LAPIN LUMO JA LYMY

romaani    

Ritva-Liisa Harjumaa      

Pienkustantaja: Revontulet

Rovaniemi 2004

Painettu kuvausvalmiista materiaalista:

Gummerus Kirjapaino Oy  

Saarijärvi 2004

ISBN 951-98988-8-3

Takakansi:  

   Romaani kertoo Lapista, sen lumoavista puolista kuten myös niistä salaperäisistä jopa pelottavista tekijöistä, jotka lymyävät siellä sekä outoina olentoina että mystisinä tapahtumina.

   Jo noin pari tuhatta vuotta sitten roomalainen historioitsija Tacitus kertoi, että kaukana pohjoisessa, Ultima Thulessa, asuu kummallinen kansa, joka on turvassa sekä ihmisiltä että jumalilta.

   Romaanissa Lappia tarkastellaan ja kummastellaan eteläsuomalaisen Mallun näkökulmasta. Tämä nuori nainen on kaiken aikaa karkumatkalla. Mitä hän pakenee ja miksi? Ongelmavyyhti alkaa vähitellen selvitä karkulaiselle itselleenkin, jonka ristiriitaiset ja ennakkoluuloihin pinttyneet tunteet ja asenteet etsivät purkautumisuomaansa järkkymättömien tuntureitten ja levotonta, leiskuvaa tanssiaan karkeloivien, vihreähohtoisten revontulten maassa.

ISBN 951-98988-8-3

Kansikuva: Venla Harjumaa, 4 vuotta  

LAPIN LUMO JA LYMY  

SISÄLLYS:                      

1. Lähdössä - 2. Junatuttavuus - 3. Ei nytkähdystäkään - 4. Autoenkeli - 5. Ensituli - 6. Voi elämän kevät! - 7. Linjurilla kohti pohjoista - 8. Ei piiruakaan - 9. Elämyksiä tuntureilla - 10. Sammeli saapuu tulille - 11. Ajolähtö - 12. Kalamiestä raukaisee - 13. Muonavaarassa muistellaan - 14. Kova pala - 15. Vanhoilla asumasijoilla - 16. Leikattu usko - 17. Etiäisporot - 18. Avannon asukkaat - 19. Pakkasiltain tarinoita - 20. Nainen pihalla - 21. Elämyksiä hinnalla millä hyvänsä - 22. Turvapaikan hakija - 23. Kaivoon katsonut 24. Salanimen suojassa - 25. Haaveita ja harhoja - 26. Todella paljon panostettu - 27. Uskoa ja uhkailua - 28. Menneisyys rynnii paikalle - 29. Suljettujen ovien päivä - 30. Jääkuningatar - 31. Rakkautta riekonkiepissä - 32. Helsingissäkin haikaillaan - 33. Kahden maan kansalainen - 34. Lapin äidin tuutulaulu - 35. Outakylän orgiat - 36. Virta vähissä - 37. Hönkäilyä hillasuolla - 38. Lapin peikon pauloissa

1. Lähdössä        

   He laahustivat pitkin Helsingin loputonta asemalaituria. Tietenkään heille ei enää löytynyt rattaita mistään. Yhdet löytyivät, mutta joku röyhkeä matami ehti ensin.

   Äiti oli jo hiestä märkä, jakun kainalot aivan mustat. Ja vihainen kuin koira, jolta viedään sen ainoa luu. Tavallaan se oli tottakin, sillä äiti joutui menettämään ainoan tyttärensä kaukomaille. Tuskin tämä ainokainen niin ylettömän rakas oli, mutta äidiltäpä häipyi maisemista se ainoa kohde, jota sai koko ajan sättiä ja syyttää. Ilonaihe se on sekin, kun muut huvit ovat lopahtaneet iän myötä.

   Kyllä äiti oli osannut hauskaa pitää, miestenkin kanssa ja heidänpä juuri. Olihan hän saanut aikaiseksi Mallunkin. Huoltanut  tämän aivan yksin. Suurenmoinen saavutus, mutta mikä olikaan lopputulos? Aikuinen nainen, jo lähempänä kolmeakymmentä, oli sotkenut asiansa niin tuiki perusteellisesti, ettei enää muu auttanut kuin pakeneminen. Ei edes hyvässä järjestyksessä ja arvokkaasti pää pystyssä, vaan salaa kuin varas ja niskat kumarassa.

   Ainoaksi saattajaksi jäikin sitten vain äiti, joka välillä pysähtyi huohottamaan keskelle ihmisvilinää ja kiireisten matkalaisten tönittäväksi. Ihmiset huutelivat jäähyväisiään ja jarrut kirskuivat. Röyhkeästi kuin lokit kauppatorilla.

   Ja äiti sen kun puhua pajatti. Koko tuon varttitunnin ajan, joka heiltä kului, ennen kuin he viimein alkoivat lähestyä oikeata vaunua, äiti selosti ja papatti tyttärensä epäonnistunutta elämäkertaa.

 - Anna jo olla, äiti, tuhahti Mallu kyllästyneenä. - Johan minä tuon kaiken tiedän entuudestaan. Olet jo sata kertaa...

 - Etpäs vain ole ottanut opiksesi. Kaikkeni olen yrittänyt. Sitä se on kun joutuu kasvattamaan uppiniskaisen tytönletukan isättömänä, ilman miehistä tukea ja arvovaltaa. Hohhoijaa.

 - Hyvinhän sinä ja mikäs tässä, yritti Mallu rauhoitella. - Olen juuri lähdössä pitkälle matkalle. Ties koska taas tapaamme. Jää niin ikävä muisto tuosta motkotuksestasi.

 - Muisto. Entä minun muistoni? Kuka niistä on välittänyt pätkääkään? Joko se on tämä osasto?

 - Ei vielä, tämähän on 15. Se on ainakin kahden vaunun päässä.

 - Minä läkähdyn ja kuolen tähän paikkaan, mutta siitäkös sinä välität, itsekäs pimu. Loppuikäsikö aiot siellä virua, kun otat näin hirveästi rojua mukaasi?

 - Vaatteitahan tässä on, ja kirjoja.

 - Kai siellä peräkylissäkin kirjastoja on? Ei sinun tarvitse koko Suomen kirjallisuutta mukanasi raijata. Jokin naistenlehti matkalukemiseksi olisi aivan hyvin riittänyt. Mokomakin romantiikan nälkäinen hupakko.

 - Olen minä tosissani yrittänyt. Ymmärtäisit joskus minuakin.

   Siinä oli taas lause, joka vain kaatoi lisää roskaista vettä myllyyn. Äidiltä aina ryöpsähti esille koko huterasti padottu vesiputous, kun hän ryhtyi syyttämään toisia ja puolustelemaan itseään.

 - Minäkin yksinhuoltaja-parka. Sinulla olisi kaikki hyvin, mutta nirso mikä nirso. Mikä siinä Kaapossa oli vikana? Johan te olitte lähes kihloissa. Yhteen muuttamista vailla. Niin kuin hyllyltä olisit napannut kunnon miehen.

 - En minä voinut, usko jo. Se joi kuin kameli ja uhkaili minua.

 - Kaikki suomalaiset miehet ovat juoppoja, ja ne jotka eivät juo, ovat muuten kummallisia. Sinussa oli syy, että se karkasi kapakkaan. Olit niin monimutkainen ja oikukas.

 - Enhän minä. Kai minä tunteeni tiedän. Ei niitä voi väen vängällä muottiin pakottaa. Johan me seurusteltiin melkein kaksi vuotta.

 - Sepä se. Olitte liian valmiita kuin ylikypsä hauki. Hajoaa muhennokseksi. Ajattele minun kohtaloani. Talostelimme isäsi kanssa yhdessä kuukauden ja sitten toisen, ja ykskaks olikin edessä seitsemäs kuukausi. Ja silloin se korsto hoksasi ja lähti. Ei edes kysynyt, kenen lapsi oli. Sinä hullu pakenit heti, kun homma alkoi mennä vakavammaksi.

 - Itsehän koko ajan utelit, olenko jo raskaana.

 - No tietysti silloin, kun olit hylkäämässä hyvän ja innokkaan aviomieskokelaan. En tahtonut sinua samaan jamaan kuin mihin itse olin lapsellisuuttani joutunut. Viaton raukka.

 - Sinähän sen meidän suhteen tuhosit. Manasit ja tuijotit mahaani niin myrkyllisesti, että tunsin itseni syntiseksi naiseksi, vaikka olisin  vain ollut leffassa Kaapon kanssa. Manaaja, velhovaimo.

   Ympärillä pyörivät junaan pyrkijät katselivat heitä jo hieman ihmeissään. Molemmat naiset olivat punaisina kiukusta ja väsymyksestä.

 - Älä sinä Mallu yritä työntää syytä niskoilleni. Sinäkin teit kaikkesi, jotta se olisi mennyt mönkään. Kiemurtelit ja väistelit ja pompottelit Kaapo-raiskaa kuin kumipalloa. Se pelkkä haikailu ja vollotus olisi riittänyt vesittämään koko rakkauden.

 - Olisit jättänyt minut rauhaan ja antanut omin päin tutkailla sekavia tunteitani. Etpäs yhtään tajunnut sisintäni. Ahdistelit ja morkkasit. Kaikkia muita keinoja käytit, paitsi että olisit raahannut minut papin eteen käsiraudoissa. Sen sanon kunniaksesi, diktaattori.

 - Onko se tämä vaunu? Missä ovat saattajasi? Kaapo on jo mennyttä elämää, mutta missä on Olli? Ja missä on Panu?

 - En kertonut niille, mutisi Mallu. - Heitähän juuri pakenen.

 - Panussa ei ainakaan ole mitään karkaamisen aihetta. Eikös se ole sivistynyt mies? Koulutettu ja komeakin, puheistasi päätellen. En olisi ikinä uskonut, että sinun kolkolla naamallasi napataan sellainen kultakala. Minä sentään olin naisellinen ja viehättävä aikoinani.

 - Mikä minussa on vikana? Mallu melkein nyyhkytti. - Eivät kaikki voi olla samannäköisiä. On kai minussakin naisellisia ja viehättäviä piirteitä, koska sentään joku on minusta kiinnostuvat. Se on tuo seuraava vaunu. Joo, numero 13.

 - Sopii sinulle, läähätti äiti. - Onnettomuutta kaikki tyynni. Alusta pitäen. Vauvanakin olit sellainen rääpäle ja inisijä.

 - Nyt ainakin olen normaalimittainen.

 - Liian lyhyet jalat ja leveät lantiot. Kuin kaksijalkainen tatti.

 - Itse olet kehunut, että leveät lantiot ovat hyvän synnyttäjän merkki.

 - Mitä iloa niistä on kuivahtaneelle vanhalle piialle jossakin palvelutalon kuistilla. Hankkisit ensin miehen, sinä hintelä, rillipäinen hiirineiti.

 - Noita-akka! Räkättirastas! Juoruämmien Suomen mestari, sinä...

 - Mene sinä edeltä, Mallu, niin nostan tavarat portaalle. Huh huh.

   Tytär kiskoi matkalaukut ja kassit vaunun eteiseen. Hän epäröi hetken aikoen laskeutua vielä laiturille hyvästelemään, mutta silloin juna jo nytkähti liikkeelle.

 - Pitikin lähteä niin myöhään ja noin paljon turhaa kamaa fölissä, huuteli äiti. - Mutta senhän arvaa, kun sinusta on kysymys.

 - Hei, hei. äiti. Soitellaan. Heippa.

   Äiti puuskutti jotakin vastaukseksi ja heilautti vaivalloisesti kättään. Oli kai kipeytynyt kantamisesta.

   Mallu hinasi kollin kerrallaan päivävaunun osastoon ja sijoitteli ne linnoitukseksi ympärilleen. Onneksi vastapäisetkin istuimet olivat vielä vapaat. Hän yritti hiukan kurkkia ikkunasta, vaikka tiesi, ettei äidistä näkyisi enää häivääkään. Ilma oli ällöttävän tunkkainen, ja ikkuna oli kuin kiinni liimattu.

   Pakomatkallahan hän oli. Pakeni myös itseään ja tunteitaan. Kunhan pääsen pois siitä äidin lietsomasta ahdistavasta ilmapiiristä, pystyn erittelemään toiveitani ja halujani ja tekemään jonkin järkevän päätöksen.

   Mitä järjetöntä tässä oikeastaan olikaan? Moni lähtee toiselle paikkakunnalle töihin, ja hänellähän oli työpaikka tiedossa, vieläpä aivan mukiinmenevä. Kuka kauppaopiston käynyt noin vain pääsee oikeaan hotelliin sijaiseksi? Johonkin kyläpahaseen tosin, jonkin tunturin kupeelle, jota ei ensiyrityksellä edes löytynyt kartalta. Vuorenpeikkojen asuinsijoille.

2. Junatuttavuus  

   Marja-Leena Elkki aloitti pitkän taivalluksensa halki Suomen. Kun hänestä alkoi tuntua, että hän oli tutissut junassa jo iät ja ajat, he olivat vasta Tampereella.

   Hän torkkui, selaili lehteä, söi eväitään, katseli ulos ikkunasta ja torkkui. Uneksi, unelmoi ja toivoi, että elämä kirkastuisi. Ulkona ei ainakaan kirkastunut. Harmaa taivas ja tuhruinen maa. Vesipisaroita ikkunassa. Takana joku popsi rasvalta lemuavia perunalastuja.

 - En ala itkeä, hän päätti reippaasti. - Kyllä tämä tästä, kunhan saan olla rauhassa ja turvassa.

   Huolestuneet ajatukset eivät vain antaneet periksi. - Entä jos äiti kavaltaa olinpaikkani? Ihan ilkeyttään.

   Vastapäiselle istuimelle lysähti vanhempi nainen. Kesti kauan, ennen kuin hän sai kaikki nyssykkänsä ja kassinsa järjestykseen. Aukoi ja sulki. Haki välillä jotakin. Pudisteli päätään ja aloitti taas alusta. Oikoi kasseja ja vaatteitaan. Korjasi silmälasejaan ja näpsi olemattomia murusia rintamuksestaan. Vihdoin hän oli tyytyväinen tulokseen. Järjestyksen ihminen. Opettaja?

   Nyt nainen kiinnitti huomionsa Malluun, hymyili ja nyökkäsi. Sanoi ensi töikseen:

 - Kyllä sen ikkunan voi panna auki, jos on liian tukahduttavaa.

   Nähtävästi oikea meedio, koska noin arvasi Mallun ajatukset. Tosin tämä vähän päästä pyyhki hikeä otsaltaan ja ehkä huokailikin. Ahdistavat ajatukset kuumensivat sekä mieltä että kehoa.  

   Mallu nousi ripeästi ja rynkytti ikkunaa, joka ihme kyllä räpsähti auki.

 - Oikein hyvä, myhäili nainen. jolloin pyöreisiin poskiin ilmestyivät somat hymykuoppaset. - Verho jäi puristukseen, viitsisitkö oikoa sitä?

 - Onko näin hyvä? Muuten, taidatte olla opettaja? pääsi Mallulta ihan vahingossa.

 - Mistä arvasit? naurahti nainen. - Nimeni on Sari Harrinheimo. En yleensä esittele itseäni vieraille, mutta huomasin matkalaukustasi, että olet matkalla Lapin portille asti, joten meistä tulee tässä pakostakin matkatoverit.    

 - Marja-Leena Elkki eli Mallu vaan.

   Naiset oikein kättelivät. Jossakin kaukana Mallun alitajunnassa välähtivät äidin pessimistiset varoitukset:

 - Älä sitten päätä pahkaa antaudu juttusille ventovieraitten kanssa. Ei edes naisten. Saattavat olla valkoisen orjakaupan asialla.

   Mallua ihan nauratti. Tuo herttainen, äidillinen opettajako olisi joku rikollinen? Toisaalta, tytön täytyi tunnustaa, että hän oli aikaisemminkin mennyt lankaan, ainakin miesväen suhteen, raskaasti sittenkin. Taisi olla geeneissä, koska kerran äitimuoriakin oli petetty ja sitten jätetty.

 - Sinuapa huokailuttaa vieläkin, totesi tarkkasilmäinen Sari. - Syksylläkin voi olla tosi kuumia päiviä.

 - Huokailen vain muuten, mutisi Mallu. - On niin paljon ajateltavaa.

 - Elämä huokailuttaa toisinaan. Minkäs sille teet, kun ongelmallisia kokemuksia kertyy.

 - En minä vielä niin kovin vanha ja kokenut ole, täytin kesällä 26  vuotta.

 - Voisit melkein olla tyttäreni, hymähti nainen ja huokasi sitten puolestaan haikeasti. - Kun ei ole suotu niin ei sitten. Suuretkin lahjat otetaan joskus ennen aikojaan pois, ainakin ihmisen mielestä.

   Huomatessaan tytön myötätuntoisen katseen, hän lisäsi:

 - Niin, Paula-tyttäreni menehtyi liikenneonnettomuudessa juuri kun hän oli ehtinyt synnyttää pojan. Mies ja lapsi säästyivät, vaikka olivat samassa autossa.

3. Ei nytkähdystäkään    

   Pohjanmaan lakeudet olivat jo takanapäin. Oulussa seistiin niin kauan, että he päättivät käväistä kahvilla asemaravintolassa. Seuraava suurempi asutuskeskus olisi Kemi.

   Vaikka matkanteko oli hidasta, se meni sittenkin rattoisasti. Naiset rupattelivat leppoisasti, söivät omia ja toistensa eväitä, vaihtoivat lehtiä ja katselivat valokuvia kummankin perheestä. Jotta perhe ei olisi supistunut pelkkään äitiin, Mallu näytti myös Kaapon kuvan, jopa Ollin ja Panun. Eiväthän he tilapäisen junatuttavuuden kanssa enää tapaisi, joten mitä sillä olisi väliä.

 - Nämä miehet eivät ole varsinaisesti perhettä. Olivat vähällä tulla sellaisiksi, mutta toisin kävi.

 - Varsin monta miestä jo noin nuorella iällä, anteeksi, tarkoitin, että sinulla taitaa muutenkin olla vilkas seuraelämä.

 - Kohtalainen, mutisi Mallu hiukan jäykästi. - Tuoko on se tyttärenpoikasi? Kivan näköinen pikkukaveri.

   Kuvassa seisoi täysiin pelivarusteisiin sonnustautunut, noin kymmenvuotias, reipas jääkiekkosankari. Kypärän alta tuskin erotti kasvoja.

 - Niin on, ja tässä on tyttäreni mies. Olemme vieläkin kuin yhtä perhettä. Heidän luotaan olen juuri tulossa. He asuvat Porissa.

 - Ai jaa, asuimme äidin kanssa lyhyen aikaa siellä. Opin hiihtämään ja laskemaan mäkeä.

 - Sekoitatko nyt Porin johonkin muuhun kaupunkiin? Sehän on tasaista plaania kuin pöytä. Mistä sinä sieltä mäen löysit?

 - Me laskimmekin hiekkakuoppaan, tosi jyrkkään.

 - Lapissa tulet tutustumaan hiukan vaativampiin hiihtomaisemiin. Oletko muuten ennen ollut näin kaukana pohjoisessa?

 - En, Pori on pohjoisin paikka. Hieman pelottaa miten viihdyn.

 - Omasta asenteestahan se on kiinni. En minäkään ole paljasjalkaisia lappilaisia. Tulin Helsingistä kuten sinäkin.

 - Tuntuu kuin olisimme sukulaisia, nauroi Mallu. - En tunne ristinsielua täällä päin, mutta piti vain lähteä.

korj. tähän asti xxxxxxxxxxxxxxxxxxx

   Juna mateli eteenpäin ja pysähteli torkkumaan tämän tästä.

 - Ratatöitä, selitti Sari. - Sitten kun on saatu valmiiksi paremmat raiteet, päästään hurjempaa vauhtia.

   Toisaalta Mallu olisi halunnut olla yksin, jotta olisi voinut rauhassa ajatella, mutta johan tuon vielä kerkiää. Sari oli mukavaa seuraa ja häneltä heltisi hyödyllistä informaatiota tällaiselle etelän varikselle.

 - Ajanlaskumme alussa elänyt roomalainen Tacitus kuvasi äärimmäistä  pohjoista eli Ultima Thulea sellaiseksi paikaksi jossa ei tarvitse toivoa mitään, ja hän väitti myös, että sen asukkaat olivat turvassa sekä jumalilta että ihmisiltä.

 - Minä ainakin haluan toivoa jotakin. Kaiken aikaa uneksin paremmasta tulevaisuudesta ja läheisemmistä ihmissuhteista.

 - On minullakin yhä unelmia, mutta uskotko siihen, että täällä tulet olemaan turvassa joltakin?

   Sari katseli tyttöä hyvin tarkkaavaisena.

 - En tiedä, tai toivon ainakin. Luulin, että täällä olisin tarpeeksi kaukana sellaisista, sellaisista...

 - Vainoajistako?

 - Niin.

 - Entäpä jos se vainoaja piileskeleekin omassa sisimmässäsi. Jos pakenetkin vain itseäsi?  

 - En mä vaan tiedä, puuskahti Mallu tuskastuneena. - Siitä juuri haluaisin päästä selville. Siellä luonnon rauhassa ja erämaan hiljaisuudessa. Vain revontulet ja ikiuneen nukahtaneet korpikuuset seuranani. Pistävänkirkkaat tähdet tummalla kaamostaivaalla tai valoisien kesäöitten kirkkaus. Porot jäkäläkankaillaan, puhtaanvalkoiset riekot lumikiepeissään ja jännittävät etiäiset ennustamassa mieleisiä vieraita. Lisäksi vielä ruska-ajan riemukas väriloisto ja kuninkaallinen joutsenpari tyynellä lammella ja...

 - Sääsket, nauroi Sari. - Miljoonat äkäiset sääsket, jotka ovat valmiit imemään sinut kuiviin. Myöskin romanttisista unelmista ja maakuntamme yli-ihannoimisesta. Eipä silti, Lappi on monimuotoinen ja salaperäinen maa. Kummituksia ja keijukaisia, valoa ja pimeyttä, rakkautta ja sysimustaa vihaa. Toivon vain, että sinun Lappisi tulisi olemaan mahdollisimman harmoninen ja antoisa.

 - Kiitos. Tässäpä oli kaksi tehokasta juhlapuhetta. Ryhdytäänkin laatimaan matkailumainoksia.

   Naiset selailivat välillä matkalukemisiaan. Pikajuna oli jälleen saavuttanut normaalin nopeutensa.

 - Mitä nyt? Taasko se pysähtyi? Ei tässä näy ratatöitä. Pelkkää suota ja kituliasta metsää.  

   Juna seisoi yhä vaan. Matkustajat hyppelivät ulos ottamaan selvää pysähdyksen syystä. Joku kertoikin heille, että seitsemän poroa oli jäänyt veturin alle,

 - Törmäsimmekö me muka seitsemään poroon? En minä mitään huomannut, ihmetteli Mallu. - En edes pienen pientä nytkähdystä. Aaveitako ne eläimet ovat? Pelkään ilmaa ja usvaa?

 - Siinä huomaat tällaisen junahirviön voiman ja vauhdin. Kokonaista seitsemän suurta otusta on menettänyt henkensä emmekä me havaitse pienintäkään värähdystä tai poikkeamaa omassa vaelluksessamme.

 - Surullista, se kaiken pienuus ja mitättömyys, mietti Mallu. - Tuntuu niin turhalta. Ehkä ei olisi pitänyt lähteä koko reissulle.

 - Luultavasti kaikella on tarkoituksensa. Mitä muuten arvelisit siitä, että poikkeaisimme Tervoseen? Erään ystävättäreni tytär viettää ylioppilasjuhliaan ja olisi kiva käydä heitä tervehtimässä.

 - En oikein tiedä, lähteä nyt sinne kuokkimaan.

 - Lappilaiset ovat hyvin vieraanvaraista väkeä, ja johan nyt lakkiaisiin voi mennä kutsumattakin.

 - Mulla on lippu Rovatörmälle asti.

 - Mitä se haittaa. Nouset johonkin junaan huomisaamuna, ja makuusija aina löytyy, vaikka aitasta näin lämpimällä. Otetaan selvää, saako sinun lipullasi vaihtaa junaa.

4. Autoenkeli

   Asia järjestyi, ja niin he jäivät pois Tervosen asemalla ja saapuivat juhlataloon. Siellä Sari suureksi ilokseen tapasi entisen naapurinsa Lauran, jota hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan.

   Talossa oli paljon väkeä, kuten yleensäkin ylioppilasjuhlissa. Koska päivä sattui olemaan tavattoman kaunis ja aurinkoinen, suuri osa ihmisistä oleskeli viihtyisällä pihalla ja nautti kaikkoavan kesän jälkilämmöstä. Koivut olivat jo saaneet keltaisen ruskapukunsa ja esittelivät auringossa hehkuvia kultarahojaan vilkkaasti sorisevalle vierasjoukolle.

   Joku musikaalinen tätiporukka visersi toisilleen ”Kesän viime kukkaa”. Ehkäpä tavallista innokkaammin, koska tyttöriepu oli saanut yrittää useamman kerran ennen kuin tärppäsi.

   Monen sortin sukulaisia, kaukaisiakin, tepasteli joukossa. Serkkuja ja lastenlapsia. Molemmat isovanhemmatkin olivat vielä elossa. Erityisesti Mallun huomiota kiinnitti talon rouvan isä, joka ryhtinsä puolesta toi mieleen vanhan sotilaan. Kohteliaana tämä kierteli vieraitten parissa ja huolehti, että jokaisella oli jotakin naposteltavaa.

   Sari näytti herrasmiestä Lauralle ja huomautti ohimennen, kuinka mukavaa on, jos vanhuskin säilyy vireänä ja osallistuvana.

 - Tuskin tuo mies on paljonkaan yli seitsemänkymmenen, lausui Laura mielipiteensä. - Hänessä on jotakin tuttua.

   Pari tuntia alkoi olla täynnä, joten Sari ja Mallu olivat itse asiassa liiankin kauan rasittaneet isäntäväkeään. Heillä varmaan riittäisi juhlijoita vielä iltamyöhään. Suuri suku ja paljon ystäviä, koska he olivat asuneet kaiken ikänsä Tervosessa.

   Koko piha tuoksui katoavalle suvelle, kylläiselle ja hieman mädälle. Sari etsi katseellaan Lauraa, sillä hän halusi kiittää tätä seurasta ja toivotella uutta miellyttävää tapaamista. Ystävätär seisoi yksinään suuren puutarhan toisella laidalla, punertavaan syysasuun sonnustautuneen pensasaidan vieressä. Voiko hän huonosti vai mistä johtui tämä muusta hilpeästä seurasta eristäytyminen?

   Kun Sari ja Mallu tulivat Lauran luokse, hän tuskin havaitsi heitä ensin. Hän oli kuolonkalpea ja silmissä oli lasittunut katse. Aluksi näytti siltä, että hän oli saanut jonkin kohtauksen. Nainen oli jo yli kuusikymmenvuotias ja saattoi hyvinkin potea monenlaisia fyysisiä vaivoja.

 - Olen aivan kunnossa, väitti Laura hätäisesti. - Olen muuten aivan kunnossa, mutta olen luultavasti nähnyt kammottavan aaveen menneisyydestä.

 - Hyvänen aika, kerro toki.

 - Näettekö tuon vanhemman miehen tuolla punaisen farmarin luona? Hän  avaa juuri kohteliaasti ovea lihavalle, keltahattuiselle naisihmiselle.      

 - Jo vain. Sehän on juuri se kenraalin näköinen herra, talon emännän isä. Se joka oli niin avulias kestitsemään vieraita. Mitä hänestä?

 - Olen varma, että se on hän. Se on takuulla hän. Kauheata. Mitä minä teen?

 - Kuka hän on? Miksi et tunnistanut häntä jo aikaisemmin? Tehän kättelitte ja taisitte vaihtaa muutaman henkevän sanankin tästä loistavasta säästä.

 . En tuntenut miestä edestä päin, mutta äsken seisoin hänen takanaan ja näin hänen niskansa, ja silloin minulle välähti. Kaukainen ja hirveä muisto yli kolmenkymmenen vuoden takaa. Olisin valmis vaikka oikeudessa todistamaan, että se on hän. Se hirvittävä mies.

   Laura oli myöskin matkalla Rovatörmälle ja hän tarjosi Sarille ja Mallulle kyytiä Saabissaan. Olihan se mukavampaa kuin töyssytellä linja-autossa tai odotella aamujunaa.

   Hätäisesti ja tarkoin varoen osumasta silmäkkäin sen hirviön kanssa Laura kätteli isäntäväen ja nuoren, toivorikkaan ja onnesta säteilevän ylioppilaan. Liian ahdas valkolakki, joka sai tytön kasvot muistuttamaan päärynää. Ehkä muistuttivat jo muutenkin.

   Oli jo varsin hämärää, kun naiset pääsivät matkaan. Sari ehdotti, että he ajaisivat länsipuolen tietä, koska se oli tiuhemmin asuttua.

 - Ei Sari, jos se vain teille sopii, mennään sittenkin itäpuolta. Selitän siihen syynkin.    

   He ajoivat hiljaista maantietä, joka kyllä oli hyvin päällystetty, mutta he joutuivat kulkeman läpi laajojen, metsäisten alueitten. Suotakin oli välillä. Mallua ei sentään pelottanut, koska oli seuraa ja auto loistokunnossa.

 - Silloin kun se tapahtui, oli elokuun loppupuoli. Myöhäinen ilta ja pimeää, kuiskasi Laura tukahtuneesti.

 - Milloin? Kerro vaan meille jos haluat, niin pysymme paremmin hereillä, naureskeli Sari huolettomasti, sillä hänen mielestään Laura vaikutti hieman hysteeriseltä.

 - Älkää sitten säikähtäkö, jos saan paniikkikohtauksen ja ajan ojaan.

 - Tämäpä rohkaiseva alku tarinallesi. Minulla on kuulemma taistelulentäjän hermot, joten älä yhtään huolehdi. Ajellaan ihan hissukseen.

   Laura aloitti kertomuksensa.

                                         - - -

   Olimme Tarmon kanssa varsin tuore aviopari, ja elohopeanvilkas tyttäremme oli vasta kaksivuotias. Syyskuussa aloittaisin vakinaisen työn verovirastossa ja minulla oli aivan ehdoton tarve saada hiukan omaa aikaa ennen hommien alkamista.

   Olin vasta äskettäin suorittanut ajokortin ja halusin saada enemmän rutiinia pienen Fiat kuussatasemme kanssa. Mies vastusteli ja ystävät varoittelivat, kun kuulivat, että aioin körötellä peräti Vaasaan asti.

 - Hulluko olet? Vasta ajanut kortin ja tuollainen kottero. Tiedätkö edes, kummassa päässä on moottori?

 - Juuri ja juuri tiesin. Olin itsepäinen. Tarmo suukotteli hyvästiksi ja antoi ainakin neljäkymmentä neuvoa. Eräs varsinkin jäi kaikumaan korvissani.

 - Älä aja liian lähellä tienreunaa, ettet suistu ojaan, mutta älä myöskään aja liian lähellä keskiviivaa, ettei vastaantulija törmää sinuun.

   Missä olisi pitänyt ajaa? Vai olisiko pitänyt lentää? Enkelinä? Vähältä piti sekin.

   Menomatka Vaasaan sujui moitteettomasti. Pysyttelin melkein keskiviivassa ja kiperimmissä mutkissa jouduin istumaan kallellani  kuin karusellissa. Keskipakoisvoima oli joka kerta vähällä nujertaa minut. Aina vain tielle taas selvittiin.

   Kaikki ajopelit ohittivat minut. Traktorit ja mopot mukaan luettuina. Joskus hävetti ja olin kuulevinani ajajien kiroilua, mutta kuuttakymppiä kovempaa en totisesti uskaltanut päästellä. Kurveissa en sitäkään. Tosin lastenvaunut ja pyylevimmät pyöräilijät jäivät kirkkaasti taakseni.

   Vuonna 1965 oli vielä hyvä palvelu huoltoasemilla. Pojat liruttelivat polttoainetta tankeista ja naureskelivat minulle.

 - Pysyykö tuo nappi edes tiellä? Pääseekö sillä yli kymmentä kilsaa tunnissa? Älä vain hurjastele, ettet saa sakkoja ylinopeudesta. Hahhaa.

   Hyväntahtoista naljailua, johon aina vastasin jotakin yhtä vitsikästä. Jos nuo nuoret miehet olisivat osanneet nähdä tulevaisuuteen, vain reilun vuorokauden päähän, he olisivat muuttaneet käsitystään ajotaidostani ja peltihepastani.

 - Jouduimme äsken tekemään valinnan, Sari. Mietimme, lähdemmekö länsi- vai itäpuolen tietä. Toivottavasti tämä valintamme ei johda yhtä dramaattisiin tapahtumiin kuin omalla kohdallani yli kolmekymmentä vuotta sitten.

 - Ihan minulla kylmät väreet kulkevat selkäpiissä, sanoi Sari kiusoitellen. - Käännymmekö takaisin ja kuljemmekin länsipuolta?

 - Tuskin se on nyt tarpeen. Onhan sinulla kai kännykkä?

   Sari myönsi ja tarkisti, että se oli auki. Kyllä nykyään kelpasi, jos auto petti ja jätti tielle.

 - Minua ei olisi kännykkäkään auttanut, koska en olisi missään välissä ehtinyt sitä käyttää. Eikä apu olisi kuitenkaan tullut ajoissa.

   Synkkä kuusikko kohosi molemmilla puolilla tietä. Ei hiiren hiirtäkään tullut vastaan eikä takanakaan näkynyt valoja. Harvassa olivat asutut ja valaistut rakennuksetkin.

   Laura jatkoi kolkolla äänellä tarinaansa.

                                         - - -

   Vaasassa yövyin hotellissa. Aamulla varhain lähdin paluumatkalle. Pysähtelin siellä täällä, pisimmäksi aikaa Oulussa ja Kemissä. Mieheni oli kehottanut pitämään taukoja ja aterioimaan välillä, etten ajaisi puolitokkurassa.

   Soitin hänelle Kemistä, ja hän oitis ehdotti, että jäisin sinne yöksi, koska oli jo iltapuoli. Yli sata kilometriä edessä ja yöllä oli muutenkin raskaampaa ajaa.

   En halunnut olla toista yötä hotellissa, sillä kalliiksi tuli tämä kaahaaminen jo muutenkin. Pieni auto hörppi sittenkin uskomattoman paljon bensaa, vaikka ajoinkin niin tasaisesti. Tasainen ja tappava tahti, kuten isälläni oli tapana sanoa.

   Tappavaa se tuli olemaankin, oli tahti mikä hyvänsä. Jatkoin Kemistä pohjoista kohti ja tulin tienhaaraan. Valinta edessä kuin sadun Tuttelilla ja Puttelilla. Länsipuoli vai itäpuoli?

   Itäpuolen tie oli juuri valmistunut, ja olimme aivan hiljattain  ajaneet sitä pitkin mieheni kanssa. Olin itsekin tullut sitä kautta edellisenä päivänä. Se tuntui tutulta ja turvalliselta. Pelkäsin, että lännen puolella olisi liikaa liikennettä tottumattomalle.

   Pelkäsin vastaantulevien häikäiseviä valoja. Pelkäsin, etten osaisi tarpeeksi ajoissa himmentää omia valojani. Pelkäsin, että ajaisin ojaan, jos en saa pysytellä keskitiellä. Pelkäsin...

   Ehkä turhaan, sillä pelosta en siinä vaiheessa vielä tiennyt mitään. Kauhu, jota tulisin noin tunnin päästä kokemaan, oli niin valtavaa, etten ollut koskaan ennen kokenut mitään vastaavaa enkä nähtävästi tulisi kokemaan myöhemminkään.

   Ainoa ikävä pointti tässä itäisessä tiessä oli juuri se asumattomuus. Lähinnä pelkäsin, että joutuisin vaihtamaan renkaan, jota toimenpidettä en muuten ollut oppinut mieheni monista ja kovaäänisistä opastuksista huolimatta.

   Lisäksi hirvitti, että se joko etu- tai takapäässä sijaitseva, salaperäinen moottori jostakin syystä sammuisi.

   Vanhassa sadussa kerrottiin, että lintu oli istahtanut tienviitalle ja neuvonut pikkulapsia valitsemaan oikean polun kotiin. Sinisen kilven päälle ei ilmestynyt edes varista, ei edes pirtsakkaa, mustapilkullista leppäkerttua, joka on tietämäni mukaan varsin verenhimoinen peto.

   Myönnän, että hieman rukoilinkin. Alkoi jo väsyttää. Ainakin autolla ajamisesta olin saanut tarpeekseni. Taitavahan minä olen. Saan kehuskella kykyjäni myös sille epäuskoiselle ja marmattavalle Tarmolleni.

   Jokin ratkaisu tässä oli tehtävä, sillä enhän voinut koko yöksi risteykseenkään pesiytyä. En hoksannut katsoa lantilla, kumpaan suuntaan lähtisin. Sitten tein todella radikaalin päätöksen. Otan sittenkin itäisen tien, koska se oli tutumpi ja vähäliikenteisempi. Rauhallisempi ja turvallisempi.

                                          - - -

 - Valitsit siis tämän saman tien, sanoi Sari. - Taisit olla näillä main ja suunnilleen tähän samaan aikaan illasta silloin kauan sitten?

 - Tismalleen. En pysty tunnistamaan maamerkkejä, koska seutu on yksitoikkoista korpea. Onhan se tietysti muuttunutkin. Metsä on kasvanut ja tietä levitetty, mutta sittenkin, näillä main se tapahtui.

 - Mikä niin? Mikä...?

   Sari joutui keskeyttämään puheensa, koska taakse oli ilmaantunut suuri auto, ei kuitenkaan mikään kuormuri. Melko varmasti tumma. Kulkuneuvon merkkiä ei Laurakaan erottanut, koska se häikäisi häntä takapeilistä täysillä valoilla.

 - Onpas aikamoinen toope, moitti Mallu. - Hajamielinen törppö.

 - Täytyy kai väläytellä sille valoja opetukseksi, mutisi Laura ja hiljensi vauhtia. - Menköön ohi. Sittenhän siitä pääsee. Eipä täällä muita autoilijoita näykään.

 - Ei se taida ajaakaan ohitsemme, totesi Mallu.

 - Voi sentään, se roikkuu perässä, kuten silloin minun tapauksessani, totesi Laura vaisusti. - Mutta antakaas kun kerron edelleen.

                                         - - -

   Silloinkin taakse ilmestyivät hyvin voimakkaat valot. Ne lähestyivät ja minä seurasin peruutuspeilistä ajajan aikeita. Koska se oikein aikoi mennä ohi? Tie oli yhtä suoraa, joten ihmettelin kovasti moista aikailua.

   Hiljensin vielä hiukan sitä etanamaista vauhtiani ja körötin niin reunassa kuin uskalsin. Olkaa hyvä.

   Ei mitään vaikutusta. Valot olivat jo niin lähellä, että ne haittasivat ajoani. Oli vaikeata nähdä edessä olevaa maantietä. Pelkäsin, että jossakin mutkassa suistuisin ojaan.

   Nyt valot olivat aivan takanani. Yhtäkkiä suuri henkilöauto suhahti ohitseni.  Helpotuksen huokaus. Ei mutta mitä tämä oli? Mies, sillä näin takalasin läpi kuljettajan varsin  selvästi, käänsi jyrkästi oikealle aivan oman autoni keulan eteen. Sitten hän hiljensi vauhtia.

   Minulla oli täysi työ olla törmäämättä auton puskuriin. Jarruttelin ja kummastelin. En uskaltanut raplata vaihteita, joten sillä samalla kolmosella käänsin rattia vasemmalle ja yritin ohittaa toisen ajoneuvon.

   Se onnistuikin, ja kohteliaasti annoin suuntamerkin ja siirryin tien oikeaan laitaan. Silloin se kauhea kuolemanleikki alkoi. Mies ajoi uudestaan aivan taakseni täysillä valoilla. Hän oli varmasti havainnut pikkuruisessa autossa yksinäisen nuoren naisen. Muistaakseni minulla oli helakanpunainen takki.

   Yritin nähdä peruutuspeilistä, minkälaisen kaverin kanssa olin tekemisissä. Rekisterikilpeä en onnistunut näkemään, mutta minulla oli epämääräinen tunne, että se oli taksi. Ensinnäkin suuri auto, ja ehkä sittenkin havainnoin taksin kohouman auton katolla.

   Hammasta purren puristin ohjausrattia molemmin käsin. Tiellä on pysyttävä. Vaistosin, että nyt on tosi kysymyksessä. Koetin epätoivoisesti tarkata maantien reunaa.

   Jo toisen kerran auto ohitti minut. Jälleen suoraan eteeni ja jarrutti. Pelkäsin ajavani hänen peräänsä. Silloin vasta miehellä olisikin syytä olla vihainen ja ärhennellä minulle. En itsekään uskonut noihin selityksiini. Kyllä tässä oli jotakin muuta takana.

   Niihin aikoihin oli Tervosen suunnalla kadonnut nuori nainen. Hänen arveltiin lähteneen liftaamaan johonkin autoon. Silloinkin huhuttiin taksista. Koskaan neitosta ei löydetty. Ei elävänä eikä ruumiina. Salaperäisesti surmatun Kyllikki Saarenkin tapaus oli vielä tuoreessa muistissa. Tosin se hirmuteko oli tapahtunut etelämpänä.

                                         - - -

 - Odota Laura, huudahti Mallu pelästyneenä. - Mitä tuo takana ajava auto oikein aikoo? Tässä on tilaa vaikka kolmelle rinnakkain.

   Siinä hetkessä se suuri pakettiauto jo ohittikin naisten ajopelin. Siellä oli useita ihmisiä. Joku matkustajista vain vilkaisi heitä, ja sitten he olivatkin kaukana edessä päin.

 - Huh, mikä helpotus, huokasi Mallu. - Niin Laura, miten sinun tarinasi jatkuikaan?

   No se mies suoritti operaationsa ainakin kolme kertaa, ja yhtä monta kertaa selvisin hänen häirinnästään kuin ihmeen kaupalla. En vieläkään käsitä, ettei moottori sammunut, vaikka jouduin jarruttamaan melkein minimiin kolmosella ja starttaamaan taas samalla vaihteella päästäkseni miehen ohi.

   Silloin kun hän oli edessä, näin hänet takaapäin erittäin selvästi. En erottanut hänen kasvojaan peilistä eikä mies kertakaan kääntänyt päätään edes sivuttain.

   Hänellä ei ollut lakkia eikä takkia. Hän oli normaalikokoinen ja hänellä oli sileä, ruskea tukka. Se oli lyhyt ja siististi leikattu. Niskassa oleva hiusraja oli tasainen, erittäin tasainen, ei kulmaa eikä nirkkoa alhaalla. Sekin antoi jotenkin sotilaallisen vaikutelman.

   Miehellä oli yllään vaaleanruskea, pitkähihainen paita, joka sekin mielestäni viittasi virka-asuun. Ehkä juuri taksikuskiin. Olkapäillä olivat leveät, ruskeat henkselit, jotka yhtyivät hartioitten kohdalla, luultavasti johonkin nahkapalaan. Upseeri-enollani oli ollut juuri tuollaiset olkaimet, joita hän toisinaan peukalollaan rämpsytteli ollessaan hyvällä tuulella.

   Arvelin, että ahdistelija oli riisunut pikkutakin ja päähineen juuri siitä syystä, ettei häntä tunnistettaisi taksin kuljettajaksi. Minulla on myös sellainen mielikuva, että autossa oli Mersun tunnus etuosassa. Auton muita tuntomerkkejä oli vaikeata havaita, koska se oli koko ajan liian lähellä, joko edessä tai takana.

   Pelkäsin niin, että hampaat alkoivat kalista. Silloin huomasin tien vasemmalla puolella huoltoaseman. Laitoin suuntavilkun päälle, puristin rattia ja kaarsin vasemmalle. Kaiken aikaa hirvitti, että hän ajaisi kylkeeni. Tulin bensatankkien eteen, joiden luona seisoi nuori mies. Asema oli jo suljettu.

   Hyppäsin ulos autosta ja osoitin päätiellä ohikiitävää henkilöautoa. Välissä oli vain pieni kaistale nurmikkoa.

 - Tunnetko tuon auton? Onko se taksi?

 - En ehtinyt nähdä.

   Kuvailin kaverille koko ahdisteluyrityksen, ja hän päivitteli sitä kovasti. Olisinhan voinut ajaa ojaan. Muuta en vielä osannut ajatella enkä uskaltanut päästää mieleeni.

 - Jatkoitko matkaasi? kysyi Sari järkyttyneenä.

 - Mikäs siinä muu auttoi? Huoltamo oli suljettu, ja nuorukainen lähtisi kotiinsa.

 - Miksi et pyytänyt saada liittyä seuraan?

 - En yksinkertaisesti keksinyt sellaista mahdollisuutta.

 - Sinä siis ajelit edelleen kohti Rovatörmää?

 - Niin siinä kävi, mutta tässä ei ole vielä kaikki, huokasi Laura ja jatkoi.

                                         - - -

   En tiennyt, kuinka pitkään olin ajanut pitkin pilkkopimeätä ja yksinäistä metsätietä. Ei talon taloa eikä minkäänlaista liikennettä.

   Eräs asia rassasi minua kaiken muun lisäksi. Hampaani iskivät yhteen niin lujasti, että todella pelkäsin niitten murtuvan. En pystynyt hillitsemään sitä horkkaa. En uskaltanut irrottaa otettani ohjauspyörästä. Tuijotin kuin noiduttuna tietä niskat kyyryssä ja välillä vilkaisin peruutuspeiliin nähdäkseni, joko se hirvitys olisi taas kannoillani.

   Hetken päästä huomasin heikkoa valoa edessä oikealla. Melkein ilahduin, kun luulin sitä asuinrakennukseksi. Ei sentään. Siinä oli pieni, kapea liittymä, ja hohde tulikin tielle parkkeeratun auton etuvaloista.

   Auto oli peruutettu jonkin matkan päähän päätiestä. Ainoa ajatus, jolla yritin turvallisesti selittää tuon näyn, oli että kaksi rakastavaista oli muka pysäköinyt sinne metsän rauhaan lemmiskelemään.

   Sillä tosiaan tyynnytin kuohuvaa mieltäni, mutta tänä päivänä epäilen vahvasti, ettei asia ollut niin viatonta.

   Tärisin koko ruumiiltani ja ihmettelen vieläkin, että pystyin hallitsemaan ajokkini. Hiljainen vauhti, jotta kykenisin keskittymään ja ohjaamaan.

   Takana ei näkynyt valoja. Ajaa nytkytin edelleen. Jälleen oli vasemmalla puolilla jotakin poikkeavaa. Se oli silta, joka vei länsipuolelle. Ajoin leveän joen yli. Kukaan ei seurannut minua. Ei ehkä uskaltanut, koska tiellä näkyi vilahtelevan pari autoa.

   Jo kaukaa näin kirkkaasti valaistun bensiiniaseman. Kaarsin sen pihaan. Ovi oli lukossa. Ryskytin ripaa ja naputin lasiin kuin hätääntynyt varpunen jouluaamuna.

   Todellinen enkeli tuli avaamaan. Nuori poninhäntäpäinen tyttö, joka siivosi paikkoja. Pujahdin sisälle ja selitin asiani. Siellä oli yksi tyhjä, suurehko huone, jossa oli pöytä ja lattialla kulunut patja.

   Tyttö kysyi, kelpasiko se minulle. Totta kai kelpasi, sehän oli kuin paratiisi, kuin turvallinen linnake kaiken kauhukokemukseni jälkeen. Sain soittaa miehelleni, joka oli ollut mielettömän huolestunut.

   Menin huoneeseen, väänsin oven reikeliin ja laskeuduin makaamaan patjalle. Se helpotus oli ylimaallinen. Uljas pieni Fiatini seistä nökötti pihalla vartiossa. Oikea autoenkeli.

   Luultavasti tyttö yöpyi toisessa huoneessa, koska kuinka olisin voinut olla niin huoleton, jos olisin jäänyt rakennukseen ypöyksin? Roistohan saattoi sittenkin vaaniskella jossakin lähistöllä.

   Vielä yhden seikan muistan selvästi tuosta matkasta. Sinä yönä unohdin ottaa ehkäisypillerini.

                                         - - -

 - Sinä joka aina olet ollut niin tarkka, totesi Sari.

 - En olisi muuten edes maininnut koko asiaa, mutta juuri todistukseksi siitä, että minun täytyi olla suunniltani. Ehkä olin shokissa, koska se tärinä oli niin valtavaa, mutta se meni vähitellen ohi siinä turvallisessa huoneessa.

 - Ei kai siitä pillerin unohtamisesta ollut seurauksia?

 - Oli kuin olikin. Toinen lapsemme syntyi seuraavana vuonna. Keskosena ja eli vain pari päivää. Olin kauhean huonovointinen ja tolaltani koko odotusajan. Se raaka ahdistelija sai siis sittenkin surmattua osan minusta.

 - Mitä teit seuraavana aamuna?

 - Lähdin jo varhain ajamaan Rovatörmälle, ne muutamat kymmenet kilometrit. Väkeä, asutusta ja autoja joka puolella. Olin kuin painajaisunesta herännyt.

 - Ilmoititko poliisille? tiedusteli Mallu.

 - Katsoin sn velvollisuudekseni, varsinkin kun sen tyttöraukan katoamistapaus oli niin lähellä.

 - Mitä poliisi sanoi?

 - Puhuin itsensä rikoskomisario Pukkilanvaaran kanssa, ja hänkin piti tapausta erittäin törkeänä toisen ajajan häiritsemisenä. Koska en pystynyt kertomaan ajoneuvon rekisterinumeroa enkä ollut varma automerkistäkään, asia jäi silleen. Olin niin kovin nuori ja kokematon, ja uusi, vaativa työ alkoi jo parin päivän päästä. En osannut tehdä tilanteelle mitään.

 - Mitä nyt tekisit?

 - Tällä tiedolla, varallisuudella ja myös jonkinlaisella auktoriteetilla olisin pyytänyt poliisia ottamaan tapahtuneesta tarkemmin selvää. Olen miettinyt, voisinko vieläkin tehdä jotakin jutun hoitamiseksi.

 - Miten sitten toimisit?

 - Henkirikoshan ei kai vanhene, ja se ahdistelu saattoi jotenkin liittyä siihen nuoren naisen katoamistapaukseen. Kuukaudenpäivän voisin selvittää omista kalenterimerkinnöistäni taikka päiväkirjasta.  

 - Entä sitten? kyseli Mallu uteliaana.

 - Olisin yhä vielä valmis todistamaan oikeudessa näistä teille kertomistani tapahtumista. Pystyisin jopa piirtäjälle luettelemaan niin tarkat tuntomerkit, että joku voisi tunnistaa kyseisen miehen, vaikkakin takaapäin.

   Laura vallan kiihtyi näistä ikävistä muistoista ja totesi lopuksi:

 - Jos voisin olla apuna selvittämässä sen kadonneen tyttöparan arvoitusta ja mahdollista surmaamista, olisin todella käytettävissä. Tuo törkeä liikenteen häiritsijä lienee nyt noin 75-vuotias, joten terveisiä vaan naisentappajalle, jos sattuu vielä olemaan elossa.

5. Ensituli  

   Sari halusi ehdottomasti, että Mallu viipyisi hänen luonaan Rovatörmällä vielä muutaman päivän. Saisi samalla tutustua kaupungin nähtävyyksiin. Niitä kyllä riitti, vaikka ei ollutkaan kysymys suurkaupungista. Vireä ja monenlaista kulttuuriantia tarjoava Lapin pääkaupunki.

   He kiertelivät myös ympäristössä ja ihailivat leveätä ja saastumatonta virtaa, joka on Suomen pisin joki. Sarilla tuntui olevan tiheä sosiaaliverkosto. Paitsi että hän oli toiminut opettajana monella pohjoisen paikkakunnalla, hän yhä osallistui erilaisiin harrastuspiireihin.

   Eräänä iltana he kävivät vieraisilla Miettisten luona, jotka asuivat omakotitalossa metsäisen vaaran rinteessä. Komeita honkia, maassa mönkiviä katajapensaita, kuin teräväpiikkisiä menninkäisiä, ja  rusottavassa ilta-auringossa hehkuttavia koivuja ja pihlajia. Pihkan ja talviuneen vaipuvien, ruskeitten lehtien väkevää tuoksua.

 - Kaunis paikka, kehui Mallukin. - Niin rauhallinen, vaikka onkin lähellä kaupunkia. Tuoksuu oikealle metsälle.

 - Olemme hyvin tyytyväisiä kotiimme, mutta ei se alusta pitäen ollut tällainen rauhan tyyssija, huomautti Saimi ja vilkaisi miestään.

 - Kuulehan Kyösti, kerrommeko tarinamme vieraille? Sarikaan ei ole sitä vielä kuullut.

                                         - - -  

   Miettiset olivat saaneet uuden omakotitalonsa valmiiksi 80-luvulla. Vihdoinkin. Oli siinä ollut mutkia matkassa. Ensin tontin kanssa. Sekin järjestyi jousiammuntaradan takaa. Mäntymetsää ja sääskiä vaikka muille jakaa.

   Rahatkin saatiin lopulta kokoon. Lainaa ja velkaa ja vekseleitä, mutta kuin ihmeen kautta kaikki vain loksahti kohdalleen ilman sen pidempiä yövalvomisia tai sydänkohtauksia.

   Taloa oli rakennettu niin kauan, etteivät he enää kehdanneet siitä kertoakaan. Sitä väsäsivät vieraat ja tuttavat, pojat perheineen ja appiukkoineen sekä he itse yömyöhään asti. Jopa heiveröinen vaimo oli kantamassa lautoja ja muuta rompetta, vaikka selkä oli huono ja jalat vielä viheliäisemmät.

   Suuria toiveita siihen oli asetettu. Pihaakin oli sen verran, että pieni kasvimaa ja viitteellinen puutarha olivat jo näköpiirissä. Kunhan ensin oli raivattu pois mahdoton määrä suuria kivilohkareita ja kiskottu irti sisukasta juurakkoa ja sammalikkoa.

   Tässä paratiisissa he sitten viettäisivät eläkepäiviään. jotka eivät enää olleetkaan niin kovin kaukana. Muut ihmettelivät, että miksi he nyt tässä vaiheessa enää omakotitaloon asettuisivat. Toiset samanikäiset muuttivat päinvastoin keskikaupungille kerrostaloihin passattaviksi.

 - Joo, se on totta, puuttui Mallu puheeseen. - Omakotitalo teettää älyttömästi töitä. Täällä Lapissa ovat lumityötkin varmaan voimille käyvä urakka.

 - Kyösti ottaa sen kuntoilun kannalta, kehaisi Saimi.

   Harmitti vain, että sinä päivänä kun pytinki oli valmis, Saimi venäytti selkänsä. ei toki rakennushommissa vaan kurkottaessaan käsineitään hansikaslokerosta. Aivan petipotilaaksi piti jäädä. Jos liikahtikin, ristiselkään iski viiltävä kipu.

   Yhdessä he olivat päättäneet mennä sytyttämään ensimmäisen tulen takkaan. Juhlallinen hetki ja oikein kolme kaljapulloa sekä lenkkimakkaraa matkassa.

 - Jätetään se ensi viikkoon tai ehkä jo lauantaina olen paremmassa kunnossa, maanitteli Saimi, mutta Kyösti oli taipumaton.

 - Jollemme sytytä tulia heti ensimmäisenä iltana, voi tapahtua kauheita. Tulipalo tai muu haaveri. Siispä hoidan sen yksin. Parempi niin kuin riskeerata turhia.

   Saimilla oli ihan ollut silmät vesikierteellä, koska hän tunsi itsensä perin syrjäytetyksi tällä ikimuistettavalla ja heidän tulevaisuuteensakin vaikuttavalla hetkellä. Mikään ei auttanut. Kyösti keräsi kamppeensa, lupasi tulla pian ja saapasteli pihalle. Auto hyrähti käyntiin, ja Saimia jotenkin värisytti.

   Kyöstiä ei vain kuulunut kotiin. Onneksi puhelin oli asetettu vuoteen viereen, joten vaimo soitti pojalleen. Pyysi, että tämä menisi katsomaan missä isä viipyi.

   Pian asia selvisikin. Poika ilmoitti, että isä oli sairaalassa. Onneksi hän oli ehtinyt paikalle ajoissa.

 - Kohtausko se oli? päivitteli Sari.

 - Ei vaan hänessä on vakavia palovammoja.  

 - Miten kummassa? Eikö aikuinen mies nyt osaa takkaa sytyttää?

 - Se oli hyvin kummallinen tapaus, muisteli Saimi. - Poliisi tutki asiaa, ja jotakin alkoi pikkuhiljaa selvitä, kun potilasta päästiin kuulustelemaan.    

   Kyösti oli mennyt uudistalolle, avannut hartaana ulko-oven ja astunut sisälle. Hän oli heti pannut tulen takkaan. Melkoinen kasa kaikenlaista rakennusjätettä.

   Tuskin isäntä oli saanut puut syttymään, kun hän oli kuulevinaan talon ulkopuolelta jotakin rapinaa. Hän oli mennyt ulos ja nähnyt nuoren miehen nurkalla. Miehen asento oli kummastuttanut häntä. Nuorukainen oli ollut kyykyssä ja pidellyt molemmin käsin päätään kuin suuressa tuskassa.

 - Hei siellä, tarvitsetko apua? Mikä sulle tuli?

   Mies ei näyttänyt kuulevan tai ymmärtävän. Kyösti oli astunut lähemmäksi, jolloin hän ihmeekseen havaitsi, että miehellä oli saksalainen univormu. Hänellä oli Edelweiss, se alppitähti-niminen kukka lakissa, ja kaikki muut varusteet. Nähtävästi alppijääkäreitä.

   Toisen maailmansodan riehuessa näitä sotilaita tapasi tietenkin usein  Lapin alueella, mutta sodastahan oli kulunut jo yli kolmekymmentä vuotta. Mitä ihmeen naamiaisia täällä pidettiin?

 - Kuules kaveri, jollet tarvitse apua, ala nostella.

   Nuori saksalainen oli noussut hoippuen seisomaan, ja silloin Miettinen huomasi, että miehen asepuku oli yltä päältä veressä. Nuorukainen siirsi hieman käsiään, ja alta paljastuivat veren tahraamat, kauhistuneet kasvot.

 - Omituista, mutta miksi miehesi oli sinne sairaalan joutunut? Mistä hän oli saanut niitä palovammoja? kyseli Sari.

   Juuri kun Kyösti oli todennut haavoittuneen miehen tilan, talosta oli kuulunut kauhea jyrähdys, ja se leimahti siinä silmänräpäyksessä ilmituleen. Miettinen oli sinkoutunut sammalikkoon vaatteet liekeissä. Jos hän olisi ollut vielä sisällä, kuolema olisi ollut väistämätön.

 - Mikä se nuori sotilas oli miehiään? Tavoitettiinko häntä?

   Nuoresta miehestä ei löydetty jälkeäkään, mutta se kyllä tiedettiin, että samalla paikalla oli aikoinaan sijainnut saksalaisten vankileiri. Sitä oli kaupungin väki käynyt kauhistelemassa ja säälittelemässä vankeja. Saksalaisten omiakin sotilaita tuotiin teloitettavaksi juuri tuolle samaiselle paikalle. Rike saattoi olla hyvinkin mitätön, esimerkiksi kahvipakan pihistäminen.

   Sitäkin asiaa muisteltiin, että Kyöstin vanhemmat olivat aivan erityisen mielellään pitäneet nuoria saksalaissotilaita vierainaan. Näillä oli kova koti-ikävä, ja ystävällinen suomalaisperhe oli heille tavallaan ottovanhempien sijaisena.

   Miettisten uudisrakennuksen paloa ja Kyöstin ihmeellistä pelastumista äimisteltiin kauan aikaa. Aluksi epäiltiin tuhopolttoa, mutta kun räjähdys oli ollut niin tavattoman voimakas, arveltiin, että takkaan oli joutunut rakennusjätteiden mukana räjähteitä. Esimerkiksi vanha miina. Kyösti ei ollut tätä havainnut, koska hän oli ladannut takkaa liian hätäisesti päästäkseen pian kotiin vaimonsa luokse.

                                         - - -

 - Milläs tuonkin selität? kyseli Kyösti vierailtansa. - Sille ei löydy uskottavaa tulkintaa, vaikka olemme puhuttaneet sekä pappeja että meedioita.

 - Sitä Lapin mystiikkaa, sanoi Sari mietteliäänä. - En tiedä, onko se vain luulottelua, mutta yleensä näillä arktisilla maanäärillä on sellainen maine, että täällä voi tavata mitä tahansa kummajaisia,  aina noidista ja aaveista lähtien.  

 - Hui, huudahti Mallu. - Ihan pelottaa.

   Ulkona taisi olla syysmyrsky nousemassa, koska huone pimeni yhtäkkiä ja levoton pihlaja raapi viihtyisän olohuoneen ikkunaa. Oliko joku pyrkimässä sisään? Ei kai se nuori sotilas?

 - Nyt meidän on kyllä jo lähdettävä, sanoi Sari reippaasti. - Huomenna Mallulla on vielä edessään pitkä linja-automatka.

   Mallu oli viihtynyt oikein hyvin Sarin luona. Seuraavana päivänä hänen oli määrä lähteä kohti pohjoista tunturihotelliin, jossa hänellä oli työpaikka.

 - Kuule Sari, olisin kovin utelias kuulemaan, millaisia kokemuksia sinulla oli, kun tulit ensimmäistä kertaa näin pohjoiseen. Kerroit jo junassa, että sinäkin olet kotoisin Helsingistä.

 - Olin aikonutkin ottaa asian puheeksi, koska meidän molempien Lappiin tulossa saattaa olla jotakin samankaltaista. Olemme nähtävästi pakomatkalla kumpainenkin. Olen vuosien varrella ollut huomaavinani, että monet ovat tulleet tänne,  jos heillä on alkoholiongelmia taikka he haluavat toipua vaikeasta ihmissuhteesta.

 - Se kimurantti ihmissuhde kyllä passaisi minuun. Entä sinuun?

 - Odotas kun kerron sinulle jotakin. Olen tässä vuosien mittaan joskus sepitellyt päiväkirjaa näistä ensielämyksistäni. Koetin tarkastella niitä ulkopuolisen silmin, joten esitän tarinani kolmannessa persoonassa.

6. Voi elämän kevät!                          

 - Voi elämän kevät, huudahti nuori tyttö ja pillahti haikeaan itkuun.

   Jonkun mielestä itkemiseen ei ollut lainkaan aihetta. Tyttö oli viehättävä ja terveen oloinen. Hänellä oli sievä kukallinen kesäleninki. Hyvin ohut, ja se kietoutui tiiviisti hänen hoikkien  sääriensä ympärille. Arvokas hopeakoru kiilteli somasti kaartuvalla kaulalla,, a toisessa kädessään hän piteli leveälieristä hellehattua, jonka koristeena oli näyttävä, taivaansininen silkkinauha.

   Toisella kädellään neitonen yritti suojella kasvojaan ja huiskia ympärilleen. Hän oli juuri päässyt matkansa määränpäähän ja astunut alas keikkuvasta ja rämisevästä linja-autosta kapealle, pölyiselle maantielle. Voidakseen tehokkaammin varjella silmiään ja nenäänsä hän oli pudottanut suuren nahkaisen matkalaukkunsa maahan.

   Linjuriin nousi yksi lihava emäntä, ja se jatkoi tutisevaa matkaansa kohti Lapin kaukaisia kyliä. Niin pitkälle kuin siihen aikaan kunnollista tietä yleensä riitti. Pientareella seisoskeli muutama kyläläinen. Saukkolan isäntä, pari nuorempaa miestä, kolme naista sekä liuta pojanjullikoita, joita ei tietenkään laskettu miksikään.

   Neitonen voihki ja tirkisteli maisemaa sirojen, valkoisten sormiensa välistä.    

 - Onko teistä joku Saukkolan isäntä? Voih.

 - Onkohan se humalassa? ehti jo eräs naisista supattaa toisille. - Mitä se voihkii?

 - Minä olen, mörähti se isäntämies. - Onks neiti Helsingistä?

 - Olen, voih. Voisitteko viedä minut jonnekin sisälle. Nämä hyttyset ovat ihan hirveitä. Ne syövät minut elävältä.  

   Nyt selvisi hämmästyneille katsojille, mistä nuo hervottomat äkkiliikkeet ja valittava ääni johtuivat. Tyttö pelkäsi sääskiä. Olihan niitä paljon, sen saattoi jokainen sinä tyynenä kesäiltana myöntää. Tummat pilvet kaukana taivaanrannalla lupailivat kaivattua sadetta. Jokunen pisara oli jo ehtinyt tipahtaakin suon reunalla helottaviin hillankukkiin. Osa alkoi jo olla tupella.

   Sääsket olivat aivan raivona. Niitä inisi mustana parvena muittenkin maantiellä seisoskelijoitten ympärillä. Lapin asukas vain tyynesti kesti pistot tai huolimattomasti vähän huitaisi noita verenhimoisia petoja loitommaksi. Ne palasivat, mutta sellaista on elämä, ja sellaista on kesä siellä pohjoisessa.

   Tulkaa vain tänne päin, murisi Saukkola tytölle. - Täällä minä olen, ettekö näe? Minulla on tamma ja rattaat tässä.

   Nainen kulki hapuillen kuin sokea, käsi silmien edessä ja yritti silloin tällöin kurkistaa, minne päin oli menossa.

   Naiset jo hihittivät ja pojanjullikat nauraa höröttivät. Sehän on ihan pörrö.

 - Voih, niitä meni suuhun ja sieraimiin. Ai, korvaan.

   Kauniit vaaleat kiharatkaan eivät estäneet itikoitten kaivertautumista ruokapaikoille. Hillitysti vaaleanruskeiksi päivettyneet, soreat käsivarret olivat kuin parasta paistilihaa noille pisteliäille otuksille. Rusketus ei ollut tullut heinäpellolla raatamisessa, vaan professoriperheen viihtyisällä huvilalla vilpoisessa kalliosaaressa Ahvenanmaalla..

   Sari Virkkula nökötti kolisevilla rattailla ja piti hellehattua suojanaamiona. Ne harvat vastaantulijat, joita syrjäisen pikkukylän vastarakennetulla maantiellä liikkui, jäivät oikein seisomaan ja töllistelemään kummaa näytelmää. Kasvoton nuori nainen vaalea kiharapää heilahdellen matkasi kohti tulevaa työpaikkaansa Saukkolan heinäpeltoa.

   Nuori nainen oli keväällä valmistunut ylioppilaaksi Helsingissä, ja häntä oli yhtäkkiä purrut sellainen kärpänen, että oli ihan pakko lähteä kauas pohjoiseen auttamaan paljon kärsinyttä korven kansaa maataloustöissä.

   Isä-professori oli mutissut joitakin vastaväitteitä, mutta suurimman metakan nosti äiti, joka uhkasi lukita tytön huoneeseensa, jos tämä inahtaisikaan moisesta typerästä suunnitelmasta.

 - Järjiltäsikö sinä olet? menosi äiti. - Et kotonakaan koske edes pölyhuiskuun taikka tee muutakaan ruumiillista työtä. Et sinä siellä pärjää. Ja miksi niin kauas? Eikö Hämeestä löytyisi jotakin sopivaa kartanoa, jossa tarvitaan aputyövoimaa? Voisin kysyä enoltasi. Pääsisit viikonloppuisin kotiin. Panen ehdottoman vastalauseeni tälle hullutuksellesi. Sinne et lähde kuin kuolleen ruumiini yli.

   Tytär lähti, ja aivan terve ja eläväinen professorinrouva Virkkula jäi alakuloisen miehensä kanssa itkusilmin huiskuttamaan ainoalle tyttärelleen, kun tämä päättäväisenä istui pohjoista kohti puuskuttavassa, niin sanotussa pikajunassa.

   Matka kesti niin kauan, että tytöstä tuntui, että hän oli ollut taipaleella monta vuorokautta. Välillä hän nukkui, välillä söi eväitään ja välillä luki selkäpiitä karmivia kauhukertomuksia, joita pikkuveli oli huomaavaisesti hänelle matkalukemiseksi tyrkyttänyt. Sen kaiken lomassa hän tietysti nyyhkytti haikeasti.

 - Aivan kuin minunkin tapauksessani, nauroi Mallu. – Olet kokenut samoja tuntemuksia jo niin kauan sitten. Paitsi että sinä olet syntyisin hienosta perheestä.

 - Kuulehan kun jatkan tarinaani.

   Neitonen siis jo katui uppiniskaista päätöstään. Ei vielä, vaan hän itkeskeli sitä surullista tosiasiaa, että hänen ainoa rakastettunsa Ralf ei ollut tullut laiturille vilkuttamaan. Ralfin takia hän oli oikeastaan tämän uhkarohkean päätöksensä tehnytkin.

   He olivat seurustelleet lukion ensimmäisestä luokasta lähtien. Perheet olivat tuttuja keskenään ja heillä oli huvilatkin vierekkäisissä saarissa. Kaiken piti olla selvää, ja Sari oli jo täyttä päätä ollut suunnittelemassa kapioita innostuneen äitinsä kanssa, kun...

   Monet olivat menettäneet rakkaan sulhasensa sotakentille, mutta Ralfin olikin rauhan oloissa napannut osakunnasta löytynyt sisukas Tuulikki. Veikisteli ja keimaili, kunnes Ralf ei enää huomannutkaan muita kuin tämän uuden morsiamensa.

 - Odottele vain kärsivällisesti, lohdutti äiti. - Noin minullekin ensin kävi. Isäsi talutteli välillä yhtä Raakelia, mutta kohtalo puuttui peliin. Niin voi käydä sinullekin, rakas lapsi. Ei sinun tämän pienen välikohtauksen takia tarvitse maan ääriin matkustaa.

 - Mitä sille Raakelille tapahtui?

 - Hän oli kovin hintelä ja heiveröinen. Kuoli keuhkotautiin, totesi äiti tyytyväisesti nyökytellen.

 - Kauhistus äiti, en kai minä voi jäädä odottelemaan, että Tuulikki menehtyy johonkin tautiin.

 - Et saa puhua sopimattomia. En minä sellaista tarkoittanut. Niin siinä vain kävi. Pysyttele sinä tiiviisti näissä maisemissa, niin kypsä omena voi pudota helmaasi. Ralf on kunnon poika. Hänenkin vanhempansa ovat pahoillaan, jos teille tulee ero. Sen Tuulikin taustakin on epämääräinen. Jotakin vasemmistolaisporukkaa.

   Sari oli yrittänyt unohtaa Ralfin, mutta turhaan, ja niin hän siinä körötteli kohti Lapin perukoita. Pakeni, kuten äiti sen nuivasti ilmaisi. Ehkä pakenikin, mutta hän ei kestäisi tavata Ralfia.

                                         - - -

   Junareissun jälkeen oli vuorossa kaksi linja-autoa, ja sitten kolmas kun se toinen hajosi jossakin vaiheessa. Kiinaankaan ei varmasti ollut yhtä pitkä ja vaivalloinen matka. Entä lopputulos? Keskellä korpea hyttysten syötävänä. Ankea maisema ja tuijottelevat ihmiset.

   Tyttö hoiti heinätyönsä kohtalaisesti, koska hänellä oli hyvä kunto. Oli pelannut tennistä, uinut ja voimistellut. Tanssinut oikein baletissa. Nyt tarvittiin jänteviä käsivarsia ja kiinteitä pohkeita. Hän sai suorastaan kiitosta isäntäväeltä.

 - Ei se Helsingin neiti olekaan mikään turvakko. Pistelee heiniä seipäälle kuin mies.

   Vain hellehattu ärsytti joitakuita. Neitonen väitti, että hänelle tulee pisamia auringosta. Entä sitten? Kovasti äimisteltiin tätä arvoitusta, mutta kuka ne Helsingin hienohelmat tietää.  

   Äiti kirjoitteli väliaikatietoja eikä etelän rintamalta kuulunut mitään uutta. Tuulikki yhä pyydysteli toisen omaa. Elokuussa, juuri ennen kuin Sarin piti palata kotiin, äidiltä tuli viesti, että Ralf oli mennyt kihloihin. Äiti halusi ajoissa varoittaa tytärtään, ettei shokki olisi aivan musertava.

   Kirjeen vaikutus olikin musertava äidille itselleen. Sari tyynesti ilmoitti, että häntä on pyydetty tilapäiseksi alakoulun opettajaksi ja hän on ilomielin ottanut toimen vastaan. Koulua  pidettiin juuri sen Saukkolan tilan vanhassa hirsirakennuksessa.

   Äidin täytyisi vain lähettää hänelle lämpimiä vaatteita ja paljon, ettei tarvitsisi kärvistellä pakkasella.  Lapissa oli kuulemma kauheat talvet. Isältä hän toivoi lisää rahaa, sillä palkka tulisi olemaan varsin kääppönen.

   Vastauskirje oli uhkaava. Äiti lupasi itse tulla noutamaan tyttärensä kotiin. Itse, henkilökohtaisesti ja omakätisesti. Saria se ei juuri hetkauttanut, koska hän tiesi, ettei hänen peräti hemmoteltu ja mukavuutta rakastava äitinsä suostuisi matkaamaan Tamperetta pohjoisemmaksi. Äiti ei kuulemma voinut hengittää muualla kuin meren rannalla ja suurissa kaupungeissa. Jo Tamperekin tuntui olevan liikaa hänen sietokyvylleen. Liian maalaismaista ja pientä. Ahdistavaa.

   Sari jäi Lappiin, ainakin tällä haavaa. Yläkoulun opettajana oli henkeen ja vereen asti fanaattinen upseeri, joka oli ehtinyt suorittaa osan seminaaria ennen sodan puhkeamista. Vaikka syrjäkylä oli pieni ja harvaan asuttua, siellä oli runsaasti jälkikasvua. Oppilaita riitti, ja Yrjö Kirala katsoi parhaaksi, että pikkukakarat annettaisiin toiselle opettajalle.

   Hänellä oli ennenkin ollut apuopettajia, mutta jostakin syystä työsuhteet jäivät kovin lyhytaikaisiksi. Kirala kun oli peräti kireä herra, joka ei osannut löysiä toisesta päästä, kuten Saukkolan isäntä asian ilmaisi.

   Kouluna siis käytettiin Saukkolan entistä rakennusta. Valtavan suuri pirtti ja leivinuuni sekä kolme pientä kamaria, joista yksi toimi keittiönä. Hirret olivat vanhoja ja mustuneita. Hämyisä ja historiallinen savusaunatunnelma keskellä kirkasta pakkaspäivääkin. Pikkuruiset, himmeät ikkunaruudut ja notkuva lankkulattia.

   Pulpetit olivat melko uudet ja tuotu jostakin kirkonkylän koulusta. Opetusvälineistöä oli pieni musta taulu, liituja, joita ei saanut käyttää kuin opettaja itse, sekä karttakeppi, joka myös oli aika uusi, koska opettajalta katkesi niitä vähän väliä. Milloin pitkään kelohonkapöytään, milloin pulpetteihin ja silloin tällöin myös kovapäisimpien oppilasten koviin kalloihin.

   Opetus oli järjestelmällistä, tehokasta, ja huippuankaraa. Kukaan ei valittanut vanhemmille, eikä johtokuntaan eikä semminkään kouluhallitukselle. Saattoi olla, että Helsingissä ei ollut edes merkintää tästä Saukkolan pirttikoulusta.

   Vänrikki Kirala nosti kyllä palkkaa, ja uusia liituja ostettiin. Oppikirjatkin tulivat jostakin, ehkä taas sieltä kirkonkylästä. Nuorelle apuopettajalle annetut pedagogiset ohjeet olivat lyhyet ja yksiselitteiset:

 - Jos joku ei opi tavaamaan tai laskemaan, pane nurkkaan tai kylmään komeroon porstuan vieressä. Jollei sittenkään opi, lyö näpeille, roikota tukasta tai lähetä minun luokseni.

   Opettaja Virkkula pärjäsi tässäkin tehtävässä lähes kiitettävästi. Koska hänen opetusmetodinsa tuntuvasti poikkesivat johtajaopettajan käyttämistä, lapset kiintyivät häneen kovasti. Ainoa huoli noilla suurisilmäisillä ja ohuesti puetuilla lapsukaisilla oli se, että tämäkin opettaja lähtee pian pois.

   Asunto järjestyi yhdestä Saukkolan talon kamarin nurkasta, mutta siellä oli ahdasta, koska kaksi omaakin tytärtä asusti siinä. Siispä Sari muutti pihan toiselle puolelle vanhaan pirttiin. Jälkeen päin hän muisteli, että talon asukkaat, oppilaat ja muutkin kyläläiset olivat hieman ihmetelleet hänen valintaansa.

 - Asuuko opettaja todellakin siinä vanhassa rakennuksessa?

 - Onko opettaja todella nukkunut sikeästi?

 - Eikö opettajaa pelota siellä yksin?

   Kummastuneena Sari oli kertonut viihtyvänsä oikein hyvin. Hän nukkui siinä samassa pienessä kamarissa, jossa hän opetti alakoululaisia ja jossa oli pienoinen puuhella. Uusi päärakennus oli heti pihan toisella puolella ja liikennettä riitti pihamaalla. Aivan lähellä oli lisäksi pari muutakin taloa. Olihan hän joskus ollut yksin öitä heidän saarella sijaitsevalla huvilallaankin. Mitä tässä oli pelkäämistä?

   Edellisenä talvena olisi tyttöä varmaankin pelottanut, koska silloin ei ollut vielä sähköjä. Nyt roikkui sekä pirtissä että hänen kamarissaan himmeä lamppu kiemurtelevan johdon päässä. Uusi aika oli tullut Pöllönmutkaankin.

   Sari muisteli, miten hän oli kansakoulussa lukenut ajasta, jolloin isä lampun osti. Se oli tuntunut kaukaiselta historian  kertomukselta, mutta täällä oli luovuttu öljylampusta vasta muutama kuukausi sitten.

   Turvallisuuden tunnetta antoi myös pihan perällä lakkaamatta haukkuva ja uliseva koira. Sääliksi kävi kun se kovillakin pakkasilla lojui vetoisessa kopissaan. Oliko se sitten ihme, että se mieluummin istui kopin katolla ja ulvoi?

   Kyläläiset sanoivat, että kun koira ulvoo, se tietää kuolemaa. Musti ulvoi harva se yö. Jos tuohon ennustukseen olisi uskonut, ei kylässä pian olisi ollut ainoatakaan elävää olentoa. Myönnettäköön, että se valittava ulina joskus karmi nuoren, urhean opettajattarenkin selkäpiitä.

   Piti kuulemma myös katsoa, mihin suuntaan kuono osoitti, koska siitä saattoi päätellä, missä talossa kuolema piakkoin vierailisi. Sari katsoi monesti rakkia silmästä silmään pihan yli, mutta eipä vain vanhassa pirtissä kummempia sattunut. Vain hiiret saivat surmansa pyydyksissä, joita Saukkolan emäntä oli hänelle ystävällisesti lainannut.

 - Reipas tytär, sanoivat kyläläiset ihaillen. - Opetti Nikkasen aikamiespojankin lukemaan.

   Aika lensi kuin siivillä, ja sitten alkoivatkin jo helmikuun tulipalopakkaset. Lunta oli kasautunut puoliväliin pirtin ikkunoita,   mutta samallahan se lämmitti, kun kivijalka oli hutera ja lattianraoista melkein maankamara pilkotti.

                                         - - -

   Jouluna Sari oli käynyt kotona. Oli nääntyä siihen matkaan ja vallitsevaan kulttuurieroon. Koko ajan sai olla puolustusasemissa ja kehua kyläläisiä ja koulun meininkejä. Luulivat, että hän oli joutunut aivan villi-ihmisten saartamaksi. Sari oikein loukkaantui pöllönmutkalaisten puolesta.

   Palattuaan lomilta Sari vasta todella tajusi, kuinka yksinäinen hän täällä oli. Nuoret tytöt olivat niin kovin erilaisia. Vaikka Sari oli omasta mielestään ystävällinen ja rento, toiset ujostelivat häntä ja lakkasivat heti lörpöttelemästä, kun hän tuli lähemmäksi. Se kiusasi häntä. Olisi sittenkin pitänyt jäädä nyhjöttämään Saukkolan kamarin nurkkaan, jotta olisi paremmin saanut kontaktia  edes niihin tyttöihin.

   Yrjö Kirala oli jäykkä ja puhumaton. Synkkä ja itseensä sulkeutunut. Hänellä oli perhe: vaimo ja alakoulussa oleva pojannaskali. Orjatar ja orjanpoika, tuumi Sari joskus ilkeästi.

   Annikki Kirala oli jollakin tapaa hiturainen. Hän oli miestään paljon nuorempi, ja koko ajan Sari toivoi, että hän saisi tästä ystävän itselleen. Ei onnistunut, koska rouva oli hyvin varautunut ja hiljainen. Melkein pelokas. Silmäili huolestuneena ympärilleen kuin olisi koko ajan pelännyt jonkin pedon hyökkäävän kimppuunsa pimeästä.

   Myös Kiralat asuivat vanhassa hylätyssä maalaistalossa, mutta se oli paljon pienempi kuin Saukkolan hirsirakennus. Yrjö oli taitava käsistään, ja talo oli hyvässä kunnossa. Iloisen punaiseksi maalattu ja tietenkin sähköt. Talon väri taisi olla ainoa iloinen asia koko taloudessa. Sari kävi siellä asioilla ja jututtamassa Annikkia, mutta tunnelma oli varsin painostava. Masentava.

   Pekka-poika oli ilkein tenava, mitä Sari oli koskaan tavannut. Sellainen kiusahenki, että täytyi ihmetellä, mistä se kaikki juonensa keksi. Luova nero ainakin siinä suhteessa. Poika kiusasi tovereitaan, jopa yläkoululaisia, Saukkolan väkeä, koira-parkaa, kissoja, hiiriä ja kaikkea elollista. Olipa Sari nähnyt pojan raivoisasti potkivan isänsä tuoliakin ja pistelevän veitsen kärjellä koloja mustaan tauluun.

   Vähiten Pekka teki kepposiaan Sarille. Vekara ehkä vaistosi tytöstä huokuvan myötätunnon. Jonkin täytyi olla pahasti pielessä Kiralan perheessä.

   Eräänä kirkkaana ja aurinkoisena pakkaspäivänä helmikuussa Sari hiihteli naapuriin Annikin luokse. Heillä oli tapana vaihtaa reseptejä ja neuletyömalleja. Sari rupatteli ja Annikki kuunteli, nähtävästi mielelläänkin. Samalla hän kuulosteli askeleita eteisestä ja kurkki ikkunasta pihalle, oliko Yrjö jo tulossa.

   Sari oikaisi tavallisesti vanhan navetan takaa, ja niin hän teki nytkin. Hän pysähtyi, koska kuuli pelottavaa ääntä. Kiroilua ja uhkailua. Kummaa mätkivää ääntä ja kovaa valitusta. Miesten ääniä.

   Ensin hän aikoi kääntyä pakosalle, mutta muutti sitten mieltään, koska maantielläkin näkyi pari tyttöä hiihtämässä. Ei kai tässä tarvinnut pelätä. Ehkä hän voisi auttaa, jos joku oli saanut äkillisen sairauskohtauksen.

   Kauhea näky kohtasi nuorta neitosta hänen päästyään navetan luo. Yrjö hakkasi jotakin raivokkaasti paksulla kepillä. Ensin Sari arveli, että mies vain purki äksyä luonnettaan johonkin sahapukkiin tai vanhaan rekeen, mutta ei sinne päinkään. Pieksämisen kohteena oli selvästi jokin elävä olento, koska se liikahteli ja koetti päästä pakoon. Lisäksi huusi ja valitti.

   Ihminen se oli eikä koira tai hevonen, tuumi Sari. Häneltä pääsi huuto:

 - Mitä te nyt? Mitä siellä tapahtuu? Lopettakaa heti.

   Yrjö Kirala kääntyi katsomaan tyttöä. Hänen kasvonsa olivat raivosta vääristyneet ja kädessään hänellä oli seiväs.

 - Ala painua, vänrikki karjaisi sille uhrilleen ja lähti sitten tuohtuneena kävelemään kotiinsa.

   Sari hiihti varovaisesti lähemmäksi. Maassa makasi nuori mies verissä päin. Hän liikahti, kun tyttö meni lähemmäksi.

 - Tarvitsetko apua?

 - Mene saatana pois. Ala painua, helvetin huora.

   Sari vetäytyi kauemmaksi ja nuori mies alkoi horjuen laahustaa rannassa olevaa saunaa kohti. Hämmentyneenä ja kauhuissaan tyttö kääntyi takaisin maantielle. Siellä seisoi eräs Saukkolan miniöistä ja selosti hänelle tilannetta.

   Nuori mies oli Yrjön poika Anssi, ensimmäisestä avioliitosta. Vaimo oli kuollut vuosia sitten, ja siinäkin saattoi olla jotakin hämärää. Yrjö oli kauhean väkivaltainen, kaikkia kohtaa, myös eläimille. Heillä ei nytkään ollut kissaa eikä koiraa, koska kiukuspäissään isäntä hakkasi ne hengiltä.

   Kyläläiset olivat jokseenkin vaiteliaita, mutta Salli-miniä arveli, että ensimmäinen vaimo oli seonnut. Anssikin oli aika kummallinen. Annikki puolestaan oli kertonut, että poikapuoli oli Oulussa opiskelemassa, mutta naapurit olivat sitä mieltä, että hän oli hoidossa. Oli joko karannut tai päässyt lomalle, kun oli taas ilmestynyt isänsä kotiin. Karmea vastaanotto.

   Sallin kanssa oli syntynyt heiveröinen ystävyys, ainakin toveruus. Sallikin oli junan tuoma, tosin lähempää, Pohjanmaalta. Hän oli käynyt emäntäkouluakin ja osasi neuvoa Saria ruuanlaitossa ja käsitöissä. Nyt kevättalvella opettajatar muutenkin viihtyi paremmin Saukkolan suuressa, kodikkaassa pirtissä kuin omassa kummitustalossaan. Kiireesti tyttö aina torjui moisen nimityksen, mutta mistä se putkahtikin nykyään esiin, ihan hänen tahtomattaan.

   Sallilla ja Veikolla oli kaksi pientä lasta, joita Sari toisinaan tarjoutui vahtimaan, että äiti pääsi käymään kirkolla. Nuoret naiset rupattelivat kaikenlaista, mutta turhan usein miniä kummasteli, että Sari uskalsi yöpyä asunnossaan.

 - Mikäs minun on siellä ollessa, kun sain sen haankin sekä kuistin oveen että omaan huoneeseeni.

   Kovasti oli Saukkolan isäntä ihmetellyt, mitä virkaa sillä haalla oli ulko-ovessa. Mitä sitä taloa kannatti sisältä päin lukita sen paremmin kuin ulkoakaan, sillä jos Sari oli lähdössä jonnekin käymään, hän saattoi yleisen käytännön mukaan vain asettaa luudan pönkäksi rivan alle, jotta vieras tietäisi asukkaan olevan muualla.

 - Mitä hyötyä siitä haasta on olla siellä sisäpuolellakaan? Eihän opettajatarta mikään vaara ulkopuolelta uhkaa, murisi vanhaisäntä.

   Jälkeenpäin Sari makusteli sanaa ”ulkopuolelta”. Miten niin ettei ulkopuolelta? Sisäpuoleltako sitten? Muka?

                                         - - -

   Tytöstä tuntui, että joululomalta palattuaan hän oli tullut aremmaksi kuin aikaisemmin, vaikka oli joutunut asumaan siinä kumm...hirsitalossa pahimman kaamoksenkin aikaan. Ulkona sysimusta pimeys ja ulvovat myrskyt. Alkusyksystä oli seurana sateen hermostunut rummutus hataralla pärekatolla. Myöhemmin sen sijaan suuria, märkiä, ahnaasti lasiruutuun tarrautuvia lumihiutaleita, jotka vaikuttivat melkein aggressiivisilta. Hinkuivat kai väen vängällä sisälle pääsyä. Sarilla oli vanhan, rapistuvan talon koko nariseva ja huokaileva sinfonia korvissaan.

   Hän oli Annikille valitellut niitä epämääräisiä ääniä, joita kaikkialta kuului, varsinkin öiseen aikaan. Rouva oli rauhoitellut häntä ja sanonut, että sellaista se on kaikissa rakennuksissa maalla, heilläkin. Vanhat talot liikkuvat liitoksissaan.

 - Voihan talo itse liikkua, mutta miksi minusta joskus tuntuu, että talossakin liikkuu joku?

   Annikki oli kiusaantuneena vaihtanut puheenaihetta. Näytti uutta käsityölehteään.

   Sari käytti itse asiassa vain kolmea huonetta siinä talossa. Tietysti pirttiä, jossa Yrjö opetti ja jossa oppilaat söivät eväitään, sitten omaa huonettaan, jossa hän myös kokkaili ainakin teetä ja kahvia, ja kolmanneksi hänen reviiriinsä kuului ahdas ja pimeä eteinen.

   Vain pirtissä ja Sarin huoneessa oli lamppu. Hän olisi halunnut valaistusta myös porstuaan, mutta siihen ei suostuttu. Täysin turhaa kuulemma. Hänen piti vain nopeasti hapuilla katkaisijaa muitten huoneitten ovenpielestä. Sillähän siitä pimeydestä selvisi.

   Se juuri oli niin hermostuttavaa. Astua lukitsemattomasta ulko-ovesta lahopuulta haisevaan eteiseen ja aukoa oman huoneensa turvonnutta ovea, jota ei kylmillä ilmoilla voinut edes jättää auki. Pakkanen hiipi sisälle parissa minuutissa. Mitäs vielä pakkasesta, mutta entä jos sinne oli hiipinyt joku tai jokin muukin?

   Eteisestä oikealle oli se käyttämätön tila, jonka ovea ei saanut laisinkaan lukkoon. Sarista tuntui, että se oli toisinaan enemmän raollaan kuin tavallisesti. Se oli kyllä kovasti pöhöttynyt ja vinossa.

   Kynttilää Sari oli ruvennutkin pitämään mukanaan, jos tuli myöhemmin kotiin. Isäntä katseli sitä nyrpeänä:

 - Mitä opettaja kynttilällä tekee, kun on oikein sähkövalot hommattu? On sitten varovainen tulen kanssa, ettei se pääse valloilleen. Tärvääntyy koko pihapiiri. Täällä on uupelo sammutusvedestä.

   Pelko siinä oli pääsemässä valloilleen tiukoista ohjaksista huolimatta. Voi että Sari olisi halunnut jättää kattovalon palamaan koko pimeäksi Pohjolan yöksi, mutta sellaista tuhlausta ei olisi katsottu hyvällä silmällä. Valot räpsäytettiin päärakennuksestakin heti pois, kun ei enää ollut tarkemman tekemistä.

   Opettajatar puolusteli sähkön kulutustaan tärkeillä paperitöillään, mutta ei kai nyt kuuden pirpanan pienestä vihkonipusta selviytymiseen kokonaista yötä tarvittu.

   Monena iltana Sari linnoittautui huoneeseensa, jotta ei olisi tarvinnut kokea sitä kammottavaa kotiin palaamisen jännitystä. Hän istui ja luki ja teki käsitöitä. Välillä tuijotteli pihalle. Vanha rakennus oli sikäli nurin päin, että sisäänkäynti olikin maantien puolelta. Taloa oli aikojen kuluessa moneen kertaan korjailtu ja huonejärjestystä muuteltu. Se oli joskus palvellut kauppanakin.

   Huolestuneena Sari katseli jo varhain täydellisesti pimenevää päätaloa sekä monia ulkorakennuksia, jotka silhuetteina häämöttivät lumen hohteessa ja kaamoksen aavemaisessa kajossa. Ja tietysti sitä ikävissään ulvahtelevaa koiraa. Kuoleman koiraa?

   Koska lukemisetkin alkoivat loppua, Sari kaivoi matkalaukkunsa uumenista ne pikkuveljen antamat kummituskertomukset. Vilkaisi paria sivua ja piilotti ne kauhistuneena laukkuunsa pohjapaperin alle. Ei tohtinut polttaa, jos helposti kimpaantuva veli vaatii niitä takaisin.  

                                         - - -

   Eräänä iltana koko hirsitalo tuntui jälleen olevan liikenteessä. Hiiret juoksivat vikkelin varpain välikatolla ja kupruisen, rasvaläikkien somistaman tapetin alla. Puistatti, mutta kunpa olisikin vain hiiristä kysymys.

   Se käyttämätön tila käsitti koko päädyn ja jatkui siis vielä Sarinkin huoneen seinän takana. Hän oli vain pari kertaa käynyt siellä syksyllä, kun oli kuvitellut, että jostakin romuläjästä löytyisi käyttökelpoista tavaraa, esimerkiksi kattila tai jakkara.

   Nyt hän äkkiä otti kynttilänsä, avasi haan ja tuli eteiseen. Ensiksi hän päätti käväistä viereisessä pirtissä. Kitkutti oven auki. Kädensija oli hyytävän kylmä, koska porstuassakin oli melkein lunta nurkissa.

   Pirtti oli hämärä, mutta ikkunoista lankesivat lasiruutujen heijastamat kuviot kuluneille lankuille. Kolkko ja synkkä päivisinkin, koska Yrjö Kiralan vihamielinen ja äkäinen henki tuntui leijailevan kaikkialla.

   Sari kurkisti vielä suuren valkeaksi rapatun muurin taakse. Laastia tippui lattialle jo pelkästä katseesta. Halkeamista kuuluva vimmattu rapina vaikeni hetkeksi, mutta todettuaan että tulija olikin se nuori, herttainen kansankynttilä lepattava kynttilä hennossa ja hieman tärisevässä kädessään hiirulaiset jatkoivat leppoisasti myöhäisillallisensa nauttimista.

   Tyttö epäröi hetken eteisessä. Hullua yrittää tätä yöllä, hän tuumi, mutta alkoi sittenkin nytkyttää päätykamarin ovea auki. Se onnistuikin ihmeen helposti. Oliko ovea auottu hiljattain? Hui ei.

   Vastaan tulvahti homeinen ja melkein mädäntyneen lemu. Tietysti hiiriä ja ehkä isompiakin otuksia, jotka käyttivät tätä tilaa hautausmaanaan. Inhotti.

   Huoneessa oli kai joskus ollut kaksi kamaria, koska väliseinää oli vielä pystyssä. Sikäli harmillista, että ovelta ei ollut esteetöntä näköalaa joka kolkkaan. Ensimmäisessä huoneessa oli kaksi ikkunaa ja siellä toisella puolella yksi. Se toinenkin koppero oli pakko tutkia tällä tarkastuskierrokselta, koska sieltä juuri tuntui suurin osa niistä salaperäisistä äänistä olevan lähtöisin.

   Sari kokosi rohkeutensa ja alkoi kompastella kaikenlaisen roinan yli peremmälle. Keittiöastioita, kahvirännäri, pahkakulhoja, puisia voirasioita, puoleksi hajonnut rukki, huonekalujen osia ja mahdoton määrä vanhoja sanomalehtiä. Väliseinän takana oli kokonainen päästä vedettävä sänky, jossa oli vielä patja, risainen huopa ja hiirten pureskelema tyyny.

   Miksi Sarista tuntui, että vuoteessa oli hiljattain nukuttu? Litteä tyyny oli taitettu siihen malliin, että se tukisi paremmin nukkujan päätä. Oliko se syksylläkin ollut noin törröttävässä asennossa? Puistatti jälleen.

   Ettei vain ole flunssa tulossa. Joka huushollissa täällä puhalsi ja veti. Saukkolassakin sai oikein etsiä sellaista kohtaa pitkällä penkillä, ettei hartioihin olisi tullut viiltävä viima ikkunasta.

   Opettajatar vilkaisi hätäisesti ympärilleen, nosti kynttilää korkeammalle ja kääntyili joka suuntaan. Ei ketään elävää olentoa, ei ainakaan hiirtä suurempaa. Entä kuollutta? Se haju.

   Hän sieppasi lattialta suuren pinkan sanomalehtiä iltalukemiseksi ja alkoi perääntyä eteistä kohti. Vähän liiankin kiireisin askelin, kun oli sentään kyse urheasta tiedustelijasta. Hän yritti vielä työntää ovea tiukemmin kiinni, mutta turhaan. Vino mikä vino. Sitten hän pujahti omaan huoneeseensa. Äkkiä vain haka kiinni. Ihana lämpö, ihana kattovalo, ihanat tutut esineet.

   Kolme pikkuista kahdenistuttavaa pulpettia nurkassa, kukikas vahakangas pöydällä, räikeän vihreät ikkunaverhot, jotka hän oli saanut lainaksi Saukkolasta sekä pari taulunnäköistä seinillä. Äiti olisi saanut halvauksen, jos olisi nähnyt ne. Tökeröitä markkinoilta ostettuja ”maalauksia” onnellisista maisemista. Puita, joita tuskin niiksi tunsi, punainen tönö ja äitelän sininen järvi välkkymässä auringossa. Luonnotonta, kuin päälle liimattua.

 - Entä se perspektiivi? Entä ne valöörit? olisi äiti-mamma kauhistellut.

  Sari loukkaantui jo pelkästä ajatuksesta, että joku arvostelisi ja häpäisisi hänen omaa kotiaan. Tämä oli turvallinen pesä. Ovi oli vahvasti haassa, kaikki ruudut ehjiä ja pehmeä, kohtalaisen lämmin vuode odotti. Kolme peitettä ja harmaa, liian väljä, karheasta langasta neulottu villatakki. Täällä ei totisesti kaivannut vaaleanpunaisia silkkiyöpaitoja ja pitsiröyhelöitä. Paksu flanellinen pyjama oli poikaa.

   Ajatus käväisi Ralfissa. Huokaus ja noin tuhannes päätös oman elämän aloittamisesta. Yhä harvemmin hän muisteli menetettyä rakkauttaan. Ehkä juuri siitä syystä hänellä oli aikaa keskittyä talon tuomiin ongelmiin. Syksyllä Ralf täytti hänen mielensä ja jokaisen nurkan tässä röttelössä. Ei ollut kummituks...turhille kuvitelmille sijaa.

   Huokaisten tyytyväisyydestä opettajatar kaivautui sänkyynsä ja veti peitteet korviinsa. Ei vielä sammuttanut valoja. Ne vihkotyöt, hän mutisi ja nukahti sentään. Rankassa opetustyössä puurtava, terve, nuori nainen.

                                         - - -

   Sari lähti jälleen vierailulle Annikin luokse. Keittiössä oli vain Pekka, joka oli jätetty vahtimaan lihasoppakattilaa. Äiti oli mennyt käymään kaupassa. Kolme kilometriä sinnekin, mutta lähikauppa kyläläisten mittapuun mukaan.

   Pekka oli levottoman ja virnuilevan oloinen kuten tavallista. Sari yritti ystävällisesti jututtaa häntä. Kysyi hiihtämisestä ja mäenlaskusta. Lähellä oli melko suuri mäenkumpare, jossa oppilaitten kanssa käytiin harjoittelemassa. Pekka oli hyvä sekä hiihdossa että juoksussa. Oli raasu niin paljon joutunut pinkomaan pakoon nuoressa elämässään.

 - Antaisiko opettaja tuon suolapussin tuolta ylähyllyltä.

 - Totta kai, mutta eikö olisi viisainta, että äitisi hoitaa keiton maustamisen? Saattaisit vahingossa ripauttaa hieman liikaa.

 - Antakaa se vain, mutisi poika ja hymyili viekkaasti.

   Vaikka nuori ylioppilasneitonen oli jo kokenut kaikenlaista tässä kavalassa maailmassa, hänellä ei sittenkään raksuttanut ajoissa. Hän ojensi pussin pojan likaisiin käsiin. Annikki oli niin perin juurin voipunut kaikista muista huolistaan, ettei hän enää jaksanut vahtia villin ja uppiniskaisen vintiön peseytymispuuhia.

 - Jokohan äiti on tulossa?      

   Kuten tottelevainen robotti Sari meni katsomaan ikkunasta ja  kurkisteli mustaharmaaraidallisten verhojen lomasta. Aivan kuin vangin vaatteet, hän ehti ajatella, ja silloin kuului outoa ja voimakasta rapinaa.    

 - Hei mitä sinä nyt? Pekka!

   Liian myöhäistä. Poika oli tyhjentänyt melkein koko pussillisen suolaa liedellä porisevaan kattilaan. Salamana hän puikahti ulos ovesta. Melkein törmäsi äitiinsä eteisessä.

   Harmistuneena Sari selitti Annikille tilannetta. Tämä nojasi oven pieleen aivan kalpeana ja huokaisi:

 - Mitäs keitosta, mutta Yrjö tappaa sen pojan jos hän saa tietää. Auttaisitko minua, että saamme uuden ruuan valmiiksi. Vie keitto kiireesti tunkiolle. Hopusti nyt, ennen kuin Yrjö tulee kylältä.

   Nyt viimeinkin Annikki katkonaisesti ja välillä nyyhkyttäen kertoi avioliitostaan. Se oli yhtä piinaa ja kauhua.

 - Miksi et lähde Pekan kanssa pois koko kylästä?

 - Ei se auttaisi. Yrjö jäljittäisi meidät kuin vainukoira. Ei takuulla antaisi periksi, ennen kuin se peto olisi löytänyt meidät. Raahannut takaisin ja hakannut puolikuoliaaksi.

 - Pääsihän se ensimmäinenkin vaimo pakoon, olen kuullut.

 - Pääsi miten pääsi. Vainaja sekin on tätä nykyä. Mikä sen tappoi vai tappoiko itsensä? Huhuja kulkee.

 - Anssi kuitenkin käy isäänsä tapaamassa?

 - Niin käy, mutta harvoin. Silloin vain kuin ei ole muutakaan paikkaa. Ei kai hänelle muuta kotia löydykään kuin joko vankila tai sairaala.

 - Täytyyhän sinulle turvapaikka jostakin keksiä. Ota selvää mahdollisuuksistasi. Eikö nimismies voisi auttaa ja neuvoa mitä tehdä?

 - Ei kauhistus. Hän on Yrjön hyvä kalakaveri. Hän kertoisi kaiken miehelleni. Ei minulla ole mitään toivoa. Voi ei, nyt se tulee. Puhutaan muusta.

   Pelästyneenä Anni kumartui kattilansa päälle, ja Sari alkoi kiivaasti selata ikivanhaa käsityölehteä ja kailotti kovalla äänellä huomioitaan malleista ja langoista.

   Yrjö tervehti Saria välinpitämättömästi, nuuhkaisi ilmaa ja kysyi äreänä:

 - Eikö se ruoka ole vielä valmista? Missä sinä olet vetkutellut?

 - Käväisin kaupassa, mutta kyllä tämä tästä pian valmistuu.

   Sari hiihteli kotia kohden hyvin mietteissään. Hänestä tuntui käsittämättömältä, että noin raskaita ja ongelmallisia ihmiskohtaloita oli olemassakaan. Kunpa hän voisi auttaa Annikkia ja Pekkaa.

   Poika oli poissa koulusta pari päivää. Kun Sari kyseli syytä, Yrjö kylmästi selitti, että pojassa oli vatsatautia.

 - Kunhan ei olisi jotakin muuta, sähähti Sari äkäisenä kuin naaraskissa.

 - Vatsatautia se on, kun niin sanon, murahti Yrjö karskisti ja katsoi työtoveriaan hiukan kummastuneena.

                                         - - -

   Samalla viikolla Sari alkoi laavailla niitä päätykamarista ottamiaan vanhoja lehtiä. Mielenkiintoista. Entisen ajan uutisia ja pääkirjoituksia vanhahtavalla präntillä. Jotenkin lapsellisen tuntuisia mainoksia pesuaineitten tehokkuudesta ja saippuan ihmeitä tekevästä voimasta nuorekkaan ihon säilyttämiseksi.

   Eräässä jo ennen sotaa ilmestyneessä lehdessä oli haastateltu Pöllönmutkan asukkaita, varsinkin Saukkolan nykyisen isännän setää, joka kertoi vertahyytävän tarinan vanhan hirsirakennuksen historiasta.

   Hyvin kauan sitten talossa oli isännöinyt vanha, rikas mies, jolla oli nuori ja verevä vaimo. Lapsia hellä ei ollut, ja liitto oli muutenkin aika kalsea. Vaimo oli ollut varsin rauhaton ja haikaillut sen suuren rakkauden perään, josta niin monet turhaan haaveilevat.

   Taloon oli tullut emännän ikäinen renki. Joku etelän kulkumies, joka oli seikkaillut monilla eri savotoilla ja aina oli joutunut lähtemään matkoihinsa. Välillä syynä oli ollut näpistelyä, välillä tappelunnujakkaa muitten jätkien kanssa, suunsoittoa pomoa vastaan tai savottaemännän liehittelyä.

   Nyt tämä mies oli päätynyt vauraaseen Saukkolaan. Lempi syttyi melkein ensisilmäyksellä, ja sitä kesti montakin silmäystä eli ainakin kolme vuotta. Isäntä ei huomannut mitään. Hän puursi töissänsä ja laski rahojaan. Kehui ahkeraa työmiestään ja oli tyytyväinen, että emäntä vaikutti sirkeältä ja punaposkiselta. Teki töitä vaikka kolmen edestä. Auttoi renkiä jopa metsätöissä ja totta kai pelloilla.

   Haastateltava kertoi, että hänellekin oli pikkupoikana näytetty useita lymypaikkoja läheisessä metsässä ja pelloilla, jonne lemmenpari oli rakentanut pesiään. Oikeita lymyloukkoja. Jäljellä oli jopa risumajoja taikka salaperäisiä painautumia kiven suojassa tai kuusen juurella.

   Emännän ja rengin touhut olivat jatkuneet ja viimein he päättivät edesauttaa tämän kiihkeän ja kuuman suhteensa toteuttamista myös tulevaisuudessa. Yhteisvoimin he olivat hirttäneet vanhanisännän. Ensin päätykamarissa kattoparruun, mutta sitten huomasivat, että uskottavampaa oli, että isäntä löytyisikin omasta riihestään.

   Nimismies saapui ja tutki hirtetyn ruumista. Myönsi, että kysymyksessä saattoi hyvinkin olla itsemurha. Isäntä oli ollut kovin sulkeutunut ja juro. Hän oli koko ikänsä kaivanut omaa lasta ja perillistä varakkaalle ja kukoistavalle maatilalleen.

   Juuri kun ruumista ruvettiin kuljettamaan pois, joku fiksu kyläläinen oli ihmetellyt, miksi vainajalla oli kaulassaan kaksi köyden jättämää juomua. Kuinka hirttäytynyt olisi voinut kahdesti  itsensä kuristaa?

   Nimismieskin kiinnostui asiasta, ja niin tapaus todettiin murhaksi, pöyristyttäväksi ja julmaksi rikokseksi. Syylliset vangittiin ja kyyditettiin Turkuun, missä heidät luultavasti teloitettiin.    

                                         - - -

   Ulkona raivosi jälleen lumimyrsky. Koira oli aluksi ollut piiloutuneena koppiinsa, mutta kuin käskystä se hyppäsi taas ulos ja alkoi hurjana ulvoa. Kuono oli suunnattu suoraan päätyhuoneen ikkunaa kohti.

   Sari huomasi olevansa aivan hiessä. Päärakennuksesta olivat valot jo sammuksissa. Juoksisiko hän sinne lehdet käsissään? Ihmettelisivät, että miksi nyt, kun hän oli niin hyvin pärjännyt talossa jo monta kuukautta. Tapauksestahan oli tavattoman kauan. Saattoi olla, että se oli sattunut yli sata vuotta sitten. Järkihän sen sanoi, ettei tässä mitään sen kummempaa voinut olla..

   Järki ei enää Saria paljon puhutellut. Hän kuulosteli ääniä viereisestä huoneesta. Niitä oli. Ovi narisi ja lattialankut natisivat. Kuului kolahtelua ja huonekalujen siirtelemistä. Pöytä vai jakkara vai molemmat? Myös pirtin puolelta?

   Sari olisi syöksynyt oitis ulos huoneensa ikkunasta, mutta se oli tietysti naulattu kiinni. Täällä ei ollut tarvetta tuulettamiseen, kun ilmaa virtasi ulos ja sisään joka lävestä.

   Entä eteinen? Hän ottaisi kynttilän, syöksyisi porstuaan, avaisi ulko-oven haan ja ryntäisi Saukkolan puolelle. Apua, mutta ensin täytyisi kiertää koko rakennus niissä korkeissa upottavissa kinoksissa. Kapeat polut olisivat varmaan jo umpihankea. Suksia ei ehtisi asetella jalkoihin tuossa pyräkässä. Sitten suoraan vain päärakennukseen, koska siellä nyt ainakin kaikki ovet olivat lukitsematta.

   Ai mutta tässä talossahan ovi oli lukossa? Miten päätyyn olisi kukaan voinut päästäkään? Päivällä tietysti mihin aikaan hyvänsä. Maantieltä tai metsästä. Hänhän kävi joka päivä jossakin. Hiihtämässä, samoin naapurissa ja joskus jopa kylällä.

   Entä jos kukaan ei ollut tullutkaan ulkoa päin? Vaan sisältä? Asui jo sisällä. Oli asunut täällä yli sata vuotta. Sarin isä opetti filosofiaa yliopistossa ja alinomaa korosti loogisen ja viileän analysoinnin merkitystä. Mutta isä-pappapa oli tuhannen kilometrin päässä.

   Oliko hän tulossa hulluksi? Siitä viis, vaan äkkiä pois ja turvaan. Täytyi harkita tarkkaan, ennen kuin ryntää ulos tästä pikkupesästä. Entä maantielle ja johonkin naapuriin? Paljon pidempi matka kuin päärakennukseen.

   Tyttö sytytti kynttilän ja avasi haan. Työnsi oven auki ja hyppäsi korkean kynnyksen yli eteisen puolelle. Päätyhuoneen ovi oli raollaan ja pirtin ovi retkotti sepposen selällään. Siellähän oli valo lampussa! Ehkä Kirala oli ylitöissä? Ei sentään. Ei voinut olla totta. Sari huomasi, että ulko-ovi oli selvästi haassa.

   Ahaa, siltä hirmutiukalta ja jämptiltä opettajalta oli siis jäänyt valo palamaan koulupäivän päätyttyä. Ei mitään hätää, mutta miksi ovi oli auki, kun se takuulla oli ollut iltapäivällä kiinni? Se täytyi sulkea jo pelkän lämmönhukankin vuoksi. Muuri varastoi mukavasti lämpöä, vaikka savua tuprusi kaikista mahdollisista koloista pirttiin. Onneksi sentään jokin annos savupiipusta uloskin.

   Hän hiipi pirtin oven ohi eikä malttanut olla vilkaisematta sisälle. Pöytä oli raahattu keskelle huonetta, mutta nyt se oli kumossa. Mitä se Yrjö oli puuhannut? Mutta ne äskeiset kolinat?

   Korkeasta katosta roikkui jotakin. Säkki? Pitkulainen. Yrjön talvipomppa. Kuivumaanko se oli pantu? Sari astui askeleen eteenpäin. Monot ja housunlahkeet...ja jonkun jalat!

   Sari ei jäänyt tunnistamaan henkilöä, vaan hän syöksyi kirkuen ulos maantielle, kääntyi nurkalta ja tuupertuen vähän päästä syvään hankeen rämpi kohti päärakennusta. Hän sylki lunta suustaan ja huusi aina kun sai suunsa tyhjäksi.

   Talonväki tuli hätiin. Tyttö soperteli, että opettaja, että Yrjö roikkui siellä pirtissä. Niin luulivat muutkin, mutta ottaessaan miestä alas Saukkola huomasi, että se olikin opettajan vanhin poika Anssi.  

   Poika ei ollutkaan vielä kuollut, ja pelastuminen oli tavallaan Sarin ansiota, koska hän oli niin intensiivisesti tarkkaillut rakennuksen tapahtumia.

   Anssi virkosi ja häneltä tiedusteltiin, miksi hän oli tullut tekemään tämän hirmuteon juuri Saukkolan pirttiin ja vielä isänsä vaatteisiin pukeutuneena.

   Nuori mies vain kähisi, että hän oli tahtonut näyttää sille hirviölle, sille pirulle. Hän oli jo pidemmän aikaa yöpynyt siinä päätyhuoneessa taikka leudommilla ilmoilla vintillä. Ei ollut halunnut säikytellä Saria, mutta minnekä muualle hän olisi mennyt? Kirala jahtasi häntä joka paikassa. Kiroili, että sellaisesta kelvottomasta retkusta olisi parasta päästä. Vähällä oli ollut että pääsikin.

   Opettajakin oli haettu paikalle. Hänelle selitettiin tilanne, mutta tuskin ilmekään värähti isän kasvoilla, kun hän manaili:

 - Tuohon parhaaseen köyteenikö se retale aikoi hirttäytyä? Liian hyvää materiaalia mokomalle, vaan eipäs tämä kelvoton hylkiö onnistunut siinäkään puuhassa.

   Opettajan vaimokin oli tunkeutunut pirttiin toisten joukkoon Pekka kantapäillään. Hän silmäili hetken lattialla yskivää Anssia ja teki niillä jalansijoilla päätöksensä. Omalle pojalleen hän ei halunnut samanlaista kohtaloa, joten vielä samalla viikolla Annikki keräsi tavaransa, otti mukaansa Pekan ja Anssin ja lähti vanhempiensa luokse Keski-Suomeen. Yrjö ei kuulemma sittenkään jahdannut vaimoaan sen koommin. Mies hakeutui opettajaksi jollekin muulle paikkakunnalle.  

                                         - - -

 - Oi kiitos, Sari, siinäpä jännittävä tarina, kiitteli Mallu. – Jäit sitten kuitenkin opettajaksi tänne, vaikka olisi luullut, että olit saanut kylliksesi pohjoisen olosuhteista.

 - Ei sinne päinkään. Menin naimisiin lappilaisen Tuuren kanssa, perustimme tänne perheen, saimme tyttären ja pojan ja elelimme niin kuin elelimme. Välillä tyyntä ja valoisan kesäyön rauhaa ja välillä tuiskua ja kaamosta. Turvallista ja rikasta.

 - Täälläkö te tutustuitte?

 - Ei suinkaan. Huvittavinta juuri oli, että löysimme toisemme kaukaa Etelä-Suomesta, seminaarista, jonne Tuurekin oli tullut opiskelemaan. Lapin peikko vei kuin veikin Helsingin hepsankeikan lopulta luolaansa.

7. Linjurilla kohti Paljastunturia

   Aamulla Mallu soitti äidilleen. Mitähän se sanoo, kun en ole ottanut yhteyttä? Äiti sanoi paljon ja kitkerän katkeria mielipiteitään

 - Niin sitä vaan vanha äiti unohdetaan, kun päästään lomareissulle. Helppoa on elämä, kun ei tarvitse kantaa huolta ja vastuuta lähimmäisistään.

 - No miten voit, äiti?

 - Siinähän se menee, kun flunssa alkaa olla ohi.

 - Oletko ollut sairaana? kysyi tytär huolestuneena. - Oliko kuumettakin?

 - En mitannut, mutta kyllä se varmaan siellä 39:ssä pyöri, kun olin aivan pökerryksissä. Hyvä kun en pyörtynyt vessassa käydessäni. Päätä särki, kurkku oli kuin haavoilla ja maha möyrästi.

 - Toivottavasti nyt on parempi olo, mutisi Mallu, jolla aina, todella aina, oli huono omatunto, kun hän vain ajattelikin äitiään.

 - Parempi on, vaikka eihän sitä koskaan niistä jälkitaudeista tiedä. Entistä vaan hirveämpiä nykypäivinä. Naapurin Leenakin ihmetteli, että tytär seilaa maailmalla ja antaa äitinsä riutua yksin kotona.

 - Enhän minä seilaa, olen juuri lähdössä töihin.

 - Etkö vielä olekaan työssä? Mitä sä olet sitten tällä välin hommannut?

 - Voi hyvänen aika, johan matkaankin meni aikaa vaikka millä mitalla. Nyt mun täytyy lopettaa, että ehdin linja-autoon. Lähden sinne Paljastuturille, sinne hotelliin töihin kuten oli puhe.

 - Hotellin työt kyllä tiedetään, ja ravintolan. Kaikenlaista anniskelua, hah.  

 - Voi hyvin, äiti ja koeta parantua. Heippa.

 - Lyhyeksi jää tämäkin rupatteluhetki. Hohhoijaa, sellaisia ne ovat ne lapset, ne kiittämättömät maailmanlapset. Hei.

   Äiti oli sulkenut puhelimen niin äkkiä, että Mallu oli jo soittaa uudestaan. Entä jos sille tuli jokin kohtaus? Sydän rasittunut kovasta kuumeesta.

   Sari huomasi, kuinka epäröivä Mallu oli ja kuinka hän viivytteli puhelimen ääressä.

 - Jos haluat soittaa jonnekin, ole hyvä vaan.

 - Kyllä minä maksan puheluni, mutta kyselisin siltä naapurin Leenalta, että millainen äidin vointi oikein on.

   Leena ei ollut flunssasta kuullutkaan, vaikka tapasivat melkein joka päivä porraskäytävässä.

 - Ai sairaanako? Tarkoitatko silloin toukokuussa? Mutta silloinhan olit vielä kotona. Nyt hän ainakin on kunnossa, koska viuhtoo tuolla hurjaa vauhtia bingoon.

   Sari ja Mallu hyvästelivät haikeina. Tuntui kuin he olisivat tunteneet toisensa jo kauan. He lupasivat pitää yhteyttä. Sari matkusteli aika paljon lomapäivinään. Hän pääsisi eläkkeelle vasta parin vuoden kuluttua, mutta eihän työ saa estää harrastuksia. Ei tunturissa samoilua eikä hiihtoretkiä.

   Vasta linjurissa Mallu harmikseen huomasi, että hänhän ei ollut muistanut kysyä äidiltä, oliko joku soittanut. Tai kai äiti olisi siitä kertonut. Mitä väliä oli Kaaposta tai Ollista, mutta jos Panu oli ottanut yhteyttä, silloin...

   Mallu oli sen verran maininnut Sarille pakomatkansa syistä, että ystävätär oli kehottanut tyttöä anomaan lähestymiskieltoa.

 - Eihän siitä ole mitään apua, puuskahti Mallu. - Onhan se nähty. Vaikka olisi millaiset kiellot, ahdistelija oikein sinnillä vaaniskelee uhrinsa ympärillä.

 - Niin ja mahdollisesti vielä surmaa hänet. Kai se on niin, että lähestymiskieltoa voi hakea vasta jos on vainajana. Tai ainakin pahasti hakattuna.

   Mallu liikahteli hermostuneena.

 - Onko liian ahdasta? kysyi vieressä istuva vanhempi mies. - Luulisi noin hoikkaselle neitoselle vähempikin tila riittävän.

   Tyttö hymyili ja kertoi vain muuten olevansa levoton. Uusi seutu ja uusi työpaikka. Jännitti.

 - Saat ainakin tarpeeksesi ihailla jylhiä tunturinäkymiä. Joka säällä ja kaikkina vuodenaikoina.

 - En viivy siellä pitkään. Se on vain sellainen määräaikainen homma.

   Matkatoveri oli nimeltään Sakari ja hän oli käynyt sairaalassa tapaamassa vanhaa aseveljeään Kaarloa. Tämä oli jo jonkin aikaa ollut hoidettavana, kun ne vanhuuden rempat olivat alkaneet vaivata.  

 - Kaarlolle oli sattunut surkuhupaisa juttu siellä lasaretissa. Jollen pitkästytä tätä etelän neitiä, niin voisin tarinoida siitä hieman tarkemminkin, jos passaa?

   Mielellään Mallu halusi kuunnella miehen rupattelua, sillä ahdistavat ajatukset olivat taas pääsemässä valtaan. Saisiko hän ikinä rauhaa tässä tunteitten ristiaallokossa?

8. Ei piiruakaan  

   Vanha sotaveteraani makasi terveyskeskussairaalan vuoteessa. Kookas mies ja aikanaan vahva. Kaksi rankkaa sotaa tuli kestettyä ja aina eturintamassa, vaarallisimmissa paikoissa. Sotaa ja sotimista, sitä oli ollut hänen parhaat nuoruusvuotensa.

   Sen jälkeen työtä ja sieltä raskaimmasta päästä. Merimiehen ammatti ja kaivostyö olivat vain kokematta. Maanviljelystä ilman koneita, loputonta raatamista rakennuksilla. Vieläpä metsurinakin hän oli joutunut elantonsa hankkimaan. Silti niukkaa ja joskus nälkärajoilla kituuttamista.

   Perhe kasvoi tasaisesti, ja kaikesta aherruksesta huolimatta huolet ja puute sen kuin lisääntyivät. Terveyttä oli ihme kyllä riittänyt aivan viime päiviin asti. Nyt olikin vuorossa sairaala. Sydän reistaili ja liikuntakyky väheni.

   Luultavasti Kaarlo ei ollut ikinä aikaisemmin viettänyt niin rauhallista ja turvattua elämää kuin nyt, tutun kirkonkylän sairaalassa. Puhdasta ja valoisaa. Maittavaa ruokaa ja ystävällistä huolenpitoa.

   Kaarlo oli oikein hoitajien suosikki. Kelpasi niin hyväntahtoista ja tyytyväistä asukasta vaalia. Suomalaiselle köriläälle harvinainen ”kiitos” -sanakin heltisi vaivatta hänen huuliltaan. Sopuisa hän oli ollut nuorempanakin. Aina valmis auttamaan naapureitaan, ilmaiseksi ja vähäiset yöunensakin uhraten. Viimeisen paitansakin hän olisi päältään antanut  ja viimeiset kolikot kukkarosta.

   Huoneessa majaili toinenkin mies, lähellä yhdeksääkymmentä kuten Kaarlokin. Tämä ukkeli oli kärttyisä ja mariseva. Todellinen Kärisijä. Kaarlon kanssa hän ei saanut riitaa aikaiseksi, mutta kaikki muut hän sitten suututtikin perin pohjin. Haukkui, nimitteli hävyttömästi ja uhkaili kostolla, jos esimerkiksi kuivalihavelli oli liian suolatonta. Tyytymätön ja hapan kärisijä.

   Eräänä päivänä tuo riitapukari oli viety sukuloimaan. Virkistymään ja rentoutumaan. Sääli sukulaisia. Kaarlollekin tuli vieraita. Häntä käytiin varsin usein tervehtimässä. Lapset perheineen, naapurit, joskus jopa joku asevelikin, joka vielä pysyi tolpillaan.

   Tällä kertaa vieraina oli tuttu pariskunta naapurikylästä. Julle ja Karoliina. Alkupuheenvuoroksi he käyttivät kolmea aihetta. Ensin he yhdellä lauseella ihastelivat viihtyisää huoneetta ja sairaalan oloja. Sen jälkeen he kauhistelivat Kaarlon ulkomuotoa. Oli heidän mielestään vanhentunut ja kelmeä.

 - Kelmeä kuin ruumis, aloitti Julla ja pääsikin mukavasti siihen kolmanteen aiheeseensa. - Oletko jo vakavasti miettinyt, mihin katraaseen siellä toisella puolella joudut?

   Kaarlo ei ollut kovin paljon keskittynyt aiheeseen.

 - Olisi jo syytä keskittyä. Se viimeinen vieras tulee niin salakavalasti ja äkkiarvaamatta, että jäävät katumiset ja armon anomiset kesken.

 - Ties vaikka tulisi jo huomenissa, kun olet niin kovasti kalpea ja väritön, arvaili Karoliina silmät kiiluen. - Maksako se vaivaa?

   Kaarlo yritti selvittää, että ulkoilu oli jäänyt niin vähäiseksi varsinkin näin kylmemmillä ilmoilla.  

 - Puhu mitä puhut. Viikatemies ei tunne verukkeita.

   Tätä rataa se keskustelu kävi ja yhä kovaäänisemmin. Ei Kaarlo enää paljon jaksanut puolustautua. Ei hänellä mitään uskomista vastaan ollut, mutta se ylenpalttinen tuputtaminen ja tivaaminen otti voimille.

   Vanhus yritti välillä sulkea silmänsä, jotta välttyisi ainakin näkemästä kahta äreätä ja kurttuista naamaa. Kuin vihaisia villikissoja tai ilveksiä.

 - Sulje vain silmäsi armon auringolta. Sulje vain korvasi parannukseen kutsuvalta saarnalta. Et sie tulevaa rangaistusta ja helvettiä pakoon pääse. Kovin kourin sinut raahataan tulisilmäisen tuomarin eteen viimeiselle tuomiolle.

   Hoitaja kävi parikin kertaa huoneessa, koska hän oli huolestunut Kaarlon voinnista. Ukko oli alkanut punottaa. Ettei vain verisuoni katkeaisi. Miestä tuli sääli, sillä eihän hän millään tavalla pystynyt pitämään puoliaan noita korppikotkia vastaan.

 - Kas niin hyvät vieraat. On se todella mukavaa, että pääsitte Kaarloa tervehtimään. Nyt hänellä alkaa olla päivänokosten aika. Lääkkeet sun muut. Minäpä autan sinua vessaan.

   Kovin pienistä vihjauksista ei olisi apua ollutkaan. Hoitaja tunki pyöreän olemuksensa vuoteen ja vieraitten väliin ja alkoi kammeta Kaarloa istumaan.

 - Kiitoksia käymästä Julle ja Karoliina. Viekää terveisiä kotiväelle, huuteli hoitaja olkapäänsä yli ja sai kun saikin mutruhuuliset potilaan ilahduttajat viimein keräämään kamppeensa ja vyörymään käytävän puolelle.

   Koko illan Kaarlo oli hyvin levoton. Valitti väsymystä ja kolotusta jaloissa. Kun hän oli jo melkein unessa, Kärisijä tuotiin oikein kolmen pojan voimalla takaisin sairaalaan.

 - Siunhan piti olla siellä yötä, ihmetteli hoitaja. - Et kai tullut huonovointiseksi?

   Kärisijä päästeli muutamia ärräpäitä, ja pojat selittivät noloina, että oli tullut hieman kärhämää joka talossa. Puoli tuntiakin oli jo liikaa, kun isä-kultaa piti viihdyttää.

   Tämäkin potilas valitteli särkyä jaloissa ja myöskin kovaa palelemista, joten hoitaja toi lääkkeitä ja lisäpeitteitä.

   Yöllä Kärisijä nousi yhtäkkiä vuoteesta, mutisi, että on helvetin kylmää, ja alkoi kiskoa peitettä Kaarlon päältä. Otti vain muitta mutkitta valkoisen pussilakanan tursuista kiinni ja nykäisi.

   Kaarlo heräsi, avasi vetiset silmänsä ja tarrasi molemmin käsin peitteeseen. Kahdet ennen niin mahtavan suuret kourat. Känsäiset ja koppuraiset. Kynnet paksut kuin jollakin valtavalla mesikämmenellä.

 - Elä hullussa, elä sie yritä, hän ähkäisi. - Peite on miun.

   Alkoi melkoinen köydenveto. Kaksi yhtä vahvaa yli kahdeksankymmenvuotiasta jätkää. Ärisivät ja puhisivat. Kaarlo huojui sänkynsä laidalla, ja kärisijä hoippui vuoteitten välissä. Harvat hampaat irvissä ja koukkuiset varpaat kipparassa.

 - Ei piiruakaan, karjahteli Kaarlo. - Elä sie luulekaan, , että annan piiruakaan myöten. Peitteeni rohmuajalle. Kippuravarvas.

   Hoitajat riensivät paikalle. He luulivat näkevänsä näkyjä. Oliko tuo kiukkuinen, rähisevä mies todella Kaarlo? Sopuisa ja hyväntahtoinen vanha raataja.

   Lempeästi toruen he saivat miehet vihdoin rauhoittumaan. Kärisijälle haettiin lisäpeitteitä ja Kaarlolle hommattiin juotavaa, koska hän oli karjunut kurkkunsa kuivaksi ja karheaksi.

 - Kyllä vain minäkin sitä kummastelin, jatkoi Sakari. - Kuinka nyt Kaarlo voi käyttäytyä tuolla tavalla? Oikea rauhanmies.

 - Mitä arvelet, voiko ihmisen persoonallisuus muuttua? kyseli Mallu. - Tarkoitan, että hänestä tulee esille aivan uusia piirteitä, huonoja tai hyviä?

 - Saattaa olla joittenkin kohdalla, mutta he ovat kai jo alun alkaenkin olleet sisimmältään jotakin muuta. Se oikea karva vain kääntyy näkyviin.

 - Ja voihan se olla tilapäistäkin, kuten oli nähtävästi laita tämän muutoin niin leppoisan Kaarlon kohdalla.

9. Elämyksiä tuntureilla

   Pikavuoro pysähtyi suuren hotellin eteen. Matkustajat lähtivät jaloittelemaan taikka hörppäämään kupin kahvia tai kolpakollisen olutta virkistyksekseen.

   Sakari kiitteli matkatoveriaan seurasta ja toivotti tälle miellyttävää oleskelua tuntureilla. Tämä hotelli oli Mallun määränpää. Sen takana kohosi harmaata taivasta kohden mahtavan Paljastunturin kivikkoiset rinteet.

   Mallu asettui taloksi ja maastoutui nopeasti. Paljon oli opittavaa, mutta työ on paras lääke murheeseen ja muihin huoliin. Illalla hän kaatui puolikuolleena vuoteeseen. Hyvä kun jaksoi äidille pistää lyhytsanaista korttia tai kirjelappusta.

   Oli parasta ruska-aikaa, joten hotellissa oli hulinaa.  Kokonaisia turistiryhmiä ja monenlaisia konferenssivieraita. Väkeä vilisi ulkona lenkkeilemässä, ja raskaat rinkat selässä innokkaat Lapin ystävät painelivat tunturiin. Hävisivät jopa vuorokaudeksi näköpiiristä ja palasivat reippaina ja virkistäytyneinä muitten joukkoon.

   Kun Mallulla viimein oli vapaapäivä, eräs työtoveri ehdotti, että hänkin lähtisi vaeltelemaan.

 - Älä sitten eksy tai joudu karhujen saaliiksi, varoitteli Meeri. - Liity vaikka tuohon elämysporukkaan, niin säästyt tapaturmilta ja muilta järkytyksiltä.

   Kymmenkunta kurssilaista pyöri yhden ja saman miehen kintereillä. Tämä oli Mauno, joka veti elämysretkeläisten ryhmää.

 - Mitä ihmeen elämyksiä? päivitteli Mallu. - Johan täällä kaikki on uutta ja elämyksellistä. Vaikka vain seisoskelisin ikkunassa ja töllistelisin rakennuksen juurelta kohoavaa kivimassaa, tunnen olevani ihmeen ja juhlallisuuden keskellä.

 - Ne ovat vain sellaisia tavanomaisia ja pinnallisia tuntemuksia. Nykyajan kiireinen ja stressattu kansalainen kaipaa jotakin erilaista, jotakin joka koskettaa syvältä ja edesauttaa puhdistumista ja vapautumista paineista.

 - Sehän vain passaa minulle, tuumi tyttö ja kysyi, vieläkö joukkoon mahtuisi yksi innokas opetuslapsi.

   Mallu laski leikkiä, mutta Mauno tuntui olevan tosissaan. Perusteellisesti hän tenttasi uuden tulokkaan kokemuksia ja taustaa. Hänen tapaansa reagoida ja purkaa ahdistuneisuuttaan. Ilmaista patoutuneita tunteitaan.

   Välistä naisesta tuntui, että Mauno osasi lukea hänen ajatuksiaan. Aivan siinä punastui ja pyrki sensuroimaan ilmeitään ja hillitsemään käyttäytymistään.

   Varhain aamulla seurue oli valmiina patikkaretkelle. Mallu oli lainannut varusteita hotellista, ja Mauno lupasi ottaa hänet aivan erityisesti siipiensä suojaan. Kokemattoman etelän untuvikon.

   He kiipesivät ja kapusivat. Sitä samaa rääkkiä se oli koko ajan. Muut eivät malttaneet pysähtyä edes hengähtämään. Eivät omasta aloitteestaan, mutta annas olla kun johtaja hihkaisi, että pysähdytään, kaikki tottelivat silmänräpäyksessä.

 - Katsokaa vasemmalla siintäviä tunturijonoja, tarkkailkaa violettiin pukeutunutta maisemaa oikealla, huomioikaa monivärisinä kukkivat kivet tuolla ylempänä rinteessä, silmäilkää kiehtovan loimuavaa maaruskaa jalkojenne juuressa ja ihastelkaa tätä ylimaallista rauhaa ja pyhyyttä.

   Käskyt kajahtelivat ja joukko katsoi, havaitsi, tunnisti, nuuski, tunsi, aisti, ihasteli, hämmästyi ja painoi kaiken syvälle sisimpäänsä. Lähtemättömäksi matkamuistoksi.

   Mallu oli jo aivan voipunut, koska hän ei muutenkaan ollut mitään urheilullista tyyppiä. Juoksi harvoin ja sitäkin vain bussin perässä, pyöräili joskus eikä hiihtänyt koskaan, sillä eihän hänellä ollut Hesassa edes suksia.

   Lopulta porukka istahti joillekin kiville kuin viikingit käräjien pitoon. Keskustelivat syvällisesti ja vaihtoivat kokemuksia. Söivätkin siinä sivussa herkullisia poronlihavoileipiään ja latkivat mustaa kahvia termospullosta.

 - Seuraavalla kerralla tehdään tuli ja valmistetaan tosivahvaa kahvia vanhassa kolhiintuneessa kuparipannussa. Se vasta on poikaa, uhosi Mauno.

   Väki oli aivan pökerryksissä tyytyväisyydestä ja autuaan haltioitunut tästä rikkaasta, elämyksiä pursuavasta retkestä. Nyt vasta Mallu tarkkaili Maunoa lähemmin.

   Ehkä viisissäkymmenissä, lihaksikas ja treenattu. Vaalea, hieman kähärä tukka, joka kiertyi hauskasti ohimoilla. Harmaansiniset silmät olivat uponneet runsaitten ryppyjen ja poimujen väliin. Nuo uurteet tuskin johtuivat ikääntymisestä tai kovista kärsimyksistä. Ne olivat osittain naurunkureita, mutta myös hänen tyyppinsä oli sellainen, että iho rypistyi nopeasti kuin liian kuumassa säilytetty jouluomena.

   Lopputulos tarkastelusta oli: miehekäs ja reilu. Piti hyvää huolta laumastaan. Koko hommassa oli fanaattisen uskonnollisia piirteitä. Asiat olivat mustavalkoisesti sitä yhtä ja samaa: Mahtavaa saada ikimuistettavia elämyksiä tunturissa loistavan elämysoppaan johdolla.

   Mallu tallusteli viimeisenä. Kello oli vasta puoli kolme iltapäivällä, mutta hänestä tuntui, että he olivat olleet taipaleella päiväkausia. Minne he olivat menossa ja koska he kääntyisivät hotellia kohti? Kauhistutti, että he joutuisivat rämpimään ja kompastelemaan koko tämän valtavan matkan takaisin. Silloin etupäässä sentään alamäkeä, toivottavasti.

   Mauno pysähtyi välillä odottamaan ensikertalaistaan ja auttoi kohteliaasti kädestä tai käsivarresta, kun jalka lipsahti louhikossa tai keltaisen jäkäläpitsin päällä.

   Lopultakin he lähestyivät huippua. Näköala oli henkeäsalpaava. Tuntui, ettei koko maapallolla ollut ketään muita kuin he. Maaemo oli vasta syntyvaiheissaan, pelkkää graniittikalliota ja jonossa jököttäviä, jylhää maisemaa hallitsevia tuntureita. Sinistä ja harmaata ja lilaa.

 - On tutkittu, että jotkin Lapin kalliot ovat kolme ja puoli miljardia vuotta vanhoja. Tukevaa suomalaista peruskalliota.

   ”Ah”- ja ”Oh”-huudahduksia vuolaana virtana. Harrasta ja haltioitunutta.

   Alhaalla hehkui kaikkia mahdollisia värejä. Kirkkaita punaisia ja oranssinvärisiä pisteitä ja laikkuja siellä täällä. Taideteos, jota nerokkaimmankin maalarin olisi vaikeata tavoittaa ja jäljentää.

 - Ihanaa! Katsokaa! Aah ja voih! Tätä en unohda koskaan! Kiitos Mauno, kun toit meidät tänne!

   Mallukin huokaili, mutta ei niinkään ihastuksesta vaan rasituksesta, ja sitten helpotuksesta. Joku aukoi jo reppuaan. Ihanaa, vihdoinkin saataisiin jotakin juotavaa ja pureskeltavaa. Tyttö istua rojahti jäkälien ja sammalien kirjailemalle kivelle. Ai, se olikin kova, vaikka niin pehmeän värinen. Kuin tummanharmaata samettia tässä valaistuksessa.

 - Eteenpäin, komensi Mauno joukkuettaan. - Vielä vähän matkaa, sitten levähdämme ja alamme patikoida takaisin hotellille.

   Mallu nousi hoippuen jaloilleen. Tärkein elämysopetus oli, että  kylmiltään ei pitäisi kenenkään ryhtyä tällaiseen hullutukseen.

 - Voi-ii!

 - Mikä sulle nyt tuli?

 - Jalka osui tuohon rotankoloon ja...ai kun sattuu.

 - Se on varmaan venähtänyt, tuumi Mauno ja kumartui tutkimaan tytön nilkkaa.

 - Sulla on siro nilkka, hän kuiskasi hymyillen.

 - Joo, mutta tosi kipeä. En pysty kävelemään askeltakaan. Mitä me nyt teemme?

   Sovittiin, että muu porukka lähtisi vyörymään alas rinnettä. Kokenein elämysihminen toimisi oppaana. Mauno jäisi Mallun seuraksi tunturille. Saattoi olla, että kunnon levähdyksen jälkeen tyttö pystyisi ontumaan kotiin.

10. Sammeli saapuu tulille

  - Jaksatko vielä sata metriä, jos minä autan? kysyi Mauno. - Ylempänä on vanhan nuotion paikka, jonne voimme tehdä tulen, ettemme jäädy kolakkana yönä.  

 - Jäämmekö tänne yöksi? kauhisteli Mallu. - Haluan heti takaisin hotelliin.

 - Katsotaan, katsotaan, rauhoitteli Mauno. - Ensin lepäämme.

   Mallu ontui ja valitti. Jonkin matkan päässä, kivenlohkareitten välissä, häämötti mustia hiiliä ja tuhkaa. Niitten takana näkyi  vino ja tunturituulien tuivertaman laavun katos.

   Näköala oli..., no enää se ei kiinnostanut pätkääkään. Mauno tutki taas nilkkaa, kosketteli ja arvioi:

 - Tilanne ei ole niin paha kuin miltä se näyttää. Laitan siihen siteen ja uskoisin, että huomenna olet kunnossa. Hyppelet hilpeästi  rinnettä alas kuin pieni sopuli.

 - Minne sinä menet? Älä jätä minua yksin, pyyteli tyttö, kun huomasi miehen poistuvan.

 - Tulen heti takaisin, haen vain tuolta kauempaa lisää puita nuotioon. Siellä on joskus ollut autiomaja.

   Mallu kietoutui huopaan, asetti kivistävän jalkansa mahdollisimman mukavaan asentoon, nojasi kivilohkareeseen ja sulki silmänsä.

   Hän avasi ne nopeasti, koska vaistosi jonkun olevan tulossa.

 - Hei Mauno, joko sä palasit?

   Tulen aavemaisen loimotuksen takana seisoi jokin hahmo. Mallu siristeli silmiään. Olento oli paljon lyhyempi kuin heidän elämysoppaansa. Sillä oli jokin suuri päähine, jossa lerpatti neljä kulmaa.

 - Kuka te olette? kuiskasi tyttö peloissaan. - Mauno tulee tuossa tuokiossa.

   Lyhyenläntä mies ei vastannut sanallakaan. Ei ehkä ymmärtänyt vai eikö ollut vielä havainnut tyttöä? Hän ei vilkaissutkaan Malluun päin. Seisoa nökötti nuotion toisella puolella ja imeä poksauttelii käyrävartista piipunnysäänsä.

   Äkkiä mies sanoi käheällä äänellä:

 - Älä sitten ota siitä pullosta. Älä ota mitään rohtoja. Pysy valveilla.

   Lapin äijä perääntyi lähteäkseen, ja silloin Mallu huomasi kauhukseen, että hänellä ei ollut nenää. Musta aukko sen tilalla. Silmäkin taisi olla...

   Tyttö kirkaisi ja nousi paetakseen, mutta silloin ukko oli jo hävinnyt. Haihtunut jonnekin, sillä kyllä niin hämärässäkin olisi erottanut poistuvan hahmon.                                  

 - Mitä sinä kiljut?

 - Voi Mauno, minua pelottaa hirveästi, huusi tyttö ja painautui miestä vasten. - Lähdetään heti pois. Etkö voi kutsua helikopteria?

 - En näin mitättömään tapaukseen. Katsotaan sitten huomenna. Odotas, tässä on joitakin pillereitä, jotka helpottavat kipua. Ota kaksi, Annan sulle vain jotakin hörpättävää.

   Tyttö otti pillerit kämmenelleen ja odotti, kun mies kaatoi pullosta jotakin ainetta puiseen kuksaan. Sitten hän muisti näkynsä ja huusi kimeästi:

 - Ei, missään tapauksessa ei. Jalka on jo parempi. En huoli mitään lääkettä.

 - No ei sitten, kuten arvoisa neiti haluaa, mies myönteli loukkaantuneena. - Pelkäätkö, että myrkytän sinut?

   Runsaasti ivallista ja kummastelevaakin hymyä pehmeitten uurteitten lomassa. Mallu selitteli ja puolusteli itseään sanomalla, että vakaumuksensa puolesta hän ei käytä lääkkeitä eikä alkoholia.

   Yö oli kauhea, Mallun mielestä. Mauno näytti tyytyväiseltä ja nukahtelikin välillä pitkiä toveja. Heidän oli pakko olla sylikkäin yhden ainoan huovan alla. Silti hampaat kalisivat. Maunolla vilusta ja tytöllä sekä vilusta että pelosta. Mikä tässä oikein hirvitti?

   Mallukin sentään torkahteli, mutta heräsi säpsähtäen kummiin aistimuksiin.

 - Ota heti kätesi pois. Mitä sä oikein meinaat?

   Mauno oli avannut tytön kauluksen hakasia. Syvälle ja vielä syvemmälle.

 - Hengität niin raskaasti. Avaan vähän tätä kaulusta ettet tukehdu, selvitti mies rauhallisesti. - Minulla on perusteellinen ensiapukoulutus, kun kerran toimin oppaana ja olen vastuussa retkeläisten hyvinvoinnista.

 - Ota heti kätesi pois, Mauno. Heti paikalla, voihkaisi Mallu ja heräsi taas nytkähtäen koiranunestaan.

   Mies oli kopeloinut hänen farkkujensa nappia ja avasi parasta aikaa vetoketjua.

 - Palleasi on puristuksessa. Sinähän aivan kuorsaat.

 - Älä Mauno. Irrota heti!

   Tällä kertaa mies oli käärinyt myös tytön housujen lahkeet ylemmäksi ja hiveli neitosen siroa nilkkaa ja säärtä. Myös sitä tervettä jalkaa.

 - Ei ole turvotusta, lausui Mauno tyynesti. - Hyvä tästä tulee. Aamulla kömmimme hotellille. Mulla riittää voimia vaikka kantaa tuollainen pieni hiirulainen lämpimässä sylissäni.  

   Toivottoman pitkän jutaamisen jälkeen he saapuivat onnellisesti ja turvallisesti hotelliin. Mallu uteli Meeriltä, tiesikö tämä mitään siitä vanhasta laavupaikasta.

 - Jo vain, se on meillä ihan mainosvalttina. Kerrotaan, että siellä kummittelee. Vanhan Sammelin haamu näyttäytyy joskus syysöinä. Se kummittelee, koska äijän kuolema oli niin karmea.

 - Mitä hänelle tapahtui? kysyi tyttö hengitystään pidätellen.

 - Hänen jalkansa oli takertunut johonkin kiven koloon eikä hän päässyt irti. Monta viikkoa myöhemmin hänet löydettiin hirveässä kunnossa. Jokin eläin, kettu tai korppi, oli syönyt häneltä nenän ja korvat, ja kai silmätkin. Karseaa.

11. Ajolähtö

   Mauno poistui maisemista hypertyytyväisen sakkinsa kanssa. Hyvästeli ystävällisesti Mallun ja lupasi:

 - Me tapaamme vielä, usko pois. Olen liikkuvaista sorttia.

   Tyttö ei tiennyt mitä tunsi. Iloa vai pelkoa lupauksen täyttymisestä. Ehkä hänelle olisi sittenkin parempi, että tapaaminen olisi ollut viimeinen.

   Pian Mallulle tuli muuta ajateltavaa. Äiti soitti ja kertoi Kaapon kovasti kyselleen hänestä. Halusi välttämättä numeron. Äiti ei ollut antanut, vaikka piti sitä kieltoa aivan älyttömänä.

 - Kaapo on mukava mies. Sä olet vaan niin turhan kranttu. Eikö muka sähköasentaja prinsessalle kelpaa?

 - Onko kukaan muu soittanut?

 - Se työtoverisi Olli, koska oli kuulemma joitakin papereita hukassa. Soitti uudestaan ja sanoi niitten löytyneen. Pyysi numeroasi. En antanut, kun kielsit, hömppä.

 - Entä joku muu?

 - Se Panu tiedusteli osoitettasi.

 - Annoitko?

 - En varsinaisesti.

 - Mitä se ”varsinaisesti” meriteeraa? Annoitko vai etkö?

 - Älä nyt hikeenny. Mun täytyy just lopettaa. Tulee tyyriiksi.  

   Naps.

   Puhelu katkesi, ja Mallu kuuli vain säikähdyksestä hypähtelevän sydämensä pompotuksen. Hän oli juuri rientämässä askareillensa, kun häntä pyydettiin taas puhelimeen.

 - Ai se äiti tietysti jätti jotakin kertomatta. Nyt kakaiskoon ulos kaiken minkä tietää, mutisi tyttö äkäisenä.

 - Marja-Leena Elkki puhelimessa.

   Pitkä tauko ja sitten:

 - Hei, minä täällä, Panu. Mihin sinä olet oikein karannut? Meidän täytyy...

 - Meidän ei täydy mitään, huusi tyttö raivoissaan. - Älä soita mulle. Älä kirjoita mulle äläkä ikinä ota minuun yhteyttä. Piste ja hyvästi!

   Mallu heitti luurin alas, ja sydän pomppi kahta kauheammin.

   Koska eräästä Lapin kunnasta oli auennut työpaikka pienessä baarissa, Mallu päätti jälleen kerran paeta ja sanoutui irti hotellista. Lähtisi jo  heti seuraavana aamuna. Ajolähtö ja pakko.

   Edellisenä iltana Meeri halusi purkaa hänelle tuntojaan ja surujaan.

 - Minulla on yhä vaan kauheat omantunnon tuskat, vaikka tapauksesta on jo vierähtänyt muutama vuosi. Voisitko lukea otteen tästä päiväkirjasta, niin pääset jyvälle jutusta?

 - Onko se sun kirjoittamaasi?  

 - Ei vaan mieheni. Lue nyt, ole niin kiltti.

12. Kalamiestä raukaisee

   Sammakkolammella 19.6.1997

   Täällä sitä sitten ollaan, erämaassa. Lintujen ja sääskien keskellä. Harmi, ettei Esko päässyt mukaan. Hän tuntee tämän seudun parhaiten. En tohtinut mennä kauemmaksi, kun ei ole edes kompassia mukana. Vaimo se yritti aamulla estellä. Kielsi lähtemästä yksin. Päästi sentään, kun lupasin tulla vain tänne Sammakkolammelle saakka.

   Yksi reissu on jo tehty. Mahtavaa oli istua veneessä ypöyksin hiljaisuuden keskellä. Korkeat ja kapeat korpikuuset reunustavat rantaa ja peilailevat itseään veden kuulaassa pinnassa. Sudenkorennot räpsyttelevät läpikuultavia siipiään kaislikon päällä. Ohutsääriset vesikiitäjät syöksähtelevät tummana kiiltelevän lammen pinnalla.

   Kelpaa tätä lastenlastenkin lukea, papan päiväkirjaa. Pikku Lassekin se tykkää onkia laiturin päästä, vaikka on vasta kolmivuotias.

   Tämä on sitä oikeata elämää. Kaukana kaupungin pölystä ja melusta. Kaikesta stressaavasta kiireestä ja turhanpäiväisestä hulinasta. Kilpailuyhteiskunnasta. Peipponen visertää oikein sydämensä kyllyydestä. Taivaanvuohi mäkättää poutapilvien lomassa. Kaksi valkoista joutsenta kääntelee ylväästi pitkiä kaulojaan rannan tuntumassa.

   Jaaha, nyt kolmaskin laskeutui vähän matkan päähän. Kuin arkaillen ja kysellen, että sopiiko tunkeutua toisten seuraan. Lieneekö perhetuttu vai anoppi? Vai joku eronnut tai leskilintu? Se kun näyttää niin yksinäisenä soutelevan tuonne kauemmaksi ulapalle.

   Vielä on aivan tyyntä, mutta illaksi luvattiin navakkaa tuulta. Tuskinpa se näin pientä lampea pahemmin myllertelee. Vene on vanha ja kiikkerä, jonkin kalaporukan yhteisessä käytössä. Vaikeata oli sitä löytää rantapöheiköstä.

   Saaliista on parasta toistaiseksi vaieta. Tämä ei ole samanlaista kalastajan juhlaa kuin viime kesänä velipojan kanssa joella. Istahti vain veneeseen, levitteli viisi uistinvapaa perään, ensimmäiset riuskat aironvedot ja silloin alkoi haukirieha. Kaveri sai yhtenään päästellä suuria vonkaleita koukuista. Uistin oli vielä ilmassa, kun jo jokin ahne köriläs hyppäsi ja nappasi sen teräviin hampaisiinsa.

   Terävät niiden täytyi ollakin, sillä eräs haukijättiläinen, ainakin metrin mittainen, napsaisi siiman poikki kuin tyhjää vaan, juuri kun olimme saamaisillamme sen veneeseen. Sääli ukkoa, koska uistin jäi poikittain sen kurkkuun.

   No, pappa taitaa vähän liioitella? Tänään kuitenkin kökötin lammella ainakin kolme tuntia. Aurinko paahtoi niskaan täydeltä terältä, ja olin läkähtyä siihen helteeseen. Taivaanrannassa kierteli jo uhkaavia, tummanpuhuvia pilvenvonkaleita.        

   Kalanvonkaleet jäivät tosi pieniksi. Yhteensä kolme, joista yksi oli pirteä ahven, valitettavasti nyt jo henkihieverissä. Onkohan tukehtumalla kuoleminen kamalaa? Haukia on tarkalleen kaksi kappaletta, mutta nekin ovat sieltä nuorimmasta ja hoikimmasta päästä.

   Mitä nyt? Kouraisi kummasti rinnasta. Huh huh. Meni jo ohi. Ei haittaa. Ramaisee vain, kun kävelin tänne autolta raskas reppu selässä ja muut kantamukset molemmissa käsissä. Täytyykin tässä syöpäistä välillä ja juopaista kahvia termospullosta. Vaimo pani pulskia makkaravoileipiä matkaan. Rasvaisia ja suolaisia. Ihan tässä on jo vesi kielellä.

   Samana päivänä illalla.

   Jälleen yksi laiha keikka lammelle. Kaksi ja puoli tuntia ja tuloksena vain viisi mitätöntä ahventa. Kääppöiseksi jää tämäkin touhu. Tuuli puuskutti kuin henkensä hädässä. Venevanhus keikkui ja toikkaroi, kuin olisi ensimmäistä kertaa vesillä.

   Suojaan oli pakko hakeutua, etten olisi joutunut uimaan ahventen kanssa kilpaa. Rantaan soutamisessa oli jo täysi työ. Huonot airot ja kömpelö paatti., ja vielä kömpelömpi soutaja. Vyö kiristi.

   Hukkareissu koko homma. Ihan potuttaa. Ei olisi pitänyt lähteä ollenkaan, kun turhaan väsytin itseni. Olisin tullut vasta lauantaina Eskon kanssa, niin kuin se ehdotti.

   Vaimokin näki sen oudon unen. Mies, tosin tuntematon, istui parisängyssä tyynyjen varassa. Joku tuli sisälle ja iski terävän puukon, oikean Lapin leukun, suoraan kaverin sydämeen. Niitä loputtomia akkaväen höpsötyksiä. Pelkkää lätinää. Oli raukka tosissaan, kun varotteli  minua lähtemästä.

   Kello 21.35.

   Myrsky on todella nousemassa. Piti vielä kerran käydä kiskomassa venettä ylemmäksi. Hiivatin painava romisko. Taas kouraisi. Taidankin lähteä heti tallustelemaan autolle. Ei tänne enää kannate jäädä. Sadekin on tulossa. Ihmeen pimeätä, vaikka on juhannusviikko ja se ylistetty keskikesän yötön yö. Vai silmissäkö se hämärtää? Kerään vain kamppeeni ja sitten olen valmis lähte...

                                         - - -

   Meeri näytti todella ahdistuneelta.

 - En ikipäivinä anna itselleni anteeksi, etten lähtenyt hänen mukaansa, sille viimeiselle matkalle.

 - Ethän voinut tietää. Et olisi loppuikääsi voinut olla aikuisen miehen lapsenvahtina. Hän todennäköisesti rakasti erämaan hiljaisuutta ja rauhaa eikä kärsinyt yksinolosta.

 - Ei tietenkään, mutta kuvitteles, että syynä kieltäytymiseeni oli niin arkinen ja typerä asia kuin kampaajalle meno. Niin kuin sitä ei olisi voinut lykätä johonkin muuhun ajankohtaan. Itsekästä turhamaisuutta.

 - Miestäsihän sinä sillä hiustenlaitollakin varmaan halusit ilahduttaa.

 - Reino nyt muka mitään huomasi, vaikka olisin ajellut pääni kaljuksi. Eräs toinenkin asia minua painaa. Se kamala uni, josta miehenikin mainitsee päiväkirjassaan. Miksi en ottanut vaarin varoituksesta ja pakottanut häntä jäämään kotiin?  

 - Tuskin Reino olisi sinua totellut.

 - Eikä tässä ole vielä kaikki. Minua kauhistuttaa, että hän joutui lähtemään siihen toiseen maailmaan ypöyksin. Ketään ei ollut lohduttajana eikä helpottamassa hänen tuskiaan.

 - Päiväkirjasta päätellen hän ei kaivannut lohduttajaa. Tuskin hänellä lähdön hetkellä oli enempää kipuja. Se yksi voimakas kouraisu ja sitten kaikki oli ohi. Kaikki mainen kärsimys ja vaiva.  

 - Kiitos Mallu, tämä rauhoittaa minua taas joksikin aikaa.

13. Muonavaarassa muistellaan

   Marja-Leenan seuraava työpaikka oli pienessä Muonavaaran  kirkonkylässä. Homma oli paljon vaatimattomampaa kuin ensimmäisen luokan hotellissa, mutta ihmiset olivat ystävällisiä ja vapaa-aikaakin jäi ulkoiluun ja miettimiseen.

   Tuntui todella rentouttavalta, kun sai syventyä arkisiin ja realistisiin askareisiin. Lennätti vain pöytiin höyryävää poronkäristystä, kummalliselta ja aluksi suoraan sanoen etovalta lemuavaa kuivalihavelliä, makoisaa lohisoppaa, vaaleanruskeina pullistelevia kampanisuja tai ohuita, uunilta tuoksuvia, mustalaikullisia rieskoja.

   Ihan hienoja ja maukkaita, mutta erästä yhdistelmää Mallu ei parhaalla tahdollaankaan pystynyt sulattamaan. Se oli pannussa kuumennettua leipäjuustoa, jonka päällä oli hilloja eli lakkoja. Se tuntui jotenkin ällöttävältä, mutta kai siihenkin tottuu.

   Baarissa oli kiirettä vain puuskittain. Ruskamatkailu alkoi olla lopuillaan eikä hiihtäminenkään vielä houkutellut etelän turisteja. Elämyksiä tosin haettiin kaamoksenkin sinisestä hämärästä. Lapin sinisestä hetkestä. Eihän siellä toki ollutkaan pilkkopimeätä, vaan taivaanrannan takaa hohti valoa pilviin, joista se taas heijastui lumeen. Lupaus ja ennustus uudesta, valoisasta keväästä.

   Joitakin tunturihotelleja oli jo suljettu asiakkaiden vähenemisen vuoksi. Vaikka ei vielä oltukaan Suomen pohjoisimmassa kärjessä, yö oli pitkä ja aukoton. Keskipäivälläkin täytyi pitää kaikki valot palamassa. Jotkut valittivat masennusta, mutta niinhän he tekevät etelässäkin. Sen harmaassa ja räntäsateisessa kaamoksessa. Mallun äitikin oli depressionsa vallassa vuoden ympäriinsä.

   Mallu tunsi itsensä suorastaan pirteäksi. Täällä hän oli turvassa. Ei se Panukaan jaksa yhtenään olla ottamassa selvää hänen osoitteestaan. Hiipuu se into ja halu energiseltäkin mieheltä. Suureltakin pomolta.

   Tyttö tiesi, että kansanrunoudessa sana ”panu” tarkoitti tulta. Suomen opettaja oli siteerannut Kalevalaa: ”Tuli tuiski kirvehestä, panu tammesta pakeni.” Sopiva nimi niin tuliselle miehelle. Roihuava intohimo. Pyh. Voi surkeus.

   Etelän tyttö asui alivuokralaisena Posilan perheessä. Martti oli jäänyt eläkkeelle ja siirtänyt hyvin menestyvän liikeyrityksensä nuorempiin käsiin. Vaimo oli hyväntuulinen ja ehtoisa emäntä, ja niin kovasti proosallinen.

   Se juuri oli rauhoittavaa, että ainoa mystinen ja käsittämätön asia, mistä Kaisa Posila vaivautui huolestumaan, oli se, että pullataikina ei aina noussut normaalilla tavalla.

   Eräänä päivänä he pyysivät Mallua mukaansa, koska he aikoivat tehdä retken lähellä sijaitsevaan linnakkeeseen. Siellä Martti saisi jälleen verestää vanhoja sotamuistojaan.

 -  Jonkinlaista terapiaa, suhisi vaimo vuokralaiselleen. - Kertoo samoja asioita tuntitolkulla, mutta niin se kai pikkuhiljaa purkaantuu. Vaivat väljähtyvät ja kärsimys kuluu, kun puhutaan asiat puhki. Ei se ainakaan enää niin usein näe painajaisia.    

   He saapuivat metsäiseen rinteeseen, jossa oli kallioita ja tuuheita mäntyjä. Joka puolella kiersi juoksuhautoja ja muita rakennelmia. Nähtävänä oli myös viesti- ja komentokorsuja. Mäen juurelle oli rakennettu museo, jossa he kahvittelivat, koska nähtävyyksien katseleminen oli keskeytynyt rankan sateen vuoksi. Siellä Martti Posila aloitti kertomuksensa.

14. Kova pala

   Aika kova pala      

   Martti Posila kyttäsi kiven takana. Kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Ainakin sotataidon mukaisesti. Hän oli alle parikymppinen, joten nekin taidot taisivat olla vasta lapsenkengissä. Tosin tätä sotaa nimitettiinkin Lasten sodaksi, koska siihen oli värvätty vasta pakasta aukaistuja nuorukaisia, jotta vanhat jermut vihdoin ja viimein pääsisivät kotiin nauttimaan ansaittua lepoa rankkojen sotavuosiensa jälkeen.

   Martti oli kotoisin Keskikylästä, Lapin suurten kairojen takaa. Omaa maakuntaansa ja lääniään hän tässä oli puolustamassakin. Hän kävi Lapin sotaa. Oli käynyt jo peräti parisen viikkoa. Vihollisesta ei tosin näkynyt jälkeäkään. Kerran oli ollut ilmapommitus. Kovaa räiskettä se oli sekin.

   Muitten maitopartaisten kanssa he olivat varovaisesti lähestymässä tulevien taistelujen kohdetta, saksalaisten linnoitusta. Martti höristeli korviaan ja yritti tarkkana tiirailla tiheän kuusikon läpi.

   Aina vaan sitä samaa, sillä jos jokin risahti taikka vilahti, se oli joko aseveli tai jänis. Joskus jokin suuri maalintu. Kerran jopa hirvi. Se jo sai nuoren miehen sydämen tykyttämään kiivaammin. Voi tätä hermosotaa.

   Saksalaisilla oli linnoitus maantien laidassa. Se oli rakennettu mäen rinteeseen puitten ja kallioitten keskelle. Naamioitu hyvin, mutta tummia aukkoja ja monenlaisia suojarakennelmia erottui silti alhaalla metsässä vaanivien suomalaisten silmiin.

   Ne olivat kuin törmäpääskysen pesiä. Nuo pääskyt sattuivat vain olemaan nokkaansa myöten aseistettuja. Varmasti arsenaalia joka lähtöön, ei sentään pommikoneita eikä hävittäjiä.

   Suomalaisten tehtävänä oli ajaa saksalaiset yhä vain pohjoisemmaksi, kohti Norjan rajaa. Kilpilammelle ei enää ollut pitkä matka, mutta monta kovaa taistelua saattoi olla edessä, jos nuo eivät suosiolla lähde. Ja miksi lähtisivät? Kaikki edut puolellaan.

   Martti sormeili asettaan. Pelotti, että heidät komennettaisiin ryntäämään linnaketta vastaan. Ensin laaja puuton aukea, sitten kapuaminen ylämäkeen noihin mustiin ammottaviin aukkoihin. Siitä ei selviä hengissä kukaan.

   Oikealla puolella kyyrötti pienen kiven juuressa ainoa tuttu, se kotikylän poika Jorma, joka haaveili opettajan urasta. Se olisi miellyttänyt Marttiakin, koska hän oli ollut varsin nokkela oppilas ja kiinnostunut lukemisesta. Hänelle ei vain sellainen ura passaisi, koska hänen olisi ainoana poikana otettava haltuunsa pieni, mutta menestyvä kyläkauppa.

   Siskoja oli kaksi, mutta ne olivat vasta pahaisia rääpäleitä. Haaveita. Täällä ei ollut muuta haavetta, kuin että selviäisi hengissä kotiin. Mutta vastahan tämä oli alussa. Kun ei vain tarvitsisi syöksyä aukealle.

   Vänrikki Keimola hiippaili paikalle. Kuiskutteli kaikille jotakin. Tietysti se hyökkäyskäsky. Voi taavetti tätä elämää. Osaanko edes tähdätä, kun harjoitusta on ollut niin vähän. Jäniksiä ja kerran isän kanssa hirvimetsällä ja tietysti nämä äkseeraukset täällä armeijassa, mutta utamiksi tässä itsensä tunsi.

 - Emme hyökkää vielä, supisi Keimola Martin korvaan. - Näkyy linnakkeessakin olevan rauhallista. Annetaan ajan kulua ja katsotaan. Tämä voi olla aika kova pala.

   Martti nyökytteli niin helpottuneena, että aivan kyyneleet tulivat silmiin. He saivat kokoontua aterioimaan, mutta näkösälle ei saanut mennä eikä pitää suurta metakkaa.

   Tuskin tämä varoitus oli annettu, kun metsästä kuului kamala rytinä ja sen jälkeen linnakkeesta alkoi rätistä kovaa tulitusta parin sadan metrin päähän.

   Hirvi oli taas mekkaloinut aamuhämärissä ja linnake muistutti olemassaolostaan.

 - On niillä jäniksen kuulo, ihmetteli Jorma kaverilleen. – Kunpa jo pääsisi kunnolla sotimaan. Kuinkahan kauan tätä hiljaiseloa kestää?

 - Voi kun kestäisi sodan loppuun asti, kuiskasi Martti vastaukseksi. - Mitä ne sakemannit tuolla kykkii? Muut ovat kai jo paenneet Norjaan, kun tielläkään ei ole ollut minkäänlaista liikennettä.

   Voittamaton linnoitus murtuu

   Asemissa pysyttiin yli viikko. Linnoituksessa ei näkynyt juuri elonmerkkiä. Pystyivät kai liikkumaan näkymättömissä myyränkäytäviään pitkin. Pari laukausta koko aikana. Mitä ne oikein aikoivat?

   Samaa pohtivat varmasti saksalaisetkin tuolla turvallisessa pesässään. Miksi suomalaiset eivät hyökkää? Oliko heitä edes tarpeeksi? Epämääräisiä haamuja joskus vilahteli pusikossa, mutta kuka niitä pystyi laskemaan sen paremmin kuin sääskiäkään kesällä. Siitä vain oltiin varmoja, ettei niitä ainakaan yhtä paljon ollut.    

   Vänrikki ja osa pojista kirjoitteli aikansa kuluksi kirjeitä, vaikka postiauto sinne Rovatörmälle taisi olla pahasti myöhässä. Oli kammottavan hiljaista ja rauhallista. Rauhakin voi siis olla kammottavaa. Martin oli pakko myöntää itselleen, että hän todella pelkäsi. Oli kauhusta jäykkänä ja säpsähteli penintäkin risahdusta.

   Entä jos he ovat motissa? Ehkä saksalaisia on tuhansittain heidän eteläpuolellaan, ja linnakkeessa vain odotetaan merkkiä, koska teurastus voi alkaa. Kylmä hiki valui pitkin nuoren kaverin selkäpiitä. Ehkä muittenkin.

   Vilu alkoi jo muutenkin vaivata. Syksy oli pitkällä ja ensilumi saattaisi valahtaa päälle koska vain. Muonaa kyllä oli ja totta kai niitä ammuksia, kun ei ollut ammuttu laukaustakaan. Pojat olisivat halunneet ampua riistaa, mutta Keimola kielsi ehdottomasti. Ei ärsytetä vihollista.

   Vihollinen-sana kuulosti pahalta nuoren vänrikin korvissa. Hän oli kotoisin Rovatörmältä, ja saksalaiset kuuluivat siellä jokapäiväiseen elämään. Hänelläkin oli ollut saksalaisia ystäviä. Sai samalla harjoitusta kielessä. Sisar seurusteli suorastaan höyrypäisesti yhden Karlin kanssa. Mitähän sinnekin kuuluu? Ovat tietysti evakossa? Missä on se Karl? Niin miellyttävä kaveri. Sisko taisi olla ihan tosissaan. Kyllä se tyttöriepu nyt märisee.

   Ne tutut sakemannit on tietysti vaihdettu verenhimoisempaan porukkaan. Tulipaloja, miinoja ja räjäytyksiä. Vaikeata uskoa.  

 - Mitä nyt? Keimola kuiskasi. - Mitä siellä tapahtuu?

 - Ne tulee ulos ja kiertävät maantielle. Mitä tehdään?

   Vänrikki oli äimistynyt.

 - Mitä tässä nyt tekisi? Katsotaan. Jos lähtevät pohjoiseen, anti mennä. Sinnehän niitä ollaan ajamassa.

 - Ammutaan, uhosi eräs nuori soturi. - Nythän ne voidaan suolata tuohon maantielle.

 - Ei vielä, huudahti Keimola ankarimmalla äänellään. - Katsotaan. Niitä on paljon enemmän eikä meidän aseistus ole kaikkein järeintä sorttia. Katsotaan vielä.

   Niin he sitten katsoivat. Kuin näytelmää, joka ei voinut olla totta. Hampaisiin asti aseistautuneet saksalaiset hiipivät maantielle ja varovaisesti ympärilleen vilkuillen alkoivat perääntyä kohti Jäämerta ja toivon mukaan viimein myös kotimaataan.

 - Jos ne panee meidät mottiin, tuumasi eräs kaveri väräjävällä äänellä. - Mitä tuolla meidän takana on?

   Sanos sitä. Tiuha ja tutkimaton metsä. Soita ja vaaroja.

 - Onko ne edes todella lähteneet? Jos ne vaanivat tuolla vähän matkan päässä ja odottavat, että me marssimme niitten syliin.

   Tätä kaikkea pohti Keimolakin kuumeisesti ja muistutellen kaikkia sangen lyhyellä ajalla tapahtuneita sotakokemuksiaan.

   Martti ja pari muuta lähetettiin hiipimään sakujen perään ja ottamaan selville, menevätkö ne vai vain meinasivat.

 - Olkaa sitten varovaisia. Älä hullu toikkaroi keskellä tietä, hän jyrähti Jormalle, joka oli jo noussut maantielle.

 - Kulkekaa ojissa ja metsän suojassa. Silmät ja korvat auki, jumalauta.

   Vänrikkiäkin jo hermostutti ja melkein kauhisti tämä odottamaton linnakkeesta luopuminen. Suomalaiset saattoivat tietysti olla jo lähellä, ja saksalaiset katsoivat parhaimmaksi perääntyä niin kauan kuin siihen oli näin suotuisa tilaisuus, mutta sittenkin.

   Aseella osoittelua

   Martti löntysteli kavereitten kanssa maastossa. Pää pyöri kuin Lapin pöllöllä melkein 360 astetta. korvat pystyssä ja joka aisti valppaana. Ei ketään.

   Silloin alkoi tulitus, niin äkkiä, että Martti ei osannut tehdä mitään. Oikeata jalkaa vihloi ja sitten hän menetti tajuntansa.

   Martti avasi silmänsä ja yritti liikauttaa itseään. Jalkaan koski armottomasti. Hän jähmettyi paikalleen, sillä hänen silmiensä edessä oli pistoolinpiippu. Osoitti suoraan häneen. Asetta piteli nuori saksalainen upseeri.

   Siinä he katselivat toisiansa tovin verran. Taas Martti pyörtyi. Verenhukka oli kai ollut suuri.

   Jälleen Martti avasi silmänsä, koska kaikki tärisi ja kolkkasi. Hän oli kuorma-auton lavalla, jossa oli pari muutakin haavoittunutta suomalaista ja koko liuta saksalaisia. Koettaessaan taas siirtää jalkaansa hän havaitsi, että se oli sidottu. Huolimattomasti mutta kuitenkin. Ainakin verenvuoto oli tyrehtynyt.

   Hänelle tarjottiin juotavaa, ja sen jälkeen muistikuvat pyörivät nukahtelemisen ja sen loputtoman tärinän välillä. Minne heitä vietiin?

   Lopultakin he olivat perillä. Kookkaita parakkeja levittäytyi silmien eteen joka puolella. Sotilaita ja resuisia vankeja liikkui sinne tänne. Komentosanat kajahtelivat.

   Martti oli tuotu vankileirille, jossa oli myös venäläisiä ja toki muitakin kansallisuuksia. Siellä oli suuri sairaala, jossa työskenteli pääasiassa venäläisiä lääkäreitä. Hänen jalkaansa hoidettiin ja todella asianmukaisesti, sillä myöhemmin hän sai kuulla, että johtavana lääkärinä toimi entinen lääketieteen professori Moskovasta.

   Lääkäri oli keski-ikäinen ja huolten kumaraan painama. Hän työskenteli nähtävästi 24 tuntia vuorokaudessa ja oli ylen määrin rasittunut. Jostakin syystä Martti joutui avustamaan sairaalassa. Jalka parani hyvää vauhtia ja voimat palasivat.

 - Muut sairaalan työntekijät neuvoivat häntä ainakin neljän kielen sekamelskalla:

 - Tee itsesi hyödylliseksi, mutta älä yritä liikaa. Ole tarpeellinen mutta älä jokaisen silmätikkuna. Sillä tavoin saatat pysyä hengissä.

   Nuori mies työskenteli kuumeisesti ja oppi monia asioita, esimerkiksi tehokasta ensiapua. Yöt hän vietti lähellä sijaitsevassa suuressa parakissa. Sieltä oli esteetön näkymä valtavalle kentälle, jossa pidettiin nimenhuutoja.

   Kerran hän pysähtyi katsomaan ikkunasta pitkää rivistöä, jossa seisoi tai horjui uupuneita ja haavoittuneita sotilaita. Linjan piti olla luotisuora. Kirjaimellisestikin otettuna. Jos pelkkä karjahdus ei tarpeeksi oikaissut rivejä, saatettiin käyttää tehokkaampiakin keinoja.

   Kauhukseen Martti näki, miten joku saksalainen sotilas tähtäsi kiväärillä pitkin riviä miesten editse. Yhtäkkiä kuului laukaus, ja eräs vanki tuupertui maahan. Hänellä oli ollut niin kovia kipuja mahassa, ettei hän ollut pystynyt seisomaan suorana vaan oli taipunut hiukan etukumaraan. Muut kertoivat, että luoti oli mennyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

   Kaikki tämä todisti Martille, että nyt on todella kysymys elämästä ja kuolemasta. Yksikin virheliikku tai ei edes sitäkään ja hän on vainaja. Ainoa helpottava tekijä oli se, että heitä oli niin mahdottoman paljon ja lisää virtasi koko ajan. Apuvoimia sairaalassa tarvittiin.

   Kirjekyyhkynen

   Joka ilta kiivetessään kerrossängyn alapetille Martti huokaisi, että taas on yksi päivä illassa. Jos sittenkin. Yölläkään ei ollut täysin turvassa. Tuli odottamattomia ratsioita. Joku raahattiin ulos eikä ehkä koskaan tullut takaisin. Lakkaamaton epävarmuus ja pelko tulevasta.

   Kun olisi saanut jotakin tietoa kotiväestä ja kotikylän kohtalosta. Huhuja kulki, mutta mihin saattoi enää uskoa. Oliko koko seutu saksalaisten vai venäläisten hallussa? Vai omien?

   Kova huoli oli äidistä, jolla oli heikko sydän. Hätääntyi jo vähemmästäkin kuin ainoan pojan katoamisesta. Kun kaatuneen ruumista ei löytynyt, pelko jäytäisi aivan sietämättömiin. Oliko kenelläkään edes tietoa, että hän oli joutunut vangiksi? Helpottiko sekään muka, kun kaikenlaiset raakuudet saattoivat olla odottamassa sotavankiakin?

   Eräänä yönä Martti heräsi säpsähtäen. Parakista kuului vain miesten kuorsausta, ähinää ja jostakin valitustakin. Joku oli tullut sisälle, sillä hän oli varma, että oli kuullut oven sulkeutuvan. Valoja ei sytytetty. Mitä tämä oli?

   Sydän läpättäen säikähdyksestä Martti totesi, että tumma hahmo seisoi hänen vuoteensa vieressä. Joku kumartui hänen päätään kohti. Pitkä mies. Ylhäällä olevasta ikkunasta tuli hieman valoa. Oliko se saksalainen? Kuka muu uskaltaisi hiipiä sisään?

 - Älä liiku, älä pelkää, kuiskasi ääni suomeksi. - Oletko Martti Posila?

   Martti myönsi. Mies jatkoi matalalla äänellä:

 - Haluatko lähettää viestin vanhemmillesi?

   Martti nyökkäsi. Sitten hän kauhistui, koska tämän täytyi olla ansa. Ennen kuin hän ehti kieltäytyä, mies työnsi paperipalan ja kynän hänen tyynynsä viereen ja kehotti kirjoittamaan lyhyet terveiset vanhemmille.

 - Kirjoita päiväys.

   Martti epäröi kynä kädessään. Eihän hänellä ollut kunnolla aavistusta kuukaudestakaan saatikka päivämäärästä.

   Mies saneli sen hänelle ja käski kirjoittamaan vastaanottajan nimen alkuun.

 - Siis Erkki Posila, Keskikylä?

   Martti nyökkäsi. Hän ei uskaltanut kysyä mitään, ja mies kuiskasi:

 - Älä puhu tästä kenellekään.

   Sen jälkeen hän liukeni hämärään parakkiin ja livahti ovesta ulos kuin aave. Kummitustarinalta kaikki Martista tuntuikin. Oliko ovi edes auennut tai sulkeutunut? Oliko mies mennyt oven läpi kuin raamatun kertomuksissa?

   Hirvitti. Vielä enemmän hirvitti, kun Martti nyt ehti miettimään, mitkä seuraukset tällä kirjeen kirjoittamisella lopulta tulisi olemaan. jos tuo kaveri oli vakooja? Hänen koko nimensä paperissa. Isän nimi. Entä kotikylä? Sisaret.

   Miten hän saattoikin olla niin lapsellinen ja ymmärtämätön, että oli suostunut moiseen salakähmäisyyteen. Kauhea pelko ja katumuksentunnot seurasivat Marttia koko leirilläoloajan. Aina kun joku saksalainen katsoi häntä hiukankin tarkemmin tai tutkivammin, Martti tunsi, miten hänen jalkansa muuttuivat hyytelöksi, ja syyllisyys oikein paistoi hänen kasvoiltaan.  

   Kohti tuntematonta      

   Eräänä päivänä alkoi marssi kohti etelää, kohti Osloa, joka oli saavuttamattoman kaukana. Monille se jäikin tavoittamattomiin. He menehtyivät matkalle tai heidät surmattiin. Sääliksi kävivät ne kuihtuneet ja rääkätyt naiset, joita he näkivät vaelluksensa aikana.

   Naiset olivat lähteneet rakkauden perään, rakkaan saksalaisen sulhasensa mukaan, mutta nämä eivät olleet pystyneet suojelemaan morsiamiaan muilta sotilailta. Raiskaukset ja kuolemantuottamukset olivat varmasti määrältään suurempia kuin he osasivat kuvitellakaan.

   Viimeinkin he saapuivat Oslon lähellä sijaitsevalle leirille. Odotusta ja kauhua. Epätietoisuutta ja toivottomuutta.

   Kun Martista alkoi tuntua, että hän ei jaksa enää päivääkään, saksalaiset ryntäsivät kokonaisina laumoina porteista ulos. Vangit tuijottivat jähmettyneinä heidän jälkeensä.

   Ennen kuin he ehtivät edes tajuta, mitä oli tapahtumassa, portit vain reväytettiin selkoselälleen ja sotilaita marssi sisälle. Ei toki samoja vaan täysin uusia ja vieraita. Englantilaiset ja amerikkalaiset olivat vallanneet alueen.

   Pitkällistä selkkausta ja solkkaamista kansainvälisellä leirillä, mutta lopultakin Martti pääsi kotimaan kamaralle. Ensin Helsinkiin ja sitten kohti Lappia ja Keskikylää.

   Varmuutta omaisten kohtalosta ei ollut vieläkään, mutta todennäköisesti perhe oli päässyt evakkoon Ruotsiin. Isäkin joka oli jo ikämiehiä.

   Kotitalo ja kauppa olivat pystyssä. Vanhemmat ja sisaret tulivat Marttia vastaan portille. Sitä jälleennäkemisen riemua, jota on niin mahtavasti kuvattu hengellisissä kirjoituksissa. Kaikki rakkaat saavat taas kohdata toisensa ja iloita yhdessä Karitsan suurissa juhlissa.

   Surua tuotti tieto Jorman kaatumisesta. Ystävä oli saanut surmansa samassa taistelussa, jossa Martti otettiin vangiksi.

 - Miten sinä kestit, äiti? Olin eniten huolissani sinusta, kun olet aina reagoinut surullisiin tapahtumiin sydämelläsi?

 - Olinkin vähällä kuolla surusta, mutta kun saimme sinulta sen viestin, se rauhoitti kummasti. Kiitos vielä Martti siitä kirjeestäsi.

 - Ai niin, mistä? Ei kai?

   Äiti haki piirongin laatikosta pienen ruskehtavan kirjelappusen, jossa oli ensin päivämäärä ja sitten: ”Erkki Posila. Hei kotiväki voin hyvin Martti Posila”.

 - Tuliko se perille? Voi hyvä tavaton, päivitteli Martti.

 - Juu se tuli vain viikon verran myöhemmin siitä kirjoittamastasi päiväyksestä. Sitä postileimaa me vain kauheasti kummasteltiin.

 - Mitä siitä? Annas kun katson...No samperi sentään. Siinähän lukee Helsinki.

   Kirje oli pistetty siististi kuoreen, jonka päälle oli tekstattu isän nimi ja osoite. Postituspaikka oli todella Helsinki.

   Todella kova pala

   Tätä juttua ihmeteltiin vielä vuosikymmeniä Keskikylässä ja vähän laajemminkin. Martti meni naimisiin, sai kaksi poikaa ja tyttären. hoiti ensin isänsä kauppaa ja muutti sitten yrittäjäksi kaupunkiin. Hän oli oikea toiminnan mies. Luottamustehtäviä yhdistyksissä ja kaupunginvaltuustossa.

   Posila tunnettiin myös innokkaana Lapin matkailun edistäjänä. Näissä merkeissä hän oli vetämässä erästä ryhmää Pohjois-Lapissa. Hän oli silloin jo hyvän joukon yli kuusikymmenvuotias. Ryhmä koostui puoluepampuista ja kansanedustajista. Laskevista ja varsinkin nousevista maan toivoista, jotka myöhemmin antaisivat tärkeän panoksensa isänmaamme hyvinvoinnille.

   He pysähtyivät erääseen tunturihotelliin lounastamaan, ja koska he olivat juuri ajaneet sen saksalaisen linnakkeen ohi, heitä oli kiinnostanut saada tietää siitä enemmänkin..

   Martti oli kertonut myös oman osuutensa tuohon linnoitukseen. Koko tarinan viestintuojaa myöten. Lopuksi hän lausui hieman haikeana:

 - Olen aina jotenkin odottanut, että voisin lunastaa tämän merkillisen oikeutukseni olla yhä elossa näitten vaarallisten ja mystisten seikkailujeni jälkeen. Olen toivonut, että voisin pelastaa edes yhden ihmishengen.

 - Ehkä pelastitkin siellä sotasairaalassa, keskeytti eräs kuulija.

 - Ehkä, mutta en kuitenkaan tietoisesti. Tosin en ole surmannutkaan ketään, en ole edes kolaria ajanut, vaikka ehtimiseen olen tien päällä.

 - Entä sodassa?

 - En ehtinyt kunnolla edes varmistinta päästää saatikka laukaista.

 - Olet elänyt monipuolisen ja rikkaan elämän. Varmasti paljon vaikuttanut kotiseutusi jälleenrakennukseen ja hyvinvointiin.

 - Kyllä niinkin, mutta todellista pelastamista. Yhteen aikaan haaveilin jo lääketieteenkin opiskelusta, mutta se tuntui liian rankalta. Olin sodan päätyttyä kuin ikivanha ukko. Halusin työtä ja perhe-elämää.

 - Hyvä se on niinkin, yritti taas joku rohkaista.

 - Ennen en ollut vähääkään uskovainen, mutta nykyään on yhä enemmän ruvennut ajattelemaan johdatusta ja varjelua. Korkeammalta taholta annettua tehtävää. Minulle olisi todella kova pala, jollen näkisi elämässäni jotakin syvempää tarkoitusta.

 - Mitäs turhia mietit tuollaista, möläytti eräs nuori kansanedustaja suu täynnä herkullista sisäfileettä.

   Hän oli rempseä ja itsevarma nuorimies. Oli ehkä ottanut yhden lasillisen liikaa. Ruoka suussa hän yhä jatkoi nauruaan ja uhoamistaan:

 - Sattumaa kaikki on. En minä ainakaan usko mihinkään henkimaailman höpötyksiin. Kaikki on materiaa ja kemiaa. Suoritan maalliset tehtäväni hyvin ja jätän hengelliset jaaritukset mummoille. Minä...yök...

   Kaikki tapahtui nopeasti. Usein liian nopeasti. Parin minuutin kuluttua nuorimies olisi saattanut olla vainaja. Hän oli nielaissut lihapalan väärään kurkkuun ja oli jo tukehtumispisteessä. Se oli sitkeä ja tappava pala.

 - Onko täällä lääkäriä? huusivat muut kauhuissaan.

   Ei ollut. Silloin Martti meni nuoren miehen taakse, otti kovan ja karhumaisen otteen hänen vyötäröstään, puristi rajusti ja hetkautti. Kuin luoti olisi singonnut ulos miehen suusta, kun tuo kova pala lensi lattialle.

                                         - - -                  

 - Olipa opettavainen kertomus, huokaisi Mallu. - Kyllä minäkin toivoisin, että elämälläni olisi jokin syvällisempi tarkoitus.

 - Nuorihan sinä vasta olet, lohdutti Martti. - Ehdit vielä paljon. Tärkeintä on, että seuraat sydämesi ääntä ja tutustut sisimpääsi. Joku on sanonut, että jos opit tuntemaan itsesi, opit myös tuntemaan Jumalan.

15. Vanhoilla asuinsijoilla

   Joulun ajaksi Mallulle tarjoutui mahdollisuus työskennellä Kilpilammella sijaitsevassa hotellissa. Martti Posila toimi kieltämättä innokkaana puhemiehenä.

   Äiti tai Mallu soittelivat vuoronperään, tai rehellisesti sanottuna, äiti soitti kolme kertaa ja tytär vastaavasti kerran. Oli niitä kiireitä.

 - Mitä ihmeen kiireitä? marisi äiti. - Makaatte siellä kaamoksen pimeydessä kuin karhut talvilevolla. Päivätyö kun on tehty, ei voi muuta kuin syödä ja nukkua. Peräkylä eikä minkäänlaisia kulttuuririentoja.

 - Sinä se muka olet niitä kulttuuririentoja peräämässä? letkautti tytär pilkallisesti. - Bingo ja Lottokuponki kioskille ja Leenan kanssa telkkarin ääressä. Korkein kulttuurianti onkin sitten ”Kauniit ja rohkeat” tai jokin tylsä kilpailu, jossa vihdoin ja viimein, kahdenkymmenen vihjeen jälkeen, bongataan, että Helsinki on Suomen pääkaupunki. Voittaja nostelee käsiään ja kumartelee joka taholle kuin olisi Formula-kisat voittanut. Ihaileva yleisö aplodeeraa neronleimaukselle.

 - Sinustapa on kitkerä tullut. Taitaa olla kova ikävä tänne rintamaille? Sivistyneisiin oloihin?

 - En mä jaksa sun kanssas.  Mitä sulle muuten kuuluu?

 - Ei kummempaa, johan sä luettelit ne mun hienot harrastukseni. Olet aina ollut nokkava ja näsäviisas, vaikka ilman isää kasvanut. Varokin vain joutumasta samaan tilanteeseen. Minä olen...

 - Älä aloita sitä saarnaasi. En odota vauvaa, tahdotko siitä lääkärintodistuksen?

 - Pitäisi jo lopettaa, mumisi äiti. - Sanoitko, että lähdet taas jonnekin muualle? Ovatko ne antaneet sulle potkut sieltä baarista? BAARISTA!

 - Älä huuda. Eivät ole antaneet. Käyn Kilpilammella vain joulusesonkikeikalla. Sitten luultavasti palaan tänne, siihen b-a-a-r-i-i-n.

 - Mitä? Nyt se Leena jo rämpyttää ovikelloa. Heitämmä pois.

 - Heippa. Voi hyvin, äiti. - …kulta, tytär lisäsi pelkästä velvollisuudentunnosta.

   Mikään suurikaan etäisyys ei pystynyt pyyhkimään pois epäviihtyisyyden tunnetta heidän väliltään. Tunne on tai sitä ei ole. Kaikki muu on selitystä. Tämän Mallu oli aikoinaan lukenut jostakin elämänoppaasta.

   Entä Panu? Pystyykö hän unohtamaan minut? Kunpa pystyisi.

   Eräänä iltana Martti Posila kertoi, että joku mies oli soittanut ja tiedustellut Mallua. Ei sanonut nimeään eikä yhteystietojaan. Lupasi soittaa myöhemmin.

   Mallua värisytti. Oli kulunut jo kaksi viikkoa eikä puhelua kuulunut. Saattoi olla niitä Kilpilammen työasioitakin. Jokin juttu oli kuitenkin selvinnyt eikä ollut enää tarpeen ottaa yhteyttä. Olisikin niin.

   Kilpilammella oli mukavaa. Vielä vähän enemmän kaamosta ja salaperäistä hämärää. Mystistä ja uneksivaa. Täällä pyrittiin tekemään joulusta todella perinteellinen suomalainen juhla suurille turistijoukoille. Heitä oli ulkomailtakin, Yhdysvalloista, jopa Japanista saakka.

   Marja-Leena tutustui jälleen uuteen mielenkiintoiseen ihmiseen. Hän oli nimeltään Irmeli, joka oli tullut joulunviettoon tunturihotelliin. Yksin, koska ei ollut löytynyt sopivaa matkakumppania. Sen hän totesi hieman surumielisenä.

   Naiset hiihtelivät melkein päivittäin yhdessä. Irmeli oli ollut täällä aikaisemminkin, joten hän osasi toimia oppaana. Lumisen  tunturijättiläisen puhdas, juhlallinen ja järkkymätön hahmo korostui kaamostaivasta vasten.

 - Täällä ihminen tuntee pienuutensa, lausui Mallu. - Ihmisparan murheet tuntuvat kaukaisilta, jopa mitättömiltä näissä maisemissa.

 - Tiesitkö, että täällä on ollut asutusta jo muinaisina aikoina? jatkoi Irmeli. - Tästä eteen päin Norjan puolella on löydetty merkkejä ihmisistä jotka ovat eläneet näillä tienoilla jo tuhansia vuosia? Arvaapas, kuinka kauan sitten?

 - Enpä osaa arvata.

 - Autan sinua hiukan. Jo ennen kuin Egyptin pyramidit rakennettiin.

 - Ehkä noin 7000 vuotta sitten.

 - Mikäli tutkimuksiin on luottamista, arvellaan, että siitä on jo 30000 vuotta.

 - Kauhistus, miten he ovat tänne eksyneet?

 - Kai täällä oli silloin lämpimämpää. Jääkausikin oli vasta tulossa. Muuten, et taida viihtyä näillä seuduilla, kun niin kauhistelit asukkaiden tänne ilmestymistä.

 - Viihdynhän minä, penäsi Mallu hiukan nolona. - Kaikki on vain niin uutta ja outoa, koska olen kotoisin Helsingistä.

 - Minä olen paljasjalkainen lappilainen. Asun tätä nykyä Rovatörmällä. Pankkivirkailija.    

   Mallu huomasi, että hyvin usein heidän keskustelunsa siirtyi uskonnon alueelle. Irmeli oli ollut varsin vähällä horjahtaa uskomaankin, tietysti tähän lappilaiseen suuntaan, tähän laurilaisuuteen.

 - Isovanhempanikin kuuluivat siihen ja kuljettivat minua pikkukläpinä seuroissa. Se tuntuu niin läheiseltä ja koskettaa syvältä aivan sieluni pohjia, etenkin heidän haikeat laulunsa. Ne ovat tulvillaan taivasikävää ja kaipuuta tuonpuoleiseen.

 - Minä kyllä haluaisin ensin saada nämä maallisetkin asiat jonkinmoiseen järjestykseen, tuumi Mallu. - Sanoit, että olit vähällä saada herätyksen. Mikä muutti suuntaasi?

 - En minä vieläkään ole kaikkia ovia sulkenut, mutta jokunen vuosi sitten minulla oli kumma kokemus. Se jotenkin vieraannutti, ainakin kovin kiihkeästä uskomisesta. Annas kun kerron.

16. Leikattu usko

   Olin menossa lehtiosastolle. Harva se päivä kävin siellä lukemassa tai oikeammin selailemassa niitä tuiki tärkeitä uutisia, mitä maailmalta tänne virtasi. En toki ollut mikään tiedonvälittäjä enkä tiedottaja, mutta pankkirouvankin on hyvä olla jotenkuten selvillä ajankohtaisista tapahtumista. Jotkut vanhemmat asiakkaat yhä kuvittelevat, että olen heidän ainoa juttukaverinsa päivän mittaan.

   Lehtisalista näkee kokoustilaan, jossa oli parasta aikaa menossa jokin tilaisuus. Ahaa, melko varmasti kirjallisuuspiiri, koska Maura Kuninkaankangas touhusi pöydän takana.

   Ehdin juuri kyyristyä matalaksi kuin väijyvä sissi viidakossa, kun hän sittenkin bongasi minut, hymyili esteetikon väsynyttä hymyä ja vinkkasi kutsuvasti laihaksi kuivettuneella etusormellaan.

   Ei siinä muu auttanut, vaan avasin lasioven ja luiskahdin sisälle. Harmitti tosissaan. Ei siksi, etten olisi ollut kiinnostunut kirjallisuudesta, mutta kokemuksesta tiesin, että Mauralla meni neljäsäkeisen runonkin esittelyyn lähes koko ilta.

   Istahdin oven suuhun ja aloin kuunnella. Märehdittävänä oli muuan vasta ilmestynyt runokokoelma. Tekijän nimi oli mum mum, mutta teos oli ”Terveisiä tähtien takaa”. Ihan hienoa, jos on suuntautunut avaruusasioihin tai uskontoihin.

   Muita hartaita kuulijoita oli viisi. Kaupungin kulttuurisihteeri Mirva, joka katsoi velvollisuudekseen ilmestyä joka ikiseen hiukankin taiteelliselta haiskahtavaan istuntoon. Muuten mukava ihminen mutta perin arvosteleva ja yksioikoinen.

   Läsnä oli myös pari muutakin naispuolista kirjallisuuden harrastajaa sekä yksi mies. Kuten saattoi arvata, hän ei ollut saapunut paikalle omasta vapaasta tahdostaan ja intohimostaan, vaan oli aivan selvästi vaimon tuoma. Istui ja yski. Tuntui melkein mielenosoitukselliselta, koska minulta ainakin meni monta sanaa jopa lausetta hukkaan sen rykimisen vuoksi.

   Mauran kalvakat posket punertuivat vienosti ja voipuneesti kuin viimeisillään olevalla Kamelianaisella. Hän yritti saada hennon äänensä kuulumaan, vaikka volyymit eivät juurikaan nousseet. Ei tarvittu mitään desibelimittauksia. Kuulijoitten korvat olivat turvassa.

   Sen köhijän vaimo vaikutti innokkaalta ja olisi monta kertaa halunnut tehdä kysymyksiä, mutta Mauran yksitoikkoinen ja  junnaava selostus ei sallinut mitään väliin tulemisia. Miten hänen kaltaisensa tyyppi sai ylipäänsä vetää piiriä, joka oli parhaimmillaan määrä palvella juuri keskustelua ja mielipiteitten vaihtoa?

   Aivan seinän vieressä istui nuori nainen. Reilusti alle kolmenkymmenen. sininen anorakki ja vaalea, sotkuinen tukka, joka hätäisesti oli sitaistu laihalle, rasvaiselle letille.  Kun hän jotakuinkin hermostuneena käänteli päätään. huomasin miten suuri ja paksu nenä hänellä oli. Iho oli kalpea ja taikinamainen.

   Vihdoinkin Maura antoi muillekin suunvuoron. Rouva Köhällä oli oitis monta näkemystä esitettävänään. Hän mainitsi itsekin kirjoittavansa runoja. Höristin heti korviani, koska myös minulla oli salainen aarre pöytälaatikossani. Peräti yksitoista sellaista runoa, joita pidin melko hyvinä. Olin lukenut niitä pikkuhuppelissa olevalle ystävättärelleni, ja tämä oli ylistänyt ne maasta taivaaseen. Kehotti siinä paikassa lähettämään ne jollekin suurelle kustantajalle.

   Tein työtä käskettyä, mutta kustantaja ei kai ollut pikkuhuppelissa. Hänen olisi nähtävästi täytynyt huojahdella änkyräkännissä, ennen kuin hän olisi suostunut mörisemään alaisilleen painatuskäskyänsä hengentuotteilleni.

   Kolme runoista oli todella kirjoitettu sydänverelläni seitsemän vuotta sitten, jolloin minulle tuli avioero ja täytyi saada helpottavaa terapiaa sekä psykiatrilta että näistä kolmisäkeistöisistä luomuksista. Ehkä riimittely oli auttanut, kun selvisin siitä Harri-lurjuksesta sentään neljässä vuodessa.

   Siispä kuuntelin varsin kiinnostuneena, miten yskijän vaimo oli selvittänyt taiteelliset ongelmansa. Rouva paahtoi tulemaan:

 - Tunnen, että olen pakahtua pursuaviin tunteisiini. Aivan sydänalaa ahdistavat ne...ne kiihkeät tunteet. Pyrkivät ulos, mutta en löydä sanoja.

 - Jospa kokeilisit ensin jotakin pienimuotoista.

 - Ei se riitä minun mahtaville tunteilleni. Tahtoisin heti kirjoittaa ainakin 400-sivuisen romaanin. Tunteellisen, kun minua alinomaa itkettää.

   Mies yskähteli ymmärtäväisesti ja tarjosi vaimolleen nenäliinaa.

   Katselin kelloa. Joko uskaltaisi lähteä? Oikein huokaisin helpotuksesta, ettei mikään ukonköriläs ollut kotona odottamassa. Sain olla ja elää niin kuin huvitti. Harrastaa mitä halusin, vaikkapa sepittää runoja. Muistin kuitenkin harmikseni, ettei niitä itsenäistymiseni jälkeen ollut  sittenkään syntynyt kuin yksi ainoa.

   Nousin varovaisesti sillä välin kun Maura kumarassa tutki sitä runokirjaa. Naisella oli varmaan kolmas silmä tiukan jakauksen kohdalla, koska hän inisi:

 - Irmeli, et kai vielä ole lähdössä? Haluaisimme kaikki kuulla käsityksesi näistä runoista.

 - Joo, kovin mielelläni, mutta en ole edes tutustunut niihin.

 - No kuulithan kun luin siitä otteita. Mitä niistä arvelet?

 - Tuota, en oikein tiedä. aihe saattaa olla kiinnostava.

 - Miten niin, saattaa?

 - Tarkoitan, että jos se kertoo asioista siellä tähtien takana, niin avaruusaikana ja...ja voihan siinä olla jotakin uskonnollistakin.

 - Lainaan tätä sinulle, tuhahti Maura närkästyneenä, kun palautteeni oli niin heiveröistä. - Odota tämän kokouksen loppuun, niin...

   Kuului jyrinää ja kolinaa, kun se lettipäinen ja taikinanaamainen nainen hyppäsi pystyyn. Melkein raivokkaasti.

 - Minä. MINÄ olen selvillä näistä asioista. Niistä tähtien takaisista, hän huusi käheällä äänellä ja läähätti niin raskaasti kuin olisi päästänyt liikaa painetta varaventtiilistä. - Olen itse kokenut. Minut siepattiin viime viikolla ja nyt tuon teille todella tuoreita terveisiä tähtien takaa.

   Kuulijoissa virisi hermostunutta hämminkiä ja hälinää. Mirva hiissasi itseään ovea kohti, ja minäkin suunnittelin jo lähtöä. Nainen vaikutti suorastaan mielipuolelta. Hänen silmänsä hohtivat metallisina kuin porolla. Ne olivat selkosen selällään, pää kieppui ja kädet huitoivat.

   Yhä kiihkeämmin ja lopulta jo kirkuen hän jankkasi sanottavaansa. Hän kertoi kummista näyistä taivaalla, pelottavista unista, jotka olivat karmealla tavalla toteutuneet.

   Hän kuvasi vieraalta planeetalta tulleita olentoja, jotka olivat monta kertaa käyneet häntä tervehtimässä.  Olohuoneessa asti. Yksi vihreä mies oli lainannut häneltä ufoja käsittelevää kirjallisuutta. Ei ollut palauttanut. Tai oli sittenkin, sillä teokset löytyivät myöhemmin makuuhuoneen sängyn alta.

   Oona, se oli tuon kummajaisen nimi, jäi vielä seisoskelemaan paikalleen. kääntyili ja hapuili käsillään kuin olisi ollut eksyksissä.

   Viimein hän käveli ulos , jäykästi ja tasapainoa tavoitellen. Maura kysyi yhdeltä virkailijalta, tunsiko tämä naista ja voiko häntä päästää yksin kadulle.

 - Tunnenhan minä Oonan. Kyllä se pärjää. Asuu ihan lähellä. On jo monta vuotta ollut omituinen, mutta ei tietääkseni vaaraksi muille. Kylläkin  aivan sekaisin niitten avaruusolioittensa kanssa. Uskoo niihin vahvasti ja ehdottomasti. Mikään ei saa hänen uskoaan horjumaan.

 - Mitä Oonalle sitten tapahtui? Oletko kuullut hänestä? tiedusteli Mallu uteliaana.

   En pitkään aikaan. Kului monta kuukautta ja kyselin hänestä toisinaan, mutta ei ollut kuulemma näkynyt.

 - Ovat kai taas ufot siepanneet, naureskelivat ihmiset. - Sääliksi käy naista. Oli juuri valmistunut peruskoulunopettajaksi, kun jossakin vippasi.

   Runsaan puolen vuoden kuluttua törmäsin Oonaan valintamyymälässä. Tuskin tunsin häntä, sillä niin muuttunut oli hänen koko olemuksensa.

   Puhtaat, kiiltävät hiukset oli solmittu hauskasti pienelle sykerölle, ja ihokin vaikutti raikkaammalta ja terveeltä. Silmissä oli rauhallinen katse, kun hän ohimennen vilkaisi minua kassajonossa. En malttanut olla puhuttelematta häntä.

 - Hei Oona, kiva nähdä sinua. Et taida muistaa. Olen Irmeli ja tapasimme kerran eräässä kirjallisuuspiirissä. Sen Mauran vetämässä. Muistatko?

   Ei hän näyttänyt muistavan, ja miksi olisikaan, koska olin istunut kauempana hänen takanaan. Harmitti jo tunkeiluni, mutta hän sanoikin epäröiden:

 - Oliko se viime syksynä? Siis sen Mauran piirissä?

 - Siellä se oli. Hän käsitteli sellaista runokokoelmaa kuin ”Terveisiä tähtien takaa”.

   Nopea varjo käväisi Oonan kasvoilla. Muistelemista, ehkä epämiellyttävääkin. Aioin juuri ruveta hyvästelemään, kun hän jatkoikin puhumista.

 - Olin aika huonossa kunnossa siihen aikaan. Minulla oli struuma  mutta se leikattiin talvella. Sain myös hyvää lääkitystä ja olen kuin toinen ihminen.

 - Se on ihan totta, kehaisin. - Näytät todella terveeltä ja pirteältä. Uskotko vielä...?

   Olisin voinut purra kieleni poikki. Minä, luotettava ja harkitseva pankkivirkailija menen sohimaan ampiaispesää.

 - Anteeksi Oona, ei ollut tarkoitus udella.

 - Ei se mitään. Haluaisit tietysti kysyä, uskonko vielä ufoihin ja niihin sieppauksiin. Yhdellä sanalla vastaan: en.

 - Miten usko voi noin vain kadota? Ja varsin kiihkeä ja ehdoton, mikäli sinua oikein tulkitsin silloin kirjastossa. Miten selität tuollaisen mielenmuutoksen?

 - Kai se on samaa kuin uskoon tuleminenkin. Äkkinäinen kääntyminen ja herätys. Olin siihen aikaan muutenkin kauhean fanaattinen ja ylikierroksilla. Kaipasin jotakin korkeampaa tietoa ja yhteyttä, kun tämä maallinen ja raadollinen vain masensi.

 - Jospa sinä käytätkin nyt rauhoittavia lääkkeitä?

 - Ei se sitä ole.  Minut leikattiin ja sain toki ensin lääkitystä. Nyt voin hyvin, ja sitä samaa toivon sinullekin Irmeli. Heippa.

 - Heippa Oona, sanoin hyvin epäröivässä ja kummastelevassa mielentilassa.

                                         - - -

 - Mitä sinä Mallu arvelet? Noinko ihminen muuttuu, kun häneltä poistetaan jotakin? Pelkästään fyysisesti. Voidaanko myös poistaa taipumus ja halu rikollisuuteen, huumeisiin, alkoholismiin tai jopa uskoon?

 - Kunpa elämä olisikin noin yksinkertaista ja helppoa uudistaa.  huokaisi Mallu. - Pieni leikkaus tai lääkekuuri ja jo on luonne toinen, vietit toiset, huonot taipumukset tipotiessään ja valtava varasto lahjakkuutta ja hyvyyttä puhkeaa kukkaan.

 - Tuo leikattu usko oli vain yksi esimerkki vaikkakin kummallinen. Etsin yhä ja yritän kehittää itseäni sekä henkisesti että hengellisesti. Olisi muuten kivaa, jos tulisit minua tervehtimään Rovatörmälle.

 - Saatan tullakin, koska toinenkin hyvä ystäväni asuu siellä.  

17. Etiäisporot

   Irmeli viipyi Kilpilammella niin kauan kuin loma suinkin antoi myöten ja päätti vasta parin päivän päästä ajella kotia kohti. Koska Mallunkin työrupeama päättyi silloin, Irmeli tarjosi uudelle ystävättärelleen kyytiä Kattilakankaalle saakka. Sieltä tälle oli jälleen löytynyt väliaikainen työpaikka.

 - On sulla vain hyvää tuuria niitten töittesi kanssa. Muut saavat kierrellä kuukausimääriä työvoimatoimistoissa eikä mitään heru.

 - Mulla ei ole suuria vaatimuksia. Teen mitä vaan ja opin näköjään kohtalaisen helposti uutta.

 - Tulisit saman tien Rovatörmälle asti. Varmasti noin kätevälle löytyisi sieltäkin jotakin puuhattavaa.

 - Ehkä sitten myöhemmin, kun näen mihin suuntaan asiat kääntyvät. Nyt koen turvallisemmaksi pysytellä hieman syrjässä rintamailta, metsän kätköissä.

 - Kuin takaa-ajettu jänis. Sitäkö tarkoitat?

 - Tavallaan, vastasi Mallu väistellen aihetta. - Anteeksi, nyt mun täytyy mennä. Siellä huudetaan mua puhelimeen. Äiti varmaankin.

   Jälleen se synkkä ja ahdistava puhelu. Panu soitti ja vaati jo varsin tiukassa äänilajissa tyttöä palaamaan kotiin. Ainakin keskustelemaan ja kirjoittamaan.

 - Selvä, tulen sitten itse sinne tunturille. Rovatörmälle on monta lentoa vuorokaudessa. Vuokraan auton ja yhdessä hujauksessa olen luonasi, rakas Marja-Leenani.

 - Hujaus on pitkä. Et taida tajuta näitä välimatkoja. Monta sataa kilometriä jo Lapin pääkaupungistakin.

 - Vuokraan nopean auton tai vaikka helikopterin tai pienkoneen, jollei muu auta. En kestä tätä enää. Tavataan edes, jotta saamme setviä näitä pulmiamme puolin ja toisin. Et tiedä minusta kaikkea.

 - Tiedän aivan tarpeeksi. Minulle on kerrottu. En halua. Kuulitko, että en halua olla missään tekemisissä kanssasi? Jätä minut jo rauhaan. Onhan sulla niitä naisia joka sormelle. Anon lähestymiskieltoa, jollet lakkaa vainoamasta minua.

 - Vai oikein lähestymiskieltoa, nauroi Panu Pitomäki. - Minä tunnen nekin asiat. Sinulle ei löydy yhden yhtäkään pätevää perustetta saada sellaista aikaan. Usko minua. Minulla on kyllä keinoni kumota moiset hömpötykset. Hysteerisen naisen mielikuvituksen harhat.

 - Huomenna en ole enää täällä ja hyvästi, huusi Marja-Leena ja sulki puhelimen.

   Kiihtyneenä ja punaisena Mallu palasi Irmelin luo. Hän ei selitellyt sen enempää, mutta pyysi, että he lähtisivät aamulla mahdollisimman varhain liikenteeseen. Hän piiloutuisi vaikka Inarinjärven yksinäisimpään saareen, josta se hiivatin Panu ei häntä löytäisi.

   Ajomatka oli pitkä. Pyrytti vasten silmiä, ja keli oli pöpperöinen ja liukas. Irmeli osoittautuikin melkoiseksi autohurjastelijaksi. Hiljaisen ja suorastaan masennetun kuoren alla piilikin riehakas ralliautoilija. Hän kaasutti ja ohitti röyhkeästi hitaammat kaverit. Hidas tarkoitti tämän naisen kielessä samaa kuin alle sataa kilsaa tunnissa.

 - Älä hullussa aja noin kovaa, pyyteli Mallu peloissaan. - Mikä kiire meillä on? Me päädymme ojaan tällä vauhdilla, koska tienreunojakaan ei pysty erottamaan näin sakeassa pyräkässä.

 - Ei se ojaan ajo pahinta ole. Hankalinta on, jos törmäämme porotokkaan.

 - Kun tulin Lappiin, junamme törmäsi seitsemään poroon ja meille ei käynyt kuinkaan. Entä miten kävisi autolle?

 - Yksikin poro voi jo olla tuhoisa, sillä auto alkaisi kieppua laidasta laitaan. Jos siinä vielä joku muu ajoneuvo tulee vastaan, ollaan tosi pahalla törmäyskurssilla.

 - Hiljennä Irmeli, voi ole niin kiltti.

   Kuin karmeana esimerkkinä siitä, miten voisi käydä tolkuttomalle hurjastelijalle, tielle tolvasi oikealta puolelta kolme poroa. Niin yhtäkkiä, että mitään ei ollut enää tehtävissä. Vaikka Irmeli käänsi ohjausrattia ees ja taas, onnettomuus tapahtui peruuttamattomasti.  Kolme poroa sinkoili tuulilasiin ja moottoriin. Veri ryöpsähteli, ja sitten ne lensivät kaaressa tielle.

   Kauhusta mykkinä naiset riensivät katsomaan. Ympärillä levisi autio, luminen metsä. Korpikuuset huojuivat vinkeässä tuulessa ja ravistelivat lunta hartioiltaan.

 - Porot? kuiskasi Irmeli. - Missä on ne porot?

   He tutkivat maantietä kauempaakin ja kurkistelivat kinoksiin ja ojiin molemmilla puolilla. Ei mitään. Ei jälkeäkään eläimistä.

   Sen jälkeen he tutkivat autoa ja sen puskuria ja tuulilasia. Ei naarmuakaan. Ei myöskään pisarakaan verta konepellissä tai maantiellä.

   He kävelivät sille kohdalle, mistä porot olivat heidän eteensä  rynnänneet. Ei mitään merkkiä kolmesta suuresta eläimestä.

   Naiset tarkastelivat itseään ja toisiaan. Ei mustelmaa eikä naarmua. Heille ei ollut käynyt kuinkaan, vaikka vauhti ja törmäys olivat olleet niin tosi rajuja.

   Vakavina Irmeli ja Mallu palasivat autoon ja matka jatkui. Ei enää hurjalla vauhdilla, sillä ajaja tuskin uskalsi ylittää viittäkymmentä kilometriä tunnissa. Kumpikin tarkkaili tietä ja penkkoja molemmin puolin. Istuivat aivan etukumarassa nähdäkseen paremmin.

   Ajatukset pyörivät yhdessä mylläkässä. Mitä tämä oli? Kuin noituutta. Aaveporoja. Silloin se tapahtui. Oikealta syöksyi kolme poroa auton eteen.

   Irmelillä oli täysi valmius päällä. Hän jarrutti varovaisesti, ja auto vain hieman muutti suuntaansa oikealle. Porot juoksivat kiireen vilkkaa heidän editseen vasemmalle puolelle ja katosivat metsään. Koska kuskilla oli ollut niin hiljainen vauhti, hän ehti reagoida asiaankuuluvalla tavalla.

 - Meillehän ei käynyt kuinkaan, kuiskasi Mallu. - Ne ensimmäiset porot varoittivat meitä ja sinä ajoit varovaisemmin.

 - Ehkä ne olivat etiäisiä, poroetiäisiä?

 - Tai suojelusenkeleitä?                  

    18. Avannon asukkaat      

   Marja-Leena Elkki aloitti taas uuden elämän tuoreissa maisemissa. Hän sai toimen Kattilakankaan yläasteen keittolassa emännän apulaisena. Toimitti myös vahtimestarin virkaa, koska tämä oli alinomaa sairaslomalla.

   Oma soppi ja oma rauha. Lieviä onnentunteita. Omaisuus oli todella vähäistä. Muutamien vaatekertojen ja henkilökohtaisten tavaroitten lisäksi hänen muuttokuormansa koostui pienestä televisiosta, muutamista kirjoista ja iloisenvärisestä raanusta, jonka hän oli saanut lahjaksi Meeriltä.

   Tähänkin asti hän oli asustanut kalustetussa huoneessa, asuntoloissa tai talojen puotirakennuksissa. Äiti kauhisteli sellaista kiertolaisen elämää.

 - Isäsikin oli sellainen vastuuntunnoton pelle, jos saan lausua oman mielipiteeni.

 - Sen kun lausut, tokaisi tytär. - Olen tyytyväinen ja minusta tämä on virkistävää ja rauhoittavaa. Työ on kiinnostavaa ja ihmiset kivoja.

 - Entä ne kivat ihmiset täällä kotipuolessa? Huolehtiva äitisi ja sinua kaipaavat miehesi? Kaapo esimerkiksi. Päätä jo hyvä tyttö lopultakin, mitä haluat.

 - Se juuri onkin ongelmana. En millään pysty ratkaisemaan, mitä todella haluan. Voi äiti, kun tämän pitääkin olla vaikeata.

 - Minä olen aina tarkalleen tiennyt mitä haluan, mutta pulmanani onkin ollut se, ettei elämä ole halunnut sitä samaa.

 - Miten Panu on voinut saada osoitteeni ellei sinulta? tuohtui Mallu syyttämään. - Ettäs kehtaatkin kavaltaa ainoan tyttäresi, vaikka hyvin tiedät, että tämä on minulle todella kova paikka.

 - Kavaltajaksiko mua morkkaat? Kyllä Panu on siksi tarmokas ja määrätietoinen kaveri, että hän saa selville tietoja ilman minun apuanikin. Sinä se olet aina niin epäluuloinen ja negatiivinen. Et ymmärrä omaa parastasi, tottelematon ja typerä tyttäreni.

 - Kiitos kaunis taas ystävällisistä ja rohkaisevista sanoistasi. Alkaa ruokatunti ja mun on mentävä vahtimaan, etteivät kersat hajota taloa.

 - Onko siellä mettänperällä oikein kurinpito-ongelmiakin? Tai tietysti, sinullahan niitä olisi, vaikka kastelisit kukkia yksinäisellä hautuumaalla.

 - Voi hyvin, äiti.

   Se vahtiminen ja jöön pitäminen epäonnistui lähes joka kerta. Ruokalan ja käytävän välillä oli kahdet suuret lasiovet, jotka Mallun piti avata H-hetkellä. Nälkäinen ja remuava lauma killisteli jo ahnaasti oven takana. Se ilmeili villisti ja painoi nenänsä littanaksi lasiruutuun pelotellakseen hyväntahtoista Mallua.

   Joskus lapset huusivat kuorossa, että ”Avaa jo, avaa jo”. Kun mökä kaikui rehtorin tai jonkun muun pontevan opettajan korviin, he riensivät portinvartijan avuksi. Jos apua ei tullut ajoissa, kävi tavallisesti niin, että kun Mallu oli avannut oven, hurja lauma syöksyi sellaisella vauhdilla ruokailemaan, että Mallu jäi puristuksiin toisen lasioven taakse.

   Sieltä hän viittilöi ja huusi rauhoittavia kehotuksiaan oppilasjoukolle muistuttaen valitettavasti avuttomana suutaan aukovaa akvaariokalaa. Lapset saivat aterian keikkuville tarjottimilleen, änkesivät pöytiin ja ahmivat annoksensa. Koskaan ei sattunut mitään pahempaa onnettomuutta, mutta tehottomankin valvojan  piti vain olla läsnä.

   Periaate oli täsmälleen sama kuin eräässä valtion virastossa, jossa pomo oli julistanut alaisilleen, että mitään ei tarvitse tehdä. Riittää kun on läsnä. Poissaoloja ei sallita.

   Mallu oli ystävystynyt erään pientilallisen vaimon kanssa. Vappu ja hänen miehensä Topi hoitivat kituliaasti menestyvää taloaan Poteronperällä, joka sijaitsi leveän joen toisella puolella. Lapsia oli seitsemän tai kahdeksan tai saattoi olla enemmänkin. Informaatio oli sangen epätarkkaa, varsinkin kun Topi oli jo kolmatta kertaa naimisissa. Edelliset vaimot olivat yksinkertaisesti häipyneet kuvioista, todennäköisimmin kuolleet.

   Mallulla oli tapana kävellä tai hiihtää joen yli kylästelemään. Pakkaset ja tuiskutkaan eivät häntä estäneet, koska Vapusta alkoi kehkeytyä todellinen ystävätär. Elämänkokemuksia, traagisiakin, mutta silti hersyvä nauru ja huumorintajua.

   Pariskunta oli ahkera ja koetti kaikkensa, mutta onni ei silti ollut myötä. Poroja karkasi, hukkui tai varastettiin. Lypsävin lehmänkanttura nieli rautanaulan ja jouduttiin lopettamaan. Yksi kolmesta lampaasta sairastui noin muuten vain. Heinäsatokin jäi joskus korjaamatta, kun lumi ennen aikojaan tulla tupsahti päälle.

   Vappu ahersi ja teki sivutöinään upeita käsitöitä. Värikkäitä raanuja ja poppanoita sekä untuvanpehmeitä, paukkupakkasia uhmaavia lapasia. Topi veisteli ja höyläsi minkä metsätöiltään kerkisi. Silti kaikki oli jotenkin keskeneräisen oloista.

   Katto vuoti, portaat lahosivat jalkojen alla, nurkista veti ja jääkaappi sippasi. Pihalla seisoi uuden rakennuksen kehikko ja nimeksi valmista seinää. Ikkuna-aukot ammottivat tyhjinä kuin pääkallon silmäkuopat. Viimeistely oli jäänyt varojen puutteesta.

 - Ehkä pojat sitten, kun varttuvat, mietti Vappu. - Vaikka tuskin ne tänne jäävät. Pakenevat työn perässä muualle, niin kuin täällä ei tekemistä riittäisi. Vaan kun ei ole sitä rahaa.

   Eräänä helmikuun iltana vierailu venyi tavallista pidemmäksi, sillä juttua piisasi. Vappu jo kehotteli ystäväänsä jäämään yöksi.

 - Eksyt sinne jäälle pimeässä ja pyryssä.

 - Onhan siellä ne pitkät kepit tienviittoina, tuumi Mallu. - Osaisin tien kotiin vaikka unissani.

 - Nukahtaa et saa missään tapauksessa, vinoili Vappu. - Joessa on salakavalia virtoja, jotka pehmentävät jään pakkasillakin, ja viime päivinä on ollut tavallista lauhempaa.

 - Kyllä minä pärjään, kerskui tyttö rehvakkaasti. - Moi sitten ja terkkuja Topille.

   Mallu kulki ja kulki. Puski urheasti päin pohjoista viimaa. Lauloi rohkaisuksi: ”Pyry, pyry, pyry hei, mistä tulit sinä tänne?” Laulu tukahtui, ihan henkeen otti tämä vastatuuli. Silmät täynnä lunta ja kyyneleitä.

   Tyttö pysähtyi korjaamaan huppuaan ja myssyään. Missä ne tienviitat olivat? Ei ainuttakaan. Ei takana eikä edessä. Miten hän ei sitä jo aikaisemmin ollut pannut merkille? Reitti oli tuntunut niin ikivanhalta ja tutulta.

   Hän oikaisi itseään ja tirkisteli joka suuntaan. Rantaa ei näkynyt. Hän pyöri ja pyöri kuin marjastaja metsässä ja menetti loputkin suuntavaistostaan. Arvioituaan ja harkittuaan perusteellisesti hän lähti päättäväisesti erääseen suuntaan, joka ikävä kyllä johti pitkin jokea alajuoksulle. Sitä tietä olisi voinut tarpoa vaikka merelle asti, satojen kilometrien päähän.

   Jää rusahteli. Mallu pysähtyi sydän pomppien. Taas varovainen askel. Jälleen ilkeänoloinen risahdus. Lunta oli melkein polviin asti. Ei tämä miltään moneen kertaan poljetulta jäätieltä vaikuttanut. Umpihanki ja ritinää.

   Koska vielä ei ollut kovin myöhä, tyttö yritti vähän väliä tarkistaa, jos joku muukin olisi siellä taivaltamassa. Ei ketään. Ei edes etiäisiä tai kummituksia. Hui.

   Silloin se tapahtui. Ykskaks, yhdessä hujauksessa. Jää rasahti ja keinui. Mallu vajosi hyiseen veteen. Railo tai avanto oli auennut kuin maanjäristyksessä. Hän oli menettää tajuntansa siinä hyytävän kylmässä kylvyssä.

   Paksuilla kintaillaan hän yritti tarrata jään reunaan. Siinä olikin epätasaisia kohtia, joten ote piti ainakin jonkin aikaa. Kädet lipsuivat ja uusi ote. Lunta ja jäätä. Jäänaskalit, välähti hänen mieleensä. Tietysti kotona tiskipöydällä. Edes keppiä hänellä ei ollut tukena.

 - Apua! vikisi tyttö, sillä hiiren uikutukselta se varmaan kuulosti  siinä huminassa. - Apua...pulp...auttakaa!

   Kerran hän kävi jo uppeluksissa. Yhden asian hän tiesi varmasti. Tätä hän ei kestäisi montakaan minuuttia. Jaloista alkoi jo tunto mennä. Hengitys oli vaivalloista. Kauhu kuristi kurkusta. Tähänkö se kaikki päättyisi, ennen kuin oli vielä kunnolla alkanutkaan? Se elämä.

   Vielä kerran Mallu keräsi voimansa ja huusi. Kummastuneena hän kuunteli. Oliko se kaiku? Pilviverho oli väistymässä, ja jonkin matkan päässä näkyi kuutamossa salaperäinen, tumma hahmo, pelkkä yläruumis. Siitäkö se avunhuuto lähti?

   Kauempana yhä uusia avantoja ja huutajia. ”Apua” kajahteli monenkertaisena eteenpäin, kuin äänistä muodostunut viestikapula. Ketjureaktio.

   Juuri kun tyttö oli menettämäisillään tajuntansa ja oli vajoamassa syvyyteen, kuului kamala pörinä. Suuri musta vempele ilmestyi näköpiiriin. Moottorikelkka. Sieltä juoksi mies, joka laskeutui mahalleen jäälle ja alkoi hivuttautua onnettomuuden uhria kohti.

 - Tartu tähän riukuun. Kestä vielä hetki.

   Topi kiskoi voipuneen tytön jäälle, kantoi hänet moottorikelkkaan ja peitti lämpimillä vällyillä. Ranta ei ollutkaan niin ylettömän kaukana, joten Mallu pääsi pian lämpimään taloon turvaan.

   Kylällä ihmeteltiin kovasti, miten tytön heikko ääni oli kantautunut rannalla työskentelevän Topin korviin. Se tuntui mahdottomalta vaikka tuulikin olisi ollut myötäinen.

   Arastellen Mallu kertoi pelastajalleen ja Vapulle noista avantoihin ilmestyneistä päistä ja siitä ketjuhuutamisesta. Etteivät vain ystävät pitäisi häntä hulluna?

   Mies oli hyvin vakava, kun hän alkoi selostaa tapahtumia monen vuosikymmenen takaa. Hänen isänsä oli kuulunut väärään puolueeseen joskus kansalaissodan melskeissä. Isä oli pidätetty, pahoinpidelty ja tuomittu suoralta kädeltä kuolemaan, vaikka hän ei monen tuomitsijankaan mielestä ollut syyllistynyt minkäänlaiseen väkivaltaan. Ei edes suunsoittoon.

   Topin isä ja muitakin oli raahattu joen jäälle, ammuttu ja survottu avantoon. Joku kiihkoisa nainen oli vielä kaiken vakuudeksi iskenyt isää sinkkiämpärillä päähän, jotta se roisto varmasti pysyisi hyisessä haudassaan.

   Eivätpä vain pysyneet. Kevättulvien yhteydessä mädäntyneitä ja kalojen silppuamia ruumiita putkahteli näkösälle eri puolilla rantapöheikköjä. Tarttuipa joku kalastajan verkkoonkin. Kauhea muistutus tapahtuneista veritöistä.

   Osaa vainajista eivät omaiset saaneet haudata siunattuun maahan, joten he jäivät sumuisina ja myrskyisinä öinä jäälle kummittelemaan. Tällä kertaa he olivat suorittaneet pelastuspartion tehtävää tälle etelän tyttöraasulle.

19. Pakkasiltain tarinoita

   Talvi tarttui jääkylmin kourin Kattilakankaan elämään. Mallu pukeutui kaikkiin mahdollisiin vaatekertoihinsa, toppahousuihin ja kaksiin lapasiin. Hän kietoi paksun villahuivin kasvojensa suojaksi ja porhalsi työhön. Matkaa oli vain rapiat kilometri, mutta jo sillä matkalla hän oli kohmettua jääpuikoksi.

 - Koska tämä helpottaa? Tottahan jo maaliskuussa? Loppukuusta alkavat etelässä jo krookukset kukkia.

 - Kas vaan etelänvarista, kun sillä on ruusuisia unelmia Lapin keväästä. Alapa jo uskoa, että Kilpilammella järjestetään hiihtokilpailuja vielä juhannuksenakin, ja jopa Lapin eteläosassa routa voi olla niin kovaa vielä heinäkuussa, että seivästä ei saada isketyksi maahan ladon pohjoispuolella.

 - Uskottelette vaan, huijaatte minua junantuomaa, vastusteli Mallu ja hieroi valkoiseksi valahtanutta nenänpäätään. - Mitä jos tulisi sähkökatko ja mittari näyttää yli neljääkymmentä pakkasastetta?

 - Nekin on koettu, samoin kaivojen ja johtojen jäätymiset. Silloin vain lähdetään evakkoon johonkin lämpimään yhteistilaan, vaikkapa koululle.

 - Nyt on sopiva aika tarinoida kummituksista ja kesästä, hymähteli   keski-ikäinen käsityöopettaja, Kaarina, joka oli pyytänyt luokseen lähinaapureitaan valmistelemaan myyjäisiä kylän urheiluseuralle. - Neulotaanpas ystävät ahkerasti, kun minä samalla   tarinoin tälle etelän tytölle hieman Lapin mystiikasta ja romantiikasta.

 - Voi mahtavaa, huudahti Mallu. - En enää ihmettele, että jotkut joutuvat täydellisesti Lapin lumoihin. Kerro Kaarina, olen yhtenä korvana.

20. Nainen pihalla

   Tätä juttua en ikinä uskaltaisi tarjoilla miehelleni, koska hän pitäisi minua aivan pimahtaneena. Hän jo muutenkin irvailee ja nauraa aatoksilleni. Meidät oli Jounin kanssa kutsuttu kesäjuhlille peräpohjalaiseen maalaistaloon. Se on yli kaksisataa vuotta vanha ja sijaitsee yksinäisellä paikalla suuren erämaajärven rannalla. Päätieltä on sinne matkaa runsas kilometri, ja vasta toistakymmentä vuotta sitten tontille rakennettiin kunnollinen autotie. Ennen kuljettiin pelkkiä pitkospuita myöten.

   Piharakennuksia on runsaasti. Vanha navetta ja talli ovat yhä paikoillaan, vaikka karja on aikoja sitten hävitetty. Rannassa on suuri savusauna, jossa koko juhlaväki tapaa käydä kylpemässä. Vuorot menivät illan kuluessa perusteellisesti sekaisin, sillä lopuksi miehet ja naiset saunoivat sekä erikseen että yhdessä, uimapukujen kera ja ilman. Me olimme Jounin kanssa aivan kylpijöitten alkupäässä, joten säästyin pahemmilta säikähdyksiltä. Jouni uhkasi mennä vielä uudestaan naisten vuoroon.

   Alue on niin laaja, että tuollainen nelikymmenhenkinen vierasjoukko katoaa maisemaan kuin tuhka tuuleen.  Kesken kaiken huomasin olevani aivan yksin valtavassa hämyisessä pirtissä. Massiivinen, luonnonkivistä kasattu leivinuuni ja piisi täyttivät melkoisen osan tuvasta. Valkoinen rappaus oli halkeillut ja osittain jo tipahdellut pois. Rakennus oli enää vain perheen kesäkäytössä, joten paikkoja ei välitetty korjailla aivan viimeisen päälle.

   Huoneessa oli yhä vanhaa kalustoa. Kaksi sivusta vedettävää sänkyä, joiden selkämystä koristivat komeat koukerot. Kutsujen isäntä oli kertonut, että niissä sängyissä olivat tapahtuneet kaikki elämän perustoiminnat. Niissä oli naitu, synnytty ja kuoltu.

   Seinustoja kiersi Lapin keltaisella maalattu penkkirivi, käsin höylättyjä. Ne oli tehty myös työskentelyä varten, joten niissä näkyi koloja ja suuriakin reikiä. Pirtissä oli komea kelopuista kyhätty pöytä, piironki ja kehto. Seinillä ja katoissa riippui kaikenlaista tarvekalua, leipälapioita, pokasahoja ja tuohikontteja.

   Raikas, kirjava raanu seinällä ja värikkäät räsymatot lattialla kiinnittivät heti tukijan huomiota. Samoin auki jätetty, vanha perheraamattu pöydän päässä. Lehdet niin hapertuneet, että tuskin koskettaa uskalsi.

   Sekä seinähirret että lattialankut olivat tukevaa tekoa ja niin leveitä, ettei sellaisia kuulemma enää Lapista löytynyt. Vanha, arvokas rakennus, joka oli täynnä historiaa, menneen elämän muistoja ja hieman jo maatuneita tuoksuja.

   Lattia narisi erään ikkunan kohdalla surumielisesti ja valittavasti. Seisoin vähän aikaa katselemassa pihalle. Kauempana oli veräjä, ja siitä olivat ne pitkospuut alkaneet.

   Tie kiemurteli ja katosi suon taakse. Pensaikkoa ja heiveröistä metsän alkua. Alakuloinen ja haikea tunnelma, jotenkin vaartoileva. Olivatko talon emäntä ja tyttäret seisseet samoilla jalansijoilla ikkunan ääressä ja odottaneet jotakuta tulevaksi? Miehiä savotoilta tai kalalta, nuorisoa kylältä. Harvoin tänne osuvia kylästelijöitä, vai mitä ja ketä?

 - Koska se romantiikka ja mystiikka tulee? kysyi Mallu malttamattomana kuin pikkulapsi, jolle luetaan liian hidasta iltasatua.

 - Odotapas nyt kun ensin kuvailen sitä miljöötä, että pääset tunnelmaan.

   Yövyimme vanhan aitan yläkerrassa, Jouni ja minä sekä joku vieras nuori pariskunta, joka nauraa kihersi koko ajan. Jouni kuorsasi monien kylpemistensä rasittamana, mutta minä kirjoitin päiväkirjaani pienen, neliruutuisen räppänän luona. Lähes pimeä aitanparvi, ja ulkona huumaavasti tuoksuva, valoisa kesäyö. Suven tunnelman kruunasivat kukkivat tuomet ja kirskuttelevat pääskyset, jotka tekivät syöksyjään sääskiparveen.

   Tympäännyin kerrassaan nuorten pursuvaan elämäniloon ja mieheni uneliaaseen väsähtäneisyyteen, joten hipsin ulos ja pirttiin. Ei ketään. Palasin pihalle ja yllätyksekseni sielläkin oli hiljaista. Vain yksi vanhemmanpuoleinen mies istuskeli rahilla ruusupensaan varjossa ja piiputteli. Hänellä oli suuret, kauniinsiniset ja surulliset silmät, ryppyiset kasvot ja kullankaivajan hattua muistuttava vihreä reuhka päässään.

   Tervehdimme ja hetken epäröityäni istahdin hänen viereensä. Aluksi emme puhuneet halaistua sanaa, mutta silti tunnelma oli hyvin seurallinen ja leppoisa. Kävi ilmi, että hän oli eläkkeellä oleva opettaja aivan pohjoisesta eikä ollut koskaan aikaisemmin käynyt talossa. Oli tullut erään tuttavansa kyydissä eikä ollut vielä tavannut isäntäväkeä.

   Yhtäkkiä hän kysyi minulta, olinko keskustellut pirtissä ollessani sen nuoren naisen kanssa, joka juuri oli tullut ulos. Ihmettelin kovasti ja kerroin, etten ollut nähnyt sisällä ketään muuta. Sanoin:

 - Ehkä nainen tuli muista kamareista taikka vintin rappusista?

 - Ei vaan hän sanoi tulevansa pirtistä. Etkö todellakaan törmännyt häneen? Hän oli alle kahdenkymmenen, ja hänellä oli yksi ainoa pitkä, punertava letti selässään. Tyttö oli pukeutunut vanhahtavasti kuin olisi astunut esille jostakin 1800-luvun maalauksesta. Pitkä, löysä, siniruudullinen hame, vaalea esiliina ja pusero. Punaruutuinen huivi kietaistuna kipakasti otsalle.

 - En minä vaan sellaista tavannut. Jospa torkahditte välillä ja näitte unta?

   Mies näytti ihan loukkaantuneelta.

 - En varmasti. Neitosella oli kiulu kädessään, ja hän sanoi olevansa menossa lypsylle. Hän oli erittäin tuohtunut ja tiuski kävellessään. Hänellä oli jännittävän vihreät silmät, jotka vallan leiskuivat kiukusta.

 - Kertoiko hän, miksi hän oli niin vihainen?

 - Hän sanoi riidelleensä emännän kanssa, joka aikoi erottaa piikansa, koska tämä oli tykästynyt talon vanhimpaan poikaan.

   Vanha mies nousi ja köpötteli rantaan. Istuin yksin rahilla ja mietin, oliko äskeinenkin ollut vain unta. Olin aivan ymmälläni. Nainen pihalla, kahdessakin mielessä.

   Silloin kutsujen emäntä touhusi paikalle. Kehuin hänelle maittavia tarjouksia ja talon mahtavaa sijaintia. Nainen yhtyi ihasteluuni ja kertoi sen olevan perintötalo. Hänen isänsä oli viimeksi isännöinyt tilaa.

   Kun nainen hymyili minulle, huomasin, että hänen silmänsä olivat veikeän vihreät. Sitten hän kääntyi ja lähti hoitelemaan emännän velvollisuuksiaan. Hänen selässään luikerteli pitkä palmikko. Se oli kauniin kuparinpunainen..

                                         - - -

 - Minusta tuntuu, että tällä arktisella maanäärellä pyritään kaikkeen arkiseenkin toimintaan ymppäämään jotakin mystistä ja selittämätöntä. Vai mitä arvelet, Kaarina?

 - Toisaalta täältä haetaan yksinkertaista ja mutkatonta elämää, luonnonläheisyyttä ja rauhaa, mutta kyllä näilläkin seuduilla törmätään ihmismielen monimutkaisuuteen ja ylivoimaisilta tuntuviin vaikeuksiin ja ongelmiin. Silloin kaivataan jotakin ylimaallista.

 - Olen todennut, että näissä jylhissä maisemissa ihminen joutuu silmätysten oman pienuutensa ja avuttomuutensa kanssa, puuttui eräs emännistä puheeseen. - Tietysti myös suurkaupungissa, mutta korkea kerrostalo ei kaiketi tuo niin selvästi mieleen elämän ylevyyttä ja pyhyyttä kuin mahtava ja järkähtämätön tunturi tai suuri kivenjärkäle jossakin Inarinjärven saaressa.

 - Mystisyyttä kaivataan, kun erilaisissa elämänkohtaloissa on aivan pakko hakea apua ja turvaa joltakin korkeammalta tasolta tai auttavalta hengeltä.

   Kävellessään Mallun asunnolle naiset yhä juttelivat erilaisten olosuhteitten asettamista haasteista. Yhtäkkiä he pysähtyivät.

 - Hys, tuolla seisoo joku mies, juuri oveni edessä. Voisikohan se olla...?  

   Mies olikin Mauno, se elämysopas, johon Mallu oli tutustunut Paljastunturin maastossa. Ristiriitaisia muistoja ja tunteita.

   Kaarina jatkoi matkaansa, ja Mallu pyysi miestä iltateelle, vaikka se tuntui jotenkin vaikealta. Ei vain kehdannut olla pyytämättäkään.

21. Elämyksiä hinnalla millä hyvänsä

   Mauno selosti ja Mallu kuunteli. Hyvä työjako sinänsä, mutta tytöllä oli itsepintaisesti sellainen tunne, että mies puhui paljon juuri siksi, että hän halusi peittää jotakin eikä niinkään sen takia, että hän olisi yrittänyt selvittää seuralaiselleen, miten asiat todella olivat.

   Mies pyöritti ihka oikeata elämysyritystä, Eräelämys ry:tä, jossa oli viisi työntekijää. He kulkivat ympäri Lappia pitämässä kursseja ja viihdyttämässä asiakkaitaan. Suuretkin firmat tilasivat heiltä palveluja. Ne koskivat kaikkea mahdollista, Lapin ruuista lintujen tarkkailuun valoisina kesäöinä. Hieronta ja akupunktiokin kuuluivat toimenkuvaan. Niin ikään meditaatio sekä hypnoosi.

   Elämysopas oli tavattoman innostunut hankkeestaan. Se takuulla vielä laajenisi ja täytyisi pestata lisää väkeä. Sivumennen hän kysäisi, eikö Mallu ollut kiinnostunut sellaisesta alasta.

   Tyttö myönteli ja väisteli. Mikä tässä tökki? Mauno usein vältteli hänen katsettaan ja nyki korvaansa. Valehtelijan merkki vai oliko?

 - Ei tähän hommaan pitkiä kurssituksia tarvita. Itse voin opettaa alkeet. Pääasia, että aistit ovat virkeinä ja mieli vastaanottavainen uusille vaikutelmille. Miksei vanhoillekin, mutta uudesti syntyneessä muodossa. Raikkaampina ja tuoreempina, voimakkaampina ja mieleen jäävinä.  

 - Nykyajan ihmisissä on se huono puoli, että he eivät pysty kokemaan mitään todella syvältä ja riipaisevasti. Surut ja riemutkin ovat vain laimeata pintakuohua. Sitten valitetaan, että elämästä puuttuu sen suola ja intohimo. Kaikki on tylsää ja turruttavaa. Millään ei ole merkitystä eikä väliä. Ei edes omalla eikä toisten hengellä. Muututaan elämysrikollisiksi.

 - Kyllä minä vaan koen ihan tarpeeksi voimakkaasti, sanoisin että turhan rajusti, väitti Mallu. - Haluaisin päinvastoin oppia hillitsemään tunteitani ja pelkotilojani.

 - Mitä sinä pelkäät? kysyi Mauno nopeasti ja katsoi tyttöä tiukasti silmiin.

 - No tuota, tuota, änkytti nainen. - Kaikenlaista, koska olen joutunut sellaisiin tilanteisiin, joista en ole löytänyt tyydyttävää ulospääsyä.

 - Kuten minkälaisiin?

   Puhelin pirahteli hiukan käheästi ja vaivalloisesti, mutta Mallu vastasi helpottuneena.

 - Haloo?

 - Vihdoin ja viimein, puhui kiihkeä miesääni. - Mitä hittoa sinä koko ajan pakenet? Nytkin jollekin peräkylälle. Hyvä kun puhelin toimii. Kuulemma puita kaatunut ja rikkonut linjoja. Jotakin kumman tykkylunta, jota saattaa olla yhdessä ainoassa puussa tuhansia kiloja. Minä...  

 - Älä ikinä enää soita minulle, huusi Mallu. - Lakkaa vainoamasta minua. Usko jo lopultakin. Hyvästi,

   Mauno tarkkaili Mallua kiinnostuneena.

 - Oletko joku taparikollinen, jota jahdataan ympäri maata? Vai vakoilija vai piileskelevä todistaja? Kuka sulle soitti?

 - En halua puhua siitä enempää. Yksi mies etelästä jahtaa minua eikä jaksa tajuta, että se on loppu.

 - Mikä se? Rakkausjuttuko?

 - Sen tapainen. Ei puhuta siitä. Hermostun jo muutenkin tolkuttomasti.

 - Onko se mies vaarallinen? Onko hän uhkaillut sinua?

 - Sanoinhan, että tämä riittää. Jollet lakkaa utelemasta, voit yhtä hyvin heti lähteä.

 - Minäkin olen alituisella pakomatkalla. Välillä pakenin viinaa, välillä mustasukkaista vaimoa, välillä velkojia ja välillä vain omaksi huvikseni.

 - Voiko sillä tavallakin paeta?

 - Kyllä, jos siitä tulee elämäntapa. En kestä samalla paikalla löhöämistä. En jaksa sietää tyhjiötä sisimmässäni. Minulla pitää aina olla jotakin säpinää ja mahdollisimman voimakkaita elämyksiä. Niitten kanssa on sama juttu kuin päihteiden. Ensin riittää pieni annos, mutta sitten voi jo olla yliannostusten aika.

 - Kauheata orjuutta sekin. Millaisia elämyksiä havittelet?

 - Kaikkea seksistä uskonnolliseen hurmostilaan asti.

 - Ne saattavatkin olla lähellä toisiaan. Eräs ystävättäreni oli kerran hengellisessä kokouksessa suuren ihmisjoukon keskellä. Hän koki voimakasta kiitollisuutta ja haltioitumista. Kun nainen tuli kotiin, hän sai illalla orgasmin.

 - Jonkun miehen kanssa?

 - En kenenkään kanssa. En edes itsensä. Hän vain oli ja aikoi juuri hankkiutua nukkumaan. Silloin se tuli, huumaavana ja ylivoimaisena.

 - Minä olin yhteen aikaan tavattoman kiinnostunut uskonnoista. Halusin välttämättä kokea herätyksen ja uudestisyntymisen.

 - Mihin uskontokuntaan?

 - Mihin vain, en ollut valinnut mitään erityistä kohdetta. Tarpeeni oli niin valtava, että käytin tosi epäsuositeltavaa keinoa hurmostilan saavuttamiseksi. Nautin meskaliinia.

 - Tuliko niitä hurmoksia?

 - Tuli, mutta tuli kaikenlaista muutakin, epämiellyttävää ja vaarallista, joten en suosittele.

 - Käytätkö yhä huumeita?

 - En sen kerran jälkeen, koska toisaalta tavoitteenani on terve ja luonnonläheinen elämä.

 - Miksi susta on tullut noin ahne elämyksille? Tiedostatko syytä siihen?

 - Luulen, että jo lapsena olin jotenkin aliravittu tunteisiin ja tunnelmiin nähden. Asialliset virkamiesvanhemmat. Tavanomainen kyläympäristö. Minulla oli useimmiten sellainen tunne, että olin nälkiintynyt ja vajaa. Lilluin elämystyhjiössä.

 - Eivätkö vanhempasi osoittaneet sinulle rakkautta ja hellyyttä?

 - Sen verran kuin suomalaisessa perheessä yleensäkin siihen aikaan tehtiin. En minä perhettäni syytä. Olin vain niin hemmetin aliravittu ja janoinen. Vaikka kyllä mulla hurjiakin kokemuksia oli jo pikkupenskana. Tahdotko kuulla?

 - Mielelläni, mutta ehkä jonakin toisena päivänä. Nyt täytyy mennä petiin, koska mulla on varhainen herätys.

 - Voin kai jäädä yöksi? Mauno kysyi aivan kuin olisi pyytänyt vain lasillista vettä.

 - Et kai, ei näin nopeasti, mumisi tyttö hämillään. - Mua ei saa hoputtaa.

   Mauno katsoi tyttöä vakavana. Mies oli ihmeen nuorekas ikäisekseen. Sen tyttö ehti ajatella, kun elämysoppaan kuumat huulet jo painuivat hänen poskeensa, kaulaansa ja suullensa. Hiuksiin, niskaan, olkapäihin ja…

 - Ei , ei tällä tavalla. Päästä minut. Kyllä sun on parasta lähteä. Nyt heti.

   Mauno myhäili itsekseen, otti pörröisen ketunpunaisen karvalakkinsa ja jättiläismäisen suuret rukkasensa ja moikkasi vielä kiltisti ovelta:

 - Hei sitten. Minä palaan vielä ja kerron sulle jotakin hyvin erikoista ja järisyttävää.

   Sitten mies hävisi kirkkaan tähtitaivaan valaisemalle polulle. Kalpeana hohtavan kuun kajoon.

   Nuori nainen tarkasteli itseään peilistä. Lyhyt punaiseksi sävytetty tukka. Ohutsankaisten lasien takaa katsoivat harmaat, jotenkin hämmentyneet silmät. Hänellä oli pieni, suora nenä ja itsepäiseksi viivaksi puristuvat ohuet huulet. Joku oli sanonut niitä seksikkäiksi. Kuka tuo nainen oikein oli?

 - Huh tätä elämää, tuhahti tyttö ja nyrpisti pienoista nenäänsä.  

22. Turvapaikan hakija

   Seuraavalla viikolla Mallu sai postia. Kauniin maisemakortin, jossa oli kuvattuna kimaltelevaa lunta ja kaksi poroa sekä teatraalisen näköinen joulupukki. Punainen samettikaapu ja valkoista karvaa hupun reunuksessa. Kuin suoraan amerikkalaisesta kiiltokuvasta.

   ”Rakas Mallu, on niin ikävä sinua. Kirjoita minulle. Koska tapaamme? Ystäväsi PP.”

   Hän tutki huolestuneena postileimaa. Hirveätä, viestihän oli lähetetty Kemistä. Jos Panu oli omalla autollaan liikkeellä, hän olisi Kattilakankaalla tuossa tuokiossa. Osoite ei sentään ollut aivan tarkka. Kas kun oli tullut perille pelkällä kylän nimellä.

   Mallu teki pikaisen päätöksen. Hän nostaisi taas kytkintä ja suuntaisi kulkunsa Rovatörmälle. Suuremmalla paikkakunnalla häntä olisi ehkä vaikeampi tavoittaa. Lisäksi hän oli keksinyt oivan suunnitelman, mutta olikohan se edes laillista ja luvallista?

   Mallu saapui Lapin pääkaupunkiin, hommasi huokean vuokra-asunnon erään vaatimattoman puutalon yläkerrasta ja ryhtyi hakemaan töitä. Epävirallista tietä hän sai selville, että yli 80-vuotiaalle entiselle ylilääkärille haettiin kotiavustajaa. Hieman nolona neitonen esitteli itsensä:

 - Päivää, olen Jenni Strömberg.

   Ei se nimi aivan tuulesta temmattu ollut. Hänen äitinsä äiti oli omaa sukua Strömberg. Vaatimattoman ja hyvin käyttäytyvän nuoren naisen ei tarvinnut sen kummemmin ruveta henkilöllisyyttään todistamaan. Parin päivän odottelun jälkeen hän sai aloittaa uudessa työpaikassaan.

   Naisilla synkkasi heti erinomaisesti. Tohtori Maire Siilinkivi  oli pirteä ja aikaansa seuraava vanhus. Syvällä tuikkivat, tummansiniset silmät kuvastivat elämänmyönteisyyttä ja myös varsin laajaa elämänkokemusta.

   Mallusta tuntui kuin jokin emokana olisi ottanut hänet siipiensä suojiin. Tai ystävällinen siiliäiti, joka terävillä piikeillään karkottaisi kauas pois tämän maailman vaarat ja vaatimukset. Myös sen sisukkaan Panu Pitomäen.

   Nuori nainen kävelytti tohtoria puistossa ja joen törmällä. Kuljetti häntä pankissa ja ostoksilla. Kevät alkoi jo vähitellen hiipiä myös tänne pohjoiseen. Aurinko paistoi lähes taivaallista kirkkautta sädehtivälle hangelle, ylitouhukkaat talitintit titittivät alastomissa koivuissa ja tuhannet timantit kimaltelivat vitivalkoisessa lumessa.

   Ylilääkäri Maire Siilinkivi kertoi mielellään vanhoista hyvistä ajoista. Senikäisille sitä parasta nuoruudenaikaa oli ollut juuri Suomen ankeat ja tuskalliset sotavuodet.

23. Kaivoon katsonut          

 - Tunnetteko tuon naisen? Minusta näytti, että hän tervehti teitä, tohtori Siilinkivi.

 - Niin tervehtikin. Tunnemme toisemme jo monen kymmenen vuoden takaa. Jatkosodan ajoilta.

 - Ei hän minusta niin ikivanhalta näyttänyt, huudahti nuori Mallu, salanimeltään Jenni, mutta lisäsi sitten hämillään. - Vaikka ette tekään. En minä sitä tarkoittanut.

   Maire Siilinkivi hymähti. Vaisusti ja hieman väsyneesti, kuten yhdeksännellä kymmenellä olevan kai tulee tehdäkin. Ei tuhlaa enää vähiä voimiaan nauramiseen ja kriekumiseen. Säästää ääntään ja tunteitaan. Hentoa ja siroa ruumistaan.

 - Ei se mitään. En minä loukkaantunut. Oili on todella ihmeen hyvin säilynyt, vaikka onkin saanut kokea kaikenlaista.

   Maire ja Mallu olivat jokapäiväisellä kävelylenkillään. Vanha nainen kulki hitaasti ja tunnustellen viime askeliaan, ja nuori kotiavustaja pyöri ympärillä ja puhua pulputti elämäniloaan, mutta myös huoliaan tulevaisuudesta. Ensimmäistä kertaa hän todella tunsi olonsa turvalliseksi Lapissa.              

   Naiset kulkivat pitkin leveän ja mahtavan joen rantaa. Katselivat paksun jäävaipan peittämää valkeata lakeutta. Jäälle he eivät olleet uskaltautuneet. Liian jyrkät törmät ja epätasaisia jääpaakkuja joka askeleella. Kuoppia ja salakavalaa liukkautta. Kuten on oikeassa elämässäkin. Arvaamatonta, joskus jopa vaarallista.

   Muita ei jääpeite pelottanut, sillä siellä aivan kuhisi elämää. Hiihtäjiä, koirankuljettajia ja pikkulapsia, jotka laskivat mäkeä törmältä jäälle. Kävelijöitä joko sauvojen kanssa taikka ilman. Suomalaiset innostuvat vaikka mistä asiasta jos se on muotia, hienoa tai terveellistä. Jos joku keksisi kulkea takaperin tikkunekkua heiluttaen, suurin osa kansastamme seuraisi esimerkkiä. Kunhan vain pakarat kiinteytyvät , otsarypyt ohenevat ja kolesteroli laskee.

   Joelle oli rakennettu pieni porokylä, jossa oli kota, laavu ja aitaus. Tarjolla oli kahvia, mehua, kampanisuja sekä ajelua kilteillä poroilla. Moottorikelkkasafari jylläsi rannan tuntumassa. ainakin neljäkymmentä kelkkaa yhdessä letkassa. Railoja varottiin huolellisesti, ettei joku höyrypää olisi innostunut kaasuttamaan ajokkiaan lentoon sulan yli. Joskus on nimittäin käynyt niinkin, että painava kelkka sukeltaakin jään alle ja vie myös uskalikon mennessään hyhmäiseen tuonelaan.

 - Minä olen jo aikaisemminkin kiinnittänyt huomiotani tuohon Oiliin. Minusta hän on maailman seksittömin nainen.

   Maire kohotti harmaatukkaista päätään ja kysyi hämmästyneenä:

 - Miten niin? Eikö hän ole aivan tavallinen yli seitsemänkymppinen naisihminen? Perustelepas minulle väitettäsi, Jenni.

 - No koko olemus ja etenkin vaatetus. Ensin luulin, että hän on mies.

 - Voi hyvänen aika sinua tyttö. Selitäpä vielä tarkemmin.

 - No kun hänellä on tuo musta lippis silmillä ja harmahtava tukka pursuaa takaa hihnan välistä kuin jollakin linnulla. Sihteerilinnullako on sellainen? Tiedättekö te?

 - Saattaa ollakin, mutta vielä Oiliin palataksemme. Melkein kaikilla suomalaisilla on nykyään se takaa auki oleva lippalakki. Kaikenikäisillä, sekä miehillä että naisilla. Tutkipa vain katukuvaa.

 - Ei se pelkkä lippis ole oleellista vaan myös kävelytyyli. Hieman etukumarassa ja katse maahan luotuna. Ja kädet selän takana! En ole eläissäni nähnyt, että nainen kävelee sillä tavalla. Kuin sihteerikölleen saneleva pääjohtaja.

 - Totta puhut, mutta hänellähän oli aika suuri laukku toisella olalla riippumassa. Ehkä hän yrittää säilyttää tasapainoaan sillä tavalla.

 - Ei sekään vielä yksin ihmetytä, mutta se muu vaatetus. Vaaleanruskea housupuku. Ihan herraintyylinen. Toisaalta kuin joku brittiläinen lordi safarilla.

   Maire nauroi hauraasti, mutta silti hilpeästi. Yskäisi hieman ja pyyhkäisi varovaisesti nenäliinalla kapeita ja kalvakoita huuliaan .

 - Jos Oili kuulisi nuo sinun kommenttisi, hän varmasti olisi aika tavalla huvittunut. Hänkö seksitön? Koko kaupungin hemaisevimpia kaunottaria aikanaan. Sai varmasti miesten pään kääntymään ohi kulkiessaan. Sulava keinuva käynti ja nuori nainen kukkeimmillaan. Iloinen ja herttainen. Vaaleat kutrit valloillaan taikka sievillä leteillä. Siniset silmät viiruina nauramassa kohti aurinkoa.

 - Voi kuinka jännittävää. Viitsisittekö millään ja jaksaisitteko kertoa minulle enemmän tuosta kaunottaresta. Vai väsyttääkö teitä jo? Mennäänkö kotiin?

 - Lähdetään vain kävelemään meille päin. Samalla voin hieman valaista sinulle tätä mysteeriä. Autapas minut tästä penkiltä. Jalkani ovat niin mahdottoman kankeat. Vaikka on näillä tullut seistyäkin leikkaussaleissa. Jopa tanssittu ja juostu. Uskotko?

                                         - - -

   Useiden päivien aikana Maire Siilinkivi kertoi Mallulle Oilin tarinaa ja samalla myös omaansa. Hän oli ollut nuori aloitteleva lääkäri jatkosodan aikana Lapissa. Saksalaisia sotilaita aina kenraaleista lähtien oli vilissyt silloisen Rovatörmän kauppalan kaduilla. välillä sanottiin, että pelkkiä kenraaleita saattoi olla toistakymmentä koolla suuressa ja kuuluisassa ravintolassa.

   Alempiarvoisetkin sotilaat viettivät huoletonta ja iloista elämää paikallisten asukkaitten kanssa. Nuoret miehet kaipasivat kaukaisiin koteihinsa Saksaan ja olivat todella mielissään, jos saivat kokea vieraanvaraisuutta suomalaisperheissä. Vastalahjaksi he toivat suklaata, kahvia ja muita herkkuja. He olivat kuin ottopoikia monessa perheessä, koska omat pojat ja miehet olivatkin sitten enimmäkseen rintamalla.

   Paljon ystävyyssuhteita solmittiin sekä vanhempien että nuorten kesken. Seurustelua ja flirttailua, välillä jopa vakavampiakin suhteita, jotka eivät aina päättyneetkään kovin onnellisesti. Miesten oli lähdettävä sotaan tai heitä odotti oma vihitty vaimo kotimaassa. Ikävöimään jääneelle suomalaisneitoselle kumpikin oli aivan kestämätön paikka.

 - Oliko teilläkin saksalainen poikaystävä? kysyi Mallu hieman arastellen.

 - Ei saksalaista vaan itävaltalainen. Olimme jo kihloissa ja hänkin opiskeli lääketiedettä. Kaikki oli niin selvää ja onnellista, mutta se sota. Se rikkoi kaiken minunkin kohdallani.

 - Voi kuinka surullista. Kaatuiko sulhasenne?

 - Hän kaatui sodan loppuvaiheessa. Minä vain keskityin työhön, ja sitä riitti. Ainakin tunsin olevani hyödyksi ja avuksi suuressa sairaalassa.

 - Miten te tutustuitte Oiliin?

 - Hänen äitinsä työskenteli meillä toimistossa, mutta juuri se ravintola oli sellainen kohtaamispaikka, jossa tapasin Oilin aivan henkilökohtaisesti. Hän toimi siellä tarjoilijana tai avusti ainakin. Hän oli hyvin nuori siihen aikaan. Oliko kunnolla kahdeksaatoista?

   Oililla oli ystävätär, joka myös työskenteli siinä ravintolassa. Jos Oili oli vaalea kaunotar, Hertta oli tumma lumoojatar. Paksut, kiharat hiukset, joiden mustaan yöhön miehet ahnaasti upottivat sormiaan. Neitonen oli temperamenttinen ja uskomattoman hyvä tanssimaan. Taisi olla jotakin vierasta verta suonissansa, kun oli niin notkea ja eläväinen.

   Tytöt olivat olleet aivan erottamattomat lapsuudesta lähtien. Asuivat toistensa naapurissa ja kulkivat aina yhdessä, mikä äitien mielestä oli tietysti erittäin hyvä jo turvallisuudenkin vuoksi. Olihan heillä yhtenään kovin myöhäisiä työvuoroja.

   He olivat vielä siihen aikaan kilttien tyttöjen maineessa. Totta kai saksalaiset sotilaat, myös jo iäkkäämmät, jaksoivat heitä naurattaa ja vikitellä, mutta siihen se taisi jäädä. Kujerteluun ja veitikkamaisiin katseisiin.

   Saksalaisilla oli kauppalan liepeillä oma majansa erittäin luonnonkauniilla paikalla joen mutkassa. Suurien riippakoivujen ja lehtikuusten siimeksessä. Maja oli liian vaatimaton ilmaisu tuolle rakennukselle, jossa oli sekä ravintola että majoitustilaa.

   Siellä saksalaiset juhlivat keskenään, mutta kestitsivät myös suomalaisia ystäviään. Myös naisia. Paikkakuntalaiset eivät olleet laisinkaan mielissään, jos kuulivat, että jotkut nuoret neitosetkin olivat olleet siellä vieraina. Epäilykset heräsivät ja motkotus.

   Tuo Upseerimaja oli varsin salaperäistä aluetta. Harva siellä oli käynyt. Se oli kuin pienois-Saksa keskellä lappilaista maisemaa. Kuin jokin vieraalla maaperällä sijaitseva lähetystö, jossa vallitsivat omat tavat ja lait. Koskematonta ja eristettyä aluetta. Huhuja vain liikkui. Olivatko sitten totta vai ei.

 - Millaisia huhuja, kysyi Mallu jännittyneenä? - Kävittekö te siellä koskaan?

 - Kävin useinkin. Henkilökunnan mukana vierailulla, ja kaikki oli silloin aivan ok. Juomia oli runsaasti, mutta rähinöitä ei päässyt syntymään. Suomalaisetkin osasivat ainakin meidän porukassa pysyä kohtuudessa. Ihan mukavaa. Paljon musiikkia, laulamista ja tanssia. Kivoja improvisoituja teatteriesityksiäkin.

 - Teillä ei siis ole mitään karmeita muistoja Upseerimajasta?

 - Ei henkilökohtaisia. Ei saksalaisista yleensäkään siinä kauppalassa. Päin vastoin. tuntui oikeastaan kivalta ja turvalliselta herätä aamulla reippaisiin säveliin. Sotilaat lauloivat jopa moniäänisesti marssiessaan päivän toimiin. Kaarinaa ja Orvokkia ja muita tuttuja sävelmiä.

 - Miksi se tuntui turvalliselta? Ettekö tienneet mitään niistä kauheuksista, joita joka puolella Eurooppaa tapahtui natsien toimesta?

 - En minä olisi voinut sellaista kuvitellakaan. Ei siitä puhuttu. Ei ainakaan meidän työpaikallamme ja meille nuorille. Sen tähden se tuntui turvalliselta, koska tiesi, että isoveli oli tullut apuun. Minulle itäinen naapurimaa oli kaiken pahan alku ja juuri. Se oli ryöstänyt minulta rakkaimpani ja tehnyt tyhjiksi kaikki ihanat unelmamme. Koko tulevaisuuteni.

                                         - - -

   Maire ja Mallu istuivat kahvilassa ja katselivat ihmisjoukon vuolasta virtaa ja kiireistä menoa. Sellaista hänenkin elämänsä oli ollut jo nuoruudesta lähtien. Lisäopintoja, erikoistumista, yhä korkeampia vakansseja ja yhä vaativampia tehtäviä ulkomailla asti. Erääseen aikaan sodan jälkeen hänellä oli aina matkalaukku pakattuna eteisen nurkassa. Oli lähtövalmis, kun Punainen Risti kutsui vakaviin kriisitilanteisiin  ympäri maailmaa.

   Se maistui elämältä. Koki itsensä tärkeäksi ja kykeni vastaamaan haasteeseen kuin haasteeseen. Ei totisesti jäänyt seisomaan sormi suussa, vaikka olisi joutunut keskelle maanjäristystä. Silti hän koko ajan ainakin alitajunnassaan odotti sitä ikiomaa maanjäristystään. Sitä rakasta sydänystävää. Nyt hän sen myönsi, mutta siihen aikaan tuo kaikertava tunne oli juuri omiaan ajamaan häntä yhä vain eteen päin ja ylemmäksi.

   Ex-ylilääkäri oli vajonnut syvälle muistoihinsa.

 - Oliko teistä nuorena yhtä vaikeata kuin minusta?

 - Niin, anteeksi Jenni, olin niin ajatuksissani. Onko sinusta siis vaikeata olla nuori?

 - On, ainakin silloin tällöin. Useimmiten on kyllä mukavaa.

 - Kyllä kai kaikilla ikäkausilla on omat hankaluutensa. Mikä sinusta on pulmallisinta omassa ikäkaudessasi?

 - Voi onneton, se epävarmuus. Mistään ei tiedä mitään. Ei opintojen onnistumisesta, ei perheestä, ei työpaikasta. Koko tulevaisuus on usvan peitossa. Joskus ihan hirvittää.

 - Tuo tunne on varmasti tuttua kaikille. Sodan aikana se oli ehkä vieläkin voimakkaampaa, koska koko isänmaan tulevaisuus oli vaakalaudalla. Samoin oma ja läheistensä henki ja terveys.

 - Itseäänkin on vaikeata ohjailla, saati sitten muita, huokasi Mallu alakuloisena. - Kun voisi komentaa toista ja sanoa, että istu tuohon, pysy siinä ja rakasta minua.

   Maire naurahti. Senkin takia tämän nuoren tytön kanssa oli viihtyisää, koska sai tuon tuostakin hymähtää ja tuntea olonsa jopa huvittuneeksi. Oli oikeastaan kauheaa, että ihmisestä voi tulla näin yksinäinen. Sellaisestakin, joka on tottunut olemaan huomion ja toiminnan keskipisteenä ja vielä vaikuttamaan muittenkin ihmisten ratkaisuihin ja kohtaloihin.

   Vanha lääkäri huokasi. Se oli sitä aikaa. Nyt on tultu toiseen huoneeseen. Opeteltava olemaan yksin itsensä kanssa. Muistojensa. Yksin. Hänellä ei ollut enää ainoatakaan ihmissuhdetta, josta hän voisi käyttää sanaa ”ystävyys”. Samanikäiset olivat joko haudassa tai palvelutaloissa ja sairaaloissa.

   Hän kävi niitä muka elossa olevia joskus tapaamassa. Yhtä hyvin olisi voinut pyrkiä visiitille hautakiven taakse. Täysin eri maailmat. Jos nyt enää häntä tunsivatkaan. Puhuttelivat Maijaksi tai  Sinikaksi. Miksi hyvänsä mitä sylki suuhun toi. Kuivettuneeseen, hampaattomaan suuhun, kuivettuneitten ja ryppyisten huulien väliin. Aivan sitä masentui niistä vierailuista.

   Ainoan veljen toinen vaimo oli vielä elossa, mutta suhteet olivat kalseat  ja pelkällä joulukorttitasolla. Veljen lapset ja lapsenlapset pitivät jollakin tavalla yhteyttä, kävivät tapaamassakin.

   Oliko sitten ihme, että Mairella oli alkanut herätä suorastaan isoäidillisiä tunteita Jenniä kohtaan? Miten saisi pidettyä hänet luonaan? Tyttö saattoi häipyä milloin tahansa. Mennä naimisiin ja muuttaa toiselle paikkakunnalle työn perässä.

   Ei näin ikäviä ajatuksia. Täytyi osata nauttia näistä leppoisista päivistä tämän herttaisen, nuoren ystävän seurassa.

 - Eikö teistäkin luottamus ole tärkeätä ihmissuhteissa? kysyi Mallu apean näköisenä.

 - Niin juuri, luottamus. Se on kaikkien suhteitten perusta ja elinehto, koska luottamuspulaan voi kariutua koko lupaava parisuhde.

 - Voisitteko opettaa minulle lisää ihmistuntemusta. On kamalaa, kun ei pysty toisesta päättelemään, onko se kala vai lintu.

 . – Vaikeata se on kaikille. Tietysti opastaisin sinua jos osaisin, mutta ihmisluonne on aika arvaamaton.

 - Äitinikin varottelee minua jatkuvasti, etten antaisi käyttää itseäni hyväksi, myönsi Mallu mietteliäänä. – Vaikka ei se avioliittokaan aina helppoa ole. Kuulin vain taas jutun yhdestä tuttavasta. Perheväkivaltaa ja muuta kamalaa.

   Mallu näytti sekä huolestuneelta että pelokkaalta.

   Vanhus alkoi yskiä, ja he lähtivät hiljalleen kävelemään kotia kohti. Matkalla  Maire puheli hiljakseen:

 - Huomenna tarjoan sinulle lounaan siinä hienossa hotelliravintolassa, jossa Oili ja Herttakin aikanaan työskentelivät

.- Onko se vielä pystyssä? Luulin, että täällä oli kaikki raunioina ja hävitettynä sodan jälkeen. Ystäväni Sari kertoi.

 - Ei se ole enää sama rakennus, mutta muistuttaa kuitenkin sitä entistä Lapinlinnaa.

 - Voi kuinka jännää.

   Yöllä tohtori Siilinkivi oli tavattoman levoton. Sydänkin hyppeli ylimääräisiä kierroksia. Hän oli todella huolissaan Jennistä. Oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässään hän oli suorastaan tyytyväinen, ettei hänellä ollut lapsia. Ei ainakaan tyttäriä. Sitä huolta ja kärsimystä, mitä Oilin ja Hertankin äidit olivat saaneet kestää.

                                         - - -

   Seuraavana päivänä neidit suuntasivat askeleensa Lapinlinnaan. He saivat hyvän pöydän ikkunan vierestä. Ravintola oli aina ollut kuuluisa tasokkaasta palvelustaan ja maukkaista herkuistaan. Mallu oli aivan haltioissaan.

 - Kuinka ihana näköala. Olemme melkein joen päällä. Tämä on kuin suuri laiva. Täältä on varmaan upeata katsella jäitten lähtöä keväällä.

 - Niin, jäät vain huilaavat ohitsemme meistä piittaamatta. Se on aivan kuin elämä itse. Se jättää rannalle taikka sieppaa kuohuihinsa ihmisen toisensa jälkeen. Tämäkin virta vaatii joka kesä ainakin yhden uhrin. Joku menettää henkensä vahingossa, joku taas tahallisesti heittäytyy joen armoille.

   Maire mietti hetken.

 - Sen kitaan kelpaavat onnelliset ja onnettomat, rikkaat ja köyhät, miehet ja naiset, nuoret ja jopa vanhemmatkin. Joki ei jää murehtimaan niitäkään uhreja, jotka ovat aivan tässä ikkunamme alla menettäneet henkensä. Myös talvella ihmisiä menehtyy railoihin ja avantoihin. Ne monen monet rakkauden raatelemat.

 - Ei kai rakkaus aina pääty huonosti? kysyi Mallu huolestuneena. - Onhan sitä onnellisiakin loppuja. Tunnen monia pareja, jotka ovat sangen tyytyväisiä.

 - No ei tietenkään, mutta valppaana sitä pitää olla, jos rakastuu.

 - Silloin siitä tulee pelkkä järkiavioliitto ja nekin ovat aivan kamalia, vastusteli tyttö.

 - Enpä niinkään tiedä, muisteli Maire. - Saatanpa joskus kertoa sinulle sellaisestakin.

 - Voi ei, vaan kertokaa minulle Oilista ja Hertasta. Se on varmaan jotakin romanttista ja kivaa.

   Maire kuvasi noitten ystävysten elämää. Oili seurusteli vaalean ja hurmaavan Hansinsa kanssa. Todellinen herrasmies ja aina hyväntuulinen. Lauloi komeasti. Hertan miesystävät vaihtuivat taajaan tahtiin, mutta useimmiten hänet nähtiin tumman Kurtin kanssa. Tämä oli jollakin tavalla kyräilevä. Ikään kuin olisi pelännyt salaisuuksien paljastumista. Sulkeutunut ja hiukan hapan.

 - Kävittekö vielä sillä Upseerimajalla?

 - Aika usein, nimittäin työni puitteissa. Halusin erikoistua ensiapuun ja sitä suuri jouduin siellä saksalaisten majapaikassa antamaan. He käyttivät sairaalamme palveluksia hyväkseen. Joskus tapahtui tapaturmia. Kerrankin joku hukkui lähellä virtaavaan jokeen. Murtumia ja ruhjeita. Ja sitten vanhempien upseerien saamia sydänkohtauksia. Rankkaa aikaa esimiestasollakin.

 - Kävivätkö Oili ja Hertta siellä?

 - Aluksi luulin, että he eivät kuuluneet niihin naisporukoihin, mutta kerran kun olin taas elvyttelemässä erästä ylensyönyttä everstiä, minulle tarjottiin illallinen ravintolassa ja sain tarkemmin seurata sitä seurapiiriä.

 - Oliko siellä suomalaisia naisia?

 - Oli toki. Takahuoneista ilmestyi nauravia ja rohkeasti flirttailevia naikkosia sotilaitten käsipuolessa. Naiset olivat useimmiten umpihumalassa. Vähän päästä heidät taas roikotettiin jonnekin muihin huoneisiin. Kirkumista ja naurunrähäkkää.

   Maire oli katsellut sitä meininkiä vähän epäluuloisena, mutta hänen seuralaisenaan toiminut kohtelias upseeri oli rauhoitellut häntä ja vakuuttanut kaiken olevan aivan viatonta, vaikkakin kovaäänistä, kuhertelua ja hauskanpitoa.

   Juuri kun nuori lääkäri oli aikeissa lähteä kotiin, sisään astui neljä henkilöä. Oili, Hertta, Hans ja joku vieras sotilas. He istuutuivat läheiseen pöytään ja tilasivat ruokaa. Mikäli Maire ehti huomata, Ainakin Oili otti vain jotakin limonaatia eivätkä muutkaan näyttäneet piittaavan paljosta juomisesta. Heillä tuntui olevan hauskaa ilmankin. Lauloivat, nauroivat ja juttelivat.

 - Osasivatko tytöt saksaa?

 - Oikein hyvin. Jo ravintolassa heidän täytyi hallita vierasta kieltä. Pojat olivat myös oppineet hämmästyttävän hyvin suomea.  

   Koska se muitten naisten pitämä peli oli kovasti riettaan näköistä, Maire oli mennyt päättäväisesti pöydän luo ja tarjosi tytöille kyytiä kaupunkiin. Oli jo myöhä ja hotellissa oli pitkät ja raskaat työvuorot. Ehdotus oli aivan luonnollinen ja hyvin perusteltavissa. .

 - Lähtivätkö tytöt teidän kyytiinne?

 - Kaikkea kanssa. Hertta jopa suuttui, Nuoret miehet olivat happaman näköisiä ja Oilikin puuskahti:

 - Emme totisesti lähde kesken illallisen. Hans ja Kurt kyllä saattavat meidät kotiin.

   Maire oli tuuminut, että hän oli tehnyt voitavansa, sillä eihän hän väkipakolla voinut isoja tyttöjä kotiin raahata. Saattaa heitä ja vielä kavaljeerejakin naurunalaisiksi..

   Sitten tapahtumat olivat alkaneet vyöryä kovalla vauhdilla ja odottamattomaan suuntaan. Eräänä perjantain ja lauantain vastaisena yönä Mairella oli päivystysvuoro sairaalassa, ja kesken kaiken sinne oli rynnännyt kauhistunut ja epätoivoisesti nyyhkyttävä Oili. Sanoi, ettei hän voi puhua kenellekään muulle, mutta vannotti kuitenkin moneen kertaan lääkäriä vaikenemaan niistä asioista, mitä hän aikoi kertoa.

   Torstai-iltana Hertta oli välttämättä halunnut lähteä Upseerimajalle Kurtiaan tapaamaan. Oili oli kieltäytynyt, koska hän tiesi, ettei Hansilla ollut silloin vapaata, joten he olivat päättäneet kohdata vasta perjantaina.

   Tytöt olivat ihan riidelleet asiasta. Hertta syytti ystävätärtään itsekkääksi. Olihan hänkin monet kerrat istunut kolmantena pyöränä seuraamassa Oilin ja Hansin teerenpeliä.

 - Siellä on tänä iltana suuret ja rajut juhlat. En haluaisi mennä sinne yksin.

   Oililla vain oli verukkeita. Piti pestä tukka ja pusero. Piti silittää. Piti laittaa nätti kampaus huomiseksi. Piti ja piti. Jopa käydä vanhempia tapaamassa.

   Tätä Oili ensin Mairelle itki ja katui. Jos hän olisi lähtenyt Hertan kanssa, sitä kauheutta ei olisi päässyt tapahtumaan.

   Oli siis koittanut jo perjantai-ilta. Oili hieman ihmetteli, kun ystävätärtä ei ollut näkynyt töissä eikä hän muutenkaan ottanut mitään yhteyttä. Se tosin selittyi sillä tosiasialla, että Hertta oli vieläkin mörkkinä. Saattoi olla niin väsynyt niitten hurjien juhliensa jälkeen, ettei ollut jaksanut lähteä lainkaan töihin. Ei kylläkään ollut ilmoittanut mitään. Kummallista.

   Hans haki Oilin Upseerimajalle. Siellä oli aika hiljaista, ja koska oli kaunis kesäilta, nuoret istuivat ulkona vanhan kaivon reunalla. Sitä ei enää käytetty, mutta vettä siinä silti oli.

   Sen illan Oili muisti elämänsä onnellisimpana, sitten myös elämänsä kauheimpana painajaisena.

   Nuoret keikkuivat kivireunuksella ja kuhertelivat oikein sydämensä kyllyydestä. Hans oli alkanut tulla yhä vain rohkeammaksi, joten tytöllä oli täysi työ torjua ja väistellä tulisia halaamisia, kuumia suudelmia ja pitkien notkeitten sormien hakeutumista niihin suloisiin paikkoihin, joihin miehen mieli halaa.

   Silti kaikki pysyi kohtuuden rajoissa, sillä olivathan he siinä kuin teatterin näyttämöllä. Silloin tällöin käveli miehiä ohi. Naisia ei näkynyt lainkaan. Osa miehistä ei edes vilkaissut heihin, osa hymähti hieman huvittuneina ja osa katseli heitä varsin yrmeästi. Se oli hämmästyttänyt Oilia, koska häneen oli aina Upseerimajalla suhtauduttu kohteliaasti ja ystävällisesti.

   Oililla oli leveälierinen paperista tehty hattu, jossa oli suuri punainen tekoruusu somisteena. Se inspiroi Hansin esittämään hänelle ihania serenadeja. .”Näki poika ruususen” ja niin edelleen..

   Neitonen puolestaan viritteli tunnelmaa hempeillä suomalaisilla kansanlauluilla, kuten ”Yksi ruusu on kasvanut laaksossa” ja ”Ai ai sorja, sinisilmäpoika”.

   Lumikki- elokuvankin sävelmät olivat jo siihen aikaan tuttuja, joten tyttö kurkisteli kaivoon ja sirkutteli: ”Ain toivon, ain toivon, nähdä lemmittyin”. Hän pyysi nuorukaistakin katsomaan kaivoon ja löytämään sieltä kultansa kuvajaisen.

   Hansilla riitti käsitöitä Oilin hameen helmoissa ja niskakiharoissa, joiden sekaan hän yritti saada mahtumaan intohimoisia suukkojaan. Silloin hattu putosi. Oili oli aivan harmistunut:

 - Voi Hans, ongi se heti pois. Se oli niin kallis. Haluan sen takaisin.

   Nyt poikakin kurkki kaivoon. Hattu uiskenteli huolettomasti veden pinnalla. ruusu loisti kuin yksinäinen verinen silmä tumman veden kiiluvaa kalvoa vasten.

   Näppärä nuori mies haki jostakin keksin, jota tukkilaiset olivat käyttäneet. Pitkä sauva ja rautakoukku päässä. Kelpasi sillä sohia kaivoon. Poika hieman tunaroi ja ruusu irtosi.

 - Voi surkeus sinua, anna kun minä, oli Oili huudahtanut ja siepannut keksin miehen käsistä.

   Nainen oli kumartunut reunan yli ja yrittänyt töykkiä raskaalla sauvalla hattua vedestä. Rautaterä osui ruusuun ja sitten johonkin muuhunkin.

 - Voi kauhistus. ruususta lähtee väri. Katso kuinka punaiseksi vesi muuttuu.

   Nyt Hanskin kiinnostui asiasta, tarttui seipääseen ja survaisi sillä syvemmälle, johonkin pehmeään, joka tarttui lujasti koukkuun. Lisää punaista väriä velloi veden pinnalla.

   Kauhun lamaannuttamina nuoret huomasivat, että vedestä kohosi suuri säkki. Sillä oli verhonaan punakukallinen kangas ja upea, leveä pitsikaulus. Mustat kiharat levisivät viuhkana mustan veden pintaan. Kasvot.

 - Se on Hertta! huudahti Oili tukahtuneesti.

   Hänen huutonsa tukahdutettiinkin nopeasti. Hans pani käden hänen suulleen ja kähisi tyttöä olemaan vaiti.

 - Älä vain sano mitään. Älä sano sanaakaan. Mennään pois.

   Yhtäkkiä oli joku vanhempi upseeri paikalla, vilkaisi kaivoon, kalpeni ja sanoi vihaisesti Hansille:

 - Vie tyttö äkkiä pois. Vie paikalla tyttö kotiin. Ota auto, tässä silmänräpäyksessä. Tottele.

   Kääntyen Oilin puoleen upseeri sähisi:

 - Et mainitse tästä halaistua sanaa muille. Tuliko selväksi? Turhia juoruja. Meillä oli eilen kovat juomingit. Esitimme teatteria ja mallinukke putosi kaivoon. Se on kankaasta tehty nukke, kuulitko? Varokin jos puhut tästä muille.

   Kauhistuneena Oili oli paljastanut tapahtuman Mairelle. Lääkäri oli varovaisesti yrittänyt ottaa selvää asiasta, mutta kaivo piti salaisuutensa. Saksalaisten alue oli kuin pyhitetty Vatikaani. Kuka sinne olisi uskaltanut mennä tutkimaan ja syyttelemään. Ehkä vielä vaivaisen korun varastamisesta, jolloin onneton saksalaissotilas olisi suoralta kädeltä ammuttu, ehkä vielä ilman oikeudenkäyntiä, mutta tässä ei totisesti ollutkaan kysymyksessä tavallinen rivimies.

 - Löytyikö Hertta? kysyi Mallu järkyttyneenä.

 - Ei löytynyt. Häntä etsittiin kaikkialta, kuulosteltiin ympäri lääniä ja joku jo etelämpääkin. Sitten arveltiin, että hän oli lähtenyt jonkun matkaan. Saksalaisen tai suomalaisen. Tyttöä pidettiin siihen aikaan jo aika iloluontoisena ja kevytkenkäisenä. Lisäksi hän oli huonoissa väleissä äitinsä kanssa, joten kukaan omainen ei häntä itse asiassa kaivannutkaan.

 - Eikö häntä perästäkään tavoitettu?

 - Ei koskaan. Alkoivat sekavat ajat. Lapin sota, saksalaisten pois ajaminen ja evakkoon lähtö. Siinä hälinässä saattoi joutua kadoksiin muitakin ihmisiä.  

 - Mitä Oilille tapahtui?

 - Hän lähti Ruotsiin äitinsä ja sisartensa kanssa. Sen jälkeen he palasivat jälleenrakentamaan kauppalaamme. Hän sai työpaikan erään puutavarayhtiön konttorista.

 - Tuliko Hans häntä noutamaan? kysyi Jenni haaveellisena.

 - Siis prinssi valkoisella ratsullaan Lumikkiaan kosimaan? Sekin oli kummallista, että sen kauhean yön jälkeen Hansista ei nähty vilaustakaan. Koetin hieman tiedustella muilta, mutta nuorukainen oli kai lähetetty rintamalle.

 - Oili oli varmasti kovasti suruissaan?

 - Hän oli aivan surun murtama. Ensin ystävätär kadoksissa, Sitten vielä rakas miesystävä. Hänestä tuli hyvin vakavamielinen nuori nainen. Hän kulki tummissa vaatteissa, tukka nutturalla ja surumielinen ilme kasvoillaan. Kuin lohduttoman murheen vertauskuva.

 - Tuliko hänestä uskovainen?

 - Ei kai sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta ainakin maailmallinen ilo ja tanssi ja seurustelu saivat jäädä.

   Oili sai kokea vielä uudenkin myllerryksen elämässään. Jostakin oli tihkunut tietoa, että Hans oli sittenkin elossa.

  - Hän oli varmaankin riemuissaan?

 - Mitä vielä. Hansilla oli ollut nuori vaimo ja vauva Saksassa jo Suomessa ollessaan.

 - Vaikka seurusteli Oilin kanssa?

 - Niin juuri. Senkin Oili otti tavattoman raskaasti. Hän tunsi tulleensa pahan kerran petetyksi, mutta sehän oli ja on varsin tavallista, että odotetaan ja toivotaan enemmän kuin kohtalolla on annettavana.

 - Nyt ymmärrän, miksi Oili on niin seksittömän ja kuivan oloinen. Sai tarpeekseen siitä lajista ja päätti elellä yksin kuten tekin. Keskittyä vain työhön.

 - Työtä hän joutui kovasti tekemäänkin. Hän omisti myöhemmin menestyvän kampaamon, jossa oli pari työntekijääkin. Vauras nainen.

 - Kuinka siinä niin kävi? Eihän hän ollut rikkaasta perheestä?

 - Tässäpä putkahtaa esille se kummallinen asia, josta aioin sinulle vielä kertoa. Otetaanpa jälkiruuaksi kahvia ja mahtava leivos, niin jaksan selostaa sinulle loputkin tarinasta.

   Vakava ja uuttera Oili oli sangen pidetty työntekijä puutavarafirmassa, jonka johtajana oli Armas Kaikkonen. Hän omisti paljon muutakin: metsää, sahoja ja vähintään puolet koko kauppalan pinta-alasta. Hän oli toimelias liikemies, vaikka ei muuten mikään kovin henkevä tyyppi. Hän kosi Oilia ja tyttö suostui.

 - Oo, mutta Armas oli varmasti melko paljon häntä vanhempi.

 - Jo totisesti oli, ainakin kolmekymmentä vuotta.

 - Oliko hän ollut aikaisemmin naimisissa?

 - Oli ollut, aivan nuorena, mutta vaimo oli menehtynyt lapsivuoteeseen, ja Armas ei ollut saanut aikaiseksi toista avioliittoa, kun työ nieli hänen kaiken aikansa ja voimansa.

 - Rakastivatko he toisiaan?

 - Siinäpä se. Ehkä mies rakastikin omalla jäyhällä tavallaan.

 - Entä Oili?

 - Hänellä oli ollut se suuri ja onnettomasti päättynyt nuoruudenrakkaus. Varmaankin hän kunnioitti miestään. Tämä oli aina hyvä ja huomaavainen vaimoaan kohtaan.

 - Ei se ole samaa, huusi Mallu silmät säihkyen. - Minä en voisi tyytyä sellaiseen, vaikka olisin miljonääri.

 - Äläpäs puhu neitiseni. Oili on muuten nyt miljonääri. Niin voidaan todella sanoa.

 - Vanhan miehen kanssa. Hyi.

 - Eipä se tuntunut nuorenkaan kanssa niin herkkua olevan. He saivat muuten tyttären, jolla on jo omaa perhettä. Peräti neljä villiä lastenlasta, joita Oili hellästi hoivaa. Mieleinen vävy, joka muuten on myös ainakin parikymmentä vuotta vaimoaan vanhempi. Tuollainen ikäero näyttää periytyvän suvussa, myhäili Maire.

 - Armas on kai jo kuollut?

 - Hän nukkui pois noin kymmenen vuotta sitten. Sopuisaa oli heidän elämänsä, kuten Oili on minulle kertonut.

   Mallu näytti kovin mietteliäältä.

 - Minulla on sellainen tunne, että te halusitte opettaa minulle jotakin tällä kertomuksella. Onko niin?

 - Ehkä onkin. Mieti itse. Joka tapauksessa toivoisin sinun tarkoin harkitsevan, kun otat näitä ensiaskeleitasi miessuhteitten parissa. Ettet ainakaan ehdoin tahdoin pistä päätäsi vipuun.

 - Pääni on aivan pyörällä enkä ollenkaan tiedä mitä ajatella. Valtavasti kiitoksia herkullisesta lounaasta. Käymmekö vielä Superissa ennen kotiin lähtöä?

24. Salanimen suojassa        

   Jenni eli Mallu viihtyi hyvin uudessa työpaikassaan. Harkittuaan asioita perusteellisesti hän päätti ottaa yhteyttä Sari Harrinheimoon. Toisaalta hänestä oli tullut sangen epäluuloinen. Jos kerran oma äitikin oli valmis kavaltamaan hänet ja ilmaisemaan ainoan tyttärensä salaisen olinpaikan Panulle, miksei sitten aivan ventovieras ihminen? Ehkä myös viattomuuttaan, koska ei uskonut, että piilossa pysyminen oli neitoselle niin perin tärkeätä. Elintärkeätä.

   Sari ilostui kovasti Mallun tapaamisesta. Olivat he toki muutaman kerran keskustellet puhelimessa, mutta eihän se ole samaa kuin istua nokikkain kahvikupposen ääressä ja vaihtaa kuulumisia oikein sydämensä pohjasta.

 - Eikö se Panu-asia ole vieläkään ratkennut? Pakko sinun on joihinkin toimenpiteisiin ryhtyä. Et voi paeta lopun elämääsi.

 - Luotan siihen, että kaveri kyllästyy mun jahtaamiseeni. On kai sillä muutakin tekemistä. Kiireinen liikemies.

 - Pelkään vaan pahaa, ettei sellainen tyyppi hellitä, ennen kuin on saanut tahtonsa perille. Varo vain, ettet joudu suden suuhun.

 - Pieni, tyhmä porsas, lisäsi Mallu surullisena. - Onko muuten kovasti lainvastaista, jos esiintyy väärällä nimellä?

 - Sellaistako suunnittelet? Höpö höpö sun kanssas. Oletpas sinä lapsellinen. Ei sillä pitkälle pötkitä.

   Tohtori Siilinkivellä oli asunto myös Tornilaaksossa, tilava, kaksikerroksinen huvila. Hänellä oli tapana viettää osan vuotta siellä vehmaissa maisemissa meren rannalla.

   Mallu suri jo etukäteen, että hänen täytyisi luopua Mairesta, joka oli tullut hänelle aivan mummon korvikkeeksi. Ilokseen hän kuuli, ettei heidän vielä tarvinnutkaan erota, koska tohtori pyysi Jenniä eli Mallua lähtemään mukaansa.

 - Olen niin kovasti tottunut sinuun Jenni-kulta. Osaat jo ennakolta arvata toivomukseni. Sinulla on taito kuunnella ihmisiä ja käsiesi kosketus tuntuu hyvältä. Niissä on varmaankin parantavaa voimaa. Oletko koskaan suunnitellut jotakin hoitoalaa? Hierojan tai fysioterapeutin?

 - On sellainenkin välähtänyt mieleeni, sillä viihdyn todella hyvin ihmisten parissa. Se ainoa koulutus, mikä minulla on, koskee kuitenkin kaupallista alaa.

 - Se ei haittaa, sillä nykyisin on päinvastoin eduksi, että on perehtynyt asioihin useammaltakin kantilta.

   Maire ja Mallu matkustivat Tornilaaksoon ja asettuivat taloksi vanhaan romanttiseen puurakennukseen. Useita pieniä, kauniisti koristeltuja parvekkeita ja siroja torneja sekä ulkonemia, joita Maire kutsui ”erkkereiksi”. Pitsimäisiä kuvioita  räystäissä ja ikkunoitten ympärillä. Sokkeloisia käytäviä, avaria halleja ja verantoja. Koko ihanuuden yleisväri oli vaaleansininen.

 -  Unelmien sininen, totesi Mallu ihastuneena. - Kuin satulinna. Tämä on varmaankin hurmaava paikka kesällä, ja tuon puiston täytyy olla kauhean vanha, kun puutkin on noin paksuja ja tavallista korkeampia. Olen myös ihastellut noita maalauksellisen kauniita lysthuoneita ja muita jännittäviä rakennelmia, aittoja ja uimahuoneita.

 - Huvila on ollut äitini suvun hallussa jo parisataa vuotta. Vietin täällä monet lapsuuteni kesät ja talvilomiakin. Jatkosodan aikana saksalaisilla oli Tornilaaksossa sotilassairaala, jossa työskentelin jonkin aikaa. Tuo kauempana häämöttävä suuri maalaistalo kuuluu myös kiinteästi nuoruuteni muistoihin. Siellä juuri tutustuin siihen rakkaaseen itävaltalaiseen ystävääni. Hän kuten minäkin kävimme usein vieraisilla kyseisessä perheessä.

 - Voi, kertoisitte jotakin sulhasestanne. Tai ei sittenkään, hänhän tietysti aiheuttaa teille kipeitä muistoja.

   Jaana tuli huoneeseen. Aran ja anteeksi pyytävän näköisenä.

 - En kai häiritse, mutta tohtori Siilinkiven pitäisi ottaa lääkkeensä.

 - Niinpä tosiaan, kiitos Jaana, kun pidät minusta niin hyvää huolta.

   Nuori nainen hymyili ujosti ja hoiti tehtävänsä nopeasti mutta silti huolellisesti. Hänkin kuului siihen kotiavustajakaartiin, joka ympäröi Mairea. Itse hän joskus laski leikkiä siitä, että ei edes tiennyt, kuinka monta henkilöä hänen hovinsa käsitti.

 - Monesti olen säikähtänyt, kun iltapuhteella kesken makeitten unieni aivan tuntematon ääni kuuluttaa eteisestä: ”Minä täällä, Tiina, olen Katin sijaisena, tulin laittamaan iltapalaa.”

   Tiina oli ventovieras, ja Kati-nimistäkään avustajaa hän ei muistanut ikipäivinä tavanneensa. Siksi tuntui turvalliselta ja vakaalta, että ainakin Jenni oli säännöllisesti läsnä.

   Aluksi Mallu ei pystynyt rakentamaan mitään lähempää kontaktia Jaanaan. Tämä oli kuulemma niitä laurilaisia. Hän oli kohtelias ja luotettava, mutta jotenkin vauhko. Hänen kanssaan piti näet osata välttää määrättyjä arkoja keskustelunaiheita, kuten telkkaria, teatteria, tanssia, huulipunaa, joogaa ja avoliittoa. Saihan niistä toki puhua, mutta tyttö muuttui heti arastelevaksi ja pakeni huoneesta jos vain mahdollista.

   Jaanan isä piti jopa  urheilukilpailuja, kirkkokuoroa, partaa ja lasten voimistelua musiikin tahdissa riettaina ja synnillisinä asioina.  

25. Haaveita ja harhoja

   Eräänä sateisena iltana Maire alkoi jälleen kertoa jotakin vanhaa tapahtumaa nuoruudestaan.

 - Kivaa, olisin utelias kuulemaan enemmänkin kokemuksistanne täällä Tornilaaksossa sodan aikana.

   Maire näytti kovasti ilahtuvan.

 - Mielihyvin kerron sinulle jotakin. Minkälaisista asioista haluaisit kuulla?

 - Jotakin romanttista, hymisi tyttö. - Se upseerimajatarina oli aika karsea.

 - Haikeahan se oli minunkin kohtaloni niinä aikoina. Vaikka kuka tietää, etteivätkö asiat sittenkin kääntyneet parhain päin.

 - Kuinka niin? ihmetteli Mallu. – Eikö kaikkein paras ratkaisu olisi ollut onnellinen loppu ja yhteinen koti ja perhe jossakin itävaltalaisessa alppilaaksossa?

 - Siinäpä se. Olin nuoruuden kiihkossani niin päättömästi rakastunut, etten havainnut joitakin varoittavia piirteitä Heinzini käytöksessä ja suhtautumistavassa. Ehkä se oli vain kiusoittelua, mutta jatkuvasti hän kaavaili tulevaisuuttamme samaan suuntaan. Muuttaisimme Itävaltaan, minä luopuisin lääkärin ammatistani, ja ainoat potilaat, joita saisin hoivata, olisivat aviomies ja meidän viisi lastamme.

 - Olisihan sekin mukavaa.

 - Miksikäs ei, mutta minun luonteellani olisin kokenut sellaisen elämänmuutoksen kahlitsevaksi. Se oli niin ehdotonta. Vaihtoehtoja pitäisi aina olla tarjolla. Ei ainakaan saisi sulkeutua mihinkään omatekoiseen häkkiin. Toisaalta elämä ei ole täydellistä eikä aina mene valmiitten kaavojen mukaan.

 - Ei kai, myönteli tyttö. – Se on vain niin hämmentävää ja oikeastaan hirmu epäoikeudenmukaista avutonta ihmistä kohtaan Minusta tuntuu joskus, että kohtalo leikkii meillä kuin julma kissa pienellä vikisevällä hiirellä. Inhottavaa.

 - Mutta ei tässä vielä kaikki. Näin jälkeenpäin ajatellen on pakko myöntää, että Heinz oli aivan sairaalloisen mustasukkainen. Vahti jos mahdollista vieressä kun puhuttelin ja hoidin haavoittuneita. Kerran hän oli vähällä käydä kimppuuni, kun oli silittänyt pahoin ruhjoutuneen ja kuolemaisillaan olevan nuoren  sotilaan poskea.

 - Sellainen ei tosiaan ennusta hyvää, mutisi Mallu mietteliäänä. – Entä jos ihminen muuttuu? Huomaa virheensä ja ryhtyy kasvattamaan itseään?

 - Se olisi hyvä asia, mutta ikävä kyllä me emme aina ole rehellisiä edes itsellemme.

   Tohtori piti tauon, ja yhtäkkiä Mallulla oli tunne, että lause olikin suunnattu hänelle. Hän mietti hetken ja puhkesi sitten puhumaan melkein itku kurkussa:

 - Voi tohtori Siilinkivi, minun täytyy tunnustaa teille jotakin. Minä en ole minä. Olen valehdellut teille. Anteeksi kauheasti. Nimeni ei ole Jenni vaan...

 - ...Marja-Leena Elkki eli Mallu, jatkoi vanhus hymyillen. - Olen tiennyt sen alusta alkaen. Et kai kuvittele, että päästäisin kotiini ketä tahansa kiertolaista ilman, että teen asiaankuuluvia tiedusteluja.

 - Mutta kuinka te saitte sen selville? Kuulin tästä työpaikasta sattumalta eräältä naapurilta enkä minkään työvoimatoimiston kautta.

 - Kyllä siihen keinot löytyy, joten turhaa se on tällainen hämääminen. Jos nimittäin tosissasi haluat paeta jotakuta.

   Mallu näytti sekä nololta että pelästyneeltä. Tiesiköhän Panukin jo hänen olinpaikkansa?

26. Todella paljon panostettu

 - On niin surullista, kun ihmiset ovat aivan yltiöpäisen mustasukkaisia. He kylvävät tuskaa koko ympäristöönsä, ja tietysti vahingoittavat myös itseään. Mun käy ihan sääliksi se Heinz.

 - Niin minunkin, yhtyi Maire vakavana tytön mielipiteeseen. - Luonne on nähtävästi kohtalomme. Kunpa osaisimme sitä ajoissa koulia ja hioa.

 - Pystymmekö siihen? Ajattelen vaikka äitiäni. Häntä ei muuksi muuttaisi tuli eikä vesi.

 - Onko se aina edes tarpeellistakaan? Kukin kantakoon ristinsä parhaaksi katsomallaan tavalla. Tärkeintä on, ettei vahingoita muita ihmisiä. Tiedän minä vielä yhden kertomuksen, jolla oli onnellinen loppu.

 - Oliko siinäkin mukana saksalainen sotilas?

 - Oli aluksi. Monet suomalaistytöt rakastuivat syvästi näihin vierasmaalaisiin nuorukaisiin. Eräskin neitonen, kutsukaamme häntä vaikka Eilaksi, oli niin kiintynyt sulhaseensa, että lähti tämän mukana Lapin sodan alkaessa pakomatkalle kohti Norjaa. He suunnittelivat matkaavansa aina Saksaan asti ja perustavansa siellä perheen.

 - Onnistuiko se?

 - Ei alkuunkaan. Jo Suomen puolella heidät erotettiin toisistaan, ja naisparkaa kohdeltiin kuin mitä tahansa kevytmielistä lumppua. Häntä pahoinpideltiin ja luultavasti myös käytettiin hyväksi. Nuori saksalaissotilas oli aivan epätoivoinen ja yritti päästä rakastettunsa luokse. En tiedä tarkemmin, mutta arvelisin, että hän lopulta menetti henkensä, todennäköisesti omiensa toimesta.

 - Miten Eilalle kävi?

 - Monien kovien kohtaloitten kautta hän lopuksi päätyi jollekin kansainväliselle vankileirille. Nälkää ja puutetta ja ainaista pelkoa tulevaisuudesta. Vartijoitten joukossa oli nuori amerikkalainen upseeri, joka auttoi ja tuki vaaleata ja sisukasta suomalaistyttöä.

 - Ja he rakastuivat? heitti Mallu toivorikkaana väliin.

 - Niin juuri, sinä pieni hupsu romantikko. Jälleen suhde kehittyi niin vakavaksi, että Tom päätti viedä mielitiettynsä mukanaan Yhdysvaltoihin. Se ei kuitenkaan onnistunut, vaan Eila joutui lähtemään Suomeen ja Tom kotimaahansa.

 - Voi kuinka haikeata.

 - Sen uskon. Totta kai he lupasivat kirjoittaa toisilleen, mutta niissä sekavissa oloissa ja välimatkan yhä vain kasvaessa, tuollainen toive tuntui varmasti molemmista mahdottomalta toteuttaa.

 - Missä on se onnellinen loppu? tivasi Mallu pettyneenä.

 - No niin, odotapas vähän. Eila avioitui täällä Lapissa kunnon miehen kanssa, ja he saivat kolme lasta. Tom oli myös tahollaan naimisissa.

 - Ja?

 - Eilan mies kuoli tapaturmaisesti, ja leski joutui todella kovasti raatamaan repiäkseen elannon lapsille ja itselleen. Köyhyyttä ja suoranaista nälkää he saivat kokea. He asuivat täällä Länsi-Lapissa jossakin syrjäisessä kylässä ja romahtamaisillaan olevassa mökkipahasessa.

 - Voi kun te osaattekin pitää minua jännityksessä, moitti Mallu.

 - Kärsivällisyys palkitaan, myhäili Maire. - Tomin ja Eilan ensitapaamisesta oli kulunut kymmenen vuotta. Eräänä päivänä mökkirähjän pihalle ajoi komea ja kallis auto. Siitä nousi tyylikkäästi pukeutunut herrasmies. Eila tuli ulos matalasta navetasta kuluneessa työtakissaan ja hiukset hapsottaen. Hän arveli, että vieras oli eksynyt pölyävien ja mutkaisten sivuteitten sokkeloihin. Hän kysyi,  ketä mies etsi. Mies vastasi englanniksi: ”Etsin Eila Hakolaa.”

 - Se oli Tom, huudahti Mallu iloisena.  

 - Oikein arvattu. Sitten unelmien prinssi otti Eilan ja hänen kolme lastaan lumivalkoiseen autoonsa, vei lähimmälle lentokentälle ja lennätti heidät suorinta tietä Amerikkaan. Siellä he saivat yhdessä asua tilavassa ja kauniissa kodissaan. Saivat nähtävästi myös yhteisiä pienokaisia.

 - Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti, totesi Mallu hartaana.

 - Toivottavasti, sanoi Maire hieman skeptisenä. - Tiedäthän, kuinka paljon nykyään erotaan, jopa monta kertaa. Olen joskus miettinyt, mikä on ollut Tomin ja Eilan kohtalona.

 - Eivät varmasti eronneet, kun ovat saaneet toisensa niin kovien kohtaloitten jälkeen. He ovat satsanneet siihen liittoon liian paljon aikaa ja kärsimystä erotakseen noin vain. Niinhän saduissakin kosijan täytyy suoriutua monista vaikeista tehtävistä, ennen kuin hänet on testattu kelvolliseksi saamaan mielitiettynsä omakseen.

 - Toivotaan niin, kultaseni, mutta nyt minun täytyy päästä päivälevolle. Jaana on pian tulossa ja toruu tottelematonta Tipiä.

27. Uskoa ja uhkailua

 - Jaana pyysi minua kanssaan seuroihin, sanoi Mallu tohtorille. – Voinko lähteä?

 - Kaikin mokomin, sillä ystävättäreni tytär Vaula tulee tänne yöksi. Voit olla niin kauan kuin haluat.

   Tytöt lähtivät kaupunkiin. Jaana oli jo pidemmän aikaa kierrellyt Mallua ja kautta rantain kertonut, että hän oli kauhean huolissaan sisarestaan, joka odotti kuudetta lastaan. Hän halusi, että Mallu tutustuisi Teijaan ja tekisi oman arviointinsa tämän tilasta.

 - Enhän minä ole mikään lääkäri, vastusteli Mallu. – Miksi et kysy joltakin asiantuntijalta?

 - Ei siitä ole apua, mutta sinulla voisi olla jokin uusi näkökulma asiaan.

   Mallu oli kovin ihmeissään, mutta myös imarreltu. Sitten alkoi huolestuttaa se vastuu. Mikä hän oli neuvomaan muita, kun omatkin asiat olivat yhtä sotkuista solmua.

 - Sinulla on ymmärtämystä ihmisen kärsimyksiä kohtaan, intti Jaana. – Teijakin on innostunut tutustumaan sinuun.

   Sana ”innostunut” oli varsin ylimitoitettu, kuten Mallu myöhemmin tuli huomaamaan. Tytöt saapuivat laurilaisten seurapaikalle. Vasta valmistunut korkea rakennus. Runsaasti parkkitilaa ympärillä. Upeita autoja kurvaili pihalle. Vaurasta ja vakaata väkeä. Rehellisiä ja ahkeria työntekijöitä. Lapset kilttejä ja näppäriä koululaisia. Tämän kiitettävän lausunnon Mallu oli kuullut jo aikaisemmin muilta.

   Sisällä oli mahdottomasti väkeä. Vilkasta rupattelua ja iloisia jälleennäkemisiä. Halailua ja selkään taputtelua. Pikkulapsia ja jo varttuneempaakin nuorisoa kuhisi joka puolella. Ihmeen paljon nuoria ihmisiä.

 - Jos voisit odottaa tässä eteisessä, niin yritän löytää Teijan. Ai mutta tuossa ovatkin hänen lapsensa.

   Neljä pientä naperoa syöksyi Jaanan syliin. Viides, arviolta noin kolmevuotias, rimpuili ja ojenteli käsiään nuoren tytön käsivarsilla.

   Jaana polvistui pienokaisten eteen ja rutisti heitä vuoronperään, ainakin kolme kertaa jokaista. Myös sitä sylissä kiemurtelevaa. Lapsukainen oli ihan pakko päästää Jaana-tädin syliin, ettei se olisi nostanut kauheata äläkkää.

      Lapset olivat siististi puettuja. Pojilla lyhyt tasainen otsatukka, ja yhtä tasainen oli niskassa oleva hiusraja. Kuin pyöreä pilkkumi olisi ollut päässä hiustenleikkuun aikana. Kahdella tyttösellä oli kireät, pienet saparot korvallisilla. Söpöt kukkapidikkeet lettien päissä.

 - Teija meni vessaan, selosti se nuori tyttö. - Se on taas niin hirveän huonovointinen.

   Jaana lähti juoksujalkaa naisten huonetta kohti. Koko olemus ilmaisi syvää huolestuneisuutta, suorastaan pelkoa.

   Mallu rupatteli sen neitosen ja pienokaisten kanssa. Ihmetteli väen paljoutta ja uusia, hienoja tiloja. Salista kuului jo väkevää virrenveisuuta, surumielistä ja koskettavaa. Joukko lauloi taivasikävästä ja valkovaatteista. Kirkkaasti valaistu, puhtauttaan kiiltelevä kokoontumistila toi Mallulle mieleen taivaan esikartanot.

 - Oletko uskomassa? kysyi neitonen vienosti. - Tarkoitan oikeassa uskossa.

 - En tiedä, vastasi Mallu venytellen. - En luule, että olen kovinkaan perillä hengellisistä asioista.

 - Mutta ei mulla ole mitään niitä vastaankaan, hän lisäsi kiireesti, kun huomasi tytön hämmentyvän ja pahoittavan mielensä.

 - Ei se mitään, kuiskasi tyttö. - Luulin vaan, kun tulit Jaanan kanssa.

 - Ei se haittaa, hän toisti ja vilkuili ympärilleen.

 - Tässä on rakas isosisareni Teija, ja tämä on Mallu, josta olen sulle kertonut.

   Mallu kääntyi ja luuli ensin katselevansa pääkalloa silmästä silmään. Niin laihaa ja kärsivän näköistä naista hän ei muistanut koskaan nähneensä, paitsi tietysti elokuvissa. Niissä karmeissa keskitysleiridokumenteissa tai kuvauksissa nälkiintyneistä Afrikan lapsista.

   Nuoret naiset kättelivät. Teijan käsi oli jääkylmä mutta silti nihkeä. Hän veti sormensa nopeasti pois ikään kuin katuen lähestymistään.

 - Hauska tutustua, mutisi Mallu kohteliaasti.

 - Hauska..., aloitti Teija ja puhkesi sitten yskimään.

   Ei kai hänessä ole keuhkotautia? Tämän Mallu ehti ajatella, ennen kuin Jaana selosti tilannetta:

 - Teija on niin kauhean huonossa kunnossa. Hän on vasta kahdeksannella kuulla, mutta lapsi voi syntyä koska tahansa. Pitäisi levätä, mutta eihän siskolla ole aikaa. Suuri perhe ja vielä karjaakin.

 - Sinunhan pitäisi olla jo sairaalassa, huudahti Mallu huolissaan. - Eikö kukaan voisi auttaa talousaskareissa?

 - Aivan turhaa, mörähti määrätietoinen miesääni vierestä. - Naisen on kestettävä naisen osa. Niin ne tekevät muutkin. Oikeat uskovaiset vaimot ja äidit.

   Orvo oli Teijan aviomies ja myös isäntä. Perheenpää. Hän silmäili Mallua varsin epäluuloisesti ja yritti kuljettaa perheettään salin puolelle. Tilaisuus alkoi.

   Itsevarmat miehet puhuivat ja saarnasivat. Sanoivat suoraan, miten asiat ovat. Joka ei noudattanut määräyksiä ja selvää Jumalan sanaa, oli tuomittu kadotukseen. Armon sai jos sitä nöyrästi anoi ja luopui maailmallisista ja irstaista himoista.

   Välillä veisattiin pitkiä virsiä ja hengellisiä lauluja. Yksitoistakin säkeistöä, kuten Mallu huomasi Jaanan hänelle ojentamasta virsikirjasta. Sointuvaa, voimakasta ja tunteita värähdyttävää, mutta samalla jotenkin uhkaavaa.

   Lapsia oli kaikkialla, jopa puhujan pöydän alla konttasi joku toivorikas, pikkuinen uskonveli. Lempeästi isä haki hänet pois ja antoi kiljuvalle ja potkivalle pojanvesselille sämpylän käteen. Salissa oli kuhinaa ja liikettä. Elämää ja luonnollista arkista olemista.

   Kaiken yläpuolella pauhasi ja humisi joko saarnaajan ääni taikka kaiken syliinsä sulkeva musiikki. Mallu tunsi olevansa kuin huumattu. Synti ja armo vuorottelivat. Katuvat lähimmäiset nostelivat käsiään ja anoivat anteeksiantoa ja armahdusta. Jaanakin nosti kätensä vähän väliä, samoin Teija ja hänen miehensä.

 - Ihanaa, kun saa synnit anteeksi, kuiskasi Jaana onnellisena. - Tätä autuutta toivon sinullekin.

   Mallu ei kuitenkaan kohottanut kättään. Se olisi jotenkin tuntunut falskilta, kun hän ei kerran ollut tarpeeksi selvillä mistä oli kyse.

   Seurojen jälkeen Orvo joutui lähtemään ylitöihin, mutta Teija pyysi sisartaan ja Mallua luokseen kylään. Hyvin hoidettu omakotitalo ja pihapiiri. Melko uusi navettarakennus lumisen pihan toisella puolella.

 - Orvo on rakennusalalla, ja taitava kirvesmies, kehaisi Jaana ylpeänä. - Hän osaa vaikka mitä.

   Vahva kahvi ja herkulliset leivonnaiset kirvoittivat lopulta Jaanan kielenkannat. Teija myötäili vaisusti ja loi välillä hermostuneita silmäyksiä ovelle päin.

 - Ei Orvo tule ennen puoltayötä, rauhoitteli Jaana. - Ja silloin olemme jo lähteneet. Mallu, miltä tämä odottava äiti sun mielestäsi näyttää?

 - Jos sanon totuuden ja asiasta mitään ymmärrän, niin Teijan vointi ei vaikuta hyvältä. Oletko paastonnut vai minkä vuoksi kasvosi ovat noin laihat ja riutuneet? Ei yhtään lihaa eikä punerrusta poskilla. Kelmeän keltainen ja silmäsi ovat syvällä päässä. Oletko käynyt säännöllisesti lääkärissä?

 - Eivät ne mitään tiedä, puuskahti Jaana. - Orvo ei pidä siitä, että vaimo juoksee neuvolassa, kun ne antavat siellä sellaisia syntisiä ohjeita.

 - Miten niin? kummasteli Mallu.

 - Ne sanoivat viime synnytyksen jälkeen, että Teijalle olisi tuhoisaa saada enää lapsia. Se viideskin oli jo liikaa. He ovat varmoja, että sisko-riepuni kuolee seuraavaan synnytykseen.

 - Eihän nykyaikana ole enää pakko tulla raskaaksi. Sitä on monenlaisia ehkäisymuot...

 - Shh, älä puhu niin kamalia. Lapset voivat kuulla ja kertovat isälleen.

   Ääntään madaltaen Jaana selosti, miten Teijalle oli annettu joitakin paholaisen pillereitä. Sanoivat, etteivät enää pysty ottamaan vastuuta uudesta raskaudesta.

 - Ottiko Teija niitä pill...? Niitä pastilleja?

 - Otti yli vuoden. Sitten hänen täytyi lopettaa. Naapurin emännät päivittelivät, miksei Teija ollut raskaana. Orvokin sen hoksasi, ja siitä syntyi kauhea meteli.

   Kuiskutellen ja nyyhkyttäen Jaana kertoi, että sisar oli ihan polvillaan pyytänyt anteeksi ja anonut armoa, mutta mies oli ollut heltymätön. Käyttäen isännän valtuuksiaan hän oli ensiksi remmillä piiskannut ja hakannut Teijan melkein tajuttomaksi ja sitten...

 - Ja sitten? Menikö Teija poliisin puheille?

 - Ei kauhistus sentään. Olihan hän itse tehnyt kauhean synnin, suorastaan kuoleman synnin, kun oli käyttänyt niitä pirun keksimiä aineita. Lisäksi hän oli yrittänyt huijata miestään ja osoittautunut katalaksi ja avioliiton pyhiä sääntöjä rikkovaksi hylkiöksi.

 - Ja pidättäytyminen ei siis tullut kysymykseen?

 - Ei millään muotoa. Vaimon pitää olla palvelevainen ja nöyrä aviopuolisoaan kohtaan. Ja niinpä jo samana yönä, kun Orvo oli kurittanut tottelematonta ja synnin teille horjahtanutta vaimoaan, tämä tuli raskaaksi. Tai ainakin seuraavana yönä.

 - Siis kaiken sen pahoinpitelyn jälkeen Orvo oli sukupuoliyht...

 - Shh, niin juuri. Ja monta kertaa, joten vauva todennäköisesti lähti alulle silloin.

 - Sehän on, sehän on...en löydä sanoja sille kauheudelle, soperteli Mallu. - Mitä te nyt aiotte tehdä?

 - Emme tiedä. Odotamme ja toivomme, että ne maailmalliset ja uskottomat lääkärit olisivat olleet väärässä.

28. Menneisyys rynnii paikalle

   Järkyttyneenä Mallu palasi tohtorin huvilaan. Hänen oli ihan pakko kertoa tapauksesta Mairelle. Tämä oli hyvin tyrmistynyt Teijan kohtalosta, mutta arveli, ettei asialle mahdettaisi mitään. Laurilaiset olivat hyvin perhekeskeisiä. Monen kuukauden takaisista tapahtumista ei enää pystyttäisi mitään prosessia nostamaan, jollei todistajia löydy.

 - Entä Jaana?

 - En usko, että hän sellaiseen suostuisi. Nyt on pääasia, että Teijan henki saataisiin pelastettua. Olen valmis kustantamaan hänet yksityislääkärin hoidettavaksi.

   Jaana suhtautui epäilevästi Mairen ehdotukseen. Orvon miehinen itsetunto kärsisi, jos hän ottaisi vastaan almuja toisilta, etenkin tuollaiselta uskottomalta naislääkäriltä. Miehen kunnia-asia on huolehtia perheensä ja vaimonsa hyvinvoinnista.

   Mallu katseli naista kummeksuen. joskus hänestä tuntui, että Jaana laski jotakin karkeata hevosenleikkiä tai sitten hänet oli jollakin tavalla noiduttu.

   Omat ongelmat ja pelot ovat sittenkin etusijalla. Teijan huolet melkein unohtuivat, kun Mallu kaupungilla käydessään luuli nähneensä  haamun menneisyydestä. Luuli tai näki. Siinäpä miettimistä.

   Tyttö oli juuri menossa postiin, kun hän huomasi tutun hahmon erään auton vieressä. Ruskea tukka, joka muodosti hauskan lainehtivan töyhdön otsalle. Teki miehestä ikuisen pikkupojan. Voimakkaasti kaarevat kulmakarvat korostivat silmien joskus suorastaan ilkikurista pilkettä. Voimakas suora nenä. Itsepäinen sileäksi ajeltu leuka. Tyyppi tiesi mitä tahtoi.

   Yhtäkkiä näky olikin jo kadonnut. Ihmisiä pyöri kaikkialla. Liikenne kohisi ja aaltoili. Ehkä mies oli jo hypännyt autoonsa ja ajanut pois. Entä oliko hän huomannut Mallun? Tuskin, kun ei tullut puhuttelemaan. Selkäpiissä karmi ja hiusmarto kutisi.

   Mallu toimitti nopeasti asiansa ja ryntäsi sitten Mairen luokse.

 - Voi minun on pakko lähteä. Anteeksi kovasti, mutta en voi jäädä tänne enää hetkeksikään.

 - Mitä on tapahtunut lapsirukka? Näytät siltä kuin olisi nähnyt kummituksen.

 - No melkein. Luulen, että Panu on kaupungissa. En usko, että hän huomasi minua, mutta piankos hän minut löytää.

 - Eikö hän asu Helsingissä? Tuskin hän on tänne asti matkannut.

 - Sainhan minä sen kortinkin, jossa oli Kemin leima. Hän luuraa täällä koko ajan tai käy välillä etsintäretkillä.

 - Ihmettelen aika tavalla sitä kaveria. Sinua myös. Puhuisitte asiat selviksi, vaikka täällä minun läsnäollessani. Taikka sitten jossakin virallisemmassa paikassa, poliisin tai sosiaaliviranomaisen luona.

 - En pysty siihen, huohotti Mallu. - Voi älkää nyt panko pahaksenne, mutta minun täytyy jälleen paeta jonnekin. Ehkä lähden taas Rovatörmälle. Äiti kyllä vaatii minua lähtemään Helsinkiin. Hänen sisarensa on kuolemansairas.

   Mallu matkusti Rovatörmälle. Sari tarjosi hänelle asuntoa luonaan.

 - Jo on ihme, että joku miehenroikale tohtisi sinua täällä häiritä. Olenhan minä pahemmistakin tilanteista selvinnyt vaikka itse sen sanon.

 - Uskotko Sari, että ihminen saattaa joskus ajautua sellaiseen jamaan, ettei hän voi muuta tehdä kuin päättää päivänsä?

 - Totta kai sellaista tapahtuu, mutta miksi otat tuollaista puheeksi? Et kai vaan suunnittele jotakin järjetöntä? Kyllä elämässä riittää vaihtoehtoja eikä se minun käsittääkseni ole niin mustavalkoista, että joko-tahi eikä sitten muuta. Kertoisit, mikä sinua painaa, niin voisin ehkä auttaa sinua tai ainakin neuvoa oikealle asiantuntijalle.

 - Kiitos Sari, olet ihana ystävä. Olet niin turvallinen ja luotettava. Koeta vain olla kärsivällinen minun höpsön kanssa.

   Keskellä yötä soi puhelin. Sarin kauhistuneista ja säälittelevistä repliikeistä Mallu päätteli, että jostakin vakavasta nyt oli kysymys. Ettei vain Sarin läheisille ole sattunut onnettomuutta.

 - Erään entisen työtoverini mies soitti. Olemme muutenkin perhetuttavia. Olen heidän nuoremman tyttärensä kummi. Jotakin kamalaa on tapahtunut. Lähden sinne heti paikalla, ja olisi hyvä jos sinä tulisit mukaan.

 - Mutta jos häiritsen.

 - Et ollenkaan. Sinusta on varmaan suurta apua niille tyttöraukoille.

29. Suljettujen ovien päivä

   Sari ja Mallu saapuivat Juhanin ja hänen tyttäriensä luo. Isä ja vanhempi tytöistä, Anni, alkoivat selostaa sen järkyttävän päivän tapahtumia.

   Anni oli herännyt kellon pirinään. Taasko? Kunpa olisi viikonloppu ja saisi nukkua. Ainoastaan nukkua. Vaikka lauantaisinkin täytyi lukea, se oli sittenkin toista, mutta tämä ainainen unentokkurasta esiin kompuroiminen. Kuin olisi kaivosta noussut.

   Tyttö kuulosteli huoneistoa. Hiljaista, kuten useimmiten. Ai niin, isähän joutui jäämään yöksi. Siis minun vuoroni laittaa aamiaista. Kun vain saisin sen pikkumuksun hereille. Saara oli vieläkin syvemmällä unten kaivossa kuin isosiskonsa.

   Ulkona pimeätä, yhä sitä toivotonta kaamosta. Sekö oli syynä, että...? Nyt on pakko nousta, muuten me myöhästymme taas kumpikin. Opet ovat ihmeen kärsivällisiä. Ehkä tietävät. Kamalaa, jos kaikki ovat selvillä siitä. Kaveritkin.

   Anni sytytti valon yölamppuun. Nuoren neidon kammio kylpi vaaleanpunaisessa hohdossaan. Rimpsuverhot, pehmoleluja kirjahyllyssä ja yksi suuri hauva vuoteen jalkopäässä. Kirjoja ja vihkoja joka puolella. Kirjoituspöydällä ja myös lattialla.

 - Voi viheliäinen, puuskahti tyttö, kun astui historiankirjansa päälle. - Nyt tuli kiire.

   Isosisko tuli olohuoneeseen. Kulki erään oven ohi. Valkoinen ja kiinni. Hän kuulosteli. Ei mitään liikettä. Hän jatkoi matkaansa pikkusisaren huoneeseen, jonka ovi repsotti avoimena. Huone oli hämärä, ja se pikkumytty kuorsasi täyttä päätä. Taisi teeskennellä, eihän nyt tuon ikäinen vai oliko sillä taas yskää?

 - Saara-kulta, pikkumönkiäinen, nousepa heti ja pukeudu. Laitan meille aamiaista. Herää nyt.

   Anni ravisteli hellästi myttyä, joka vain kaivautui yhä syvemmälle Nalle Puh-lakanansa alle.

 - En voi, minulla on kurkku kipeä, inisi tyttö.

 - Eikä ole. Se oli jo viime viikolla. Ylös vain ja reippaasti. Kisukin jo ihmettelee, ettet ole vielä pukenut. Miauuu, sanoo Kisu.

 - Enkä nouse ja Kisukin nukkuu vielä. Minulla koskee vatsaan. Kovasti.

 - Ylös ja heti tai et saa pitää lauantaina karkkipäivää. Tulen takaisin viiden minuutin kuluttua, ja jollet silloin ole pukeissa, minä...

   Anni hyppeli leikkikalujen ja nukkien yli avaamaan verhoja, joissa seikkaili koko satumaailman väki. Hannu ja Kerttu ja noita-akkakin kurkisteli suuren puun takaa. Tyttö huokaisi ja vetäisi rullakaihtimen ylös. Kirkasta ja kylmää. Asteita näytti olevan  yli viisitoista.

 - Pistä kaikki tuolilla olevat vaatteet päälle. Haen sinulle vielä yhden paksumman puseron. Hop hop.

   Isosisko käväisi kylpyhuoneessa. Ajatella, että joillakin samanikäisillä oli aikaa meikata itseään parikin tuntia aamulla. Moni huolehti silti nuoremmista sisaruksistaan, mutta ei se töitten paljous Annia rasittanut, vaan nämä ylen raskaat ajatukset ja pelot.

   Häthätää hän pesaisi kasvonsa ja kampasi pitkät, kiiltävänruskeat hiuksensa. Samanlaiset kuin äidillä. Vaatteet päälle ja keittiöön. Jääkaappi taas melkein tyhjä. Isä ja hän vuoronperään raahasivat tänne muonaa. Minne se katosi?

 - Saara, äännähti Anni vienosti. - Tule jo. Täällä on muroja. En ehdi laittamaan puuroa. Missä sinä olet?

   Tyttö hiipi taas sen suljetun valkoisen oven ohi ja kurkisti pikkusiskon huoneeseen.

 - Sinä onneton, joko taas? Johan sinä olit istuvassa asennossa.

   Saara oli liukunut takaisin makuulle ja mönkinyt peiton alle.

 - Minulla on pää...

 - Ei takuulla ole. Minä puen, ei tästä muuten mitään tule. Alamukkula syö sinut, jos myöhästyt.

   Vihdoin oli unelias ja veltto tyttönen vaatteissa. Anni sipaisi hänen vaaleata tukkaansa kammallaan, ja talutti tytön keittiöön. Saarakin vilkaisi sitä salaperäistä ovea.

 - Onko se...?

 - Nukkuu kai. Syö nyt. Äkkiä. Älä holvaa kaikkea maitoa pöydälle. Annas kun minä.

   Annikin pisteli jotakin suuhunsa. Juuri mikään ei enää maistunut. Jogurtti tuntui sentään hyvältä. Kahvia, jotta heräisi ennen kuin on koulussa kaiken maailman sadistien kuulusteltavana. Ei hänellä ollut mitään koulua vastaan. Hyvinhän se oli mennyt, vielä viime vuonna, mutta tämä viimeinen luokka. Täysi työ pysyä kelkassa, vaikka luki yölläkin. Mutta ne ajatukset.

 - Mikä tuo on?

   Saaran pieni sormi osoitti seinässä olevaa tummaa tahraa.

 - Se on mustikkaa. Itsehän töhrit sen.

 - Mikset pese sitä pois?

 - Ei se lähde. Täytyy kysyä isältä tai Hannele-tädiltä. Äiti olisi tiennyt...

   Huokaisten nuori neitonen silmäili ympärilleen keittiössä. Viihtyisässä, mutta jokin uusi, alakuloinen leima oli ilmestynyt sisustukseen ja koko ilmapiiriin. Naisen rakastavan käden kosketus puuttui. Ja niin kuin se oli ennen...

   Kirkkaanväriset, iloiset verhot, mutta vinossa ja tahra niissäkin. Tussia. Saara seisoi mielellään ikkunassa ja odotti, koska isän auto ajaisi pihaan. Piirteli, tosin paperiin, mutta lipsahduksiakin sattui pienelle taidemaalarille.

   Voi Saara-parkaa. Voi meitä reppanoita. Loputon tiskikasa odottamassa. Isä aina menossa. Koetti parhaansa. Velkoja ja vaimon vähäinenkin palkka oli pienentynyt. Menoja ja kuluja. Isä kertoi kyllä taloudellisia huoliaan vanhimmalle tyttärelleen, koska tämän oli hyvä pysyä tahdissa mukana.

 - Isäkin yrittää parhaansa, ja niin mekin, totesi Anni päättäväisesti ja sysäsi käytetyt astiat syrjemmälle. - Syö sitten tukevasti koulussa. Laitamme jotakin illemmalla.

 - Koska isi tulee?

 - Kahden maissa. Minä tulen kolmen jälkeen, kun poikkean kaupassa.

 - Minä pääsen jo yhdeltä. mihin minä menen?

 - Tietenkin tänne kotiin. Odottelet vain vajaan tunnin, sitten isä tulee. Voit vaikka soittaa hänelle.

 - En tule tänne. En jää tänne yksin, aloitti tyttö itku kurkussa.

 - Ethän sinä ole täällä yksin. Täällähän on...

 - En jää sen kanssa.

 - Mene sitten siksi aikaa naapuriin. Kuka nyt olisi vuorossa? Mene Hyttisen Jyrkin luokse. Siellä et ole ollut kahteen viikkoon.

 - Miksei Karoliinan luokse?

 - Ei aina samaan paikkaan. Sen äiti kyllästyy. Tai minä yritän puhua sille, mutta nyt on lähdettävä. Voi itku, nyt me myöhästytään. Laita jo saappaat jalkaan, minä vain kysäisen...

   Anni pysähtyi valkoisen oven taakse, koputti varovaisesti, sitten kovemmin. Aikoi avata, mutta muutti mieltään. Tiesi kokemuksesta, ettei ollut tervetullut huoneeseen.

 - Täällä on sinulle kahvia. Irrotin johdon varmuuden vuoksi, joten tule kohtalaisen pian, että se on lämmintä. On myös muroja ja maitoa kaapissa. En ehtinyt keittää puuroa.

   Anni kuunteli vähän aikaa, mutta mitään vastausta ei tullut.

 - Heippa. äiti. Sano Saara äidille ”Heippa”.

   Pienen epäröimisen jälkeen lapsi tottelevaisena toisti ”Heippa”, tosin vaimeasti.

   Alas kadulle. Kirpeä talvinen sää. Taivaalla vielä tähtiä, ja kirkkaankeltainen täysikuu pollotti kylmässä yksinäisyydessään..

 - Täysikuun aika. Silloin ovat noidat...tarkoitan kivat satuolennot liikkeellä, korjasi Anna ja kiskoi pikkusiskoaan katua ylös.

 - Mitkä? Saata minut koululle asti, saatathan Anni?

 - En millään voi, kultaseni. Tästä osaat ihan hyvin itsekin. Minun on juostava, muuten reksi tappaa minut. Halitaan. Heippa puputyttö.

 - Miksi en saa ottaa Pupu-Tiinaa kouluun?

 - Olet jo toisella luokalla. On parempi näin. Heippa

 - Heippa Anni. minä rakastan sinua.

 - Niin minäkin kultaista pikkusiskoa.

   Sisarukset halivat ja suukottelivat pitkään, vaikka Annin selkäpiitä oikein karmi, kun hän ajatteli, että Alamukkula syö Saaran ja reksi tappaa hänet. Ei ne ymmärtäisi.

   Anni oikaisi itsensä, sieppasi reppunsa ja alkoi hölkätä. Vilkaisi vain sen verran taakseen, että totesi muksun päässeen turvallisesti kadun yli.

   Silloin se iski. Se yhä taajempaan toistuva päänsärky. Migreeniä kai. Sitä oli ollut äidilläkin ja tämän äidillä. Oliko se perinnöllistä?

   Hetken mietittyään Anni kääntyi kantapäillään ja lähti päättäväisesti astelemaan takaisin kotiin. Joka askel tuotti karmaisevaa kipua. Silmissä vilisi sahanterä ja levottomat pilkut, ja korvat olivat kuin täynnä vanua. Rinnassa kiersi, mutta vielä ei tullut oksennusta. Kunpa se pian tulisi.

   Onneksi ei tänään ollut kokeita, huomenna vasta. Täytyi saada lääkettä, muuten hän tulisi hulluksi.

 - Hulluksi? tyttö aivan jäykistyi kauhusta. - Tekeekö tämä hulluksi kuten...?

   Neitonen tihensi askeleitaan ja saapui viimein kotinsa eteiseen.

 - Minä täällä, tuli se kamala päänsärky. Otan vain lääkettä, jotta jaksan palata kouluun. Oletko jo syönyt, äiti?

   Ei hiiren hiiskaustakaan. Anni totesi, että kahvikuppia oli käytetty. Muroja oli lautasella ilman maitoa. Lusikka orpona leipäkorissa. Puolikas sämpylää ja murusia. Kahvinkeitin onneksi yhä irti. Sähköhellan nappulat. Kaikkea tätä isä ja hän vahtivat aamusta iltaan, joskus yölläkin, jos kuulivat, että äiti oli liikkeellä.

   Kuinka monta kuukautta? Kesästä lähtien. Koko synkkä syksy ja ankeat joulunpyhät, epävarmaa tulevaisuutta ennustava uusi vuosi ja nyt tämä pakkastalvi. Tulisiko tähän mitään muutosta? Isä sanoi, että eri lääkkeitä on kokeiltu. Uusia testataan. Vielä ei ole auttanut, mutta kyllä se siitä. Äiti on pätevien lääkärien hoidossa.

 - Äiti, hei äiti, huuteli tytär oven läpi. - Siellä on valkenemassa raikas pakkaspäivä, joten voisimme lähteä iltapäivällä kävelylle. Se piristäisi meitä kumpaakin.  

   Ei vastausta. Ei mitään. Hänen pitäisi käydä siivoamassa potilaan huone, mutta sitä hän ei halunnut. Isä siellä silloin tällöin pistäytyi, ja heti kuului kiivasta väittelyä. Itkua. Toivottomuutta. Isä sanoi, että ensi viikolla äiti viedään moneksi päiväksi sairaalaan tarkkoihin tutkimuksiin.

   Äiti ei suostunut. Itki ja vaikerteli. Sanoi, että ennemmin hän kuolee, kun lähtee sairaalaan ronkittavaksi. Ei siinä kuulemma juuri muuta pisteltäisi, kun otettaisiin verikokeita ja joitakin näytteitä. Eihän sairaus ole fyysistä.

 - Mikä äitiä sitten vaivaa? olivat tyttäret moneen kertaan tiedustelleet.

 - Se on vain sitä työuupumusta, kun pankissa oli niin raskasta kesällä. Työvoimaa vähennettiin ja vastuuta lisättiin. Suuret rahat kysymyksessä.

 - Onhan sinullakin suuret rahat kysymyksessä ja teet aina työtä.  Pitkiä matkojakin. Miksei sinulla ole työuupumusta, isi?

   Isä oli silitellyt nuoremman tyttärensä hiuksia ja vastannut alakuloisena:

 - En todellakaan tiedä. Jotkut vain kestävät huonommin stressiä.

 - Paraneeko siitä?

 - Sitä juuri lääkärit yrittävät. Ollaan vain toivorikkaita. Kunpa äiti suostuisi lähtemään tutkimuksiin.

 - Mitä minä sanon kavereille ja tuttaville, jos he kysyvät äidistä? oli Anni huolestuneena tiedustellut isältään.

 - Ei kai siinä muuta voi sanoa kuin että masennusta. Kyllä se ohi menee, kun saa levätä.

 - Sanonko, että äidillä on se hieno, moderni burnout?

   Sillä termillä Anni sitten tarjoilikin kyselijöille tämän heidän pulmallisen ja koko perhettä rassaavan tilanteen. Äidin sisar Hannele oli kuitenkin töksäyttänyt:

 - Jaa että burnoutiako semmoinen nykyään on? Ennen sanottiin, että laiskuus vaivaa ja vähätöisyys. Puliukosta onkin tullut se pöönaut. Ennen vanhaan mielisairaita ruoskittiin torilla. Kyllä siinä luulosairaudet loppuivat. Äitisi oli jo tyttönä hysteerinen. Nosti itselleen 39 asteen kuumeen, ettei tarvinnut mennä kouluun. Holtitonta itsekeskeisyyttä ja itsekurin puutetta koko juttu.

   Anni otti lääkkeensä, ja yhtäkkiä tuntui, ettei hänestä sittenkään ollut kouluun lähtijäksi. Hän soitti vain kansliaan ja lupasi tulla seuraavana päivänä siihen tärkeään kokeeseen. Sen jälkeen hän sukelsi vuoteeseen ja vain nukkui.

   Hätkähtäen hän heräsi. Kello oli jo kaksi. Saara? Ai niin, siellä Jyrkin luona. Hänpä soittaa sinne. Ai niin, isän piti tulla kahdelta. Tyttö nousi takaraivoaan pidellen vuoteesta. Oikeastaan kohtalainen olo. Melkein nälkä. Ai, se kauppa.

   Huoneisto oli hiljainen. Valkoinen ovi suljettu. Velvollisuudentuntoisesti neitonen huusi oven läpi:

 - Äiti hei, jäinkin nukkumaan. Nyt särky helpotti. Soitan, että Saara voi tulla kotiin, Isän pitäisi tulla näillä minuuteilla. Laitamme sitten ruokaa.

   Itsekseen mutisten, koska ei kuitenkaan voinut olla varma, menikö viesti perille, Anni sipsutteli keittiöön.

 - Sama sämpylänpuolikas, muruset, kahvikuppi, murot ja niin edelleen.

   Saara tuli kotiin. Oli syönyt Jyrkin luona. Sen äiti oli pelannut heidän kanssaan Mustaa Pekkaa.

 - Hävisi aina, totesi tyttö tyytyväisenä.

 - Niin meidän äitikin, kun hän pelasi. Muistatko Saara?

 - Jaa, sanoi tyttö ja livahti kylpyhuoneeseen, josta hän huuteli:

 - Koska isi tulee? Tuoko se meille mitään?

 - Ei niin lyhyen matkan jälkeen eikä hän kerkiäisikään. Kauheasti töitä. Tulepas selaamaan tätä keittokirjaa, jos oppisimme jotakin uutta.

   Isä oli ostanut ohuen opuksen, joka oli tarkoitettu poikamiehille kokkausavuksi. Se sopi kuin nakutettu näille kolmelle uusavuttomalle ja äidittömälle. Yksinkertaiset ohjeet, korkeintaan vain viittä ainetta kerrallaan. Mahtavaa. He osasivat jo lihakeiton ja nakkikeiton. Isällä oli kunnianhimoisia haaveita. Tänä viikonloppuna hän opiskelisi myös kaalilaatikon valmistuksen. Yli kymmenen aineen luettelo. Porkkanaakin.

 - Miksei se isi jo tule? inisi Saara. - Jos se on ajanut kolarin. Minua pelottaa.

 - Älä hulluja puhu, torui sisko. - Isä on maailman taitavin kuski. On luvannut meille, ettei aja yli kahdeksaa kymppiä. Eikä se tällä kertaa ollut edes autolla liikkeellä. Luulen, että hän meni Ouluun lentokoneella.

 - Jos kone on pudonnut. Katsotaan uutisista.

 - Isi toruisi sinua, jos noin herkästi rupeat kuvittelemaan kaikkea kamalaa. Sen verran pitää olla itsekuria.

   Kello tuli kolme ja sitten puoli neljä eikä isää kuulunut.

 - Miksei se soita? valitti pikkutyttö. - Se aina soittaa, jos myöhästyy.

 - Minä soitan sinne, lupasi Anni.

   Isän kännykkä ei vastannut. Siis kokouksessa tai ei muuten voinut.

 - Jätä viesti, komensi sisko.

   Anni väsäsi lyhyen sanoman. Olivat kotona ja odottivat.

   Kello osoitti jo yli viittä. Uusi pimeys ja kaamos oli laskeutunut pikkukaupungin ylle. Saara sytytteli valoja huoneisiin, koska hän pelkäsi nykyään melkein kaikkea.

 - Miksei se tule ulos sieltä huoneesta?

 - Ei ole asiaa, lohdutteli Anni. - Tulee kun on tarvis.

 - Miksei se mene edes vessaan?

 - Syö ja juo niin vähän, ettei tule mitään ulos.

 - Minun täytyy käydä valintamyymälässä, huomautti Anni. -  Kaikki on lopussa. Siihen menee vain puoli tuntia. Odota sinä täällä kunnes isä tulee.

 - En jää sen kanssa kahden, huusi Saara. - Minä tulen taatusti mukaan.

 - Ok, jätetään isälle lappu.

   Anni seisoi eteisen pöydän luona ja raapusti paperille viestiä. Silloin hän hoksasi.

 - Missä äidin käsilaukku on?

   Tytöt olivat hieman ihmeissään.

 - Jos se on vienyt sen huoneeseensa, ehdotti pieni etsivä. - Mene sinne.

 - Äiti ei ehkä pidä siitä, epäröi isosisko. - Mutta kyllä minun on nyt sinne mentävä.

   Anni seisoi jälleen sen suljetun, valkoisen oven takana. koputteli hiljaa ja kovaa ja pyyteli:

 - Äiti, saanhan tulla sisälle? Oletko ottanut lääkkeesi? Haen meille ruokaa. Isäkin tulee pian.

 - Älä siinä seiso, avaa jo ovi.

   Anni veti syvään henkeään. Oli kuitenkin jonkinlainen helpotus, jos äiti pysyi linnoituksessaan. Ensi viikon hän olisi siellä sairaalassa. Tytär oikein häpesi, kuinka sekin tuntui huojentavalta. Ei mutta nyt hänen täytyy kurkistaa huoneeseen.

   Tyttö raotti ovea. Pimeää, melkein, koska verhot olivat edessä. Niitten läpi vilkkui joitakin liikenteen ja vastapäisen rakennuksen valoja. Autot pörräsivät. Leveä parisänky, tuoleja joilla vaatteita sikin sokin. Yöpöytä täynnä purkkeja ja nenäliinoja. Juomalasi, kaatumaisillaan jonkin kirjan päällä. Seinillä häämötti pari taulua. Nekin vinossa.

 - Mene jo.

   Entä jos joku on sen oven takana? Anni hiipi sisälle, mutta ei uskaltanut sytyttää kattovaloja. Äiti ei siitä pitäisi. Halusi olla pimeässä kuin myyrä loukossaan. Kuin naarashämähäkki. Hyi, kuinka tytär häpesi ajatuksiaan. Aina tuli jotakin negatiivista mieleen.

   Mikä se sellainen äiti oli, joka ei hitustakaan piitannut, vaikka oma lapsi oli juuri kirjoittamassa ylioppilaaksi. Muitten äidit tukivat ja paijasivat, Hemmottelivat pilalle. Kantoivat uurastajalle voileipiä ja hiipivät varpaillaan etteivät häiritsisi. Fyysisen sairauden ymmärtäisi, syövän ja sydänvaivat, mutta tällainen, tällainen…

 - Mene jo. Pane valot.

   Olkoon. Anni sytytti kattolampun. Siristeli silmiään ja katsoi vuodetta. Paksu täkki suurena pitkulaisena möykkynä. Lisähuopa, koska äitiä palelsi aina, vaikka huone oli kuuma kuin pätsi.

 - Äiti? Anteeksi, mutta me...

   Peiton alla ei ollut ketään. Annin katse kiersi jotenkin sekavan näköistä huonetta. Ei ketään.

 - Entä jos äiti ehti mennä vessaan?

 - Milloin se olisi ehtinyt? kysyi Saara. - Kyllä me olisi huomattu.

   Varmuuden vuoksi tyttäret tutkivat WC:n ja saunan. Ei jälkeäkään. He palasivat makuuhuoneeseen.

 - Sängyn alla?

 - Katso itse. Pienempi sinä olet konttaamaan lattialla, mumisi Anni, mutta kumartui kuitenkin katsomaan. - Villakoiria ja jokin lehti sekä mehutetra ja se huivi, joka katosi tammikuussa. Ei se isäkään niin tarkka siinä siivoamisessaan ole.

   Molemmat tytöt katsoivat peräseinää. Kaksi suurta komeroa, kummankin ovi raollaan.

 - Katso komerosta.

 - Kuka hullu nyt sinne menisi. Siihen ahtauteen. Ilmahan siellä loppuu, vastusteli Anni.

 - Menihän se sinne syksylläkin.

   Tosiaan. syyskuussa äiti oli useamman kerran piiloutunut vaatteitten sekaan, kun pelkäsi melua ja seinillä juoksevia valokiiloja. Haluttomasti isosisko lähestyi komeroita. Raotti toisen ovea. Pelkkiä hyllyjä ja alhaalla röykkiö kenkiä ja laatikoita.

 - Se toinen, yllytti pikkusisko.

   Henkeään pidätellen ja kaukaa käsivarsi ojossa isosisko avasi oven. Vaatekappaleet roikkuivat ja jokin hame irtosi ripustimestaan. Läsähti lattialle kuin tyhjentynyt ilmapallo. Varovaisesti Anni liikutteli ja raotteli mekkoja ja takkeja.

 - Ei mitään, hän totesi ihan huojentuneena. - Olisiko hän isän huoneessa?

   Koko huoneisto tutkittiin, mutta äitiä ei löytynyt.

 - Hän on siis mennyt ulos. Joo, sillä takki ja myssyhän ovat poissa, samoin kuin talvisaappaat. Mihin kummaan hän on mennyt?

 - Ehkä kävelylle?

 - Lähdetään mekin ja käydään samalla kaupassa, sanoi Anni topakasti. - Ehkä äiti on jo palaamassa lenkiltään. Katso ikkunasta, joko hän on pihassa.

   Saara riensi ikkunaan. Pihalla hiljaista. Kello jo kävi seitsemättä.

 - Autokin on poissa. Voi jos isi on hakenut sen ja ajanut kolarin.

   Saara aivan vapisi pelosta. Anni syöksyi ikkunaan. Auto? Hän soitti taas isälle. Ei vastausta.

 - Soita poliisille, uikutti pikkusisko.

 - Ei tässä vielä sinne voi soittaa. Mennään nyt sinne kauppaan.

   Kun tytöt ehtivät pihalle, naapurin rouva tuli vastaan.

 - Nyt on tosi kylmä viima ja pakkanen sen kun kiristyy iltaa kohden. Älkää palelluttako nenäänne.

 - Onko äitiä näkynyt?

 - Ei ihan hiljattain, mutta päivällä huomasin, että hän otti auton ja ajoi kadulle.

 - Äitikö? Koska?

 - Puolenpäivän maissa. Muistan sen hyvin, koska varttia yli minulla oli hammaslääkäri ja piti ihan juosta että kerkisin.

   Tytöt palasivat kotiin. Minne äiti oli voinut mennä? Hän ei ollut ajanut autoa kesän jälkeen. Ei ollut halunnut, ja lisäksi olivat ne vahvat lääkkeet. Lääkäri oli kieltänyt.

 - Soita isille, itki Saara. - Jos ne on molemmat ajaneet kolarin.

   Vapisevin käsin Anni näppäili joittenkin tuttavien ja Hannele-tädin numeron. Kukaan ei ollut kuullutkaan kadonneesta. Ei myöskään isästä.

   Anni soitti poliisille, kuvaili autoa ja kysyi, oliko tietoon tullut mitään onnettomuutta. Myös ojaan ajoa. Ei mitään. Poliisi kehotti vain kärsivällisesti odottelemaan. Kyllä ne vanhemmat siitä kotiutuisivat.

   Ovi kävi.

 - Äiti, huusi Anni.

 - Isi, riemuitsi Saara.

   Se oli isä, joka ei ollut millään pystynyt soittamaan, kun oli kokousta, tehdasesittelyä ja vielä mahdottoman tärkeän liikekumppanin kuskausta paikasta toiseen ja lopuksi kentälle.

 - Meidänkö autolla?

 - Ei kun firman. Toin sen tuohon parkkiin, kun en enää kerta kaikkiaan pysynyt jaloillani. Mitä laitetaan ruuaksi?

 - Äiti on kadonnut, ilmoitti Anni surkeana. - Autokin on poissa.

   Kymmenessä minuutissa koko huolestunut joukko oli firman autossa ja alkoi kierrellä pitkin katuja.

 - Jos se on mökillä, vinkui Saara, jolta nenä oli mennyt tukkoon.

 - Kuka sinne tällaisella pakkasella lähtisi, yön selkään? sanoi isä. - Eihän sinne pääse edes perillekään, koska tietä ei ole aurattu.

 - Halusihan äiti mökille viime viikollakin ja jo monta kertaa, mutta et ole kerinnyt viemään. Kyllä siellä tarkenee, kun panee takkaan tulen.

 - Ei se takka vedä kesälläkään, väitti Saara, se perheen realisti.

 - Sitten se kaasuhella. Silläkin voi lämmittää ja saada kuumaa juotavaa. Soita sinne naapuriin, ovatko nähneet meidän autoa.

   Isä teki työtä käskettyä, mutta kukaan ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään.

   Tavattoman huolestunut perhe ajoi kohti kahdenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaa kesäasuntoa. Revontulet juoksivat taivaalla ja tähdet tuijottivat pistävillä katseillaan maantiellä matkaavia. Saavuttuaan perille he jatkoivat eteenpäin jalan. Auton jäljet johtivat vain muutaman kymmenen metrin päähän. Siihen se oli jäänyt, jäsähtänyt lumeen. Pimeänä.

 - Jääkää tähän, minä menen katsomaan, käski isä.

   Autossa ei ketään. Moottoripelti jääkylmä. Isän sydäntä kylmäsi jo nyt.

 - Katso takakontista, kuiskasi pikkuinen.

   Sinnekin mies vilkaisi eikä tietenkään mitään. Autolta jalanjäljet jatkuivat mökille päin. Horjahtelevat ja epätasaiset. Mies käveli edellä ja yritti sovittaa askeleensa vaimonsa saappaanjälkiin, jotta lunta ei olisi mennyt sisälle mataliin kenkiin. Kumisaappaat olivat unohtuneet.

   Lapset tarpoivat perässä. Pitkät askelten välit, aivan kuin äiti olisi suorastaan juossut. Ei kai vain paennut ketään? Ei toki, koska ei ollut muita jälkiä.

 - Paennut jotakin jälkiä jättämätöntä, mutisi Anni. - On kuin äidillä olisi ollut kova kiire.

 - Halunnut päästä lämmittämään mökkiä, myönteli isä. - Kas niin, tuolla se jo mököttää kuunvalossa. Sieltähän pilkottaa himmeä valo. Taitaa äiti jo odotella meitä.

 - Marikkiii! Hei, me vain täällä. Onko jo teevesi kuumana? Kiva saada lämmintä juotavaa.

   Isä puheli kaikenlaista, sekä itselleen että tytöille. Tunnelma oli kuitenkin aavemainen. Mies nousi liukkaita ja lumisia portaita pienelle kuistille. Rämisteli ja kolisteli, ettei yllättäisi mökissä majailevaa.

   Ovi ei ollut lukossa, joten mies avasi sen reippaasti huudellen samalla jotakin rauhoittavaa. Hän astui askeleen sisälle ja syöksyi saman tien ulos. Vetäisi kaulaliinan kasvojensa eteen, painui uudestaan mökkiin ja raahasi jotakin velttoa olentoa portaille.

 - Onko se äiti?

 - Pysykää siellä. Mökissä on kaasua. Uuninluukku oli auki. Soitan ambulanssin.

 - Miten äiti voi? kysyi Anni pelokkaalla äänellä.

 - Odotetaan tässä. Ne tulevat pian ja tutkivat äidin. Liikkukaa ja tömistelkää jalkojanne, jotta pysytte lämpiminä.

 - Saanko minä...? kysyi Saara ja yritti lähestyä isäänsä.

 - Pysykää siellä, ei askeltakaan. Se häiritsee, hän lisäsi hieman lempeämmällä äänellä.

   Pelästyneinä tyttäret katselivat isäänsä, joka istui portaalla ja piteli sylissään vaimonsa kangistunutta ruumista. Mies oli puoleksi selin, jotta tytöt eivät olisi nähneet äitinsä kasvoja.

   Revontulet tanssivat mustalla taivaalla. Vihreät harsohelmat heilahtelivat keveästi ja huolettomasti. Tähtien läpitunkeva tuijotus.

 - Äidillä oli vihreä harsomekko juhannuksena, kuiskasi Saara. - Äiti oli niin kaunis.

   Ääni liikutuksesta väristen isä alkoi kertoa edellisestä juhannuksesta, jolloin äiti oli ollut vielä terve ja iloinen. Nauranut ja laskenut leikkiä. Koko valoisa juhannusaika virtasi heidän ohitseen tuona synkkänä pakkasyönä.

   Välillä he kuulostelivat auton tuloa, ja sitten isä jälleen jatkoi selostustaan.

 - Muistatteko, kun istuimme laiturilla ja meillä oli jännittävät polskutuskilpailut siitä, kuka polskisi korkeimman vesisuihkun.

 - Isi voitti ja äiti oli tokana. Kaatui selälleen laiturille ja nauroi. Vihreä prinsessamekkokin repesi hiukan, mutta äiti ei välittänyt.

 - Kuka tuli istumaan äidin käsivarrelle? jatkoi mies.

 - Leppäkerttu, huusi Saara. - Me lauloimme sille, että lennä, lennä, leppäkerttu.

 - Sepä ei lentänyt Saaran kehotuksesta eikä isän eikä minun, kuvaili Anni, joka aivan vaistomaisesti alkoi tukea isäänsä tässä tarinan kerronnassa. - Kuka sai sen lentämään?

 - Äiti, totesi Saara ylpeänä ja ihailevana. - Äiti lauloi ja leppäkerttu lensi. Kauas niitten valkoisten ja tuoksuvien mesiangervojen taakse.

 - Muistatko Saara, kun isä alkoi grillata porsaankyljyksiä?

 - Juu ja kaksi putosi tuhkaan. Äiti niitä putsasi ja sanoi, että nythän meillä on ihan oikean porsaan kyljyksiä.

 - Mitä isä teki?

 - Isi sanoi että röh röh ja alkoi laulaa ”Neljää pientä porsasta”. Ja sitten Iso Paha Susi ajoi meitä takaa ympäri mökkiä. Äiti hyppeli ja tanssi edellä helmat liehuen. Hurjan jännää.

   Isällä oli pala kurkussa, mutta yhä vain hän selitti.

 - Pidetäänhän äiti mielessämme juuri sellaisena kuin hän oli viime juhannuksena, kun aurinko paistoi ja lumivalkoiset pilvet lekottelivat sinisellä taivaalla. Me valitsimme sieltä oman pilven.

 - Niin, se oli kuin uuden vuoden tinan valamista, täydensi Anni tukahtuneella äänellä. - Isä valitsi sen mahtavan traktorin, ja minulle tuli se pitkä mekko ja valkolakki. Mikä sinulle tuli, Saara?

 - Minulla oli nalle, jonka toinen korva oli vinossa, mutta äidilläpä oli laiva. Valtavat, valkoiset purjeet. Alkoi tuulla ja se laiva purjehti kauas. Isi sanoi, että Amerikkaan asti.

   Isä ja Anni pidättelivät nyyhkytystään. Mies pusersi vaimonsa jäätävänkylmää ruumista rintaansa vasten.

 - Tytöt, muistetaan äiti sellaisena huolettomana juhannusäitinä. Ehkä hän jo silloin purjehti laivallaan kauas, ehkä ihan taivaaseen asti. Iloisena ja onnellisena. Meitä rakastavana. Sitten hänen sairas ruumiinsa jäi jostakin syystä vielä tänne meidän hoiviimme.

   Isä ei pystynyt enää puhumaan. Anni puristi pikkusiskon lujasti syliinsä ja antoi kyynelten tippua pitkin palelevia poskiaan. Revontulet ja tähdet. Kuu oli jossakin piilossa.

   Metsästä ilmestyi tummia hahmoja. Kaksi miestä kantoi mustia paareja. Vielä kaksi muuta, ja yksi poliisikin seurasi perässä. Isä kumartui suutelemaan vaimonsa otsaa ja jätti hänet toisten huostaan. Sitten perhe palasi maantielle ja autoon.

   Koko matkalla he eivät sanoneet sanaakaan. Kotiovella Saara kysyi epävarmasti:

 - Onhan äidillä nyt hyvä olla?

   Suljettujen ovien päivä oli lopullaan.

                                        - - -  

   Pieni Saara oli nukahtanut isänsä syliin sohvalle. Muut istuivat vaiti.

 - Entä jos äiti sittenkin olisi selvinnyt? Olisiko hänestä tullut aivan terve? kysyi Anni arkaillen.

 - Sitä on vaikeata mennä ennustamaan. Olisiko hänellä edes ollut mitään syytä palata keskuuteemme? Menetimme Marikin itse asiassa jo kauan sitten, silloin kun hän aste asteelta luopui normaalista arkielämästään.

 - Sanotaanhan, että jos ihminen selviytyy jostakin suuresta kuolemanvaarasta tai raskaasta surusta, hän on tullut taas hiukan vahvemmaksi, huomautti Sari mietteissään. - Olen myös lukenut, että katastrofista toivuttuaan hän on tavallaan jälleensyntynyt jo tässä elämässä. Tällaisen kokemuksen jälkeen hänen pitäisi käyttää edessä olevat vuodet leiviskänsä hoitamiseen ja lähimmäistensä palvelemiseen.

   Kun vieraat olivat lähdössä, Saara heräsi ja pyysi:

 - Sari-täti, tulethan meitä taas tapaamaan? Ja Mallu myös.

   Anni ja hänen isänsä yhtyivät lämpimästi tähän pyyntöön.

 - Jotkut väittävät, että juuri Lapissa tehdään tavallista enemmän itsemurhia, arveli Mallu kotimatkalla. - Synkkyyteen taipuvaiset suomalaiset Eivät kestä pohjoisen pitkää kaamosta ja kovia pakkasia.

 - Saattaa se armottomasta talvestakin johtua, mutta sen suuntaisiakin arvioita on esitetty, että juuri keväällä masennus yllättää pahimmillaan ja synnyttää itsetuhoisia ajatuksia.

 - Kuinka ihmeessä? Silloinhan valon voima voittaa ja odotetaan kevään heräämistä.

 - Luultavasti juuri siksi, tuumi Sari. - Vastakohta on liian suuri ja räikeä. Häikäisevä kirkkaus ja luonnossakin ilmenevä rakkauden ja uuden elämän puhkeaminen vain korostavat sisäistä pimeyttä ja toivottomuutta. Kaiken tarkoituksettomuutta.

30. Jääkuningatar

 - Olen aikonut lähteä tuntureille hiihtämään, ilmoitti Mallu eräänä iltana Sarille. - Täytyisi sitä opetella laskettelemaan, kun kerran Lapissa ollaan.

 - Ohoh, siis aivan vain kylmiltään. Tietääkseni olet etupäässä hiihtänyt ainoastaan tasamaalla kuten esimerkiksi jäällä ja niityillä.

 - Kai sen oppii, kun on hyvä opettaja.

   Hiljaisuus, jonka aikana Sari katseli tyttöä hieman huolestuneena.

 - Joo, selitti Mallu mellevänä. - Mauno on pyytänyt minua mukaansa erääseen hiihtokeskukseen. Se on taas sellainen elämysretki erämaahan.

 - Todellista erämaata, kun ihmisiä kuhisee ympärillä kuin muurahaisia.

 - Minusta se on kivaa.

 - Haluatko todella lähteä? Kuuntele sisintäsi.

 - Sitähän minä juuri yritän kaiken aikaa, marisi tyttö. - Tarvitsen avartavia elämyksiä ja kokemuksia, etten olisi kuin mikäkin jääkuningatar.

 - Mikä paha asia se on, jos se kuuluu luonteeseesi ja persoonallisuuteesi. Ainakin vielä tällä hetkellä. Ehkä myöhemmin kypsyt ja avaudut, mutta ei väkisin, jonkun vanhemman miehen yllytyksestä.

 - Ei Mauno ole vanha. Tiedän parisuhteita, joissa mies on yli kaksikymmentä vuotta vaimoaan vanhempi.

 - Tässä onkin avainsanana se ”yli”. Ja rutkasti sittenkin.

 - En minä mihinkään avioliittoon ole sitoutumassa. Saahan sitä seurustella ystäviensä kanssa. Heiltä oppii, viisailta ja kokeneilta. Olethan sinäkin minun ystäväni.

 - Voisin olla äitisi, ja Mauno isäsi, mutisi Sari hiukan loukkaantuneena. –Kaksistanneko te menette?

 - Ei veikkonen, vaan ryhmä tulee mukaan, ainakin kuusi henkeä.

 - Hyvä edes niin, mutta ole silti varovainen.

   Ryhmä olikin kuulemma kutistunut Maunoon, Malluun ja Nuppolan pariskuntaan. ATK-ihmisiä ja ylettömän kiinnostuneita saamaan nautittavia elämyksiä.

 - Ja paikkaamaan narisevaa liittoaan, oli Mauno selittänyt. - Et usko, kuinka monta parisuhdetta on minun ansiostani korjaantunut. Ensin he oppivat kuuntelemaan luontoa ja uppoutumaan sen salaisuuksiin, sitten he kuuntelevat sisäistä ääntään ja sen jälkeen toistensa sielunmaisemaa. Tällä tavoin he löytävät toisensa uudestaan, ja täyspainoinen perhe-elämä voi alkaa.

 - Liioittelua ja toiveajattelua, nurisi Sari kuultuaan tuosta optimistisesta ylistyspuheesta. - Kelpaa sitä ympäri maapalloa laukata. Jos asiat eivät ole reilassa oman itsen kanssa, ei ne suhteet muihinkaan pelkästä reissaamisesta kohene.

 - Olet aina tuollainen ”märkä huopa”, kuten englantilaiset sanovat. Mauno osaa hyvin kieliäkin. Hän paneutuu kaikkeen täydellä tarmolla. Aivan iätön tyyppi.

 - En halua olla mikään pahanilman lintu, mutta velvollisuuteni on varottaa sinua ”vanhempana ja viisaampana”.

   Viimeisiä sanojaan Sari painotti tarkoituksella ja näytti yhä närkästyneeltä.

   Mallu oli joskus ihaillut Sarin heleätä ihoa ja kirkasta otsaa. Hän oli arvellut, että ystävättärellä oli varmaan kauniita ja puhtaita ajatuksia, kun ulkonäkö on pysynyt niin raikkaana ja tuoreena.

   Tällä hetkellä Sarilla oli kaikkea muuta kuin kauniita ja puhtaita ajatuksia. Hän pelkäsi, aivan tosissaan. Viimein hän päätti vedota tytön äitiin.

 - Kuule Mallu, mitä mieltä äitisi on tästä tunturimatkasta?

 - Ai äitikö? En ole kertonut hänelle. Hän soitti kaksi viikkoa sitten, ja silloin en vielä tiennyt koko hommasta.

 - Selvitä tilanne hänelle. Jos sinulle sattuisi siellä vaikkapa nilkan murtuminen, äitisi olisi hyvä tietää siitä.

 - Mitä sinä nyt höperrät? ihmetteli Mallu. - Enhän minä muutenkaan joka askeleestani äidille lavertele.

   Hän soitti kuitenkin Helsinkiin. Äiti suorastaan innostui ajatuksesta.

 - Mene ihmeessä, mutta katsele samalla ympärillesi. Tuollainen hiihtokeskus on tulvillaan hyviä aviomieskandidaatteja. Varakkaita ja menestyviä.

 - En mä sinne mene miestä pyydystämään, vastusteli Mallu. - Aina sä viet keskustelun sille samalle linjalle. Joko varottelet hysteerisesti tai sitten yllytät.

 - Tapaus tapaukselta, vastasi äiti lauhkeasti. - Kun et kerran pysty näitä kotiseutusi miehiä hyppysissäsi pitelemään, toimi sitten muualla. Pääasia on, ettet kiikuta näytille mitään vääräsääristä lappalaisukkoa, joka tupruttelee piipullaan tapetit harmaiksi.

 - Oletko aivan kahjo? Sä olet niin pöyristyttävän vanhanaikainen ja suvaitsematon. Tiedoksesi voin paljastaa, että menen hyvässä seurassa. Nuppolat ovat ATK-eksperttejä ja Mauno osaa montaa kieltä ja hän on paneutunut syvälle psykologiaan. Hänellä on oma yritys, Eräelämys ry. Useita   työntekijöitä.

 - Hyvä on, hyvä niin. Pidä kuitenkin varasi, ettet päästä niitä sivistyneitäkään ihmisiä ihan peräkamariin asti. Tiedän omasta kokem...

 - Hei vaan, äiti. Pidä peukkua, että retki menee mukavasti.

31. Rakkautta riekonkiepissä  

   Nuppolat tulivat omalla autollaan Mikkelistä asti. He olivat jo kerran ennenkin osallistuneet Maunon järjestämiin kursseihin. Ensi tutustuminen oli tapahtunut eräässä urheiluhallissa heidän kotipaikkakunnallaan. Muu porukka jo juoksi ja läähätti alkuverryttelyä. Se kiersi salia kiihkeästi kuin tolvaava porotokka aitauksessa.

   Sillä kerralla Kai ja Airi Nuppola olivat tulleet paikalle suoraan tärkeästä liikeneuvottelusta, joten heillä ei ollut aikaa vaihtaa rennompiin kuteisiin. Maunoa oli huvittanut, kun pitkä, laiha ja silmälasipäinen Kai oli painellut täyttä vauhtia tummassa juppipuvussaan. Kravattia hän oli sentään hieman höllentänyt. Hänen vanavedessään laukkasi Airi-rouva, lyhyt, laiha ja silmälasipäinen. Hänellä oli yllään kapea, vaaleanharmaa hame ja tiukka bleiseri. Saumat vain ritisivät ja ratisivat taustamusiikkina.

   Tällä kertaa herrasväki Nuppola odotti rinteen alapäässä täysissä ja loistokkaissa hiihtovarusteissaan. Tummat lasit ja hohtavat kypärät. Sää oli suotuisa, ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, joten kaiken järjen ja psykologian mukaan mieliala oli korkealla ja olotila auvoisaa.

   Valkoista, kimmeltävää hankea riitti vasemmalle ja oikealle sekä myös rinnettä silmänkantamattomiin. Laskettelijoita jonotti hiihtohissille pitkänä värikkäänä käärmeenä, joka kiemurteli kioskien ja suksivarastojen lomitse kohti lähtöpaikkaa. Sieltä noustaisiin suoraan taivaan ihanuuteen. Sitten alas rinnettä, sitten ylös ja jälleen alas. Kuin pikkukakarat, mutta huvinsa kullakin.

   Mauno hinasi kumaraisen ja polviaan vastakkain lonksuttavan Mallun pari sataa metriä rinnettä ylös. Sen jälkeen jotenkuten alas. Tyttö kaatui kaikissa niissä kohdissa, missä oli mahdollista, mutta Maunon mielestä myös mahdottomissa tilanteissa. Vaikka Mallu vain seisoi ja nojasi sauvoihinsa, niin humpsis. hän oli jo nurin jalat taivasta kohden kuin avuttomalla koppakuoriaisella. Tai herttaisella koiranpennulla, joka antautui suuremman ja vahvemman edessä.

   Välillä nautittiin hienossa ravintolassa runsas lounas, ja sitten jatkettiin. Koko ajan Mauno selosti Nuppoloille elämyksien tärkeyttä.

 - Katsokaa maisemaa aivan toisilla silmillä. Nähkää sen kauneus ja syvyys. Antakaa mielikuvituksenne liitää. Kiihottukaa luonnon ihmeistä ja arvaamattomuudesta. Lumimyrsky voi yllättää kenet tahansa sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti.

 - Luin juuri lehdestä, että italialainen pariskunta oli varoituksista huolimatta lähtenyt hiihtämään lumipyryssä, keskeytti Airi. - Pyräkkä muuttuikin raivoavaksi myrskyksi, joten he eksyivät ladulta ja seuraavana päivänä heidät löydettiin kuoliaaksi paleltuneina lumen alta.

 - Hirveätä, päivitteli Mallu.

 - Surkeinta oli, että he olivat vain kolmensadan metrin päässä mökeistä. Melkein huutomatkan etäisyydellä.

 - Me emme eksy, möräytti Mauno itsevarmana. - En päästä ryhmääni mihinkään vaaratilanteeseen. Kaiken pitää olla hallinnassa.

   Seitsemäntoista kaatumisen ja puolentusinan mustelman jälkeen Nuppolatkin olivat halukkaita siirtymään vähän rauhallisempiin maisemiin. Siispä Mauno päätti johdattaa holhokkinsa pehmoiselle ladulle tummien kuusien varjoon.

 - Luulin, että kaikki tunturit ovat aivan paljaita, sanoi Airi.

 - Tämä onkin metsätunturialuetta. Silti mahtavia rinteitä, mutta myös tasamaahiihtoa voi harrastaa. Käydään vain vaihtamassa toisenlaiset sukset.

   Peräkanaa seurue hiihteli metsän siimekseen pitkin pehmeätä latua, joka oli uponnut syvälle hankeen. Reitti kierteli sinne tänne talviuntaan torkkuvien puitten lomitse.

 - Katsokaa tätä lunta, huudahti Mauno. - Kuvailkaa mitä se tuo mieleenne. Antakaa alitajuntanne työstää mielikuvianne. Mitä sinä kertoisit, Kai?

 - No jaa, tuota. Se on tietysti lunta ja kovin valkoista ja puhdasta ja pehmeätä. Ja, tuota miten sen nyt sanoisin...

 - Anna kun minä jatkan, keskeytti Airi innoissaan. - Minulle tulee mieleen tosi tehokas pesupulveri. Tai sitten sokeri. Jotakin makeata. Herkullista. Entä sinä Mallu?

 - Se on kylmää ja virkistävää. Minun on oikeastaan jano, tokaisi tyttö hieman ärtyisesti.

 - Jano on jo meidän perustarpeitamme. Entä vielä?

   Mauno katsoi odottavasti toisiin. Sitten hän irrotti sukset jaloistaan ja astui umpihankeen. Hän upposi sinne heti polviaan myöten.

 - Entä nyt? Kai?

 - Tuota, sinä upposit sinne syvälle. Se on pehmeätä.

 - Toivottavasti jalkasi eivät kastu. Siitä saa helposti kurkkunsa kipeäksi, touhusi Airi. - Sinun on juotava jotakin kuumaa, kun päästää asunnolle.

   Mauno näytti pettyneeltä ellei suorastaan harmistuneelta. - Mallu-pieni?

 - Jalka syvälle viileään ja pehmeään, aloitti tyttö ja suuttui sitten. - En minä vaan tiedä, mitä sä ajat takaa. Sano jo itse mitä meinaat.

 - Älä nyt hermostu, pikku söpöliini. Viileätä näyttelevä jääprinsessa. Katsokaa nyt tarkasti. Asetan vasemman jalkani lumeen. Se painuu yhä vaan syvemmälle, hitaasti mutta varmasti. Ei enää pidemmälle, mutta tämä riittää. Lumi kietoutuu sääreni ympärille. Aistin sen viileyden ja pehmeyden. Se voisi myös olla kuumaa, tulisen kuumaa, kuten esimerkiksi tuhkaa. Käännän jalkaani hidastellen soikionmuotoisessa kuopassa. Kas noin. joka puolella tuntuu seinämien kosketus. Hyväilevä ja pehmeä mutta silti tiivis.

 - Ahaa, huudahti Kai. - Jassoo, tule Airi, yritetään mekin.

 - Tule nyt vaan, mies toisti, kun vaimo epäröi. - Ei täällä ole ketään muita. Mennään tuonne kauemmaksi. Siellä on pieni aukio ja houkuttelevia kumpareita.

   Kai veti vienosti vastaan pyristelevää naista puitten varjoon. Lunta oli valtavasti. He vajosivat siihen jo vyötäröitään myöten. Liikkuminen oli vaivalloista. Vain suurin ponnistuksin he saivat jalkansa nousemaan hangesta, horjahdus ja taas tasapaino.

   Airi kaatui ja mies kaatui hänen päällensä. Lumi pöllysi ja kuului kovaa ähkimistä. Mies puhisi ja nainen kikatti.

 - Mennään pois, mutisi Mallu nolona. - Mitä ne pösilöt oikein koheltavat?

 - Tule tänne, kutsui Mauno pehmeällä äänellä ja nauroi silmät viiruina.

   Hän muistutti aivan jäntevää ja voitonvarmaa ilveskissaa, joka houkutteli ystäväänsä kisailuun. Mallu seurasi perässä, oikeastaan vain sen tähden, että pääsisi etäämmälle Nuppoloitten älyttömästä pariskunnasta.

   Mikä siinä Maunossa oli niin vetävää ja lumoavaa? Vaikuttiko hänen pelkkä läsnäolonsa kuin jokin huumaava lääke? Ei tarvittu annostelua suun kautta taikka piikitystä. Voiko päihde tunkeutua ihon ja vaatekertojenkin läpi ihmiseen ja tehota vastustamattomasti?

 - Minua huimaa, olen kuin huumattuna, vaikeroi Mallu. - Mennään takaisin rinteeseen.

   Tyttö oli aivan tahdoton ja antoi miehen viedä hänet paksun nietoksen viereen. Mauno kaivoi siihen matalan syvennyksen.

 - Riekon ikioma kieppi, hän lausui hellästi tyrmistyneenä tuijottavalle Mallulle. - Se on turvallinen ja lämmin riekon pesä. Tule nöpönassu, levähdetään vähän.

   Mauno riisui pusakkansa ja asetteli sen huolellisesti kuopan pohjalle.

 - Näin ei pikkuiseni paikat palellu. Nyt ei kultaseni pylly palele. Täällä tulee olemaan hyvin lämmintä, hyvin kuumaa. Tule jääprinsessani, niin sulatan sinut.

   Ennen kuin Mallu ehti vastustella, mies oli vähentänyt hänenkin vaatetustaan ja painoi hänet lempeästi kuopan pohjalle.

 - Pehmeätä, kuin lintuemon höyhenillä, ei enää viileätä vaan lämpöistä kuin äidin kohdussa. Suloista ja pehmoista.

   Mauno luki kuin loitsua. Mallu halusi panna vastaan, mutta jokin hänessä itsessään pani vastaan. Rajusti ja intohimoisesti. Mikäs ettei?

   Elämysoppaan intohimokäyrä nousi varmaan huippulukemiinsa, kun kuului Airin kihertävä tervehdys:

 - Hei te siellä, hih hih, lähdetään jo. Meillä oli aivan ihanaa Kain kanssa. Se ei ole koskaan ollut tuollainen, tuollainen...peto. Minun oma karhumussukkani. Hih.

   Naurua ja kikatusta, onnellista kujerrusta, johon sekaantui ATK-insinööri Kai Olavi Nuppolan mielihyvän hykerrys ja murahtelu.

   Mauno sai käyttää kaikki näyttelijän ja psykologin taitonsa, ettei hän olisi revennyt raivosta. Mallu ei tiennyt mitä ajatella. Hän oli pökerryksissä kuin pupun poikanen, joka juuri on pelastunut ketun hampaista. Vai oliko pelastunut? Vai oliko jäänyt jotakin ihanaa paitsi?

   Mallu pudisteli päätään, sillä eihän hän tiennyt. Niin kuin ei mistään muustakaan.

   Illalla käytiin hotellissa tanssimassa, ja Nuppolat riehakoivat  kuin olisivat olleet häämatkalla. Kymmenen vuotta aviossa kamppailleet, kuivankälpäkät virkaihmiset.

 - Näetkö nyt, kuinka tehokkaita minun kurssini ovat? Turha sunkaan on vastaan sinnitellä, puheli elämysopas Mallulle, kun he palasivat asunnolleen.

   Mökissä oli kaksi huonetta ja pieni sauna. Mallu halusi itsepäisesti nukkua siellä, koska sen oven sai hakaan. Mauno kurtisteli naamaansa, mutta yritti silti urhoollisesti viihdyttää ATK-insinöörejä.

   Iltayöstä Mallu heräsi hivelevän hellästi laulettuun serenadiin:

 - ”Tyttö kuiskas oven takaa, ovessa ei ole hakaa, tuulia, tuu.”

   Tyttö kävi vain tarkistamassa, että säppi oli tukevasti kiinni.

   Myöhemmin aamuyöstä Mallu heräsi toisenlaiseen serenadiin. Se sisälsi ronskeja kirosanoja, meheviä alapään ilmaisuja, jopa sellaisia, joita tämä viaton jääprinsessa ei ollut koskaan kuullutkaan.

   Nuppolat riitelivät ja tappelivat oikein kunnolla. Mauno seisoi vieressä ja yritti parhaansa mukaan rauhoitella raivostuneita häämatkalaisia.

 - Sanokaa syy tähän skismaan, sanokaa, miksi tuolla tavalla kimpaannuitte. Sitten voimme keskustella asiasta rauhallisesti ja pohtia erilaisia vaihtoehtoja. Niitä on. Aina!

   Maunon oli pakko korottaa hillittyä valtakunnansovittelijan ääntään, koska raskas termospullo jysähti seinään juuri Kain pään kohdalla. Mahtavana vastauksena painava kelohonkapöytä kaatui hennon Airi-rouvan päälle, mutta kuin ihmeen kaupalla nainen ei sittenkään loukkaantunut.

 - Menkää ulos tappelemaan, karjui Mauno kuin Villin Lännen filmeissä. - Mä joudun korvaamaan tämän revohkan, jos alatte särkeä paikkoja. Mallu, puhu nyt sinäkin noille järkeä.

 - Lähetä lasku, mörähti Kai kolkosti Maunolle. - Me lähdemme nyt.

 - Älkää menkö samaan autoon tuossa mielentilassa. Ajatte kolarin.

 - Siitäkös on väliä, kiljui Airi. - Ei meillä ole lapsia, kun tuo riivatun kuohittu pukki ei ole saanut edes niitä aikaiseksi.

 - Maho lehmä, läpeensä maho ja kylmä lehmä. Ämmä, kuten syntymästään saakka maho äitisikin. raivosi tuo erittäin järkeväksi ja johdonmukaiseksi kehuttu ATK-insinööri omat repliikkinsä.    

 - Mistä te suutuitte? kimitti Mallu hädissään, koska häntä hirvitti jäädä kahden Maunon kanssa. - Sopikaa jo ihmeessä riitanne.

   Sivistynyt sanailu muuttui ykskaks tukkanuottasilla olemiseksi. Kimuranttia, koska molemmilla Nuppoloilla oli lyhyet ja asiallisesti leikatut hiukset.

 - ”Ei saa riidellä tiellä”, siteerasi Mallu taitavasti raamattua, vaikka äiti ei ollut siitä opettanut tyttärelleen muuta kuin käskyn: ”Älä tee huorin.” – Pyytäkää heti anteeksi.

 - Sitähän mä juuri yritin tehdä, pyytää anteeksi ja selvittää asioita, menosi Kai. - Kerroin Airille siitä kahdeksan vuoden takaisesta syrjähypystä, josta en muista kuin sen kuhmuraisen parisängyn hotellissa. Olin liikematkalla Turussa. Naisen nimeäkään en muista, mutta rintsikat olivat kokoa A...  

   Hyvää tarkoittava tunnustus katkesi vaimon viiltävään kirkumiseen ja oven läimähdykseen, kun Airi hyppäsi upeaan Volvoon ja kaahasi tiehensä.

 - Ei auta, täytyy ottaa pienkone. Tässä mielentilassa en istu vuokratussa autossa viittäsataa kilometriä mitään tekemättä. Täytyy saada avioeropaperit vetämään ennen sen hullun akan vaahtoamista. Se kiljukotka kiljuu vielä jonkun miehiä vihaavan ja katkeroituneen naistuomarin puolelleen. Soitankin oitis huippuasianajajalleni. Taitaa tämä sittenkin kääntyä parhain päin. Ai juu, täytyykin muistaa se sadan hehtaarin metsäpalsta Savossa.

   Kai kätteli kiireellä elämysoppaan ynnä Mallun ja alkoi painella kohti hotellia.

 - Lähetä vaan lasku perässä, hän huusi olkansa yli.

32. Helsingissäkin haikaillaan

   Äiti oli jo yrittänyt monta kertaa tavoittaa tytärtään. Tämän täytyisi heti matkustaa Helsinkiin, sillä Sylvi-täti, äidin sisar, oli kuolemaisillaan.

 - Johan se Sylvi on tehnyt kuolemaa kymmenen vuotta, motkotti Mallu puhelimeen. - Täältä on kauhea matka sinne etelään, ja se on lisäksi ylettömän kallista. Minulla sattuu vielä olemaan töitäkin.

 - Sattuu, todella sattumahan se on jos tuollaiselle vasenkätiselle työpaikka kohdalle osuu. Oletko jälleen jonkun höppänän mummon seuraneitinä?

 - Sä se osaat loukata toisen tunteita, tuohtui Mallu. - Voin mä tullakin, mutta saat osallistua matkakustannuksiin.

 - Ahne ja kylmä. Sellaiseksiko olen ainoan tyttäreni kasvattanut? Voin mä jotakin maksaakin. On se Sylvin lähtö vaan siksi varma juttu eikä sillä ole muita perillisiä kuin minä, rakastava sisar. Ajatteles yksiö ja kaikki. Sillä täytyy olla jotakin kirstun pohjalla, kun on aina niin pihisti elänyt. Milloin tulet? Että osaan tulla vastaan. Tuo suomuuraimia tuliaisiksi.

 - Eihän niitä tähän aikaan vuodesta ole, muuta kuin pakastettuja. Täällähän on vielä talvi.

 - Toukokuussa? Voi sinua raukkaa. Meillä on kaikki jo kukoistuksessaan. Tulppaanit ja valkovuokot ja puut viheriöivät. Pakkaa jo sillä mielellä, ettet enää sinne Siperiaan palaa. Kaapokin on taas sua kysellyt. Sanonko terveisiä?

 - Älä puutu meidän välisiin asioihin, muista se. Pakolla ei rakkautta saa.

 - Parempaa sekin kuin ei mitään, neiti Nokkava. Elämä tuo vielä vastaasi yksinäisyyden, kun olet näin vanhan äitisikin hylännyt.

 - Voi sinua äiti, mä soitan sitten lähemmin junan tuloajan.

   Sari ilmoitti jotakin yllättävää. Hänkin oli lähdössä pääkaupunkiin. Tapaisi samalla sitä Riihimäellä asuvaa poikaansa.

 - Lähtisin niin mielelläni sinulle kuskiksi, mutta en tohdi enää ajaa yli kahdeksaasataa kilometriä. Liian rankkaa. En voi myöskään käyttää lentokonetta, koska pelkään hillittömästi lentämistä. Olen käynyt psykiatrillakin, mutta eihän se auta. Täytyy siis mennä junalla.

 - Kiva kun saan seuraa. Junassahan me alunperin tutustuimmekin. Nyt mulla on varaa varata oikein makuuvaunupaikka.

   Tuntui oikeastaan aika haikealta lähteä. Jotenkin kävi mielessä ajatus, että jos hän ei sittenkään palaa. Oli sentään ollut monta kuukautta elämistä ja elämyksiä tällä kaukaisella maanäärellä. Elämyksiä, mutta onneksi ei sentään kuolemuksia.

   Mauno oli soitellut pari kertaa. Kun hän kuuli, että tyttö oli lähdössä Helsinkiin, hän innostui asiasta ja tarjoutui oppaaksi.

 - Tunnetko muka Hesankin niin hyvin? ivaili Mallu.

 - Tunnen itseni ja silloin pystyn sukeltamaan mihin tahansa seutuun ja asujaimistoon.

 - Jopa eläinten pesiin. Muistathan riekonkiepin?

   Mauno murisi jotakin.

 - Mesikämmenkö siellä möräjää? irvaili Mallu, joka oli ihmeen rohkea ja lähes flirttaileva, kun välissä oli kymmeniä kilometrejä.

 - Karhunkierros meiltä on vielä jäänyt väliin, mutta odotapas, eiköhän sekin aikanaan järjesty? Maskuliininen ja väkivahva nalle.

 - Pehmolelu, ähä kutti. Teddy-karhujen huviretki.

 - Saatat metsässä yllättyä, sinä tulinen jääprinsessa.

33. Kahden maan kansalainen        

   Sari ja Mallu matkasivat yöjunalla kohti etelää.          

 - Olet siis viihtynyt hyvin Lapissa? kysyi Mallu ystävältään.

 - Olen toki, mutta silti minun täytyy välillä päästä etelään. Onneksi minulla on mahdollisuus asustaa molemmissa päissä. Hankin jo varhain itselleni pienen asunnon Helsingistä. Tytärvainajani perhe asuu Porissa ja poikani Riihimäellä. Muitakin sukulaisia tapaan silloin tällöin.

 - Voisit siis aivan hyvin muuttaa kokonaan etelään. Eihän sinua Lappiin enää mikään sido, kun miehesikin on kuollut.  

 - Pidän kiinteätä yhteyttä Tuuren sukulaisiin. Hänen vanha äitinsäkin on vielä elossa. Retkeilen yhä ympäri Lappia. En ymmärrä, miksi minun olisi luovuttava tästä kahden maan kansalaisuudesta. Voihan nykyaikana muutekin omistaa kahden eri valtion passin.

   Mallu oli kovin epämääräisellä tuulella, kun he lähestyivät Hesaa. Sari lohdutteli häntä ja selitti, ettei tytön vielä tarvinnut tehdä mitään ratkaisevia ja kauaskantoisia päätöksiä. Katselee ja miettii.

 - Sitähän minä olen koko ajan tehnyt, mutta alkaa jo kyllästyttää tämä mierontiellä vaelteleminen. Päätöntä ja tarkoituksetonta. Juuretonta ja aika tavalla ahdistavaa. Jos sittenkin jatkaisin opiskelua? Suorittaisin vaikka lukion.

 - Se ei koskaan mene hukkaan, mutta eihän sinulla ole kiirettä, nuori nainen.

 - Äiti sanoo, että hukkaan ja tuhlaan elämääni. Se jotenkin hirvittää, ikään kuin pitäisi epätoivoisesti tarttua minuutteihin kiinni, ja ne kuitenkin karkaavat käsistä.

                                         - - -

   Mallu meni yksin laiturille. Tuntui vain sillä tavalla paremmalta. Äidin kanssa oli aina viisaampaa salata niin paljon kuin mahdollista. Mitä vähemmän paljasti, sitä vähemmän oli morkkausta ja syyttelyä.

   Äiti ja tytär tapasivat ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. He tervehtivät ja hiukan halasivatkin. Tosin äiti aina liukui otteesta irti niin nopeasti kuin suinkin.

 - Olet jotenkin kasvanut, ehkä lihonutkin, mutta tuollaiselle riukusäärelle se on vain eduksi. Onko sulla uudet rillit, kun killistelet niitten takaa kuin ampiainen? Ihan hyvät muuten.

   Mallun äiti oli laihtunut ja pienentynyt. Tyttärestä se tuntui pahalta. Oliko hän syyllinen äidin kuihtumiseen? Tai pirteältähän tuo vaikutti. Juorusi Leenasta, jonka kanssa hänellä oli välit olleet poikki kaksi kertaa. Nytkin oli hilkulla. Leena oli sanonut jotakin sopimatonta.

   Äiti haukkui kaikkia muitakin talon asukkaita. Naapuriin oli muuttanut jokin mielisairas häirikköperhe. Klarinetti ja haitari. Oli hän tehnyt valituksia taloyhtiölle, mutta tietysti turhaan. Olisi pitänyt olla hienosti pukeutunut ja korkeasti koulutettu, niin kuuntelisivat.

   Sylvi-täti oli taas hieman parempi. Kuin kiusallaan, vaahtosi äiti.

 - Luulet vielä, että narrasin sut tulemaan tänne. Oli se huonompi viime perjantaina. Korisi ja haukkoi henkeään.

   Mallu joutui tekemään tarkan selonteon niistä asioista, jotka olivat erilaisia Lapissa. Mielellään huonompia, mutta sai jokin positiivinenkin seikka olla joukossa, kun ei vaan ollut liian määräävässä asemassa.

   Loputtomasti äiti jaksoi kuulla, kuinka kylmää siellä pohjoisessa oli. Kuinka aikaisin tuli talvi ja kuinka myöhään kevät.

 - Ei siellä varsinaista kevättä olekaan, kertovat paikkakunnalle muuttaneet etelän ihmiset. Ei vähitellen puhkeavaa kukkaloistoa ja puitten sonnustautumista juhla-asuun. Toukokuu on kuin routaan jämähtänyt. Jäitä kyllä huilaa joessa, mutta alastomat koivut seisovat varpaat palellen joentörmällä. Eivät uskalla pienintäkään hiirenkorvaa esitellä.

 - Entä lumi? Onko sitä vielä toukokuussa?

 - Pohjoisessa vieläkin kauemmin ja Etelä-Lapissakin lumiläikkiä löytyy metsästä ja talojen pohjoispuolelta. Tuntuu, että koko luonto on eloton ja pysähtynyt. Kuin horroksessa. Kertovat kuitenkin, että sitten kun kesä tulee, juuri toukokuun viimepäivinä, se tulee todella rytinällä. Yhdessä yössä puut hiirenkorvalla ja ruoho kasvaa rehottamalla. Voikukatkin ovat pitkänhuiskeita ja innokkaita kurottelemaan kohti korkeutta ja huimaavan valoisia kesäöitä.

 - No sitä toukokuun loppuahan sinä et tule kokemaan, totesi äiti topakasti. - Kun et enää sinne palaa.

 - Mistä sellaista olet saanut päähäsi? Totta kai menen takaisin. Mulla on se työpaikkakin tiedossa. Tulin vain välillä lomalle.

 - Katsotaan, katsotaan, myhäili äiti salaperäisenä.

 - Mitä sä olet oikein suunnitellut?

   Enempää Mallu ei ehtinyt sanoa, kun ovikello soi. Siellä oli Kaapo mahdottoman suuren ruusupuskan kanssa. Jos asunto olisi ollut ensimmäisessä kerroksessa, Mallu olisi hypännyt ikkunasta ulos, mutta kuudennesta se olisi ollut hiukan liian hankalaa.

   Äiti sanoi lähtevänsä Leenan luokse kylään, vaikka tytär kuinka sihisi ja suhisi, nyökkäili ja viittoili häntä jäämään. Maireasti hymyillen äiti oli kantanut parasta pöytään. Ihania leivonnaisia ja myös pikkusuolaista.

 - Ole hyvä Kaapo. nämä ovat kyllä minun leipomiani, mutta takaan, että Marja-Leena pystyy samaan. Olenhan ollut hänen opettajansa ja kasvattajansa. Tosin yksin ja ongelmien ahdistamana, mutta niinpä tyttö osaa arvostaa miehistä miestä, turvallisen miehen tukea ja rakkautta.

   Äiti olisi jatkanut puhemiehen rooliaan vaikka kuinka kauan, mutta Leena soitti ja patisteli ystävätärtään saunaan.

 - Kyllä sitä saunavuoroa riittäisi vielä teillekin, kujersi äiti veikeänä ja iski silmää Kaapolle.

   Mallu oli punainen ja Kaapo vielä punaisempi. Hehkuvat ruusutkin jäivät jumbopalkinnolle siinä rusottamisessa.

   Kaapo kosi ja Mallu pidätteli, sillä hänen täytyi vielä miettiä. Suuri ratkaisu, johon hän ei ollut kypsä.

 - Onko sulla joku toinen siellä Lapissa? Ei niihin voi luottaa, niihin. tukkilaisiin.

 - Tietosi ovat peräisin jostakin vuosikymmenien takaisesta filmistä. On siellä reiluja ihmisiä siinä kuin täälläkin. Samoin kuin ketkuja voi elellä etelässäkin.

   Loppuilta meni väittelyksi. Kaapo hyökkäsi ja morsiankokelas puolusti pohjoista maakuntaa. Sitten he väittelivät tulevasta asuinpaikasta. Kaapo halusi Vantaalle ja Mallu oli tottunut Hesaan. Sitten olivat vuorossa lapsiluvut, myös sukupuoli. Kaapo halusi kolme poikaa ja vain yhden tyttären.

   Häitten ajankohta tuotti myös vaikeuksia ja kiivasta sananvaihtoa. Kaapo halusi kuukauden sisällä, ja Mallu sanoi palaavansa Lappiin ja harkitsevansa edelleen. Katsotaan sitten ensi vuonna.

   Mallu kyseli, vieläkö Kaapo joi yhtä reippaasti kuin ennenkin. Mies puolustautui ja kertoi ottavansa täyden kännin vain viikonloppuisin. Työ ei antanut myöten useampaan törpöttelyyn viikolla.

   Kosija lähti punaisena ja vihaisena yhdeltätoista. Äiti hipsi  sisälle kymmentä yli. Huolestunut anoppikandidaatti oli tietysti tiiraillut Leenan postiluukusta, koska mieleinen vävyehdokas lähti.

 - Joko se nyt lähti? Saitteko hääpäivän sovittua?

 - Voi äiti, parkaisi Mallu ja syöksyi huoneeseensa itkemään.

   Äiti marmatti ja kiukutteli ja kauhisteli tyttären mieletöntä päättämättömyyttä ja typeryyttä. Hyvä mies ja ahkera. Ja korviaan myöten rakastunut Malluun. Järjiltäänkö se huitukka oli.

 - Onko sulla joku muu Lapissa? huuteli äiti oven läpi. - Kerro heti, onko se joku saamelainen. Takaisin et mene vaikka mun pitäisi sitoa sut sängyntolppaan.

   Kaikki nämä lempeät painostuskeinot ja houkuttelut saivat Mallun tekemään reippaan päätöksen. Hän matkustaisi huomispäivänä takaisin Rovatörmälle ja töihin Maire Siilinkiven luokse. Hän ilmoitti asiasta Sarille, joka ilostui kovasti ja kehotti tyttöä vapaasti käyttämään hänen asuntoaan.

34. Lapin äidin tuutulaulu    

   Mallu saapui Rovatörmän asemalle. Kevät ei ollut kummemmin edistynyt. Runsaasti lunta ja hiukan vihreätä ruohoa pilkisteli siellä täällä. Hän ei ollut muistanutkaan, kuinka pieneltä ja matalalta kaikki vaikutti. Vaikka oli arkiaamu, kadut tuntuivat aivan elottomilta. Missä kaikki autot olivat? Entä ihmiset? Suurkaupungin hälinän ja melun jälkeen tämä oli tietysti rauhoittavaa mutta myös jotenkin tyhjää.

   Maire Siilinkivi oli todella iloinen jälleennäkemisestä. He vaihtoivat kuulumisia ja tohtori kertoi, että joku mies oli tiedustellut Mallua. Ei ollut sanonut nimeään, vaikka Maire oli kysynyt, kenelle tyttö voisi soittaa.

 - Jos se oli Mauno, arveli Mallu epäröiden.

 - Kyllä minä hänen äänensä tunnen, ja hänellä on tapana esittäytyä. Tämä oli aivan vieras ääni.

 - Ettehän kertonut osoitettani?

 - En tietenkään, mutta hän kyllä lupasi soittaa myöhemmin.

 - Voi apua, se on tietysti Panu. Helsingissä hänestä ei näkynyt vilaustakaan eikä äitikään häntä maininnut. Luulin jo, että se hävytön on jättänyt minut rauhaan.

 - Miten te olette yleensä tutustuneet, jos saan kysyä?

 - Olin työssä hänen yrityksessään ja sitten hän alkoi kuljetella minua tanssimassa ja autolla lähiympäristössä. Mukavaa se olikin aluksi. Söimme ihanissa vanhoissa kartanoravintoloissa ja kävimme museoissa ja konserteissa.

 - Ja hän käyttäytyi aivan korrektisti?

 - Niin, hän on todellinen herrasmies, joka saa naisen tuntemaan itsensä palvotuksi kuningattareksi. Sydämen valtiattareksi. Kerran hän pyysi minua mukaansa, kun piti ostaa synttärilahja hänen vanhimmalle tyttärelleen, kymmenvuotiaalle Juulialle. Naiset olivat kuulemma niin oikukkaita, ettei heidän metkujaan miesparka ymmärrä. Tyttö oli ollut ylen tyytyväinen lahjaansa ja kummasteli, kuinka iskä oli niin hyvin arvannut hänen toiveensa.

 - Hän on siis naimisissa? Minkä ikäinen hän on?

 - Yli neljäkymmentä ja kolme alaikäistä lasta. Käsitin hänen puheistaan, että hän oli äskettäin eronnut.

 - Jassoo.

 - Kävimme myös hänen kesäasunnollaan. Mahtava huvila saaristossa. Kallioita, tenniskenttä ja kaksi nopeata moottorivenettä.

 - Olitteko siellä yötä?

 - Emme koskaan olleet missään yötä. Äiti olisi saanut laakin, jos en ollut kotona ennen kahtatoista. Ei Panu sellaista ehdottanutkaan. Arvelin aluksi, että hän oli kiinnostunut minusta vain henkisenä ystävänä, keskustelukumppanina. Sielunsisarena.

   Mallu huokasi raskaasti.

 - Sitten tuli väliin muutakin. Sellaista, jota en millään voinut hyväksyä enkä sulattaa. Siksi panin poikki koko suhteen.

 - Mutta hän ei siihen suostunut?

 - Ei totisesti. Ei ottanut kuuleviin korviinsakaan, vaan piti minun perusteluitani lapsellisina ja heppoisina. Minä olin ja olen yhä tosissani. En voi menetellä vastoin sisäisiä tuntojani, enhän Maire-mummu?

 - Et tietenkään, rakas lapsi. Noudata vain sydämesi ääntä. Toivotaan, että Panu sen vihdoin tajuaa ja jättää sinut rauhaan.

 - Niin, mumisi Mallu apeana.

   Toinenkin uutinen Mairella oli, ja se oli todella kovin ikävä ja traaginen. Se Tornilaaksossa asuva Teija oli kuollut. Hänelle oli tullut kovia verenvuotoja ja hän oli menehtynyt leikkauspöydälle

 - Saiko hän pätevää lääkärinapua?

 - Kyllä minä hänelle parhaan hoidon takasin. Mikään ei auttanut, koska istukka irtosi ja veri suihkusi aivan valtoimenaan. Myöskään vauvaa ei voitu pelastaa.

 - Minun täytyy soittaa Jaanalle. Hän on varmaan aivan murheen murtama. Syyttää tietysti Orvo-raakimusta sisarensa kuolemasta.

 - En nyt ajattelisi ihan noin, sanoi Maire varovaisesti. - Olen kuullut, että Jaana astui heti sisarensa tilalle lapsia ja taloutta hoitamaan. Näissä oloissa arvelisin, että hänestä tulee myös uusi äiti pienokaisille. Hyvinkin pian.

 - On kai siinä sentään jokin suruaika?

 - Laurilaisilla se saattaa olla varsin lyhyt. Tiedän yli kuusikymppisiä leskimiehiä, jotka ovat avioituneet muutaman kuukauden kuluttua vaimonsa hautajaisista. Mies tarvitsee vaimon ja lapset ja koti vaalijansa.

 - Jaanallehan saattaa tulla osaksi sama kohtalo.

 - Ei hän sitä pelkää. Se on sitten Jumalan tahto, jos ei selviä synnytyksestä.

 - Mutta...

 - Kävin Tornilaaksossa vanhempieni haudalla ja Jaana oli siellä Orvon ja lasten kanssa. Pikkuiset asettelivat kultaisia kulleroita ja hentoisia freesioita äitinsä hautakummulle. Freesioitten voimakas tuoksu tuo minulle aina mieleen huumaavan elämänjanon.

 - Puhuitteko heidän kanssaan?

 - Tervehdin heitä. Jaana vaikutti hiukan nuopealta, mutta Orvo sanoi rehvakkaasti:

 - Jos Taivaan Isä ottaa yhden vaimon pois, Hän antaa kyllä tilalle toisen ja entistä ehomman. Se on sitä siunausta se. Sellaista eivät maailman lapset voi ymmärtää eivätkä kokea.

 - Voi hirveätä, puuskahti Mallu.

 - Siinä oli tietysti letkaus minulle, kun puutuin heidän asioihinsa.

35. Outakylän orgiat

   Eräänä aamuna Mauno taas soitti ja pyysi Mallua erikoiselle retkelle.

 - Jaa että minne? kysyi Mallu haluttomasti. – En lähde minnekään korpeen sun kanssas.

 - Emme oikeaan korpeen, vaan jännittävään mielenmaisemaan.

 - Ai taas jotakin huumetta?

 - Älä höpsi, en mä sellaisia käytä. Kerron sinulle sen erikoisen tarinani, josta mainitsin talvella. Kaikkeen sitä ihmislapsi joutuu. Et takuulla kadu.

   Mauno vei tytön ensin joentörmälle. Siellä he ihailivat rajussa kevättulvassaan kamppailevaa virtaa. Jäitä, myös suuria jäälauttoja, huilasi kovaa vauhtia merta kohden. Ne saattoivat juuttua valtaviksi röykkiöiksi johonkin mutkapaikkaan ja alkoivat sitten pyrkiä rannalle. Joskus niitä on räjäytelty hajalle, jotta tulva ei pääsisi koettelemaan rantojen rakennuksia.

 - Joki on tästä kohdasta lähes puolen kilometrin levyinen, kertoi Mauno. – Jotkut uskalikot testaavat voimiaan ja yrittävät uida sen yli.  Monet ovat jääneet sille tielleen. Eräskin nuori keskieurooppalainen mies hukkui vain muutaman metrin päässä rannasta. Tällä puolella on salakavalia virtoja pinnan alla. Ne ovat vähällä imaista mukaansa jopa sammakkomiehenkin.

 - Minä en tuonne uskaltaisi miljoonastakaan, tuskin kesälläkään.

 - Näin kerran, kun suuri uroshirvi oli tulossa kaupungilta ja heittäytyi veteen juuri tässä kohdassa. Siihen aikaan joessa uitettiin vielä tukkeja, ja eläimen oli selvittävä kahdesta puomista ja useista tukeista, ennen kuin se pääsi vastarannalle.

 - Selvisikö se?

 - Jo vain. Se kohottautui  suurin ponnistuksin puomin päälle, yritti monta kertaa ja retkahti sitten yli. Tukkeja se väisteli taitavasti, etteivät ne vallan ruhjoneet sitä. Jäljellä vielä se toinen puomi, ja jälleen onnistuneesti yli.

 - Täytyy sillä olla hurjat voimat, päivitteli Mallu. – Onko täällä keskellä kaupunkia hirviäkin?

 - Harvoin, mutta tämä yksilö ravasi pitkin pääkatua, ja autoilijat olivat ajaa kolarin sitä äimistellessään.

 - Kai sä pian kerrot, että Rovatörmällä asustelee karhujakin? irvaili Mallu.

 - Melko lähellä kylläkin. Tuttavallani on talo vain kolmenkymmenen kilometrin päässä keskustasta. Eräänä iltana hän vilkaisi ikkunasta ja pihalla tallusteli nuori karhuherra. Se oli kaikessa rauhassa menossa tien yli metsään.

 - Tämäkö on se tarina, jonka halusit minulle kertoa?

 - Ei vielä. Se oli vasta alkupaloja. Istutaanpas tähän penkille, niin aloitan. Otan vain salkustani nämä muistiinpanot. Vanhempi veljeni Seppo on koukussa sukututkimukseen ja hänellä on tapana pelkkien syntymä- ja kuolinaikojen lomaan sepittää myös yhtenäisiä kertomuksia. Näitä hän sitten jakelee muillekin esimerkiksi synttäreillä tai sukujuhlissa..

 - Tosi mieleisiä lahjoja, tuumi tyttö.

   He joivat termospullosta vahvaa kahvia ja söivät miehen leipomia kampanisuja.

 - Sinä se osaat mitä vaan, kehui tyttö ihaillen. – Olet niin kokenut että ihan hirvittää.

 - No nyt kerron sulle yhden hirvittävimmistä kokemuksistani. Istupa tukevasti, ettet kauhuissasi tipahda tuonne jokeen. Kuuntelehan, mitä velimies tarinoi niistä Outakylän orgioista.

                                         - - -

   Olimme aika yllättäen muuttaneet kaukaisen Lapin perukoilla sijaitsevaan Outakylään, koska isäni siirtyi sinne kunnanlääkäriksi. Äitini oli kovasti muuttoa vastaan ja itkeskeli melkein jatkuvasti. Olimmehan siihen asti asustaneet historiallisessa ja vehreässä kulttuurikaupungissa, Turussa. Muutos oli todella valtava.

   Uusi asuinpaikkamme ei sentään ollut ihan syrjäkylä, koska siellä oli sekä kirkko että hautausmaa. Samoin nimismies, lääkäri ja touhukas kyläkauppias ynnä parikymmentä taloa.

   Paikkakunnalla oli vielä Marrunmäen vanhassa pirtissä toimiva todella luokaton koulu. Kaikki oli nimittäin sijoitettu samaan huoneeseen: eri luokilla olevat parikymmentä oppilasta, perin piukkanutturainen opettaja sekä tämän unelias kissa.

   Perheellämme oli hallussaan pieni ränsistynyt talopahanen, jossa ei tietenkään ollut alkeellisimpiakaan mukavuuksia. Pikkuveljeni Mauno ja minä toivuimme nopeasti alkuhämmennyksestä ja otimme ilon irti siitä mistä suinkin saimme.

   Meillä riittikin hupaisaa puuhaa ympäri vuoden. Valoisina kesäöinä seikkailimme lähitienoon metsissä ja soilla. Pää kenossa ihmettelimme kapeita ja mustia korpikuusia, jotka seisoivat takakenossa kuin terävänokkaiset noita-akat ja olivat sisukkaasti jääneet jököttämään vartiopaikalleen uhmaten sekä ukkosmyrskyjä että lumipyräköitten tuiverrusta.

   Me pikkukaverit ravasimme avojaloin onkivapa kädessä pitkin mutkaisen joen rantaa, ja marjastusaikaan samoilimme aavoilla soilla ja tasapainoilimme pehmeästi keinahtelevilla sammalmättäillä kullankeltaisia hilloja poimimassa.

   Pitkä, pimeä kaamosaika ja arktinen talvi eivät meitä pelottaneet. Hiihdimme ja laskimme mäkeä rähmäkelkoillamme. Riitelimme, tappelimme ja teimme joskus läksyjämmekin. Elämä ei siis ollut hullumpaa.

   Äidin haikea nyyhkyttely ja alakuloinen olemus huolestuttivat meitä melko vähän. Ennemminkin kummastelimme isämme yletöntä työtaakkaa. Hänellä oli oma vastaanotto talossamme, mutta suurimman osan aikaa hän oli potilaskäynneillään. Paksu turkki yllään ja komea karvalakki silmillä hän kiersi hevospelillä tai hiihtäen ympäri kylää ja kauemmaksikin. Ymmärsimme vanhempiemme puheista, että isä oli ollut varsin pidetty lääkäri etelässäkin. Ahkera ja taitava. Sitä ei kukaan meille kertonut, miksi perheemme oli lähtenyt Turusta.

   Luin joskus aikamme kuluksi salapoliisiromaaneja veljelleni ja innostuimme itse suunnittelemaan etsivätoimistoa. Päätimme ottaa selville, mitä kylässä tapahtui. Pian se selvisikin. Ei sitten kerrassaan mitään tai aina vain ne samat asiat.

   Seurasimme ihmisiä ja vakoilimme heidän reittejään. Uskomattoman yksitoikkoista ja vaisua elämää. Pihalle huusiin ja takaisin pirttiin. Työhön ja kotiin. Naisväki ei tehnyt juuri sen pidempiä lenkkejä kuin pirtistä navettaan. Kauppias ja muut miehet kävivät sentään joskus kylän ulkopuolellakin. Tavaranhankintareissuilla ja metsätöissä.

   Ainoan poikkeuksen muodostivat sunnuntait, jolloin kyläläiset suunnistivat kirkkoon. Eivät toki kaikki, ei esimerkiksi äitini eikä opettaja. Täkäläisen papin saarnaama usko oli kai jotenkin väärää.

   Meillä oli talostamme käsin varsin hyvät näköalat kirkolle, hautausmaalle ja haudankaivajan vaatimattomaan tönöön. Hän oli muutenkin ainoa todella kiinnostava tyyppi koko Outakylän asujaimistossa      

   Hänen nimensä oli Valtteri eli Vallu Hautajoki ja lähes koko hänen elämänsä näytti  pyörivän juuri vainajien ympärillä. Vallu oli todellinen monitoimimies. Hän kaivoi hautoja, hoiti hautuumaata, toimi välillä suntionkin virassa, keräsi kolehtia, laitteli väärät virrennumerot nurinpäin tauluun, polki vimmatusti paljeurkuja lukkarin avuksi. ja soitti itsekin. Tosin vain kirkonkelloja. Joka pimauksen jälkeen oli eripituinen tauko, ja me pojankoltiaiset odotimme jännittyneenä, kuinka pitkän konsertin hän kulloinkin saisi aikaiseksi.

   Voimia hänellä toki riitti. Suuri ja harteikas mies. Kovin vain synkännäköinen. Murahteli ja mulkoili meitäkin epäluuloisesti.

 - Painukaa kläpit matkoihinne siitä töllistelemästä, oli ainoa repliikko, jonka saimme vastaukseksi uteluihimme.

   Uteliaisuutta hän herättikin. Tottahan toki ymmärsimme, että joillakuilla on pitkät työpäivät ja monta rautaa tulessa. Niinhän oli laita isällämmekin, mutta Hautajoen puuhissa oli jotakin kumman  salaperäistä. Yhä mystisemmäksi tilanne muuttui, kun rupesimme häntä iltaisin vakoilemaan ja seuraamaan.

   Melko usein, ehkä kerran viikossa, hän livahti ulos mökistään, otti pitkät sukset alleen ja sauvoi kumarassa ja voimakkain vedoin kohti metsää. Toisinaan hänellä oli lyhtykin mukanaan, etenkin jos ei ollut kuutamoa.

   Eräänä iltana lähdimme Vallun perään. Mitä asiaa hänellä oli pimeään metsään? Äijällä oli usein kookas reppu selässä ja muutakin kantamusta toisessa kädessään. Hänen latunsa kulki hautausmaan kiviaidan vierestä.

   Lähestyimme metsän reunaa. Raskas tykkylumi oli muovaillut puut mahtaviksi lumiukoiksi, jotka tuntuivat piilottelevan paksun, valkoisen kaapunsa alla jotakin salaisuutta. Pyöreänaamainen täysikuu valoi kelmeätä, aavemaista hohdettaan loputtoman kuusiarmeijan ylle. Kirkkaat, pistäväkatseiset tähdet tuijottivat kylmästi meitä luvattomilla poluilla vaeltavia. Revontulikin huiskautti keveästi kellertävää käsivarttaan kuin haluten varoittaa jostakin.

   Jo parin kilometrin päässä häämötti määränpää. Se oli hutero ja kallellaan oleva rakennus, joka sukelsi esiin pimeästä metsästä aivan äkkiarvaamatta. Olimmehan me hiihdelleet siellä päin, mutta ei rakennus sen kummemmin ollut herättänyt mielenkiintoamme. Se oli nähtävästi vanha paja.

   Hautamäki työntyi kaikkine kamoineen sisälle rakennukseen. Pajassa oli kaksi neliruutuista ikkunaa. Niistä alkoi heti loimottaa valoa, joka ei tullut vain siitä lyhdystä. Mies nähtävästi sytytteli sinne myös kynttilöitä. Vähän päästä koko rakennus oli hehkuvan punaiseksi valaistu, sillä hän oli pannut tulen myös takkaan tai mikä tulisija siellä olikin.

   Hiivimme lähemmäksi ja yritimme kurkkia ikkunasta. Se oli himmeä ja likainen ja lisäksi paksussa jäässä. Eräässä kohdassa ruutu oli hieman säröllä, ja siitä tiirailimme vuoronperään sisälle. Hautamäki oli täydessä työn touhussa. Hän kulki kiivaasti edestakaisin, laitteli ja järjesteli.

   Keskellä oli suuri pöytä ja tavaroita. Taaempanakin seinän vieressä oli jotakin, ehkä säkkejä. Emme saaneet selvää. Äkkiä tönöstä alkoi kuulua kovaa mökää. Säikähdimme kauheasti, mutta sitten tunnistimme tutun mörinän. Sehän oli vain Hautamäki itse, joka lauloi. Hän tuurasi joskus lukkariakin, ja olimme jopa ihailleet hänen römeätä bassoaan.

   Täysin palkein mies veisasi jotakin alakuloista laulunpätkää, nähtävästi hautajaisvirttä.

 - Katso nyt mitä se tekee, suhisi Mauno korvaani.

 - Älä töni vaan katso nurkalta, tuleeko tänne muita.

   Tuli, sillä parasta aikaa metsän pimennosta hiihti paikalle toinen isokokoinen mies. Rivakasti ja määrätietoisesti. Meille tuli kiire ja liukenimme kuin aaveet pensaikkoon ja sieltä kotia kohti. Pikkuveli alkoi itkeä ja piukuttaa, koska hän ei pysynyt minun vauhdissani.

 - Älä jätä, sinä samperin roisto, hän vinkui.

   Vakoiluhalumme ei vain tyrehtynytkään tuosta yöllisestä seikkailusta. Päin vastoin, tulimme entistäkin uteliaammiksi. Keksimme erilaisia syitä Hautajoen epäilyttävään käytökseen. Jos siellä kokoontui vakoojia tai isänmaan pettureita, jotka suunnittelivat Suomen myymistä naapurille. Desantteja ja partisaaneja, jotka eivät ole hoksanneet, että sota oli jo ohi.

 - Miksi sitten sellainen mökä ja tulenloimotus? Luulisi, että jokainen kyläläinen on jo tietoinen moisesta kokouksesta.

 - Miksi näin syrjäinen paikka ja vielä kauheassa pakkasessa?

 - No pitäisikö heidän Senaatintorilla pitää kokouksiaan? Tai Turun tuomiokirkon rappusilla?

 - Olisi pitänyt jäädä katsomaan, mitä se toinen mies siellä teki.

   Siispä seurasimme haudankaivajaa uudestaan, kun hän lähti seuraavalle keikalleen.

   Jälleen mahtavan roihun sytyttäminen pajan sisälle. Jälleen kumeata loilotusta. Joukossa oli tosin jokin maallinenkin iskelmä. Taisi olla, että ”Lemmen liekki leimahtaa”. Sitten taas synkkää, syntisiä tuomitsevaa ja parannukseen kehottavaa katumusvirttä.

 - Jos tämä on jokin hartauskokous? kuiskasi Mauno.

 - Älä puhu palturia. Mikseivät ne kokoonnu kirkossa tai pappilassa?

 - Jos tämä on jokin salaseura, jota pappi ei hyväksy?

 - Jokin salaperäinen ja vaarallinen lahko, innostuin minäkin selittämään. - Mutta mihin ne noin paljon tulta tarvitsevat? Koko mörskähän on vaarassa palaa poroksi.

 - Mennään lähemmäksi. Minusta tuntuu, että siellä on muitakin.

 - Taas puhut läpiä päähäsi. Eihän tässä ole muita jälkiä kuin Hautamäen ja meidän.

 - Tulihan se iso mies silloin viimeksikin juuri haudankaivajan latua myöten. Ehkä sukset ovatkin pajan toisella puolella.

 - Hautajoki siellä vain messuaa. Kuuntele vaikka itse.

 - Niin mutta ikkunan läpi näkyy muitakin heiluvia varjoja.

   Mauno taisi sittenkin olla oikeassa. Jäisen ruudun läpi näkyi todella kahdenlaista liikettä. ensin tietysti Hautajoki, joka loikki edestakaisin todella hätäisenä. Sitten taustalla joitakin putkimaisia varjoja. Aivan kuin pitkiä käsivarsia, jotka liikahtelivat harvakseltaan. Oikoivat itseään.

 - Jos ne on kummituksia?

 - Suu tukkoon, ei kummituksia ole olemassakaan, vaikka kertoohan Näsmärannan vanhaisäntä joskus karmeita juttuja hiihtäjästä, joka ei jätä mitään jälkiä, mutta...

 - Jos se onkin herätyskokous ja väki anoo armoa?

 - Ei sovi tuohon rallatukseen, jota Hautajoki päästelee suustaan. Hiivitään lähemmäksi.

   Kurkimme ikkunan raosta, ja Mauno nousi halkokasan päälle nähdäkseen paremmin. Olipa muuten rutkasti puutavaraa tällaisen hökkelin ympärillä. Oikein katoksen alla.

 - Nehän makaavat. Mitä ne tekevät?

 - Olet pentu kerrankin oikeassa. Ne makaavat ja tekevät jotakin. Liikahtelevat kuin suuressa tuskassa. Tai nautinnossa, lisäsin hiukan epäröiden, koska pikkuveli oli vielä joulupukki- ja haikaratasolla.

 - Nyt se toinen heppu tulee, kuiskutti veli korvaani.

   Painauduimme harmaan seinän varjoon kaksi pientä harmaapukuista tonttua. Sydän läpätti, leuka väpätti ja korvissa kohisi. Jos se huomaa meidät. Ei sinne päinkään, vaan mies lykki tulemaan tummana ja melkein uhkaavana. Kuutamo heitti hänestä pitkän ja luonnottomaksi venyneen varjon sinertävälle hangelle. Pakkanen oli varmaan huippulukemissa. Tuntui kuin koko maailma olisi ollut yhtä kirkasta ja armottoman kovaa kristallipalloa.

   Tulokas asetti suksensa kiireesti pajan seinustalle ja astui mökkiin. Kurkistelimme taas ikkunasta, joka oli jo hieman sulanut sen kovan loimotuksen ansiosta. Mitä ne oikein siellä paahtoivat? Tekivätkö ne paisteja?

 - Mitä hiivattia tämä tarkoittaa? moitti sisälle tullut harmistuneena. - Nytkö sinä vasta aloittelet tätä lämmitystä? Mikset tullut aikaisemmin?

 - En millään päässyt, kun oli hommia siellä sakastissa. Kyllä ne pian alkavat olla valmista tavaraa. Aloitetaan tuosta ruipelosta.

   Miehet puuhasivat ja ähelsivät jonkin kimpussa, mutta emme erottaneet minkä, koska kaksi suurta ja mustaa selkää peitti näköalan. He siirtyivät välillä muualle, ja silloin huomasimme, että seinustalla oli taas liikettä. Hitaasti ja viivytellen vaaleat lonkeromaiset raajat kiemurtelivat hehkuvan tulen loisteessa.

 - Ne on alastomia ihmisiä. Niitä on ainakin kolme, suhisin kauhistuneena. - Mitä ne täällä tulipalopakkasessa tekee?

   Hautajoki aloitti taas veisuunsa, jonka toinen mies keskeytti äreänä.

 - Lakkaa jo hoilottamasta ja tule auttamaan. Nostetaan se kaikkein laihin tähän pöydälle.

 - Mun on pakko rohkaista itseäni veisaamalla, puolustautui haudankaivaja. - Mikäs teidän on ollessa, kun ette koskaan ole täällä yksin, mutta minä onneton raadan tässä kammottavassa loukossa tuntikausia etukäteen.

 - Olisitpa tänäkin yönä raatanut, niin ne eivät olisi näin tönkissä. Kas noin, yritetään. Ojenna se suuri veitsi minulle.

   Terävä veitsi välähti uhkaavasti ja upposi sitten pöydällä lojuvaan olentoon. Juuri mahan kohdalle. Se oli ihminen, ja kun veitsenheiluttaja siirtyi pöydän toiselle puolelle, totesimme tosi karsean asian. Leikattava, joka oli aivan käppyrässä kuin koppakuoriainen, oikaisi hitaasti toisen polvensa ja sitten siinä silmiemme edessä vielä oikean käsivartensa.

 - Johan se siitä tokenee, murahti vieras mies. - Missä kunnossa ne muut ovat?

 - Alkaa kohtsilleen olla kypsää porukkaa. Hiukan vielä huitovat.

   Niin kuin huitoivatkin. Varjot heiluivat seinällä ja valkeat lonkerot lattialla. Emme uskaltaneet liikahtaakaan. Teurastivatko he näitä ihmisuhreja jollekin pelottavalle Pohjolan jumalalle? Seidalle tai Ukolle? Harrastettiinko tässä ihmissyöntiä vai mitä tuo noitatohtori aikoi?

 - No nyt voitte aloittaa, tohtori, mörisi Hautajoki. - Vähämaan hullu poika on nyt käsittelyvalmis.

   Vielä yksi karmea juttu selvisi, kun tohtori ilmestyi leikkauspöydän toiselle puolelle ja näimme hänen kasvonsa. Tutut kasvot. Isämme kasvot.

   Pikkuveljeltä pääsi kauhistunut ulina ja rymisten hän luisui alas puupinon päältä. Hyppäsin hänen jälkeensä ja yritin kiskoa häntä liikkeelle. Möngimme paksussa ja upottavassa pakkashangessa kuin kaksi lumista menninkäistä. Emme mönkineet kauan, sillä molemmat miehet syöksyivät raivostuneina ulos pajasta ja suoraan meidän kimppuumme.

 - Mitä hittoa te koltiaiset täällä urkitte? Keitä te...? Mitä hiivattia? Mauno ja Seppo!

   Huulet sinisinä vilusta ja pelosta yritimme soperrella selityksiämme ja kauhuamme näkemästämme.

 - Tulkaa sisälle vintiöt ja katsokaa itse.

   Isämme joutui toisinaan suorittamaan ruumiinavauksia, kuten esimerkiksi sille Vähämaan nuorukaiselle, joka oli kadonnut ja sitten saanut surmansa epäilyttävissä olosuhteissa. Kauempaakin sinne kuljetettiin vainajia isän leikattaviksi.

   Paja toimi ruumishuoneena, ja koska vainajat olivat aivan kohmeessa ja jäykistyneet kaikenlaisiin luonnottomiin asentoihin, Hautamäki kävi ennen leikkausta lämmittämässä huonetta, jotta kuolleet saataisiin edes jotenkuten siedettävään kuntoon. Lämpötilan lisääntyessä vainajat vähitellen sulivat ja aloittivat pelottavan käärmetanssinsa. Peräkylän pantomiimin.

                                         - - -                

 - Yök, oli Mallun kommentti. – Nyt kyllä kerrot satujasi, niitä Lapin saagoja. Ei tuollaista voi tapahtuakaan.

 - Se on kuulijan vastuulla, kun lappilainen puhuu, naureskeli Mauno silmät viiruina. -  Täytyyhän sitä olla hieman lapinlisääkin. Itse saat päättää, uskotko minua vai et. Luotatko minuun vai et.

36. Virta vähissä            

   Alkukesä kului monenlaisessa puuhassa. Joka kerta kun puhelin ilmoitti olemassaolostaan, Mallun sydän hyppäsi yhden ylimääräisen kierroksen. Hän asui yhä Sarin luona, vaikka haaveena oli oma asunto. Toisaalta oli turvallisempaa elellä jonkun muun kodissa. Ehkä Panu ei uskaltaisi tunkeutua sinne.

   Mallu oli tutustunut Taruun, joka työskenteli päiväkerhotätinä seurakunnassa. Hän houkutteli ystävättärensäkin mukaansa joihinkin hengellisiin tilaisuuksiin. Mallu meni, koska hän sisimmässään toivoi, että sieltä voisi löytyä ratkaisu hänen pulmiinsa.

   Taru aina tähdensi rukoilemisen tärkeyttä. Siitä saisi voimia ja opastusta erilaisissa kohtaloissa, niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Kaikkein tärkeintä oli muistaa, että ihminen ei menetä mitään asettamalla Jumalan ensimmäiseksi elämässään. Mitähän tuokin tarkoitti? Sekavaa ja liian vaativaa.  

   Mauno soitti ja pyysi tyttöä jollekin retkelle. Sinne tulisi muitakin, joten ei tarvinnut pelätä.

 - Taas sellaisia löyhäpäisiä Nuppoloita?

 - Ei vaan ihan kristillistä väkeä. Jostakin kansanopistosta.

 - Mitä ne nyt niillä sun kieppielämyksillä tekevät?

 - Onhan sitä muutakin. Kiipeämme tunturille ja kuuntelemme kaikua.  Videoimme Lapin lintuja tai näppäilemme taiteellisia kuvia jäkälämatoista ja sisukkaasti kukoistavista tunturikasveista. Sellaista säädyllistä ja viatonta.

 - Osaatko olla sellainenkin?

 - Nyt minä jo loukkaannun. Sulla on aivan väärä käsitys minusta. Minkä sille voin, että alan ihastua tai jopa rakastua sinuun, tipuseni.

 - Anteeksi, mutta täytyy lopettaa. Taru tulee minua hakemaan. Menemme virsilaulutilaisuuteen.

 - Sinäkö? Oletko hurahtanut jonkin sortin uskoon? Et kai vain laurilaisuuteen? Silloin kyllä jätän sinut oman onnesi nojaan.

 - Minäpäs en lajittele ihmisiä karsinoihin jonkin uskon tai poliittisen näkemyksen mukaan. Taru on oikein mukava. Lenkkeilee ja käy kuorossakin. Toivon niin kiihkeästi löytäväni vastauksia kysymyksiini.

 - Kysy minulta. Olen kokenut mies.

 - Sen uskon, mutta et pysty minua auttamaan. Olen alkanut rukoillakin, että pääsisin tästä pinteestä.

 - Olen kuule jostakin lukenut, että ihmisen on ensin itse tehtävä valinta, edes jokin päätös. Siihen asti taivas on vaiti.

 - Sepä kummaa. Ei siis saisi rukoilla apua tien valitsemisessa?

 - Voihan sitä rukoilla, mutta päätös on sinun. Ihmisen tärkeimpiä tehtäviä täällä maapallolla on juuri valintojen suorittaminen ja vapaan tahtonsa harjoittaminen. Jälkeenpäin tunnet kyllä, oletko tehnyt oikein. Se tuntuu sisimmässä, hyvänä olona.

 - Tuota en ymmärrä. Eikö se ole liian riskialtista, että mukamas jälkikäteen? Taru tuli jo. Heippa.

 - Rohkeutta tyttöseni.

                                          - - -

   Kului päiviä. Maire-mummo oli kuntoutuksessa, Mauno jossakin lisäkoulutuksessa, Taru lomilla ja Sari kierteli yhä etelän sukulaisissa. Mallun täytyi myöntää, että hän tunsi olonsa jokseenkin yksinäiseksi. Aikansa kuluksi hän siivosi Sarin huoneistoa. Edes jollakin keinoin maksaisi takaisin ystävättärensä osoittamaa vieraanvaraisuutta.

 - Mitä tämä on? huudahti ahkera siivooja aivan ääneen. – Mitä uutterammin puurran, sitä enemmän lattialla on roskia. Hui, nehän liikkuvat.

    Mallu kumartui tutkimaan parketilla mönkiviä, mustia, pitkulaisia  ötököitä. Ne näyttivät venähtäneiltä kärpäsiltä tai jonkin sortin muurahaisilta. Mistä kummasta ne olivat ilmestyneet? Tyttö kävi ravistelemassa pölyrättiä. Yhtäkkiä sekin oli täpötäynnä mustia hyönteisiä.

   Silloin vasta hän huomasi, että myös ikkunalauta aivan vilisi näitä kutsumattomia vieraita, jotka innolla pyrkivät sisälle. Eivät ne nähtävästi purreet eivätkä pistäneet. Naapurin rouva selitti, että niitä ilmaantui keväisin ja sitten ne taas katosivat.

 - Kestä pari viikkoa ja pidä ikkunat kiinni. Siitä se suttaantuu.

   Nuori nainen seisoi ikkunan ääressä ja katseli kadulle. Kolminkertaisen lasiruudun takaa. Jotenkin vertauskuvallista. Moninkertainen muuri tuntui erottavan hänet muista ihmisistä. Kadun touhukas vilske oli mielenkiintoista seurattavaa, mutta niin kaukaista ja epätodellista.

   Samanlaiselta tuntui koko tämä Lapin reissu. Paljon uusia tuttavuuksia, ihmeellisiä tarinoita ja tapahtumia, mutta etupäässä joillekuille muille. Ei hänelle itselleen. Oliko hän todella näin ulkopuolinen, sivullinen ja syrjäytynyt? Kuuluiko tämä olotila hänen kohtaloonsa vai oliko hän itse siihen syypää?

   Pitkät kärpäsennäköiset oliot hiippailivat ruutujen välissä. Hän kokeili vaistomaisesti pattereita. Lämpimät, ja kuitenkin oltiin jo juhannusviikolla. Ulkona muutama aste lämpimän puolella. Mitä hän tekisi juhannusaattona? Viime vuonna he olivat Panun kanssa ajelleet maaseudulla, ihastelleet suven vehreydessä briljeeravia maisemia ja paistatelleet päivää säihkyvän sinisen järven rannalla. Se siitä.

   Alakuloinen mieli. Taru oli haikeana päivitellyt, että kun juhannus on mennyt, päivät alkavat taas lyhetä ja yöt pimetä. Kesä on itse asiassa silloin jo ohi. Mielettömän pessimististä. Valostako se yksin on kiinni, se kesä ja suviset tunnelmat?

   Siivoaminen jatkui ja aurinko paistoi. Jälleen nainen seisoi ikkunan luona. Kas vaan, yhä edelleen täysi liikenne kadulla. Nuori pariskunta työnsi pikkulasta rattaissa. Toinen taapersi perässä. Pirteitä kuin mitkä. Mitähän se kello on? Mallu ei ollut uskoa silmiään. Jo puoli yksi yöllä. Mutta kun oli niin valoisaa, ettei huomannutkaan puurtavansa näin myöhään.

   Väkeä tungeksi torilla ja purkautui kasseineen ostoskeskuksesta. Liikkeet olivat tänä viikonloppuna läpi yön auki juhlistaen nekin puolestaan tätä ikimuistettavaa päivänpaistetunnelmaa. Sen enempää harkitsematta hän näppäili äitinsä kotinumeron. Kesti kauan, suorastaan pelottavan kauan, ennen kuin tahmea ja uninen ääni vastasi. Kieltämättä sangen ärtyisästi:

 - Halojaa.

 - Hei äiti, aloitti Mallu hilpeästi. – Päätinkin ilahduttaa sinua soitollani. Mitä sulle kuuluu?

 - Ilahduttaa? Onko sulla tyttöriepu aavistustakaan, mitä kello on? Se on tasan yksi aamuyöllä, ja tiedät aivan hyvin, että siihen aikaan nukun jo sikeästi, jos yleensä olen saanut unen päästä kiinni. Kiusallasiko soitat? Etpäs muulloin ole ollut kovin innokas kontaktia ottamaan.

 - Voi anteeksi, ei ollut tarkoitus herättää, mutta olen tässä siivoillut, ja kun on ihan valoisaa, niin en hoksannut. Kadut ovat tulvillaan väkeä, kaupatkin ovat auki. Tosi hulina päällä.

 - Hullujako ne ovat? Sinä et sitten koskaan ota muita ihmisiä huomioon. Kuuntelisit joskus toisiakin. Onko sulla jokin hätä?

 - Ei sen kummemmin, mutisi Mallu nolona. – Anteeksi vielä kerran. Olen ajatellut ruveta opiskelemaan, että elämälläni olisi jokin tarkoitus.  

 - Johan sä olet opiskellut. Mikä siinä kaupallisessa alassa on vikana? Hyödynnä se.

 - Ei nykyaikana niin vaan hyödynnetä jotakin, vastasi tytär nyreänä. – Työttömyys ja kaikki. On eduksi, jos on monenlaisia opinnäytteitä. Voisin pyrkiä täällä johonkin hoitoalan opinahjoon, koska…

 - Sielläkö? keskeytti äiti kiihkeänä. – Sinnekö aiot jäädä? Miksei yhtä hyvin täällä? On meilläkin kouluja ja laadukkaita sittenkin.

 - Joo joo, tulinpa vain sanoneeksi. Täytyy tässä miettiä tulevaisuuttani.

 - Sitähän olet tehnyt koko vuoden. Ei se miettimisestä parane. Untelo. Täytyy ottaa pilleri, että selviän tästä mieltä ilahduttavasta puhelustasi. Hyvää yötä.

 - Hyvää yötä, äiti, kuiskasi Mallu nyyhkäisten.  

                                           - - -

   Seuraavalla viikolla Mallun oli määrä tuurata erästä kotiavustajaa. Kyseessä oli hieman yli viisikymmenvuotias, varhaiseläkkeelle jäänyt nainen, jonka nilkka oli murtunut, joten hänelle piti toimittaa lääkkeitä ja ruokaa sekä olla avuksi myös kodinhoidossa.

   Mallu saapui korkean rakennuksen ulko-ovelle. Kaupungin vuokrataloja. Uusi, siisti ja kauniit, kiemuraiset parvekkeet. Kauhea määrä nimiä oven pielessä olevassa luettelossa. Keränen. Siinä se oli. Hilkka Keränen. Hän painoi nappia. Ai, niin, piti kuulemma painaa kolme kertaa, muuten Hilkka ei avaisi ovea.

   Toinen painallus tapahtui siis liian myöhään, mutta kolmas seurasi heti edellistä. Mitään ei tapahtunut. Mallu piteli kiinni oven rivasta ja kuulosteli tarkkaan. Ei pihaustakaan. Se ei ole tietenkään kotona. Hukka reissu ja vesisade.

   Uusi yritys, ja kaikki kolme pirausta seurasivat toisiaan säädetyssä järjestyksessä. Tyttö aikoi jo lähteä tiehensä, kun kuului naksahdus, ja kulkureitti aukeni. Hissiin ja viidenteen. Postiluukussa taas Keränen. Yksi soitto. Ai, niin, kolme peräkkäin. Nythän niitä tulikin neljä. Eipä ihme, ettei portti aukene. Helpompaa olisi näppäillä tiensä vaikka ydinvoimalaan.

   Äkäisenä Mallu painoi taas kolme kertaa tiiviisti peräkkäin. Ei totisesti. Minne se on tällä välin ehtinyt livahtaa? Hänellä ei ollut avainta, koska Hilkka kuuleman mukaan pystyi itse avaamaan oven. Jo pitää olla monimutkaista, mutta sellaistahan se joittenkin tyyppien elämä on. Itse tehtyjäkin kahleita ja esteitä.

   Ovi avautui raolleen, jolloin Mallu toivorikkaana kailotti nimensä ja hyvän päivänsä.

 - Päivää, kumisi matala altto, ja huoneiston emäntä perääntyi pieneen eteiseensä. – Ovikellon soittosi oli hieman epämääräistä.

   He sanoivat käsipäivää. Kookas ja hauskannäköinen nainen. Suuri kiharapilvi ympäröi huolellisesti meikattuja kasvoja. Taisi olla peruukki, kun oli niin mahtava ja kauniin kuparinpunainen. Korvissa hänellä oli pitkät, kullanväriset riipukset. Yllään naisella oli löysä kotitakki, kiiltävää satiinia ja täynnä suuria vaaleanpunaisia ruusuja ja niitten hehkeitä nuppuja.

   Mallu roikotti edessään märkänä tippuvaa sateenvarjoa, jonka emäntä näppärästi kuljetti suihkutilaan. Kotiavustaja silmäili naisen jalkoja. Litteät, paljaat varpaat ja tummanpunaisiksi lakatut kynnet. Toisessa nilkassa oli ohut, kultainen ketju ja toisessa valkoinen side.

 - Nilkka alkaa jo olla parempi, selosti Hilkka. – Ei sun olisi tarvinnut tulla.

 - No kun on kerran sovittu eikä tuolla jalalla varmaan vielä ulkona voi käydä, joten hoidan saman tien myös ostokset.

 - En käy ulkona muutenkaan, huomautti Hilkka kuin jonkin täysin luonnollisen olotilan. – Ystäväni tuo ruuat ja juoksee pankki-, posti- ynnä muut asiat.

   Pieni kaksio, muuten aivan siisti, mutta joka puolella oli pakkilaatikoita, umpinaisia ja puoleksi pakattuja. Kirjahyllystä vain osa oli täytetty. Astioitakin oli pöydillä ja kattila sohvalla.

 - Oletko aikeissa muuttaa? kysäisi Mallu ja pujotteli keittiön puolelle. Näytti olevan tiskin paikka.

 - Ei kun olen vasta muuttanut tänne. Anteeksi tämä sotku, mutta en ole vielä jaksanut asetella kaikkea paikoilleen.

 - Et tietenkään nyt, kun jalkasikin on ollut kipeä. Minä voin auttaa sinua järjestelyssä.

 - Kiitos ei, teen sen sitten, kun tulee sopiva hetki. Kun en ole enää niin masentunut.

 - Kyllä se nilkka pian paranee, lohdutteli tyttö. – Lepäile vain rauhassa. Laitanko sulle ruokaa?

 - Lämmähytä sitä eilistä keittoa. Ei ole nälkä, kun on niitä huolia. Muutosta tulee syksyllä vuosi täyteen enkä ole tosiaankaan pystynyt tekemään mitään. Kävin tässä aikaisemmin psykiatrinkin luona, mutta nyt se ei enää käy päinsä.

 - Onko lääkärisi muuttanut pois? Ehkä joku toinen voisi…?

 - En voi nykyään mennä yhtään ulos. Hammaslääkärinkin olen perunut ties kuinka monta kertaa. Minun on ollut pari kertaa pakko käydä pankissa allekirjoittamassa papereita. Lykkäsin sitä viikkotolkulla. Viimein otin niin monta rauhoittavaa pilleriä, että käsien tärinä lakkasi. Se oli kamala reissu. En muista siitä juuri paljoakaan, mutta kai se nimi tuli oikeaan paikkaan tökättyä, kun ei ole mitään perästä päin kuulunut.

 - Mistä sinä noin olet masentunut?    

 - Eräs minulle hyvin läheinen ja rakas henkilö sairasteli pitkään. Vuosia. Vierailin joka päivä hänen luonaan, kaksikin kertaa päivässä, vaikka olin vielä töissä. Soitin hänelle monta puhelua vuorokaudessa. Pelkäsin hirveästi, että hän kuolee. Kuinka olisin voinut kestää sellaisen menetyksen?    

 - Onko hän tällä hetkelläkin sairaalassa? kysyi Mallu varovaisesti. – Etkö voi häntäkään käydä katsomassa?    

 - Ei tarvitse enää, koska hän menehtyi. Oikeastaan tukehtui, keuhkot loppuivat.    

 - Otan osaa. Koska tämä tapahtui?  

 - Minusta tuntuu, että siitä on vain muutama päivä. Viiltävä tuska, pohjaton murhe ja kaaos yhä vaan jatkuvat.    

 - Ehkä aika parantaa, kun jaksaa odottaa.        

   Nainen hyppäsi äkisti seisomaan ja koukisteli tuohtuneena pitkiä, punakyntisiä sormiaan Mallun edessä.        

 - En voi sietää sellaisia ihmisiä, jotka vähättelevät kärsimyksiäni ja jotka sanovat, että aika parantaa haavat. Liian pinnallista. En usko, että koskaan toivun tästä surusta. Hän oli minulle kaikki kaikessa. Hän oli ystäväni ja elämäni. Ilman rakkaintani, minua ei ole olemassakaan. Kuolin hänen mukanaan. Täydellisesti. Elämän virta on tyystin poikki.    

   Voipuneena puheenvuorostaan Hilkka lysähti kukikkaaseen nojatuoliinsa huohottamaan. Mallu ei enää tohtinut sanoa sanaakaan, vaan toimitti askareitaan äänettömänä ja hämmentyneenä. Kysäisi sentään, pitäisikö hänen sittenkin käydä kaupassa. Ei tarvinnut. Ystävä tulisi taas illalla. Helvi oli terve ja vahva.  

   Mallu hyvästeli epäröiden ja mietti, kannattaisiko hänen ollenkaan tulla seuraavana päivänä, mutta Hilkka pyysi ihan omasta aloitteestaan häntä pistäytymään.  

 - Siitähän sinä palkan saat, joten tule toki. Sanon vain jo etukäteen, etten siedä myöskään sellaisia lohduttajia, jotka vaativat minua luopumaan surustani ja kehottavat harrastamaan ja hölkkäämään ynnä muuta turhanpäiväistä. He eivät syvimmältään tunne minua eivätkä osaa samaistua ahdistukseeni.    

   Mallu vain myönteli lammasmaisesti.  

 - Niin niin ja juu juu.  

 - Jotkut ymmärtämättömät ja tunteettomat tuttavani jaksavat kummastella, että kuinka se suru ei ole vielä helpottanut, vaikka siitä on jo niin kauan, vaahtosi Hilkka. – Mutta siitähän ei ole kauan vaan…    

 - Kuinka kauan? lipsahti Mallulta.    

 - Vasta vähän yli neljä vuotta, ja kaikki on tullut aina vain karmeammaksi, koska alan vähitellen tajuta tämän katastrofin. Ensimmäiset vuodet olin liian turta käsittääkseni, mikä minua oli kohdannut. Nyt olen yksin, totaalisesti yksin.    

 - Saanko kysyä, kuka tämä läheinen ihminen oli? Puolisosi vai lapsesi?    

 - Hän oli äitini. En ole koskaan elämässäni asunut hänestä kauempana kuin kahden kilometrin päässä. Suurimman osan aikaa elelimme yhdessä, samassa kodissa.

   Kotiin kävellessään Mallu lähetti aran ja epämääräisesti muotoillun rukouksen yläilmoihin. Hän pyysi apua ja johdatusta valintoihinsa. Koska hän tunsi omantunnon pistoksia äitiänsä ajatellessaan, hän rukoili myös paranemista tämän niskakolotukseen, ruuansulatusvaivoihin ja unettomuuteen. Loput sairauskertomuksesta hän päätti luetella myöhemmin. Oli nöpelö olo.

37. Hönkäilyä hillasuolla  

   Oli jo heinäkuun loppupuoli. Taru oli taas pyytänyt ystäväänsä hillaan, jotta tämä voisi mahdollisimman perusteellisesti kokea sitäkin puolta Lapin elämäntavoista. Mallu oli saanut luvan käyttää tohtori Siilinkiven autoa tällaisiin yksityismenoihinkin, joten hän ahkerasti karttaa tutkien ajaa körötteli sovittuun kohtaamispaikkaan aavan suon laitamille. Toivorikas marjastaja pysäytti autonsa syrjäiselle ja mutkittelevalle metsätielle. Muita autoja ei näkynyt. Hyvä juttu, koska silloin olisivat laajat hillamaat hänen yksityisomistuksessaan. Hillamiehiä kaivertavasta kateudesta hän oli jo saanut esimakua edellisillä marjastusreissuillaan. Kilpaa juostiin ja kyyryssä, etteivät muut havaitsisi runsaita saalistuspaikkoja. Naapureille ja rakkaille ystävillekään ei paljastettu tietä aarresaarelle.

   Kello oli jo kaksitoista, ja puolenpäivän aurinko porotti kuumasti autoon. Kesällä oli ollut lämmintä ja silti tarpeeksi sateita. Tarpeeksi myös niitä ötököitä, jotka olivat hoitaneet pölytyksen. Ei juuri lainkaan yöpakkasia alkukesästä, joten hillavuosi tulisi olemaan mahtava.

   Kun Mauno oli kuullut, että Mallu otti ensiaskeleitaan hillastajana, hän tietysti tarjoutui oppaaksi.

 - Vai taas elämysoppaaksi, naureskeli tyttö. - Mihin sudenkuoppaan sä minut hillasuolla kaataisit, sinne mättäitten keskelle? Ota sadetakki mukaan, ettei mun tarvitse kastella peffaani.

 - No no, eipäs nyt heittäydytä näsäviisaaksi, oli mies toruskellut. - Olisit vaan saanut minusta oivan seuralaisen. Olisin mukisematta kantanut neidin painavan sangonkin, sillä marjoja olisi ollut tiedossa roppakaupalla, sen takaan.        

   Mallu kaivoi takapenkiltä helakanpunaisen ämpärin sekä eväsrepun, jossa oli myös muovipusseja siltä varalta, että saalis pursuaisi isonkin astian reunojen yli. Raskasta mutta niin makoisaa kannettavaa. Hän myisi osan eräälle tuttavaperheelle, jolla ei ollut enää voimia maastossa kompuroimiseen. Upottavalla suolla ja salakavalissa ryteiköissä.

   Loistava ilma ja sopivasti tuulenvirettä, etteivät sääsketkään pahemmin häirinneet. Sellaista pienen pientä mytiäistä kyllä piisasi. Tunkeutuivat sisälle sieraimiin ja silmiin eikä niitä edes pystynyt hätistelemään pois, kun olivat aivan näkymättömiä vihollisia.

   Eräs asia vain harmitti. Taru. Se laiskimus petti hänet taas kerran. Lupasi varmasti lähteä matkaan ja sitten aamulla se ryökäle soittaa ja valittaa flunssan oireita. Tekosyitä. Täällä raikkaan luonnon helmassa pienet krempat katoaisivat.

 - En millään voi tulla, honotti Taru  tukkoiseen nokkaansa. - Olen kovin pahoillani. Lupaan tulla lauantaina.

 - Sen kun lupaat. Silloin on paras marjastuskausi jo ohi tällä leveysasteella. Joudumme ajamaan sata kilsaa pohjoisemmaksi. Nyt olisi sopiva hetki. Miettiset kävivät sillä suolla eilen ja olivat hukkua hilloihin. Päälle astui, jollei varonut jalkojaan.

 - Etkö saa ketään mukaasi? Sitä Miettisen Saimia?

 - Ei se tänään enää jaksa lähteä. Menen yksin ja sillä hyvä. Se on sitten sinun syysi, jos eksyn ja taitan koipeni. Jos mun luurankoni löydetään jostakin mättään kolosta tai ei löydetä laisinkaan. koska olen vaipunut hetteeseen.

 - Hyi kun olet ilkeä. Pyydä Miettisiltä edes sitä koiraa lainaksi ja turvaksesi. Hyvää marjaonnea ja olehan varovainen.

 - Kelpaa sinun siinä toivotella, oli Mallu puhissut harmissaan. - Moi senkin laiskamato.

 - Että vielä koiraa tänne vastuksiksi, manaili Mallu harppoessaan reippain askelin syvemmälle matalaan metsään. - Sellainen tottelematon Nalle, joka karkaisi sen siliän tien ensimmäisessä mahdollisessa tilaisuudessa.

   Suurisuo levittäytyi hänen silmiensä eteen. Autolta oli sinne matkaa vain parisen sataa metriä. Tuskin hän olisi yksin uskaltanut kauemmaksi mennäkään. Tässä oli hyvä kyykistellä ja aloittaa poimiminen.

   Kas kun paikalla ei ole vielä muita, tai paremminkin enää muita. Aamunvirkut marjastajat olivat saattaneet touhuta suolla jo neljästä lähtien. Marjat olivat meheviä ja maukkaita, eivät mitään kuivia juriskoja.

   Kului kolme tuntia aivan kuin huomaamatta. Oli murkinan aika ja marjanainen istahti kannolle syömään eväitään. Termospullosta höyryävää kahvia, kaksi herkullista kinkkuvoileipää, jälkiruuaksi jogurttia ja sitten vielä hörppäys raikasta vettä päälle.

   Helsinkiläistyttö oli oppinut arvostamaan maanläheistä elämäntyyliä. Kunhan hän hiukankin vain rikastuu, hän ostaa pienen mökin kaukaa Lapista erämaajärven rannalta. Luonnonrauhaa ja lintujen liverrystä. Siinä sielu lepää ja keho uudistuu.

   Illalla taas nukuttaa makeasti, mutta...Ikävä ajatus häivähti mielessä. Se uni. Se inhottava uni, joka oli toistunut jo pidemmän aikaa. Se alkoi keväällä ja oli jatkunut tähän asti. Toissayönäkin.

   Koira. Suuri vihainen koira ahdisteli häntä unessa. Ajoi ensin takaa ja sai sitten kiinni. Hän yritti torjua sitä hurttaa paljain käsin, jolloin otus iski pitkät, terävät hampaansa naisen vasempaan ranteeseen. Puri ja nakersi. Kauhuissaan Mallu oli kiskonut kättään irti ja turhaan koettanut sormillaan kammeta pedon leukoja auki. Ne vain puristuivat entistäkin tiukempaan otteeseen.

 - Huh, voihkaisi Mallu ihan ääneen. - Onneksi sentään herään ajoissa. Taruhan se tulkitsi, että koira symbolisoi aviomiestä, mutta miksi niin aggressiivista?

   Mauno oli selittänyt painajaisen toisella tavalla. Hyökkäävä koira kuvasi unennäkijän omia sisäisiä vihantunteita. Mutta ketä kohtaan? Kunhan ei vain äitiä vai…?

   Mallu nousi seisomaan, kohensi ryhtiään ja aivan kirjaimellisesti pudisti ikävät mietteet mielestään. Mitä nyt unista kannattaa välittää? Höpsistä. Tyttö pakkasi kamppeensa reppuun ja ryhtyi silmäilemään ympäristöä.

   Leveitä ja erittäin syviä ojia. Niitten yli oli vaikeata päästä. Urheilijatytöltäkään ei sellainen pituushyppy onnistuisi, saati sitten häneltä. Hän mätkähtäisi takuulla rähmälleen kosteaan ja liejuiseen pohjaan. Sieltä olisi taas pientareelle kömpiminen yhtä vaivalloista.

   Täytyy pysytellä tällä puolella, tuumi Mallu. Olihan niitä marjoja täälläkin. Ruoho on vain yleensä vihreämpää aidan toisella puolella, samoin kuin hillat ovat mehevämpiä ojan takana. Jospa jossakin olisi kivi tai puunrunko, jonka päälle hän voisi astua ja ponkaista tuonne paratiisiin.

   Nainen käveli pitkin ojan penkkaa. Osittain tukevaa maata, osittain hyllyviä mättäitä, joissa kasvoi vaaleanvihreää rahkasammalta. Kaunista ja pehmeätä. Punaista ja keltaista marjaa. Raakaa ja kypsää. Monta lajia kasveja ja hyönteisiä joka lähtöön.

   Hän aisti erilaisia väkeviä tuoksuja. Ehkä mädäntyvienkin kasvien lemua. Sisätiloissa se olisi ollut inhottavaa, mutta täällä se pehmeni ja sulautui avaraan luontoon ja toi mieleen elämän ikuisen kiertokulun.  

   Siromuotoinen nokka pystyssä nuori nainen haisteli ilmaa ja elämää. Siinä silmänräpäyksessä jokin petti hänen vasemman jalkansa alla. Hän upposi reittään myöten suohon. Molemmin käsin hän piteli kiinni varvuista ja kiskoi säärtään suon kosteasta syleilystä. Se onnistuikin, mutta sievä, punainen saapas jäi vielä kosteikon vangiksi.

 - Ei hätää, mutisi tyttö hammasta purren ja riuhtoi saappaankin kuiville. - Ohoh, onpas ruskeata vettä.

   Saapas tyhjeni, ja kun läpimärkää sukkaakin oli väännelty ja rutisteltu oikein voimalla, asusteet olivat jälleen käyttökelpoisessa kunnossa. Mallu kieltäytyi muistelemasta niitä tarinoita, joissa väitettiin, että kokonainen lehmä olisi vajonnut hetteeseen tavoittamattomiin. Hetken perästä aukko oli hävinnyt näkyvistä. ja suo levitteli rauhallisesti ja muina miehinä vihreän peitteensä avuttoman saaliinsa päälle. Ei jälkeäkään murhenäytelmästä. Niin kerrottiin.

   Puitakin oli, vaikkakin harvassa. Kaukana siinsi suuri männynkäkkärä, korkea, tuuhea ja hiukan vinossa. Paksut oksat. Sellaisia oli hyvä pitää maamerkkeinä. Mallu katseli taakseen ja etsi sieltäkin vastaavia merkkejä. Aivan vähän matkan päässä kasvoi samanlainen käkkyrämänty. Siihen olisi helppo kiivetä.

   Huh, tuossahan oli älytön määrä poronpapanoita. Aivan kuin kiiltäväkuorisia suklaamakeisia. Ei kai täällä vain ollut poroja?

   Tuolla häämötti viimeinkin jotakin mustaa ojan pohjalla. Varmaankin kivi. Nainen käveli ripeästi lähemmäksi. Pehmeä sammal vaimensi askelten äänen. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vaeltanut superlonpatjan päällä, miellyttävästi keinahdellen, kimmoisasti.

   Äkkiä hän pysähtyi. Oliko hänen näössään jotakin vikaa? Se musta möhkäle liikahti. Ei voinut olla totta. Häntä oli vain ruvennut väsyttämään aherruksensa jälkeen.

   Mallu nipisti silmänsä kiinni ja katsoi uudestaan. Kivi oli aivan hiljaa. Hän katseli taaksepäin ojaa pitkin. Siellä oli pienempiäkin mustia möykkyjä, ainakin kaksi. Hänhän voisi oikeastaan...

   Silloin kajahti kauhea ääni. Karjahdus ja hönkäilyä.

   Mallu vetäytyi takaperin pois ojan reunalta. Hän kompastui mättääseen, mutta nousi kuin vieterillä nykäisten seisomaan. Hän kääntyi, vaikka tiesi, ettei saisi näyttää pakenevaa selkäänsä pedolle. Hän yritti kaikin voimin hillitä haluaan juosta ja kovaa.

   Tytön kauhu oli niin suuri, että se tunne tuli jo hänen avukseen. Hän ei olisi saanutkaan sääriään ottamaan juoksuaskelia. Hän kulki jäykästi kohti maantietä ja kuulosteli ääniä selkänsä takana. Viisisataa metriä ainakin, mutta oliko hän edes varma suunnasta?

   Se männynkäkkyrä, siitä kai vasemmalle vai oliko se sittenkin oikealle? Suolla ei näkynyt ketään muita ihmisiä. Oliko se peto ajanut ne tiehensä?

   Nyt ei saa kaatua, mutta siitä huolimatta hän vilkuili koko ajan olkapäänsä yli. Ketään ei noussut ojasta, ei mistään kohdasta. Jos se oli sittenkin vain kivi? Mutta se ääni?

   Joku mies oli nähtävästi pudonnut ojaan ja huusi apua, kun huomasi hänet. Ei tarvinnut olla mikään laulunopettaja, etteikö hän olisi erottanut ihmisääntä jostakin muusta. Ukkonen se ei voinut olla. Tummia pilviä tosin purjehti taivaalla kiivasta vauhtia, aivan kuin nekin olisivat paenneet jotakin. Mesikämmentä, metsän kuningasta, Tapiolan valtiasta.

   Se ei voinut olla suden ulvomista, ei jonkin linnun räkätystä, ei poron roukumista eikä myös hirven ääntelyä. Autoa kohti ei tällä hetkellä ollutkaan pyrkimässä avaruusajan ihminen eikä kaupallisen koulutuksen saanut neitonen, vaan muinainen luolanainen, joka vaistomaisesti ja alitajunnassaan tunnisti suuren pedon varoitushuudon ja uhkaavan vaaran.

 - Jollen nyt kävele harhaan, auton pitäisi jo pian näkyä, mutisi Mallu itselleen rohkaisuksi. - Kyllä minä , kyllä minä selviän.  Se ei lähtenytkään seuraamaan. Ehkei huomannut minua. Mistä päin oikein tuulee?

   Aivan kuin kirouksena jotakin tummaa nousi ojasta. Pensaikkoa oli jo välissä, mutta selvästi ojan pientareelle ilmestyi musta ja suuri hahmo.

   Mitäs nyt? Lehdet olivat täynnä ohjeita, miten pitää käyttäytyä, kun karhu tulee vastaan. Mieleen ei muistunut enää ainoatakaan sääntöä, sillä nyt oli päästävä pakoon. Se mänty on tuossa aivan edessä. Oksat kuin tarjolla. Pääsisi vaikka latvaan saakka. Paksua ja tukevaa.

   Silloin Mallu kompastui. Lensi päistikkaa sammalikkoon. Luuli kuolevansa pelosta. Syrjäsilmällä hän havaitsi, että se tumma lähestyi. Hän suojasi päätään käsivarsillaan ja mietti kuumeisesti.

   Tähän hän ei voinut jäädä pedon syötäväksi. Ikinä hänen hermonsa eivät kestäisi sitä, kun se pahalta löyhkäävä olio haistelisi ja ehkä koskettaisikin häntä. Hänen olisi pakko huutaa ja yrittää ryömiä pakosalle.

   Siispä Mallu päätti voimalla ponkaista ylös, kuin olisi ollut aloittamassa sadan metrin pikajuoksua. Onnistuisi lähdössä ja syöksyisi kohti mäntyä. Koko ajan odottaen kauhulla, että läähättävä kita tai pitkät, mustat kynnet iskeytyisivät hänen niskaansa.

   Ei mitään, hurraa. Puu, runko, nopeat ja voimakkaat otteet alimmista oksista. Kiipeäminen niin rivakasti, että kokenut merimieskin olisi saanut häntä kadehtia.

   Voi kauhistus, sillä jokin kiipesi perässä. Puu tärisi ja huojui. Musta ja massiivinen. Terävät, armottomat kynnet tarrasivat kiinni hänen housunlahkeisiinsa. Nykäisy, repäisy ja hän olisi joutunut raatelevan pedon saaliiksi.

   Nuori nainen makasi yhä maassa ja mietti. Puuhun nouseminen olisi järjetöntä. siitä juuri varotettiin, koska nalle on uskomattoman taitava kiipeämään. Mitä muuta hän voisi tehdä?

   Mallu kurkisti salaa käsivartensa alta. Ei näkynyt mitään vaarallista. Ehkä peto oli sittenkin lähtenyt pois. Hän nosti varovaisesti päätään ja katsoi tielle päin.

   Hyvänen aika. Sinertävä auto pilkotti matalien puitten lomasta. Ei sinne olisi kuin pari sataa metriä jos sitäkään. Mallu silmäili jälleen taakseen. Ei minkäänlaista liikettä. Nyt vain salamana ylös ja autolle.

   Tyttö päätti taas pompata pystyyn ja lähteä kiitämään autoa kohti. Hän ehtisi. Eläköön. Hopusti vain ajajan puolelle. Vapisevin käsin hän kaivoi avainta farkkujensa taskusta. Onneksi ei ollut pannut niitä reppuun. Kauhistus, sehän oli muuten jäänytkin suolle siinä pakohötäkässä.

   Juuri kun Mallu sai avaimet tärisevien sormiensa väliin, hän huomasi tuijottavansa kiukkuisen karhun pieniin ja verenhimoisiin silmiin. Mistä se oli siihen ilmestynyt? Auton toiselle puolelle.

   Nainen sijoitti avaimen lukkoon. Ei tietenkään osunut. Oli kuin viiden promillen humalatilassa oleva kännikala olisi yrittänyt pujottaa lankaa pieneen neulansilmään. Kamelikin menisi helpommalla läpi.

   Mahdottoman vikkelästi mesikämmen kiersi auton perän ohi häntä kohden. Ei auttanut muu kuin jättää oven avaaminen kesken ja hypätä etupuolelle.  Sitten ympäri, sitten takaisin. Todellista  piiritanssia ja hippasilla oloa silmätysten karvaisen viikatemiehen kanssa. Senkin Mallu äkkiä muisti, että petoa ei saa katsoa silmiin, joten hän koetti pitää katseensa kuonossa tai korvissa, mutta pakko hänen oli jonnekin katsoa, jotta voisi ennakoida toisen liikkeet.

   Entä jos se tulisi matalan auton yli? Ei tullut, mutta kerran yritti. Kynnet lipsuivat liukkaassa pinnassa, ja hyppäämäänkään se ei kaikessa kiireessään ryhtynyt.    

   Mallu ei edes osannut laskea, kuinka monta kierrosta he tekivät. Hän koetti välillä jo huutaa, mutta kurkusta tuli vain kähinää, joka hukkui pedon murahteluihin.

   Yhtäkkiä se pysähtyi, katsoi muualle, jopa astui pari askelta autolta pois päin. Kyllästyikö se leikkiin?

   Sattumalta Mallu oli juuri tuolloin kuljettajan oven kohdalla. Onneksi avain ei ollut pudonnut tuossa riehunnassa. Tutisten kuin horkassa hän pisti avaimen lukkoon. Se osui, ja hän väänsi. Se kääntyi. Hän tarttui ripaan ja vetäisi oven railakasti auki. sujahti sisälle, sai avaimen virtalukkoon ja yritti kiskoa ovea kiinni. Jotakin oli välissä. Se karhu! Se riuhtoi hänet ulos autosta ja kaikki pimeni.

                                        - - -

   Oliko hän pyörtynyt näissä mietteissään? Vaikeitten valintojen edessä. Oliko hänellä edes ollutkaan muuta vaihtoehtoa kuin jäädä makaamaan hiiren hiljaa paikalleen teeskennellen kuollutta kuin musta koppakuoriainen? Sillä vain on tapana köllöttää selällään ja epätoivoisesti luottaa siihen, ettei vihollinen hänestä piittaa ja ettei se ole tarpeeksi nälkäinen eikä raivoissaan.

   Mitättömäksi ötökäksi Mallu itsensä tunsikin. Että voikin terve ja nuori ihminen olla avuton ja toivottomassa asemassa tässä korkeasti sivistyneessä hyvinvointivaltiossa. Tässä edes kuplavauraassa huipputeknologian maassa. Atomiaikana. Vajaat neljäkymmentä kilometriä Lapin pääkaupungin keskustasta.

   Jokin rasahti. oliko se tulossa? Kauhun vallassa nainen katsoi käsivartensa alta. Jokin kookas ja tumma olio seisoi hänen vieressään. Tämä pieni, urhea hillastaja oli miettinyt loppuun kaikki vaihtoehtonsa, ja menetti tajuntansa.

   Marja-Leena Elkki ei herännyt sairaalassa eikä taivaassa. Liki taivasta hän oli kyllä käynyt, mutta vieressä ei kykkinyt lääkäri, ei mieshoituri eikä edes miespuolinen enkeli, vaan ihan oikea ihminen. Mies oli isokokoinen, ja hänellä oli tummat lasit, sininen lippis otsalla ja yllään tummansininen hölkkäpuku. Tytöltä olivat lasit pudonneet eikä hän erottanut kuin epämääräisen hahmon.

 - Missä se karhu on? sopersi Mallu kuivien huuliensa välistä ja siristeli kirveleviä silmiään. - Mihin se meni? Oliko sitä ollenkaan?

 - Oli kyllä. Se oli tuolla ojassa lakoilla herkuttelemassa kuten minäkin vähän kauempana. Kontio kai havaitsi minut ja päästi mahtavan karjaisun. Lähti sitten lötköttelemään toiseen suuntaan.

 - Minä aivan selvästi näin, kuinka jokin musta liikahti ojassa.

 - Näit varmaankin minut, koska peto oli jo paljon kauempana.

 - Näin ihan selvästi, että jotakin mustaa nousi ojan pientareelle.

 - Minä se tietenkin olin. Päätin varmuuden vuoksi lähteä hipsimään tielle. Sitten huomasin sinut tässä sammalikossa uinumassa, kuin prinsessa Ruususen.

   Mies auttoi tytön pystyyn.

 - Kuka sinä…? Äänesi kuulostaa jotenkin tutulta. Mutta missä minun lasini ovat?

   Mies ojensi ne hänelle.

 - Panu? Voi kauhistus, miten tämä on mahdollista? voihkaisi Mallu. - Miksi sinä et jätä minua rauhaan?

 - Siihen on vain yksi pätevä syy: Minähän rakastan sinua. Suostu edes yhden ainoan kerran keskustelemaan kanssani. Jollen sittenkään saa sinua vakuuttuneiksi tunteistani, sovitaan, että tiemme eroavat.

 - Entä vaimosi?

38. Lapin peikon pauloissa

   Panu Pitomäki ja Marja-Leena Elkki selvittelivät kauan ja perusteellisesti välejään. Ystävilleen Sarille ja Mairelle Mallu selosti koko tarinan.

   Kun Mallu oli Helsingissä huomannut, että Panu olikin naimisissa, hän perääntyi kauhistuneena koko suhteesta. Lisäksi hän oli syvästi loukkaantunut, kun mies oli antanut hänen ymmärtää, että avioero oli jo tapahtunut tosiasia.

   Panu myönsi johtaneensa tyttöä harhaan, mutta hän pelkäsi niin kovasti joutuvansa luopumaan rakastetustaan, että ei jaksanut pysyä ehdottoman totuuden poluilla. Ero oli kuitenkin ollut suunnitteilla ja asumusero pätkittäin vireillä ties kuinka monesti, mutta aina vain mies oli palannut perheensä luo. Hän ei yksinkertaisesti raatsinut eikä uskaltanut jättää lapsiaan äidin  armoille.

   Syynä ongelmiin oli vaimon ristiriitainen ja synkkä luonne. Välillä vaivasi masennus ja aika ajoin hän oli hyvinkin ynseä ja väkivaltainen. Lausui ihan kammottavia uhkauksia. Lapset kaihtoivat ja suoraan sanoen pelkäsivät äitiään.

 - Joku tiesi kertoa minulle, että perheessäsi ilmeni jatkuvaa väkivaltaa, ja sain sen käsityksen, että sinä juuri olit uhkana läheistesi turvallisuudelle, pahoitteli Mallu.

 - Siinä näet, kuinka pelkkiin huhupuheisiin ei ole luottamista.

   Panu oli yrittänyt saada lapset kokonaan holhoukseensa, mutta sehän ei tahtonut onnistua. Viranomaiset vetosivat siihen syvälle iskostuneeseen myyttiin, että äiti on joka tilanteessa parempi hoitaja kuin isä.

 - Ei välttämättä, huomautti Mallu. - Luin lehdestä karmean jutun siitä, miten lapsi pakotettiin säännöllisesti matkustamaan äitinsä luokse, vaikka hän selvästi ilmaisi suuren pelkonsa vierailua kohtaan. Isä ei mahtanut asialle mitään.

 - Tiedän henkilökohtaisesta kokemuksestani, kuinka toivotonta se on.

 - Kun pieni kuusivuotias viimeisen kerran lähti tälle viranomaisten määräämälle pakkotapaamiselle, hän pyysi, ettei isä koskaan unohtaisi häntä. Turvakseen hän otti mukaan rakkaimman pehmolelunsa, pienen nallen. Se oli tiukasti lapsiparan sylissä, kun hänet löydettiin surmattuna äitinsä kodista.

 - Aivan mielipuolista,  ja sen vuoksi vien asiani vaikka korkeimpaan oikeuteen, että lapseni saavat tavata Sirkkaa vain jonkun luotettavan aikuisen läsnäollessa.

    Nyt Panu olisi pian vapaa mies, koska avioeropaperit oli jätetty vetämään jo syksyllä. Lastenkin mielipidettä sentään kuultaisiin eroprosessissa, ja tulevaisuus näytti siltäkin osin valoisalta. Mies oli rakastettunsa pakoyritysten myötä tullut vakuuttuneeksi siitä, että hän toden totta haluaa viettää koko loppuelämänsä Mallun seurassa.

 - Jos vain uskallat ryhtyä kolmen huonosti kasvatetun vekaran äitipuoleksi?

   Hymyilevä Marja-Leena ei enää pyytänyt miettimisaikaa.

 - Miten sinä Mallu kaiken aikaa annoit minulle sellaisen käsityksen, että suunnittelit Panulle lähestymiskieltoa? moitti Sari. - Uskoin todella, että mies on väkivaltainen taikka muuten vaarallinen.

 - Luulin niin itsekin ja  yritin aivan tosissani uskotella hänestä kaikenlaista pahaa ja epäedullista. Tulkitsin hänen sanansa ja eleensä ja koko sen ajojahdin niin negatiivisesti kuin mahdollista. En mistään hinnasta halunnut aloittaa seurustelua naimisissa olevan miehen kanssa, joka vielä kaiken kukkuraksi oli kolmen lapsen isä.

 - Nykyäänhän erotaan varsin vähäisin perustein. Mistä sinä olet noin tiukat moraalisäännöt omaksunut?

 - Äidiltäni. Hänelle ukkomies oli katastrofi monessakin mielessä. Ensinnäkin isäni salasi olevansa naimisissa, Sitten hän kuitenkin vetäytyi perheensä suojiin, kun minä ilmoitin maailmaan tulostani.

 - Kaiken sen on täytynyt olla kova järkytys äidillesi. Sekin selittää hänen epäluuloisen ja ylihuolehtivan asenteensa.

 - Lisäksi isä sittenkin erosi vaimostaan, vaikka ei kerta kaikkiaan halunnut perustaa perhettä äidin ja minun kanssa. Karvaana kuorrutuksena koko murhenäytelmän päälle tuli vielä se, että isäni vaimo raivostuneena syytti äitiäni avioerostaan. Tästä johtuvaa puhelinhäirintää kesti useita vuosia. Hänen käsityksensä mukaan mies ei olisi ikinä horjahtanut syrjähyppyihin, jollei äitini olisi houkutellut häntä siihen ensimmäiseen.

 - Jätät sitten kuitenkin meidät lappilaiset? totesi Mauno hieman surkeana. - Etelän peikko vie sinut mukanaan.

 - Vie osaksi, mutta koskaan en unohda teitä. Minulla on täällä monta hyvää ystävää, sinä mukaan luettuna. Ehkä olit sittenkin osaltasi sulattamassa ahdistunutta jääprinsessaa ja pehmittämässä hänen routaista sydäntään.

 - Hyvä niinkin. Jos mainostaisin tätä lehdissä, elämysryhmäni paisuisivat yli äyräittensä ja henkilökuntaa täytyisi lisätä.

 - Älä pukahdakaan tästä kenellekään, säikähti Mallu. - Kiitokset kuitenkin sinulle. Tapaamme varmaan useasti, koska Panulla on täällä jo ennestään kalamaja erämaajärven rannalla. Hän on myös aikonut ostaa meille lomaosakkeen jonkin valtavan tunturin kupeesta. Haluaa ainakin osan vuotta toimia salaperäisenä Lapin peikkona.

 - Itse asiassa olet päässyt tutustumaan Lappiin sangen perusteellisesti vajaan vuoden aikana. Sen hyviin ja huonoihin puoliin. Arktinen maanääri lumoaa kauneudellaan, mutta siellä voi myös lymytä salaperäisiä olentoja ja ennalta arvaamattomia, jopa pelottavia, tilanteita ja tapahtumia.