KOUKUSSA

Ritva-Liisa Harjumaa

Novellikokoelma – viisi miniromaania

Pienkustantaja: Revontulet

Rovaniemi 2000

Painettu: Lapin Painotuote Oy

Kemijärvi 2000

ISBN 952-91-2480-5                

Takakansi:

   Koukku voi usein toimia hyödyllisenä apuvälineenä, jolla hukkuva ongitaan kuiville kuohuvista aalloista tai joka napakasti pitää raskaan kuorman paikallaan nosturissa. toisaalta koukku saattaa myös olla raateleva esine, joka kipeästi porautuu uhrin leukapieliin. Voi käydä niinkin, että koukutuksen kohteeksi joutunut ei itse edes tiedä, kummasta lajista kulloinkin on kysymys. Näkökulma on siis varsin erilainen riippuen siitä, onko kokijana saalis vai kalastaja. ”Hei, kala meni koukkuun!” –huudahdus ei ole kaikille osapuolille ilosanoma.

   Kirja muodostuu viidestä miniromaanista, joiden yhteisenä teemana on jokin riippuvuus: rakkaus, usko, ruoka, päihteet jne. Ensimmäinen enkeli, toinen tonkeli kertoo naisesta, jonka kohtalona näyttää olevan jäädä aina toiseksi. Iloista pääsiäistä- ja Taivaallinen tonttipaikka -tarinoissa kuvataan niitä julmiakin keinoja, joilla avuton lähimmäinen yritetään pakolla käännyttää ”ainoaan, oikeaan uskoon”. Haisunäätä kuvaa tilannetta, jossa alkoholisoitunut yksilö saattaa sittenkin saada apua erilaisen vertaisryhmän jäseneltä. Pastori lumilinnassa –tarinan päähenkilöllä on omat keinonsa käsitellä voimakkaita ja kahlitsevia tunteita.                    

ISBN 952-91-2480-5

Kansi: Ritva-Liisa Harjumaa

KOUKUSSA

SISÄLLYS:

I  Ensimmäinen enkeli, toinen tonkeli, II  Iloista pääsiäistä, III  Haisunäätä,

IV  Pastori lumilinnassa, V  Taivaallinen tonttipaikka

I  ENSIMMÄINEN ENKELI, TOINEN TONKELI

          1. Ikkunanpesijä

 - Mikä harmi, että taas jouduin tähän ruuhkaan. Miksi minun pitikin

lähteä asunnolta juuri tähän aikaan? Kaikki pääkaupungin autot ovat

ahtautuneet Mannerheimintielle.

   Orvokkia harmitti. Häntä harmitti usein nykyään. Oikeastaan häntä

oli harmittanut lapsuudesta asti. Aina jokin asia oli vinossa tai

ainakin menossa päin honkia. Pitkänhuiskea neitonen, jonka niskassa

heilui reipas poninhäntä. Mitä harmittelemista hänellä olisi? Terve

nuori nainen. Ei enää ihan tyttönen, koska kolmas

vuosikymmen lähestyi uhkaavasti. Sekin vielä.

   Kun hän oli muuttanut tähän uuteen asuntoonsa, hän oli penkonut

vanhempiensa kodin vintillä hakemassa vanhaa koukerojalkaista

lamppua uuteen kotiinsa. Silloin hänen käsiinsä oli osunut pieni

nuhruinen sinikantinen vihko, johon hän oli kirjoitellut pyöreällä,

kummastelevalla käsialallaan huomioita elämästä.

   Hän oli ollut silloin kolmannella luokalla peruskoulussa. Vihko

ei varsinaisesti ollut pienen tytön päiväkirjaa. Siihen oli merkitty

kaikki se, mikä kovasti huolestutti häntä. Joka päivä tuli uusia

huolenaiheita. Entisiä ei juuri kadonnut, korkeintaan jotkin

unohtuivat.

   Pikkuista koululaista oli aivan hirvittänyt, millaista elämä

olisi sitten aikuisena. Varmasti satoja, ei kun tuhansia, ei kun

miljoonia huolehtimisen aiheita. Pientä päätä ihan pakotti kuten

talvista tähtitaivasta katsellessa. Ohut tiukkaan kammattu

poninhäntä kiristi tytön päänahkaa. Kaikkia murheita ei muistanut

edes miettiä, jollei heti kirjoittanut niitä vihkoon.

   Aikuinen Orvokki sipaisi hiuksiaan ja korjasi suklaanruskeata

samettirinkulaa, joka piti kurissa hänen pitkiä vaaleita hiuksiaan.

Tähänkö sitä taas jäätiin koko päiväksi seisomaan. Kapealle

liikennekorokkeelle? Valot ovat varmaan juuttuneet samaan väriin

tuntikausiksi. Siltä Orvokista tuntui, vaikka eihän hänellä

varsinaisesti ollut minnekään kiire. Minne hänellä? Työtön, opinnot

alkutekijöissään ja kaikkein tärkein, Lauri, työmatkalla Turussa.

   Hänen oli vain ollut aivan pakko karata ulos asunnostaan edes

hetkeksi. Päätti tehdä pienen kierroksen kaupungilla ja palata

sitten harmiensa keskelle Uudenmaankadulle.

 - Olipa hienoa, että sait asunnon aivan keskikaupungin tuntumasta,

ihasteli Kati-sisko.

 - Niin mutta kun siinä on niin kauhea liikenne.

 - Onneksi se on neljännessä kerroksessa. Sinnehän ei liikenteen

melu kovin pahasti kuulu.

 - Mutta kun ei ole hissiä. Läkähdyn niihin jyrkkiin portaisiin.

Kädetkin venyvät kuin simpanssilla.

 - Ylipitkät raajathan sinulla on jo ennestäänkin, totesi isosiko,

jolle ei totisesti ollut siunaantunut hienotunteisuuden lahjaa. Oli

tullut äitiinsä.

 - Vanha talo ja pölyä paikat pullollaan. Tukehdun siihen

siivoamiseen.

 - Koskas sinua on ruvennut siivous kiinnostamaan? Enpä ennen ole

nähnyt sinua pölyrätti kädessä huiskimassa.

   Muistellessaan tätä Orvokki kopsutti kenkänsä kärjellä koroketta

ja ihan vain purkaakseen harmiaan hän puuskahti puoliääneen:

 - Ja sitten vielä ne vietävän ikkunat. Nekin olisi pestävä.

 - Voisinko minä auttaa niitten pesussa? kysyi kohtelias miehen ääni

hänen vierestään.

   Ensin Orvokki säikähti. Sitten hän tuijotti hämmästyneenä

puhujaa. Komea pitkä nuori mies. Ei liian nuori. Tarpeeksi pitkä,

koska Orvokki aina ensimmäisenä arvioi pituuden. Vaistomaisesti.

Häntä ei huvittanut käyskennellä puolikumarassa pätkän rinnalla.

Muutenkin äiti aina soimasi häntä huonosta ryhdistä.

 - Niin että tuleeko minulle pestiä? toisti mies hymyillen

leikkisästi ruskeilla silmillään.

 - Oletko tosissasi? Ne ovat älyttömän korkeat, kuin goottilaisessa

kirkossa. Niistä ei juuri läpi näe, mutta ei lasimaalausten takia,

vaan koska ne ovat niin likaiset. Ja niitä on peräti kolme

kappaletta.

 - Ei se minua pelota, sillä minulla on diplomi ikkunan pesemisessä.

Näytänkö?

   Mies oli kaivavinaan salkkuaan.

 - Uskotaan, mutta asun neljännessä kerroksessa. Vanha talo ja

huoneet hirveän korkeita. Minua pelottaa ja huimaa, kun

ajattelenkin niitten pesemistä ja sitä avutonta kiikkumista

ikkunalaudalla.

 - Minä en ole avuton eikä minua huimaa. Suoritin asevelvollisuuteni

lennostossa.

   Orvokista tuntui, että mieheen ei voinut hitustakaan luottaa.

Sehän puhui mitä sattui. Muutoin hän kyllä vaikutti kunnolliselta ja

rehdiltä.

   Orvokki ilmoitti miehelle tarkan osoitteensa ja puhelinnumeronsa.

Mies lupasi soittaa seuraavana päivänä, koska nyt hänellä oli jokin

tärkeä meno. Liikennevalot ehtivät vaihtua useampaankin otteeseen,

sillä aikaa kun uudet tuttavat neuvottelivat ikkunoitten  

pesemisestä. Orvokki lupasi, että kaikki tarvittavat välineet ja

aineet olisivat varmasti saatavilla, kun tämä ahkera apumies

ilmestyisi.

   He jo hyvästelivät, kun mies yhtäkkiä hoksasi kysyä uuden

työnantajansa nimeä:

 - Minä olen Hannu Tiensuu. Mikä sinä olet nimeltäsi??

 - Eija Orvokki Kousa. Kutsumanimi on Orvokki.

 - Miksi ei Eija? Sehän siinä on ensimmäisenä.

 - Ehkä selitän sinulle huomenna, miksi minulla kaikki on numero

kakkosta. Kuten sanotaan:: ”Ensimmäinen enkeli, toinen tonkeli”.

 - Minusta sinä näytät ennemminkin enkeliltä vaaleine kutreinesi,

myhäili mies.

   Hannu harppoi kiireesti bussia kohden ja Orvokki seisoi varsin

hölmistyneenä kadulla. Olivat sentään onnistuneet kävelemään yhden

ajotien yli.

   Äiti ja Kati eivät kyllä hyväksyisi tällaista treffien tekoa.

Mieshän saattoi olla mikä roisto hyvänsä. Päästää hänet noin muitta

mutkitta asuntoonsa. Tuskin se edes tulee. Taisi olla pelkkää

huulenheittoa koko kaveri.

          2. Kakkosen kirous

   Huolet olivat unohtuneet vähäksi aikaa, mutta sitten ne taas

palasivat ja entistäänkin painostavampina. Lisämausteen antoi vielä

tämä uusi tuttavuus ja ne hurjat ongelmat, jotka hän saattaisi

aiheuttaa. Useampia miehiä Orvokki ei enää ristikseen halunnut.

Lauri riitti. Se hänen suuren palvontansa kohde, mutta niin

kummallisen tavoittamaton ja etäinen. Kuin sumussa leijuva koko

mies, vaikka pituutta olikin ne vaadittavat 183 senttiä.

   Lauri oli Turussa jos oli. Miksi hän epäilisi miehen sanoja,

koska eihän hän koskaan ollut saanut tätä kiinni valheesta. Ei sanan

varsinaisessa merkityksessä. Liukumista ja vetkuttelua ja väistelyä

ja asioitten lykkäämistä parempaan ajankohtaan. Sitä kyllä oli ihan

tarpeeksi.

 - Katsotaan nyt. Eihän tässä ole mitään kiirettä. Täytyy tuumia

huolellisesti, ettei tee päätä pahkaa jotakin, mitä myöhemmin saa

katua, haasteli tämä harkitseva sulho.

   Jos olisikin ollut jo varma sulhanen, mutta sekin oli vielä aivan

auki. Orvokki oli vienosti ehdotellut, että kun hänelle nyt sattui

tämä asunnon vaihtokin, hän voisi ainakin joksikin aikaa majoittua

miesystävänsä luokse.

 - Katsotaan nyt, eihän tässä ole...

   Orvokki heilautti poninhäntäänsä. Harmitti niin vietävästi. Oliko

hän ollut liian innokas ja aktiivinen? Sitähän miehet kammoksuivat.

Metsästävää naista. Heidän piti itse saada jahdata naarasta kieli

roikkuen ja ahnas himo silmissä. Sitäkään Lauri ei tehnyt. Niin

hidasliikkeiseltä metsämieheltä pääsisi etanakin karkuun. Katsotaan

nyt...

   Nainen ravisteli äkäisenä päätään. Hän näytti itse asiassa vielä

aika tyttömäiseltä. Suurin puute oli ehkä juuri tuo melkoinen

pituus, mutta ylimääräisen kiusan muodostivat myös pitkät huiskivat

raajat, joita hän ei vieläkään osannut asettaa järjestykseen.

Teiniaikainen kömpelyys vaivasi yhä. Hän oli kuin vasikka, ei vaan

hieho, koska se kolmaskymmenes syntymäpäivä lähes...

 - Voi taivas näitä mietteitä, tuhahti Orvokki.

   Samalla hän vilkaisi ympärilleen, olisiko taas joku innokas apuri

tarttumassa hänen löysästi heitettyyn lauseeseensa. Ei nyt sentään

tällä kertaa. Sen olisikin täytynyt olla pappi tai ainakin joku

taivaanrannan maalari, jos hän siihen ”taivas”-sanaan olisi

takertunut.

   Nainen meni istumaan erääseen katukahvilaan ja tilasi vain teetä.

Vatsaa joskus kipristeli. Piti vähän vahtia syömisiään, ettei maha

kimpaannu. Sekin vielä ja jo tässä iässä. Äiti söi hyvällä

ruokahalulla melkein hevosen päivässä. Maha kyllä kasvoi, mutta ei

pahemmin valitellut. Äiti. Voi turkanen jos äiti olisi ollut

toisenlainen.

   Jos äiti olisi ollut toisenlainen, Orvokkia ja Katia ei olisi

olemassakaan. Isällä oli ollut toinen perhe ennen heitä. Hänellä oli

ollut vaimo ja kolme murrosikäistä lasta. Hän oli tavannut viehkeän

ja määrätietoisen Annikin ravintolassa jollakin liikematkallaan.

Annikin lempi oli syttynyt heti, Kalevin hiukan myöhemmin.

   Kalevi oli pyristellyt kahden vaiheilla kolme vuotta. Hän ei

olisi millään halunnut luopua ensimmäisestä perheestään eikä olisi

ollut mikään pakkokaan, koska vaimo ei ollut lainkaan tietoinen

puolisonsa harha-askeleesta. Heillä oli niin mukavaa yhdessä, mutta

Annikki-neiti oli päättänyt, että tämä juttu ei saa jäädä miksikään

tilapäiseksi syrjähypyksi. joita hänellä oli jo aivan tarpeeksi

kontollaan. Nyt oli aika saalistaa itselleen vakituinen ja

hihnassaan pysyvä aviomies.

   Annikki maanitteli, pyysi, suukotteli, houkutteli ja uhkaili. Hän

laittoi jopa Katinkin alulle, jotta mies olisi taipunut. Hän löi

Kalevia kaikilla mahdollisilla esineillä, ei onneksi sentään

terävillä eikä raskailla. Muutenhan Orvokkikaan ei olisi saanut

tilaisuutta syntyä.

   Kiihkeä rakastajatar kiristi miestä sillä, että menisi kertomaan

Kalevin työtovereille, vaimon sukulaisille ja ystäville, vieläpä

keskenkasvuisille tyttärille isän toilauksista. Viattomat ja pahaa-

aavistamattomat lapset olisivat varmasti olleet aivan kauhuissaan.

   Viimein Kalevi taipui. Eräänä kauniina kesäiltana hän kertoi

hillitysti ja hienovaraisesti tämän yllätysuutisen vaimolleen, joka

puolestaan kirkui sen suureen ääneen lapsilleen ja naapureille.

   Pahin oli nyt takanapäin, joten Kalevi saattoi rauhassa panna

eropaperit vetämään ja ruveta suunnittelemaan häitä uuden

nuorikkonsa kanssa. Kati oli jo ehtinyt putkahtaa maailmaan, ennen

kuin vihkivaloja viimein vaihdettiin vaaleanpunaisilla ruusuilla

koristetussa vanhassa tunnelmallisessa kirkossa. Kaikki Kalevin

kolme tytärtä oli kutsuttu juhlistamaan vihkitilaisuutta. He

olisivat olleet kuin kevään ihanat sulottaret valkeissa

pitsimekoissaan.

   Annikin mieliharmiksi yksikään heistä ei saapunut. Varmasti

ensimmäisen vaimon vaikutusta. Sen ruppanan. Merkillistä, kuinka

kauan joku jaksaa kantaa kaunaa pienestä vastoinkäymisestä. Entinen

vaimo oli selvästi rupsahtanut eroprosessin aikana ja jatkoi

sisukkaasti kuihtumistaan viimeiseen hengenvetoonsa asti. Tuotti

siten paljon mielipahaa Kalevin hellälle sydämelle. Hankki mokoma

vielä nivelreumankin jossakin vaiheessa. Naksutteli ja kränisi.

   Orvokki oli siis isänsä toisen vaimon toinen lapsi. Kati oli

saanut päähänsä, että Orvokki oli nätimpi nimi kuin Eija, joten

toisesta nimestä tuli kutsumanimi. Orvokki oli kirjoittanut muistiin

pitkän luettelon kaikista niistä asioista, joissa kakkonen oli

vaikuttanut hänen elämäänsä.

   Kaikissa mahdollisissa tilanteissa Kati sai aina valita

ensimmäisenä ja kahmi tällä tavalla itselleen parhaat palat.

Leivoksista, makeisista, leluista ja vaatteista.

 - Odota, odota vuoroasi, Okki. Anna Katin valita ensin, oli äiti

määrännyt, vaikka kysymyksessä olisivat olleet Orvokin omat

synttärit. - Älä ole niin itsekäs, että aina pyrit ensimmäiseksi.

   Kati oli nauranut sisarensa ongelmalle ja väittänyt, että tämän

muisti oli siinä kohdassa valikoivaa. Pikkusisko huomioi vain kaiken

kakkosta koskevan, mutta sivuutti muut numerot.

 - Ethän sinä nytkään asu toisessa kerroksessa vaan neljännessä.

 - Niin mutta se onkin kaksi kertaa kaksi.

 - Olet toivoton. Sinunhan kanssasi jää vallan toiseksi, nauroi sisar.

   Katilla oli aina ollut paremmat arvosanat kuin Orvokilla. Kati

tuli kilpailuissa tavallisesti ensimmäiseksi, Orvokki korkeintaan

toiseksi. Kakkosten tarkkaaminen alkoi mennä jo manian puolelle. Hän

osti arpoja, joissa oli numero kaksi. Ei voittanut mitään, mutta

usko ei silti horjunut. Hän valitsi jos mahdollista tenttiään varten

sellaisen päivän, jossa oli kakkonen. Saattoi nipin napin päästä

läpi. Tavallisesti kuitenkin vasta toisella yrittämällä.

 - Tämäpä on hidasta meininkiä, marisi Kalevi tyttärelleen. - Kati

suorittaa kaiken jo ensimmäisellä kerralla. Mikä sinussa on vikana?

Tai tiedänhän minä. Olet kaikessa niin toiskätinen ja uneksiva. Kuin

toisissa maailmoissa.

 - Siinä sen kuulet, isä. Uskon pian olevani toisen asteen

kansalainen. Sekundaa.

 - No no,  hyvitteli isä. - Itsehän niistä kakkosista jatkuvasti

höpötät.

 - Olen minä ainakin yhdessä asiassa ensimmäinen. Olen pidempi kuin

Kati.

 - Sisko hyvä, jos otamme huomioon koko perheen, olet taas toisella

sijalla, sillä isähän on sinuakin kookkaampi.

 - Lopettakaa, tytöt. TV-kakkosesta tulee mielenkiintoinen elokuva.

Ruvetaan katsomaan sitä, huuteli äiti.

 - Se ei taida olla kovin kaksinen, mutta onhan se saanut kaksi

Oscaria, myhäili isä.

   Orvokilla oli kaksi ystävätärtä, Kiki ja Ulpu. Kiki oli valmis

kuntohoitaja. Siinä sivussa hän oli perustanut perheen, jossa oli

yksi poika, ja tytärkin syntyisi kuukauden kuluttua. Kiki lueskeli

mielellään naisten lehtien psykologin palstoja ja sovelsi oppimaansa

kaikkeen elolliseen. Yritti varmaan saada vanhaa kollikissaansakin

luopumaan seksuaalisista estoistaan. Ystävätärtään hän neuvoi:

 - Lakkaa mieltämästä itseäsi kakkosena. Keskity oikein voimakkaasti

ajattelemaan, että oletkin kaikkein korkeimmalla pallilla. Päätä

ponnekkaasti olla paras ja ensimmäinen. Älä päästä muita edellesi.

   Orvokki noudatti oitis tätä sääntöä. Hän oli seisonut kadun

varrella odottamassa ylipääsyä. Sillä kertaa eivät liikennevalot

olleet apuna eivätkä esteenä. Väkeä oli tungokseen asti, ja eräs

mustaan kauhtanaan pukeutunut terävänokkainen juppinainen levitteli

olkapäitään ja laukkujaan päästäkseen ensimmäisenä törmäämään

liikenteen vilskeeseen. Kuin uhitteleva korppi, joka oli nousemassa

siivilleen.

 - Tuotapa en päästä ensimmäiseksi. Nyt on minun vuoroni ja

takuulla, tuumi Orvokki.

   Hän oli sysännyt naisen syrjään ja rynnännyt vilkasliikenteiselle  

kadulle. Suoraan hurjastelevan mopon saaliiksi. Vain toisen jalan

nilkka oli murtunut tässä elämän uudistamispyrkimyksessä.        

   Ulpu opiskeli markkinointia ja oli jo julkikihloissa. Hänelle

olisi riittänyt kosijoita vaikka joka sormelle, mutta nainen oli

kauan harkittuaan valinnut Petterin, joka kiehasi ja pyöri

morsiamensa ympärillä ylettömän rakastuneena. Oikein odotti

tilaisuutta saada palvella rakastettuaan.

   Tämä ystävätär aivan erikoisesti varoitteli Orvokkia liiallisesta

aktiivisuudesta miesten suhteen.

 - Älä missään nimessä näytä ihastumistasi. Anna miehen innostua ja

kävellä ansaan.

   Orvokki ei vain käsittänyt, mitä se käytännössä merkitsisi.

Katillekin oli varhain löytynyt kelvollinen sulhanen eikä siskon

ollut tarvinnut ponnistella itseään henkihieveriin. Heidänkin

perheessään oli jo kolme lasta, joiden lapsenvahtina Orvokki sai

kunnian toimia varsin tiheään tahtiin.

          3. Toiseksi suurin hiirenpää

   Orvokki lähti katukahvilasta. Parasta mennä kotiin siivoamaan.

Täytyisi taas yrittää tavoittaa Lauria. Tuskin tämä yöksi jäisi

sinne Aurajoen kauniiseen kaupunkiin. Voi kun ei jäisi. Sitä nainen

toivoi sydämensä pohjasta. Vaarallinen reissu se oli joka kerta.

Etäännytti heitä ja teki miehestä jotenkin rauhattoman.

   Hän ylitti Mannerheimintien taas samasta paikasta kuin

tullessaankin. Hannu vilahti mielessä. Mukavaa. Oli hyvä, että tähän

kohtaan katua tuli jokin mieluisakin muisto. Hän ei voinut olla

ajattelematta erästä tapausta kaukana lapsuudessa. Hän oli ollut

kuusivuotias ja Kati paria vuotta vanhempi.

   Oli ollut aurinkoinen ja kolea vapunpäivä. Melko tuulinen.

Isoäitikin oli ollut perheen mukana. Hän oli ainoa Kalevin suvusta,

joka sieti olla Annikin lähettyvillä. Kaikki muut olivat

perusteellisesti hylänneet Kalevin ja tämän uuden pesueen. Nyt perhe  

kuljeskeli kaupungilla ja katseli ihmisten vapun juhlimista. Siistiä

tietenkin keskellä päivää. Vappuhuiskia ja palloja kaikkialla.

Serpentiinejä ja simatarjoilua.

   Mummo oli ostanut heille molemmille valtavat ilmapallot. Suuri

harmaa hiirenpää, jossa oli hörökorvat ja muhkeat mustat viikset.

Katin pallo oli hiukan suurempi. Mummo oli yrittänyt löytää

Orvokille samankokoista, mutta ei ollut onnistunut, joten tyttö sai

tyytyä toiseksi suurimpaan päähän.

   Alkoi tuulla kovasti ja äiti päätti sitoa pallojen narut

tyttärien kesätakkien nappeihin. Hänen onnistuikin kiinnittää Katin

pallo erääseen suureen nappiin. Sen jälkeen äidin sormia alkoi

paleltaa ja hän veti nahkahansikkaat käteensä. Sitten hän yritti

sitoa Orvokin palloa. Eihän se tahtonut onnistua. Tuuli nyki rajusti

hiirenpäätä, ja paksut hanskat hidastivat solmimista.

   Yhtäkkiä pallo karkasi äidin käsistä ja ponkaisi ylös siniselle

poutataivaalle. Hämmästyttävän ketterästi isä hyppäsi ilmaan ja sai jo

melkein narunpään käteensä, mutta sitten se kumminkin irtosi.

Mummokin seurasi poikansa esimerkkiä ja hyppäsi pelkästä

myötätunnosta kymmenisen senttiä kankeilla koivillaan, kunnes pudota

mätkähti voihkaisten katuun vaatimattomalta ilmalennoltaan. Vähältä

piti, ettei nilkka nyrjähtänyt.

   Äiti oli seissyt pää takakenossa pidellen samalla sirosti

vasemmalla kädellä leveälieristä hattuaan paikallaan. Oikealla hän

huitoi taivaalle ja usutti miestään:

 - Hyppää, Hyppää nyt Kalevi. Korkeammalle. Voi sinua saamatonta

nahjusta.

   Annikki ei tuntunut tietävän mitään painovoimasta eikä sen

laeista. Isää harmitti ja hän puuskahti:

 - Sinähän se vasta järjettömän tempun teit. Rupesit näpräämään

hanskat kädessä ohutta lankaa pieneen nappiin. Ja vielä kovassa

tuulessa. Aikuinen nainen. Mitä sinä oikein ajattelit?

   Ei äidillä ollut tapana ajatella kovin intensiivisesti. Hän oli

varmaan käyttänyt koko kiintiönsä Kalevin pyydystämiseen. Hän oli

niin sanottu vähemmän ajatteleva nainen, mutta nokkaantua hän osasi.

Myöhemmin tyttäret huomasivat, että pienetkin hankalat lauseet isän

taholta saattoivat merkitä kolmen päivän tai jopa viikon mittaista

selibaattia kotioloissa. Ulos vain makuuhuoneesta ja ovi reikeliin.

   Taas olivat liikennevalot ehtineet vaihtua. Ihmiset tungeksivat

hänen ohitseen. Joku loi jopa ihmettelevän silmäyksen kookkaaseen

nuoreen naiseen. Mitä se untelo oikein empii? Ei hän maalaiseltakaan

näytä. Siinä vain toljottaa liikenteen tukkeena.

   Orvokki ylitti kadun ja lähti kävelemään asunnolleen. Miten tuo

hiirenpääkohtaus niin koskettikin hänen sydäntään? Yhä vieläkin. Hän

oli itkenyt ja huutanut:

 - Hakekaa nopeasti Jaakobin tikapuut.

   Aikuiset olivat myöhemminkin palanneet tapahtumaan ja

naureskelleet lapsen nokkeluudelle. Kuinka tämä oli osannutkaan

pyytää tuollaista? Mummo tosin luki toisinaan pojantyttärilleen

raamatun kertomuksia.

   Mummo se silloinkin oli kumartunut lohduttelemaan vollottavaa

lasta.

 - Hiiri pääsi taivaaseen. Katso, tuolla korkealla se pyörähtelee

niin iloisena.

   Orvokki oli avannut kyyneleiset silmänsä ja surukseen todennut

pallon olevan jo kaukana. Se näkyi leijailevan vain pienenä pisteenä

korkeitten rakennusten päällä.

 - Mummo ostaa sinulle uuden pallon.

   Tietenkään hiiripalloja ei enää löytynyt, vaan tytön käsiin

työnnettiin keltainen matomainen liero. Se oli kiemurainen ja

inhottavasti natiseva, kun hän sitä pienillä sormillaan kosketteli.

 - Älä purista sitä liian kovaa, Okki, torui äiti. - Hävität senkin

ja uutta ei sinulle osteta, sanon minä.

   Mummoa ei enää ollut. Orvokin oli ikävä häntä. Jotenkin hänestä

tuntui, ettei isoäiti ollut pitänyt häntä muita mitättömämpänä. Olisipa

mummo vielä elossa, sillä hänelle olisi voinut kertoa näistäkin

huolista, jotka taas tuiversivat nuoren naisen sielun maisemaa.

          4. Toinenko nainen?

   Orvokki saapui asunnolleen. Kodiksi hän ei sitä vielä osannut

kutsua. Hän riensi heti puhelimeen, näppäili tutun numeron, jossa

oli jopa kaksi kakkosta. Tiesiköhän se onnea? Pysyvää parisuhdetta?

Oliko hänestä tulossa taikauskoinen?

   Lauri ei vastannut puhelimeen. Ei hivellyt hänen korviaan sillä

hillityllä ja miehekkäällä äänellään. Ehkä hiukan liian pehmeällä

ja alistuvalla, mutta eihän hän mikään machomies ollutkaan. Onneksi.

Hän oli kohtelias. Hänellä oli vaaleat hiukan kihartuvat hiukset.

Melkein naiselliset. Ei, ei. Ei toki naiselliset. voihan

maskuliinisellakin miehellä olla kauniit kiharat. Esimerkiksi...?

   Hetken nainen muistutteli joitakin maskuliinisia kultakiharaisia

miehiä, mutta ei siinä kiireessä muistanut ainuttakaan. Ehkä Ruotsin

kuningas nuorempana? Mutta oliko hän niin järin maskuliininen?

   Orvokki tuhahti. Mikä miehisyyden mittaaja hän oli. Pääasia oli

tietenkin, että heillä synkkasi. Vai synkkasiko? Mikseivät asiat

sitten edisty, vaikka he ovat tunteneet toisensa jo kolme vuotta?

Äiti hoputteli, Ulpu varoitteli, Kati kiusoitteli ja Kiki yritti

rohkaista.

   Mikä ihmeen kiire hänellä sitten oli? Siihen hän ainakin tiesi

vastauksen ja suoralta kädeltä. Hänellä oli itse asiassa kauhea

kiire. Hänellä oli kolmikymppisen naisen mieletön hoppu löytää mies

ja saada lapsia. Katilla oli jo perhe valmiina, Kiki odotteli siis

jo toistaan. ja Ulpu suunnitteli häitä vielä tämän vuoden puolella.

Ehkä jo syksyllä. Kakkosnainen oli todella huolissaan, sillä

biologinen kello raksutti pelottavana ja uhkaavana. Armotta.

 - Tulen hulluksi sen Laurin kanssa. Mikä häntä riivaa? Miksi se on

niin jaakea? mutisi Orvokki tuskastuneena ja purki tavaroita

pakkauksista. Myös sen pienen sinikantisen huolivihkonsa. Selasi sitä

huolimattomasti ja viskasi kirjahyllyyn. On tässä murheita jo

tarpeeksi tällekin päivälle. Mitä menneistä.

   Ne Turun reissut. Siellä opiskeli Laurin hyvä tyttöystävä

Camilla. He olivat seurustelleet jo ennen kuin Orvokki tapasi tämän

hurmurinsa.

 - Se on vain ystävyyttä, vakuutteli mies. - Sellaista platonista.

Camilla ymmärtää niin hyvin minun mielenliikkeitäni ja on myöskin

kiinnostunut runoudesta.

 - Ja pyh, tuumi Orvokki. - Mokomakin runotar. Realistinen ja

arkinen lääkärinplanttu. Olen se minäkin runoutta lukenut.

   Hän oli heti asiasta kuultuaan kantanut kirjastosta kilokaupalla  

runokirjoja. Ne olivatkin ihan hyvää unilääkettä iltaisin. Kuinka

joku jaksoikin leperrellä iltaruskosta ja pilvenhattaroista

sivu sivun jälkeen, ja silti asiassa ei päästy hitustakaan

eteenpäin. Kaikki polki paikallaan. Sitten runo olikin jo lopussa.

   Samanlaista on koko tämä minun elämäni, huokaili Orvokki. - En

minä tähän vatkutukseen enää pitkäpiimäisiä runoja kaipaa. Voi kun

äiti olisi toisenlainen, niin hän voisi neuvoa ja auttaa minua.

   Olihan Orvokki joutunut setvimään asioitaan äitinsä kanssa, koska

tämä oli suorasukaiseen tapaansa ronskisti tivannut tyttäreltään,

että missäs ne häät viipyvät.

 - Sinä et osaa pidellä miehestä kiinni. Sitä täytyy ensin

naisellisin keinoin houkutella ja sen jälkeen se täytyy ottaa.

 - Entä jos Lauri ei olekaan se oikea?

 - Höpsis, mies on oikea, jos sinä päätät, että se on oikea. Sitten

otat sen ja alat suunnitella häitä.

 - Niinkö sinä menettelit isän kanssa, kysyi Orvokki hieman

ilkeästi.

 - No jaa, no niin, isäsi oli aivan hulluna minuun. Hän jahtasi

minua yöt ja päivät. Ensimmäinen vaimo oli vain niin hankala

kiviriippa suhteessamme. Kalevi hoiti eron ja lopulta sitten

suostuin hänen kosintaansa.

   Äiti istui hetken vaiti ja katseli unelmoiden eteensä.

   Voi kauhistus, kuinka joku voi olla noin epärehellinen. Varmasti

myös itselleen. Orvokkia sekä säälitti että suututti. Sitten hän

alkoi pohtia, miten osaisi soveltaa emonsa neuvoa käytäntöön eli

Laurin ottamiseen.

   Onneksi Camilla ei sentään asunut Laurin luona, vaan hänellä oli oma

asunto Helsingissä. Täältä käsin hän sitten kävi Turussa

opiskelemassa. Hän saattoi vain päiväseltään tehdä sinne mutkan

ja porhalsi sitten kiireen vilkkaa takaisin pääkaupunkiin. Lauria

nujuuttamaan.

   Mikä heidän suhteensa oikein oli? Toisaalta he elivät erillään,

mutta Orvokki oli huomannut, että Camilla piti miestä tiukassa

otteessaan. Monta yhteistä suunnitelmaa Laurin kanssa oli

kariutunut, kun Camilla oli päättänyt muuta ja myös toteutti

aikeensa. Vei miehen lomailemaan minne ja milloin halusi. Varasi

teatteriliput, vaikka Orvokilla olisi ollut jo muita suunnitelmia

illan varalle. Mies seurasi nöyrästi kuin koira emäntäänsä.

   Kumpi heistä todellisuudessa oli se toinen nainen: Camilla vai

hän? Puhelin soi ja Orvokki syöksyi vastaamaan. Iski toisen

kömpelön alaraajansa pöydänjalkaan. Hän tuskin tunsi kipua

nostaessaan luurin paikaltaan ja vastatessaan uneksivan pehmeästi:  

 - Orvokki puhelimessa.

   Lauri vieroksui kovia ja särmikkäitä ääniä, joten nimestä tuli

melkein ODVOGGI, koska kovia äänteitä ja uhkaavasti pörräävää R:ä

piti yrittää välttää tai ainakin pehmentää ne naisellisiksi ja

vienoiksi.

 - Haloo, onko Miettisellä?

 - Ei, tämä on...

 - Anteeksi, väärä numero.

   Lauri oli peräti kolme vuotta Orvokkia nuorempi mutta  

puolestaan vuoden Camillaa vanhempi. Mitäs tuosta. Pieni ikäero, se

kolme vuotta, mutta sittenkin tuntui, että Camillalla oli

jonkinlainen etulyöntiasema. Lisäksi hän oli pieni ja siro. Hänellä

oli uskomattoman kauniit sääret, jotka hän osasi somasti asettaa

vierekkäin, jotta esteettinen nautinto aivan kuin kaksinkertaistui.

Nukkemaisuutta korosti vielä lyhyt musta tukka ja tummat, hieman

vinot silmät. Ei hän toki kieroon katsonut, vaan hänellä oli jotakin

itämaisen viehkeää ja salaperäistä ilmeessään.

   Totta kai he olivat tavanneet ja monta kertaa Laurin asunnolla,

koska miehellä ei ollut mitään selvää lukujärjestystä naistensa

tapaamisajoista. Jos Orvokki sattui tulemaan vierailulle samaan

aikaan kuin kilpailijatar oli siellä, toinen tavallisesti perääntyi

rupateltuaan kohteliaasti vähän aikaa. Se perääntyjä oli kyllä lähes

säännöllisesti Orvokki. Camilla istui jämerästi keskellä sohvaa kuin

ruustinna ja antoi ymmärtää, että nyt on hänen vuoronsa.

   Sekin Orvokkia suututti, että  vaikka Orvokki oli juuri saapunut

miehen luokse, Camilla saattoi ihan luonnollisena asiana kujertaa

tälle:

 - Lauri, lähdepäs kanssani ostoksille ja ole niin kiltti, että

autat minua kantamaan tavarat kotiini asti. Ne painavat niin kauheasti.

   Tällä nainen oikein alleviivasi hentouttaan ja avuttomuuttaan.

Lauri vilkaisi Orvokkia ja sanoi tavallisesti tähän tapan:

 - Eihän sinulla Orvokki ole mitään sitä vastaan, että lähden

Camillan kanssa? Tavataan me sitten uudestaan vaikkapa huomenna.. Jookos?

   Lauri ei edes vaivautunut pitämään naisia erossa toisistaan. Ei

välittänyt peitellä toisen olemassaoloa, sillä eihän kummassakaan

suhteessa ollut mitään salaamista. Seksisuhde silti molempiin, sillä

senkin Lauri oli avoimesti Orvokille tunnustanut.

 - Kumpi on parempi? oli Orvokki kerran äreänä kysäissyt.

 - En haluaisi mennä vertailemaan teitä toisiinne. Molempien kanssa

on mukavaa, vaikkakin erilaista, oli Lauri rauhallisena selostanut.

 - Miten niin erilaista? Kumpi...?

 - Lähdettäisiinkö jo syömään? Mennään siihen uuteen pizzapaikkaan,

jossa olin Camillankin kanssa. Hän piti siitä erityisesti.

   Orvokin oli tehnyt mieli kirota ja kirkua, että suksikoon vaikka

mihin pizzapaikkaan ja muihinkin paikkoihin, mutta sitten he olivat

vain yhdessä sopuisasti lähteneet kaupungille, ja juuri siihen

kyseiseen ravintolaan.

   Orvokki tuohtui näistä muistoistaan niin ettei ollut kuulla koko

puhelinta, kun se viimein pirisi.

 - Haloo, Orvokki puhelimessa, pääsi naiselta turhan kuuluvasti.

 - Mitä sinä huudat. Tiedäthän, etten kestä kovia ja karkeita ääniä.

Se on niin sivistymätöntä...

 - Hei, Lauri, kiva, että soitit. Miten matkasi meni?

 - Aivan mukavasti. Kävimme Camillan kanssa teatterissa

katsomassa...

 - Olen täällä uudessa asunnossa. Kaikki on vielä aivan sekaisin,

mutta voisitko silti tulla minua hakemaan. Menisimme jonnekin

syömään.

 - Kiitoksia vain, mutta olen aika väsynyt ajamisesta. Sentään

Turusta asti ja liikenne oli karmea. Kaksi kertaa joku törkimys oli

vähällä törmätä autooni. Katsotaan vaikka huomenna. Mikäs kiire

tässä on? Soittelen sitten sinulle.

 - Jaa, no ei sitten. Heippa.

 - Hei, Orvokki, älä rasita itseäsi liialla siivoamisella. Hyvää

yötä.

   Nainen istui pakkauksiensa keskellä ja nieli kyyneleitään. Aina

se oli tämä sama juttu. Pelkkää pettymystä. Vastahan kello oli puoli

seitsemän. Miten Lauri voi olla väsynyt kuin vanha ukko? Vai mistä

se oli niin uuvahtanut? Ei kai sentään teatteri-illasta. Olikohan  

Camilla tullut taas Helsinkiin? Eivätkö sen luennot ole vielä

alkaneetkaan, jos se kerkiää hillua täällä päässä?

          5. Apumies

   Seuraavana aamuna puhelin soi ja Orvokki syöksyi vastaamaan.

 - Odvoggi buhelim..

 - Hei, täällä on Hannu. Muistathan sen ikkunanpesijäinsinöörin?

 - Hei, vastasi Orvokki hieman vaisusti. - Mitä kuuluu?

   Hannu nauroi makeasti. Hän varmaankin arvasi, että nainen oli

odottanut jonkun toisen soittoa.

 - Kiitos, hyvää vain. Vieläkö tarvitset apumiestä, vai onko joku

muu hoitanut tingin?

 - Ei...juu...ei. On ne vielä pesemättä. En vain ollut varma,

tarkoititko totta tarjouksellasi.

 - Totta se on. Tulenko tänään? Mihin kellonaikaan?

   He sopivat ajasta heti aamupäivällä. Mies tuli täsmälleen kelo

yksitoista, niin kuin oli sovittu. Orvokki ihmetteli, että joku

voisi olla niin helposti liikuteltavissa. Hän oli aika tavalla

hämillään. Epäilyksiä heräsi. Entä jos mies on jonkin sortin

rikollinen, vaikka eipä täällä ollut paljon ryöstettävää, mutta

kuitenkin. Entä hän itse? Nainen parhaassa iässä. Oliko hän aivan

hullu, että päästi ventovieraan kaverin kotiinsa?

   Ikkunan pesu sujui reippaasti, vaikka Orvokista tuntui, että mies

sittenkin hieman viivytteli eri työskentelyvaiheissa. Halusi kai

jatkaa seuranpitoa. Lopuksi Orvokki tarjosi apulaiselleen hyvät

pullakahvit ja herkullista salaattia. Hannu kehui kovasti pöydän

antimia ja istuskeli vielä hetken katsellen ympärilleen.

 - Jos vielä tarvitset asiantuntevaa apua jossakin hommassa, olen

kyllä valmis tulemaan. Onhan sinulla minun puhelinnumeroni?

   Orvokki oli pannut merkille, että miehellä ei ollut sormusta.

Sehän ei todistanut mitään, mutta oli jonkinlaisena osviittana. Hän

kun ei millään hinnalla halunnut aloittaa seurustelua varatun miehen

kanssa. Hän yritti olla ovela ja kysyi:

 - Onko se kotinumerosi?

 - Ei, se on työhön. Teen pitkiä päiviä, kun on tullut ylimääräistä

rahantarvetta.

 - Oletko ostanut talon vai miksi?

 - Uutta asuntoa olen ainakin hakemassa, koska..., mies epäröi ja

paljasti sitten, - koska olen hakemassa asumuseroa.

   Orvokin kasvot varmasti venähtivät hieman, sillä Hannu kiirehti

selittämään.

 - Meillä on jo kauan mennyt huonosti vaimon kanssa. Olemme jo

pidemmän aikaa suunnitelleet eroa, ja nyt se viimeinkin toteutuu.

Heti kun saan sopivan asunnon, muutan erilleen.

 - Etkö ole vielä löytänyt sellaista?

 - En, koska sen täytyy olla tarpeeksi tilava ja hyvässä

kaupunginosassa. Haluan, että lapset tulevat sinne minua

tervehtimään ja myös oleskelevat siellä useita päiviä lomillaan.

 - Montako lasta sinulla on?

 - Kaksi. Poika ja tyttö. Molemmat ovat jo koulussa.

 - Asutteko täällä Hesassa?

 - Ei kun Riihimäellä. Vaimollani on siellä työpaikka. Kyllä he

pärjäävät.

   He hyvästelivät ja mies muistutti vielä Orvokkia, että tämä

varmasti soittaisi ja pyytäisi apua.

 - Voithan sinä soittaa itsekin.

 - Niin, mikäs ettei. Vapaa, tai ainakin miltei vapaa mies,

hymähteli Hannu.

   Ikkunanpesijä lähti ja Orvokki jäi järjestelemään paikkoja hieman

sekavassa mielentilassa. Yksi asia, jonka hän ainakin oli päättänyt

mielessään, oli se, ettei hän koskaan aloita seurustelua ukkomiehen

kanssa. Siitä ei varsinkaan tule mitään valmista, paitsi tietysti

äidin kohdalla. Mummo oli kertonut aika tarkkaan poikansa

avioeropuuhista ja niistä kärsimyksistä, mitä mies oli tuottanut

ensimmäiselle perheelleen. Sellaista ei huvikseen aiheuta muille

eikä itselleen.

   Mutta Hannuhan oli eroamassa. Se on ehkä parin kuukauden asia.

Silloin vasta Orvokki hoksasi, että eihän hän vielä ollut

ajatellutkaan varsinaista seurustelua tämän kanssa. Lauriahan hän

rakasti sydämensä pohjasta, mutta saisihan hänelläkin olla pelkkä

miesystävä, niin kuin Laurillakin oli Camilla.

   Entä jos hän tällä keinoin saisi Laurin mustasukkaiseksi? Se

ajatus elähdytti ja virkisti kummasti. Oliko tässä kohtalon

johdatusta? Hannu ilmestyi paikalle antamaan potkua Laurin

naimapuuhiin. Ettei vain potkaisisi väärään suuntaan? Lauri oli

ylpeä mies ja arka arvostaan. Häntä ei saisi liikaa ärsytellä, jotta

hän ei loukkaantuneena pakenisi Camillan hellään ja runolliseen,

pah, syliin.

          6. Asetelma muuttuu  

   Kesä vaihtui syksyksi ja Orvokki oli saanut uuden kotinsa aivan

viihtyisään kuntoon. Hän oli sittenkin soittanut Hannulle, joka

kaksi kertaa oli käynyt jelppimässä uutta ystäväänsä. Jälkimmäisellä

kerralla Orvokki oli kiitokseksi tarjonnut miehelle pizzan siinä

Camillan suosimassa ravintolassa. Oliko Orvokilla joitakin taka-

ajatuksia? Saattoi ollakin.

   Lauria ja Camillaa ei näkynyt, mutta Hannu oli tehnyt oudon

ehdotuksen. Hän ei ollut vieläkään löytänyt sopivaa asuntoa, vaan

asusti huokeassa matkakodissa, ja se oli perin epäviihtyisää.

Ajaminen Riihimäelle joka ikinen päivä oli liian työlästä, koska

työpäivätkin olivat niin epäsäännölliset. Ehkä se pitkä työmatka

juuri oli ollut omiaan vieroittamaan aviopuolisoita toisistaan.

 - Kuulehan, Orvokki. Sinullahan on käytössäsi kaksi tilavaa

huonetta. Älä nyt ymmärrä väärin, mutta voisinko minä ihan vain

tilapäisesti majailla siinä toisessa huoneessa? Maksaisin tietysti

kunnollisen ja käyvän vuokran.

   Orvokki oli ällistynyt. Liian pian. Eihän hän tuntenut koko

miestä. Ei ainakaan vielä, mutta jos nyt torjun, tuokin makupala

livahtaa muitten käsiin.

   Mies huomasi Orvokin epäröinnin.

 - Ei sitten. Ymmärrän hyvin. Tämä oli liian törkeätä ja röyhkeätä.

Anteeksi kauheasti. Toivottavasti voimme silti vielä tavata.

 - Totta kai, ei se mitään, mutta minulla on toinen suhde, jota en

haluaisi vaarantaa.

 - Asuuko mies luonasi?

 - Ei, mutta...

 - Oletteko kihloissa?

 - Emme, mutta....

 - Aiotteko pian mennä?

 - Emme, en tiedä, mutta...

 - Kauanko olette seurustelleet?

 - Kolme vuotta.

 - Ei se sitten haittaa. Jos olisitte tosissanne, olisitte jo aikoja

sitten panneet töpinäksi vai onko hän sidottu?

 - Ei oikeastaan.

 - Mitä se nyt tarkoittaa? Oikeastaan.

 - Hän seurustelee toisenkin naisen kanssa.

 - Aikovatko nämä mennä kihloihin?

 - En tiedä, tuskin.

 - Asuvatko he yhdessä?

 - Eivät, mutta...

   Kymmenessä minuutissa Hannu oli onkinut selville Orvokin koko

kummallisen rakkauselämän ja heiveröisen suhteen. Sitten hän saattoi

naisen tämän kotiovelle, mutta ei yrittänytkään päästä sisälle

jatkoille. Suuteli tätä kuitenkin kevyesti poskelle.

 - Näkemiin, Orvokki. Soitellaan. Mietipä huviksesi suhteitasi.

   Huvitusta se ei ollut, kun Orvokki jälleen sukelsi huoliensa

myllerrykseen ja valvoi niiden parissa melkein koko yön. Pieni

ruudullinen vihko olisi taas saanut pitkän luettelon murheita

sivuillensa, jos nainen olisi viitsinyt ruveta kirjoittamaan.

   Lauri opiskeli, mutta Orvokki ei enää jaksanut edes kysellä, mikä

ala milloinkin oli menossa. Mies oli uskomattoman päättämätön.

Ylioppilaaksi tulonsa jälkeen hän oli käväissyt kaikissa

mahdollisissa tiedekunnissa ja opistoissa, viihtynyt ehkä pari

kuukautta ja vaihtanut sitten toiseen. Välillä hänellä oli

työpaikkakin. Hän oli älykäs ja omien sanojensa mukaan menestynyt

hyvin koulussa, mutta jotakin puuttui. Pitkäjännitteisyyttä ja

taistelutahtoa vastoinkäymisten kohdatessa.

   Jossakin mielessä Orvokilla oli samantapaisia kokemuksia. Hänen

todistuksensa eivät olleet mitenkään hyviä, mutta monenlaisissa

opistoissa ja jopa valtiotieteellisessä tiedekunnassakin hän oli siitä huolimatta

ehtinyt opintojaan harjoittaa. Ei niinkään suorittaa. Juuri

valtiotieteellisessä he olivat kohdanneetkin kolme vuotta sitten.

Lauri haaveili diplomaatin urasta, koska hänen setänsäkin oli sillä

alalla. Näki maailmaa ja sai matkustella. Oli mahdollisuus

seurustella hienojen ihmisten kanssa ja nauttia kulttuurista.

   Camilla oli viittä vaille valmis lääkäri. Hän halusi erikoistua

lastenlääkäriksi. Hän opiskeli ahkerasti ja ajoi yhtenään Turun ja

Helsingin väliä. Neljäkin kertaa viikossa. Nyt hän oli kuulemma

kyllästynyt siihen. Eikä vain tympääntynyt ajamiseen, vaan hän oli

alkanut suorastaan pelätä. Tosin mitään vakavampaa ei ollut vielä

sattunut. Vain pari peltikolaria, mutta useita tosi vaarallisia

tilanteita.

   Kilpailijattarella oli pieni ja turvaton kaksiovinen auto. Se

litistyisi muitten ajoneuvojen alle, kuten piirrettyjen elokuvien

kissa tiejyrän möyriessä sen päälle.

   Orvokki joutui vähän päästä karkottamaan ajatuksistaan

mielikuvan auto-onnettomuudesta, jossa Camilla saisi surm..., hän

menettäisi henke..., jotenkin menehty...tai vakavasti, ei kun

lievästi loukkaant... Näitä kauheita sanoja Orvokki ei uskaltanut

ajatella loppuun asti.

   Sitten hän hurskaana päätteli, että kenties jokin odottamaton

onnettomuus muuttaisi Camillan luonteenlaatua siihen suuntaan, ettei

hän enää olisi kiinnostunut Laurista. Irrottaisi sirot hyppysensä

miehestä ja rakastuisi johonkin häntä hoitavaan lääkäriin. Hänellä

olisi vain ihan mitätön murtuma käsivarressa tai pieni aivotärähdys,

mutta niiden vaikutuksesta Camilla luovuttaisi eikä pyydystäisi enää

Orvokin omaa rakastettua.

   Orvokilla oli hirveitä tunnontuskia jo näinkin miedoista

kuvitelmista. Silti hän alinomaa kyseli Laurilta, mitä Camillalle

kuului. Mies jo vähän ihmetteli.

 - Oletpa sinä kiinnostunut Camillasta. Olen toivonutkin, että

teistä tulisi ystävät. Olen ollut huomaavinani jonkinlaista kireyttä

välillänne. Olisihan se kivaa, jos me kaikki kolme voisimme joskus

lähteä lomalle. Ilman niitä happamia ilmeitä.

   Olisipa Lauri nyt nähnyt hänen ilmeensä? Ei viisi sitruunaakaan

voisi syytää sisuksistaan kitkerämpää happamuutta kuin Orvokin

kolmikymmenvuotiaat kasvot. Muuten, hänellä oli jo syntymässä pienet

vaot suupieliin ja pari hentoa ryppyä valkealle otsalle. Ne

johtuivat näistä alituisista huolista ja pettymyksistä.

   Syyskuun 22. päivänä kello 20.12 kahden tien risteyksessä 52

kilometrin päässä Turusta kaksi autoa törmäsi toisiinsa. Toinen oli

raskaassa tukkilastissa oleva rekka-auto ja toinen oli kaksiovinen

pikkuauto. Sitä ajoi nuori nainen, joka oli jostakin syystä joutunut

väärälle ajokaistalle. Alkoholilla ei ollut osuutta onnettomuudessa,

mutta keli oli ollut kovan vesisateen vuoksi vaarallisen liukas.

          7. Surutyötä Schubertin tahtiin

   Orvokki ei ollut lainkaan tietoinen tapauksesta. Olihan se

tietysti ollut lehdessä, mutta ei hän niitä niin tarkkaan laavannut,

että olisi huomannut tuota pientä uutista, joka kuitenkin saattoi

muuttaa koko hänen elämänsä.

   Vuorokauden kuluttua onnettomuudesta Lauri soitti Orvokille ja

itkien pyysi häntä tulemaan luokseen. Mies oli tuskin pystynyt

ilmaisemaan asiaansa, koska itkunpyrskähdykset olivat olleet niin

valtavat.

   Säikähtyneenä Orvokki riensi miehen asunnolle. Lauri oli

suorastaan epätoivoinen surussaan. Nainen ihmetteli ja ajatteli,

että Camilla oli sittenkin ollut tälle rakkaampi kuin hän oli

osannut uskoakaan. Mikseivät he sitten olleet menneet yhteen ja

tehneet totta rakkaudestaan?

   Alkoi pitkä surutyön aika, joka kesti jouluun asti, koska silloin

Lauri aikoi lähteä vanhempiensa luokse Poriin. Orvokki yritti

hienovaraisesti saada häntä luopumaan matkasta. Hänellä oli ollut

aivan toisenlaisia suunnitelmia juhlapyhien ajaksi.

 - Lauri kultaseni, emmekö voisi viettää joulua yhdessä?

Valmistaisin sinulle oikein sellaisen vanhan ajan joulun. Runsaasti

monenlaisia herkkuja ja pieni kuusi ja koristeita. Kävisimme

jouluostoksilla. Se varmaankin piristäisi sinua. Tunnelmallista

joulumusiikkia. Ehkä pistäytyisimme kirkossakin.

 - Kiitos huolenpidostasi, mutta en kestäisi tätä ensimmäistä

jouluani ilman Camillaa täällä Helsingissä. Minun täytyy päästä

omaisteni pariin.

 - Olenhan minäkin sinulle läheinen ihminen. Olemme tunteneet

toisemme jo kauan. Enkö minä saisi lohduttaa sinua?

 - Olet jo tehnyt niin paljon hyväkseni. Nyt kaipaan sellaisia

ihmisiä, jotka ajattelevat positiivisesti rakkaasta vainajastani.

 - Kyllähän minäkin, huudahti Orvokki hätääntyneenä.

 - Uskon todella, että sinä yrität olla myönteinen, mutta sisäisesti

vaistoan, että sinulla on negatiivisia ja selvittämättömiä tunteita

Camillaa kohtaan. Kunpa olisit pystynyt kohtaamaan hänet ystävänä jo

hänen eläessään.

 - Voi Lauri, etkö millään voisi jäädä tänne? Minä yritän muuttaa

suhtautumistani. Yritän tosissani.

 - Älä ryhdy painostamaan minua. Koen sen liian ahdistavana.

   Niiden pitkien raastavien viikkojen aikana Lauri sai paljastettua,

että erityisesti hänen mieltään  painoi se viimeinen kerta, jolloin

hän ja Camilla tapasivat. Nainen oli hartaasti pyytänyt, että mies

muuttaisi Turkuun ainakin seuraavaan kevääseen asti. Silloin Camilla

jo valmistuisi ja yrittäisi saada työpaikkaa pääkaupungin alueelta.

Edes tulevan talven Camilla säästyisi näiltä pitkiltä ajomatkoilta,

joita hän pelkäsi ja inhosi.

 - Mitä vastasit hänelle, Lauri?

 - Sanoin vain, että katsotaan nyt ja että eihän tässä olla jäniksen

selässä.

 - Miten Camilla siihen suhtautui?

 - Hän katsoi minua pitkään tummilla silmillään. Hyvin surullisesti

ja pettyneenä. Voi jospa olisin luvannut muuttaa Turkuun. Kenties

hän silloin olisi ollut iloisemmassa ja toivorikkaammassa

mielentilassa eikä koko kolaria olisi päässyt tapahtumaankaan.

   Orvokki laittoi välillä vahvaa kahvia ja valmisti terveellisiä

aterioita, sillä Lauri ei tahtonut surussaan syödä mitään. Jos

naisen mielessä jo oli välähtänytkin se mahdollisuus, että nyt oli

tie auki taivasta myöten, hän uljaasti torjui tuon ajatuksen ja

keskittyi hoivaamaan surevaa ystäväänsä. Todella epäitsekkäästi ja

myötätunnolla. Lauri oli laihtunut ja hänen kapea siropiirteinen

nenänsä oli yhä vain terävöitynyt. Hienon hienoja ryppyjä oli

ilmestynyt silmäkulmiin ja otsaan. Kaunis prinssi oli kuihtumassa.

   Ystävätär tarjoutui joskus jäämään yöksi jo siitäkin syystä, että

hän joutui kulkemaan melkoisen matkan kotinsa ja Laurin asunnon

väliä. Vaihtamaan jopa bussia. Lauri torjui ehdotuksen jyrkästi.

 - Ei missään tapauksessa. Kyllä minä pärjään. Minun täytyy saada

olla täällä välillä yksin muistojeni kanssa.

 - En minä sinua häiritsisi Lauri-kulta. Voisin mennä jo aikaisin

nukkumaan.

 - Ymmärrän, ettet halua olla häiriöksi, mutta minä kaipaan välillä

rauhaa. Lisäksi me puhumme Camillan äidin tai sisaren kanssa harva

se ilta. Joskus hänen kouluaikainen ystävättärensäkin soittaa

minulle. Se lohduttaa meitä kaikkia.

 - En minä kuuntelisi sinun henkilökohtaisia puheluitasi. Voisin

mennä vaikka kävelylle siksi aikaa.

 - Älä nyt ole noin itsepintainen, Orvokki. En jaksa koko aikaa olla

taistelu- ja puolustusasemissa. Sinun pitäisi osoittaa enemmän

hienotunteisuutta surevaa kohtaan.

 - Voi, miksi puhut minulle noin julmasti? Enhän minä halua sinulle

muuta kuin hyvää.

 - Sen uskon ja siksi toivoisinkin sinun menevän yöksi kotiisi. Tule

sitten taas varhain aamulla, jos se vain sopii. Jollei siitä ole

sinulle suurta vaivaa, pyytäisin sinua tulemaan kauppahallin kautta.

Sieltä voisit ostaa sitä herkullista savustettua nautaa, jota olen

sinullekin tarjonnut. Ruokahaluni on mennyt todella huonoksi, joten

ihan oman terveyteni vuoksi minun täytyy yrittää vaalia sitä

joillakin vaatimattomilla herkuilla.

 - Joudun tekemään melkoisen mutkan tullessani. Eikö sitä lihaa saa

muualta?

 - Ei yhtä hyvää, mutta jos sinulle ei sovi, en tietenkään halua

olla vaivaksi.

   Sopihan se kun sovitettiin. Vaatimaton herkku maksoi muuten

melkoisesti, mutta Orvokki ei kehdannut pyytää mieheltä rahaa, koska

tällä oli muutakin tärkeämpää pohdittavaa.

   Päivät kuluivat kokonaan näissä laupiaan samarialaisen

palvelutehtävissä. Laurin opintoja ei kumpikaan edes muistanut,

mutta Orvokilta meni muutama tentti sivu suun, kun hänen piti olla

kaiket ajat rakastettunsa seuralaisena. Hänen teki mieli jo pyytää

isää ostamaan tyttärelleen auton, jotta ”työmatkat” sujuisivat

helpommin.

   Orvokki ymmärsi, että fyysisen lähestymisen aika ei ollut vielä

tullut, mutta hän yritti silti joskus vaivihkaa silittää miehen

pehmoista tukkaa tai taputtaa häntä lohduttavasti kädelle. Senkin

Lauri torjui yllättävän voimakkaasti. Hän oli kuin mimoosa, johon

kukaan ei tohtinut koskea. Raskas suru ympäröi häntä kuin

läpipääsemätön panssari.

   Lauri oli hyvin musikaalinen ja aikaisemmin hän oli ihan

vakavissaan harkinnut muusikon uraa. Hän lauloi, soitti pianoa ja

viulua. Olipa hän yrittänyt säveltämistäkin. Hän oli opiskellut

säveltapailua, ja pelkäksi tapailuksi se oli jäänytkin, kuten joku

ilkeämielinen naapuri oli asian ilmaissut.

   Hyvin tärkeänä mies piti vakavan musiikin kuuntelemista. Orvokki

istui sohvan toisessa päässä ja mies toisessa nojaten kyynärpäätään

pehmeään tyynyyn. Välillä hän itki ja huokaili haikeasti. Erityisen

lohduttavaa ja rauhoittavaa oli Schubertin ”Winterreise” mahtavan

basson laulamana. Toisinaan huoneiston täytti juhlavilla

soinnuillaan joko Bach taikka Händel.

   Orvokki ei ollut koskaan tuntenut kiinnostusta klassiseen

musiikkiin ja Schubertiin hän kyllästyi kerrassaan. Kuukauden

kuluttua hän olisi osannut laulaa koko kappaleen ulkoa, jos hän vain  

ylipäänsä olisi osannut laulaa. Yölläkin se soi hänen korvissaan.

mutta kyllä se tästä muuttuu. Parasta on antaa miehen tehdä

surutyönsä loppuun. Varmasti hänelle jää mielikuva myötätuntoisesta

ja rakkaasta ystävästä. Vielä se koittaa onnen hetki heillekin.

Kärsivällisyyttä, sitä tässä vaadittiin.

   Rakastunut nainen oli jostakin kuullut lauseen: ”Kärsivällisyyden

palkka on kärsivällisyys”. Hänen mielestään se oli huono sanonta,

sillä tietenkin sen olisi pitänyt kuulua: ”Kärsivällisyyden

palkka on se, että saa mitä toivoo ja odottaa”.

   Nainen siivosi, laittoi ruokaa ja pesi pyykkiä. Monessa asiassa

hän joutui noudattamaan Camillan esimerkkiä. Mies halusi, että myös

hänen alusvaatteensa silitettäisiin.

 - Pitääkö sukatkin silittää? Orvokki uteli hieman ivallisena.

 - En ole ihan varma, mutta luulen, että Camilla silitti nekin. Hän

oli niin tavattoman siisti ja tarkka kaikesta.

   Laurin ääni tukahtui ja suu meni väärään kuin pienellä lapsella.

Ikävä ja kaipaus putkahtivat esille pienistäkin arkisista toimista

ja esineistä. Hakiessaan ja järjestellessään tavaroita Orvokki

totesi, että taloudessa oli hämmästyttävän paljon vainajan

omaisuutta. Nyyhkyttäen Lauri kosketteli hiusharjaa taikka sinistä

angorapuseroa taikka tehokasta vihannesraastinta.

   Kaikkialta muistot tulvahtivat vastaan. Myös Orvokille. Hän seisoi

keittiössä painaen otsaansa kylmään äskettäin maalatun astiakaapin oveen.

Camilla oli valinnut värin, hennon vaaleanvihreän. Olohuoneesta kuului

Laurin voipunut mutta silti kohtelias ja hillitty ääni:

 - Orvokki, mikä siellä kitisee ja natisee? Mikä on se kirskuva

ääni. Voisitko lopettaa? Hermoni eivät kestä tuollaista narskutusta.

 - Totta kai, kultaseni. Anteeksi, pyyteli Orvokki ja lakkasi

narskuttamasta hampaitaan. Hän ei ollut itsekään huomannut

kiristelevänsä niitä.

   Hartaista ja toistuvista pyynnöistä huolimatta Lauri ei muuttanut

mieltään, vaan lähti kuin lähtikin jouluksi Poriin. Hän kertoi, että

se Camillan koulutoveri viettäisi myös jouluaan siellä sukulaistensa

seurassa. He olivat päättäneet tavata ja auttaa toisiaan tässä

raskaassa surutyössä.

 - Voisinhan minäkin auttaa sinua. Voit puhua Camillasta koska vain

ja niin paljon kuin haluat.

 - Kiitos vaan, mutta Margit on hänen rakas lapsuudentoverinsa ja

osaa kertoa kaikenlaisia herkkiä muistoja yhteisestä ystävästämme.

 - Onko hän naimisissa? töksäytti Orvokki varomattomasti.

 - On ja hänellä on kolme lasta. Camilla niin piti lapsista.

   Taas miehen kauniit siniset silmät kyyneltyivät. Sitten hän loi

nuhtelevan katseen Orvokkiin.

 - Et suinkaan sinä vain ole mustasukkainen Margitillekin? Kolmen

lapsen äidille. Se on minusta jo jotenkin sairasta. Olen huomannut,

että olet liian omistushaluinen ihmisiin nähden.

   Nyt kyyneltyivät Orvokin harmaat silmät. Elämä oli jatkuvasti

niin peräti harmaata ja toivotonta. Miksi?

   Orvokki saattoi Laurin asemalle, koska tämä ei mitenkään

uskaltanut lähteä omalla autollaan. Juna tuntui turvalliselta auto-

onnettomuuden jättämän kauhean shokin jälkeen..

 - Haluaisitko, että lähden sittenkin mukaasi? Voisin asua

hotellissa, jos vanhempiesi kodissa ei ole tilaa.

   Mies näytti melkein pelästyneeltä.:

 - On siellä tilaa, onhan toki. Suuri omakotitalo, oikeastaan

huvila, mutta haluan olla pelkästään omaisteni kanssa. Me läheiset

yhdessä perinteellisessä joulujuhlassamme.

 - Eihän Margitkaan ole omaisiasi, tokaisi Orvokki taas

harkitsemattomasti.

   Lauri katsoi häntä murheellisena.

 - Voi Orvokki, kuinka sinun on vaikeata päästä tuosta vikoilevasta

luonteenlaadustasi. Olet toisaalta niin mukava ystävä.

 - Sinä näytät aika masentuneelta, Lauri. Jos saattaisin sinut vain

Tampereelle asti, niin matkasi menisi miellyttävämmin?

 - Kiitos kaunis, mutta siitä olisi sinulle liikaa vaivaa. Haluan

istua rauhassa ja mietiskellä elämää vähän pintaa syvemmältä.

   Nainen oli haluttomasti ja viivytellen poistunut vaunusta, jonne

hän oli melkein väkisin tunkeutunut Laurin seuraksi. He olivat

etsineet numeroidun paikan. Se oli ikkunan vieressä ja onneksi

menosuuntaan, koska mies tuli pahoinvoivaksi istuessaan selkä

veturiin päin.

 - Sydämelliset kiitokset sinulle, Orvokki, kaikesta huolenpidostasi

ja ystävyydestäsi. Juna lähtee näillä sekunneilla. Lähde jo, ettei

sinun tarvitse hypätä liikkuvasta junasta. Käytävällä on kauhea

tungos. Hyvää joulua!

   Miksi hän jo nyt toivotti hyvää joulua? Eikö hän aikonut soittaa

sitä ennen, vaikka jouluun oli vielä monta päivää? Huoli ja tuska

täytti naisen sydämen. Mies melkein työnsi hänet ovea kohti. Syleili

nopeasti ja viileästi. Ei puhettakaan suudelmasta, ei edes poskelle.

Lauri ei mielellään näyttänyt tunteitaan ihmisten aikana, puolusteli

Orvokki hänen käytöstään. Nainen perääntyi takaperin ja askel

askeleelta käytävää pitkin. Aivan kuin tyrkittynä. Hän ei millään

olisi halunnut erota rakkaastaan.

   Viimein hän oli laiturilla. Juna nytkähti liikkeelle kuin

kuolinkouristuksissa. Hirveitä ajatuksia. Orvokki käveli ja sitten

juoksi vaunun rinnalla. Hän näki Laurin istuvan rauhallisena ikkunan

vieressä, mutta tämä ei vilkaissutkaan ulos. Tutki jotakin sylissään,

ehkä laukkuaan. Orvokille jäi hämärä mielikuva siitä, että

vastapäisellä penkillä nököttävä nainen huomasi tilanteen,  kurkki  uteliaana

ikkunasta ja silmäili häntä säälien. Epätoivoista saattajaa.

   Orvokki oli niin hengästynyt junan rinnalla juoksemisesta ja

vähän muustakin, että kyyneltensä läpi hän näki melkein punaista

tuijottaessaan viimeisen vaunun peräseinää, ennen kuin pikajuna

häipyi mutkan taakse. Viimeisen vaunun näköpiiristä liukumisessa on  

aina jotakin lopullista ja peruuttamatonta. On kuin armoton esirippu

aukeaisi ja arkku lipuisi poltettavaksi krematorion kappelissa. Juna

ei koskaan käänny takaisin, kuten auto voi tehdä. Ripeä ja jyrkkä U-

käännös, ja taas ajoneuvon nokka osoittaa kohti hyvästelijää.

Riemukas ja onnellinen jälleennäkeminen.  

   Nainen huiskutti ja vilkutti ja heitteli päämäärättömiä

lentosuukkojaan vielä silloinkin, kun hän oli jo varma, ettei mies

niitä enää huomaisi. Oliko tämä kertaakaan katsonut ulos ikkunasta

junan lähdettyä? Hänellä oli matkalukemisenaan jokin vakava

filosofinen teos, jonka avulla hän yritti kaivautua pintaa

syvemmälle.

   Tuntien itsensä kovin hylätyksi ja yksinäiseksi nainen käveli

hiljalleen kotiinsa. Seuraavana päivänä hän menisi Laurin asunnolle

siivoamaan ja järjestelemään paikkoja, jotta tällä olisi

miellyttävämpää palata kotiin joululomaltaan. Lisäksi Lauri oli

pyytänyt häntä kastelemaan kukkia. Eräs Camillan lahjoittama vaati

vettä ainakin joka kolmas päivä.

 - Vaadi mitä vaadit, kähisi Orvokki hampaittensa välistä. - Taitaa

sinulle käydä hullusti minun hoidossani.

   Kukka viihtyi ja kukoisti aivan erinomaisesti hänen hoidossaan,

sillä eihän Orvokki voinut mitään lempeälle ja alistuvalle

luonteelleen.

           8. Onnen odotusta

   Kyllä Orvokillakin oli syvällisempiäkin ajatuksia, sillä vähän

väliä hänen mieleensä putkahti jokin hieno lause tai sananlasku.

Eräs vaivasi häntä alituiseen. ”Toivossa on hyvä elää.” Ehkä tuo

piti paikkansa, jos toivo oli hyvin perusteltua, mutta häntä alkoi

kalvaa ahdistus ja pelko, ettei hän koskaan saisi omakseen

unelmiensa prinssiä. Eikä ketään muutakaan, vähemmän toivottua.

   Lauri viipyi Porissa pitkään eikä soittanut kertaakaan. Orvokki

jo hermostui, oliko miehelle sittenkin sattunut jokin onnettomuus.

Vai oliko hän sairastunut vakavasti? Luulisi hänen sentään rakkaalle

naisystävälleen soittelevan, vaikka olikin siellä vanhempiensa

hellässä hoivassa. Lauri oli ainoa poika. Hänellä oli paljon

vanhempi sisar, joka oli ollut nuorukaiselle melkein kuin toinen

äiti. Nuorukaista oli siis hellitty ja hemmoteltu oikein kahden emon

voimalla.

   Orvokki ei jaksanut ajatellakaan oman joulun valmistamista

asuntoonsa, vaan myöntyi auliisti äitinsä pyyntöön tulla heidän

vieraakseen. Vanhempia hieman ihmetytti, että tytär oli niin

huonosti pitänyt yhteyttä. Tuskin oli puhelimessa ehtinyt

juttelemaan ja kertomaan menemisistään. He olivat jo huolissaan.

   Kun tytär tavaroineen ja lahjakääröineen ilmestyi kotiovelle,

äidin ensimmäiset sanat kuuluivat:

 - Voi hyvä ihme, Okki, mitä sinulle on tapahtunut? Olet tullut

entistäkin kulmikkaammaksi. Olet laihtunut, mutta se ei sinua juuri

kaunista, kun olet niin suuriluinen ja kromelo.

 - Heippa, äiti, yritti Orvokki keskeyttää tuon ulkonäkönsä

arvioinnin. - Kivaa, että saan viettää joulun täällä. Mitä isälle

kuuluu?

 - Tuossahan se Kalevi onkin. Lihoo ja hidastuu entisestään. Sen

siitä saa, kun suostuu vanhemman miehen vaimoksi. Mutta

sinullahan on jo ryppyjä. Parasta se on kolmikymppisenkin alistua

kohtaloonsa ja käyttää kunnon voiteita ja kasvonaamioita. Minulla on

hieno resepti...

 - Koska se Katin perhe saapuu? Ihana nähdä niitä lapsukaisia.

   Orvokki kertoi perheelleen tarkempia yksityiskohtia elämästään

Laurin kanssa. Neuvoja ja ohjeita alkoi heti sataa kaatamalla.

 - Nyt sinulla on loistava tilaisuus napata se mies, kun Camillasta

on noin vaivattomasti päästy eroon, touhusi äiti. - Toimeksi vain.

Pyydetään poikaystäväsikin tänne joulua juhlimaan.

 - Hän lähti Poriin vanhempiensa luokse.

 - Hulluko sinä olet, että päästit miehen sinne, niin kauaksi? Koska

hän palaa?

 - Ei ole ollut puhetta. Ehkä uuden vuoden jälkeen.

 - Etkö ole kysynyt?

 - Emme ole soitelleet hänen lähtönsä jälkeen.

   Äiti oli aivan äimänä.

 - Sinulta se ote lipsuu joka tilanteessa. Että päästitkin sen

karkuun. Soita heti sille ja sano, että tulet sinne tapaninpäiväksi.

Tuolla on puhelin. Minä pyöritän numeron. Mikä se on?

 - Älä nyt hätäile, äiti, vaikersi Orvokki. - En minä voi. Katsotaan

nyt.

 - Okki on ihan oikeassa, puuttui Kati puheeseen. - Älä ihmeessä

soita, vaan anna Laurin hoitaa yhteydenotto. Pallo on nyt hänellä.

 - Pallo on perusteellisesti hukassa, jollet soita. Mikä sen numero

on?

   Äiti ja Kati kiistelivät näistä aivan vastakkaisista

mielipiteistään. Orvokista tuntui, että hän sekoaa. Isäkin innostui

asiasta, vaikka harvemmin pyysikään tai sai puheenvuoroa tässä

kanalaumassa.

 - Onko sillä Maurilla mitään ammattia?

 - Lauri se on, oikaisi Orvokki harmistuneena.

 - Niin missä se Lauri on töissä? Vai opiskeleeko se?

 - Hän opiskelee vielä.

 - Mitä sitten?

 - Noo kaikenlaista. Ei mitään juuri tällä hetkellä, koska hän suree

Camillan poismenoa.

 - Mitä sinä tyttö puhut? Jos kaikki lesket lakkaisivat työnteosta,

Suomen työllisyystilanne olisi aivan toinen. Vuoden suruaika ja

nuorille aukenisi hyviä paikkoja. Heh heh. Jos vielä eronneetkin

saisivat saman itkemisajan, niin...

 - Älä ole typerä, Kalevi. Tämä on vakava asia. Tyttö on pian

kolmekymmentä eikä miehestä tietoakaan.

   Äiti vilkaisi tytärtään arvioivasti ja korjasi:

 - Nimittäin aviomiehestä. Kolme vuotta seurustelleet ja kaikki yhtä

tyhjän kanssa.

 - Kyllä minä yritän parhaani, nyyhkytti Orvokki. - En jaksa enää.

Taidan sittenkin mennä asunnolleni.

   Vanhemmat ja Kati rauhoittelivat häntä.

 - Vietetään nyt mukava joulu kaikki yhdessä. Pian se Lauri palaa.

Voi olla jo ihan toisissa tunnelmissa.

   Lomalla Orvokki tapasi myös ystävättäriään. Heitäkin hän oli

laiminlyönyt näinä surun kuukausina. Ulpulla oli varma neuvo

valmiina:

 - Johan minä olen sinulle sanonut. Unohda se mies. Hän ei ole sinun

arvoisesi. Eikö sinulla ole sen vertaa ylpeyttä? Ota hänestä ainakin

etäisyyttä.

 - Johan meillä on täisyyttä, vikisi Orvokki onnettomana. - Hänhän

on Porissa asti.

 - Se on hänen ottamansa etäisyys. Sinähän tässä surkeana odotat ja

haikailet. Ryhdy puuhaamaan jotakin muuta ja heitä mielestäsi koko

kaveri. Hän on sinulle vain pakkomielle.

   Kiki oli ainoa, joka todella toi hänelle lohtua tässä

murehtimisessa.

 - Tule viettämään uutta vuotta meille. Tehdään taikoja. Ei sitä

koskaan tiedä, vaikka ne auttaisivat.

 - Ei minua mikään voi auttaa. Olen tuomittu vanhaksi piiaksi.

 - Höpö höpö. Muistathan, miten minäkin löysin Jormani? Ne

horoskoopit. Niihin minä uskon.

 - Se oli vain sattumaa, väitti Orvokki vastaan.

 - Eikä ollut. Luin sen viikon horoskoopista, että onnenpäiväni on

keskiviikko ja onnenvärini olisi silloin sininen. Muistatko, mitä

tein?

 - Menit jonnekin keskiviikkona?

 - Joo, juuri niin. Lähdin ystävättäreni kanssa ravintolaan ja

ylläni oli taivaansininen leninki. Se jossa oli vaaleampia

röyhelöitä. Muistatko?

 - Muistan sen puvun, sillä se todella sopi sinulle.

 - Tulimme Marjan kanssa ravintolaan ja odotimme pääsevämme pöytään.

Silloin jo joku koputti minua olkapäälle ja pyysi tanssiin. Se oli

Jorma.

 - Jo oli nopeata meininkiä.

 - Niin oli. Tiesimme molemmat heti ensi silmäyksellä, että tuo on

se oikea. Siitä se alkoi. Jorma kertoi, että juuri se sininen

leninki oli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Hän piti jo siihen aikaan

siitä väristä.

 - Mitä se horoskooppi siinä auttoi? Olisit mennyt tanssimaan

muutenkin. Tehän kävitte jatkuvasti jossakin Marjan kanssa.

 - Turhaan sinä yrität vesittää tätä asiaa. Tehdään sinulle taikoja

ja luetaan kaikkien lehtien ennustukset. Kyllä se vielä tärppää.

 - Minä haluan Laurin enkä muita.

 - Ehkä horoskoopit neuvovat siinäkin asiassa. Milloin ja miten

sinun pitäisi toimia.

 - Ja minkä värinen pusero ja millaiset korut, tuhahti Orvokki hiukan

ironisesti. - Voi älä nyt loukkaannu, Kiki. Uskonhan minä.

Yritetään yhdessä.

   Ystävättäret alkoivat punoa sotasuunnitelmiaan ja selailla naisten

lehtiä. Se kummasti lohdutti ja virkisti ikävöivää morsiota.

          9. Kokeilua

   Orvokki rohkaisi mielensä ja soitti tulevien appivanhempiensa

kotiin. Hän oli taas kerrankin luottavaisella mielellä. Tulevaisuus

näytti kohtalaisen varmalta. Camilla oli historiaa eikä enää voisi

tapahtua mitään, mikä estäisi heidän avioitumistaan.

   Tuleva ”anoppi” vastasi puhelimeen. Hän oli aivan moitteettoman

ystävällinen, kun oli ensin käsittänyt kuka soitti. Ei nähtävästi

tiennyt hänestä mitään. Se hieman masensi Orvokkia, mutta hän

lohdutti itseään päättelemällä, että ehkä Lauri oli puhunutkin

hänestä äidilleen, mutta tämä oli unohtanut.

   Kohteliaasti he kyselivät toistensa joulun vietosta, mutta

valitettavasti hän ei voinut pyytää Lauria puhelimeen, koska hän

juuri sillä hetkellä nukkui.

 - Ei kai hän vain ole sairas, kysyi Orvokki hätääntyneenä.

 - Ei ollenkaan. Nykyään hän voi jo paljon paremmin. Hän oli kovin

masentunut tänne saapuessaan. Kovia kokenut poika-parkani. Olemme

todella yrittäneet kaikkemme valaaksemme häneen taas uutta

elämänhalua.

   Anopinkokelas lupasi pyytää poikaansa soittamaan Orvokille.

   Kun puhelua ei vain kuulunut, Orvokki päätti yrittää uudelleen.

Sydän pamppaillen hän näppäili numeron. Tällä kertaa isä vastasi.

Hän jahnasi hallootansa useampaan kertaan eikä millään tahtonut

tajuta kuka soitti.

 - Halloo, halloo. Kuka? Halloo...Ai että Orvokki Kuusa? Mikä on

asianne?

 - Voisinko saada Lauria puhelimeen?

 - Lauri on nyt lenkillä.

 - Voisitteko pyytää häntä soittamaan Orvokille numeroon...?

   Ukko kärisi, että hän hoitaa asian, mutta soittoa ei vain tullut.

Taas kului muutama päivä. Oli jo tammikuun puoliväli. Kylmää ja

pimeätä. Orvokki poltti joka päivä paksua lilanväristä kynttilää.

Aivan kuin vainajalle. Kummalle se olikaan sytytetty? Camillalle vai

Laurille? Vai hänelle itselleen? Violetti on hyljätyn väri. Siitä

eivät horoskoopit maininneet halaistua sanaa.

   Kolmas kerta toden sanoo, tuumi Orvokki ja koetti vielä tavoittaa

Lauria. Äiti-mamma oli vuorostaan puhelimessa. Hän väitti

kertoneensa pojalle aikaisemmasta soitosta ja tuntui hiukan

ihmettelevän, ettei Lauri ollut ottanut yhteyttä.

 - Sellainen ei ollenkaan ole poikani tapaista. Hän on niin

tunnollinen ja hyvin kasvatettu nuori mies. Hoitaa aina täsmällisesti

asiansa ja ottaa toiset huomioon.

   Orvokki rauhoitteli rouvaa ja kysyi. oliko poika tällä kertaa

tavattavissa.

 - Valitettavasti ei nytkään. Hän on ystäviensä kanssa ulkona.

Kaipaa niin kovasti virkistystä. Onneksi Pori on hänen

kotikaupunkinsa, joten entisiä koulutovereita vielä löytyy.

   Orvokin teki mieli vähän kummastella surevan lesken vilkasta

seuraelämää, mutta lähetti hänelle vain terveisiä ja pyysi

soittamaan. Mutisi, että asia on tärkeä. Olihan se tuiki tärkeää,

hänelle itselleen ainakin. Yhtäkkiä rouva kysäisikin:

 - Kuinka kauan te olette tunteneet toisenne?

 - Kolme vuotta.

 - Vai niin, ja Camillan poikani oli tuntenut yli viisi vuotta.

Laurimme on aina ollut uskollinen ystävilleen. Sekin..., anoppi

tuntui miettivän ja jatkoi sitten ystävälliseen tapaansa:

 - Tunsitteko te Camillan?  

 - Tunsin ja yritin auttaa Lauria viime syksynä ja auttaisin

vieläkin, jos saisin häneen yhteyttä.

 - Sepä hauskaa kuulla. Olemme niin iloisia, että olette tukenut

Lauria tässä murheen laaksossa. Kiitokset teille.

   Tämä tuntui hyvältä kuulla. Anoppi olisi varmasti myötämielinen

häntä kohtaan, kun se aika koittaisi. Hiukan tulevaa miniää

ihmetytti, että Lauri tuntui aina olevan estettynä. Parin päivän

kuluttua hän jälleen soitti Poriin. Voihan se neljäskin kerta toden

sanoa. Sehän on joka tapauksessa kaksi kertaa kaksi, arveli tämä

taikauskoinen nuori nainen. Lopultakin mies oli langan päässä.

 - Hei, Lauri, olen ollut kamalan huolissani sinusta. Miten sinulla

menee?

 - Kyllä se tästä. Äiti ja isä ja sisaren perhe ovat olleet suurena

apuna ja sitten se...

 - Niin mikä?

 - No yleensäkin vanhat tuttavat ja sukulaiset. .Millainen sinun

joulusi oli?

 - Oikein hyvä ja tunnelmallinen. Olin vanhempieni luona Espoossa.

Katinkin perhe oli siellä. Vanha perhejoulu. Jopa lunta ja

joulupukki. Milloin tulet Helsinkiin?

 - En oikein tiedä. Ehkä viivyn täällä vielä jonkin aikaa, kun se...

 - Kuule, Lauri. voisin lainata isän suurta autoa. Se on takuulla

turvallinen ja olen hyvä ajaja. Isä usein pyytää minut kuskiksi

pitkille liikematkoilleen. Minä voisin tulla hakemaan sinua, niin

sinun ei tarvitse kököttää junassa niin kuin sinne mennessäsi. Olisi

kivaa tavata perhettäsi.

 - Katsotaan nyt. Eihän sillä ole mitään hoppua. Kiitos ja

soitellaan taas. Äitikin juttelee mielellään kanssasi. Moi.

 - Moi, Lauri, terveisiä äidillesi.

   Orvokista oli alkanut tuntua, että melkein kaikki keskustelut

muitten ihmisten kanssa olivat jollakin tavalla tyrmääviä. Niiden

jälkeen täytyi oikein haukkoa henkeä ja koota itsensä. Kaikki ei ole

nyt kohdallaan, vaikka hän kuinkakin yritti puolustella Laurin

käytöstä. Ei rakastunut sulhasehdokas ole noin viileä ja torjuva.

Nyt Orvokki ainakin tiesi, että äidin kanssa oli ollut puhetta

hänestä. Miksei Lauri ollut soittanut hänelle?

          10. Eipä vain olisi voinut uskoa  

   Puuskittainen yhteydenpito Hannuun jatkui. He kävivät ulkona

syömässä ja teatterissakin. Hannu oli fantastinen tanssija. Orvokki

ihan kuumeni hänen vahvojen käsivarsiensa syleilyssä. Hannu meni

ehkä hieman liiankin pitkälle otteissaan. Se tuntui huumaavalta,

mutta Orvokki ei halunnut päästää mieleensä mitään seksuaalisia

kuvitelmia. Hän pysyisi uskollinen sulhaselleen. Tämä oli vain

henkistä ystävyyttä.

   Hannu kävi hänen asunnollaankin hanttitöissä. Hän oli hyvin

kätevä ja sanoi korjaavansa melkein kaiken kotonaan Riihimäellä.

 - Miten se asumuserosi edistyy?

 - Se on ihan jumissa. En ole saanut mieleistä asuntoa täältä, ja

lastenkin takia on hyvä, että isä sentään silloin tällöin näyttäytyy

kotonaan. Meillä on hyvät välit, usko pois.

 - Uskon hyvinkin. Olet hauska ja ystävällinen mies. Onko sinulla

hyvät välit myös vaimoosi?

   Hannu ryki vähän aikaa.

 - Välillä paremmin, välillä huonommin. Niinhän se on kaikissa

perheissä, mutta lasten takia yritämme tulla juttuun.

 - Olet taitanut tulla katumapäälle?

 - Missä suhteessa?

 - Siinä avioeron hankkimisessa.

 - En nyt osaa sanoa. Joskus tuntuu siltä ja joskus tältä. Emme

kovin paljon tapaa toisiamme Tiinan kanssa. Hänen äitinsä on aina

ollut valmis toimimaan meillä kotimiehenä. Sen suhteen ei ole ollut

vaikeuksia. Vaimolla on omat työnsä ja harrastuksensa ja ystävänsä.

En minä niistä paljoakaan tiedä.

 - Onhan se ihanteellista, kun kummallakin on mahdollisuus omaan

yksityisyyteen.

 - Toisaalta on, mutta kyllä se myös vieroittaa. Liian vähän

yhteisiä harrastuksia ja keskinäistä aikaa.

   Hannu yritti joskus varovaisesti lähennellä Orvokkia, mutta tämä

pysyi tiukkana.

 - Olet hurmaava ja puoleensavetävä mies, sen myönnän, mutta kun

minulla on se Lauri.

 - Olihan hänelläkin suhde Camillaan samaan aikaan kun hän rakasteli

sinun kanssasi.

   Orvokki jäykistyi.

 - Ei puhuta siitä enää, sillä se on ohimennyttä aikaa. Nyt olen

Laurille se ainoa. En voisi pettää hänen luottamustaan.

   Hannu hyvästeli naista ystävällisesti, mutta pudisteli päätään

lähtiessään.

 - Voi sinua, pieni Orvokki.

   Lauri palasi lomaltaan helmikuun lopussa ja soitti heti

Orvokille. Halusi tavata, koska oli jotakin tärkeätä asiaa. Sydän

kuuluvasti tykyttäen nainen lähti kohtaamispaikalle. Hän oli todella

sonnustautunut parhaimpiinsa ja ehostanut itseään tavallista

huolellisemmin. Nätti nainen.

   He söivät hyvän illallisen, mutta Lauri ei halunnut tanssia.

Camillan kuolemasta oli vielä niin lyhyt aika.

 - Aiotko pitää kokonaisen suruvuoden, vaikka ette olleet edes

kihloissa?

   Mies näytti loukkaantuneelta.

 - Et ehkä ymmärrä tuollaisia hienovaraisempia tunteita ja

suhtautumistapoja, mutta meidän perheessä kunnioitetaan perinteitä

ja vainajia.

   Lauri oli äitinsä puolelta vanhaa aatelissukua, jokin af. Hänen

isänsä esi-isät olivat puolestaan vauraita liikemiehiä, joitakin

tunnettuja poliitikkoja joukossa. Orvokki mietti, pitikö mies häntä

liian rahvaanomaisena. Ne pienet ohimennen heitetyt repliikit

ronskiudesta ja karkeasta puheäänestä. Mitä se nyt merkitsi?

Vastakohdat täydentävät toisiaan.

   Myöhään yöllä he palasivat Laurin asunnolle. Se oli käynyt aivan

kuin vahingossa, sillä Orvokkihan asui lähellä ravintolaa aivan  

keskikaupungilla. Nainen oli vain roikkunut kuin laastari miehen

matkassa. Tämä oli välillä melkein hilpeä, jutteli ja kertoili

joulustaan Porissa. Ehkä hän siitä toipuu. Jokohan olisi aika

toimia?

   Mies ei estellyt, kun Orvokki pujahti sisälle hänen asuntoonsa.

Ehkä toinenkin oli ollut tarpeessa ja ikävöinyt häntä kamalasti.

Lauri katseli ulos ikkunasta ja sanoi ystävällisesti:

 - Taitaa tulla sade. Turha sinun on sitä pitkää matkaa lähteä

kulkemaan. Voisin tietysti saattaa sinut kotiisi, mutta kun rupesi

niin väsyttämään. Joululoma oli yhtä menoa ja vierailua. Voit hyvin

jäädä tänne yöksi.

   Orvokki aivan hehkui innosta ja kiitollisuudesta. Aivan kuin

koira, joka vain kurjalla säällä sai yöpyä sisällä. Sai olla

kiitollinen armopaloista. Lauri oli ehkä tarkoittanut yöpuuksi

olohuoneensa sohvaa, mutta Orvokki änkesi heti makuuhuoneeseen ja

aloitti riisuutumisoperaation. Ensin hän strippasi itsensä ja

vähääkään välittämättä toisen hieman hämmentyneestä estelystä hän

kuori myöskin rakastettunsa nautittavampaan asuun.

   Aamulla varhain Orvokki lähti miehen asunnosta. Molemmat

kiittelivät ja hyvästelivät.

 - Soitellaan. Ihan pian. kiitokset sinulle vielä.

 - Kiitos, Orvokki. Sinun kanssasi on niin rentoa ja mukavaa. niin

tuttua. Se etu vanhasta ystävyydestä on, että tietää toisen tarpeet

ja toivomukset. Hei.

   Orvokki odotti loputtomiin bussia lätäkköjä täynnä olevalla

pysäkillä, jossa ei ollut katosta. Hänellä ei ollut sateensuojaa

eikä hän ollut huomannut pyytää Laurilta. Hän kastui litimäräksi.

Korkeakorkoiset kultakengät ja harsomaiset hameenhelmat ja kullalta

kimalteleva juhlajakku ja taidolla laitetut kiharat. Meikit valuivat

noroina pitkin poskia. Ehkä seassa oli myös kyyneleitä.

   Mitä tässä oli itkemistä? Seksi oli luonnistunut ihan rutiinilla.

Vanhaan tapaan. Ei nyt mitään mahtavaa intohimon leiskuntaa, mutta

tuttua ja turvallista. Sitähän oli mieskin kehunut. Eikö se ole hyvä

alku avioliitolle? Avioitumisesta Lauri ei ollut maininnut

pihaustakaan. Jos Orvokki olisi kysynyt, vastaus olisi

vuorenvarmasti ollut:

 - Katsotaan nyt. Eihän tässä ole mitään hoppua...

   Muutaman päivän kuluttua Lauri soitti ja pyysi taas Orvokkia

ulos. Hänellä oli jotakin tähdellistä kerrottavaa. Niinhän hän oli

sanonut edellisellä kerrallakin, mutta eipä mitään erikoista ja

uutta ollut tullut puheeksi. Ei ainakaan kosintaa. Nytkö se

tapahtuisi? Nyt, torstaina.  

   Nainen oli tarkistanut lehdestä, että tällä viikolla hänen

onnenpäivänsä olisi torstai. Onnea tuottavaksi jalokiveksi

ilmoitettiin rubiini. Ilokseen hän muisti, että oli joskus

vanhemmiltaan saanut jouluksi kalliit korvakorut, joissa komeili

juuri rubiini. Punaisena ja houkuttelevana.  

   Laurilta hän ei ollut koskaan saanut mainittavampaa lahjaa, koska

miehen mielestä se oli liian materialistista ystävyyden osoitusta.

Henkinen anti oli tärkeintä. Tällä kertaa olisi varmasti toisin.

Minkähänlaisen kihlasormuksen hän on valinnut morsiamelleen?

   Huolellisesti meikattuna ja somistautuneena Orvokki riensi  

sovittuun ravintolaan. Lauri oli reipas ja innostuneen näköinen.

 - Kiva kun pääsit tulemaan. Sinä olet ollut niin uskollinen ja hyvä

ystävä, että juuri sinulle haluan ensimmäisenä kertoa suuret

uutiseni.

   Orvokki hehkui, mutta jotakin oli vialla kosijan valitsemassa sanamuodossa.

Totta kai asia kerrotaan ensin morsiamelle ja sitten vasta muille,

vai oliko Lauri niin hienoa sukua, että hänen täytyisi ensin kysyä

lupaa tytön isältä tai ehkä etukäteen tiedottaa kihlauksesta

omillekin vanhemmilleen.

   Tätä sekasotkua miettiessään Orvokilta oli lipsahtaa ohi pari

tärkeätä lausetta.

 - Kuule Orvokki-kulta. En puhelimessa vielä maininnut, kun soitit

minulle Poriin, mutta olen saanut uudelleen tutustua ihanaan nuoreen

naiseen. Hän on Hannele ja olimme samalla luokalla Porissa. Jo ala-

asteen kolmannella luokalla muistan nykineeni häntä tukasta.

Hurmaavat pitkät punaiset kutrit jo siihen aikaan. Hieno tyttö.

 - Onhan se kivaa tavata entisiä luokkatovereitaan. On minullakin

Ulpu, johon yhä pidän yhteyt...

- Kuulehan, tämä Hannele on terveydenhoitaja ja työssä täällä Hesassa.

Muutan ensi viikolla hänen luokseen asumaan siksi aikaa, kun hankimme

yhteisen asunnon, tilavamman.

 - Ethän sinä halunnut muuttaa yhteen minunkaan kanssani, etkä

Camillan. Kuinka sitten nyt?

 - Katsos, tämä on aivan eri asia, mies selitti rauhallisena ja

tyytyväisenä. - Aiomme julkaista kihlauksemme mahdollisimman pian.

Häät vietämmekin Porissa. Jo kesällä. Kivaa, kun molempien vanhemmat

asuvat siellä. Hekin ovat tunteneet toisensa jo kauan. Kaikki sopii

yhteen kuin napitettu.  

   Lauri oli niin innoissaan näistä hääsuunnitelmista, ettei

varmaankaan huomannut, kuinka hänen pitkäaikainen ystävättärensä  

kalpeni, kutistui, surkastui, luhistui ja muuttui puhumattomaksi.

Sisällä vain kiehui suru ja viha. Niin juuri: viha.

   Mies saattoi Orvokin tämän asunnolle, kiitteli ja hyvästeli.

Sanoi, että hänen täytyi päästä aikaisin nukkumaan, koska hänen piti

mennä aamujunalle Hannelea vastaan. Tällä olisi kauheasti

kannettavaa.

 - Entä se yö viime viikolla? Se yö, jolloin olimme yhdessä? Mitä se

tarkoitti?

 - Jaa se. Se oli vähän niin kuin jäähyväisiksi. Sinähän silloin

tulit luokseni ihan vängällä. En minä sinua pyytänyt lähtemään sinne

matkojen päähän. Kotisihan on paljon lähempänä ravintolaa. Se, että

sallin sinun yöpyä makuuhuoneessani, oli vain osoitus siitä

kiitollisuudesta, mitä tunnen sinua kohtaan kaikista näistä vuosista

ja siitä tuesta, mitä annoit minulle Camillan kuoleman jälkeen. Olen

ainaisesti kiitollinen sinu....

   Orvokki väänsi avainta, syöksyi sisälle ja veti raskaan ulko-oven

perässään kiinni kovalla rämähdyksellä. Mies jäi hölmistyneenä

seisomaan kadulle. Hän ei varmaankaan ymmärtänyt noin epäkohteliasta

ja karkeata käytöstä. Noin sivistymätöntä ja rahvaanomaista. Hänhän

on sentään syntyperältään af.

          11. Toinen tonkeli

   Sisälle päästyään Orvokki soitti Hannulle. Hänellä oli nykyään

myös tämän kännykän numero. Mies vastasi heti. Hän oli Helsingissä

ja aikoi yöpyä siinä matkakodissa.

 - Tule tänne, Hannu. Voit yöpyä täällä. Selitän sitten.

   Hannu tuli yllättävän nopeasti. Oli kai ottanut taksin. Orvokki

tiesi ilman naisten lehtien lukemistakin, että juuri tämä oli

vihoviimeisin teko. mihin hylätty osapuoli saattoi langeta. Hypätä

tunnin kuluttua uuteen suhteeseen, ennen kuin oli alkuunkaan ehtinyt

selvitellä itselleen, mitä oli vialla edellisessä liitossa.

 - Siitä vaan. Kaikki on kuitenkin pilalla. Mitä tässä odottelemaan.

On sitä jo odoteltu tarpeeksi.

   Näin Orvokki mumisi itsekseen kuoriessaan vaatteitaan vähemmäksi.

Hannu oli selvinnyt omistaan ihmeen sutjakasti. He eivät olleet

vaihtaneet sanaakaan. Nyt Hannu kysyi katsoen naista vakavasti

silmiin:

 - Orvokki, oletko varma, että haluat tätä?

 - Luulisin, jos se sinulle sopii.

   Romanttisempiakin keskusteluja on käyty lemmenparien välillä,

mutta itse lempiminen oli suorastaan kiitettävää. Orvokki myönsi

Hannullekin, että se oli parempaa kuin Laurin kanssa. Vapaampaa ja

huolettomampaa, kun ei tarvinnut koko aikaa varoa ja olla

hienotunteinen. Siitä vaan.

   Hannu vain nauroi ja sanoi ymmärtävänsä, että Orvokki oli katkera

ja vihainen.

 - Pidetään silti huoli siitä, ettemme kumpikaan käytä toisiamme

hyväksi. Tehdään se heti selväksi. Sinä olet vaaleanpunaisia

korviasi myöten vielä kiinni Laurissa ja minä olen naimisissa.

Auttamattomasti. Suoraan sanoen Tiina ei edes tiedä eroaikeistani.

Ei ole tullut puhuttua, kun on ne lapset.

 - Eikö vaimosi siis tiedä mitään asumuserostakaan?

 - Ei ainakaan vielä. Suutuspäissämme olemme molemmat uhanneet

erota, mutta siihen se on jäänyt. Pelkäksi sanaharkaksi ja

uhoamiseksi.

   Varsin onnistuneen yön jälkeen he söivät aamupalaa kuin ainakin

aviopari. Orvokki tunsi olonsa toisaalta rennoksi ja toisaalta taas

huolestuneeksi.

 - Entä nyt, Hannu? Miten tästä eteenpäin?

 - Minun puolestani samalla tavalla. Emme pysty tekemään sen

varmempia suunnitelmia tällä hetkellä. Eletään päivä kerrallaan ja

katsotaan. Ollaan yhdessä niin kauan kuin sen kummastakin tuntuu

hyvältä.

 - Eikö sinusta tunnu pahalta olla uskoton vaimollesi?

 - Ei oikeastaan. En tunne olevani mitenkään uskoton. eihän meillä

ole pitkään aikaan ollut mitään todellista avioliittoa ja

läheisyyttä. Enhän edes tiedä, vaikka hänellä olisi ollut toinen

mies jo vuosikausia.

 - Niinkö? innostui Orvokki. - Entä jos hänellä on, eroaisitko

sitten?

 - Ethän nyt vaan innostu. En minä tiedä. Älä vain taas ala rakennella

haavelinnoja pelkän toiveajattelun varaan. En minä ryhdy vakoilemaan

Tiinaa enkä tiukkaamaan häneltä hänen seikkailujaan. Jos niitä tulee

ilmi, katsotaan asia uusiksi.

 - En pysty elämään niin epävarmalla pohjalla. Minun on pakko

jollakin tavalla suunnitella tulevaisuutta.

 - Totta kai, mutta älä enää erehdy rakentamaan taloa hiekalle.

Sanon suoraan, että enempää en pysty lupaamaan kuin tämän nykyisen

olotilan tällä hetkellä. Nautitaan siitä ja iloitaan tästä muuten

niin mutkattomasta ystävyydestä.

 - Helppo sinun on puhua, tokaisi Orvokki ihan närkästyneenä. -

Sinulla on kaikki. Vaimo, lapset ja koti. vieläpä suhteellisen

onnellista perhe-elämää. Kaiken kukkuraksi vielä mieleinen

naisystävä. Mietipä, mitä minulle jää.

 - No ainakin tämä meidän ystävyytemme. Ryhdy opiskelemaan tosissasi

tai hanki työpaikka. Olet aivan liian kauan ajelehtinut silläkin

alueella.

 - Älä yritä väännellä asioita väärään suuntaan. En minä työstä ole

huolissani vaan perheestä. Olen jo siinä iässä, että lapset olisi

järkevintä hankkia ja mahdollisimman nopeasti.

 - Kaipaatko niitä todella vai onko sekin jokin päähänpinttymä?

Oletko ollenkaan kypsä vastaamaan perheestä, kun opintosikin ovat

olleet niin retuperällä?

   Orvokille tuli ihan paha mieli. Hän jankkasi ja jankkasi:

 - Olen minä kypsä ja haluan minä lapsia. Olen aivan sairas, kun

katselen sisareni tai ystävättäreni pienokaisia. Minä aivan

panikoidun, kun ajattelen, että jäisin niistä paitsi.

 - Olet nytkin vapaa katselemaan ympärillesi. Ehkä joku sitoutumaton

ja sopiva isäehdokas ilmestyy näköpiiriisi, mutta paniikinomaisesti

ei sellaista kannata etsiä. Miehet vaistoavat, että heitä yritetään

ajaa ansaan. Vapaudelle sen pitää perustua.

 - Entä sinä? Koetko sinä, että pidän sinua pihdeissäni? Vastaa

rehellisesti, Hannu.

   Mies mietti hetken.

 - En koe mitään sellaista, koska olen tehnyt sekä itselleni että

sinulle selväksi, etten voi sitoutua sinuun. Jos sinulle tällainen

vapaaehtoisuuteen rakentuva suhde riittää, sopii se minullekin.

   Hannu nousi reippaasti ja suuteli Orvokkia lämpimästi ja

hellästi.

 - Minun onkin tästä lähdettävä töihin. Mieti tarkkaan, mitä haluat

ja soita sitten minulle. Ota tai jätä.

   Hannun mentyä Orvokki meni avaamaan ikkunaa. Ne olisivat taas

talven jälkeen pesun tarpeessa. Kadun pöly leijaili näköjään tänne

asti. Hän avasi toisen puoliskon ja sitten vielä ulkoikkunan

selkosen selälleen. Raikas maaliskuinen tuoksu tulvahti sisälle.

Liikenteen humu voimistui. Pulupariskunta pyrähti lentoon

ikkunalaudalta.

   Orvokki kumartui katsomaan alas kadulle. Sen harmahtava pinta

näytti olevan uskomattoman kaukana. Peräänantamatonta asfalttia.

Kiireisiä ihmisiä juoksentelemassa edestakaisin. Joku veti

ylipainoista villakoiraa perässään.

 - Kuinkahan korkealta ihmisen täytyy pudota kovaan katuun, jotta

hän menettäisi henkensä? Ehdottomalla varmuudella. Murskaantuisi

täysin, kuten Camilla haitariksi litistyneeseen autoonsa.

   Tätä Orvokki mietti. Neljäs kerros. Jos ottaisi ihan vauhtia,

olisiko teho silloin parempi? Täytyisi vain odottaa, ettei muita

ihmisiä olisi alla. Hän ei halunnut, että joku loukkaantuisi. Aivan

viaton sivullinen. Ei edes Lauri, vaikka tämä sattuisi kävelemään

kadulla. Ei muuten tainnut kävellä. Saattoipa olla, että hän tästä

lähtien vältti koko tienoota. Pyöriskelee vain uuden rakkautensa,

Hannelen, helmoissa.. Piiri pieni pyörii.

   Alakerran vanha rouva liikkui kadulla hyvin vaivalloisesti

rollaattoriinsa nojaten. Pari askelta ja sitten hänen jo täytyi

pysähtyä huoahtamaan. Kääntyi joka kerta puolittain taaksepäin.

Ikään kuin koko ajan katsoisi menneisyyteen. Ei koskaan eteenpäin.

Ressukka laahusti selkä edellä tulevaisuuteen.

   Orvokki oli ennenkin pannut tämän merkille, koska hän oli monet

kerrat auttanut rouvaa pääsemään kadun yli. Usein oli täytynyt

pysähtyä keskelle ajotietäkin hengähtämään. Katkonaisesti ja vinkuen

rouva tavoitteli happea keuhkoihinsa.

   Ei hän niin kovin vanha ollut mutta kerrassaan rapakunnossa.

Kolmenkymmenen pillerin ja kolmen kodinhoitajan avulla hän raahautui

päivästä toiseen. Ei halunnut lähteä kotoaan. Onneksi asui

ensimmäisessä kerroksessa, sillä muutoinhan ei kotona asumisesta

olisi tullut mitään hissittömässä rakennuksessa.  

   Menköön nyt ensin alta pois, sitten olisi Orvokin vuoro. Miksi

hän enää jatkaisi elämistään? Kaikki hänen suunnitelmansa ja

toiveensa kariutuivat aina. Absoluuttisesti. Se oli kuin kirous.

Oliko se kakkosen kirous? Eikö hänelle ollut tarkoitettukaan

ensimmäistä sijaa missään elämänsä vaiheessa?

   Pitikö vain säyseästi tyytyä toiseen tilaan? Voiko sellainenkin

sijoitus muodostua elämän täyttymykseksi? Saattaako sellaisen

hyväksyä, siihen tottua ja lopulta jopa oppia kohtalaisesti

nauttimaan siitä? Onko muuten nautinto ainoa peruste, minkä vuoksi

kannattaa elää?

   Orvokki liikahti hermostuneena. Liian monimutkaisia kysymyksiä.

Hänellä ei ollut tapana pohtia asioita kovin syvältä. Ei äitikään

ollut niin tehnyt. Hän halusi jotakin, päätti ottaa sen ja otti.

   Nainen kurottautui pidemmälle ikkunalaudalla. Häntä melkein

huimasi. Eihän hän ollut uskaltanut edes ikkunoita pestä, vaan oli

vetkutellut niitten kanssa, kunnes Hannu oli ilmestynyt pelastavana

enkelinä apuun.

   Hannuko olisi sittenkin hänelle enkelin asemassa, vaikka ei

voisikaan ehdottomasti lupautua hänen omakseen? Ei kai kukaan

aviopuolisoaankaan voi täysin omistaa? Ei ehkä ollut tarkoituskaan.

Kun omistaisi edes suurimman osan, edes 60 prosenttia, sillä se jo

tuntuisi paremmalta ja lohduttavammalta. Miksi koko ajan pitäisi  

omistaa? Tavaroita, maata, ihmisiä ja aatteita?

   Jälleen Orvokki liikahti kiusaantuneena. Jäsenet alkoivat puutua

hankalassa asennossa ja ikkunalauta painoi kipeästi lonkkaa.

Täytyisi välillä huilata, joten Orvokki vetäytyi pois ikkunasta.

Vanha rouva oli jo kaakertanut pois ikkunan alta. Nyt olisi kyllä

reitti vapaa.

   Hulluko hän oli? Jostakin välähti mieleen vanha lastenloru:

”Ensimmäinen enkeli, toinen tonkeli”. Miten se jatkui? ”Kolmas

kovanokka, neljäs neitsykäinen,...” Entä sitten? No olkoon. Eihän

urheilukilpailuissakaan aina voinut olla paras. Omasta asenteestahan

se riippui, pitikö toista sijoitusta raskaana tappiona vai

kohtalaisena suorituksena.

   Orvokki otti puhelimen kuulokkeen käteensä, näppäili erään

numeron ja kuultuaan vastauksen sanoi huolettomuutta teeskennellen:

 - Hei, Hannu. Minä täällä. Se toinen tonkeli.

                                                      XXX

II ILOISTA PÄÄSIÄISTÄ

          1. Serkkutyttö saapuu

IRMELI:

 - No tervetuloa, Eija. Oikein hauskaa, että voit asua luonamme pari

päivää. Toivottavasti viihdyt. Erkki on työmatkalla, mutta me tytöt

voimme tehdä kaikenlaista kivaa.

EIJA:

 - Voi kiitos sinulle, että sain tulla. Oli aivan ihme, että äiti

päästi minut. Luulin viime hetkeen asti, että hän peruu koko matkan

tai soittaa isän siskolle, jotta voisin yöpyä heillä.

IRMELI:

 - Miksei äitisi olisi päästänyt sinua meille? Olenhan serkkusi.

EIJA:

 - Älä nyt loukkaannu, mutta äiti ei ole koskaan hyväksynyt sinun

äitisi tekoja. Sitä, että hän meni naimisiin maailman lapsen kanssa.

IRMELI: (nauraen)

 - Isänikö maailman lapsi? Mitä hulluja. Tavallinen kunnon mies. Käy

kirkossakin, vaikkakaan ei järin usein.

EIJA:

 - Ei se kirkossa käyminen auta, jos muuten uskoo väärällä tavalla.

Ja äitisi taas...

IRMELI: (keskeyttäen)

 - Hän oli oikein harras kristitty, vaikka hänet pullautettiinkin

ulos teidän kuppikunnastanne. Hän kävi ahkerasti kirkossa ja opetti

minutkin rukoilemaan.

EIJA:

 - Hän oli kuulemma vain tavallinen kirkkouskovainen eikä

sellaiselle ole sijaa taivaassa. Pitää tulla oikeaan synnintuntoon

ja saada synnit anteeksi OIKEALTA uskovaiselta.

IRMELI: (tiukasti)

 - Minä kyllä olen aivan varma, että niin hyvä ja lähimmäisiään

rakastava ihminen kuin äitini varmasti pääsi taivaaseen. On vain

kovin murheellista, että hänen täytyi kuolla niin nuorena.

EIJA:

 - Siinäpä se olikin. Äiti sanoo, että synnin palkka on kuolema. Jos

äitisi olisi tehnyt paran...

IRMELI: (päättäväisesti)

 - Näistä uskon asioistahan passaa kiistellä vaikka koko illan.

Onhan niitä muitakin puheenaiheita. vähemmän vaarallisia.

Esimerkiksi: mihin aikaan sinulla on huomenna se lääkäri?

EIJA:

 - Kello kymmeneltä aamulla. Sen tähden äiti päästikin minut

tulemaan jo tänä iltana, etten vaan myöhästy. Meiltä päin tulee

kyllä yksi postiauto melko aikaisin, mutta sittenkin.

IRMELI:

 - Oli vain hyvä, että tulit ajoissa, niin pääsemme paremmin

tutustumaan toisiimme. Emmehän ole tavanneet kuin viimeksi seitsemän

vuotta sitten isoäitimme hautajaisissa, ja silloin olit vasta

pikkuplikka. En olisi enää sinua tuntenutkaan, jos olisit tullut

vastaani kadulla.

EIJA:

 - Minä kyllä tunsin sinut heti. Olit jo valmis ylioppilas ja niin

kaunis ja niin hienot vaatteet. En kehdannut silloin tulla sinulle

edes puhumaankaan.

IRMELI:

 - Olit tosiaan hyvin ujo, sen muistan. Oletko sellainen vieläkin?

EIJA:

 - Olen oikeastaan vieläkin ujompi. Pelkään kaikkea. Kaikkea uutta

ja uusia vieraita ihmisiä. En osaa olla niitten seurassa. Lisäksi

pelkään, että...

IRMELI:

 - Kas niin, nyt se kahvi on jo tippunut. Katan oikein tänne

olohuoneen puolelle.  Onhan se todella suurta juhlaa, että pieni

serkkutyttö on tullut kylään.

   Irmeli juoksee puuhakkaana keittiön ja olohuoneen väliä. Kantaa

pöytään leivonnaisia, voileipiä ja suuren kulhon herkullista

salaattia. Eija kiertelee huoneissa hieman vierastavan näköisenä.

Vilkaisee ohimennen stereoita ja televisiota. Kääntää äkkiä päänsä

pois. Hän näyttää huolestuneelta.

   Suuret tummat silmät ovat itse asiassa hyvin surulliset. Tumma

suora tukka on kireällä poninhännällä. Musta rusetti. Vaatteet

vaaleata tai harmaata. Hän astelee varovaisesti sukkasillaan, mutta

eteisessä nököttävät paksut kävelykengät näyttävät olevan varsin

vanhat ja kuluneet. Kannatkin lintassa.

 IRMELI: (iloisesti)

 - Kas niin, tässä on nyt kaikkea, myöskin se tuliaisiksi tuomasi

leipäjuusto. Onpa maukkaan näköinen. Äitisikö sen on leiponut?

EIJA: (ujosti)

 - Ei vaan minä. Äiti on opettanut minulle kaikenlaista. Olisin niin

mielelläni mennyt talouskouluun peruskoulun jälkeen. Tykkään

ruuanlaitosta.

IRMELI:

 - Mikset sitten mennyt? Onhan niissä vaihtoehtoja. Jollei yhteen

pääse, hakee johonkin muuhun. Kyllä se viimein tärppää. Voithan

vieläkin hakea jonnekin. Minkä ikäinen oletkaan?

EIJA: (poissaolevan näköisenä)

 - Täytin 19 viime keväänä.

IRMELI:

 - Nuorihan sinä olet. Ota selvää koulujen pääsyvaatimuksista ynnä

muusta. Minä voin auttaa. Joudun työkseni miettimään oppilaitten

opinto-ohjausta. Voisin heti hakea sinulle joitakin monisteita.

EIJA: (huolestuneena)

 - Älä nyt sentään. En ole varma, haluanko enää mihinkään kouluun.

Äitikin on sitä mieltä, että...

IRMELI:

 - Et kai sinä koko ikääsi voi kotonakaan norkoilla. Eivätkö muutkin  

sisaruksesi ole jo maailmalla?

EIJA:

 - Kaikki minua vanhemmat ovat. Kolme heistä on jo naimisissa.

Heillä on niin ihania pienokaisia. Voi kun minäkin joskus...

IRMELI:

 - Vastahan sinulla on elämä alussa. Varmasti saat oman perheen, kun

olet noin sievä tyttö.

EIJA: (pelästyneenä)

 - Ei se ulkomuoto saa olla tärkeätä. Sydämen kauneus ja siveys.

IRMELI: (taas nauraen)

 - Totta kai. En minä sitä kiistä. On vain outoa, että tuollainen

nätti nuori nainen puhuu siveydestä ja sydämen kauneudesta.

Nykyaikana.

EIJA: (pahoillaan)

 - On se tärkeätä. Äitikin aina sanoo...

IRMELI:

 - Ole hyvä. Ota voileipää. Olet varmaan nälkäinen sen bussimatkasi

jälkeen. Ei sinun täällä paastota tarvitse. Sen verran minäkin

ruuanlaitosta ymmärrän.

   Naiset keskittyvät herkkuihin. Eijan muuten niin kalvakat posket

alkavat hiukan punertaa.

IRMELI:

 - No nythän tämän neitokaisen posket alkavat hehkua ja silmät

loistaa. Olet todella kivan näköinen, jos vain vaatteesi ol...

Tarkoitan, että voisit käyttää hieman rohkeampia värejä. Ne

korostaisivat tummaa tukkaasi ja silmiäsi. Ja valkoista hipiääsi.

(naurahtaa) Olet aivan kuin Lumikki.

EIJA:

 - Niin kuka?

IIRMELI:

 - No prinsessa Lumikki siitä sadusta. Lumikki ja seitsemän

kääpiötä. Tunnethan sinä sen?

EIJA: (nyökkää epävarmasti)

 - Joo...Äiti on nämä vaatteet minulle ostanut. Ne ovat ihan hyvät.

IRMELI:

 - Tietenkin ovat. Hyvää kangasta, mutta niin kovin värittömät. Jos

vaikka vaaleaan hameeseen yhdistäisit jotakin kirkkaampaa, se jo

tekisi terää

EIJA:

 - Ei missään tapauksessa punaista. Liian hekumallinen väri.

IRMELI: (on nauramaisillaan, mutta katsoo sitten serkkuaan

tarkemmin. Tyttöhän on tosissaan)

 - Ei sen tarvitse punaista olla. Kauniin sinistä tai vihreätä.

Jokin sievä huivi tai koru somisteena. Mennäänpä huomenna sen

lääkärin jälkeen ostoksille. Voisin ihan vain myöhästyneenä

synttärilahjana ostaa sinulle jotakin kaunista.

EIJA: (jäykistyen)

 - Kiitos vaan, mutta ei tällä kertaa. Äiti ei pitäisi siitä. Hän ei

enää päästäisi minua tänne. Minun täytyisi mennä isän siskon luokse,

joka on uskovainen. Heillä on niin kamalan paljon sakkia, kun on

yhdeksän lasta. Tuntisin olevani siellä toisten jaloissa.

IRMELI:

 - En missään tapauksessa halua pakottaa sinua mihinkään vastoin

tahtoasi. Ethän loukkaantunut? Olen vain niin iloinen kun sain

sinusta seuraa. Erkki on taas kaksi viikkoa yhteen menoon

Brysselissä. Liikeasioita.

EIJA:

 - En minä loukkaantunut. Hyvää sinä tarkoitat, ja minusta oli kiva

tulla tänne. Ihmettelen vain, että äiti soitti sinulle.

IRMELI:

 - Ei hän soittanutkaan. Tapasimme sattumalta kaupungilla, kun hän

oli täällä lääkärissä. Heitin hänet linja-autoasemalle, ja silloin

tuli puhetta sinusta. Joudut kuulemma käymään lääkärin luona monta

kertaa. Mikä sinua vaivaa?

EIJA:

 - Hermot. Ja mielen masennus. Lääkkeet eivät ole auttaneet ja nyt

he yrittävät terapiaa. Ensin näin käymäseltään, sitten tietysti

sairaalassa.

IRMELI: (säikähtäen)

 - Mielisairaalassako? En tiennytkään. Ei meidän suvussa

tietääkseni...

EIJA:

 - Ei kai olekaan muita kuin minä. Olen ollut niin pelokas ja

ahdistunut peruskoulusta asti. Äiti päätti, että minun täytyy saada

hoitoa, kun ne navettatyötkin kärsivät minun unteluudestani.

IRMELI:

 - Hoidatko sinä navettatyöt? Kuinka paljon karjaa teillä on?

EIJA:

 - Kuusi lypsävää ja muita. Onpa jokunen lammaskin. Ja kanoja.

IRMELI:

 - Yksinkö sinä ne hoidat? Eikö äitisi auta sinua?

EIJA:

 - Ennen auttoi, mutta nyt hänellä on sitä hengenahdistusta.

IRMELI:

 - Entä sisaruksesi?

EIJA:

 - Muut ovat jo työelämässä. Nuorin veli on lukiossa eikä se oikein

kerkiä. Lukee ahkeraan. Haaveilee lääkärin urasta, kun pärjääkin

niin loistavasti.

IRMELI:

 - Entä isäsi?

EIJA:

 - No ei nyt sentään hän. Minun isäni. Hänenkin terveydentilansa on

huonontunut. Liikkuminen on vaikeata. Kyllähän se työnteko muuten

minulta kävisi, mutta kun navetassa ei ole sähköjä eikä juoksevia

vesiä. Se on uskomattoman raskasta. Varsinkin talvella, kun on

pimeää ja kamalat pakkaset.

IRMELI:

 - Miksi isäsi ei ole hankkinut sinne sähköä? On kai teillä ne

sentään päärakennuksessa?

EIJA:

 - On tietenkin. Ja pakastimet ja mikrot. Isä vaan ei halua satsata

navettaan, kun näyttää niin epävarmalta, jatkuuko karjan pito

ollenkaan. Kun nimittäin veljien suunnitelmista ei tiedä.

IRMELI:

 - Entä sinä itse? Voihan nainenkin hoitaa tilaa.

EIJA:

 - Ei minusta ole mihinkään.

IIRMELI:

 - Takuulla on. Entä jos karja hävitetään? Mistä silloin saat

toimeentulosi?

EIJA:

 - Ei minua kotoa minnekään ajeta. Minähän saan hoitaa vanhempiani.

Se on suuri ilo nuorelle naiselle, sanoo äiti.

IRMELI:

 - Onhan sekin eräs vaihtoehto, että menet naimisiin, ja miehesi saa

tilaltanne hyvän työpaikan.

EIJA:

 - En minä ikinä mitään miestä saa. Äitikin on sitä mieltä. Minulle

on parasta pysyä kotona. En kävisi edes seuroissa, jollei olisi

pakko.

IRMELI:

 - Mikä pakko se on?

EIJA:

 - On vaan. Äiti ja isä tahtovat niin.

IRMELI:

 - Entä sinä? Tahdotko sinä sitä?

EIJA: (kiireesti ja hätääntyneenä)

 - Tietenkin tahdon. Tahdon olla oikeasti uskomassa. Tahdon päästä

taivaaseen. Iki-iloon. Ja vapauteen.

   Irmeli katseli serkkuaan. Eija oikoi hamettaan, sipaisi tumman

suortuvan kasvoiltaan ja katsoi Irmeliä tummilla silmillään. Kuin

takaa-ajetun eläimen katse.

          2. Pelon kanavalla        

   Irmeli avaa television. Eija lähtee äkkiä keittiöön.

IIRMELI: (huutaen toiseen huoneeseen) - Hei, haluaisitko jotakin?

Jääkaapissa on mehua. Ota ihan mitä haluat.

EIJA:

 - Ei minulla ole enää nälkä. Olen ihan kylläinen, kiitos vaan.

IRMELI:

 - Joko haluaisit mennä nukkumaan? Meillä on yksi aivan ylimääräinen

huone. Saat asustaa siinä. Tulen heti laittamaan vuoteen valmiiksi.

Katson ensin vain nämä uutiset. Tule sinäkin tänne.

EIJA:

 - Olisin mieluummin täällä keittiössä, jos se sinulle sopii.

IRMELI:

 - Totta ihmeessä sopii. Ajattelin vain, että haluaisit katsoa, mitä

maailmalla tapahtuu. Näyttävät varmaan jotakin niistä upeista

kuninkaallisten häistäkin. Romanttista.

   Eija pysyttelee itsepintaisesti keittiössä. Kurkistaa välillä

olohuoneeseen, mutta vetäytyy sitten kiireesti pois.

IRMELI:

 - No siinä ne olivat taas, ne uutiset. Aina sitä samaa nahistelua

ja tappelua. Mutta illalla tulee mainostelevisiosta oikein hauska

komedia. Rakastavaisesta parista. Aion katsoa sen. Sinäkin

saattaisit nauttia siitä, jollet ole liian väsynyt matkasi jälkeen.

EIJA: (tulee arastellen huoneeseen)

 - Enhän minä, tai olenhan minä tai...

IRMELI: (naurahtaen)

 - Kai nyt  itse tiedät, oletko väsynyt vai et. Täällä muuten saat

tehdä ihan niin kuin sinua huvittaa. Voit vapaasti valita ollako vai

eikö olla.

EIJA:

 - Ei ihminen voi paljonkaan valita tekemisiään. On vain oltava

siinä, mihin asetetaan. Tehtävä, mitä käsketään. Se on kristillinen

velvollisuus.

   Irmeli menee petaamaan vuodetta toiseen huoneeseen, touhuaa ja

rupattaa. Eija katselee ja vastailee. Hyvin vaitonaisesti ja

alakuloisesti.

IRMELI:

 - Mikä sinun on? Oletko pahastunut jostakin? Sanoinko jotakin

hullusti? Minä nyt olen sellainen pulputtaja.

EIJA:

 - Et sinä mitään. Olet kovin ystävällinen, mutta tunnen itseni

jotenkin vieraaksi. Pelottaa.

IRMELI:

 - Mikä sinua pelottaa? Kerro vain minulle.

EIJA:

 - Kun sinulla on tuo televisiokin. Et taida olla uskomassa. Jos

äiti saa tietää,...

IRMELI:

 - Pakkoko sitä on äidille kertoa. Sehän on tärkeätä, että voit asua

meillä lääkärissä käyntiesi aikana. Se tuo sinulle varmasti

terveellistä vaihtelua.

EIJA:

 - Mutta tuo televisio.

IRMELI:

 - Ei sinun sitä ole pakko katsoa. Pidetään se kiinni. Voin ottaa

ohjelmat videolle ja katson myöhemmin, jos se nyt on niin

tarpeellista. Tulee liikaakin tuijotettua telkkaria, kun on niin

paljon yksin.

EIJA: (ilahtuneena)

 - Voi kiitos, Irmeli. En halua olla vaivaksi. Entä jos äiti kysyy,

onko täällä televisio?

IRMELI:

 - Sanot, että on, mutta sitä pidetään kiinni. En minä halua olla

viettelemässä sinua mihinkään pahaan, mutta kyllä minä vähän

ihmettelen tuota sinun asennettasi. Äitikö teillä kaiken määrää?

EIJA:

 - Niin, ja isä myös. Vanhempia pitää kunnioittaa, muuten ei pääse

taivaaseen.

IRMELI: (äkkiä ärtyneenä)

 - Entä kunnioittavatko he sinua? Sinun toiveitasi ja tarpeitasi?

Vaikka sinne talouskouluun lähtemistä?

   Eija poistuu kiireesti huoneesta ja menee vessaan. viipyy siellä

kauan ja tulee viimein itkettynein silmin serkkunsa luokse.

IRMELI:

 - Voi lapsi-kulta. Olet sinä herkkä. Anteeksi, jos pahoitin

mielesi. En vain ole koskaan ennen ollut tekemisissä sinun

kaltaistesi kanssa.

EIJA:

 - Ei se mitään. Anteeksi, jos loukkasin sinua. En millään tahtoisi.

(alkaa itkeä). On niin vaikeata tietää, miten pitäisi olla.

IRMELI: (halaten tyttöä)

 - No no, älähän itke. Ole vain oma itsesi. Yritän varoa puheitani,

rakas lapsi.

          3. Ystävän ikävä  

EIJA:

 - Kiitos, kun odotit minua siellä lääkärin luona. Minua pelotti

hirveästi.

IRMELI:

 - Totta kai odotan sinua. Onneksi minulla on nyt lomaa, niin voin

olla vaikka kuinka paljon kanssasi. Pyydä vain jos tarvitset jotakin.

Autan sinua mielelläni. Pidän nuorista ihmisistä. Siksi kai olenkin

opettaja.

EIJA:

 - Minun täytyy mennä sinne taas huomenna. Voisitko silloinkin tulla

kanssani?

IRMELI:

 - Ilman muuta. Mitä lääkäri muuten sanoi?

EIJA:

 - Sitä samaa, että olen niin herkkä ja mieleni on hauras ja minun

pitää ottaa lääkkeitä säännöllisesti. Hän kehotti minua luottamaan

itseeni ja hankkimaan itselleni uusia harrastuksia ja ystäviä. Mutta

eihän minulla ole vanhojakaan ystäviä eikä mitään mielenkiintoista

tekemistä. Ainoastaan kovaa raatamista ja...

IRMELI:

 - Koetetaan keksiä jotakin. Mietitään yhdessä, mitä voisit siellä

kotonasi harrastaa. Teetkö käsitöitä?

EIJA:

 - Jonkin verran mutta olen yleensä illalla niin väsynyt, etten

jaksa mitään muuta kuin kaatua sänkyyn. Silti ei uni tahdo tulla. On

niin levottomia ajatuksia ja kuvia. Ja ääniä.

IIRMELI:

 - Kuinka vanhempasi niin kovaäänisiä ovat? Eikö sinulla ole omaa

huonetta?

EIJA: (hämmentyneenä)

 - On kyllä, eivätkä ne vanhemmat minua häiritse, paitsi jos

veisaavat kovalla äänellä. Olen vain näkevinäni pelottavia kuvia ja

kuulevinani ääniä.

IRMELI:

 - Uskotko itse niihin?

EIJA:

 - En oikeastaan. Lääkärikin sanoo, etteivät ne ole totta eikä

niistä kannata välittää. Menevät ohi, kun otan lääkettä. Kunhan

vähän ensin reipastuisin. Työkin sujuisi paremmin. Äiti sanoo,

että...

IRMELI:

 - Tietenkin käsityötkin olisivat hyvä asia, mutta minusta sinun

pitäisi hakeutua toisten nuorten pariin.

EIJA:

 - Ei siellä kylällä ole uskovaisia nuoria. Kaikenlaisia

maailmallisten rompotusten kuuntelijoita.

IRMELI:

 - Onko teillä radiotakaan? Onko sekin syntiä?

EIJA:

 - Ei se ole, mutta siitä ei saa kuunnella kuin uutiset ja jos

oikeaoppinen mies saarnaa. Sellaisia on vain niin harvoin puhumassa.

IIRMELI:

 - Eikö sinulla ole yhtään ystävää siellä naapurissa?

EIJA:

 - Ei ole. Ei ketään, kun se Maija meni naimisiin ja muutti

Jyväskylään. Olen niin yksin. Olisipa minulla sisar kotona.

IRMELI:

 - Onko teiltä pitkä matka kirkolle? Tarkoitan, että sieltä voisit

löytää harrastuksia ja seuraa. Kansalaisopistoissa on vaikka mitä

piirejä ja kuoroja.

EIJA: (säikähtäen)

 - Ei sellaisia synnillisiä rientoja. Ei äiti suostuisi. Pyysin

kerran, että isä veisi minut autollaan seuraamaan yhtä runoesitystä,

mutta äiti kielsi.

IRMELI:

 - Olet siis kiinnostunut runoudesta? Luetko muunlaistakin  

kirjallisuutta?

EIJA:

 - En minä juuri kirjallisuutta ole päässyt lukemaan. Ei meillä ole

kuin hengellistä. Virsien sanat ovat kauniita. Haluaisin itsekin

sellaisia kirjoittaa. Ja nehän ovat runoja, eikö vaan?

IRMELI:

 - Etkö voisi lainata jotakin kirjastosta?

EIJA:

 - Meillä päin käy kirjastoauto, mutta ei äiti anna lainata

siitäkään, vaikka se tulisi ihan portille. Ottaisin tietenkin vain

kaunista ja puhdasta luettavaa. En voisi lukea mitään sopimatonta ja

rietasta.

IRMELI:

 - Ei sinun tarvitsisikaan. On vaikka millä mitalla hyvää ja

puhdashenkistä kirjallisuutta. Voisimme nyt mennäkin kirjastoon ja

minä auttaisin sinua valitsemaan.

EIJA:

 - En nyt oikein tiedä. Ehkä joskus toiste, kun olen kysynyt ensin  

äidiltä.

          4. Itsenäistymisen alkeita

   Kuukauden kuluttua Eija on taas tullut kaupunkiin, ja Irmeli

menee serkkuaan autolla vastaan, kun tämä tulee lääkärin

vastaanotolta. Hän katselee hieman kummissaan sitä tapaa, millä

tyttö ylittää leveän kadun. Sivuilleen vilkaisematta hän pää

kumarassa ja katse alas suunnattuna, musta poninhäntä sojossa,

vyötäröstään asti taipuneena kuin linkkuveitsi, viuhtoo kadun yli

pitkin harppovin askelin. Liikenne vain joko pysähtyy tai väistelee.

On melkein ihme, että Eija selviää hengissä kadun toiselle puolelle.

Näytti ihan siltä, kuin hän olisi kävellyt yksinäisellä

navettapolulla kovaan vastatuuleen.

IRMELI:

 - Hei Eija. Tule autoon. Mennäänkö jonnekin kahville?

EIJA: (syvästi mietteissään)

 - En tiedä. Ehkä. Miten vain.

IRMELI: (katsellen häntä tutkivasti)

 - Kuinka sinä voit? Mitä lääkäri sanoi?

EIJA:

 - Ei muuta kummempaa kuin että minun pitäisi itsenäistyä. Muuttaa

pois kotoa. Minne minä muka muuttaisin? Pois kotoani. Pelottavaa.

IRMELI:

 - Ehkä se tekisi sinulle hyvää, jos kerran lääkärikin sitä

ehdottaa.

EIJA:

 - En minä voi jättää vanhempiani. Millä he pärjäisivät karjan

kanssa?

IRMELI:

 - Voisivathan he palkata apua. Varmaan se onnistuisi näin

työttömyysaikana. Kyselevät vain kylältä taikka työvoimatoimistosta.

EIJA:

 - Ei se onnistu. Ei isä suostu maksamaan ja vieraalle täytyy

maksaa.

IRMELI:

 - Etkö sinä sitten saa minkäänlaista korvausta työstäsi? Ja kovasta

sittenkin.

EIJA: (hämmästyneenä)

 - En tietenkään. En kai minä mitään vanhemmiltani ottaisi. Se olisi

ahneutta. Saanhan asunnon ja ruuan ja vaatteita kun tarvitsen. He

antavat minun käydä jopa kaupungissa asti,  lääkärissäkin.

IRMELI:

 - Ryhdy vain vihdoin ja viimein suunnittelemaan omaakin elämääsi.

Vaikka vain kokeeksi. Voisit vuokrata täältä pienen yksiön. Minä

auttaisin kaikissa järjestelyissä.

EIJA: (pelästyen)

 - En minä osaa. Ei minusta ole sellaiseen. Äitikin sanoo, että...

IRMELI: (närkästyneenä)

 - Sanokoon äitisi mitä hyvänsä. Sinunhan terveydestäsi ja

tulevaisuudestasi tässä on kysymys. Jos saan sanoa, niin olet aivan

liian riippuvainen äidistäsi. Eiväthän ne veljesikään ole jääneet

äitisi helmoihin pyörimään. Pikkuveljesikin takuulla lähtee, kun on

kirjoittanut ensin ylioppilaaksi.

EIJA:

 - Älä nyt hermostuta minua. Ahdistun tuollaisista puheista. Ne on

väärin. Vanhempia pitää kunnioittaa.

IRMELI:

 - Ja plääp plääp. Saanko minä hieman puhua äitisi kanssa? Täytyyhän

hänen ymmärtää selvää suomen kieltä.

   Eija hätääntyy ja menee taas ihan lukkoon. Nieleskelee vain

kyyneleitään. Irmeli yrittää häntä lepytellä.

IRMELI:

 - Anteeksi taas suorat sanani, mutta olen todella huolestunut

sinusta. Pidän sinusta. olet kuin nuorempi sisareni, jota minulla ei

ikävä kyllä ole koskaan ollut. Anna minun auttaa sinua.

EIJA: (voipuneesti)

 - Ei minua kukaan voi auttaa. Ei se lääkärikään. Se puhuu kyllä

kauniisti ja on ystävällinen, mutta ei se ymmärrä minun

tilannettani. Se on toivoton.

IRMELI:

 - Et saa käyttääkään tuollaista ilmaisua. Nuori terve ihminen.

Ongelmat ovat sitä varten, että niistä selviydytään. Entistäkin

vahvempana ja viisaampana.

   Irmeli vilkaisi vierustoveriaan. Hän alkoi itsekin epäillä

optimistisuuttaan ja luottavaisuuttaan. Taisi olla kivikova ja täysin

murtumaton muuri vastassa. Uskon muuri. Sellainen Jerikon muuri,

että sitä ei hevillä romauteta. Piristääkseen tyttöä hän ehdotti

ostoksille menoa.

IRMELI:

- Mennään kirjakauppaan. Ostan sinulle jotakin valoisaa ja

virkistävää luettavaa. Sinähän pidät musiikista. Onko teillä kotona

kasettinauhuria?

EIJA:

 - On kyllä. Isä ja äiti kuuntelevat sillä seuroissa äänitettyjä

lauluja. Uskovaisten lauluja ja virsiä.

IRMELI:

 - Minäpä ostan sinulle jonkin kasetin kaunista hengellistä

musiikkia. Se ehkä rauhoittaa mieltäsi ja vie ajatukset pois niistä

pelottavista kuvista ja äänistä.

EIJA:

 - Kiitos sinulle. Ehkä äiti antaa minun niitä kuunnella.

IRMELI:

 - Huomenna otamme selvää vuokrattavista yksiöistä. Saat varmaankin

jostakin asuntotukea. On mahdottoman hauskaa ruveta rakentamaan omaa

pientä pesää. Hankkia huonekaluja ja astiastoja. Mattoja ja verhoja.

Autan sinua niin kovasti mielelläni. Meillä on vintissä vanhoja

mööpeleitä, jotka ovat ihan hyvässä kunnossa, mutta poistimme ne,

käytöstä, koska halusimme saada jotakin uutta. Verhoillaan ne itse

iloisen värisiksi ja tehdään kymmenen kaunista tyynyä. Ostan sinulle

suuren pehmoisen nallenkin vahtikoiraksi. Siitä tulee todella

hupaisaa. Olen tosi kätevä. Saatpas nähdä.

   Eija näyttää mietteliäältä. Ja väsyneeltä.

          5. Varoituksen sana

   Parin kuukauden kuluttua kevättalvella Irmeli saa odottamattoman

puhelinsoiton.

IRMELI:

 - Irmeli Räsänen.

SELMA:

 - Haloo. Haloo. Kuka siellä on? Haloo.

IRMELI:

 - Irmeli Räsänen. Kenen kanssa haluaisitte puhua?

SELMA:

 - Oletko Helvi Mustosen tytär? Tämä on Selma Karvonen

Kallonperältä. Eijan äiti.

IRMELI: (iloisesti)

 - No päivää, Selma-täti. Onpa hauskaa kuulla ääntäsi. Olisi kivaa

joskus tavata. Kun käyt kaupungissa lääkärissä, voisit tulla

Eijan...

SELMA:

 - Eijasta juuri haluan puhua. On parasta, ettei Eija enää yövy

teillä. Hän voi asua Leevin sisaren luona, jos hänellä vielä on

asiaa kaupunkiin.

IRMELI:

 - Mitä? Miksi? Totta kai hän jatkaa lääkärissä käymistä. Siitähän

on ollut apua ja Eijalla on hienoja suunnitelmia tulevaisuuden...

SELMA:

 - Ei ole enää. Lääkärissä käynnit ovat huono homma. Tyttö oppii

kaikkea maailmallista. Ettei vanhempia tarvitse kunnioittaa.

IRMELI:

 - Ei kai nyt psykiatri sellaista menisi sanomaan?

SELMA:

 - On se vain sanonut, että Eijan pitää muuttaa kaupunkiin ja

hankkia oma asunto. Miten me täällä pärjäisimme? Kaksi vanhaa

sairasta ihmistä. Heitteillä.

IRMELI:

 - Eikö Eija ole kertonut, että voisitte ottaa aputyövoimaa.

Varmasti saisitte, kun on tämä...

SELMA:

 - Emme halua vieraita ihmisiä tänne. Epärehellistä ja rosvoavaa

joukkoa. Ei niihin voi luottaa. Rälläävät ja aina tupakki hampaissa.

Naisillakin. Eija on hyvä työntekijä. Kyllä hän siitä toipuu. Työ on

parasta lääkettä hömpötyksille. Laiskuus on kaiken pahan alku ja

juuri. Sanon minä. Ja Leevi.

IRMELI:

 - Lääkäri on kai sitä mieltä, että tytön olisi hyvä itsenäistyä ja

sen vuoksi muuttaa erilleen. Edes vähäksi aikaa, jotta oppii

tuntemaan itsensä. Ja tarpeensa.

SELMA:

 - Me tiedämme tytön tarpeet. Hänellä on täällä hyvä asunto, oma

huone ja ravitsevaa ruokaa. Tärkeintä on Hengen ravinto ja sitä hän

saa seuroissa. On vain ollut liian jaakea sinne lähtemään. Ehkä nyt

ymmärtää oman parhaansa, kun mielenterveys alkaa klikata. Toivottavasti

on ottanut opikseen. Joskus tarvitaan koviakin otteita, ennen kuin sielu

löytää oikean ravintonsa.

IRMELI:

 - Voi Selma-hyvä. Anna tytön tulla tänne asumaan edes vähäksi

aikaa. Minä voin huolehtia hänestä. Ei hänelle mitään vahinkoa pääse

tapahtumaan. Minusta tuntuu, että meillä on oikein lämpimät ja hyvät

välit keskenämme.

SELMA:

 - Sehän minua pelottaakin. Eija alkaa kiintyä maailmalliseen

serkkuunsa, joka ei kuulu Jumalan lasten joukkoon, vaan on vetämässä

tyttö-riepuakin kadotuksen tielle.

IRMELI:

 - Sitä en varmasti tee. On minulla vastuuntuntoa.

SELMA:

 - Ei riitä, jos usko on väärä. Olet jo puhunut tytölle vaatteista

ja koruista. Kirjavan huivinkin ostit. Tyttö sai heti heittää sen

tuleen. Niin on parempi. Ei tartu maailman lasten koreilun halut.

IRMELI:

 - Lupaan, etten osta hänelle koruja enkä vaatteita, mutta anna

hänen välillä levähtää täällä. Hän on aivan ylirasitettu siitä

kovasta raatamisesta.

SELMA:

 - Työtä sitä olen minäkin saanut tehdä koko elämäni ajan. Samoin

Leevi. Kunnon ihmisiä meistä on tullut, ja mikä vieläkin tärkeämpää

oikeita kristittyjä.

IRMELI: (kiukkuisena)

 - Sanos muuta. Sellaisia kristittyjä, että käyttävät omaa tytärtään

orjatyövoimana ja tukehduttavat hänet sinne korpeen ja niihin

OIKEISIIN oppeihinne. Hyi hit...si!

SELMA:

 - Olet sinä häntä muuhunkin vietellyt. Ostit sopimattoman kirjan.

Muka runoja. Joku naisrunoilija. Nainen, hm, kaikkea kanssa.

Virret ja meidän seurakuntamme laulut riittävät. Ne ovat kauniita ja julistavat

oikeata kristillisyyttä. Kelpaavat taivaan matkalauluiksi.

IRMELI:

 - Ajattelin, että kirjallisuus virkistäisi Eijaa, kun hän on siitä

kiinnostunut ja itsekin kirjoittaa runoja. Ihan mukavia ja herkkiä.

Hän tarvitsisi vain ohjausta, joten emmepä vielä tiedä mikä runotar

hänessä puhkeaisi kukkaan.

SELMA:

 - Kirjoittaako Eija runoja? En ole tiennytkään. Vai sitäkin

riettautta vielä. Saapa tyttö nyt kuulla kunniansa tästä

synnillisyydestä. Mitähän Leevikin sanoo? Suuttuu varmasti

hirmuisesti.

IRMELI: (hätääntyneenä)

 - Älä Selma-hyvä mene kertomaan miehellesi. Miten se minulta

lipsahtikaan.

SELMA:

 - Vai sekin synti vielä, että rupean omalta vihityltä

aviomieheltään salaamaan asioita? Kaikkea sinä opetatkin. Mitähän

vielä olet opettanut Eijaa salaamaan?

IRMELI: (aivan kauhuissaan)

 - Voi mitä minä meninkään tekemään. Se kaikki on minun syytäni.

Älkää syyttäkö tyttöä. Olkaa niin armollisia. Hän on jo muutenkin

niin ahdistunut ja peloissaan.

SELMA:

 - Sinulla ei taida olla omia lapsia? Ne synnilliset ehkäisyt

tietenkin. Mitä sinä tiedät lasten kasvatuksesta? Et sitten yhtikäs

mitään. Anna meidän hoitaa Eijan ojennus ja kuritus omalla

tavallamme. Tunnethan lauseen, että joka vitsaa säästää, se lastaan

vihaa.

IRMELI:

 - Sano nyt ainakin se, että voiko Eija paremmin. Onko hän yhtään

rauhallisempi? Milloin hän taas tulee lääkäriin?

SELMA:

 - Hänen vointinsa on meidän asiamme. Sinä saat visusti pysytellä

erossa tyttäremme saastuttamisesta. Mitä ne kasetitkin olivat?

Jotakin pahhia. Outoa vingutusta, ei ainakaan kristillistä.

IRMELI:

 - Tarkoitatko sitä Bachin musiikkia, jota ostin Eijalle? Sehän on

niin vakavaa ja hengellistä kuin olla saattaa. Sitähän kuulee vaikka  

hautajaisissakin.

SELMA:

 - Minun hautajaisissani ei mokomaa rietasta ja maailmallista

rämpytystä  ainakaan soiteta. .Antaapa sen pahhin vain olla. Kiehua

omassa mehussaan, helvetin tulessa.

IRMELI: (perin masentuneena ja toivottomana)

 - Saisinko sentään Eijaa puhelimeen? Antakaa meidän edes puhua

keskenämme.

SELMA:

 - Ei tipu. Osasimmepa sentään ajoissa lopettaa kaikki nuo

rietastelut. Se on oikein armoa, että huomasimme ajoissa, mihin

tyttöä viedään. Se oli jo ostanutkin jotakin. Muka sitä uutta

kotiansa varten. Vähillä rahoillaan, raukka.

IRMELI:

 - Mitä Eija on ostanut?

SELMA:

 - Puoli tusinaa lusikoita. Pieniä. Ruostumatonta terästä. Niitä se

säilytteli tyynynsä alla. Luuli, etten huomaisi. Huomasinpas ja otin

oitis pois. Eija itkeskeli aikansa, mutta pyysi sitten anteeksi ja

ymmärsi erheelliset suunnitelmansa. Tytär lupasi muuten antaa ne

lusikat nuoremmalle veljelleen lahjaksi, kun tämä pääsee

ylioppilaaksi. Tarvitsevat ne nuoretkin miehet lusikoita, kun asuvat

opiskelija-asuntolassa.

IRMELI: (vakavana)

 - Selma, se tyttö tarvitsee apua ja rakkautta.

SELMA: (tylysti)

 - Sitä se saa meiltä. Yllin kyllin omilta rakastavilta

vanhemmiltaan. Hyvästi.

   Selma löi puhelimen kiinni. Irmeli laski kuulokkeen hiljaa

paikoilleen. Sekavin tuntein. Mitä hän oli mennyt tekemään?

Täytyisikö ottaa yhteyttä psykiatriin? Pitääkin sen Erkin olla taas

matkoilla.

          6. Iloista pääsiäistä!

   Irmelin piti ottaa yhteyttä psykiatriin, mutta jotenkin se vain

jäi. Oli niin kovasti kiireitä. Erkki suunnitteli heille

pääsiäiseksi matkaa tuntureille. Oikein romanttista. Saisivat

kerrankin olla yhdessä ilman stressiä ja puhelimen kilinää. Irmeli

päätti soittaa lääkärille vasta pääsiäisen jälkeen. Vaikka tuskin se

hänelle mitään kertoisi, kun on se vaitiolovelvollisuus.

IIRMELI:

 - Oi että täällä on ihanaa ja niin puhtaan valkoista. Katso nyt

noita tuntureita. Kaikki kimaltelee ja hohtaa. Tuon sinisempi ei

taivas voi enää olla.

ERKKI:

 - Onhan täällä kaunista. Sattuikin näin hyvät ilmat. Keli on aivan

mahtava. Lekotellaan täällä viikko ja olemme kuin uusia ihmisiä,

uudestisyntyneitä.

IRMELI:

 - Minulla on tunne kuin olisimme taivaassa. Enkeleitä ei vain näy

missään.

ERKKI:

 - He ovat kai tuolla kurussa piilossa. Lehahtavat sitten meitä

vastaan kuin riekkoparvi.

IRMELI:

 - Oletpa sinä hyvällä tuulella. Vietetäänkin oikein kunnon loma.

   Pääsiäissunnuntaina Erkki ja Irmeli nukkuvat myöhään mökissään.

Eivät sentään nuku koko aikaa. On muutakin puuhaa. Aamiaisen jälkeen

he istuvat mökkinsä seinustalla lämpimässä auringonpaisteessa ja

ihailevat edessään kohoavaa tunturimaisemaa.

ERKKI:

 - Paremmaksi tämä ei enää tästä muutu. Mitä pidit viime yöstä,

vaimo-kulta?

IRMELI:

 - Aivan fantastista. Olimme kuin nuori pari ensimmäisenä yönään.

ERKKI:

 - Kai nyt sentään hiukan taitavampia?

IRMELI:

 - Älä leuhki. Arvaapas mitä. Tunnen sen sisimmässäni, että tänä

aamuna eräs pieni tuntematon olento on pyrkimässä meille

vakinaiseksi asukkaaksi.

ERKKI:

 - Miten voit muka olla varma siitä parin tunnin kuluttua? Et sinä

pysty sitä millään ilveellä tietämään.

IRMELI:

 - Pystynpäs. Naiset tietää tuollaisia asioita. Minulla on niin outo

olo. Ihana silti. Hurmaava. Korvia ihan kuumottaa. Ehkä se pieni

ajattelee meitä parasta aikaa ja arvioi, millaisia vanhempia meistä

tulee. Kannattaako ottaa yhteyttä.

ERKKI:

 - Kun nyt niin olet kaiken tietävinäsi, sanopa kumpi se on: poika

vai tyttö.

IRMELI:

 - Sitä en uskalla mennä arvuuttelemaan, mutta siitä olen varma,

että jotakin minulle on tapahtunut.

ERKKI:

 - Onneksi olkoon. Tiedätkös, mitä piirrettä sinussa aivan

hulvattomasti rakastan?

IRMELI:

 - Meillä menisi koko päivä, jos rupean luettelemaan kaikkia

ihastuttavia ominaisuuksiani. Esimerkiksi solakat sääret ja...

ERKKI:

 - Tummat unelmoivat silmät, joissa on salaisuuksia. Ei vaan eniten

ihailen sinussa sinun höpsöyttäsi.

IRMELI: (muka loukkaantuen)

 - Kuinka kehtaat sanoa tuollaista? Muistatko, millä sanoilla kehuit

minua kun seurustelimme? Sanoit, että olen viisas nainen.

ERKKI:

 - Niin sanoinkin. Sanoin viisas enkä älykäs. Ehkä viisauteen kuuluu

tietty määrä höpsöyttä. Kykyä tehdä elämästä rikasta ja jännittävää.

IRMELI:

 - Siinä on sinulle jännitystä tarpeeksi, kun joudut vaihtamaan

vaippoja. Saatat olla vaikka millainen kuiva tietokone-ekspertti

työssäsi, mutta vauvaa et osaa kuivaksi laittaa.

ERKKI:

 - Minäpäs opin. Olen oppinut vaikeampiakin asioita.

IRMELI: (mietteissään)

 - Se on ainakin eräs vaikeimmista asioista maailmassa, miten

pitäisi käsitellä toista ihmistä. Minua yhä vaivaa, että menettelin

jotenkin väärin Eijan suhteen.

ERKKI:

 - Turhaa sinun on sellaista harmitella. Teit parhaasi. Eija olisi

ihan näppärä tyttö, jollei se olisi vauhko kuin metsän eläin.

Säikkyy risahduksestakin.

IRMELI:

 - Olisinpa ehtinyt soittaa sille psykiatrille, mutta soitan heti

kun tullaan kotiin. Tahtoisin kertoa hänelle, että voisin olla

jonkinlainen tukihenkilö Eijalle. Lähetin hänelle muuten kauniin

pääsiäiskortin. Toivottavasti se ilahduttaa häntä.

   Aviopuolisot istuvat vielä hetken sylikkäin penkillä ja

katselevat maisemaa.

IRMELI:

 - Katso kuinka tuo lumi kimmeltää. Silti varjot ovat vahvat ja

tummat. Uskomaton vastakohtaisuus. Siristäpä silmiäsi ja katso

lumisen rinteen yli tuonne aurinkoon. Sanotaan, että pääsiäisenä

aurinkokin tanssii.

ERKKI:

 - En minä huomaa mitään.

IRMELI:

 - Minäpä huomaan. Se tanssii aivan selvästi ja toivottaa Iloista

pääsiäistä!

          7. Miksi näin?

   Pääsiäisen jälkeen Irmeli soittaa lääkärille. Tämä epäröi hetken

ja pyytää sitten Irmeliä tulemaan luokseen vastaanotolle.

LÄÄKÄRI:

 - Ole hyvä ja istu. Minulla on todella tärkeätä asiaa. Se on sen

luontoista, etten halunnut kertoa siitä puhelimessa.

IRMELI:

 - Se koskee varmaankin Eijaa. Hän on minun serkkuni. Äitimme ovat

sisaruksia. Eijan kanssa olemme tulleet hyvin läheisiksi, mutta

hänen äitinsä ei anna meidän enää tavata toisiamme. Halusin saada

selville, vieläkö Eija käy hoidossa.

LÄÄKÄRI:

 - Eija lopetti käynnit noin kaksi kuukautta sitten. Hänen äitinsä

soitti ja ilmoitti, etteivät he enää pidä terapiaa tarpeellisena.

Hoitavat kuulemma asian paremmin itse, Selma Karvonen vaikutti hyvin

jämyltä naiselta. Erittäin vahvalta uskossaan.

IRMELI:

 - Se on totta, mutta miten me voisimme auttaa Eijaa?

LÄÄKÄRI:

 - Emme enää mitenkään. Tein parhaani, mutta tilanne kehittyi niin

kuin se kehittyi. (miettien hetken) Tämä on nyt sinulle hyvin

järkyttävää kuultavaa.

IRMELI: (huolestuneena)

 - Kyllä minä kestän. Kauheampaa on olla epätietoisuudessa serkkuni

kohtalosta.

LÄÄKÄRI:

 - Eijan äiti soitti minulle heti pääsiäisen jälkeen ja kertoi, että

pääsiäissunnuntaina he olivat isännän kanssa vielä olleet

nukkumassa, kun Eija oli mennyt aamuaskareilleen navettaan.

Vanhemmat olivat heränneet ja todenneet, että aamiainen oli

katettuna pöydässä. He olivat aterioineet ja odotelleet aikansa.

Tyttöä ei vain kuulunut. Isäntä oli mennyt navettaan katsomaan,

oliko siellä jotakin hullusti. Ei ollut, jolloin isäntä oli

katsellut ympärilleen pihassa ja saman tien tähyillyt pellon yli

purolle päin.

IRMELI:

 - Löysikö hän Eijaa? Missä tyttö oli?

LÄÄKÄRI:

 -  Silloin isä oli huomannut askelten jäljet sohjuisessa lumessa.

Hän seurasi niitä, ja ne johtivat loivaa alamäkeä pienehkölle

solisevalle purolle. Siinä Eija makasi suullaan. Purossa. Hän oli

hukkunut siihen, vaikka vesi oli niin matalaa, että oli

käsittämätöntä, miten hän oli saanut vedettyä vettä keuhkoihinsa.

IRMELI: (järkyttyneenä)

 - Jos hän oli vain muuten kaatunut ja loukannut itsensä?

LÄÄKÄRI:

 - Ruumiinavauksessa todettiin, että Eija oli kuollut hukkumalla.

Mitään vakavia vammoja ei ollut. Pari mitätöntä naarmua kasvoissa.

Se ei voinut olla vahinko, sillä poliisi totesi askelten pituudesta,

että tyttö oli vain lisännyt vauhtia puroa lähestyessään ja oikein

heittäytynyt siihen. Eikä ollut noussut, vaikka varmasti ei ollut

loukannut itseään niin pahoin, ettei olisi kyennyt pelastautumaan.

IRMELI:

 - Selmako tämän sinulle kertoi?

LÄÄKÄRI:

 - Niin, mutta otin myös selvää paikallisilta viranomaisilta. Ei

tämä ole mikään potilassalaisuus. En kerro meidän kahdenkeskisistä

keskusteluistamme, mutta tämä tapaus on julkisesti tiedossa. Saisit

samat faktat keneltä naapurilta tahansa. Puoli kylää oli saattamassa

Eijaa ruumishuoneelle, sen jälkeen kun isä oli löytänyt vainajan.

Lisäksi tästä on ollut pieni uutinenkin täkäläisessä lehdessä.

IRMELI:

 - Minä lähetin hänelle pääsiäiskortin.

LÄÄKÄRI:

 - Senkin takia haluan selostaa tämän tapahtuman sinulle näin

tarkasti. Kun tyttö löydettiin, hänellä oli kortti nyrkkiin

puristettuna kuin lapsella lelu jouluaattona. Kortti oli selvästi

hänelle hyvin tärkeä. Voi olla, ettei hänelle pahemmin postia

lähetetty. Hän varmaan ajatteli sinua viime hetkillään. Sai ehkä

lohtua sinun ystävyydestäsi ja huolenpidostasi.

   Irmeli oli kauan aivan hiljaa. hänestä tuntui, että tämä ei

voinut olla totta. Miten tällaista pääsi tapahtumaan? Taas se

syyllisyys nosti päätään.

IRMELI:

 - Tunnen kauheata syyllisyyttä, kun olin ajamassa Eijaa

irtaantumaan kodistaan. Ehkä metsän eläimen täytyy antaa olla oman

tutun metsänsä suojassa.

LÄÄKÄRI: (kuivasti)

 - Eipä se oma maastokaan häntä onnelliseksi eikä terveeksi tehnyt. Jo

ennen sinuun tutustumistaan hän oli mieleltään pahasti järkkynyt.

Älä syytä itseäsi. Annoit hänelle kuitenkin lämpöä ja myötätuntoa

hänen viimeisinä kuukausinaan. Siitä olen varma.

IRMELI:

 - Miten Selma otti asian?

LÄÄKÄRI:

 - Sehän siinä olikin inhottavaa, että hän soitti haukkuakseen

minut. Hän syytti minua lapsensa kuolemasta. Hän väitti, että olin

riistänyt hänen tyttäreltään taivasosuuden. Syössyt hänet helvetin

piinaan ja vielä pääsiäisaamuna. Tehnyt itsemurhaajaksi, jolle ei

ole sijaa siunatussa kirkkomaassa.

IRMELI:

 - Eijalla oli siis minun korttini kädessään.

LÄÄKÄRI:

 - Niin oli. Mitähän siinä luki?

IRMELI:

 - Siinä oli kuva, jossa reipas ja touhukas kanaemo ripustaa

lumivalkoista pyykkiä narulle. Pikkuiset tiput ovat juuri

kuoriutumassa munasta. Heleän sinistä kevättaivasta vasten heijastuu

valkoinen koivun runko. Koivuhan on kasvun vertauskuva. Taivaalla on

suuri kirkkaankeltainen aurinko, Ehkä se tanssii hilpeänä ylistäen

pääsiäistä, ihmisen vapautusta synnin ja kuoleman vallasta. Alla oli

teksti: ”Iloista pääsiäistä rakkaalle Eija-serkulleni toivoo Irmeli.”

                                                     XXX

III  HAISUNÄÄTÄ

          1. Virkistyspäivät

   Jo varhain aamupäivällä pääkaupungin kauppatorilla vallitsi

vilkas hyörinä. Hellevi käveli hiljakseen kojujen välissä ja

nuoleskeli suurta jäätelötötteröä, jossa oli kolme maukasta palloa.

Ei olisi kannattanut näin helteellä ottaa vastuksikseen yli reunojensa

pursuvaa annosta. Hän nuoli ja nuoli vuorotellen joka puolelta,  

mutta silti sormet olivat jo sekä mansikka- että suklaajäätelössä.

Voi itku, ja myöskin upouusi vaaleansininen bleiseri. Ostettu koulun

päättäjäisiin. Kaksi pitkää tahmaista viirua valui reippaasti pitkin

rintamusta. Kuin laavavirrat tulivuoren kupeella.

   Tulivuorta pyöreähkössä Hellevissä muistuttivat vain terhakasti esille

pyrkivät rinnat, mutta muussa suhteessa hän oli se sama tyyni ja

viileän varovainen peruskoulun opettaja, joka kamppaili omaa

salaista elämäntaisteluaan ulkonaisesti rauhallisena ja hillittynä.

Kotona ja koulussa. Eivät ne asiat suuttumisesta parane, eivätkä

turhasta hötkyilystä.

   Hellevi ymmärsi varsin hyvin, että osa hänen tyynestä

suhtautumistavastaan johtui pelkästä flegmaattisuudesta. Pääsi

sittenkin vähemmällä, kun ei aina pyristellyt vastavirtaan. Yrjöä

vastaan taistelun hän oli jättänyt jo aikoja sitten. Mitä suotta

tuhlata energiaansa? Voimakastahtoinen, määrätietoinen mies.

Tottunut johtamaan ja päättämään jo työpaikallaan. miksi sitten

muuttaisi rooliaan kotonakaan? Vaimo ja kaksi poikaa pysyivät

hyvässä järjestyksessä. Varsinkin vaimo. Pojat nyt välillä

kapinoivat tai näyttivät käskijän otteitaan rauhaa rakastavaa

äitiään kohtaan.

.

   No vihdoinkin se tötterö oli nuoleskeltu roskiskuntoon. Hän jyrsi

vielä reunoja ahneesti kuin orava. Leveillä etuhampaillaan, jotka

antoivat hänen ystävälliselle hymylleen aavistuksen Peppi

Pitkätossusta. Olisiko naisessa sittenkin ytyä pieneen irrotteluun

ja kapinointiin? Hellevi itse tiesi, ettei ollut. Hän ei jaksaisi

taistella ympäristön mielipiteitä eikä omaa varsin ankaraa  

omaatuntoaan vastaan. Tiukkapipoisen äidin jämerän ja tehokkaan

moraalikasvatuksen tulosta. Höysteenä vielä ripaus kirkollista

ahdasmielisyyttä mummon taholta. Entä isä?

   Hellevi heitti tötterön jäännökset roskapönttöön ja keskittyi

puhdistamaan jakkunsa etumustaa paperinenäliinoilla. Niitä kului

toimitukseen peräti kolme kappaletta. Eivät ne siihen loppuneet.

Hellevi oli tyypillinen opettaja, jolla oli kassissaan ja

pullottavassa käsilaukussaan kaikkea. Ihan KAIKKEA.

   Jopa varmuusesineitä. Äiti olisi kauhistellut, mitä onnellisessa

avioliitossa oleva tytär sellaisilla tekisi.  Edes tällaisella virkistävällä

lomamatkalla. Eivät ne Helleviä itseään varten olleet

tarkoitettukaan. Vaan ystävättäriä varten. Esimerkiksi tällä kertaa

mukana olevan Inkerin käyttöön. Eronnut ja täysi haku päällä. Sitten

ravintolaillassa voivottelee, ettei ole kortsuja mukana. Hellevi

vain avaisi rauhallisesti mahtavan käsilaukkunsa ja ojentaisi

ystävättärelleen tarvittavan pakkauksen. Taatusti oikea

käyttöpäivämäärä.

   Eivät ne tahrat kuivalla nenäliinalla lähde. Nainen kostutti sitä

välillä niukalla syljellään. Ei totisesti, hän tarvitsisi vettä.

Hän katseli etsien ympärilleen. Röykkiöittäin kirkkaanvärisiä

kukkavihkoja korkeissa maljakoissaan. Kehtaisiko mennä ja tuikkasta  

paperia reunimmaiseen?  

   Eipä taida onnistua. Myyjät vahtivat kuin haukat tavaroitaan.

Olisivat ihmetelleet. Hellevi ei halunnut joutua kenenkään

kummastuksen kohteeksi. Sitä päivittelyä hän oli saanut kokea koko

elämänsä ajan. Jo lapsuudessa. Tavallinen terve nuori tyttö. Mitä

ihmettelemistä hänessä oli? Muut eivät vain aina hyväksyneet häntä ja

hänen tekemisiään.

   Moite ilmeni niin vähässä. Ilmeissä, otsan rypistyksessä, huulien

suipistamisessa, olan kohautuksessa ja vähättelevässä hymyn

häiveessä. Joskus se puhkesi sanoiksi: Kukaan muu ei juo kahvia

kylmänä. Kukaan muu ei päästä jäätelöä sulamaan. Kukaan muu ei pyydä

anteeksi tuolilta, jos on sattunut sitä vahingossa potkaisemaan.

Kaikkien muitten vaimot järjestävät mielellään kutsuja miehensä

liiketuttaville. Kaikkien muitten äidit osaavat leipoa kiinni

pysyviä joulutorttuja. Kaikki muutkin opet ovat antaneet meidän

pitää pipoa tunnilla. Kaikki muutkin...

   Hellevi aivan hengästyi näistä muistoista. Melkein raivokkaasti

hän pusersi nenäliinaa kädessään ja pyöri joka ilmansuuntaan. Eikö

tässä hiivatin satamakaupungissa ole tilkkaakaan ylimääräistä vettä?

Hän lähti kävelemään laituria kohden. Sisäaltaissa keinahteli

joitakin saaristolaisten leveitä veneitä. Olivat tulleet myymään

kaloja torille. Samoin siellä näkyi pari sightseeing-alusta

odottamassa turisteja lyhyelle meriristeilylle.

   Nyt nainen seisoskeli laiturin reunalla ja silmäili kivisiä

porrasaskelmia, jotka johtivat altaaseen. Samea vihertävä vesi

velloi sittenkin liian alhaalla. Jos hän yrittäisi alimmalta

portaalta kurkotella veteen, siinä repeäisivät sekä sukkahousut,

tummansininen hame että mahdollisesti myös bleiserin selkämys.

Kaikki hänessä tuntui olevan puristettu siihen viimeiseen

pisteeseen, jossa ratkeamista ei vielä päässyt tapahtumaan. Ihrat

olivat vyörymässä yli kuin siinä liian runsaassa jäätelötötterössä.

   Vesi näytti vielä lisäksi olevan todella likaista. Mihin turhaan

tuumimiseen hän oikein aikaansa haaskasi? Kuka häntä täällä tunsi?

Hänhän oli yksin.

   Yksin. Joku olisi voinut säälitellä häntä oikein sydämensä

pohjasta. Hän oli yksin Helsingin kauppatorilla. Mies ja pojat

kotona sadan kilometrin päässä täältä. Inkeri piehtaroi kovassa

kuumeessa hotellihuoneessa. Söi joka sortin rohtoa, jotta olisi

tolpillaan yhdistyksen upeassa illanvietossa Kalastajatorpalla. Hän

oli oikein ajamalla hätistellyt Hellevin kaupungille, jotta saisi

keskittyä paranemiseen. Jopa joogan avulla.

 - Hellevi hyvä, osta itsellesi jokin hemaiseva mekko. Ihan hävettää

esiintyä noin tätimäisessä seurassa. Hanki kuitenkin tarpeeksi laaja

koko, ettei kolttu heti repeä jos joku erehtyy sinua hakemaan.

   Kyynelsilmin Hellevi oli lähtenyt kaupungille. Ei Inkeri

tavallisesti ollut noin ilkeä, mutta se pelko, ettei voisi

osallistua illallisiin, jäyti tietysti naista ja terävöitti hänen

kieltään. Inkerin ei tarvinnut hävetä muotojaan. Koko 36 ja ollut jo

koulutytöstä lähtien, vaikka söisi kokonaisen porsaan joka päivä.

   Yksin. Helpotuksen huokaus. Yksinäisyys oli Helleville

ylellisyyttä. Vanhimpana sisarena hän ei ollut koskaan

lapsuudenkodissaankaan saanut olla omissa oloissaan. Aina piti

vahtia pikkusiskoja tai lihasoppakattilaa tai isää.

   Kun jotkut uudet tuttavat kuulivat, että Hellevillä oli mies ja

kaksi teini-ikäistä poikaa, he ihastelivat ja lausuivat hymyillen:

 - Kolmen komean miehen passattavana. Hehän pitävät sinua kuin

kukkaa kämmenellä.

   Hellevi vain hymyili vaisusti ja myönteli tapansa mukaan. Jos hän

olisi saanut vapaasti ilmaista mielipiteensä, hän olisi tokaissut,

että kyllä kolme miestä, mutta nimenomaan juuri heidän kämmeniensä

alla. Avuttomana, voimattomana, alistettuna ja siis turvassa.

   Pojat ottivat mallia isästään naisen kohtelussa. Kai se oli

olevinaan jonkinasteista huolenpitoa sekin. Nytkin he olisivat

kovalla äänellä toitottaneet:

 - Äiskä, sulla on jätskiä suupielessä. Oikein mojovat viikset nokan

alla. Pyyhi äkkiä suusi.

   Hellevi sipaisi hermostuneesti huuliaan nenäliinalla. Jo vain.

Siinä oli hiukan jäätelöä. Raivostutti, että perhe kymmenien

kilometrienkin päästä ohjaili hänen elämäänsä ja huolehti ja valvoi.

Hänestä tuntui, että siitä oli vain silmänräpäys, kun hän oli

lakannut pyyhkimästä poikien suuta ja käsiä ja kyyneleitä ja peppua.

Hänhän oli vasta vähän yli nelikymppinen, vakinaisessa toimessa

oleva virkanainen, opettaja, joka pystyi varsin hyvin huolehtimaan

ainakin siisteydestään.

   Kunnioitettu opettaja seisoi laiturilla. Hänen takaraivoaan

kuumotti paksun vaaleanruskean hiussykerön alla. Vai aurinkoko se

paahtoi aivan aivoihin asti? Tuuli aika tavalla ja hiukset olivat

romahtamaisillaan alas. Eipä ollut Yrjöä huomauttamassa, että korjaa

hiuksiasi, ettet ala näyttää hampuusin morsiamelta. Jos hän olisi

loukkaantuneena alkanut puolustella itseään, mies olisi vain

tyynesti todennut, että ennalta ehkäisy on parasta. Miksi päästää

katastrofia valloilleen, kun pystyi sen pienillä toimenpiteillä

estämään?

   Milläs nyt tämän estät? Vihuri jo riepotteli yhtä kiharaa ja

tukisteli häntä samalla tavalla kuin äiti oli tehnyt, jos tytär oli

taas syyllistynyt johonkin laiminlyöntiin tai pikkumokaan. Hellevi

lähti hoipertelemaan kauempana olevaa kojua kohti. Ehkä siellä

pääsisi tuulensuojaan ja saisi hiuksensa ja vaatetuksensa

järjestykseen.

   Hän ei toki ollut humalassa. Hän kulki horjuvin askelin, koska

molemmat kengät puristivat kolmea liikavarvasta ja vasemmassa

jalassa muhivaa vaivaisenluuta. Se pitäisi leikkauttaa mutta

hirvitti. Suuri käsilaukku ja painava kassi vielä edesauttoivat

huojumista. Ne oli sijoitettu vasemman käsivarren varaan, jotta hän

olisi voinut toisella kädellä tukea vapauteen riuhtovia kutrejaan.

Sitten vielä se nenäliina sirosti sormien välissä. Puolikorkeat

korot ja turvonneet nilkat notkahtelivat. Mokomatkin pyöreät

mukulakivet. Tässä pitäisi olla Yrjön lenkkarit.

   Lumivalkoiset lokit kirkuivat kaikkialla. Tuntui, että ne olivat

täällä suurempia kuin muualla Suomessa. Oikeita kromosomilokkeja.

Röyhkeitä ja äänekkäitä kuten hänen kahdeksasluokkalaisensa ennen

kesälomaa, jolloin hän ei enää millään jaksanut pidellä ohjaksia

käsissään. Niitä hentoja ja kovasta kulutuksesta katkeamaisillaan

olevia. Kuten hän ei nytkään pystynyt pitämään kurissa näitä omia

suortuviaan.  

 - Mitä tämä kaikki kannatti? hän oli kyllääntyneenä ajatellut

toukokuun lopulla. - Kunhan tulisi loma.

   Siinä hän oli ainakin ollut lasten kanssa samaa mieltä. Nyt

hänellä oli loma ja sitä oli onneksi vielä runsaasti jäljellä. Kunpa

osaisi sen oikein käyttää. Virkistykseen ja palautumiseen.

   Linnut osoittautuivat häikäilemättömiksi ryöväreiksi. Hyvä kun

eivät riistäneet jäätelöitä ihmisten käsistä. Ne syöksähtelivät

myyntipöytiä kohti ja kaarsivat taas kirskuen hohtavansiniselle

taivaalle. Häikäisevän valkoisina kuin enkeliparvi, vaan ei yhtä

viattomana. Kymmenmäärin niitä parveili etenkin kalapöytien

ympärillä vaanien ahnaasti tilaisuutta siepata edes yksi

kiiltäväkylkinen sukkula saaliikseen. Eräälle rosvolle se jo

onnistuikin ja aivan myyjän nenän alla. Torikauppias vain huitaisi

alistuneesti kädellään, mutta varas oli jo tipotiessään.

   Osalla lokeista oli musta naamari kasvoillaan. Maantierosvoilla.

Kauppatorirosvoilla. Taisivat olla naurulokkeja. Niitten nauru oli

vain niin karseata käkätystä. Jotenkin pahanenteistä. Onkohan kotona

kaikki hyvin? Ei olisi pitänyt päästää mieleensä niin tyytymättömiä

ajatuksia rakkaasta perheestään.  

 - Miksi et sitten lähde, jos tämä on niin kauheata? oli Yrjö joskus

kysynyt. - MINÄ ainakin olen tyytyväinen. Ei täydellistä, mutta

takuulla keskitasoa parempi avioliitto. Niin kivat pojatkin.

   Hellevi huokasi ja mietti, miten hyvittäisi pahat ajatuksensa.

Rukoilisi tai ostaisi perheelle mukavia tuliaisia. Ei liian

tyyriitä, ettei tulisi sanaharkkaa Yrjön kanssa.

 - Mitähän tuolla tapahtuu? huudahti joku hänen vieressään.

   Hellevi kääntyi katsomaan. Joku nainen kirjavassa koltussaan.

Suuri pyöreä nainen, suuria punaisia ympyröitä leningissään. Oli

muuten vieläkin mittavampi kuin hän, totesi Hellevi tyydytyksellä.

Sitten hän kääntyi katsomaan naisen osoittamaan suuntaan.

   Ihmisiä oli alkanut kerääntyä laiturille saaristolaisveneitten

lähettyville. Erityisesti eräs vene kiinnosti katsojia. Siinä oli

valtava keltainen öljykangas pohjalla. Se oli kummasti koholla. Ehkä

puhuri nostatteli sitä. Lähteekö vallan lentoon?

   Nuori hoikka konstaapeli Reimari lähestyi päättäväisen näköisenä

paikkaa. Joku mies kerkesi jo kehotella virkavallan edustajaa

kurkistamaan pressun alle.

 - Se on niin kummasti koholla. Onkohan sen alla ruumis?  

          2. Ruumislöytö

   Konstaapeli Reimari kiihdytti askeleitaan melkein juoksuksi.

Taitaa tulla hänen ensimmäinen rikostapauksensa. Tosin hän oli

järjestyspoliisi, mutta elämänura saattaisi vallan hyvin saada uutta

potkua jonkin satunnaisen tilanteen ansiosta. Hän oli innokas

poliisisarjojen seuraaja. Taitava ja älykäs rikosetsivä oli tämän

kunnianhimoisen nuoren miehen ihanne ja esimerkki antoisasta

ammatista.

   Reimari vilkuili ympärilleen, ettei vain joku muu poliisi, muka

kokeneempi ja taitavampi, ehtisi tulla hänen apajilleen. Olivat aina

tietävinään kaiken paremmin. Hänellähän se tuorein koulutus oli,

vasta poliisikoulusta päässyt. Ihan tyydyttävin arvosanoin.

   Ei näkynyt muita kilpailijoita. Reimari hypähti kevyesti ja

notkeasti veneeseen, joka keikahti aika tavalla. Pressukin

liikahteli ja kupruili. Sen alta hän oli kuulevinaan jotakin

mörinää. Ettei vain jokin suuri peto. Korkeasaaresta karannut karhu

tai leijona. Sittenhän olisi pääkaupungillakin oma leijonansa, ja

hänet, Teemu Reimari, mainittaisiin urheana kiinniottajana.

 - Mikä ihme siellä on? huutelivat katsojat.

 - Tässä tarvittaisiin jo toimintaa, huusi joku ikivanha ukonköriläs

möreällä äänellä. Luultavasti entisiä rintamajermuja.

   Reimari punastui hieman. Siloposkinen ja pari haituvaa huulissa

ja yksi kukkimassa aataminomenan kummulla. Söpö poika, ajattelivat

monet naiset, jotka samalla yrittivät pärjätä miehille ja valloittaa

hyviä näköalapaikkoja laiturin reunalla. Pressu liikahti taas

hiukan, ja sen alta paljastui suuria verilammikoita - ja pitkä

verinen puukko. Oikea Lapin leuku. Käyrä ja terävä kuin mikä.

   Yleisö kohahti kuin urheilukatsomossa. Ainoaksi urheilijaksi vain

taisi jäädä nuori konstaapeli. Mitä hän nyt tekisi? Katsojat ihan

pidättivät hengitystään jännityksestä. Katsoivat häneen

luottavaisina.

 - Toimintaa, nuori mies, ähisi veteraani.

 - Siellä on aivan varmasti ruumis. Ehkä useampiakin. Siinä sulla on

ainakin murha-ase.

   Reimari seisoi pressun vieressä ja keräsi nuoren sydämensä

rohkeutta vetääkseen kankaan syrjään. Mitä sieltä paljastuisi?

Parasta kutsua heti ambulanssi ja lisävoimia poliisilaitokselta.

   Niinpä hän näpyttelee pari puhelinnumeroa, tiedottaa lyhyesti

hätätilanteen sekä ilmoittaa hälisevälle ja uteliaalle yleisöjoukolle,

että apuvoimia tulee ja sassiin.

 - Mitä tässä apuvoimia tarvitaan? Onhan tässä polliisi paikalla.

Etkö poika osaa pressua nostaa? Uhri voi tarvita apua, marisi se

suulas veteraani.

   Tulisi itse nostamaan. Sitten Reimari kuitenkin tarttui

varovaisesti hyppysillään kankaan kulmaan ja raotti sitä hieman.

Alla alkoi heti kamala myllerrys, aivan kuin siellä olisi paininut

mursulauma. Vihaista ökinää ja murahtelua. Sitten yksi kirosana.

Reimari huokasi helpotuksesta. Ei ainakaan leijona eikä karhu.

   Yleisö eli intohimoisesti tapauksessa mukana. Joukosta kuului

yhtenä sarjana hyviä ja huonoja neuvoja. Erittäin varmoja

mielipiteitä toimintaperiaatteista tällaisissa tapauksissa sekä

kaupungin ja yleensäkin yhteiskunnan arvostelua. Hallituksen

eritoten. Veneissä voisi asustaa vaikka komppania roistoja eikä

valtio mahda mitään. Mitä lienevät pakolaisia ja maahanmuuttajia.

Tulleet Suomenlahden eteläpuolelta salamatkustajina ja nyt

terrorisoivat koko pääkaupungin seutua.

 - Mitä tekevät kansan valitsemat edustajat Arkadianmäellä? Nostavat

vain jo ennestäänkin huimia palkkojaan, ja syytön kansa saa elää

pelossa ja epävarmuudessa. Työpaikat viedään ja naiset raiskataan.

Saisi tulla itse presidentti katsomaan, mitä hänen ikkunansa alla

tapahtuu. Missä ne riivatun poliisit viipyvät? Kyllä ne silloin on

paikalla, kun niitä ei tarvittaisikaan. Ja lappuliisat.

   Pari miestä vilkaisi huolestuneina kelloaan. Täytyisikö juosta

laittamaan lisää lantteja automaattiin? Ei sentään vielä. Jäisi tämä

kiintoisa kohtaus näkemättä.

   Tunnelma alkoi jo olla melko kiihkeätä. Katsomo oli vain niin

kovin ahdas ja kapea. Vain harvalle onnelliselle riitti tilaa ja

suora näkymä veneeseen. Etummaiset kertoivat huomioitaan takana

seisoville raukoille. Valokuvia näppäiltiin ja yksi videokamerakin

surahteli taajaan. Ikuistettiin matkamuistoja. Kas kun lehdistö ja TV

eivät olleet hoksanneet tulla paikalle.

 - Älkää saakutissa työntäkö meitä mereen. Eikö teillä ole

pienintäkään käsitystä hienotunteisuudesta? Täällä on naisia ja

lapsia. Älkää hitossa tyrkkikö.

   Silloin Reimarikin heräsi toimintaan. Ehkä vain voidakseen

viivytellä pressun nostamista.

 - Kas niin, kas niin. Ottakaa aivan rauhallisesti. Olkaa hyvät ja

siirtykää hiukan kauemmaksi. Ei tässä ole vielä mitään nähtävää

eikä...

 - Ei kai olekaan kun et nosta pressua. Nosta jo!

   Reimari punoitti teletappimaisia korviaan myöten ja jakeli

kärsivällisesti ohjeitaan:

 - Olkaa niin ystävälliset älkääkä tunkeko etummaisia mereen. Täällä

on naisia ja lapsiakin. Kas niin, rauhallisesti. Ihan vain

rauhallisesti. Kyllä tämä tästä.

   Hetken hän kuvitteli valvovansa valtiovierailua. Korkea-arvoisia

valtionpäämiehiä. Hänen vastuullaan. Näin juuri hän estäisi

hurraavaa väkijoukkoa ryntäämästä kuninkaalliselle huvipurrelle.

Arvovallallaan ja asiallisella puhetavallaan hän rauhoittaisi

uteliaat. Myöhemmin hän saisi paljon kiitosta mielenmaltistaan ja

kohteliaasta käytöksestään. Ehkä joku prinsessa häntä kättelisikin.

Olihan hän komea kuin nuori kadetti. Kelpaisi vaikka linnan juhliin

neitosten kavaljeeriksi. Kyllä hän tiesi oman arvonsa. Peilasi

itseään aina, kun vähänkin suurempi kuvastin osui kohdalle.

   Mielenmalttia tässä sivumennen sanoen tarvittiinkin, sillä

tyytymätön nurina ja muutamat yleisesti tunnetut haukkumasanat

ilmaisivat, että eturiviin oli sittenkin tunkemassa joku

häikäilemätön kyynärpäätaktikko.

 - Nosta jo perkele sitä kankasta.

   Kankaan alla oli hiljaista.

 - Ne on kai kuollu verenvuotoon. Polliisin syy.

   Reimari kumartui äkisti, tarttui pressuun ja vetäisi sen syrjään

yhdellä kiskaisulla. Oli paljon punnertanut kuntosalilla. Naiset

loivat häneen ihailevia silmäyksiä, mutta käänsivät sitten hopusti

katseensa veneessä paljastuvaan näkyyn. Kirkaisuja ja miesväen

kiroilua.

 - Sehän on yltä päältä veressä. Elääkö se vielä? Mikä se on?

   Vastausta ei tarvinnut kauan odottaa. Suuri tumma verinen hahmo

nousi horjuville jaloilleen.

 - Sehän on - pultsari!

   Kookas vanhemmanpuoleinen mies seisoi siinä huojuskellen ja

toljottaen ällistyneenä suurta kansanjoukkoa laiturilla. Reimari

takelteli hieman ja hoksasi sitten kysyä:

 - Oletteko loukkaantunut? Vuotaako teistä verta? Sairasauto tulee

tuossa tuokiossa.

   Niinpä se tulikin. Sireenit ulvoen. Toisesta suunnasta kuului

myös ujellusta. Poliisiauto, vihdoin ja viimein.

   Puliukko kumartui, tarttui veneen laitaan ja alkoi kömpiä

laiturille. Nosti monta kertaa ja hartaasti toista jalkaansa ennen

kuin onnistui. Liike toi Hellevin mieleen Yrjön tyhmähkön

jäniskoiran Rekun. Konstaapeli riensi auttamaan, mutta vetäisi

sitten äkkiä kätensä pois. Tuollainen määrä verta ja limaa eikä

hänellä ollut hansikkaita.

 - Ei se ole mun vertani. Mä vain tahriinnuin siihen kun kiehnasin

tuon pressun alla. Mä olen ihan all right.

 - Kuka tämän teki? kysyi poliisi osoittaen veristä puukkoa.

 - Sandströmin eukko. Se perkasi täällä kaloja.

   Laiturilta kuului hihitystä ja hohotusta. Sitä nuori Reimari ei

enää kestänyt. Hän hyppäsi hento niska punoittaen aluksesta

laiturille ja alkoi harppoa torille selittääkseen paikalle

kiitäville apuvoimille, että ei täällä ollutkaan mitään suurempaa

onnettomuutta. Kalan perkausta vain, ja veneessä yöpynyt pultsari.

 - Ota murha-ase mukaasi, hujoppi, huusi veteraani vielä hänen

jälkeensä.

   Väkijoukko hajaantui vähitellen ja naureskeli tapaukselle.

Hellevin tuli poliisia sääli. Tämä seisoi kauempana torilla ja

selitti ja selitti. Yrmeitä poliiseja ja palomiehiä. Ei hitustakaan

huumorintajua. Toinenkin Musta Maija ulvoi paikalle. Kas kun ei

rynnäkköpoliisi.

          3. Possumunkkikahvit

   Reimari palasi korvat luimussa laiturille tarkistaakseen vielä

kerran, olisiko ”ruumiissa” sellaista vammaa, joka kaipaisi

sairaalassa käyntiä. Miestä ei näkynyt missään. Ei kai hän vain

ollut horjahtanut satama-altaaseen? Sinnekin Reimari kurkisteli ja

sai varsin myötätuntoista apua Helleviltä ja parilta muulta

empaattiselta naisihmiseltä.

 - Se nyt vielä puuttuisi, että täytyisi kutsua sammakkomiehet

paikalle, mumisi Reimari.

   Ennemmin hän vaikka itse sukeltaisi tuohon vihreään mönjään,

ennen kuin vaivasi palokuntaa uudestaan. Onneksi altaassa ei näkynyt

mitään epäilyttävää. Siispä konstaapeli tallusteli huoletonta

teeskennellen kädet rennosti selän takana torin laitimmaiseen

kulmaan ja pysytteli siellä koko vahtivuoronsa ajan. Jos joku olisi

ihmetellyt, miten hän sieltä asti pystyi valvomaan järjestystä niin

laajalla alueella, hän olisi vedonnut sinisten silmiensä loistavaan

näköön. Olisi kelvannut vaikka tarkka-ampujaksi.

   Hellevi huomasi hyvällä omallatunnolla ansaitsevansa pullakahvit.

Ihanaa, ettei Inkeri ollut mukana. Tämä olisi jo aikoja sitten

patistanut ystävätärtään lähtemään tavaratalokierrokselle. Naisen

jalkoja pakotti. Näytti olevan sade tulossa. Ei se kolotus siitä

johtunut, vaan niistä turhamaisuutta henkivistä numeroa liian

pienistä kengistä. Mukava saada välillä istahtaa.

   Hän ontui suureen punaisella katoksella suojattuun kahvioon. Vain

lyhyen aikaa harkittuaan hän sijoitti märälle tarjottimelleen suuren

pahvimukillisen kahvia ja kolme sokeripalapakkausta, kun niitä

kerran ihan tyrkytettiin. Mukiin hän kaatoi aimo lorauksen kermaa

sekä valikoi itselleen kaikkein suurimman possumunkin. Sen tuoksu

oli huumaava. Olivat tarjouksessa. Siitä Yrjö olisi iloinnut ja

kaikesta muusta nalkuttanut. Mutta miespä ei ollut mukana.

   Villi irrottelija valitsi mieleisensä pöydän. Tarpeeksi tilaa

laukuille ja jopa bleiserille, jonka hän riisui tässä hiostavassa

kuumuudessa. Melkein haisteli kainaloitaan. Voi noita keinokuituja.

Ei kai leopardi pääse pilkuistaan, sillä jo viiden minuutin kuluttua

tämä tarkka ja huolellinen opettaja oli tiputellut viininpunaisen

puseronsa rintamukselle maitokahvinruskeata kahvia sekä ainakin

parikymmentä possusta irtaantunutta sokerinmurusta.

   Ne hän sai kädellään huiskittua lattialle. Samalla huitaisulla

keikahti myös kahvimuki, mutta tyytyi kuitenkin kastelemaan vain

paperisen pöytäliinan. Tosi rumia ruskeita läikkiä. Muutama kunnon

pisara oli sittenkin lennähtänyt kovia kokeneelle jakulle. Sen

selkäpuolelle. Nainen tunsi istuvansa kuin kansankuppilassa, mutta

hänhän kuului kansaan. Hän opetti tulevaa kansaa ja oli

kansankynttilä. Onneksi perhe ja äiti eivät olleet nipottamassa.

   Isä ei olisi sanonut mitään. Ensinnäkin hän lepäsi jo

kotiseurakuntansa kirkkomaassa. Joutui sinne liian nuorena ja ihan

omasta syystään. Periytyyköhän sellainen? Toivottavasti ei. Omat

pojat muistuttivat kaikessa Yrjöä. Jollei Hellevi olisi elävästi

muistanut omia synnytystuskiaan, hän olisi uskonut, että pojat eivät

ollenkaan olleet hänen lihansa ja vertansa. Toisaalta hän olisi

toivonut niin olevankin. Olisivat lapset vain saneet olla pelkästään

Yrjön sukua.

   Mikä hänen isästään olisi tullut jos olisi saanut elää

vanhemmaksi? Tuollainen puliukkoko? Pöyristytti. Mies oli ollut

suuri ja komea ja kaikesta kurjuudestaan huolimatta sellainen, että

oli hyvinkin saattanut nähdä parempia päiviä. Hellevi tiesi, että

siitä kaartista löytyi kaikkien yhteiskuntaluokkien edustajia.

Lääkäreitä ja tuomareita. Opettajia ja korkeantason poliitikkoja.

Vähemmän ehkä pappeja. Ei ainakaan piispoja.

   Hellevin isä oli ollut hyvin menestyvä liikkeenharjoittaja. Viina

vei. Miehen ja oman yrityksen ja tiilitalon ja perheen ja viimein

jalat alta. Vaimo ei kestänyt. Eikä maksa. Hellevin oli ikävä isää.

Sitä hän ei ollut juuri uskaltanut tuoda julki. Äiti ei kärsinyt kuulla

puhuttavankaan siitä juoppolallista.

   Isä oli aina ollut ystävällinen Helleville, ja muillekin. Ei

räyhännyt eikä sanonut paha sanaa kenellekään. Viina oli vain hänen

ainoa tosi ystävänsä. Joskus selvinä hetkinään hän oli paljastanut

tyttärelleen, että myös hänen oma isänsä eli Hellevin isoisä oli

ollut kova törpöttelemään. Tosin vain viikonloppuisin.

   Parhaat muistot, mitä vaari oli jättänyt pojalleen, olivat juuri

nuo viikonloput, jolloin kavereita oli kokoontunut keittiöön lasia

kallistelemaan. Pullo oli häveliäästi pöydän alla, muka piilossa.

Lapset olivat myös kököttäneet siellä, solmiskelleet yhteen pitkiä

pöytäliinan hapsuja ja kuunnelleet iloisia merimieslauluja, joita

perheenpää oli kaveriensa kanssa laulanut. Hyvä ääni kaikilla.

   Isä oli muistellut, että vain silloin hänen oma isänsä oli ollut

todella onnellinen ja rento. Laski leikkiä, taputti päälaelle ja

jakeli anteliaasti taskurahoja heille lapsille ja myös mököttävälle

vaimolleen. Muina päivinä isä itse mökötti. Ei rähjännyt mutta ei

myöskään ottanut minkäänlaista kontaktia muihin ihmisiin. Teki

työnsä ja odotti lauantaita.

   Ehkä oli sittenkin armollista, että Hellevin isä oli menehtynyt,

ennen kuin hän ehti vaipua pultsaritasolle Työpaikka oli jo mennyt,

ero perheestä tullut, mutta jonkinlainen rotankolo asumiseen oli

jäljellä. Siellä Hellevi kävi äidiltään salaa isää tapaamassa. Istui

kuluneessa nojatuolissa ja katseli, kun mies vain joi ja örisi

muistelmiaan. Itki välillä kovaa kohtaloaan. Ei silti syyttänyt

vaimoaan eikä muitakaan ihmisiä. Oli niin kiitollinen, kun tytär

tuli helssaamaan ja yritti pakottaa miesparkaa syömään ravitsevaa

ruokaa.

   Naisen oli myönnettävä, että alkoholistin perheen koko surkeutta

he eivät olleet joutuneet kokemaan. Ei väkivaltaa eikä taloudellista

puutetta ja hätää. Edes jokin valoisa puoli asiassa.

   Hellevi natusteli munkkiaan ja mietti, viitsisikö vielä tilata

juustohampurilaisen, oikein jättisuuren. Vuolaana virtaava sade

muodosti oviaukkoon pitkän surullisen verhon, kuin kyynelistä

kudotun esiripun. Pian se taas nostettaisiin. Kuului yksitoikkoista

lotinaa ja pientä rummutusta, kun pisarat osuivat punaiseen

telttakankaaseen. Ei nyt ainakaan kannattanut lähteä minnekään.

Kyllä se menee ohi, kesäinen sadekuuro. Nopeasti kuin pikkulapsen

itku. Muutamalla nyyhkäisyllä.

   Nyt se taitaa hellittää. Hellevi valmistautui keräämään

kamppeensa. Ehti jo vetää töhryisen bleiserin ylleen, kun joku pyysi

lupaa istuutua hänen pöytäänsä. Kummastuneena hän katsahti puhujaa

ja oli pudota tuoliltaan säikähdyksestä. Oliko se isä? Pitkä tumma

mies.

   Toinen säikähdys. Sehän oli se puliukko sieltä veneestä. Mitä se

nyt tähän änkesi? Mies oli tulkinnut Hellevin vaikenemisen

myöntymisen merkiksi ja istahti vapaalle tuolille. Raskaasti ja

huoahtaen.

 - Ette taida tuntea minua. Minä tunsin teidät heti kun näin tuolta

ovelta. Te olette maisteri Hellevi Siililehto. eikö totta?

   Hellevi nyökkäsi. Miehessä oli todella jotakin muutakin tuttua

kuin hänen isänsä hahmo.

 - En taida oikein tuntea? Muistutatte kyllä jotakuta.

 - Olen entinen pankinjohtaja sieltä Rauniolasta. Taisto Mäyränen.

   Mies nousi puolittain seisomaan kumartaakseen kohteliaasti, mutta

jalat eivät pitäneet ja hän romahti takaisin paikalleen natisevalle

ja huojuvalle tuolille.

   Heti Hellevi muisti, sillä olivathan he pienessä kunnassa

joutuneet tapaamaan varsin usein. Jopa työasioissa. Ei ollut vain

millään voinut yhdistää  viimeisen päälle huoliteltua herrasmiestä

tuohon...

 - Tietysti muistan. En vain heti tuntenut, kun olette niin...

 - Muuttunut ja vanhentunut ja ränsistynyt.

   Mäyränen takelteli ja soperteli puhuessaan, mutta esitti silti asiansa

ihan ymmärrettävästi. Mies näytti kovin väsyneeltä ja oli itse asiassa

kauhean näköinen. Risaiset vaatteet, joissa näkyi suuria tahroja. Entisen tumman juhlapuvun takki,  jossa yksi nappi roikkui pitkän langan varassa. Ei

takki olisi kiinni mennytkään, koska mahakin pullotti kuin odottavalla

äidillä.

   Tahraiset housut olivat risaiset, ja kun mies yritti oikaista

kankeita koipiaan, lahkeista pilkottivat karvaiset sääret. Sukkia ei

ollut lainkaan, tai näkyihän niistä jäänteitä nilkan ympärillä.

Kuluneet sandaalit ja uskomattoman likaiset ja sierettyneet jalat.

Kaikkein kauheinta olivat ukkovarpaat, joiden kynnet olivat

keltaiset ja kovettuneet. Pitkät kuin petolinnulla. Koukussa. Niihin

ei pystyisi moottorisahakaan.

   Mies huomasi Hellevin kauhistuneen katseen ja hymähti

alakuloisesti:

 - Niin, ei minulla ole juuri ollut aikaa käydä jalkahoitolassa.

Eikä manikyristillä sen paremmin. Eikä parturissa eikä

kasvohoidossa. Kävin minä niissä ennen. Ette olisi varmaan

arvannutkaan?

 - Juu, ei, juu, minä...

   Hellevi muisti, että Mäyränen oli aina ollut pikkutarkka

ulkonäkönsä suhteen. Aivan ylitarkka. Solmiot huolella valitut ja

prikulleen ojennuksessa. Kädet harvinaisen kauniit ja hoidetut. Kuin

konserttipianistilla. Senkin nainen oli havainnut istuessaan

toisinaan miestä vastapäätä jossakin juhlatilaisuudessa. Hienostunut

ja elegantti. Vieno partaveden tuoksu.

   Vaistomaisesti Hellevi veti ilmaa sieraimiinsa ja oli vähällä

tukehtua yskäänsä. Kuvottava haju. Karmea. Ei isä ollut sellaiselta

haissut viimeisinä päivinäänkään. Edes jonkinlainen hygienia, mutta

tämä lemusi kuin haisunäätä. Viina ja virtsa ja ulostus ja nyt vielä

veri. Ehkä oksennustakin joukon jatkona.

   Naista aivan oksetti. Onneksi munkki oli jo syöty ja mahassa,

mutta saattoi se vielä sieltäkin ulos pyrkiä. Hän vilkaisi

varovaisesti miehen kasvoja. Harmaantuvat hiukset melkein silmillä.

Takkuiset ja pesemättömät. Uurteiset kasvot ja ruskeat hampaat, kun

mies välillä aukoi suutaan kuin antaakseen pontta sanoilleen. Yritti

välillä hymyilläkin. Virnistellä ja köhiä. Silti Hellevistä jotenkin

tuntui kuin mies olisi vain esittänyt tuota roolia. Ei ollut vielä

sisäistänyt sitä.

   Käsien muoto oli yhä entisensä, mutta ne olivat perin likaiset.

Oikein pinttynyttä saastaa. Kynnenaluset aivan kuin hän olisi

työkseen maata möyrinyt. Kaatuili varmaan tuon tuostakin.

   Hellevi liikahti lähteäkseen, mutta sade olikin yltynyt oikeaksi

myrskyksi. Hullu sinne lähtisi ilman sateenvarjoa ja

pikkukengissä. Eihän mies ollut vaarallinen. Istukoon siinä. Tosin

ympärillä olevat näyttivät kovasti tarkkailevan heitä. Hellevin

hiukset olivat sittenkin valahtaneet hartioille. Pitkinä ja

sekaisina. Sitten ne monet tahrat vaatekappaleissa ja pöytäliinassa.

   Hän kävi hakemassa lasillisen vettä. Sämpylä ei enää houkuttanut.

Ihmiset katselivat, kun hän ontui tiskin viereen. Selkäpuolellakin  

komeili vaaleita pilkkuja. Sukissa oli silmäpako ja leveä.

Kantapäistä helmaan asti. Olivat kai osuneet karkeaan tuolinjalkaan.

Pitää nyt sen verran varoa, mihin säärensä työntää, olisi Yrjö

mutissut.

   Nyt hän ainakin näytti hampuusin morsiamelta. Jokin ihmeellinen

uhma nostatti päätään sisimmässä. Luulkoot ja uskokoot ja

tuijottakoot. Hän on tavannut entisen tuttavan kotikunnastaan.

Kovalla äänellä hän kysyi, halusiko Taisto kahvia ja sämpylän tai

possun. Hän tarjoaisi tapaamisen kunniaksi.

   Taisto nyökkäsi ja arvostelevien katseitten ristitulessa Hellevi

päättäväisesti pää pystyssä kantoi tarjottimen miehen eteen. Tämä

hymyili kiitokseksi ja alkoi nälkäisenä nauttia ateriaansa.

   Hellevi katseli miehen syömistä hetken aikaa ja tunsi merkillistä

mielihyvää jostakin.

 - Tiesitkö, Taisto, että jollakin tavalla mustutat isävainajaani?

Aivan säikähdin, kun ilmestyit pöytäni viereen.

   Seuralainen pudisti päätään eikä vastannut, koska suu mäyssytti

sämpylää. Miehen aterioidessa Hellevi jatkoi jutustelua, kertoipa

lyhyesti isästäänkin. Se tuntui hyvältä, sillä ei hän tätä teemaa

ollut juuri pystynyt kenenkään kanssa käsittelemään. Yrjö kohautteli

olkapäitään ja vaihtoi nopeasti puheenaihetta, kun epämiellyttävästä

appiukosta tuli kyse.

   Yhä jatkuva kaatosade pakotti naisen vangiksi tänne tuon

laitapuolen kulkijan kanssa. Ehkäpä hän jäi istumaan samaan pöytään

jostakin muustakin syystä? Ehkä hän oli vain utelias, miten niinkin

korkeassa asemassa oleva virkamies päätyy tuollaiseen jamaan.

          4. Riippuvuutta

   Hellevi kävi vielä hakemassa itselleenkin sen jättihampurilaisen

ja toisen mukillisen juomaa. Ei kahvia vaan kaakaota. Vallaton

kiemura kermavaahtoa koristeeksi. Nälkä antoi epämiellyttäviä

merkkejään vatsassa. Keskustelukumppanista lemahdellut haju ei enää

tuntunutkaan niin voimakkaasti.

   Oliko hän jo turtunut siihen vai osasiko mies pidätellä

hajunpäästöjään? Aivan kuin nainen voi kuulemma säädellä eroottista

vetovoimaansa, jos vaikka sattuu keskiyöllä kulkemaan vaarallisen

miesjengin ohi. Ehkä Mäyränen piiloutui sen hajuverhonsa suojiin

kuin haisunäätä pitääkseen kutsumattomat lähestyjät loitolla.

 - Taidat olla ihan selvänä tällä haavaa?

 - Niin olenkin, koska en ole ehtinyt mistään hankkia pulloa.

 - Älä anna minun häiritä tärkeitä aamutoimiasi.

   Sen sijaan että Mäyränen olisi loukkaantunut, hän purskahtikin

äänekkääseen nauruun. Hiukan liian äänekkääseen, sillä kahvion rouva

ja asiakkaat vilkuilivat heihin päin paheksuvasti. Odottivat kai

pienintäkin aihetta häätää heidät ulos. Niin heidät. Helleviä hiukan

kismitti. Miltä hän mahtoi noista näyttää tahraisessa bleiserissään

ja tukka valtoimenaan. Takkuisena, kun ei kehdannut tässä ruveta

kampaamaan.

 - Pystyn minä pari tuntia olemaan selvinkin päin. Entä sinä?

 - Enhän minä käytä alkoholia. En oikeastaan ollenkaan. En ole

uskaltanut, koska aina se isän pelottava esimerkki kummittelee

silmien edessä.  

 - En tarkoittanutkaan viinaa, vaan tuota sinun ylensyömistäsi.

   Hellevi nytkäytti päätään ja mietti, lähtisikö heti ulos. Olipas

röyhkeätä. Pultsari arvostelemassa virkanaisen ja menestyvän

osastopäällikön rouvan ruokailutapoja. Kas kun ei neuvonut haarukan

käyttöä.

 - Älä nyt pahastu, mutta myönnä pois. Totta se on. Syöt varmasti

aivan liikaa. Mikä siihen mahtaa olla syynä?

   Hellevi mietti. Ulkona kohisi sade. Olisi todellakin turhan

mielenosoituksellista siirtyä toiseen pöytään. Silloin Mäyränen

varmasti ajettaisiin ulos. Luulisivat, että mies oli ahdistellut

häntä.

 - En minä vain tiedä. Se maistuu niin hyvältä, suorastaan

fantastiselta. Kaikki ruuat. Pieni määrä ei riitä. Ei pelkkä

teelusikallinen herkullista kastiketta, kuten joku julkkis neuvoi

pitämään linjojaan kurissa.  Kaikkea pitää olla runsaasti ja monta

kertaa. Minulla on melkein jatkuva hiukova tunne mahassa. Ei kai

minun ole pakko nälkään nääntyä?

 - Kaukana se nälkäkuolema taitaa sinusta vielä olla. Voisit sinä

sentään hiukan jarrutella. Muuten niin herttainen ja hauskannäköinen

nainen. Niin veitikkamainen hymykin.

   Hellevi punastui. Ei niinkään siitä kohteliaisuudesta, vaan siitä

kuka sen lausui. Jo oli aikoihin eletty. Yrjö komentaisi hänet suin

päin pois pöydästä. Kehtaakin nainen alentaa itseään ja suostua

seurustelemaan pohjasakan kanssa. Siispä aivan miehensä kiusaksi hän

hymyili veikeästi ja vastasi ystävällisesti:

 - Olen takuulla yrittänyt kaikkia mahdollisia keinoja. Joka sortin

dieettiä. Minulla on varaa vaikka pitäytyä pelkkiin hintaviin

sisäfileepihveihin. Inkerikin minulle jakelee reseptejään. Yrjö

motkottaa.

 - Niin, miehesihän oli varsin hoikka ja on sitä kaikesta päättäen

edelleenkin.

 - Joo, niin on. Ärsyttävän hoikka ja hyväkuntoinen. Hän taputtelee

olematonta vatsaansa ja kehottaa minua lopettamaan aterioinnin juuri

silloin, kun ruoka maistuu parhaimmalta. Pitää osata jättää hiukan

vaille.

 - Osaatko jättää?

 - En koskaan. En jaksa edes yrittääkään. Kai se korvaa jotakin

muuta, mitä vaille olen jäänyt.

 - Mitä niin?

 - En halua langeta mihinkään maallikkopsykologiaan. Onhan ihmisellä

tyydyttämättömiä tarpeita. Kaikilla on.

 - Eikö miehesi pysty tyydyttämään sinua?

 - Sanoinhan, ettei mitään analyyseja. Avioliittoni on keskitasoa

parempi, sanoo Yrjö. Hän on kunnollinen, kohtelias, huolehtiva,

auttavainen. Ei juo eikä pelaa. Ei ole väkivaltainen eikä

tietääkseni harrasta ulkopuolisia suhteita. Ei kai uskaltaisikaan,

koska on niin tarkka terveydestään. Hän on mallikelpoinen isä. Pojat

rakastavat häntä. Hän on...

 - Noinko hullusti asiasi ovatkin? Mutta olkoon. Itsepähän sen

kestät, ainakin mässäilyn avulla.

 - Mikä oikeus sinulla on minua neuvoa ja morkata ja tehdä

luuloteltuja johtopäätöksiä onnestani? Mikä sinä olet saarnaamaan

toiselle pidättyvyyttä? Mikä ihmeen psykiatri sinä olet? Perusta

vastaanotto kun kerran olet niin viisas.

   Taisto nauroi sydämellisesti. Hellevin posket punoittivat. Sitten

hän yhtyi nauruun leveine Peppi-hampaineen. Iski ne sitten kuitenkin

heti sämpylän jäännöksiin. Ja nauroi. Taisto nauroi ja alkoi yskiä.

 - Oletko kunnossa? Millainen on terveydentilasi?

 - Ei minua mikään muu vaivaa kuin alkoholismi. Siihen ei löydy

lääkettä. Minulla oli talvella keuhkoputken tulehdus, ja se ei ole

vielä oikein parantunut.

 - Kävitkö lääkärissä?

 - Kävin. Tosiaankin vain käväisin, sillä odotushuoneessa oli pitkä

jono.

 - Etkö malttanut jäädä odottamaan vuoroasi?

 - Ei kun minä sain heti vuoron. Muut potilaat kehottivat hoitajaa

päästämään minut sisälle ensimmäisenä.'

 - Mitä ihmettä? On sitä vielä myötätuntoisiakin lähimmäisiä

Suomenmaassa.

   Taisto nauroi makeasti.

 - Varsin myötätuntoisia. He eivät kestäneet minua eivätkä

atmosfääriäni. He huusivat melkein kuorossa:

 - Päästäkää tuo pultsari ensimmäiseksi sisälle. Emme kestä sitä

hajua. Päästäkää tuo haisuponska heti sisälle.

   Hellevi nauroi, niin että aivan kiemurteli. Hame kiristi ja

liivit ja bleiseri ja pikkuhousut ja sukkahousut. Kuului jotakin

risahtelua jossakin, mutta hällä väliä. Viimein hän pyyhki

kyyneleitä silmistään. Katsoi hohottelevaa Mäyrästä ja kikatti:

 - Voi ei. En ole vuosiin nauranut näin sydämeni pohjasta. En

tiennytkään, että olet noin hauska mies.

   Jälleen he nauroivat, koska kaikki oli niin absurdia, ettei näin

järjetöntä ole edes olemassakaan. Ehkä tämä olikin unta.

 - Saitko terveyskeskuksesta mitään lääkkeitä vaivaasi?

 - Sain tietysti, mutta olin huolestunut, koska tiesin, että on

vaarallista käyttää viinaa ja lääkeaineita yhtä aikaa.

 - Kuinka kauan lääkekuurisi kesti? Pystyitkö todella olemaan sen

ajan juomatta?

 - Ei minun tarvinnut luopua viinasta, koska varmuuden vuoksi heitin

lääkkeet roskikseen.

 - Yrität vain huijata minua, sanoi Hellevi ja taas häntä nauratti.

   Taisto nousi kesken kaiken, kumarsi ja lausui teennäisesti:

 - Anteeksi, että poistun hetkeksi, mutta minun on käytävä

puuteroimassa nenäni, kuten amerikkalaiset leidit hienosti asian

ilmaisevat.

   Mies poistui melkein horjahtelematta, ja Hellevi jäi tirskumaan

pöytäänsä. Silloin vasta hän alkoi lähemmin tarkkailla ympäristöään.

Paheksunta oli kuin paksu kaasupilvi hänen ympärillään. Muut olivat

nähtävästi siirtäneet pöytiään ja tuolejaan kauemmaksi, koska hänen

ympärilleen oli selvästi muodostunut tyhjä kehä. Ihmiset olivat

lisäksi järjestelleet tuolejaan siihen malliin, että kukaan ei ollut

varsinaisesti selin hänen pöytäänsä. Aivan kuin mielenkiintoisessa

ravintolaillassa, jossa odotetaan huippuartisteja esiintymään.

   Suuressa teltassa oli yllättävän hiljaista. Sateen ropinakin oli

lakannut, ja aurinko tullut esiin. Sisällä alkoi hohtaa jännittävä

punertava valaistus. Kuin jossakin varieteenäytöksessä. Hellevi

mutusteli sämpyläänsä ja selvitteli pahvimukien ja muovisten

ruokailuvälineitten sekamelskaa pöydällään. Odotteli.

   Odotteli aika kauan. Asiakkaatkin kyllästyivät odottamaan, ja osa

jo liukeni ulos poutaiselle torille. Nainen mietti yhä, mitä tekisi.

Alkoi harmittaa ja hävettää. Taisto oli tietysti metsästämässä

pulloa ja hengenheimolaistensa seuraa. Kuin painajaisunessa oviaukon

pimensi kolme ihmistä. Kaksi ryysyistä pultsaria ja heidän heilansa.

Lyhyt äkäisen näköinen nainen. He kaikki silmäilivät etsivästi

telttaan. Luopuivat hakemasta ja lähtivät hoiperrellen ja kiroillen

ulos.

   Silloin Hellevi teki päätöksensä. Kahvilan rouva loi häneen niin

kiukkuisia silmäyksiä, että tästä oli parasta häippästä ja nopeasti.

Ilmestyy hyvässä lykyssä koko pultsarijengi asiakkaiksi. Hän rupesi

taas keräilemään tavaroitaan, kun iloinen ääni totesi hänen

vierestään:

 - Ai, täälläkö sinä vielä olet, Hellevi? Luulin sinun jo lähteneen.

   Hellevi vilkaisi tutkivasti miestä. Ei näyttänyt ainakaan vielä

olevan päissään.

 - Olenkin tästä jo lähdössä. Pulloako kävit jahtaamassa?

 - En toki, vaan ihan oikeilla asioilla. Viivyttelin vain sen

vuoksi, että sillä tavalla olisin antanut sinulle tilaisuuden lähteä vähin

äänin. Hienotunteisena naisena olisit päässyt minusta mukavasti

eroon.

 - Oletpa sinä huomaavainen. kiitokset vaan, sanoi Hellevi ja

katseli hieman ihmetellen miestä. - Se oli todella kauniisti

ajateltu. En minä karkuun ole lähdössä, mutta menisimmekö jo tuonne

ulkoilmaan?

   He siirtyivät torille, kävelivät umpimähkään sinne tänne.

Jotenkin kummastakin tuntui, että jotakin oli jäänyt sanomatta.

Lopulta he päätyivät puistoon. Istuutuivat varjoisalle penkille

tuoksuvien lehmusten alle. Hienotunteisesti mies pysytteli penkin toisessa

päässä. Monenlaiset kukkaset säteilivät oikein kilpaa suvisen auringon

kanssa. Lapset leikkivät ja pulut taapersivat pitkin hiekkaista käytävää.

Ihmisiä ja vielä kerran ihmisiä.

 - Siitä haisuponskasta tuli mieleeni, että vähältä piti, ettei

minustakin tullut sellainen.

 - Kerro toki.

 - Minulla oli taas meneillään huipputehokas dieetti. Pelkkää kaalia

ja papuja.

 - Arvaan jo loput, nauroi Taisto.

 - Lopetin ajoissa. Pullistuin kuin ilmapallo. Voi niitä

ilmavaivoja. Ei minulle mistään löydy apua.

 - Itsekuria se vain vaatii.

 - Entä itse?

 - Itsestäni minä puhunkin. Olen minäkin koettanut kaikkia keinoja

ennen kuin päädyin tänne Hesaan. Oli lääkäriä ja psykologia ja

pappia ja sosiaaliviranomaisia. Tytärkin todella yritti aikoinaan

auttaa ja vaimoni Kyllikki. Kaikkialla sanottiin, että minun täytyy

itse tehdä päätös. Todella haluta päästä irti juopottelusta.

 - Oletko halunnut sitä?

 - En tarpeeksi. Oikeastaan minulla ei ole hätää. Hyvä asunto ja

tarpeeksi rahaa.

 - Missä sinä asut?

 - Omassa kaksiossani. Olimme ostaneet sen jo aikoja sitten, kun

haaveenani oli päästä pysyvästi eduskuntaan.

 - Mistä saat rahaa? Ethän vielä ole eläkeiässä?

 - Minulla on muitakin huoneistoja, joista perin vuokraa. Onhan sitä

muitakin tuloja. Minulla oli sopiva vakuutus ja osasin pankkimiehenä

sijoitella aika mukavasti. En ole tuhlari vieläkään.

 - Kuinka kauan olet asunut täällä?

 - Vasta kolmatta vuotta. Muutin tänne sen onnettomuuden jälkeen.

 - Tiedän. Vaimosi sai surmansa todella traagisissa olosuhteissa.

Hän oli innokas yhdistysnainen. Hän se alunperin Inkerin ja minut

tähän naisjoukkoon värväsikin. Tarkoitan nämä virkistyspäivät ovat

juuri samaisen yhdistyksen toimintaa.

 - Yhdistykset ne tavallaan koituivat Kyllikin tuhoksi ja minun

myös.

 - Miten se voisi olla mahdollista? Hyviä aatteita ja pyrkimyksiä.

Auttavat monia vähäosaisia, esimerkiksi huumenuoria.

 - Niinpä niin, mutta Kyllikilläpä olisi ollut yksi ehta huumevanha

kotonaan. Olisi vahtinut sitä.

 - Ei alkoholistia pysty vahtimaan. Tiedän kokemuksesta. Ei isälle

mahtanut mitään. Hän olisi piilottanut pullon vaikka peräsuoleensa.

 - Se on totta, mutta kun jouduin pois työstäni, istuin kaiket

päivät kotona ja odotin Kyllikkiä.

 - Saanko kysyä, miksi jouduit jättämään työsi?

 - Pankki kaatui ja minä sen mukana. Olin ollut vuorenvarma, että

minulle olisi lohjennut jokin työpaikka supistustenkin jälkeen,

mutta ei.

 - Ehkä alkoholi oli vaikuttamassa valintaan?

 - Ei varmasti ollut vielä silloin. Käytin sitä vain vapaa-aikoinani

enkä silloinkaan jatkuvasti. Hoidin tehtäväni mallikelpoisesti. Olin

varmasti ainoa todella rehellinen pankkimies siihen aikaan. Ei

väärinkäytöksiä eikä holtitonta rahan jakelua. Se oli minulle

todella katkera paikka.

 - Sen uskon. Et sitten hakenut uutta työtä?

 - En jaksanut. Ei ollut rahankaan vuoksi pakko. Tunsin kaipaavani

hengähdystaukoa kaiken sen huolen ja puurtamisen jälkeen. Tässä minä

olen. Yhä sillä hengähdystauolla.

 - Miten Kyllikki suhtautui asiaan?

 - Ei hän suhtautunut juuri millään tavalla. ei moittinut eikä

kannustanut. Teki pitkää päiväänsä koulussa ja illat juoksi

kokouksissa. Viikonloput virkistyspäivillä. Voi samperi sentään.

 - Ehkä hän ei kestänyt seuraasi. Joko humalassa tai krapulassa.

 - Humalassa kyllä, mutta sekin on oikeastaan minun vahingokseni,

ettei minulla ole koskaan sanottavampaa kohmeloa. Hieman tokkurainen olo

aamuisin, mutta ei mitään kauheata ja tuskallista. Ehkä tosi karmea

kankkunen hieman jarruttelisi juomista.

 - Luuletko, että jos vaimosi olisi istunut kaiket päivät kotona

seuranasi, juopottelu olisi vähentynyt tai peräti loppunut?

 - En minä sitäkään uskalla mennä väittämään, mutta joka tapauksessa

ryyppäämisen tahti nopeutui aika tavalla kotiin jäätyäni. Päätin

joka aamu, etten juo tänään. Kyllikki kehotteli lenkille, joten

lähdin uskollisesti hölkkäämään, kävelemään ja lopulta

hoipertelemaan. Pidin visusti varani, että Alko oli varmasti siihen

aikaan auki. Pujahdin sisälle muina miehinä ja ostin koko

kassillisen viinaksia.

 - Olisit ostanut vain yhden pullon.

 - En ostanut siitä yksinkertaisesta syystä, että halusin

säännöstellä juomistani.

 - Jo on loogista. Kokonainen viinakauppa kotiin samalla kertaa.

 - Minä näes järkeilin, että se varasto riittää koko viikoksi,

joten minun ei tarvitsisi poiketa Alkossa niin usein. Maine jopa

säilyisi. Luulisivat vielä, että Kyllikki latkii siitä osan.

 - Kyllikkikö? Eikö hän muun muassa ollut raittiusyhdistyksenkin

johtohenkilöitä?

 - Oli niinkin. Mutta ymmärräthän sinä, että juopolle, kuten myös syöpölle,

kyllä selityksiä piisaa.

   Hellevi tuumiskeli jälleen omaa tilannettaan. Jäätelökärryt

olivat vaarallisen lähellä. Hän oli ollut jo kolme kertaa

nousemaisillaan, jotta olisi käväissyt ostamassa muhkeat annokset

itselleen ja seuralaiselleen. Suurella vaivalla hän oli pystynyt

hillitsemään himonsa.

 - Miksi sinä, Taisto, oikeastaan juot? Oletko tiedostanut sen?

 - Se maistuu niin ihanalta. On edes vähän aikaa hyvä ellei

suorastaan autuaallinen ja rento olo. Teelusikallinen ei riitä. Sitä

täytyy olla paljon ja usein. Et kai ole sitä mieltä, että minun

pitää nääntyä janoon?

   Hellevi purskahti nauruun kuullessaan melkein sanatarkasti omat

perustelunsa, kun hän pari tuntia sitten oli joutunut selittelemään

ylensyömisensä syitä.

 - Mehän olemme kuin kaksoset, hän huudahti. - Voi kun meitä voisi

joku auttaa.

   Molemmat istuivat vaiti pitkän aikaa. Minnekään ei ollut

kiirettä. Toista vaivasi jano ja toista nälkä, mutta parasta sietää

sitä vielä vähän aikaa.

   Heidän vakavat mietteensä keskeytyivät, kun puiden takaa alkoi

kuulua kevyttä rummutusta, kitaran kitkutusta ja heleätä laulua.

Pelastusarmeijalaiset pitivät konserttiaan puistossa. Se kuulosti

kauniilta ja jotenkin kaukaiselta ihmisjoukon narisevien askelten ja

liikenteen humun läpi.

 - Oletko yrittänyt uskonnosta saada apua viinan himoosi?

 - Kyllä siitäkin. Kyllikin sisar on uskovainen. Hän puhui todella

kauniisti ja kehotti rukoilemaan. Yritin, mutta oikeastaan en edes

halunnut luopua viinasta. Melkein pelkäsin, että rukoukseeni

vastattaisiin.

 - Tiedän yhden nuoren miehen, Pekan, joka jo kaksikymppisenä oli

himotupakoitsija. Ketjupolttaja. Hänen äitinsä alkoi pikku hiljaa olla

huolissaan poikansa terveydestä ja tulevaisuudesta, koska pieni

ryypiskelykin oli astunut kuvioihin. Muuten ihan kunnon kaveri.

 - Miten hänelle kävi?

 - Ihmeen hyvin. Hän oli aivan kuin sattumalta mennyt helluntailaisten

kokoukseen ja kertoi myöhemmin, että sinä iltana se tupakoiminen

yksinkertaisesti putosi pois. Hänen ei tarvinnut yhtään ponnistella

asian eteen. Hän ei enää edes ajatellut sitä.

 - Entä viina?

 - Se tietysti myös.

 - Taisi olla tuollainen pikaherätys, joka haihtui hurmoksen

haihduttua.

 - Ei se ollut mitään hetken hurmosta. Siitä on jo kymmenen vuotta.

Pekka perusti perheen helluntailaistytön kanssa. Hoitelivat yhdessä

seurakuntansa kirppistä.

 - Kauniita satuja ja tarinoita ja legendoja riittää.

 - Niin, vaikeatahan sitä on selittää. Pekka ei muuten mennyt siihen

kokoukseen päästäkseen irti tupakasta. Hän oli vain uteliaisuuttaan lähtenyt

mukaan, kun joku kaveri häntä pyysi.

   Taisto muisteli kokemisiaan hetken aikaa ja huokaisi sitten

hieman haikeana:

 - Kyllikin sisar auttoi minua paljon sen onnettomuuden jälkeen,

mutta viinasta hän ei ole saanut minua irrottamaan otettani.

 - Sitä sanotaankin, että viinan pitää luopua sinusta eikä sinun

viinasta. Tai kuten joku myös sanoi: ”Seksi hellitti otteensa

minusta enkä minä seksistä.”

 - Mitä tuokin nyt tarkoittaa? Onko seksi muuten luopunut sinusta?

Ei uskoisi, tuollainen eroottisesti kiihottava nainen.

 - Ai täällä se Tape heilastelee uuden morsmaikkunsa kanssa? Onko

sillä nimikin?

   Hellevi melkein hyppäsi pystyyn pelästyksestä, mutta sitten hän

totesi, että kaksi pultsaria ja heidän ehkä yhteinen daaminsa  

seisoskelivat vaappuen penkin lähettyvillä ja tiirailivat heitä

uteliaina. Kolmikko oli juuri se sama, jonka Hellevi oli nähnyt

kahvioteltan ovella.

   Lyhyenläntä nainen kähisi ja sössötti nuo äskeiset sanat

hampaattomasta suustaan pää takakenossa kuin linnulla, tuijotti

kilpailijatartaan pistävästi ja selvästi vihamielisenä. Mistähän

kummasta syystä? Eiväthän he edes tunteneet toisiaan.

 - Yritäks sää vohkia Tapen multa, saatanan lumppu? Se ei onnistu.

Ei jukoliste.

   Hellevin sydäntä aivan kylmäsi, sillä niin paljon häntä hirvitti.

Entä jos tästä tulee tappelu? Silloin olisi kyllä media kiireen

vilkkaa paikalla. Kotikunnan lehdessä komea kuva kahdesta

tappelevasta naikkosesta, jotka nahistelivat resuisen puliukon takia

ja joita otteluun innokkaasti yllytti kolmen körilään kööri. Oikea

kukkotappelu, ei vaan kanatappelu. Kuvan alla tietysti erittäin

valaiseva teksti ja nimet kerrankin oikein kirjoitettuina. Kun siinä

lukisi edes Helena.

   Viimein Hellevi suorastaan nojasi Taistoon apua ja suojelusta etsien.

 - Alkakaahan kaverit kalppia. Haen teidät esille sitten myöhemmin

ja tarjoan kierroksen kaikille. Tämä rouva on kotoisin samalta

paikkakunnalta kuin minäkin. Nähdään.

   Pultsarijoukko lähti muristen ja honottaen liikkeelle. Ihan

kiltisti ja hissukseen. Mäyräsellä oli arvovaltaa. Hän oli

jonkinlainen pomo noissa piireissä. Tarjosi heille silloin tällöin

ryyppyjä ja jopa ruokaa.

 - Makaatko sinä tuon naisen kanssa?

 - Tanjanko? En kissa vieköön. Eikä se kai onnistuisikaan, kun on

tuo seksi luopunut minusta.

 - Sinulla näyttää olevan arvovaltaa heidän keskuudessaan.

   Taisto hymyili surumielisesti.

 - Onpa edes täällä puistossa, mutta vallankäyttö eduskunnassa sai

jäädä varsin lyhyeen. Ehkä nyt olisin toisenlainen, jollei olisi

ollut niin paljon pettymyksiä ja takaiskuja. Ei olisi pankista

erottaminenkaan niin kovasti koskenut, jos olisi voinut luoda uraa

poliitikkona.

 - Ei se juopottelu yhteiskuntaluokkaa kysy. Tiesitkö, että Yrjö ja

minä äänestimme sinua silloin ensimmäisellä kerralla?

   Taisto näytti perin ilahtuneelta.

 - En tiennytkään. Sepä hauskaa. Miksi ette äänestäneet enää

toisella kerralla? Olisin ehkä päässyt, virnuili mies.

 - Yrjön mielestä sinulla ei ollut tarjota tarpeeksi aloitteita eikä

pontevaa toimintaa puolueesi piirissä. Me päätimme äänestää sitä

toista ehdokasta.

 - Eli Yrjö päätti?

 - Minä myös. Jos ilkeäksi heittäydytään, niin Yrjö sanoi, ettei

sillä Mäyräsellä ole muita aloitteita kuin MINÄ, MINÄ ja MINÄ.

   Mäyränen kalpeni. Hellevi jo säikähti, että hän tuli loukanneeksi tätä liian

järein asein. Hetken kuluttua mies myönteli vaimeasti:

 - Niin se saattoi olla. Ehdokkaaltakin odotetaan enemmän visioita

ja samaistumista kannattajiinsa. Pelkät palopuheet kuulostavat liian

heppasilta. Falskius paistaa läpi. Itsekkyys ja turhamaisuus.

 - Nyt et ainakaan ole liian turhamainen. Voi kauhistus sinun

tukkaasi.

   Hellevi vaikeni kauhistuneena. Hänhän lateli niitä samoja

moitteita ja arvosteluja Taistolle, joista hän oli itse saanut

kärsiä koko elämänsä ajan.

 - Anteeksi, Taisto, olenpa minä ajattelematon ja tyhmä. Itse olen

kuin tarhapöllö tuulessa.

 - Moitti se Kyllikkikin minua, mutta ei sanoilla. Pelkästään

katseilla ja selän asennolla. Hän oli loistava selästä puhuja.

Yritin olla hänelle mieliksi, kuten tyttärellekin, mutta mikään ei

kelvannut.

 - Niin se sinun tyttäresi. Hänhän on naimisissa?

 - On ollut jo seitsemän vuotta. Itaran skottimiehen kanssa

Lontoossa. Kolme tenavaa.

 - Tapaatko heitä usein?

 - Vain kerran Kyllikin poismenon jälkeen. Tulivat kaksi vuotta

sitten tänne, ja lapsenlapsiani sain metrin päästä ihailla vajaat

puolituntia.

 - Miksi niin lyhyen aikaa? Luulisi, että kun he sieltä asti

tulivat...

 - Kaikki muu aika meni siihen, kun tytär ja vävy yrittivät

kiillottaa ja putsata minua esittelykuntoon. Käyttivät parturissa.

Melkein telkesivät kylpyhuoneen oven, jotta olisin varmasti

peseytynyt kunnolla. Kuitenkin olin vielä pari vuotta sitten puhdas

pulmunen nykyiseen tilaani verrattuna. Tunsin olevani sydänjuuriani

myöten nöyryytetty. Ja kuinka putsplank olinkaan ennen vanhaan.

 - Tyttäresihän tuntee sinut juuri sellaisena, huoliteltuna ja

putipuhtaana mallimiehenä. Hänelle täytyy olla pöyristyttävä kokemus

katsella isänsä luisumista rappioalkoholistiksi.

   Lokit tungeksivat ja luiskahtelivat kansallisrunoilijan patsaan

päällä. Liukkaat valkoiset viirut raidoittivat suurmiehen jaloa

otsaa.

 - Jos ihmisestä jää edes yksi kaunis ja mieltäylentävä muisto, eikö

se riitä hänen muistomerkikseen? Mitä arvelet, Taisto?

 - Siinä sitä onkin miettimistä. Lupsakka isoisäsi naukkailemassa

viinaa lauantai-iltaisin saattaisi ansaita useampiakin

muistomerkkejä. Omaa isääsikin ajattelet kaipauksella ja

rakkaudella.

 - Kyllä jokaisesta ihmisestä ainakin yksi hyvä muisto löytyy,

siispä ansaitsemme kaikki komean patsaan.

 - Kyllikkikään ei kuollut turhaan, sillä hän ehti auttaa monia ja tehdä

hyvän ja kunnioitettavan päivätyön. Siitä huolimatta kaikilta varmaan

jää joitakin sarkoja kyntämättä. Jollen olisi niin itsepintaisesti varonut

istumassa rattiin juopuneena, hän olisi vielä elossa. Laiha, sitkeä

nainen.

 - Käsitin kai jotenkin väärin? Sinun periaatteesi pysyä raittiina

ratissa aiheutti siis vaimosi kuoleman?

 - Juuri niin. Vein eräänä iltapäivänä hänet mökillemme autolla.

Matkaa oli noin parikymmentä kilometriä. Hänellä oli jotakin

puuhaa siellä. En jaksanut jäädä odottamaan. En viinan vuoksi, vaan

telkkarissa meni jännä jalkapallomatsi. Vaimo kivenkovaa tivasi

minua noutamaan hänet ajoissa. Seitsemältä piti olla tärkeä kokous

kaupungissa.

 - Etkö hakenutkaan häntä?

 - En voinut, koska olin jo parin tunnin kuluttua aivan

änkyräkännissä. Seurasin ottelua telkkarista ja join huomaamattani

pääni täyteen. Kuudelta Kyllikki soitti ja pyysi kiireesti hakemaan.

Hän kuuli jo änkytyksestäni, että asiat eivät olleet kunnossa.

Selitin hänelle, etten millään voi ajaa autoa siinä tilassa.

 - Mitä vaimosi sanoi?

 - Hän sanoi vain lyhyesti: ”Anti olla” ja sulki puhelimen. Ei

varmaan ehtinyt kuulla, kun yritin ehdotella taksia.

 - Millä keinoin hän sitten pääsi kokoukseensa?

 - Hän ei saapunut sinne ollenkaan. Kännäsin koko illan ja nukahdin.

Kun heräsin, huomasin, ettei hän ollut tullut vielä kotiin. Yritin

ensin tavoittaa häntä mökiltä. Ei vastausta, Siiten soitin eräälle

yhdistyksen rouvalle, vaikka kello oli jo yli yksitoista. Rouva

kertoi, että Kyllikki ei ollut saapunut koko kokoukseen eikä

myöskään ollut ilmoittanut poissaolostaan. Hyvin kummallista, kun

niin tunnollinen puheenjohtaja oli kysymyksessä. He olivat

koettaneet tavoittaa Kyllikkiä kotoa, mutta olin kai nukkunut niin

sikeästi, etten ollut kuullut puhelinta.

 - Missä hän mahtoi olla?

 - Järvessä. Kesti aika kauan, ennen kuin poliisi pääsi selville,

ettei Kyllikki ollut ollenkaan lähtenyt maanteitse, vaan oli ottanut

meidän pienen ja kiikkerän veneen ja yrittänyt kovassa

ristiaallokossa soutaa lahden poikki päätielle päästäkseen sieltä

linja-autoon.

 - Kuinka hän uskalsi lähteä sitä kautta, vaikka oli aallokkoa?

 - Sitä kaikki ihmettelivät. Hän oli huono soutaja ja heikko uimari.

Tuuli oli navakkaa ja mökit rannalla autioina, koska oli jo lokakuu.

Itse koin sen jonkinlaisena kostona ryyppäämisestäni. Vaimo käänsi

minulle selkänsä lopullisesti. Selkä ylöspäin hän muuten kelluikin,

kun hänet viimein löydettiin.

 - Sen jälkeenkö muutit tänne Helsinkiin?

 - Jo puolen vuoden kuluttua tapahtumasta. Järjestelin vain ensin

asioitani. Tytär kävi Lontoosta hautaamassa äitinsä. Tuskin katsoi

minua. Oli kuin välissä olisi ollut läpipääsemätön muuri. Itkin ja

kaduin ja yritin saada häneen kontaktia. Muut kyllä lohduttelivat ja

kiittelivät sitä, etten ollut syyllistynyt rattijuoppouteen.

 - Olisithan voinut aiheuttaa usean ihmisen kuoleman, jopa

Kyllikinkin, jos et olisi kieltäytynyt automatkasta.

 - Niin minäkin olen yrittänyt ajatella. Syyllisyys ei vain ole

helpottanut. Kohtalaisesti sentään unohtunut näissä uusissa

sosiaalisissa kuvioissa.

   He istuivat taas kauan vaiti. Sitten Hellevi virkkoi:

 - On se vain merkillistä, kuinka vähän ihminen voi säännöstellä

ruokahaluaan. Kun olimme menneet naimisiin ja pojat olivat aivan

pieniä, olin pari vuotta kotiäitinä. Kaipasin työelämää ja aikuisten

ihmisten seuraa. Söin melkein jatkuvasti. Jääkaapin oven olisi yhtä

hyvin voinut jättää auki, niin usein sitä käytin.

 - Nyt vähän ymmärrät minun heikkouttani.

 - Totisesti ymmärrän. Istuin yölläkin keittiössä hotkimassa kitaani

kaikkea, mitä kaapista löysin. Ja löytyihän sitä, muonaa. .Siitä

pidin päivällä huolen. Ruokamenomme olivat huimaavat.

   Hellevi nieleskeli ja maiskutti suutaan.

 - Erityisesti ahmin piimää ja hämäläistä talkkunaa, jossa oli

rutkasti sokeria päällä. Vieläkin muistan sen viekoittelevan aromin.

Eivät morsiuskimpun freesiatkaan tuoksuneet niin ihanilta. Piimä

poreili ja pulputteli kuin sula laava ja jätti huokoisia

kraaterimaisia aukkoja talkkunaan. Sitten lusikalla suuhun, ja

autuutta kesti taas puoli minuuttia. Se oli kuin huumetta. Kun

viimein kaavin lautasen puhtaaksi ja nuolin lusikankin molemmin

puolin, tuntui kuin minut olisi karkotettu paratiisista.

   Hellevi nuolaisi huuliaan ja huokasi.

 - Talkkunaa olen yrittänyt välttää, mutta en sitten mitään muuta.

   Taisto ojenteli likaisia sandaaleitaan, tarkasteli hetken mustia

kynnenalusiaan ja totesi:

 - Jos tietäisin yhdenkin varman keinon vapauteen pääsemiseksi,

takertuisin siihen kuin hukkuva.

 - Oletko kokeillut AA-kerhoa?

 - Kävin muutamassa istunnossa ja totesin, että minä, Taisto, olen

alkoholisti. Sen satuin tietämään jo muutenkin. Ei ollut järin  

vakuuttavaa.

 - Minäpä tiedän erään keinon, joka tepsi ainakin työtoverini

mieheen. Sataprosenttisesti. Hänen kuiville pääsystään on jo kolme

vuotta ja yhä hän on raittiina.

 - Kerro minullekin, tulen ihan uteliaaksi.

 - Enpäs kerro vielä tässä vaiheessa, mutta minulla on eräs ehdotus.

 - Anna tulla.

 - Lähtisitkö kanssani lounaalle johonkin ravintolaan? Olen

kuolemaisillani nälkään.

 - Joko taas? Kuinka kuvittelet, että minut päästettäisiin sisälle

mihinkään vähänkin tasokkaampaan paikkaan?

 - Et sinä tuollaisena pääsisikään, mutta minulla on idea. Missä

sinä asut?

 - Munkkiniemessä. Entäs sitten?

 - Hypätään ratikkaan ja ajetaan sinne. Nyt heti.

 - Ei minulla ole sinulle mitään tarjottavaa. Jääkaapissa on vain

piimää ja olutta.

 - Älä siitä huolehdi. Lähdetään.

   Helena oli oikein innoissaan, tarttui Taiston käteen ja veti

hänet ylös penkiltä. Nainen lähti reippaasti kävelemään edeltä ja

mies seurasi ihmeissään ja hiukan vastahakoisesti. Mitähän se nyt on

keksinyt? Olisi viisainta, kun erottaisiin ajoissa ja ystävinä.

           6. Saneerausta

   Hellevi ja Taisto saapuivat jälkimmäisen asunnolle. Tilava kaksio

pienkerrostalossa. Mäntyjä ja kuusia joka puolella kuin olisi maalla

asunut. Peipposet lauloivat ja oravat kisailivat oksilla.

 - Tämäpä on viehättävä paikka.

 - Olen ihan tyytyväinen, huoneistoon, ja jos merinäköalaa kaipaan,

marssin kauppatorille veneeseen pressun alle.

 - Hyi, se aamullinen on kuin pahaa unta. Kuinka sinä saatat elää

sillä tavalla? Etkö kaipaa entiseen siistiin elämänmuotoon?

 - Miksi en kaipaisi, mutta tässä sitä nyt vain ollaan.

 - Kidutatko itseäsi tahallasi? Rankaiset jostakin? Vaikka Kyllikin

kuolemasta?

 - Älä sinäkin ryhdy maallikkopsykiatriksi. Elämä on paljon

monimutkaisempaa kuin joitakin selviä syyn ja seurauksen kaavoja.

Se kun taitaa olla vain odottamattomia tapauksia. Sattumaa.

 - Täytyyhän ihmisellä jonkinlainen vapaa tahto olla. En hyväksy

ajatusta, että ajelehtisimme elämän merellä kuin haaksirikkoiset.

 - Hyvä on Hellevi. Tehdäänpä sopimus. Minä lopetan juomisen, jos

sinä puolestasi lupaat pontevasti vähentää syömistäsi. Sopiiko?

   Hellevi meni sukkelan näköiseksi. Hän epäröi ja harkitsi.

 - Kyllähän se muuten kävisi, mutta en millään jaksa uskoa, että

pystyn hillitsemään itseäni. Nytkin mahassa mouruaa. En usko, että

minussa on pontta pitämään lupaustani. En haluaisi huijata sinua.

 - Tosi reilu nainen, mutta mehän voisimme ottaa todistajat

avuksemme. Minä teetän puhalluskokeen joka päivä ja lähetän poliisin

oikeiksi vakuuttamat tulokset sinulle postissa.

 - Mitä minun sitten pitäisi tehdä todistaakseni vilpittömyyteni?

 - Sinä punnitutat itsesi joka päivä. Vaikkapa Yrjön valvonnassa. Luotan

siihen säntilliseen kaveriin. Hän allekirjoittaa tulokset, ja niin

pysymme ajan tasalla.

   Nainen nauroi.

 - On siinä kirjeenvaihtoa. Ainoastaan promilleja ja kiloja ja alla

kunnian ja omantunnon kautta. Heippa.

   Hellevi tutki arvioivasti Taiston asuntoa, pyysi tätä ottamaan

esille puhtaita vaatteita, sakset ja parranajokoneen sekä tarkisti

vielä, että kylppärissä oli saippuaa ja shampoota.

 - Sopiiko, Taisto, että minä määrään kaikesta seuraavan kolmen

tunnin aikana?

 - Jo se vain passaa. Ei minua ole nainen pitkään aikaan

määräillytkään. Eipä silti että miehetkään. Joskus poliisi on

kohteliaasti pyytänyt minua jatkamaan matkaani, kun olen uuvahtanut

jalkakäytävän reunalle kaljoittelemaan. Mikä on ensimmäinen

määräyksenne, rouva kapteeni?

 - Menet suihkuun ja peset itsesi todella kunnolla. Tarkistan

korvasikin ja jopa varpaanvälit, ennen kuin hyväksyn tulosta. Asetun

tähän kylpyhuoneen oven taakse oikein pönkäksi, ettet pääse ulos

ennen aikojasi.

   Taisto nauroi ja katosi suorittamaan annettua tehtävää. Silloin

Hellevi yhtäkkiä huudahti vähän säikähtyneenä:

 - Voi, saanko käyttää puhelintasi? Yrjö on varmaan ihmetellyt,

etten ole antanut tänään mitään raporttia matkastani. Hirveätä, jos

hän on jo soittanut hotelliin eikä Inkeri tiedä hönkäsen pöläystä

minun retkistäni. Seuraava vaihe onkin sitten puhelut kaikkiin Hesan

sairaaloihin ja poliisille. Uskoo, että minut on myyty haaremiin.

Arabit kuulemma pitävät vaaleista pullukoista.

 - Soita vaan, kuului huuto veden solinan keskeltä.

   Hellevi näppäili numeron ja alkoi hengästyneenä selittää:

 - Hei, Yrjö. Minä täällä. On ollut niin paljon hommia, etten ole

ehtinyt soittaa sinulle. Miten pojat voivat? Minun täytyykin tästä

jo mennä...

 - Mikä ihmeen hoppu sinulla on? Olin jo todella huolissani, kun et

ole ilmoittanut mitään itsestäsi. Arvelin, että olit toheloinut ja

kuukahtanut auton alle. Et ehtisi lylleröidä pakoon edes polkupyörän

tieltä.

 - Minulla on kauheasti asioita. Voin aivan hyvin. Huh huh.

 - Soitatko hotellista?

 - En ihan. Yhden vanhan tuttavan luota. Ihan sattumalta tavattiin

torilla.

 - Sattuuhan sitä. Kuka se nainen on? Tunnenko minä hänet?

 - Se, se...on...juu, tunnethan sinä...kaiketi...Se on...

   Kylppärin ovelta kuului reipas möreä basso:

 - Minäkin pidän vaaleista hemaisevista pullukoista. Tarkista nyt

myös varpaanvälit, sinä hemaiseva tyllerö. Minäkin...

   Hellevi aivan jäykistyi. Yritti viime tingassa peittää mikrofonin

kädellään. Liian myöhään, sillä Yrjön baritoni kaikui kiihkeänä

langan toisessa päässä:

 - Kuka siellä on? Hellevi! Onko siellä joku MIES?

   Taisto oli äkkiä vetäytynyt kylpyhuoneeseen. Onneksi ei ollut

näköpuhelinta, sillä hämmästynyt aviosiippa olisi saattanut nähdä

vilauksen komeasta karvasäärisestä uroksesta, joka nojaili rennosti

ja seksikkäästi oven pieleen, hiukset vettä valuen kuin Tarzanilla

uinnin jälkeen ja vyötäisillä vain kapea pyyheliina.

 - Se on...Minä selitän sitten kotona, en ehdi nyt. Ei tämä ole

sellaista kuin luulet. Tämä on, tämä on...Nyt täytyy lopettaa. Tulee

kalliiksi nämä puhelut. Moi, terkkuja pojille.

   Taiston korvia ei tarkastettu eikä edes varpaanvälejä. Hellevi

vaipui ajatuksiinsa. Hyvin sekaviin ja huolestuttaviin. Mitä se Yrjö

arveli tästä kaikesta? Hänpä soittaisi illalla ja selittäisi koko

roskan. Uskoisiko se? Jahnasi muutenkin joka asiasta eikä millään

ilveellä uskonut sitäkään, että Hellevi oli sammuttanut virran sähköhellasta,

kun he lähtivät matkalle. Itse kävi varmuuden vuoksi tarkistamassa, se

pikkutarkka pomo.

 - Taisivatkin suunnitelmat lopahtaa tähän? tuumi Taisto ja kuivaili

hiuksiaan. - Olisin vain ollut utelias tietämään, mikä se sinun

parannusehdotuksesi oli.

 - Sehän toteutetaan, laukaisi Hellevi päättäväisenä. - Pue

päällesi, sillä me lähdemme tavarataloon ostoksille.

 - Syömäänhän meidän piti mennä.

 - Ensin ostoksille etkä sitten turhaan pulise vastaan, puliukko.

          7. Appelsiinimehua

   Pariskunta kierteli parissa tavaratalossa, ja Hellevi pakotti

Mäyräsen uusimaan koko vaatevarastonsa. Sukkia ja kenkiä myöten.

Pari pukevaa solmiotakin löysi tiensä suureen ostoskassiin. Sen

jälkeen he kävivät parturissa. Haisunäädästä ei ollut enää

häivähdystäkään jäljellä. Ällöttävän lemun korvasi miehekäs

partaveden tuoksu. Hellevin valitsema.

   Lopulta he istuivat viihtyisässä ravintolassa ja nautiskelivat

herkullista lounasta. Vettä ja appelsiinimehua oli tarjolla. Ei

pisaraakaan alkoholia.

   Kun he parasta aikaa nautiskelivat makoisaa liharuokaa, jota

tilattaessa Hellevi oli tarkoin tutkinut, ettei se ollut viinissä

marinoitua, Taisto sanoi huvittuneena:

 - Et kai sinä tyttöraasu ole niin lapsellinen ja luottavainen, että

luulet tämän uudistumisen päivän merkitsevän yhtikäs mitään? Tänään

on uusi puku ja puhtaat vaatteet päällä, mutta huomenna voin olla jo

vanhoissa rääsyissäni. Sanotaan, että puku tekee miehen, mutta ei se

totisesti näin yksinkertaista ole. Voi sinua herkkäuskoista vauvaa.

 - Kerronpa nyt sinulle sen tositarinan siitä työtoverini miehestä,

siitä Hannusta. Hän joi ja vaimo lähti kotoa kolmen lapsensa kanssa.

Työpaikka ei ehtinyt livetä miehen alta, koska hän pääsi tai joutui

eläkkeelle. Omasta mielestään joutui, koska sen jälkeen hän kännäsi

koko vuorokauden ympäriinsä, koska oli niin turhautunut ja ikävystynyt.

Vaimo ja lapset inhosivat häntä. Tytär haukkui isäänsä karkein sanoin,

jos tämä vain yrittikin ottaa yhteyttä lapsiinsa. Myös uusi tyttöystävä

ryyppäsi reippaasti..

 - Siinäpä valmis kuvio. Ei siitä enää nousta, usko pois.

 - Enpäs usko. Tämä Hannu meni jostakin syystä AA-kerhoon. Siellä

neuvottiin oitis hankkimaan uudet vaatteet. Pinnallista ehkä, mutta

kyllä vaatetus vaikuttaa ihmisen itsetuntoon. Ajattelepas vaikka

keskitysleirejä, joissa naiset ja miehet ovat pulipäitä ja täysin

menettäneet identiteettinsä. Rovasti ja rikollinen samannäköisiä.

Numerot 34 ja 35.

 - Minua et kyllä vaatteilla käännytä. Se Hannu saattaa parasta

aikaa juoda kuin sieni.

 - Ei vaan juo. Hänellä on uusi naisystävä, joka ei koskekaan

viinaan. He auttavat toisiaan ja iloitsevat iltaisin jokaisesta

päivästä, jonka Hannu on pysynyt raittiina. He eivät haikailekaan

epävarmaa huomista.

 - Pakkohan sitä on suunnitella ja huolehtia tulevasta.

- Paraskin puhuja, kun ainoa tulevaisuudensuunnitelmasi on ollut

kömpiä pressun alle pullo kainalossa.

 - Ei ihminen niin vain pysty ohjailemaan askeleitaan eikä

mielitekojaan.

 - Ei pystykään. Sitähän sanotaan, että todellisuudessa ihminen voi

olla täysin varma vain kahdesta seuraavasta sekunnista. Eräs mies

ajoi rajun kolarin tiellä poikittain olevaan rekka-autoon. Poliisit

laskivat jarrutusjäljistä, että ajajalla oli ollut tasan kaksi

sekuntia aikaa reagoida tuohon esteeseen. Ei ehtinyt tehdä mitään,

ja oman auton ohjaustanko tunkeutui aorttaan, joten kuolema seurasi

välittömästi. Nuorelle terveelle miehelle.

 - Taisin pudota kärryiltä, mutta sen ymmärrän, että haluat minun

parastani. Miksi olet niin innokas auttamaan minua?

   Hellevi tuumi hetken ennen kuin vastasi.

 - Siihen on varmaan mahdottoman monta syytä. Ensinnäkin muistutat

isääni.

 - Jaaha, se ikivanha käyttäytymismalli. Alkoholistin tytär menee

naimisiin alkoholistin kanssa. Jos olisit vapaa, rouvaseni, varmasti

kosisit minua, jotta saisit toteuttaa päähänpinttymääsi.

   Hellevi aivan punastui.

 - Mutta kun en ole. Ei tämä ehkä pelkästä lapsuudesta johdu. Olet

kerran kauan sitten tehnyt minulle ja myös Yrjölle suuren

palveluksen. Se merkitsi silloin valtavasti nuorelle parille.

 - Minä en kyllä yhtään muista mitään sellaista.

 - Mutta minä muistan. Odotin silloin Joukoa, ja olimme löytäneet

Yrjön kanssa mieleisen huoneiston. Anoimme eräältä toiselta pankilta

lainaa. Ei puhettakaan, sillä koppava pankinjohtaja melkein heitti

meidät ulos. Siitäkin huolimatta, että miehelläni oli vakinainen

työpaikka, minulla opettajan pätevyys ja työpaikkoja oli siihen

aikaan runsaasti tarjolla. Yrjö oli vielä perinyt äidiltään suuren

huoneiston Kokkolasta. Se olisi ollut vakuutena.

 - Minultako te tulitte lainaa pyytämään?

 - Niin juuri. Annoit sen heti siekailematta. Ei se silti ollut

mitään kevytmielistä rahojen lahjoittelua, vaan nuoren parin pulmien

ja myös mahdollisuuksien ymmärtämistä. Maksoimme nopeasti ja

jämptilleen takaisin.

 - Tuollaisia tapauksia oli varmaan vaikka kuinka paljon. Ei se vielä

selitä...

 - Minun kohdallani selittää. Ja varsinkin Yrjön kohdalla. Sen

ensimmäisen pankkimiehen tyly suhtautuminen oli loukannut miestäni

syvästi. Hän koki sen ihmisarvoa alentavana. Vieläkin hän toisinaan

mainitsee siitä.

 - Ihan mukavaa kuulla, että on voinut tuottaa mielihyvää muille

ihmisille. Kiva kun kerroit.

 -  Ja sitten vielä...tämä minun ylipainoisuuteni. Jos sinä pääsisit

eroon viinasta, ehkä se rohkaisisi minuakin yrittämään. Voisimme

tukea toinen toisiamme.

 - Kunhan nyt ensin selostat miehellesi tämänpäiväiset seikkailumme.

Varpaanvälit ja kaikki. Katsotaan sitten, miten meiltä yhteistyö

sujuu.

 - Minä jotenkin uskon, että se sujuu.

 - Mistä voisit olla varma, etten jälleen huomenna toikkaroi siellä

satamassa? Änkyräkännissä ja vieläkin rähjäisempänä kuin ennen?

 - En olekaan varma. Mistään ei elämässä voi olla täysin varma. Voit

tietysti toikkaroidakin, mutta se on huomisen päivän murhe. Eikö AA-

kerhossa opetettu, että alkoholisti on aina alkoholisti. Ei hän voi

tehdä viisivuotissuunnitelmia.

 - Joo joo, mutta...

 - Ei edes kaksipäiväissuunnitelmia. Hänen on elettävä päivä

kerrallaan. Oikeastaan vain tunti kerrallaan. Illalla sitten vain

toteaa, oliko selvinnyt vai ei. Ja aloittaa taas alusta.

 - Jos se tuntuu mielekkäältä. Entä jos itselle on samantekevää,

miten loppuelämänsä viettää? Ei ole mitään uutta ja mukavaa

odotettavaa. Voi Hellevi, eikö kaikki ole turhuuksien turhuutta?

 - Se sinun on itse päätettävä. Ratkaisu on sinun. Päiväksi

kerrallaan.

 - Sinä optimistinen pullukka. Nostetaanpa maljat. Oikein

appelsiinimehumaljat.

 - Mille kilistämme?

 - Vaikkapa lyhytjännitteiselle, ehkä vain tunnin kerrallaan

kestävälle, mutta silti valoisalle tulevaisuudelle. Kippis, Hellevi.

 - Kippis, Taisto. Taidanpa sittenkin jättää tuon hurmaavan

jälkiruuan syömättä. Ainakin tällä kertaa.

                                                  XXX

IV  PASTORI LUMILINNASSA

          1. Lumikuningatar

   Juhani Lahtinen oli taas tullut äitiään tapaamaan. Hän teki sitä

niin usein kuin mahdollista. Hän piti sitä velvollisuutenaan, ja

juuri varatuomariksi valmistuva nuori mies oli muutenkin hyvin

velvollisuudentuntoinen ja säntillinen. Hänellä ei olisi tullut

mieleensäkään laiminlyödä tehtäviään sen paremmin kuin äitiään, joka

oli antanut hänelle kaikkensa.

   Rakastiko hän äitiään? Juhani liikahti vaivaantuneesti. Tietenkin

rakasti. Rakastiko äiti häntä. No totta hitossa rakasti. Ainahan

äidit rakastavat lapsiaan. Tai melkein aina. Olihan nuorella

lakimiehellä jo sydäntä särkeviä tietoja toisenlaisistakin äideistä

ja isistä. Rakastiko hänen isänsä sitten häntä? Voi samperi, kun

edes tietäisi, kuka on hänen isänsä.

   Taas Juhani liikahti hermostuneesti. Äiti raotti vähän silmiään.

Hän istui tällä kertaa nojatuolissa. Toisinaan hän taas makasi

hiljaa vuoteessaan. Ei oltu edes sairaalassa, mutta tunnelma oli

kuin kuolinvuoteen äärellä. Sellaista se oli ollut jo kauan.

Silloinkin kun äiti oli vielä työssään sairaalan siivoojana. Hän

hoiti työnsä hyvin. Samoin kotinsa ja poikansa. Siihen se tarmo ja

elinvoima näyttivät loppuvankin. Mutta mitä enempää poika sitten

voisi odottaakaan tältä jo muutenkin ylirasittuneelta yksinhuoltaja-

äidiltään?

   Juhani tuumiskeli sitä taas kerran. Nämä samat ajatukset joka

kerta äidin luona, jopa muuallakin. Yhtä hyvin hänen aivoissaan

olisi voinut olla nauhuri pyörimässä. Aina vain sama kasetti. Joskus

mies sentään kelasi jonkin asian tai tapahtuman yli.

   Äiti oli sulkenut silmänsä. Hänellä oli tapana pitää silmät

suljettuina aina kun siihen vain oli madollisuus, vieläpä

syödessä tai vastatessaan kysymyksiin. Joku olisi voinut luulla,

että hän arasteli kirkasta valoa, mutta ei hänen silmissään mitään

vikaa ollut. Ehkä hän aivan muista syistä halusi sulkea näkyvän

maailman ja toiset ihmiset itsensä ulkopuolelle? Ehkä hän mietti

elämän suuria peruskysymyksiä tai ehkä hän muisteli salaperäistä

menneisyyttään tai ehkä...?

   Jälleen Juhani muutti asentoaan. Voi taavetti näitä visiittejä.

Nyt oli jo vuorossa se ensimmäinen rutiinikysymys ”hyvän

päivän”-toivotuksen ja tietysti sen pakollisen kevyen ja kuivan

poskisuudelman jälkeen.

 - Millainen on ollut vointisi, äiti?

   Taas nainen raotti kohteliaisuudesta silmiään:

 - Kiitos, ihan ennallaan. Kohtalainen.

 - Sehän on hienoa. Oletko hiljattain käynyt tarkastuksessa?

 - Olen. Kaksi viikkoa sitten.

 - Mitä he sanoivat?

 - Sitä samaa. Ei vakavampaa vaivaa. Jotakin pientä kremppaa.

   Juhanin päänahassa kihisi.

 - Kyllä kai siinä jotakin hämminkiä täytyy olla, kun olet aina niin

väsynyt ja voipunut. Täytyy siihen hitos...varmaankin jokin syy

löytyä. Varaisit ajan joltakin erikoislääkäriltä.

   Äiti hymyili tuskin huomattavasti.

 - Juhani hyvä, se on liian kallista.

 - Mikään ei ole liian kallista, kun on kysymys sinun terveydestäsi.

Olet tehnyt tosi rankasti töitä. Minä tahdon, että sinulla on

miellyttävät eläkepäivät. Ethän ollut vielä edes vanha, kun pääsit

sille sairauseläkkeellesi.

 - Ei minulla ole hätää. Hiukan kolotusta. En kyllä enää jaksaisi

siivota niitä toivottoman pitkiä käytäviä. Siksihän he juuri

kirjoittivat minulle paperit. Olen syvästi kiitollinen sille

lääkärilleni, sille Härköselle.

   Nainen ei kertonut pojalleen, että lääkärin mielestä häntä

pääasiassa vaivasi  elämänhalun puute. Aivan selittämätön

välinpitämättömyys ympäristöstä ja itsestä. Lääkäri oli luvannut

kirjoittaa lähetteen psykiatrille, mutta Marjaana torjui sen

närkästyneenä.

   Äiti muuttui miltei seuralliseksi, kun tuli puhe hänen

terveydentilastaan. Juhani varsin hyvin vaistosi, että kysymys ei

toki ollut itsekeskeisestä luulosairaasta, vaan sillä teemalla

vältettiin monta muuta arkaluontoisempaa aihetta, esimerkiksi

menneisyys ja pojan isä.

   Nyt oli vuorossa äidin tekemä kysymys:

 - Miten opintosi ovat sujuneet?

 - Todella hyvin. Olen valmistunut ennätysajassa. Nyt on enää

jäljellä istuminen. Sain senkin järjestymään Karttulan kuntaan

Helsingin lähelle. Se on todella hienoa, koska Virpilläkin on vielä

opinnot kesken Hesassa. Meillä on mahdollisuus tapaamiseen, ilman

että joudumme reissaamaan maailman ääriin. En kai väsytä sinua,

äiti?

   Nainen oli taas sulkenut silmänsä, mutta avasi ne hetkessä selko

selälleen. Suuret tummat uskomattoman kauniit silmät.

 - Et todellakaan. Kerro vielä lisää suunnitelmistasi.

 - Uskoisin, että Virpi saa opintonsa kasvatustieteellisessä

päätökseen samaan aikaan kun minäkin valmistun varatuomariksi. Olen

aivan varma, että löydän sopivan työpaikan jostakin. Minulla on jo

katiskoita vedessä. Ja Virpi...

 - Olen oikein onnellinen puolestasi, ja se Virpi on kultainen

tyttö. Saat olla kiitollinen hänestä.

 - Niin minä olenkin. Lykkäämme kyllä kihlaustamme, kunnes olemme

valmiita. Haluaisin kuitenkin niin mielelläni selvittää ensin pari

asiaa.

   Äiti puristi silmänsä kiinni entistä tiukemmin. Nyt saisi

vierailu jo päättyä. Telepaattisella varmuudella nainen tiesi, mikä

olisi seuraava aihe. Lauseitten muoto vain hieman vaihteli, koska

pojalla oli kielellistä lahjakkuutta ja hän oli tottunut

muovailemaan kysymyksiä kulloisenkin kuulusteltavan tason

mukaisiksi.

 - Niin, Juhani, kiitos vain käynnistä. Olen iloinen, että muistat

vanhaa äitiäsi.

   Näin helpolla et pääse, tuumi nuori lakimies.

 - Äiti, ennen kuin julkistamme suhdettamme Virpin kanssa, olisin

todella iloinen, jos voisin hieman tarkemmin kertoa hänelle

taustastani. Esimerkiksi isästäni.

 - Isäsi on kuollut, tuli vastahakoinen kähisevä vastaus naisen

yhteen puristettujen huulien välistä. Kuin ulkomuistista.

 - Niin, mutta milloin ja missä? Ja kuka hän oli? Kerro edes nimi,

sillä pystyn kyllä saamaan selville muut tiedot, jollei hän ole

kotoisin aivan jostakin kehitysmaitten pimennoista.

   Nainen nousi kankeasti tuolista, siirtyi vuoteeseen, veti

lämpimän shaalin suojakseen ja sulki taas silmänsä. Rinta kohoili

hieman voimakkaammin kuin tavallista.

 - Olenhan kertonut sinulle sata kertaa, että isäsi on kuollut. Jo

kauan sitten. Anna menneitten olla, sillä niin on parempi. Ei

sinulla ole mitään syytä yrittää selvittää sitä. Olenhan sanonut,

että hän oli terve ja..., äiti piti pienen tauon. - Ja täysjärkinen

mies. Ei mitään perinnöllisiä sairauksia Se saa totisesti riittää

sinulle ja Virpille.

 - Ei Virpi minua patistakaan, mutta hänen vanhempansa ovat

pikkuporoporvareita ja ahdasmielisiä. He varmaan haluaisivat tietää

enemmän sen nuoren miehen taustasta, jolle ainoan lapsensa ja

melkoisen omaisuuden perijättären luovuttavat.

 - Olet täysin kelvollinen ottamaan vastaan vaikka miljoonaperintöä.

Minua alkaa todella väsyttää. Ethän halua, että vointini huononee.

Olen niin iloinen käynnistäsi.

   Juhani astui rivakasti äitinsä viereen, kumartui ja antoi

pikaisen ja entistäkin kuivikkaamman suudelman äitinsä poskelle,

joka melkein punoitti tästä kiihkeästä keskustelusta.

 - Voi hyvin, äiti. Soittelen tässä piakkoin ja tulen käymään, ennen

kuin lähden uuteen työhöni. Virpikin tulee silloin taas sinua

tapaamaan.

 - Kiitos käynnistä ja sano terveisiä Virpille. Suloinen tyttö, joka

ei koko aikaa hätistele. .Näkemiin, rakas poikani.

          2. Lumikuningattaren poika

   Nuori Lahtinen, Marjaana Lahtisen avioton poika seisoi

kerrostalon käytävässä, äitinsä vuokrakaksion ulkopuolella ja yritti

hillitä itseään. Päätä hieman kivisti. Ei se vielä ollut oikeata

migreeniä. Sitä vain kivisti, jos hänellä oli ylipääsemättömiä

ongelmia. Työhankaluudet järjestyivät kuin itsestään, samoin asunnot

ja suhde morsiamen kanssa. Mietittiin, puhuttiin ja toimittiin. Oli

kuin näkymätön siunaus olisi seurannut häntä ja Virpiä. Mutta tämä

epätoivoinen sotkujen viidakko äidin kanssa.

   Virpikin pyysi monesti, että hän antaisi jo olla. Ehkä oli

tarkoituskin, että asia ei selviäisi. Virpille riitti varsin hyvin

se, että Marjaana vakuutti, ettei mitään vaarallista sairautta ollut

uhkaamassa sulhasen suvun taholta. Virkatodistuksessa oli, että isä

oli tuntematon, mutta niin oli monella muullakin kunniallisella

kansalaisella. Miksi tehdä kärpäsestä härkästä? Tehdä asiasta

ongelmaa, vaikka siinä ei millään muotoa ollut tarpeeksi aineksia

ristiriitoihin.

 - Minä kun en luovuta, sihisi Juhani hampaittensa välistä ja lähti

ulos kadulle. - Entä jos Virpi saisi äidin paljastamaan edes isän

nimen?

   Äiti asui siinä pienessä keskisuomalaisessa kaupungissa, jonne hän

oli yli kaksikymmentä vuotta sitten muuttanut pienen isättömän

poikansa kanssa. Ryhtynyt siivoojaksi, hankkinut pienen asunnon ja

kasvattanut parhaan taitonsa mukaan Juhania. Lahjakas ja

kunnianhimoinen poika. Koulumenestys taattu. Lukion jälkeen

korkeakouluopinnot oikeustieteellisessä. Iloisen ja välittömän

Virpin kohtaaminen oli kuin raikas tuulahdus nuorukaisen hieman

ankeassa elämässä.

   Juhanista oli aina tuntunut, että hän asui salaisen agentin

kanssa. Mitään ei tihkunut, ei koko tänä pitkänä aikana. Äiti oli

ehdoton vaiteliaisuudessaan. Oliko tehnyt peräti nunnalupauksen?

Siinäkin suhteessa, että miesystävistä ei ikinä näkynyt

häivähdystäkään. Viileän kohteliaasti hän torjui kaikki

lähestymisyritykset. Kunnollisten ja tosissaan olevien miestenkin

taholta.

   Jotkut sitä ihmettelivät. Pojallehan olisi ollut hyväksi saada

mukava isähahmo perheeseen. Marjaana oli siinä kaikessa

kuihtuneisuudessaankin vielä hyvännäköinen nainen. Ollut varmasti

todella kaunis ja puoleensavetävä nuoruudessaan. Kuitenkin se

surumielisen vaikenemisen ilmapiiri ympäröi häntä läpipääsemättömänä

muurina. Ei hänellä ollut naisystäviäkään.

   Juhani oli toivonut, että äiti olisi pitänyt yhteyttä

sukulaisiinsa. Isoisä eli vielä, samoin yksi sisar ja veli

perheineen. Poika oli suuresti kaivannut serkkujaan silloin

kouluiässä. Mutta äiti oli ollut taipumaton. Joulukortit ja vaarin

syntymäpäiväonnittelut hoidettiin. Jos sukulaisista joku erehtyi

soittamaan heille, äiti selvitti puhelun niin nopeasti ja niin

niukoin sanoin kuin mahdollista. Suorastaan epäkohteliaasti.

   Äiti ei koskaan itse soittanut omaisilleen. Väitti sen olevan

liian kallista pienipalkkaiselle siivoojalle. Pari kertaa he olivat

käyneet vaarin kotikaupungissa, jossa myös muut sisarukset asuivat.

Ensimmäisellä kerralla he olivat käyneet isoäidin hautajaisissa ja

toisen kerran nuoremman veljen häissä.

   Juhanista nuo matkat olivat olleet hänen elämänsä rikkaimpia

muistoja. Sukulaiset olivat olleet ystävällisiä ja vieraanvaraisia.

Vaari oli jututtanut häntä moneen kertaan, mutta äiti oli aina

hakenut pojan pois. Oli muka jotakin tärkeätä toimittamista

kaupungilla. Yhden yön he olivat viipyneet kummallakin kerralla, ja

juuri vaarin luona. Tämä oli näyttänyt hänelle valokuvia tyttärensä

lapsuudesta ja nuoruudesta. Vaari oli kehunut:

 - Äitisi oli kaunis tyttö, ja niin iloinen ja reipas. Jokaisen oli

pakko pitää hänestä. Miehetkin ihailivat...

 - Tule Juhani, minulla on tärkeätä asiaa, huuteli äiti kesken

kaiken.

   Toisen vierailun aikana, jolloin Juhani oli jo yli kymmenvuotias,

hän oli sekä tädiltään, että vaarilta koettanut urkkia isästään,

mutta nämä kehottivat häntä kysymään äidiltä. Kotimatkalla hän

kysyi, ja vastaus oli taas se sama:

 - Isäsi on kuollut. Ei puhuta hänestä enää. Mitä pidit

serkkupojistasi? Oliko hauskaa pelata heidän kanssaan?

   Sitä hauskuutta ei Juhanille enää suotu. Hänellä oli kyllä

kavereita koulussa ja naapurissa, mutta jotenkin se äidin

pidättyvyys oli tarttunut häneenkin. Vuosien mittaan hän kyllä kuuli

monenlaisia lausahduksia perheestään:

 - Onko sulla tuntematon isä? Oliko se tuntematon sotilas, vai? Häh

häh.

 - Äitisi on kuin jääkuningatar. Vai onko se vain lumiakka?

 - Kerro meille, mitä sun isäs harrasti? Huumekauppaako? Häh häh.

 - Onko sun iskäs vankilassa?

 - Eiks sun mutsis osaa puhua suomea?

   Juhani ajeli etelää kohden pienellä autollaan. Ehtisi vielä

illalla tavata Virpiä. Opetella kokemaan tunteita ja niitten

ilmaisemista. Iloa ja leikkisyyttä. Vallattomia kertomuksia nuoren

naisen herttaisesta lapsuudesta. Avointa rupattelua rakkaudesta ja

unelmista.

          3. Mystillinen syntyperä

   Virpi ja Juhani vierailivat vielä ennen syyslukukauden alkua

Marjaanan luona. He käyttivät siihen koko päivän. He veivät äidin

lounaalle ja ostivat hänelle sievän korun lahjaksi, koska

syntymäpäiväkin jo lähestyi. Heillä oli mukavaa, mutta se johtui

yksinomaan Virpistä. Hän sai tulevan anoppinsakin hymyilemään

useammin ja hilpeämmin kuin tavallista.

   Juhani oli kuin kuumilla hiilillä. Virpi oli vihdoin viimein

suostunut sulhasensa pyyntöön, että hän kysyisi tämän isän nimeä.

Virpi sai ihmiset avautumaan.

 - Käytä nyt viehätysvoimaasi, oli Juhani yllyttänyt.

 - Minusta tämä ei ole oikein. Se on tarpeetonta. Ehkä siitä koituu

vain mielipahaa ja jotakin kielteistä. Ryhdyn tähän vain sinun

takiasi, koska se on sinulle tuollainen päähänpinttymä. Minä en

viekoittele äitiäsi mihinkään. Sanon vain, miltä minusta tuntuu.

 - Juuri niin, luotan sinun diplomaattisiin kykyihisi täysin. Jätän

teidät kahden jossakin vaiheessa.

   Juhani lähti kaupungille hoitamaan joitakin tekaistuja asioitaan.

Naiset jäivät rupattelemaan kahvikupin äärelle. Virpi siis rupatteli

ja Marjaana kuunteli. Myönnettäköön, että tämän päivän aikana hän

oli sulkenut silmänsä hämmästyttävän harvoin. Ei ollut ehtinyt

vaipua muisteloihinsa, sillä niin oli ollut kiireinen tahti.

 - Marjaana, menen suoraan asiaan, koska se sopii parhaiten

luonteeseeni. Pyydän jo etukäteen anteeksi, jos joudun käyttäytymään

röyhkeästi, mutta teen tämän yksinomaan rakkaan Juhanini vuoksi.

Minulle se ei ole yhtään tärkeätä.

   Marjaana nyökkäili. Hän piti todella Virpistä. Hän tajusi sen

alakuloisen ja tunteita tukahduttavan ilmapiirin, jonka hän oli

tahtomattaan kutonut kotinsa ylle. Tuollainen kaikille hyvää haluava

ilopilleri oli Juhanille kuin ylimääräinen lahja taivaasta. Kunpa se

kestäisi.

 - Kysy vain. Haluaisin todella täyttää toivomuksesi. Tiedäthän

kuinka paljon arvosta sinua. Pidän sinusta.

 - Kyllä minä sen uskon ja olen sen myös huomannut. No niin, Juhani

suorastaan vitkuttelee kihlautumista kanssani, koska hänellä on

kauhukuvia isästään. Hän myös pelkää, että minun suhteeni

vanhempiini rikkoutuvat, jollei asiaan tule jotakin selvyyttä.

Tiedäthän, että olen ainokainen ja vanhempani hössöttävät kauheasti

minun onneni vuoksi?

 - Tiedän minä. Olet pieni prinsessa, jolla on hopealusikka suussa.

Hyvät haltijattaret jo kehdon ääressä.

 - Niin juuri. Rakastan todella poikaasi ja haluaisin tehdä hänet

onnelliseksi. En ole tätä hänelle paljastanut, mutta oikeastaan

ainoa onneamme varjostava tekijä on juuri tuo

Juhanin mahdoton umpimielisyys ja epäluuloisuus. Hän kyllä toisaalta

vapautuukin seurassani, mutta hänellä on siitä huolimatta koko ajan

jokin tarpeeton kontrolli päällä. Turhaa jarruttelua.

 - Näin se varmaan on, sanoi Marjaana surullisena. - Ja minä olen

siihen syyllinen.

 - En halua toki syyllistää sinua, mutta jos Juhani tietäisi

taustansa, on se sitten huono tai hyvä, hän saattaisi vapaammin ja

estottomammin ruveta suuntautumaan oman elämänsä vaalimiseen. Hän

ehkä rohkenisi enemmän käyttää myös tunnepuoltaan. Sitä hän muuten

todella tarvitsisi myöhemmin mahdollisten lapsukaistemme kanssa.

   Virpi hymyili hieman hämillään.

 - Olet aivan oikeassa. Olen kyllä ajatellut näitä asioita, mutta

Juhani on niin kamalan päälle käyvä. Yrittää väkisin pakottaa minua

puhumaan. Olen kuin uhmaikäinen kakara. En siedä pakkoa.

   Molemmat naiset naurahtivat.

 - Kun poika tulee kaupungilta, kerron teille hänen isänsä koko

nimen, syntymäpaikan ja -ajan. Se riittäköön mokomalle fanaattiselle

sukututkijalle. En jaksa enkä uskalla ryhtyä vatvomaan niitä

menneitä asioita, kun olen sentään joten kuten kuiville selvinnyt.

   Äiti piti lupauksensa. Juhanin isän nimi oli ollut Keijo Juhani

Salokumpu. Syntynyt...

          4. Sukututkimusta

   Juhani pani heti toimeksi. Perusteelliseen ja energiseen

tapaansa. Hän aivan puhkui intoa ja yritteliäisyyttä. Virpiä hieman

pelotti tuo rynniminen. Kunhan ei vain löytyisi jotakin liian

hämmentävää tai suorastaan ylivoimaisen vaikeata kestää.

   Nuori lakimies käytti kaikki taitonsa tietojen metsästykseen. Hän

matkusti, soitteli puheluita, haastatteli ihmisiä. Isän työtovereita

ja sukulaisia oli vielä runsaasti elossa, jopa vanhempi sisar.

Seurakuntien ja poliisinkin arkistot aukenivat taitavalle

tutkijalle. Isältä oli jäänyt myös kirjeitä, puheita ja

päiväkirjamerkintöjä.

   Virpi opiskeli ahkerasti, ja sulhasmies suoritti omia

yksityistutkimuksiaan pitkän työpäivänsä päätteeksi. Muutaman

kuukauden kuluttua tarpeelliset tiedot hänen isästään olivat koossa.

Koska Juhani nimenomaan ei ollut jahtaamassa vain tietoja vaan myös

tunnetta ja vanhempiensa elämyspohjaa, hän päätti kirjoittaa

tosiasioista yhtenäisen kertomuksen ja lisätä väliin kuin

liisteriksi mielikuvitusta ja omia johtopäätöksiään.

   Eihän tämä ollut mikään virallinen asiakirja taikka tieteellinen

tutkimustyö. Sen piti ainoastaan valottaa Juhanille, millainen mies

hänen isänsä oli ollut ja millainen oli ollut hänen vanhempiensa

keskinäinen suhde ja tunneside. Hänen isänsäkin tuntui kirjoittaneen

paljon tekstiä elämänsä aikana, joten pojasta tuntui ihan

luonnolliselta työstää hankkimistaan faktoista todellinen tarina

eikä vain kylmää ja kuivaa tilastoa syntymisestä, siviilisäädystä,

ansioluettelosta ja palkkaluokista.

   Keijo Johannes Salokummun lapsuus oli hämmästyttävällä tavalla

muistuttanut hänen poikansa ensimmäisiä elinvuosia. Hänkin oli

joutunut jo hyvin varhain menettämään isänsä. Ei sentään kuolemalle,

vaan sirpakalle parturiharjoittelijalle Seija Suppilolle. Salokummut

olivat omistaneet yhteisen parturinliikkeen keskikaupungilla ja

menestyneet mukavasti. Heillä oli pieni talo ja puutarha

esikaupunkialueella. Siellä he kasvattivat Keijoa ja tämän vanhempaa

sisarta Kaarinaa.

   Elämä tuntui sujuvan hyvin, kunnes liikkeeseen luikerteli sievä

ja estoton Seija, joka heti alkoi sirkuttaa ja näytellä siroja

sääriään johtajalle. Rouva Salokummun tarmokkaista ja viekkaista

vieroitusyrityksistä huolimatta hänen miehensä oli sittemmin  

lähtenyt omille teilleen, tai paremminkin omalle ja neiti Seija

Suppilon tielle.

   Keijo menetti isänsä jo viisivuotiaana eikä saanut enää koskaan

tavata tätä myöhemminkään. Siitä hänen äitinsä piti tarkan huolen ja

onnistui kyllä näissä irrottamistoimenpiteissään yli odotusten.

Laila-rouva näytti varsin tyydyttävästi korvaavan puuttuvan

vanhemman sekä tunteitten että kilojen määrässä.

   Jo pyhäkoulussa Keijo oli tietoinen tulevasta kutsumuksestaan.

Tai oikeammin hänen äitinsä tiesi sen, mutta huomautteli siitä usein

ja sangen auliisti pojalleen. Siispä se painui syvälle tämän

vastaanottavaiseen mieleen ja pysyi siinä kuin terva. Hänestä piti

tulla pappi. Pastori näin ensin aluksi.

   Poika ei sentään joutunut kasvamaan aivan ilman miehen mallia.

Samassa parturinliikkeessä oli töissä äidin nuorempi veli, Toimi-

eno. Hän oli liikkeenharjoittaja Salokummulle hyvin rakas, joten hän

oli melkein alati läsnäoleva vieras hänen kodissaan.

   Eno muotoili Keijon kultaisia kiharoita yhä vain kauniimpiin ja

näyttävämpiin kampauksiin ja ehdotti jo sisarelleen, että pojan

pitäisi tulla harjoittelijaksi liikkeeseen, jotta se säilyisi

suvussa. Laila ei vain innostunut asiasta. Pojasta piti tulla

hengellisen säädyn edustaja ja sillä siisti.

   Se mitä äiti päätti, yleensä tapahtui. Ainoa, missä hänen

tahdonvoimansa ei ollut päässyt kukoistamaan, oli juuri se Seija

Suppilon katala tempaus. Miehet ovat heikkotahtoisia nynnyjä, joten

oli parasta, että nainen ohjailisi heitä oikealle tielle ja samalla

myös kestävään onneen.  

   Laila oli tosiasiassa kaukana uskovaisesta, sillä liian tiukat

kristilliset periaatteet olisivat voineet haitata menestyksellistä

liiketoimintaa. Kuitenkin hänestä tuntui, että seurakunta  

olisi nuorelle miehelle turvallisin työmaa, koska pappina poika

suurella todennäköisyydellä säästyisi kiusauksilta langeta

houkuttelevien naikkosten verkkoihin.

   Valjuja ja mauttomasti pukeutuneita seurakuntasisaria ei

kannattanut ottaa lukuun. Pappi meni yleensä nuorena kunnialliseen

avioliittoon ja pysyi siinä arvokkaaseen kuolemaansa asti. Leski

kävisi ahkeraan hänen haudallaan ja hellin käsin sekä syvästi

kaivaten sijoittaisi nuokkuvan ja lurpallaan olevan verenpisaran

rakkaan vainajansa mahan päälle.

   Siveä elämä ja arvokas kuolema eivät toki olleet ainoat perusteet

rakastetun ja hellityn pojan ammatinvalinnalle. Yhteiskunnallinen

arvostus, kohtalainen palkka ja turvattu eläke painoivat myös

vaakakupissa. Laila jo haaveili siitäkin, miten hän viimein

vakinaisesti asustaisi rovasti-poikansa upeassa pappilassa. Hän

istuisi tuoksuvassa sireenimajassa, neuvoisi käsityömalleja nöyrälle

miniälleen ja siinä sivussa heijaisi lihavilla polvillaan

hyvin kasvatettuja lapsenlapsiaan.

   Unelma oli niin kaunis ja elävä, että hän kertoi siitä

pojalleenkin. Tämä vain kuunteli, koska hän ei siinä iässä osannut

vielä antaa arvoa eläkkeelle eikä virkkauksille eikä etenkään

rauhattomille ja parkuville penskoille. Joka tapauksessa oli

ilmiselvää, että Keijo ryhtyisi opiskelemaan teologiaa.

   Toimi-enoa jotkut ilkeämieliset haukuskelivat Toiniksi ja

napsuksi ja keikaroivaksi pelleksi ja takapuoltansa keikuttavaksi

tylleröksi, jos otetaan esille vain kaikkein hienotunteisimmat

nimitykset.  

   Eno joutui siis luopumaan suunnitelmistaan. Tai ei sentään.

Kenties vanhempi sisar ymmärtäisi luovuttaa liikkeen hänelle sitä

mukaa kun voimat vähenisivät. Valitettavasti kävi kuitenkin niin,

että Toimi itse kuihtui ja riutui pois, ennen kuin hän ehti astua

johtajan saappaisiin. Mutta silloin Keijon hengelliset opinnot

olivat jo täydessä käynnissä.

          5. Kun nuoruuden aika on ruusuinen

   Pastori Keijo Salokumpu istui kolhiutuneen kirjoituspöytänsä

ääressä pienen seurakunnan vaatimattoman kirkkoherranviraston

ahtaassa ja hieman koimyrkyltä tuoksahtavassa kansliassa. Hän oli

tällä hetkellä nuorisopastori ja ensimmäisessä virassaan papiksi

vihkimisen jälkeen. Hän oli nuori ja innostunut. Hän oli melkein

aina innostunut. Pelasi hän sitten seurakunnan nappulaliigalaisten

kanssa jalkapalloa tai oli vaalean ja hiljaisen vaimonsa Eilan

kanssa luontolenkillä. Luonto oli hänelle suuri innoittaja.

   Nuorisopastori oli kirjoittanut vasta niin harvoja saarnoja,

että into oli säilynyt tälläkin alueella. Posket hehkuen hän  

heilutteli kuulakärkikynäänsä valkoisen paperiarkin päällä. Hän oli

jostakin lukenut, että kuuluisat kirjailijatkin saattoivat kirjoittaa

kuolemattomat teoksensa käsin voidakseen pitää yllä herkkää ja

läheistä suhdetta tekstiinsä. Valaa siihen omaa persoonallisuuttaan.

Vielä ei arkille ollut valunut pisaraakaan Keijo-pastorin

persoonallisuudesta. Ei edes lainauksia muitten viisaista

ajatuksista.

   Hänellä ei ollut kiirettä eikä tämä kaikeksi onneksi ollut

varsinainen saarna. Se oli leppoisa mutta silti innostava puhe

rippikoulunsa päättäneillä nuorille, joille hän oli lupautunut

pitämään raamattupiiriä. Nuoret olivat itse sitä pyytäneet ja

kirkkoherrakin oli ilolla pannut merkille, kuinka Keijo oli saanut

nuorison kiinnostumaan hengellisistä asioista.

   Pastori mietti kuumeisesti. Hänen aivojensa läpi välähteli monia

hienoja lauseita. Hän luki paljon myös maallista, etenkin

filosofista kirjallisuutta. Sieltä löytyi hyviä kimmokkeita

teksteihin. Hän ei aikonut olla mikään nuiva ja penseä leipäpappi.

Ei toki, hänestä tulisi vahva ja tulisieluinen hengenmies Suomen

kirkon historiaan.

   Keijo katseli valkoista paperia edessään ja rykäisi kuuluvasti.

Täytyi aina olla teema ja johtoajatus. Valkoinen arkki pelasti

hänet. Teemana olisi tietenkin puhtaus. Mikä sen paremmin sopi

nuorille elämänsä keväässä oleville vasta kukkaan puhkeaville

ruusuille ja...Keijo mietti, mikä sana passaisi poikiin. Näihin

murrosikäisiin ja hänen näkökulmastaan katsottuna varsin

kummallisiin vipeltäjiin.

   Hän kirjoitti arkille sanan PUHTAUS. Puhdas kuin lumi. Kuin

pulmunen lumella. Vitilumi. Lumiukko. Ei sen hän viivasi yli. Liian

arkista ja lapsellista. Ne nahkatakkiset ja virnuilevat

pojanviikarit nauraa höröttäisivät hänelle. Ne muuten jaksoivat

nauraa, ja tytöt tirskua. Sanoi hän sitten mitä hyvänsä, aina

jostakin nurkasta kuului hirnahdus kuin hevoslaumasta.

   Keijo ei uskonut ikinä olleensa nykynuorten kaltainen. Hän oli

ollut hiljainen ja kiltti oppilas. Tottelevainen ja tarkkaavainen.

Joskus hiukan hidas, mutta se tuskin johtui älyn takkuamisesta, vaan

ennemminkin siitä stressaavasta tosiasiasta, että hänen täytyi

melkein joka vastauksensa edellä ensin perusteellisesti miettiä,

mitä äiti olisi sanonut. Mitä mieltä äiti oli asiasta?

   Äiti-Salokumpu ei epäröinyt ottaa yhteyttä opettajiin, jos

hänellä oli pieninkin epäilys pojan menestymisestä opinnoissa.

Vanhempainkokouksissa hän oli kantavin jäsen, ainakin mitä äänen

kantavuuteen tuli. Mielipiteitä ja neuvoja aina rehtoria myöten.

   Keijo muisti, ettei hän niinkään yksinkertaiseen kysymykseen kuin

”Keijo, lähdetkö pelaamaan jalkapalloa Kukkilan kentälle?” pystynyt

vastaamaan suoralta kädeltä myönteisesti. Täytyi ensin kysyä äidiltä

tai ainakin isolta siskolta tai jollei kumpikaan ollut kotona, piti

osata kuvitella mikä äidin mielipide olisi. Olivatko läksyt jo

tarpeeksi hyvin luetut? Oliko sää sopiva? Oliko poikajoukko sopiva?

Ettei vain ollut Hännisen Jukkaa joukossa. Sitä koheltajaa. Oliko

Kukkilan kenttä sopiva?

   Miten kenttäkin voisi olla epäsopiva? Kyllä vaan, jos se oli

liian kaukana tai jos vieressä oli levoton kapakka tai jos sinne

täytyi mennä ylen vilkasliikenteisen kadun yli. Ainoaa poikaa piti

varjella. Hän ei saisi joutua mihinkään onnettomuuteen, jos sen vain

suinkin pystyi järkevällä toiminnalla estämään.

   Nuori pastori muisteli raskain sydämin näitä lapsuusajan

kokemuksia. Ylihuolehtiva äiti ja kaikki toiminta hänen peukalonsa

alla. Kuinka siitä hieman nynneröstä pojasta oli koskaan päässyt

kehittymään näinkin itsenäinen ja tarmokas nuori mies? Ainakin

välimatka äitiin oli kasvanut kilometreissä. Tarkalleen kolme ja

puoli sataa kilometriä. Hienoa. Pastori syventyi taas tehtäväänsä.  

   Niin se ruusujen vastine pojille. Ei kaktus, vaikka siltä he kyllä

näyttivät törröttävine hiustöyhtöineen. No hän keksisi sen myöhemmin.

Lilja toi mieleen hautajaiset, ja niistä hän sai tarpeekseen. Ne olivat

ainoa ikävä puoli tässä mielenkiintoisessa hommassa. Kun piti

ajatella kuolemaa ja kuolevia. Olla lohduttava ja uskoa vakaasti

tuonpuoleiseen elämään, vieläpä sillä tavalla, että hänen puheillaan

olisi jotakin vaikutusta, mille osastolle kukin joutui.

   Keijo liikahteli huolestuneena. Aivan liikaa vastuuta. Tai eihän

se ihmisen määrättävissä ollut. Hän vain lukisi sopivia lauseita

raamatusta, ja ihmisessä tapahtuu heräämistä jos niin on suotu. Tämä

helpotti taas vastuuntuntoisen nuorisopastorin työskentelyä. Onneksi

hän ei nyt tällä kertaa ollutkaan mitään siunauspuhetta väsäämässä.

Hohhoijaa, joskus tämä oli vaikeata.  

   Ahkera virkamies vastasi välillä puhelimeen. Pyydettiin yhteen

vanhainkodin ompeluseuraan puhumaan. Keijo raapusti huolellisesti

päivän ja kellonajan kalenteriinsa. Sille päivämäärälle oli jo

merkintä hammaslääkäristä. Onpa tässä vilskettä. Kun ei vain saisi

hermoromahdusta.

   Viimein olivat puheen ääriviivat kasassa. Mitä sitä kannattaa

sanatarkasti kirjoittaakaan. Piti luottaa vaistoon ja inspiraatioon.

Hänestä tulisi vielä hyvä puhuja. Hän tiesi sen, ja myös äiti-

Salokumpu tiesi sen täysin varmasti. Heillä molemmilla oli suuria

tulevaisuudensuunnitelmia Keijon varalle. Ensin hän hankkisi

kannuksensa jossakin vaatimattomassa maalaisseurakunnassa. Olisi

aktiivinen ja joka kokouksessa näkösällä. Hakisi sitten pikku hiljaa

kaupungin virkoja. Kättelisi piispoja ja puhuisi ja puhuisi.

   Lopulta olisi valloituskohteena piispanistuin. Tämänkin

kunnianhimoisen haaveen tiesivät vain äiti ja poika. Ei edes

vaimolle ollut kerrottu. Eila vähättelisi ja yrittäisi kaikin tavoin

työntää kapulaa rattaisiin. Aviosiippa kun väitti, että hän vallan

hyvin tyytyisi pastuurskan rooliin. Ehkä sitten myöhemmin

ruustinnan.

   Keijo vääntelehti taas rauhattomasti. Housut kiristivät. Ne

kiristivät usein nykyään. Oli niin kuumaa ja sitten tämä ylikiihkeä

elämän tempo. Hän tiesi kyllä, mitä hän tahtoi, mutta olo oli silti

levoton ja kaipaava. Kaikki tuntui menevän mallilleen. Ainakin

virka ja mukava asunto, vaikka hän ei vielä hallinnutkaan

neljänsadan neliön pappilaa. Olipa heillä sentään pieni seurakunnan

omistama puutalo suurehkon ja villiintyneen puutarhan keskellä.

Kelpaisi siinä pienokaisten leikkiä. He jo odottivatkin

perheenlisäystä. Eila ja hän. Eila.

           6. Piispattaren alku

   Pastori rypisteli muuten niin sileätä ja puhdasta otsaansa. Hänen

koko ulkonäkönsä muistutti jollakin tavalla Jeesusta, nimittäin

sellaisena kuin kristikunta kuvittelee hänen olleen. Pitkähköt,  

sileät ja vaaleanruskeat hiukset. Keskellä jakaus. Kun hän innostui

heilauttamaan päätään, pehmeät hiukset heilahtivat kevyesti. Melkein

tyttömäisesti.  

   Se oli kylläkin ainoa tyttömäinen piirre Keijossa. Vartalo oli

hyvin kehittynyt, ja hän treenasi itseään lakkaamatta. Hän oli kuin

notkea leopardi, joka on trimmattu metsästyskuntoon. Kuka vain

pyydystää ja ketä? Hänestä oli tulossa todella komea ja näyttävä

mies. Sen hän tiesi itsekin, ja sen olivat huomanneet muutkin

seurakuntalaiset, etenkin naiset, vieläpä vanhainkodissa.

   Keijo nousi ja meni katsomaan kasvojaan peilistä. Hän ei halunnut

olla turhamainen. Sellainen olisi huonoa esimerkkiä nuorisolle,

mutta täytyihän ihmisellä olla sentään tervettä itsetuntoa. Piti

hoitaa ruumistaan ja tyydyttää sen tarpeita.  

   Mies jäi miettimään, ja jälleen hänen otsansa oli huolestuneesti

rypyssä. Pitikö? Entä munkit luostarissa? Hän ei ainakaan ikinä

kääntyisi katolisuuteen eikä ryhtyisi munkiksi. Sen hän ainakin

tiesi varmasti. Koko systeemissä oli jotakin, mikä täydellisesti

soti hänen periaatteitaan ja pyrkimyksiään vastaan. Hän vallan

kiihtyi siitä ajatuksesta.

   Hän tarkasteli kasvojaan. Suora nenä, suippo ja hiukan

voimattomannäköinen leuka. Sileä ja kirkas otsa. Kätki viisaita ja

puhtaita ajatuksia. Silmät olivat suuret ja harmaat. Levottomat,

kiihkeät, eivät pysyneet paikallaan. Ne etsivät ja hylkäsivät. Keijo

ihan huolestui. Mikä häntä vaivasi? Kaikkihan oli niin hyvin.

Voisipa keskustella jonkun kanssa. Rovastin. Apua, se luutunut ukko

oli peräisin 1800-luvulta. Ehkä oli syntynytkin silloin.

   Koskahan se jää eläkkeelle? Olisiko hänellä mahdollisuuksia? Ei

vielä kirkkoherraksi, koska hänellä oli tällä haavaa liian vähän näyttöä ja

karismaa. Ja suhteita vaikuttajayksilöihin. Kunhan nyt ensin

kappalaiseksikin, mutta siihenkin olisi varmasti tungosta. Kunta oli

tosin pieni, mutta hyvin lähellä suuria asutuskeskuksia.

   Kertoisiko hän Eilalle? Ei, sillä Eila oli se toinen huolen aihe

pastorin muuten niin valoisalla elämänpolulla. He olivat tutustuneet

teologiaa opiskellessaan. Keijo oli valinnut joukosta kaikkein

värittömimmän ja nynnyimmän tytön. Paksulinssiset lasit jo silloin.

Ne tekivät naisen oudon kummastelevan ja hajamielisen näköiseksi.  

    Usein komeat miehet kuulemma valitsevat itselleen harmaan

koppelon. Sellaisen, joka pää kallellaan kuuntelisi hänen puheitaan

ja olisi kaikessa myötä. Kuten oikean vaimon pitääkin. Tietysti

kumppanin olisi hyvä tietää jotakin suuren maailman asioista, jotta

hänen kanssaan saattoi keskustella. Jotta toinen olisi sen verran

sivistynyt, että tietäisi, milloin sanoa EI ja milloin KYLLÄ ja

milloin AJATELLA ETTÄ SINÄ TUONKIN TIEDÄT.

   Sellainen Eila oli ollutkin heidän avioituessaan. He olivat

menneet kihloihin varsin lyhyen seurustelun jälkeen ja viettäneet

mahdollisimman pian häitään. Ei sopinut aloittaa seksielämää ilman

avioliittoa, ja Keijo olisi räjähtänyt kappaleiksi, jollei sitä

olisi aloitettu. Siispä naimisiinmeno oli oivallinen ratkaisu. Eikä

Eila vastustellut. Hän oli kuin vahaa Keijon käsissä. Tai ainakin

mies oli luullut niin olevan.

   Keijo jo aivan kiemurteli tuolissaan. Housuja kiristi.

Nuorisopastorin hoikkaranteinen ja herkkäsorminen käsi etsiytyi

korjaamaan haarojen väliä. Säikähtyneenä hän vetäisi kätensä äkkiä

pois. Mikä mahtaa olla syynä tähän ahtauteen? Eihän hän ole voinut

lihoa, kun hölkkääkin niin vimmatusti. Täytyy ostaa uudet housut.

Väljemmät.

   Pastori punastui, vaikka oli yksin ja ovi toiseen huoneeseen

tiukasti kiinni. Hän oli kieltänyt kansliatyttöä häiritsemästä häntä

kesken saarnan valmistamisen. Niin rovastikin aina sanoi, vaikka

kaikki tiesivät, että se papparainen otti nokoset kansliansa  

nahkasohvalla ruustinnan virkkaaman torkkupeiton alla. Keijosta

tuntui, että sohva haisi kuolalle ja...

   Puhelin soi ja Keijo nappasi luurin hermostuneena käteensä. Se

olikin Eila, joka kyseli ihmeissään:

 - Etkö sinä aio tänään ollenkaan tulla syömään? Ruoka on jäähtynyt

jo monet kerrat. Ilmoittaisit, jollet pääse. Joudun lämmittämään

sitä vähän päästä.

 - Mitä muutakaan tekemistä sinulla olisi? Minullahan se kiire

painaa päälle, ärähti Keijo. - Jaaha, anteeksi, minä tulen ihan

pian. Lukaisen vielä tämän saarnani.

   Tuo juuri, tuumi Keijo, tuo juuri oli niin hämmentävää nykyisin.

Eilalla alkoi olla omia mielipiteitä ja hän selvästi pyrki

komentelemaan miestään. Miten niin vaalea ja heiveröinen ja hento

voi olla niin voimakastahtoinen? Keijoa harmitti huono

ihmistuntemuksensa. Täytyy taas lukea lisää psykologian kirjoja,

että oppii erottamaan jyvät akanoista.

   Hetken aikaa syvästi kaduttuaan Keijo siirsi Eilan kuitenkin

jyvien puolelle. Kultajyvästä oli ehkä hiukan kultaus rapissut näinä

kolmena avioliittovuotena, mutta jyväksi sen tunnisti kuitenkin.

Täytyy lähteä, ettei se hermostu. Toraisa akka on kauheinta mitä

Keijo tiesi. Häpeä sanoa, mutta kyllä Laila-äiti vilahti hänen

mielessään.  Miksihän se isä häippäsi? Paitsi pelkän himon vuoksi.

   Keijo kokosi kamppeensa ja ajoi kotiinsa ei ihan uudella

Saabillaan. Äiti oli maksanut sen melkein kokonaan. Hieno auto, kun

perhekin oli kasvamassa. Mahtuivat rattaat ja kaikki. Oli se Eila

sentään ollut neitsyt ja puhdas kuin pulmunen. Hyvä vaimo se on.

Pitäisi olla kiitollinen. Vien hänelle huomenna kukkia. Nyt ei ehdi

poiketa kauppaan ettei se kimpaannu.

          7. Arkipäivää ammatissa ja aviossa

   Vuodet vierivät ja nuorisopastorin ansioluettelo pysyi ennallaan.

Syntymäpäiviä alkoi kuitenkin kertyä jo lähelle neljääkymmentä.

Vanha rovasti haudattiin, toinen tuli hänen tilalleen. Virkaintoinen

ja vaativa, joka hyppyytti alaisiaan kuin kirppupelin nappeja.  

Kappalaisetkin vaihtuivat. Eteviä nuoria häiskiä, joilla oli

ylimääräisiä meriittejä salkussaan, eräällä jopa jonkinnäköinen

tutkinto Teknillisestä korkeakoulustakin. Mitä yhteyttä sellaisella

oli papin tehtävään? Heillä oli uusia kunnianhimoisia visioita ja

aloitteita. Karmean paljon työläästi toteutettavia ideoita.

   Keijolle ei vain herunut edes kappalaisen paikkaa. Kerran hän oli

vähän aikaa sijaisena ja rasittui kovasti, koska yritti kaikkensa

voidakseen todistaa, että hän sittenkin olisi pätevin siihen

virkaan. Ei auttanut. Taas meni vakanssi toiselle miehelle. Onneksi

ei sentään naiselle, jotka nekin mokomat olivat ruvenneet

suuriäänisesti vouhottamaan pappisvihkimyksestä ja olivat valmiita

räävisti anastamaan leivän virkaveljiensä suusta.

   Eilalle oli tullut keskenmeno sillä ensi yrittämällä. Sitten

vielä toinen. Silloin Eila luovutti. Hänessä oli ruvennut ilmenemään

yhä omituisempia piirteitä. Hänellä nimittäin se ansioluettelo alkoi

kukoistaa. Nuorisopastuurskan osa ei tyydyttänytkään häntä.

Vaaleata ja hentoa. Hän lähti täydentämään opintojaan. Ensin

kandiksi teologiassa. Lisää suorituksia psykologiassa ja

filosofiassa. Sitten jatko-opinnot tavoitteenaan tohtorin tutkinto!

Oliko se nöyrä vaimo tullut hulluksi?

   Kuin ilmoitusluontoisena asiana Eila vain tiedotti aikeistaan.

Tuurasi milloin siellä milloin täällä. Yliopistossakin opettajia ja

tutkijoita. Käväisi stipendiaattina Amerikassa. Tuli ja puuhasi.

Tutki ja luennoi.

   Sitten tuo röyhkeä nainen aivan rauhallisesti antoi miehensä

ymmärtää, että nyt oli aika yrittää taas.

 - Mitä niin? oli Keijo hölmönä kysynyt.

 - No tietenkin uutta vauvaa. Tutkimustyöni ovat siinä vaiheessa,

että pystyn hoitamaan niitä kotoakin käsin. Ei tarvitse silti

katkaista urankehitystä.

 - Tahallasiko sinä minua härnäät? oli mies huutanut katkerana. -

Kun tiedät, mihin surkeaan jamaan olen juuttunut.

 - En todellakaan halua kiusata ja aiheuttaa sinulle ahdistusta,

mutta pakkoko minun on tarpoa samassa suossa, kun kerran on

mahdollisuuksia muuhunkin. Voihan olla, että kun saan vakinaisen

viran yliopistolta, sinullekin jo aukenee uusi tehtävä pääkaupungin

seudulta. Onhan sinulla jo niin paljon kokemusta nuorison

keskuudessa työskentelystä.

   Keijo oli tikahtua kaunaansa ja kateuteensa. Lasta hän kyllä

kaipasi kovasti, koska se olisi ainakin jokin lohdutus tässä

kurjuudessa. Eila oli vuosien mittaan edes siksi paljon vieraillut

kotona, että jonkinnäköinen fyysinen kontakti oli säilynyt. Ettei

tarvinnut ihan pystymetsästä aloittaa, vaikka Keijo kyllä tuumi,

että se olisi ollut parasta kummallekin. Aloittaa alusta uuden

kumppanin kanssa. Mutta sitähän ei kirkon palvelija voinut ääneen

lausua, ei edes vaimolleen.

   Lähes viidentoista avioliittovuoden jälkeen heille syntyivät

villit kaksoispojat melkein yhdellä laukaisulla. Levottomat ja

marisevat. Keijo auttoi heidän hoitamisessaan innokkaasti ja lopulta

varsin taitavasti. Kun pojat olivat täyttäneet puoli vuotta, Eilalle

aukeni uusi vaativa virka yliopistolla, ja niin hän lähti. Muutti

kaupunkiin ja lupasi pitää yhteyttä niin taajaan kuin mahdollista.

 - Haluatko sitten eron vai mitä tämä tarkoittaa? kysyi Keijo

onnettomana ja hämmentyneenä.

 - Emme tietenkään eroa. Ei sellainen ole juolahtanut mieleenikään.

Mehän olemme perhe ja asumme sitten tiiviisti yhdessä, kun siihen

joskus tulee mahdollisuus.

 - Entä pojat ja minä?

   Eila silmäili komeata ja surullista aviomiestään.

 - Hankin teille hyvän ja luotettavan taloudenhoitajan. Siinä ei ole

vaikeuksia, kun on millä maksaa.

 - Onko meillä siihen varaa?

 - Totta kai on. Kyllähän sinä tiedät, että sain huomattavan

perinnön juuri äskettäin kuin tilauksesta. Sijoitin sen hyvin, ja

asia järjestyy. Uudessa toimessani saan hyvää palkkaa ja sitten

vielä se suuri apuraha, joka on tiedossa. Ei meillä ole hätäpäiviä.

 - Niinpä niin, ei sinulla, mutta entä me? mutisi Keijo

huolestuneena.

   Ensin tehtiin tiedusteluja Keijon äidin suuntaan. Hän oli juuri

lopettanut parturinliikkeensä pidon ja oli sangen hyvässä kunnossa.

Hän matkusti oikein paikan päälle katsastamaan tilannetta. Pojat

olivat silloin tavallista hankalammat. Yhtä huutoa ja valvottamista

vuorokaudet ympäriinsä.

   Laila tutki olosuhteita ja mittaili voimavarojaan. Unelma suuren

pappilan valkeista sireenimajoista oli kutistunut pienen talorähjän

rappeutuneeseen puutarhaan. Lapsenlapsetkin jäisivät hänen

kasvatettavikseen. Äiti teki pikaisen arvioinnin ja sitäkin

nopeamman päätöksen, joka oli peruuttamaton. Hän palaa kotiin ja

keskittyy hoitamaan omaa ylisiistiä huusholliaan ja naapurin rouvien

pröystäileviä kestityksiä.

   Siispä Eila hankki pirteän ja päteväntuntuisen nuoren naisen

huolehtimaan lapsista ja taloudesta. Tällä oli hyvät suositukset,

vaikka hän oli vasta vähän yli kaksikymmenvuotias. Todennäköisesti

hän jaksaisi erinomaisesti pyörittää tätä sirkusta.

   Niin astui Marjaana Lahtinen nuorisopapin palvelukseen. Eila

käväisi silloin tällöin toteamassa, että asiat rullasivat. Hyvin

meni.

          8. Taisteluja

   Kului viisi vuotta. Keijon ansioluettelo oli ennallaan, Eilan

kasvoi koko ajan. Hänellä oli selvästi tavoitteena saada itselleen

pappisvihkimys. Keijo oli laiskanpuoleisesti hakenut työpaikkaa

Helsingistä. Ei ollut tärpännyt, mutta eipä hän enää niin perin

innokas ollutkaan muuttamaan pois kotoaan, sillä kodiksi tuo pieni

talo oli todella muuttunut Marjaanan hoivissa.

   Kaikki oli viihtyisää, jopa puutarha kukoisti. Pulla tuoksui ja

nuori Marjaana jaksoi temmeltää kaksosten kanssa ja leikityttää

heitä. Jonkin verran hän leikitytti pastoriakin. Heillä oli kaikilla

niin hauskaa ja kodikasta, että suhde väkisinkin alkoi lämmetä.

Marjaana ei todellakaan olisi halunnut vietellä toisen naisen

aviopuolisoa, mutta Keijo oli kuin valmis omena, joka putosi

neitosen pehmoiseen ja kutsuvaan syliin.

   He taistelivat kumpikin tätä uutta tunnekuohua vastaan. Varsinkin

Keijo alkoi tuntea kovaa tuskaa viehtymyksestään taloudenhoitajaansa

kohtaan. Hän hölkkäsi ja urheili. Kylmät suihkut lorisivat monta

minuuttia yhteen menoon, jotta kuumentunut keho ja kiehuva mieli

olisivat jostakin saaneet viilentävää hoitoa. Hän valitsi vasiten

tosi rankkoja ruumiinharjoituksia, mutta mitä voimakkaammaksi ja

upeammaksi lihakset ja vartalo kehittyivät, sitä rajummin jylläsivät

intohimot ja tunteet hänen sisimmässään.

   Eila kävi kotona melko harvoin ja viipyi vain lyhyen aikaa, joten

aviopuolisoitten seksielämästä ei tahtonut tulla kerrassaan mitään.

Keijo odotti joka kertaa niin kiihkeästi vaimonsa saapumista, että

hän kävi vallan ylikierroksilla. Itku oli komealta mieheltä päästä,

kun kaikki toiveet ja onnen odotukset valuivat tyhjiin, Siis

oikeastaan eivät päässeet valumaan ollenkaan.

   Nuorisopastori kirjoitti saarnoja seurakuntasisarille,

asevelvollisille, rippikoululaisille, pyhäkoululaisille,

vanhustentalon mummoille ja suurperheisille äideille. Ja niin

edelleen. Saarnasi hän tietenkin tarpeen vaatiessa myös tavallisissa

jumalanpalveluksissa. Hän vihki, kastoi ja siunasi haudan

poveen.. Kaikki puheet alkoivat jotenkin muistuttaa toisiaan. Ne

olivat kuin toistensa kopioita.

   Seurakuntasisaret, joille hän oli pitämässä koulutusseminaaria,

silmäilivät ympärilleen hämmentyneinä ja noloina, kun Keijo

Salokumpu voimallisin sanoin ja kiihkeästi elehtien varoitteli heitä

huoruudesta ja irstaasta elämänmenosta. Aluksi hän maalasi

kuulijoitten eteen kiimaisia ja epäpuhtaita kuvitelmia ja päiväunia

niin elävästi ja mieliinpainuvasti, että naiset alkoivat jo siinä

vaiheessa hikoilla ja vääntelehtiä häpeässään. Sen jälkeen hän

kuvaili perusteellisesti ja tarkkoihin yksityiskohtiin sukeltaen

niitä synnillisiä tekoja, jotka ovat seurauksena likaisesta

mielikuvituksesta.

   Toinen puoli saarnasta käsitteli puolestaan niitä kauheita

helvetin tuskia, joita asianomainen huora tai huoripukki joutuisi

myöhemmin kokemaan. Nämä peräti puhdasmieliset neidot ja rouvat

eivät aina kestäneet kuulla moista kielenkäyttöä, vaan

hehkuvanpunaisina ja kyynelsilmin he vetäytyivät toisiin huoneisiin.

   Sana alkoi kiertää, että pastori Salokummussa oli jotakin

kummallista ja pelottavaa. Mikä häntä oikein riivasi. Ennen niin

myhäilevä ja kohtelias mies oli muuttunut synkäksi ja ärtyisäksi.

Tuskin vastasi tervehdykseen, koska niin oli omissa mietteissään.

   Kuitenkin syyksi arveltiin vain rouvan ainaista poissaoloa.

Vaikka kuinkakin menestyy työssään ja jopa hengellisen elämän

palveluksessa, ei sitä tuolla tavalla saisi laiminlyödä perhettään.

Onneksi heillä on apuna pätevä ja siveä Marjaana. Hänestä pidettiin,

koska hän oli iloinen ja terhakka. Aina aulis palvelemaan

lähimmäisiään. Hän ja pojat olivatkin ainoat, jotka saivat

houkuteltua hymyn Keijon katkeroituneille huulille. Ne olivatkin

oikeat pusuhuulet. Voimakkaat ja intohimoiset.

   Sitten tapahtui romahdus. Pato murtui eikä sille enää voitu

mitään. Siitä tiesivät vain Keijo ja Marjaana. Jälkimmäinen varsin

hyvin muisti, milloin se tapahtui. Naiset aina muistavat tuollaisia

asioita. Mitä heillä oli yllään ensitanssiaisissa. Minkä värinen

paita oli pojalla, jolta he saivat ensisuudelman. Mitä kello oli,

kun pienokainen sanoi ensimmäisen sanansa. Paistoiko aurinko, kun

taapero otti ensi askeleensa.  

   Marjaana muisti tarkalleen, milloin Keijo otti ensimmäisen

taapertavan askeleensa häntä kohti. Se oli maanantai, kello oli

viittä yli neljä iltapäivällä ja aurinko oli juuri mennyt pilveen.

Marjaana kantoi astioita ruokapöytään, ja mies seisoi toisella

puolella. Puhelin soi ja Keijo kiirehti vastaamaan. Perunakattila

kiehui yli ja nainen syöksyi nostamaan sitä liedeltä.

   He kummatkin valitsivat väärän reitin eli toisin sanoen

he yrittivät kiertää pöydän samalta puolelta. Seurauksena oli

yhteentörmäys, ja aika raju. Kaikki elimet, varsinkin kehon

ulkopuolella roikkuvat, kohtasivat toisensa. Imeytyivät toisiinsa,

upposivat toisiinsa eivätkä enää pystyneet irrottautumaan

toisistaan. Se oli kuin sähköisku.

   Pojat olivat naapurissa. Puhelin jäi vastaamatta, perunat

kiehuivat kuiviin, kattila paloi mustaksi. Tämän kiihkeän lemmen

tiimellyskentäksi tarjoutuivat keittiön lattia, olohuoneen matto,

Marjaanan vuode, eteisessä portaitten alusta, jälleen olohuoneen

sohva ja lopulta nukkamatto takan edessä, jossa he sitten

pyörivätkin jo ilkialastomina, koska joka ainoaan huoneeseen oli

jäänyt jotakin heidän asiallisesta vaatetuksestaan.

   He olivat kyltymättömiä. Hengästynyt ja pörröinen ja autuaan

onnellinen Keijo kävi välillä lukitsemassa ulko-ovet, sillä välin

kun pyöreäsilmäinen ja sisintään myöten värisevä Marjaana soitti

naapuriin ja pyysi, että pojat saisivat jäädä sinne yöksi. Perheessä

oli tapahtunut jotakin odottamatonta.

 - Ei mitään hengenvaarallista. Pieni onnettomuuden poikanen. Kyllä

me selviämme, mutta on parempi, etteivät lapset ole todistamassa

tapausta, koska he ovat niin herkkiä. Haen heidät huomenna. Sopiiko?

   Marjaana oli aina ollut valmis auttamaan naapuriaan. Nyt se

sitten palkittiin. Ehkä hiukan ihmeissään rouva laski puhelimen

kädestään, mutta selitti sitten riemusta kiljuville kaksosille sekä

omille pojilleen, että pikkukaverit saivat jäädä yökylään.

           9. Lisää tulitusta

   Jos joku haluaisi tehdä tutkimuksen siitä, millaisissa paikoissa

ja minkälaisissa asennoissa yksi ainoa intohimoinen lemmenpari voi

rakastella, hänen olisi hyödyllistä haastatella nuorisopastori Keijo

Salokumpua ja hänen taloudenhoitajaansa neiti Marjaana Lahtista.

Kaksoset ravasivat kavereineen edestakaisin kotinsa huoneissa ja

puutarhassa. Talon ovia pidettiin miltei yötä päivää auki, jotta

seurakuntalaiset kokisivat olevansa tervetulleita käymään

nuorisopastorinsa luona ja kertomaan tälle huoliaan.

   Tämä avoimien ovien järjestely ei enää ollenkaan passannut

rakastavaisille. Ilmitulemisen pelko oli jatkuva peikko heidän

lemmenpesänsä muuten niin ruusunpunaisella seinällä. Puhelin pirisi

vähän päästä ja naapurit tulivat hakemaan kersojaan kotiin.

   Oli aivan ihme, että seurakuntalaiset eivät osanneet

pienimmässäkään määrässä epäillä eikä edes kummastella, kun pitkän

huhuilun jälkeen Salokumpu ilmestyi esille jostakin talonsa

uumenista ja ryhtyi naama hehkuen ja harvenevat hiukset harottaen

hoitamaan asioita ja vastailemaan kysymyksiin. Ehkä hieman

hajamielisenä ja takellellen, mutta kuitenkin ihan tyydyttävästi.

Olihan totuttu, että pastori oli muutenkin sellaista unelmoivaa

sorttia.

   Ei myöskään taivasteltu, kun loistavasilmäinen ja yleensäkin

punaposkinen Marjaana sukelsi reippaana näyttämölle ystävällisesti

tarjoamaan apuaan ja kertomaan, mistäpäin pastoria voisi yrittää

tavoitella. Hilpein tanssiaskelin onnensa kukkuloilla käyskentelevä

nuori nainen ihan säteili riemua ja hyvänolontunnetta muihinkin

ihmisiin.

   Ehkä ahtain ja epämukavin paikka, missä pariskunta sai rauhassa

pitää toisiaan hyvänä, oli siivouskomero. Siellä Marjaana nojasi

sorjan vartensa pystyssä seisovaan silityslautaan, ja nuorisopastorin

monta kertaa pystyssä seisova onnesta hehkuva elin etsi maaliaan

silitysrautojen, sankojen, lattialuutujen ja supertehokkaitten

pesuaineitten sekamelskassa.  

   Hyllyt tärisivät ja usein tipahteli purkkeja tai pyykkipoikia

heidän päälleen. Onnellinen naurunkiherrys ja kiimaisen uroksen

huokailu ja puuskutus olisivat kai olleet ainoat reaktiot, vaikka koko

hylly olisi romahtanut heidän niskaansa.

          10. Jääkausi lähestyy

   Hurjaa menoa jatkui pari kuukautta. Marjaanan aloitteesta heissä

alkoi jo kypsyä ajatus, että he voisivat oikein pysyvästi muodostaa

keskenään parisuhteen. Hehän olivat jo perhe. Pojat olivat kovasti

kiintyneet hoitajaansa eivätkä he kummemmin kaivanneet omaa äitiään.

   Keijon mieli oli niin myllerryksissä, ettei hän ollut juuri

ehtinyt miettiä, mikä tästä touhusta tulisi olemaan seurauksena. Sen

hän vain tiesi, että koskaan elämässään hän ei ollut osannut edes  

uneksia tällaisesta onnesta ja yhteenkuuluvuudesta. Eilan kanssa

seksipuoli oli tuntunut kuin olisi silloin tällöin jääkaapissa

pistäytynyt. Toden totta.

   Koska elämä näyttää olevan täynnä odottamattomia tapauksia ja

käänteitä, eräs kohtalon oikku hankaloitti melkoisesti rakastavan

parin onnea. Pojat sairastuivat tuhkarokkoon. Eivät yhtä aikaa, vaan

sopivasti peräkanaa, jotta tautinen olotila perheessä olisi yhä vain

pitkittynyt. Sitten seurasi jälkitauteja, vakaviakin. Korvat ja

silmät ja keuhkot vuoronperään olivat vaaravyöhykkeessä.

   Kaksosia käytettiin erikoislääkärilläkin. Vieläpä Eila käväisi

kotona pari kertaa antamassa hyviä ja järkeviä neuvoja.

Rauhallisesti ja viileästi. Hänhän ei ollut joutunut seuraamaan

poikien kipuja, kamppailuja ja surkeata itkua vuorokausimääriä.

   Lemmenleikit jäivät väkisinkin syrjemmälle. Nuo syrjähypyt. Pojat

valvottivat yötä päivää. Aina jompikumpi halusi olla isänsä tai

Marjaanan vuoteessa. Taikka päivisin heidän sylissään.

   Marjaana hoiti heitä todella hellästi ja antaumuksella. Hänhän

rakasti heitä kuin omia lapsiaan. Omia heistä ehkä pian tulisikin,

sillä avioeron sattuessa Eila tuskin heitä itselleen vaatisi.

Hänenhän täytyisi taas hankkia jostakin pätevä lastenhoitaja. Voisi

olla, että isä saisi lapset haltuunsa, kun oli heitä tähänkin asti

hoivannut.

   Nuori nainen hyväili pikkupoikien kuumeilusta hikisiä hiuksia ja

alkoi unelmoida myös aivan ikiomasta pienokaisesta. Oli aivan

varmaa, että Keijokin sellaisen haluaisi, koska hän oli niin

lapsirakas. Kunhan sekavat ja raskaat avioeroasiat on ensin saatu

pois tieltä.

   Nuorisopastorin ajatukset kulkivat aivan toisia polkuja. Hän oli

suorastaan kauhuissaan poikiensa sairaudesta. Hän pelkäsi, että he

menehtyisivät. Kuinka he voisivatkaan enää parantua, koska tämä

tauti oli vuorenvarmasti rangaistusta heidän isänsä synneistä ja

riettaasta käyttäytymisestä.

   Viimein Keijo puhui Marjaanallekin tuskistaan. Tämä säikähti

todella, koska naisen vaisto jo etukäteen tiedotti hänelle, että

rakastettu oli liukumassa eroon hänen otteestaan ja kuumasta

sylistään.

   Varovaisesti ja viisaasti nainen yritti lohdutella ja rauhoitella

Keijoa. Tietenkin lapset toipuisivat, sillä olivathan he jo nyt

paljon paremmassa kunnossa. Sen jälkeen heille Keijon kanssa

koittaisivat jälleen onnen ajat. Täyttymys.

   Keijo vain pudisteli päätään. Sitä hän teki miltei lakkaamatta.

Hän oli niin syvissä ja synkissä mietteissä, ettei paljonkaan enää

noteerannut ympäristöään. Vähän väliä Marjaana sai herätellä häntä

todellisuuteen ja hoitamaan velvollisuuksiaan kotona ja kirkolla.  

   Ahdistunut mies yritti kai pään pudistuksella karkottaa

epätoivoiset ajatuksensa ja tunnelmansa. Kuin raatokärpäsparven. Se

ei vain onnistunut. Nuo vihulaiset palasivat yhä uudestaan uhrinsa

kimppuun entistäkin kiukkuisempina ja uhkaavampina. Pörräsivät ja

kieppuivat hänen ympärillään.

   Pojat olivat täysin parantuneet ja iloinen perhe-elämä näytti

taas olevan ennallaan. Keijo oli valtavan tyytyväinen ja kiitollinen

lastensa toipumisesta. Hänen käytöksensä vaikutti taas normaalilta.

Hän leikki poikien kanssa, hoiti työnsä ja jutteli Marjaanalle.

Tosin vain arkisista asioista ja asiallisesti. Vältti tämän katsetta

ja myös seuraa. Ei jäänyt kahdestaan naisen kanssa samaan huoneeseen

ellei ollut ihan pakko.

   Marjaana huokasi helpotuksesta. Painajainen taisi olla ohi. Mutta

toinen huoli oli nostamassa päätään. Hän oli raskaana. Välillä hän

oli sekaisin onnesta, välillä taas pelosta. Hän odotti sopivaa

tilaisuutta ilmoittaakseen ilouutisesta rakastetulleen. Se

varmaankin jouduttaisi eroprosessia. Asiat alkaisivat kääntyä

parhain päin. Miksi sitten tämä kaikertava huoli jossakin taustalla?

Jossakin hyvin syvällä?

   Pohjustaakseen uutisensa kertomista nainen korosti kaikissa

mahdollisissa tilanteissa sitä, kuinka pojat olivat niin

onnellisesti selviytyneet taudistaan. Jopa Eilalle hän kailotti tätä

asiaa puhelimessa suureen ääneen selostaessaan lasten vointia ja

reippautta. Välillä hän kurkisti ovesta nähdäkseen, kuuliko Keijo

varmasti tämän vapauttavan sanoman.

   Miehen ei näin ollen enää tarvinnutkaan potea syyllisyyttä.

Rangaistusta ei ollut tullutkaan. Kaikki oli hyvin ja ennusti vain

ruusuista tulevaisuutta. Kunhan tämä vain saisi puhuttua asiasta

vaimolleen. Siis tälle nykyiselle ja samalla tietysti entiselle.

   Eräänä iltana Keijo näytti olevan otollisessa mielentilassa.

Herkullinen ateria oikein kynttilöitten valossa. Pojat taas

naapurissa. Lopputulos mahtava. Pitkä ja kiihkeä lemmenyö kuten

ennen vanhaan. Heidän nautinnollaan ja mielihyvällään ei tuntunut

olevan loppua. Marjaana oli niin onnellinen, että hän todella itki.

Tämä oli vain ajan kysymys. Illalla hän kertoisi tulevasta vauvasta.

  Keijo lähti töihin ja joutui olemaan siellä pitkään. Tuurasi kai

jotakin työtoveriaan. Marjaana valmisti taas upean illallisen. Sai

luettua ja laulettua ja taas kerran luettua pojat aikaisin

nukkumaan. NYT!

   Mies tuli töistä. Väsyneenä ja kummallisen näköisenä. Nainen

huolestui. Mitä se nyt taas miettii? Ennen ateriaa pastori meni

suihkuun. Viipyi kauan. Marjaana hiipi saunan eteiseen, riisuutui ja

pujahti suihkuhuoneeseen. Keijo oli selin höyryävän suihkun alla.

Kuin putous olisi valunut hänen ylitseen. Alastomat hartiat, selkä,

lantiot, pakarat, reidet, jopa nilkat aiheuttivat Marjaanassa

sellaiset himon väristykset, että hän luuli repeävänsä tai ainakin

aukeavansa jalkojenvälistä hampaisiin asti.

   Hän hiipi miehen taakse ja kietoi käsivartensa tämän ympärille,

kuten niin monesti ennenkin. Painoi päänsä hellyttävästi miehen

selkää vasten. Mies värähti. Ravisti hänet kiivaasti luotaan ja

kääntyi ympäri kasvoillaan raivon ilme.

 - Älä koske enää minuun, sinä saatanan narttu. Jätä minut rauhaan.

Häivy, kiusaaja. Häivy! Väisty!

 - Mitä sinä nyt, rakas? Minähän tässä olen. Oma kultasesi.

 - Mene pois. Älä enää ikinä koske minuun.

   Marjaana vetäytyi suihkuhuoneesta. Kuinka sydän voi tuntea niin

raskasta surua ja kangistavaa kylmyyttä? Se ikään kuin jäätyi hile

hileeltä. Sitten hän muisti asiansa. Oliko nyt sopiva hetki? Oliko

enää koskaan? Hän raotti taas ovea.

 - Keijo rakas, minulla on tärkeätä asiaa. Yhteistä asiaa.

   Mies ei sanonut mitään. Hän oli ottanut pyyheliinansa ja aikoi

tulla pukeutumaan. Naisesta tuntui kuin toinen ei olisi edes kuullut

häntä.

 - Keijo, kuule, me saamme lapsen. Pienen vauvan. Eikö olekin

ihanaa?

   Mies tuijotti häntä tyrmistyneenä. Tyrkkäsi naisen syrjään ja

alkoi vetää housuja jalkaansa.

 - Keijo rakas, me saamme...

 - Häivy narttu. Huoran penikka. Älä mainitsekaan siitä minulle. Se

oli erehdystä ja syntiä. Kirottu nainen, kun minut viettelit. Papin

ja aviopuolison. Ja isän.

           11. Pastori jäähyllä

   Illalla pastori ei huolinut Marjaanan valmistamaa maukasta

ateriaa, puhumattakaan muista tarjolla olevista herkuista. Hän

sulkeutui huoneeseensa, josta kuului vain töksähteleviä askeleita,

huokailua ja joskus virrenveisuuta.

   Marjaana laitteli ruokia ja astioita kaappiin, kuulosteli ja

pelkäsi. Miten hänelle kävisi sen syntymättömän kanssa? Leppyykö

mies koskaan? Miten tässä pitäisi menetellä? Kun voisi kysyä neuvoa

joltakulta. Papilta tai lääkäriltä. Oliko Keijo sekoamassa?

   Turhaa sitä oli neuvoa mennä kysymään. Nainen tiesi, että ainoa

vastaus, jonka hän saisi olisi:

 - Pakkaa matkalaukkusi ja lähde. Oikein kiireen vilkkaa. Ennen kuin

jotakin vielä pahempaa tapahtuu.

 - Entä lapsi? hän olisi hädissään kysynyt.

 - Hoidat sen parhaan taitosi mukaan, mutta älä enää häiritse

pastoria ja hänen perhe-elämäänsä.

   Näin siinä varmasti kävisi. Siitä nainen oli varma. Mutta vielä hän

ei antaisi periksi. Jos sittenkin? Mitähän se nyt puuhaa? Keijon

huoneessa oli hiljaista. Oliko se sittenkin rauhoittunut ja

nukahtanut? Oli ollut niin raskas päivä muutenkin. Keijo sai

stressiä vähemmästäkin. Toivotaan parasta.

   Nainen kävi katsomassa poikia. Nukkuivat sikeästi posket

punaisina. Riemukkaat talviset puuhat verottivat osansa. Koko päivän

he olivat leikkineet pihalla ja olleet lumisotasilla suuressa

lumilinnassa, jonka heidän isänsä ja Marru olivat joku päivä sitten

rakentaneet.

   Nyt vain alkoi nuoskakeli olla ohi. Lupasivat kiristyvää

pakkasta, ja siltä se jo todella tuntui. Hyvä vain, että lumilinna

jäätyi kovaksi ja kestäväksi. Se oli todella suuri, melkein miehen

korkuinen ja sen sisällä lattialla oli kohoumia istuimiksi. Vieläpä

pari ikkuna-aukkoa.

   Murheistaan huolimatta Marjaana sittenkin nukahti. Hänkin oli

hyvin väsynyt nykyään. Aamupahoinvoinnit sen kun vaan jatkuivat.

Lääkärissä hän ei ollut vielä käynyt, ettei herättäisi nukkuvaa

karhua liian aikaisin. Olisi siinä kyläläisillä pohtimista. kun se

eron aika ja uusi avioliitto tulisivat ajankohtaisiksi. Monta

kiperää mutkaa vielä matkassa. Siitä huolimatta nainen vaipui

levottomaan ja painostavaan uneen.

   Yöllä hän heräsi. Jotakin oli hullusti. Hän kävi lastenhuoneessa,

mutta siellä kaikki oli rauhallista. Timo vain hieman äännähteli

kesken lumisotansa. huitoi käsillään, mutta nukahti taas uudestaan.

   Marjaana kurkisti Keijon huoneeseen, sitten kaikkiin muihin, jopa

saunaan. Miehestä ei näkynyt jälkeäkään. Missä kummassa? Hän

kurkisteli pihalle. Katsoi samalla mittaria. Hui kauhistus. Pakkasta

jo 22 astetta. Kylmä ja hiljainen pihamaa, jota kuu valaisi. Tähdet

tuijottivat taivaalta viileinä ja välinpitämättöminä. Ei pienen

pientäkään liikettä puutarhassa eikä maantiellä.

   Nainen veti takin päälleen ja saappaat jalkaansa. Pujahti ulos ja

alkoi tutkia ympäristöä. Auto oli katoksessa, vajojen ovet näköjään

kiinni. Hän koetteli yhtä niistä. Juu, lukossa oli. Hän käveli

viluisena portille katsoakseen, oliko Keijo maantiellä hölkkäämässä

tai hiihtämässä. Täysi hiljaisuus.

   Jokin äännähdys. Mistä se tuli? Pihalta ja sen keskeltä.

Lumilinnasta? Oliko Keijo siellä parantelemassa taideteostaan? Mitä

siitä nyt oli hyötyä? Eihän pakkaslunta kuitenkaan saa muovailtua.

Jäässähän sen täytyy jo olla, ja kivikovassa. Melkein ikijäässä.

   Marjaanaa puistatti vilu ja tämä muukin. Linnasta kuului taas

ähkimistä ja päristelyä. Hän katsoi oviaukosta sisälle. Kuu toimi

oivallisena katulamppuna.

   Jälleen vain Keijon selkä. Alaston, seksikäs ja punertava.

Hänellä oli ämpäri vieressään ja siitä hän juuri koukkaisi kauhalla

suuren annoksen jääkylmää vettä, jonka hän heitti päälleen.

Etupuolelta. Kauheat puistatukset, pärskähtelyt ja tuskaiset

voivotukset.

 - Keijo, mitä sinä oikein puuhaat? Oletko tullut hulluksi?

   Mies kääntyi salamannopeasti, luiskahti iljanteisella ja

epätasaisella lattialla, kaatui päistikkaa melkein mahalleen

ahtaaseen nurkkaan. Päästi valitushuudon, kun arat miehiset elimet

osuivat viiltäviin ja armottomiin rosoihin.

   Mies teutaroi aikansa ja yritti päästä jaloilleen tuolla

liukkaalla jäätiköllä. Kiukkuisesti hän torjui Marjaanan auttavan

käden. Toinen sanko kaatui ja valeli lisää hyhmäistä vettä miehen

jaloille. Uusi uikutus.

 - Tappaako sinä minut aiot, nainen? Säikäytit melkein hengiltä.

Mene pois.

   Marjaana vetäytyi kauhistuneena kauemmaksi. Mies haparoi

kylpytakkia päälleen. Se oli ollut linnan muurin yli heitettynä. Hän

kietoi sen ympärilleen. Eila oli sen lahjoittanut. Marjaanasta se

oli epämiellyttävä. Leveät siniset ja harmaat raidat. Toi mieleen

keskitysleirin.

   Nainen käveli hitaasti edeltä taloon, ryhtyi konemaisesti

keittämään kuumaa vettä ja katseli säälien sisään hoippuvaa miestä.

Hän tohti sentään sen verran puhutella pastoria että huokaisi alakuloisena:

 - Menisit lääkäriin. Hän voisi antaa jotakin rauhoittavaa. Et ole

ihan järjissäsi.

 - Järjissäni kyllä olen, mutta tahdon totisesti päästä irti näistä

himoistani. Menen vaikka luostariin. Käännyn katoliseksi. En kestä

tätä poltetta.

   Kireä pakkastalvi jatkui. Pastori kävi silloin tällöin öisin

jäähyllä. Ehkä se auttoi, koska hän ei millään tavalla yrittänyt

enää lähestyä naista. Marjaana otti vielä puheeksi lapsen, mutta

mies vastasi ärtyneesti:

 - Parasta on, että muutat pois. Maksan sinulle kolmen kuukauden

palkan. Annan sinulle hyvät työtodistukset, joten saat kyllä työtä.

 - Entä lapsi, sinun lapsesi?

 - Siitä en halua kuulla puhuttavankaan. Vie mennessäsi. Kyllä sinä

pärjäät. Rupea huomenna kuulostelemaan työpaikkaa. Jostakin kaukaa,

toiselta puolelta Suomea. En enää ikinä halua nähdä sinua. Ehkä

pääset lähtemään jo ensi viikolla.

 - Entä rakkautemme?

 - Ei se ollut sitä oikeata. Minun avioliittoani ja uraani et

turmele. Eikä äpäräsi sen paremmin.

          12. Lumiveistos  

   Kului pari päivää ja pakkanen yhä kiristyi. Marjaana oli kuin

kohmeessa eikä ollut pystynyt käynnistämään paikanhakuoperaatiota.

Jos sittenkin?

   Eila tuli aivan odottamatta käymään kuten aina ennenkin. Ilmestyi

komealla autollaan pihaan kuin tyhjästä. Avasi oven ja siinä sitä

oltiin. Joskus Marjaanasta tuntui, että vaimo sittenkin epäili

jotakin ja tuli sen vuoksi tällaiselle yllätysratsialle.

   Nytkin Eila tuli ripeästi sisälle ja tervehti poikia, jotka

totttelevaisesti kävelivät, mutta eivät toki rynnänneet äitiänsä

halaamaan. Sitten hän tavallisesti tiedusteli Marjaanalta tai

Keijolta kuulumisia. Tällä kertaa Keijo oli aika harvasanainen,

joten taloudenhoitaja sai hoitaa puhumisen. Kaikki oli hyvin. mitä

muutakaan hän olisi voinut sanoa. Eila katseli heitä tutkivasti,

mutta tyytyi selitykseen.

   Eila kertoi, että Keijolla olisi mahdollisuus saada työpaikka

Helsingin läheltä jostakin pienestä seurakunnasta.

 - Lähetä vain hakupaperit. Pääset sinne melko varmasti. Olen

itse puhunut asianosaisten kanssa ja he tuntuvat myötämielisiltä.

 - Hyvä on, laitan paperit kuntoon, kiitos, mutisi mies. - Onko

sinulla asuntoa tiedossa?

 - On minulla. Oikein viihtyisä. Se sijaitsee siellä sinun

työpaikkasi lähellä. Minulle on helppoa käydä kaupungissa autolla

tai junalla. Voisit tulla poikien kanssa katsastamaan uutta

kotiamme. Sopisiko ensi viikolla?

 - Eiköhän se järjesty. Hienoa, että...

   Enempää ei Marjaana enää kestänyt. Mumisten jonkin tekosyyn hän

lähti kiireesti keittiöön. Siellä hän nojasi pöytään ja itki. Painoi

kädellään sydänalaansa ja samalla pientä poikaansa. Hän oli varma,

että se olisi poika.

   Eila tuli taas yllättäen keittiöön. Oikea luikertelija. Ehti ehkä

nähdä, kun lastenhoitaja äkkiä pyyhkäisi silmiään. Jutteli vähän

aikaa poikien vaatteista. Sanoi sitten sumeilematta.

 - Ymmärräthän Marjaana, ettemme enää muuton jälkeen tarvitse

palveluksiasi? Pojat voivat mennä päivähoitoon ja jos työni takia

tarvitsemme lapsenvahtia, se kyllä järjestyy noin suuressa

kaupungissa. Sisarenikin perhe asuu siellä.

 - Niin kai, sanoi Marjaana apeana. - Täytyy kai ryhtyä hakemaan

uutta paikkaa.

 - Se olisi viisasta jo nyt. Annan tietysti sinulle loistavat

suositukset. Vieläpä ylimääräistä rahaa, jotta pääset uuden

elämän...alkuun.

   Marjaanalla oli tunne, että Eila piti tauon puhuessaan uudesta

elämästä. Katsoiko hän myös tavallista tarkemmin Marjaanan vatsaa?

   Kesken kaiken toinen pojista, Tuomo, ryntäsi keittiöön ja huusi:

 - Äiti, äiti, saanko mennä käymään Matin luona naapurissa?

   Sitten vesseli juoksi leveästi hymyillen Marjaanan luokse, halasi

tätä kiireesti ja kovakouraisesti ja syöksyi ulos.

 - Kutsuvatko pojat sinua äidiksi? kysyi Eila kummallisen näköisenä.

 - Joskus vahingossa. Tapaavat niin harvoin omaansa.

   Sen Marjaana lisäsi tarkoituksella ja melko myrkyllisesti.

   Eila ajoi kaupunkiin vielä samana iltana. Keijo, pojat ja

Marjaana söivät ilta-aterian. Pojat touhusivat innoissaan muuttoa.

Jännää päästä Hesaan oikein vakituisesti. Linnanmäki ja Korkeasaari

ja kaikki muu kiva oli odottamassa.

   Lapset menivät nukkumaan ja Marjaana samoin. Puolenyön aikaan hän

äkkiä heräsi, kiersi taas koko talon ja päätyi viimein keittiön

ikkunaan, josta lumilinna näkyi parhaiten.

   Hän oli erottavinaan tumman vaatteen linnan muurilla. Se oli se

kylpytakki. Keijon päätä hän ei huomannut. Ehkä mies oli

kumartuneena sankojensa puoleen. Pakkasta oli 25 ja puoli astetta.

   Marjaana meni ovelle ja huusi:

 - Keijo, tule jo sisälle tai palellut kuoliaaksi!

   Lumilinnasta ei näkynyt minkäänlaista liikettä. Se huohotus ja

voihkiminen eivät olisi kuuluneetkaan portaille asti. Marjaana

mietti hetken. Pitäisikö hänen mennä patistelemaan miestä sisälle?

Ei hän enää jaksa. Se vain suuttuu. Olkoon. Vastatkoon itse

tekemisistään.

   Nainen meni makuuhuoneeseensa ja otti rauhoittavan pillerin.

Omatunto syytti siitä, sillä hänhän oli raskaana. Kaikki oli vain

niin turhaa. Kaikki oli tuhoutunut, mitä siitä vaikka vielä tämä

lapsikin. Tai ei se nyt yhdestä pilleristä välitä. Mitä nyt tuosta?

   Marjaana heräsi vasta aamulla. Hän oli nukkunut sikeästi. Liian

sikeästi. Pojat olivat yhä unessa, ja Keijon puolellakin oli

hiljaista. Täytyypä nousta laittamaan aamupalaa. Entä se työn haku?

Voi hirveätä tätä elämää.

   Hän meni pyytämään Keijoa aamiaiselle. Huone oli tyhjä. Vuoteessa

ei ollut edes nukuttu. Sen kyllä olisi huomannut vähemmänkin

tarkkasilmäinen. Pastori piehtaroi aivan mielettömästi. Nykyään

suorastaan raivosi vuoteessaan.

   Huolestuneena nainen meni taas pihalle. Käveli portille

kuulostelemaan, oliko mies maantiellä. Sitten vasta uskalsi

vilkaista lumilinnaan päin. Ei voi olla totta. Tumma kylpytakki

retkotti yhä lumen päällä. Oliko mies tullut sisälle alasti? Ei

olisi uskonut. Olisivathan lapset voineet tulla vastaan.

   Jälkeenpäin hän ei millään voinut muistaa, oliko hän hiipinyt

lumilinnan lähelle suoraan umpihangen poikki vai kiertänyt portaille

johtavan tien kautta, josta erkani pieni tiukkaan tallattu polku

linnan luokse. Ehkäpä hän oli kiertänyt tien kautta, ettei

saappaanvarsista olisi mennyt jäistä lunta sisälle.

   Marjaana katsoi taas linnaan sisälle. Oli jo melko valoisaa.

Keijo makasi selällään lattialla pää nojaten pahannäköisesti kovaan

jäiseen korokkeeseen. Jeesusmaiset vaaleanruskeat hiukset olivat

osittain kasvoilla, mutta niiden välistä näkyi kuitenkin suurten

silmien ammottava katse. Ilme oli vääristynyt ja kauhistunut.

   Hän makasi raajat levällään kuin suuri koppakuoriainen.

Käsivarret ja jalat jäykistyneinä omituiseen syliinottoasentoon.

Kuin kauhufilmistä. Alapäässä törrötti jotakin. Seisoi. Vesisangot

olivat kaatuneet ja edesauttaneet tuon kammottavan lumiveistoksen

syntyä.

   Marjaana katsoi ja alkoi kirkua. Syöksyi kompastellen naapuriin

ja kirkui. Sitten hän muisti pojat ja pyysi erästä rouvaa viemään

lapset johonkin muuhun taloon kauaksi tästä murheen paikasta..

          13. Pakastettuja tietoja

   Kuolema todettiin tapaturmaksi. Sitä yritettiin pitää salassa,

koska se oli niin karsea. Mitä pastori teki lumilinnassa keskellä

yötä tulipalopakkasessa. Ja alasti kahden vesisangon kanssa?

   Arvuuteltiin puoleen ja toiseen. Marjaana oli mahdollisimman

vähäpuheinen. Sanoi nukkuneensa niin sikeästi, ettei ollut huomannut

mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Eihän hän ollut huomannutkaan.

Sehän oli ollut jo melkein sääntönä, että Keijo oli hillunut siellä

sankoineen.

   Joku tutkija tosin arveli, että pastori olisi säikähtänyt jotakin

ja sen vuoksi kääntynyt liian rajusti. Sitten menettänyt

tasapainonsa noin tuhoisin seurauksin. Mutta mitä hän oli

säikähtänyt?

   Oliko portilta tullut joku nainen ja pelästyttänyt tuon

”kylpijän”? Naisen saappaanjäljet näkyivät nimittäin lumessa. Omasta

mielestään Marjaana ei ollut oikaissut hangen poikki vaan oli

käyttänyt hyväkseen polkuja. Kuka sitten oli tuo salaperäinen

nainen? Mitä hänellä oli ollut asiaa? Oliko pappi tuntenut hänet?

Oliko hän ollut vain joku kyläläisistä?

   Marjaana sai työtä pohjoisesta. Hän synnytti siellä poikansa.

Rakkautensa hedelmän. Pienen Keijo Juhanin. Vaihtoi sitten

työpaikkaa, kunnes päätyi siivoojaksi tähän nykyiseen

pikkukaupunkiin.

   Eila oli vienyt poikansa Helsinkiin, avioitunut jonkun asessorin

kanssa. Väitteli tomerasti tohtoriksi, Hänestä tuli kuin tulikin

naispastori ja myöhemmin kirkkoherra, josta virasta hän oli jo

jäänyt eläkkeelle. Pojat pärjäsivät hyvin. Aluksi he puhuivat aika

usein Marrusta ja olisivat halunneet tavata häntä, mutta Eija ei

yrittänytkään ottaa tähän sijaisäitiin yhteyttä.

          14. Lumiakka sulaa

   Juhani toi tietonsa äitinsä tarkistettaviksi, ennen kuin hän

kirjoitti ne puhtaaksi.

 - Äiti, onko sinulla mitään lisättävää tai korjattavaa tähän

sepustukseeni?

   Marjaana tutki papereita järkyttyneenä ja totesi:

 - Eipä paljonkaan huomauttamista. Olet tehnyt tarkkaa työtä ja

näemmä haastatellut isäsi sukulaisiakin. Kenellä oli hallussaan

Keijon päiväkirjat ja saarnat?

 - Kaarina-tädillä. Kun Keijon omaisuutta oli jaettu, sisar oli

ollut paikalla ja ottanut itselleen kaikkein henkilökohtaisimmat

tavarat. Eila oli ollut kuin kuvapatsas siinä tilaisuudessa. Kuin

jääkuningatar. Hän teki kaikkensa, ettei juttu olisi päässyt

vuotamaan lehtiin. Sehän oli pelkkä onneton tapaturma, sattuma,

joten ei siitä kannattanut melua pitää. Parempi painaa villaisella.

Jo poikienkin takia.

 - Myöskin Eilan oman uran takia. Ehkä hän sittenkin tiesi meidän

suhteestamme. Oli tarkkanäköinen ja terävä nainen. Tiedenainen.

 - Miltä nyt tuntuu, äiti? Helpottiko tämä tutkimus sinua vai mitä

arvelet?

 - Tavallaan helpotti. Tunnen kyllä yhäkin syyllisyyttä eräästä

asiasta.

 - Siitä luvattomasta suhteestasiko? Ja vielä pappiin?

 - En ollenkaan. Se oli minun taholtani aitoa rakkautta. Sitä en

koskaan halua kieltää enkä katua. Olihan siitä suhteesta vielä

seurauksena rakas poika ja nyt tämä todella mieleinen miniänkokelas.

 - Mistä sitten tunnet syyllisyyttä?

 - Siitä, että otin sen rauhoittavan lääkkeen enkä lähtenyt hakemaan

Keijoa pois lumilinnasta. Ehkä olisin voinut hänet pelastaa, vaikka

olisin löytänytkin hänet sieltä maahan tuupertuneena.

 - Et voi olla varma. Ehkä mies oli jo silloin kuollut. Et tiedä,

kuinka kauan hän oli siellä itseään valellut. Sillä viimeisellä

voitelulla.

 - En tosiaankaan nähnyt hänestä vilaustakaan, kun huutelin hänelle,

mutta sekin huolestuttaa, että jos hän pelästyi ja kompastui juuri

minun huutamiseni vaikutuksesta.

 - Tuskin sentään. Hänhän tiesi, että sinä olet tietoinen asiasta.

Ei hän sinun ääneesi olisi reagoinut niin voimakkaasti että olisi

horjahtanut nurin.

 - Se jää arvoitukseksi meille kaikille. Voi Juhani, elämä on täynnä

salaisuuksia. Ne täytyy vain kestää ja koettaa selittää jollakin

tavalla mieleisikseen. Sydämelle siedettävämmiksi.

 - Entä ne naisen jäljet lumessa? Ne, jotka johtivat portilta

lumilinnalle? Ei kai Eila olisi voinut yöllä tulla miestään

puhuttelemaan. Ehkä ensin vakoilemaan tekemisiänne ja sitten hän

olisi pihalla todennut aviopuolisonsa kummallisen käytöksen ja

kovistellut häneltä selitystä.

 - Sitäkin olen ajatellut, mutta tapaturmahan se oli joka

tapauksessa. Tuskin siinä mistään tahallisesta tuuppimisesta olisi

ollut  kysymys.

   Juhani selosti asian Virpille, joka hämmästeli kovasti tapahtunutta

ja kysyi sitten epäröiden sulhaseltaan:

 - Et kai vain aio esittää tätä tarinaa vanhemmilleni? Oletko nyt

heidän mielestään soveliaampi sulhanen minulle kuin aikaisemmin,

jolloin heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että tulevan

aviopuolisoni isä onkin kiimainen pastori lumilinnassa. Antaisit

vain jo sinäkin linnoituksesi sulaa hymyilevän kevätauringon

paisteessa.

                                           XXX

V  TAIVAALLINEN TONTTIPAIKKA

          1. Lehti-ilmoitus  

   Suuressa pääkaupungin sanomalehdessä oli 1990-luvulla

seuraavanlainen ilmoitus:

      Taivaallinen tonttipaikka. Tartu tilaisuuteen ja osta

      mahtava lomanviettopaikka Lapista erämaajärven rannalta.

      Hyväkuntoinen hirsimökki ja puolen kilometrin pituinen

      hiekkaranta. Takaamme, ettet pety. Tee loistava kauppa ja

      hanki pääsy onnellisten rannalle. XXX ZZZ

   Lapsiperhe tarttui tilaisuuteen, otti suuren velan ja lunasti

itselleen pääsyn onnellisten saarelle. Myöhemmin ilmeni, ettei

kyseistä palstaa ollut olemassakaan.

          2. Pää pilvissä

   Elettiin 1900-luvun alkupuolta. Vuosisata oli juuri nytkähtänyt

uudeksi, ilman että maailmalla olisi tapahtunut sen kummempia

mullistuksia kuin ennenkään. Maailmanloppua ei tullutkaan, vaikka

sitä oli menty oikein kaukaisen järven jäälle odottamaan. Ihmiset

myivät huokealla omaisuuttaan, mutta sen takaisin lunastaminen olikin

sitten eri juttu..

   Aikansa veisattuaan ja pilviin tuijotettuaan he palailivat tyhjin

käsin ja tyhjin uskoin kotipuoleen. Eivät edes koteihinsa, koska ne

oli myyty, jopa polkuhintaan, koska oli niin kiire jäälle odottamaan

taivaaseen noutajaa. Taas oli kaikki aloitettava alusta, kuten

joskus kauan sitten nuoruudessa.

   Ihmeteltiin suurta pyrstötähteä, jonka nimikään ei pysynyt

muistissa. Jostakin H:n päältä se oli. Jotkut sisukkaat uskoivat

edelleen, toiset menettivät sen vähänkin uskonsa. Saivat siinäkin

aloittaa tyhjästä. Olemattomuudesta.

   Naamasen talossa ei tarvinnut aloittaa alusta, sillä Vihtori-

isäntä ei ollut hetkeäkään haikaillut oikean uskon perään. Ei tosin

vääränkään. Hänelle oli kertynyt maita ja tavaroita tuona edullisena

hetkenä. Melkein jokaiselta kyläläiseltä oli tipahdellut jotakin

Vihtorin pohjattomaan säkkiin. Talo vaurastui ja perhe kukoisti.

   Sukutalo jatkoi rikastumistaan, kun ohjaksiin tarttui Vihtorin

vanhin poika Severi. Pienen särön siihen turvalliseen onneen toi

hänen vaimonsa, Kaisa, joka alkoi olla yhä enemmän kallellaan uskoon

päin. Veisasi miehelleen suureen ääneen ja loi merkitseviä

silmäyksiä. Yhden tyttäristä hän oli jo saanut verkkoonsa. Äiti ja

Helvi kiersivät niskat kyssyssä seuroissa, ja usko sen kun kasvoi.

   Severi ei viitsinyt puuttua asiaan, kun naiset muuten hoitivat

askareensa mallikkaasti. Harmitti vain, että tytär oli ohittanut

erittäin lupaavan ja varakkaan kosijan. Ei kuulemma kelvannut

uskoton hänelle. Tulkoon uudestaan kysymään, kun on liittynyt

Jumalan lasten oikeaoppiseen laumaan. No tuleehan niitä toisia,

suuren talon komialle tyttärelle. Hyvät kapiotkin koossa.

   Severi Naamanen eli sellaisen kohtalaisen normaalin miehen

elämän. Joskus erehtyi, useimmiten ei. Joskus tuntoa kolkutti, mutta

useimmiten ei. Ei kannata päästää turhia ajatuksia mieleensä. Siitä

vain hermostuu ja kunnon yöunetkin kaikkoavat.

          3. Viime tipassa

   Oltiin jo kolmekymmenluvulla, ja nyt vallitsi Naamasen talossa

vallan toisenlaiset tunnelmat. Alkoi olla sydänyön hetket käsissä.

Ulkona paukkui hirmuinen pakkanen. Siansorkka-aita naksahteli

pakkaspojan kynsissä, ja nälkäinen ovela kettu rääkkäsi ja huudatti

viatonta pupuparkaa puhtoisella hangella, jonka poikki aidan

seipäitten muodostama aavemaisen sininen varjo levitteli kuristavaa

ristikkoaan. Kylmä kuu pollotti kaamostaivaalla ja valoi kelmeätä

loistettaan suureen maalaistaloon, jossa jo muutenkin oli täysi

valaistus päällä.

   Talon väki kurkisteli ikkunoista, käväisipä joku portaillakin

hytisemässä.

 - Missä se Väiski viipyy? Ja se Kovakangas?

   Ei näy vielä. Kuolemanhiljaisuus vallitsi lähitienoilla. Sitten

sen taas katkaisi aidan terävä napsahdus tai jäniksen rääkäisy

 - Mene joentörmälle vahtimaan, joko se tulee, komensi emäntä nuorta

Kallea. - Mikä niitä viivyttää? Jos ne tulevat liian myöhään, mikä

meidät perii?

- Älkää nyt vielä huolestuko, äiti, lohdutti se uskovainen tytär,

Helvi. - On Väiskillä niin hyvä hevonen. Kyllä niitten jo pitäisi tulla,

jollei ole sattunut jotakin haaveria.

 - Älä sellaisesta puhukaan, huokaili emäntä. - Loppu on pian

käsillä ja kaikki kadotuksen tuskat edessä.

   Joku ulkopuolinen olisi voinut luulla, että talossa odotettiin

lääkäriä tai ainakin jotakuta muuta sairaanhoitoon perehtynyttä  

kyläläistä. Ei sinne päinkään. Siellähän odoteltiin kuumeisesti

saarnamiestä. Oikeassa uskossa olevaa, kiivasta ja tulisieluista

maallikkosaarnaajaa, joka oli voimakkailla puheillaan päästänyt

monta sielua synnin- ja kuolemanhädästä.

   Severillä oli molemmat hädät. Hän makasi tuskissaan vuoteellaan,

oksensi verta ja huusi kipujansa ja kauhuansa. Emäntä pyyhki hikeä

hänen otsaltaan, lisäsi välillä peitteitä, kun toinen oli horkassaan

pudota sängystä. Hän vapisi niin että lattia tutisi. Vankka leveistä

lankuista kyhätty lattia.

   Leveistä laudoista nikkaroitiin jo jotakin muutakin vajan

puolella. Vaikka oli niin jäätävän kylmää, Severin pahoin syrjitty

velipuoli Eetu siellä rakenteli täyttä päätä arkkua isännälleen.

Hän meni välillä itse arkkuun köllöttelemään saadakseen varmasti

oikeat mitat. Hän oli nimittäin varsin samanpituinen kuin vainaja,

ei kun se kohtsillään todennäköinen vainaja.

   Velipuoli tuumiskeli, että Severin lähdön jälkeen hänellekin ehkä

koittavat paremmat ajat. Sopuisasta Väiskistä tulisi uusi isäntä, ja

saattaapa käydä niinkin onnellisesti, että Eetullekin lohkeaa jokin

mökin paikka, jossa aloitella uutta elämää. Mies oli kyllä siitäkin syystä

lähtenyt vajaan askartelemaan, jotta hän sai pysytellä hiukan

kauempana Severin kuolinkamppailusta. Se oli karmeaa kuultavaa.

   Eivät vain ruumiin tuskat, vaan myös sielun, raastoivat suuren talon isäntää.

Hän ei ollut senkään ajan keski-ikää ajatellen kovin vanha, vasta

viidenkymmenen kieppeissä. Hän ei olisi millään halunnut kuolla.

Oli niin paljon kesken. Uusi navettakin suunnitteilla. Hankittava lisää

hevosia. Rahasta ei ollut puutetta. Hän ei olisi suuresta

hinnastakaan hennonut luopua tavaroistaan ja tonteistaan. Ei

ainakaan vielä.  

   Nämäkään huolenaiheet eivät olleet kylliksi kärsivälle Severille.  

Hänellä oli kauheat tunnonvaivat. Hän oli koko ikänsä ylenkatsonut

uskoa ja uskovaisia. Ei ollut mitenkään turhan tarkasti noudattanut

raamatun käskyjä. Nyt kiitivät kaikki mahdolliset pahat teot hänen

silmiensä ohi.

 - Kaisa, sinähän olet uskomassa ja sinulla on valta saarnata

minulle synnit anteeksi. Käytä vaimo-hyvä nyt näitä valtuuksia.

Julista minulle synninpäästö. Aukaise minulle, rakkaalle miehellesi,

taivaan päärlyportit.

 - Siihen on ehtona nöyrä syntiensä tunnustaminen ja todellinen  

katumus. En usko, että olet vielä oikeassa mielentilassa. Olet niin

raskaasti rikkonut elämässäsi, että vain tosi uskovainen saarnamies

voi sinut taakastasi vapauttaa. Tässä tarvitaan itse Kaaleppi

Kovakangasta.

 - Kuinka hän olisi pätevämpi kuin sinä, joka olet kulkenut taivaan

tietä jo parikymmentä vuotta. Auta nyt minua. Auta sinäkin, Helvi.

   Severin hätää oli vaikeata katsella. Tuska oli viiltävää.. Välillä

huutaen ääneen, ja välillä itsekseen mutisten, hän yritti tunnustaa

syntejään. Hän oli kerran humalapäissään keikuttanut venettä ja

kalakaveri oli hukkunut. Hän oli petkuttanut kaupoissa, jopa

varastanut naapurin omaisuutta. Käyttänyt hyväkseen toisen vaimoa,

piioista nyt puhumattakaan. Jonkin verran Severillä sentään pysyi

jarru päällä, kun hän vaikeroi naisjutuistaan. Olihan Kaisa läsnä

eikä hänkään nyt ihan kaikkea tiennyt. Ei ainakaan niistä lampaista,

eikä...

 - Odotellaan tässä vain kaikessa rauhassa, sanoi emäntä

vakavana. - Saat sitten täydellisen synninpäästön, kun oikea

mies tulee paikalle.

   Jotenkin Severistä tuntui, että Kaisa tahallaan kiusasi häntä.

Vetkutteli armahtamisen kanssa. Kosti kai hänelle jotakin. Ei kai

niitä selkäsaunoja, joita hän oli jaellut sekä lapsilleen,

palkollisilleen että vaimolleen. Teki nytkin mieli mojauttaa sitä vasten

pläsiä, mutta kun ei käsi noussut. Aivan kuin vastaukseksi emäntä

sanoi hiljaisella, mutta silti melkein uhkaavalla äänellä:

 - Et sinä minuakaan ole aina niin ystävällisesti kohdellut. Kovin

olet ollut kovakourainen. Muistelepas niitä tapauksia ja tee

parannusta.

 - En minä niitä yksitellen voi muistaa enkä luetella. Eikö se

riitä, kun noin vain yhtenä könttinä kadun kaikkea?

   Kaisa nipisti kuivuneet huulensa tiukasti yhteen eikä sanonut

mitään. Samalla tavalla tytär puristi vielä kohtalaisen mehevät

huulensa yhteen. Tuli se maksun aika isällekin.

   Sen verran vaimo ja tytär heltyivät, että rupesivat virittelemään  

lähtövirttä Severille. Koska tämä ei ollut ennenkään kuunnellut

akkojen lurituksia, hän ei tunnistanut, että kyseessä oli sellainen

laulu, jota veisattiin tavallisesti vasta ruumiille. Naiset kai

tuumivat, ettei pari tuntia sinne tai tänne haitannut mitään. Ehkä

he halusivat nopeuttaa ajan kulkua ja elelivät jo niissä tulevissa

vapautuksensa tunnelmissa.

   Muu talon väki, jälkipolvea, miniöitä ja palveluskuntaa, seurasi

kuolinvuoteen tapahtumia sekä pelon että inhon ilmein. Pikkulapset

kihisivät äärimmäisessä nurkassa. Eivät ymmärtäneet, miksi ennen niin

voimakas ja määräilevä pappa oli muuttunut itkeväksi ja voihkivaksi lapseksi.

   Severin verille purruilta huulilta kaikui vielä sellainenkin

tunnustus, että hän oli nuorena miehenä tappelussa puukottanut

ryyppykaverinsa kuoliaaksi. Kukaan ei ollut tiennyt siitä. Perhe

kuunteli kauhuissaan. Millaisen murhamiehen kanssa he olivat oikein

elelleet? Tosin äkkipikainen ja helposti toisiin käsiksi käyvä,

mutta että ihan hengen olisi riistänyt lähimmäiseltään.

   Naiset nyökyttelivät, katsoivat toisiinsa ja jatkoivat

veisaamista kuin sinnillä. Taisivat tietää asioista vieläkin

enemmän. Nyt, nyt oli heidän vuoronsa lyödä.

 - Nyt ne tulee, huusi joku ikkunasta. - Sieltä tulee meidän tamma

ja Väiski sitä oikein komeasti laukottaa. Voi hurja. Ja reessä

on...juu, on se... se saarnamies.

   Severi oli juuri oksentamassa vatiin. Vähääkään välittämättä

miniästään, joka piteli astiaa, hän sysäsi sen syrjään ja antoi koko

limaisen ja verisen ryöpyn roiskahtaa naisen helmaan. Kirosi päälle

ja yritti korahdellen ärjäistä:

 - Tuokaa se äkkiä sisälle. Saatanan akat, ovi auki.

   Kuolemansairaalle miehelle tämä raju ponnistelu oli liikaa.

Huohottaen ja räkien hän vaipui kalpeana ja voipuneena takaisin

vuoteelleen. Ovesta syöksyi suuri lammasturkkiin pukeutunut mies.

Kuin noudattaen Severin esimerkkiä hän mäiskäytti pitkän syljen

puhtaalle raitaiselle räsymatolle. Kirpeä pakkasilma niin karvasteli

kurkussa. Akat siivotkoon, oli näiden luomakunnan herrojen

elämänasenne. Siihenhän ne on luotu, miestä palvelemaan.

   Saarnamies riensi vuoteen viereen, kumartui katsomaan ja

kuuntelemaan potilasta.

 - Taisin myöhästyä, kun piti välillä käydä kusella.  

 - Elääkö isä vielä? kysyi Väiski henkeään pidätellen.

 - Ei se enää hengitä, kuiskasi emäntä.

           4. Tunnussanalla taivaaseen

   1990-luvulla toinen vanha mies taistelee elämästään sairaalassa

kaukana pohjoisessa. Severin kuolinkamppailusta oli kulunut lähes

kuusikymmentä vuotta. Nyt elettiin avaruus- ja atomiaikaa.

Tietokoneitten, kännyköitten ja räjähdysmäisesti kasvavan

teknologian vuosia. Ihmisen yksilöllisyyttä ja vapautta

korostettiin eri puolilla maailmaa. Ihmisraukan oikeutta saada kuolla

arvokkaasti.

   Unto makaa vuoteessa tiputuspullo vieressään. Huoneessa on

hätääntyneitä ja itkeskeleviä omaisia. Unton uskovainen vaimokin

touhuaa miehensä ympärillä. Tämä on aivan tajuissaan ja hyvin

rauhallinen. Levollisuus oikein säteilee hänen uurteisista

kasvoistaan. Tyyni rauha. Hän kokee olevansa valmis lähtemään Suuren

Mestarinsa luokse. Niin hän ainakin itse uskoo ja luulee ja

harhaisesti kuvittelee.

   Mitä mieltä mahtavatkaan olla vaimon saattamaan tulleet

uskonsisaret? He pommittavat vanhusta kysymyksillään, jopa

uhkauksillaan.

 - Tee nyt vihdoin parannus ja käänny oikeaan uskoon, Unto-parka.

 - Kuka sen oikean uskon sitten tietää? vastasi mies rauhalliseen

tapaansa ja raotti silmiään. - Olen käsittääkseni tehnyt välit

selviksi yläkertaan päin.

 - Et sinä niitä omin päin pysty selvittämään. Siihen tarvitaan

uskovaisen julistamaa synninpäästöä. Tunnusta ensin syntisi ja kadu

ja pyydä armoa ja anteeksiantamusta.

   Vanhus yritti pitää silmiään auki, mutta väsytti sanomattomasti.

Hoitajat olivat kai antaneet jotakin rauhoittavaa, mutta ei hänen

levollisuutensa lääkkeistä johtunut. Hän oli vain ollut sellainen koko

elämänsä ajan. Ystävällinen, ahkera ja avulias. Vähästäänkin hän oli

auttanut tarvitsevia. Yökaudet ajanut ilmaiseksi traktorilla

naapurien peltoja, vaikka oli jo koko päivän raatanut omilla

tiluksillaan.

   Unto olisi vaimon sanojen mukana antanut vaikka viimeisen rievun

päältään. Onneksi vaimona oli taloudellisesti ajatteleva ja

tinkimätön naisihminen. Eeva piti miehensä, lapsensa ja koko

talouden kurissa.

 - Olen minä kaikilta niiltä anteeksi pyytänytkin, joita vastaan

tiedän rikkoneeni. Olen myös yrittänyt korjata tekemäni virheet.

Ainahan se ei ole mahdollista, mutta yrittänyt ainakin olen.

 - Se kun ei yrittämisestä parane. Se on vain sitä omavanhurskauden

kukkuloille kipuamista. Yrität raiska omilla avuillasi tunkeutua

taivasten valtakuntaan. Se kun ei vain omilla eväillä onnistu.

 - Ei kai ihmiseltä voi vaatia enempää kuin hänelle on annettu. Ei

kai se ylimmäinen tuomari niin julma voi olla, että häätää

kadotukseen sellaisenkin, joka on koettanut elää Hänen tahtonsa

mukaisesti.

 - Taas sinulla on se yrittämisen maku. Itserakas fariseus. Et sinä

omilla selityksilläsi taivaan portteja avaa.

 - Mikä ne sitten avaa?

 - Toisten uskovaisten vakuuttama anteeksianto.

 - Miten he voisivat tietää, mitä joku ihminen on kokenut ja

tuntenut täällä vaeltaessaan? Uskon, että vain Jumala osaa lukea

ihmisen ajatukset ja sisimmätkin salaisuudet.

 - Kirjaviisaaksiko aiot heittäytyä? Ei katumuksen häivääkään

sinusta löydy. Taidat olla perin juurin paatunut.

   Unton nuorin poika keskeytti keskustelun, koska huomasi isänsä

uupuvan pahan kerran. Naiset lähtivät hälisten ja kaakattaen

huoneesta.

 - Odota vain, Unto. Me tulemme takaisin, ja silloin sinulla pitää

olla valmius armon vastaanottamiseen. Oikeaan uskoon.

   Poika yritti lohdutella isäänsä, mutta tämä hymyili väsyneesti ja

sanoi, että kukin pitäköön oman uskonsa. Hän niin kuin nuo

naisetkin. Hyvää he vain tarkoittavat, kun ovat huolissaan hänen

pelastumisestaan.

 - Tekisi mieli ihan vain sen takia kääntyä heidän uskoonsa, että se

rauhoittaisi äitiäsi. Eeva on kovasti ahdistunut minun

sieluntilastani. En vain ymmärrä, miksi tämä rauha ja turvallisuuden

tunne olisi väärin. Turvaan koko sielustani Taivaalliseen Isään ja

luotan Hänen suureen armoonsa. Olisin epärehellinen, jos uskoisin

muuta. Ei kai taivaassakaan epärehellisiä tulijoita kaivata?

   Kului muutamia päiviä. Eeva ja uskovaiset tekivät oikein

sotasuunnitelmia Unton kaatamiseksi tai heidän mielestään

nostamiseksi taivaalliselle tielle. Vuoron perään he kävivät sairaan

luona ja koettivat kaikkia mahdollisia keinoja sairaan miehen

nujertamiseksi. Vaimo oli antanut siihen täydet valtuudet.

Sairaalapappi oli hieman huolissaan ja varoitteli Eevaa.

 - Miehelläsi on jo muutenkin täysi tekeminen raihnaan ruumiinsa ja

kipujensa kanssa. Turha hänen taakkaansa on enää lisätä. Olemme

paljon keskustelleet hengellisistä asioista ja minä ainakin olisin

valmis uskomaan, että Unto kuuluu Jumalan lasten joukkoon.

 - Se on sitä sinun uskoasi. Olet kyllä olevinasi kristillisen

kirkon palvelija, mutta harhailet silti kaukana taivaan tiestä.

Oletko itsekään tehnyt oikeata parannusta synneistäsi? Onko kukaan

uskomassa oleva saarnannut sinulle syntejä anteeksi?

   Pastori oli mennyt hämilleen, vaikka hän oli niin monet kerrat

joutunut näihin väittelyihin ja tiesi ne turhiksi. Tuli vain niin

sääli Untoa, jonka hän todella tiesi hyväksi ja lähimmäisiään

rakastavaksi mieheksi.

   Piskuinen lauma eli ne naiset ja yksi kiihkeä saarnamies

houkuttelivat ja uhkailivat. Kuvasivat värikkäästi sekä taivaan

ihanuuksia että kadotuksen kauhuja.

 - Etkö ymmärrä omaa parastasi, Unto? Takaamme ja vakuutamme pyhästi

sinulle, että muutamalla sanalla lunastat itsellesi taivaallisen

tonttipaikan. Muutama sana ja voit rauhallisin mielin odottaa kutsua

suuriin häihin.

 - Odotan sitä nytkin rauhallisin mielin. Miksi te kiusaatte minua.

Joka puolella puhutaan, että potilaan pitäisi saada kuolla rauhassa

ja arvokkaasti. Ihmisarvonsa mukaisesti. Miksi te yritätte saada

minut pois raiteiltani ja kuohutatte mieltäni?

 - Joko alkaa vaikuttaa? Hienoa. Sinun omaksi parhaaksesihan me

tässä yritämme tarjota sinulle taivaallista hunajaa. Meillä on hätä

sinun sielustasi.

 - Teillä taitaa olla hätä omasta sielustanne. Koette olevanne

huteralla pohjalla, jollei jokainen tunnusta teidän oppianne ja usko

samalla tavalla. Rintaman täytyy olla vahva ja rikkumaton, ennen

kuin teillä on turvallisuus ja rauha omissa sieluissanne.

 - Sinäpä hävytön olet, vaikka edessäsi on viimeiset hengenvedot.

Mehän rakastamme sinua, veljeämme, vaikka oletkin vielä harhaantunut

ja maailmassa.

 - Mitä se sellainen rakkaus on, joka tekee lähimmäisestä onnettoman

ja tuskaisen? Oletteko ollenkaan Jeesuksen asialla? Hänhän oli itse

lempeys eikä tuominnut ryöväriäkään ristinpuulla.

 - Mutta ryöväri katuikin ja pääsi sen vuoksi paratiisiin.

 - Mistä te voitte tietää, kuinka paljon minä kadun ja mitä olen

kertonut Jumalalle?

 - Etkö jo usko, ettei se riitä. Sinun pitää tehdä parannus meidän

seurakuntamme sääntöjen mukaan, meidän uskovaisillemme.

 - Epäilenpä, että te pidätte Jeesusta vain tavaramerkkinänne, mutta

ette ihan tosissanne seuraa Häntä. Ehkä Hän ei edes tunne teitä,

koska haluatte olla niin julmia heikommillenne. Minua alkaa taas

väsyttää. Olisitteko ystävällisiä ja menisitte jo pois.

 - Ai haluat siis jäädä paatumukseesi ja katumattomiin synteihisi?

Tällä kertaa lähdemme, mutta me palaamme pian. On meillä kokemusta,

kuinka vieläkin paatuneempi on luhistunut ja saanut armon.

   Vaimo tuli kurkistamaan, mitä Unton ruumille ja sielulle kuului.

Ruumis oli hyvin voipunut. Unto oli melkein horroksissa. Sielukin

oli jo hieman huonovointinen. Liian paljon ja liian väkevää rohtoa

väsyneelle matkalaiselle.

          5. Tulenlieskat

   Suuressa eteläsuomalaisessa kaupungissa riehuu raivoisa tulipalo.  

Keskustassa on syttynyt tuleen viisikerroksinen rakennus, Neljännen

kerroksen asukkaat ovat jääneet liekkien ja savun saartamaksi.

Palokunta ehti onneksi ajoissa paikalle, joten melkein kaikki

saatiin pelastetuksi tikkaitten tai levitetyn kankaan avulla.

   Melkein kaikki. Asukkaat hyppivät tottelevaisesti kankaalle.

Vanhat ja nuoret. Mutta yhden asukkaan pelastumista vielä

odoteltiin. Avatun ikkunan ääressä seisoi nuori Jaana,

kirjastoapulainen. Vaaleat hiukset ja sininen neulepusero loistivat

alas kadulle asti. Hento sinipiika, mutta valitettavasti ilman

siipiä.

   Häntä kehotettiin hyppäämään. Ei mitään tulosta. Nainen vain

seisoi kuin jähmettyneenä, vaikka useista ikkunoista syöksyi jo ulos

pitkiä tulenlieskoja. Kuin valtavan lohikäärmeen kidasta.

 - Hyppää jo ihmeessä! Me pitelemme kangasta.

 - En voi, minulla on korkean paikan kammo.

 - Tule ainakin ikkunalaudalle.

 - En voi. Pelottaa. huimaa.

 - Huoneesi on jo liekeissä. hyppää ja vähän äkkiä.

 - Nostakaa tikkaat. Tulkoon joku noutamaan. En uskalla yksin.

 - Emme voi käyttää tikkaita. Emme saa autoa ajetuksi tarpeeksi

lähelle. Se ei mahdu ikkunasi alle. Siinä on pahuksenmoinen

vinkkeli. Hyppää tyttö ja sassiin.

   Nainen katosi välillä näkyvistä. Oliko mennyt peremmälle vai

pyörtynyt lattialle? Ihmisjoukko kohisi pihalla. Hekin yltyivät

huutelemaan tytölle.

 - Jaana, äkkiä nyt. Haluatko palaa kuoliaaksi?

   Nainen oli taas noussut seisomaan. Huohotti ja veti sisäänsä

raitista ilmaa ikkunasta.

 - Hyppää. Kuolet savuun siellä sisällä. Kiipeä ikkunalaudalle.

 - En voi. Jos se kangas ei kestä minua.

 - Takuulla kestää, tuommoisen hoikan tytön. Meillä on suuri vahva

kangas. Siihen voisi pyllähtää vaikka elefantti. Kestihän se

kauppaneuvos Pulliaisenkin. Yli satakiloisen. Hyppää jo.

 - En voi! Onko se varmaa, että otatte minut kiinni?

 - Niin tosi kuin vesi. Tähänhän meidät on koulutettu. Nappaamme

sinut kuin höyhenen. Sataprosenttisesti.

 - Mikään ei ole sataprosenttista.

 - Ei niin, jos vaikka tulee pyörremyrsky ja tempaa kankaan

käsistämme. Tai noita-akka ratsastaa tänne luudallaan ja vie koko

kankaan mennessään pöytäliinaksi kotiinsa. Tässä maailmassa ei

mikään voi estää pelastumistasi, jos hyppäät heti ja suoraan alas.

 - Jos sammuttaisitte tulen porraskäytävän kautta. Tai katolta

käsin?

 - Se ei onnistu, senkin idiootti. Kaikki muutkin ovat hypänneet

eivätkä ole edes jalkaansa taittaneet.

   Muutkin asukkaat, jotka olivat juuri hyppäämällä pelastuneet

yhtyivät kuoroon.

 - Näethän meidät? Me hyppäsimme ja Hännisen eukko on vielä vanha

huonokinttuinen kääkkänä, huusi eräs nuorukaisista.

 - Älä hauku, Pertti, senkin kovanaama, puuttui puheeseen rouva

Hänninen.

 - Sorry vaan, mutta tuo pimu on saatava hyppäämään, kiljui

nahkatakkipoika ympärillä seisoville.

 - Se palaa nyt. Siellähän näkyy jo liekkejä, huusi joku

palomiehistä. - Hyppää, samperin tollo.

 - Me voimme VAKUUTTAA ja TAATA, että pelastut. Hyppää, Jaana!

   Jaana kiipesi epäröiden ja kauhusta tutisten ikkunalaudalle,

huojui siinä vähän aikaa ja kurkisti alas.

 - Älä katso alas. Olet juuri oikealla hollilla. HYPPÄÄ!

   Jaana horjui. Näytti siltä, että hän voisi kaatua yhtä hyvin

sisään-  kuin ulospäinkin. Huojumista ja pihalla seisovien

kauhistunutta odottamista. Varma pelastus niin lähellä. Voi itku.

          6. Pelastuivatko he?

   Kolmenlaista pelastumista odotettiin. Kolmen ihmisen vapautumista

pelottavista ja tuhoavista taisteluista. Kahden kuolevan pääsyä

taivaan iloon ja yhden pääsyä jatkamaan maallista vaellustaan

terveenä nuorena naisena.

      1) Jaanan kohtalo

   Ihmiset hälisivät yhä pihalla. Huutelivat jo yhteen ääneen

kehotuksiaan Jaanalle. Kukin oman taitonsa ja maailmankatsomuksensa

mukaan. Uskovainen ruustinna Hänninen uhkaili tyttöä kadotuksella ja

helvetin tulella. Käski hypätä, että vielä ehtisi katua syntistä

elämäänsä ja tansseissa käyntejään. Jaana-paralla oli jo muutenkin

melkoiset kadotuksen lieskat takanaan. Ne nuoleskelivat hänen ohuen

mekkonsa helmoja. Kuumottivat sääriä.

   Palomiehet kuvailivat hänelle kärventymisen kauhuja. He olivat

tarpeekseen nähneet hiilelle palaneita ruumiita. Käskivät tytön

ajatella sitä tuskaa ja kirvelyä, joka vähitellen hiipisi pedon

lailla hänen kantapäistään yhä vain ylemmäksi. Karmea kuolema. He

moittivat häntä myös pelastustoimenpiteitten viivästyttämisestä.

Suorastaan estämisestä. Miehiä olisi jo tarvittu apuna palavan

rakennuksen alakerrassa. Saattoihan olla, että vielä joku oli

joutumassa tulen saaliiksi, sillä välin kun tuo neitsykäinen

sinnitteli ja kieltäytyi itsepäisesti varmasta pelastuksesta.

Mokomakin hienohelma.

   Tehokkainta kieltä käytti nuori Pertti. Hän uhosi koko

miehuudessaan musta nahkarotsi kiillellen, kalisteli helyjään ja

haroi välillä tulipunaisena törröttävää irokeesiharjaansa. Kovis

käytti koko kadulla ja leffoissa oppimansa sanavaraston tytön

taivuttelemiseen.

 - Mikä sä luulet olevasi, nynnymäinen pimu? Eikö järjen sana tehoa?

Painu sun typerään kalloosi. Senkin nirppanokka. Et ole

käytävässäkään alentunut vastaamaan kohteliaaseen tervehdykseeni.

   Sitten seurasi kokonainen sarja meheviä kirosanoja ja alapään

anatomiaa. Pertti sai purkaa kiukkunsa siitä miehisen arvonsa

loukkaamisesta, jota hän oli saanut kokea tytön kylmäkiskoisuuden

vuoksi. Viereinen ovi ja baby käyttäytyy kuin joku hiivatin siveä

neitsytkuningatar.

   Pertti oikein hikeentyi kesken saarnaansa, jolloin eräs nuori

äiti kuljetti kaksi puhdashenkistä pienokaistaan kauemmaksi ja veti

heille villamyssyt korville. Ruustinna köpötteli päätään puistellen

porttia kohti. Se turmeltunut nuoriso.

   Palopäällikkökin sattui tulemaan paikalle ja kuunteli paheksuvana

moista esitystä. Että vielä hänen omat palomiehensäkin yhtyivät

tytön parjauskampanjaan ja antoivat tuon rääväsuisen hulikaanin

häpäistä koko pelastusoperaation.

   Tämä sanojen ja tunteitten tulitus oli sittenkin liikaa Jaanalle.

Hän huojahteli ikkunalaudalla kahden vaiheilla ja yhtäkkiä kaatuikin

ulospäin. Heilahteli hieman ja putosi suoraan keskelle kangasta.

Palomiehiltä oli ote kirvota, kun he eivät olleet valmistautuneet

näin äkkinäiseen loikkaukseen. Lisäksi kirjastovirkailijan

harsomaiset helmat avautuivat kuin herkkä tropiikin kukka ja

paljastivat maailman hurmaavimman ohuitten sukkahousujen

peittämän...Hupsis, Jo vain lopultakin.

   Tyttö päristeli kankaan päällä, yritti vielä vienosti kirkua,

mutta avattuaan siniset silmänsä hän totesi katsovansa suoraan

nuoren komean palomiehen lämpimänruskeisiin ja tulisiin silmiin. Ne

aivan leiskuivat ensilemmen syttymisestä. Kipinöitä sinkoili puolin

ja toisin. Sitten palomies auttoi vapisevan tytön kadulla odottavaan

ambulanssiin ja tuki häntä vankalla turvallisella käsivarrellaan,

kun neito otti ensimmäisiä haparoivia askeleitaan maan kamaralla.

   Palopäällikkö nuhteli myöhemmin alaisiaan. Olihan siellä ollut

lehdistökin runsaslukuisena paikalla, vieläpä paikallinen TV, ja

palomiehet käyttäytyivät kuin humalainen puukkojunkkariporukka.

Antoivat vielä sen skidin soittaa suurta suutaan.

 - Tyttöhän hyppäsi ja pelastui. Teimme parhaamme.

   Palopäällikkö myönteli, mutta kehotti miehiään myöhemmin

vastaavassa tilaisuudessa pitäytymään korrektimpaan kielenkäyttöön.

   Pertin ei tarvinnut tinkiä puheoppinsa hienouksista. Eikä

karkeuksista. Hän kirjoitti komeasti magnan suomen kielessä,

antautui tuliseksi palopuhujaksi erääseen radikaaliin puolueeseen ja

lopulta ansaitsi leipänsä nuorena lupaavana kirjailijana, joka osasi

häikäilemättömästi käyttää ihanan äidinkielemme koko kirjoa. Kaikkia

mahdollisia sanoja.

      2) Severin kohtalo

   Severin kuolinvuoteen äärellä seisova saarnamies Kaaleppi

Kovakangas oikaisi kipeytynyttä selkäänsä ja lausahti vähän

pettyneenä:

 - Sinne se Severikin sitten katosi, helvetin tuleen, kun en ehtinyt

ajoissa saarnaamaan hänelle syntejä anteeksi.

 - Entä jos vielä yrittäisitte, koetti emäntä houkutella. - Ehkä hän

vielä tajuaa puheenne.

 - Ei tajua. Kuollut kuin kivi.

   Sitten Kovakangas kääntyi närkästyneenä Väiskin puoleen:

 - Sinäkin, Väiski, olit liian lempeäkätinen sen tammasi kanssa.

Sanoinhan minä monta kertaa, että käytä ruoskaa, niin se juoksee.

 - En minä oikein sellaista halua. Luontokappaletta hakata.

Parhaansa se yritti, mutisi Severin vanhin poika hieman nolona.

 - Ei siinä sääli auta, kun on kysymyksessä isäsi sielun autuus. Nyt

on tämäkin kuolema sinun tunnollasi, poika. Et ole tainnut paljon

seuroissa käydä?

 - En ole oikein joutanut, kun on tuo työ ja perhekin kasvaa.

 - Eipä kasva tarpeeksi nopeasti. Kuusi pitkää vuotta olette jo

olleet naimisissa ja vasta kolme lasta. Onko itse perkele päässyt

saastuttamaan aviovuoteenne, kun ei perillisiä tule?

   Väiski punoitti ja loi hätääntyneen katseen nuoreen vaimoonsa,

joka tuli pirttiin käytyään vaihtamassa uuden puhtaan hameen

päällensä. Oli valinnut varmuuden vuoksi jo mustan. Mitä niitä yhtä

kyytiä vaihtamaan rupeaa.

   Helvi huudahti yllättäen:

 - Hei katsokaa, isä hengittää vielä. Se elää.

   Kaikki kumartuivat katsomaan. Toden totta. Severin rinta kohoili

epätasaisesti. Pääkin hieman kääntyi ja huulilta pusertui heikko

valittava ääni.

 - Kas vaan, taisi se pelastus sittenkin koittaa tämän talon

isännälle. Kuuletko sinä minua? Sano joutuin, että kadut ja uskot

saavasi armon. Sano nyt.

   Severi vain liikutteli vaivalloisesti mustan  parransängen

ympäröimää suutaan. Nuolaisi sitten terävällä kielellään kuivia

huuliaan. Nuolaisi vielä kerran. Sinertävät huulet liikahtivat,

mutta ääntä ei kuulunut. Saarnamies painoi suuren korvalehtensä

lähemmäksi kuolevan suuta, mutta ei pystynyt erottamaan ratkaisevia

sanoja.

   Kovakangasta harmitti. Pitikin olla hilkulla. Mainehan tässä

menee, kun noinkin mahtavan miehen sielu pääsee livahtamaan tuliseen

pätsiin. Väiskin syy, sen untelon.

 - Sano vain yksi sana. Uskon. Ei muuta. USKON!

   Severi säpsähti kovaa ääntä ja nuolaisi vielä kerran huuliaan.

Melkeinpä himokkaasti. Näin ajatteli Helvi, mutta hänellähän oli

isästään muitakin ikäviä muistoja kuin pieksäminen. Oli ollut

muunkinlaista kosketuspintaa. Hyi hirveä, kun sitä muisteli.

   Saarnamies tarkkaili Severin suun liikkeitä ja tulkkasi ne sitten

varsin sujuvasti sekä asiakkaan että omaksi edukseen:

 - Selvä on. Veljemme Severi lausui ”Uskon”, joten saarnaan hänelle

kaikki synnit anteeksi. Ilolla voimme lähettää rakkaan uskonveljemme

taivaan ihanuuteen. Oikeassa uskossa. Puhtaana kuin puhtain villa.

Veisaamaan ilovirttä enkelien seurassa.

   Miniä mietti itsekseen, että appiukosta ei olisi enää ollut

maallisen omaisuuden luovuttajaksi, mutta yrittäessään kostuttaa

huuliaan hän oli lunastanut itselleen taivaallisen tonttipaikan.

      3) Unton kohtalo

   Sairaalassa Unton kuolinvuoteen äärellä tunnettu saarnamies

Ketola oli vuorostaan ollut hätistelemässä vanhuksen sielua taivaan

tielle. Mitkään järkipuheet ja kehotukset eivät olleet auttaneet, Ei

edes vaimon uikuttava itku. Hänhän niin halusi jatkaa onnellista

yhteiselämää miehensä kanssa myös siellä tulevissa kartanoissa.

Kukaan ei kysynyt Unton mielipidettä aviosuhteen jatkumisesta

tyrannimaisen, kylmähkön ja toraisan Eevan kumppanina.

   Sairaalapappi kurkisti huoneeseen ja oli juuri vähällä pyytää

Ketolaa poistumaan. Hänellä olisi siihen ollut pätevä syy. Täytyihän

hänen sada keskustella potilaansa kanssa. Jostakin syystä pappi

vetäytyi pois. Oli tietysti kiire muitten asiakkaiden luokse. Tätä

poistumistaan hän myöhemmin katkerasti katui, sillä totisesti hän ei

olisi suonut sellaista loppua hyvälle ja rauhaa rakastavalle

miehelle.

   Huoneesta kuului kovaa ääntä ja möykettä. Ensin Ketolan römeä

ääni, Sitten myös Unton vaivalloiset soperrukset ja lopulta korvia

vihlovat hätähuudot. Hoitajat syöksyivät paikalle ja kyselivät

säikähtäneiltä omaisilta, mitä siellä oikein tapahtui. Ennen kuin he

ehtivät rynnätä huoneeseen Unton avuksi, Ketola livahti ulos kuin

pistäväsilmäinen kärppä. Hikisenä, huohottavana ja selvästi

pettyneenä.

 - Unto oli juuri murtumassa. Kokeneena sielunhoitajana näin, että

oli vain minuuttien kysymys, kun hänen paatunut mielensä antaa

periksi, niin että hän suostuu ottamaan vastaan armon hunajaista

sanaa.

 - Miten kävi? Pelastuiko Unto? kyseli Eeva huolestuneena.

 - Valitettavasti ei. Juuri, kun hän oli lausumaisillaan oikeat

sanat suuressa tuskassaan, hän jotenkin sekosi. En saanut siltä

höperöltä ainuttakaan järkevää sanaa. Meni niine hyvinensä

helvettiin. Syntisäkki.

   Eeva ja muut uskovaiset puhkesivat suureen itkuun. Vollottivat ja

niiskuttivat. Uskottomana säilynyt nuorin poika Hannu astui

huoneeseen, ja siellä häntä kohtasi surkea ja mieltä kääntävä näky.

Isä riuhtoi aivan hulluna hoitajien käsissä. Silmät toljottivat ja

pullistuivat päästä. Suu oli vaahdossa. Käheitä karjahduksia pääsi

hänen vinoon vääntyneestä suustaan.

 - Ettäkö helvettiin. Voi voi minua kurjaa. VOI! Auttakaa. Joudun

helvettiin...

   Hänelle annettiin rauhoittava pistos. Se tyynnytti kärsivän ja

paljon raataneen ruumiin, mutta rauhoittiko se mieltä? Sielua?

   Sellainen oli Unton lähtö toiseen maailmaan.

 - Mikä hänelle nyt oikein tuli, ihmetteli henkilökunta. - Hän on

ollut niin tyyni ja kärsivällinen potilas. Miksi hänen loppunsa piti

olla noin kauhea? Mitä täällä oikein tapahtui? Selittäkää.

   Ketola selitti, aivan rauhallisena ja vahvana uskossaan. Hän oli

viimeinkin osannut kuvata helvetin kauhuja niin elävästi, että Unto

oli ruvennut taipumaan. Joutui suureen pelkotilaan ja olisi varmasti

pyytänyt pelastuksen sanoja, jollei aika olisi loppunut kesken.

   Hannun mieleen jäi lähtemättömästi kuva isänsä viimeisistä

hetkistä. Se peitti alleen vuosikymmenien kauniit ja leppoisat

muistot rakastavasta ja lämpimästä isästä. Myötätuntoisesta

lähimmäisestä. Vuosikausia Hannun unissa kummitteli tuo kammottava

irvikuva,  kauheasti irvistelevä ja raivoava hirviö. Kuin kopio

jostakin pahasta peikosta, kauhuelokuvan  saatanallisesta oliosta.

   Hänen mielestään tulevaa elämää saattoi hyvin ollakin. Miksi ei

olisi? Mutta Ketolan esittämä tarjous ei ollut yhteismitallinen

todellisuuden kanssa. Vaadittiin ehdottomasti ottamaan vastaan

sellaista asiaa ja paikkaa, josta ei kukaan voi varmuudella antaa

takuita. Onko sitä olemassa? Kenenkä ehdoilla? Mille uskovaisten

laumalle? Taivaallinen tonttipaikka.