveän myrkyllinen. Höpö höpö. Sehän oli juuri se johto. Melkein inhoten hän tarttui siihen ja yhdisti sen rasiaan. Istui urkupenkille ja iski molemmat kätensä sormioille. Molemmat jalat lipsahtivat jalkioille. Penkki oli liian kaukana. Ne pitkäsääriset kanttorit. Kappeli oli revetä liitoksistaan. Melusta. Maija aivan tutisi säikähdyksestä, mutta hänestä tuntui, että aaveetkin jo kaikkosivat moista mökää.

   Hän valikoi kappaleisiin sopivia instrumentteja ja alkoi harjoitella. Soitti koko ohjelmiston läpi kahteen kertaan ajatukset täysin muualla. Toinen silmä pälyillen alttarille ja toinen korva kuulostellen ääniä takana ammottavasta kuorojen huoneesta. Sen hän oli ainakin päättänyt, ettei ikinä rupea kanttoriksi, jos se on tällaista pimeässä hapuilua ja sydän sykkyrällä pelkäämistä. Hän rupeaa lastentarhanopettajaksi. Ihanasti valaistuissa huoneissa pehmoleluja ja suloisia todellisia lapsukaisia, joille ei saisi edes mainitakaan sanaa MÖRKÖ.

   Häntä hirvitti lähteä takaisin samaa reittiä. Kuin manalaan paluu. Hän toivoi, että vahtimestari tulisi ja arkisesti rupatellen omakotitalonsa remontista johdattelisi hänet ulos. Turvallisesti. Kello oli jo melkein seitsemän, ja kotiin oli lähdettävä. Rauhoittaakseen itseään hän soitti lopuksi rehvakkaasti marssin, jonka löysi urkujen päältä. Se oli tosin surumarssi, mutta marssilla ja lauluillahan sotilaatkin rohkaisevat itseään ennen hyökkäystä. Mitä tässä enää sen kummempaa voisi tapahtua? Kaikki kauhea oli jo koettu.

 

   Silloin kuului kova lasinkirkas räjähdys. Kirkkosali hämärtyi vielä ennestäänkin. Maija istui penkillä molemmat kädet sydämen päällä. Sydän pomppi ja riuhtoi hulluna. Hiljaisuus. Aavemainen sinertävä valo oli himmentynyt. Ei sentään tyystin sammunut. Maija kurkisti varovaisesti alas kappeliin. Alttarilla paloi vain toinen lamppu. Toinen oli säpäleinä Jannen arkun kohdalla. Tai siis missä arkku oli ollut. Sen verran fysiikasta Maijakin ymmärsi, että on lähes mahdotonta, että hehkulamppu räjähtäisi, jos sitä ei kostuteta tai isketä jollakin. Muutenhan jokainen lukulamppunsa edessä istuva koululainen olisi ainaisessa hengenvaarassa. Taikka pikkuvauvat hoitopöydillään.

   Ketään ei näkynyt salissa. Maija keräsi nuottinsa vapisevin käsin. Ei malttanut enää sulkea laukkunsa vanhaa ja vastaanhangoittelevaa vetoketjua, kuten hänellä huolellisena musiikinopiskelijana oli tapana. Nuotit olivat kallista tavaraa. Niitä ei saanut lumisade kastella. Oli kauheata lähteä urkuparvelta. Kun hän oli sammuttanut valon uruista, pimeys tuntui laskeutuvan kaiken päälle. Hiipivän kuin jokin mateleva hirviö. Kunhan edes toinen lamppu pysyisi palamassa, kunnes hän pääsee sakaristoon. Tai jos yrittäisi ulos pääovesta? Se ei varmaankaan onnistuisi. Aina ne kummalliset lukkolaitteet. Eivät ne ainakaan haamujen kulkua ole estämässä.

   Maija hapuili alakertaan, koetteli pääovea. Turhaan. Lähti kohti alttaria roikottaen kylki vääränä nuottikassiaan. Iskisi sillä, jos... Hän kumartui katsomaan lasinsiruja alttarin edessä. Joukossa suuri ammottava teräväreunainen kuin pedon kita irvisteli hänelle. Varoen astumasta sirujen päälle hän tuli ovelle, avasi sen ja pujahti verhojen raosta eteiseen. Pilkkopimeään.

 

   Sakariston ovenhan piti olla raollaan. Kas kun sieltä ei tule minkäänlaista valonkajoa. Taas hän törmäsi ruumisvaunuihin, vaikka yritti pysytellä keskilattialla. Niidenhän piti olla seinän vierellä. Olisiko joku siirtänyt niitä? Eihän täällä sisällä tuulikaan voinut niitä liikutella. Painavia vaunuja. Ulkona rymisi myrsky, kolisutti kattoa ja vihelsi nurkissa. Maija pidätti hengitystään. Oliko täällä eteisessä muutakin ääntä?

   Nyt sakaristoon. Oli siellä ainakin ikkuna. Vai yrittäisikö päästä suoraan ovesta ulos? Valot piti sammuttaa. Hällä väliä. Paloivat ne alttarivalot muuallakin. Ulos vaan eikä muuta. Torukoot myöhemmin. Koska ruumisvaunut olivat tiellä, hän päätti kiertää ulko-ovelle seinän ja siis sakariston oven ohi. Tässä sakariston ovi. Sen piti olla raollaan. Niinhän hän sen oli jättänyt. Se oli kiinni! Maija ei välittänyt jäädä arvailemaan miksi. Hän hapuili seuraavalle ovelle. Siis se lapiokaappi. Sitä ei kannattanut avata.

   Sitten jokin reistasi hänen laskutoimituksessaan. Seuraava ovi, äkkiä auki ja ulos. Hän hapuili lukkoa, ei löytänyt. Hän tarttui ovenkahvaan, käänsi. Ehkä se sittenkin aukenee. Ovi aukeni! Riemuissaan pikaisesta pelastumisestaan Maija ei ehtinyt kunnolla harkita. Hän työnsi oven railakkaasti auki ja hyppäsi kynnyksen yli. Tajusi, että putosi, lensi, kieppui, tunsi jotakin pehmeätä allaan ja menetti tajuntansa.

 

   Hän heräsi omasta mielestään heti. Ei kerta kaikkiaan käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Muistikuvana jotakin pehmeätä. Nyt ainakin kova sementtilattia. Kylmä, nihkeä. Homeen haju. Jokin muukin haju? Makealta tuoksuva. Mieleen tuli: kalma. Kun hän ei kerran ollut ulkona kappelin oven edessä, hän oli tietenkin pudonnut ruumiskellariin. Ihme, että oli hengissä. Mutta miksi ovi oli ollut kiinni, kun se hänen kappeliin tullessaan oli ollut auki? Sen vuoksi hän juuri oli erehtynytkin ovesta. Se oli nyt pienin huolenaihe. Pois. Nyt oli vain päästävä POIS.

   Oliko hän loukkaantunut? Hän nousi vaivalloisesti seisomaan. Kädet ja jalat toimivat. Sattui polveen ja kyynärpäähän, jonkin verran päähänkin. Hän koetteli tukkaansa. Ei pipoa. Ei tuntunut mitenkään tahmealta. Ei siis verta. Tuskin oli sattunut pahemmin. Oli pudonnut johonkin pehmeään. Missä se nyt oli? Hän ei uskaltanut huutaa, vaikka mieli kyllä teki. Jotenkin hänestä tuntui, että jos hän alkaa kirkua, kaikki paha syöksyisi hänen kimppuunsa. Olemalla hiljaa hän ei ärsyttäisi pimeitä voimia. Aivan kuin pieni jänis piilossaan.

   Hän yritti arvailla, missä kohdassa portaat olisivat. Ei aavistustakaan. Hän kyykistyi ja hapuili lattiaa. Missä laukku? Jotakin karheata kangasta osui käteen. Ensin hän pelästyi. Sitten oivalsi, että kassi. Paperit rapisivat hänen käsiensä alla. Nuotit onnettomat olivat levinneet ympäri ruumiskellaria.

   Mitä muuta siellä olisi? Mitä on ruumiskellarissa? Onko ruumiita? Ahtaasti, lähekkäin, häntäkin lähellä? Tässäkö huoneessa vai oliko sen vieressä vielä jokin muukin tila? Maija luuli oksentavansa. Jokin haju kiusasi häntä. Ei suinkaan hien haju? Eivät kai ruumiit hieltä haise? Ehkä hän itse hikoilee kauhusta. Maija sysii nuotteja laukkuunsa. Jääkööt. Preludit sun muut. Miten hän uskaltaa ruveta kokeilemaan seiniä, jotta tietäisi portaitten paikan? Umpimähkään hän varovaisesti hiissasi jalkojaan eteenpäin pitäen samalla oikeata kättään hieman edessä. Melko alhaalla. Hän oli melkein kumarassa. Niin tuntui turvallisemmalta.

   Käsi osui johonkin pehmeään. Ehkä kasvot? RUUMIS! Hän käännähti ja syöksyi päätä pahkaa eteenpäin välittämättä, vaikka törmäisi vasten sementtiseinää. Jalka osui johonkin kovaan. Hän kaatui polvillensa. AI!  Askelmat. Portaat alkoivat juuri tästä. Hän ryömii portaita ylös laukku vasemmassa kädessä. Oikealla hän kiskoo itseään ylöspäin. Kämmeniin koskee, polviin koskee. Ylös on päästävä, ennen kuin joku taikka jokin tarttuu häntä nilkoista. Millään muulla ei ole väliä. YLÖS! Pitkät portaat kuin maanalaisessa. Jaakobin tikapuut. Ne johtivat taivaaseen. Entä nämä?

   Maija rojahti mahalleen jonkin terävän päälle. Ähkäisi. Ai se onkin kynnys. Hän on viimeinkin eteisessä. Nyt on ajateltava. Ulko-oven täytyy olla oikealla. Hän syöksähtää eteenpäin ja iskee otsansa oveen. Laukku oli onneksi hänen etupuolellaan ja pehmensi töytäisyä.

   Hampaat kalisten ja kädet rajusti vapisten Maija kopeloi lukkoa. Löytyi. Väänsi. Painoi laukkukätensä etusormella kahvaa. Aukeni! Raitis talvi-ilma tulvi vastaan. Hän hoippui ja heilui liukkailla rappusilla. Vaistomaisesti paiskasi oven kiinni. Samalla hän oli kuulevinaan sisältä jotakin. Rasahduksen, narahduksen, huohotusta.

 

   Nuori urkurioppilas lähti kompastellen juoksemaan samalle portille, mistä oli tullutkin. Vasta puolivälissä hoksasi, että olisi voinut käyttää lähempänä olevaa pääporttia. Siellä olisi bussipysäkkikin jossakin. Maija juoksi ja kaatui mahalleen lumisten kivien keskelle. Tuuli ulvoi puissa, ja oksat kiemurtelivat tuskaisesti kuin se urkujen musta mamba.

   Juuri kun hän oli nousemassa jaloilleen, vierestä maan alta kuului kärttyinen ääni, ja miehen pää, pelkkä pää, pään ALAOSA kohosi haudasta. Nyt Maijasta lähti ääntä. Korkealla sopraanollaan hän kirkui niin kimakasti, että paras oopperalaulajatarkin olisi jäänyt toiseksi. Hän vain huusi, aivan holtittomasti. Koskettimet olisivat loppuneet pianosta, jos joku olisi suostunut säestämään hänen viiltävää sooloaan.

 - Lakkaa hullu rääkymästä. Mitä ihmeen trafiikkia te kakarat täällä oikein pidätte? Jo riittää tämä ravaaminen tai kutsun poliisit. Tiehesi siitä sinä riiviö!

   Maija vilkaisi partaisiin äreisiin kasvoihin. Musta pipo melkein silmillä. Siksi Maija ei ollut huomannut kasvojen yläosaa. Mies mönki esille. Haudankaivaja! Tyttö sieppasi laukkunsa ja laukkoi kotiin yhtä soittoa.

 

   Onneksi ei ketään kotona. Äiti yövuorossa. Isä jossakin. Ripa tiessään. Maija tuijotti kasvojaan peilistä. Tukka elottomana pörrönä, otsassa muhkea kuhmu. Kämmenet ja polvet vereslihalla. Huulessa hieman verta. Oli huomaamattaan purrut huuleensa. Farkun polvet puhki. Ilme oli niin kauhistunut, että jos hän olisi marssinut poliisilaitokselle, poliisit olisivat mukisematta piirrelleet papereihinsa: raiskattu. Kokonaisen haamujengin raiskaama. Tosin vain henkisesti. Palautuuko tuo kauhun ilme koskaan tyyneksi ja hieman nynnymäiseksi Maija-ilmeeksi? Äkkiä suihkuun ja

nukkumaan.

   Aamiaisella isä luki lehteään. Sieltä ne löytyivät suuret ja jännittävät uutiset. Ripa oli jo lähtenyt kouluun. Sillä oli kuulemma jokin harjoitus. Äiti väsyneenä valvomisesta seisoi tiskipöydän luona selin.

 - Olet näköjään muuttanut kampaustasi. Tuo otsakiehkura sopii sinulle oikein hyvin. Se pehmentää kasvonpiirteitäsi.

   Maija oli vetänyt hiuskiehkuran mustelman peitoksi.

 - Miten eiliset harjoitukset sujuivat?  

   Mitä tuohon nyt vastaisi?  

 - Ihan kivasti. Kiitos kysymästä.

   Ei hän ikimaailmassa kertoisi kenellekään. Ehkä sentään Pirrelle joskus. Isoisän veli oli virunut sotavankeudessa monta vuotta. Vaikka omaiset kuinka tivasivat häntä kertomaan kokemuksistaan, mies pysyi vaiti. Ei pystynyt kertomaan. Maija ymmärsi häntä hyvin. Liian kauheata.

   Isä rapistelee lehteään.

 - Tässä kerrotaan, että joku tiedemies tutkii selittämättömiä ilmiöitä. Kaikesta roskasta ne niitä väitöskirjojaan väsäävätkin.

 

   Maija meni huoneeseensa hakemaan koulukirjojaan. Niiden alla oli ruttuinen nuottipaperi. Hän otti sen esille. Hyvänen aika. Se oli "Ei mitään multa puutu". Maija oli sataprosenttisen varma, että hänellä oli ollut se urkuparvella. Hän oli tehnyt siihen merkinnän erään tauon kohdalle, että muistaisi pitää sen. Hän oli käyttänyt urkujen päällä olevaa kanttorien tosi tylppää lyijykynää. Maija nosti paperin lähelle kasvojaan. Lyijykynämerkintä näkyi. Vai oliko se vain jokin muu viiru paperissa? Samalla hän tunsi lievää sementin lemua.

   Mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Ei hän jaksa ajatella. Olkoon. Maija alkaa pakata koululaukkuaan, kuten niin monesti ennenkin.  

 

   SISUSTUS AUTTAA

 

   NAINEN: - Uutta eloa kotiinne Oy, hyvää huomenta.

   MIES: - Öhöm, tekö annatte ohjeita, kun kotiin tarvitaan...öhöm...jotakin uutta eloa?

   NAINEN: - Sitähän me haluamme saada aikaan, ja asiakaspiirimme suuruus jo todistaa hyvästä menestyksestämme. Miten voin auttaa?

   MIES: - Eräs tuttavaperhe oli kääntynyt puoleenne ja neuvostanne he tekivät joitakin muutoksia kalustuksessa, ja nyt voin vain sanoa, että heidän kohdallaan onni alkoi kukoistaa jo kuukauden kuluttua. Aikaisemmin olivat olleet ihan eron partaalla, kun oli niitä ongelmia.

   NAINEN: - Tämäpä ilahduttavaa, että saamme palautetta työstämme ja aherruksestamme. Emme useinkaan ole edes tietoisia, kuinka pienillä muutoksilla voi olla suuria seurauksia.

   MIES: - Totta on, he vain siirsivät vuoteensa lähemmäksi ikkunaa,  ja jo elämä kirkastui.

   NAINEN (epävarmasti): - Halusivat siis enemmän valoa huoneeseen? Yleensä kyllä koetaan, että liika auringonpaiste häiritsee yöunta.

   MIES: - Heillä nyt kuitenkin kävi näin. Mitään muita muutoksia ei enää tarvittu. Homma hoitui kuin itsestään.

   NAINEN: - Millainen huoneisto teillä on?

   MIES: - Kolmio ja 76 neliötä. Kaksikymmentä vuotta vanha talo. Parveke ja parketti olohuoneessa. Pesutupa alakerrassa ja uusittu sauna.

   NAINEN: - Ne ovat kai taloyhtiön omistuksessa, joten siihen sisustukseen tuskin pääsemme puuttumaan.

   MIES (tosi innostuneena): - Meillä on säännölliset saunavuorot, joten ainakin yhden tunnin viikossa se on meidän hallussamme. Pienempää mööpeliä ja rekvisiittaa voisimme aivan hyvin kuskata mukanamme. Talossa on suuri hissi, jota sitäkin voisimme hyödyntää, jos katsotte tarpeelliseksi. Öiseen aikaan varsinkin, koska on niin vähän asukkaita ja hekin vanhoja ja huonokuuloisia.

   NAINEN: - Tuota, tuota...

   MIES: - Aloitetaan vaikka makuuhuoneesta. Itään päin ja neliömäärä...pieni hetki, kun tarkistan...

   NAINEN: - Mitä haluaisitte siellä uudistaa? Vuodetta vai verhoja vai...?

   MIES: - Vuode on vaihdettu senkin seitsemän kertaa. On ollut laverisänkyä ja Bonbon-patjaa, hetkuvaa vesipatjaa ja vanhan ajan hetekaa ja nyt viimeksi pukkisänky. Kauhean kapea kahdelle ja tuppaa kaatumaan. Alakerran asukkaalla tuntuu sittenkin olevan kuulo tallella.

   NAINEN: - Miksi niin epämukavaa? Palatkaa vain siihen hyväpatjaiseen parisänkyynne.

   MIES (ilahtuneena): - Niinkö arvelette? Sekö olisi ratkaisu? Onko se noin helppoa?

   NAINEN: - Ettekö siis saa unta vai mistä tämä sänkysirkus johtuu?

   MIES: - Nukumme makeasti raskaan urakan jälkeen. Liiankin sikeästi, koska menee monta tärkeätä aamuhetkeä hukkaan. Pitää näes lähteä töihin.

   NAINEN: - Miltä lattianne näyttää? Onko kokolattiamatto vai...?

   MIES: - On, mutta se kutittaa ja raapii. Mjuutakin on jo kokeiltu. Röpyläinen pikkumatto. Painaa hartioita. Vetoinen paikka. Minulla kolottavat olkapäät ja vaimolla polvet. Siispä mieluummin sängyssä.

   NAINEN: - Värit ovat usein ratkaisevia kodin viihtyisyydessä. Haluatteko uusia sängynpeitteenne tai verhot?

   MIES: - Päiväpeite on enimmän aikaa mytyssä nurkassa, joten se ei häiritse, mutta verhot...niin ja tapetit. Nekin olemme vaihtaneet kolme kertaa. Seinissä oli suuria, mustia Mikki-Hiiren kuvia, ja vaimo pelkäsi, että ne jotenkin vaikuttavat lopputulokseen. Nyt siellä on vaaleanpunaisia ruusuja, jotka tuovat mieleeni, ainakin ne avonaiset...

   NAINEN: - Värit, kuulkaapa värit. Kertokaahan niistä enemmän.

   MIES: - Verhot ovat olleet ruudullisia ja pilkullisia ja sinisiä ja vihreitä, mitä milloinkin, mutta ei pienintäkään apua.

   NAINEN: - Sininen rauhoittaa...

   MIES (harmistuneena): - Ei niitä.

   NAINEN: - Vihreäkin rentouttaa...

   MIES: - Ei niitäkään. Veltostuttavat.

   NAINEN: - Keltainen on kyllä vallanhimon väri, mutta jos on heikko itsetunto, ne saattavat....

   MIES: - Ei sellaisiakaan. Itsetunto siinä kyllä heikkenee, kun määräilevä vaimo pyrkii alati päällimmäiseksi.

   NAINEN: - Oranssi on yleistä tietyömaallakin. Erittäin näkyvä ja hälyttävä väri.

   MIES: - Työmaata tässä on ollutkin kenelle hyvänsä. Vaimo ja minä pidämme tilannetta ilman oranssiakin  kerrassaan hälyttävänä. Siksi juuri teille soitinkin.

   NAINEN: - Musta ei kuulemma anna itsestään mitään.

   MIES: - Kaikkeni olen jo antanut. Olen tyhjä kuin ilmapallo. Loppuun ammennettu. Pian burnout.

   NAINEN: - Valkoista käytetään, kun yritetään ilmaista viattomuutta ja tahrattomuutta. ”Älä koske minuun” on sen viesti. Morsiamet ja jotkut sairaanhoitajat ja nunnat ja...

   MIES: - Nunna hän ei ole eikä ollut viaton edes hääyönä. Morsiuspukukin oli vaaleansininen. Aina on antanut minun koskea. En minä sitä voi moittia.

   NAINEN: - Ruskea on maanläheinen väri. Ikävä kyllä sen sanoma taitaa olla sairaus. Sivu mennen sanoen, ei saa sentään liikaa luottaa värien voimaan. Tämähän on vain arvelua, tosin tutkittuakin.

   MIES: - Sairausko? Jos tässä onkin kysymyksessä jokin vakava sairaus, mutta mitään ei ole löydetty. Terve kuin pukki, ei kun kuttu. Tosi nainen suurilla kirjaimilla. Olemme epätoivoisia.

   NAINEN: - Punainen on kiihottava väri. Se oikein kirkuu, että ”Huomaa minut!”.

   MIES: - Olen jo huomannut ja ollut kiihottunut yhtä kyytiä yli viisitoista vuotta. Kyllä vaimo joskus kirkuukin, mutta se todistaa vain....

   NAINEN: - Entä muut huoneet?

   MIES: - Jaksatteko kuunnella niin selostan? Keittiössä on tietenkin liesi, nelilevyinen, tiskipöytä, astianpesukone. Se hankittiin avuksi minulle, jotta meille jäisi enemmän aikaa niihin...hm...Sitten on työpöytä, ahkerassa käytössä, vaikka syömme molemmat töissä. Sitten pakastin ja... Luuletteko että lämpötila voisi vaikuttaa asiaan? Kokeilisimmeko hangessa maalla saunan jälkeen?

   NAINEN: - Te olette jotenkin outo. Teidän päämääränne ja tavoitteenne nähtävästi poikkeavat meidän edustamistamme. Tämä on pelkkä sisustusliike. Neuvomme, miten kodista saadaan viihtyisämpi ja tyyliinne sopivampi. Myymme tuotteitamme ja...

   MIES: - Luotte uutta eloa perheeseen. Sitähän me vaimon kanssa olemme koko ajan yrittäneet. Ystäväperheemme oli jostakin lukenut, että jopa huonekalujen järjestys on siinä hommassa tärkeätä, joten... Ette taidakaan olla asiantuntija näissä asioissa? Moi.

 

   KIRKONKYLÄLLÄ TAPAHTUU

 

   ”Ketä jumalat vihaavat, siitä he tekevät opettajan.” Tämä ikivanha sanonta tuli Annan mieleen, kun hän perjantai-iltana laahusti kotiin koululta. Molemmissa käsissä painavat kassit. Toisessa valtava pino korjattavia aineita ja toisessa suuret ruokaostokset. Mitä yksinäinen hoikka naisihminen niin suurella ruokamäärällä teki? Varmuuden vuoksi, sillä olihan sentään edessä viikonloppu eikä koskaan tiennyt, kuka saattaisi piipahtaa iltapalalle.

   Olihan seuraavanakin päivänä tunteja, mutta päivä oli lyhyempi. Silti hän oli tehnyt ostoksensa jo tänään. Pitäisi taas leipoa ja valmistaa joitakin herkullisia laatikoita. Ne olivat naisten mieleen ja miksei miestenkin. Hän kuvitteli, että hän oli pystynyt pitämään miesseikkailunsa salassa, mutta eihän sellainen pienessä kirkonkylässä onnistunut. Nytkin hänen vaellustaan seurasi monta silmäparia. Ikkunaverhot vain liikahtelivat kuin jossakin suomalaisessa elokuvassa.

   Se oli eräänlaista kujanjuoksua, kun hän kulki koululta kotiin. Työpaikka oli toisessa päässä pitkää raittia. Tosin pitkän vaelluksen katkaisi poikkeaminen ostoksille tai toisinaan pieneen kahvilaankin, jos se nyt sopi yksinäiselle naisihmiselle. Elettiin 50-lukua jossakin kaukana Pohjoisessa. Ei silti mikään unelias kyläpahanen. Valppaasti vahdittiin lähimmäisten touhuja, varsinkin öiseen aikaan.

   Anna oli työskennellyt täällä jo toistakymmentä vuotta. Miksi hän oli tänne eksynytkään, suurkaupungin kasvatti? Ei niin ikäviä ajatuksia viikonloppuna, joissa sittenkin oli kummasti hohtoa jopa täällä. Ihmisen täytyy osata ottaa ilo irti elämästä. Itsestä se riippuu. Eipäs vaan riippunutkaan. Eihän hän olisi halunnut eroa.  

   Keskikoulu, vaikka hänellä olisi ollut lukionopettajan pätevyys. Monta kertaa hän oli harkinnut muuttamista ainakin lähimpään pikkukaupunkiin, mutta se oli aina jäänyt. Yksi ajolähtö hänen elämässään oli ollut niin raskas ja railakas, että se riitti toistaiseksi.

   Onneksi ystäviä oli ilmaantunut. Asunto oli mukiinmenevä ja vuokra kohtuullinen. Aataminaikuisia elokuvia näytettiin nuorisotalolla kaksi kertaa viikossa. Jos hän kaipasi runsaampaa ja monimuotoisempaa kulttuuriantia, saattoi tehdä retken kaupunkiin. Kirkkokuoro esiintyi täällä ahkeraan, melkein joka kuukausi. Naistoimikunnan käsityönäyttely oli kaksi kertaa vuodessa. Annalla oli tosin peukalo keskellä kämmentä, mutta myyjäisissä tarjottiin hyvää kahvia ja pullaa, ja mikä tärkeintä, siellä tapasi ihmisiä.

   Mitä muuta sivistävää oli tarjolla? Ei tullut mieleen. Ehkä kirjasto? Tuntui, että kaikki muu valistus olikin sitten keskittynyt heidän kouluunsa. Aika paljon oppilaita ja monenkirjava opettajakunta. Anna pudisteli päätään, niin että pitkä taipuisa tukka hulmahteli. Hän ei halunnut ruveta arvostelemaan työtovereitaan. Mikä hän oli muita tuomitsemaan? Saisipa itse olla rauhassa ja hoitaa omat asiansa ilman muitten nokkimista.

                             

   Toinenkin työtoveri kompasteli keväisessä lumisohjossa laukkujensa kanssa. Hän oli englannin opettaja, rouva Hilja Härkönen. Tavallisesti hänen miehensä haki hänet koululta ainakin huonoilla ilmoilla, mutta tänään se Taavi oli taas käräjillä jossakin kauempana. Vihot ja ruokaostokset viisihenkiselle perheelle koetteli kolottavia hartioita ja niskaa. Hilja ei ollut parhaimmalla tuulellaan astuessaan kaksikerroksisen omakotitalon portista sisälle.  

   Kaunis, vaaleankeltaiseksi maalattu talo suuren puutarhan siimeksessä. Perheeltä tai oikeammin sanottuna häneltä vaadittiin mielettömästi työtä ja aikaa, jotta sai sen pysymään näyttämisen arvoisena. Nimittäin naapureille ja ohivaeltaville kyläläisille. Se onneton kevätkin oli taas tulossa. Tosin onneksi hitaasti tänne pohjoiseen. Maatyöt saivat odottaa, mutta sitten ne lumityöt. Niitäkin hento ja usein miltei ääneen valittava Hilja-rouva joutui aika ajoin tekemään.  

   Naapurin isäntä autteli heitä kolansa kanssa varsin pientä korvausta vastaan, sillä oli järkevää pysyä hyvissä väleissä nimismiehen perheen kanssa. Erityisesti rouvan, joka oli kylän pahimpia juoruakkoja. Tiesi todella kaiken, ja mitä ei tiennyt, se ei ollut mainitsemisen arvoistakaan. Saattoi vielä kannella toisten rötöksistä miehelleenkin.

   Hilja ei ollut pätevä kieltenopettaja, tai oli hän pätevä ja tiukka, mutta hänen pätevyytensä ei pröystäillyt paperilla. Se oli hänen kapeahuulisen suunsa lausumissa vaativissa sanoissa. Suomenkielisissä, sillä eihän siihen aikaan kieltenopettaja muita kieliä puhunut. Pätevyys näkyi myös hänen pistävässä ja läpitunkevassa katseessaan. Järjestys oli oikeastaan hämmästyttävän hyvä niinkin hauraalle rouvalle. Kun oli hiljaista luokassa, oppilaatkin oppivat, ja se on pääasia.

   Englannin maikalla itsellään oli lukion päästötodistus, mutta ylioppilaskirjoitukset olivat jotenkin jääneet suorittamatta. Niin kylällä huhuttiin, vaikka siitä ei oikeastaan tiennyt kuin kolme henkilöä: Hilja, hänen miehensä Taavi sekä koulun rehtori Ylermi Ollonen. Opettaja oli tehnyt perheen kanssa useitakin matkoja ulkomaille. Kerran hän oli ollut niinkin lähellä Englantia kuin

Kööpenhaminassa. Miksi sitä pitäisi välttämättä Englannissa asti käydä kieltä opiskelemassa? Englantiahan puhuttiin Joka puolella maailmaa, joten harjoitusta sai vaikka Turun satamassa.

                           

   Ei rehtorinkaan papereissa ollut hurraamista. Hän oli oppiarvoltaan matematiikan ylioppilas. Häneltä oli vielä gradu tekemättä, yksi seminaari seuraamatta, lopputentti ja pari muutakin tenttimättä. Olisi sittenkin ollut helpompaa luetella, mitä hän oli neljäkymmentäseitsemänvuotisen elämänsä aikana ehtinyt suorittaa. Mitä niitä laskemaan ja setvimään? Miellyttävä hiljainen mies. Ei riidellyt edes vaimonsa kanssa ja hoiti tehtävänsä.

   Kyläläisille oli selvinnyt, ettei se suuri akateeminen oppineisuus rehtorin hommassa yksistään auta. Naapurikouluissa oli kaksi pätevää johtajaa, toinen juoppo ja toinen muuten pahapäinen ja hermostunut. Heistä valitettiin alituisesti. Jopa kouluhallitukseen asti. Sitä kränää ja tyytymättömyyttä opettajainhuoneessa ja oppilaitten keskuudessa. Suorastaan pelkoa. Luonne se määrää, miten hyvin työnsä hoitaa.

   Ylermi kävi virkansa puolesta tunteja kuuntelemassa. Ei hän englantia osannut eikä ruotsia eikä tyttöjen käsitöitä. Historia ja luonnontieteetkin olivat jääneet melko vähälle hänen harrastuksissaan. Häntä oli kiinnostanut vain ja yksinomaan matematiikka. Lähinnä sen käytännöllinen sovellus. Tosin hän joutui naimisiin kauppiaan tyttären kanssa laskettuaan varmat päivät väärin, mutta matematiikkahan on niin laaja alue, ettei kukaan voi odottaakaan yhden miehen sen kaikkia hienouksia hallitsevan. Siispä tyttöystävä alkoi odottaa ennen aikojaan.  

   Kohtalaisesta ynnäämistaidostaan huolimatta rehtorilla oli ainainen rahapula, mutta se johtuikin muista seikoista kuin hänen laskupäästään.

   Urheilussakin hän oli aina ollut heikohko oppilas. Mitä sitä kannatti enää rehtorina pururadoilla puuskuttaa ja maastossa myllertää. Ei sitä kukaan häneltä odottanutkaan. Työtoverit ja

kouluhallitus olivat sangen tyytyväisiä, kun kaikkien tunneista oli arviointina: ”Aivan mukava ja sujuva tunti. Opettaja on perehtynyt aiheeseensa ja oppilaat ahkeroitsevat.”

   Rehtorilla oli hienosteluun ja suurelliseen elämään taipuvaisen vaimonsa lisäksi ja ansiosta kolme lasta. Hänellä oli suuri määrä opintovelkaa yhä vieläkin. Velkaa myös talosta, joka oli aivan liian pramea, mutta vaimo halusi. Rehtuurska. Hiljaisessa mielessään Ylermi syytti vaimoa ja peräkanaa maailmaan putkahtaneita lapsiaan opintojensa kesken jäämisestä. Piti päästä tienaamaan ja siihen malliin.

   Joskus hieman pelotti, että joku pätevämpi, vaikkapa juuri Anna Peltonen, veisi häneltä rehtorin tittelin ja pallin. Kaksi pallia oli jo monet kerrat ollut vaarassa tulla menetetyiksi ja jäädä ikiajoiksi Annan pehmeisiin ja suloisiin kätösiin.  

   Tittelin säilyttämisessä yhteiskunta tai paremminkin seurakunta tuli avuksi. Koulun johtokunta koostui vanhoista ukoista, vieläpä uskovaisista sellaisista. Eivät he olisi naista rehtoriksi päästäneet. Eikä vielä sellaista, joka kaikesta päättäen oli eronnut ja otti vastaan miesvieraita kello kahdeksan jälkeen illalla.

   Hiukset nousivat pystyyn Ylermin kaljun ympärillä, kun hän ajatteli jonkun saaneen tietoonsa, että hänkin oli joskus ollut niitten yövieraitten joukossa. Ei usein, kun piti varoa, ettei joku röyhkeä kollega törmää ovessa vastaan. Vaikkapa se koppava Pelle.

   Anna oli vain niin mahdottoman puoleensavetävä nainen. Mehevät,  hämmästyttävän punaiset huulet hieman supussa hän nauroi silmät viiruina ja loi seksikkäitä silmäyksiä keskustelukumppaniinsa. Hän se vasta osasi liikautella pehmeitä huuliaan aistillisesti ja viettelevästi.  

   Kuin kypsät mansikat kasteenraikkaassa heinikossa. Ylermi tuli ihan runolliseksi, vaikka ainekirjoituskaan ei ollut hänen vahvimpia puoliaan. Sana ”heinikko” tökki hieman tyylillisesti, sillä eihän hyvin hoidetulla Annalla mitään huulipartaa ollut. Naisen ikää oli vaikea arvioida, mutta rehtori oli sen tietysti papereistaan esille onkinut. Sopivan ikäinen ja niin sileä ja pehmoinen hipiä. Jaa jaa.

   Lisää hurmaavia muistoja tulvahti Ylermin mieleen. Jos sitä naista vain kättelikin lomille lähdettäessä, kuuma väristys puistatti rehtoria, kuten niin montaa muutakin kyläläistä. Pieni käsi lähestyi varovaisesti melkein ujosti, mutta pujottautui sitten halukkaasti miehen innokkaaseen ja kiihkosta hikiseen kouraan. Siro käsi viipyi siinä hetken kuin värjöttelevä linnunpoikanen. Sitten aivan kuin kaipauksestaan vapisten vetäytyi pois. Kauas pois taikka jäi kutsuvana johonkin lähettyville, pöydänkulmalle, ovenpieleen juuri miehen lantion kohdalle. Joskus se hakeutui somasti ja hämillisesti naisen omalle katkonaisesti hengittävälle povelle.

   Ei tuollaista olentoa olekaan muuta kuin nyyhkyromaaneissa olisi moni epäuskoisena väittänyt, mutta hänpä ei silloin ole koskaan tavannut lehtori Anna Peltosta. Jos Ylermi olisi ollut täysin varmaa, että Anna jakaa suopeuttaan vain rehtorille, ei tiedä mitä olisi tapahtunut. Ainakin tämä vakava perheenisä ja puoliso olisi kovasti joutunut miettimään ihmissuhdekuvioitaan uusiksi. Se kalsea ja epäluuloinen ja vaativa vaimo. Veisi vaikka sydämen aviosiippansa rinnasta ja möisi eniten tarjoavalle saadakseen rahaa uusiin korvakilluttimiin.

   Pelle eli Pehr-Erik Bergman oli onnekseen jo ja vielä vapaa mies. Eronnut, mutta ei se miehissä niin haittaa. He kun muuttuvat vain sitä jännittävämmiksi. Pelle oli muutenkin kiehtova tyyppi. Hän oli tykistön upseeri, kapteeni arvoltaan, ja oli sodan jälkeen joutunut eroamaan armeijasta. Ei hänellä tietenkään mitään sotarikoksia ollut. Kunnon mies, mutta hän oli ollut kiinteästi yhteydessä Suojeluskuntaan, ja siksi hänet pakotettiin jättämään erittäin mieleinen uransa.

   Hän oli kookas, vaaleatukkainen, vähän yli viidenkymmenen, ryhdikäs ja palavakatseinen. Tummat, kiiltävät silmät. Hänen tapansa oli käskien karjahdella. Se kuului naapuriluokkiinkin asti. Jotkut herkkähermoisimmat opettajat, varsinkin Hilja-rouva, pyysivät rehtoria hillitsemään sitä äänenkäyttöä. Oli kuin olisi pitänyt oppituntejaan leijonaluolan vieressä. Oma ääni, etenkin jos se oli inisevä, tahtoi hukkua niin voimalliseen paasaamiseen.

   Mikään ei auttanut. Pelle karjui suomeksi ja ruotsiksi. Hyvä niin, sillä ruotsia hän oli tullut opettamaankin jo heti sodan päätyttyä. Hänen paras meriittinsä oli ruotsinkielinen nimi. Se takasi hänelle lähes vakinaisen paikan koulun palkkalistoilla. Hänen isänsä suku oli  suomenruotsalaisia, jostakin Vaasasta päin. Isoisältään, joka oli merikapteeni, hän oli oppinut jopa kiroamaan ruotsiksi. ”Pärkkele” edusti kyllä kumpaakin kotimaista kieltä. Sitäkin sanaa hän joskus käytti opetustilanteissa, jos ne meinasivat riistäytyä käsistä.

    Eikö Suomen armeijan karski upseeri sitten kuria pystynyt pitämään alle viisitoistavuotiaitten parissa? Useimmiten pystyi. Äänen voimakkuus tainnutti pienemmät myrskyt ja vaikeammissa käytöshäiriöissä hän kantoi kaverin ulos. Tukasta tai jos se oli kovin hahtuvaista tai pojanjulli oli puliksi ajeltu, hän otti lujan otteen niskasta kuin kissaemo pennustaan. Kapteeni väitti, että nykyajan lapset ovat niin hermostuneita, etteivät he yksinkertaisesti pysty olemaan ääneti tai liikahtelematta. Kun heidät on mahtavalla kiljaisulla saanut hiljaisiksi, vähän päästä alkaa hienonhieno kihinä kuin rapumerrassa.

   Joka tapauksessa lapset oppivat ruotsia aivan kohtuudella. He eivät uskaltaneet jättää kotiläksyjään tekemättä, ja omatoimisuushan on kaiken oppimisen A ja O. Joku suomalainen kirjailija on todennut, että itseoppinut on ainoa oppinut, sillä kaikki muut ovat opetettuja.

   Pelle piti lyhyitä kokeita, korkeintaan neljä lausetta. Hän ihmetteli naisopettajien alituisia ruikutuksia suurista ja rasittavista vihkotöistä. Tyhmiä he olivat. Jos muut päivittelivät, miten Pelle neljän lauseen nojalla pystyi päättelemään oppilaan taitoa ja antamaan hänelle oikeudenmukaisen arvosanan jopa keskikoulun päästötodistukseen, Pelle oli sitä mieltä, että laboratorioissakin tutkitaan vain pieni annos sontaa, ei siihen kokonaista paskakuormaa tarvita.

   Johtokunnan isännät ja muutkin kyläläiset pitivät Bergmanin näkökantaa ja perusteluja varsin järkevinä ja uskottavina. Jos hän osasi ottaa noin puhuttelevia ja meheviä esimerkkejä luonnosta ja jokapäiväisestä elämästä, hänen täytyi olla pätevä opettaja ja omalla alallaan.

   Niukoista koepinoista johtuen Pellelle jäi aikaa jahdata naisia. Hänen Amorin nuoliaan vaille jäivät vain nimismiehen ja kirkkoherran puolisot. He eivät laisinkaan sytyttäneet nuoren luutnantin, ei vaan tässä tapauksessa tietenkin nuorekkaan kapteenin sydäntä, joten kyseisten vaimojen siveys säilyi aivan vaivattomasti.

                             

   Musiikinopettajana oli tietysti paikallinen kanttori, mutta hän oli varsin usein estettynä hoitamaan kouluhommiaan, koska hän piti tuottoisaa kukkakauppaa ja pitopalvelua sivuammatikseen. Sai heti oikeita ja luotettavia tietoja, jos joku oli vainajoitumassa. Hän pystyi jo ajoissa suunnittelemaan kukkatilaukset kunkin ruumiin maun mukaan. Samoin huhuttiin, että vaimo aloitti leipomispuuhat siinä silmänräpäyksessä, kun joku ryki viimeisiään kuolinvuoteella.

   Lähes vakinaisena sijaisena musiikkitunneilla toimi kirkkoherran rouva. Hän lauloi paljon. Kukilleen pappilan upeassa puutarhassa, joka vuosi syntyville vauvoilleen sekä tietysti kirkkokuorossa. Kanttori oli todellinen musiikkilahjakkuus. Hänestä olisi varmasti tullut Suomen baritonien kirkkain tähti tai huippu-urkuri, jollei hänelläkin lupaava ura olisi keskeytynyt vaimoon ja seitsemään lapseen.

   Kanttori oli hyvin vaativa kuoron jäseniä valitessaan. Siispä hän testasi heidät. Hän laulatti kirkkoherran rouvaakin. Totesi, että ääniala oli jostakin alton ja sopraanon välimailta, joten rouva noudatti musiikkimiehen mielipidettä ja lauloi todella alton ja sopraanon puolesta välistä, mikä suunnattomasti kiusasi muita kuorolaisia. Oli vaikea pysyä nuotissa. Kirkkoherran rouvaa ei niin vain kangeta alas urkuparvelta, joten sittenpähän opittiin sielläkin kärsivällisyyttä ja suvaitsevaisuutta.

   Luokassa ei oltu turhantarkkoja, jos pieniä soraääniä pääsikin syntymään. Lapset lauloivat ja rouva kiekui mukana. Hän oli itse niin innostunut, että se tarttui jopa murrosikäisiin pojankoltiaisiinkin. Heistä kasvoi uutta toivorikasta laulajasukupolvea kanttorin riesaksi. Eläkeikää ei kirkon piirissä juuri tunnettu näillä seuduilla. Pappi oli virassa niin kauan kuin eli. Useimmat kuukahtivat saarnastuolin jyrkkiin portaisiin. Yksinkertaista, kun ei tarvinnut maksaa eläkkeitä ukonrahjuksille ja samanaikaisesti suurta palkkaa uudelle pastorille. Kanttorillakin taisi olla laulajia jo kolmannessa polvessa.

   Miten kirkkoherran rouvan kurinpito luonnistui? Hyvin, koska ainoa ohjesääntö oli, ettei luokasta saanut poistua ennen tunnin loppua. Rouva itse asettui pönkäksi ovelle, ja ikkunasta ei edes Rauniston Pasi uskaltanut loikata, koska musiikkiluokka oli toisessa kerroksessa.

   Melu oli jo pelkästään opettajan tuottamana niin kova ja korvia vihlova, etteivät lasten ukinat, kimitykset, rääkymiset ja ponnekkaat tahdin tömistelyt enää sitä kakofoniaa paljonkaan pystyneet lisäämään. Valituksia tuli taas niiltä hermostuneilta tantoilta, koska heidän luokkansa sijaitsivat juuri mölyapinoitten alapuolella. Taas saivat eräät naiset opetella tuiki terveellistä itsehillintää ja luonteen kasvatusta.

                                         

   Luonnonhistoriaa ja maantietoa sekä fysiikkaa ja kemiaa opetti kylän suurimman talon Kärppälän nuori isäntä. Hän oli suurin piirtein valmis agronomi. Perhe ja kotitalo olivat kutsuneet sekä vanhan isännän reumatismi, joten loppusilaus jäi Taistolta saamatta. Hän oli kuitenkin varsin innostunut ja asiantunteva opettaja. Jollei hän maatöiltään ehtinyt koululle, hän hommasi lapset luokseen maatilalle. Hänellä oli iso kuorma-auto, jonka lavalla usein nähtiin riemuitsevia ja metelöiviä oppilaita. Oli kuin heillä olisi ollut penkinpainajaisriehaa jo keskikoulussa ja monta kertaa kuukaudessa.

   Tilalla koululaiset saivat kyllikseen tutustua lehmän astutukseen. Kärppälöillä oli lähitienoon kuuluisin ja siitosvoimaisin sonni. Muutkin kuin lehmät, esimerkiksi hevoset, lampaat, kanat ja nuori emäntä, lisääntyivät riemukkaasti ja taajaan. Emäntä vaikeroi eniten.

   Lapset keräsivät kasveja, marjoja ja sieniä lähiympäristöstä. Tutustuivat myös käytännössä perunannostoon laajoilla tiluksilla. Lumen tultua he siirtyivät sisätiloihin tutkimaan kukkia ja erilaisia ruoka-aineita. Avustivatpa parhaan taitonsa mukaan kokkauksessa ja tiskaamisessa.

   Maantiedon opiskelukin sujui vaivattomasti niissä ympyröissä, sillä päärakennuksessa oli joskus pidetty kiertokoulua ja siellä oli niiltä ajoilta jäljellä suuri Suomen kartta. Siinä kyllä sattui olemaan entisen Suur-Suomen rajat, Petsamokin vielä tallella. Mitä sitä kannattaa pikkuasioihin takertua? Pääasia oli, että Helsinki oli oikealla paikallaan ja Oulu ja suuret joet. Mörrinperän

kirkonkylää siinä ei ollut mainittu, mutta tuskin sitä näkyisi uudemmissakaan painoksissa.

   Jollei Kärppälän nuori isäntä ehtinyt itse olla läsnä, hänen isänisänäitinsä, ikivanha emäntä Kärppälä, köpötteli lasten perässä ja hampaaton suu hymyssä esitteli heille karjanhoito-opasta sekä leudommilla ilmoilla pihamaalta löytyviä luonnon suuria ihmeitä. Suurin ihme oli kuitenkin se, että lähes satavuotias ”luonnontieteen lehtori” yleensä kuuli, mitä oppilaat kyselivät. Samaten hän ei edes rilliensä avulla erottanut mitään hiirtä pienempää. Virkavuosia saattaa olla joskus liikaa ansioituneillakin opettajilla.

   Nuoret saivat tutustua myös metsätöihin ja peltojen raivaukseen. Heille annettiin jopa lupa auttaa niissä hommissa. Lapsityövoimaa, mutta peräti innokasta. Kyllä niitä tunteja koulullakin pidettiin, mutta Taistolla oli sellainen tapa, että hän tuli tunnille kymmenen minuuttia liian myöhään ja lähti puolestaan saman verran aikaisemmin. Näin opettajan oli pakko olla huolellisesti perehtynyt aiheeseensa ja tiivistää sanottavansa olennaiseen. Lapsilla ei ollut mitään tätäkään opetustapaa vastaan.

                               

   Jos sitten tapahtui, ettei Kärppälä ollenkaan päässyt hoitamaan virkavelvollisuuttaan, olihan aina mahdollisuus pyytää everstinna Helka Kuosmasta sijaiseksi. Se mikä oppilailta jäi kokematta karjatilalla, sen Helka täydensi kirjallisuudella ja salaperäisillä postikorteilla, jotka hän heti työnsi käsilaukkuunsa, jos joku aikuinen lähestyi. Hän oli niin paljon edellä aikaansa, että rohkeni sisällyttää sukupuolivalistuksenkin opetusohjelmaansa.

   Miesvainajaltaan perimiä valtavia eläinkirjoja hän kuljetti koululle, ja joku näppärä tyttö luki niistä sujuvasti kuvauksia koko luokalle. Lisäksi Helka kertoi monista ulkomaanmatkoistaan. Joitakin yksityiskohtia hän jätti sentään selostamatta, muun muassa tiettyjä esityksiä ja nähtävyyksiä Pariisissa tai Hampurin sataman tunkkaisissa sokkeloissa.

   Helkan eläviin ja innostaviin oppitunteihin sisältyivät myös havainnolliset näytteet monista tärkeistä eläimistä. Tosin vain kalliina ja hienosti käsiteltyinä turkkeina ja asusteina. Moni susihukka, pupu, oranssiturkkinen kissimirri, minkki, hylje, piisami, soopeli, käärme, krokotiili ja kettu repolainen sai osakseen oppilaitten hellät paijaukset ja hyväilyt. Varauksettoman ihailun. Tosin vasta kuolemansa jälkeen. Mutta niinhän se on käynyt monelle kuuluisalle taiteilijallekin.

                                     

   Voimistelua ja urheilua opetti Reima Tiiralampi. Hänellä ei ollut vaadittavaa pätevyyttä, mutta hän oli pikkupojasta lähtien juossut, paininut, heittänyt keihästä ja kaikkea mahdollista mikä oli käteen sattunut. Osasi myös loikkia pitkälle jos vaimo huuteli häntä kotiin kylän ainoasta ravintolantapaisesta. Hän oli myös melko taitava aituri. Silloin varsinkin jos joku aviomies yllätti hänet pikavisiitiltä vaimonsa luota. Talvella hän hiihti, luisteli ja laski liukumäkeä kahdeksan poikansa seurassa. Lisäksi hän harrasti nyrkkeilyä, ikävä kyllä useimmiten vaimonsa kanssa.

   Jo siinä oli pätevyyttä yllin kyllin kunnan ukkojen mielestä. Reima olisi varmaan ollut urheilumme huippunimiä, jollei hän olisi mennyt niin aikaisin naimisiin ja jollei perhe olisi niin räjähdysmäisesti alkanut kasvaa. Tietenkin kaikki toivoivat, että pojat seuraisivat isänsä jalanjälkiä. Ei sentään ihan kaikessa.

   Vanhin poika oli usein nähty vieras Mikkolan tyttären aitassa. Isäkin vahingossa osui sinne yhtä aikaa ja poika sai väistyä. Perheessä oli aina korostettu vanhempien kunnioittamista. Reima oli komea mies ja erittäin vähin ponnistuksin hän oli hyvin harjoitetulla painiotteellaan selättänyt monta kyläläistä lattialle, nurmikkoon, heinäkasaan, sammalikkoon, samettisohvalle, silkkitäkille ja niin edelleen. Nimittäin naisia. Kirkkoherran ja nimismiehen rouvat olivat jääneet kaatamatta. Eivät olleet Reiman tyyppiä ja säästyivät siis kokemasta alimmaiseksi jääneen häpeää.

   Kaikkien muitten puuhiensa lisäksi Reima opetti yleensä myös tyttöjen voimistelua. Se oli aluksi ollut vain tilapäistä, mutta miten lienee siitä oli tullut tapa. Tehtävään oli kyllä valittu erään kunnanpampun tyttärentytär, sorea ja punaposkinen Anja, mutta tällä oli oma kiihkeä elämänsä, joten hänelle ei tahtonut jäädä aikaa pelata palloa tyttöjoukossa. Hän kun mieluiten viihtyi poikasakissa ja pallotteli heitä.  

   Viimein neitonen sen verran rauhoittui, että alkoi odottaa kaksosia konekorjaaja Salmiselle. He menivät naimisiin viidennellä kuulla ja viidennessä kuussa. Leskenlehdet jo kukoistivat. Omissa häissään tyttöriepu niiskutteli menetettyä vapauttaan. Isoisä oli kuitenkin tiukkana ja pappi lausui aamenensa. Taas olivat puoliso ja lapset esteenä reippaan nuoren urankehitykselle. Reima kyllä toimi mielihyvin sijaisena.

                           

   Helka Kuosmanen opetti piirustusta, tyttöjen käsitöitä, terveysoppia ja historiaa. Lisäksi hän siis tuurasi kaikkia mahdollisia työtovereitaan, paitsi nimismiehen rouvaa, joka oli niin tunnollinen, ettei koskaan ollut poissa koulusta. Hilja Härkönen köhi ja aivasteli. Niisti pitsinenäliinaan pitkää, terävää nokkaansa, mutta ei suostunut jäämään vuoteeseen. Siellä hän ei muutenkaan viihtynyt, sillä nimismies kuorsasi perin äänekkäästi. Vahtikoirana toiminut erittäin raivoisa ja väkivaltainen rottweiler oli menehtynyt vaikeaan ruokamyrkytykseen. Joku vallesmannin vihamies oli varmaankin ollut asialla. Onneksi hurtan korvasi nimismies itse, koska hänen katkeileva ja aaltomaisesti voimistuva murahtelunsa piti ainakin vieraammat vorot loitolla.

   Riittikö Helkalla pätevyys noin moninaisten aineitten opettamiseen? Riitti, ainakin omasta mielestään. Ja rehtorin, joka ei voinut kieltää tältä työtoveriltaan mitään. Jos Anna veti puoleensa viehkeällä salaperäisyydellään, Helka kävi päälle kuin pyöreäperäinen ampiainen. Koko rehevyydessään ja itsevarmuudessaan.

   Olihan Helkalla ansioita. Hän oli rikkaan everstin leski. Iloinen ja elämänhaluinen. Räiskyvä ja eloisa. Suurilla rahoillaan hän oli ostanut kampaamon ja perustanut sen oheen vielä kauneussalongin kunnan miesten närkästykseksi. Emännät kun pakkasivat tuhlaamaan niukkoja talousrahojaan kaiken maailman kiehkuroihin ja tuhruisiin rasvanaamioihin. Sydänhalvauksen siinä kunnon mies saa, kun vaimo ilmestyy aviovuoteeseen kurkunsiivut silmillään. Haparoi vain tietä

sänkyyn ja nukahtaa rasvasta kiiltävä nenä kattoa kohden herätäkseen aamulla vähintään Miss Eurooppana.

   Helka oli liikenainen ja kauppa kukoisti. Hänelle jäi aikaa hoitaa ”lehtoraattejaan”, kuten hän asian vaatimattomasti ilmaisi. Hänellä oli liikkeessä jopa kolmekin työntekijää sesonkiaikaan eli siis niitten kaksi kertaa vuodessa pidettävien myyjäisten vuoksi.

   Joku tiukkapipoinen tarkastaja oli ihmetellyt, miten Helka pystyi hoitamaan niin erilaisia oppiaineita. No, hänellähän oli pitkälle kehittynyt maku ja kauneudentaju. Osti mielikuvituksellisia vaatteita ja kampautti hiuksensa fantastisiin kiemuroihin. Siispä hän oli pätevä kuvaamataidon ja käsityön opettaja. Terveysoppiin hän joutui pakostakin tutustumaan kauneushoitolansa tiimoilta.

 - Entä historia? Mitä hemmetin ansioita hänellä on opettaa juuri historiaa?

   Siihenkin olivat vastaukset valmiina. Ensinnäkään ei ollut ketään muutakaan pätevämpää eikä edes yhtä ansioitunutta menneisyyden tutkijaa. Kuka olisi yhtä antaumuksellisesti tonkinut lähimmäistensä entisiä vaiheita, etenkin möhläyksiä, ja sitten elävästi tapahtumia värittäen tarjoillut niitä edelleen kuulijoilleen? Ei suinkaan se historiakaan aina esittele ihmiskunnan kauneimpia puolia eikä kerro kristallinkirkasta totuutta. Sotaa ja rähinää ja huijausta täynnä koko aine.

   Opettajan paikka oli aikaisemmin ollut auki vaikka kuinka monta kertaa, mutta jostakin syystä sen alan maisterit eivät olleet kiinnostuneita Mörrinperän historiasta. Melkoinen lisäansio oli, että Helka osoitti suunnatonta intoa kaikilla oppitunneillaan. Voiko sen enempää opettajalta pyytää ja vaatia? Opettajan innoitushan on opetuksessa kaiken A ja O.

   Tarkastaja mutisi pirullisesti, että Helkan opetuksessa taisi kaikki olla vasta A:n tasolla, alkeissa. Sinnikkäästi mies tenttasi everstinna Kuosmasta ja yritti saada selville, mistä tämä tietonsa nappaisi, jos vaikka tuli puheeksi antiikin aika taikka Ranskan vallankumous taikka uskonpuhdistus taikka Suomen itsenäistyminen.

   Helka sanoi, etteivät sellaiset asiat ollenkaan huolettaneet häntä tai tuottaneet vaikeuksia pedagogisessa toiminnassa. Hänen miehensähän oli sivistynyt ja rikas.

 - Mitä se teidän historiantietoihinne kuuluu? Eikö hän muuten ole jo haudassa?

 - On se, voi Aukusti-kultaa, niin hellä ja hyvä mies, nyyhkäisi Helka.

   Hän katsoi kuulustelijaansa silmät vesikierteellä ja yritti tällä keinoin suoriutua hankalasta tilanteesta. Sillä tavalla hän oli saanut parikymmentä vuotta vanhemmalta mieheltään monta hienoa korua ja vaatekappaletta.

   Tarkastaja ei ollut mikään naisten mies. Häneen eivät Helkan kyyneleet, lirputukset eikä edes hemaiseva vartalo ollenkaan tehonneet.

 - Toistan kysymykseni. Mitä miesvainajanne sivistys ja rikkaus tähän kuuluu?

 - Voi, hänellä on kauheasti Suomen historiaa käsitteleviä kirjoja. Hänellä on ”Kumpulan öitä” tai jotakin sinne päin. Sitten hänellä on ”Pieni jättiläinen”, ”Venäläisten sotataito” ja...ja monta romaania, joissa puhutaan Suomen menneisyydestä.  Niissä  jopa tanssitaan yli hautojen ja...

 - Entä muun maailman historia?

 - En minä nyt näin äkkiä muista, mutta on meillä niitäkin kirjoja. Napoleonista ja siitä Jose...Jose...Eufrosyynestä. Tuliko se nyt oikein? Ja Ranskan vallankumouksesta se ”Punainen neilikka”. Olen nähnyt sen elokuvankin. Voi hurja, kuinka Leslie Hau-hau-hau...on hurmaava. Kun kohtaisi joskus sellaisen kaihosilmän. Sitten se juttu Venäjän Anastasiasta. Siitäkin olen lukenut jotakin ja... Uskooko tarkastaja, että hän on yhä elossa?

   Tarkastaja tukki korvansa, syöksyi rehtorin puheille ja uhkasi:

 - Siitä naisesta on päästävä eroon. Sehän on aivan tärähtänyt. Katsokaakin, ettei se ole opetustehtävissä, kun tulen tänne seuraavan kerran tarkastukseen.

   Rehtori myönteli sopuisaan tapaansa. Helkaa hän lohdutti, ettei Mörrinperälle tarkastuksia niin alvariinsa tehdä. Ehkä taas kymmenen vuoden kuluttua. Kohtalo muuten suosi kaunista Helkaa, sillä samana vuonna heidän korviinsa saapui surusanoma. Tiukkailmeinen ja pikkutarkka tarkastaja oli menehtynyt äkilliseen sairauskohtaukseen ja hänet oli siunattu pääkaupunkiin sankarivainajien keskelle.

   Mahdottomasti ihmeteltiin, miten hän sinne sankarihautaan oli päässyt. Eihän koulujen tarkastus sentään mitään eturintamalla oloa vastannut, paitsi ehkä se salamasota Helkan kanssa. Mies oli saanut päähänsä vaikean vamman jossakin taistelussa, ja kohtauksen arveltiin johtuneen juuri siitä.

                         

   Anna korjasi kokeita ja harmitteli oppilaittensa kankeata tyyliä ja uppiniskaisuutta. Hän oli monet kerrat tähdentänyt, että aina piti teksti lopettaa sievästi ja somasti. Ei sitä saanut jättää ilmaan leijumaan, vaan täytyi vaivautua keksimään jonkinlainen loppulause, mieluummin vielä huipennus. Mielikuvitusta, sitä vaaditaan, jos aikoo menestyä tässä maailmassa.

   Ainekirjoituksessa voi kukin valita ja suunnitella mieleisensä lopun, mutta todellisessa elämässä se ei niin vain onnistu. Tämän totesivat aika karmealla tavalla tämän tehokkaan keskikoulun kaikkensa antavat opettajat.

   Keväällä heillä oli suuria suunnitelmia. Kesäloma tekee opettajakunnan jotenkin vauhkoksi. He muistuttavat laitumelle laskettavia vasikoita. Sama riemu vallitsee luokassa opettajanpöydän molemmilla puolilla. Ihanaa kun ei tarvitse sivistyä eikä sivistää ketään. Ei oppia eikä opettaa.

   Nimismiehen rouva kaavaili taas ulkomaan matkaa. Ehkä Pariisin hienostuneeseen ilmapiiriin. Nimismies ei mokomaa kaivannut. Hän oli hieman karkea sekä ulkonäöltään että käytökseltään.  

   Sanotaanhan, että psykiatrit alkavat pikkuhiljaa muistuttaa potilaitaan. Hulluuskin tarttuu. Samalla tavalla nimismiehessä alkoi kasvavassa määrin ilmetä rikollisten öykkärimäisiä piirteitä. Hän kiroili ja möykkäsi, jopa avoimella pihalla kaiken kansan kuullen. Opetti vaimoaan. Joku naapuri epäili vakavasti, että nimismies oli syyllistynyt myös näpistyksiin. Naapurin vajasta katosi alinomaa työkaluja ja tarvikkeita. Ne oli muka löydetty nimismiehen saunan takaa. Panettelua.

                             

   Pelle ja Helka haaveilivat yhteisestä laivamatkasta Tukholmaan. Saisi mieskin vielä hioa ruotsinkielen taitojaan, ja Helka oppisi taas lisää naapurimaan historiasta. He koluaisivat kaikki mahdolliset antiikkikaupat, sillä Helka piti vanhoista kauniista tavaroista. Heidän oli myös määrä yökaudet istuskella ravintoloissa. Toivottavasti he saisivat nauttia Bellmanin iki-ihanista sävelmistä. Niistä olisi hyötyä tulevana syksynä, sillä Helkalle oli tiedossa aivan uusi oppiaine koulussa. Hän tulisi tällä tietämällä opettamaan myös musiikkia.

   Entä kirkkoherran rouva ja kanttori? Mikä heitä sitten esti? Rouva oli juuri synnyttänyt varsin kovaäänisen pojanpalleron, ja siinä hänelle riitti taas kilpalaulantaa koko vuodeksi. Kanttori puolestaan oli päättänyt laajentaa tuotevalikoimaansa. Vanha arkkuliike oli myytävänä. Sen omistaja oli retkahtanut omatekoiseen arkkuunsa. Ei sentään saappaat jalassa, vaan kuluneet koinsyömät huopatohvelit lämmittivät hänen kylmeneviä varpaitaan maallisen vaelluksen viime hetkillä.

   Kanttori jotenkin keplotteli tarjouksensa perikunnalle. Entinen omistaja oli nikkaroinut niitä kirstuja etukäteen suuren varaston. Kaikki meni polkuhinnasta, vaan mitä suku semmoisella arkkumäärällä tekisikään? Eiväthän he harrastaneet kaksintaisteluita eivätkä olleet minkään verikostonkaan alaisia. Kellari oli kostea, homeinen ja ahdas. Osa tavarasta oli tärvääntynyttä, joten kanttori päätti myydä ne alennuksella. Kauppa kävi kuin siimaa. Naapurikunnistakin tultiin jonottamaan kaikenkokoisia arkkuja. Kunhan halvalla saa, ostaa vaikka elefantin. Voihan sitä joskus tarvita.

                         

   Reima myös haaveili pääsevänsä laivamatkalle. Ei toki äreän vaimonsa kanssa, vaan sen ihanan Annan. Tämä oli vain muuttunut perin jaakeaksi, miltei torjuvaksi. Mistä nyt kiikasti? Ettei vain rehtori ollut etusijalla? Tai Pelle tai joku muu? Olisiko se kilpakosija Kärppälän nuori isäntä, joka oli komeampi kuin omat siitosoriinsa? Reimalla oli viidenkymmenen villitys alkamassa. Tosin se oli oireillut jo kaksikymmenvuotiaasta saakka, mutta nyt se roihusi täydellä teholla.  

   Sitä oli vauhdittamassa kotona vallitseva varsin tukala tunnelma. Vaimolla oli vaihdevuodet ja hän napsahti lukkoon kuin simpukka. Helmestä ei vain tähänkään mennessä ollut havaintoja. Harmaantunut torajyvä korkeintaan. Kolmella nuorimmalla pojalla oli uhmaikä ja viidellä vanhimmalla pahanlaatuinen murrosikä. Vietä siinä sitten rauhallista koti-iltaa.

   Rehtorilla ei ollut mitään suunnitelmia, ja hänen vaisusti esittämistään toiveista ei ollut ennenkään perheen keskuudessa piitattu. Onneksi vaimolla ja lapsilla oli varmat toimintaohjeet kesäksi.

   Ostettaisiin hieno huvila Saimaan rannalta. Saataisiin nauttia Etelä-Suomen lämpöisestä kesästä. Hiukan vain lisää velkaa, mutta  lainaahan sai helposti, koska pankinjohtaja istui koulun johtokunnassa. Ylituntejakin rehtori pystyisi itselleen vaivattomasti värkkäämään.

   Ylermi laski laskutikulla, ja sitten kynällä laskuopin etulehdelle, ja viimein koulun paperisuikaleita syöksevällä vanhuuttaan tutisevalla laskukoneella, mutta lopputulos oli aina sama: heillä ei ollut varaa noin ylelliseen ostokseen. Parempaa ratkaisua ei vain löytynyt, vaikka hän oli kokenut matikan opettaja.

   Anna oli hyvin salamyhkäinen suunnitelmistaan, mutta matkalle kai hänkin aikoi. Vaan millaiseksi muodostuikaan tulevaisuus heidän kohdallaan?

                             

                                             - - -  

 

   Tiiralammen Reima oli ruvennut osoittamaan riutumisen merkkejä. Hän oli kuin hirvieläin, joka naaraitten hurmaavassa seurassa vähin erin kuluttaa elämännesteensä ja elinvoimansa loppuun. Nääntyy jopa nälkään, kun ei naimiseltaan ehdi edes syödä. Näin hullusti asiat eivät sentään olleet Reiman kohdalla. Vaino laittoi hänelle aina muhkeat makkaravoileivät evääksi, kun hän lähti pidemmälle lenkille tai pelimatkalle naapurikuntaan.

   Ne urheilupitoiset reissut tahtoivat venyä kolmeksikin vuorokaudeksi. Joskus täytyi Helkaa pyytää sijaiseksi, kun Reima ei vielä maanantaiaamunakaan ollut saanut vihellettyä lentopallopeliä päätökseen, vaikka kenttää oli alettu talloa jo perjantaina.

   Mies kaipasi Annansa seuraa. Tämä roikotti yhä suuria ruokakasseja kotiinsa, jopa arkipäivinä. Miesystäviä ei enää näkynyt norkoilemassa niillä kulmilla. Sen sijaan haalea ja tunnollinen postineiti alkoi olla usein nähty vieras Annan iltapalalla. Sitä ei paheksuttu, koska mieleen ei kai juolahtanut, että naisetkin voivat olla keskenään enemmän kuin ystäviä.

   Postineidin kalvakat posket alkoivat punertaa kuin iltarusko. Anna säteili ja mahdollisimman salaa hän tilasi kaupungista laivaliput Hampuriin. Saisivat kerrankin olla rauhassa romanttisessa ja hienostuneessa ympäristössä eikä vain kihertää onneaan saunan lauteilla tai Annan kapealla ja kitisevällä hetekalla.

   Reimalta siis putosi yksi rasitustekijä vähemmäksi. Se kyllä tavallaan helpotti, mutta kouraisi samalla raskaasti sydänalasta. Pettymys, menetetty rakkaus ja hyljätyksi tuleminen. Mies käänsi kaihoisan katseensa yhä enemmän Helkan suuntaan.

                                   

   Helka pärski suihkussa harjoitellen tulevan lukuvuoden laulun opetusta. Kappaleena oli kyllä ”Lemmenliekki leimahtaa”. Hän pesi ja pluttasi oikein olan takaa. Päätti ensin odottaa selänpesijää, mutta jatkoi kuitenkin hehkuvan kehonsa saippuoimista. Hieno hajusaippua luiskahti hänen kädestään lattialle. Laulun hyrinä punaisilla huulillaan hän kumartui ottamaan sitä huurun keskeltä, etsi ja pyllisteli, mutta tökkäsikin pyöreät pakaransa kylmään kaakeliin. Hän horjahti ja kaatui liukkaalle lattialle lyöden päänsä kuolettavasti armottomaan seinään.

   Ylermi hänet löysi ennen puoltayötä. Mitä rehtori teki virkasisarensa suihkuhuoneessa ennen puoltayötä tai sen jälkeenkään? Hän oli tulossa Helkan luokse tärkeissä työasioissa. Hänen aikomuksenaan oli oikein kädestä pitäen, ja mikäli onni olisi suotuisa, myös pulleasta rinnasta pitäen, opastaa naista uuden aineyhdistelmän hallitsemisessa. Helkallahan oli ilmennyt pieniä hankaluuksia päiväkirjan täyttämisessä. Kun historian tunnilla piti puhua puhdasoppisuuden ajasta, hän saattoikin riipustaa tunnin aiheeksi: ”Perehtyminen alapään hygieniaan.”

   Niinpä Ylermi oli hiipinyt taloon ja huhuillut Helkaa:  

 - Helkaa, Helka-kultaa, kultuu, kultii, kukkuu!

   Kuinka hän pääsi sisälle? Jakeliko nainen sulhasilleen avaimia kuin olisi heitellyt jyviä puluille? Ei vaan hänellä oli yleensäkin ovi lukitsematta. Avoimien ovien päivät. Ja varsinkin yöt.

   Rehtori totesi, että henki oli paennut. Sen jälkeen pakeni koko mies. Miten hän olisi lääkärille selittänyt oleskelunsa naisen suihkutilassa siihen aikaan yöstä? Siispä hän juoksi koululleen. Ainoa merkittävämpi urheilusaavutus kymmeneen vuoteen. Puuskutti ja soitti ambulanssin Helkaa noutamaan. Ei suostunut millään sanomaan nimeään. Tämä salaperäinen nimetön soitto sai aikaan huhun, jonka mukaan Helka olisi raakalaismaisesti murhattu.

                                       

   Nimismies tutki ja tutki. Suuttui ja tutki. Tämä ylenmääräinen tuohtuminen kai edesauttoi seuraavaa murhenäytelmää. Yöllä vaimo soitti hätääntyneenä ambulanssin, koska Taavi oli äkkiä menehtynyt. Ei sentään ruokamyrkytykseen kuten se vihainen vahtikoira, vaan johonkin äkilliseen kohtaukseen.

   Ensiapumiehet hälytettiin kiireesti ja mukana sattui olemaan nuori virkaintoinen konstaapeli, joka oli ollut kylän pienoisessa sairaalassa muhinoimassa yöhoitajan kanssa. Hän oli lähtenyt kyytiin, kun kuuli, että nimismies oli kysymyksessä. Tarvittaisiin ehkä pätevää virkavallan edustajaa.

   Nuorukainen jo luuli joutuneensa keskelle ensimmäistä murhatutkimustaan, sillä kun he saapuivat paikalle, he löysivät nimismiehen lattialta makaamasta. Hän oli aivan käppyrässä ja hänessä oli selviä mukiloinnin merkkejä. Ensin nuori mies luuli, että esimies oli myös kuristettu, mutta vilkaistuaan rouvan hentoja ja siroja käsiä hänen epäilyksensä alkoivat horjua. Entä sitten vaimon rikostoveri? Kun paikalle kutsuttu lääkäri oli tutkinut ruumiin tarkemmin, hän totesi miehen saaneen vain sydänkohtauksen.

   Mistä sitten olivat peräisin monet kolhut ja mustelmat? Etenkin selkäpuolella, ylhäältä alas asti. Miksi mies makasi niin pahassa asennossa vuoteen ja seinän välissä? Iso mies. Vaimo selitti ja koskapa hän oli toiminut kielen opettajana, vaikkakin vain vieraan kielen ja vaikkakin epäpätevänä, hän osasi selittää.

   Taavi oli jälleen maannut selällään ja kuorsannut kuin mursu. Tapansa mukaan vaimo oli tönäissyt siippaansa, ja yleensä körinä oli päättynyt siihen. Mies oli vaihtanut asentoa ja vähän päästä tosin aloittanut uuden konserttinsa. Pari sävellajia alempaa. Mutta saipa vaimo-parka ainakin varttitunnin nukkua rauhassa. Jollei lempeä tönäisy ollut auttanut, vaimo oli potkaissut miestä joko sääreen tai ylemmäksi riippuen, missä kohdassa leveätä parisänkyä Hilja oli sattunut uinailemaan.

   Tähän potkimisvaiheeseen hän oli tälläkin kertaa päätynyt. Yksi potku, sitten kaksi napakampaa. Mies oli kyllä kääntynyt kyljelleen, mutta jatkoi kovapäisesti korinaansa. Taas yksi kipakka potkaisu. Hilja oli maannut aviovuoteella selällään ja poikittain. Hän potki nyt vimmatusti tasatahtia molemmilla laihoilla koivillaan. Kuin rumputulta. Paraskaan eteläamerikkalainen jalkapallojoukkue ei olisi päässyt niin moneen voimaperäiseen potkuun niin lyhyessä ajassa kuin mihin ylti hienostunut ja hento rouva Härkönen.

   Ehkä mies oli jo alun perinkin maannut aivan reunalla, koska yhtäkkiä hän tipahti. Katosi näkyvistä kuin taikaiskusta tai paremminkin taikapotkusta.  Kolisi ja kolautteli kovaa päätään jonnekin. Hilja sytytti valon yöpöydän lamppuun ja kömpi perässä. Silkkivarjostimen pehmentämässä ruusuisessa hohteessa hän kauhukseen totesi, ettei puoliso enää hengittänyt. Voi, kunpa hän olisi edes korahdellut. Valtimoa ei tuntunut, joten Hilja oli heti soittanut apua.

                           

   Konstaapelin vastuulle taisi nyt langeta peräti kaksi murhatutkimusta. Olihan pihalle ja kylän raitille ja miltei naapurikyläänkin asti kuultu, kuinka pahaa mökää nimismies oli jatkuvasti pitänyt vaimolleen. Haukkunut ohikulkijatkin käärmeissään jostakin pikkuasiasta. Esimerkiksi muutaman asiakirjan katoamisesta suursiivouksen yhteydessä. Pikkumainen koko mies. Oliko ihme, että vaimo suivaantui ja maksoi samalla mitalla ja vielä kovakouraisemmin. Siis kovajalkaisemmin.

   Nuori mies otti esille tylpän lyijykynän ja nuhruisen pienen lehtiön. Näin suuria asioita hän ei vielä tähän asti ollut päässyt tutkimaankaan. Lehtiössä oli ensin tärkeitä puhelinnumeroita: äiti, mummo, työpaikka, nimismiehen kotinumero, hätänumero, myös poliisin. Voisihan hän tarvita apua virantoimituksessa. Kuka muuten olisi tullut apuun, sillä poliisilaitoksella ei ollutkaan muita kuin Härkönen ja hän? Lehtiössä oli vielä kolme numeroa, joita nuorukainen tiiraili haikeana: se yöhoitaja, sitten Katri ja vielä Marjatta.

   Hilja seurasi kärsivällisesti lehtiön selaamista. Olihan hän jo työssään tottunut siihen hitauteen, millä etenkin poikalapset löysivät oikean sivun englanninkirjasta. Viimein oli puhdas lehti esillä, ja mies loi odottavan katseen lämpimistä ruskeista silmistään. Ai niin, hänenhän se pitikin tehdä kysymyksiä.

 - Totanoinaa, lakkasiko miehenne kuorsaamasta jossakin kohdassa, jossakin hm kohdassa potkim... hm.

   Nuorukaisen oli vaikeata puhua potkuista nimismiehen ruumiin läsnäollessa.

 - Siis, lakkasiko hän kuorsaamasta jossakin vaiheessa?

 - Kyllä, sitten lattialla hän oli aivan ääneti.

 - Ei kun tarkoitan, että kuorsasiko hän vielä silloinkin, kun hm potkitte häntä?

 - En minä vaan pannut merkille, milloin hän lakkasi. Se jylinä on soinut korvissani jo vuosikymmenet. Hermot ne on minullakin, vaikka olen opettaja. Miten sitä jaksaa nousta aamulla kouluun, kun yö on kuin pääkaupungin pahin pommitus?

 - No no, älkää nyt suuttuko, sanoi mies tyynnytellen, koska taisi olla vaarallista ärsyttää tuota heiveröistä naista.

 - En minä suutu, huusi Hilja posket hehkuen. - Periaatteeni on, etten koskaan korota ääntäni oppilaille enkä muillekaan. Tyhmiä kysymyksiä en vaan siedä.

 - Anteeksi nyt, mutta ihmettelen kovasti, ettette ollenkaan huomannut, että potkitte ehkä kuollutta.

 - Mistä minä tuollaisen arvaisin. Enhän ole ennen koskaan ruumista potkinutkaan. Ei ole kokemusta. Kokemus on kaiken A ja O opetustyössä. Ja kurinpidossa.

   Hilja loi merkitsevän ja harmistuneen silmäyksen nuoreen konstaapeliin, joka viiksikarvat tutisten palasi ruotuun saatuaan asianmukaista kurinpalautusta.

                       

   Kaupungista tuli uusi tutkija, joka vapautti Hiljan syytteistä. Helkan kuolema sen sijaan puhutti kauan kyläläisiä. Jokaisella tuntui olevan jotakin kaunaa sitä miestennielijää kohtaan. Kanttori oli sekä ilahtunut että harmissaan. Hän oli tosin tyytyväinen, kun kaksi asiakasta ilmestyi tiskille yhtä aikaa ja vielä sellaisia, joihin kukkia ja täytekakkua satsattaisiin kilokaupalla. Heille tuskin hankittaisiin alearkkuja. Kanttori jo harkitsi, että sijoittaa kummankin arkun somisteeksi ylimääräisen nauhakiehkuran. Silloin voisi hyvällä omallatunnolla veloittaa myös hiukan extraa.

   Hankaluutta tuotti tapahtumien äkkiarvaamattomuus. Ei ollut ehtinyt ennakoida eikä valmistautua, kuten esimerkiksi Vähälän isännän tapauksessa, joka otti ja kitui viisi vuotta ennen lopullista ratkeamista. Jo oli vähän liiankin runsaasti aikaa leivonnaisten suunnitteluun, mutta kuitenkin. Kanttori oli jämpti mies. Ei hän pitänyt turhista yllätyksistä elämässään. Varman päälle piti aina pelata, ja niinhän se on asianlaita juuri arkkuliikkeen pidossa. Mikään ei ollut varmempaa kuin kyläläisten kuolema. Sääli mutta totta.

                           

   Pelle luopui vaivattomasti unelmistaan Helkan suhteen. Onneksi laivalippua ja hotellia ei tarvinnut perua. Kahdessa sodassa karaistunut kapteeni teki heti uuden rynnäkkösuunnitelman ja muotoili siihen sopivan strategian, kuten taitavalle upseerille kuuluukin. Hänen operaationsa nimi oli ”Lohdutus”. Hän iski silmänsä nimismiehen leskeen Hiljaan. Nyt hurmurilla kyllä mielenkiintoa riitti, sillä mielitietystä oli tulossa varsin äveriäs, kunhan murhasyytteistä oli luovuttu.

   Ei se rakastetun vankilatuomiokaan olisi Pelleä suuremmin hetkauttanut. Olihan hän itsekin ollut vähällä joutua kaltereitten taakse silloin sotasyyllisiä metsästettäessä. Oli ollut niin herkkä tuo liipaisinsormi. Joku voisi kummastella, kuinka nyt vihollisen ampumisesta vankilaan joutuisi. Toista se on jos viattomia ihmisiä aseella osoittelee. Pellepä oli osoitellut vihapäissään joskus omiakin sotilaitaan, jolleivät heti totellet tai naama oli muuten vastenmielinen ja vakaumus vääränvärinen.

   Hilja otti Pellen lohdutukset vastaan tässä suuressa surussaan. He lähtivät laivamatkalleen. Siitä tulikin ihan lemmenlaivaristeily. Miten Hilja noin nopeasti sai sydämensä kiintymään uuteen mieheen? Ei Pelle niin kovin vieraalta tuntunut. Vanha työtoveri ja lisäksi sekä luonteeltaan että ulkonaiselta olemukseltaankin kuin ilmetty nimismies. Tuittu, komenteleva ja turvallinen. Pelle alkoi heti reippaasti järjestellä tyttöystävänsä raha-asioita. Muuta ei voinut kuin ihailla sitä tarmokkuutta ja asioihin tarttumista.

                         

   Kylän miesväellä oli kahdenlaisia kyyneleitä silmissään. Surusta johtuvia, koska mukava ja mieleinen Helka oli nyt poissa. Toisaalta kyllä ilon kyyneleitä nimismiestä muistellessaan. Tämä oli ollut kovin suvaitsematon ja virkaintoinen. Ei sietänyt railakasta juhlimista eikä pientä tappelunnujakkaa kylän raitilla. Hän ei myöskään sallinut viatonta salapolttoa eikä kyläläisille tärkeätä salametsästystä. Sen kauhean verikoiransa kanssa Härkönen oli jahdannut heitä vuorokaudet ympäriinsä.

   Kirkkoherra piti pitkät ja ylistävät puheet molemmissa siunaustilaisuuksissa. Sekä nimismies että Helka saivat ylen määrin suitsutusta ansioistaan ja miellyttävästä luonteenlaadustaan. Olivat

antaumuksella ja taitavasti hoitaneet kutsumustyötään ja kallisarvoisia ihmissuhteitaan.

   Takamaan töllin vanha isäntä kuunteli puhetta närkästyneenä ja kateellisena. Kun köyhän mökin loppuun nääntynyt emäntä oli pari vuotta sitten päässyt haudan lepoon, kirkkoherra oli ennen

hautajaisia kysynyt isännältä:

 - Saarnaanko sitten lyhyemmän vai pidemmän kaavan mukaan?

 - Mikä ero niissä on? kysyi maailman kavaluuteen tottunut raskaan työn raataja.

 - Tietenkin pidempi kestää kauemmin kuin lyhyempi, vastasi pappi ärtyneenä.

   Jos olisi uskaltanut, hän olisi lisännyt perään vielä sanan ”tollo”, mutta ei ollut uskaltanut, koska maassa niin kauheasti paasattiin demokratiasta ja tasa-arvoisuudesta. Ne hävyttömät sossut.

 - Jos se sitten olisi se pidempi teksti, ehdotti leskimies nöyrästi. - Mari olisi mielissään, että häntä muistetaan.

 - Se on sitten huomattavasti kalliimpaa, tokaisi kirkkoherra tylysti. - Onkos sulla varaa maksaa?

   Eihän mökkiläisellä ollut. Kukaan ei tiennyt, oliko papilla edes oikeutta taksoitella puheitaan ja ottaa seurakuntalaisilta mitään ylimääräistä palveluksistaan. Se vain oli niin ja sillä siisti.

   Nimismiestä ja Helkaa kehuttiin pidemmän kaavan mukaan. Ehkä vielä pari minuuttia ylimääräistäkin ja ilmaiseksi. Kaupanpäällisiä hyvän liikemiestavan mukaisesti, vaan samalle hautuumaallepa nuo kaksi päätyivät kuin Mari-vainaakin.