JUOKSU SADUN MAAHAN

Lastenromaani

Ritva-Liisa Harjumaa

rakkaille lapsenlapsilleni Venlalle ja Mattukselle

Pienkustantaja: Revontulet

Rovaniemi 2002

Painettu kuvausvalmiista materiaalista:

Gummerus Kirjapaino Oy

Saarijärvi 2002

ISBN 951-98988-1-6

Takakansi:

   Teos on lastenromaani, joka soveltuu noin 5-12-vuotiaille lapsille. Se muodostuu kolmesta osasta: ”Sormuksen salaisuus”, ”Kaveri katoaa” ja ”Pulmallisia pinteitä”, ja ne sisältävät yhteensä 58 kertomusta. Kirja kertoo kolmen marakatin seikkailuista Aittamäen kaupungissa.

   Kirjassa on välillä arkista jutustelua tutussa perhepiirissä, mutta yhtäkkiä syöksytäänkin keskelle sadun maailmaa, villejä mielikuvitusleikkejä ja jännittäviä seikkailuja.

   Romaanissa huolletaan ja rikastutetaan lasten kieltä ja sanavarastoa sekä mielikuvituksen tarjoamia mahdollisuuksia. Kirjassa on yllättäviä sanan- ja juonenkäänteitä. Siinä tuodaan myös esille helliä ja myötämielisiä tunteita heikompia ja avuttomampia kohtaan.

   Isosisko Mimmi edustaa tunteellista ja pikkusisarustensa elämään syventyvää äitihahmoa. Mommi on vilkas ja hyväsydäminen pojanvesseli, joka käy peruskoulun tokaluokkaa. Mirtta on herttainen pieni marakattityttö. Romaanissa on runsaasti tapahtumia sekä erilaisia henkilöhahmoja ja tyyppejä. On nahistelua ja mielipahan tunteita, mutta myös sopimista ja lämpimiä ihmis- ja eläinsuhteita.  

   Ihmiset ja eläimet elävät yhdessä, esimerkiksi samalla luokallakin saattaa olla sekä ihmis- että eläinlapsia. Eläinhahmot auttavat kyseenalaistamaan ympäröivän maailman asenteita ja ongelmia niin lähipiirissä kuin laajemmaltikin yhteiskunnassa.

   Kertomuksissa on ristiriitoja ja ratkaisuja, jännitystä ja turvallisuutta sekä huimia seikkailuja ja ilahduttavia selviytymisen tunteita.

ISBN 951-98988-1-6

Kansikuva ja kuvitus: Hillevi Harjumaa

JUOKSU SADUN MAAHAN

SISÄLLYS:                                                  

I  SORMUKSEN SALAISUUS  

1. Mirtta lähtee ostoksille - 2. Huikea rahasumma – 3.  Mommi hakee töitä - 4. Sirkuksessa - 5. Urhea apupoika - 6. Arpajaisvoitto - 7. Hevonen hirnuu hississä - 8. Ratsuhevosia puistossa - 9. Huutokauppa - 10. Emmää viitti - 11. Hiusneuvos Mimmi Miikkulainen - 12. Rouva Kimalainen haluaa kampauksen - 13. Kiperiä kysymyksiä - 14. Mattomatkailua - 15. Kaivon valtias

II   KAVERI KATOAA      

1. Pullero tulee kynsihoitoon - 2. Hamsterin harharetket - 3. Mellakka astiakaapissa - 4. Herkuttelua - 5. Risuparran hampaissa - 6. Kumma lapsenvahti - 7. Yllätyksiä yökylässä - 8. Odottamaton yövieras - 9. Uskomattomat urheilukilpailut - 10. Kalevi Kastemato ja kumppanit - 11. Sangen sottaisia ystäviä - 12. Salaperäisiä suunnitelmia - 13. Rämäpäinen remonttimies - 14. Totisia tutkimuksia – 15. Hilja-tädin hidastettu iltasatu – 16. Huimia seikkailuja - 17. Ahnehtiva omenamato - 18. Suoliston sokkeloissa - 19. Juoksu sadun maahan - 20. Ruokariita - 21. Tottelematon taikasauva - 22. Mielikuvituksellisia mokia    

III  PULMALLISIA PINTEITÄ

1. Lupaava lehti-ilmoitus - 2. Arvoitukselliset alivuokralaiset - 3. Pappa ja änkyttävä papukaija - 4. Röyhkeä rosvokopla - 5. Vanhan linnan lokeroissa - 6. Kellarin asukas -       7.  Pelastutaanko piirtämällä? - 8.  Selvittämättömiä pankkiryöstöjä - 9.  Jännittävää pelaamista - 10. Lähdetäänpäs luokkaretkelle - 11. Vastarannankiiski - 12. Suuri vastaanotto - 13. Tosi tungosta kadulla - 14. Kuka naputtaa? - 15. Salapoliisit asialla - 16. Melkoista myyräntyötä - 17. Säpinää pankin edessä - 18. Näppärä neuvottelija - 19. Kaksi tiedustelupalvelun miestä - 20. Hyppelihei vauhdissa - 21. Mieluinen palkintomatka    

          I  SORMUKSEN SALAISUUS

1. MIRTTA LÄHTEE OSTOKSILLE                      

   Kolme reipasta ja touhukasta marakattia asusti Aittamäen kaupungissa keskellä Suomea. Heillä oli pieni huoneisto Valtakatu kuutosessa, kolmannessa kerroksessa, josta oli mahtava näköala joelle. Mimmi oli heistä vanhin ja järkevin ja hän yritti pitää katrastaan kurissa ja järjestyksessä. Hän osasi jopa laittaa ruokaa. Nuoremmat sisarukset saivat melkein joka päivä purkkihernekeittoa. Se olikin makoisaa ja niin paksua, että sitä täytyi syödä haarukalla ja veitsellä.

   Näin ollen nuoremmat oppivat näppärästi käyttämään erilaisia ruokailuvälineitä. Lusikalla he lappoivat marjoista tehtyä vispipuuroa, jota Mimmi kauan harjoiteltuaan oli myös oppinut valmistamaan.

   Jos näytti, ehkä noin kolmen viikon kuluttua, että Mommi ja Mirtta alkoivat kyllästyä tähän ruokavalioon, Mimmillä oli tarjolla kolmaskin ehdotus. Hän keitti nakkeja punaisessa emalikattilassa. Vaihtelua makuelämykseen toi se, että joskus hän vain kastoi makkarat kuumaan veteen, mutta tosinaan hän antoi niitten kiehua yli tunnin, jolloin ne olivat halkeilleet ja päästäneet herkullisen sisältönsä liemeen. Niinpä se muistutti makkarakeittoa. Herkullista.

   Kaikkiin ruokiin Mimmi pursotti ylen runsaasti sinappia ja tomaattisosetta. Suolaa hän enää lisännyt keitoksiinsa, koska hän oli jostakin lukenut, että se oli vahingollista jollekin ruumiinosalle. Mimmi ei enää muistanut mille, mutta ehkä se oli pikkuvarvas tai sydän.

   Tomaattisosetta vähennettiin, kun Mirtta-tyttö alkoi valitella   vatsavaivoja. Mommi-veli, joka oli jo peruskoulun toisella luokalla, ei ollut moksiskaan, vaan valutti ketsuppia puoli pullollista annostensa päälle.

   Juomaksi heillä oli vettä ja vettä ja omenamehua ja omenamehua. Nuorimmalle, pikku Mirtalle, juotettiin myös maitoa vastusteluista huolimatta. Mimmi yritti olla topakka isosisko ja aina tiesi, tai oli tietävinään, mikä oli oikein ja terveellistä.

   Eräänä päivänä Mimmi ei keittopuuhiltaan millään ehtinyt käydä kaupassa, joten hän pyysi Mirttaa hoitamaan ostokset puolestaan. Onneksi valtava Superi oli aivan lähellä, suuren puiston toisella puolella, joten marakattityttö joutui kipittämään vain kahden kadun yli. Mimmi kovasti vielä varoitteli häntä ikkunasta:

 - Kulje suojatietä, Mirtta! Katso ensin vasemmalle, sitten oikealle, sitten taas vasemmalle, sitten jälleen oik...

   Mirtta pyöritteli pientä päätään ympäri kuin Lapin pöllö, ja punainen tupsu pomppi sinne ja tänne. Taitavasti hän hyppeli suojatiellä ihmisten jaloissa.

   Aikuisista vain yksi huomasi, että hänen helmoissaan pyöri pikkuinen apina. Nainen kirkaisi, mutta ei pyörtynyt, koska hän oli teräshermoinen suuren terästehtaan toiseksi johtavin insinööri.

   Marakattityttö selvisi pyöröovista kierrettyään ensin viisi kierrosta ylimääräistä ja sitten vielä kaksi kunniakierrosta omaksi ja katsojien iloksi. Aivan pyörällä päästään hän viimein selvisi siitäkin kieputuksesta ja yritti hommata itselleen mahtavat ostoskärryt.

   Näppärästi tyttönen kiipesi rattaitten päälle ja sijoitti euron sille varattuun koloon. Hupsista vaan, kun metalliketju irtosi ja oli vähällä iskeä Mirttaa nenään. - Mikseivät nämä liiku? ihmetteli pikkuapina. - Miksei kukaan käynnistä moottoria niin kuin karusellissa?

   Sitten hän muisti, että Mimmi itse aina työnsi kärryjä ja he olivat Mommin kanssa vain istuneet kyydissä. Marakatti kiipesi vikkelästi alas ja alkoi pukata raskaita rattaita pitkin käytäviä.

   Joskus niin kovin hajamielinen Mimmi oli pistänyt hänelle pitkän ostoslistan käteen, mutta Mirttahan ei osannut lukea muuta kuin oman nimensä M-I-R-T-T-A.   Ostoslista näytti hänen silmissään aivan kiinan kieleltä.

   Siispä tuo pikkuinen päättikin käyttää omaa järkeään. Mitä he yleensä söivät? Ahaa, siis hernekeittoa. Ahaa, siis omenamehua. Ahaa, siis nakkeja. Ahaa, siis sinappia. Hurraa, siis karkkeja! Makeisia hän lastasi niin paljon, että kärryt alkoivat olla pullollaan.

  Ulkomuistista hän kierteli hyllyjä ja kiipesi niitten päälle ulottuakseen tavaroihin. Maitoa ostettiin yleensä neljä tölkkiä, mutta Mirtta ei vielä osannut laskea kuin kolmeen, joten hän nakkeli niitä kärryyn jopa kuusi kappaletta.

   Lopulta ostoskärryt olivat reunojaan myöten täynnä, koska Mirtta  oli ottanut varmuuden vuoksi mukaan myös jotakin ylimääräistä, jotta isosisko ei toruisi häntä muistamattomuudesta. Rattaissa oli purkkimustekalaa, simpukoita, kymmenen kiloa vehnäjauhoja, viisi kiloa aamiaismuroja, kasapäin leipää, kymmenen tomaattisosepulloa, kolme valtavaa tölkkiä marmeladia ja helakankeltaista limukkaa.

   Etupäässä kaikenlaista punaista, koska siitä väristä pikkuapina kovasti piti. Muita värejä hän ei vielä niin tarkoin tuntenutkaan. Keltainen ja vihreä menivät usein sekaisin. Mimmi oli huolestunut, että pikkusisko oli mahdollisesti värisokea, mutta tuskinpa sentään. Mirtta-paralla oli vain niin paljon muutakin muistettavaa ja opittavaa.

   Mirtta työnsi hiellä ja vaivalla rattaat kassajonoon ja istahti rattaitten alaosassa olevalle ritilälle huilimaan. Miten ollakaan, niin hän nukahti, koska itse asiassa hänellä oli jo päiväunien aika.

   Pienen asiakkaan rattaat liikkuivat hitaasti keinuen pitkässä jonossa, koska joku aina tyrkkäsi niitä hieman eteenpäin, vaikka niitten omistajasta ei ollut tietoakaan. Lopulta ostokset olivat kassan kohdalla.

 - Kenen rattaat nämä ovat? huuteli kassarouva. - Kuka tietää, kenen ostokset tässä on?

 - Ne ovat minun, vinkaisi Mirtta ja hieroi unisia silmiään.

 - Niin kenen? Missä te olette?

 - Täällä alhaalla. Odottakaas kun kiipeän liukuhihnalle.

   Mirtta kapusi notkeasti mustalle leveälle hihnalle, joka alkoi vinhasti liikkua, koska kassarouva painoi hätäännyksissään nappia ja pyörtyi, koska hän oli ollut raskaassa työssä jo aamusta pitäen eikä ollut ehtinyt syödä lounaaksi kuin yhden omenan ja hörppäistä kupillisen jäähtynyttä laihaa kahvia. Kassarouvaa useinkin heikotti, koska hänkin oli varsin laiha ja heiveröinen.

   Vain yksi muu rouva pyörtyi, mutta hän odottikin kolmosia. Mirtta loikki liukuhihnaa takaisin sen kun vikkelistä kintuistaan pääsi, mutta vähän päästä hän oli lentämäisillään alas lattialle.

2. HUIKEA RAHASUMMA

   Kassarouva heräsi ja hieroi pelästyneenä silmiään. Hän luuli nähneensä unta, mutta joutuikin keskelle sekavaa todellisuutta, oikeata sirkusesitystä. Pikkuapina juoksi välillä myös kassan liukuhihnaa reunustavaa ohutta, rautaista tankoa pitkin. Jalat lipesivät, mutta hän tarttui taitavasti reunasta kiinni pitkällä kippurassa heilahtelevalla hännällään.

   Kassarouva oli pyörtyä uudestaan, mutta sitten hän huomasi  liikkeen apulaisjohtajan kävelevän kassalle päin, ja rouva virkosi oitis. Pelkäsi menettävänsä työpaikkansa, jos säikähtää pientä kilttiä apinaa. Ystävällisesti hän kysyi:

 - Onko sinulla etukorttia?

 - Ei ole, mutta kaksi joulukorttia vaarilta ja mummilta. Niissä on tonttuja ja joulupukki ja poroja, Esimerkiksi Petteri Punakuono, mutta muitten nimiä en tiedä ja...

 - Huh huh, huokaisi kassarouva, joka oli kyllä tottunut kaikenlaisiin asiakkaisiin. - Onpas sinulla paljon ostoksia. Kas niin, nyt ne ovat tuolla kaukalon toisessa päässä. Ole hyvä ja maksa käteisellä. Yhteissumma on...HUIKEA!

   Mirtalla oli pieni punainen villanuttu, johon oli ommeltu vaaleansinisiä kukkia. Siinä oli yksi pikkuruinen tasku. Siellä oli ollut se euro, jonka hän oli laittanut kärryihin tullessaan myymälään. Pienillä notkeilla sormillaan hän kaivoi taskusta toisen euron. Hän katseli sitä epäröiden, sillä miten kummassa hän tietäisi, kuinka paljon hän saisi vaihtorahaa takaisin?

 - Eikö sinulla ole enempää rahaa?

 - Ei ole, mutta olkaa hyvä. Kuinka paljon saan tästä vaihtorahaa?

   Taas kassarouva oli vähällä pyörtyä. Apulaisjohtaja seisoi jo viereisen kassan, numero 28 luona, ja silmäili alaisensa työskentelyä kuin haukka.

 - Miksei tämä yhtään liiku? marisivat jonon päässä olijat, joiden järjestyssijat olivat jo peräti 21 ja 22. - Miksei se asiakas maksa?

 - Maksanhan minä, kokonaisen euron, mumisi Mirtta harmistuneena ja hypähti kassakoneen päälle kurkistelemaan jonon takaosaa. Vain yksi naisihminen pyörtyi nähdessään moisen asiakkaan.

   Eivät Aittamäen asukkaat muuten niin pyörtyväistä joukkoa olleet, mutta marakattiperhe oli vasta äskettäin muuttanut sinne, joten kaupunkilaiset eivät olleet vielä tottuneet näihin erikoislaatuisiin tulokkaisiin.

 - Mitäs nyt tehdään? kysyi eräs toimelias nuorimies. - Summa on huikea. Kellä on lainata?

 - Minä kun en apinalle lainaa, murisi äkäisennäköinen, paksuvatsainen liikemies. - Anokoon lainaa meidän pankistamme. Voin neuvoa osoitteen, se on Puistokatu 13. Minä...

 - Soita kotiisi ja pyydä vanhempiasi tuomaan tänne rahaa, neuvoi eräs täti, joka selvästi oli opettaja.

   Mitkä ovat opettajan tuntomerkit? Ensinnäkin hänellä on suuri pullottava kassi taikka salkku, ja toiseksi hän puhuu kovalla äänellä. Lisäksi hän on aina opastamassa muita. Aivan kuin Mimmi-sisko, vaikka tämä ei tällä hetkellä opettanutkaan missään marakattikoulussa, vaan oli pikkusisaruksille kotiäitinä.

   Osa jonottajista kyllästyi pitkäpiimäiseen vetkutteluun ja  siirtyi kassoille 30, 35 ja 36. Apulaisjohtaja oli viimeinkin huomannut, että kassalla 29 oli jotakin vialla.

 - Mistä nyt kiikastaa? hän kysyi epäluuloisena punoittavalta kassarouvalta. - Tahti on liian hidas meidän Superiimme. Hop hop. Vai onko tässä jotakin mätää?

 - Ei näissä ostoksissa ole mitään mätää, paitsi nuo banaanit näyttävät vähän tummilta ja pehmenneiltä, rauhoitteli Mirtta.

 - Mitä? Mitä? Kuka? Ohoh!

 - Minä olen Mirtta Miikkulainen, esitteli pikkuinen itsensä kohteliaasti. - Mikä teidän nimenne on?

 - Olen apulaisjohtaja Aukusti Kääriäinen, hm, minä en itseäni apinalle esittele. Pyörtyisin jos kerkiäisin, mutta työtehtävät kutsuvat. Mikä tässä on hätänä?

 - Ei minulla ole minkäänlaista hätää. Kävin kotona ennen kuin lähdin ostoksille. Osaan käydä jo yksin vessassa. Paitsi talvella, kun on ne toppahaalarit. Minä en osaa...

 - Tällä asiakkaalla on vain yksi euro rahaa, ja ostosten hinta on huikea.

 - Antakaas kun katson, tokaisi Kääriäinen ja kalpeni melkein haamuksi. - Hinta on huikea. Eurolla tuo apina saa korkeintaan karamellin puolikkaan. Viekää kaikki muut ostokset takaisin hyllyihin.

   Silloin Mirtta alkoi kovalla äänellä itkeä ja volisi:

 - Älkää kiltti herra Kääri...kääri...nen ottako pois ostoksiani. Meillä on kova nälkä kotona, ja Mimmi on vihainen, jollen tuo hänelle ruokaa.

 - Onko Mimmi emäntäsi?

 - Tavallaan, vastasi Mirtta hieman ihmeissään. - Tai oikeammin äidin sijainen.

 - Soita hänelle. Tiedätkö numeron?

 - En osaa vielä laskea pidemmälle kuin kolmeen. Ehkä numero on: yksi – kaksi- kolme – yksi – kaksi - kolme...

 - Riittää, karjaisi Kääriäinen. Missä se Mimmi-rouva asuu?

 - Tuolla puiston toisella puolella, vikisi Mirtta hyvin hiljaa, koska hän pelkäsi karjumista. Mimmi ei koskaan karjunut, vaan ainoastaan kiljui, kun he eivät heti totelleet, vaikka hän oli käskenyt heitä vasta kaksitoista kertaa.

 - Missä sinä olet, Mirtta? kuului tuttu kiljunta liikkeen ovelta. - Mihin sinä olet jäänyt lorvailemaan?

 - Täällä minä olen kassalla herra Kääri...sen kanssa. Heillä ei taida olla tarpeeksi rahaa antaa takaisin. Olisiko sinulla, Mimmi, pienempää kolikkoa?

   Kassarouva oli pyörtyä ja piteli kiinni kassakoneestaan. Apulaisjohtaja Aukusti Kääriäinen oli myös pyörtymäisillään ja piteli molemmin käsin kiinni harmaista haivenistaan, joihin tämän puolituntisen aikana oli ilmaantunut kaksi hopeanväristä hiuskarvaa lisää. Peräti yhdeksän oli pudonnut liukuhihnalle, koska hän oli niin raivostuneena haronut tukkaansa.

 - Mikä onkaan yhteissumma, kysäisi Mimmi rauhallisena ja kaivoi lompakon valtavasta käsilaukustaan. Tällä kertaa hänellä oli millä maksaa, koska hän oli juuri saanut ylimääräisen rahalähetyksen vanhemmiltaan Afrikasta.

 - Se on huikea, vastasi kassarouva vapisevalla äänellä.

 - Kas vain, se todella näyttää olevan huikea, sanoi Mimmi reippaasti, rapisteli suuria seteleitään ja ojensi yhden niistä kassarouvalle. - Tässä on yksi viiden huikean seteli. Voisinko saada yhden huikean takaisin? Olkaa niin hyvä.

 - Kiitos, kiit...

- Kiitos, kiito..., mumisi myös apulaisjohtaja.

 - Oletteko muuten löytänyt kallisarvoista kultasormusta, jossa on suuri punainen rubiini? Kadotin sen joku päivä sitten.

 - Ei sellaista ole näkynyt, mutta totta kai ilmoitamme asiasta, jos se löytyy.

 - Kiitoksia jo etukäteen.

 - Kas kummaa, kas kumm..., näyttää olevan varakasta väkeä, mutisi paksumahainen pankinjohtaja maireasti hymyillen. - Tervetuloa asiakkaaksemme. Pankkimme osoite on siis...  

 - Näinhän se siis mukavasti selvisi, totesi opettajatar tyytyväisenä ja rauhallisena. Mikään ei ollut hänelle uutta, koska hän opetti peruskoulun yhdeksättä luokkaa.

   Mimmi ja Mirtta kiittelivät kohteliaasti ja huiskuttivat muille asiakkaille lähtiäisiksi. Jokainen, joka ei ollut pyörryksissä, heilautti yläraajaansa vastaukseksi, paitsi apulaisjohtaja, joka innokkaasti huiskutti molemmin käsin ja huuteli:

 - Kiitoksia ja näkemiin, rouva Mimmi. Tulkaa toistekin. Tervetuloa liikkeeseemme. Palvelemme teitä mielihyvin ja niin edelleen.

(kuva 1)

   Mirtta vei ostosrattaat paikoilleen ja aikansa näprättyään sai euronsa siitä ulos.

 - Hienoa! Sain kokonaisen euron vaihtorahaksi, hän selitti hilpeänä.

 - Voi sinua, pieni pörriäinen, naurahti Mimmi.

 - Ai että meillä on kauheasti tavaraa, päivitteli Mirtta, kun hän hiki pienessä punaisessa pipossaan raahasi Mimmin apuna raskaita ostoskasseja kadun yli.

 - Et siis vieläkään ole löytänyt sormustasi?

 - En sitten mistään. olen penkonut koko huushollimme ylösalaisin, mutta ei jälkeäkään. Olen todella pahoillani, sillä se on arvokas perintösormus, jonka olen saanut isomummiltamme.

 - Milloin huomasit, että se oli kadonnut?

 - Minulla oli se vielä viikko sitten, kun olin lähdössä ulos ja mietin taas kerran, että se on liian löysä. Pitäisi mennä pienentämään.

 - Kyllä se vielä löytyy, lohdutti Mirtta. – Olemme vain tarkkoina ja muistuttelemme, missä olet liikkunut viimeisen viikon aikana.

 - Toivotaan niin, kultaseni.

   Sitten isosisko tuhahti hieman näreissään:

 - Pyh, huomasitko, miten palvelu muuttui, kun tulin sinne setelipinoni kanssa? Ihmisillä on taipumus katsoa henkilöön ja ihailla vain rahakkaita ja mahtavia. Pikkuinen kiltti apina ei ole mitään heidän maailmassaan.

 - Kyllä maailma tästä vielä muuttuu, lohdutteli Mirtta  optimistisena. - Kyllä me opimme, sekä ihmiset että apinat.

3. MOMMI HAKEE TÖITÄ

   Mommi oli kasvanut rajusti viime aikoina. Hän oli oikea voimanpesä. Pullisteli lihaksiaan, voimisteli ja urheili kaiken aikaa. Kukaan ei osannut pomppia sohvalta nojatuoleihin niin railakkaasti kuin Mommi-poika.

   Huonekalut vaan tutisivat, lamput heiluivat, verhot kitisivät tangoissaan ja astiat helisivät hyllyillä. Taulut olivat aina vinossa, vaikka Mimmi oikoi niitä yhtenään pyyhkiessään pölyjä.

   Matot olivat kasassa ja ruukkukasvit vääntelehtivät purkeissaan yrittäessään väistellä tuota tosipomppivaa marakattia. Kattokruunussakin hän istui muina miehinä ja natusteli banaaniaan, vaikka Mimmi oli 183 kertaa sanonut, että ruokailun piti tapahtua keittiön pöydän ääressä.

   Naapurit joskus valittivat sitä mekkalaa, mutta Mirtta vain väänsi telkkarin ja stereot suuremmalle. Se auttoi ihmeesti, sillä velipojan aiheuttama melu hukkui mukavasti television aikaansaamiin räikeisiin ääniin: pommiräjähdyksiin, jytämusiikkiin, oopperalaulajien korkeisiin aarioihin, tykkituleen, liikenteen humuun ja siihen loputtomaan puheenporinaan, jota viisaat julkkikset pitivät mikrofoniensa ääressä.  

   Mommi halusi helpottaa isosiskon vastuuta taloudenpidossa. Hän päätti hakea työpaikkaa. Mimmi epäili, ettei alaikäiselle mitään kunnon työtä löytyisi, mutta Mommi oli itsepäinen. Apinoilla saattoi olla erilaiset säännöt, mitä ikään tulee.

   Mimmi kehotti poikaa hakemaan paikkaa puhelimitse, niin työnantaja ei heti kättelyssä hämmästyisi. Vähän väliä heidän piti olla rauhoittelemassa ihmisiä ja selittelemässä, että minähän se tässä vain rupattelen, minä pieni, reipas marakatti.

   Mommi osasi jo laskea, mutta varsinkin pitkien sanojen lukeminen tuotti vielä hankaluuksia, joten Mimmi auttoi häntä puhelinnumeroitten hakemisessa. Poikaa kiinnosti erityisesti sirkuselämä, ja koska paikkakunnalle oli juuri saapunut suuri ja kansainvälisestikin kuuluisa sirkus, kaveri päätti soittaa itse johtajalle.

   Hän saikin heti johtaja Eevertti Äksylehdon langan päähän ja esitti kohteliaasti asiansa. Johtaja valitteli, että heillä on muut työpaikat jo miehitettyjä, mutta että joidenkin eläinten ruokkijoilla oli taipumus kadota työpaikalta varsin lyhyessä ajassa. Harvoin tiedettiin, minne työntekijä oli häippässyt, mutta eläinraukat huusivat nälkäänsä ja hoitaja oli ties missä.

 - Millaisista eläimistä olisi kysymys?

 - Ihan sellaisista kilteistä ja tavallisista, mumisi johtaja, joka ei aina pystynyt välttämään valheen polkuja toiminnassaan. Liike-elämä on kovaa peliä, jossa äiti-mamman hyvät neuvot saattavat välillä unohtua.

 - Suuria vai pieniä eläimiä?

 - Hm...ehkä...tuota noin...sellaisia keskikokoisia, soperteli johtaja, koska hän ei halunnut karkottaa uutta apulaistaan jo puhelimessa.

 - Ovatko ne suurempia kuin Saksan paimenkoira?  

   Sellainen oli kerran ajanut Mommin puuhun eikä hän ikipäivänä voinut unohtaa sitä kauheata kokemustaan. Koira oli ärhennellyt rumasti koivun juurella, ja Mommi-vesseli oli saanut värjötellä latvassa yli tunnin, ennen kuin koiran omistaja oli huomannut lemmikkinsä karanneen ja tuli hakemaan herttaisen hurttansa pois.

 - Tuota, tuota, ehkä hieman suurempia, ainakin pidempiä, mutta vakuutan sinulle, että ne ovat tottuneet ihmisiin, ja pitävät niiden mausta, ei kun pitävät niitten olemuksesta oikein kovasti. Tule huomenaamulla kello kymmeneltä työpaikkahaastatteluun. Emmeköhän me pääse yksimielisyyteen toimenkuvan antoisuudesta ja melkoisesta vaihtelevaisuudesta?

 - Siitä minä juuri pidän, touhusi Mommi innostuneena. - Siitä vaihtelusta. Täällä Valtakatu kuutosessa on kauhean tylsää. Vain viisi kerrosta eikä parvekkeelta toiselle pomppiminen enää hotsita.

 - Mikä pomppiminen? äimisteli johtaja Äksylehto mutta arveli sitten kuulleensa väärin. - Niin, niin, on se ikävää jos joutuu usein vaihtamaan työpaikkaa, siis pomppimaan, heh heh, firmasta toiseen.

 - Toivoisin saavani esitellä teille myös muita taitojani. Olen notkea ja voimakas. Juoksen aika nopeasti ja hyppään...

 - Hyvä on, hyvä on, keskeytti Äksylehto kiireisenä miehenä. - Sitä juoksemista sinä kyllä kovasti tarvitsetkin tässä tulevassa työpaikassasi. On tärkeätä, että osaat hypätä ajoissa syrjään, jotta hampaat eivät ehdi iskeytyä, hm...antaa olla, kyllä se sinulle lopulta selviää. Tavataan huomenna kymmeneltä. Näkemiin.

 - Moi ei kun näkemiin, huudahti apinanpoikanen riemuissaan.

   Mommi ei saanut unta ennen kello kolmea. Hän harjoitteli sirkustemppuja koko yön. Hän hyppäsi nojatuolista sohvalle ja sieltä korkean kirjakaapin päälle. Vain yksi maljakko putosi, mutta onneksi sohvalle, joten se ei särkynyt. Sen jälkeen hän ponkaisi lipastoa astinlautana käyttäen toisen kirjahyllyn päälle. Tuloksena oli yksi katkennut kynttilä ja kahdeksan lattialle tipahtanutta, kirjaa.

 - Ohoh ja kas vain, äänteli Mommi hyppyjensä lomassa.

   Sitten oli vuorossa keittiö. Poika oli valvoskellessaan keittänyt  itselleen kaakaota, mutta oli unohtanut sammuttaa virran. Verrytellessään poika pomppasi hehkuvanpunaisen levyn päälle ja pomppasi sekunnin murto-osassa viileälle tiskipöydälle kiljuen:

 - Auuu ja voiih, polttaa, apua!

   Mommi laski hanasta jääkylmää vettä varpaittensa päälle ja polte helpotti. Kraana oli kyllä ensin vähällä jäädä täysillä auki, mutta veden lirinä lattialle kiinnitti ajoissa pojan huomiota.

 - Taitaa jo pian olla aamu, hämmästeli Mommi katsellessaan kadulle.

- Minun täytyy mennä äkkiä nukkumaan, jotta olen sitten kymmeneltä parhaimmillani työpaikkahaastattelussa.

   Kaveri pelkäsi, ettei hän herää tarpeeksi ajoissa, joten hän otti avuksensa herätyskellon. Se oli suuri kuin kirkon tornikello. Hän veti siihen täyden hälytyksen ja nappulan vääntäminen kesti  noin viisi minuuttia. Mommilla olivat sormet aivan turtana ja häntä haukotutti jo kovasti.

 - Entä jos en herää siihen ääneen? Kauheata ajatellakaan, että myöhästyisin. Pitääpä panna se kello jonkin kovan päälle.

   Hän sijoitti sen ensiksi metallitarjottimelle, jonka ympärille hän kasasi teräshaarukoita ja -veitsiä, seitsemän juomalasia rinta rinnan, jotta ne helisisivät, kun kello alkaa piristä. Sen jälkeen tämä toivorikas paikanhakija lähti unten maille.

   Asianmukaisesti hän heräsi kellon soittoon. Ikävä kyllä, koko viisikerroksisen talon väkikin heräsi siihen. Kaikkein vanhimmat asukkaat olivat saada sydärin, kun he luulivat, että ilmahälytys oli alkanut. Ainoa, joka ei herännyt siihen pöyristyttävään pärinään, oli nuori isä, jonka vaimo oli viikko sitten palannut synnytyslaitokselta. Tomera poikavauva huusi tervein keuhkoin joka yö ja aamu ja päivä ja ilta,.

   Vastapäisen talon asukkaat aukoivat ikkunoita ja kyselivät kauhuissaan, ujelsiko suuri hävittäjälaivue taivaalla. Kadulla kävelijät pitelivät korviaan ja aikoivat vetää asian oikeuteen, koska desibelit olivat niin huimaavat, että jokainen pelkäsi tulevansa kuuroksi.

   Hienoa, ettei pahempia vaurioita päässyt syntymään. Kansalaisten korvat aukenivat pikkuhiljaa. Turkiskauppias Tukkonokalla vasta viiden viikon päästä, mutta hänellä riehuikin ympärivuotinen heinänuha pahimmillaan.

   Melua lisäsivät erittäin kiusallisella tavalla torviaan täysillä soittavat kaksi poliisiautoa, jotka ajoivat hirmuvauhtia paikalle tutkimaan pelottavan metakan syytä. Lähitienoon kaikki koiratkin ulvoivat nimittäin mielenosoituksellisesti kolmiäänisesti.

   Mommi harjasi hampaansa, kampasi päälaella törröttävän lyhyen jenkkitukkansa esittelykuntoon ja söi yhden lähes puolen metrin pituisen voileivän. Nyt hän oli valmis. Sininen pusakka vaan päälle ja punakirjava lippis pystytukan jatkoksi. Valloittavasti hymyillen hän astui porraskäytävään, tervehti kiukkuisia naapureita ja lehtiöihinsä kirjoittavia poliiseita.

 - Rauhaton talo ja kauheasti aamuäreitä ihmisiä, hän tuumi virnistellen terveillä apinanhampaillaan. - Hyvää päivänjatkoa. Menen työpaikkahaastatteluun. Toivottakaa minulle onnea.

 - Sinä, sinä...senkin kelvoton vintiö. Toivottavasti saat työpaikan niin kaukaa kuin pippurit kasvaa, rähisivät asukkaat.

 - Kiitoksia vain, mutta saan sen lähempääkin. Menen tuonne parin kilometrin päähän, suureen sirkukseen. Heippa.

4. SIRKUKSESSA

   Sirkuksessa Mommin täytyi tiedustella ainakin kolmelta henkilöltä johtajan vaunua. Yksi pyörtyi, yksi juoksi pakoon, vaikka oli erikoistunut apinoitten hoitoon, ja yksi seisoi paikallaan suu auki ja silmät kiinni niin kauan, että puolen päivän aikaan joku luuli häntä patsaaksi ja alkoi pölyhuiskulla kutitella miesparkaa nenänpäästä. Kaveri virkosi ja säntäsi tiehensä, mutta silloin olikin jo lounasaika.

   Lopultakin Mommi löysi johtaja Äksylehdon asuntovaunun. Se oli upea ja alunperin valkoinen, mutta jotkut johtajan kaunaiset alaiset olivat piirrelleet sen täyteen eläinten kuvia. Kohtalaisen kauniita ja taiteellisia, joten johtaja antoi piirrosten olla. Käski vain pestä pois suuren ja karvaisen hämähäkin, koska hän pelkäsi sellaisia ötököitä.

   Aikansa hämmästeltyään johtaja vei Mommin valtavaan sirkustelttaan ja alkoi esitellä hänelle työmaata. Verhojen takaa kuului syvää murinaa:

 - Tuoko se makupala on?

   Toisen verhon takaa kuului kumeata ärinää:

 - Herkulliselta näyttää, nam nam.

   Kolmannen verhon takaa kuului terävää sihinää:

 - Shiinähän she on, she shuupala, shhh

   Johtaja hoputti Mommia eteenpäin ja johtaakseen pojan ajatukset pois tulevasta tehtävästä hän tokaisi:

 - Sanoit, että osaat tehdä kaikenlaisia temppuja. Tässä on areena, jonka keskellä on rautainen köysi ja tuolla ylhäällä on trapetsit  Anna palaa.

 - Kiitos, minä en polta. Mimmi on kieltänyt.

 - Hypi ja pompi ja juokse nyt, puhisi Äksylehto ärtyneenä. - Ei minulla ole aikaa koko päivää sinua juoksuttaa. Eläimet odottavat lounastaan, öhöm.

   Mommi aloitti taiteilemisensa, ja johtaja seurasi äreänä vierestä.

 - Noin olematon eläintenruokkija, hän tupisi itsekseen. - Sehän katoaa sekunnissa niitten kitaan ja mahaan. Hm, sehän on aivan liian heiveröinenkin, mutta mistä minä muualtakaan saan sopivaa työvoimaa. Karkaavat kaikki.

   Mommi sai osapäivätyötä, koska hänen piti käydä kouluakin. Johtaja mutisi jotakin alaikäisestä ja pyysi saada nähdä Mommin henkilötodistuksen, mutta sellaistahan tällä ei ollut. Tosin kaveri näytti aika iäkkäältä, kuten apinat yleensäkin. Melkein vanhalta ukolta naamasta päättäen, vaikka muuten olikin notkea ja ripeä. Verokirjasta poika ei ollut kuullutkaan, ja sehän passasi tälle hiukan vilpilliselle ja nuukanpuoleiselle johtajalle.

 - Olethan sinä hiukan erikoinen paikanhakija jo muissakin suhteissa, joten tuskin tässä mistään syntymäpäivistä kannattaa lukua pitää. Muutama tunti sinne tai tänne, onko se niin noponnuukaa?

   Tuollaisesta suuripiirteisyydestä Mommi piti. Mimmi-sisko olikin sellainen turhan nipottaja. Vaati järjestystä ja kaikkea muuta epämukavaa. Kiva oli viettää iltapäivätunnit sirkuksen railakkaassa ilmapiirissä. Jo hajutkin olivat salaperäisiä ja jännittäviä.

   Ehkäpä pojalle alitajuisesti tulivat mieleen Afrikan viidakot, vaikkei hän niistä juuri paljoa muistanut. Melua ja vilskettä ja kirkkaita värejä. Sellainen häntä miellytti. Elämän menoa ja räiskettä.

 - Saat aloittaa helpommasta ja hm turvallisemmasta päästä, lupasi johtaja Äksylehto. – Olen laatinut listan ruokittavista eläimistä ja annoksista. Niitä ei saa ylittää, koska elikot pakkaavat muutenkin lihomaan liikaa. Ei punkeroista ole sirkustaiteilijoiksi.

 - Hyvä on, kyllä minä ymmärrän. Siskokin niin vahtii linjojaan, jotta löytäisi sopivan sulhasen, mutta eihän sellaista täältä Napapiirin tuntumasta tahdo löytyä, ellei tyydy susiin ja karhuihin.

   Jostakin kauempaa kuului kauhea karjahdus. Jopa Äksylehtokin säpsähti.

 - No no, Iivari, rauhoitupa nyt, minä tulen itse omakätisesti sinut ruokkimaan, huuteli johtaja käytävän päähän.

   Vastaukseksi kajahti kokonaisen sekakuoron sorasointuinen esitys: mylvintää, kiljumista, karjumista, vikinää, sihinää, naksutusta, vihellystä ja papatusta. Matalasta bassosta kaikkein korkeimpiin  sulosointuihin.

   Kas niin Mommi, lähdepäs nyt kävelemään tuota käytävää perille asti. Sen varrella on pieniä koppeja ja söpöjä, kilttejä ruokittavia. Tässä on luettelo.

 - Kiitoksia, mistä saan ne ruuat?

 - Ne ovat pöydillä ja hyllyillä kunkin häkin kohdalla. Olet vain tarkkana, etteivät ruokalajit mene sekaisin. Tämä on kovaa bisnestä, ei tässä saa menettää yhtään työntekijää ruokamyrkytysten, ähkyn ja mahanpurujen vuoksi.

 - Minä olen aina huolellinen, touhusi Mommi korvat heiluen, sillä kukaan hänen lähipiiristään ei olisi uskonut moista väitettä. Opettajakin jatkuvasti moitti häntä ja antoi mokoma arvosanaksi ”Välttävä” tai ”Tosi huono”. Niuhottaja ja hiustenhalkoja ja muutenkin tylsä tyyppi.

   Suloiset pikkuolennot odottivat innokkaina aterioinnin alkamista. Pehmeitä pupujusseja, jotka olivat jo peräti suivaantuneet taikurin suorittamiin ainaisiin katoamistemppuihin. Korvista heitä vain nosteltiin hatusta. Kanit ihan tosissaan pelkäsivät, että heidän korvansa venyisivät lopulta metrin mittaisiksi.

   Kunpa olisikin päässyt katoamaan koko lafkasta ja jäädä huilailemaan jollekin vehreälle nurmikolle suurten puitten siimekseen porkkanamaan liepeille. Mutta ei, takaisin vain esiintymispöydälle ja sen jälkeen kiireesti ahtaaseen häkkiin.

   Monenkirjavat ja itsetietoiset papukaijat olivat myös hauskoja ruokittavia. Ne osasivat sanoa kiitos monella kielellä. Käyttivät välillä hellittelynimiä: kultaseni,  muruseni ja sydänkäpyseni ja siinä samassa haukkuivat Mommia ronskisti kuin karskit merimiehet. Ihan siinä pojan korvat kuumenivat, kun joutui kuuntelemaan sellaista kieltä. Parasta, kun ei kerro kotona Mimmille, muuten sisko keskeyttää hänen työskentelynsä jo alkuunsa.

   Valkoisia hiiriä ja kullanvärisiä marsuja, mahtava kilpikonna ja toinen toistaan hurmaavampia ja pörröisempiä kissimirrejä, viisaita villakoiria ja lempeäkatseisia kyyhkysiä. Monet niistä innostuivat näyttämään taitojaan Mommille. Kilpikonna ei osannut yhtään temppua. Se seistä mollotti nurkassa suu auki ja toinen etujalka koholla. Aikoi kai lähteä jonnekin, mutta oli unohtanut minne.  

   Tyhmän näköinen kuin mikä. Eräs hoitaja kertoi, että kilpikonnan paras vetonumero olikin sen korkea ikä. Johtaja väitti, että olio oli yli kaksisataa vuotta vanha. Henkkaria ei ollut tosin silläkään, mutta pitihän Äksylehtoa uskoa, muuten hän muuttui hirmuisen kiukkuiseksi.

   Iltapäivä kului mukavasti, ja Mommi oli varsin tyytyväinen sekä itseensä että niihin ropoihin, joita Äksylehto hänen kouraansa tiputteli.

 - Näin pieni homma pimeänä ei haittaa mitään, lohdutteli johtaja Mommia ja omaatuntoaan.

 - Eihän täällä ole pimeä, monta lamppua palaa...

 - Jaaha, alapas nyt mennä. huomenna saatkin jo vaarall... hm vaativampia tehtäviä, koska selviydyit näin hyvin noista vikisijöistä ja tuosta aataminaikuisesta kilpikonnarumiluksesta.

 - Eihän se niin mahdottoman ruma ole eikä ehkä tyhmäkään. Jos se on vain sellaista perusteellisesti harkitsevaa tyyppiä, yritti Mommi puolustella.

   Hänen tuli sääli kilpikonnaa, sillä ei ole kivaa olla alituisen morkkaamisen ja vähättelyn kohteena.

 - Nähdään huomenna, muistakin tulla ajoissa.

 - Näkemiin johtaja Äksylehto, huikkasi Mommi onnellisena ja syöksyi matkoihinsa. - Kyllä Mimmi nyt ilostuu, kun näkee nämä kolikot. Hän on ollut kovin pahoilla mielin sen sormuksen katoamisen jälkeen.

 - Minkä sormuksen? Onko se arvokaskin?

 - Erittäin arvokas, perintökalleus. Teillä kulkee täällä paljon väkeä. Jos satutte kuulemaan, että joku on löytänyt Mimmin korun, voisitteko ilmoittaa minulle?

 - Kyllä vaan, kyllä vaan, mumisi johtaja ja hykerteli karvaisia käsiään.

5. URHEA APUPOIKA

   Seuraavana päivänä Mommi saapui innostuneena työhönsä. Yllätyksekseen hän huomasi, että ambulanssi lähti sirkuksen edestä sireenit ulvoen. Sitä seurasi poliisiauto, jonka ristikkoikkunan takana näkyi useita huitovia ja keskenään rajusti tappelevia hahmoja. Olivatko ne ihmisiä vai eläimiä, sitä poika ei ehtinyt havaita. Kummallista ja raivoisaa joukkoa joka tapauksessa.

   Poliisit olivat hädin tuskin uskaltautuneet heitä pidättämään, ja käsiraudat olivat lentäneet ympäri maastoa, kun konstaapeli Tiitiäinen oli yrittänyt niitä pahimmille rähinöitsijöille kiinnittää.

   Sivumennen sanoen konstaapeli itsekin oli tappelijoitten iskujen voimasta lennähtänyt peräti yhdeksän metrin matkan läheiselle nurmikolle. Se oli roimasti yli hänen tähänastisen ennätyksensä pituushypyssä.        

   Sirkuksen edessä rähisi, huitoi ja valitti suuri ihmisjoukko, joista johtaja Eevertti Äksylehto karjui ylivoimaisesti ylimpänä, koska hän seisoi tuolilla saadakseen äänensä kuuluville. Osa väkijoukosta oli sirkuksen henkilökuntaa, joilla näkyi olevan pahoja raapaleita ja mustelmia kasvoissaan ja käsivarsissaan.

   Heiltä Mommi kuuli, että sirkuksessa oli tapahtunut melkein katastrofi. Kapinointia ja mieletön mellakka. Syyllisiä vietiin kamarille kuulusteltaviksi, ja ruusujen keskeltä puolipöpperössä kömpinyt Tiitiäinen yritti parhaansa mukaan tiukata läsnäolijoilta, mitä he tiesivät tapauksesta.

   Kaikki puhuivat toistensa suuhun, syyttelivät muita huolimattomuudesta ja virkavirheistä ja yhteen ääneen kiljuen vaativat johtajalta korvauksia ja kipurahoja.

 - Töihinne siitä, tolvanat, mylvi Äksylehto. - Töihin te laiskurit ja pelkurit ja jänishousut. Erotan joka ikisen iikan, joka ei heti jatka hommiaan. Sinut myös, apinan vintiö.

   Kun asia ei tuntunut selviävän, Mommi alkoi kysellä eläintenhoitaja Pikkupaavoselta, mitä hänen velvollisuuksiinsa tänään kuuluisi. Pikkupaavonen oli harmistuneen oloinen ja liimaili laastarilappuja kirjavaan naamaansa.

 - Tuossa on luettelo ja ruuat on ovien edessä. Ala painua. Kiitä onneasi, että pahimmat ovat kuulusteltavina poliisilaitoksella.

   Mommi oli hyvin vaitonainen ja ihmeissään lähestyessään ensimmäisiä häkkejä. Ne olivatkin sangen suuria ja haju oli kuvottava.

 - Miksi näitä ei siivota, hän huuteli eläintenhoitajalle.

 - Siitä vaan, siivoa itse, jos uskallat, kähisi mies ivallisesti ja irvisteli kipeällä naamallaan.

   Lähes kaikki käytävässä olevat lamput olivat särkyneet, joten tunnelma oli kuin manalassa. Melkein käsikopelolla Mommi löysi ruokasangon.

 - Huh huh, onpa se painava. Jättiläistäkö minun on määrä syöttää?

   Pidemmälle hän ei ehtinyt edetä aatoksissaan, kun hänen takanansa alkoi suuremmanpuoleinen maanjäristys. Joku heittäytyi koko ruhollaan häkin ovea vasten, mutta toistaiseksi se ainakin tuntui kestävän. Antoi tosin myöten ja oli aivan kaarella. Vikisi ja kitisi myös surkeasti. Samoin kuin Mommi, joka säikähti kuollakseen tuota  tärinää ja jyrinää ympärillään.

   Ovessa oli luukku, avaimia ei näkynyt missään eikä hänen mielensä tehnytkään astua tuon hirviön kammariin. Luukustakin se jo ojenteli karvaista ja pitkäkyntistä käpäläänsä. koukisteli sapelinteräviä kynsiään ja yritti saada otetta ruokkijasta.

   Vikkelästi Mommi heitteli lihapalaset aukosta pedolle. Mikäli hän eläinoppia tunsi, se oli jokin kissapeto. Ehkä musta pantteri taikka ehkä sittenkin tiikeri. Juovia siinä ainakin oli, mutta miksi noin punertavia? Oliko se verta!

   Mommi sulki kiireesti luukun ja jätti hurjimuksen raatelemaan päivällistään. Kylmät väreet juoksivat apinan selässä, koska se oli varmaa, että pieni horjahdus liian lähelle aukkoa, ja hän olisi joutunut tuon verenhimoisen pedon herkkupalaksi.

   Iivarikin tuli tutuksi. Se oli mahdottoman roteva ja helposti kimpaantuva maakarhu. Mommi ihmetteli, miten tuollaisia voitaisiin esitellä sirkusareenalla avuttoman ja turvattoman yleisön edessä. Ei niitä joka näytöksessä voitukaan marssittaa näkösälle, koska hoitajat usein kieltäytyivät lähestymästä niitä.

   Eläintenkesyttäjät vaihtuivat joko luonnollisista tai luonnottomista syistä. Katosivat välillä kerrassaan kuten ruokkijatkin. Olivatko he muuttaneet Amerikkaan vai olivatko löytäneet rauhaisan olosijan jonkun maiskuttajan mahassa?

   Poliisit juoksivat sirkuksessa alvariinsa. Kuulusteluja järjestettiin ja toistuvasti nostettiin haasteita ja oikeusjuttuja alaisten ja eläinten huonosta kohtelusta, mutta sirkuksen toiminta aina vain jatkui. Kun tositilanne tuli, kukaan ei uskaltanut todistaa johtajaa vastaan.

   Kerrottiin stooria, että eräs nuoralla tanssija oli ilmoittautunut todistajaksi oikeuteen. Hän olisi ilmiantanut Äksylehdon eläinten ja myös henkilökunnan ala-arvoisesta, suorastaan raakalaismaisesta käsittelystä. Oliko sitten mikään ihme, että työntekijät olivat toistensa kurkussa, ja pedot puolestaan heidän kurkuissaan? Sairas ja kaunainen ilmapiiri.

 - Mitä sille nuoralla tanssijalle tapahtui? kysyi Mommi Pikkupaavoselta.

 - Varmoja emme voi olla, niin kuin ei mistään tässä matoisessa maailmassa, mutta huhutaan, että johtaja oli tarkoituksella avannut erään verenhimoisen leijonan häkin oven, juuri kun Nina Naru harjoitteli näytöstään korkealla areenan yläpuolella.

 - Putosiko hän? kauhisteli pikkuapina.

 - Hän huomasi leijonan, menetti tasapainonsa ja pudota mätkähti suoraan pedon eteen. Sen jälkeen hänestä ei ole kuultu. Ainoa asia, mikä Ninasta oli jäljellä, oli hänen vaaleanpunainen rusettinsa leijona Maxin käpälien välissä. Eläinten kuninkaalle ei kelvannut ruoka sinä päivänä eikä se toki ollut sairas. Päin vastoin, tyytyväinen ja nuoleskeli huuliaan iltamyöhään asti.

 - Onpa tämä riitaisa paikka. Taidankin ottaa tänään lopputilin.

 - Älä yritäkään suututtaa johtajaa, neuvoi Pikkupaavonen. - Joku sanoi hiljattain itsensä irti, mutta Äksylehto lähetti hänen peräänsä suuren kuristajakäärmeen, joka eräänä yönä ilmestyi vessanpöntöstä sen kaverin kylpyhuoneen lattialle ja sieltä eteiseen ja sieltä makuuhuoneeseen ja sieltä vuotee...

 - Mitä te täällä lorvitte ja juoruatte? raivosi Äksylehto. - Eikö työ maita? Häh? Ehkä joillekuille maittaa, nimittäin popsia kitaansa apinanrääpäle ja tuo varsin mitätön mies, Pikkupaavonen.

      Mommi ähki ja puhki nostellessaan raskaita ruoka-annoksia ärtyisille ja todennäköisesti melkein nälkiintyneille otuksille. Hän yritti olla ystävällinen ja puhutteli jokaista maltillisesti. Häntä säälitti kovasti koppien kurja kunto ja asukkaiden ahdistunut mieliala.

   Eevertti Äksylehto halusi kiskoa eläimistä kaiken mahdollisen hyödyn irti. Jos ne sairastuivat, ne kuskattiin ties minne. Ehkä menettivät henkensä jossakin tuntemattomassa paikassa. Hoitoa ja myötätuntoa ne eivät osaksensa saaneet, sen paremmin kuin ihmisalaisetkaan.

   Luukkujen ja ovien avaaminen oli hermoille käyvää hommaa. Aukosta saattoi pistää esille jättiläiskäärmeen pää, jolloin Mommi salamannopeasti sulki luukun. Varovaisesti hän raotti erään puisen kopin raskasta ovea. Ei hiiskaustakaan.

 - Jaaha, siis tyhjä, päätteli poika sydän läpättäen, mutta siinä sekunnissa joku tarttui lujalla otteella hänen käsivarteensa.

   Kauhusta kiljaisten Mommi vetäisi kätensä irti ja yritti sulkea ovea. Vilaukselta hän erotti hämärässä valtavan mustan möhkäleen. Se oli se raivokas maakarhu Iivari.

   Mommi sai kiskottua salvan eteen, ennen kuin peto pääsi käytävän puolelle.

 - Mistä minä sinua syötän, kun en uskalla avata ovea?

 - Mör mör, raota sitä hieman, lupaan, etten tee sinulle mitään pahaa, murisi karhu.

   Kooten kaiken rohkeutensa marakattipoika raotti ovea ja työnsi valtaisan lihapalan sisälle. Iivari piti lupauksensa ja pysytteli kauempana, vieläpä mörisi jotakin kiitokseksi.

   Vielä oli ruokkimatta lasivitriinissä oleva otus. Lasi oli niin likainen ja himmeä, ettei sen läpi nähnyt, kuka siellä oikein majaili.

 - Et sinä ainakaan suuren suuri voi olla, rauhoitteli Mommi itseään.

- Jokin pieni kiltti eläin, ehkä hiiri?

   Hän avasi astian yläpuolella olevan kannen. Se ponnahti aivan apposen auki kuin vieterillä. Mommi kurkisti sisälle ja huomasi katsovansa silmästä silmään suurta karvaista hirviötä, pelottavaa lintuhämähäkkiä. Kädet vapisten Mommi pudotti sillekin ruokapalan ja sulki äkkiä luukun.

   Työpäivä oli viimein illassa, ja avustaja lähti tallustelemaan kotiinsa. Kun isosisko kuuli, millaista veljen työpaikalla oli, hän jyrkästi kielsi tätä jatkamasta työsuhdetta.

 - Voi Mimmi, kun minun tulee niin sääli niitä eläinraukkoja. Haluaisin auttaa heitä, mutta mitä minun pitäisi tehdä?

 - Ehkä se sinulle vielä valkenee. Toivottavasti tapaat jonkun sellaisen, jolla on valtaa muuttaa niitä kelvottomia olosuhteita.

6. ARPAJAISVOITTO

   Mirtta seurasi huolestuneena vierestä, kun isosisko Mimmi laski rahojaan ja kirjoitti välillä vaikeaselkoisia numeroita pieneen sinikantiseen vihkoonsa. Siihen vihkoon Mirtta ei saanut missään nimessä piirrellä koukeroitaan, vaikka muuten hän kyllä raapusteli kaikki paikat täyteen puumerkkejään. Seiniin ja oviin, niin korkealle kuin suinkin ylettyi.

   Eräänä päivänä hän oli yrittänyt piirustaa taideteoksiaan myös rappukäytävän seiniin, mutta silloin oli talkkarin rouva tullut huutaen paikalle ja viittilöi rajusti leveillä kämmenillään. Kuin liikennepoliisi, mutta siitä Mirtta ymmärsi, että seinät olivat jollakin tavalla ylempien tyyppien silmälläpidon alaisia, kuten koko ränsistynyt rakennuskin oli kuulemma museoviraston suojelun kohde.

   Mirtta siis tutkaili Mimmin puuhia ja kysäisi huolestuneena:

 - Loppuuko meiltä rahat?

 - Eivät ihan vielä, mutta tarkkana tässä saa olla. Mommikin syö kuin hevonen. Kasvava poika, totta kai.

 - Pyydetään joulupukilta lisää rahaa, ehdotti Mirtta.

 - Kunpa se olisikin niin helppoa, huokaili Mimmi. - Lottovoitto tässä pitäisi saada tai arpajaisten päävoitto. Ainakin miljoona, ennen kuin saadaan tulot ja menot täsmäämään.

   Mirtta lähti puistoon leikkimään. Hän sai mennä sinne yksin, koska hän olikin apina eikä pieni ihmislapsi. Hän osasi vikkelästi kiivetä korkeaan puuhun turvaan, jos kiukkuinen koira uhkasi tulla liian lähelle. Katujenkin ylitys oli hänellä hanskassa, mutta silti piti olla varovainen.

   Juuri kun Mirtta seisoi suojakäytävän kohdalla ja odotteli liikennevalojen vaihtumista vihreäksi, iäkkäänpuoleinen, pyylevä rouvashenkilö ilmestyi hänen viereensä raskaitten ostoskärryjen kanssa. Nainen nyki ja nyki, mutta ne olivat kuin liimatut asfalttiin.

   Pikkuapina tarttui tarmokkaasti rattaisiin ja auttoi rouvaa kadun yli. Tämä oli tavattoman kiitollinen avusta. Koska hän oli likinäköinen, hän luuli Mirttaa pieneksi lapseksi eikä siis pyörtynyt, kuten muilla rouvilla oli ikävä kyllä tapana tehdä tutustuessaan ensi kertaa Miikkulaisen perheen hyväntahtoisiin  jäseniin.

 - Kiitos, kiitos, lapsukainen. Sinäpä olet herttainen. Minulla ei ole makeisia mukanani, mutta on näitä nuorisotyön hyväksi myytäviä arpoja. En ole vielä saanut kaikkia kaupaksi, joten saat itse valita niistä yhden palkkioksi avuliaisuudestasi. Ole hyvä.

   Nainen levitti Mirtan eteen viisi arpaa viuhkaksi ja kehotti tätä ottamaan yhden. Vaikea valinta, mutta sitten apina keksi lukea lorun:

 - Entten tentten teelikka mentten hissun kissun vaapula vissun eerin kleerin klot viupula vaupula VOT!

   Toinen arpa vasemmalta. Sen Mirtta otti ja kiitteli kohteliaasti hymyilevää rouvaa.

 - Toivottavasti voitat sillä jotakin. Ehkä söpön leikkinallen tai polkupyörän.

 - Saako sillä myös rahaa?

 - On siinä joitakin pieniä rahasummiakin, myhäili nainen.

 - Onko siinä miljoonaa?

 - Ei, pikkuinen, ei nyt sentään niin suurta määrää. Kiitos vielä kerran ja hyvää jatkoa.

 - Kiitos ja moi, huudahti Mirtta ja alkoi innolla repiä auki arpaansa.

   Niitä kamalia numeroita ja kirjaimia, joista pienoinen ei saanut mitään selvää. Olisikohan siinä miljoona? Viimein hän uskalsi kysyä eräältä ohikulkevalta koulutytöltä, mitä arpalipussa luki.

 - Voi ei, huudahti tyttö. - Tässä lukee, että olet voittanut hevosen.

 - Hevosen? hämmästeli Mirtta. - Millaisen hevosen? Keinuhevosenko? Jonkin lelun?

 - Oikean hevosen, luulen niin. Tässä on osoite, mistä arvat saa lunastaa. Se on toisella puolella kaupunkia, mutta kirjoitan sen osoitteen sinulle tähän paperiin. Näytä sitä ihmisille, niin he neuvovat sinut oikeaan paikkaan.

   Mirtta saapui annettuun osoitteeseen. Se oli suuri maatila, jossa jaettiin tavaroita ja rahaa onnekkaille voittajille. Tyttönen vietiin talleille, ja sieltä hänen haltuunsa annettiin komea ruskea hevonen, aivan täysikasvuinen eikä mikään poni. Hevosen nimi oli Heppa.

 - Kas niin Heppa. Tässä on uusi emäntäsi Mirtta. Tutustukaa nyt toisiinne. Hei vaan.

   Niine hyvineen mies nosti Mirtan ratsun selkään ja huiskutti vielä hyvästiksi. Voi että marakatti pelkäsi. Hän ei ollut koskaan nähnyt hevosta muualla kuin telkkarissa, ja sielläkin ne olivat näyttäneet julman suurilta ja kauhistuttavilta.

 - Päi-päivää, kuiskasi Mirtta vapisevin huulin. - Toivottavasti meistä tulee ystävät.

 - Tietenkin tulee, koska sinä vaikutat miellyttävältä nuorelta apinalta. On minulla ollut kaikenkarvaisia ratsastajia, jopa villakoira. Olin ennen sirkuksessa töissä, mutta sitten jouduin uudelleenkoulutukseen ja olen kuljettanut selässäni maatilalla vierailevia matkailijoita. Välillä aikaa pitkästyttävää. Toivottavasti nyt alkavat hieman railakkaammat ajat.

   Heppa vaikeni hengästyneenä. Puhuessaan se nimittäin laukkasi täyttä vauhtia, ja vaikka se oli naispuolinen hevonen eli tamma, sen oli pakko myöntää, että vuosia oli päässyt kertymään sen harteille jo melkoinen määrä, ainakin kaksikymmentä. Se ei enää ollut mikään teinityttö, mutta juosta se osasi.

 - Ei näin nopeasti, hiljennä vauhtia. En ole koskaan ratsastanut. Pelkään hirveästi. Apua!

 - Et sinä putoa, pidä vain lujasti kiinni harjastani, lohdutti tamma ystävällisesti.

 - Niin mistä? Ei täällä ole hiusharjaa. Se on Mimmillä kylppärissä, huuteli Mirtta kauhuissaan.

 - Ihahaa, ihahaa, hirnui Heppa aivan sydämensä pohjasta. - Sinäpä olet huvittava vekara. Nauran itseni kuoliaaksi.

 - Älä kauhistus. Mitä minulle silloin tapahtuu? Kaadut ja jään allesi.

   Jos Heppa olisi kyennyt, se olisi nauranut aivan kippurassa, mutta sillä oli perin paksu maha, joten kippuraan se kaikkein vähimmin pääsi.

 - Mikä onkaan osoitteesi? Heppa tiedusteli innostuneena, kun se oli taas saanut vedettyä tarpeeksi henkeä. - Tunnen tätä kaupunkia aika hyvin, sillä toimin aikoinaan myös issikkahevosena eli vedin rattaita pitkin katuja, jotta ihmiset saivat ihailla nähtävyyksiä. Aina sama kierros, olin tylsistyä kerrassaan.

 - Jaa, kuiskasi Mirtta ja mietti, että mahtoiko hän sittenkin selvitä hengissä tästä huimasta kyydistä.

 - Niin, mikä onkaan se osoite, jonne olemme menossa?

 - Se on Valtakatu 6 A, kolmas kerros. Mutta meillä on hissi, hän lisäsi kiireesti, koska tunsi ratsun hätääntyneesti nytkähtelevän allaan.

 - Ei sitten huolta, henkäisi Heppa tyytyväisenä. - En vain oikein enää jaksa nousta portaita, kun on nuo nivelet niin jäykät paljosta seisomisesta.

   He jatkoivat riehakasta menoaan ja ihmiset tuijottivat heitä, mutta kukaan ei hoksannut soittaa poliisille, koska he pelkäsivät, että se olikin vain harhanäky, jolloin poliisi syyttäisi heitä virkavallan turhasta vaivaamisesta.

 - Valtakatu 6 A, olkaa hyvä, hirnahti Heppa ja jarrutti aika äkisti Mirtan kotitalon edessä. - Anteeksi tämä äkkinäinen pysähdys, mutta en nähnyt numeroa kauempaa, kun oli niin kova vauhti ja silmälasini jäivät tallille. Täytyykin pyytää heitä lähettämään ne minulle postissa.

 - Osaatko sinä lukea? äimisteli Mirtta.

 - Kyllä nyt tuon verran, että osoitteet. Ne on sinunkin syytä pian oppia, ettet eksy suuressa kaupungissa.

   Mirttaa vähän harmitti, koska hevosella oli se sama neuvova ja kaikkitietäväinen ääni kuin isosiskollakin. Sitten hän leppyi, koska Heppa avasi ulko-oven näppärästi hampaillaan eikä apinan edes tarvinnut tulla alas sen selästä. Hirvitti jo muutenkin. Maa oli kaukana ja aivan heilui silmissä tämän kiitämisen jäljiltä.

7. HEVONEN HIRNUU HISSISSÄ

   Niin he olivat rappukäytävässä, ja hevonen jo tavaili nimiä seinässä olevasta taulusta:

 - M-I-I-K-K-

 - Miikkulainen, kolmas kerros, auttoi Mirtta. - Onpas täällä ahdasta.

   Ennen oli porraskäytävä tuntunut kauhean suurelta, mutta nyt häntä hirvitti, että hän kolauttaa päänsä kattoon tai seiniin.

 - Rauhallisesti, rauhallisesti, eipäs hoppuilla, hän neuvoi Heppaa, aivan kuin Mimmikin heitä pikkusisaruksiaan, kun he syöksyivät kilpaa liukumäkeen puistossa.

 - Kovin on kapeat ja korkeat portaat, ähisi hevonen. - Mutta onneksi täällä on hissi.

   Karmealla kolinalla ja räminällä hevonen sai kiskottua hissin oven auki, ja sen jälkeen vielä ristikon, joka karkasi sen hampaista useaan otteeseen.

 - Onpahan liukasta, mutisi Heppa ja nyökäytti kohteliaasti herra Hiirenheimolle, joka kauhistuneena kurkisti kotinsa ovesta, pyöristi vetiset silmänsä ymmyrkäisiksi kuin teevadit, ähkäisi jotakin, vetäisi oven kiinni ja kilisytti tarmokkaasti varmuusketjua.

   Hiirenheimo oli ollut kahdessa sodassa ja oikein eturintamalla, mutta häneltä olivat kai hermot hieman pehmenneet niissä rytinöissä.  Sääli jämerää veteraania.

 - Vihdoin ja viimein, hirnahti hevonen ja katseli kuvaansa hissin peilistä. - Ei kai harjassani vain ole harmaita jouhia? Ei, ei sentään. Viitsisitkö sulkea oven, kun en ylety. En ole koskaan ollut järin notkea.

 - Ethän sinä ole vielä kokonaan sisälläkään, kauhisteli Mirtta. - Takajalkasi ja se paksu, se pyöreä mahasi, ovat vielä kokonaan porraskäytävässä.

 - Näinkö on? ihmetteli Heppa. - Minäpä yritän mennä vähän kasaan.

   Heppa köyristi niskaansa ja selkäänsä, jolloin Mirtta vinkaisi:

 - Voi ei, minä putoan tai litistyn kattoa vasten. Ei siitä ole apua. Sinun pitäisi mennä kokoon kuin harmonikka, ennen kuin tässä pärjätään.

 - Mahtuisinko paremmin takaperin, tuumi hevonen. - Yritän peruuttaa. Siis peruutusvaihde päälle.

   Rymisten polle tömisteli takaperin hissistä ulos käytävään. Se alkoi näyttää melko uupuneelta.

 - On näes päiväunien aika. Pistäisinköhän tuohon käytävämatolle pitkäkseni? Herätä minut noin tunnin kuluttua. Sen pituinen kauneusuni riittää minulle, enhän ole mikään ikäloppu.

 - Älä tähän, voi älä mene nurin, hätäili Mirtta ja huojui hevosen selässä kuin keila. Mennään portaita. Ei tässä muu auta.

 - Portaita? kauhisteli Heppa. - En ikinä selviä niistä. Nehän kaartuvat ja askelmat ovat kapeat ja liukkaat. Tässä pitäisi olla siivet tai ainakin piikkarit.

 - Mikä täällä rymyää? kuului talkkarin rouvan kiukkuinen ääni. - Te muksut ja te pikkuapinat hajotatte koko talon. Kyllä minä...

   Rouvalla oli niin pienet mustat silmät kuin lihakeitossa uiskennelleet pippurit, mutta nyt hän aukaisi ne herkullisten suklaakeksien suuruisiksi.

 - Voi hyvä tavaton. Tuo on hevonen. Minne se on matkalla?

 - Meille kolmanteen kerrokseen, inisi Mirtta. - Voisitteko auttaa meitä?

   Talkkarin rouva mittaili käsivarsiensa lihaksia ja sitten taas hevosta, mutta luopui suosiolla yrityksestä.

 - En minäkään jaksaisi tuota nostaa. Mitenkähän olisi meidän Nestori?

   Nestori oli hänen aviopuolisonsa ja hintelä ja ohut kuin hiirenvirna. Ei yleensäkään pysynyt pystyssä ilman leveälanteisen vaimonsa tukea.

 - Työntäkää te takaa, niin minä menen rapuille ja vedän noista nauhoista, ehdotti tyttö.

 - Ne ovat suitset, korjasi Heppa ylväästi.

   Rouva työnsi ja Mirtta veti ja hevonen asetteli lonksuvia raajojaan moneen asentoon. Se oli välillä polvillaankin askelmilla, mutta lopputulos oli seitsemän porrasta ylöspäin. Sitten vain viisi, koska polle-parka lipesi ja liukui pari askelmaa alemmaksi.

   Hiirenheimon oven takaa kuului karmeata kolinaa ja laahaavaa ääntä. Nähtävästi tuo sankari siirsi lipaston pönkäksi ulko-ovea vasten.

 - Mitä ihmettä sinä täällä oikein mekastat, Mirtta? kajahti Mimmin ääni porrastasanteella. – Oletko löytänyt sormukseni? Ei mutta, minne sinä tuota kaakkia raahaat?

 - Ei se ole kaakki, vaan elämässään paljon kokenut ratsuhevonen ja minä voitin sen arpajaisista. Olen juuri tuomassa sitä sinulle lahjaksi.

   Kaikki maailman isät, äidit ja isosiskot olisivat raivonneet ja motkottaneet, mutta Mimmipä olikin toista maata ja lajia. Hän osasi myötäelää pienen sisarensa tunnelmissa:

 - Rakas Mirtta, kyllä sinä olet herttainen. Kovasti paljon kiitoksia lahjastasi. Se todella ilahduttaa minua, mutta oletko ajatellut, minne sen sijoittaisit pienessä kodissamme?

 - Lastenhuoneeseen tai kylppäriin, oli tytöllä heti vastaus valmiina. - Välillä se voisi haukata raitista ilmaa parvekkeella, jos se sinne vaan mahtuu.

   Epäluuloisena Mirtta silmäili uuden ystävänsä mittasuhteita.

 - Viedään se nyt aluksi tuonne puistoon päivälliselle, ehdotti talkkarin rouva, jolla oli käytännöllistä silmää uusille tilanteille, jopa ongelmille. - Tulepas nyt alas Heppa, pian saat makoisan aterian

   Heppa jyrisi takaperin viisi askelmaa alas käytävän lattialle, ja siedettävän nopeasti se saatiin taas ulos kadulle. Se parkkeerattiin puistoon erään kuuluisan ja korkean patsaan luokse, joka esitti ratsua ja uljasta sotapäällikköä sen selässä. Hevonen asettui mahtavien puitten varjoon ja alkoi heti rouskuttaa vehreätä ruohoa. Jälkiruuaksi se joi viisikymmentä kulausta raikasta vettä lähellä roiskivasta suihkulähteestä. Olipa viihtyisää.

   Uteliasta kansaa alkoi kerääntyä paikalle, ja käytännön ihmisenä talkkarin rouva laittoi keltaisen lippalakkinsa kiertämään ja keräsi katselijoilta melkoisen rahasumman, jonka hän sitten anteliaasti lahjoitti Mimmille.

 - Tuo polle tarvitsee muutakin ruokaa ja joskus jopa eläinlääkärin palveluksia, jos köhä rupeaa vaivaamaan. Tai ähky mahassa.

   Vapaaehtoisiakin lahjoituksia alkoi tipahdella Mimmin ostoskassiin. Mirtta ratsasti Hepalla, joka nousi välillä takajaloilleen ja suoritti taitoa vaativan matemaattisen tehtävän kaikkien iloksi. Se laski päätään nyökäyttämällä aivan kohdalleen jopa seitsemän hengen ryhmän.

   Mirtta ja Mimmi tekivät vielä monta ylimääräistä hyppely- ja kiipeilytemppua yleisönsä viihdyttämiseksi. Joku heistä ihastelikin lähtiessään:

 - En ole sirkuksessakaan nähnyt noin loistokkaita esityksiä. Kannatti todella maksaa.

   Se siitä.

8. RATSUHEVOSIA PUISTOSSA

   Heppa sai kaikessa rauhassa asustella kodikkaassa puistossa lähes viikon, koska kaupungin virastoissa oli alkanut kamala paperisota.

 - Mikä se sellainen on, ihmetteli Mirtta.. - Heittelevätkö ne toisiaan papereilla? Paperitolloilla ja lennokeilla? Emmehän mekään saa Mommin kanssa sellaista leikkiä. Sehän voi tehdä kipeätä, koska paperit ovat niin teräviä.

 - Voi sinua lapsikulta, päivitteli Mimmi ja yritti selittää asiaa, kuten kiltille isosiskolle kuuluukin. - Virastoissa kirjoitellaan kirjelmiä ja ehdotuksia, jotta hevonen saataisiin pois puistosta.

 - Yhyy yhyy, aloitti pikkuapina kovan vollotuksensa ja kipusi korkean kaapin päälle suremaan ystävänsä kohtaloa. - Miksei Heppa saa olla puistossa? Eihän se ole kenellekään vaivaksi.

 - Ihmisaikuisten maailma on vain niin turhan monimutkainen, huokaisi Mimmi. - Minunkin mielestäni Heppa voisi oleskella puistossa ihan hyvin. Se hoitaisi ruohonleikkuun ja lannoituksen samalla vaivalla. Vettä se saa tarpeekseen suihkulähteestä, ja me voisimme viedä sille välillä kauroja, jotta se saisi monipuolisempaa ravintoa.

 - Tarkeneeko se siellä yöllä, kun siellä ei ole katosta, huolehti Mirtta.

 - Kyllä se kesällä tarkenee. Hevoset tykkäävät olla ulkosalla raikkaassa ilmassa. En sitten tiedä enää talvella, jos siitä tulee kylmä ja runsasluminen, mutisi Mimmi hieman huolestuneena. - Mutta mietitään sitä sitten, kun asia tulee ajankohtaiseksi. Päivä kerrallaan.

   Tuo lause oli Mimmin mielisanonta. Hän hoiti senhetkiset velvollisuutensa niin hyvin kuin osasi, suunnitteli sopivasti seuraavan päivän askareitaan, mutta ei huolehtinut eikä murehtinut liikaa. Riitti kullekin päivälle murheensa. Kyllä kai hekin jonkun korkeamman suojeluksessa olivat kuten ihmisolennotkin.

   Paperisota tuotti tuloksia. Kaikenikäisiä ja -kokoisia tyyppejä kävi puistossa arvioimassa hevosta ja ympäristöä. He mittasivat ruohikoita ja hevosen korkeutta ja leveyttä. He jopa punnitsivat pollen, tosin hankittuaan ensin paikalle nosturilaitteen. Heppa hiukan hermostui tuosta huomion keskipisteenä olemisesta ja lähti välillä villiin laukkaan ympäri puistoa.

   Joskus se käväisi pääkadulla saakka, jolloin seuraavana päivänä lehdessä oli suuri uutinen ja hämärä kuva kauheasta hirviöstä, joka oli uhkana koko kaupungin hyvinvoinnille ja erityisesti liikenteelle.

   Väkeä alkoi rientää paikalle. Apinat keräsivät samalla suuria summia rahaa. Mommi olisi järjestänyt vedonlyönnin siitä teemasta, että saako Heppa jäädä puistoon vai ei. Eräs työttömäksi jäänyt verovirkailija innostui ajatuksesta, ja he olivat juuri saaneet pystyyn suuren puulaatikon, jonka päälle vetoa lyövät asiakkaat alkoivat tiputella rahojaan.

   Silloin Mimmi tuli paikalle ja kielsi mokoman toiminnan. Hänestä uhkapeli oli sekä sopimatonta että vaarallista, koska siinä saattaisi haihtua suuriakin omaisuuksia taivaan tuuliin.

 - Miten ne omaisuudet voivat taivaan tuuliin haihtua, jollei tuule ja jos pitää omaisuudet pakkilaatikossa tai makuuhuoneen komerossa? päivitteli Mirtta. - Sitä en myöskään ymmärrä, miten vetoa voi lyödä. Veto tulee ikkunanraosta ja on niin nopea, ettei sitä takuulla ehdi huitaista. Ei paras nyrkkeilijäkään.

 - Voi sinua lapsikulta, huokaisi Mimmi ja alkoi kärsivällisesti selittää sanoja pikkusisarelleen.

   Suurin osa ihmisistä, ja eritoten kaupungin virkamiehistä, oli lujasti sitä mieltä, että hevonen oli haitaksi puistolle ja siitä nauttiville uskollisille veronmaksajille.

 - Se pilaa kauniin ja vehreän maiseman, koko luonnon, sekä romuluisella ulkomuodollaan että jätöksillään.

 - Minun puolestani se kyllä saisi oleskella puistossa, mutta se liikkuu levottomasti koko ajan, joten sitä on vaikeata maalata, valitteli kaupungin kuuluisin muotokuvamaalari, joka oli tehnyt mallikkaita töitä jopa itse kaupunginjohtajasta ja tämän anopista.

 - Se ei missään tapauksessa saa juoksennella ympäriinsä, koska se estää tärkeän liikennöinnin käytävillä, menosi paikkakunnan hurjin hölkkääjä, joka sai joka vuosi lehteen sekä kuvansa että kunniamaininnan koko seudun ansioituneimpana ikiliikkujana.

  - Siitä on vaaraa pikkueliöille ja kasvullisuudelle, toitottivat luonnonsuojelijat. - Sen lanta on liian voimakasta. Olemme jo testanneet sen laboratoriossa ja laskeneet tietokoneella koostumuksen laadun. Sitä täytyy ehdottomasti laimentaa, jotta muurahaiset ja leppäkertut eivät saisi vatsanväänteitä ja myrkytystiloja.

 - Missä se luuska on? kysyi synkännäköinen valkotakkinen mies, joka yhtäkkiä ilmestyi joukon jatkoksi valtavan suuresta kuorma-autosta, jonka kyljessä komeili alakuloisen lehmän kuva. - Maksamme käteisellä, ja kaakki on poistettu puistosta ja koko maallisesta elämästä. Ongelma on ratkaistu ja lopullisesti.

   Kolme vantteraa valkotakkia asettui yrmeänä puhujan taakse. Sitten he lähestyivät hevosta kahisuttaen seteleitä karvaisissa kourissaan. Suuret kahleet kalisivat pahaa ennustavasti.

 - Minne te aiotte viedä Hepan, kysyi Mimmi pelokkaana.

 - Varmaan paikkaan. Tarvitsemme kuluttajille tuoretta ja terveellistä tavaraa, kun se hullun lehmän tautikin on ollut alentamassa lihan menekkiä.

 - Voi kauhistus, huudahti Mommi. - Tämä hevonen on aivan pähkähullu, joten ei sitä voi asiakkaille tarjota. Etkös olekin?

   Mommi kääntyi Hepan puoleen, joka heti ymmärsi yskän ja alkoi temppuilla kuin riiviö. Potki etujaloillaan ja sitten lihaksikkailla takajaloillaan sekä hyppäsi korkealle tasajalkaa, kuten Villin Lännen elokuvissakin näkee tapahtuvan.

   Se peuhkaisi villisti päällään, niin että komea harja hulmahteli. Näytti kaikki hyvässä kunnossa olevat hampaansa, tosin hiukan kellertävät, koska siltä oli unohtunut hammasharja talleille. Se hirnui ja pärskähteli. Ravasi välillä ees ja taas matalana, pullea maha maata viistäen.

 - Onpas upea ratsu, ihasteli pääkaupunkiseudulta paikalle saapunut ratsastushallin omistaja. - Tarjoan tuosta valiohevosesta melkoisen summan.

   Valkotakkiset siirtyivät autonsa varjoon tarkkailemaan tilannetta. Tuote ei enää niin houkuttanutkaan. Ties mikä tauti tuollaisessa raivopäässä kyti.

 - Emme tarvitse kahta ratsastajapatsasta puistoomme, vikisi kaupungin kulttuurisihteeri, joka vasta oli ehtinyt hätiin, koska hän oli istunut neljä tuntia kampaajalla. Hiusten värjäys oli pahasti epäonnistunut. Tukasta piti tulla hillityn lilanvärinen, mutta siitä sattuikin tulemaan myrkynvihreä, koska koko käsittelyn ajan kampaajamestari tiirasi toisella silmällään jännittäviä näkymiä ulkona. - Toinen patsas on ehdottomasti poistettava.

 - Ei tämä ole patsas, vaan elävä hevonen, valisti eräs maanviljelystilan isäntä sihteeriä. - Nyt hevonen tosin seisoo liikkumatta ja ottaa pienet torkut, koska se väsyi siitä laukkomisesta. Näettehän, että sen pää nyökkii ja korvat heilahtelevat?

 - Kas kummaa, luulin, että silmissäni vain vilisee, kun yökaudet luen taidetoimikunnalle tulevia apuraha-anomuksia, myönteli sihteeri sopuisasti. - Joka tapauksessa toinen niistä on siirrettävä muualle. Nehän syövät toisensa.

 - Ei Heppa ainakaan ketään syö, huusi Mirtta suuttuneena. - Se on kiltti hevonen.

 - Voi lapsikulta, valisti Mimmi sisartaan. - Kulttuurisihteeri tarkoittaa, että kumpikaan taideteos ei ole edukseen, kun ne seisovat noin lähekkäin. Ymmärsitkö?

 - En ihan, myönsi Mirtta rehellisesti. - Viekää tuo varsinainen patsas pois, kun se on niin likainenkin. Siinä on kamalasti pulunkakkaa...

 - Tyst Mirtta, kuiskasi Mimmi ja pani käden pikkuapinan suulle. - Meidän täytyy käydä sivistyneestä, jotta meilläkin olisi jotakin sananvaltaa asiassa.

 - Sanan valtaa? ihmetteli Mirtta. - Voiko sanallakin olla valtaa? Sinulla kyllä on valta käskeä meidät iltapesulle, muuten et suostu lukemaan meille iltasatua. Kuule Mimmi...

 - Apinatko täällä on koko ajan äänessä? karjahti itse kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, joka oli jo pidemmän aikaa käännähdellyt joka ilmansuuntaan kuin tuuliviiri, kuten hänellä oli tapana tehdä kokouksissaankin. Kukaan ei enää muistanut, mihin puolueeseen hän oli alunperin lukeutunut. Ihailtavaa puolueettomuutta.

   Hänellä oli toinenkin syy kääntyillä ympäri, koska hän pelkäsi, että lehteen tulisi kuva hänen kasvojensa vasemmasta puolesta. Se ei ollut yhtä filmaattinen ja komea kuin oikea puoli. Aivan kuin eri mies olisi ollut kuvauksen kohteena. Harmitti, kun häntä ei heti tunnistettu, vaikka kuvia oli lehdessä harva se päivä.

   Paikallisen lehden vanhin ja kyllästynein kuvaaja pyöri joka puolella. Käski hevostakin hymyilemään. Se haukotteli leveästi ja alkoi sitten ryystää roskaista vettä suihkulähteestä.

 - Sehän turmelee meiltä pohjaveden, huusi joku. - Entä jos se istuu tuohon lähteeseen? Millä kumman konstilla te enää saatte jätevettä juomakelpoiseksi. Siirryn tässä paikassa maitoon ja piimään ja tuoremehuihin ja olueen...

 - Ei, ei, kirkaisi raittiuslautakunnan puheenjohtaja. - Täällä on paljon lapsia ja nuorisoa. Ette saa näyttää heille huonoa esimerkkiä. Lapset ja nuoret, nainen jatkoi vedenkirkkaalla äänellään. - Kuunnelkaa minua, Ottakaa oppia eläimistä, sillä niillä on terveet ja raittiit elämäntavat.

 - Olen kanssasi samaa mieltä, yhtyi puheeseen luonnonsuojelija. - Ihmiset pilaavat luonnon ja turmelevat koko maapallon.

 - Tuo koni turmeli minun käsilaukkuni, kiljui rouva Äveriäs, joka oli laskenut raskaan rahapussinsa hetkeksi nurmikolle. Siinä näkyi nyt suuria vihreitä ja limaisia läiskiä, jotka olivat peräisin hevosen arkisista aterioista.

 - Siinäpä näette, että se on vaarallinen yksilö, oikea täystuho, karjui taas valtuuston puheenjohtaja. - Tehkää kiireesti ehdotuksia tuon otuksen poistamiseksi tältä luonnonihanalta alueelta.

   Kiireesti ei kaupunginvaltuustossa ollut ennen pulmakysymyksiä käsiteltykään. Tämä olisi siis ensimmäinen kerta.

   Kadut olivat aina jostakin päästä auki kuukausimääriä, ja puistoista kaadettiin vääränlaisia puita. Vanhoja ja kauniita, koska kaadettavaksi merkkaaminen oli jätetty Topi Hurstiselle, joka olisi liidulla merkinnyt vaikka jäykkäniskaisen rehtori Koulu-Kaukosen poistettavaksi, jos tämä olisi hetkeksi pysähtynyt koiransa kanssa ihastelemaan kalseanharmaata lyhtypylvästä. Mitä sen nyt on niin tuiki tärkeätä? Pökkelö mikä pökkelö.

 - Onpa meillä tarmokas puheenjohtaja, kuiskasi neiti Hiturainen hurmaantuneena ystävättärelleen. - Toivottavasti hän saa jotakin aikaiseksi. Minä niin pelkään hevosia.

   Neiti Hiturainen pelkäsi melkein kaikkea, Luultavasti myös omaa varjoaan. Ei hän olisi uskaltanut yksin puistossa samoilla, oli siellä sitten hevosia tai ei.

9. HUUTOKAUPPA

   Uusi toimekas ryhmä lähestyi reippaasti tapahtumapaikkaa.

 - Olemme juuri saaneet määräyksen poistaa ratsu tästä puistosta, tokaisi jämerä mies, joka viiden muun kaverin kanssa raahasi perässään pitkää köyttä ja kolmea rautakankea.

 - Hyvä on, hyvä on, pankaapa toimeksi, käski kaupunginjohtaja, joka ehkä ylitti valtuutensa tässä ongelmassa, mutta onneksi kukaan muu ei huomannut noin röyhkeätä vastuualueen rajojen ylittämistä.

   Kaikkialla vallitsi railakas sirkustunnelma. Vakavat ja harvapuheiset hämäläisetkin innostuivat ilmeettöminä pohdiskelemaan ylväitten ja arvonsa tuntevien satakuntalaisten kanssa, pitäisikö tilanteelle todellakin tehdä jotakin. Ennen kuin he olivat päässeet lähelle heiveröisintäkään ratkaisua, joku ehdotti, että asian tiimoilta järjestettäisiin huutokauppa.

 - Miksi ei pelkkä äänestys? karjahteli valtuuston puheenjohtaja, joka pelkäsi, että hänet tässä touhussa jotenkin syrjäytettäisiin. - Äänestys, salainen lippuäänestys riittää. Paperia!

   Sihteereinä ja puhtaaksikirjoittajina toimivat naispuoliset kauppatieteen maisterit ryntäsivät salamana toteuttamaan käskyä. Läheinen paperikaupassa tapahtui melkein varaston tyhjennysmyynti, koska liiketoiminta sujui niin loistavasti. Kynätkin kelpasivat ja kaikenväriset tussit.

 - Kannatan huutokauppaa, huusi laiha ja rasittuneennäköinen kirkkoherra. - Voisimme antaa siitä kertyneet varat uuden seurakuntakeskuksemme katon ja lattian ja seinien ja kahvikaluston uusimiseen. Vanha kahvinkeitin aiheuttaa minulle närästystä.

 - Kannatetaan, huusivat kaikki lähellä seisovat, jotka kuuluivat kirkkoon.

 - Ei ikinä kannateta, kiljuivat ihmiset kauempaa, koska tiesivät, ettei likinäköinen pappi sieltä saakka noita luopioita tunnistaisi.

- Ei seurakuntakeskukselle, vaan ennemminkin nuorisotyölle tai kehitysavulle tai Punaiselle Ristille tai kulkukissojen palvelutalolle tai törkeistä talousrikoksista etsintäkuulutettujen hätää kärsiville vaimoille tai...

 - Puistossa asuvalle hevoselle, olkaa niin kilttejä, koetti Mirttakin saada ääntään kuuluviin.

 - Ei sinulla vielä ole äänioikeutta, tuskin tulee myöhemminkään olemaan, ja mikäli se minusta on kiinni, ei koskaan, kiukutteli valtuuston puheenjohtaja. - Senkin apina, olet aivan liian erilainen kuin me.

 - Älkää loukatko eläinten tunteita, huudahti lempeä ja äidillinen eläinsuojeluyhdistyksen vararahastonhoitaja vienosti. - Kaikki olennot luomakunnassa ovat tasa-arvoisia.

 - Siispä huutokauppa, huusi kirkkoherra, joka ei ollut kuullut eikä kuunnellut puoliakaan keskustelusta. Hän kun oli jotakin päättänyt, niin se päätös piti.

 - Mitä sinä siellä nurmikolla konttaat, Mirtta? kysyi Mimmi. – Oletko hukannut jotakin?

 - Etsin sitä sinun sormustasi. Ehkä se on pudonnut tänne, kun niin usein kävelet täällä puistossa. Hei, tuossa kiiltelee jotakin punaista.

   Pettymyksekseen sisarukset totesivat, että se oli vain punainen lasinpala.

   Aikaihmiset touhusivat ja kinastelivat, mutta Mirtta oli välillä käynyt veljensä kanssa penkomassa heidän talonsa vanhaa varastoa ja sieltä he olivat löytäneet erään tärkeän kapistuksen. Tyttö kiipesi korkeaan mäntyyn, asettui mukavasti tukevalle oksalle, asetti jonkin esineen suunsa eteen ja alkoi huutaa.

   Esine oli megafoni, siis sellainen kartionmuotoinen puhetorvi, joka vahvisti äänen moninkertaiseksi.

 - Halloo, kuulkaa kaikki kansalaiset. Nyt minä huudan, koska tämä on kerran huutokauppa. Minä huudan, että antakaa Hepan jäädä puistoon. ANTAKAA HEPAN JÄÄDÄ PUISTOON!

 - Voi taivas, ei kun tavaton, tuota tyhmyriä, kärisi kirkkoherra. - Tämähän menee aivan pipariksi.

   Läheisen konditorian omistaja otti heti lauseesta vaarin ja alkoi kaupata herkullisia leivonnaisia kansalle. Suolaiset palat ja piirakat varsinkin menivät kaupaksi, koska kaikilla oli jo kova nälkä. Erään toisen kahvilan tarjoilijat pitivät huolen, että asiakkaat saivat kahvia, teetä, mehua ja limukkaa.

   Kauempana sijaitsevan pubin omistaja oli toivorikkaana avannut anniskeluliikkeensä, mutta kukaan ei malttanut tallustella sinne asti, joten hänen oli ihan pakko kottikärryissä pukata muutama kaljakori näkösälle.

   Mies ei vain millään ilveellä päässyt parhaalle myyntipaikalle, koska joko raittiuslautakunnan puheenjohtaja taikka palleroinen kotitalousopettaja Hellevi Hyytelöinen aina asettui pönäkäksi esteeksi olutlastin kuljetukselle ja sille mahdolliselle nuorisoa turmelevalle myyntitapahtumalle.

   Naiset taisivat osoittaa tietynlaista kansalaistottelemattomuutta, johon lupsakka ja silti perin tarkkasilmäinen poliisikonstaapeli Varasvaarakaan ei viitsinyt puuttua. Tosin pubin omistaja myöhemmin nosti tapauksesta oikeusjutun, jossa hän syytti edellä mainittuja rouvashenkilöitä röyhkeästä liiketoiminnan estämisestä.

   Huutokauppa pääsi lopultakin ihan oikeastikin alkuun, kun pikku Mirtta oli ensin saatu vaiennetuksi. Sen jälkeen Mimmi selitti hänelle huolellisesti, mitä huutokaupalla tarkoitetaan.

 - Minä tarjoan tuosta jalorotuisesta ratsusta huikean summan, kajahti römeä miesääni pensaitten takaa. - Minä tarjoan eniten. Kukaan ei voi kaataa minun tarjoustani. Minä...

 - Minäpä tarjoan enemmän, huusi ratsastushallin omistaja. - Minä tarjoan...

   Tarjoileminen keskeytyi, koska puistossa alkoi tapahtua ihan kamalia. Köysimiehet olivat saaneet ratsun sidotuksi ja kankia apuna käyttäen he olivat jo kaatamassa sitä. Se oli pahasti kallellaan ja maahan rysähtämäisillään.

 - Mikä siellä kaatuu?

 - Se patsas. Se OIKEA ratsastajapatsas.

 - Mitä te tohelot teette? Kaupungin upein taideteos. Hullujako te olette?

 - Meidän käskettiin käyttää köyttä ja viedä ratsu pois puistosta, puolusteli köysimiesten pomo. - Näin ne tuolla itäisessä naapurimaassakin epäsuosittuja patsaita kaatoivat ja poistivat.

 - Senkin..., karjui valtuuston puheenjohtaja, joka joutui nielemään monta mehevää sanaa, koska kaupungin päiväkotien lapsukaisia ja eriasteisten koulujen oppilaita sekä heidän vanhempiaan seisoskeli ympärillä.

   Isät ja äidit kun jo muutenkin olivat aina naama vinossa arvostelemassa virkakoneiston toimenpiteitä ja tärkeitä säästämisehdotuksia. Niiden pääteemana tuntui aina olevan, että vähemmän ruokaa lapsille ja vanhuksille, mutta enemmän palkkaa virkamiehille ja lääkäreille.

   Oikea patsas saatiin yhteisvoimin ja suurella vaivalla pystytettyä taas entiseen asentoonsa, mutta Heppa oli tällä välin nauttinut makoisat päiväunet ja katseli ympärilleen virkein ruskein silmin. Lämpimästi ja viisaasti.

   Pärstäkerroin kai vaikutti, koska se ensimmäinen rahakas huutaja taas korotti tarjouksiaan, vaikka muut eivät olleet vielä ehtineet ehdottaa mitään. Ratsastushallin omistajakin oli jo aikoja sitten luopunut huutamasta. Ääni oli muuttunut käheäksi ja lopulta kadonnut.

 - Kuka te olette? kysyi Mimmi hieman huolestuneena. - Ette kai ole sen lihakaupan edustajia?

 - Kaukana siitä, olen Euroopan suurimman sirkuksen Hyppelihein täysivaltainen johtaja ja omistaja. Olen Hermanni Hyppylaakso.

 - Kohtelisitteko Heppaa varmasti hyvin? kyseli Mommi epäluuloisena.

- Ettehän vain pakota sitä ylivoimaisiin suorituksiin, jollaisiin oma opettajani minua koulussa alinomaa patistelee? Pakottaa minut opettelemaan kaikki kirjaimet, vaikka D:täkään ei tarvita juuri koskaan. Sanon vain, että ÄITIN ja EHTIN ja TOTELLINEN.

 - Älä ole huolissasi. Heppa näyttää niin älykkäältä ja oppivaiselta, että jaan sille vain kevyempiä tehtäviä. Lukujen laskemista ja nyökyttelyä, kun kyselen siltä asioita. Ravata se saa ihan vain omaksi ilokseen ja virkistyksekseen.

   Hyppylaakso oikein intoutui kehumaan sirkuksensa hyviä puolia:

 - Ruoka on todella hyvää ja terveellistä. Meillä kohdellaan eläimiä hyvin. Tiedättekö muuten, että rakas vaimoni on valtakunnallisen eläinsuojeluyhdistyksen toiminnanjohtaja? Tulehan tänne Mirva-pupuseni.

   Yleisö osoitti kiivaasti suosiotaan. Heppa, jota sirkuksen johtaja heti halusi kutsua taiteilijanimellä Heinrich Heinänen, kumarteli ja niiasikin etujalkojaan melkein sirosti taivuttaen.

   Johtajan rouva kuiskasi jotakin miehelleen, jolloin tämä hämmentyneenä oikaisi:

 - Öhöm, anteeksi, jospa sittenkin kutsuisimme häntä Henrietta Heinäseksi. Miten minä nyt noin erehdyin?

 - Sehän on tamma, vahvisti myös Mommi pontevasti.

 - Miksei sen nimi voi silti olla Hai…hainrih, ällisteli Mirtta.

 - Voi lapsikulta, odotas kun selitän, opasti Mimmi. - Henrietta on näet tytön nimi.

 - Vai niin, sanoi Mirtta mietteliäänä eikä tainnut sittenkään ihan ymmärtää koko juttua.

   Heppa eli Henrietta moikkasi Miikkulaisten perhettä, lupasi tulla käymään ja pyysi heitäkin sirkukseen katsomaan näytöksiä. Vapaaliput kyllä järjestyisivät.

   Johtaja Hermanni Hyppylaakso käveli keskellä. Vasen käsi oli rakkaan Mirva-vaimon hartioilla ja oikealla kädellään hän piteli Henrietta Heinästä sen tuuheasta harjasta. Kaikilla kolmella oli pää ylväästi pystyssä.

   Kirkkoherra ja kaikkien mahdollisten yhdistysten puheenjohtajat ja sihteerit jäivät jakamaan huikeata rahasummaa. Häpeä sanoa, että he myös riitelivät aika kipakasti. Mimmi pesueineen ei enää jäänyt seuraamaan lopputulosta, vaan he hyppelivät kadun yli omaan kotiinsa ja ryhtyivät mielihyvin nautiskelemaan Mimmin pöpperöistä hernekeittoa.

   Se siitä.

10. EMMÄÄ VIITTI

 - Mitä minä tekisin? marisi Mirtta sisarelleen, joka touhukkaasti tiskasi ja aikoi sen urakan jälkeen vielä siivota komeroita. Mommin kaappiin hän ei kuitenkaan tohtisi koskea. Ahkeruudellakin on rajansa.

 - Tule auttamaan minua. Voit vaikka tiskata näitä muovisia astioita, ihan vain varmuuden vuoksi. Älä nyt kulta-pieni loukkaannu.

 - Emmää viitti. Se on tylsää.

 - Vai haluatko valita hyllypaperit? Kumman ottaisit? Tämän siniruudullisen vaiko tämän, jossa on punaisia ja keltaisia kukkia?

 - Sama tuo mulle. Ei hotsita.

 - Mikä sinua vaivaa? Et kai ole tulossa sairaaksi? Annas kun koettelen otsaasi.

   Mimmi asetti siron kätensä Mirtan pienelle otsalle.

 - Et tunnu kuumeiselta. Koskeeko massuun?

 - Ei. Tai koskee. Saisinko sitä päärynäjäätelöä? Se viilentäisi niin ihanasti mahanpuruja.

 - Älä yritäkään puijata minua, nauroi Mimmi.

   Sisarusten mielestä Mimmissä oli oikeastaan vain harvoja huonoja puolia, ja eräs niistä oli, ettei häntä juuri pystynyt huiputtamaan. Mutta sellaisia kai ne ihmisäiditkin yleensä ovat?

 - Mitä minä tekisin? Minulla ei yhtään aika viihdy.

 - Sinä hauska, pieni pörriäiseni. Ei koskaan sanota, että aika viihtyy, vaan että aika kuluu. Ihminen viihtyy, esimerkiksi työssään.

   Mirtta huokaisi ja alkoi tuijotella ikkunasta kadulle.  

 - Koska se Mommi tulee koulusta?

 - Ihan pian, kello yhden jälkeen.

 - Kuinka monta yötä sitä ennen nukutaan?

 - Voi kulta-pieni, ei yhtään yötä. Siihen on vain pari tuntia. Kokoa sitä jännittävää palapeliä, jossa on Afrikan eläimiä.

 - Emmää viitti. Emmää osaa. Sekoitan aina sarvikuonon ja norsun.

 - Lasket varmasti leikkiä. Nehän ovat ihan erinäköisetkin. Sarvikuonolla on suuri sarvi kuonon päällä, ja norsulla on pitkä kärsä. Sillä on myös...

 - Emmää viitti. Mitä minä tekisin? Mitä telkkarista tulee?

 - Ei mitään lapsille sopivaa ohjelmaa.

 - Haluan katsoa sellaista, mikä ei ole sopivaa.

 - Älähän nyt. Jos vaikka vain piirrettykin on liian jännittävä, näet taas painajaisunia yöllä. Kyllä minä tiedän, mikä on sopivaa.

   Toinen melko ikävä juttu Mimmissä oli se, että hän aina tuntui tietävän, mikä on sopivaa ja parasta pikkusisaruksille. Mutta sellaisia kai ihmisvanhemmatkin ovat?

   Mimmi ehdotteli kaikenlaista puuhaa, mutta Mirtta vain nurisi ja mankui sitä jäätelöään. Sisko kyllästyi ja antoi pikkuiselle pienen puikon pakastimesta.

 - Se on liian kylmää. Hampaani vilustuvat.

 - Anna sen sitten sulaa hiukan.

 - Nyt se putosi lattialle ja meni katki. Yhyy.

 - Anna minä laitan sen tähän kulhoon ja pyyhin lattian. Voi sinua sottapyttyä.

 - Yhyy, en minä ole mikään sottapytty.

 - No anteeksi, et sitten. Katsele sitä uutta kuvakirjaa. Luen sinulle sitä hetken päästä. kun olen saanut kaikki tavarat takaisin kaappiin.

 - Koska se Mommi tulee?

 - Parin tunnin päästä.

 - Sanoit niin äskenkin, eikö se kello ollenkaan liiku?

 - Vasta kymmenen minuuttia on kulunut. Ole nyt kärsivällinen, niin Mommi leikkii sinun kanssasi.

 - Eikä leiki. Se menee ulos toisten poikien kanssa. Yhyy.

 - Minä en enää tuollaista naukumaijaa kuuntele. Saat mennä huoneeseesi päiväunille, jos koko ajan vingut ja märiset.

 - Yhyy, nyt sinä suutuit minulle, inisi Mirtta. - Ei minulle saa suuttua, kun minä olen niin pieni.

 - Voi anteeksi kultaseni. en minä oikeasti suuttunut. Leiki noilla pehmoleluillasi. Kuvittele, että ne ovat koulussa.

 - Yhyy, koska se Mommi tulee ja koska minä pääsen kouluun?

 - Sinähän olet minun koulussani, Mimmin koulussa. Katsotaan kuvakirjaa, niin minä opetan sinulle vaikka T:n. Se on ihan helppoa. Kas näin, ensin vedät viivan…

 - Koska minä pääsen oikeaan kouluun? Yhyy.

   Mimmi oikein tosissaan mietti, millä hän voisi viihdyttää pienokaista. Sitten hän haki kirjahyllystä vanhan valokuva-albumin, jossa oli kuvia heidän sukulaisistaan ja näiden perheistä.

 - Katsele tätä, mutta varovaisesti, etteivät kuvat repeä. Ne ovat hyvin arvokkaita ja kertovat meidän sukumme historiasta.

   Mirtta istui pehmeälle sohvalle suurten pulleitten tyynyjen ja pörröisten  pehmolelujensa väliin ja alkoi pienillä sormillaan käännellä albumin sivuja.

 - Tässähän ovat meidän isi ja äiti? Nuo, jotka syövät banaaneja?

 - Niin ovat, siinä ovat meidän vanhempamme.

 - Mikseivät he asu täällä Aittamäessä?

 - He halusivat jäädä Afrikkaan. Tiedät, että kirjoitan sinne usein ja että he lähettävät meille rahaa aina kun se on suinkin mahdollista. He rakastavat meitä. Muistathan, että olet monesti puhunut heidän kanssaan puhelimessa.

 - Miksi he eivät tule tänne? Minulla on heitä kauhea ikävä.

 - He eivät kestä näin kylmää ilmastoa. Lisäksi heillä ei ole valmiuksia pärjätä ihmisten maailmassa, kuten meillä ihme kyllä on.

 - Haluaisin matkustaa Afrikkaan heitä tapaamaan. Kirjoita, että olemme tulossa.

 - Ehkä myöhemmin, kun olette isompia ja meillä on enemmän varaa niin kalliiseen matkaan. Minun on nyt aivan pakko mennä keittiöön töihin. Kerron heistä myöhemmin.

   Mirtta nojasi jälleen pehmoisiin tyynyihin ja leluihin ja häntä alkoi kovasti raukaista. Albumissa oli runsaasti valokuvia muistakin sukulaisista. Tuossa oli kai isoisä. Tuossa oli se leijona, joka oli vähällä syödä vaarin.

   Marakatti tuijotti kuvaa, kunnes se alkoi hämärtyä hänen unisissa silmissään. Hupsis, yhtäkkiä hän oli sukeltanut sisälle kuvaan ja seisoi sen leijonan takana.

   Tyttönen huomasi nyhjöttävänsä uudessa ja vieraassa ympäristössä, sillä kaikkialta tulvi outoja ääniä ja huumaavia tuoksuja. Kirkasväriset papukaijat räkättivät ja juorusivat puissa. Vieraannäköisiä apinoita, myös valtavan suuria, hyppeli ja juoksenteli puissa ja maassa. Ihan ujostutti. Pelottavaa.

   Leijonakin nousi seisomaan, haukotteli ja ojenteli raajojaan, mutta se ei ollut vielä huomannut häntä, vaan suuntasi kulkunsa kauempana näkyvälle tasangolle, ruohoaavikolle. Mirtta kyyristeli liikahtamatta suuren pensaan varjossa.

   Erään lehden reunaa nakersi omituisennäköinen toukka, ja kaikkialla kuhisi ja kihisi outoja ötököitä. Pitkä tuhatjalkainen vilisti asioillensa aivan Mirtan varpaitten vierestä. Hui! Purevatkohan ne? Kun uskaltaisi kiivetä puuhun, mutta sekin tuntui liian vaaralliselta. Kuinka kummassa hän oli tänne joutunut?

   Takaa kuului rytinää. Jokin kauhean suuri otus oli tulossa. Tyttö ei jäänyt odottamaan sitä hirviötä, vaan hän pomppasi esiin lehden alta ja alkoi hurjana loikkia aukiolle päin. Siellä hän ainakin näkisi, mitä ja mikä oli tulossa. Leijonaa hän ei enää havainnut. Toivottavasti se oli mennyt matkoihinsa.

   Mirtta kurkisteli ruohontupsujen välistä. Kaikkialla hiekkaa ja hiekkaa. Jokunen pensas tai kummallisen käkkyräinen puu katkaisi valtavan aavikon. Nyt vasta hän huomasi, kuinka paahtavan kuumaa oli. Auringon pistävät säteet tuntuivat porautuvan aina aivoihin asti. Mimmi aina varoitteli, että pitää olla lakki päässä helteellä. Parasta olisi sittenkin kääntyä takaisin metsän suojaan.

   Hirmuisen suuri apina ryntäsi kita ammollaan hänen kimppuunsa  eikä juuri näyttänyt ystävälliseltä ja vieraanvaraiselta sukulaissedältä. Vinkuen Mirtta lähti juoksemaan pitkin ruohoaavikon reunaa. Se oli kuin pahimmassa painajaisunessa. Joka puolelta häntä ahdistelivat leijonat, leopardit ja hyeenat. Jokaisella oli hohtavat  hampaat irvissä kuin hammastahnamainoksessa.

   Kammottavat haaskalinnut kurkottelivat häntä kohden käyriä kynsiään ja aukoivat ahnaasti teräviä nokkiaan valmiina raatelemaan riekaleiksi pienen marakatti-raukan.

   Varmaankin sata metriä pitkä käärme lojui oksalla, lipsutti ivallisesti kieltään ja maiskutteli jo suutaan herkullisen saaliin toivossa. Toinen pienempi, mutta ainakin yhtä vaarallinen matelija, mamba, aukaisi mustan kitansa ja valmistautui sylkäisemään tappavan myrkkysuihkun pikkuapinan päälle.

   Kaikkialla sihisi, suhisi, murisi ja rätisi. Äkkiä takaisin savannille, mutta sielläpä seisoi kokonainen rintama leijonia. Harjat pörrössä tai ilman. Ihan pienet pennutkin olivat jättiläisiä hänen rinnallaan. Myrkyllinen skorpioni heilutteli uhkaavasti pyrstöään ja aikoi juuri pistää Mirttaa pikkuvarpaaseen.

   Norsuja ja antilooppeja ja pirteän raidallisia seeproja tömisteli paikalle. Hänhän murskaantuisi niitten jalkoihin.

 - Apua, huusi tyttönen pienellä hennolla äänellään, vaikka tiesi, että se olisi turhaa. Kuka häntä nyt auttaisi siellä viidakossa? - Mimmi!

 - Hei, Mirtta, sinäkö se siinä olet? kuului ystävällinen ääni lähistöltä. - Hyppääpäs minun selkääni, niin painellaan karkuun.

   Hintelä karvainen otus oli kyykyssä hänen edessään. Mirtta hyppäsi kyytiin, ja silloinkos sitä mentiin, kuin tuulispäänä. Ensin loikkien pitkin maata ja sitten ketterästi puuhun ja korkealle sen latvaan, jonne ei painava kuristajakäärme uskaltaisi luikerrella.

(kuva 2)

 - Kuka sinä olet? änkytti Mirtta ihmeissään.

 - Minä olen sinun isoisäsi, Vanha-Vaari Miikkulainen. - Olen minä ennenkin leijonan kynsistä selvinnyt, sillä olen koko seudun kuuluisin sankari. Kiva vihdoin tutustua pieneen pojantyttäreeni Mirttaan.

 - Tunnetko sinä minut?

 - Toki tunnen, ja veljesi Mommin ja sisaresi Mimmin. Vanhempasihan ovat hänen kanssaan ahkerassa kirjeenvaihdossa. Sisaresi lähettää meille usein teistä valokuvia. Olet sinä joskus minun ja mummin kanssa puhelimessakin puhunut, vaikka et ehkä muista sitä.

 - Voi tulkaa kaikki Suomeen. Meidän on niin kauhean ikävä teitä. Mimmi hommaa liput ja asunnon.

 - Valitettavasti emme voi muuttaa sinne kaukaiseen pohjolaan. Setaitaa jo olla lähellä Napapiiriä ja Lappia. Me viihdymme täällä tutulla ja aurinkoisella kotiseudullamme lämpimässä. Ajattelemme teitä usein ja rukoilemme puolestanne.

 - Kiitos avustasi, vaari. Sano terveisiä isälle, äidille ja mummille. Minun täytyy nyt palata kotiin, ettei Mimmi hermostu, ja Mommikin tulee pian koulusta. Heippa. Voi, EIII!

   Mirtta huomasi putoavansa vaarin selästä. Hän kiisi läpi oksien ja sihisevien käärmeitten ja papattavien papukaijojen ja irvistelevien leopardien. Jonnekin hirveän alas.

   Ja muksis. Ai kun peffaan sattui.

 - Apua, auta minua vaari. Älä anna noitten petojen syödä minua suuhunsa. Apua!

 - Mitä sinä nyt hupsuttelet, Mirtta? Putosit sohvalta. Nukahditko sinä? Et kai satuttanut itseäsi?

 - Enhän minä. Ai sinäkö Mimmi? Kuinka ihanaa olla kotona. Terveisiä vaarilta Afrikasta.

   Mimmi oli tottunut vähän kaikenlaiseen toimiessaan  pikkusisarustensa huoltajana Suomessa, mutta yllätyksiäkin silti sattui.

 - Voi sinua lapsi-kulta ja sinun mielikuvitustasi. Mommi jo kolistelee hississä. Mennäänpä juomaan kaakaota ja syömään välipalaa.

   Se siitä.        

11. HIUSNEUVOS MIMMI MIIKKULAINEN                                              

   Eräänä päivänä Mimmi tuli kotiin hyvin murheellisen näköisenä. Poskella kimalteli vielä pieni kyynel, jonka hän kiireesti pyyhki pois, kun Mirtta ryntäsi eteiseen isosiskoa halimaan.

 - Oletko sinä itkenyt? kysyi Mirtta huolestuneena. - Älä itke, minä tykkään sinusta niin kauheasti.

   Mimmin ystävälliset ruskeat silmät kostuivat uudelleen, koska pikkusiskon hellyys liikutti häntä. Että niin pienikin olento osaa olla hellä ja lohduttava.

 - Miksi sinä olet itkenyt? Kerro minulle.

 - Ne ovat niitä aikuisten asioita, vastasi sisko vältellen. - Mene sinä vain leikkimään sillä uudella pallollasi.

 - Kyllä minä ymmärrän aikuistenkin asioita, ja sittenpähän opin tajuamaan teidänkin kummallisuuksianne, intti Mirtta itsepäisesti. - Miksi et kerro?

 - En halua huolestuttaa sinua. Haluan teille valoisan lapsuuden.

 - Meillä on jo valoisa lapsuus, kunhan saan jättää yölampun palamaan illalla jos minua pelottaa.

   Mimmi katsoi sisartaan tarkkaan. Toisinaan hän ei tiennyt, oliko tämä todella noin lapsellinen vai heittäytyikö hän vain ymmärtämättömäksi. Nyt se ainakin oli leikkiä, sillä Mirtta hymyili veikeästi ja jatkoi:

 - En minä ole enää liian lapsellinen. Uskallat sinä minulle kertoa, niin kuin Mommikin kertoo, kun hän on rikkonut ikkunan tai pudottanut jogurttipurkin matolle.

 - Onko hän? Koska? aloitti Mimmi närkästyneenä.

 - Ei pitkään aikaan, se oli vain sellainen havainnollinen esimerkki, väisteli Mirtta.

 - Hyvä on, minäpä kerron mistä kiikastaa. Minulla on niin paha mieli, kun en taaskaan saanut työpaikkaa.

 - Oletko hakenut töitä? ihmetteli Mirtta. - Eihän sinun tarvitse. Onhan meillä rahaa. Haet sitä vain lisää pankista.

   Mimmi huokaisi syvään ja pudisteli päätään:

 - Ei se aina tahdo riittää kaikkeen, ja nyt on talvikin edessä ja te tarvitsette lämpimiä vaatteita.

 - Millaista työtä hait? Opettajaksiko?

 - Voi kunpa pääsisinkin opettamaan, mutta ei ole toivoakaan tällä hetkellä. Kävin eräässä kampaamossa työpaikkahaastattelussa. Osaan melko hyvin käytellä saksia ja olen halukas oppimaan lisää permanenteista ja muusta.

 - Kyllä sinä osaat, rohkaisi Mirtta pontevasti sisartaan. - Sinä osaat ihan kaikkea, paitsi...

   Tyttönen mietti hetken, miten hän tarpeeksi hienotunteisesti osaisi tuoda esille Mimmin lieviä puutteita kokkaamisessa. Onneksi sisar ei kuunnellut, vaan alkoi väräjävällä äänellä puhua:

 - Ei minusta ole mihinkään. Tietysti ne siellä hienossa kampaamossa ajattelivat, että karkotan kaikki asiakkaat, kun olen vain apina. Niin erilainen. Kukaan ei voi kiintyä minuun. Voi kun olen yksinäinen.

   Mimmi alkoi nyyhkyttää, ja sisko halasi häntä hellästi.

 - Minähän pidän sinusta ja Mommi ja yläkerran Mölli-marsu ja...

 - Kaipaan niin omaa ystävää, nikotteli Mimmi.

 - Mehän olemme sinun ystäviäsi, Mommi ja naapuritalon Pilkku-koira ja...  

 - Kaipaan aikuista ystävää.

 - Voi hyvänen aika, onhan sinulla sellaisiakin, esimerkiksi Huimalan täti ja monta kilttiä ihmisäitiä puiston hiekkalaatikolla.

 - Kaipaan...

 - Entä talonmiehen rouva? Hän rupattelee pitkään kanssasi pihalla ja on monesti pyytänyt sinua luokseen kahvillekin.

 - Et sinä kultaseni ymmärrä. Kaipaan miespuolista omaa ystävää.

   Mirtta mietti taas hetken arvioiden mahdollisia miespuolisia ystäviä.

 - Se puistossa kiertelevä poliisi, se Varasvaara on niin mukava, ja onhan talkkarin rouvalla se Nestori.

   Kumpikin punnitsi Nestorin ominaisuuksia. Hontelo ja omiin oloihinsa vetäytyvä. Ei kovin ihmisrakas, tuskin myöskään marakattirakas.

 - Nestorihan on naimisissa. Ei hänestä ole ystäväksi. Konstaapeli  Varasvaarasta en tiedä, mutta hän on liian erilainen. Nyyh nyyh.

 - Toista miesapinaa on kai vaikeata löytää, mutisi Mirtta surullisena.

 - Niin on, nyyh nyyh. Kaipaan niin omaa perhettä.

   Mimmi vaikeni pelästyneenä nähdessään sisarensa hämmästyneen  ilmeen.

 - Tietysti te olette minun rakasta perhettäni, mutta haluaisin itselleni pieniä suloisia vauvoja, sellaisia kuin on sillä sorsaemollakin, joka asustaa ankkalammella. Ne seitsemän ihanaa poikasta äitinsä vanavedessä. Nyyh nyyh.

 - Voithan kysellä, jos jossakin olisi apinavauva myytävänä. Pane lehteen ilmoitus. Ei siinä mitään miesapinaa tarvita.

 - Voi sinua pieni pöperöpää, nauroi Mimmi kyyneltensä läpi ja rutisti siskoaan. - Mennään yhdessä katselemaan lastenohjelmaa telkkarista.

 - Saanko kaksi palaa suklaata, kun lohdutin sinua näin hyvin? kysyi Mirtta toiveikkaana.

 - Saat, saat toki, mutta vain poikkeuksellisesti.

   Mirtta hymyili itsekseen, sillä he olivat veljen kanssa todenneet, että helläluontoinen Mimmi syyllistyi varsin usein poikkeuksiin arkielämässä. Se oli eräs Mimmin hyviä puolia.

   Mommi tuli koulusta kuraisena, kiukkuisena ja nälkäisenä. Mimmi oli tällä kertaa tiukkana ja komensi pojan ensin suihkuun ja sitten vasta tämä saisi kaksi suklaapalaa, mutta ihan vain poikkeuksellisesti. Pikkusisarukset iskivät toisilleen silmää.

   Makeakaan ei palauttanut marakattipojan hyvää tuulta.

 - Mikä sinua oikein vaivaa, Mommi? kyseli isosisko. - Missä olet oikein rypenyt, kun olit niin rapainen?

 - Minä tappelin tai melkein. Oikeastaan vain Meteli tappeli.

 - Kuka on Meteli? Et ole puhunut hänestä aikaisemmin.

 - Hän on uusi oppilas ja kauhean meluisa. Aina suuna päänä ja kolistelee tavaroita kuin Rymy-Eetu. Hänen oikea nimensä on kyllä Metellus.

 - Mistä hän on teille tullut?

 - Hampurista. En minä muuta tiedä. Meille tuli tänään kiistaa metelöimisestä.

 - Yrititkö neuvoa hänelle parempia käytöstapoja?

 - Ei kun riitelimme siitä, kumpi osaa enemmän metelöidä.

 - Sinä tietysti voitit, arveli Mirtta ihaillen.

 - Mitä vielä. koko luokka äänesti Metelin puolesta. Olen vasta toisella sijalla. Potuttaa kamalasti.

 - Ehkä voitat myöhemmin, lohdutti pikkusisko.

 - Kova työ siinä ainakin on. Tänäänkin ope ajoi sen ulos kolme  kertaa, pisti nurkkaan seisomaan melkein puoleksi tunniksi ja uhkasi erottaa koko koulusta. En minä sellaisessa pärjännyt.

 - Sepä hyvä, ettet pärjännyt, huokaisi Mimmi tyytyväisenä. - Muutoinkin opettajasi valittaa sinusta turhan usein.

   Harvoin kai vanhemmat ovat mielissään, jos lapsi ei pärjää  koulussa, mutta sekin ihme tapahtui Miikkulaisten perheessä.

 - Sittenkö te melkein tappelitte? uteli Mirtta.

 - Sitten pihalla. Minua suututti niin hirveästi, että pikkuisen tönäisin Meteliä. Sillä on kaksi numeroa liian suuret lenkkarit ja se kupsahti kuralätäkköön ihan sopivasti. Minua nauratti ja muitakin, mutta Meteli tuli päälle vihaisena kuin ampiainen.

 - Ja sinä annoit samalla mitalla takaisin, intoili pikkusisko.

 - Hyi sinua, ehti Mimmi moittia. - Enkö ole sata kertaa sanonut, ettei saa tapella. Pitää vain...

 - Enhän minä tapellutkaan. En kerinnyt. En ehtinyt nyrkkejäni nostaa, kun makasin jo selälläni toisessa kuralätäkössä, ja Meteli tappeli kuin vimmattu.

 - Löikö hän sinua? Voi sinua raasua.

 - Ei iskenyt kohti, vaan huitoi ilmaan aivan raivopäisenä. Jonkinlaista varjonyrkkeilyä. Sitten tuli ope ja alkoi kotkottaa. Olin niin vihainen, että meinasin haljeta. Muut kaverit nauroivat, ja Meteli pullisteli kuin kukko tunkiolla.

 - Onko siellä tunkiokin? En ole huomannut, kiusoitteli Mirtta.

 - Tyhmeliini, se on vain sellainen sananparsi.

 - Kuka parsi?

 - Kai sitten sovitte riitanne? kyseli Mimmi.

 - Ei puhettakaan. Kyllä minä sille kerskurille näytän, puhisi poika.

 - Ei saa kostaa, huusivat sisaret yhdestä suusta. - Siitä ei hyvää seuraa.

 - Onpa hyvää suklaata, kehui marakattipoika ja pisteli vielä ylimääräisenkin palan suuhunsa.

   Sitten kaikki kolme alkoivat pohtia, mistä Mimmi voisi saada lisäansioita perheen elatukseen.

   Mommin ehdotukset olivat hieman arveluttavia ja kummallisia. Mimmin pitäisi antaa tanssi- ja voimisteluesityksiä torilla. Mimmin pitäisi kirjoittaa runoja ja myydä niitä kirjastossa. Hänen olisi syytä ruveta veikkaamaan ja lottoamaan ja muutenkin kokeilemaan arpajaisonneaan. Hänen täytyisi pestautua muukalaislegioonaan ja lähteä Afrikkaan.

 - Miksi? Miksi sinne? Silloinhan joutuisin jättämään teidät tänne yksin.

 - Siksi juuri. Me kaipaisimme joskus lomaa sinun hyperhuolellisesta  holhoamisestasi.

 - Nyt puhut ilkeästi, Mommi, torui Mirtta. - Ei Mimmi saa lähteä minnekään kauas. Työpaikan pitää löytyä lähempää.

 - Minä keksin, huudahti Mommi. - Rupea tekemään jotakin täällä kotona, niin voit samalla vahtia meitä.

 - Mitä se voisi olla? ihmetteli isosisko, mutta näytti ihan suopealta ehdotukselle.

 - Valmista jotakin. Ompele, maalaa, piirrä.

 - Kampaan! huusi Mimmi innostuneena. - Perustan oman kotikampaamon. Onhan meillä tilaa, kun saimme alunperin vähän liikasuuren huoneiston. Kaupunki oli suunnitellut, että täällä asuisi kaksi perhettä, mutta ketään ei ole ilmoittautunut meidän kumppaneiksemme, joten, meillä on pari huonetta ylimääräistä. Hienoa. Ryhdytäänpäs  heti toimenpiteisiin.

   Seuraavat päivät olivat kiireisiä. Mimmi ja Mirtta kalustivat yhtä pikkuhuonetta kampaamoksi. Putsasivat ja järjestelivät.

 - Hyvä vaan, että tulee taas kerran kunnolla siivottua, tuumi Mimmi tyytyväisenä. – Ravistelkaa kaikki tavarat, kengät ja vaatekappaleet sun muut. Ehkä se sormuskin jostakin esille putkahtaa.

 - Sinä superinnokas siivooja olet tietysti imuroinut sormuksen ja kuljettanut sen pölypussissa roskikseen, moitiskeli Mommi.

   Tarvikkeita he saivat kaatopaikalta ja kirppiksistä. Myös eräs ystävällinen kampaajamestari lahjoitti heille kaikenlaista tärkeätä: kampoja, saksia, shampoota, värjäysaineita, partaveitsiä sekä  hiustenkuivaajan.

   Sitten täytyisi keksiä yritykselle nimi, jotta Mommi pääsisi jakamaan mainoslehtisiä. Kaupungissa oli vaikka millä mitalla eläimiä ja lintuja, jotka varmaankin kaipaisivat asiantuntevaa kohentamista karvoihinsa, kynsiinsä ja höyheniinsä.

   Mimmi antoi veljelleen tehtäväksi laatia tekstin. Samalla poika saisi harjoitella kirjoittamista, joka yhä vain tuotti vaikeuksia. Viimein mainoslauseet olivat valmiita:

   ”Hiusneuvos Mimmi muotoilee namanne ja koko ulkoisen olemuksenne uutteen uskoon. Tevretuloa pätevään ja perinpohjaiseen käsittelyyn Valtakatu 6, kolmas keros. Mimmin Salonki.”

   Sisaretpa alkoivat esittää kysymyksiä, jopa ponnekkaita vastalauseitaan.

 - Mikä se sellainen hiusneuvos on?

   Mommi selitti tietäväisenä:

 - Olen kuulut, että kaikki kunnialliset kansalaiset saavat nykyään jonkin neuvoksen arvon. Joko ostavat sen itse tai se annetaan heille vaikkapa synttärilahjaksi. On kauppaneuvosta, musiikkineuvosta, seurakuntaneuvosta ja vuorineuvosta. Miksei sitten hiusneuvosta.

 - Totta, olen kuullut sellaisenkin tittelin kuin oloneuvos. Sinä olisit hyvä syömäneuvos Mommi, ilkkui Mirtta ja lähti kiireen vilkkaa juoksemaan ympäri huonetta, koska veli ajoi häntä hurjana takaa huutaen:

 - Ja sinä olisit hyvä irvineuvos, senkin irvileuka.

 - Lapset, lapset. Keskitytään nyt olennaiseen. Korjataanpa kaikkein ensimmäiseksi pari pientä oikeinkirjoitusvirhettä tässä sinun tekstissäsi.

 - Tosi pikkumaista, puhisi velipoika harmissaan, kun hän joutui kirjoittamaan uudestaan neljä sanaa: ”naamanne”, ”uuteen”, ”Tervetuloa” ja ”kerros”.

 - Minua kuitenkin vielä ihmetyttää pari kohtaa muuten niin hyvässä ja ansiokkaassa mainoksessa, sanoi Mimmi mietteliäänä.

 - Minuakin ihmetyttää, huusi Mirtta.

 - Niin mitä sinä haluaisit kysyä?

 - Mikä se salonki on?

 - Se on hieno paikka, johon kokoonnutaan esimerkiksi keskustelemaan taiteesta ja kirjallisuudesta, valisti Mimmi. Minusta se sana sopii tähän oikein hyvin, koska se kuulostaa vetävämmältä kuin pelkkä parturi tai kampaamo.

 - Mikä sinua sitten kummastuttaa, Mimmi? kyseli velipoika.

 - Kun lupaat, että naama, käyttäisin muuten mieluummin kohteliaampaa sanaa kuten kasvot, ja ulkoinen olemus muotoillaan uuteen uskoon sekä myös että taataan perinpohjainen käsittely. Ne vaikuttavat jotenkin oudoilta ilmaisuilta. Mistä sinä ne olet keksinyt?

 - Otin ne yhdestä toimintaelokuvasta, jossa rahojen perijät tulivat uhkailemaan ja pahoinpitelemään köyhää pikkukauppiasta, selosti poika tyytyväisenä. – Tästä huomaat, että telkkarin katsomisesta oppii uutta sanastoa. Saanko tänä iltanakin katsoa sen myöhäisen kauhufilmin? Saanhan, Mimmi-kulta?

 - Höpsistä, ilmankos siinä tekstissä oli jotakin epäilyttävää. Täytyisikö meidän vielä hioa sanamuotoa?

 - Mitä turhia, tokaisi poika. - Ehkä tuo erikoinen sananvalinta houkuttelee meille asiakkaita. Ihan vain uteliaisuudesta.

 - Kunhan ei rikollisia, vikisi Mirtta. - En uskalla enää yhtään jäädä yksin kotiin.

 - Onhan meillä se ovisilmä, lohdutteli Mimmi.

 - Ei siitä mitään näe, jos sisälle pyrkijä on kovin pieni ja matala, kuten esimerkiksi Mölli-Marsu taikka Kalle Kissanpoika.

 - Tuskin kukaan rosvo niin matala on, tuumi Mommi. - Mainoksen kirjoittamisessa oli niin kova työ, että se saa kelvata. Tekstien pitääkin olla iskeviä ja huomiota herättäviä, katseen vangitsijoita. Vien sen nyt monistettavaksi.

 - Jaa, ehkä, saattaa olla, mutisi Mimmi, joka joskus vetäytyi jossittelun taakse piiloon. - Katsotaan, miten tämä vaikuttaa ja tehdään sitten toisenlainen, jos ilmenee hankaluuksia.

   Yksi julisteista kiinnitettiin myös oman talon ulko-oveen talkkarin rouvan avustuksella. Hän salli tämän toimenpiteen, kunhan ikkunaruutu ei sottaantuisi tarrasta.

12. ROUVA KIMALAINEN HALUAA KAMPAUKSEN    

   Kului useita päiviä, mutta asiakkaita ei vain kuulunut.

 - Täytyisikö meidän ilmoittaa lehdessä? tuumiskeli Mimmi. - Se on vain niin kallista. Levittele Mommi vielä lisää julisteita puihin ja julkisten rakennusten seiniin. Eiköhän viimein tärppää.

   Harakoitten klaani oli repinyt osan monisteita ja kuljetellut niitä pesiinsä.

 - Nekö ne aikovat salongin perustaa? menosi Mommi tosi kiukkuisena.

 - Teen tänä päivänä suuren ritsan ja ammun niitten pesät tuusan nuuskaksi. Kostan mokomille rosvoille.

 - Rauhallisesti, poika. Tiedät kai, ettei saa pahaa pahalla kostaa. Ehkä harakat eivät tienneet, kuinka tärkeitä ne paperit meille ovat.

 - Sinä se olet ainainen rauhankyyhkynen, Mimmi. Jonakin päivänä sinulle kasvaa siivet.

 - Toivottavasti sitten taivaassa, sanoi Mimmi levollisesti.

 - Et saa puhua kuolemasta, huusi Mirtta melkein itkien. - Et saa. Et saa! Minä pelkään.

 - Palataanpa tähän asiakasasiaan. Ehkä ei ole tarkoituskaan, että perustan kampaamon. Ehkä olen siihen liian taitamaton. Täytyisi mennä jollekin kurssille.

 - Mene kokkikurssille. Se olisi järkevintä, neuvoi Mommi.

   Silloin kilahti ovikello. Kaikki kolme jäykistyivät kuuntelemaan. Oliko se? Kyllä, se oli todella ovikello, sillä vähän päästä kuului vielä pienen pieni helähdys, aivan kuin jokin peräti voimaton olento olisi yrittänyt painaa nappia.

   Mimmi meni ovelle ja kurkisti pienen reiän läpi. Ketään ei näkynyt, mutta nuori nainen avasi urheasti oven. Ketään ei näkynyt. Mimmi katsoi molempiin suuntiin ja silmäili myös varmuuden vuoksi portaita ylös ja alas. Sitten hän huomasi jonkin roskan lattialla ja aikoi juuri kumartua noukkimaan sen käteensä, kun tuo pikkuruinen roska alkoi vikisevällä äänellä selvittää asiaansa.

 - Anteeksi, suoritetaanko tässä salongissa pesua ja tupeerauksia?

 - Ky-yllä, mumisi Mimmi hämmästyneenä. - Missä se asiakas on?

 - Minä olen se asiakas, vinkui pikkuinen hieman närkästyneenä. – Olen Katariina Kimalainen. Pääsenkö sisälle vai menenkö toiseen kampaamoon?

 - Totta kai pääsette, olkaa niin hyvä, sanoi Mimmi ja vetäytyi sisälle.

   Pikkuasiakas pörhisteli vähän aikaa litistyneitä mustan ja keltaisen kirjavaa karvapeitettään, katseli arvioiden ympärilleen ja nyökäytti sitten päätään:

 - Kelpaa. Mihin voin istuutua? Väsyttää, kun lensin tänne Rantapuistosta asti.

   Ensimmäinen merkittävä asiakas saateltiin sisälle kuin kuningatar. Hänet sijoitettiin tukanpesutelineen reunalle, jossa hän oikoi jalkojaan ja siipiään ja oli joka hetki luiskahtamaisillaan altaaseen.

   Mimmi haki pienen nenäliinan, jonka hän aikoi kietoa Katariina Kimalaisen kaulan ympärille, mutta luopui yrityksestä monestakin syystä. Tärkein oli se tosiasia, ettei hän löytänyt kimalaisen kaulaa.

   Mirtta kysyi, halusiko rouva Kimalainen jotakin luettavaa, mutta tämä oli jo katsonut aamunuutisten lööpit lehtikioskin ikkunasta, koska hän oli muutenkin levähtänyt siinä parin minuutin ajan. Tuli aamulla syötyä liian rankasti, kun edessä oli näin pitkä lentomatka.

 - Olen jostakin lukenut, että fysiikan lakien mukaan kimalainen ei itse asiassa pysty lentämään, koska se on niin paksu ja siivet ovat niin pienet, kertoi Mimmi seurallisena. - Hyönteinen ei vain itse tiedä tästä ja lentää pörrää kaikessa rauhassa.

   Katariina Kimalainen näytti todella loukkaantuneelta:

 - Tällaista hölynpölyä en ole koskaan kuullutkaan. Olemme luultavasti lentäneet jo tuhansia vuosia. Miten lienee apinoitten lentotaidon laita, hän jatkoi suorastaan ivallisesti. - Kysyn vain.

 - Anteeksi, en todellakaan aikonut loukata. Totta kai te olette ihan tarpeeksi hyviä lentäjiä ja hunajan kerääjiä. Kaikella kunnioituksella.

 - No no, ei se mitään, mutta harmittaa vain kun aina viitataan tähän meikäläisen pyöreään ja pehmeään ruumiinrakenteeseen. Olen ollut muutaman kerran laihdutuskuurilla, mutta eihän se auta, kun koko toimenkuva koostuu makeasta hunajasta.

   Mimmin mielestä selitys oli vähän kaukaa haettu, koska kerääväthän mehiläisetkin hunajaa ja ovat peräti hoikkia poikia. Vai tyttöjä? Täytyisi tarkistaa eläinopista.

 - Olkaa hyvä ja aloittakaa. Koivet väsyvät tällä liukkaalla posliinilla.

 - Millaisia toivomuksia teillä on?

 - Haluaisin, että aluksi suorittaisitte minulle huolellisen pesun. Toivottavasti musta ja keltainen eivät mene sekaisin, sillä olen erittäin tarkka niitten järjestyksestä. Sitten pyydän teitä vielä pörröttämään turkkini.

 - Olenkin tässä jo ihmetellyt, miksi kaikki karvat ovat noin litistyneet ja tahmaiset. Onko niissä hunajaa?

 - Ei kauhistus, ei tämä mikään työtapaturma ole. Kukaan ei voi syyttää minua huolimattomuudesta ja varomattomuudesta työpaikallani.

   Rouva Kimalainen aivan tuohtui siitä ajatuksesta. Hän pörisi ja pörräsi ja viuhtoi märillä siivillään sen kun ehti.

 - Mitä teille sitten on tapahtunut?

 - Istuin juuri kaikessa rauhassa suuressa keltaisessa kukassa. Se oli kuin kultakaivos. Tunsin todellista työn iloa, kun annas olla, joku törkimys sylkäisi päälleni.

 - Hyi hyi, huusivat Mimmi ja Mirtta, mutta häpeä sanoa, että Mommi vain pidätteli nauruaan.

 - Kuka sellainen raakimus voisi olla?

 - Joku ohikulkeva miehenroikale. En tiedä, oliko se tarkoituksella, mutta joka tapauksessa hän sinkautti minua suuremman limaisen ja haisevan klöntin päälleni. Hyvä, etteivät niskani menneet poikki siinä täräyksessä. Entä se kuvottava haju.

 - Toivottavasti miehessä ei ollut mitään vaarallista tautia, kuiskasi Mimmi ja vetäytyi jo kauemmaksi. - Pitäisikö minun käyttää muovikäsineitä?

 - Enpä oikein usko, että se on tarpeen, sillä kyllä se turjake näytti terveeltä ja reippaalta. Oli kai hölkätessä kerääntynyt niin paljon limaa kurkkuun, että oli pakko ruiskauttaa se muualle.

   Mimmi komensi lapset toiseen huoneeseen ja alkoi varovaisesti puhdistaa kimalaisen ruumista ja siipiä. Käytti hyväntuoksuista shampoota, tosin ylen mietoa, vauvoille tarkoitettua. Silti Katariina-rouva yski ja aivasteli. Valitti, että silmiä kirveli, mutta sehän ei ollut mahdollista. Pesua ilman kyyneleitä, luvattiin pullon kyljessä.

   Ongelmaksi muodostui tupeeraus. Vaikka sitä olisi suorittanut nuppineulalla, se tuntui olevan liian suuri ja kömpelö väline. Mimmi päätti turvautua pelkästään hiustenkuivaajaan. Hän oli välillä avannut ikkunan, sillä ahkeralle tulee hiki työtä tehdessä, ja nuori nainen todella yritti parastaan.

   Koska allas oli myös pesuaineen vaikutuksesta ylettömän liukas, Mimmi nosti asiakkaansa ikkunalaudalle, jotta aurinkokin hyväilisi tämän kuivaksi. Samalla hän käynnisti kuivajan. Se oli vanha ja nappulat jotenkin juuttuneet. Sopivaa tehoa ei tuntunut löytyvän.

 - No, kas niin, tämä taitaa olla sopiva, huudahti Mimmi iloisesti ja suuntasi ilmavirran rouva Kimalaiseen.

   Sitten hän kumartui katsomaan työnsä tulosta. Sitä ei näkynyt, ei myöskään asiakasta. Häipynyt ja vielä maksamatta. Mimmi haki kaikkialta ja oli jo huutaa lapset apuun, koska niillä oli parempi näkö. Silloin kuului ikkunan ulkopuolelta uikutusta:

 - Apua, voi voi sentään. Auttakaa.

   Mimmi kurkisti ulos ja huomasi, että ikkunalaudan alla olevaan hämähäkin seittiin oli takertunut kuohkean pörröinen, mutta kaikkea muuta kuin tyytyväinen asiakas.

   Varovaisesti hän sai nostettua kimalaisen ikkunalaudalle.

 - Oletteko jo tarpeeksi kuiva ja tuuhea? Mimmi kysyi, vaikka olisi mieluummin peittänyt korvansa joutuessaan kuuntelemaan äreää vastausta.

 - Kaikkea kanssa. Törkeätä. Huoltakaa koneenne, jos aiotte hoitaa näin vaativaa liikeyritystä. Teen valituksen kuluttaja-asiamiehelle. Hän on perhetuttavani, Aatos Ampiainen, ja hän se osaa olla tosi raivoissaan ja pisteliäs. Palkkiosta ette voi uneksiakaan. Päin vastoin, hän rokottaa teiltä viimeisenkin sentin korvauksiin. Tämä puistattava mielenjärkytys. Maksua ette saa, vaikka hakisitte oikeusteitse. Onko teillä turvakoilla edes asianmukaista toimilupaa?

   Katariina Kimalainen levitti puhtaat, hopealta välkkyvät siipensä ja surrasi matkoihinsa pyöreänä ja kiiltävänä.

 - Turhaan valitti, totesi Mommikin, joka oli tullut huoneeseen. - Varsin hyvää työtä teit. Jotkut vaan eivät ikinä osaa olla tyytyväisiä. Parhaasi yritit, hän rauhoitteli sisartaan, joka kyyneleet silmissä siivosi pesuallasta.

 - Minä se vasta ison valituksen teenkin, kuului kitisevä ääni ikkunalaudalta. - Olen yksityisyrittäjä Huugo Hämähäkkinen ja vien tämän jutun vaikka Korkeimpaan oikeuteen. Minulla on siellä läheinen verisukulainen, tuomari Taisto Tarantula. Häneltä irtoaa mahtavan myrkyllisiä oikeudenpäätöksiä.

 - Mitä pahaa me olemme teille tehneet, sopersi Mimmi pelästyneenä.

 - Vielä kehtaatte kysyä, tuhositte koko taloni, sekä kotini että kutomoni.

 - Minkä?

 - Seittini. Liikeyritykseni. Suurella vaivalla kutomani hämähäkinverkon. Minusta kuulette vielä.

 - Ei saa kostaa, emme tarkoittaneet pahaa, huuteli Mommi toimitusjohtaja Hämähäkkiselle, joka äkäisesti sääriään lotkautellen katosi ikkunalaudan alle laatimaan pitkää ja tulikivenkatkuista korvausanomusta vakuutusyhtiölleen. ja valituskirjelmää serkkupojalleen.

   Alakuloisina Miikkulaisten pieni perhe laski ensimmäisen päivän tuloja, yhteensä nolla euroa ja vielä korvausvaatimusuhka päällimmäisenä.

 - Mitä ihmeen toimilupaa se kimalainen tarkoitti? äimisteli Mimmi.

- Olemme asuneet täällä Aittamäessä niin vähän aikaa, ettei kaikkia lain koukeroita voi millään omaksua ja ymmärtää. Parasta luopua koko touhusta.

 - Et saa menettää toivoasi ja rohkeuttasi. Kyllä meille vielä tuottaviakin asiakkaita ilmestyy. Vien lisää julisteita kaupungille, lupasi Mommi.

13. KIPERIÄ KYSYMYKSIÄ

   Mimmi seisoi peilin edessä ja kaunisti itseään. Hänellä oli sinipilkullinen viskoosileninki yllään ja hän vaikutti ylen touhukkaalta. Hyräili itsekseen jotakin suosikkikappalettaan.

 - Minne olet menossa? Saanko tulla mukaan?

 - Et tällä kertaa, Mirtta-pieni. Menen vain alakertaan talonmiehen rouvan luokse. Sinne tulee kylään eräs toinenkin yksinhuoltaja, Natalia Vinttikoira. Järkyttävä tapaus. Hänen miehensä ei ole saanut turvapaikkaa maastamme, ja Natalia asustaa täällä neljän pienen ja sangen villinpuoleisen pennun kanssa. Kaksi heistä on aiheuttanut harmillisia ongelmia koulussa. Karkailevat ja tekevät kaikenlaista pientä rötöstä.

 - Meidänkin koulussa on tapahtunut rahan näpistelyä, kertoi Mommi. – En tarkoita, että nämä Vinttikoiran lapset olisivat syyllisiä, mutta asiaa tutkitaan. Toivottavasti ne ovat joitakin ulkopuolisia.

 - Jos joku ulkopuolinen on tullut tänne ulkopuolelta ja vienyt Mimmin sormuksen? ehdotti Mirtta.

 - Kuka tänne pääsisi? Lukittujen ovien taakse.

 - Parvekkeen ovihan jätetään joskus auki, puolusti tyttönen sinnikkäästi kantaansa.

 - Voron täytyisi olla notkea kissanainen, ennen kuin se pystyisi kiipeämään tänne kolmanteen kerrokseen, nauroi Mommi.

 - Osaavathan jotkut lentää. Ja Harakkaisten perhehän pitää kiiltävistä esineistä. Niin olet sanonut, Mimmi.

 - Aivan oikein pikku Mirtta, mutta ei se silti tee heistä varkaita, selvitti Mimmi-sisko.

   Mommi halusi udella lisää:

- Miksi te tänään kokoonnutte?

 - Juuri niitten kouluongelmien vuoksi. Natalia haluaa keskustella meidän, kokeneitten kasvattajien kanssa.

 - Oletko sinäkin kasvattaja? kummasteli Mommi. - Ainahan sinä paasaat, että lapsia ei tarvitse kasvattaa vaan heidän on annettava kasvaa ja seurata vanhempien esimerkkiä.

 - Ehkä se on hieman liioittelua. Kasvatanhan minä teitä päivät pitkät.

 - Eli nalkutat ja motkotat ja kauhistelet.

 - Minun pitää jo mennä, ettei talkkarin rouva hermostu. Hän ei pidä myöhästymisestä.

 - Hän ei pidä mistään eikä kenestäkään, mourusi Mommi, joka selvästi oli tänään pahalla tuulella.

 - Mitä sinulla voisi olla rouvaa vastaan? Hänhän on niin avulias.

 - Sitä kylläkin. Tänäänkin hän avuliaasti komensi meidät kaikki pelikentälle jalkapallomme kanssa. Kehtasi väittää, ettei pihalla saa muka pelata. Ikkunat ovat vaarassa ja istutukset.

 - Sehän on aivan totta. Minulle ainakin riittää, että olen saanut maksaa jo kahdesta isosta ruudusta, jotka ovat olleet teidän maalinanne. Heikkoa tähtäystä.

 - Älä morkkaa. Meillä on hyvä yhteispeli.

 - En kerkiä nyt väittelemään kanssanne. Mirtta, sano, ottaisinko valkoisen vai sinisen käsilaukun.

 - Sininen sopii noihin pilkkuihin.

 - Kiitos, pikkuinen, niin olin itsekin ajatellut. Olkaa täällä kiltisti. Ei saa hyppiä, ei saa pomppia, ei saa kiivetä verhoihin, ei saa avata ikkunaa eikä hellaa eikä...

 - Joo joo, mene jo. Kaikki on hallinnassa, väitti Mommi. - Minä olen nyt pomona.

 - Sitähän minä pelkäänkin. Minulla on kännykkä mukana. En viivy kauan. Olkaa kiltistii-ii!

   Vajaan kolmen tunnin kuluttua Mimmi palasi. Hän oli hyvin kiihtynyt.

 - Miten se kasvatuskokous meni?

 - Hirveästi vaikeita asioita eikä selvyyttä mistään. Natalia itki koko ajan, kun vastuu on niin suuri ilman isää ja perheenpäätä.

 - Mikä on perheenpää?

 - Tietysti se joka on mies, vaikkapa minä meidän perheessä, ylvästeli Mommi.

 - Etkä ole, vastusti Mimmi. - Kyllä nainenkin voi olla perheenpää.

 - Onko Nestori myös perheenpää? kysyi Mirtta ja sitten he kaikki purskahtivat heleään nauruun. Ajatuskin voipuneesta ja arasti mulkoilevasta talkkarista pomona herätti hilpeyttä.

 - Oliko Nestori läsnä teidän kokouksessanne?

 - Ei tietenkään, koska vaimo oli antanut hänelle hiukan rahaa, jotta hän olisi mennyt siksi aikaa elokuviin, mutta epäilenpä pahan kerran, että ne rahat menivät pullon kallisteluun.

 - Maksaako pelkkä pullon kallistelu? Eikö maitotölkkiäkään saa kallistella? Miten sieltä sitten saa maitoa valumaan?

 - Oletko todella noin älyvapaa vai näytteletkö vain? tiukkasi Mommi pikkusiskoltaan. - Teeskentelisit edes viisasta, niin olisi helpompaa.

 - Minä olen niin pieni vielä, vikisi Mirtta.

 - Mitä se talkkarin rouva lastenkasvatuksesta tietää? jatkoi veli. - Eihän sillä ole lapsiakaan.

 - On vainenkin, seitsemän kappaletta, mutta he kaikki lähtivät kotoaan hyvin nuorina. Jostakin syystä, vastasi Mimmi mietteliäänä.

 - Nestorikin haluaisi lähteä. Kuulin kun hän kertoi siitä alakerran opettajalle. Oli yrittänyt kolme kertaa, mutta ei ole onnistunut pakenemaan, kertoi Mirtta.

 - Miksi ei?

 - Koska talkkarin rouva hakee sen aina takaisin. Kerran se pääsi Ruotsiin asti.

 - Mitä neuvoja te annoitte Natalialle? uteli Mommi.

 - Minä kehotin häntä olemaan kärsivällinen ja hankkimaan lapsilleen hyviä harrastuksia. Onhan niitä kerhoja joka lähtöön, julisti Mimmi

 - Mitä se talkkarin rouva ehdotti?

 - Talkkarin rouva käski sanoa, että ”Älä intä vastaan ja tottele sassiin”.

 - Niin hän huutaa Nestorille ja meillekin, kertoi Mommi. - Onko se sinusta asiallista kasvatusta?

 - Parhaansa hän yrittää, puolusteli Mimmi hämillään. - Olen itsekin niin epävarma näissä kasvatusasioissa. Tahtoisin niin mielelläni...

 - Makee sinä olet, sillä on niitä huonompiakin vanhempia, rauhoitteli Mommi. - Mutta nyt minun pitää tehdä joitain läksyjä huomiseksi. Minä aivan näännyn.

   Mommi taisi olla nääntymässä nälkään, koska ensin hän kokosi keittiön pöydälle mehua ja jäätelöä ja makkaraa ja juustoa ja muroja ja keksejä ja appelsiinin ja kolme purukumia ja...

 - Voi hyvä tavaton, onko sinulla lapsi-kulta vielä nälkä, vaikka päivällisellä söit kuin virtahepo? tiedusteli isosisko huolestuneena. - Lämmitänkö sinulle tämän hernekeiton lopun?

 - Etkö huomaa, että Mommi taas vetkuttelee ja yrittää ovelasti siirtää tehtäviään tuonnemmaksi, kuiskutti pikku Mirtta sisarelleen.

- Komenna se vaan kylmästi töihin.

 - En todellakaan ymmärrä, että sinulle aina kertyy kotiläksyjä, vaikka tietääkseni noin nuoret oppilaat saavat suorittaa ne jo tunnilla.

 - Voi auta nyt minua tämän ainoan kerran, niin lupaan...melkein...

 - Vastaa minulle. Mitä sinä oikein puuhaat siellä koulussa??

 - Minäpä tiedän, puuttui Mirtta avuliaana puheeseen. - Mommilla on aina kaikenlaista muuta touhua, kuten autojen piirtämistä, pelaamista, lennokin rakentamista, rupattelua vierustoverin kanssa ja...

 - Hiljaa, Mirtta! Sinä vihoviimeinen kielikello.

 - Onko kielellä kello vai kellolla kieli? ilkkui pikkusisko.

 - Vai niin, vai niin, sanoi Mimmi sangen painokkaalla äänellä. - Täytyypä taas kerran jutella opettajasi kanssa.

   Mimmi ja Mommi selvisivät tehtävistä nopeasti. Isosisko komensi pesuettaan:

 - Nyt vikkelästi yöpuulle ja pehkuihin. Hyvää yötä.

 - Minä en ollenkaan käsitä, miksi suomen kielessä on niin paljon kummia sanoja, ruikutti Mirtta. - Yöpuulle ja pehkuihin. En käsitä, mitä ne merkitsevät.

 - Minuakin kummastuttaa, kuinka koiran nimi voi olla vinttikoira. Asuuko se vintillä?

 - Lapsikullat, mielelläni selitän teille lähemmin näitä asioita, sillä ne kuuluvat kielen rikkauksiin. Kuitenkaan sanan ”vintti” ei tarvitse laisinkaan merkitä ullakkoa, koska se voi myös olla lainaus jostakin muusta kielestä.

 - Vaikka marakattien käyttämästä?

 - Miksikäs ei. Sitä muuten kutsutaan kansan etymologiaksi, jos  ihmiset selittävät vierasperäisiä sanoja oman tulkintansa mukaan. Esimerkiksi ”Ultima Thule” joka on latinaa ja tarkoittaa äärimmäistä pohjolaa, saattaa kansan mielestä johtua sanasta ”tuulla”. Siellä siis tuulee paljon.

 - Miksi talkkarin rouva on niin usein huonolla tuulella?

 - Siinä ”tuuli” merkitsee mielialaa. Yrittäkääpäs itse keksiä sellaisia sanoja, joilla on monenlaisia merkityksiä. No Mirtta-pieni.

 - ”Tyttö” voi tarkoittaa suomalaista tyttöä tai ruotsalaista tai englantilaista tai...

 - Voi kultaseni, nauroi Mimmi. - Sehän oli varsin kekseliästä, mutta en tarkoittanut ihan tuollaista. Entä sinä Mommi?

 - ”Kuusi”.

 - Voiko se olla myös ”viisi” tai ”kaksi”? innostui Mirtta kyselemään.

 - Eipä taida olla, mutta mainitse jokin valaiseva esimerkki, Mommi.

   Poika pudisti päätään, jolloin Mimmi keksi lauseen:

 - Kadulla on kymmeniä autoja ja pihassa on kuusi.

 - Siis kuusi autoako? arvuutteli tyttö.

 - Niin tai mikä siellä myös voisi olla eli kasvaa?

 - Ai se kuusi, se puu! huudahti Mirtta iloisena.

 - Hienoa tyttöseni, annanpa teille vielä muutaman esimerkin. Tällaisten miettiminen käy ihan seurapelistä. Kokeilkaa sitä joskus kavereittenne kanssa. Kirjoitan joitakin lauseita paperille, jotta Mommi saa samalla myös harjoitusta lukemisessa. Sitten menette kiltisti nukkumaan, joohan?

 - Joo, vastasivat sisarukset.

   Mimmin luettelo monimerkityksellisistä sanoista ja lauseista näytti seuraavanlaiselta:

   1. Ah Matti, oletpa sinä kauhea ahmatti, kun ahmit kaikki letut yhdellä kertaa.

   2. Sain tuliaisiksi kauniin asetin ja asetin sen heti kahvipöytään.

   3. Helistin lelua vauvalle, mutta helistin ei helissyt.

   4. Mehua juova tyttö ihailee pöytäliinaa, jossa on punainen juova.

   5. Kai kissa tietää, että kaikissa koloissa ei asusta hiiriä.

   6. Hänen Kallellaan on sekä tönö, pää että hattu kallellaan.

   7. Poikanne on jumppatunnilla niin kankea, että on kuin taivuttelisi rautakankea.

   8. Asiakas oli heti kukkakauppiaan kimpussa, kun hän hoksasi, että hänen ostamassaan kimpussa oli lakastuneita kukkia.

   9. Kun kokenut kalastaja on kokenut kaikki katiskat, hän on kokenut työn iloa.

  10. Huomaatko tuota kyttää, joka kyttää tuolla hyllyjen takana?

  11. Tyttö söi leivosta ja katseli sinitaivaalle kohoavaa leivosta.

  12. Kun matsi oli päättynyt, maalivahti oli aivan matsi.

  13. Multa on viety kaikki arvokas, jopa multa pellolta.

  14. Voi mikä harmi! Pannukakku on täysi pannukakku.

  15. Shakinpelaaja: ”Tuleepas siitä komea patti.” – ”Eihän tämä vielä mikään pattitilanne ole.” – ”Tarkoitinkin, että otsaasi on  nousemassa muhkea patti.”  

  16. Juuri kun sain hoputettua lihavan tammani raviin, se kompastui ja kaatui päistikkaa raviin.

  17. Suin hevostani hymysuin.

  18. Minun pitäisi tavata Petterin luokanvalvojaa, kun poika ei osaa vieläkään tavata.

  19. Tee teepurkin kylkeen iso T, jotta erotat sen kahvitölkistä. Tee myös teeleivät valmiiksi, niin tee maistuu herkulliselta istuessasi pihakeinussa T-paidassasi. Mikään ei tee niin hyvää rankan päivätyön jälkeen T-kaupassa.

  20. ”Vielä ei minulta tipu munia”, sanoi pikkuinen tipu.

   Lapset yrittivät keksiä niitä vielä lisää, mutta Mimmi-sisko komensi heidät jo suihkuun.

   Yhtäkkiä Mirtta hypähti sohvalle ja alkoi seistä siinä yhdellä jalalla. Hän heilutteli oikeata jalkaansa hitaasti edestakaisin ja liikutteli samalla käsiään ylös ja alas. Päätäänkin hän käänteli puolelta toiselle.

 - Mitä sinä nyt? Onko tuo jonkinlaista iltavoimistelua? kummasteli Mimmi.

 - Ei, vaan olenko minä nyt liikkeenharjoittaja?

 - Mitä sinä höpiset? tokaisi Mommi.

 - No kun Aappon isäkin on liikkeenharjoittaja.

- Se on ihan totta. He omistavat urheiluliikkeen.    

 - Niin, ja Aappon äidin mielestä hän hölkkää aivan valtavasti. Nyt minäkin harjoitan liikettä, myhäili tyttö tyytyväisenä.

   Se siitä.

14. MATTOMATKAILUA

 - Koska me saamme lentää jonnekin? kysyi Mommi katseltuaan telkkarista ohjelmaa, jossa kerrottiin lentokoneista.

 - Ehkä joskus myöhemmin, lupaili Mimmi.

 - Aina sinä sanot, että joskus myöhemmin ja katsotaan. Se siis tarkoittaa, että ei koskaan, marisi Mirtta.

 - Olenhan selittänyt, että meillä ei ole vielä varaa sellaiseen.

 - Haluaisin lentää isin ja äidin luokse Afrikkaan.

 - Ehkä myöhemm...

 - Edes Helsinkiin, yhtyi Mommi pikkusiskon marinaan. - Olisi kivaa käydä Korkeasaaressa serkkuja, enoja ja tätejä tapaamassa. He ovat jo monta kertaa pyytäneet meitä vierailulle.

 - Mikseivät he matkusta tänne Aittamäkeen, kyseli Mirtta. - Ehkä he ovat varakkaampia kuin me.

 - Hm, tietyistä syistä heillä ei ole mahdollisuutta matkustaa, selitteli Mimmi. - He ovat tietyistä syistä estyneet liikkumasta paikasta toiseen.

 - Ovatko he sairaita ja liikuntakyvyttömiä. Voi ressukoita, päivitteli Mirtta.

 - Etkö sinä toope ole nähnyt telkkarista, että heitä pidetään häkeissä.

 - Shh Mommi, älä kerro enempää, suhisi Mimmi, joka koetti varjella pienen sisarensa herkkiä tunteita.

 - Miksi häkeissä? huusi Mirtta kauhuissaan. - Ovatko he tehneet jotakin pahaa? Kaapanneet koneen tai ryöstäneet pankin?

 - Eivät toki, he ovat aivan kunnon apinoita ja lainkuuliaisia maamme kansalaisia. Se on vain sellainen tapa eläintarhoissa. Selitän sinulle joskus myöhe...

 -  Tahdon Helsinkiin, tahdon heti. Ostetaan liput jo tänään. Haluan mennä lohduttamaan serkkujamme.

 - Älä nyt hikeenny, Mirtta. Heistä pidetään hyvää huolta. Ruoka on monipuolista ja häkit siivotaan usein. Lääkäriinkin heidät viedään, jos ilmenee flunssaa tai muuta vaivaa. Heidät saatetaan jopa rokottaa.

 - Hui, siellä siis pistetään! vaikeroi tyttö.

   Mirtta vain jankutti lentämisestä ja häkkieläimistä.

 - Keksi nyt Mommi pikkusiskolle jotakin puuhaa. Minun täytyy mennä keittiöön harjoittelemaan pullan leipomista. Sain reseptin talkkarin rouvalta.

 - Hurraa! Saammeko me jo tänään herkullisia pullia? ihasteli Mommi.

 - Ehkä ei vielä tänään, ehkä sitten myöhemmin, kun olen oppinut, vastasi Mimmi hiukan vältellen.

   Mommi vallan masentui:

 - Ei siitä sitten tule mitään. Saamme odottaa niitä pullia sata vuotta.

 - Mimmi laittaa hyvää ruokaa, laittaahan? yritti Mirtta puolustella sisartaan.

   Mommi ja Mimmi olivat vaiti. Kumpikaan ei pystynyt myöntämään asiaa todeksi.

 - Leipomisen opetteluun menee kaksisataa vuotta, jollette päästä minua nyt töihin. Kuvitelkaa, että lennätte, neuvoi isosisko ja livahti kiireesti keittiön puolelle.

   Mommi syventyi värittämään puuhakirjaansa. Tietysti autoja ja lentokoneita. Polkupyörien kohdalla hän huokaili raskaasti, koska vieläkään sisko ei ollut pystynyt hankkimaan hänelle oikeata pyörää. Vanha kolmipyöräinen kelpasi vain Mirtalle, joka pystyi kaatumaan jopa sillä ajaessaan. Aina polvet verillä. Kömpelys.

   Mirtta istui lattialla suurehkolla matolla. Se oli lahja eräältä tuttavaperheeltä ja todella hieno. Luultavasti turkkilainen. Siinä oli jännittäviä kuvioita ja koukeroita ja värit olivat pehmeät ja itämaisen salaperäiset. Verenpunaista ja kullanruskeata, joukossa mustaa tai tropiikin yön sinistä.

 - Mommi, voiko matolla lentää? Näin sellaista eräässä piirretyssä filmissä.

 - Yritä, niin näet, tokaisi Mommi ja väritti kilpa-autoa kirkkaanpunaiseksi niin innokkaasti, että hänen kielensäkin roikkui ulkona suusta ja myötäili kynän tekemiä viivoja ja ympyröitä.

 - Neuvo minua, inisi Mirtta. - Sinähän se ne autot muka tunnet.

   Tämä kävi tietysti pojan kunnialle, joten hän aloitti ajo-opetuksen.

 - Tarkista, onko matossa tarpeeksi polttoainetta.

   Mirtta oli kurkistelevinaan hapsujen väliin.

 - On takuulla, ainakin kolme litraa. Tule istumaan minun taakseni, niin lennetään yhdessä, muuten minua pelottaa.

 - Minä en lähde sellaiseen härveliin, jossa on vain kolme litraa bensiiniä. Sehän putoaa jo maalaiskunnan puolella.

 - On siinä sittenkin enemmän, kuusi litraa. Tule nyt.

   Mommi haki eteisestä vaateripustimen ja ojensi sen sisarelleen.

 - Tässä on ohjaussauva. Kääntele sitä, jos haluat ohjailla mattoasi.

 - Entä nyt?

 - Päästä käsijarru irti. Se on siinä istuimesi vieressä eikä ulkona, pölvästi.

 - Mimmi, MIMMI! Taas Mommi nimittelee minua.

 - Kantelupukki kaakattaa, ei saa rauhassa maatakaan, kiljui Mommi  kiukkuisena.

   Mimmi oli jo kuullut huudon keittiöön ja pujahti olkkarin puolelle.

 - Et saa nimitellä pikkusiskoa. Olenhan sanonut sen sinulle tuhat kertaa.

 - Nimittelet sinäkin meitä, etenkin Mirttaa.

 - Miten ihmeessä? Enhän minä, hämmästeli Mimmi.

 - Kutsut meitä nimillä: ”Lapsi-kulta” ja ”Kulta-pieni” ja ”Pikkuiset sottapyttyni”.

 - Se on eri asia. Niissä on selvä hellittelevä sävy.

 - Miksei pölvästi-sanallakin voisi olla hellittelevää sävyä? Minun herttainen pieni pölvästi-sisareni.

   Mommi väänteli naamansa todella makeasti ja ärsyttävästi, ja sisar rupesi jo aloittelemaan itkua.

 - Älkää aina riidelkö. Et saa olla niin herkkänahkainen, Mirtta. Ei Mommi tarkoita pahaa. Hän pitää sinusta kovasti, eikös vaan?

   Mimmi loi poikaan melkein ankaran katseen lempeistä silmistään.

 - Jo vain, joo joo. On sitä tylsempiäkin pikkusiskoja, myönteli Mommi. - Jatketaan ajo-opetusta.

   Mimmi avasi keittiön oven, josta heti tupsahti ilmoille musta kärypilvi. Neitonen häipyi urheasti kokkauksiensa katkuiseen seuraan. Pullat olivat todennäköisesti jo uunissa.

 - Nyt tarkistat, onko ykkösvaihde päälle, sitten irrotat kytkimen, painat varovaisesti kaasua ja HURRR! Kone liukuu tasaisesti pitkin kiitorataa.

 - Apua, onpa kova vauhti, huusi Mirtta iloisena.

   Hän oli tosin sulkenut silmänsä, mutta mitä se tässä tapauksessa haittasi? Ehkä matossa olikin automaattiohjaus. Poika vallan intoutui leikkiin mukaan, kun hän huomasi, kuinka riemuissaan pikkuinen Mirtta oli.

 - Avaa äkkiä parvekkeen ovi, että pääsen lentämään ulos, tyttö kiljui veljelleen.

 - Auki on. Nyt käännät ohjaustankoa ja tunnet, kuinka kone upeasti irtoaa maasta. Älä tee liian äkkinäisiä liikkeitä, ettei matto ala poukkoilla.

   Mirtta kai teki jotakin harkitsematonta, koska hän huudahti pettyneenä:

 - Tämähän ei liiku. Voi olen yhä olohuoneessa.

   Mirtta katsoi moittivasti Mommiin:

 - Annoit vääriä ajo-ohjeita.

 - Sinä se virheen teit, pölvä..., herttainen pikkusiskoni. Yritä uudestaan, mutta anna minun värittää rauhassa.

 - Aina te haluatte olla rauhassa. Minäpä en halua olla yksin vaan muitten seurassa, valitteli Mirtta.

   Mommi viskasi sisarelleen vaaleanpunaisen pehmolelun. Se oli Pupu Jussilainen.

 - Tuossa on. Leiki sen rusakon kanssa.

 - Mikä on rusakko?

 - Hiljaa!

   Mirtta istui alakuloisena hienolla matolla ja kuljetti pientä leluaan maton ympyröissä ja mutkissa. Pupu kulki innokkaasti edellä. Se kurkki punaisiin ja tummansinisiin ja pyöreisiin ja neliskulmaisiin kuvioihin ja hyppeli iloisesti ruudusta toiseen.

 - Katso, Mommi. Pupu hyppää ruutua.

 - Joo joo.

   Pupu jäi tutkimaan erästä suurempaa ympyrää, ja humpsis, se putosi punaiseen aukkoon kuin kaivoon.

 - Auta, Mommi. Pupu putosi kaivoon.

 - Nouki se ylös, neuvoi Mommi suu virneessä.

 - En ylety, se on jo niin syvällä. Vain toinen korva näkyy. Apua! Mimmi!

   Keittiön ovi aukeni, ja jopa Mommi säikähti ensin. Kuka oli tuo musta ja nokinen olento? Oliko se nokikolari?

 - Sinähän se olet Mimmi. Mitä nyt on tapahtunut?

 - Pullat pääsivät hiukan kärventymään ja taikinaa roiskui uuniin ja levyille ja hehkuvan kuuman silitysraudan päälle. Ei sen kummempaa, mutta mitä sinä Mirtta oikein huudat?

 - Pupu Jussilainen tipahti kaivoon enkä saa sitä ylös.

Voi sinua lapsi-kulta, tuhahti Mimmi ja palasi kiireesti savusaunaansa eli keittiöön.

15. KAIVON VALTIAS

   Mirtta yritti ojentaa pienen kätensä Pupua kohti. Hän kurkotti ja kurkotti ja horjahti ja humpsis. Tyttö putosi kaivon uumeniin. Hän sai otteen rakkaasta lelustaan, ja huomasi liukuvansa melkoista vauhtia alas puolipimeätä tunnelia.

   Jostakin ilmestyi punainen muovinen pulkka hänen allensa. Sehän oli se sama, jolla he Mommin kanssa olivat lasketelleet liukumäessä talvella.

   Toisella kädellään Mirtta piteli kiinni pulkan reunasta ja toisella kädellään hän puristi Pupua rintaansa vasten. Se oli niin kauhuissaan, että korvatkin olivat aivan solmussa.

   Tämä liukumäki ei ollut kovin jyrkkä, mutta se oli aika matala, ja koska pulkka poukkoili välillä melko pahasti, Mirtta pelkäsi lyövänsä päänsä kosteaan ja rosoiseen kattoon. Se tihkui vettä ja sen pinnalla möngerteli kaikenlaisia kummallisia ötököitä, jotka katselivat heidän menoaan hölmistyneinä.

   Tunneli ei ollut ihan pimeä, sillä seinissä oli myös paljon kiiltomatoja, jotka muodostivat silmissä vilahtelevia valaistuja pisteitä reitille. Koska vauhti ei ollut mitenkään hirmuinen, Mirtta ehti tarkastella ympäristöä. Seinissä oli myös suuria lasipurkkeja, joissa kiilteli pieniä valopilkkuja. Näyttivät ihan tulikärpäsiltä. Kätevä tapa valaista, ja Mimmi olisi pitänyt asetelmia suorastaan taiteellisina.

 - Mimmi! huusi Mirtta epätoivoisena.

 - Mimmi! vinkui Pupu kerrassaan epätoivoisena.

 - Voi ei tätä kukaan kuule. Minne meitä viedään?

   Lisää taidetta oli tiedossa, sillä aina vähän matkan päässä seinässä oli maalaus tai oikeammin osa maalauksesta. Niissä näkyi vain suunnattoman suuri vihreä pyrstö. Ei muuta. Vaikutti, että taiteilija oli ryhtynyt maalaamaan malliaan alhaalta päin ja seinä oli aina loppunut kesken.

 - Mikä hirmuinen olento tuo on? kuiskasi Mirtta Pupun lerpattaviin korviin. - Sen täytyy olla jättiläiskala.

   Mäenlasku kesti kauan, sillä tunnelilla ei näyttänyt olevan ollenkaan loppua. Yhä vain syvemmälle. Tällä menolla he joutuisivat maapallon keskipisteeseen. Mirttaa kauhistutti, koska veli oli kertonut, että siellä oli hehkuvan kuumaa.

   Lämmin heille tuli, mutta se johtui kauhun hiestä, joka alkoi virrata kummankin otsasta. Pupu ihan pyyhki silmiään. Sille olisi pitänyt ottaa sellainen hölkkääjien otsapanta mukaan.

   Vihdoinkin edessä oli pienehkö pyöreä tasanne, jolle pulkka nytkähdellen pysähtyi. Sen keskellä oli musta aukko, jonka ympärillä oli matala kaide.

   Mirtta ja Pupu nousivat pulkasta, ja koska ympärillä oli vain homeista ja vettä tihkuvaa kiviseinää, tyttö kurkisti siihen mustaan aukkoon etsiessään poispääsyä tästä onkalosta.

   Se musta aukko olikin kaivo, jonka tumma vesi poreili ja pulpahteli kummasti. Ihan hirvitti. Äkkiä sieltä nousi korkea vesisuihku, joka kasteli onkalon katonkin. Samalla kuului ääni, vihainen ja kumea:

 - Keitä te olette? Miksi tulitte tänne? Varokaakin kurkistelemasta minun valtakuntaani. Sieppaan teidät kynsiini kuin mitättömät hiiret.

   Pupu ja Mirtta vetäytyivät äkkiä pois. Sitten he huomasivat seinässä kapean oven, joka oli kolmion muotoinen. Tosi kummallinen. Se oli tummaa, melkein lahonnutta puuta eikä siinä näkynyt laisinkaan ovenripaa.

 - Koputa sille, inisi Pupu leuka väpättäen. - Meidän täytyy päästä jonnekin lämpimään. Minä vilustun. Atshii.

   Mirtta epäröi. Ties mitä kauheuksia oli tuon oven takana. Olisipa siinä edes avaimenreikä, josta olisi voinut tirkistellä huoneeseen. Tyttö raapaisi etusormensa kynnellä ovea, ihan vain kokeeksi.

   Kauhea mekkala oli vastauksena. Onpa hyväkuuloista porukkaa. Ovi avautui kiristen ja natisten. Sisällä tuntui olevan valtavasti väkeä ja kaikki kiljuivat yhteen ääneen:

 - Kuka siellä? Mitä te täällä teette? Oletteko rosvoja? Tulkaa hitaasti sisälle käpälät pään päällä.

   Mikäs siinä auttoi, kun pakoonkaan ei enää voinut puikkia. Mirtta kannatteli Jussilaista päänsä yläpuolella, jotta hän saattoi samalla pidellä lelunsa pieniä pehmoisia tassuja koholla. Pupu oli pyörtyä pelosta.

 - Hitaasti, hitaasti, karjui joku. - Tarkistakaa, onko niillä aseita tai pommia.

   Pitkää varrellista tutkaa pyöriteltiin molempien ympärillä. Myötäpäivään ja sitten kaksi kertaa vastapäivään. Kädet siinä jo puutuivat.

 - Hyvä on, nyt voitte laskea kätenne alas. Tulkaa tänne valtiaamme eteen.

   Nyt vasta Mirtta ja Pupu, jolle tämän kauhean reissun jälkeen tuli liikanimeksi Pelokas, uskalsivat silmäillä vangitsijoitaan. Kauhistunut vingahdus pääsi molemmilta.

 - Apua, nehän ovat liskoja ja sammakoita ja kaiken maailman mönkijöitä.

 - Ette kai heti aloita haukkumiskampanjaa? rähisi eräs suuri sammakko. Luultavasti rupikonna, koska oli niin rupinen. Täällä ei turhaa suunsoittoa sallita. Happea kuluu muutenkin kuin harakoille.

   Liskoja oli joka sorttia, sellaisiakin jotka näyttivät ihan muinaisajan dinosauruksilta. Tosin ne eivät olleet yhtä suuria. Aseina oli keihäitä ja joillakin ravuilla saksia. Jossakin taustalla myrkyllinen merivuokko heilutteli sirosti kymmeniä hapsumaisia käsivarsiaan.

   Ovenvartijaksi määrätty suuri mustekala näytti olevan aivan muissa maailmoissa, sillä se oli täysin syventynyt puhdistamaan lonkeroittensa imukuppeja vanutupolla.

 - Tervehtikää valtiastamme, keisari Nikolaus Näkkiä. Pokatkaa nätisti.

 - Kenelle? ihmetteli Mirtta. - Kenelle teistä?

 - No tietenkin tuolle mahtavalle olennolle, jonka arvokas olemus täyttää koko valtaistuimen.

 - Tuossahan on se sama valtava pyrstö, joka oli kuvattuna tunnelin seinissä, huudahti tyttö. - Missä se koko olento on?

   Pupu ja Mirtta antoivat katseensa kohota. Huone oli korkea kuin kirkko. Pyrstö jatkui ja jatkui ja muodosti viimein suomuisen ja kyhmyisen vartalon ja sitten yhä ylemmäksi.

(kuva 3)

   Siellä oli kaksi suurta räpylämäistä kouraa ja lopulta mahdottoman suuri epämääräisen muotoinen pää. Mulkosilmät ja leveä kita, joka ei ainakaan tällä hetkellä ollut missään leveässä tervetuliaishymyssä. Suupielet roikkuivat alaspäin, ja katse oli epäluuloinen ja yrmeä.

 - Uii! huusivat Mirtta ja Pupu.

 - Ei täällä tarvitse uida, sanoi eräs pullea sammakko, jolla oli kohtalaisen ystävälliset silmät. Sillä oli esiliina edessä ja huivi päänsä ympärillä. Saattoi olla joku äitityyppi. - Pokatkaa nyt kiltisti.

   Mirttaa ja Pupua ei kauan tarvinnut kehotella niiaukseen, koska heiltä vetelöityivät jalat alta jo pelkästään keisari Nikolaus Näkkiä silmäillessään  

 - Hyvinhän se meni, tokaisi joku liskoista tyytyväisenä. - Hyvä käytös on suurena apuna teille, kun joudutte kärsimään elinkautistanne sellissä.

 - Miksi sellissä? Mitä pahaa me olemme tehneet?

 - Me teemme täällä kysymykset ja te vastaatte, rehellisesti, sanoa jyräytti eräs hirmuliskon tyylinen, jolla oli mustasankaiset silmälasit nenällä. - Minä olen täällä tuomari ja te vastaatte. Tuliko selväksi?

 - Tuli, vikisi Mirtta.

 - Miksi te tulitte tänne? Kuka teidät lähetti? Oletteko terroristeja tai muita rikollisia? Mistä tiesitte salasanan, jolla tunnelin yläpää aukeaa? Kuka sen teille paljasti? Oletteko vakoojia? Mitä aioitte meille tehdä?

   Mirtta oli ihan pyörällä päästään noin monesta vaikeasta kysymyksestä eikä Pupustakaan ollut apua, koska se oli lähes pyörtynyt. Tyttö yritti vakuutella, että he olivat ihan kunnon kansalaisia eikä heillä ollut aikomustakaan vahingoittaa keisari Nikolaus Näkin alamaisia. Heille itselleenkin oli käsittämätöntä, että he olivat tänne joutuneet. Ainoa toive oli päästä mahdollisimman nopeasti ulos. Ja terveenä.

   Kuulustelijat näyttivät varsin epäluuloisilta. Kesken kaiken Pupu taas toipui ja alkoi huutaa Mimmiä avuksi.

 - Mikä se Mimmi on? Onko se jokin salasana vai joku teidän pomoistanne?

 - Mimmi on minun isosiskoni ja hän on kauhean vihainen, jollemme tule ajoissa päivälliselle, joten olkaa niin kilttejä ja päästäkää meidät lähtemään.

 - Mimmi on siis hyvin aggressiivinen ja vihamielinen tyyppi, tulkitsi tuomari tätä lausuntoa. - Onko hänellä jotakin erityissyytä vainota kansaamme?

 - Ei kauhistus, Mimmi on maailman kultaisin olento, mutta ruoka-ajoista hän pitää kiinni.

 - Minun on kauhea nälkä, valitti Pupu.

   Kuulustelijat näyttivät hiukan hämmästyneiltä, että noinkin mitättömän näköinen olento osoitti niin vahvoja teräshermoja, että pyysi ruokaa kesken ankaran kuulustelun.

 - Taitaa olla varsin paatunut tyyppi, he arvelivat. - Kovanaamoja molemmat.

 - Emme ole, vaan Pupun veren sokerinarvot vähenevät välillä, joten hänen täytyy saada välipalaa.

   Se lempeän näköinen sammakkoäiti heltyi ja lupasi tuoda vangeille jotakin murkinaa. Hän haki heille suuren herkullisesti tuoksuvan pizzan.

 - Ihanaa, siinä on tonnikalaa, ihasteli Mirtta. - Mistä tiesitte, että se on minun lemppariruokaani? Valitettavasti siinä on myös tummia oliiveja, ja Pupu vieroksuu niitä.

   Pupu oli jo pistänyt yhden suuhunsa ja reaktio oli salamannopea. Musta oliivi lensi kuin ammus viiden sentin päähän suuresta vihreästä pyrstöstä. Näkki hätkähti rajusti, ja salissa alkoi taas kauhea metelöinti.

 - Attentaatti! Murhayritys! Pommi! Tuo vaaleanpunainen, pörröinen hirviö yritti surmata keisarimme. Hän on takuulla terroristi.

   Pupu ei osannut muuta kuin pudistella päätään, ja sitten se alkoi nikotella.

 - Nik nik, tik tik.

 - Auttakaa, sillä on pommi jossakin. Tarkastakaa se uudelleen.

 - Se on vain hikkaa, huusi Mirtta. - Pupu pelästyi niin, että sille tuli hikka.

 - Onpas tämä vaivalloista, mutta joka tapauksessa tuomitsen teidät molemmat vankilaan, varmuuden vuoksi. Vaikutatte perin epäluotettavilta ja erinäköisiltä kuin me. Menen takuuseen, että olette vakoojia.

 - Näytämmekö me vakoojilta? huusi Mirtta. - Katsokaa vaikka Pupu Jussilaista. Mikä hänessä on niin pelottavaa?

   Huoneessa olijat tarkastelivat heitä kahta kauan ja perusteellisesti, tuomari oikein suurennuslasin läpi. Arvioksi tuli ikävä kyllä:

 - Vastenmielisen ja oudon näköisiä. Vierasta kansaa. Pystyvät vaikka mihin ilkitöihin.

 - Tehdään niille valheenpaljastuskoe, yritti se äitisammakko puolustella syytettyjä. - Sittenhän se selviää. Suostutteko siihen?

 - Totta kai, voihkaisi Mirtta. - Ei meillä ole mitään salattavaa.

   Kummallisen näköinen laite tuotiin paikalle. Siinä oli nappulaa ja nippeliä ja johtoa ja letkua. Osa johdoista kiinnitettiin Mirtta-parkaan ja kuulustelu alkoi.

 - Ensiksi muutama itsestään selvä rutiinikysymys: Onko Kuopio Itä-Suomessa?

 - Ei ole, vastasi Mirtta vapisevalla äänellä.

   Laite korisi ja veteli pitkiä täriseviä viivoja paperiin.

 - Koje toimii, sanoi hirmulisko tyytyväisenä. - Syytetty on patologinen valehtelija eli ei mahda vilpilliselle luonnolleen mitään.

 - Miksi ihmeessä sanoit, ettei Kuopio ole Itä-Suomessa, kuiskasi sammakko Mirtalle harmistuneena. - Tuhoat mahdollisuutesi pitämällä peliä tuon laitteen kanssa.

 - En minä tiedä koko Kuopiosta mitään. En ole vielä koulussa. Tunnen vasta A:n ja myös M:n, koska nimeni alkaa sillä kirjaimella.

 - Minusta tuntuu, että tämä kuulustelumenetelmä ei päde näitten tunkeilijoitten suhteen, huomautti keisari Nikolaus Näkki. - Keksikää jokin muu menettelytapa.

 - Totta kai Teidän Majesteettinne, ilman muuta, vastasi tuomari maireasti. - Vaikka ei tässä enää muuta aineistoa kaivatakaan. Olen todennut vangit syyllisiksi valtakuntaamme tunkeutumiseen, oliivin syljeskelyyn ja röyhkeään nikotteluun. Tuomitsen heidät elinkautiseen vankeuteen.

 - Ei, ei, huusi Mirtta. - Emmekö saa edes puolustusasianajajaa?

 - Hän on tällä hetkellä sikotaudissa ja hän olisi kuitenkin prikulleen samaa mieltä kanssani, koska hänen tyttärensä on naimisissa poikani kanssa. Vartijat, viekää heidät selliin, siihen kaikkein pienimpään, ettei happea kulu holtittomasti.

 - Eikö tuo ole Mimmin sormus? kysyi Pupu Jussilainen kesken kaiken. – Tuo, joka on tuon suuren liskon pikkuvarpaan kynnen kärjessä.

 - Se on minun, kuulitteko minun! kiljui lisko ja kipristeli varpaitaan. – Se on minun ikioma  kihlasormukseni. Sain sen sulhaseltani Vimppa Varaanilta. Hän ahmii teidät kitaansa elävältä, jos saisi tietää röyhkeistä solvauksistanne. Tuossa Vimppa tuleekin. Rakas Vimppa, minä…

 - Kuka minua uskaltaa parjata? karjui hirmuisen iso varaani. – Kuka?

 - Anteeksi vaan, mutta se on aivan samannäköinen kuin sisareni koru, kuiskasi Mirtta. – Voin todistaa sen, sillä sisäpuolella lukee: Mimmi. Se on myös isomummimme nimi.  

   Vimppa Varaani kynsi sormuksen hellästi morsiamensa varpaasta, pyöritteli sitä käpälissään ja tavasi: M-I-M-M-I.

 - Jo vain, mumisi varaani nolona. – Kuinkas tässä näin kävi?

   Liskomorsian suuttui hillittömästi ja kirkui:

 - Sinä, ketale, oletko varastanut kihlasormuksen? Oletko kihlannut minun varastetulla tavaralla? Sinä, sinä…

 - Älähän nyt hikeenny, pikkuiseni, rauhoitteli sulhanen. – En minä ole sitä varastanut. löysin sen tuolta eteisestä kaivon vierestä. Mistä lienee sinne kierähtänyt?

   Tuomari vain karjui, että viekää vangit selliin. Syntyi kamala tungos ja tuuppiminen, jonka aikana Mirtta ja Pupu pääsivät takaisin ovelle, joka oli unohtunut raolleen. Myönnettäköön, että se sammakkomamma hieman jelppasi heitä pyylevällä olemuksellaan.

   Kynnet kaameasti rapsuen Vimppa Varaani seurasi heitä eteiseen, ja pienet olivat kuolla säikähdyksestä, mutta lisko ojensikin heille Mimmin sormuksen ja kuiskasi salaperäisen näköisenä:

 - Anteeksi todella. En halua pitää mitään toisten omaa. Vie se siskollesi. Äkkiä nyt.

   Likinäköinen tuomari ei heti edes hoksannut, minne syytetyt olivat livahtaneet, joten he saivat kohtalaisen etumatkan. Tasanteella oli se punainen pulkka valmiusasemissa ja Mirtta heittäytyi siihen Pupu sylissään.

   Ajoneuvo lähti kiitämään ylös tunnelia. Takaa kuului mahdotonta pälpätystä ja metakkaa, mutta ylhäältä häämötti jo valoa, ja sitten hiukan kirjahyllyn kulmaa.

   Mirtta ja Pupu singahtivat maton punaisesta aukosta olohuoneeseen tippuvan märkinä.

 - Tässä me taas olemme. Ihanaa! Pelastuimme kaivosta ja keisari Nikolaus Näkin kynsistä.

 - Ette te missään ole käyneetkään, totesi Mimmi. - Siinähän te olette nököttäneet matolla koko ajan.

 - Mutta, mutta mehän olemme aivan märkiä, kun tulemme sieltä kosteasta tunnelista, ja kaivosta syöksyi vesisuihkuja päällemme.

 - Huidoit ja huidoit ihan villinä ja tönäisit sohvapöytää, jolloin maljakko kaatui, ja sen tähden te kastuitte. Onneksi vesi oli puhdasta. Hakisitko Mommi rätin, niin saan pyyhkiä lattian.

 - Entä tämä sinun sormuksesi? intti Mirtta. – Pupu sen äkkäsi erään liskoneidon pikkuvarpaassa. Vimppa Varaani antoi sen meille. Se oli löytynyt kaivon vierestä. Uskotteko nyt?

   Niskat ylpeästi kenossa Mirtta ja Pupu marssivat kylpyhuoneeseen pesulle, mutta Mimmi ja Mommi tuijottivat toisiaan tosi hölmistyneinä..

 - Ihanaa olla taas kotona, rallatteli Mirtta ja alkoi kuivata itseään ja Pupu Jussilainen Pelokasta vaaleansinisellä froteepyyhkeellä.

   Se siitä.

          II  KAVERI KATOAA

1. PULLERO TULEE KYNSIHOITOON

   Mimmi Miikkulainen, marakattiperheen isosisko, tuli touhukkaana sisälle ja alkoi innolla siistiä eteistä, olohuonetta ja pientä kampaamokopperoa. Hän kehotti nuorempia sisaruksiaan:

 - Mommi ja Mirtta,, auttakaa raivaamaan tavaroita. Täällähän on kuin romukaupassa.

 - Mistä sinä noin riehaannuit? marisi Mommi happamana ja alkoi hiljalleen hivuttautua kohti ulko-ovea. Hän näet ei laisinkaan pitänyt siivoamisesta.

 - Meille tulee pian asiakkaita, oikein hienoja. Tapasin Maisa-tytön kirjastossa ja hän haluaisi tuoda sekä koiransa että ylen arvokkaan rotukissansa kynsihoitoon. Ehkä kysymykseen tulee myös trimmaus ja kampaus.

 - Kivaa, huusi Mirtta. - Voi kun meilläkin olisi lemmikkieläimiä.

 - Niin Mimmi, anna meidän ottaa koira tai ainakin kanarialintu.

 - Onhan siitä puhuttu. Minun niskoilleni se koiran kuljetus ja häkin siivoaminen kuitenkin jäisivät.

 - Eikä jäisi, me lupaamme! huusivat lapset. - Hoitaisimme niitä yötä päivää.

 - Voisin joskus jäädä koulustakin pois, jollette te naisväki jaksaisi hoidella hommianne.

 - Varmasti, sanoi Mimmi myrkyllisesti. - Ensin työ ja sitten leikki.

 - Ei lemmikin hoitaminen ole mitään leikkiä, se on täyttä työtä. Vaativaa ja raskasta.

 - Sinäpä sen sanoit, Mommi. Puhuit itsesi taas kerran pahasti pussiin.

 - Kuinka kukaan voi puhua itseänsä pussiin? Selitä minulle, pyyteli Mirtta.

 - Aappollakin on pieni eläin. Se on niin kiva. Voi anna meidän hankkia edes hams...

 - Kauhistus, nyt ne jo tulevat, huudahti Mimmi ja riensi ovelle.

   Isosisko kohenteli otsatukkaansa, vilkaisi vielä, että lapset ja huoneisto olisivat edes jonkinlaisessa järjestyksessä, ja sitten hän aukaisi oven suloinen hymy huulillaan.

 - Tervetuloa, käykää peremm...Mitä ihmettä. Luulin, että Maisa tuo asiakkaat.

 - Päivää, en tiedä mitään Maisasta enkä asiakkaista, sanoi pieni pellavapäinen poika. - Minä olen Aappo ja olen Mommin luokkatoveri. Sovimme hänen kanssaan, että saan tuoda teille Vikin hoitoon.

 - Et ole puhunut minulle halaistua sanaa, sanoi Mimmi moittivasti veljelleen. - Mitä asia koskee?

 - En ehtinyt kertoa, kun aloit hömpsöttää siitä siivouksesta. Nyt kerron. Aappo lähtee vanhempiensa ja pikkuveljensä kanssa Kanariansaarille. Hän sai opettajalta luvan, koska hän on tosi etevä ja ahkera oppilas.

   Mommi piti tauon, jotta sisar ehtisi tajuta, kuinka hyvää seuraa hänellä oli koulussa. Sitten hän jatkoi jo valmiiksi mankuvalla äänellä:

 - Aappo pyysi, että hän saisi jättää Vikin siksi aikaa meille. Ei siitä ole vaivaa. Aappo maksaa ruuat ja kaiken. Saahan Viki jäädä meille? Ole niin kiltti, Mimmi. Olet aina niin reilu. Olet maailman paras sisko.

   Mommi keskeytti äkkiä, sillä häntä alkoi harmittaa, että hän oli käyttänyt lähes kaiken tehokkaan suostutteluarsenaalinsa jo ensimmäisessä puheenvuorossa. Myöhemmin täytyisi vain toistella yhtä ja samaa eli kiltti ja reilu ja ihana sisko jne.

 - Mikä se Viki on? Onko se taas jokin suuri ratsuhevonen?

 - Viki on tässä, vastasi Aappo ja noukki rappukäytävästä pienen häkin. - Se on hams...

   Enempää poika ei kerinnyt sanoakaan, koska Mimmi alkoi kirkua ja hyppäsi vikkelästi eteisen tuolille.

 - Hiiri! hän huusi saatuaan taas henkensä kulkemaan.

 - Ei tämä ole hiiri, tämä on pieni kiltti hamsteri. Näin soma.

   Aappo avasi häkin oven ja otti otuksen käteensä.

   Mimmi alkoi taas kirkua.

 - Vie se pois. Vie heti se hiiri pois.

 - Tämä on korkeintaan hiiren sukulainen. Se ei pure eikä tee muutakaan pahaa. Se on ihanan pehmeä. Voit vaikka silittää sitä.

   Mimmi ei aikonutkaan koskea moiseen rotan sukulaiseen. Hän hyppäsi alas tuolilta ja sanoi päättäväisesti:

 - Pistä se takaisin häkkiin. Eikö teillä ole muita tuttavia, jotka voisivat ottaa sen hoiviinsa?

 - Olisi naapurin täti, mutta heillä on ikääntynyt ja tosi pahantuulinen kissa. Vikillä ei yhtään kemiat pelaa sen vanhuksen kanssa. Ties mitä tapahtuisi viikon aikana. Kissa on selvästi häiriintynyt. Sitä on käytetty jopa eläinpsykiatrilla.

 - Minä tässä psykiatrin hoitoon joudun, jos suostun ottamaan Vikin meille, mutisi Mimmi, mutta ei näyttänyt enää niin pelästyneeltä.

 - Voi Mimmi-kulta. Rakas, huippukiltti isosiskomme, anelivat sisarukset yhteen ääneen.

 - Olkoon menneeksi, mutta te hoidatte Vikin ja sen on pysyttävä häkissä.

 - Sille tekisi hyvää saada jaloitella lattialla silloin tällöin, selitti Aappo. - Ovet ja ikkunat täytyy silloin pitää kiinni, ettei se karkaa. Se on kova karkailemaan.

 - Sekin vielä, mutisi sisko, mutta rupesi sitten hakemaan sopivaa paikkaa hamsterille. - Ehkäpä lastenhuoneen nurkassa? Juu, sinne se sopii. Pitäkääkin se vikeltäjä kurissa.

   Tyytyväisinä pojat ja Mirtta menivät tutustuttamaan Vikiä sen uuteen ympäristöön. Hamsteri päästettiin heti ulos häkistä, jotta se voisi maastoutua hoitopaikassaan. Mirtta jäi vahdiksi, ja pojat lähtivät hakemaan alakerrasta Viki Hamsun ruokakassia ja leluja ynnä muuta tarpeellista.

   Rappukäytävään johtavan oven he jättivät auki, jotta olisi helpompaa juoksuttaa ylös tavaroita. Mimmi katseli sitä roinamäärää hieman huolestuneena. Kuinka jokin noin pikkuruinen olio tarvitsisi niin paljon kamoja viikon oleskelua varten? Ettei vain olisi kysymyksessä pidempiaikainen vierailu.

 - Hyvää päivää, saammeko tulla sisälle?

 - Ai Maisa, tervetuloa, sanoi Mimmi iloisena ja kätteli tulijaa.

   Tämä oli pieni reipas tyttönen, tokaluokkalainen. Mimmi auttoi häntä nostamaan käytävästä häkin, jossa mulkoili sirojäseninen siamilainen kissa.

 - Missä se koira on?

 - Tule nyt, Pullero, maanitteli Maisa ja yritti hihnasta vetää  ystäväänsä sisäpuolelle. - Se on aika ujo ja hieman hidas. Tule nyt. Mimmi-täti leikkaa vain pikkuisen sinun kynsiäsi.

   Tyttö kääntyi Mimmin puoleen ja selosti tietäväisenä:

 - Eläimelle pitää aina rehellisesti kertoa, mitä lääkärissä tai kampaajalla tapahtuu. Sitten se ei pelkää yhtä kauheasti. Tiedän tämän, koska isäni on eläinlääkäri.

 - Miksi isäsi ei itse hoida kynsien leikkausta ja trimmausta?

 - Hän ei millään ehdi, koska hänellä on kauheasti potilaita. Hän on hyvin suosittu. Muualtakin maasta, jopa Ruotsista, hänelle tuodaan asiakkaita. Ei kovin suuria. Hevoset ja lehmät hän hoitelee niiden kotona ja norsut ja leopardit sirkuksessa.

   Mirttakin oli unohtanut lapsenvahdin tehtävänsä ja ilmestyi eteiseen.

 - Oi kuinka kaunis kissa, oi kuinka ihana koira. Tuollainen pallero.

 - Siksi sen nimi onkin Pullero. Se on mopsi ja syö aivan liikaa. Isä ei mahda sille mitään. Sille on pakko antaa ruokaa, kun sillä on niin hellyttävä katse.

   Alkoi kova touhu. Mimmi johdatteli asiakkaansa kampaamotilaan. Mirtta hipsi perässä. Hänestäkin tulisi kampaaja sitten isona. Pojat olivat kantaneet vihoviimeisenkin pussin ja nyssykän eteiseen, ja Mommi kehotti Aappoa tulemaan vielä lastenhuoneeseen hyvästelemään Vikiä.

 - Hyvästelin hänet jo äsken. Sitä jäähyväisseremoniaa ei saa liiaksi pitkittää, muuten Viki rupeaa itkemään. Se luulee, että erosta tulee pitkäkin, kuiskasi Aappo. - Minä tästä nyt lähdenkin. Kiitokset jo etukäteen. Lähetän teille kortin. Heippa.

 - Heippa, saat luottaa siihen, että pidämme hamsteristasi hyvää huolta.

   Kissa kai kuuli sanan hamsteri, koska kampaamon puolelta kuului matalaa mouruamista, jota säesti Maisan hyssyttely.

 - Ota nyt ihan rennosti, kuningatar Kleopatra, Harjaaminen ei yhtään satu. Mitä sinä oikein mariset?

   Mommikin ryntäsi ensin kampaamohuoneeseen ihailemaan asiakkaita ja tervehtimään Maisaa. He olivat tavanneet koulun pihalla, koska olivat rinnakkaisluokilla. Ihan kiva tytöksi.

 - Tunnetko Aappon? Hän toi minulle hamsterinsa viikoksi hoitoon.

   Kissa heti sähähti ja Mommi juoksi kiireesti huoneeseensa huutaen:

 - Meidän täytyy hopusti mennä Vikin luokse turvaksi, ettei se säikähdä heti alkuunsa.

   Mirtta ja Mommi juoksivat hamsterin luokse Maisa kintereillään. Kaikki kolme lasta tuijottivat tyhjää häkkiä.

 - Ai niin, mehän päästimme sen jaloittelemaan, totesi Mommi, joka tunsi jo kylmiä väristyksiä selkäpiissään. - Viki, missä sinä olet? Oletko siellä sänkyni alla?

   Lapset kyykistelivät ja hakivat kuumeisesti joka paikasta. Kirjahyllystäkin ja ikkunalaudalta kukkapurkkien takaa ja suuren pelargonian lehtien välistä.

 - Onneksi ikkuna on kiinni, huomautti Maisa. - Jos se onkin mennyt johonkin muuhun huoneeseen?

 - Sinunhan piti vahtia sitä, huusi Mommi pikkusiskolleen. - Miksi et pysynyt täällä hoitamassa tärkeätä velvollisuuttasi?

   Mirtalle tulivat jo kyyneleet silmiin.

 - Enhän minä, kyllähän minä, mutta kun Maisa tuli lemmikkeineen.

   Silloin kuului kampaamosta Mimmin ääni:

 - Vieläkö se ulko-ovi on auki. Sulkekaa se jo ihmeessä, kun täällä vetää niin hirveästi. Pullerolla on arat korvat ja Kleopatralla kuulemma  taipumusta reumatismiin.

   Kaikki kolme tuijottivat toisiaan. Ilmeet olivat kuin kauhuelokuvasta. Mommi syöksyi sulkemaan eteisen oven.

 - Mitä se enää auttaa, inisi Mirtta. - Jos se on mennyt ulos, se on jo kilometrien päässä.

 - Ei se niin pitkälle jaksa juosta, sehän syö koko ajan, lohdutti Maisa. - Ehkei se ole ollenkaan livahtanut käytävään. jospa se on vielä täällä sisällä. Käynnistetään suuretsinnät.

   Tyttö oli tottunut jäljittämään pienkotieläimiä, sillä oli hänen isältäänkin päässyt potilaita karkuun, vaikka hän olikin niin suosittu kaupunkilaisten keskuudessa.

   Maisa selosti, miten hän oli joutunut jahtaamaan papukaijoja, viherpeipposia, valkoisia ja harmaita hiiriä, rottia, käärmeitä ja marsuja. Myöskin kirppuja, joita eräs sirkuksen omistaja oli tuonut hoitoon, koska niiltä olivat hyppyhalut kadonneet.  

   Tyttö oli etsiskellyt jopa leveäpyrstöistä kultakalaakin, joka oli pienestä maljastaan pulpahtanut odotushuoneen lattialle ja siitä lehtitelineen alle.

 - Vedä jo välillä henkeä, tulistui Mommi. - Tässä on tosi kysymyksessä.

   Lapset hakivat kaikkialta. Onneksi kampaamoon ei tarvinnut mennä turhaan voimiaan tuhlaamaan. Kleopatra oli ehdottoman varma siitä, että Vikiä ei ollut ilmestynyt sen näköpiiriin.

 - Entä nyt? kysyi Mommi, kun he aivan uupuneina istahtivat hetkeksi keittiön pöydän ääreen. - Mikä nyt eteen, Miikkulaiset ja Maisa? Aappo ei ole kunnolla ehtinyt edes poistua talostamme, kun jo hukkasimme hänen lemmikkinsä.

 - Kai sitä on alettava etsiä ulkopuolelta, sanoi Maisa vaimealla äänellä. Hänellä oli jo nälkä, ja syyllisyyskin painoi mieltä. Jolleivät he Pulleron ja Kleopatran kanssa olisi tupsahtaneet paikalle juuri kriittisellä hetkellä, Mirtta ainakin olisi pysynyt lastenhuoneessa pitämässä hamsteria silmällä.

 - Lähdetään ja heti, komensi Mommi. - Mimmi, saammeko ottaa voileipää evääksi? Lähdemme ulos, hm, partioimaan.

 - Älkää menkö kauas. Kleopatra on pian valmis. Kiillotan vain sen viikset ja tuprutan pikkuisen puuteria päälle.

2. HAMSTERIN HARHARETKET

   Toivoton yritys etsiä pientä vikkelää hamsteria kaupungista ja sen puistoista. Lapset kulkivat lähikatuja ylös ja alas, tiedustelivat ihmisiltä ja eläimiltä, mutta kukaan ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään. Toivotonta.

   Apulaispoliisikonstaapeli Tarkka-Aho yritti myös auttaa etsinnöissä, koska hän ensin luuli, että Viki oli pieni poika. Hän jopa lupasi hälyttää apua poliisilaitokselta, varuskunnasta ja mahdollisesti pyytää pari helikopteria paikalle.

   Lasten oli pakko tunnustaa, mikä Viki oli miehiään, jolloin varsin ymmärrettävistä syistä Tarkka-Ahon mielenkiinto laimeni. Hän tosin lupasi pitää uniset silmänsä auki ja ilmoittaa Mimmin numeroon, jos etsintäkuulutettu viuhahtaisi jossakin.

   Maisa tiesi kertoa, että Tarkka-Aho ei nimestään huolimatta ollut ylen tarkkasilmäinen, sillä kerran heiltä oli karannut melkein leikkimökin korkuinen bernhardilaiskoira eikä poliisi ollut löytänyt sitäkään, vaikka se oli astellut hänen takanaan ja sitten rinnallaan koko puiston halki. Luuli kai sitä varjokseen.

 - Älä masenna meitä, Maisa, voivotteli Mommi. - Meillä täytyy säilyä myönteinen ja optimistinen asenne. Niin kauan kuin on elämää on toivoakin.

 - Entä jos Vikille on tapahtunut jotakin? Jos se on jäänyt auton alle? Tunteeko se yhtään liikennesääntöä? Jos se on värisokea eikä huomaa liikennevalojen vaihtumista.

 - Sinäkin Mirtta olet vain tuomassa esille kielteistä näkökantaa.Pää pystyyn, tytöt. Kyllä tästä selvitään.

   Mommi kääntyi selin, pyyhki kyyneleen silmäkulmastaan ja niisti äänekkäästi. Toivotonta.

 - Tässä tarvittaisiin vainukoiraa, keksi Mirtta. - Se jäljittäisi Vikin nopeasti.

 - Hienoa Mirtta, olet todellinen nero. Onhan meillä Pullero, huusi Mommi riemuissaan.

 - Pullero? Pulleroko? mutisi Maisa epävarmasti, koska hänhän se parhaiten tunsi koiransa ominaisuudet: hitauden, unisuuden, jaakeuden, uppiniskaisuuden, mukavuudenrakkauden, suorastaan laiskuuden, tottumattomuuden ja niin edelleen. Mitä sitä ystävänsä huonoja puolia luettelemaan.

   Lapset juoksivat Valtakatu kuutoseen ja alkoivat selittää Pullerolle tämän toimenkuvaa ja tehtävän laatua. Koiraa nukutti armottomasti hyvän aterian jälkeen. Mimmi oli jo kovasti ihmetellyt lasten viipymistä ja vieraanvaraisena emäntänä syöttänyt molemmat asiakkaansa, joille ihme kyllä ei alkuunkaan kelvannut ison siskon kuuluisa hernekeitto. Kauppansa tekivät kyllä maito ja makkara sekä  talkkarin rouvan lahjoittamat piirakat ja pulla.

 - Mitä te oikein touhuatte lapset? Maisan äiti jo soitti ja pyysi teitä tulemaan heti kotiin. Ruoka jäähtyy minullakin ja Mommin läksyt ovat varmaan taas tekemättä.

 - Meillä on elintärkeitä tehtäviä, puolusteli Mommi. - Meidän on ihan pakko lähteä vielä kerran ulos. Otamme Pulleron mukaan vainukoiraksi.

 - Miksi? kysyi Mimmi. - Ihmettelen sitäkin, että heti ensimmäisenä päivänä jätätte hoidokkinne aivan yksin Se varmaankin ikävöi kotiin. Olisin mennyt sitä lohduttamaan, mutta en tohtinut avata ovea, jos se sittenkin on irrallaan.

   Nyt lasten oli pakko tunnustaa, että Viki oli varsin ja täydellisesti irrallaan. Se oli kadonnut ja teillä tietymättömillä. Maisalta ja Mirtalta pääsi itku, ja Mommi oli aivan onneton, koska hän tunsi pettäneensä hyvän kaverinsa Aappon.

 - Maisa, soita äidillesi ja selosta tilanne. Voitte sitten lähteä Pulleron kanssa etsintäretkelle, mutta pahoin pelkään, että siitä ei ole apua.

   Tytöt alkoivat taas vollottaa. Sitten Maisa meni puhelimeen ja selitti niiskutellen asiaa äidilleen. Eläinlääkärin vaimona tämä oli sangen myötätuntoinen ja lupasi itse hakea tyttärensä sekä eläimet autolla kotiin, jos näillä menisi kovin myöhään.

   Niin kuin jokainen olisi saattanut arvata, vaikka ei olisikaan luonteeltaan kovin synkkämielinen, Pullerosta oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Vuoronperään Maisa ja Mommi kantoivat sitä, koska se olisi jo halunnut kotiin nukkumaan. Se harasi vastaan kynsin, mutta ei sentään hampain. Tämän partiointitehtävän jälkeen sen hienosti hoidetut kynnet olivat aivan multaiset ja kiillottomat, jopa lohkeilleet.

 - Vainukoiranhan pitää mennä edellä, motkotti Mommi äkäisenä. - Kaikissa filmeissä koira juoksee kuono maassa edellä. Ei sitä koskaan vedetä perässä tai kanneta sylissä. Älytöntä.

 - Hys, älä loukkaa sen tunteita, kuiskasi Maisa. - Jos Pullero  suuttuu, se saattaa kieltäytyä syömästä.

   Tyttö vaikeni ja mietti hetken.

 - Ei sentään, jos toden sanon, se ei ole koskaan tehnyt syömälakkoa. Sen sijaan se ei suostu lähtemään makuukoristaan liikkeelle ja vaatii, että kaikki ruuat kannetaan sinne.

   Pieniä jyrsijöitä löytyi muutama. Mommi kiipesi suureen puuhun, jossa oravapariskunta keskeytti ateriointinsa ja alkoi jaella neuvojaan. Ensin he kyllä vähän ahneesti tiedustelivat, oliko Viki mahdollisesti syötävää. Jotakin eksoottista ruokaa, ehkä kaviaarin tasoista.

 - Parempi olisi, etteivät ainakaan oravat sitä ensimmäiseksi löydä, totesi Maisa. - Kyllä niille liharuokakin kelpaa. Kerran meillä oli potilaana valkoinen hiiri, ja viime tingassa isä sai sen pelastettua naapurin Kurren hampaista.

 - Ruokaako, kvaak kvaak, kuului vaakkumista puusta. - Kuvailkaa sitä Vikiä, niin minä kyllä nokin sen esille.

   Suuri harmaa varis, Waldemar Wilhelminpoika Waakkula, lennähti alaoksalle ja napsutteli nokkaansa.

 - Minne päin se lähti? Onko se hiiren näköinen?

 - Kiitoksia paljon herra Waakkula, mutta emme enää tarvitse apuanne. Meillä on hieno vainukoira omasta takaa. Tule Pullero.

 - Tuolle vaakkujalle emme ikinä paljasta Vikin tuntomerkkejä, suhisi Mommi tytöille.

   Vihdoinkin etsintä tuotti tuloksia. Kaikki muut paitsi Pullero havaitsivat jotakin liikettä lasten liukumäessä. Jokin pikkuruinen olento laski villinä mäkeä, kiipesi kynnet lipsuen ylös ja laski uudestaan. Ilmiselvästi nautti olostaan. Ketään muita ei näkynyt lähettyvillä.

 - Eläköön! Viki löytyi! Hei Viki, me tässä, Maisa, Mirtta ja Mommi, kiljui poika. - Me olemme sinun sijaisvanhempasi, sillä aikaa kun Aappo on matkoilla.

   Hamsteri se oli, aika heiveröinen, mutta ehkä Viki oli laihtunut karkureissunsa aikana. Tuotti hieman vaikeuksia saada otusta kiinni, mutta kun se taas railakkaasti laski mäkeä, Mommi meni kohdalle ja sieppasi pikkuliukujan hyppysiinsä.

 - Auttakaa, se puree, huusi poika.

 - Ota tämä minun myssyni ja laita se siihen.

   Mommi sai tiputettua kiukkuisen jyrsijän Maisan myssyyn, ennen kuin se ehti jyrsiä hänen kaikkia sormiaan verille.

 - Onpa se kiukkuinen, päivitteli Maisa. - Mainitsiko Aappo mitään sen luonteesta?

 - Ei muuta kuin että Viki on kiltti eikä pure ketään.

 - Sen luonne on voinut muuttua täällä kaupungin vilinässä, kun se on joutunut taistelemaan hengestään. Ainaista viidakkosotaa.

 - Missä täällä on viidakko? kyseli Mirtta. - Kuvakirjoissa olen nähnyt sellaisen, mutta missä täällä ovat leijonat ja käärmeet?

 - Anna olla, Mirtta. Nyt äkkiä kotiin.

 - Seis, aiotteko kidnapata meidän hamsterimme? huusi kaksi äkäistä isoa poikaa, jotka olivat tulleet esille pensaan takaa.

 - Ei se teidän ole. Se on luokkatoverini Aappon ja se pääsi karkuun. Nyt löysimme sen. Älkää yrittäkökään ryövätä sitä meiltä.

   Mommi kääntyi uhkaavana poikia kohti. Olisipa nyt apulaiskonstaapeli Tarkka-Aho lähettyvillä, mutta tämä oli kai mennyt kotiinsa syömään. Hamsteri myllersi myssyssä ja yritti purra siihen reikiä terävillä hampaillaan.

 - Ei se ole teidän hamsterinne vaan meidän. Sen nimi on Johannes.  Hei Hanski! Sinähän sinä olet. Vastaa meille.

   Kuului vihaista vikinää ja pieni viiksekäs kuono pilkisti esiin  jostakin reiästä.

 - Se pureskelee uuden myssyni pilalle, valitti Maisa. - Mennään jo. Pojat vain kiusoittelevat meitä.

 - Äiskä! kiljuivat pojat ja topakka rouvasihminen asteli näyttämölle kuin taikaiskusta. - Nämä hävyttömät kakarat varastivat meidän Johanneksemme.

   Nainen käveli pönäkkänä paikalle, avasi hiukan myssyä, jolloin hamsteri hyppäsi hänen käsivarrelleen ja alkoi hermostuneena vipatella viiksiään.

 - So so, jutteli nainen eläimelle ja silitti sitä hellästi. - Tulkaa tänne pojat, kyllä tämä on Johannes. Sillä on tuo pieni valkoinen pilkku selässä. Siitä minä sen heti tunnistin. Se on vielä poikanen kuten näette.

 - Aappon hamsteri on jo kaksivuotias, myönsi Mommi hieman nolona. - Se on siis täysi-ikäinen. Ilmankos tuo näytti niin rääpäleeltä.

 - Älä ala haukkua, apina. Ensin varastaa hamsterin ja sitten vielä nimittelee. Senkin marakatti.

   Tappelua ei sentään päässyt syntymään. Poikien äiti toimi tarmokkaana rauhanturvaajana, oikeastaan rauhaan pakottajana.

 - Vahinko se varmaan oli. Ymmärrettävä erehdys. Eihän hamstereita joka päivä ole puistossa liukumäkeä laskemassa. Lähdetään pojat.

   Sen jälkeen hän kääntyi ystävällisesti hamsterinmetsästäjien puoleen ja toivotti heille onnea löytöretkelle.

 - Kiitoksia ja anteeksi tämä sekaannus, mumisi Mommi.

   Kotiin marssi kolme masentunutta etsintäpartion jäsentä. Pullero ei enää marssinut minnekään, koska se nukkui makeasti Maisan käsivarrella. Oikea Nukkuneuvos.

   Kleopatra oli jo niin kyllästynyt koko vierailuun, että se pureskeli häkkinsä tankoja naama kurtussa. Ei ollut moksiskaan, vaikka ryppyjä syntyisi sen muuten niin sileään naamaan. Kallista ryppyvoidetta kuluisi taas kilokaupalla.

   Maisan äiti haki koko pesueensa kotiin autolla ja lupasi Mimmille, että seuraavana päivänä he panisivat ilmoituksen lehteen. Hän osallistuisi kustannuksiin, koska tavallaan he olivat vastuussa tapahtumasta.

   Illalla Miikkulaiset istuivat olohuoneessa ja miettivät kaiken surkeutta. Aappolle he eivät halunneet vielä ilmoittaa asiasta. Nauttikoon poika kaikessa rauhassa lomastaan.

 - Mikä tuo ääni on? kysyi Mimmi. - Sadeko siellä ropisee?

 - Se kuuluu eteisestä, kuiskasi Mirtta. - Se kuuluu täältä komerosta. Entä jos se on...

   Ovi avattiin, ja siellä istui keskimmäisellä hyllyllä pirteäsilmäinen Viki pureskellen touhukkaana Mimmin nahkavyötä. Hansikas lojui vieressä varsin repaleisena ja komeron alaosassa pilkotti  Mimmin hieno juhlakenkä, jonka yksi hihna oli poikki kuin veitsellä leikaten. Veitsenterävät hampaat joillakuilla.

 - Voi surkeus, huusi Mimmi.

 - Voi kun ihanaa, se löytyi, huusivat Mommi ja Mirtta.

   Vikin epäselvästä vikinästä he saivat sen verran selvää, että se oli livahtanut komeroon piiloon, kun huomasi kissan saapuneen asuntoon. Aikansa kuluksi se oli aterioinut, mutta ei ollut uskaltanut kovaäänisemmin ilmaista läsnäoloaan, niin kauan kuin se terävähampainen peto oli ollut paikalla.

   Vasta aivan äsken Viki oli täydellä teholla aloittanut herkuttelunsa, ja nyt oli menossa maukas nahkavyö, jonka höysteeksi se naposteli siniruudullista hyllypaperia.

 - Terävähampainen, huokaisi Mimmi ja tarkasteli vahinkoja asusteissaan. - Ilmoittakaa heti Maisalle, että homma on hanskassa ja yksi hanska riekaleina, ettei hänen äitinsä turhaan laita ilmoitusta lehteen.

   Se siitä.  

3. MELLAKKA ASTIAKAAPISSA

   Mimmi oli lähdössä kaupungille ja kehotti Mirttaa tiskaamaan pöydällä olevat astiat.

 - Niitä ei ole monta, mutta käytä silti runsaasti pesuainetta, jotta tulee kirkasta ja puhdasta.

   Mirtta oli mielissään tästä luottamuksen osoituksesta. Mimmillä näytti olevan kiire jonnekin, joten astioitten särkyminen tulisi olemaan sivuseikka.

 - Lal-lal-laa, lauleli Mirtta päästäessään kuumaa vettä lautasten, kuppien ja ruokailuvälineitten päälle pesualtaaseen. - Ai, kun kuumaa. Lal-laa.

   Sitten vielä loraus pesuainetta. Onpa raskas pullo. Voi sentään lorauksen tilalle tuli aimo holvaus. Sittenpähän puhdistuvat, hän tuumi katsellessaan pää kallellaan melkein lattialle asti kuplivaa vaahtovuorta.

   Kaikki tuntui sujuvan hyvin, kunnes hän erästä ruokalusikkaa karhealla harjalla hangatessaan huomasi lusikan kipristelevän ja käpristelevän itseään. Siihen ilmestyivät vääristyneet kasvot, jotka syljeskelivät ja voihkivat:

 - Voi voi, kun on väkevää. Tukehdun tähän myrkkyyn. Eikö vähempikin riittäisi? Minullahan on syöty vain marjasoppaa.

   Mirtta säikähti niin, että päästi lusikan tipahtamaan lattialle, johon heti levisi suuri sateenkaaren väreissä kupliva lammikko. Vielä sen keskelläkin lusikka jatkoi voivotteluaan ja kiemurteluaan.

 - Apua, hukun tähän törkyyn. Vettä, vettä!

   Apinatyttö väänsi vesihanaa, otti melkein litran verran vettä kannuun ja kaataa loiskautti sen lusikan päälle jo ennestäänkin litimärälle lattialle.

 - Pulp pulp, ah kun teki hyvää. Puhdasta raikasta vettä. Ehkä tästä sentään selviän hengissä.

 - Osaatko sinä puhua?

 - Totta kai osaan, me kaikki osaamme. Meillä on myös aistimukset, tunteet ja mielipiteet. Vieläpä järkeviä ajatuksia.

 - Niin on, huusi kiihkoisa kuoro kuivauskaapin hyllyltä. Jopa vanha hiukan ruosteinen reikäkauhakin aukoi ponnekkaasti suutaan. Pesualtaassa uppeluksissa olevat astiat, veitset ja haarukat pulputtivat kai myös jotakin, koska taas vyörähti melkoinen laimisko lattialle. Suoraan raidalliselle räsymatolle.

 - Voi tätä sotkua, harmitteli Mirtta ja alkoi pyyhkiä lattiaa.

   Hän oli huomaavinaan joitakin himmeitä täpliä hyllyllä niissä  kuivissakin astioissa ja päätti pestä kunnolla ne kaikki. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Tuskin hän oli saanut ensimmäiset kipot upotettua saippuaveteen, kun alkoi kauhea mellakointi ja huuto.

   Astiat ja aterimet pomppivat ylös vaahdosta, ravasivat edestakaisin tiskipöydällä, alkoivat loikkia pitkin työpöytää ja ruokapöytää ja hyppivät raivostuneina tasajalkaa tuoleilla.

   Hädin tuskin Mirtta ehti sulkea oven, etteivät ne olisi pinkoneet eteiseen asti. Melu oli huumaava, sillä myös hyllyillä ennen niin kiltisti uinailleet tavarat yhtyivät mellakointiin. Koko astiakaappi tärisi ja natisi liitoksissaan. Olipa niillä paljon patoutunutta uhmaa ja voimaa.

   Sievät käsinmaalatut koristelautaset ulvoivat seinillä. Niillekin ilmestyi irvistyksessä oleva kita keskelle hillitynvärisiä hedelmiä ja kukkakuvioita.

   Pyhäastiasto, joihin oli maalattu sinisiä maalaistaloja ja idyllisiä puutarhamaisemia, oli kuin myrskyn jäljiltä. Kuvien lampaat ja paimenet juoksivat yhtenä sekasortoisena laumana pitkin tyynen lammen rantaa.

   Mitä vielä että tyynen. Suuret vaahtopäiset aallot iskeytyivät rantakiville ja poluille asti. Tyrskyt heittelivät kaisloja ja kaikenlaista roskaa rannalle. Hanhiparat kaakattivat kauhuissaan tuon vedenpaisumuksen keskellä.

   Posliinilaatoista tehty metallihelainen tarjotin rämisteli pitkin ikkunalautaa ja heilautteli itseään jo uhkaavasti lasia kohti.

 - Älä ystäväiseni riko ikkunaa, pyysi Mirtta onnettomana. - Mimmillä ei ole varaa maksaa sitä.

 - Mutta onpa hänellä varaa tuhlata rahojaan myrkyllisiin ja liian vahvoihin pesuaineisiin, mylvi kolme suurta kattilaa kolmiäänisesti ja keikutteli kansiaan, jotka hyppelehtivät tiuhaan tahtiin korvalta toiselle.

   Valurautainen, harmaa ja jyhkeä paistinpannu mäiskäytteli mahtavia iskujaan uunin luukkuun. Tulikohan siihenkin särö?

 - Mistä te noin suutuitte? itki Mirtta. - Selittäkää toki minullekin, jotta tiedän varoa tekemästä uudestaan samaa erehdystä. Kokemuksesta kun oppii, sanoo sisareni Mimmi, joka on kauhean viisas nainen.

 - Eipä ole tarpeeksi viisas. Teillä sentään huuhdellaan astiat, ennen kuin ne sijoitetaan kuivauskaappiin, mutta tiedän maita täällä Euroopassakin, joissa astiat nostetaan paksua vaahtoa tippuvina kuivumaan. Niistä sitten seuraavana päivänä popsitaan hyvällä ruokahalulla herkullisia ruokia ja myrkyllisiä saasteita.

 - Eivät ne niin myrkyllisiä voi olla, väitti Mirtta. - Nehän on tarkoitettu ruoka-astioitten pesemiseen.

 - Haluatko kuulla karmean jutun eräästä kissasta? kysyi kohtalaisen hillitysti käyttäytyvä hopeinen liemikauha. - Se kissa kärsi jatkuvasta allergiasta. Sen karvat lähtivät ja sillä oli kutinaa joka puolella. Viimein perheen äiti hoksasi pestä kissan ruokakupin erikseen miedolla saippualla eikä enää pannut sitä samaan tiskikoneeseen ihmisten ruokailuvälineitten kanssa.

 - Mitä tapahtui?

 - Kissa parani, ja siitä kertoi oikein eläinlääkäri telkkarissa.

 - Ennen vanhaan kukin vain nuoli oman lusikkansa aterioinnin jälkeen ja asetti sen sitten seinänrakoon tai hyllylle kuivumaan, kertoi käräjävällä äänellä vanha puukauha, joka oli kiinnostunut kansatieteestä.

 - Miten ihmiset kestivät sitä sairastumatta? ihmetteli Mirtta. - Eikö se ollut kauhean epähyg...hyg...hyg...?

 - Epähygieenistä, auttoi kauha opettavaisena. - Mutta omatpa olivat pöpöt, ja saattoihan kansa tulla jopa immuuniksi ainakin vähemmän vaarallisille sairauksille. Nykyajan ihmisethän ne koko ajan sairastelevatkin ja hakevat lääkkeistä apua joka pikkuvaivaansa. Ja silti ollaan olevinaan huippusiistejä.

   Suuri, möhömahainen pesuainepullo oli kuunnellut kaikkea tätä inhoten. Nyt hän korotti harmista korahtelevan äänensä:

 - Tyhmyreitä te olette kaikki tyynni. Miten teollisuus ja kauppa pelaisi, jolleivät valmistajat koko aikaa syytäisi markkinoille yhä uusia ja yhä voimakkaampia aineita? Suuria määriä, ja rutkasti rahaa tehtailijoitten ja liikkeitten pussiin.

 - Nytpä sitten alkaa mielenosoitus myrkkyjä vastaan, huusi suuri kultareunainen paistivati. Täytyyhän jonkun meitä kuulla ja ymmärtää.

   Korviaan pidellen Mirtta pakeni keittiöstä, joka oli muuttunut oikeaksi hurjistuneitten astioitten huutokentäksi. Mimmi tuli juuri ovesta sisälle ja kysyi heti epäluuloisena:

 - Mitä sinä oikein olet ollut puuhaamassa, Mirtta, kun syöksyt keittiöstä silmät pystyssä?

 - Astiat ovat tehneet kapinan ja järjestäneet mielenosoituksen keittiössä. Toivottavasti mitään ei ole vielä särkynyt.

 - Itse olet tietysti tiskatessasi rikkonut jonkin kupin. Sitähän sattuu. Kiitokset kuitenkin, että halusit auttaa minua.

 - Voi, ennen kuin kiittelet minua, tule katsomaan.

   Mirtta veti sisarensa keittiöön. Kaikki oli rauhallista. Lattialla oli pieni vesilammikko ja tiskipöytä kiilteli vielä märkänä. Mimmi alkoi rauhallisena pyyhkiä sitä.

 - Kaikkihan on aivan hyvin ja järjestyksessä. Kupit ojennuksessa ja veitset ja haarukat paikoillaan. En ymmärrä, mitä sinä taas satuilet.

 - Astiat suuttuivat, kun käytämme turhan voimakkaita pesuaineita. Eikö niitten käyttöä voisi vähentää?

 - Voi lapsi-kulta, sinähän puhut aivan kuin aikuinen. Olet tietysti kuunnellut, kun olen Aappon äidin kanssa keskustellut juuri tästä samasta aiheesta. Ympäristöystävällisemmästä käyttäytymisestä myös kotitalouksissa.

 - Jaa, niinkö se onkin? Olikohan se unta?

 - Saattoi ollakin tai sitten se sinun villinä laukkaava mielikuvituksesi on taas kerran tehnyt tepposensa.

   Se siitä.

4. HERKUTTELUA

   Mirtta ja Mommi istuivat baarissa herkuttelemassa suussa sulavilla hampurilaisilla. Samalla he ihastelivat juuri ostamiaan taskulamppuja, Mirtalla oli punainen ja Mommilla sininen.

 - Mitä sinäkin muka taskulampulla teet? härnäsi Mommi sisartaan. - Etsitkö sen valossa pehmolelujasi ja legopalikoitasi sohvan alta?

 - Pitää minullakin olla sellainen, jos sinullakin on, intti sisko.

 - Minä tarvitsen sitä kun leikimme kavereitten kanssa sissisotaa kellarin käytävissä ja roskapönttöjen takana.

 - Rymyättekö te kellarissa, vaikka talkkarin täti on kieltänyt? Mitä hän sanoisi, jos...

 - Varokin hiiskumasta hänelle sanaakaan, senkin maanpetturi. Meillä on menossa tärkeä etsintätehtävä, sillä  Aappon hamsteri on karkuteillä.

 - Taasko se on kadonnut? Kunpa se olisi monta kiloa lihavampi, niin se olisi helpompi löytää.

 - En ikinä hankkisi itselleni lemmikkieläintä, jota pitää hakea suurennuslasilla. Minulle kelpaisi vain vähintään villisian kokoinen kaveri.

   Poika haukkasi herkullisen palasen hampurilaisestaan ja torui siskoaan:

 - Älä napsuttele sitä lamppua alvariinsa, patteri kuluu.

   Mirtta huokaisi ja keskittyi taas nautiskelemaan välipalaansa.

 - Voiko mikään olla tämän parempaa? kehui Mommi ja maiskutteli kuuluvasti. - Voisin popsia näitä vaikka sata kappaletta.

 - Silloin kyllä halkeaisit kuin ilmapallo, nauroi Mirtta. - Mimmi sanoo aina, että pitää syödä kohtuudella.

 - Itse se ei ainakaan noudata ohjeitaan. Olen monta kertaa herännyt siihen, että hän hiipii yöllä jääkaapille natustelemaan jotakin makeata.

 - Hänellä on varmaan hellyyden nälkä. Siihen auttaa esimerkiksi suklaa.

 - Turhaa tyttöjen hempeilyä. Minäkin tykkään suklaasta enkä koskaan ole tuntenut hellyyden nälkää.

 - Oletpas joskus. Kun sinulla on kuumetta ja flunssaa, käperryt niin mielelläsi Mimmin kainaloon.

 - Pyh ja en ikinä.

 - Kylläpäs, kylläpäs, viime kesänäkin, kun vilustuit uimareissulla. Hih hii.

 - Suu kiinni ja syö, komensi Mommi.

 - Miten minä voin syödä kun suuni on kiinni? En voi haukata. Mum mum mum.

 - Kuvittelet kai olevasi nokkela. Rääpäle sinä vielä olet. En tuo sinua enää koskaan hampurilaiselle, jollet osaa käyttäytyä kunnolla. Katso nyt, miten tuo mieskin sinua tuijottaa.

 - Mikä mies? Ai tuo hirveän suurikokoinen? Luuletko, että maailmassa on vielä jättiläisiä?

 - Tuskinpa sentään. Paitsi eläimiä tietysti, norsuja ja valaita.

 - Ja dinosauruksia.

 - Ei niitä enää ole, ne olivat muinaisajan otuksia.

 - Tarkoitinkin ihmisiä, hirveän isokokoisia ihmisiä. Tuokin mies on varmasti viisi metriä pitkä.

 - Höpö höpö sinun kanssasi. Hän on korkeintaan parimetrinen.

   Lapset mutustelevat hetken aikaa vaiti. Yhtäkkiä Mommi ottaa tikun pienestä astiasta ja alkaa hartaana kaivella hampaitaan. Katse on sisäänpäin kääntynyt ja keskittynyt.

 - Tarttuiko sinne jotakin? kysäisi Mirtta. - Onko sinulla reikiä hampaissasi?

 - Eikä ole. Kävin juuri tarkastuksessa ja lääkäri sanoi, että minulla on oikeat apinan hampaat. Vahvat ja hyvät. Kas, nyt se lähti.

   Molemmat tarkastelivat tikun päässä olevaa pientä lihanpalasta. Mirtta kuiskasi:

 - Älä katso, mutta taas se mies toljottaa tänne päin.

   Suuri ja punoittava miehenköriläs katseli heitä vetisillä  mulkosilmillään.

 - Mitähän se oikein aikoo? Olisiko meidän parasta lähteä. Ehkä se ei pidä marakateista.

 - Ei olla tietääksemmekään, niin se kyllä lakkaa töllistelemästä, suhahti Mommi.

  - Katso nyt hänen partaansa ja nenäänsä, kuiskasi Mirtta. -  Entä hänen huulensa. Ne ovat kauhean leveät ja turpeat. Roikkuvat melkein leuan alla. Sen ylimmäisen nimittäin.

 - Hys, älä tiiraile sitä koko aikaa. Se voi suuttua. Olen kuullut, että petoja, kuten esimerkiksi karhuja, ei saa tuijottaa suoraan silmiin. Ne saattavat raivostua.

 - En minä silmiin tuijotakaan vaan huuleen. Onko tuo mies sitten jokin peto?

 - En minä tiedä. Ota se loppu mukaasi ja syö kotona. En minä jaksa sinua enää odottaa, mokomakin Elli Etana.

 - Katso nyt, kuinka sen miehen alahuuli on kuin paksu limainen etana tai ennemminkin upottava sohva. Nyt se tulee meitä kohti. Äkkiä pöydän alle.

 - Hoopoko sä olet, minä...

   Lapset eivät kerinneet tehdä yhtikäs mitään, kun mies oli jo kohdalla ja kumartui pöydän yli. Hänen partansa oli tavattoman paksu ja takkuinen, ja siinä näkyi tähteitä kaikista niistä ruokalajeista, joita hän oli sinä aamuna ahminut sisuksiinsa.

   Risto Risuparta kurkottautui tähyilemään pöydän pintaa lähempää. Oli kai likinäköinen, koska riiputteli ja heilutteli päätään ja partaansa melkoisen tovin lasten yllä.

   Mitä kummaa hän etsi?

 - Jaaha, tuossahan se on, murisi mies ja ojensi kätensä pelosta jähmettyneiden sisarusten yli ottamaan sanomalehteä heidän vieressään olevalta tuolilta. - Jaaha.

   Lapset jo huokasivat helpotuksesta, mutta silloin tapahtui jotakin outoa. Miehen pitkä, vanuttunut ja ruosteenruskea parta hipaisi lapsia. Se oli kovin tahmainen, kuin liisterin peitossa. Yhtäkkiä he huomasivat sätkyttelevänsä kuin kärpäset liimapaperissa. He olivat takertuneet jättiläisen partaan.

5. RISUPARRAN HAMPAISSA

   Siinä ei kirkuminen eivätkä avunhuudot auttaneet.

 - Mimmi!

 - Äiti!

   Mirtta ja Mommi kiemurtelivat ja riuhtoivat, mutta kun he saivat vaikkapa toisen kätensä irti, toinen jo upposi entistä syvemmälle tuuheaan metsään. Kuin tiheään viidakkoon.

 - Apua, hyvät ihmiset, auttakaa meitä!

   Kukaan ei tuntunut huomaavan mitään taikka eivät välittäneet. Baarivieraat jatkoivat ranskalaistensa makustelua ja hörppäsivät välillä cokista päälle. Mahtavaa.

 - Nyt se on lähdössä ulos. Siellä tuulee navakasti, joten varmasti pääsemme kohta vapaiksi.

 - Mutta silloinhan me putoamme korkealta kovaan katuun, uikutti tyttö.

 - Mehän olemme apinoita, joten ei hätiä mitiä, hyppäämme vain ketterästi jonkin kioskin päälle taikka puun oksalle.

   Kun Risto Risuparta oli päässyt kadulle, hän alkoi kasvaa yhä vain korkeammaksi. Lopulta lapsista tuntui kuin mies olisi ollut kuin Pariisin Eiffel-torni, josta he olivat joskus nähneet kuvia. Melkein huojahtelikin yhtä paljon.

   Riston pää oli lopulta suuren talon ylimpien kerrosten korkeudella. Hän silmäili kattojen yli ympärilleen ja alkoi sitten hieman hoiperrellen laahustaa joen rantaa kohti.

 - Siellä on silta. Ole tarkkana, niin hyppäämme sillan ylärakenteille, jos se lähtee kahlaamaan, lohdutti poika nyyhkyttävää sisartaan. - Katso vain minusta esimerkkiä, kuten muutoinkin aina matkit minua kuin marakatti.

   Mies pysähtyi rannalle. Ilmiselvästi hän oli pyrkimässä yli. Hän tallusteli edestakaisin törmällä ja arvioi sopivaa kahluupaikkaa. Sitten hän päättäväisesti lähti horjahtelemaan sillalle päin.

 - Hep, ole varuillasi, huusi Mommi. - Pian me ponkaisemme kuin hyppyrotat kaiteelle.

   Mitä vielä. Risto aikoi ruveta ylittämään siltaa. Hän ehti sijoittaa vain toisen valtavan kenkänsä sen päälle, kun koko rakennelma romahti. Osa vaipui veteen ja osa jäi törröttämään monella mutkalla veden päälle.

   Risuparta näytti hölmistyneeltä:

 - Tavattoman heikkotekoisia romuja. Jos minä olisin ollut insinöörinä,..

   Mies oikaisi itsensä täyteen pituuteensa, ja niin korkealta olisi vain varpunen uskaltanut pyrkiä maata kohden.

 - Apua, minua huimaa, valitti Mirtta.

 - Sulje silmäsi, mutta pidä silti partahaivenista kiinni. Minä sanon, milloin on sopiva tilaisuus loikata.

 - Ei minun tarvitse pitää mistään kiinni, sillä parta kietoutuu yhä tiukemmin ympärilleni. Se on kuin mustekala lonkeroineen.

 - Totta, se on kuin sekava kalaverkko. Olen vyötäröäni myöten siinä pöheikössä. Millä pääsemme enää irti? Uppoamme tähän kuin suohon.

   Nyt alkoi Mommiakin todella pelottaa. Hehän tukehtuisivat siihen risukasaan. Todellinen risuparta, kuten Nestori joskus pitkähaivenisia taiteilijoita nimitteli.  

 - Mirtta, vastaa, et kai ole pyörtynyt?

   Mommi kurkisteli ylöspäin huulia kohti. Mirttaa ei näkynyt missään. Poika ihmetteli hetken ja havaitsi sitten kauhukseen, että mies lipoi silloin tällöin kielellään huuliaan. Maisteli kai vielä herkullisen aamiaisensa jätteitä näin jälkikäteenkin. Olisi käyttänyt lautasliinaa.

 - Missä olet Mirtta?

 - Täällä, kuului heikko ääni jostakin kaukaa kuin maan alta. - Täällä miehen suussa.

 - Odota, minä tulen sinua auttamaan, kiljui Mommi ja yritti viimeisillä voimillaan pyristellä ylös kohti Riston alahuulta. - Älä lähde minnekään.

 - Minne minä muka lähtisin?

   Mommin onnistuikin rientää sisarensa avuksi, sillä mies raapi partaansa, tunsi siinä jonkin pikkuruisen möhkäleen, luuli sitä kai leivänmuruseksi ja pisti nopeasti huuliensa väliin. Ei kerinnyt puraisemaan ja mitä niin pientä palasta kannatti pureskellakaan. Mommipa hyppäsi ketterästi alahampaitten yli Risuparran kitaan.

 - Mirtta, hei missä sinä olet? Onpa täällä pimeätä. Sytytä taskulamppu.

   Molemmat lapset tutkivat ympäristöä pienten tuikkujensa valossa. Suuhan tämä oli, mutta mahdottoman suuri.

 - Suurisuinen kaveri, totesi Mommi. - Varo hampaita, sehän loksuttelee niitä ihan huvikseen.

   Sisällä oli todella rauhatonta. Hampaitten purupinnat eivät kai olleet aivan kohdallaan, sillä suuret, teräväreunaiset ja ruskehtavat lohkareet iskeytyivät välillä vastakkain ja välillä taas toistensa ohi.

 - Olisivatpa edes puhtaanvalkoiset, niin näkyisivät paremmin tässä hämäryydessä ja osaisimme helpommin väistää niitä. Ristipurenta on kai tällaista? Tule, asetutaan kielen alle turvaan.

   Siellä vasta alkoi kamala mongerrus ja myllerrys. Vaikka marakatit olivat niin pieniä mieheen verrattuna, tämä sittenkin oli tuntevinaan jotakin vierasta materiaalia suussaan ja alkoi syljeskellä sitä ulos.

 - Ei saa sylkeä kadulle! Mimmi on sanonut, huusi Mommi. - Mehän  murskaannumme kovaan asfalttiin.

   Mikään ei auttanut, sillä mies jatkoi köhimistään, yökkimistään, melkein oksenteluaan ja epätoivoista sylkemistään. Eipä vain onnistunut purskauttamaan heitä ulos. Välillä kaveri antoi suuren, möykkyisen ja epätasaisen kielensä kaivella hampaitten välistä ja kitalaesta. Ahkerasti se etsi outoja tunkeilijoita.

   Kielen allakaan ei ollut enää turvallista, koska mies avasi suunsa ja alkoi pyydystää vieraita murusia paksulla etusormellaan. Kaivoi ja käänsi. Lapset juoksivat kauhuissaan edestakaisin.

   Silloin jokin pelottavan kirkas valo syöksyi sisälle suuhun ja aivan häikäisi heidät..

 - Mikä tuo on? Valonheittimet? Ei kun peili. Sammuta äkkiä lamppusi, Mirtta. Se vaaniskelee meitä taskupeilistä.

   Tällaista kuurupiiloa tenavat eivät olleet ikinä ennen leikkineet. He olivat läpimärkiä limasta ja syljestä ja kompuroivat lakkaamatta rikkinäisiin hampaisiin ja kaiken maailman pullistumiin ikenissä.

 - Olisipa tämä edes joku itseään palvova missi, niin olisivat ainakin hampaat kunnossa eikä löyhkäkään olisi näin hirmuinen. Käyttäisi edes purukumia.

 - Älä hauku sitä, ettei se suutu, vikisi Mirtta. - En jaksa enää juosta. Piiloudutaan johonkin hampaankoloon.

 - Mitä se oikein työntää tänne sisälle? huudahti Mommi. - Sehän on keihäs! Ei kun jättiläismäinen hammastikku. Varo, nyt se alkaa kaivella myös tätä meidän syvää poteroamme täällä takahampaassa.

   Lopultakin Risuparta kyllästyi tonkimaan hampaitaan, mutta lasten kauhuksi se puraisi valtavan tikkunsa poikki yhdellä rusauksella. Vaivoin he välttivät joutumasta seivästetyksi kuin perhoset keräilijän piikkiin.

   Hetken hiljaisuus ja Mommi huusi:

 - Äkkiä nyt kielen päälle. Kun se seuraavan kerran sylkäisee, me lennämme kaaressa vapauteen. Toivotaan, että ehdimme ottaa kiinni jostakin puun oksasta.

   Suurella vaivalla he kömpivät sen lihamöykyn päälle. Mirtta alkoi taas nyyhkyttää:

 - Minun on ikävä kotiin. Minun on ikävä Mimmiä.

 - Kyllä me tästä selviämme. Onneksi minä olen seuranasi.

   Risto Risuparta tuntui kävelevän. Oliko se ollut merimies, kun se keinahteli näin kovasti? Mirtta alkoi tulla huonovointiseksi. Pehmeä kieli velloi sinne ja tänne. Mies hengitti raskaasti suu hieman raollaan. Siitä rakosesta tuli valoa sisälle. Kaikki pyöri heidän silmissään.

 - Tämä on kuin karusellissa mutta inhottavaa. Miksei se sylkäise tai edes avaa suutaan kokonaan?

 - Sitä ei yskitä eikä aivastuta. Sitä pitäisi kutittaa.

 - Hienoa Mirtta, on sinullakin sentään älliä. Eikä mikään ihme. Olethan sisareni, ihasteli Mommi. - Kutitetaanpa sitä hieman taskulampuillamme.

   Alkoi mahdoton raaputus ja tökkiminen, mutta Risto ei ollut tietääkseenkään. Korjasi joskus kielensä asentoa, jolloin Mirtta-parka tipahti taas hampaitten väliin.

   Mommi auttoi hänet viereensä ja tuumi:

 - Kutitetaan sen kitalakea.

 - Missä se on?

 - Tuolla ylhäällä tietenkin. Ai, en millään ylety. Nouse sinä minun hartioilleni ja rapsuta hiukan lampullasi.

   Ähisten ja puhisten Mirtta viimein pääsi veljensä olkapäille seisomaan. Alusta vain velloi holtittomasti edestakaisin. Mommin jalat lipesivät, mutta marakattityttö sai vielä kerran huitaistua lampullaan.

   Silloin Risuparta yllättäen avasi suunsa ja aivasti pontevasti.

 - Nyt! Pidä minusta kiinni, Mirtta!

   Lapset lensivät kaaressa jääkylmään jokeen. Siinä samassa he jo seisoivat vihreällä ruoholla, ja hetken kuluttua kadulla. Sitten vielä ilmalento hampurilaisbaariin ja juuri sen saman pöydän ääreen, missä he olivat seikkailunsa alussakin istuneet.

 - Pelastuttiinpas! huusi Mirtta riemuissaan. - Kiitos sinulle rakas veljeni. Olet sinä viisas ja taitava.

 - Mitä höpsit? Oletko aivan kajahtanut?

   Mirtta katseli ympärilleen.

 - Missä se Risto Risuparta on?

 - Ai se suurikokoinen, parrakas mies? Hän lähti juuri kadulle luettuaan sitä lehteä, jonka hän haki tuosta tuolilta. Mitä sinä taas olet keksinyt?

 - Mehän olimme hänen suussaan ja pakoilimme seipään kokoista hammastikkua rikkinäisen hampaan kolossa. Etkö muista?

 - Lähdetään kotiin, ennen kuin vallan sekoat. Älä unohda taskulamppuasi.

 - Voi kauhistus, jos se Risuparta on syönyt Aappon hamsterin.

   Se siitä.

6. KUMMA LAPSENVAHTI

 - Taasko sinä lähdet jonnekin, Mimmi?

 - Miten voit sanoa että taasko? En ole kolmeen viikkoon käynyt muualla kuin kaupassa ja pari kertaa naapurissa kylässä. Minun täytyy välillä päästä tuulettumaan, ja tänään kirjastossa on tavattoman mielenkiintoinen keskustelutilaisuus.

 - Voit sinä keskustella täälläkin, nurisi Mirtta. - Minä keskustelen. Sano vain aihe.

 - Voi lapsi-kulta, mutta minä kun haluaisin keskustella kirjallisuudesta. Jostakin kirjasta, jonka olen juuri lukenut.

 - Viimeksi luit minulle Satulinnan salaisuutta. Siitäkö haluat jutella?

   Mimmi vain nauroi ja asetteli somaa hattua päähänsä. Peilasi ja veikisteli kuvalleen. Vaihteeksi hän oli palmikoinut hiuksensa pitkälle letille.

 - En minä voi jäädä yksin, ja Mommikin on partiossa. Jos on, hän lisäsi vaimealla äänellä.

 - Mitä sanoit? Ai niin, totta kai sinulle tulee joku mukava aikuinen lapsenvahdiksi.

 - Huimalan tätikö? Se vain istuu nojatuolissa ja kuorsaa joka viiden minuutin päästä. Telkkariakaan ei saa katsella, kun se välkkyminen käy hänen silmiinsä. Eikä hän viitsi lukea minulle muuta kuin päivälehteä. Kauppojen erikoistarjouksia ja yleisönosaston valituksia, joista en ymmärrä yhtään mitään.

 - Et saa moittia Huimalan tätiä. Hän on luotettava ja kiltti ja asuu juuri sopivasti alakerrassa, ettei hänen tarvitse liukastella kadulla.

 - En jää tänne Huimalan tädin kanssa. Minäkin alan pian kuorsata.

 - Ei täti tulekaan tällä kertaa, koska hänellä on kolotusta selässä. Sain hänen sijalleen ihan uuden kivan lapsenvahdin. Hänen nimensä on Sikke ja hän on vasta lukiolainen. Ahkera ja taitava tyttö. Älä sitten häiritse häntä, koska hän lukee täällä historian kokeeseensa.

 - Ai jännää. Lukeekohan hän minulle Kolumbuksesta? Olisi metkaa päästä seilaamaan suurelle valtamerelle. Mommi on kertonut.

 - Nyt hän taitaa tullakin. Muista sitten olla kiltisti. Jääkaapissa on iltapalaa molemmille.

   Sikke astui ovesta sisälle, tervehti välinpitämättömästi Mimmiä ja tuskin nyökkäsi Mirtalle, joka hymyili koko hammasrivistöllään tälle uudelle jännittävälle tytölle.

   Mimmi lähti kirjastoon ja Sikke lysähti sohvalle. Hänellä oli mukanaan suuri kassi, josta hän heti kaivoi esille pari kirjaa ja muistiinpanovälineet. Napsautti vain jalkalamppuun valon, pisti rillit nokalleen ja purkan suuhunsa. Sitten hän alkoi lukea.

   Mirtta tunsi itsensä jotenkin tyhmäksi. Hän istahti nojatuoliin pöydän toiselle puolelle ja mykkäkoulu alkoi.

   Neljännestunnin kuluttua Mirtta meni avaamaan telkkarin, koska siellä alkoi lastenohjelmaa.

 - Ääni pois, tuli Sikeltä ykskantaan.

 - Mutta se on suomea. En kuule mitä ne puhuvat.

   Lapsenvahti kohautti olkapäitään ja syventyi lukuihinsa. Vahdittava pienensi ääntä.

 - Oletpa sinä ahkera, sanoi Mirtta ihaillen. - Pärjäät varmasti hyvin koulussa.

 - Erittäin hyvin. Aion muuten myöhemmin opiskella lääkäriksi ja erikoistua joko lapsiin tai vanhuksiin. Pärjäisin vielä paremmin, jollet häiritsisi minua.

 - Anteeksi, mumisi Mirtta ja haki itselleenkin luettavaa eli kuvakirjan, jota hän alkoi tutkia.

 - Tässäkin on laivoja, pääsi pikkuiselta ihan tahattomasti. - Luetko sinäkin Kolumbuksesta?

   Sikke tuijotti Mirttaa hetken, nousi sitten päätään pudistellen ja poistui huoneesta. Meni nähtävästi vessaan.

   Kului paljon aikaa, Mirtan mielestä tosi paljon. Hän ei uskaltanut koventaa TV:n ääntä. Ei oikein tiennyt mitä tehdä. Miksi Sikke viipyi niin kauan kylppärissä? Oliko sillä ripuli?

   Vihdoin Mirtta hiipi oven taakse ja kysyi kohteliaasti:

 - Voitko huonosti? Soitanko Mimmille, että hän tulee aikaisemmin kotiin?

 - Älä häiritse minua. Eikö täällä missään saa lukea rauhassa?

   Taas kului parikymmentä minuuttia, ja Mirtalle tuli tarve päästä vessaan. Ihan pelotti mennä ovelle koputtelemaan.

 - Anteeksi, mutta minun täytyisi päästä sinne pissalle.

   Ovi lennähti auki, niin että pikkuinen oli saada kuhmun päähänsä.

 - Siitä vaan, painu sisälle, mutta jätä minut rauhaan.

   Kun Mirtta tuli kylpyhuoneesta, Sikke oli kadonnut. Lapsi etsi joka huoneesta. Ei missään. Kauhea pelko ja hätä. Entä jos Sikke oli häippässyt ja jättänyt hänet ypöyksin? Ulkona oli jo täysin pimeätä. Mirtta räpsytteli valot joka huoneeseen. Sitten hän istuutui eteisen lattialle kenkien päälle, piiloutui Mimmin takin helmoihin ja alkoi odottaa.

   Välillä hän vilkuili muihin huoneisiin. Pelotti kauheasti. Itku ei ollut enää kaukana. Voi kun Mimmi tulisi pian. Hän tiesi kännykän numeron ja voisi tietysti soittaa isosiskolleen, mutta toisaalta olisi ikävää, että Mimmi joutuisi jättämään kesken sen mielenkiintoisen keskustelunsa. Puhuivatkohan he myös Kolmesta pienestä porsaasta?

   Jostakin kuului yskähtelyä, murahtelua ja huokailua. Aivan kuin aave huokuisi jossakin, mutta missä? Mirtta käpertyi syvemmälle vaatteitten alle. Täällä hän olisi turvassa, jos...mörkö, ei kauhistus, sitä sanaa hän ei uskaltanut edes ajatella. Liian kamalaa.

   Rapistelu kuului selvästi keittiön vieressä olevasta vaatehuoneesta. Se oli siellä!

   Komeron ovi avautui ja jokin suuri ja musta astui ulos. Mirtta unohti, että hänen piti pysyä hiljaa piilossaan kuin pieni pupu, ja alkoi kuin alkoikin kirkua.

   Se suuri ja musta seisoi eteisen ovella:

 - Suu tukkoon, tyhmeliini.

   Se olikin Sikke, joka oli pitkä, tummatukkainen neitonen ja jolla oli muodinmukaiset, pikimustat vaatteet. Vieläpä huulet ja kynnet olivat hyvin tummiksi maalatut. Mimmi oli jostakin lukenut, että mustapukuinen ihminen ei halua antaa mitään itsestään.

 - Mitä teit meidän vaatehuoneessa? Luulin, että se oli mör..., soperteli Mirtta.

 - Menin sinne lukemaan, ääliö. Onneksi siellä on valo. Tuli vain niin kuuma. Eikö se sisaresi jo tule? Missä se oikein kuppaa?

   Sikke otti Mirttaa käsivarresta ja melko kovakouraisesti raahasi hänet lastenhuoneeseen.

 - Pysykin täällä, että saan lukea. Jollet pysy, niin mörkö tulee ja syö sinut.

   Pahempaa uhkausta lapsenvahti ei olisi voinut antaakaan. Mirtta aivan jäykistyi kauhusta. Hän heittäytyi sängylleen ja makasi siinä kippurassa.

   Minuutit kuluivat. Rappukäytävästä kuului askeleita. Kiireisiä, siis Mimmi.

   Yhtäkkiä Sikke tuli lastenhuoneen ovelle, tarttui taas tyttöstä kädestä ja melkein roikotti hänet oven taakse. Ilkeästi hymyillen hän kuiskasi tärisevän pikkutytön korvaan:

 - Sieltä se mörkö tulee. Odotapas. Ehkä annan sinut sen teräviin kynsiin. Sillä on myös pitkät raateluhampaat.

   Sikke nipisti omilla teräväkyntisillä sormillaan Mirtan olkapäätä.

   Eteisen ovi kävi, ja Mimmi huhuili kynnyksellä:

 - Mirtta, pikku Mirtta. Minä tulin jo.

   Tyttö riuhtaisi itsensä irti Siken tiukasta otteesta ja syöksyi sisarensa syliin. Hän ei sanonut halaistua sanaa, kun Sikke itsekseen hymyillen ojensi kätensä Mimmiä kohti, otti rahat ilman kiitoksen sanaa, koppasi kassin lattialta ja paineli hyvästelemättä ulos. Ovi vain läimähti kiinni hänen jälkeensä.

   Siinä riitti Mirtalla selittämistä. Ei edes runsasta iltapalaa ollut maistettu.

 - Ethän pyydä Sikkeä tänne enää koskaan, ethän, nyyhkytti Mirtta. - Minä niin pelkäsin, että mörkö tulee ja vie minut.

 - Olihan kummallinen lapsenvahti. Tuntuu kuin hän olisi ehdoin tahdoin kiusannut sinua. Tietenkään emme päästä häntä enää tänne turvalliseen kotiimme. Jos tapaan sen hyperuutteran opiskelijan kadulla, sanon kyllä hänelle suorat sanat. Tekisi mieleni vaatia rahat takaisin.

   Mimmiltä vei melkein pari tuntia, ennen kuin hän sai pikkusiskonsa rauhoittumaan ja nukahtamaan. Mommikin tuli kotiin ja vakuutteli Mirtalle, että mörköjä ei ole.

 - Jos sellainen tulisi meille uhoamaan, opettaisin sen totisesti pelottelemaan pienempiään. Tekisin näin ja näin.

   Mommi teki hurjia karate-liikkeitä, nyrkkeili ja huitoi ja hyppi ja potki aivan villinä. Olohuoneen pöydällä oleva maljakko keikahteli uhkaavasti. Jopa Mirttaakin alkoi naurattaa.

 - Ajaisin sen pää kolmantena jalkana rappukäytävään ja jahtaisin sitä vielä kymmenen kertaa korttelin ympäri. Eipä uskaltaisi toisten edes hiippailla talomme ohi.

   Mirtta nukahti, mutta heräsi kolme kertaa yöllä omaan huutoonsa:

 - Mörkö! Mörkö tulee!

   Se siitä.

7. YLLÄTYKSIÄ YÖKYLÄSSÄ

 - Minä pääsen yökylään, minä pääsen yökylään, rallatteli Mirtta hilpeänä ja juoksi veljeään vastaan eteiseen.

 - Minne?

 - Maisan luokse, niin kauas. Maisan äiti on luvannut. Saan olla siellä koko yön. Hurjan jännää.

 - Pyh, Maisahan asuu vain puolen kilometrin päässä ja tämän saman kadun varrella. Tuo nyt ei ole yhtään mitään. Jos sinua alkaa pelottaa, voit vaikka keskellä yötä palata vollottaen kotiin.

 - Enkä palaa, enkä vollota. Olen jo iso tyttö, enkö olekin?

 - Ihan tarpeeksi iso yökylään, myhäili Mimmi. - Vien sinut sinne viiden maissa, niin ehditte leikkiäkin yhdessä.

 - Saanko itse pakata kassini?

 - Mommi ja Mimmi vilkaisivat hymyillen toisiinsa, kun pikkusisko haki komerosta laukkunsa ja reppunsa. Laukku oli punainen ja Mimmi oli virkannut siihen villalangasta erivärisiä kukkia ja tonttuja ja pupuja. Se oli ihana. Reppu oli vihreä ja sitä kiersi valtava oranssinvärinen tuhatjalkainen, jonka jalat heilahtelivat hauskasti edestakaisin, kun tyttö käveli.

 - Yöpuku ja hammasharja ja Pikkunalle ja Mollamaija ja kaksi satukirjaa ja...

 - …ja talvihaalari ja myssy ja kintaat ja uimapuku ja kylpyviitta ja villatakki ja kirjahylly ja kymmenen kirjaa ja niin edespäin, kiusoitteli Mommi. - Aiotko viipyä siellä koko talven? Hyvä olisikin, niin ei tarvitsisi kestää sinun typeriä kysymyksiäsi.

   Mirtalle tulivat jo kyyneleet silmiin, mutta isosisko ehti lohduttamaan:

 - Älä välitä, Mommi vain kiusoittelee sinua. Hänelle tulisi kauhea ikävä, jos olisit poissa kauemmin kuin yhden yön..

 - Ja höpsistä, tuhahti Mommi.      

 - Sitten voin kaikille kertoa, että olen ollut yökylässä. Ral-lal-laa. ”Yksi pieni elefantti marssi näin...”

   Mirtta hyppeli ja marssi huoneesta toiseen ja toukka viskeli iloisesti koipiaan.

 - Mimmi, mitä se tarkoittaa, jos joku on yöjalassa? kyseli Mommi. - Hiki-Hattulan täti kertoi talkkarin rouvalle, että hänen poikansa ravaa alituiseen yöjalassa. Hölkkääkö se Pena keskellä yötä puistossa?

 - Jotakin sinne päin, mumisi Mimmi. - Tulehan keittiöön. Mirtta saa viedä Maisalle suklaapatukan tuliaisiksi. Sinäkin saat sellaisen lohdutukseksi, kun sisko lähtee yökylään.

   Mommi unohti kysymyksensä ja kiirehti sisaren perässä kaapille, ettei Mimmi vain muuttaisi mieltään, se kun oli niin arvaamaton nipottaja makeisten suhteen. Olisi kai kaikkein mieluiten antanut heille vain kynnenpään kokoisen murusen joka kolmas kuukausi.

   Mimmi saattoi Mirtan Maisan kodin ovelle. Maisan isä oli eläinlääkäri ja äiti oli eläintenhoitaja ja heillä oli vastaanotto suuren omakotitalon toisessa päässä. Piha oli todella laaja, siinä taisi olla peräti kaksi tonttia yhdistettyinä.

   Siellä oli koppia ja karsinaa ja häkkiä potilaita ja omiakin lemmikkieläimiä varten. Muut lapset kadehtivat Maisaa, kun hänellä oli niin jännittävä koti ja vanhemmat. Vaikka tyttö olisi pyytänyt itselleen norsua, sekin olisi todennäköisesti hänelle hankittu.

   Ehkä turhaakin hemmottelua. Maisa oli ainoa lapsi. Hänellä oli kyllä vanhempi sisar, mutta tämä olikin sisarpuoli, sillä isä oli toista kertaa naimisissa. Mervi oli oikein mukava, ja hän vei joskus pikkusiskoaan nukketeatteriin tai elokuviin.

 - Mervin äiti on yhä elossa, joten Maisan isällä on periaatteessa kaksi vaimoa, oli Mommi aikaisemmin selittänyt tilannetta Mirtalle.

 - Maisalla on siis kaksi äitiä, tuumi pikkusisko.

 - Tavallaan, vaikka se vanhempi äiti asuu muualla. On kuulemma hiukan kummallinen. Maisa kertoi, että se on sellainen vastarannan kiiski. Oli ollut aina ja kaikessa.

 - Ethän sinä tiedä asioitten taustoja, Mommi, keskeytti Mimmi, joka ei pitänyt juoruilusta. - Se Mervin äiti voi olla ihan mukava ihminen, mutta sukset vain menivät jostakin syystä ristiin.

 - Että mitä? olivat pikkusisarukset huutaneet yhdestä suusta.

 - Onko Mervin äiti hiihtäjä? Oikein kilpahiihtäjä? Millä matkalla?

 - En tiedä hänen toimenkuvaansa, tokaisi Mimmi hätäisesti ja syöksyi keittiöön mukamas tiskipuuhiin.

   Joka tapauksessa Mirtta maastoutui mukavasti Maisan kotiin. Äiti oli tavattoman ystävällinen ja pahoitteli vain sitä, että vieras ei voisikaan yöpyä Maisan huoneessa, kuten alunperin oli ollut tarkoitus. Tytärtä vaivasi vielä paha yskä, vaikka flunssa olikin jo ohi. Ei se enää tarttuisi, mutta varsinkin yöllä Maisa yski ja ryki niin kovasti, että äidin täytyi monta kertaa tulla antamaan hänelle juotavaa tai lääkettä ja korjata tyynyjen asentoa.

   Mirtta saisi nukkua vierashuoneessa.

 - Se on hieno. Isovanhempanikin yöpyvät siellä ja muut arvovieraat. Kerran oli eräs eläinlääkäri Amerikasta asti meillä kylässä, ja hänkin nukkui siellä.

   Mirtta oli mielissään siitä arvovieraista mainitsemisesta. Maisan äiti esitteli huonetta. Leveä sänky ja upea sininen silkkitäkki. Kauniita maalauksia seinillä ja yöpöydällä siro lamppu, jossa oli himmeänpunertava varjostin. Ei muuta valaistusta, ei edes katossa, koska täällä vain yövyttiin.

   Tytöt leikkivät ja pelasivat ja söivät maukasta iltapalaa. Maisan äiti oli todella herttainen.

 - Se osaa käsitellä jopa isää, kuiskasi Maisa ystävälleen. - Lähtevät ensi kuussa käymään Australiassa asti, kun äiti niin kovasti sitä haluaa.

 - Ehkä eläintenhoitaja osaa taitavammin käsitellä ihmisiäkin, tuumiskeli Mirtta.

 - Totta, sillä meillä on joskus ollut tosi hankalia asiakkaita. Nytkin on suuri vihainen koira, joka puri tuttua naapuria jalkaan. Sitten täällä on paksu käärme, jonka hännänpää on murtunut, sekä yksi kummallinen lisko. En tiedä, onko se myrkyllinen, mutta isä hoitaa sitä muovihansikkaat käsissä ja naamari suun edessä. Isä osaa tehdä leikkauksiakin ja äiti avustaa.

 - Minäkin haluan eläinlääkäriksi, päätti Mirtta siltä istuimelta. - Mikä sinusta tulee?

 - Tutkimusmatkailija. Valokuvaan eläimiä joka puolella maailmaa ja yritän hankkia niille paremmat olosuhteet. Hoidan mielelläni myös lapsia.

 - Hoida sitten ensimmäiseksi Pullero pihalle ilta-asioilleen, myhäili Maisan äiti. – Pieni hauvamme on niin ujo, ettei se kehtaa vaivata muita ja pyytää ulos.

   Laiska se oli, ja hajamielinen. Pohdiskellessaan maailman suuria ongelmia se unohti käydä tarpeillaan.

   Nukkumaanmenoaika lähestyi, ja Mirtta tuli aina vain hiljaisemmaksi ja mietteliäämmäksi. Maisan äiti oli tarkkaillut häntä jo pidemmän aikaa ja ehdotti sitten ystävällisesti:

 - Mirtta, jos haluat vielä soittaa sisarellesi, niin ole hyvä. Tässä on puhelin.

 - Kiitos kyllä, huudahti pikkuapina ilahtuneena. - Kuinka arvasit, että toivoin juuri sitä?

   Mirtta jutteli Mimmin kanssa pienen tovin ja vakuutteli urheasti, kuinka hänestä oli kivaa jäädä yöksi. Pala kurkussa vain lutkahteli ylös ja alas. Mimmi kai kuuli sen kun kysäisi:

 - Jos sittenkin haluat, että haen sinut kotiin, sano vain. Johan teillä on ollut runsaasti aikaa leikkiä yhdessä.

 - Tuu vaan kotiin, pirpana, sitä sä kuitenkin haluat, kuului Mommi huutavan taustalla.

 - En ikinä, lausui Mirtta pontevasti. - Jään tänne, muuten Mommi kiusaa minua pelkuruudesta sata vuotta.

 - Hyvä on, hyvä on, rauhoitteli Mimmi. - Hyvää yötä, kultaseni ja sano terveisiä Maisan perheelle.

 - Hyvää yötä, Mimmi. minä rakastan sinua, sopersi Mirtta puhelimeen ja nieleskeli taas sitä karvasta palaa kurkussaan. - Kerron terveisesi.

   Maisan isäkin tuli kotiin. Hän oli ollut jossakin kokouksessa, jossa pohdittiin sisiliskon nivelten jäykkyyttä. Isä tervehti Mirttaa kohteliaasti vaikkakin hänen ajatuksensa näyttivät olevan aivan muualla. Hän riensi kiireen vilkkaa vastaanottotiloihinsa ottamaan selvää, mitä sille koiralle, käärmeelle ja liskolle kuului.

   Äitikin joutui lähtemään ylitöihin, koska käärmeelle piti tehdä äkillinen leikkaus. Sitä ennen hän vielä saatteli Mirtan vierashuoneeseen, laittoi lamppuun valon ja sijoitti sen lattialle sängyn viereen, ettei se häikäisisi tyttöä. Oven hän jätti hiukan raolleen.

 - Jos sinulla on jotakin asiaa yöllä, älä epäröi tulla hakemaan minua. Niin Maisakin tekee. Olemme isän kanssa toisessa päässä taloa. Ei teillä ole mitään hätää. Hyvää yötä, pikkuinen.

 - Hyvää yötä, kuiskasi Mirtta ja veti peitteen leukaansa asti.

8. ODOTTAMATON YÖVIERAS

   Mutta millainen yö siitä seurasikaan?

   Ensimmäiseksi Mirtta alkoi hypähdellä vuoteella. Se oli leveä ja yllättävän pehmeä. Tyttönen ei ollut tottunut sellaiseen. Siksipä hänen täytyi hiukan kokeilla patjan kimmoisuutta. Hän seisoi keskellä sänkyä ja pomppi. Pomppi niin kuin vain pieni marakattityttö voi ja osaa hyppiä. Yhä korkeammalla. Se oli kuin pomppulinnassa. Ihanaa!

   Hän yritti tehdä voltin ilmassa kuten Mommilla oli tapana, mutta pudota mätkähti selälleen peitteelle. Onneksi keskelle vuodetta. Tämä sai riittää, ettei häiritse muita. Tosin sänky ei yhtään kitissyt vastalauseitaan pienelle hyppelijälle. Ehkä se amerikkalainen lääkärikin oli kokeillut jousien kestävyyttä ennen kuin nukahti.

   Mirtta oli aivan unohtanut koti-ikävänsä, mutta nyt se alkoi taas velloa mielessä. Peite oli valunut sängyn jalkopäähän, ja tyttö veti sen päälleen, leukaa myöten. Huh, kun tuli hiki. Hän sysäisi täkin pois, jolloin sileä, silkkinen peitto liukui taas lattialle. Olipa se painava.

   Apina makasi selällään ja katseli kattoon. Sieltä tuijotti häntä vastaan kaksi pientä pistemäistä silmää. Voi että Mirtta säikähti. Hän sulki silmänsä toivoen, että olio katoaisi. Mitä vielä. Siellä se vaan roikkui katon rajassa.

   Hämärässä ei selvästi erottanut, minkä päässä se roikkui, mutta hiukan se oli kuitenkin irrallaan katosta. Se oli vaalea ja sokeripalan muotoinen, ja siinä oli ne kaksi mustaa tarkkaavaista pistettä. Tyttö räpytteli silmiään. Hänestä tuntui, että olio myös räpsytteli niitä kahta mustaa täplää.

   Pelotti. Mirtta kääntyi vasemmalle kyljelleen. Suuri ikkuna, jossa oli puoleksi suljetut säleverhot. Molemmin puolin paksut kukalliset verhot, jotka eivät kokonaan peittäneet ikkunaa. Koko ajan seinillä ja katossa juoksi valoviiruja. Niinhän se oli kotonakin, mutta ei tietenkään yhtä paljon kolmannessa kerroksessa.

 - Tietysti autoja, tuumi Mirtta ihan ääneen.

   Sitten alkoi kuulua hirvittävää ulvontaa ja ujellusta. Jokin kamala petoko kiljui raivoansa ja nälkäänsä kadulla, aivan talon kohdalla?

 - Se on vain ambulanssi, se on vain ambulanssi, hoki tyttö koettaen rauhoittua. - Minne se menee? Jos Mimmille tai Mommille on tapahtunut jotakin?

   Sydän kurkussa Mirtta nousi istumaan. Muualla talossa oli aivan hiljaista. Maisan vanhemmat olivat tietysti vieläkin hoitamassa sen käärmeen häntää. Entä jos se oli herännyt nukutuksesta ja luikerrellut tänne asunnon puolelle?

   Pikkuapina kääntyi katsomaan oikealla olevaa ovea. Hän melkein hyppäsi kauhusta ilmaan. Oven raosta luikerteli pitkä leveä keltainen käärme suoraan häntä kohti. Osa sen etupäätä oli jo peiton päällä jalkopäässä.

   Mirtta potkaisi rajusti peitettä koholle. Vaikka täkkiin jäi kumpare, keltainen viiru luikerteli yhä sen päällä. Mirtalta pääsi tukahtunut kirkaisu. Sitten hän oivalsi, että se keltainen käärme oli vain eteisestä tuleva valojuova.

   Aulassa oli kuitenkin jotakin vallan kauheata tekeillä, sillä jokin otus kiilui peräseinällä. Tuijottiko sieltäkin joku häntä ja mietti, tulisiko vierashuoneeseen vai ei?

   Jälleen kesti pienen tovin, ennen kuin säikähtänyt pikkutyttö tajusi, että siellä seinällä kimalteli vain suuri peili, joka heijasteli olohuoneen valoja.

 - Suljen oven, päätti Mirtta urheasti, mutta koko urheus loppuikin sitten siihen päätökseen, sillä hän ei uskaltanut millään lähteä vuoteelta ja asettaa pikkuisia jalkojaan lattialle. Ties vaikka sängyn alla olisi joku. Joku hirviö, joka tarttuisi hänen nilkkoihinsa ja vetäisi hänet luolaansa. Jos siellä oli vaikka mör...?

 - Minun on pakko sulkea ovi, etteivät käärme ja lisko pääse tänne.

   Mirtta liukui alas vuoteelta ja hipsutteli ovelle, sulki sen ja aikoi pompata takaisin sänkyyn. Lattialla vuoteen vieressä oli se punertavavaloinen yölamppu. Sängyn alustakin kylpi kummallisessa purppuraisessa hohteessa. Vai hohtiko siellä jotakin muutakin?

 - Minun on ihan pakko tarkistaa sängyn alusta, ettei siellä piilottele mörk...

   Mirtta meni kontalleen sängyn viereen ja alkoi tarkastella sen alustaa.

 - Ah, ei mitään, ei kerrassaan mitään, hän helpottuneena huokaisi. - Paitsi mitä tuolla yöpöydän takana on?

   Siellä häämötti jokin tumma möhkäle. Yhtäkkiä se kasvoi ja leveni ja piteni suureksi möykyksi, joka tuskin mahtui sängyn alle.

 - Apua, se on mörkö!

   Mirtta hyppäsi vuoteeseen ja veti peiton korviinsa. Pieni sydän hyppi ja läpätti kuin pelästynyt linnunpoika hänen rinnassaan. Oliko hän koskaan elämässään pelännyt näin paljon? Ei silloinkaan, kun hän oli rokotettavana ja silmälasipäinen lääkäritäti pisteli häntä kuin ampiainen.

   Tyttönen makasi hievahtamatta paikallaan. Mitään ei kuulunut. Entä näkyikö? Varovaisesti tyttö kurkisti peitteen alta. Ensin toisella silmällään, sitten toisellakin. Sama huone.

 - Ehkä vain kuvittelin, hän kuiskasi.

 - Etkä kuvitellut, sanoi möreä ääni jostakin jalkopäästä.

   Mirtta yritti vetää täkin päänsä yli, mutta sehän ei hievahtanut tuumaakaan. Hän nyki ja nyki, mutta tuntui kuin joku olisi pidellyt siitä kiinni toisesta päästä. Itku kurkussa tyttö riuhtoi peitettä päällensä.

   Se jokin irrotti otteensa, mutta hetken kuluttua se mönki Mirtan jalkoihin peiton alle.

 - Pullero, sinäkö se olet? hän huohotti.

 - Enkä ole mikään Pullero, olen aivan tavallinen ja painostani huolehtiva mö...

   Mirtta ei enää kuullut loppua. Hän veti taas peiton korviinsa. Samalla hän tunsi sen mönkijän jaloissaan. Hän yritti jopa potkaista sitä, mutta luopui sitten sellaisista tempuista, ettei vain  suututtaisi mör...  

   Jälleen oli hiljaista ja tyttö raotti peitettä. Kauhistus, se olio istui hänen vuoteellaan. Se oli juuri sellainen, joksi lapsenvahti Sikke oli sen kuvaillutkin. Se oli suuri ja musta ja sillä oli pitkät terävät kynnet ja välkkyvät hampaat. Todellinen karvainen rumilus. Se katseli tyttöä suurilla ympyriäisillä vihreillä silmillään. Sitten se sanoi:

 - Buu, ja kohotti käsivartensa naamansa tasolle koukistellen sormiaan. - Buu. Pelästyitkö?

   Mirtta vain nyökytteli. Hän oli liian kauhuissaan saadakseen sanaa suustaan.

 - Hyvä on, sanoi Mörkö tyytyväisenä. - Tehoaapa se vielä. Luulin jo, että mestaripelottelija Malakias Mörkö on liian vanha säikyttelemään pikkulapsia. Ikä painaa ja kaikenlaiset krempat. Lonkassakin...

 - Oletko sinä todella mörkö? Mimmi sanoo, ettei sinua ole olemassakaan.

 - Tavallaan hän on oikeassa, koska olen olemassa vain sinun mielikuvituksessasi. Silti harmittaa, jollei minua noteerata ja arvosteta tarpeeksi.

   Mörkö näytti loukkaantuneelta ja perin juurin uupuneelta.

 - Kaikkensa yrittää ja tulos on useimmissa tapauksissa plus miinus nolla. Toivoisin vain hieman huomiota ja kunnioitusta itselleni. Olen voittanut jopa kaksi pohjoismaista mestaruutta kummittelussa.

   Mirtta hämmästyi, kun huomasi Mörkö-vanhuksen hieman kutistuneen. Ensin se oli ollut Maisan isän kokoinen, mutta nyt se oli tuskin pidempi kuin Maisan äiti. Taisi vain vetää hartioitaan kasaan siinä masennustilassaan.

 - Älä välitä. Olen minä ainakin tähän asti uskonut sinuun. Miksi sinun täytyy olla niin kammottavan pelottava? Kokeilisit jotakin muuta tapaa seurustella lasten kanssa.

 - Olemme ylpeitä ammatistamme, sanoi Mörkö kopeasti. - Se kulkee perintönä sukupolvelta toiselle. Emme hevin luovu esi-isiemme elämäntavasta ja rankasta työnteosta. Nykyään on vain ruvennut pelottamaan eräs asia.

 - Osaatko sinäkin pelätä? ihmetteli Mirtta.

 - Totta kai. Kaikilla olennoilla on kai omat pelonaiheensa, todelliset tai kuvitellut. Niin, minua on pelottanut, että jään työttömäksi enkä keksi mitään tekemistä.

 - Eikö sinulla ole mitään hyvää harrastusta? Mimmikin sanoo, että talkkarin rouvan mies, se Nestori, olisi onnellisempi, jos se harrastaisi muuta kuin juomista.

 - Ei ole ollut aikaa harrastuksille, kun kaiket päivät, ja etenkin yöt, säikyttelee pikkulapsia. Olen aina antautunut täysillä työhöni. Ei siinä ole ollut tilaisuutta paneutua mihinkään turhanpäiväisiin hömpsötyksiin.

 - Ei virkkaaminen ole turhanaikaista eikä kirjallisuuskerho, intti Mirtta. - Niitä sisarenikin harrastaa.

 - En oppisi virkkaamaan vaikka itkisin, kun on niin paksut sormet ja pitkät, käyrät kynnet, ja kauhukirjallisuutta olen lukenut ihan tarpeeksi, nimittäin opiskelumielessä.

 - Lukisit kauniita runoja kesäisestä järvimaisemasta ja kukista ja...

 - Pelkkää hentomielistä höperrystä. Täytyy kai tästä lähteä muualle, kun kutistun koko ajan sinun seurassasi.

   Ihmeellistä kyllä, Mörkö oli enää pienen Maisa-tytön kokoinen.

 - Älä lähde vielä. Sinun kanssasi on niin kivaa rupatella. Ehkä voisit saada koulutusta johonkin muuhun ammattiin. Mimmikin on melkein valmis apinakoulun opettaja, mutta nyt hänellä on kotikampaamo, ja hän on ihan tyytyväinen.

 - Mihin minä nyt muka kelpaisin? kysyi Malakias-pappa tippa silmässä. - Tai ehkä voisin ruveta poliisiksi ja pelottelisin kaikki varkaat ja rötöstelijät ulkomaille asti?

 - Kokeile sitä, kehotti Mirtta ystävällisesti. - Pitää olla toivorikas ja yritteliäs, sanoo Mimmi.

 - Sisaresi vaikuttaa järkevältä nuorelta naiselta, totesi Mörkö ihailevasti. - Olen nimittäin vanhapoika, joten voisin kyllä aikani kuluksi ruveta katsastamaan itselleni vaimoa. Mikä olikaan osoitteenne? Valtakatu...?

 - Ei sentään, vastusteli Mirtta huolestuneena. - Ehkä Mimmi ei sovi sinulle ollenkaan. On sitä varmasti mukavia mörkötyttöjäkin olemassa.

 - Jo vain, mumisi Malakias ja lisäsi alakuloisena, - Ne ovat vain niin kovin pelottavia. En tohdi lähestyä heitä. Ihan selkäpiissäni karmii, kun ajattelen erästäkin mörköneitoa. Mimmi olisi paljon parem...

 - Anteeksi, että keskeytän, mutta asutko sinä tässä Maisan talossa?

 - Minun toimintapiiriini kuuluu yleensä kokonainen kaupunginosa, joten senkin vuoksi olen ylirasittunut. Nuoret eivät enää halua ryhtyä möröiksi, vaan kouluttautuvat kaikenmaailman löperöiksi tontuiksi ja peikoiksi ja keijukaisiksi. Ihan ällöttää se imelä hempeily. Makeasti hymyileviä sinipiikoja, ja pah.

 - Voi hyvänen aika, nyt sinä olet enää hiiren kokoinen. Paljon pienempi minua.

 - Niin olenkin, vikisi Malakias Mörkö, ja sitten se häipyi näköpiiristä kokonaan. Jostakin kaukaa kuului vain hiljainen, heikko ääni:

 - Heippa, Mirtta. Oli todella kiva tutustua sinuun. Nähdään joskus, jos rupeat taas uskomaan mörköihin.

 - Hyvästi, kiltti Mörkö-setä. Kaikkea hyvää sinulle ja muista se uusi ammatti.

   Aamulla Mirtta heräsi pirteänä ja hyvin nukkuneena. Maisa ja hän söivät aamupalaa, mutta Pullero ei ollut vielä herännyt. Se vain tuhisi makeita uniaan maha pullollaan. Äiti oli antanut sille täytekakun loppuja kello viiden aikaan aamuyöstä. Hän ei ollut taaskaan pystynyt vastustamaan lemmikin ruskeitten silmien kosteata, anovaa katsetta.

   Katossa roikkuvan hirviönkin salaisuus paljastui. Maisan äiti näytti tytöille oikein päivänvalossa, että se oli vain johdon päässä oleva mötti, johon voitaisiin kiinnittää kattolamppu. Mirttaa ihan nauratti erehdyksensä.  

   Tytöt hyvästelivät ja Mirtta pyysi, että ystäväkin tulisi joskus heille yökylään.

   Se siitä.

9. USKOMATTOMAT URHEILUKILPAILUT

 - On siinäkin aika järjestää urheilukilpailut, motkotteli Mimmi Aappon äidille. – Pahimpana kurakautena. Olisivat odottaneet, kun on ensin saatu lunta.

 - Tai aikaisemmin syksyllä, mutta tämä kuuluu olevan jokin koulun yhteinen juhlaviikko. Oppilaitos täyttää viisikymmentä vuotta, ja silloin pistetään pystyyn kaikenlaisia tilaisuuksia. On käsityö- ja piirustusnäyttelyitä, oppilasorkesterin esityksiä, entisten opettajien ja oppilaitten tapaamisia, kilpailuja ja lopuksi suuri juhla perjantaina.

 - He ovat todella nähneet ihailtavan paljon vaivaa. Kutsukortitkin ovat aivan hurmaavia, oppilaitten itsensä tekemiä. Mutta se hirvittävä pyykki kaiken sen touhun jälkeen.

 - Uskotko Mimmi, että pesen joka päivä neljä koneellista vaatteita? Kuitenkin meillä on vain kolme poikaa ja vimmatusti hölkkäävä ja hikoileva mies.

 - Onhan teillä vielä Viki Hamsu, naureskeli Mimmi.

 - Se nyt ei juuri pyykkiä teetä, parsimista ja paikkaamista kylläkin. Se ei suostu käymään edes kylvyssä ja saunaa se kammoaa. Onpahan talossamme ainakin yksi paikka, jota se ei nakerra pilalle. Ajatteles, että se saattaa piiloutua pyykkikoneeseenkin.

 - Voi kauhistus, siinähän sille voisi käydä todella hullusti.

 - Niin oli vähällä käydäkin. Olin juuri aloittamassa pitkää valkopesuohjelmaa, mutta onneksi vilkaisin vielä ennen luukun sulkemista, oliko pyykkiä sopiva määrä. Silloin kuulin jotakin rapinaa.

 - Eiväthän pehmeät vaatteet rapise.

 - Siinäpä se, ja siksi tulinkin epäluuloiseksi. Pengoin lakanoita, ja niiden välissä puuhasteli meidän viki hampaissaan kahdenkymmenen euron seteli.

 - Olipa hyvä, ettei sen suurempi, huudahti Mimmi. – Mistä se oli mokoman vohkinut?

 - Mieheni hölkkäpuku oli ollut apukeittiössä matalalla penkillä, ja taskuun oli kai unohtunut rahaa. Hamsteri näykki sen sieltä esille ja meni herkuttelemaan saaliillaan pesukoneen rumpuun.

 - Entä jos olisit sulkenut luukun ja vääntänyt ohjelman päälle?

 - En uskalla ajatellakaan sellaista. 95-asteista vettä ja kovat pesuaineet parin tunnin ajan. Toruin Vikiä kovasti, mutta eiväthän ne kuuntele hyviä neuvoja. Ei sen paremmin kuin mieskään nuhteita holtittomasta rahan säilyttämisestä.

   Urheilupäivä koitti puolipilvisenä. Edellisenä yönä oli satanut rankasti. Nurmikko oli märkä ja liukas, ja siellä täällä kiilteli suuria kuralätäköitä, joissa osa lapsista jo läiskytteli kumisaappaissaan. Joukossa polski myös kaksi paksua rupisammakkoa, jotka aikoivat nimenomaan osallistua

sekä uintiin että pituushyppyyn.

   Huippujännä nakertamiskilpakin oli järjestetty. Majavat, oravat ja muut hyvähampaiset oli haastettu kilpailuun, jossa piti jyrsiä poikki paksuja parruja. Kaikki kaipasivat kovasti Viki Hamsua, mutta tämä oli taas teillä tietymättömillä.

   Mimmi ja Maisan äiti hieman hämmästelivät urheilijoitten ja kilpailulajien kirjavuutta. Helpompaa olisi kertoa, keitä ei osallistunut. Ei esimerkiksi afrikkalainen norsu eikä kanadalainen harmaakarhu.

   Australiastakaan ei ollut yhtään kilpailijaa. Erittäin myrkyllinen tunnelihämähäkki oli kuuleman mukaan joutunut perumaan matkansa lentokoneitten turvatarkastusten vuoksi. Ovat niin turhan tarkkoja niissä säännöissään eivätkä suvaitse vähänkään erikoisia matkustajia.

   Tämä taitava hämähäkki, neiti Theodora Tunnelinmutka, olisi aivan ehdottomasti halunnut kilpailla kiipeilyssä, nuorallatanssijana sekä raanujen ja ryijyjen kudonnassa. Hän olisi sitten ystävällisesti lahjoittanut kilpailutyönsä koululle, mutta kun ei niin ei.

(kuva 4)

   Mimmillä vilisi levottomia kuvia silmissä vielä illallakin. Hän näki yhä edessään kirppujen pirteän maajoukkueen, joka pomppi ja sinkoili ympäriinsä lavalla. Samaan lajiin osallistuivat myös hyppyrotat ja heinäsirkat. Heikki Heinäsirkkakin jätti välillä viulunsa penkille ja loikki oikein sydämensä halusta.

   Heikki arvioi matkan väärin ja päätyi jonkun hysteerisesti kirkuvan rouvasihmisen syliin. Tämä oli jo vähää aikaisemmin ravistellut takistaan tulikiukkuisia paarmoja ja ampiaisia, jotka olivat esittäneet upeita lentonäytöksiä katsomon yläpuolella.

   Valitettavasti jotkut joutuivat kehnon sään vuoksi tekemään hätälaskuja eri puolille ihmisjoukkoa. Hennot siivet eivät oikein kantaneet navakassa syystuulessa. Raukat olivat melkein kohmeessa. Kas kun ollenkaan olivat enää hereillä.

   Tuhatjalkaiset vilistivät vikkelinä kävelyn maratonissa, mutta voimat pettivät jo puolen kilometrin tuntumassa. Myrkyllisille yksilöille oli varmuuden vuoksi asetettu kuonokoppa, ja se todennäköisesti haittasi hengitystä. Veteraanikilpikonna Konsta Kilpikumpu oli viime tingassa myös ilmoittautunut samaan lajiin ja oli juuri pääsemässä hyvään vauhtiin, kun muut kilpailijat  jo täyttä päätä ryntäsivät maaliin.

   Lätäköissä kisaili parhaan uimarin maineesta sammakoita, vesikirppuja sekä Maisan liehuvapyrstöinen kultakala. Golfia pelasi uljas, mutta sangen sekalainen joukkue. Siinä oli mukana jopa opettajiakin. Puolet pelaajista lojui rähmällään märällä nurmikolla. Siili keräsi kaikki pallot taitavasti piikkeihinsä, ja niitten irti nykiminen aiheutti sekä hankaluutta että riidan nahinaa.

   Golfkilpailu jäi valitettavasti ratkaisematta, koska myyrien nappulaliiga innostui kaivertamaan ylimääräisiä kuoppia eri puolille kenttää. Majavat siirtelivät merkkikeppejä ja raahasivat niistä suurimman osan rakennuspuiksi risumajaan, jota he olivat ryhtyneet väsäämään yhä rankemmaksi käyvässä sateessa. Kukaan ei lopulta tiennyt, mikä oli oikea kuoppa ja mikä pelkkää myyräntyötä.

   Kiihkeä futismatsi oli täydessä käynnissä kentän eräässä nurkassa. Kissat ja koirat ravasivat villeinä pallojen perässä. Erotuomarina toimi koulun vahtimestari, joka sivumennen sanoen oli melko puolueellinen, koska hän ei voinut sietää kissoja. Hän kun oli niille allerginen. Hän yritti epätoivoisesti lukea sääntöjä paksusta ohjekirjasta ja kiljua niitä pelaajien korviin.

   Varsinkin tupsukorvaiset oravat olivat kovakorvaisia. He keräsivät pallot, ottelun tiimellyksessä irronneet napit ja jopa katsojien pähkinät ja pastillit varastoihinsa pelikentän laitamilla kasvavien puitten juurille. Olihan talvi pian tulossa.

   Lopputulos oli se, että koko laaja alue muuttui matalaksi uima-altaaksi, joten kansa alkoi vetäytyä sateensuojaan ja pakeni viimein sankoiin joukoin paikalta. Se suretti sammakoita, jotka vasta nyt saivat mahdollisuuden päästä todella mittaviin suorituksiin.

   Mahtava ja uskomaton urheilupäivä kallistui iltaan, ja osallistujat kylpivät ja niiskuttivat ja litkivät kuumaa mehua kukin loukossaan. Niin myös Mirtta ja Mommi. Mimmi huokaili, kohenteli pilalle mennyttä kampaustaan ja koetteli lapsukaisten otsaa.  

 - Sinä köh Mimmi et ole köh sitten tippaakaan köh köh urheilullinen, moitti köhiskelevä Mommi.

 - De oli didden bahdafaa, kehuskeli nuhanenäinen Mirtta.

   Se siitä.

10. KALEVI  KASTEMATO JA KUMPPANIT

   Mirtta tallusteli jälleen Maisan luokse kylään. Hän sai mennä yksin, koska piti ensin kulkea vain yhden kerrostalon ohi, sitten ohittaa yksi omakotitalo, ja siinä jo olikin Maisan koti.

   Yöllä oli satanut rankasti, mutta nyt aurinko paistoi suorastaan kuumasti, vaikka olikin jo syksyä. Mirtta hypähteli ja pysähtyi välillä ihmettelemään ympäristöään. Ajotielle hän ei mennyt, koska oli niin Mimmille luvannut.

   Tuossa jo alkoikin Maisan pihaa ympäröivä orapihlaja-aita, tiheä ja salaperäinen. Sen suojissa pörräsi monenlaista hyönteistä ja varpuset sirkuttelivat pienelle marakatille aamutervehdyksiään.

   Mirtta kumartui jälleen sitomaan kengännauhojaan. Mimmi oli kehottanut ottamaan tarrakengät, mutta nämä olivat tyttösen mielestä somemmat. Mutta ne viheliäiset nauhat ja solmut. Mimmi opetti ja Mommi opetti, ja Mirtta-pieni muisteli heidän viisaita neuvojaan ja solmi hikihatussa.

   Eräs asia kummatutti kovasti Mirttaa. Jos Mimmi sitoi nauhat kotona, ne pysyivät kiinni vaikka kuinka kauan. Jos taas veli sitoi, solmut pitivät ainakin tunnin, mutta jos hän itse oli näprännyt niitten kanssa, ne valahtivat auki vähän päästä. Siihen solmujen pitävyyteen vaikuttivat varmaankin sitojan koko ja ikä.

   Vasen kenkä melkein onnistui, mutta oikean kanssa Mirtta kamppaili ihan hermostumiseen saakka.

 - Hippulivei, mutisi Mirtta äkäisenä, koska ei yleensäkään käyttänyt tehokkaampia voimasanoja.

 - Voih ja ooh, kun on huono olo, kuului vaikeroiva ääni aivan Mirtan takaa. - Huh huh, kun on kuuma. Aivan läkähdyn. Auttakaa.

   Tukahtunut ääni tuli aivan kadun pinnasta. Siinä oli rosoja ja roskia ja yksi muurahainenkin, joka vikkelästi kipitti johonkin tärkeään tehtäväänsä.

 - Onneksi se ei huomannut minua, huohotti ääni.

   Mirtta kumartui katsomaan pitkää kippuraista olentoa. Se oli muuten kuin mato, mutta sen pinta oli kuivahtanut ja se oli kauttaaltaan pölyn ja hiekan peitossa.

 - Oletko naamioitunut niin kuin aavikkosissit, ettei muurahainen sinua löytäisi?

 - En pidä tätä varustusta ylläni omasta halustani. Yöllä satoi mehevästi, joten päätin aamusella käväistä vastapäisessä puistossa. Ei olisi pitänyt lähteä, kun kesken matkan aurinko kuivatti minut ja pölykin hyökkäsi kimppuuni.

 - Sinä olet näemmä mato, minä olen Mirtta Miikkulainen, hauska tutustua.

 - Olen maatalousyrittäjä Kalevi Kastemato, ja olisin mieluummin tutustunut sinuun hiukan miellyttävämmissä olosuhteissa. Päivää. Huh huh.

 - Olen minä nähnyt sellaisia kunnollisiakin kastematoja, jotka ovat kosteita, paksuja ja pyöreitä.

 - Olen minäkin aivan kunnollinen mato. Olin sellainen ainakin vielä aamulla. huokaili Kalevi ja jatkoi sitten hiukan loukkaantuneena. - Ei minua kukaan ole aikaisemmin kunnottomaksi haukkunut.

 - Anteeksi, en tarkoittanut mitään pahaa, vaan sitä että olet kovasti omituisennäköinen. Noin kippurainen ja sottainen.

 - Jos sinäkin makaisit monta tuntia kuumalla asfaltilla hiekassa ja tomussa, olisit takuulla minun näköiseni. Koko ajan olen henkeni hädässä pelännyt, että joku tohelo tallaa päälleni.

 - Minä en koskaan astu kenenkään päälle. En madon enkä muurahaisen enkä edes sittisontiaisen. Tulee sääliksi ne ressukat. Voisinko jotenkin auttaa sinua herra Kastemato? Missä sinä asut?

 - Tuon orapihlaja-aidan takana, Maisan pihalla, kuiskasi mato. - Ollaan ihan hissukseen, ettei varpusten uusperhe ja monikkoperhe ja samalla myös suurperhe meitä huomaa. Ne saattaisivat juoruta minusta rouva Hilkka Harakkaiselle, jolla on peräti kummallisia ja epämiellyttäviä ruokailutottumuksia.

 - Olen juuri matkalla Maisan luokse. Noukin sinut mukaani.

 - Varovaisesti, varovaisesti, huohotti mato. - Olen aivan vereslihalla.

   Mirtta otti Kalevi Kastemadon hellävaroen pienten sormiensa väliin ja kuljetti hänet pihalle. Vehreälle, tuoksuvalle nurmikolle. Maisakin tuli apuun ja he ryhtyivät pesemään matoa.

   Asettivat sen kiven päälle ja kaatoivat pikkuriikkisen vettä kastelukannusta kiemurtelijan päälle.

 - Riittääkö? Ei kai vesi ole liian kylmää?

 - Ihanaa, kerrassaan ihanaa, nautiskeli mato, kun viileä vesisuihku huuhtoi sen käppyräistä olemusta. - Pian olen taas vetreä poika. Te olette kilttejä lapsia.

   Maisa juoksutti kannun paikalleen, ja Kalevi kysäisi Mirtalta:

 - Haluaisitteko lähteä luokseni kylään. Ehkä voisin tällä vieraanvaraisuudellani palkita hyvät tekonne.

 - Maisa, Maisaa! huusi Mirtta. - Lähdetkö Kalevin luokse kylään?

   Maisa olikin mennyt sisälle jollekin asialle, joten Mirtta lupasi lähteä yksin.

 - Parempi onkin, koska tilat varmaankin tuottavat vaikeuksia.

   Kalevi mittaili Mirttaa katseillaan, pudisteli huolestuneena päätään, mutta tokaisi sitten:

 - Tule perässäni. Minä näytän tietä.

   Ihmeekseen Mirtta totesi, että hän aivan hyvin mahtui siihen pienoiseen käytävään, jota Kalevi etupäällään tökkimällä vielä  hieman suurensi. Raikkaat ruohot jäivät kumartelemaan heidän taakseen ja koko musta käytävä tuoksui mullalta. Sen paremmin sitä ei osannut kuvata. Maaäidin muheva tuoksu. Kaiken kasvullisuuden ydin ja syntymäkehto. Niin Mimmi oli kertonut.

 - Ei ole pahemmin käytetty lannoitteita, kehaisi Kalevi kotipaikkaansa. - Maisan isä on niin ympäristöystävällinen. Meillä on täällä lokoisat oltavat. Odotas kun tapaat perheeni.

   Vaikka oli ylen ahdasta, oli silti viihtyisää. Ilmankos Mimmi aina sanoo, että koti ei ole paikka vaan mielentila.

   Marakattityttö pyydettiin heti murkinalle, ja tarjolla oli herne ja pienoinen porkkanan siru, jotka Kalevin emäntä Karoliina huolellisesti puhdisti, ennen kuin ojensi ne kunniavieraalleen.

 - Voit huolella nautiskella antimiamme, koska ne ovat puhdasta luonnontuotetta. Porkkanoista on tänä vuonna hiukan huono sato, koska Mikael Myyryläinen nakertaa niitä maan alta, ja Jänösten suku natustelee niistä varret. Mutta täytyyhän heidänkin saada ravintonsa. Jää niitä juureksia Maisan perheellekin ihan tarpeeksi. Sopuisaa joukkoa.

 - Siinä paha missä mainitaan, myhäili Kalevi ja viittasi Mikael Myyryläistä kömpimään peremmälle.

   Myyrä katseli ensin ihan väärään suuntaan, koska hänellä oli varsin huono näkö, ja lasitkin olivat jääneet uusimatta. Maisan isällä oli niin kauheasti kiireitä, että myyrä oli jonotuslistassa peräti viideskymmenesviides.

 - Maisan isä hoitaa kiireellisemmät tapaukset ensin, selosti Myyryläinen. - Pienille eläimille tapahtuu paljon tapaturmia ja onnettomuuksia. Mikään vakuutusyhtiö ei suostu ottamaan meitä asiakkaikseen.

 - Älkää pitkästyttäkö tyttöä noilla ainaisilla yhteiskunnallisilla ja talouspolitiikkaa koskevilla jaarituksillanne, moitti Karoliina.  

- Tehdäänpä pieni kierros näissä maanalaisissa käytävissämme.

 - Meidän ystävämme Aappon kaveri Viki Hamsu on kadonnut. Olisiko se mahdollisesti tullut tänne seikkailemaan?

 - Jaa että Viki Hamsu, sanoi myyrä mietteliäänä. – Ei taida kuulua tuttavapiiriimme. Ei kai se syö pieniä jyrsijöitä tai kastematoja?

 - Ei ollenkaan, sillä se syö pähkinöitä ja hansikkaita ja nahkasohvia ja…

 - Hirveätä, päivitteli isäntäväki. – Onko se kauhean suuri?

 - Ei vaan suurin piirtein teidän kokoisenne. Oikein kiltti ja herttainen otus, mutta niin kovin levoton ja seikkailunhaluinen.

   Myyrät lupasivat pitää silmänsä auki ja tiedustella muiltakin maan alla asuvilta tietoja hamsterin liikkeistä.

   Mirtta sai ihmeellä Mikael Myyryläisen valtavaa perunavarastoa. Ainakin sangollinen pottuja oli kasattu erääseen onkaloon.

 - Meitä ei pitkä kylmä talvi pelota. Olemme niin omavaraisia. Maisan äiti ensin motkotti näistä meidän varastoistamme, mutta käsittää nykyään varsin hyvin, että myös meillä on vaikeutemme. Koetamme aina jättää ihmisillekin jotakin syötävää. Kunpa hekin yhtä hyvin ymmärtäisivät meidän maailmaamme ja pienoisia tarpeitamme.

   Edestä päin kuului mahdotonta vikinää ja vilskettä. Tuntui kuin komppania hiiriä olisi vinkunut käytävän mutkan takana. Se pitikin itse asiassa paikkansa, sillä siellä oli pikkumyyrien tuiki tärkeä  harjoitusleiri.

   Maan alla taisi olla kilometreittäin sokkeloisia käytäviä, joissa oli mäkiä ja mutkia kuin Suomen entisillä soraisilla kyläteillä. Pienet myyrälapset pantiin juoksemaan labyrinttien päästä päähän. Joku aikuinen otti kellosta aikaa. Niissä piti olla fosforilta johtavat viisarit, koska koulutuspaikalla oli todella pimeätä. Seinien vierelle oli värvätty jokunen kiiltomato katulampuksi.

 - Paikoillenne valmiit! Hep! hihkaisi Mikael Myyryläinen, ja niin sitä mentiin. Mirtta juoksi kokeeksi perässä. Hän iski joka mutkassa päänsä seinään, liukastui pikkukumpareissa ja kääntyili risteyksissä väärään suuntaan. Myyrillä oli hauskaa. Perheen Marianna-äiti oli kuitenkin varmuuden vuoksi laittanut kypärän Mirtan päähän.

 - Mitä tämä töytäily oikein tarkoittaa? äimisteli Mirtta. - Mitä järkeä tässä on, kun kukaan ei pääse kunnolla edes vauhtiin, ennen kuin on jo uusi seinä vastassa?

 - Siinä se niksi onkin. Jos joku hirmuinen peto, vaikkapa Kyösti Kärppä tai Laurentius Lumikko, ajaisi meitä takaa täällä käytävissä, meidät on harjoitettu salamannopeasti ratkaisemaan, mikä ja millainen on kukin käytävä ja missä päin ovat varaulostiet. Kaiken pitää tapahtua aivan vaistonvaraisesti. Ei siinä hätätilanteessa enää ehditä karttaa ja kompassia tutkia, kun vihollinen on kintereillä ja huohottaa uhkaavasti niskaan..

 - Tämä olisi hyödyllistä koulutusta, vaikkapa ihmisillekin, jotka työskentelevät korkeissa tornitaloissa taikka syvällä maan alla suurissa kaivoksissa, täydensi Marianna-rouva miehensä selostusta. - Ihmisten hotellien ovissa on kuulemma sentään selvästi piirretyt kartat ulospääsyteistä.

 - Olette te viisaita. ihasteli Mirtta. - Mutta nyt minun on valitettavasti lähdettävä maan pinnalle, ettei Maisa huolestu. Kiitoksia esittelykierroksesta ja näkemiin.

   Maanalainen armeija hyvästeli vieraansa kohteliaasti, ja opasti sitten makeasti nauraen Mirtan oikeisiin käytäviin. Tämä oli  nimittäin aluksi lähtenyt aivan väärään suuntaan, sillä niin sekaisin hän jo oli siitä labyrinttitehtävästä.

   Se siitä.

11. SANGEN SOTTAISIA YSTÄVIÄ

 - Hurjan jännää! huusi Mommi ja syöksyi sisälle kotinsa ovesta. - Ette ikinä usko, mutta Aappo ja minä olemme tutustuneet uusiin mahtavan kiinnostaviin ihmisiin. En ole eläissäni kokenut mitään tällaista.

 - Et sinä niin kovin pitkään ole vielä elänytkään, tuumi Mimmi.

 - Voi hurja mitä se on? huusi Mirtta. - Kerro jo.

 - Mitähän se voisi olla, kysyi Mimmi hiljaa ja hieman huolestuneena.

 - Maisan kodista hiukan eteenpäin, metsikön reunassa on vanha hökkeli. Siellä ne asuvat.

 - Hökkelissäkö? toisti Mimmi eikä vaikuttanut ylen innostuneelta.

 - Niin tai sellaisessa vanhassa romanttisessa talossa, korjasi Mommi ja silmäili Mimmiä ovelasti.

 - Ai että romanttisessa, uteli sisko huomattavasti reippaammalla äänellä.

 - Niin juuri, sen ympärillä on suuri, villi puutarha. Ruusuja ja kaikkea. Vanhanaikainen vinttikaivo. Sireenimaja ja keinu. Maakellari ja ohdakkeita kuin metsää.

 - Mikä on ohdake, tiedusteli Mirtta.

 - Se on sellainen korkea kasvi, jossa on violetinvärisiä kukkia. Ne ovat erittäin tahmeita, ja niillä voi heitellä toisia. Takiaispallot tarttuvat tiukasti kiinni, vaikkapa hiuksiin.

 - Hyi, ethän vain heittele minua sellaisilla?

 - Heittelen, jollet ole kiltisti.

 - Mimmi, eihän Mommi saa heitellä minua ohda...taki...palloilla?

 - Ei tietenkään, mutta kerropa Mommi tarkemmin siitä perheestä.

 - Siellä asuu äiti ja ehkä niitten iskäkin, vaikka sitä ei näkynyt, ja kolme meidän ikäistä lasta, villejä kuin mitkä. Vielä siellä on iloisesti räksyttävä koira ja isokokoinen aikuinen poika. Tutustuimme heihin tänään vasta ihan pintapuolisesti.

 - Mikä heidän nimensä on ja mistä he ovat kotoisin?

 - Sukunimi on Sottu-Suttula ja he ovat tulleet Sikopahnan kylästä.

 - Hih hii, tirskui Mirtta.

 - Lasket kai leikkiä, Mommi?

 - Ei kun se on totinen tosi. Lasten nimet ovat Likalassi, Suttura ja Takkutukka.

 - Kauheata. Nimi muuten saattaa olla enne, kuten vanhat roomalaiset sanoivat, joten et...

 - Mitkä roomalaiset?

 - Älä keskeytä minua, Mirtta-pieni, sillä tämä on vakava asia. En halua olla vainoharhainen, mutta voisi olla parempi, jollet olisi tuon perheen kanssa missään tekemisissä.

   Mommi näytti kovasti surkealta.

 - He ovat oikein mukavia ja ystävällisiä. Siellä on niin rentoa ja vapaata. Eivät ole ollenkaan mitään tiukkapipoista sakkia. Siellä hengittääkin jotenkin vapaammin, vaikka haju...

   Onneksi Mirtta alkoi taas mankua toivomuksiaan, joten isosisko ei päässyt puuttumaan siihen hajuasiaan.

 - Ota minutkin sinne mukaasi, Mommi.

 - Ei Mommikaan saa enää mennä, totesi Mimmi kuivasti.

 - Voi Mimmi, Aappokin saa käydä siellä.

 - Onko Aappo kysynyt lupaa äidiltään?

 - Aikoo kysyä. Voi Mimmi-kulta. Me lupasimme mennä huomenna vierailulle. Eihän lupaustaan saa rikkoa?

 - Jos nyt vielä huomenna, myöntyi Mimmi, jonka kasvatustyyli ei aina ollut aivan johdonmukainen.

   Siksipä hän monet kerrat nykyään murehti sitä seikkaa, ettei hänellä ollut nuorta jämerää miestä tukenaan näissä lastenkasvatusta koskevissa pulmissa. Joku mukava ystävä, hän itsekseen huokaili.

   Asiat liukuivat taas kerran sille mallille, että Mommi ja Aappo vierailivat Sottu-Suttuloilla harva se päivä. Vihdoin Mirttakin pääsi mukaan, kun oli ensin piukuttanut Mimmin korvat lukkoon.

   Sisarukset ja Aappo avasivat Sottu-Suttuloitten pihan epämääräisen, lähes vinoneliötä muistuttavan veräjän, joka narahti surullisesti ja putosi sitten saranoiltaan.

 - Ei haittaa, kuului lempeä ääni pusikosta. - Se onkin jo kauan ollut henkitoreissaan. Severin piti se korjata, mutta kun hän sillä tavalla lähti omille teilleen.

   Raskas kaipaava huokaus heilutteli virpiangervon tuoksuvia latvuksia. Sitten talon palleroinen rouva lyllersi sisälle ja viittasi lapsia tekemään samoin, koska oli alkanut sataa.

   Sanelma Sottu-Suttura oli pyylevä nainen ja yllään hänellä oli  haalistunut, harmahtava hame, jonka helmoista ripsutti langanpätkiä. Takana oli suuri, tumma tahra, koska hän oli nähtävästi istunut märässä maassa turvonneita jalkojaan lepuuttamassa.

   Vieraat astuivat sisälle mökkirähjään ja totesivat, että kaikki    tuolit ja penkit olivat joko likaisia tai niin täynnä tavaraa, ettei niille tohtinut istuutua, vaikka perheen äiti moneen kertaa kehottelikin lapsia painamaan puuta.

   Pöydän kulmalla oli pieni kaistale tyhjää tilaa, mutta kuka siihen olisi kehdannut istahtaa? Lattia oli vertaansa vailla. Hädin tuskin erotti risaisen ja laikukkaan maton lehtien ja roskien joukosta. Ruska oli hilpeästi ja railakkaasti tunkemassa sisälle tähän huusholliin.

   Kolme lasta juoksi ulos ja sisään yhä vain kuraisemmin saappain. Savipaakut ja multamöykyt kasvoivat permannolla. Aappo ja sisarukset olivat ottaneet jalkineet pois ja asettaneet ne siististi oven suuhun.

 - Pankaa toki saappaat jalkaan, etteivät varpaat likaannu, kehotteli rouva ystävällisesti.

   Siis aivan päinvastoin kuin kotona. Seinillä oli sottaisia julisteita rasvatahrojen keskellä, kaapit pullistelivat tavaraa ja niitten päälläkin huojui uhkaavasti purnukkaa ja purkkia. Yksi säröillä oleva vaasi kurkisteli alapuolellaan vallitsevaa kaaosta ja pysytteli sinnikkäästi aloillaan, vaikka permanto huojui, kaappi tärähteli ja astiat kilisivät.

   Tärinä ja notkahtelu johtui siitä, että emäntä lonksutteli sinne tänne liian suurissa huopatohveleissaan ja tenavat kipittivät, pomppivat ja loikkivat ympäriinsä. Näkymä oli kuin sirkuksessa, paitsi että ylin johto nähtävästi perusteellisesti puuttui. Tätä systeemiä ei ohjaillut kukaan eikä mikään.

   Sanelma kertoi aina kaikille, jotka vain jaksoivat kuunnella ja niillekin, jotka eivät jaksaneet, että hänen rakas monivuotinen aviopuolisonsa oli eräänä päivänä pakannut tavaransa ja muuttanut muualle asumaan. Hypersiistin laborantin luokse.

   Ei tahran tahraa ollut enää Severinkään pukimissa, kun hän joskus harvakseltaan kävi entisessä kodissaan lapsia tapaamassa. Oudoksi oli muuttunut koko ukko. Ei hajuakaan entisestä rakkaasta miehen köriläästä. Rouva niiskutteli ahkerasti kertoessaan tätä surullista stooria ja niisti nenäänsä välillä esiliinan kulmaan ja välillä risaiseen hihaansa.

 - Emme me köyhiä ole, selitti nainen ylpeästi. - Meillä on vain niin paljon ongelmia. Aika ei millään riitä esimerkiksi tuvan  siivoamiseen, joten suokaa anteeksi tämä lievä epäjärjestys. Kun tulette seuraavan kerran, olen ehtinyt vähän siistiä paikkoja.

 - Tällaista täällä on ollut aina, kuiskasi Aappo.

 - Olemme niin taiteellisia, jatkoi Sanelma vielä katkonaista puolustuspuhettaan. - Sotku-Simo ja Takkutukka piirtävät, ja muut lapset laulavat kauniisti. He ovat perineet minun luovan lahjakkuuteni.

 - Haen teille heti mehua ja pipareita, oli Sanelma lupaillut jo vierailun alkuminuuteilla.

   Mutta siihen se sitten jäikin. Päämäärättömään paaperteluun ja sen lomassa voimattomaan seisoskeluun hellan ääressä, jolla kyllä porisi jokin kattila. Joskus porisi ja joskus kuohahteli yli.

 - Ohoh, harmitteli Sanelma. - Lapset, älkää menkö kauas, sillä ruoka on pian valmista.

 - Noin sinä äiti sanoit jo kaksi tuntia sitten, nurisi Takkutukka.

- Mulla on kauhea nälkä.  

 - Tulisit sitten auttamaan, Anna se maustehylly sieltä seinältä.

   Vieraat luulivat kuulleensa väärin, mutta eipäs, juuri sitä Sanelma-äiti tarkoittikin. Takkutukka repäisi puoleksi irti rotkottavan hyllyn seinältä ja roikotti sen äitinsä eteen.  

   Tottuneen ja luovan kokkaajan tavoin hän sen kummempia miettimättä otti käteensä joka ikisen purkin ja ripotteli siitä  aimo annokset soppaansa.

 - Ohoh, voi turkinpippuri, kun noita pippureita ropisi muutama liikaa.

   Sottu-Suttulan lapset katselivat hiukan surullisina äitinsä keittopuuhia.

 - Ei hätää, minä lisään vähän vettä keitokseen, niin se maku laimenee. Menkää te siksi aikaa ulos leikkimään.

 - Siellähän sataa kuin saavista, huomautti Aappo.

 - Mitä se haittaa, ihmetteli rouva Sottu-Suttula. - Sehän vain kaunistaa hipiää ja hiuksia. Minulla on täällä yksi kauneudenhoito-ohjeita käsittelevä lehti, mutta missä ihmeessä se onkaan?

 - Ei se haittaa, vaikka sataa, huusivat hänen lapsensa. - Nyt on sopiva aika käydä mutasotaa. Kiviä ei sitten saa piilottaa mutapaakkuihin. Tulkaa tekin mukaan!

 - Kilttejä lapsukaisia, kehaisi äiti ylpeänä. - He ovat telkkarista nähneet mutapainia ja innostuivat siitä kovasti. Tiedä häntä, vaikka heistä joskus tulisi maailmanmestareita siinä lajissa.

   Vierailla hyrisi nauru vatsassa, mutta vakavalla naamalla Mommi kysyi:

 - Ai teillä on täällä telkkari. En huomaa sitä missään.

   Harvapa olisi huomannut, sillä TV:kin oli niin rojun ja vaatteitten peitossa, että sitä tuskin näkyi. Sen päälle oli heitetty likaiset haalarit, repeytynyt ikkunaverho, kuhmurainen ja nokinen kahvipannu sekä loputtomasti pienen pientä tavaraa, kuten hiussolkia, kyniä ja nastoja.

 - Se on nykyään hiukan epäkunnossa, kun se Severikin lähti, mutta saamme sen kyllä toimimaan, kun kopautamme sitä jollakin.

   Yllättävän nopsasti rouva otti kauhan lihasoppakattilasta ja kopautti napakasti telkkaria. Oitis ilmestyi hämärä ja mustapilkkuinen kuva ruutuun, jota vielä koristi kolme rasvaista viirua. Porkkanoitakin näkyi joukossa. Uutistenlukija väänteli leukojaan kuin vangittu tiikeri kaltereitten takana.

 - Hienoa, lausahti Sanelma. - Kuten sanoin, näkyyhän se.

   Osa tavaroista oli tippunut lattialle, ja hyvin kasvatettuna poikana Aappo nousi nostamaan niitä sieltä.

 - Ei haittaa, sanoi rouva lauhkeasti. - Antaa niitten olla siinä, niin löytyvät paremmin.

   Sottu-Suttulan lapset kävivät välillä houkuttelemassa vieraitaan ulos mutapainiin, mutta nämä kieltäytyivät kohteliaasti. Siispä Takkutukka, Likalassi ja Suttura juoksivat takaisin pihalle ja jatkoivat ilonpitoaan keskenään. Riemukas huuto ja mekastus kuului sisälle asti. Talossa oli vain yksinkertaiset lasit ja niistäkin useimmat ruudut säröllä.

 - Teillähän on myös koira, huomautti Mommi ja katseli ympärilleen. Ehkä se todella oli huoneessa, mutta ei erottunut kaiken rojun alta.

 - On meillä. Tule koira sisälle.

   Ovi oli lapsilta jäänyt auki ja sisälle asteli se sama monisekarotuinen talonvahti, jonka Mommi oli jo aikaisemminkin nähnyt Sottu-Suttuloitten pihamaalla.

 - Tse tse, tulepas tänne, houkutteli Aappo.

   Toista käskyä ei tarvittu, sillä koira riensi innolla tervehtimään. Se hyppi ja nuoli lasten kasvoja, pomppasi kerran Mommin syliinkin ja siitä pöydälle, jossa se rauhallisesti aloitti herkuttelunsa aamiaisen tähteillä, sillä niitä tämä uuttera perheenemäntä ei ollut vielä kerinnyt korjata pöydästä pois.

   Aappo yritti hätistää koiraa lattialle, mutta Sanelma sanoi leppoisasti:

 - Ei haittaa. Koiralla on jo nälkä.

 - Mikä sen nimi on?

 - Se on Lattialätäkkö.

 - Mitä? Onpas kummallinen nimi. Mitä varten sitä...?

   Asia selvisi seuraavassa silmänräpäyksessä.

 - Se on ihan nimensä veroinen, sanoi Sanelma-rouva hilpeänä. - Katsokaa vaikka itse.

   Aivan kuin antaen havaintoesityksen koira hyppäsi alas pöydältä ja laski melkoisen lammikon lattialle, vieläpä matolle.

 - Ei haittaa, sanoi Sanelma Sottu-Suttula. - Se ei voinut tehdä tarpeitaan ulos, kun se ei halua kastella turkkiaan. Kirput eivät pidä suihkusta ja purevat Lattialätäkköä entistä tuimemmin.  

   Sade hellitti ja lapset alkoivat hyvästellä perhettä. Äkisti kamarin ovi avautui ja suurikokoinen aikamiespoika seisoi kynnyksellä. Hän haukotteli ja venytteli pitkiä raajojaan ja hieroi unisena silmiään.

 - Äiti, joko keitto alkaa olla valmista?

 - Heräsit aivan sopivasti Sotku-Simo-poikaseni. Uskoisin, että pääsemme aterioimaan jo tunnin kuluttua. Pyydä kissa myös keittiöön.

   Kamarin ovesta tuli isäntänsä tavoin haukotteleva ja venyttelevä erittäin komea, hienokarvainen ja puhtaanvalkoinen angorakissa, joka heti istuutui kynnykselle nuolemaan ja putsaamaan itseään. Hohtavan valkoista turkkiaan.

 - Onpas kaunis ja siisti kissa. Mikä sen nimi on?

 - Se on Turhansiisti.

 - Hyvähän se vain on, että on siisti, puolusteli Aappo kissaa. - Mirrikö sinä olet?

 - Ei kun sen nimi on Turhansiisti. Se saa asua meillä, kun ei ole häiriöksi, vaikka kyllä se ihan liikaa poikkeaa meidän elämänmallistamme. Häiritsee jotenkin kokonaiskuvaa.

 - Kas kun se viihtyy täällä, lipsahti Mommilta. - Tarkoitan, että kun se on niin erilainen.

 - Nähtävästi se viihtyy täällä niin kauan, kun takapihallamme on runsaasti syötävää. Sitä joka sortin jyrsijää ja pikkulintua.

   Kun Miikkulaisen lapset myöhemmin seisoivat kotiovensa edessä, poika sanoi hyvin tiukasti sisarelleen:

 - Et sitten kerro mitään yksityiskohtia. Minä hoidan puhumisen, muuten et ikinä pääse vierailemaan Sottu-Suttulan perheeseen.

12. SALAPERÄISIÄ SUUNNITELMIA

 - Tiedätkö, kuka saattoi Mimmin eilen kotiin sieltä kokkikerhosta, kysyi Mirtta veljeltään. - Ne puhuivat ja pulisivat rappukäytävässä yömyöhään.

 - En minä kuullut mitään. Minähän nukuin. Mimmikin aina sanoo, että hyvä omatunto on paras päänalunen eli tyyny.

 - Jos se noin olisi, et nukkuisi ikinä tuntiakaan, senkin vintiö.  

   Jonkin aikaa meni siihen, kun Mommi jahtasi sisartaan ja sitten päinvastoin.

   Hengästyneinä he jatkoivat keskusteluaan.

 - Jos se oli Kerttuli-täti, arveli Mommi. - Hän on sellainen juorukello, että puhetta riittäisi vaikka vuodeksi yhteen menoon.

 - Minusta se oli miesääni.

 - No Nestori sitten taikka se sotaveteraani sieltä ensimmäisestä kerroksesta.

 - Ei, ei, vaan nuorempi ääni. Niillä piisasi sitä nauramista ja kikatusta.

 - Oletko Mirtta huomannut, että Mimmi on muuttunut aivan kummalliseksi viime aikoina?

 - Millä tavalla?

 - Se istuu ja huokailee käsi poskella, kun pitäisi paikata minun farkkujani. Sitten se kuuntelee tai hyräilee sellaisia tylsiä kappaleita. Rakkaudesta ja kaipauksesta ja muusta roskasta.

 - Minusta se on kaunista, puolusti Mirtta. - Sen olen kyllä huomannut, että jos tulen äkkiarvaamatta huoneeseen, Mimmi nopeasti pyyhkii kyyneleitä silmistään. Välillä se taas on riehakas kuin terrieri. Mikä ihme sitä vaivaa?

 - Sitten se käy yöllä jääkaapilla ja kerran pyysi minulta makeisia, kun sen raasun omat varastot olivat lopussa. Minulta!

 - Mimmillä on varmasti ikävä Afrikkaan ja hän kaipaa isää ja äitiä. Minäkin kaipaan, mutta en silti käyttäydy noin typerästi.

 - Nyt minä tiedän mitä Mimmi kaipaa, selitti Mommi eräänä päivänä sisarelleen. - Olin Maisan luona käymässä koulusta tullessani ja hän kertoi, että se hänen sisarpuolensa Mervi on juuri samanlainen nyyhkijä ja haikailija.

 - Mistä syystä?

 - Koska se kaipaa itselleen poikaystävää, ja sitten kun se sellaisen muka löytää, alkaa taas sama peli ja vetistely. Olisi tyytyväinen edes vähän aikaa.

 - Luuletko sinä, että Mimmikin kaipaa poikaystävää?

   Mirtta oli niin onnettoman näköinen, että veljen täytyi oikein tosissaan rauhoitella häntä.

 - Vaikka kaipaisikin, ei se mikään mullistava onnettomuus olisi. Kyllä siitä selvitään.

 - En halua tänne mitään Mimmin poikaystävää, uikutti Mirtta. - Ajan sen heti ulos. Siinä paikassa. Mimmi on meidän, yksinomaan meidän.

 - Odotapas, en minäkään halua tänne jotakin rehvastelevaa miehenroikaletta komentelemaan ja sanelemaan kotiintuloaikoja. Mimmissäkin on ihan tarpeeksi kestämistä, mutta ota huomioon, että asialla on toinenkin puolensa. Se valoisampi näkökohta.

 - Mitä valoisaa sinä siinä muka näet, että joku vieras mies ryöstää meiltä Mimmin?

 - Maisa kertoi, että Mervi on nykyään aina liikenteessä. Sillä on diskoa ja ravintolaa ja elokuvia ja kerhoja ja hölkkäämistä ja retkiä. Sellaista on seurustelu ja jo siihen valmistautuminen.

 - Mitä iloa siitä meille olisi? Mimmi olisi vieläkin enemmän poissa kotoa. Minun tulee sitä jo nyt niin ikävä.

 - Lapsellista. Siinähän se juju juuri onkin. Mimmi olisi entistä enemmän poissa kotoa, ja meillä entistä suurempi vapaus. Kuulitko? VAPAUS! Se ei kerkiäisi meitä eikä ainakaan minua vahtimaan, kun se vahtii sitä poikaystäväänsä. Tajuatko?

   Mirtta ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta kai Mommi tiesi, mikä olisi heille parasta.

 - Haluan vain, että Mimmi on onnellinen eikä itke salassa.

 - Hän on silloin onnellinen, tuhat kertaa onnellisempi. Suothan sen sisarellesi, kysyi Mommi viekkaasti hymyillen

 - Joo kai.

   Sen jälkeen sisarukset alkoivat tosissaan miettiä ja suunnitella, mistä löytäisivät isosiskolle sopivan poikakaverin.

 - En tunne kovin monia miehiä, epäröi Mirtta. - Mitenkä olisi Nestori?          

 - Talkkarin rouvan mieskö? Hulluko olet? Nestori on talkkarin rouvan oma. Ei häntä voi Mimmille antaa.

 - Miksei voi.? Kuulin itse. kuinka talkkarin rouva sano Mimmille, että ei hän oikeastaan tuosta Nestorista välitä, kun se juokin niin paljon.

 - Et kai sinä sellaista juomaria sisarellesi halua?

 - No en, mutta entä Maisan isä? Se on hajamielinen ja aina niitten elukoittensa kimpussa, mutta se on kiltti ja antelias.

 - Taas sama juttu. Hänhän on Maisan äidin mies, ei häntä voi niin vain napata.

 - Onhan hänellä jo muutenkin kaksi vaimoa, miksei Mimmi voisi olla kolmantena?

 - Sinun kanssasi on turhaa keskustella mistään vakavammasta ongelmasta. Olet tosiaan liian lapsellinen.

 - En ole lapsellinen, itse olet vielä lapsellisempi, huusi Mirtta, jonka ainoa väittelykeino oli pelkkä inttäminen.

 - Aappo on kiva, ehdotti Mirtta rauhoituttuaan. - Hän leikkisi minunkin kanssani.

 - Aappo on pikkupoika. Ei Mimmi häntä huolisi eikä se kai ole sallittuakaan. Aapon äitikään ei siihen suostuisi.

 - Ei Mimmille sopivaa miestä ole olemassakaan, huokaisi Mirtta. - On vain tyydyttävä kohtaloonsa kuten Mimmikin sanoo.

 - Ratkaisu löytyi, menosi Mommi eräänä päivänä koulusta tullessaan.

- Kävin Sottu-Suttuloilla ja keksin heti, kuka voisi ruveta Mimmin poikaystäväksi.

 - Kuka?

 - No tietysti Sotku-Simo Sottu-Suttula.

 - Sellainen sottapekka.

 - Vähiten hän heistä on suttuinen. Melkein ehjät vaatteet ja käy joskus jopa töissä.

 - Niin koluaa likaviemäreitä eikä vaihda kotonakaan työvaatteita, kertoi Aappo.

 - Panettelua. Minusta hän on hauskannäköinen ja ystävällinen. Pelasi meidän kanssamme jalkapalloakin. Potkaisi tosin pallon heidän saunansa ikkunaan. Räiskis, mutta hän vain nauroi, siis huumorintajuinen ja rento kaveri. Lisäksi, ihminenhän voi kai muuttua.

 - Sottu-Suttulatkin? kysyi Mirtta epäuskoisena.

 - Juuri niin. Ajattelepas heidän isäänsä Severiä, josta on tullut ihan supersiisti sen hypersiistin laborantin kainalossa. Tässä  meillä on huippuhieno ratkaisu. Sen kun ryhdymme toimeen.

 - Kunpa täällä olisi enemmän korjattavaa, jotta Sotku-Simo ja Mimmi ehtisivät paremmin tutustua, huolehti Mommi. - Ainakin keittiön vesijohto on aina tukossa, Sitten tuo ikkunan päällä oleva tanko on melkein irti, kun roikuin noissa verhoissa leikkiessämme Tarzania.  

 - Mimmi valittaa, että vessan pönttö vuotaa ja sihisee. Alakerran naapurit huomauttelevat siitä. He väittävät, että heistä tuntuu kuin he asustaisivat kymmenen kiukkuaan sähisevän kalkkarokäärmeen alla.

 - Se korjataan, sanoi Mommi päättäväisenä. - Merkkaan sen tähän listaan. Entä vielä?  

 - Mimmin huoneen ikkuna on turvonnut eikä mene kunnolla kiinni. Siitä vetää siskon korvaan.

 - Sitä pitää vuolla tai höylätä. Toivottavasti Sotku-Simolla on tarpeeksi työkaluja matkassa.

 - Ei kai täältä muuta korjattavaa löydy, muisteli Mirtta.

 - Autetaan hieman kohtaloa, totesi Mommi. - Lisätään jotakin pientä remonteerattavaa.

 - Miten?

 - Autapas minua. Irrotetaan myös olohuoneen toinen verhotanko. Tule hyppimään.

   Tenavat tarttuivat molemmin käsin verhoihin ja aloittivat hurjan pomppimisen ja nykimisen.

 - Ohoh, tulipa käytettyä liikaa voimaa, totesi Mommi, kun lapset hädin tuskin ehtivät pois putoavan tangon alta. Samalla lensi kaksi kukkapurkkia mäsäksi lattialle.

 - Tästä ei Mimmi ilostu, huokaili Mirtta.

 - Kyllä hän sitten myöhemmin ymmärtää, että tämä on tehty vain hänen omaksi parhaakseen. jotta hän saisi mieleisen ja kätevän poikaystävän.

   Lapset touhusivat vielä hetken joka huoneessa. Heidän jäljiltään moni asia oli ihanasti rempallaan. Kaappien kädensijoja roikkumassa irrallaan, käsienpesuallaskin tukossa, koska he tunkivat sinne keittiörullasta paperia sekä sitkeitä pieniä laastareita. Ensin ne täytyi kuitenkin silputa pieniksi, jotta mahtuivat raoista putkeen.

   Pyykinkuivausteline retkotti sinne ja vessapaperinpidike tänne. Keittiönkään ikkuna ei mennyt helpolla kiinni, koska välissä oli purukumia. Tarpeeksi ylhäällä, ettei Mimmi sitä heti huomaisi. Pitkä ja taitava remonttimies kylläkin.

   Juuri ja juuri he olivat saaneet tihutyönsä valmiiksi, kun sisar rapisteli eteisessä.

 - Kukkuu, kullanmurut. Sisko tuli jo. Minulla on teille pastillirasiat tuliaisiksi, kun olette aina niin kilttejä ja suloisia lapsukaisia.

   Korvat kuumina ja sydän läpättäen sisarukset kuuntelivat näitä kehumisia. Kesti tovin, ennen kuin Mimmi huomasi alas romahtaneet verhot ja kukkapurkit.

 - Mitä täällä on tapahtunut? hän kauhisteli. - Oletteko te tapelleet?

 - Ei kun leikkineet hiukan tavallista rajummin, puolusteli Mommi tekojaan. - Ymmärrät kyllä myöhemmin, että tällä on tarkoituksensa. Tulevaisuuteen vaikuttavaa tarkoitusta.

 - Vaikutuspa tulee heti, jo tänään, sanoi Mimmi kipakasti. - Te menette kumpikin lastenhuoneeseen miettimään tekojanne. Tällä salamannopealla sekunnilla. Minä aloitan siivouksen.

 - Voi ei, Mimmi. odota, huudahti Mommi hätääntyneenä. - Tänne tulee aivan kohta remonttimies ja hän auttaa sinua.

 - En huoli tänne vieraita sotkemaan paikkoja, motkotti Mimmi äkäisenä ja lähti kylpyhuoneeseen noutamaan rättiä ja pesuvettä vatiin.

   Vessa lorisi ja alkoi sitten yökkäillä.

 - Kauhistus. WC on tukossa ja tulvii yli. Apua, pesuallas samaten. Nyt sitä tulee jo lattialle.. Hakekaa äkkiä Nestori tai hänen vaimonsa.

 - Alan ammattimies on jo tulossa. Hänen pitäisi saapua näillä minuuteilla.

   Raahustavaa ääntä kuuluikin jo käytävästä, yskimistä ja sitten ovikello rämähti. Kaksi kertaa reippaan remonttimiehen vahvojen sormien painalluksesta.

13. RÄMÄPÄINEN REMONTTIMIES

   Sotku-Simo Sottu-Sottula seisoi ovella kädessään suuri työkalupakki. Mahtava valikoima, vaikka kovin ruostuneen ja kuluneen näköistä kamaa.

 - Tässä on Sotk...Simo Sott...S...la, esitteli Mommi. - Hän on erittäin kokenut putkimies. Aukoo likaviemäreitä.

 - Anteeksi tämä asu, mutta tulen suoraan töistä eikä ollut aikaa vaihtaa siistimpiä kuteita päälle.

 - Harmi, kuiskasi Mommi sisarelleen. - Simo ei ole aivan parhaassa edustuskunnossa poikakaveriksi.

   Mimmi oli niin ällistynyt, että hän ei osannut vastaankaan panna, kun remonttimies alkoi tallustella ympäri huoneistoa tosikuraisilla saappaillaan.

   Mimmi ryki ja yski ja katsoi merkitsevästi Simon saappaisiin.

 - Ikävä, että neidillä on yskää. Niin on mullakin. Syksy on niin petollista aikaa. Pitäisi pukeutua lämpimästi. Onneksi saappaani ovat aivan uudet. Niissä ei ole yhtään reikää vielä, joten varpaat pysyvät lämpiminä.

 - Ei täällä lattia niin kylmä ole, etteikö saappaita voisi riisua, ehdotteli Mimmi, joka oli aina kovin hienotunteinen.

 - Voisitko Sot...ei kun Simo riisua saappaasi, pyysi Mirtta.

 - Mielihyvin. Onneksi en ehtinyt saapastella kaikissa huoneissa.

 - Ei tosiaankaan kaikissa, sillä kylpyhuone oli vielä käymättä. Ne arvokkaat ja ihanat olohuoneen matotkin olivat kuin tervaan kastetut.

   Jos Miikkulaisten koti oli ollut jo lastenkin touhuamisen jäljiltä suursiivouksen tarpeessa, Simon puuhastelu vaikutti siihen kuin maanjäristys ja likavesien tulva yhteensä.

   Kaikki meni aina jo alussa pieleen, kuten supervaltojen sotatoimillakin on kuulemma tapana tehdä. Keittiön ja kylppärin putket holvasivat vettä täysillä, vaikka hanat oli muka väännetty tiukasti kiinni. Vettä tuli pöntön vierestäkin, samoin tiskipöydän alta.

 - Ohoh, ihmetteli Simo. - Nämä hommat ovat aika kinkkisiä. Tarvitaan paljon koulutusta ja kokemusta. Antaa tämän alueen nyt olla toistaiseksi ja keskitytään muihin vähemmän kimurantteihin tehtäviin.

   Simo tutki verhotankoja tuumivan näköisenä. Jonkin ajan päästä hänellä oli ratkaisu valmiina:

 - Ne täytyy todennäköisesti kiinnittää uudelleen.  

   Hän askarteli aikansa.

 - Minua hiukan hermostuttaa, kun on liian monta katsojaa, hän mutisi romauttaessaan toisenkin verhotangon lattialle. Se toi muassaan vain yhden kauniin maalauksen, sen, joka esitti Miikkulaisten vanhempien Afrikan kotia.

 - Täällä pöntössä on jotakin tuketta, huomautti Simo ja onki esille ruskehtavan möykyn.

 - Hui, ei kai se vain ole Viki Hamsu? huusi Mirtta kauhuissaan.

 - Ai on teillä  vaatekappaleillakin oikein nimet. Miten söpöä, naureskeli Simo ja näytti katselijoille pientä vaaleanruskeata lapasta.

   Helpotuksen huokaus heilutti suihkutilan punapilkullisia verhoja. Mimmillä huokailu kuitenkin vaihtoi varsin nopeasti ilmettään. Se muuttui epätoivoiseksi, sillä vessan pönttöpä alkoi  pulputtaa entistä enemmän. Joitakin työkalujakin oli päässyt luiskahtamaan sinne, samoin toinen työrukkanen, joten myös alakerran vessat alkoivat tulvia yli äyräittensä. Puhelin ja ovikello soivat. Harjanvarrella koputettiin kattoon. Jakkaroilla sekä seiniin että lattioihin.

 - Onpa täällä meluisia ja herkkähermoisia asukkaita, mutta kyllä ne siitä rauhoittuvat, lohdutteli Simo Mimmiä. - Tutkin tilannetta tarkemmin hetken kuluttua.

   Ikkunoitten puitteita hän vuoli, veisti ja viimein höyläsi tavattoman tylsällä höylällä, joka ensin otti siruja ja sitten lastuja ja sitten kokonaisia palasia kehyksistä. Ikkunat menivät tosin hyvin kiinni, mutta raoista olisi pystynyt lentämään sisälle vaikka täysikasvuinen rastas. Ainoastaan yksi ruutu särkyi kovakouraisessa remontissa.

   Mimmi valitteli ja voihki.

 - Kiltti Simo, etkö voisi jo pitää taukoa? Taitaa olla päivällisen aika. Tule syömään hernekeittoa ja lähde sitten kotiisi. Vaimo varmaan jo odottaa ja pienokaiset.

 - Ei Simolla ole vaimoa eikä yhtään pienokaista! kailottivat Mirtta ja Mommi yhteen ääneen.

 - Koko homma menee häneksi, jos Mimmi luulee, että Simo on naimisissa, kuiskutti Mommi pikkusiskolleen.

 - Simo on vapaa, täysin vapaa, seurustelemaan sinun kanssasi, tiedotti herttainen Mirtta, jonka diplomaattisissa taidoissa oli vielä paljon toivomisen varaa.

   Kääntääkseen Mimmin huomion pois seurusteluaikeista ja rajuotteisesta remontista sekä sen seurauksista Mommi alkoi kehuskella Simon työkaluja:

 - Onpa sinulla suuri ja monipuolinen valikoima.

 - Sain nämä ilmaiseksi kaatopaikalta ja roskiksesta, selosti Sotku-Simo varastoaan Mommille. - Pitää olla taloudellinen.

 - Se on ihailtava ominaisuus perheenisässä, heitti Mommi kuin ohimennen naisväelle.

   Pakissa oli ruosteinen vasara, josta puoli vartta oli jäänyt toisiin käsiin. Siellä oli myös erikokoisia vääntyneitä rautanauloja ja ruuveja.

 - Joka lähtöön kehuskeli Sotku-Simo aarteitaan.

 - Miten noin vääntynyttä rautanaulaa saa uppoamaan seinään? tiedusteli Mommi.

 - Voin heti näyttää, että se onnistuu, innostui Simo ja ryhtyi välittömästi antamaan näytettä loistavasta ammattitaidostaan. - Missä on sopiva seinä? Kas tuossa.

   Ennen kuin Mimmi oli ehtinyt inahtaakaan, Simo piteli kiemuraista rautanaulaa puhtaan kuviollisen kangastapetin päällä ja alkoi takoa vasarallaan. Iski ohi ja kohdalle, mutta muuta ei tapahtunut kuin että seinään ilmestyi yhä laajeneva risainen ja tahrainen jälki.

 - Lopeta jo hyvän sään aikana, varoitti Mommi.

 - En minä työtäni kesken jätä. Voimaa tässä tarvitaan.

   Simo vei vasaran olkansa taakse, otti vauhtia ja iski naulaa oikein olan takaa. Pelkkä varren tynkä osui kohteeseensa, mutta loput työvälineestä, eli se rautainen pää, lensi kaaressa jonnekin Simon taakse. Kova räsähdys ilmoitti, että täsmäase oli löytänyt maalinsa. Se oli isovanhempien lahjoittama kristallimaljakko.

 - Ohoh, pahoitteli Simo. - Huonohko vasara. Pitää hakea roskalaatikosta uusi ja entistä ehompi.

 - Mimmi, sinähän olet aina puhunut tavaroitten kierrätyksen puolesta. Eikö Simollakin ole upeita periaatteita? yritti Mommi pehmentää viallisen vasaran aiheuttamia tuhoja.

 - Niin olen puhunutkin, vastasi sisar kipakasti. - Mutta silloin pitää ainakin tuntea esineitten ominaisuudet ja osata käyttää niitä oikein. Tämähän on aivan kauheata ja minä...

   Kiireesti Mommi jatkoi työkalulaatikon tutkimista.

 - Katsokaa tytöt tätä varastoa.

   Siinä oli meisseliä ja hohtimia. Olipa uudennäköinen sähköporakin. Ettei vain olisi pöllinyt sitä jostakin.

 - Tämäkin oli roskalaatikossa, kertoi Simo. - En käsitä, miksi ihmiset heittävät pois ihan käyttökelpoista tavaraa.

   Myöhemmin illan kuluessa syykin selvisi. Pora ei nimittäin toiminut. Ei ainakaan toivotulla tavalla.

   Mommi ehdotteli sopuisasti uutta ajateltavaa isosiskolle.

 - Nyt kun meillä on kätevä mies paikalla, voisit pyytää häntä poraamaan seinään reiät, jotta saat sen hienon seinävaatteesi ripustettua paikalleen. Nestorihan ei ole tullut, vaikka hän on monta kertaa luvannut hoitaa homman. Vai tulisiko Simo uudestaan huomenna?

 - Ei, ei, huusi Mimmi kauhuissaan. - Hoitakoon sen nyt saman tien. Haen vain ryijyni.

   Se oli todella suuri ja painava. Hyvästä villalangasta kudottu, arvokas ja rakas perintöesine. Paikka oli jo aikaisemmin katsottu valmiiksi. Olohuoneeseen heti eteisen oven pieleen, koska sen  lähellä oli muitakin perhekalleuksia, kuten valkoiseksi maalattu, lasiovinen kaappi. Siinä olivat suvun hienoimmat posliinit ja matkamuistoja lasten enon tekemiltä maailmanympärysmatkoilta.

 - Tähän näin, piirrän vain ensin lyijykynällä pienen pisteen sille kohdalle, mistä pitää porata. Olethan varovainen, Simo?

 - Joo-o, ainahan minä.

   Simo paineli nappeja ja väänsi vipuja. Kone ei pörähtänytkään.

 - Mikä kumma?

 - Jos laittaisit ensin johdon pistorasiaan. äkkäsi Mommi.

 - Oletpa sinä nokkela nuori mies, kehui Simo. - Kun vielä saat kurssitusta ja kokemusta, sinusta tulee näissä korjaustöissä yhtä taitava kuin minustakin. Voisin ihan ilmaiseksi opastaa sinua, sillä on ilo tavata näppäriä teknikon alkuja.

   Mommi oli aivan tikahtua ylpeydestä, mutta sisaret, jopa pieni Mirtta, vaikuttivat jotenkin mietteliäiltä.

 - Nyt se varmaan pelaa, uhosi Simo. - No mitä ihmettä?

   Laite ei osoittanut minkäänlaista elonmerkkiä.

 - Mimmi melkein ilostui.

 - Antaa olla, ei sillä niin kiirettä ole. Minä pyydän Nestoria.

   Sitä neitosen ei olisi pitänyt sanoa, se kun kävi nuoren miehen sisulle. Että nyt jokin vanha Nestori paikkailemaan hänen töitään. Hän hoitaisi hommat loppuun vaikka henki menisi. Niin se oli muuten mennäkin, ikävä sanoa. Simollahan ei ollut minkäänlaista sähköalan pätevyyttä.

   Raivokkaasti hän paineli nappuloita, avasi välillä koko kojeen levälleen, väänsi meisselillä ja puristeli hohtimilla.

 - Se on kai vain juuttunut. Tähän tarvitaan öljyä tai edes vettä, ehkä siitä on apua.

   Siinä silmänräpäyksessä Simo upotti koko poran suureen leveään maljaan, jossa kellui kauniita keltaisia kukkia. Kauhistuneina ne pyristelivät pakoon hirviön tieltä. Hirviöksi pora oli muuttunutkin. Se alkoi jyristä kauhealla voimalla, kipinöi ja iski salamoita.

   Ihme, ettei Simo tuupertunut siihen paikkaan, mutta ehkä ne kuraiset kumpparit olivat hänen turvanaan. Hän oli jossakin vaiheessa kiskonut ne uudestaan jalkaansa, koska häpesi rikkinäisiä sukkiaan.

   Hädissään mies osoitteli porallaan joka suuntaan. Jyysti hiukan tuosta seinästä, sitten lattiasta, sitten stereoista, sitten siitä perintökaapista. Millään konstilla hän ei saanut laitetta vaikenemaan.

   Mommi oli myös hakenut kumisaappaat jalkaansa ja nykäisi johdon irti seinästä.

 - Etkö ikinä ole kuullut, että sähkölaitetta ei saa laittaa veteen? hän melkein kiljui Simolle. - Tässä olimme me kaikki hengenvaarassa.

 - Ohoh, harmitteli Simo. - Ehkä laskutan vain puolelta ajalta, koska on sattunut tällaisia pieniä vipauksia. Kas, kas. huomaatteko muuten, kuinka hiljaista täällä on? Veden tulviminen on lakannut.

   Kaikki kuuntelivat ihmeissään.

 - Taidan sittenkin laskuttaa koko ajalta, koska sain nuo putket korjattua. Siinä tarvittiin vain hitusen kärsivällisyyttä.

   Simo lähti kohteliaasti kumarrellen ja lupasi tulla oitis apuun, milloin vain Mimmi pyytäisi. Nuorukainen oli jo todella huomannut, kuinka herttaisen neitosen kanssa hän oli tekemisissä. Tuon varmasti äiti-Sottu-Suttulakin hyväksyisi. Ei olisi joka käänteessä anopin nenälle hyppimässä.

   Mimmi ja lapset juoksivat alakerran huoneistoihin esittämään anteeksipyyntöjään.

 - Onneksi Simo sai sentään putket korjattua, kun kerran vedentulo lakkasi.

 - Mitä vielä puhisi talkkarin rouva. - Minä tönin Nestorin hereille, jotta se mönkisi kellariin ja katkaisisi veden koko talosta.

   Kaupungin suurin vesijohtoliike, jonka omistaja oli Putte Putkilo, kutsuttiin töihin, kunhan he olivat ensin saaneet korjattua kaikki ne likaviemärit, joissa Sotku-Simo oli ahertanut ennen Miikkulaisille tuloaan.

   Korjaustyöt kestivät useamman päivän, jolloin talon asukkaat olivat täysin ilman vettä. Hampaitten harjauksessa käytettiin limonadia ja tukan pesussa esiäitien vanhaa konstia olutta. Siihen tuli kuitenkin talkkarin rouvan kohdalla äkillinen stoppi, sillä Nestori uhkasi avioerolla, jos hänen rakkaita kaljojaan käytettäisiin akkaväen hiusten virutteluun.

   Koko talon väki käytti kasvojen pesuun maitoa ja kermaa. Aasinmaidossahan se kuningatar Kleopatrakin oli tuhansia vuosia sitten kylveskellyt. Vielä monta viikkoa jälkeenkin päin ihmeteltiin, miten Valtakatu kuutosessa asui niin heleäposkisia neitosia.

   Pantiin myös ihaillen merkille, että liki yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen rouva Vanha-Kuontalokin oli nuortunut ainakin viisikymmentä vuotta ja ryhtyi etsimään kirjekumppania tietokoneensa deittipalstoilta.

   Sotaveteraani Hiirenheimo oli Simon vierailun aikaan juuri viettänyt 80-vuotispäiviään, joita hän oli muuten viettänyt edellisenäkin vuonna ja vakaasti päätti juhlia myös seuraavana syksynä. Oliko hän niin perin huonomuistinen? Ei toki, vaan hän oli oivaltanut, että 80 vuotta täyttävä saa komeammat lahjat kuin 79- tai 81-vuotias.

   Synttärijuhlat olivat pahasti keskeytyneet sen rämäpäisen remonttimiehen aiheuttaman ryminän vuoksi. Kaikki vieraat olivat rientäneet kellariin suojaan, sillä sotien raskaat pommitukset ja tykistökeskitykset olivat vielä tuoreessa muistissa. Koska juhlat olivat näin onnettomalla tavalla tärvääntyneet, koko porukka päätti viettää niitä seuraavalla viikolla uudestaan, kunhan vesijohdot saataisiin ensin toimimaan.

 - Mitä arvelet, Mirtta? Sotku-Simo ei taida olla kovin korkeassa kurssissa Mimmin silmissä? puheli Mommi-poika, joka suureksi harmikseen joutui aina koulupäivän päätteeksi tosi rankkoihin  siivouspuuhiin.

 - Ehkä Mimmi löytää jonkun muun. Se saisi kyllä olla vähemmän kätevä korjaustöissä.

   Se siitä.

14. TOTISIA TUTKIMUKSIA

   Mimmi oli aivan epätoivoinen kodissaan tapahtuneesta maanjäristyksestä. Onneksi hänellä oli vakuutus ja hän soitti kyseiseen toimistoon ja pyysi jotakuta tulemaan ja arvioimaan tuhot korvauksia varten.

   Seuraavana päivänä hän saikin jo vieraan, nuoren, hauskannäköisen apinamiehen. Mimmi näytti perin yllättyneeltä, samoin kuin se vakuutustarkastajakin. Tämä tutki perusteellisesti koko huoneiston, joi välillä kahvia, tutki jälleen, söi välillä voileipiä, tutki uudelleen, söi myös hernekeittoa ja kehui sitä varsin maukkaaksi.

   Hän tutki huoneistoa vielä, kun lapset olivat jo menossa nukkumaan. Olohuoneesta kuului naurua ja vilkasta keskustelua.

 - Onpa perusteellista, ihmetteli Mommi. - Aina moititaan, että ihmiset eivät tarpeeksi paneudu  työtehtäviinsä. Tässä on poikkeus.

   Seuraavana päivänä ja vielä sitäkin seuraavana nuorimies tuli jälleen arvioimaan tuhoutunutta omaisuutta ja tekemään pikkutarkkoja laskelmia. Piti tehdä huolellista työtä, että Mimmi saisi mahdollisimman hyvät korvaukset vahingoista.

   Kun tätä arviointia oli kestänyt runsaan viikon, Mirtta viimein kysyi siskoltaan, aikoiko se nuori kaveri oikein pesiytyä heidän huoneistoonsa.

   Mimmi meni kauhean noloksi ja selitteli homman hankaluutta ja pitkällisyyttä. Lisäksi hän myönsi tuntevansa miehen jo ennestään, koska he olivat samalla kokkikurssilla.

 - Hän on vielä huonompi keittotaidoissa kuin minä, hihitti Mimmi silmät loistaen. - Nyt hän haluaa näyttää kyntensä ja suorittaa tämän arvioimistehtävän todella kiitettävästi.

 - Miksi hän haluaa näyttää kyntensä? Nehän olivat ihan puhtaat, ihmetteli Mirtta.

 - Sinä höpöliini, tiuskaisi Mommi pikkusisarelleen ja päivitteli sitten Mimmille:

 - Miksi te käytte ravintolassa ja teatterissakin yhdessä? Mitä siellä on arvioimista? Jokin mättää pahasti tässä touhussa. Ole varuillasi sen juipin suhteen.

   Yllättävän kiihkeästi Mimmi ryhtyi puolustamaan tuota uutteraa vakuutustarkastajaansa ja ehdottomasti kielsi Mommia nimittelemästä häntä juipiksi.

 - Herrasmies ja sivistynyt ja kohtelias ja mukava ja miellyttävä ja...

 - Oksennan jo. Mikä sen nimi on?

 - Hän on Markus Banaanipolku.

 - Ai kun ihana nimi, huudahti Mirtta.

 - Banaanipolku? Odotas, mutta meidän luokallahan on yksi kaveri, jonka sukunimi on Banaanipolku. Juu, se Meteli. Ehkä Meteli on tuon tarkastajan poika? Ikä kyllä passaisi. Se on harvinainen nimi, joten tuskin tässä eri henkilöstäkään on kysymys. Ilmankos kaveri vaikuttaa jotenkin tutulta.

 - Oletko nähnyt hänet aikaisemmin?

 - Itse asiassa vain autossa, kun se on tullut hakemaan Meteliä koulusta. Etuistuimella on toisinaan istunut kyydissä nuori apinanainen, luultavasti hänen vaimonsa.

   Täysin äkkiarvaamatta Mimmi puuskahti:

 - Aina sinä vain jaksat lörpötellä joutavia. Mene pesemään kätesi niin ruvetaan syömään. Sinä myös Mirtta. Mitä siinä lorvailet?

   Lapset katsoivat kummeksuen sisartaan. Mikä sille nyt tuli? Se oli jo yli viikon ollut kuin itse äiti aurinkoinen, lauloi ja tanssi itsekseen ja nyt suuttui kuin pippuri.

   Ikävä kyllä, mutta Mimmin luonne näytti muuttuneen tuona yhtenä ainoana hetkenä. Yhä useammin hän vetäytyi huoneeseensa ja valitti päänsärkyä joka käänteessä. Telkkari oli liian kovalla. Tapella ei saanut, ei myöskään painia. Sohvalla ja nojatuoleissa ei saanut yhtään pomppia, kun Mimmi ei kestänyt sitä natinaa ja naurunpuuskia.

 - Nyt on jotakin hullusti, tuumiskeli Mommi. - Onkohan sisko sairas? Täytyy kysyä Maisan äidiltä, täytyisikö hänet viedä lääkäriin.

   Mimmillä tuntui nykyään riittävän motkottamista joka asiasta. Välistä hän tuntui ihan vieraalta oliolta.

 - Jos vielä mekastatte yhtä minuuttiakaan, vien teidät korvista kirppikselle ja myyn jopa vähimmän tarjoavalle. Maksan vaikka mitä, että saisin olla hetken rauhassa, huusi Mimmi vihaisena, vaikka pikkusisarukset olivat vain harjoitelleet koripalloa eteisessä.

   Tosin jalkapallolla, joka tömähteli kuin pieni pommi kaikkialle. Oveen, kattoon, lattiaan, siihen helisevään astiakaappiin, jalkalamppuun joka kaatui ja kerran ikkunaan, joka ei särkynyt.

   Ei Mimmi tuollaisesta ennen ollut noin suivaantunut. Sillä oli selvästi hermot kireällä.

   Mimmi oli syöksynyt huoneeseensa itkien ja nyt hän ryntäsi sieltä ulos nyyhkyttäen:

 - Voi anteeksi, rakkaat lapset. En möisi teitä miljoonastakaan eurosta. Olen vain niin kauhean onneton.

   Perhe hali ja suukotteli ja pyyteli anteeksi puolin ja toisin. Mitään järkevää selitystä oudolle käytökselleen Mimmi ei kuitenkaan antanut. Sanoi sen johtuvan aikuisten ongelmista.

 - En välitä ikinä tulla aikuiseksi, jos se on noin itkuista ja oikukasta, mietti Mirtta.

 - Enkä minä mene ikinä naimisiin, jos silloin täytyy asua hermostuneitten ja itkeskelevien naisten kanssa koko ikänsä.

 - On niitä mukaviakin naisia, vaikkapa Maisa ja Maisan äiti. Ja oli Mimmikin ennen.

 - Pojat ovat reiluja ja useimmiten pysyvät samalla tuulella. Jos Aappo on reilu ja hyväntuulinen tänään, niin hän on sellainen myöskin  huomenna ja luultavasti ensi kuussakin ja ensi vuonna.

 - Itkihän Aappo, kun se Viki Hamsu taas karkasi.

 - Niin, mutta kun se sitten vihdoin löytyi, Aappo on jälleen entisensä.

 - Voisit oikeastaan mennä naimisiin sen Aappon kanssa, ehdotteli Mirtta.

 - Ei poika voi mennä naimisin pojan kanssa. Hullujako sinä ehdottelet, höppänä.

 - Kyllä voi, näin telkkarista. Ne oikein vihittiin, kaksi nuorta miestä. Takuulla miehiä.

 - Eivät voi.

 - Voivatpas.

 - Eivät voi.

 - Voivatpas. Minä näin.

 - Näit väärin. Tulkitset kaiken väärin, pöperöpää. Se toinen mies siinä kuvassa oli tietenkin pappi.

 - Oli siinä pappikin, se kolmas mies. Mimmi! Mommi kiusaa.

 - Mitä nyt taas? Mimmin kyyneleiset kasvot ilmestyivät ovenrakoon.

 - Eihän mies voi mennä naimisiin toisen miehen kanssa? Mirtta väittää sellaista.

   Mimmi oli hetken aika hämmästyneen näköinen.

 - Sanoisin, että maailma on aika moninainen, on kaikenlaista erilaista, on olosuhteita ja uudenlaisia näkemyksiä ja mielipiteitä ja tapoja käyttäytyä. Hyönteisetkin esimerkiksi ovat kauhean erilaisia ja silti...

 - Ei mitään mehiläistarinoita. Sano selvästi ja kakistelematta että kyllä tai ei, huusi Mommi jo ihan raivoissaan siitä pelosta, että pikkusisko olisi oikeassa.

 - Riippuen olosuhteista ja kyseisen maan laeista saattaa olla, että...

 - Voivatko vai ei?

 - Voivat.

   Tuli pitkä hiljaisuus. Sitten Mirtta alkoi hyppiä ja nauraa. Käsiään taputtaen hän pomppi ympäri huonetta rallatellen:

 - Hip hei hurraa, minä olin oikeassa. Minä oli oikeassa ja Mommi VÄÄRÄSSÄ!

 - Senkin mölyapina, huusi Mommi ja taas alkoi hurja ajojahti.

 - Myönnä reilusti tappiosi, neuvoi Mimmi. - Ei ihminen voi aina olla oikeassa.

 - Eikä väärässä, riemuitsi Mirtta. - Olen jo iso tyttö.

 - Nyt iso tyttö ja iso poika alkavat pelata jotakin lautapeliä, että minä saan ajatella rauhassa.

 - Mitä sinä ajattelet?

   Sitä Mimmi ei kertonut.

   Se siitä.

15. HILJA-TÄDIN HIDASTETTU ILTASATU

   Mimmi oli lähdössä retkelle, jopa kolmeksi päiväksi. Kirjallisuuskerho teki matkan Lappiin tuntureille. Tosin paras ruska-aika alkoi jo olla ohi, mutta sittenpähän oli tilaa hotelleissa ja hinnatkin kohtuullisemmat.

   Isosisko oli vallan innoissaan. Hän oli hankkinut uuden ulkoilupuvunkin kirpputorilta, koska sieltä sai sellaisen edullisemmin. Se oli vain vähän käytetty ja todella pukeva. Kellertävää ja ruskeata.

 - Olet kuin ruskan kuningatar, kehui Mirtta. - Meille tulee vain sinua kauhean ikävä.

 - Ei teillä ole täällä hätää. Huimalan täti tulee tänne oikein yöksikin.

 - Yäk, oli Mommin mielipide.

 - Voi kun tylsää, valitti Mirtta. - Se vain torkkuu ja katsoo telkkaria.

 - Tehkää tekin samoin, niin ei ole niin paljon vahdittavaa. Täti on jo melko iäkäs eikä jaksa koko aikaa ravata teidän perässänne. Muistakaakin olla kiltisti tai en tuo teille tuliaisia.

 - Mitä sinä tuot? innostui Mommi. - Tuotko kokonaisen poron? Tai karhun?

 - Ei karhua, huusi tyttönen kauhuissaan, mutta pieni, kirjava sopulinpoikanen olisi suloinen.

 - Taikka napakettu Mirtalle, niin se opettaisi sinulle napatanssia.  Taikka Lapin pöllö Aittamäen pikkupöllölle, häh häh.

 - En minä ole pöllö, enhän Mimmi? tinkasi Mirtta.

 - Älä kiusaa pikkusiskoa tai jäät ilman tuliaisia. Nyt se kello soi...Kas niin, tervetuloa Hilja, minäpä neuvon sinulle vähän paikkoja ja näytän jääkaapin sisältöä.

   Tämän Mimmi sanoi Huimalan tädille, joka työntyi sisälle mahtavan kassin kanssa.

 - Ettei tarvitse välillä käydä kotona ja jättää vahtimista kesken.

   Lapset katsoivat nyrpeinä toisiaan. Vanginvartija vain vaihtui. Eikö koko maailmassa löydy jotakin vähemmän velvollisuudentuntoista lapsenvahtia? Ai niin, se kamala Sikke, joka luki tenttiin vaatehuoneessa ja pelotteli möröillä.

   Mommista se olisi ollut jännittävää, mutta Mimmi oli sanonut ehdottomasti ei. Sikke ei ollut sopivaa seuraa nuorille, vaikka ehkä haaveilikin tulevansa lastenlääkäriksi. Kolkko luonne.

   Ensimmäinen iltapäivä sujui kohtalaisesti. Mommi oli saanut luvan leikkiä omalla pihalla Aappon ja Teron kanssa, mutta Mirtta istui nojatuolissa ja katseli Hilja-tätiä, joka vuorostaan katseli telkkarista Kauniita ja rohkeita. Hyssytteli heti tyttöä, jos tämä aikoi jutella jotakin.

 - Eihän tämä ole paljon Sikkeä parempi, mutisi Mirtta tyytymättömänä.

   Mommi tuli ajoissa sisälle, kuten oli vanhemmalle sisarelleen luvannutkin.

 - Jotta saan sen suuren ja vihaisen karhun tuliaisiksi, hän kuiskasi sisarelleen. - Sillä täytyy olla ihan kuonokoppa ensin, koska muuten se syö sinut alkupalaksi.

 - Hilja-täti, Mommi kiusaa minua.

 - Mitä hän teki? kysyi täti asiallisesti. - Sinulla täytyy olla selvä näyttö kiusaamisesta, muuten en ryhdy asiaa käsittelemään. Miesvainajani oli nimittäin tuomari ja molemmat poikani toimivat puolustusasianajajina. Eivät missään nimessä syyttäjinä.

 - Miksi eivät? kyseli Mommi.

 - He ovat niin lempeäluontoisia, etteivät raatsisi syyttää edes tiikeriä, vaikka olisivat olleet läsnä todistamassa, kun se raateli antilooppia.

   Näin Hilja-täti kuvasi poikiaan, mutta Mommi oli vähän eri mieltä:

 - Eikö heidän olisi  pitänyt sääliä sitä antilooppi-parkaa?

   Täti mietti hetken ja myönsi sitten sopuisasti, että vertaus ei kai ihan osunut kohdalleen. Hän mietti vielä melkein varttitunnin ja totesi sitten, ettei keksinyt parempaakaan.

 - Harkitsevainen tyyppi, supatti Mommi sisarelleen.

   Sitten Mirtta alkoi kauhistellen kertoa karhusta, jolla pitäisi olla kuonokoppa.

 - Sehän on aivan järkevää. Vihaisilla koirillakin pitää olla sellainen. Meilläkin oli kerran todella äkäinen susikoira ja se...

   Täti vajosi muisteloihinsa. Jotenkin Mirtasta tuntui, että hän ei karhutarinoineen ollut laisinkaan saanut osakseen asianmukaista huomiota. Velipoika vain  nauraa hihitti.

 - Mutta Mommi sanoi, että Mimmi tuo meille karhun tuliaisiksi. Minua pelottaa hirveästi.

 - En oikein usko, että karhua saa pitää lemmikkieläimenä kaupungissa. Täytyy ainakin hankkia erikoislupa. Tietenkin voisin kysyä vanhimmalta pojaltani. Hän kyllä työskentelee veropetosten parissa.

   Lapset näyttivät tuiki hölmistyneiltä. Sitten täti kutsui heidät herkulliselle iltapalalle keittiöön.

   Vahdittavat söivät hyvällä ruokahalulla, mutta täti kieltäytyi melkein kaikesta muusta paitsi yrttiteestä.

 - Kahvi valvottaa, ruisleipä tuottaa ilmavaivoja, rasvainen makkara aiheuttaa sappivaivoja, samaten viinirypäleet, ja omena valitettavasti lisää vatsahappoja ja närästää. Maito vähentää liikaa happoja ja närästää, juusto kovettaa, puolukoista tulee ripulia ja voista puolestaan kolesterolia. Margariinia en syö, koska se on ehkä tehty kissasta. Appelsiiniakaan en saata syödä, koska sen kuoressa on säilöntäaineita.

 - Älä syö kuoria, ehdotti Mirtta.

 - Tuoremehu närästää, pulla lihottaa, silli janottaa ja lakritsi nostaa verenpainetta. Mitä tuo tuossa lautasella mahtaa ollakaan, mutta varmasti se turvottaa.

   Tenavat keskeyttivät ateriointinsa, mutta johan he olivat kylläisiäkin. Jotenkin vain koko ruokalysti oli mennyttä.

 - Onko elämä vanhana noin hankalaa? kysyi Mommi säälien.

 - En minä ole vanha, korjasi Hilja-täti närkästyneenä. - Olen vain jonkin verran ikääntynyt.

   Seitsemältä illalla Huimalan täti alkoi hoputella lapsia yöpuulle, koska häntä itseään alkoi kauheasti raukaista. Mirtta pyysi kauneimmalla äänellään:

 - Täti, kerrothan meille iltasadun?

 - Jos pysyn hereillä. Mistä minä kerron?

 - Jotakin mitä olet kertonut omille pojillesikin, kun he olivat pieniä.

 - Antaas olla, sanoi täti mietteliäänä.

   Hän mietti ja muisteli niin kauan, että Mirttaa alkoi todella nukuttaa, vaikka oli vielä näin varhaista.

 - Aloita jo, tokaisi Mommi.

   Hilja-täti avasi uneliaat silmänsä. Hänkin oli ollut vähällä torkahtaa tuoliinsa.

 - Oli kerran hiiri.

   Lapset odottivat jännittyneinä jatkoa. Sitä ei kuulunut, koska tädin pää jo nyökähteli rintaa vasten.

 - Sehän nukahtaa istualleen, kuiskasi Mommi harmistuneena. - Jo oli lyhyt satu.

 - Se oli pieni, virkistyi täti jatkamaan jännittävää tarinaansa. - Se oli harmaa.

   Jälleen täti mietti kauan.

 - Mikä sen nimi oli? auttoi Mirtta.

 - Se oli, se oli, kas kun en muista. Se oli kai Hyppelihiiri.

 - Oi kun kivaa, huusivat lapset yhdestä suusta ja olivat virkkuja kuin peipposet.

   Pitkä hiljaisuus, jonka aikana täti pyyhki silmiään, kauan ja hartaasti.

 - Itketkö sinä, kysyi Mirtta myötätuntoisena. - Ei tämä satu ainakaan vielä vaikuta kovin surulliselta.

 - Muistelen vain miestäni ja poikia, kun he olivat teidän ikäisiänne vesseleitä. Villejä poikia ja aina pahanteossa. Kumma, että välttyivät pahemmilta rötöksiltä. Joskus olin todella huolissani. Mieheni kiersi käräjämatkoilla eikä hänestä ollut muutenkaan kasvattajaksi. ”Suu tukkoon ja tiehenne siitä” oli ainoa lause, jolla hän oikaisi poikien käytöstä. En syytä häntä mistään, mutta…

   Huokailua ja tauko.

 - Entä se Hyppelihiiri?

 - Kuka? Ai niin se hiiri. Se oli, se oli...

 - Missä se asui?

 - Eräässä talossa.

 - Suuressa vai pienessä?

   Pitkän harkinnan jälkeen tuli epäröivä vastaus:

 - Keskikokoisessa, kuten mekin asuimme.

 - Kaupungissa vai maalla?

 - Ensin asuimme maalla, mutta sitten mieheni sai ylennyksen ja muutimme tänne Aittamäen kaupunkiin. Siinä se elämä vain on kulunut iloineen ja suruineen. Hoh hoijaa. Kunpa saisi aloittaa kaiken alusta.

 - Kuka siinä talossa myös asui?

 - Ei muuta kuin meidän perhe, tai oli siellä sentään aluksi eräs alivuokralainen. Nuori mies ja niin remuisa ja epäsiisti. Sanoi sitten irti vuokrasopimuksen ennen aikojaan, kun mieheni oli hänellekin karjaissut, että suu tukkoon ja tiehesi siitä. Sen jälkeen emme enää ottaneet vuokralaisia, kun...

 - Tarkoitin, kuka muu siinä hiiren talossa asui, penäsi Mommi itsepäisesti, sillä häntä alkoi jotenkin kismittää. Nyt hän ymmärsi opettajaa, joka kerrassaan ärsyyntyi, kun ei saanut oppilailtaan tyhjentäviä vastauksia, vaan kaikki täytyi kiskoa heidän suustaan kuin hohtimilla.

 - Asuiko siellä ketään muuta?

 - En minä vaan tiedä. Vai asuiko siellä?

 - Sitähän minä juuri kysyin, voihkaisi Mommi.

 - Ehkä siellä oli kissa. Oli meilläkin kerran, ja se oli kova naukumaan ja mouruamaan. Se sittemmin karkasi, koska mieheni karjaisi sille, että...

 - Suu tukkoon ja tiehesi siitä.

 - Mommi, et saa puhutella Hilja-tätiä noin rumasti.

 - Enhän se minä ollut vaan hänen miehensä.

 - Niin se Hannu joskus möykkäsi minullekin, mutta minäpä en lähtenyt lopullisesti. Kävelin vain pihalle ja nypin vähän aikaa kuivia lehtiä kukkasista. Sitten mieheni jo huusikin minut sisälle ruokaa laittamaan.

   Täti pyyhkäisi hohtavanvalkoisella nenäliinalla silmiään ja lausui:

 - Mommihan se voi kertoa pikkusiskolle satuja. Minä tästä menenkin jo nukkumaan. Hyvää yötä, lapsikullat.

 - Saanko vielä kysyä yhtä asiaa? tiedusteli Mommi.

 - Totta kai Matti-kulta. Ei kun Mommi-kulta, Matti on nuorin poikani.

 - Olivatko sinun poikasi hyväunisia?

 - Olivat todella, samoin minä, samoin mieheni, samoin se vihainen koiramme, samoin se kissakin, niin kauan kun se asui meillä. Emme koskaan ole tarvinneet minkäänlaisia unilääkkeitä.

 - Ei ole ihmekään, mutisi Mommi. - Kiitos, täti ja hyvää yötä. Makeita unia.

   Mommi hymyili hieman moniselitteisesti ja täti hiipi haukotellen olohuoneeseen, josta takuulla alle viiden minuutin kuluttua alkoi kuulua jyrisevä kuorsaus.

 - Ei tässä jyrinässä kukaan saa nukutuksi, harmitteli Mommi. - Mitäs jos jatketaan sitä satua. Vuoronperään. minä aloitan:

 - Se hiiri asui siis pienessä talossa maalla, ja siellä asui myös kissa. Sinun vuorosi Mirtta.

 - Kissa oli suuri ja harmaa ja sillä oli töpöhäntä.

 - Hienoa, pirpana. Kissankin nimi oli Pirpana.

   Satu keskeytyi, kun alkoi huima tyynysota, jota sopivasti säesti tykkien jylinä olkkarista.

16. HUIMIA SEIKKAILUJA

   Kello oli vasta kahdeksan illalla. Olohuoneeseen ei voinut mennä telkkariakaan katsomaan, kun Hilja-täti veteli hirsiä sohvalla.

 - Mitä tehdään? Ei minua nukuta yhtään, on niin ikävä Mimmiä.

 - Joko sinä taas alat marista, Mirtta? Jatketaanpa vielä sitä satua, mutta sinä et saa aina ottaa nokkaasi kaikesta. Olet liian herkkänahkainen täällä kovassa maailmassa.

 - En minä ota nokkaani eikä minulla ole herkkää nahkaa. Ihan terve ja  hyvä iho, sanoo Mimmikin.

 - Minä jatkan siitä Pirpana-kissasta.

 - Ei Pirpana, vastusteli Mirtta.

 - No olkoon vaikka Masse. Se Masse yritti koko ajan pyydystää Hyppelihiirtä ruuakseen. Hiiripaisti oli sen mieliruokaa.

 - Mitä muuta se söi? Myös koiria ja lehmiä, vai? kiusoitteli Mirtta veitikka silmäkulmassa.

 - Haa, ja se ahmi myös mielellään pikkutyttöjä, juuri sinun ikäisiäsi.

 - Ei, ei, vaan se hotki myös tokaluokalla olevia koulupoikia, kuten Mommia ja Aappoa ja Teroa ja Jarkkoa ja...

   Mommi ei ollut kuulevinaankaan vaan jatkoi:

 - Se päätti laittaa lapsille ja hiirelle ansan. Hiirenloukun. Mitä se pani siihen houkuttimeksi?

 - Suklaata ja hampurilaisia ja cokista ja lakritsijäätelöä ja nakkeja ja muumikeksejä.

 - Hyvä, Mirtta. Ansa oli hyvin suuri. Millainen.

 - Se oli ensin kenkälaatikko, sitten se kasvoi koirankopiksi, sitten se kasvoi lehtikioskiksi, sitten siitä tuli Maisan kodin kokoinen.

 - Herkut tuoksuivat oviaukossa ja Hyppelihiiri meni niitä nuuskimaan. Kuka muu?

 - Kaikki kylän lapset ja Aappo ja Tero ja Viki Hamsu, joka oli jo löydetty. Sitten siellä olivat Maisa ja Pullero, mutta ei Mommia, lisäsi pikkusisko diplomaattisesti.

 - Miten ansa laukesi? Mitä tapahtui?

 - Katto putosi heidän päälleen.

 - Silloin Masse-kissa syöksyi paikalle ja alkoi juuri ahmia Hyppelihiirtä alkajaisiksi, kun joku muukin tuli paikalle. Kuka?

 - Kummitus, huusi Mirtta kauhuissaan.

 - Miltä se näytti?

 - Se oli suuren koivun kokoinen ja sillä oli sata lakanaa ympärillään.

 - Mitä se sanoi?

 - Se huusi että huhuu.

   Mirtta jo aivan vapisi kauhusta. Veli vain jatkoi kylmäverisesti.

 - Siihen tuli myös kymmenen huuhkajaa, jotka kaikki sanoivat kuorossa että huhuu. Nekin halusivat syödä hiiriparan, mutta siitä ei olisi riittänyt kaikille, joten...?

 - Ne ottivat kynsiinsä ne tenavat ja alkoivat raahata niitä pesiinsä.

 - Silloin sinä Mirtta tulit sinne pihalle.

 - Enkä tullut. Olin kotona nukkumassa. Olin kaukana koko paikasta. Kaupungissa lukkojen takana.

 - Etpäs ollut vaan tulit paikalle sillä kolmipyöräiselläsi. Mitä teit?

 - Pyysin, että huuhkajat jättäisivät lapset rauhaan. Käskin kummitusta lentämään Amerikkaan asti. Huusin sille, että suu tukkoon ja tiehesi siitä.

   Mirtta touhusi omassa kummitusjahdissaan innokkaasti eikä ensin huomannut, että veli oli kadonnut.

 - Missä sinä olet, Mommi?

   Silloin vuoteen takaa nousi seisomaan oikea kummitus. Se ojenteli käsivarsiaan ja huusi huhuu. Sillä oli lakana pään yli heitettynä, ja vaikka Mirtta näki, että lakanassa seikkaili herttaisia nalle- ja hauva-hahmoja, tyttö säikähti aivan kamalasti ja juoksi kirkuen olohuoneeseen Huimalan rouvan luokse.

 - Kummitus ajaa minua takaa, Hilja-täti, auta!

 - Mikä kummitus? kummasteli täti. - Sehän on Mommi. Vie heti lakana takaisin sänkyyn, ettei se likaannu. Kellohan on jo yli yhdeksän. Äkkiä nukkumaan. Herätitte minut kesken makeinta untani, mutta toivottavasti pystyn vielä hieman torkahtamaan.

   Hilja-täti haukotteli, oikaisi itsensä olohuoneen sohvalle, ja  nukahti puolessa minuutissa. Takuulla.

   Kun Mimmi palasi matkalta, lapset kysyivät, millaista hänellä oli ollut.

 - Aivan ihanaa, vastasi neitonen silmät säteillen. - Entä teillä kullannuput?

 - Oli ihan kivaa, sanoi Mommi.

 - Oli kauhean jännittävää, kertoi Mirtta. - Hilja-täti kertoi meille iltasadun.

   Mimmi siristeli silmiään, mietti ja mietti, aivan kuin ei olisi uskonut lasten selitystä. No hyvä kuitenkin, että tenavat olivat viihtyneet, ja tätikin vakuutteli heidän käyttäytyneen hienosti.

   Se siitä.

17. AHNEHTIVA OMENAMATO

 - Haluaisin tulla isona omenamadoksi, lausui Mirtta hartaana, kun sisarukset istuivat välipalalla keittiössä.

   Muut katsoivat häntä ällistyneinä. Tyttönen otti kulhosta yhden omenan kerrallaan, pyöritteli sitä pienissä kätösissään ja pudisteli sitten pettyneenä päätään.

 - Ei ole.

 - Mitä ei ole?

 - Omenamatoa näissä meidän omenissa.

 - Sehän on vain hyvä asia. Et kai haluaisi saada hampaisiisi kiemurtelevaa matoparkaa? sanoi Mimmi, jota ihan puistatti

pelkkä ajatuskin.

 - En minä sitä söisi, vaan katselisin, kun se maiskuttelee omenan kimpussa.

 - Maiskuttele sinä nyt vain se jogurttisi loppuun, kehotti Mimmi kuivasti. – Maiskuttelusta tuleekin mieleeni, että onko se hamsteri jo löydetty.

 - Voi ei vielä, pahoitteli Mirtta. – Se ei ole koskaan ennen ollut näin kauan kadoksissa. Aappo on aivan epätoivoinen.

- Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin, mutta syöpäs nyt vikkelästi, jotta pääsen raivaamaan pöytää. Minun täytyy keritä niille keittokursseille.

 - Oletko jo oppinut valmistamaan muutakin kuin paakkuista purkkihernekeittoa? irvaili Mommi.

 - Älä huoli, pian minusta tulee oikea mestarikokki. Tänään teemme patapaistia.

 - En minä ainakaan mitään rautaista pataa rupea pureskelemaan, narisi Mirtta. - Etuhammas heiluu jo muutenkin.

 - Mi-mi-minä olen kokki, ko-ko-kokki kuninkaan, lauloi Mommi.

 - Mikä tuollainen änkytyslaulu on? ihmetteli Mimmi.

 - Se on ihan oikea laulu, jota on opetettu koulussa. Se jatkuu näin: ”Mi-mi-minä laitan puuroo, jollei ole vertaista.”

   Mimmi siivosi pöytää ja Mirtta vain tutki omenia.

 - Torillapa oli sellaisia omenia, joissa oli mato. Yksi tuli kuoren päälle ja me moikkasimme. Se oli vihreä ja pieni. Kamalan hoikka, vaikka syö koko ajan.

 - Se on ihan jännää, ettei kaverin tarvitse kuin maata selällään majassaan ja ahmia kattoa, innostui Mommikin kuvittelemaan.

 - Sitten se haluaa päästä eteenpäin ja alkaa jyrsiä hedelmäänsä kiemuraista käytävää.

 - Sen jälkeen se pyöriskelee ympäriinsä ja haukkaa palan sieltä, toisen täältä.  

 - Kaikki tuoksuu raikkaalle vihreälle omenalle, hiukan happamalle.

 - Tai keltaiselle tai punaiselle ompulle. Tuoksuu joululta. Ihanaa. Nyt ymmärrän, miksi haluaisit olla omenamato.

 - Höpö höpö teidän juttujanne, puuttui Mimmi puheeseen. - Sitten mato syö mökkinsä tyhjäksi ja hela hoito rupsahtaa kokoon kuin ilmapallo. Mikäs silloin eteen?

 - Se muuttaa naapuriomenaan, huusi Mirtta. - Niitä riittää.

 - Sillä välin, kun muuttopuuhat ovat menossa, tuleekin joku nälkäinen lintu ja noks noks, se nokkii koko matosen suuhunsa.

 - Ei, Mommi, et saa antaa matoa millekään linnulle. Mene hopusti apuun.

 - Älä ala taas vollottaa, vauva, leikkiähän tämä vain oli, rauhoitteli Mommi. - Etkö sinä onneton erota satua todellisuudesta?

 - Eihän omenamato ole satua? Eihän Mimmi? Sehän on todellisuutta?

 - On se, olkaa nyt kiltisti, palaan jo yhdeksään mennessä. Pidä hyvää huolta pikkusiskostasi.

 - Ja siitä vihreästä matopahasesta, nauroi Mommi. - Piip piip, nyt se pitkänokkainen pyristelee sisälle postiluukusta.

   Mato ei niin vain jättänyt Mirttaa rauhaan. Se palasi keskustelunaiheeksi viikkoa myöhemmin, kun lapset olivat olleet Teron synttäreillä. Olivat lähteneet riemumielin, mutta palasivat nokka siiven alla. Mirtta ihan väänsi itkua.

 - Mikä teillä nyt on? päivitteli Mimmi. - Eikö syntymäpäivillä ollutkaan hauskaa?

 - Oli siellä aluksi. Suuri joukko lapsia ja leikittiin hurjasti.

 - Ei kai liian hurjasti? kauhisteli isosisko.

 - Ehkä hieman, koska välillä Teron isä ajoi meidät pihalle juhlimaan. Leikittiin poliisia ja rosvoa, pelattiin palloa ja kiivettiin melkein kaikkiin puihin, paitsi pihlajiin, kun yksi niistä katkesi.

 - Voi mikä vahinko, ei puita saa sillä tavalla runnella.

 - Paksu-Pekka ei osannut arvioida painoaan ja alkoi vaivalloisesti kavuta siihen puuhun, ja se meni kerralla poikki.

 - Ei me tytöt mihinkään kiivetty, me hypättiin narua. Opeta Mimmi minuakin. Sotkeuduin joka kerta ja hyppely keskeytyi.

 - No tähän asti teillä oli kaikki kohtalaisen ok. Missä se sitten  kiikasti?

 - Mentiin sisälle syömään jäätelöä ja ihanaa täytekakkua, jonka Teron äiti oli leiponut. Tosi makeeta.

 - Silloin se murhe alkoi, nyyhkytti Mirtta.

 - Kertokaa jo ihmeessä. Ette kai vain sotkeneet paikkoja?

 - Ei me ehditty, kun kakku loppui kesken, ulvoi Mommikin jo kyyneleet silmissä. Kakku oli suuri, mutta vieraita oli parikymmentä liikaa.

 - Miksi Tero oli kutsunut niin monta eikä kertonut äidilleen?

 - Tero kutsui vain kaksikymmentä, mutta toinen mokoma tuli kutsumatta. Tero on niin suosittu. Sillä on maailman hienoin polkupyörä. Voi tallukat sentään.

 - Yhyy, säesti Mirtta. - Voi lallukat sentään.

   Koko illan lapset valittelivat huonoa tuuriaan.

 - Ettekö saaneet edes maistaa sitä? kyseli Mimmi.

 - Saimme me sentään maistaa, sillä emmehän me muuten tietäisi, kuinka herkullista se oli. Minä olin ottamassa vasta kolmatta kertaa, kun Paksu-Pekka sysäsi minut syrjään ja otti kaiken lopun, vaikka hänelle se oli varmasti jo viides annos.

 - Hyi sinua, Mommi, torui Mimmi. - Et kai kylässä mene ahnehtimaan herkkuja useampaan kertaan?

 - Kaikki muutkin ottivat, paitsi Viki Hamsu, joka ei ylettynyt.

 - Minä sain vain yhden pienen annoksen, jonka Teron sisko antoi minulle, itki Mirtta. - Isot pojat sysivät meidät heikommat aina syrjään.

 - Olisinpa ollut omenamato, niin olisin kaivautunut kakkuun sisälle ja syönyt kaiken sisältä päin niin nopeasti, että muut eivät olisi saaneet muruakaan, voivotteli Mommi.

 - Kai sinä sentään minulle olisit antanut jotakin??

 - Ehkä nyt sinulle, heltyi poika anteliaaksi. - Et jaksa syödä paljon etkä nopeasti.

   Vielä illalla lastenhuoneessa lapset keskustelivat suuresta täytekakusta, johon he tunkeutuisivat.

 - Kuvittele, että olemme sen reunalla. Siinä on hurjasti kermavaahtoa päällä, josta osa on valunut kakkupaperille. Se on koristeltu mansikoilla ja viinirypäleillä. Sen päällä on suklaalastuja ja vaaleanpunaisia marsipaanipupuja ja -possuja, aah. Valkoisia marenkivuoria kuin lumilinnoja, nam nam.

 - Sitten minä menen edellä ja raivaan sinulle tietä, riemastui Mirtta. - Otan ensin kermavaahtoa molemmin käsin reunasta. Ahmin ja ahmin.

 - Sinulla on koko naama kermavaahdossa, nenänpäätä tuskin näkyy. Nuoleskelet sormiasi ja hihojasi. Ihanaa.

 - Sen jälkeen sukellan sisälle kakkuun. Sukella sinä sittenkin eri paikasta, Mommi.

 - Niin sukellankin, koska en tahdo haistella likaisia kantapäitäsi.

 - Eivät ne ole likai...

 - Anna jo olla. Minä kiemurtelen kuin mato yhä syvemmälle ja syvemmälle.

 - Älä liian syvälle, ettet tule toisesta päästä ulos, ja huuhkaja tai suuri kotka sieppaa sinut kynsiinsä.

 - Ryhdynkin etenemään ylöspäin kakun sisällä, keksi Mommi. - Kerros kerrokselta herkuttelen banaanitäytteellä, mansikkakastikkeella, lakritsikastikkeella, vadelmarahkalla ja hedelmänpalasilla. Persikkaa, omenaa, ananasta, mandariinia ja päärynää. Sitten suklaata, tonneittain tummaa suklaata. Aah.

   Mirtta oli muuttunut äkkiä sangen hiljaiseksi.

 - Mikä sinun on, Mirtta? Et kai vain nukahtanut?

 - En minä, mutta massuun koskee. Olen liian täynnä kaikkea makeata. Ylenannattaa. Voi apua, Mimmi, minä oksennan.

   Se siitä.

(kuva 5)

18. SUOLISTON SOKKELOISSA

   Joitakin päiviä sen omenamatojutun jälkeen Mimmi kyseli huolestuneena veljeään:

 - Mikä sinun on? Oletko sairas?

   Poika makasi sohvalla aivan kippurassa, voihki ja syöksyi välillä vessaan oksentamaan. Ripulikin vaivasi.

 - En tiedä, ai kun vatsaan koskee. Taas sitä tulee!

   Poika ryntäsi kylpyhuoneeseen.

 - Mikä häntä vaivaa? Onko hän syönyt jotakin sopimatonta? tiukkasi Mimmi pikkusiskoltaan. – Voitko sinäkin pahoin?

 - En ollenkaan, vastasi Mirtta rauhallisena. – Mommi vain kokeili, mitä kaikkea hän voisi syödä. Aappon isä kehui tänään lenkiltä tullessaan, että hän voisi pistellä poskeensa vaikka norsun. Aappon äiti sanoi, että se ei sulaisi suolistossa, mutta isäpä väitti, että hänen suolistonsa sulattaa vaikka rautanauloja.

 - Tuhti mies, huomautti Mimmi kuivasti. – Kerropa nyt tarkalleen, mitä veljesi on pistellyt poskeensa.

   Sisar oli aivan kauhuissaan, kun hän kuuli pikkuveljensä ruokalistasta. Tämä oli pureskellut ja nieleskellyt kaikkea mahdollista, kuten esimerkiksi päivälehteä, vanhaa satukirjaa, ilmapalloa, appelsiininkuoria, pastillirasioita, langanpätkiä ja jälkiruuaksi kauhean määrän pähkinöitä ja raakoja omenia.

 - Järjiltäsikö sinä olet? torui Mimmi veljeään, kun tämä vihreänä ja aivan voipuneena horjui ulos kylppäristä.

 - Natusteleehan Vikikin pähkinöitä ja kaikkea muutakin. Mehän olemme osa eläinkuntaa. Olisin herkutellut ruohollakin kuten lehmät, mutta puistossa se oli niin kuraista.

 - Et kai vain niellyt jotakin todella kovaa? Nastoja tai lasinpalasia? Silloin meidän täytyy heti lähteä lääkäriin.

 - En mitään sellaista, voihki poika. – Ai kun koskee.

   Yöllä alkoi jo helpottaa, ja poikaparka nukahti kehtolauluun, jota esitti ponteva porina- ja murinakvartetti hänen mahassaan. Hän heräsi jossakin pimeässä ja kosteassa.

 - Onko tämä kellari? Kävelenkö unissani? hän huusi kauhuissaan. – Ei mutta täällä on kuitenkin lämmintä. Oikeastaan inhottavan lämmintä ja hiostavaa. Ja pahanhajuista..

   Jotakin tuttua siinä lemussa sittenkin oli, sillä hänhän oli aikaisemmin seikkaillut sisarensa kanssa jättiläisen suussa siellä hampurilaispaikassa. Valoa pilkotti pehmeitten, punaisten huulien raosta. Ilmavirta sihisi ja suhisi. Joku hengitti hieman vaivalloisesti. suuret vaaleat lohkareet raksuttelivat ja liikahtelivat. Ne kauheat hampaat!

   Mommi yritti päästä pakoon sitä möyhennystä. Äkkiä suu avautui ammolleen, ja sisälle tunki mahtavan kokoinen voileipä. Maiskutusta ja joka puolella pyöri makkaraa, juustoa, kurkkua, voita ja jalkapallon kokoisia leivänmurusia.

   Kaikki huojui ja vääntelehti. Mommi heilui ja kaatui vähän päästä väistellessään lihaksikasta kieltä. Sylkisuihkut olivat tukehduttaa hänet. Hän koetti väkisin rynniä ulos huulten välistä, mutta aina uusi kukkurainen lasti oli tulossa sisälle. Jättiläinen ei ehtinyt edes pureskella entistä, kun kitaan tulvi jo lisää tavaraa.

   Mommi huomasi liukuvansa yhä kauemmaksi huulista suun takaosaa kohti. Mitä hänelle tapahtuisi, jos hänet nielaistaisiin ruokatorveen?

   Sitä hänen ei tarvinnut kauan arvailla, sillä hupsista vain. Leivän ja makkaran kaverina poikaparka liukasteli jo täyttä päätä alaspäin. Mistään ei saanut kunnon otetta. Kaikkialla lellui limaa ja sylkeä ja huonosti pureskeltua ruokaa.

 - Apua! hän koetti heikosti huutaa, vaikka tiesi sen turhaksi.    

   Tuskin edes aterioitsija itse oli huomannut mitään epätavallista suuressa kidassaan.

 - Minä täällä, Mommi. Sylkäise minut ulos, ole niin kiltti.

   Ahne syöjätär alkoi kiivaasti rykiä ja kakistella, koska jotakin oli menossa väärään kurkkuun. Se ei kuitenkaan auttanut poikaa, vaan hän laski pitkin ruokatorvea kuin hurjassa liukumäessä.

   Sielläkin oli ruuantähteitä ja niljaista limaa. Pimeätä oli, mutta tila suureni yhtäkkiä. Hän oli nähtävästi sen syöpön mahassa. Epätoivoisesti hän velloi ja kroolasi iljettävässä moskassa.

 - Täällähän tarvitsisi kaasunaamaria, poika voihki. – Neste polttaa ihoani. Onko tämä jotakin happoa?

 - Mahahappoja se vain on, mongersi kumea ääni onkalon uumenista.

 - Onko täällä joku muukin elävä olento, huudahti Mommi. – Kuka sinä olet? Auta minua pääsemään täältä pois.

 - Eipä taida olla suuria mahdollisuuksia. Ei ainakaan vielä, sillä olemme syöjättären mahassa, ja tässä on yhä monta mutkaa matkassa. Olen muuten Olli Osteri.

 - Mikä sellainen on? ihmetteli poika.

 - Kuulun simpukoitten sukuun, ja ihmisillä on tapana nielaista minut elävänä. Kyllä ällöttää koko hommeli.

 - Autetaan toisiamme ja yritetään kavuta ylös suuhun.

 - En usko, että se onnistuu. Paine alaspäin  on siksi valtavaa ja sitten nämä aineet. Olen aivan nääntyä tähän sotkuun. Täällä on sekaisin olutta ja viinaa, hapanta piimää ja limukoita, kahvia ja vahvaa teetä. Kaikki haisee käristetyltä ja vahvasti maustetulta. Sinappi kirvelee kasvojani ja ketsuppi niskaani. Välillä päälleni valuu tulikuumaa keittoa ja siihen höysteeksi jääkylmää jäätelöä.

 - Voi meitä raukkoja, vaikeroi Mommi.

   Aikansa polskittuaan mahanesteissä Olli ja Mommi olivat jälleen pakotettuja jatkamaan pelottavaa matkaansa. Loputonta uiskentelua suoliston kiemuraisissa käytävissä. Ruuansulatusnesteet tekivät parhaansa, jotta ateriat saataisiin muokattua sopivaan muotoonsa, jolloin ne voisivat viimein imeytyä seinämiin ja luovuttaa tarpeellista ja terveellistä ravintoaan ihmisruumiille.  

   Sulattaminen ei vain tahtonut millään onnistua, vaikka tuliset sappihappokomppaniatkin liittyivät apujoukoiksi. Yhä vahvemmat nesteet, suorastaan hapot, yrittivät kaikkensa, mutta suurin osa ruuasta vyöryi lähes sellaisenaan pitkin suolistoa ja aiheutti nähtävästi melkoista tuskaa sille ahmatille.

   Osteri ja Mommi oikein tunsivat nahoissaan, kuinka olento kiemurteli ja vääntelehti ja lopulta kieriskeli lattialla. Se yritti  oksentaa, mutta massa vain hiukan perääntyi suolen poimuissa.

 - Jospa lääkäri avaisi tämän jättiläisen vatsan, jotta voisimme luikahtaa ulos, huokaili marakattipoika.

 - Älä luulekaan, että niin helpolla pääsemme. Matkamme jatkuu kohti peräti pulmallisia ja likaisia maisemia, ennusteli tämä paljon elämää kokenut, mutta hieman pessimistinen Olli Osteri.

   Suoli kapeni ja muuttui aina vain ahtaammaksi. Olli ja Mommi kiemurtelivat ja koettivat etsiä parempaa asentoa tiukkojen massojen puristuksessa.    

 - Apua, käsivarteni katkeaa tässä tungoksessa, valitti Mommi. – Kuolen tähän löyhkään.  

 - Litistyn, voi onnetonta, vaikeroi osteri. – Vielä on edessä kauhean piukat paikat. Kunpa kestäisimme sen ja meidät työnnettäisiin viimeisestä aukosta pellolle tai…

   Eivät he sentään ihan pellolle joutuneet. Eivät ainakaan ihan vielä, sillä yhtäkkiä ankara puristus helpotti, ja Mommi huomasi sukeltavansa viileään ja kohtalaisen puhtaaseen veteen.

 - Hip hei, me pelastuimme! Ihana vapaus! kiljui Mommi. – Voi itku, missä sinä olet Olli?

 - Mikä ihmeen Olli? päivitteli Mimmi, joka seisoi veljensä vuoteen vieressä ja koetti herätellä poikaa.

   Mommi avasi silmänsä ja tuijotti sisartaan hölmistyneenä.

 - Missä minä olen? Ai täällä. Entä Olli Osteri?

 - Taas olet nähnyt niitä kummia uniasi. Tässä on sinulle raikasta vettä. Joko mahanpurusi ovat helpottaneet?

 - Joo kiitos. Jo vain.

   Se siitä.

19. JUOKSU SADUN MAAHAN

   Kerttuli Kerttunen oli tullut hakemaan ystävätärtään kirjallisuuspiiriin. Hän asui viereisessä talossa ja oli pari vuotta vanhempi kuin Mimmi. Hänelläkin oli romanttisia haaveita omasta aviomiehestä ja perheestä. Hän luki mielettömästi rakkausromaaneja ja eli ja huokaili niitten sankarittarien keralla, mutta luki hän muunlaistakin kirjallisuutta.

 - Voi surkeus, mutta en taida tällä kertaa päästä. En voi jättää Mirttaa yksin kotiin, ja Mommi menee taas sinne jalkapallokerhoonsa.

 - Eikö hän voisi jättää yhtä kertaa väliin?

 - En millään saata vaatia häneltä sellaista. Minusta on tärkeätä, että nuorilla pojilla on hyviä harrastuksia, jotta he eivät liukuisi joihinkin arveluttaviin jengeihin. Siellä kerhossa ovat myös Aappo ja Tero ja muitakin kivoja poikia.

 - Kuka sitä kerhoa vetää?

 - Oikein miellyttävä nuori kaveri, Martti Majava. Hän on myös näppärä rakentelemaan kaikenlaista. He tekevät polkuautoja ja leikkimökkejä ja vaikka mitä. Oikein ihanteellinen isähahmo.

 - Onko hänellä perhettä? kysyi Kerttuli kiinnostuneena.

 - Sitä en tiedä. mutta luotettava tyyppi hän on.

 - Pyydä Hilja Huimalaa lapsenvahdiksi.

 - Hän on matkoilla vanhimman poikansa luona.

 - Entä talkkarin rouva?

 - Hän on flunssassa.

 - Entä hänen miehensä Nestori?

 - Älä hullujasi puhu. En ikinä uskoisi Mirttaa hänen hoiviinsa. Hänhän juo.

   Mirtta kuunteli sivusta ja ihmetteli taas kerran, miksi Nestorin juominen oli jotenkin erilaista ja paheksuttavampaa kuin muitten ja miksi kukaan ei päivitellyt, vaikka talkkarin rouva joi 16 kuppia kahvia päivässä. Myös Huimalan täti joi litrakaupalla vettä lääkärin määräyksestä, ja siitä huolimatta sisko piti häntä varsin luotettavana lapsenvahtina. Heitä lapsiakin esteltiin vain laimeasti, vaikka he olivat joka hetki valmiita latkimaan limukkaa ja imeskelemään mehutetrojaan.

 - Tiedustelenpa siitä joskus tarkemmin Mimmiltä, mumisi tyttö itsekseen.

 - Mitä sanoit, kultasen? kysäisi sisar.

 - Miksi et ota Mirttaa mukaasi kirjastoon? ehdotti Kerttuli. - Onhan hän ennenkin käynyt siellä satuja kuuntelemassa.

 - Tänään ei ole satukerhoa eikä hän jaksaisi seurata meidän keskusteluamme. Häiritsisi vain.

 - Enkä häiritsisi, intti Mirtta. - Istuisin hiljaa kuin hiiri.

 - Kattia kanssa, lausahti Mimmi, joka ei sentään aina ollut yhtä herkkäuskoinen.

 - Onko siellä kissakin?

 - Se on vain sellainen sanonta, selitti Kerttuli. - Rouva Pauliina Pöllönen vastaa lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. Hän on hyvin lapsirakas, joten hän voisi varmaan katsoa Mirtan perään.

   Kerttuli, Mimmi ja Mirtta saapuivat kirjastolle. Rouva Pöllönen lupasi auliisti huolehtia tytöstä. Hänellä oli mustasankaiset ja paksulinssiset silmälasit nokallaan ja hän luki aina. Oli lukenut jo pikkupöllöstä lähtien. Siksi hänestä tulikin kirjastonhoitaja, ja koska hän rakasti pienokaisia, hänestä tuli lastenosaston pomo.

   Mimmi joskus kadehti Pauliina-rouvaa. Miksi joittenkin kaikki unelmat toteutuvat? Hänkin rakasti lapsukaisia ja olisi halunnut opettajaksi, mutta työpaikkoja ei vaan löytynyt.

 - Kai se on sitten se kohtalo, huokaisi Mimmi ääneen.

 - Kenelle sinä höpötät? ihmetteli Mirtta.  

 - Sinä jäät nyt tänne lastenosastolle. Ulos et saa mennä missään nimessä, muuten otan kengät pois, uhkaili Mimmi.

 - Siitä en välittäisi, nurisi Mirtta kapinallisena. - Juoksisin lätäköissä ja kurassa ja vaikka olisi talvi, loikkisin lumessa ja jäässä ja pakkasessa ja laskisin liukumäkeä korkean talon katolta ja heittelisin maapallon kokoisia lumipalloja ja...

 - Mistä sinä nyt noin kimpaannuit, kummasteli isosisko. - En minä tosissani puhunut. Kyllä minä luotan sinuun, jos lupaat, ettet poistu kirjastosta. Lupaatko?

 - Lupaan, vastasi Mirtta juhlallisesti.

 - Tulehan tänne, niin katselemme ja luemme yhdessä satuja, puheli rouva Pöllönen lempeällä äänellään.

 - Onko Viki Hamsu käynyt lainaamassa kirjoja, kyseli Mirtta.

 - Ei häntä ole näkynyt pitkään aikaan. Onko Viki taas karannut?

 - Taitaa olla, ja tosi kauaksi, vastasi tyttö surullisena. – Pitäisikö panna lehteen ilmoitus?

 - Ehkä se auttaisi, mutta Vikihän tuntee kaupungin hyvin, joten tuskin hänelle on mitään ikävää sattunut.

   Mirtta selasi kuvakirjoja ja ystävällinen Pauliina-täti toi hänelle kahviosta mehua ja etsi hyllystä uusia jännittäviä satuja. Ei koko aikaa, koska hänen piti välillä työskennelläkin.

   Nainen tuijotti välkkyvää kuvaruutua nokka melkein kiinni näyttöpäätteessä. Liikutteli välillä pöydällä olevaa vaiteliasta hiirtä, joka ei toki ollut oikea hiiri, vaan sellainen pieni harmaa mötikkä.

   Rouva Pöllönen siristeli kovasti silmiään, kun kuvaruudussa kävi mahdoton vilske. Kirjaimet ja numerot hyppivät ja vipelsivät edestakaisin.

 - Häikäisee ja silmiin koskee, täytyyköhän taas hankkia uudet, vahvemmat lasit? hän mutisi itsekseen.

 - Mekin haluaisimme tietokoneen, mutta Mimmi ei suostu ostamaan, huomautti Mirtta. - Sisko sanoo, ettei meillä ole vielä varaa sellaiseen. Ei meillä ole autoakaan eikä kesämökkiä eikä timanttisormuksia eikä minkkiturkkia.

 - Jaaha, jaaha, vastasi rouva Pöllönen hieman hajamielisesti. - Eivät esineet välttämättä tuo onnea. Kivaa, jos niitä on, mutta ilmankin voi elää. Kas siinä on korkea pino satukirjoja, katselehan niitä.

   Tyttö laavaili kirjoja vikkelästi. Tuttuja hahmoja, kivaa. Hänen pienet sormensa kääntelivät sivuja kiihtyvällä vauhdilla. Yhtäkkiä hän solahti sisälle erääseen satuun. Siinä kerrottiin hienosta Saapasjalkakissasta. Taustalla kaikui laulu: ”Kissimirri, kissimirri, koreana käy...”.

   Alkoi vinha juoksu sadun maahan, läpi tuttujen ja moneen kertaan luettujen tarinoitten. Mirtta huomasi kiitävänsä suurella kukkaniityllä, ja hänen perässään loikki itse Saapasjalkakissa hohtavan mustilla seitsemän peninkulman kiiltonahkasaappaillaan.

   Sitten tyttönen juoksikin jo kirjaston eri osastojen kautta. Ulos hän ei pyrkinyt, koska oli luvannut sisarelleen, mutta riittihän kirjastotalossakin ravaamista. Kaksi kerrosta.

   Asiakkaat tuijottivat kissaa ja häntä ihmeissään, ja nuoremmat lähtivät hyppelemään perässä riemukkaasti kiljahdellen. Joukon jatkoksi liittyi Tuhkimo, joka ajeli kultaisissa vaunuissaan, ja niitä veti kuusi valkoista hevosta. Hänen seurassaan liftasi komea prinssi, jolla oli oikein kultainen kruunu vaaleilla hiuksillaan.

   Kolme pientä porsasta huolehti musiikista. Huilu helisi ja viulu vinkui. Possu Ponteva tanssi ripaskaa. Erään korkean hyllyn takaa pomppasi kulkueen eteen Iso Paha Susi.

   Voi kauhistus sitä maantierosvoa, mutta ei hätää, sillä susihukka vain hymyili terävillä hampaillaan ja liittyi jonon päähän. Karvaiset jalat sen kun vilahtelivat, kun hän Pikku-Hukan kanssa römeästi  lauleskeli: ”Pahaa sutta ken pelkäisi...hik…”.

   Hannu ja Kerttu tulivat esille piparkakkutalostaan, joka oli valkoisen ja vaaleanpunaisen kuorrutuksen peitossa. Paha noita kurkisteli herkullisten sokeriruutujen takaa ja hiipi sitten vaaniskellen ulos. Hui, mutta ei hätää. Noita ei tehnyt mitään pahaa, vaan lauloi vinkuvalla ja käräjävällä äänellään: ”Prinsessa Ruusu linnassa, on pahan noidan pauloissa”.

   Eipäs ollut enää, sillä Prinsessa Ruusunenkin tuli silkkinauhoin koristellussa, vaaleanpunaisessa mekossaan toisten seuraksi. Kultakutrisella neitosella oli ruusuja hameessaan ja hiuksissaan sekä myös kädessään. Yhden punaisen ruusun hän sirosti ojensi tummatukkaiselle, komealle prinssilleen, joka alkoi tanssittaa neitokaista ympäri musiikkiosastoa. Valssin nimi oli ”Kultaa ja hopeaa”.

   Lumikki, hänen uljas prinssinsä sekä seitsemän kääpiötä esittivät aluksi viehkeitä kansantanhuja. Unelias sekosi tahdista ja alkoikin  laulaa: ”Tuu tuu, tupakkarulla”. Kääpiö Lystikäs heilutteli niin villisti jalkojaan, että eräs paksu romaani tömähti lattialle, ja lehtien välistä kömpi esille Kolme muskettisoturia välkkyvine miekkoineen ja upeine töyhtöhattuineen..

 - Ette te ole mitään satuhahmoja, totesi kääpiö Viisas ja komensi soturit takaisin kirjan kansien väliin. Jörö olisi halunnut lähemmin tutustua noihin sankareihin ja alkoi sen vuoksi äreänä murjottaa, mutta leppyi sentään, kun sai välillä maistaa Lumikin leipomaa herkullista mustikkapiirakkaa.

 - Oppisipa Mimmikin leipomaan, huokaisi Mirtta kesken hilpeän letkajenkan.

   Myös Lumikki-sadun ilkeä noita hymyili harvahampaisella suullaan opinto-osaston hyllykön takaa. Suuressa nenässä oli suuri patti ja nenän alla juoksi pitkä noro limaa. Noita ei uskaltanut osallistua riemuun, ettei olisi tartuttanut nuhaa toisiinkin.

   Kääpiö Nuhanenä ei pelännyt tartuntaa, joten hän meni noita-akan luokse, kumarsi tälle  kohteliaasti kuin kuningattarelle, ja sehän noita itse asiassa olikin, ja niin he pyörähtelivät ja voimaperäisesti aivastelivat omassa yksityiskabinetissaan, nimittäin jossakin tutkijoitten huoneessa.

   Juuri kun Mirtta oli noukkinut pienen Peukaloisen esille erään kuvakirjan sivulta ja alkanut se kämmenellään hilpeästi hyppelehtiä lehtiosastolle, hän kuuli jonkun huutavan:

 - Kello on kahdeksan ja kirjasto suljetaan. Huomio, kaikki satuolennot! Olkaa niin ystävälliset ja palatkaa kiireesti takaisin koteihinne kirjojen sivuille. Asiakkaita pyydämme välittömästi poistumaan kirjastosta.

   Mirtta jäi hölmistyneenä seisomaan keskelle lehtiosastoa. Hän katsoi kämmentään, mutta Peukaloinen oli jo häipynyt satukirjaansa nukkumaan. Mimmi ja Kerttuli tulivat vilkkaasti keskustellen eräästä sivuhuoneesta muitten piiriläisten kanssa.

 - Onko Mirtta ollut kiltisti? sisar kysyi rouva Pöllöseltä.

   Tämä hymyili leppeästi ja vastasi:

 - Oikein kiltisti. Hän on herttainen tyttö ja niin liikunnallinen. On ollut oikein ilo katsella hänen tanssimistaan osastolta toiselle. Ei se ole yhtään häirinnyt meitä. Kehottaisin, että veisit hänet tanssikouluun lisäopintoja varten.

   Nuorten naisten tapaan Mimmi ja Kerttuli rupattelivat ja nauroivat lakkaamatta kotimatkalla. Mirtta käveli heidän välissään ja ihmetteli. Oliko kaikki se hyörinä ollut unta vai totta vai vain satua? Koko villi juoksu ja tanssi kautta sadun maailmoitten.

   Se siitä.

20. RUOKARIITA

 - Olen perusteellisesti kyllästynyt siihen, että joka ikisen ruokalajin kohdalla selostat, kuinka terveellistä se on taikka kuinka epäsuotavaa on syödä sitä suuria määriä. Miksi emme voi vain pureskella ja nauttia?

  Mommi näytti oikein nyrpeältä.

 - Noinko sinä minun puheeni koet? kysyi Mimmi pahoillaan. - Minulla ei toki ole tarkoitus saarnata, mutta kun tulee lukeneeksi ja kuulleeksi kaikenlaista, haluaa jakaa tietojaan muillekin.

 - Olisi mielenkiintoisempaa ja jännempää, jos ruuat itse kertoisivat ominaisuuksistaan, intti Mommi. - Esimerkiksi, kun olen pistämässä maailman herkullisinta suklaapalaa suuhuni, se kirkuisi: Syö meitä vain viisitoista palaa ja harjaa sitten sukkelasti hampaasi.

   Mimmi nauroi, ja Mirtta tuli kovin mietteliääksi. Hän katseli pöydällä ja liedellä olevia ruokia tutkivasti. Käväisi myös kurkistamassa jääkaappiin ja jauhokaappiin. Pakastinta hän ei saanut yksin avata, joten veli raotti kaapin ovea hiukan.

 - Mitä sinä oikein töllistelet? Aiotko ahmia koko pakastimen sisällön silmilläsi?  

 - Voiko pelkästään silmillä syödä? Silloinhan ruokaa ei kuluisi lainkaan, innostui Mirtta satuilemaan. - Katselisin vain tuota tölkkiä vähän aikaa ja kuvittelisin juovani kaksi lasillista maitoa. Heti olisin kylläinen. Sen jälkeen tuijottaisin hetken voileipää ja sitten makkaraa.

 - Ja sen tuijotusruokailun jälkeen Mimmi laittaa kaikki ruuat takaisin kaappeihinsa, ja me voimme nautiskella niitä niin kauan, kunnes ne pilaantuvat tai homehtuvat, ehdotti Mommikin.

 - Ruokalaskut vähenisivät, huokaisi Mimmi. - Samoin tiskit.

 - Koko maailman lasten nälänhätäänkin löytyisi kätevä ratkaisu, innostui Mommi selostamaan. - Heille vain näytettäisiin terveellisten ja maukkaitten ruokien kuvia, vaikkapa televisiosta, ja siinä paikassa he tulisivat kylläisiksi ja alkaisivat lihoa ja tervehtyä.

 - Voi kuinka kaunis ajatus, myönteli isosiskokin.

 - Kerrankin olemme yksimielisiä, sanoi Mommi tyytyväisenä. - Ei ole sitä ainaista kaplakkaa joka asiasta.

 - Kuka sitä kaplakkaa yleensä nostattaa? En minä ainakaan, väitti Mimmi.

 - Etkö muka? huusivat lapset. - Ärsytät meitä lakkaamatta käskyilläsi ja kielloillasi. Nouse jo sängystä, harjaa hampaasi, peseydy vikkelästi, pukeudu hopusti, kampaa tukkasi, tule syömään, istu kunnolla, et saa keikuttaa tuolia, älä kiusaa pienempääsi taikka isompaasi, älä läikytä, älä tiputtele muroja joka paikkaan, pureskele kunnolla, älä ryystä maitoa. pyyhi suusi ja...

 - Kauhistus, olenko minä tuollainen? päivitteli Mimmi pahoilla mielin.

 - Paljon, paljon pahempi. Tämä oli vasta aamunalkutustasi. Sitten koko päivän iltaan asti. Onneksi pääsen välillä kouluun lepuuttamaan korviani, vaikka on se opekin aika kova motkottamaan. Siellä se tykitys ei vain koko aikaa kohdistu pelkästään minuun.

   Mirtta istui yksin keittiössä. Mommi luki muka läksyjään, vaikka tosiasiassa hän piirteli sotalaivoja matikanvihkoonsa. Näyttäisi niitä sitten koulussa. Veli oli muuten aika hyvä piirtämään. Opekin kehui häntä, kun oli ensin kieltänyt poikaa piirtämästä pulpettiin, opettajanpöytään, seiniin, lattiaan ja ruokasalin lasioveen.

   Mimmi istui puhelimessa ja jaaritteli Kerttulin kanssa. Olivat tavanneet jo päivällä, mutta aina vain sitä juttua piisasi. Jos lapset yrittivät puhua tärkeitä asioitaan puhelimessa, esimerkiksi Maisalle tai Aappolle, Mimmi heti valitti suurista puhelinlaskuista. Ehkä lasten puheluista velotettiin korkeamman taksan mukaan, oli velipoika arvellut.

 - Puhukaa nyt minulle, ruuat, kuiskasi Mirtta. - Haluan kuulla teidän omakohtaisia käsityksiänne itsestänne.

   Marakattityttö nojasi pöytään ja painoi sitten päänsä käsivarsiensa päälle. Katseli hetken jääkaappia kauniilla ruskeilla silmillään pörröisen otsatukkansa alta ja...

   Kauhea pulina ja väittely alkoi muuten niin siistissä ja kodikkaassa keittiössä.

   Sinikuvioisessa tölkissä oleva maito lirisi kimakalla äänellä:

 - En voisi kuvitellakaan, että perhe joisi muuta kuin kevytmaitoa. Nestori juo täysmaitoa. voi niitä prosentteja.

 - On minussakin prosentteja ja koen silti itseni tuiki tarpeelliseksi, puolustautui kuohukerma paksulla äänellä. - Mistä niitä täytekakun vaahtoja saataisiin ellei minusta?

 - Täytekakku juuri on vaarallista, menosi kuivikas näkkileipä, jota säesti vieläkin kuivikkaampi hapankorppu, - Meissä on tosi ravintoa, ruista ja rautaa.

 - On minussakin ravintoa, lässytti kuohkea kermaleivos jääkaapista.

- Mimmi rakastaa meikäläisiä. Se ostaa meitä kaksi kertaa viikossa. Me osaamme tyydyttää ihmisten ja apinoitten hellyyden kaipuun.

 - Tunne-elämä on tärkeätä, mutta eikö senkin tyydyttämisessä voisi noudattaa kohtuutta? toruskeli P.A.Stilli. - Minä olen pieni mutta  silti tehokas. Yksi minunkaltaiseni vain suuhun, ja jo yskä helpottaa ja mieliala piristyy. Eikä liikakilot vaivaa.

 - Entä hampaat? Jos olet sitkeä ja musta, paikat ovat vaarassa. Takerrut niihin kiinni kuin takiainen ja kankeat reiät esille.

 - Turhaa panettelua, vikisi pastilli. - Aina meitä pienempiä ja heikompia sorretaan. Kokoerottelua kuten on rotuerotteluakin. Järjestän mielenosoituksen pöydälle.

 - Älä uhoa, minäpäs olen sekä herkullinen että terveellinen, huuteli joku kaapin pimennosta. - Yksi omena illalla ja lääkärit, myös hammastohtorit, pysyvät loitolla.

 - Entä ne vatsahapot, kitisi Antti Antinpoika Appelsiini. - Olen takuulla helläkätisempi suolistossa vaeltelija kuin tuollainen kivikova omenanraakile.

 - Pysykää  asiallisella linjalla, älkääkä alentuko nimittelemään toisianne. Ei sovi mennä henkilökohtaisuuksiin, mutta sen minä vaan sanon ihan ilman kehuskelua, että minä olen paras.

 - Kuka siellä porisee?

 - Olen kaikkien kunnon kansalaisten tuntema Kaisa Kaurapuuro. On ollut aikakausia, jolloin minua vastaan on rankasti kapinoitu. Pikkulapset, varsinkin siihen aikaan, kun minussa oli vielä teräviä akanoita. Niitä myrtyneet isoäidit aikoinaan syljeskelivät lautasen reunalle kokonaisen rivistön. Mutta eipäs enää. Olen sileätä ja puhdasta kuin sametti, vaan on minussa silti kuitujakin.

 - Lopeta jo tuo ylistyspuhe. On maailmassa muitakin puuroja. Riisi- ja manna- ja ruis- ja ohra- ja ties mitä puuroja.

   Kaikilla ruokalajeilla oli jotakin tärkeätä sanottavaa. Liha väitti torjuvansa vähäverisyyttä ja antavansa voimia. Pullea joulukinkkukin oli valmis luopumaan rasvoistaan, kunhan vain saisi yhä säilyä juhlapöydän antimena, oikein pääroolissa.  Kalkkunat, jopa jättiläismäiset strutsit, halusivat välttämättä päästä ruokalistalle.

   Broilerit sanoivat tunkeutuneensa jopa hampurilaisiin. Suuri huoli oli kuitenkin, että kanaraukkoja kohdeltiin monessa maassa aivan törkeästi. Pidettiin kitumassa pienissä rautalankahäkeissä, joissa tuskin pystyi seisomaan. Heistä kiskottiin irti kaikki hyöty sumeilematta. Toisilta kananmunat, joiltakin lihat.

   Naudanlihasta valmistetut leikkeleet, jopa makoisat vasikanleikkeet, eivät tohtineet osallistua keskusteluun. Surullisina ne miettivät, voivatko ne enää koskaan tarjota ihmisille puhdasta ja vaaratonta ravintoa. Hullun lehmän tauti pimensi kuin kammottava painajainen näitten uskollisten kotieläinten historiaa.

    Kalat totesivat olevansa erittäin terveellistä syötävää. Joskin ihmisten meriin ja järviin valuttamat lannoitteet, elohopeat ja muut myrkkypäästöt olivat vähällä viedä maineen koko ruokalajilta.

 - Silakka kasvattaa järkeä, senhän kaikki tietävät vanhastaan, kiljui kulhossaan loikoileva silakkapihvi.

 - Miksei yhtä hyvin lohi? väittivät kalanpalaset tölkistään.

 - Kalat haluavat uida eli janottavat. Ehkä nukuttavatkin, mutta meidän heimommepa on poikaa, rahisteli porkkanaraaste muovikelmun alta.

   Vihannekset ja juurekset aloittivat railakkaan kiistelyn paremmuudestaan. Huokea papu kuulemma korvaa köyhälle miehelle lihan etelän maissa. Vahvojen torjunta-aineitten tukahduttamat lehtisalaatit ja hedelmät aivastelivat ja yskivät säälittävästi, mutta vakuuttelivat silti olevansa yhä edelleenkin sangen huomionarvoista nautiskeltavaa sekä ihmisille että eläimille.

   Sienet innostuivat kehuskelemaan hyviä puoliaan ruokavaliossa. Ne eivät lihota ketään, mutta antavat tuiki tarpeellisia hivenaineita. Tosin ne myönsivät, että myrkyllisiäkin yksilöitä löytyy, valitettavasti. Ihmisten pitäisi vain vaivautua ottamaan asioista selvää ennen kuin he yksipuolisesti ja mustavalkoisesti leimaavat kaikki sienet vaarallisiksi.

 - Niinhän se on ihmistenkin kesken tapana, huomautti Mirtta. - Mimmi on kertonut, miten yhden ainoan yksilön ilkitöitten perusteella tuomitaan koko kansa kelvottomaksi rosvojoukoksi. Kaikki saksalaiset olivat muka sodan aikana...

 - Mirtta, unissasiko sinä höpiset? Taisit nukahtaa siihen pöydän ääreen? Tule äkkiä iltapesulle, touhusi Mimmi.

   Mirtta katseli sisartaan ja alkoi sitten suu väärässä valittaa:

 - En enää uskalla syödä yhtään mitään. Kaikki on jotenkin vaarallista ja saastunutta. Mistä sitä enää tietää, mihin voi luottaa?

 - Maailma on todella muuttunut varsin monimutkaiseksi ja hämmentäväksi paikaksi. Sellainen se on meidän aikuistenkin mielestä. Täytyy vain kokeilla ja käyttää tervettä järkeä ja toivoa, että ihmiskunta heräisi jonakin päivänä huolehtimaan ympäristönsä puhtaudesta. Koko maapallomme hyvinvoinnista.

 - Jos syö vähän joka lajia, niin ehkä silloin pysyy suhtkoht terveenä, vai mitä, Mimmi?

 - Ehkä niin on parasta.

   Se siitä.  

21. TOTTELEMATON TAIKASAUVA

 - Kuinka sinä voit olla noin tottelematon, torui Mimmi veljeään. - Minähän sanoin, että sinun pitää olla kotona kahdeksalta. Katso nyt itsekin mitä kello on.

 - Se on jo  hieman yli, myönnettäköön, mumisi poika nolona.

 - Onko sinusta kokonainen tunti hieman yli? Kello on minun tietääkseni jo yli yhdeksän. Et pääse koko viikolla enää illalla ulos, jos olet noin tottelematon.

 - Anteeksi nyt, yritän muistaa.

 - Ei se muistamisesta ole kiinni vaan tahdosta.

   Äskeinen keskustelu oli tapahtunut edellisenä iltana, ja nyt Mommi ja Mirtta lähtivät jälleen Maisan luokse leikkimään.

   Jostakin syystä lapsia ei tällä kertaa oikein mikään huvittanut. Pullerokin haukotteli kaikille ehdotuksille.

 - Mennään tutkimaan meidän varastoa. Sieltä voi löytyä jotakin kiinnostavaa, sanoi Maisa viimein, kun yhtäkään leikkiä ei jaksettu jatkaa alkua pidemmälle.

   Suoraan sanottuna Pullero ei jaksanut edes aloittaa. Kaikki hiukankin liikuntaa vaativat olivat sen pyöreälle olemukselle ja hitaalle mielenlaadulle kauhistus.  

   Ystävykset kaivelivat pölyisiä tavaroita. Kaikkea jännää, mutta ei kuitenkaan oikein sytyttänyt. Lopulta Mommi avasi erään suuren puisen kirstun ja huudahti ilahtuneena:

 - Hei, tulkaas katsomaan mitä täällä on. Hattu ja punainen viitta ja....Mikä tämä keppi on?

 - Se on ihan oikea taikasauva. Enoni oli taikuri, mutta sitten hän vaihtoi alaa ja hänestä tuli sijoitusneuvoja. Meillä on muitakin hänen tavaroitaan, pelikortteja, laatikoita, joissa nainen sahattiin kahtia, huiveja ja...

 - Onko myös kaniineja?

 - Ei enää, niitä hoidettiin meillä ensin, mutta minne lie hävinneet?

 - Jos ne on taiottu valtameren taakse, nauroi Mommi. - Saako tämän ottaa?

 - Ota vain, sehän on melkein rikki. Pahasti taipunut ja rosoinen. Tuskin sillä enää mitään aikaiseksi saa.

 -  Yritetään ainaskin, intoili Mommi. - Mennään tuohon naapurissa olevaan metsikköön kokeilemaan, ettei teidän tontti täyty pupujusseista.

   Isommat lapset hymyilivät ja iskivät toisilleen silmää. Mirtta oli ihan vakavana. Häntä melkein pelotti.

   Tenavat asettuivat erään suuren männyn alle ja kiistelivät ensin vähän aikaa, kuka sai taikoa ensin. Mommi piti puolensa kuten tavallista, ja tytöt alistuivat katselijan rooliin.

 - Hokkus pokkus pili okkus, höpisi poika ja heilutteli sauvaa. Mitään ei tapahtunut. Yksi varis vain rääkäisi hätääntyneenä puun latvassa. Mahtoiko aavistaa jotakin pahaa?

   Mommi viuhtoi ja huitoi, pyöritti puikollaan laajoja ympyröitä kuin sinfoniaorkesterin kapellimestari. Ei mitään tulosta.

 - Älä tee niin karkeita liikkeitä. Näytät ihan maailmanmestaruutta tavoittelevalta nyrkkeilijältä tai karateottelijalta.

   Mommi pisteli ilmaan reikiä.

 - Nyt näytät muskettisoturilta, joka treenaa miekkailua. Et yhtään vaikuta taikurilta. Heiluta sitä sauvaa sulavasti ja sirosti, kas näin.

   Maisa näytti kädellään mallia, ja poika elehti perässä.

 - Entä jos taikasanasi ovat vääriä?

 - Simsalabim, sesam aukene, lateli poika.

 - Et sinä mitään ovea ole aukaisemassa, oikaisi Maisa. - Sano jotakin, mitä toivot. Jos et lausu ilmoille toivomustasi, se ei toteudu.

 - Mitä minä toivoisin?

 - Kaniineja, mutta vain kaksi ihan pikkuista, kuiskasi Mirtta, jota yhä pelotti.

 - Haa, kuinka lapsellista ja tavanomaista. Maisa sano jotakin jämäkämpää.

 - Sarvikuono, huusi tyttö uhkarohkeasti.

 - Se ei riitä, vaan ainakin kuusi sarvikuonoa. Simsalabim!

   Voi kauhistus, mutta maa alkoi täristä. Metsän reunassa näkyi sakea pölypilvi ja sen seasta sukelsi esiin kuusi hirvittävän suurta sarvikuonoa. Kuin yhteisestä päätöksestä ne pysähtyivät jonkin matkan päähän lapsista ja alkoivat etsiä syötävää roskaisesta ja syyslehtien peittämästä maasta.

 - Olkaa varuillanne, suhisi Maisa. - Sarvikuonot ovat helposti ärsyyntyviä ja salamannopeita.

 - Vai oikein salaman, irvaili Mommi. - Minäpä näytän sinulle, millaisia nämä salamat ovat.

   Mommi hiipi erään jyskäleen taakse ja alkoi vetää sitä hännästä. Sarvikuono kääntyi todella salamannopeasti ja syöksähti poikaa kohti. Mommi hyppäsi syrjään ja alkoi juosta henkensä hädässä läheistä puuta kohti.

(kuva 6)

   Turhaan ei Mommia sanottu urheilijatyypiksi. Siitä huolimatta hän vain niukin naukin ehti lähimmän puun juurelle. Sitten hän hyppäsi korkealle ja kiipesi ylemmälle oksalle. Sarvikuono jäi puhisemaan ja kaapimaan maata puun juurelle.

 - Tytöt, Mommi huusi. - Kiivetkää äkkiä siihen suureen mäntyyn, ennen kuin nuo huomaavat teidät.

   Minuutin murto-osassa Mirtta oli hypähtänyt turvalliselle oksalle, mutta samaa ei tehnyt hänen ystävänsä.

   Maisa ei ollut urheilullinen tyttö. Hän oli hieman pyöreä eikä harrastanut puihin kiipeilyä, koska pelkäsi repivänsä sievät vaatteensa. Nyt olisi vähempi turhamaisuus ollut hyödyksi.

 - Tule, tule äkkiä, hoputti Mirtta ja yritti ojentaa hänelle kätensä.

   Maisa raapi puuta kuin kissa, kaarnat vain lentelivät. Yksi sarvikuonoista jo höristi pikkuisia korviaan. Maisa yritti kiivetä, hyppiä ja ylettyä alimpaan oksaan, mutta turhaan.

 - En minä pääse, en minä jaksa, hän voivotteli.

 - Voi olisipa Maisalla siivet, voihki Mommi ja lisäsi sitten varmuuden vuoksi, että Simsalabim.

   Kas kummaa. Siinä silmänräpäyksessä tytölle kasvoivat siivet selkään, juuri lapaluiden kohdalle. Ne pysähtyivät äkkiä kasvussa, mutta olisivat kai olleet liian lyhyet ja heikot kannattamaan aika tukevatekoista tylleröä, joten siivet venähtivät vielä metriä pidemmiksi.

 - Lennä, lennä, huusivat Mirtta ja Mommi.

   Sarvikuonot tömistelivät jo lähtövalmiina ja ryntäsivät miehissä, ja kaiketi myös naisissa, Maisaa kohti. Tyttö räpytteli siipiään ja nousi hoippuen lentoon. Kolautti päänsä johonkin oksaan, mutta ei älähtänytkään, vaan räpisteli taitavasti Mirtan viereen tukevalle oksalle, levitteli siipiään ja osasi sitten laskostaa ne sievästi ympärilleen.

 - Kenen siivet sinulla on? Kummalliset.

   Mommilla oli paremmat tiedot eläinopista, joten hän huusi toisesta puusta:

 - Nehän ovat lepakon siivet. Nahkaiset ja suuret. Oikea vampyyri.

 - Mitä nyt tehdään, nyyhkivät tytöt.

 - Odotellaan, kyllä joku meidät huomaa ja kutsuu ihmisiä ajamaan sarvikuonot tiehensä.

 - Kuka semmoista uskaltaisi tehdä? Siihen tarvittaisiin panssarivaunuja, voihki Maisa. - Äiti odottaa jo syömään ja hauvanikin kaipaa minua. Olisipa Pullerokin täällä meidän turvanamme.

   Saattoi olla, että taikominen alkoi onnistua ilman sauvaakin tai sen tarkempia taikasanoja, koska puun alta kuului iloinen haukahdus. Pullero istui siellä ja katseli unisilla silmillään ylös lehvien sekaan. Sitten se kaikessa rauhassa paneutui makuulle puun juurelle ja aloitteli kuorsausta.

 - Ei, Pullero, herää ja juokse karkuun minkä kintuista pääset, kiljui Maisa lemmikilleen. - Juokse kotiin ja kerro äidille mitä on tapahtunut.

   Pullero ei ollut koskaan elämässään juossut, ei edes pentuna. Se ei ollut ravannut pallon edessä eikä jäljessä, kuten muut reippaammat hauvelit. Se ei myöskään ollut tottunut laukkomaan sarvikuonojen edellä, joten se vain raotti silmiään ja vasta viime hetkessä tajusi, että se tömistävä lauma jahtasikin häntä. Telkkarissa oli vähän päästä samanlaisia näkymiä tarjolla, joten kuka nyt sellaista uskoisi, että koira itsekin olisi maalitauluna.

 - Voi kun Pullerollakin olisi siivet, huudahti Mirtta.

   Hupsis, koiralle kasvoivat suuret, kauniskuvioiset lentimet. Ne taisivat kuulua jollekin pöllönsukuiselle linnulle, koska ne olivat niin pehmeät. Siispä äänettömästi kuin aave Pullerokin alkoi leijailla irti maasta ja laskeutui Maisan yläpuolella olevalle oksalle. Ei sentään ihan äänettömästi, koska koiraraukan kurkusta pääsi pieni uikutus.

   Sarvikuonot äimistelivät puun juurella.

 - Tämähän käy kuin tanssi, huuteli poika rohkaisujaan naisväelle. - Kyllä tästä selvitään.

22. MIELIKUVITUKSELLISIA MOKIA

   Lapset yrittivät huutaa apua ja Pullero vikisi. Kukaan ei kuullut paitsi sarvikuonot, jotka eivät ollenkaan pitäneet valittavista huudoista, vaan tökkivät ja rymistelivät puuta ja ilmiselvästi yrittivät kaataa sen.

 - Ei huudeta, etteivät ne raivostu.

 - Te Maisa ja Pullero voisitte kyllä lentää pakoon. Menkää hakemaan apua.

 - En minä uskalla, huimaa jo muutenkin, valitti Maisa ja sulki silmänsä.  

   Pullero noudatti emäntänsä esimerkkiä ja ummisti myös huolestuneena silmänsä. Se aikoi ottaa pienet torkut rauhoittaakseen rikki raastettuja hermojaan, joten Mirtta kiipesi sen viereen ja piteli sitä siivistä kiinni, ettei se tipahtaisi maahan.

 - Nyt joku tulee, huusi Mommi. - Apua, apua.

 - Ne tulee suoraan tänne. Eivätkö ne huomaa sarvikuonoja? Ovatpa tyhmää sakkia.

   Tyhmyydestä ei Ahosen sisaruksia olisi kukaan voinut syyttää. Järki kyllä pelasi, mutta suuremmallakaan älykkyysosamäärällä varustettu ihminen ei olisi niin vain hoksannut, että tässä tutussa ja turvallisessa suomalaisen Aittamäen kaupungin pienoisessa metsikössä olisi uhkana kuusi vihaista sarvikuonoa.  

   Kaiken kukkuraksi Ahosen yli kuusikymmenvuotiaat sisarukset olivat keskittyneet tököttelemään kävelysauvoilla ja hoitelemaan terveyttään raikkaassa syysilmassa. Silloin tällöin he tosin vilkaisivat ympärilleen nauttiakseen ihanasta luonnonrauhasta ja varpusten tirskutuksesta.

   Taas se vanha varis rääkäisi varoittavasti. Toinen naisista katsoi vihdoinkin pitkää terävää nenäänsä pidemmälle, huomasi jotakin suurta ja harmaata männyn alla ja huomautti:

 - Katsos, Lempi, puun juurelle on kai tuotu jokin taideteos. Suuria harmaita kivenjärkäleitä. Esittävätköhän ne meidän edesmennyttä kaupunginjohtajaamme? Kas kun en ole huomannut lehdestä, sillä olisin tullut patsaan paljastustilaisuuteen. Pitäisin kyllä enemmän näköispatsaasta. Pursola oli komea mies.

 - Ole vaiti, nehän liikkuvat. Onko siellä jokin maastoharjoitus käynnissä? Ah, ne meidän urheat harmaapukuiset nuoret soturimme.

   Jemina huokaisi kaihoisasti. Hän oli nuoruudessaan seurustellut uljaan vänrikin kanssa. Siispä hän alkoi hyräillä: ”Taistoon, taistoon, nuoret sotijat, taistoon...”

   Sarvikuonoille se oli käsky juoksumarssiin. Kaikki kuusi syöksyivät epäröimättä kohti Jeminaa ja Lempiä.

 - Paetkaa, paetkaa, huusivat  lapset. - Ne ovat sarvikuonoja.

   Naiset miekkailivat aikansa kävelysauvoillaan, jolloin sarvikuonot pitivät lyhyen strategisen neuvottelun ja päätös oli: Hyökätkää joka suunnalta.

 - Voi kun noille naisillekin kasvaisi siivet, pyyteli Maisa.

   Niinpä Ahosen urheat sisarukset lentelivät Mommin puun oksille somisteenaan haikaran siivet. Suuret ja epämukavat. Jemina jo riippui kerran pää alas päin kuin lepakko oksallaan, ennen kuin oppi viikkaamaan lentovälineensä kunnolla suppuun.

   Suu heillä ei ollut supussa, vaan he kiljuivat ja kimittivät kurkku suorana:

 - Apua, auttakaa!

 - Tästä tulee katastrofi, huokaili Maisa.

 - Niin että kuka? kyseli Mirtta, jolla oli vielä paljon oppimista.

 - Taas tuolla tallustelee joku. Täällähän on liikennettä kuin Valtakadulla. Ketä nuo ovat?

 - Minä tunnen heidät, vastasi sydänalaansa pitelevä Lempi oksaltaan. - Se on Mähösen nuori rouva kaksoistyttärineen. Älkää tulko tänne, täällä on sarvikuonoja!

   Oli melkein onni, ettei tämä nuori äiti kuullut äskeistä  varoitusta. Jos hän olisi havainnut vakavamielisen Lempi Ahosen killuvan männyn oksalla haikaran siivet selässään, hän olisi ehdottomasti menettänyt tajuntansa. Synnytys oli ollut pitkä ja vaikea, ja vauvat vasta vajaan vuoden ikäiset ja kovia valvottamaan öisin.

 - Toivotaan niillekin siivet, sanoi Mommi ja huitoi sauvallaan.

 - Ei vauvoille, ne lentävät karkuun, mutta niitten vaunuille, neuvoi Maisa, jolla todella oli jo nyt varsin äidillisiä piirteitä.

   Mommi teki työtä käskettyä ja rouva Mähöselle ilmestyivät voimakkaat merikotkan siivet ja lastenvaunuja kohotteli taivasta kohden oikea helikopterin propelli.

   Turvallisesti äiti ja pienokaiset purjehtivat yläilmoihin, mutta ikävä kyllä he eivät osuneetkaan näihin puihin, vaan kiertelivät ja kaartelivat Aittamäen kaupungin yläpuolella. Helikopteri teki äkkijyrkkiä mutkia, ja matkustajat itkivät ja kiljuivat.

   Tiedonvälitys on todella hataraa ja epäluotettavaa kaikkialla maailmassa, sillä seuraavan päivän lehtiotsikoissa luki kaikenlaista hölynpölyä kuten:

   ”Vaaleansininen ufo leijaili kaupunkimme yllä” tai ”Tiedustelukone urkkimassa kolmikerroksisen kaupungintalomme salaisia suunnitelmia” tai ”Kaksi pyöreäsilmäistä ulkoavaruuden olentoa tiiraili pahansuovasti torille kerääntynyttä yleisöä”. Viimeksi mainitut olivat Mähösen kaksoistyttäret, joilla oli kauhea nälkä eikä kotiin pääsystä tietoakaan.

   Yksikään tiedotusväline ei kertonut silkkaa ja uskottavaa totuutta: ”Haikaransiivillä varustettu kansanedustaja Mähösen vaimo ulkoilutti poutapilvien keskellä pienokaisiaan helikopteriksi muuttuneissa lastenvaunuissa.”

 - Taiotaan nuo sarvikuonot pois, ehdotti Maisa. - Menkää pois, hus hus. Heiluta sauvaa, Mommi. Simsalabim.

   Sarvikuonot pysyivät järkähtämättä asemissaan. Ne olivat varsin tympääntyneitä kuiviin männynneulasiin ja käpyihin ja alkoivat tuohtua jo pelkästä nälästä.

 - Nimeä jokin kohde, minne ne lähetetään. Täytyyhän sitä postipaketeissakin olla osoite.

   Ahosen sisarukset olivat sillä välin alkaneet kiistellä siitä,  että oliko nuori rouva Mähönen 26- vai 27-vuotias.

 - Kaksikymmentäkuusi, ja se on totinen tosi, kiljui Lempi. - Usko nyt kerrankin minua, simsalabim.

   Vahvempaakaan voimasanaa ei närkästynyt sisarparka keksinyt.

 - Voi hiiren pipanat, mutta tuoltahan tolvaa tänne lisää sarvikuonoja, kauhisteli Mommi. – Tosi iso jengi. Yksi, kaksi…kahdeksantoista…hirveätä, kokonaista kaksikymmentäkuusi kappaletta. Osaako se Lempikin taikoa?

   Nyt puitten juurella teutaroitsi siis 32 harmaata hirviötä.

 - Pidä kerrankin se suuri suusi kiinni, ärähti Jemina sisarelleen. - Keksikää jotakin, lapset.  

 - Yritämme tässä juuri parasta aikaa taikoa ne jonnekin kauas, rauhoitteli Maisa.

 - Minne minä ne passittaisin? päivitteli Mommi.

 - Onhan meillä eläintarha, vaikka pienikin.

 - Hienoa, sinäpä sen keksit. Simsalabim, lentäkää Aittamäen eläintarhaan, Kiertotie...Mikä sen lähempi postiosoite on?

   Mommi kääntyili varomattomasti oksallaan ja osoitteli taikasauvallaan sinne tänne.

 - En minä vaan tiedä, kai nyt taikasauva ne osaa lähettää oikeaan osoitteeseen.

 - Nyt ne lentävät, huusi Mirtta innoissaan.

   Maisa ja Mommi tuijottivat sarvikuonoja.

 - Eiväthän ne hievahdakaan.

 - Eivät ne, mutta Ahosen Lempi ja Jemina kiitävät jo tuolla kaukana.

 - No voi sun...kitkerä appelsiini, harmitteli Mommi ja kiipesi puun latvaan katsomaan, minne Ahosen sisarukset rantautuisivat.

 - Ne lentävät todella meidän eläintarhaamme. Ei siinä mitään tarkempaa tontin numeroa tarvittu. Ne laskeutuvat juuri, juuri, voi sentään.

 - Minne he joutuivat?

 - Keskelle paviaanilaumaa. Kunpa apinat eivät tekisi heille mitään pahaa.

 - Tuskinpa he niin paljon siitä joukosta erottuvat, lohdutteli Maisa. - Harmaita, papattavia ja huulipartakin molemmilla. Ymmärtäisivät vain irrottaa ne haikaransiipensä heti alussa, etteivät paviaanit luule saavansa perheenlisäystä.

   Mommi yritti vielä tuloksetta lausua taikasanojaan sarvikuonoille. Niinpä hän suivaantuneena ehdotti:

 - Taiotaan itsemme teidän pihalle. Hoitakoon poliisi tai sosiaalihuollon väki nuo eläimet.

   Monen harhataikomisen jälkeen lapset ja Pullero pääsivät vihdoin ja viimein Maisan kotipihalle.

 - Hävitetään tämä tottelematon taikasauva, keksi Maisa. - Viedään se takkahuoneeseen ja poltetaan.

 - Ei vielä, vingahti Pullero. – Tehdään vielä yksi taika. Yritetään saada tänne Viki Hamsu, se auttamaton karkulainen.

 - Upeata, Pullero, riemuitsi Maisa. – Kuka taikoo?

 - Minä, sillä minä olen paras taikuri, kerskaili Mommi. – Odottakaas, tulkoon Viki Hamsu heti tänne, Maisan kotiin. Simsalabim!

   Ensin ei tapahtunut mitään. Pettyneinä lapset tuijottivat tottelematonta taikasauvaa, mutta sitten…

 - Heippa, täällä minä olen, vikisi tuttu ääni suuresta pärekorista. – Herkullisia vanhoja virsuja ja lapikkaita. Nam nam.  

   Lasten riemulla ei ollut rajoja, ja Maisa ryntäsi heti puhelimeen ilmoittamaan Aappolle iloisesta uutisesta.

   Sen jälkeen sauva pistettiin takkaan ja sytytettiin tuleen. Niin taikasauva muuttui sihisten ja suhisten tuhkaksi. Pari kiiluvaa silmää tuijotteli vielä hetken tulisijan pimennosta, ja lumous oli ohi.

   Siivet katosivat, Pullero aloitti taas uniensa katselemisen ja lapset hiipivät kadulle. Mommi kiipesi puuhun ja tarkkaili paikkaa männyn juurella. Ei jälkeäkään sarvikuonoista. He soittivat varmuuden vuoksi Mähösille, josta rouvan kirkas ääni reippaasti vastasi.

 - Anteeksi, väärä numero, mutisi Maisa.

   Sen jälkeen he kilauttivat vielä Ahosille. Jeminan käheä ääni vakuutteli, että he olivat aivan kunnossa. Ihmetteli kovasti, kuka heidän vointiaan tiedusteli. Maisa vain ilmoitti olevansa naapurien hyvinvoinnista kiinnostunut lähimmäinen.

   Sarvikuonoista luettiin sitten seuraavana päivänä lehdistä. Helsingin Korkeasaareen oli eräänä kirkkaana aurinkoisena päivänä  kuin taivaasta tipahtanut  kolmekymmentäkaksi suurta sarvikuonoa, jotka mätkähtivät sopivasti hirviaitaukseen.

   Onneksi kaikki hirvet olivat kaupungissa lääkärintarkastuksessa, joten henkilö- tai ennemminkin hirvivahingoilta säästyttiin, ja suurempaa aineellistakaan tuhoa ei ollut päässyt tapahtumaan.  

   Niin no jotakin sentään. Kolmen hirvitallin katto romahti kasaan kuin munankuoret. Aitaa kaatui sadan metrin matkalta. Keskelle parasta kävelypihaa tuli kahden metrin syvyisiä monttuja. Yksi vesijohto katkesi ja muuttui pulputtavaksi suihkulähteeksi, mutta sehän vain somisti maisemaa ja tulisi kovasti ilahduttamaan kotiin palaavia hirviä.

   Sarvikuonoille ryhdyttiin rakentamaan tilavaa ja vahvaa aitausta, mikä tuli ylen kalliiksi jo muutenkin velkaantuneelle kaupungille. Sitä mukaa kun aitaus kohosi, nousi myös veroäyri.

   Salaisuudeksi kuitenkin jäi, miksi pilvistä oli lentopostissa tipahtanut lauma sarvikuonoja, kun johtaja oli Hampurin eläintarhasta nimenomaan tilannut ainoastaan kuusi nuorta ja siroa gasellia. Siivotonta huolimattomuutta ja sotkemista selvissä liikeasioissa.

   Se siitä.

          III  PULMALLISIA PINTEITÄ

1. LUPAAVA LEHTI-ILMOITUS

   Mimmi, Miikkulaisten marakattiperheen isosisko, oli jälleen valitellut, että huoneisto oli heille aivan liian suuri ja vuokra turhan korkea. Eteisen vieressä oli erillinen suurehko huone, jonka ihan hyvin voisi vuokrata pois. Joku rauhallinen, kiltti neitonen tai siisti opiskelijapoika saisi siitä viihtyisän pikku kodin.

 - Mistä sellaisen kiltin vuokralaisen saa? kysyi Mirtta-tyttö. - Voiko sitä  pyytää joulupukilta?

 - Voi lapsi-kulta. Meidän pitäisi panna lehteen ilmoitus, mutta se on niin kallista. Täytyy ruveta seuraamaan ”Halutaan vuokrata”-ilmoituksia.

 - Miten niitä seurataan? Tarvitaanko siihen jäniskoiraa? Voisimmeko lainata Teron isältä?

 - Jos minä olisin noin typerä ja lapsellinen, varoisin visusti avaamasta kitaani, nuhteli Mommi-poika  pikkusiskoaan.

 - Mikä on ”visusti”?

   Mommi alkoi joka päivä etsiä lehdestä sopivaa vuokralaista.

 - Nyt se löytyi, poika kiljahti eräänä päivänä riemuissaan Mirtalle. - Kuin nappiin. Kuuntelepas: ”Siisti tupakoimaton nuori mies etsii asuntoa mieluiten kaupungin keskustasta. Vakituinen työ ja varma vuokra.”

 - Hienolta kuulostaa, ihasteli Mirttakin. - Mennään näyttämään sitä Mimmille.

 - Ei, odotas hetkonen. Me annammekin Mimmille iloisen yllätyksen ja hankimme vuokralaisen hänelle lahjaksi. Hänellähän on pian nimipäiväkin. Kyllä hän riemastuu, kun ovikelloa soittelee siisti ja tupakoimaton nuori mies.

 - Kivaa ja me vain laulamme yhdessä, että ”Paljon onnea vaan...”

 - Tai oikein englanniksi: ”Häppi pööhtei tuu juu”, ylvästeli Mommi.

   Koskaan emme voi olla varmoja lasten tulevaisuudesta. Mistä sen voisi ennalta arvata,  vaikka Mommistakin kehkeytyisi vieraitten kielten opettaja?

   Ilmoituksessa oli kännykän numero ja aikansa harjoiteltuaan asiaankuuluvia lauseita Mirtan kanssa poika näppäili numeron. Hillitty ja levollinen miesääni vastasi, ja siitä se alkoi.

   Mies oli hieman ihmetellyt tulevan vuokraisäntänsä nuorta ääntä, mutta Mommi selitti, että hän vain soitti vanhemman sisarensa puolesta.

 - Hyvä on, sillä en voi kirjoittaa vuokrasopimusta alaikäisen kanssa. Se olisi laitonta. Koska voin tulla katsomaan huonetta?

 - Vaikka heti. Sisareni ei kylläkään...mum mum...Vaikka aivan heti. Osoite on Valtakatu 6 A, kolmas kerros.

 - Mitä sinä mumisit sisaresta? kummasteli Mirtta.

 - Hoksasin, etten voikaan ilmaista, ettei isosiskomme ole vielä kotona. Haluan näyttää miehelle huoneen kaikessa rauhassa. Sitten alamme pehmittää Mimmiä.

 - Miten niin pehmittää? Etkö usko, että Mimmi suostuu?

 - Ei siitä koskaan tiedä, vastasi Mommi hiukan hermostuneena. - Naisista ei koskaan etukäteen arvaa, mitä ne haluavat ja ajattelevat. Mimmikin on ollut niin oikukas ja kiukutteleva sen remonttimiehen käynnin jälkeen.

 - Niin, ja etenkin sen vakuutustarkastajan vierailujen jälkeen, lisäsi Mirtta alakuloisena. - Saikohan Mimmi liian pienen korvauksen niistä vähäisistä vahingoista?

   Puolen tunnin kuluttua hartaasti odotettu vuokralaisehdokas seisoi eteisessä. Hän oli ylen hienosti pukeutunut. Musta nahkarotsi ja kiiltävä killutin korvassa. Hänellä oli pieni suippo parta leuan alla, ja kun hän ystävällisesti hymyili lapsille, hänen pitkästä kuonostaan paljastui monta kymmentä terävää mutta lumivalkoista hammasta. Niitä ulottui varmaan ruokatorveen saakka.

   Hyvin hoidetut hampaat, siis siisti mies, päättelivät lapset.

 - Nimeni on Kroko Diili, esittäytyi tuo herrasmies miellyttävään tapaansa ja riisui heti krokotiilinnahkaiset kiiltävät kenkänsä oven pieleen, ennen kuin astui peremmälle.

 - Tuosta Mimmi tykkää, kuiskasi Mommi sisarelleen. - Tämä on toista kuin se Sotku-Simo Sottu-Suttula kurasaappaineen.

   Mies tutki huonetta asiantuntevin katsein, kurkki ulos ikkunasta, kun oli ensin vetänyt paksut verhot eteen. Sitten hän pyysi nähdä myös muita huoneita. Olohuoneen maisemataulut, se hieno turkkilainen matto ja lasikaapin monet arvokkaat posliini- ja hopeaesineet tuntuivat kiinnostavan häntä kovasti.

   Hän katsasti myös keittiön koneet kahvinkeitintä myöten.

 - Ihan käyttökelpoista ja myyntikelp...höm...tavaraa. Onko teillä myös pyykkikone?

   Mommi näytti senkin. Siisti mies halusi tietysti itse pesaista vaatteensa.

 - Onko sisarellasi koruja?

 - On sillä, vastasi Mommi hiukan vaisusti. - Vaikka emme ole järin varakkaita, meille on kertynyt perintötavaraa Afrikasta.

 - Ai Afrikasta, innostui mies. - Onko norsunluuta tai timantteja?

 - Yksi norsunluinen hiuskampa, joka on äidinäidinäidin…, Mommi sekosi siinä sukuluettelossa.

   Miehen mielenkiinto lopahti selvästi, mutta hän lupasi kuitenkin armollisesti tulla alivuokralaiseksi. Päätettiin, että hän saapuisi allekirjoittamaan vuokrasopimuksen seuraavana päivänä.

   Herra Kroko Diili lähti ja lapset jäivät sydän pamppaillen istumaan sohvalle. Jokin kiersi ja kaihersi. Enemmän kuitenkin Mirtalla, mutta hänhän oli muutenkin sellainen jänishousu.

 - Saas nähdä, miten Mimmi suhtautuu? sanoi Mommi aika vaitonaisesti.

   Se selvisi, kun Mimmi saapui tunnin kuluttua.

 - Ei ja ei ja tuhannesti ei, olivat ainoat kommentit sisaren taholta.

 - Etkö ole lukenut, että lasten ja koirien kasvatuksessa tulisi välttää liiallista ei-sanojen käyttöä? Teho vähenee. Sana kuluu.

 - Mommi-hyvä, lausumieni ei-sanojen teho on kulunut jo aikoja sitten loppuun tässä perheessä. Nyt se elvytetään uusiin voimiin tällä sekunnilla. Kuulitteko? EI!

   Harvoin Mimmi oli noin itsepäinen ja vaikeasti taivuteltavissa.  

 - Hankin itse alivuokralaiseni ja piste.

 - Tietenkin hankit, me vain hieman autoimme sinua. Olethan itse  opettanut meille, ettei saa olla ennakkoluuloja eikä pinttyneitä asenteita. Asioihin ja ihmisiin täytyy tutustua, ennen kuin tuomitsee ne etukäteen. Katso ensin, millainen kaveri se on ja päätä sitten.

   Mommilla saattaisi hyvinkin olla tulevaisuudessa myös suhdetoimintapäällikön virka häämöttämässä, sillä Mimmi pehmeni pikkuhiljaa, ja niinpä mies sai tulla katsastettavaksi seuraavana aamuna. Ja koska aivan kuin tilauksesta suuria laskuja tipahteli kynnykselle juuri samoilla minuuteilla, Mimmi allekirjoitti sopimuksen ja huokaisi helpotuksesta, että rahahuolet ainakin hieman helpottaisivat. Mies jopa aivan vapaaehtoisesti korotti omaa vuokraansa, kun oli huomannut neitosen epäröivän.

   Samana iltana Kroko Diili muutti Miikkulaisten kotiin. Sinne näytti, ihme kyllä, muuttavan myös kaksi muuta tyyppiä, sillä joka tapauksessa he olivat jatkuvasti vierailulla krokotiilin luona. Heissäkin oli jotakin erikoista.

2. ARVOITUKSELLISET ALIVUOKRALAISET

 - Pian ryhdyn vaatimaan vuokraa myös noilta Kroko Diilin kavereilta, marisi Mimmi. - Hehän ovat niittautuneet tänne kuin omaan kotiinsa. Ainakin vesimaksun perin, kun aina on joku vessassa lorisuttamassa ja suhisuttamassa.

 - He juovat ja syövätkin huoneessaan. Jääkaapista vain hakevat muonaa.

 - Omiansa kylläkin, myönnettäköön, totesi Mimmi. - Mutta mitä kummaa ne siellä huoneessaan puuhaavat. Kun vain astun eteiseenkin, juttu vaimenee tai loppuu kerrassaan. Mitä ihmeen salaisuuksia heillä on?

   Niiden kahden muun miehen nimet olivat Gunnar Gorilla ja Ville Minkki. Edellinen oli nimensä veroinen, niin kookas ja lihaksikas, että täytti koko pienen eteisen ja puolet keittiötäkin, jos ilmestyi sinne murkinoitaan noutamaan.

   Gunnarilla oli vahvat hampaat, jotka paljastuivat pelottavina miehen irvistellessä tai haukotellessa. Kulmahampaat varsinkin olivat kunnioitusta herättävät. Ainakin näin aluksi hän tuntui olevan totinen kaveri.

   Minkki oli sileä ja kiiltävän musta. Luikerteleva kävelytyyli kuin käärmeellä. Pienet ja naskalinterävät hampaat, joita hän näytteli alituisesti. Puhui ja sihisi. Jotakin lieromaista hänessä oli.  

   Lapset olivat huomanneet, että kun hän livahti sisälle heidän rappukäytäväänsä, hän ensin tutki ja nuuski joka kolon. Tirkistelipä epäluuloisena sisään Huimalan tädin postiluukustakin. Kopeloi jopa hissin kattoa. Mitä hän oikein etsi? Vai pelkäsikö hän jotakin? Säpsähteli pienestäkin risahduksesta ja väläytteli hampaitaan.

   Eräänä iltana Mimmi pyysi Mirttaa kysymään vierailta, haluaisivatko he kupposen kahvia. Heillä kun meni aina niin perin myöhään. Vasta puolenyön jälkeen he hiippailivat pihalle, tosin hiljaa ja sukkasillaan. Krokotiili lähti usein heidän seurakseen. Minne he oikein menivät siihen aikaan yöstä?

 - No mitäpä siitä. Kullakin on omat tapansa, oli Mimmi tuuminut suvaitsevaisena. - En ole koskaan ennen tavannut niin hienovaraisia ja hillittyjä nuoria miehiä, tosin niin perin salamyhkäisiä.

   Mirtta siis käveli alivuokralaisen ovelle ja avasi sen sukkelasti. Käytöstavat tuppasivat silloin tällöin unohtumaan.

 - Mitä hit...? Etkö sinä likka osa koputtaa? karjahti krokotiili, mutta yritti sitten lieventää ärtynyttä tunnelmaa sanomalla:

 - Tarkoitan vain, että aivan säikähdin, kun ryntäsit sisälle noin vain.

   Mirtta oli ehtinyt huomata, että miehet kiireesti heittivät nahkatakin pöydällä lojuvien papereitten päälle. Oliko siinä kartta? Samoin he sulkivat kaksi matkalaukkua, että napsis vain. Mitä niissä sitten oli niin salaamisen arvoista? Reppukin sysättiin silmänräpäyksessä sängyn alle. Siellä kilisi ja kalisi jotakin.

   Jäykkinä kuin patsaat miehet odottivat, kun Mimmi kantoi kahvitarjottimen huoneeseen. Kiittivät ja gorilla nousi jopa kumartamaan. Pöydältä oli koko paperiläjä kadonnut jonnekin. Sen Mirtta huomasi ja kertoi siitä veljelleen.

 - Meidän olisi parasta tutkia se huone, tuumi Mommi.

 - Eikö se ole väärin?

 - Ehkä on, mutta väärin sekin on, että yhden vuokralaisen sijasta meillä on kolme epämääräistä holhottia kodissamme. Katsotaan, mitä niissä laukuissa on, ei sen kummempaa.

 - Milloin me sinne voimme mennä? Ei yöllä ainakaan, koska Mimmi huomaisi. Krokotiili taas on melkein aina päivisin kotosalla. Miksi, vaikka sillä piti olla vakituinen työ?

 - Minulle hän selitti, että hän työskentelee kotoa käsin. On ehkä jokin suunnittelija. Onhan hänellä kannettava tietokonekin ja oma puhelin.

   Vihdoin ja viimein kaikki miehet lähtivät yhtä aikaa ulos. Oli  varhainen iltapäivä. Yötöitä heillä kyllä tuntui olevan vähän päästä. Krokotiili saapui joskus vasta aamulla kotiin kovin punasilmäisenä ja stressattuna. Joi vain kupillisen kahvia ja mönki kai sänkyynsä.

   Mimmi oli naapurissa tapaamassa uutta perhettä, joka oli vasta muuttanut taloon. Nyt jos koskaan, päättivät lapset ja hiipivät huoneen ovelle. Mommi kuunteli hetken aikaa, mutta porraskäytävästä ei kuulunut risaustakaan. Sitten hän päätti avata oven.

   Mitä vielä. Hän vain yritti avata, raksutti ja paineli kädensijaa.

 - Sehän on lukossa, hän äimisteli. - Kuvittele, lukossa. Eikö se tyyppi luota meihin?

 - Oikeassapa oli, sanoi Mirtta tyytyväisenä. - Hyvä kun oli lukittuna. Minua jo pelotti. Minusta se ei ole oikein...

   Eteisen ovi avautui ja kynnyksellä seisoi Ville Minkki, mustana ja notkeana. Kuinka kukaan olento voi avaimella avata oven niin hiljaa ja sukeltaa esille äänettömästi kuin aave? Oliko se vakoillut heitä postiluukusta? Ehkä kuullut jotakin?

 - Jaa, jotakin unohtui, mutisi minkki ja meni krokotiilin huoneeseen.

   Hetken kuluttua hän tuli takaisin jokin salkku kädessään, pysähtyi lasten eteen ja katseli heitä ivallisen ja pistävän tutkivasti.

 - Mitäs pennut? Jäikö jotakin kesken?

   Vaikka viisikymmentä rosvoa olisi seissyt tuomarin edessä syytettyinä, he eivät olisi voineet vaikuttaa niin syyllisiltä kuin Mirtta ja Mommi. Molemmat nököttivät paikallaan jäykkinä kuin kynttilät ja kalpeina kuin haamut.

 - Emme me, emmehän me, vaan..., änkytti Mommi.

 - Emme me edes päässeet sisäl...

   Poika painoi salamanopeasti kätensä sisaren suun eteen.

 - Höpsistä, sinä pieni...

   Ville Minkki loi lapsiin halveksivan silmäyksen ja luikahti huoneeseen.

   Se siitä.  

3. PAPPA JA ÄNKYTTÄVÄ PAPUKAIJA

 - Ativarvaapas mitivitä, Mitivirtta? toimitti Mommi eräänä päivänä.

- Hutivuomenna tutivuon metiveille pativapukativaijan. Ymmärsitkö?

 - En, miksi puhut noin kummasti? Eihän teillä vielä tokaluokalla opeteta englantiakaan.  

 - Minun on pakko puhua näin, ettei Mimmi ymmärrä, kuiskasi Mommi. - Tämä on linnunkieltä ja olen oppinut sitä Samilta.

 - Hys, nyt Mimmi tulee. Mitivinä tutivuon setiven tätivänne sitivilloin kutivun Mitivimmi otivon ativauttamassa Hutivuimalan tätivätiä sitiviivouksessa. Etivehdin vitiviedä setiven potivois, etivennen kutivuin sitivisko tutivulee kotivotiin.

 - Puhu jo kunnolla, suuttui Mirtta. - En tajua sanaakaan.

 - Tänne te ette sitä papukaijaa salassa tuo, tokaisi Mimmi tiukasti.

 - Ymmärsitkö sinä minun puhettani? kysyi Mommi pettyneenä.

 - Toki ymmärsin. Puhuin sitä jo lapsena, ennen kuin olitte vielä syntyneetkään.

 - Mutta kontinkieltä et takuulla osaa. Konamintti kolenontti Kommimontti kojantti kosunantti...

 - Koltavanttikotukantti kootosessakuntti kojantti koupunkikantti konontti Koittaanttikokimäntti, jatkoi Mimmi sujuvasti.

 - Mäntti olet, Mommi, jos kuvittelet, ettei Mimmi osaa kieliä. Se osaa ruotsiakin, ja englantia, kehuskeli Mirtta.

 - Sehän minua on harmittanutkin, että Mimmi juttelee Kerttulin kanssa englanniksi. Sopii tietysti elokuviin menosta, ja toivoo, ettemme me ymmärrä siitä sanaakaan.

 - Näinköhän on? mutisi Mimmi hieman nolona.

 - Minäpäs ymmärrän vaikkapa ”kits” ja ”muuviis” ja ”kaa”.

 - Mitä se tarkoittaa? uteli Mirtta.

 - Tenavat ja elokuvat ja auto, kerskaili Mommi kielitaidoillaan. - Tunnen ainakin seitsemän muutakin sanaa. Yhden sellaisenkin, joka on raapustettu aseman seinään ja se on…

 - Apua, nyt se hernekeitto palaa pohjaan, huudahti Mimmi ja syöksyi keittiöön.

   Lapset tallustivat perässä ja Mommi jatkoi mankumistaan:

 - Mimmi-kiltti, saanko tuoda sen papukaijan tänne silloin, kun itse olet läsnä?

 - Olisit ehkä saanutkin, mutta kun yritit huiputtaa minua.

 - Mimmi-kulta, anna sen tulla, aneli Mirtta veljensä puolesta. - Haluaisin niin mielelläni tutustua oikeaan papukaijaan. Minulla on vain se vihreä pehmolelu sängyssäni, se Katja Lörppösuu.

 - Ei tule kuuloonkaan.

 - Olisit ehkä saanut synttärilahjaksi uuden puheliaan ystävättären, inisi Mirtta itku kurkussa. - Häppi pöö pöö...

   Miikkulaisten perheen asioista ei juuri kannattaisi mennä lyömään vetoa, ei ainakaan siitä, suostuuko Mimmi nuorempien sisarustensa inumiseen ja kinuamiseen. Hän nimittäin melkein aina antoi myöten. Ehkä hän oli hieman löperökin luonteeltaan, mutta ainakin helläsydäminen, ja yritti aina tarkastella asioita myös lasten näkökulmasta käsin.

   Siispä papukaija sai tulla eräänä kauniina päivänä kylästelemään. Se kuului Teron isoisälle, joka oli ollut merimiespappina ja kiertänyt kaikki maailman satamat, kuten pojanpoika ylpeänä kertoi. Lintu oli uskollisesti seurannut isäntäänsä ja oppinut kieliä sekä kirkoista että valitettavasti myös kapakoista.

   Papukaija oli hyvin paksu ja kirjava ja sillä oli valtava nokka, jolla se mielihyvin mutusteli kaikkea mahdollista, kuten siemeniä, banaania, pöytäliinoja, pipoja, pusakoita, kengännauhoja, ryijyjä ynnä muuta sellaista. Kokeilipa joskus nokkaansa myös tapetteihin ja Papan pianoon.

   Kun tämä viisas ja lievästi sanottuna suulas lintu oli päässyt vierailemaan jossakin, paikka näytti pureskellulta ja reikäiseltä kuin seula. Teron Pappa maksoi nöyrästi korvauksia eikä se vaikeata ollutkaan, koska hän oli sanomattoman rikas.

 - Eivät merimiespapit rikastu, eivät ainakaan rehellisin keinoin, väittivät pahansuovat ihmiset.

   Mutta Pappapa vaan oli vaurastunut. Ehkä miehellä oli ollut edullisia sijoituksia. Hänen tuottavin sijoituksensa oli kuitenkin ollut hänen erittäin rakas vaimonsa, joka oli erään amerikkalaisen miljonäärin leski.

   Pappa oli ostanut suuren tontin Teron kodin naapurista ja ennätysajassa kustannuksia säästämättä rakennuttanut sille komean talon, melkein palatsin. Ainakin Aittamäen kokoisen paikkakunnan katukuvassa se näytti kuninkaan linnalta.  

   Päämiehen elkeitä Papalla oli muutenkin, joten Teron vanhemmat olivat ihan tyytyväisiä, että isä ja appiukko ja isoisä, kaikki samassa persoonassa, asui edes aidan takana.

   Aitakin oli erikoinen sikäläisissä oloissa. Se oli korkea ja  valkoiseksi rapattu tiilimuuri, jonka päällä kiersi piikkilankaa ja johon oli upotettu teräviä pullon puolikkaita ja rautanauloja.

   Takorautaisen portin vieressä nököttävässä mökissä viettivät tarkkasilmäistä elämäänsä vihaisen näköinen ja likinäköinen pyylevä vartija sekä laupiaan oloinen, vanha ja pikimusta dobermanni, lempinimeltään Toope. Siltä olivat sisu ja hampaat rapisseet jo aikoja sitten.

 - Mitä heistä olisi hyötyä vartioimaan kallisarvoista rakennusta ja sen aarteita sekä niitten hyväntahtoista omistajaa?

 - Ei ollutkaan, selitti laivakokkina palvellut, topakka keittäjä, hienommalta titteliltään emännöitsijä. - Pappa on työssään tottunut rakastamaan lähimmäisiään ja säälimään heidän heikkouksiaan, joten hän ei raatsinut sanoa hyödytöntä vartijaa ja vähätöistä dobermannia irti, vaan oli kaikessa hiljaisuudessa asentanut taloonsa ja muuriin moninkertaiset hälytyslaitteet.

   Koira tunsi itsensä tärkeäksi ja vartija ainakin toiseksi tärkeimmäksi, joten he tietämättään viettivät leppoisia eläkeläispäiviä ja pysyivät kohtalaisen terveinä ja virkeinä.

   Korkeata muuria ja piikkilankoja hämmästeltiin ja niiden tarkoitusta pohdittiin monelta kantilta. Eräs johtopäätös oli, että koska Pappa oli aikoinaan toiminut myös kuuluisan Sing-sing-vankilan sielunhoitajana, hän nähtävästi koki muurit, piikkilangat ja lukot kotoisiksi ja turvallisiksi ja halusi vielä ikääntyneenäkin elää noissa nostalgisissa tunnelmissaan.

   Porttiin ei ollut johdettu sähkövirtaa. Pappa ei pitänyt sitä tarpeellisena, koska tottahan Toope ja Vihtori Vahtivuori pysyttelivät sen verran valppaina, että jaksoivat yhden kapean aukon vahtia.

   Lisäksi Papalla kävi valtaisa joukko vieraita. Sukulaisia, etenkin lapsenlapsia, ystäviä ja rahankerääjiä. Rikkaus ei ollut tehnyt Teron isoisästä ahnetta, vaan hän oli aina valmis rahoittamaan kaikkia mahdollisia järjestöjä ja yhdistyksiä, kunhan nämä pyysivät ropoja yleishyödyllisiin tarkoituksiin.

   Pappa avusti lapsia ja vanhuksia, eläimiä ja köyhiä, nälkäisiä ja syrjittyjä, sodan uhreja ja vainottuja, pakolaisia ja vammaisia. Ihmeellistä oli, ettei hän silti näyttänyt hitustakaan köyhtyvän, vaan mitä runsaammin hän jakoi omaisuuttaan tarvitseville, sitä enemmän varallisuutta kertyi hänen omaan kassaansa. Ehkä se oli jonkinlaista siunausta.

   Pelkästä uteliaisuudestakin ihmiset kävivät tutustumassa loisteliaaseen palatsiin. Toope oli oppinut avaamaan portin vähillä hampaillaan, ja liikennettä riitti yömyöhään asti.

   Eräänä iltana Vahtivuori oli kokonaan syventynyt seuraamaan Formula-kisaa telkkarista, ja Toope sai hoitaa vartiomiehen tehtäviään aivan omin päin. Se oli nähtävästi päästänyt sisään  epäilyttäviä tyyppejä, sillä aamulla pihassa havaittiin varsin kummia asioita.

   Keskelle hyvin hoidettua nurmikkoa oli kaivettu suuri monttu, joka sitten oli aivan häthätää huolimattomasti täytetty. Ensin luultiin, että koira oli piilottanut sinne luun, mutta kuopan koosta päätellen luun olisi täytynyt kuulua vähintään mammutille. Dinosaurustakin jotkut epäilivät Toopen saaliseläimeksi.

   Pappa ja varsinkin emännöitsijä Olga Ollonen olivat hyvin pahoillaan puutarhassa tapahtuneesta tuhosta ja myllerryksestä. Toope ei tiennyt mitään ja Vahtivuori vieläkin vähemmän. Papukaija oli yrittänyt kertoa jotakin, mutta kuka nyt niin lörpöttelevää otusta malttoi kuunnella tai uskoa. Juorusi muutenkin suut ja silmät täyteen. Kuoppa siis taisi jäädä arvoitukseksi.

   Sinä samana päivänä Papukaija siis tuli Miikkulaisille kylään. Se istui Mommin olkapäällä ja pureskeli hänen pystytukkaansa.

 - Tässä on Teron Papan papukaija, Kakaija Papapunen ja tässä ovat sisareni Mimmi ja Mirtta.

   Molemminpuolista kättelemistä ja hyminää. Kakaija Papapunen ojensi toisen jalkansa Mimmille ja kärisi:

 - Ha-hau du-du ju-ju du-duu.

 - How do you do, nice to meet you, ilahtui Mimmikin tervehtimään, koska sehän olisi varsin mukavaa, jos hän mahdollisesti voisi ottaa keskustelutunteja englanninkielessä tältä viehättävältä ja kohteliaalta keski-ikäiseltä daamilta.

   Palkkio hiukan pelotti, mutta ehkä papukaija voisi antaa jonkin verran alennusta, koska hän oli niin varakkaan miehen lemmikkieläin.

   Kaikilla oli varsin viihtyisää, ja Kaija nautti Mimmin koppuraisia korvapuusteja. Ne kun eivät pehmenneet, vaikka olisi kahviin kastanut. Vieraspa kehui niitä kohteliaasti:

 - Nä-nämä o-ovat va-varsin he-herkullisia.

 - Miksi Kakaija Papapusella on noin monimutkainen nimi? Miksei vain yksinkertaisesti Kaija Papunen? kummasteli Mimmi, kun lintu oli lähtenyt.

 - Huomasithan itsekin, että hän änkyttää, selosti Mommi. - Se on kai joskus merellä pelästynyt hirmumyrskyä.

 - Tai merirosvoja, auttoi Mirtta.

 - Hupsujako puhut? Ei merirosvoja ole enää olemassakaan.

 - No sitten merihirviötä, ehdotteli Mirtta sisukkaasti.

   Veli vain nauroi ivallisesti.

   Papukaija oli kovasti yrittänyt kertoa lapsille jotakin, mutta sen puheesta oli melko vaikeata saada selvää, koska se käytti ainakin kymmentä kieltä ja niitäkin änkyttäen, korautellen ja suhautellen.

 - Minun mielestäni se sanoi jotakin sinne päin, että se oli hiljattain nähnyt jotakin kummallista Teron Papan pihalla, arveli Mommi. - Saattaa olla vain tarinan iskentää, koska sillä on niin vilkas mielikuvitus. Itseäänkin nimittää välillä pääministeriksi ja välillä suuriruhtinattareksi.

4. RÖYHKEÄ ROSVOKOPLA

   Seuraavana päivänä lehdissä oli valtavat otsikot, ja Aittamäen asukkaille kerrottiin hämmästyttävä uutinen: Kaupungin Suurpankkiin oli edellisenä yönä murtauduttu. Lukot olivat ehjät, ja hälytyslaitteet eivät olleet toimineet. Ei ollut harmainta aavistustakaan siitä, kuka tai ketkä olivat tämän tihutyön takana.

   Kaikki rahavarat oli viety, myöskin henkilökunnan kahvikassa, siivoojarouva Mettiäisen työtakin taskussa olevat kolikot, kamreerin upouusi sateenvarjo sekä erään toimihenkilön kirkkaanpunaiset terveyssandaalit.

   Rosvot olivat siis puuhastelleet pankin tiloissa pitkän aikaa, ehkäpä useampanakin yönä, joten heillä oli ollut aikaa nuuskia perusteellisesti kaikki tilat. Häikäilemätöntä ja kylmäveristä sakkia. Psykologit ryhtyivät heti hahmottamaan moisten kelmien luonnekuvaa, jotta heidän jäljilleen päästäisiin mahdollisimman nopeasti. Olivatkohan he vielä kaupungissa?  

   Pelon väristyksiä tunsi jokainen kunnon kansalainen ja vähän kunnottomampikin, koska saattoihan pankkirosvoilla olla jotakin hampaankolossa heitäkin vastaan, vaikkapa jokin selvittämätön sotku yli kaksikymmentä vuotta alalla työskennelleen Timo Taskuvarkaan kanssa.

   Sitä jaksettiin äimistellä, että kuinka murtomiehet olivat päässeet sisälle hyvin vartioituun pankkiin. Oliko heillä ollut avustaja pankissa, joka oli avannut heille oven sisältä käsin? Olivatko he jollakin pelillä saaneet käsiinsä avaimen ja salasanat näppäilyä varten? Siis taas rikostoveri rahalaitoksen sisäpiirissä?

   Vai olivatko he sukeltaneet sisälle ilmanvaihtokanavasta? Siis uskomattoman pienikokoisia, mutta kaikkea muuta kuin vähäpätöisiä, konnia. Vai oliko kysymys näkymättömästä armeijasta, esimerkiksi bakteereista ja viruksista? Taikka sitten ihan oikean haamujengin kolttosista.

   Olivat rikoksen tekijät keitä hyvänsä, niin kauhua ja paniikkia he pystyivät herättämään ennen niin rauhallisen pikkukaupungin asujaimistossa. Kunpa heidät saataisiin pian kiinni ja edesvastuuseen teostaan.

   Poliisikunta pinnisteli ja ponnisteli, pinkoi ja pyöri, mutta tuloksia ei vain syntynyt. Rosvot olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen.

   Teronkin vanhempia kuulusteltiin, samoin Pappaa, koska pankki sijaitsi viereisellä tontilla. Oliko kukaan huomannut mitään epätavallista liikettä naapurissa? Ei sitten pihaustakaan, oli yleinen mielipide. Dobermanni Toope ei heti ensimmäisestä  kysymyksestä käsittänyt, mitä oli tapahtunut, joten hänelle asia selitettiin neljään kertaan. Vastaus oli yksiselitteinen:

 - Vov, en ole huomannut mitään enkä koskaan enkä milloinkaan.

   Vihtori Vahtivuori vahvisti auliisti koiransa todistuksen. Hänkään ei ollut todennut mitään kummempaa missään eikä koskaan, sillä hän oli seurannut kiinnostavaa jännityselokuvaa televisiosta. Siinä kerrottiin pankkiryöstöstä, jossa rikolliset olivat murtautuneet pankkiin hieman epätavallista tietä, nimittäin...

 - Jaaha, jaaha, oli rikoskomisario Murtomaasto myönnellyt ja keskeytti portinvartijan lupaavasti alkaneen kuvauksen. - Entä tämä papukaija? Nehän osaavat puhua eikö totta?

 - O-osaan to-todella pu-pu-pu-hua, vie-vie-lä-lä-pä-pä var-var-sin su-su-su-su-ju-ju-ju-vasti, aloitti Kakaija Papapunen innolla selostuksensa.

 - Mitä se sanoo? hämmästeli rikoskomisario. - Kääntäisikö joku?

 - Kaija-rouva sanoo, että hän osaa puhua varsin sujuvasti, tulkkasi Tero.

 - Miksei sitten puhu, ärisi rikoskomisario, joka oli jo jutun tässä vaiheessa peräti kyllästynyt epämääräisiin ja epätarkkoihin todistajiin. - Kysy siltä, onko se havainnut mitään hälyttävää naapuritontilla hiljattain.

 - O-olen ky-kyllä, si-sillä siel-siellä o-o-o-on jo-jo-jo pi-pi-dem-dem-dem-män ai-ai-ai-kaa liik-liik-ku-ku-ku-nut e-e-päilyt-tä-tä-viä tyy-tyyp-tyyp-pe...

   Papukaijalle kävi samoin kuin ihmisillekin, jos heillä on taipumusta änkyttämiseen. Jännittävässä ja pelottavassa tilanteessa puhe ei tahdo luistaa senkään vertaa kuin normaalioloissa.

 - Voi liikennepoliisin pikkuvarvas, huokaili Murtomaasto. - Merkitsen tähän, että kukaan ei ole huomannut mitään. Sillä selvä ja piste.

   Komisario painoi niin rajusti loppupisteen tälle lausunnolle, että hänen lyijykynänsä katkesi. Teroittajaa ei ollut, ei myöskään linkkuveistä, joten emännöitsijä Olga Ollonen kiikutti paikalle huipputerävän ja auringonvalossa välkähtelevän leipäveitsensä, mutta poliisit olivat jo lähteneet.

   Pankin henkilökuntaakin kuulusteltiin useaan otteeseen. Nuori ja kokematon konstaapeli Tarkka-Aho lausui vakaana mielipiteenään, että syyllisiä eivät ainakaan voineet olla apulaisjohtaja eikä siivooja eikä myöskään pääkassa.

 - Miten niin, ihmettelivät muut poliisit.

 - No koska heiltä kaikilta on viety jotakin henkilökohtaista omaisuutta: sateenvarjo, kolikoita taskusta ja punaiset terveyssandaalit.

 - Ha haa, huudahti rikoskomisario ivallisesti. - Siinähän se juju onkin. Kukaan ei osaa epäillä heitä, koska he ovat ujuttaneet rosvojen säkkiin myös omia tavaroitaan.

   Joka tapauksessa nämä kolme epäilyksenalaista oli pakko vapauttaa syytteistä. Siistijä Mettiäinen loukkaantui niin kovasti mokomista epäilyistä, että hän ehdottomasti halusi päästä varhaiseläkkeelle, vaikka oli jynssännyt taloa vasta 44 vuotta.

   Kerrassaan toivotonta. Asiaa tutkittiin tismalleen yksi viikko ja puolitoista päivää, ja sen jälkeen poliisit yksimielisesti totesivat, että tässä vaiheessa oli vain myönnettävä, että ryöstö taitaa jäädä selvittämättömäksi.

   Se siitä.

5. VANHAN LINNAN LOKEROISSA

   Pappa jakoi mielellään lahjoja lapsille. Niinpä hän oli ostanut pojanpojalleen Terolle suuren taulun, johon saattoi piirtää magneettikynällä. Kynän jäljen sai helposti pyyhittyä pois ja uusia jänniä kuvioita saattoi taas piirrellä puhtaaseen tauluun.

   Lapset kertoivat tuosta mukavasta lelusta Mimmille, mutta valitettavasti se oli liian kallis.

 - Katsotaan nyt, jos mahdollisesti joulupukki toisi sellaisen, rauhoitteli isosisko.

 - Miksi joulupukki on meidän kohdallamme paljon köyhempi kuin esimerkiksi Teron perheessä? kummasteli Mirtta. - Tero sai viime joulunakin mahtavan hienon monivaihteisen pyörän.

 - No jaa, ei lahjan arvo ole vain sen hinnassa tai hienoudessa, yritti Mimmi.

 - Kyllä mekin saamme ihan kivoja lahjoja, ryhtyi Mommi puolustamaan sisartaan. - Tyytyväinen mieli se on tärkeintä, sanoo Teron Pappakin, vaikka on sikarikas.

   Mimmi hankki lapsille suuret arkit harmahtavaa käärepaperia, joihin he voisivat piirtää. Niinpä lapset makasivat keittiön lattialle ja heillä oli ainakin neljä arkkia edessään. He olivat yhdistäneet ne teipillä ja alkoivat hahmotella itselleen palatsia. Vielä suurempaa kuin Papalla oli.

   Koko iltapäivän he ahersivat. Etupäässä Mommi piirsi, ainakin vaikeammat kohdat, mutta pikkusisko väritti sohvia ja mattoja, ja molemmilla oli ylen hauskaa. Joissakin sisustuspulmissa Mimmikin tuli avuksi.

   Illalla heillä oli mahtava pohjapiirros suurenmoisesta linnasta. Siinä oli noin 90 huonetta, aika pieniä, mutta sen verran niissä oli kuitenkin tilaa, että pikkuruisia huonekalujakin niihin saattoi piirrellä.

   Oli ovia ja ikkunoita ja mutkaisia käytäviä. Portaita ylös ja alas. Monta uloskäytävää, ja sitten Mommi innostui luonnostelemaan linnaan myös salaovia. Kun koko komeus oli valmiina, he ottivat pieniä pelinappuloita, joita he käyttäisivät linnan asukkaina. Mommilla oli sininen nappula ja Mirtalla keltainen.

   Muitakin henkilöitä asui palatsissa. Siellä oli keittäjä ja taloudenhoitaja ja puutarhuri ja kaksi koiraa. Mirtta halusi sinne myös kolme kissaa, mutta siitä sukeutui sisaruksille riita.

 - Yksi katti riittää, sanoi veli. - Siinäkin on jo liikaa. Eihän se tee muuta kuin pesee itseään ja hyrrää.

 - Niin tekee Sottu-Suttulan kissakaunokainen, se Turhansiisti, mutta on sitä villimpiä ja leikkisämpiäkin kissoja, väitti Mirtta.

   Juuri kun lapset olivat päätymässä sopuratkaisuun eli kahteen kissaan, Mimmi tietysti kutsui iltapalalle ja nukkumaan.

 - Ei vielä, huusivat tenavat harmissaan. - Tämä jäi kesken. Nyt me vasta rupeamme palatsissa asumaan ja liikkumaan. Sinäkin saat oman nappulasi, vaikka tuon kauniin sinipunaisen, jollet hätistä meitä nukkumaan.

   Mikään ei auttanut.

 - Huomennakin on uusi päivä ja vielä lauantai, joten teillä on silloin aikaa syventyä leikkiinne.

   Marinat eivät tällä kertaa auttaneet. Pää täynnä suunnitelmia ja kuvitelmia sisarukset matkasivat Höyhensaarille.

   Siellä vasta alkoikin tapahtua outoja asioita.

   Lapset istuivat taas niitten paperiarkkien vieressä ja leikkivät nappuloilla, jotka vaeltelivat eri huoneissa, istuivat välillä levähtämään herkkuja notkuvien ruokapöytien ääreen tai pelasivat monenlaisia jänniä tietokonepelejä.

   Yhtäkkiä he olivatkin itse niitä pelinappuloita, ja talo muuttui aivan oikeaksi. Se oli todellinen palatsi. He olivat nähneet TV:ssä kuvia vanhoista kuninkaallisista linnoista, ja nyt he saivat kuljeskella juuri sellaisen loisteliaissa saleissa.

   Huonekalut olivat mestarillisesti valmistettuja, aitoa käsityötä. Niissä oli silkki- tai samettipäällysteet, ja käsinojat sekä  jalat olivat taitavasti veistettyjä. Niissä oli ruusuja ja lehtiköynnöksiä, ja osa oli sivelty kultamaalilla.

   Lattialla oli valtavan suuria upottavia mattoja, ja seinät oli peitetty kallisarvoisilla vaatteilla, jotka esittivät kansojen historiaa. Siellä oli ritarilinnoja ja keskiaikaisia kaupunkeja.

   Niissä saattoi olla kuvattuna kokonainen metsä, jossa kauriit ja linnut elelivät, ja hienosti pukeutuneita ihmisiä istui puitten siimeksessä huviretkellä.

   Mahtavia maalauksia ja veistoksia näkyi joka puolella. Ne esittivät hurjia taisteluita kahden sotajoukon välillä. Hevoset korskuivat ja miehet karjuivat käskyjään. Haavoittuneet vaikeroivat teutaroivien ratsujen kavioitten alla. Melkein pystyi kuulemaan sen metelin ja tykkien jyskeen taustalla sekä haistamaan kaikkialla leijailevan ruudinsavun.

   Mommi ja Mirtta kiertelivät saleissa ja olivat juuri nousemassa leveitä portaita toiseen kerrokseen, kun he kuulivat kimakkaa haukkumista. Pieni terrieri juoksi heidän perässään. Se näytti huolestuneelta ja kehotti lapsia viipymättä palaamaan pääovelle.

 - Vov vov, lähtekää jo kotiin. Niin on parasta.

 - Emme me vielä malta jättää tätä huimaavan upeata rakennusta. Täällä on vielä paljon nähtävää. Torneja ja kellareita.

 - Jos sittenkin lähdettäisiin Mimmin luo, vikisi Mirtta.

 - Senkin Itku-Maija, en ota sinua enää koskaan mukaan seikkailuihin, jos haluat jättää hommat kesken juuri kaikkein jännittävimmässä kohdassa.

 - Lähtekää jo, vingahteli terrieri ja katseli epäluuloisena ympärilleen. - Kyllä tämä jo riittää. Lähtekää hyvän sään aikana.    

 - Sää on erinomainen, leukaili Mommi. - Eihän täällä sisällä edes sada eikä tuule.

   Vai tuuliko sittenkin? Lapset olivat kuulevinaan hiljaista huminaa, joka  vähitellen vahvistui. Vai satoiko? Ainakin kauniisti maalatusta katosta alkoi tippua jotakin, sieltä jousilla ampuvien herttaisten enkelipalleroitten keskeltä.

   Jotakin punaista. Olivatko ampujat osuneet saaliiseensa? Oliko se  verta?

 - Nyt juostaan haukahti koira ja alkoi laukkoa kohti ovea.

   Lapset juoksivat perässä, huoneesta toiseen. Niitä oli varmaankin kymmeniä. Sitten he saapuivat pitkään käytävään.

 - Tänne päin, neuvoi terrieri. - Aina vain eteenpäin.

 - Ei, huusi Mommi. - Tuosta ikkunasta näkyy pihalle, joten käännytään seuraavasta kulmasta oikealle.

 - Ei, ei, uikutti koira ja oli äkkiarvaamatta hävinnyt.

6. KELLARIN ASUKAS

   Lapset lähtivät juoksemaan Mommin valitsemaan suuntaan. Edessä oli taas ovi. Ne olivat muuten kauhean korkeita ja kädensija kaukana lasten pään yläpuolella. Lähellä oli pöytä ja näppärästi Mommi hyppäsi sen päälle ja siitä edelleen kullalla silattuun ripaan. Turhaanpa hän ei ollut kiipeämään tottunut marakatti.

   Ovi avautui ja hupsis he tasapainoilivat pitkin jyrkkiä portaita. Lamput himmenivät sitä mukaa kun he lähestyivät alakertaa. Kellari. Jälleen pitkiä mutkaisia ja haarautuvia käytäviä. Yhä pimeämpää.

 - Olisipa meillä lamppu, huohotti Mirtta.

 - Sinullahan on kynä kädessäsi, sihisi joku seinän viereltä. - Piirrä sillä.

   Puhuja oli luurangonlaiha rotanruipelo.

 - Hui, kiljaisi Mirtta.

 - Älä minua pelkää, yritän vain auttaa teitä, vikisi rotta. - Olette tosi lirissä. Äkkiä nyt poika. Piirrä.

 - Mihin?

 - Minne tahansa. Seinään tai lattiaan tai siihen lehtiöön, joka sinulla siinä on.

   Totta tosiaan. Mommille ilmestyi piirustuslehtiö käteen. Vikkelästi hän piirsi siihen taskulampun, sitten vielä toisenkin. piirustuksenopettaja ei niitä juuri lampuiksi olisi tunnistanut, mutta se riitti täällä kellarissa.

   Siinä silmänräpäyksessä molemmilla lapsilla oli kirkasvaloinen taskulamppu. Ne olivatkin tarpeen, koska käytävä muuttui pilkkopimeäksi.

   Valokeilat heiluivat pitkin seiniä, lattiaa ja kattoa. Sitä yhtä ja samaa. Nihkeitä, vettä tippuvia muureja kaikkialla. Omituisia humisevia ääniä täälläkin. Ehkä jossakin oli ovi auki tai ainakin tuuletusaukko.

 - Tuolla on ovi, kuiskasi Mirtta, koska hän ei uskaltanut puhua ääneen. Heillä oli vain sellainen kummallisen ontto tunne, että täällä oli muitakin kuin he ja se avulias nälkään nääntymäisillään oleva rotta, Rafu Rottenberg.

   Mommi kokeili ovea. tietenkin lukossa. Tännekö heidän täytyi jäädä? Ehkä vuosikausiksi. Hirvitti.

 - Olisiko teillä yhtään ruokaa? kyseli Rafu. - On noloa kerjätä, mutta olen itsekin joutunut tänne umpikujaan. Hampaani ovat tosi hyvät, mutta eivät nekään pysty jyrsimään aukkoa seinään. Olen kuolemaisillani nälkään ja janoon.

 - Minulla voi olla pastilleja taskussani, mutisi Mommi ja tarjosi niitä rotalle, joka alkoi kiihkeästi narskuttaa ja maiskutella.

 - Kiitoksia, mutta on tämä hiukan heppoista. Sitä paitsi ne tarttuvat hampaisiin. Ettei vain jokin paikka jo irronnut tällä lounaalla, motkotteli Rafu, jonka vaatimukset eivät toki siihen loppuneet. - Lisäksi minua janottaa kauheasti. Osaathan sinä Mommi piirtää. Mikset loihdi meille herkullista ateriaa?

   Epäröiden poika alkoi piirtää erilaisia ruokia lehtiöön, ja sitä mukaa niitä tipahteli käytävän lattialle. Siinä oli maitotölkki, reikäleipä, voirasia, jopa veitsi ja juomalasi. Innokkaasti Mommi piirteli vielä makkaranpötkön ja tahkojuustoa reikineen päivineen.  

   Jälkiruuaksi kolme komeata jäätelötötteröä. Raimo halusi välttämättä päärynää ja Mirtta mansikkaa. Mommilla heräsi mieliteko toffeeseen. Ei tarvittu kuin ripaus punaista ja mansikkatötterö oli valmis. vihreä taikoi esille päärynän ja vaaleanruskea toffeen.

 - Olet sinä taitava piirtäjä, ihasteli Mirtta. - Anna minunkin yrittää.

 - Et sinä osaa, pumpernikkeli, vastusteli poika, mutta luovutti sitten kumminkin lehtiön ja tussit sisarelleen.

 - Haluan mehevän appelsiinin, sanoi tyttö ja pyöritti ja kieputti oranssinväristä kynäänsä.

 - Tuo voi yhtä hyvin olla ilmapallo tai aurinko taikka Mollamaijan pää, arvosteli veli. - Ei tuosta takuulla mitään appelsiinia heltiä.

   Mutta annas olla. Vino ja litistynyt appelsiini vierähti jostakin lattialle. He jakoivat sen kolmeen osaan, ja olivat niin, niin kylläisiä tämän herkkuateriansa jälkeen.

 - Nyt vain ruokalevolle, ähisi Rafu Rottenberg tyytyväisenä. - Kovat ovat paikat täällä, mutta jospa piirtäisit meille mukavat pikkuvuoteet. Tarvitsisin kaksi punaruudullista toppatäkkiä, koska jäseniäni on alkanut kolottaa tässä kosteudessa ja inhottavassa viimassa.

 - Niin se viima, huudahti Mommi. - Ja tuo salaperäinen ovi. Onhan siinä suuri avaimenreikä. Siitä ehkä vetää, joten melko varmasti sen ulkopuolella on piha ja vapaus.

 - Entä se vuode ja nimenomaan se punaisenkirjava täkki?

 - Älä nyt hupsi, Rafu. Emme me kerkiä täällä lonkkaa vetää, koska meidän  on päästävä ulos ja äkkiä sittenkin. Minä loksutan kädensijaa, työntäkää te hartiavoimin.

   Mirtta ja Rafu tekivät työtä käskettyä. Hartiavoimat vain eivät riittäneet. Ovi pysyi tiukasti kiinni.

 - Se on tietysti lukossa. Mistähän löytyisi avain? Juoksepa sinä Rafu tänne etsimään, niin minä näytän lampullani valoa.

   Hyvin haluttomasti rotta taapersi edestakaisin käytävällä. Hän ei enää ollutkaan laiha ja heiveröinen, vaan oli pullistunut kuin halkeamaisillaan oleva purukumin kupla. Että pitikin olla ahne luonteeltaan. Kun ei vain räjähtäisi kappaleiksi kesken kaiken.

 - Mitään ei löydy, mutisi rotta ja hieroi unisia silmiään. - Nyt olisivat pienet torkut paikallaan.

 - Minä haluan kotiin Mimmin luokse, nyyhkytti Mirtta ja hieroi myös silmiään, koska itku ei ollut kaukana.

 - Älkää vätykset narisko, komensi Mommi sotapäällikön äänellä, mutta vaikeni kauhistuneena, sillä jostakin kuului taas voimakas humahdus, melkein kuin ulvahdus.

 - Myrsky se vain on, lohdutteli poika muita, mutta kyllä hänelläkin huulet vapisivat ja leuka väpätti.

 - Piirrä se avain, tuhahti Rafu Rottenberg. - Mittaa reikä ja piirrä.

   Mommi mittasi ja piirsi. Liian pieni. Jälleen mittomista ja tuloksena oli todella komea avaimen kuva. Aivan liian suuri.

 - Mittaa tarkasti, ärähti rotta.

 - Älä motkota, minähän yritän parhaani, puolustautui poika.

 - Yritä enemmän. Ei sinusta ikinä tule räätäliä eikä arkkitehtiä, jos olet noin epätarkka ja huolimaton, toruskeli rotta hampaitaan kirskutellen.

   Hampaitaan kirskutellen Mommi mittasi ja piirsi. Hienoa. Tämä avain sopi lukkoon kuin nakutettu. Taas oli yksi ongelma voitettu ja yksi esteenä oleva ovi avattu.

 - Vapauteen! intoutui poika taas huutamaan.

(kuva 7)

7. PELASTUTAANKO PIIRTÄMÄLLÄ?

   Hirveä ulvonta oli vastauksena. Vapaudesta ei tietoakaan. Oven takana olivat jälleen uudet, jyrkät portaat, jotka tuntuivat johtavan aina taivaaseen asti. Siltä tenavista ja rotasta ainakin tuntui.

 - Jospa kellarissa olisi sittenkin ollut jokin muu ovi, harmitteli Mommi, mutta eipä heille suotu toista tilaisuutta tutkia käytävää.  

   Kuului taas huminaa, ujellusta ja ulvahduksia. Jokin pelottava tarttui heihin hyisillä kynsillään ja alkoi kiidättää ylös portaita. Varpaat vain hipoivat askelmia. Ihan hirvitti se vinha vauhti.

 - Ehkä pääsemme katolle ja sieltä tikkaita myöten alas. lohdutteli Mommi kauhistunutta sisartaan ja peräti uuvahtanutta Rafu Rottenbergiä.

   Lähelle kattoa he pääsivätkin, sillä itse asiassa he päätyivät korkeaan torniin ja sen pikkuruiseen kamariin. Taas tietysti lukkojen taakse.

 - Olipas se vauhtihurjastelua, päivitteli Rafu. - Ihan päästä huippasi. Joskus pakkaa nimittäin verenpaine vaivaamaan. En ole enää mikään nuorukainen ja ne ruokailutottumukset tahtovat koitua turmiokseni. Tiedostan sen itsekin, mutta kun se on niin makoisaa se herkuttelu. Kunhan tässä taas sitä muonaa saisi käpäliinsä ja varsinkin hampaisiinsa.

   Kärsivällisesti lapset kuuntelivat tätä sairauskertomusta. Samanlaista selostusta Huimalan tätikin heille aina syötti. Mimmi oli neuvonut heitä kuuntelemaan toisten huolia, koska silloin voi itsekin odottaa tulevansa kuulluksi.

 - Voi kun meillä olisi kännykkä, voivotteli Mirtta. - Soitettaisiin palokunnalle.

 - Nerokas tyttö, kehaisi rotta. - Mommi, sen kun piirrät.

   Mommi syventyi taiteilemaan koko tarmollaan. Mainospiirtäjäksi hän oli päättänyt tullakin. Lahjoja näytti olevan ja riittävän.

 - Älä noin perusteellisesti piirrä, hoputti Rafu tällä kertaa. - Älä kaikkia numeroita siihen töherrä. Vähempikin riittää. Ne hätänumerot.

   Poika sai työnsä sen verran valmiiksi, että hän saattoi painella kolme hätänumeroa.

 - Haloo, mikä hätänä? kuului jostakin kaukaa uninen miehen ääni.

   He kaikki ihan kiljaisivat ilosta. Vihdoinkin yhteys muuhun maailmaan. Rotta yski ja piteli pyöreätä mahaansa. Ahdisti niin palleasta. Silti hänellä oli sisua kuiskia neuvojaan:

 - Sano nimesi, kuvaile tämä paikka ja sano tarkka osoite.

 - Iltaa, olen Mommi Miikkulainen. Olemme suuren linnan tornikamarissa. Vankeina. Täällä on kai myös kummituksia, kun on niin kauheata ulvomista ja ryskettä. Kai kuulette sen?

 - Mikä paikkakunta ja lähempi osoite?

 - Olemme kai Aittamäen kaupungissa, mutta..., Mommi katseli apua anovasti rottaa.

 - Tarkka katuosoite, tiukkasi varsin jämeräksi muuttunut ääni toisesta päästä.

 - En minä tiedä, mutta luulisi tällaisen palatsin löytyvän. Varmasti kuuluisa nähtävyys täällä päin.

 - Missä päin, kysyi mies jo selvästi kyllästyneenä. - Jos todella tarvitsette apua, teillä täytyy ehdottomasti olla tiedossa täydellinen osoite, koska muuten emme lähetä kallista kalustoa ja uupuneita miehiä liikenteeseen keskellä yötä. Ottakaa selville kadun nimi ja talon numero ja soittakaa sitten uudelleen. Hyvää yötä.

   Mirtta purskahti itkuun ja niin olivat vähällä tehdä Mommi ja rottakin.

 - Huonoa asiakaspalvelua, sähisi herra Rottenberg. - Kun ja jos täältä ikinä pääsen ihmisten ja jyrsijöitten ilmoille, valitan heti kuluttaja-asiamiehelle ja eduskuntaan. Soita vielä uudestaan ja hauku se tolvana.

 - Ei kun puhu kauniisti, Mommi, valitteli Mirtta. - Mimmi sanoo, että jos osaa kauniisti pyytää, saa vaikka kuun taivaalta.

 - Kuuta emme tässä hötäkässä tarvitse, kun on nuo taskulamput, totesi Rafu kuivasti. - Katsokaa muuten tuota kirkkaana pollottavaa täysikuuta. Tosi upea näky, mutta taitavatpa sitä tänä yönä muutkin oliot ihailla. Tämä valaistus on omiaan houkuttelemaan paikalle koko maailman aaveet ja luurangot.

 - Voi Rafu-kiltti, älä pelottele meitä, pyyteli Mirtta nyyhkytystensä lomasta.

   Portaista ja tornin ympäriltäkin kuului hissutusta ja tassutusta ja kolketta ja kiljahduksia.

 - Mitä joukkoa ne on, kun ketään ei näy? äimisteli rotta. - Etteivät vain ole oikeita kummitu...

 - Ei saa puhua niistä, itki Mirtta. - Piirrä Mommi jotakin, että pääsemme täältä pois. Piirrä palokunta ja autot ja tikkaat ja miehet ja...

 - Menee liiaksi aikaa Mommin taidoilla, keskeytti Rafu. - Piirrä vain tikkaat. Niillä pääsemme laskeutumaan pihalle.

   He kokeilivat ikkunoita. Kaikki olivat lujasti kiinni, osa jopa naulattuina paikoilleen.

 - Ne pitää vain rikkoa, totesi Rottenberg.

 - Ei ikkunoita saa rikkoa, sanoo Mimmi.

 - Hätä ei lue lakia, väitti rotta. - Jos sattuisi vaikkapa tulipalo, pakkohan täältä olisi ulos päästä.

 - Tunnen savun hajua, huudahti Mommi. - Tunnetteko te muut sitä?

   Muutkin nuuskivat ilmaa.

 - En minä mitään haista, vastasi rotta. - On ainaista nuhaa ja kuumeilua, koska asustelin niin kauan siinä kosteutta tihkuvassa hautaholvissa.

 - Minä tunnen sen, väitti Mirtta puolestaan. - Tosiaan, savun hajua, ja kun kurkistatte tuosta ikkunasta, siellä loimottaa jotakin punaista.

 - Apua, linna on tulessa, kiljui Mommi kauhuissaan. - Minä soitan heti palokunnalle.

   Kännykkä oli ehtinyt tällä välillä häipyä jonnekin, mutta poika piirsi tottuneesti uuden.

 - Haloo, onko se palokunnassa?

 - Haloo, on se, vastasi sama ääni kuin edelliselläkin kerralla.

 - Minä luulin, että tämä olisi eri paikassa.

 - Säästäväisyyssyistä olemme yhdistäneet useampia numeroita, kuten esimerkiksi poliisin, palokunnan, ambulanssin, palvelevan puhelimen, synnytysosaston, veikkaustulokset, toivelevyt, horoskoopit ja...

 - Anteeksi, että keskeytän, mutta olemme suuressa hädässä, voihki Mommi.

 - Huoltoasemien vessat ovat auki 24 tuntia vuorokaudessa, joten...

 - Auttakaa meitä!

 - Mikä teillä siis on ongelmana?

 - Täällä palaa. Koko linna on pian ilmiliekeissä. Olemme yhä lukittuina tänne torniin. Tulkaa niin pian kuin pääsette. Apua.

 - Apua, huusivat Mirtta ja rotta varmuuden vuoksi puhelimeen, jotta olisi todistajia.

 - Onko siellä muitakin?

 - On sisareni Mirtta ja yksi keski-ikäinen mieshenkilö, jonka nimi on Rafu Rottenberg.

 - Siis aikuinen. Sepä hyvä. Kysy häneltä, jos hän tietäisi tarkan osoitteen. Yritän saada palomiehet hereille heti, kun asia on sataprosenttisen varmaa.

 - Ei herra Rottenbergikään tiedä osoitetta, vaikka hän on asunut täällä monta vuotta.

 - Onko hän menettänyt muistinsa? Miten ikävää. Sitä sattuu, minunkin isoäitini on valitettavasti jo kauan...

.- Apua, ne liekit leimahtelevat jo tornin juurella ja nuoleskelevat seinää, huusi Mirtta puhelimeen. - Pitäkää kiirettä.

 - Jospa se herra Rottenberg osaisi kuitenkin hieman tarkemmin kuvailla aluetta. Anna puhelin hänelle.

 - Haloo, Rottenberg puhelimessa.

 - Iltaa. herra Rottenberg, lausui miesääni huomattavasti kohteliaampana kuin aikaisemmin. - Tämä on palolaitokselta, päivystäjä Uuno Unikeko.

 - Hauskaa tutustua, mutta olemme täällä suuressa vaarassa. En minä niin itsestäni perusta, mutta kun Mommi ja Mirtta ovat vasta lapsia. Sellaisia marakatteja.

 - Hah haa, hauskasti sanottu. Minullakin on kotona riehumassa peräti neljä villiä tenavaa. Marakateiksi minäkin niitä kullannuppuja toisinaan nimitän. Rakastan heitä niin...

 - Tämä tulipalo, yritti rotta saada ääntään kuuluville. - Olemme hengenvaarassa ja...

 - Aivan oikein, siispä, mennäänpäs asiaan. Siis tulipalo, ja te olette sentään aikuinen. Jos voisitte ystävällisesti kertoa, mikä onkaan tämänhetkinen toimenkuvanne, niin raapustan sen tähän paperiin. On virallisempaa ja täydellistä. Palopäällikkö on uskomattoman pikkutarkka. Siis tarkka kuvaus ammatistanne, jos saan pyytää?

 - Olen jyrsijä ja erikoistunut rotaksi, koska...

 - Rotta? Eli siis joku Rotary, siis Rotary-järjstön jäsen? Sellainen ei ole varsinainen ammatti, tietysti kyllä hyvä harrastus, joten tarkempi ammatti tai jos olette jo eläkkeellä, se entinen toimi.

 - Olen jyrsijä.

 - Jyrsijä? Tarkoitatteko te mahdollisesti jonkinlaisia maansiirtokoneita vai huonekalutehtaitten höyliä? Omistatte siis liikeyrityksen? Onnitteluni, koska minäkin olen aina toivonut, että...

 - Apua, huusivat lapset. - Tuli nousee jo tornin puoleen väliin.

 - Olen rotta. Kuulitteko? ROTTA! Sellainen pieni jyrsijä.

 - Rottia ja marakatteja? Ahaa. Pidätte minua pilkkananne. Palokunta ei totisesti lähde liikkeelle jonkin häirikköpuhelun takia. Saatte kiittää onneanne, etten lähetä poliiseja peräänne. Hyvästi.

 - Oi. lähettäkää tänne poliiseja, huusi rotta, mutta Uuno Unikeko oli jo sulkenut puhelimen, hyvin äkäisenä.

 - Nyt olemme oman onnemme nojassa, huokaisi Mommi. - Ja minun piirustustaitoni.

 - Piirrä ne tikkaat, hoki Mirtta.

   Mommi piirsi.

 - Tarpeeksi pitkät. Katso toki ikkunasta ja mittaa, kähisi rotta, jolla savu alkoi käydä kurkkuun.

   Mommi piirsi hätäpäissään melkein koko lehtiön täyteen. Onneksi jäi sentään pari arkkia, muuten heille olisi vähän päästä käynyt tosi huonosti.

 - Lisää poikkipuolia, vielä ja vielä, ainakin sata yhteensä, neuvoi rotta huolestuneena. - Mirtalla ja minulla on lyhyet jalat.

   Vihdoin paperilla oli sivukaupalla tikkaita. Niiden avulla he saivat rikottua yhden ikkunan, ja sen jälkeen he työnsivät tikapuut ulos.

 - Hurraa! huusi Mommi. - Ne ulottuvat maahan asti. Nyt vain tikkaille. Mene sinä Rafu ensimmäisenä, sitten Mirtta ja minä tulen viimeisenä.

   Kaikki onnistui erinomaisesti tikkaitten puoliväliin asti. Silloin tuli pulmia, ja pahoja. Koko linna roihusi ja tikkaitten juurellakin liekehtivät jo valtaisat roviot.

 - Nehän syttyvät tuleen, vinkui rotta. - Piirrä äkkiä jotakin muuta.

 - Piirrä helikopteri, kirkui Mirtta.

   Huojuvilla tikkailla ja hiostavassa kuumuudessa poika luonnosteli jonkinnäköisen härvelin niille jäljelle jääneille kahdelle sivulle. Tarpeeksi suuren, jotta se kannattaisi heidät kaikki kolme. Ei ollut aikaa eikä paperia ruveta väsäämään useampaa vekotinta.

   Varsin kummallisen näköinen, kallellaan viipottava kopteri pörräsi tikkaitten vieressä, ja matkustajat siirtyivät sukkelasti laitteeseen.

 - Kuka ohjaa? Kuka osaa? huusi Mirtta.

 - Tällaisessa äärimmäisessä hätätilanteessa täytyy jo osata toimia vaistonvaraisesti, vastasi Rafu Rottenberg, joka osoittautui aivan synnynnäiseksi lentäjäksi ja ohjasi koneen turvallisesti Miikkuloitten lastenhuoneeseen.

 - Mimmi, Mimmi! Olemme jälleen kotona. Kuinka ihanaa.

 - Mitä te oikein höperrätte? kyseli sisar, joka unisena ilmestyi lasten luokse. - Joko te taas olette matkustaneet unissanne?

 - Ei se oli ihan totta, vakuutteli Mirtta. - Tässä on herra Rafu  Rottenberg, joka auttoi meitä ja ohjasi kopterin turvallisesti tänne. Hän voi todistaa, ettei se ollut unta.

   Lapset hakivat joka paikasta, jopa sängyn alta, jos vaikka Rafu olisi ujostellut yöpaitasillaan käyskentelevää nuorta ja viehättävää Mimmi-neitoa.

 - Jospa hän on keittiössä sapuskalla, ehdotti Mommi.

   Mutta eihän se ollut sielläkään. Rafu-rotta oli haihtunut kuin tuhka tuuleen, kuin uni.

   Se siitä.  

8. SELVITTÄMÄTTÖMIÄ PANKKIRYÖSTÖJÄ

   Eräänä päivänä olohuoneen ovelta kuului vienoa koputusta, ja kaikki kolme herrasmiestä: Kroko Diili, Gunnar Gorilla ja Ville Minkki astuivat sisään.

   Erittäin kohteliaasti krokotiili tiedusteli Mimmi-neidiltä, voisivatko herrat Gorilla ja Minkki mahdollisesti myös muuttaa asumaan hänen huoneeseensa. Ahdasta heillä ei tulisi olemaan, koska huoneessa oli tilava alkovi kahta vuodetta ja jopa kirjoituspöytää varten.

 - Täällä olemme parhaiten turvassa poliisi..., Gunnar keskeytti hämmentyneenä ja jatkoi. - Tarkoitan tietenkin, että turvassa poliitikkojen häiritseviltä katseilta, jotta voimme rauhassa keskittyä ja suunnitella...

 - Gunnar, anna minun hoitaa tämä hommeli, tokaisi krokotiili ärtyneenä. - Siis voisimmeko kaikki kolme asua täällä viihtyisässä kodissanne?

 - Johan te olette täällä tähänkin asti asuneet, pääsi Mommilta.

 - Anteeksi kuinka, sähisi kiiltäväturkkinen minkki lumivalkoisia hampaitaan väläytellen. - Emme ole toki vakituisesti asuneet, vaan käyneet ainoastaan vieraisilla yksityisyrittäjä Kroko Diilin luona.

   Mimmi oli hieman häkeltynyt eikä heti osannut sanoa juuta eikä jaata, joten miehet selittivät, että heillä oli niin paljon yhteisiä ja yhteiskunnan kannalta merkittäviä liikeasioita hoidettavanaan, että he joutuivat työskentelemään vuorokauden ympäri.

   No senhän Miikkulaiset olivat jo huomanneetkin. Sitä alituista kuiskuttelua ja läpi yön kestävää trafiikkia. Miehet vakuuttivat, että totta kai he maksaisivat kolminkertaisen vuokran ja vielä erikseen tarvitsemistaan palveluista kuten pyykkikoneen ja jääkaapin käytöstä.

   Tämä oli Mimmin kannalta varsin ilahduttava uutinen, joten hän suostui ehdotukseen. Lisätulojahan se vain tiesi.

   Miesten poistuttua Mommi oikein villiintyi:

 - Hip hei ja hurraa päälle, meistä tulee rikkaita. Naapurit vielä luulevat, että olemme saaneet lottovoiton taikka ryöstäneet Suurpankin.

   Lapset nauroivat makeasti ja alkoivat heti kuvitella, mitä he näillä lisätuloilla oikein hankkisivat. Auton ja pianon ja tietsikan ja kesämökin ja maailmanympärysmatkan.

 - Pääsisimme isin ja äidin luokse Afrikkaan, riemuitsi pikku Mirtta.

 - Älkäähän nyt riehaantuko. Eivät uudet vuokralaiset meistä mitään miljonäärejä tee, mutta onpahan hiukan huojennusta rahahuoliin, selitti Mimmi.

   Jotakin kummallista niissä alivuokralaisissa oli. Paitsi se ainainen kulkeminen ja vielä öiseen aikaa, niin myös niitten laukkujen, kassien ja reppujen raahaamineen ees ja taas. Mitähän niissä mahtoi olla? Mommin sormet oikein syyhysivät päästä hiukan pengoskelemaan noita pakkauksia.

 - He ovat toimeliaita liikemiehiä, ehkä kauppamatkustajia, mietiskeli Mimmi. - He tarvitsevat yllin kyllin tuotenäytteitä ja myytävää tavaraa.

   Isosisko lueskeli aamulehteä ja alkoi päivitellä:

 - Hyvänen aika, mitä tässä lehdessä taas kerrotaan. Jatkuvasti ja joka puolella ryöstetään pankkeja, televisio- ja kännykkäliikkeitä sekä tavarataloja. Harva se päivä. Nimenomaan juuri täällä Aittamäessä taikka lähiympäristössä. Poliisi on aivan voimaton. Maaherrakin tästä jo hermostuu.

 - Saavatko ne kaverit suuria saaliita, kyseli Mommi.

 - Erittäin suuria ja taajaan.

 - Miten he pääsevät sisälle pankkeihin, ihmetteli Mirtta. - Eikö niissä pitäisi olla tarkka vartiointi ja vuorenvarmat kassakaapit ja kaikki?

 - Sehän se kummaa onkin, että ikkunoita ja ovia ei ole särjetty, sen paremmin kuin lukkojakaan. He ilmestyvät vain sisälle kuin tyhjästä tai maan alta. Aina öiseen aikaan, ja aamulla on jäljellä vain tyhjennetty, avonainen kassakaappi. Joskus siinäkään ei ole murron merkkejä.

 - Rosvot siis tietävät numerojärjestelmän?

 - Juuri niin. Heillä täytyy olla apureita pankin sisällä. Mutta niin kovin monen pankin. Ei kai nyt sentään kaikkia työntekijöitä voi lahjoa?

   Jälleen oli jymyuutinen aamulehdessä. Suurpankki oli taas ryöstetty, vieläpä viidennen kerran. Aina sopivasti silloin, kun pankissa oli tavallista enemmän rahaa. Ei minkäänlaisia murtojälkiä. Hälytyslaitteet eivät olleet toimineet, mutta olivat siitä huolimatta aamulla aivan ok.

   Tälläkin kertaa Teron Pappa ja muut talon asukkaat joutuivat tulilinjalle. Olisivatko he sittenkin huomanneet jotakin outoa liikettä pankissa tai sen ympäristössä?

   Mitään poikkeuksellista ei ollut havaittu. Papukaija yritti kesken kaiken saada ääntänsä kuuluviin, mutta hänen oli pakko vaieta, koska kuulusteleva konstaapeli tylysti tokaisi:

 - Vaiti, vaimo, ei kun anoppi, ei kun tytär, ei kun kanslisti. Ei sittenkään vaan papukaija.

   Mies oli elänyt täysin naisväen jyrän alla, niin kuin kuulemma muutkin suomalaiset miehet, joten hän ei kärsinyt enää hitustakaan komentelevan naisväen jaarittelua. Ei ainakaan kirjavan ja suurinokkaisen linnun taholta.

   Tero sattui olemaan ystävänsä Mommin kanssa paikalla, kun konstaapeli taas jututti Papan väkeä. Hän yritti puolustaa lintua:

 - Jospa Kakaija Papapunen kaikesta huolimatta tietää jotakin. Se on hyvin viisas lintu ja valvoskelee usein öisin.

   Papukaijalla oli melkoisia univaikeuksia, koska se oli tottunut nukkumaan aaltojen keinutteluun. Helläsydäminen Pappa oli laittanut sille pienen kumiveneen pore-altaaseen, mutta kiikuttaminen oli kai liian rajua, teknistä ja luonnotonta, koska lintuparka tuli siitä merisairaaksi ja unet kaikkosivat kerrassaan.

 - Y-y-yöllä nä-ä-äin pi-pi-pi-hal-hal-la ko-ko-kol...

 - Jaaha, jaaha, tässä alkaakin jo olla lounastauon paikka, tuumi konstaapeli ja nousi lähteäkseen. - Kiitoksia vain pastori Hoppulainen ja muut. Palaamme vielä asiaan.

   Pankin henkilökuntakin joutui kovan painostuksen alaiseksi. Etenkin pääkassa, joka oli ollut toimessaan yli kaksikymmentä vuotta. Hän oli leskirouva Pirgitta Pennonen ja oli ehdottomasti kaikkein vahvimmin epäilty asianosainen. Hän tunsi turvalaitesysteemit ja hänellä oli pääsy kaikkialle pankkiin, jopa johtajien huoneisiin, koska silloin tällöin hän joutui siirtelemään suuria seteleitä pankkiholviin hajamielisten pomojensa jäljiltä.

   Peräti seitsemän Suurpankin entistä johtajaa oli ollut niin hajamielisiä ja omissa ajatuksissaan harhailevia, että he olivat siirtyneet ulkomaille melkoisten rahavarojen kanssa. Ei omiensa vaan tietenkin pankin, mutta myöhemmin he käsittelivät niitä kuin omiaan.  

   Heitä oli levinnyt ympäri maailmaa, kuten esimerkiksi Tahitille, Bahama-saarille, New Yorkiin, Sveitsiin ja moniin julkkisten lomakeskuksiin. Kokeneina pankkimiehinä he olivat osanneet sijoittaa nämä varansa taitavasti, joten rahahuolia heillä ei enää ollut. Sen sijaan niitä oli kyllä runsaasti Suurpankin suomalaisilla asiakkailla sekä osakkeenomistajilla.

   Näitä seitsemää entistä pomoakin epäiltiin aluksi, mutta oli eräs painava syy, joka hälvensi turhat syyttelyt. Yleensähän rosvot  ottavat jotakin haltuunsa luvattomasti ja rikollisiin keinoihin turvautumalla, mutta nämä johtajat olivat kaikesta päättäen ihan viattomasti ja suorastaan laillisesti siirtäneet pankin rahavaroja omiin nimiinsä. Ainakin heitä oli vaikea saada kiinni mistään rötöksestä.

   Koska Pirgitta Pennosen kuulustelut osoittautuivat tuloksettomiksi, poliisit keskittyivät haravoimaan lähitienoota.

   Tero ja Mommi olisivat innolla halunneet ryhtyä salapoliiseiksi, mutta heiltä puuttui tarvittavia tietoja. Niinpä he eivät lainkaan  suhtautuneet yliolkaisesti Kakaija Papapusen lausuntoihin. Linnun puheesta he saivat sen käsityksen, että se oli useana yönä nähnyt pihalla miehiä, jotka kaivoivat kuoppaa keskelle vehreintä nurmikkoa.

   Siis sittenkin se salaperäinen, hätäisesti peitetty monttu. Tero, Mommi, Mirtta, Aappo ja Viki Hamsu alkoivat tutkia paikkaa tarkemmin. Pojat kaivoivat tarmokkaasti maata suurella lapiolla ja olivat saaneet ähellettyä jo jonkinlaisen kolon, kun emännöitsijä kiukkuisesti käski heidän poistua maisemaa pilaamasta.

   Viki ei ollut kuullut taikka ymmärtänyt Olga Ollosen nopeata ja sihahtelevaa puhetta, joten se ei lupsauttanut korviaankaan, vaan jatkoi maan möyrimistä pikkuruisilla jaloillaan. Äkkiä se huusi:

 - Hei, kuulkaa, täällä on jotakin. Jotakin kovaa. En pääse pidemmälle.

   Muut riensivät avuksi ja alkoivat taas kaivaa. Todellakin, vastassa oli suuri puinen laatta, vai oliko se kansi?

 - Onko se aarrearkku? Vai onko se - ruumisarkku?

 - Hui, huusi Mirtta. - Minä lähden kotiin. Lähde sinäkin, Mommi. Täällä on liian vaarallista.

   Pojat, Viki mukaan luettuna eivät olleet tietääkseenkään, vaan yrittivät nostaa sitä kantta. Lapio vain väliin ja puh puh. Kansi ei häälähtänytkään.

 - Pyydetään Vihtoria avuksi, ehdotti Tero.

   Vihtorillakin oli täysi työ saada puulaattaa liikkumaan, mutta viimein se antoi periksi ja alta paljastui pimeä, kolkko käytävä. Minne se johti? Vai oliko sen pohjalla se aarre?

   Telkkarissa alkoi jääkiekko-ottelu, joten Vihtori tallusteli haukotellen koppiinsa. Toope istui vielä montun reunalla odottaen kai, että sieltä löytyisi luita. Eipä löytynyt, onneksi, tuumivat lapset ja Viki.

 - Mene sinä edeltä, Viki. Sinähän näet pimeässäkin, pyysivät lapset.

   Hamsteri epäröi, koska kuka sitä saattoi tietää, vaikka siellä olisi asunut siili tai käärme tai kärppä. Aivan karvat nousivat pystyyn sitä mahdollisuutta ajatellessa.

 - Sinähän olet jo sankari muutenkin, koska löysit tuon oven.    

   Yllytyshulluja on hamstereissakin, joten urheasti ja pää pystyssä Viki paineli pelottavaan onkaloon. Tero oli välillä jo hakenut heille taskulampun ja lähti seuraamaan urhoollista piipertäjää.

   Käytävä jatkui ja näytti tekevän mutkan.

 - Tämähän on kuin suuren myyrän työtä, ihmetteli Mommi.

 - Todellista myyräntyötä, luulen niin, lohkaisi Tero. - Tämä tunneli on salakäytävä eikä mikään vanha sellainen. Multaa tippuu niskaan koko ajan. Ihme, ettei se luhistu päällemme.

 - Hui, minä haluan kotiin Mimmin luokse, uikutti Mirtta, joka oli joukon jatkona kömpinyt alas pimeyteen.

 - Mene sitten, äläkä häiritse nerokkaitten ja rohkeitten salapoliisien työskentelyä, tuhahti Mommi siskolleen.

   Tyttönen kääntyikin takaisin ja jäi seisoskelemaan pihalle. Hän hytisi vilusta, sillä syksyinen vinkeä tuuli riipi jo keltaisia lehtiä puista ja viskeli niitä ympäriinsä. Siinä ohessa se nykäisi tytönkin takin helmaa ja riisti häneltä pipon päästä. Mirtta lähti juosta kipittämään sen perässä.

 - Minne tämä tunneli johtaa? huuteli Aappo. - Eihän tässä ole mitään järkeä. Se vain kiertelee ja kaartelee eikä pääty mihinkään.

 - Pian me olemme ryömineet koko kaupungin alla. Tuolla on yksi viemärikin, huohotti Tero. - Raskasta puuhaa. Palataanko takaisin?

 - Joo-o, myöntyi Mommikin. - Joku kaistapää on kaivertanut kaupungilta kaiken perustuksen. Ettei vain koko alue rysähdä kasaan.

 - Äkkiä takaisin, huusi Aappo. - Täällä lirisee vettä jostakin. Ettei vain jokin viemäri vuoda.

 - Tuolla vilahti jotakin, mutta se katosi kulman taakse, kuiskasi Mommi.

 - Oliko se rotta vai myyrä?

 - Ei kumpikaan, vaan minusta se näytti suurelta hyönteiseltä, ehkä hämähäkiltä.

 - Jos se on se kauhean myrkyllinen tunnelihämähäkki, jonka piti osallistua niihin urheilukilpailuihin. Jos se Theresa on sittenkin päässyt tänne Suomeen.

 - Nyt mentiin, komensi Mommi, ja niin he riensivät peräkanaa takaisin sisääntuloaukkoa kohti.  

   Yhtäkkiä multaa ja soraa alkoi rapista heidän eteensä.

 - Apua, en pääse eteenpäin. Katto romahti.

   Takaisinkaan ei kannattanut luikerrella, koska eihän siellä ollut muuta kuin sitä loputonta labyrinttia ja sokkeloa. Pojat alkoivat huutaa ja Viki vikistä.

 - Ei meitä kukaan kuule. Me tukehdumme tähän kamalaan  loukkoon.  Ei ole edes lapiota, jolla voisimme yrittää kaivaa kattoon reiän.

   Mirttapa oli saanut piponsa kiinni ja oli juuri palannut montulle. Hän ehti kuulla romahtavan äänen ja oli myös erottavinaan poikien avunhuudot.

   Talon väkeä haettiin apuun ja pojat kaivettiin esille.

 - Mitä te sinne menitte möyrimään ja istutuksia tärvelemään, torui Olga. - Johan minä teille sanoin, että antakaa sen lapion olla.

   Pappa oli mietteliään näköinen.

 - Mikä kumman tunneli se oikein on? Ettei vain olisi uusi väestönsuoja lääninhallituksen väelle? Ehkä ne antavat meidänkin käyttää sitä.

   Papukaija istui Papan olkapäällä ja selitti jotakin kiivaasti.

 - Niinpä niin, rauhoitteli Pappa. - Mennään vaan iltapalalle ja koisimaan, vanha ystäväni.

 - E-e-en m-mi-min-nä-nä...

 - Hyvää yötä vain, toivottelivat lapsetkin ja kiiruhtivat koteihinsa.

   Salaperäinen tunneli jäi kuitenkin askarruttamaan tenavien mieltä. Jokin tarkoitus sillä täytyi olla, he tuumivat.

   Se siitä.

9. JÄNNITTÄVÄÄ PELAAMISTA

 - Kuka minun kanssani pelaa Mustaa Pekkaa, kun Mommi on taas siellä kerhossa?

 - Mirtta-kulta, odotas kun olen saanut tiskattua, sitten pelaan sinun kanssasi, lohdutteli Mimmi.

 - Voinko minä auttaa Mimmi-neitiä? kysyi Gunnar Gorilla kohteliaasti. - Sinulla on nykyään niin paljon tiskiä, kun välillä laitat meillekin ruokaa.

 - Oi kiitos, kuinka ystävällistä, kehuskeli Mimmi ja melkein punastui. Neitonen oli kyllä huomannut, että Gunnar katseli häntä perin mielellään.  

   Kun tiskit olivat selvät, gorilla vielä viivytteli keittiössä.

 - Minä kyllä voisin pelata kanssasi, jos vain osaan. Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi käsitellyt tuollaisia lasten kortteja.

   Innoissaan tyttö jakoi kortit. Gunnar-setä oli tosiaan hieman taitamaton. Hän hävisi joka pelin. Mimmi hymyili vieressä, koska hän arveli gorillan tahallaan heittäytyvän Mustaksi Pekaksi, noin vain pikkutytön mieliksi.

   Sen jälkeen oli vuorossa muistipeli. Piti kerätä pareja eläinkorteista. Siinäkin gorilla joka kerta jäi toiseksi.

 - Eipä taida muistini oikein pelata, mies pahoitteli. - Täytyisi treenata enemmän, mutta eipä juuri tarvitse, kun on käytössä nuo taskulaskimet ja tietokoneet.

 - Voi kunpa meilläkin olisi tietsikka, kuului Mommin ääni eteisestä. - Sillä voisi pelata vaikka mitä. Terollakin on sellainen.

 - Tule katsomaan meidän konettamme. Tuskin siinä mitään pelejä on, mutta voisit ainakin opetella kirjoittamaan jotakin tai surffailla ruudussa.  

   Onnellisina lapset menivät alivuokralaisten huoneeseen ja alkoivat näprätä laitetta. Mommi oli kovasti taitava. Hän oppi jopa käyttämään internetiä.

   Sisaruksia hiukan kummastutti, että kaikki kohteet, joita gorilla haki taikka käski heitä etsimään, koskivat pankkeja ja postilaitosta. Samaten suurimpia tavarataloja ja taidekauppoja.

 - Näitten osoitteitten haku käy minulta parhaiten, koska joudun sukeltamaan niihin joka päivä. Muita reittejä en oikein tunne omikseni, puolusteli gorilla, kun lapset olisivat halunneet perehtyä jo muuhunkin kuin Suurpankin henkilökuntaan ja liiketoimintaan.

 - Sähköpostissa on tullut jokin sanoma, murahti Gunnar ja alkoi touhuta kuvaruudun parissa. - Kas kas, Tampereelta ilmoittavat, että keikka on uljaasti hoidettu. Ahaa, ja Helsingissä kaksi onnistunutta läpimurtoa.

 - Mitä läpimurtoa? Uusi huippu-urheilija vai rock-tähti? uteli Mommi.

 - Mitä turkas...turkulaisen töppöset. Näytätkö sinä pöllö, ei kun kuomaseni, noille kakaroille, ei kun kersoille, meidän huippusalaisia viestejämme? Tahdotko, että me vielä näytämme sinulle.

   Krokotiili oli jo jonkin aikaa seissyt heidän takanaan ja raivostuneena sätti liikekumppaniaan epäreiluudesta ja holtittomasta tietojenkäsittelystä.

 - Odotapas, kun pomo saa kuulla tästä, niin sinulle tulee tukalat paikat.

   Mies irvisteli lapsille muka ystävällisesti, mutta hän aivan kihisi kiukusta ja loi gorillaan uhkaavia silmäyksiä.

   Tenavat kertoivat tapauksesta Mimmille, mutta tämä ei uskonut vuokralaisistaan mitään pahaa, ei ainakaan Gunnar Gorillasta.

 - Kuvittelette vain, Gunnar on niin hieno ja hyvin kasvatettu apina, etten ikipäivinä jaksa uskoa, että heillä olisi jotakin hämäräperäistä tekeillä.

   Aappo, Viki ja Tero olivat sen sijaan toista mieltä.

 - Asiaa pitää tutkia, sanoi Tero tomerasti. - Etsivätoimisto Teron Terävät ottaa kyllä selvää näistä mystisistä vuokralaisista.

 - Miksi sen toimiston nimi pitäisi olla Teron Terävät? puuttui puheeseen Aappo. - Miksei yhtä hyvin Aappon Ansiokkaat tai Vikin Viisaat tai Mommin Mainiot?

 - Entä minä? Miksi naisia aina syrjitään? Sen toimiston nimi olkoon Mirtan Mietiskelijät.

 - Mieti mitä mietit, sillä mietiskelyksi se sinulta jääkin, mutta nyt on toiminnan aika, huusivat pojat.

   Se siitä.

10. LÄHDETÄÄNPÄS LUOKKARETKELLE

 - Sinä se olet se ainainen vastarannankiiski, moitiskeli Mimmi veljeään. - Miksi sinun pitää jokaiseen asiaan sanoa ei?

 - Minä vain harjoitan tahtoani, joka kuulemma on vapaa.

 - Harjoittele sitä johonkuhun muuhun. Minä en enää jaksa.

   Mimmi oli taas jonkin aikaa ollut surullisen ja kaihoavan näköinen. Silloin häntä oli tavallista vaikeampi käsitellä. Aina puhutaan siitä, miten aikuisten pitää osata käsitellä lapsia, mutta siinä se vasta taito onkin, että pärjää joten kuten aikaihmisten maailmassa. Sitä mieltä olivat ainakin Mommi ja Mirtta.

   Alivuokralaisia näkyi tätä nykyä harvoin, koska he olivat jatkuvasti liikematkoilla. Gunnar Gorillaa ei näkynyt ollenkaan, vaikka olikin isokokoinen mies. Vihdoin Mimmi rohkeni kysäistä muilta, mitä Gunnarille oikein kuuluu.

 - Kiitos hyvää, oli krokotiilin yksioikoinen vastaus.

 - Onko hän mahdollisesti pidemmälläkin matkalla, kun en ole sattunut tapaamaan?

 - Taitaa olla, ainakin siitä voi kehkeytyä varsin pitkä matka.

   Krokotiili paljasti pelottavat hampaansa ivalliseen hymyyn ja iski silmää Ville Minkille, joka nikkasi takaisin. Tosin hänen pienet pistävät silmänsä räpsyttelivät muutenkin kaiken aikaa. Taisi kaveri olla jostakin hermostunut ja jännittynyt.

 - Koskahan hän palaa matkaltaan? kyseli Mimmi vielä ujosti ja hämillään. - Ei muuten, mutta lapsetkin häntä kaipaavat, koska hän ehti kiireiltään joskus pelata heidän kanssaan. Tietokoneen käyttöäkin hän opetti ja...

 - Emme tiedä hänen paluustaan, tiuskaisi Ville Minkki selvästi ärsyyntyneenä.

 - Jos olette häneen yhteydessä, sanokaa hänelle lapsilta, ja minultakin, terveisiä.

 - Murr, murahteli krokotiili, jota säesti minkin kirahteleva ääntely.

 - Tuntuiko teistä, että herrat Diili ja Minkki olivat hieman kireitä? kysäisi Mimmi pikkusisaruksiltaan.

 - Saattoivat ollakin. Niillä on nykyään aina kiire, vastasi Mommi.

 - Gunnar-setä hävisi minulle joka ikisen pelin, muisteli Mimmi.

 - Hän oli siinäkin niin ystävällinen, että antoi lapsen voittaa, ihasteli Mimmi.

 - Minusta vain tuntuu, ettei hän hävinnyt tahallaan, vaan, vaan, Mirtta haki sopivan kohteliasta sanaa. - Vaan hän ei ollut aina ihan tilanteen tasalla. Ei keskittynyt tarpeeksi, koska oli niitä työpaineita.

 - Eli oli hidasälyinen, laukaisi Mommi.

 - Ei, ei! huusivat sekä Mimmi että Mirtta. - Fiksu mies.

 - Asiasta viidenteen, keskeytti Mommi. - Meillä on huomenna luokkaretki, johon vanhemmatkin saavat osallistua. Lähdetkö mukaan, Mimmi?

 - Entä minä, huudahti Mirtta.

 - Kakaroitakin saa ottaa mukaan, jos vanhemmat tai joku muu aikuinen tulee huoltajaksi.

 - Voi, Mimmi. lähdetään.

 - Valitettavasti en pääse, koska minulle lopultakin tulee tärkeitä ja vaativia kampaamoasiakkaita. Olisit kertonut asiasta aikaisemmin, niin olisin ehkä voinut siirtää aikoja.

 - Sitten lähden yksin, päätti Mirtta topakasti.

 - Ei tule kuuloonkaan, sanoi Mimmi.

 - En huoli sinua, huusi Mommi. - Häpeäisin silmät päästäni sinun seurassasi.

 - Miten niin? sanoi Mimmi moittien. - Mirttahan on niin kiltti ja hyvin käyttäytyvä.  

 - Yhyy yhyy, aloitti Mirtta toiveikkaana.

 - Lähteekö Aappon tai Maisan äiti mukaan? kysyi helläsydäminen isosisko kiireesti.

 - Joo, Aappon äiti lähtee, mutta...

 - Hienoa, kysäisen häneltä, voisiko hän pitää Mirttaa samalla silmällä, kun katsoo pikku Artun perään.

   Kaksi lasta tuijotti Mimmiä, toinen varsin happamana ja toinen aivan ratki riemuissaan.

   Seuraavana aamuna Mimmi saattoi pikkusiskon koululle, koska Mommi oli lähtenyt eri matkaa. Kummallista, koska sisarukset sentään aika paljon liikkuivat yhdessä. Nähtävästi poika sittenkin arkaili luokkatovereitaan eikä halunnut esiintyä minään lapsenvahtina.

   Suuri bussi seisoi jo koulun pihalla, ja ympärillä parveili innostuneita oppilaita ja vielä innostuneempia pikkusiskoja ja -veljiä. Siellä touhusi myös joitakin aikuisiakin: yksi pitkä, partasuinen isä, kolme äitiä, pitkäsäärinen isosisko ja yksi harmaahöyheninen isoisä. Tämä oli eläkeläinen Waldemar Wilhelminpoika Waakkula, ja eräs hänen lapsenlapsistaan, Waldemar 29, kävi myös peruskoulun tokaluokkaa.

   Kaikkein eniten puuhasivat ja hääräsivät ja kaakattivat opettajat, joita oli komennettu matkalle mukaan yllättävän paljon, mutta selityksenä oli se, että Mommin luokka oli niitä koulun villeimpiä.

   Rehtori itse ei alentunut tai uskaltautunut luokkaretkelle, mutta täällä pihalla hän jakeli päättäväisenä ohjeita sekä opettajille että oppilaille. Olipa joukossa muutama uhkauskin. Sitten yksi vieno lupaus ylimääräisestä jäätelöannoksesta, jos kaikki menisi hyvin. Siis juuri yhtä huojuvaa kasvattamista kuin oli Mimmilläkin, joka mielihyvin kuunteli rehtorin latelemaa tekstiä.

   Viimetingassa pihalle kaarsi komea auto, josta syöksyi ulos vilkas apinapoika, Meteli. Mimmi tunsi hänet heti, koska vesseli oli pari kertaa vieraillut Mommin luona ja sen jälkeen oli ollut tavallista enemmän siivoamista ja luuttuamista. Mommi ja Meteli olivat tehneet sovinnon ja jakaneet vallan seuraavalla tavalla: Meteli metelöi eniten ja Mommi toiseksi eniten.

 - Hei, hei, mä tuun kans mukaan. Oottakaa.

   Rehtori ja kaikki kuusi valvojaksi määrättyä opettajaa huokaisivat. Eivät kuitenkaan helpotuksesta, kun tämäkin oppilas oli ehtinyt mukaan, vaan raskaasta pettymyksestä, kun kaveri sittenkin ilmestyi matkaseurueeseen. Se tiesi lisää huolta ja harmaita hapsia ainakin niille opettajille, jotka eivät värjäyttäneet hiuksiaan.

   Autosta nousi solakka, hauskannäköinen apinamies, ja hän oli tietysti Markus Banaanipolku, se tunnollinen vakuutustarkastaja, joka oli tutkinut remonttimiehen aiheuttamia vahinkoja Mimmin luona ja jonka kanssa he olivat käyneet ulkona syömässä, jopa teatterissakin.

   Mimmi kääntyi nopeasti selin ja häkeltyi silmin nähden.  Markus oli jo huomannut herttaisen apinaneitosen ja tuli tervehtimään. Mimmi oli oudon pidättyväinen. Hän kätteli vain nopeasti ja hyvästeli sitten hätäisesti Mirtan, Mommin ja Aappon äidin.

 - Mikä sille Mimmille nyt tuli? yritti Mirtta kysellä veljeltään, mutta tämä vain puhisi kiukkuisesti ja sihautteli hampaittensa välistä:

 - Älä ole tuntevinasi minua, muksu. Mene Aappon äidin luo.

   Markus olisi halunnut vielä jututtaa Mimmiä, joten hän otti ihan juoksuaskelia tavoittaakseen neitosen. Mimmi huomautti vain lyhyesti:

 - Vaimosi taitaa jo odotella sinua autossa.

 - Vaimoni? nauroi Markus. - Ei todellakaan, vaan hän on sisareni Beata, joka auttaa minua toisinaan Metelluksen hoitamisessa.

 - Onko hän poikasi?

 - Ei vaan serkku. Hänen vanhempansa tekevät tärkeätä tutkimustyötä Hampurin eläintarhassa, joten poika on toistaiseksi minun hoivissani. Sen tähden sinne kokkikurssillekin tulin, että pärjäisin edes auttavasti tässä kahden poikamiehen huushollissa.

   Mimmi muuttui kuin taikaiskusta hymyileväksi ja herttaiseksi.

 - Sinua ei ole vähään aikaan näkynyt kokkailemassa. Oletko jo täysin oppinut mestarikokki?

 - En sinne päinkään, mutta työkiireet ovat olleet esteenä, vastasi Markus. - Tarvitsetko muuten kyytiä jonnekin? Voisin heittää sinut kotiin.

 - Kiitoksia vain, mutta käyn ensin hieman ostoksilla. Ehkä joskus toisella kertaa.

   Neitonen hymyili veikeästi ja lähti kävelemään koulun pihasta.

 - Miksi se Mimmi...? Mirtta vatkutti.

 - Painu jo siitä autoon, sähisi veli ja haki itselleen paikan niin kaukaa pikkusiskosta kuin mahdollista.

   Lopulta kaikki olivat sisällä linja-autossa. Kokenut kuljettaja pisti ensitöikseen tulpat korviinsa, sulki nopeasti oven, ettei kukaan kyydittävistä ehtisi livahtaa karkuteille, ja starttasi. Hirmuinen mölykööri lähti onnellisena hauskalle luokkaretkelle. Äidit ja isä pitelivät korviaan.

   Opettajat eivät pidelleet, koska he olivat joko lopultakin tottuneita meluun taikka osan oli tuollainen mökä jo aikaisemmin tehnyt huonokuuloisiksi. Waldemar Wilhelminpoika Waakkula sen sijaan asetti heti lappustereot päähänsä ja alkoi kuunnella mielirunoaan ”Kaksi vanhaa, vanhaa varista”.

 - Hurraa! kaikui vielä pitkin katua, koska yksi ikkuna ja kattoluukku olivat auki. Kuljettajalla oli jo nyt tuskan hiki otsallaan ja virkatakin alla.

   Se mukaan tullut isosisko kuunteli myös kuulokkeilla jytää ja näytti ylen onnelliselta. Hänen vajaan vuoden ikäinen tyttövauvansa torkkui nuoren äitinsä sylissään. Mitä sellainenkin luokkaretkellä teki? Samoin Aappon pikkuveli Arttu, jolla oli vielä tuttikin suussa ja jolle äiti vaihtoi vaipat vaikka keskellä toria. Kyllä Aappoa todella hävetti ja harmitti, että nuo rakkaat perheenjäsenet olivat väen vängällä ängenneet vielä tännekin.

 - Saadaan edes tämä päivä olla rauhassa, murisi rehtori muille opettajille tullessaan opettajainhuoneeseen. - Huh huh.

11. VASTARANNANKIISKI

   Eväitä ja makeisia syötiin jo ensimmäisillä metreillä. Jonkun pullo kaatui, ja Jaakko seisoi istuimensa selkänojalla ja hypisteli kattoluukkua.

 - Älkää, ei saa, älä kaada, älä pudota, ei saa tapella, ei saa kiivetä kattoluukulle, ei saa aukoa ikkunoita, ei saa kiusata tyttöjä, ei saa heitellä pipoja, ei saa heitellä maissimurojaeikä karkkipapereita eikä pingispalloja eikä jalkapalloa eikä...

 - Holtitonta käytöstä noilta opettajilta, huomautti Meteli Mommille. – Yksi limukkapullo vasta kaatunut ja tuommoinen metakka. Kukaan ei ole vielä ehtinyt heitellä mitään, mutta opet on jo ihan vauhkoina. Muistelevat kai entisiä luokkaretkiä.

 - Kiipesihän Jaakko istuimen selkänojalle ja yritti avata kattoluukkua.

 - Niinhän aikuisetkin tekevät kun on kuumaa kuin saunassa. Olisivat vain kiitollisia hyvästä palvelusta.

 - Mutta Tiinahan itkee.

 - Niin itkeekin, mutta ei sitä kukaan kiusaa. Siltä unohtui vain karkkipussi kotiin. Minäpä annan hänelle omastani.

   Meteli nousi seisomaan ja alkoi lähestyä Tiinaa käytävää pitkin. Silloin joku opettajista kiljahti:

 - Metellus, heti paikallesi. Kukaan ei saa liikkua minnekään, ennen kuin annan luvan

   Poika palasi kiltisti paikalleen ja näytti loukkaantuneelta:

 - Olisin vain antanut Tiinalle osan karkeistani, hän yritti puolustella.

 - Tekosyitä, jotta pääset mellakoimaan ja villitsemään vielä muitakin, menosi opettaja.

   Matka jatkui, mutta tunnelma oli hieman latistunut. Äänekäs keskustelu ja ilonkiljahdukset laimentuneet.

 - Aikuiset olisivat muuten kohtalaisen mukavia, jolleivät ne olisi niin mahdottoman ailahtelevaisia. Yhtenä hetkenä lähes enkeleitä, syöttävät herkkuja ja vievät elokuviin, mutta seuraavassa hetkessä kuin pahoja peikkoja.

   Mommi yhtyi innolla Metelin mielipiteeseen ja muut ympärillä olevat nyökyttelivät ja hihkuivat mielipiteitään.

 - Ajatteles, että Mimmikin kehtaa nimittää minua oikeaksi vastarannankiiskeksi. Teen muka aina kaiken päinvastoin  kuin hän käskee.

 - Osoitetaanpa aikuisille, millaista se on kun käännetään asiat päälaelleen, uhosi Meteli ja käski välittää viestin jokaiselle oppilaalle. - Katsokaa vain minusta esimerkkiä.

 - Ei saa pomppia istuimilla, huusi joku opettajista, kun eräs oppilas vain nousi ripustamaan puseroaan naulaan.

   Viisitoista oppilasta alkoi pomppia istuimilla.

 - Älkää kiljuko niin kauheasti.

   Kaikki kolmekymmentä oppilasta aloittivat moniäänisen  intiaaniulvonnan. Se torkkujavauva heräsi ja alkoi kirkua kimeällä sopraanollaan. Myös Aappon pikkuveli Arttu osoitti tulevan tenorin lahjojaan.

   Aappon äiti hyssytteli ja alkoi samalla hoivailla Aappoakin:

 - Onhan sinulla lapaset mukana? Niistä välillä. Missä sinun nenäliinasi on? Kas tässä, ota tämä.

   Hyvä kun ei pyyhkinyt ison tokaluokkalaisen nenää kaiken kansan nähden.

   Aappo häpesi niin että oli aivan punaisen ja valkoisen laikullinen.

 - Ei kai sinussa vain ole kuumetta? Jäädään tässä pois ja soitetaan taksi. Hei, kuljettaja!

   Onneksi kuski ei kuullut mitään, vaan puristi rattiaan helakanpunainen niska kyrmyssä.

   Näytelmä jatkui ja sen kun kiihtyi.

 - Ette saa vielä syödä eväitänne.

   Melkein kaikki iskivät hampaansa herkullisiin voileipiin ja touhusivat makeistensa ja popcorniensa kimpussa. Kaksi mehutetraa repesi ja neste valui erään naisopettajan helmoille.

 - Hyi hyi teitä, toruivat opettajat kuorossa. - Tiina, mene sanomaan kuljettajalle, että hän hiljentäisi musiikkia.

   Tiina kuiskasi jotakin kuskin korvaan, joka hetkeksi irrotti tulpan ja hieman ihmeissään väänsi radion kovemmalle.

 - Kuljettaja, pysäyttäkää tähän. Meidän täytyy puhutella oppilaita.

   Mies ei saanut selvää open sanoista.

 - Mitäh! hän karjui ja oli vähällä ajaa ojaan.

 - Tiina,  sinä kiltti tyttö, pyydä kuskia pysäyttämään tähän.

   Kiltti Tiina supatti jälleen jotakin ajajalle, joka hämmästyneenä lisäsi vauhdin sallittuun sataan. Eläköön-huudot kajahtelivat, ja kattoluukusta ja ikkunasta puhaltava viima pörrötti opettaja Kaunolahden upeata kampausta.

 - Jaakko, sulje luukku. Mommi, sulje ikkuna.

   Oppilaat hyppivät istuimilla ja saivat auki kaksi kattoluukkua lisää ja melkein kaikki ikkunat. Joku vintiö rynkytti keskimmäistä oveakin, mutta onneksi se ei auennut.

   Hurjistunut seurue kiidätettiin määräpaikkaansa, viihtyisälle kedolle syysloistossaan komeilevan metsikön reunaan. Alempana kimalteli runsasvetinen joki, joka ei ollut vielä saanut jäävaippaa harteilleen. Kirkas ja tumma ja salaperäinen. Uhkaava.

   Matkustajat purkautuivat pysähtymispaikalla kilvan linja-autosta.

 - Kaikki tuolle pikkutielle ja suoraan niitylle.

   Oppilaat juoksentelivat hälisevänä laumana pitkin leveätä ja vilkkaasti liikennöityä maantietä.

 - Ette saa mennä ajotielle, kiljuivat kaikki opettajat, se isä ja kolme äitiä yhteen ääneen vallan kauhistuneina. Isosisko ja isoisäkin raottivat korvaläppiään ja yhtyivät kuoroon, kun he näkivät rakkaan pikkuveljen ja herttaisen pojanpojan säntäävän keskelle tietä. Waldemar 29 osasi jo hiukan lentää, ainakin vaappuen.

   Ajoneuvoja syöksyi kahdella kaistalla molempiin suuntiin. Jarrutusta ja väistelyä sekä säikähtäneitä ja kiukkuisia katseita autoista. Oli aivan ihme, ettei kukaan jäänyt alle.

   Poliisiauto lähestyi, ja lapsoset alkoivat kiireen vilkkaa juosta  niittyä kohti. Sivutien molemmin puolin oli mutainen oja. Tiina lipesi ja upposi polviaan myöten liejuun.

 - Heti pois ojasta. Varokaa te toisetkin.

   Kaikki muut, paitsi Aappo ja Mirtta hyppäsivät ojaan. Arttu yritti, mutta äiti piteli hupusta kiinni. Poika huusi kuin vimmattu, ja vauva yhtyi duettoon äitinsä käsivarrella.

   Tiina-parka kaatui ojaan selälleen. Muutkin kääntyivät silmänräpäyksessä selälleen, ennen kuin opettajat ehtivät suutaan avata. Oppilaat kai osasivat lukea ajatuksia. Aappo huusi:

 - Älkää viitsikö. Tuo on lapsellista.

 - Lakatkaa heti tai lähdemme kotiin, huusivat isä ja ne kolme äitiä.

   Villiintyneet vekarat kieriskelivät liejussa, sätkyttelivät sääriään ja viskelivät kuraa toistensa päälle.

 - Ovatko ne vallan seonneet? päivitteli partasuu-isä. - Sinä Tuomo ainakin tulet sieltä pois ja tällä punaisella minuutilla.

   Tuomo ryömi yhä vain syvemmälle. Toiset nauroivat katketakseen, mutta Aappo ryhtyi käyttämään käänteistä psykologiaa:

 - Pysykääkin siellä ojassa iltaan asti.

   Oppilaat tuijottivat häntä ensin hieman hämmästyneitä, mutta sitten he pomppasivat ylös kuin vieterinuket ja alkoivat juosta kipittää niittyä kohti. Siellä oli pieni hirsimökki ja grillauskatos. Seurue ryhtyi purkamaan esille eväitään, sytytettiin nuotio ja makkaran paistaminen pääsi käyntiin.

   Mutakylvyn jälkeen oli rauhallisempaa. Joku jo aivasteli, ja Waldemar 29  kakisteli karheata kurkkuaan. Tiina itki, koska hänellä oli naarmuja käsissään ja joku oli istunut voileipäpaketin päälle. Tosi ohkaisia voileipiä, ihmettelivät muut.

 - Lauletaan kaikki yhdessä ”Vaarilla on saari”, ehdotti isoisä-Waakkula.

 - "Ja se Oolannin sota oli kauhia...", kailottivat oppilaat.

 - Nyt ollaan aivan kiltisti ja kaikki yhdessä leikitään istualtaan "Pallo, pallo, pallo...", maanitteli laulun opettaja.

   Lapset ryntäsivät pystyyn ja aloittivat hurjan elefanttiletkan ulvoen samalla "Härmässä häät oli kauhiat..."

   Perä vilkkaa he kiemurtelivat joelle päin. Paitsi vauva, Aappo ja Mirtta sekä Arttu, jota äiti piteli hupusta kiinni.

 - Varokaa, älkää menkö liian lähelle joen törmää. Se on liukas.

   Kuin kiusalla lapset muodostivat rivistön virran rannalle. Törmä oli paikoitellen kovin jyrkkää, vesi lyijynharmaata ja levottomasti virtaavaa.

 - Kukaan ei saa mennä veteen. Siinä on äkkisyvää.

   Meteli, Jaakko, Eppu ja Waldemar 29 lähtivät kahlaamaan rantaveteen. Hupsis. Metelin jalka lipesi ja hän kaatui jokeen aivan uppeluksiin. Eppukin kaatui, mutta Jaakko ja variksenpoikanen saivat  pyristeltyä turvaan törmän päälle muitten auttaessa.

 - Apua! kiljui Eppu.

 - Ap...! koetti Metelikin huutaa, mutta ääni hukkui veden pulputukseen. Marakattipoika oli kadonnut pinnan alle.

 - Tässä on kova virta vielä syksylläkin, kauhisteli se partasuu-isä ja syöksyi veteen poikien avuksi.

   Luokkaretki oli päättyä aivan hullusti, mutta Meteli ja Eppu saatiin kuitenkin ongituiksi ylös joesta. Kiireesti vain bussiin koko märkä ja mutainen konkkaronkka.

   Kotimatkalla luokka oli kovin vaitelias ja vakava. Jotkut nyyhkyttivät. Kun he jo kääntyivät koulun pihalle, Meteli nousi seisomaan penkille ja vilusta vapisevin huulin hän esitti anteeksipyyntönsä opettajille ja muille bussissa olijoille.

   Muutkin oppilaat pyysivät anteeksi törkeätä käytöstään.

   Aikuiset olivat niin väsyneitä ja säikähtäneitä koko tapauksesta, että he eivät jaksaneet ryhtyä ketään torumaan, vaan eräs opettaja vain totesi lyhyesti:

 - Siinä nyt näette, miten vastarannankiiskille käy. Olisi parasta oppia noudattamaan hyödyllisiä ja järkeviä neuvoja, jotta ei päätä pahkaa ryntää vaaratilanteisiin.

   Se siitä.

12. SUURI VASTAANOTTO

 - Taas sitä mennään, riemuitsi pikku Mirtta. – Teron Pappa on kutsunut meidät hienoon palatsiinsa. Makeeta.

 - Keitä muita sinne tulee? kyseli Mimmi.

 - Me ja Maisa Pulleron kanssa ja tietysti Aappo ja Viki Hamsu ja joitakin luokkatovereita ja Teron ystäviä. Tulee sinne aikuisiakin. Sinutkin on kutsuttu. Mimmi.

 - Viekää terveisiä ja kiitokseni kutsusta, mutta en todellakaan pääse mukaan, koska minulle taas tulee asiakkaita.  

 - Sääli, sillä siellä on niin mahtavat tarjoilut. Olga Ollonen se vasta osaa laittaa sapuskaa.

   Mommi keskeytti ja vilkaisi vanhempaa sisartaan. Ei kai tämä vain loukkaantunut?  - Kyllä minäkin vielä opin, lupaili Mimmi säyseänä. – Tiedättehän, että olen koko syksyn käynyt keittokursseilla kansalaisopistossa.

 - Kuinka kauan se vielä kestää tiedusteli Mirtta huolestuneena.

 - Se kestää koko talven kevääseen asti.

 - Ehditkö oppia mitään niin lyhyessä ajassa? mumisi Mirtta epäluuloisena. – Muutakin kuin hajalle kiehutettuja perunoita.

   Mimmi nytkäytti niskojaan ja sukelsi keittiöpuuhiinsa.

 - Päätin juuri, että niistä tuleekin perunamuusia.

   Papan kotiin oli kokoontunut iloisesti hälisevä seurue. Merimiespastori Hiskias Hoppulainen rakasti suuresti lapsia, joten tunnelma oli varsin korkealla. Liiankin korkealla Teron äidin mielestä, joka oli tullut vahtimaan pieniä kaksoissisaruksia, Tiinaa ja Tuomasta.

   Taloudenhoitaja Olga Ollonen halusi välttämättä esittää dueton yhdessä Kakaija Papapusen kanssa. Molemmilla oli korkea sopraano, viiltävä ja se kuului kadulle asti.

 - Siinä kerrottiin jostakin linnusta ja ihanista kesäpäivistä jossakin kangaskaupassa, ja ne lauloi korkealta ja kovaa.

   Näin Mirtta myöhemmin selosti tuota kaksinlaulua sisarelleen kotona.

   Muuten esitys meni varsin hyvin, ainakin Papan mielestä, vaikka Kaija Papunen oli koko ajan puoli säkeistöä jäljessä sen pahan änkytysvian vuoksi. Mutta sittenhän musisoinnista samalla muodostui ketjulaulua dueton lisäksi.

   Välillä leikittiin piilosta suuressa monikerroksisessa talossa. Siihen osallistuivat myös talon isäntä ja koko henkilökunta. Viki Hamsu pääsi taas kerran katoamaan, mutta löytyi onneksi ennen yötä. Rikki pureskeltuja esineitä ja vaatteita tutkittiin ja korjailtiin vielä monta päivää juhlien jälkeen.

   Porttivahti Vihtori Vahtivuorikin oli kutsuttu, ja koska tuuraajaksi jätetty dobermanni Toope aloitti niin kovan surullisen ulinan, että se voitti jopa naisten laulunkin, sekin täytyi päästää ilonpitoon mukaan. Piiloleikissä se ei pärjännyt alkuunkaan eikä tietämän mukaan löytänyt ketään.

   Muutamia kuokkavieraitakin ilmestyi pihalle, mutta kaikille tarjottiin ystävällisesti kakkua ja mehua. Kaksi vierasta näytti Mommista ihmeen tutuilta, vaikka he olivatkin naamioituneet, toinen leveäkaapuiseksi nunnaksi ja toinen sutjakkaaseen sukeltajan pukuun. Mustat silmät vain viekkaasti kiiluivat lasien takaa.

   Kun nunnaksi pukeutunut lausui kohteliaat kiitossanat Olga Olloselle, tämä aivan innostui kehumaan:

 - Teillähän on niin kovin matala altto, melkein kuin basso. olisitte oikein tervetullut lauluryhmäämme.

   Sen jälkeen nunna ei enää murahtanut sanaakaan. Mutta pitkä kuono hänellä oli. sitä ei edes tiheä huntu pystynyt täysin peittämään. Asia muistui Mommin mieleen taas kotona, mutta saattoihan se olla vain sattumaa, että nuo vieraat muistuttivat joitakin aivan muita henkilöitä.

   Se oli myös jännää, että kutsuille piti tulla aivan uusi vieras. Häntä ei vain kuulunut. Pappa kävi jo portillakin tähyilemässä.

 - Missä kummassa se Konsta oikein viipyy? On jo kaksi tuntia myöhässä, vaikka ihan varmasti sanoin, että kello yhdeltä. Ettei vain olisi sattunut mitään ikävää.

   Tasan kolme tuntia myöhässä Konsta sitten kunnioitti juhlia läsnäolollaan. Hän pyyteli anteeksi ja väitti pitäneensä kovaa kiirettä. Hänen koko nimensä oli Konsta Kilpikumpu. Mommi heti muisti katselleensa häntä joissakin koulun urheilukilpailuissa. Hitaanpuoleinen kaveri.

   Hän oli suurin kilpikonna, minkä lapset olivat koskaan nähneet. Hän oli myös varsin iäkäs. Omien tietojensa, ja suurin piirtein satavuotiaan äitinsä muistelusten perusteella, hän oli yli 50-vuotias.

   Konsta oli toiminut laivakilpikonnana eläkeikäänsä asti ja asui tätä nykyä erään pariskunnan luona noin 300 metrin päässä. Pappa oli hänen vanhoja ystäviään, ja myöskin Kakaija Papapunen oli jo kauan sitten saanut ilon tutustua rauhalliseen ja miellyttävään herra Kilpikumpuun. Jopa kosimista Kaija oli tässä aikansa odotellut, mutta Konsta ei kuulunut hätiköitsijöitten joukkoon.

   ”Katsotaan ja nukutaanpa vielä yhden yön yli” oli tämän harkitsevan herrasmiehen mielilauseita. Öitä vain pääsi kulumaan satamäärin, ennen kuin varsinainen toiminta alkoi.

    - Mehän olemme tavanneet jo kahdesti aikaisemmin, rohkeni Mommi puhutella Konstaa. – Niissä urheilukilpailuissa, ja muistattehan, että olin kerran lyhyen aikaa avustajana Äksylehdon sirkuksessa?

   Konsta ei heti muistanut, mutta sitten sentään välähti. Hänen kurttuisille kasvoilleen levisi hymy, kun hän ystävällisesti tervehti poikaa.

 - Totta kai minä sinut muistan. Uskalsit vastustaa johtaja Äksylehtoa, kun hän taas morkkasi minua. Se lohdutti kovasti.

 - Työskentelettekö yhä sirkuksessa?

 - En onneksi. Minä olen muuten ainoa, joka pääsi sieltä karkuun. Olosuhteethan olivat aivan kammottavat. Työtoverini, myöskin ihmiset, olivat alituisessa kapinassa, mutta johtaja oli armoton ja kovakourainen tyyppi.

 - Kuinka pääsitte pakenemaan, vaikka olette noin hida…ei kun tarkoitan, että asioita tarkkaan harkitseva?

 - Minä vain kävelin portille. Pysähtelin välillä hengähtämään, kun on noita lieviä oireiluja. Luulivat kai kiveksi eivätkä lähteneet takaa-ajoon. Sitten ryömin portin alta puistoon, ja eipä aikaakaan, kun eräs kiltti pariskunta otti minut hoiviinsa.

   Jos ollaan ihan rehellisiä, aikaa oli kyllä kulunut runsas viikko, ennen kuin Konstan mönkiminen huomattiin reheväkasvuisessa puistossa.

 - Sehän oli hauskaa, ihasteli Mommi. – Tiedättekö, millaiset olot sirkuksessa on tällä hetkellä?

- Oikein hyvät, ja sekin on sinun ansiotasi, Mämmi.

 - Mommi, korjasi poika.

 - Anteeksi, Mommi. Olit kuulemma mennyt kertomaan vaikeasta tilanteestamme sille toiselle sirkuksen johtajalle, sille, sille…

 - Hyppylaaksolle. Hänen vaimonsa on eläinsuojeluyhdistyksen toiminnanjohtaja. Arvelin, että he voisivat auttaa teitä.

 - Kuulin myöhemmin, että he todella puuttuivat tarmokkaasti asiaan. Äksylehto erotettiin virastaan, ja tilalle tuli oikein lupsakka ja sopuisa nainen, joka laittoi koko systeemin uusiksi. Eläimillä on jopa iltalomat ja kaikenlaista virkistystoimintaa vapaa-aikoinaan. Terveydenhoito on myös kiitettävää.

 - Ettekö haluaisi nyt palata sinne?  

 - En sittenkään, koska merellä totuin vielä suurempaan vapauteen. Unelmani on, että vielä kerran saisin kiertää maapallon ympäri. Mieluiten raketilla, koska pidän vauhdin hurmasta. Jaa jaa, saahan sitä haaveilla. Se sirkushomma oli vain sellainen välivaihe elämässäni. Nykyään minulla on kaikenlaisia salaisia tehtäviä, kuten esimerkiksi…

 - Tulkaa ottamaan lisää kakkua ja kahvia, huuteli Olga Ollonen. - Lapsille on mehua.

   Pappa, Kaija ja Konsta kertoivat tenaville jännittäviä tarinoita mereltä. Hirmumyrskyistä ja merirosvoista. Aloittivatpa he jutun merihirviöstäkin, mutta joutuivat lopettamaan kesken, kun Mirtta, Viki Hamsu ja pikku Tuomas alkoivat itkeä pelosta.  

   Juhlat sen kun venyivät. Isät ja äidit jo huolestuneina soittelivat ja kyselivät, että missä ne kersat viipyvät. Koko joukko siirtyi pihalle pelaamaan lentopalloa. Pian nurmikko oli kuin ratsuväen jäljiltä.

   Se muuten notkahteli kummasti. Pappa pyysi  seuraavana päivänä puutarhuriaan tarkistamaan asian. Oli ontto olo hyppiä ja juosta hippaa onton nurmikentän päällä.

   Pallo vieri vähän väliä siihen huonosti peitettyyn monttuun. Puutarhuri väitti korjanneensa nurmikon jo moneen kertaan, mutta tuntui siltä, että joku kävi toistamiseen tonkimassa aukon esille.

   Lapsia rupesi hirvittämään.

 - Jos se on jättikokoinen myyrä, kuiskasi Maisa-tyttö huolestuneena ja puristi rakasta Pullero-koiraansa rintaansa vasten. – Ahmiikohan sellainen liharuokaa? Vaikkapa palleroisia pikkulapsia ja ylipainoisia mopseja?

   Ennen kotiinlähtöä Mommi, Aappo ja Tero kävivät vielä tutkimassa monttua. Siinä oli tuoreita lapionjälkiä, mutta kuka olisi uskaltanut kaivaa maata kesken kutsujen? Entä ne kuokkavieraat? Ne jotenkin tutuntuntuiset.

   Kotiin palattuaan Mirtta nukahti olohuoneen matolle, mutta Mommi selosti juhlia Mimmille. Tämä lähti vielä käväisemään lähikaupassa. Jotakin oli taas unohtunut. Mimmistä oli tullut entistäänkin kaihoisampi ja hajamielisempi. Ettei vain olisi sairas?

   Tultuaan kaupasta hän sanoi kohdanneensa valtavan suuren kilpikonnan, joka löntysteli joelle päin.

 - Vastako se Konsta oli sinne asti päässyt? hämmästeli Mommi. – Kaikki lähtivät kutsuilta ihan yhtä aikaa, kilpikonna myös. Siitähän on jo kaksi tuntia, ja hän asuu aivan Papan naapurissa.

   Illalla poika ei millään tahtonut päästä uneen. Oli muutamia outoja yhteensattumia. Esimerkiksi ne kuokkavieraat. Nunna ja se sukeltaja. Notkea ja liukasliikkeinen. Mustat, vilkkuvat silmät.    

   Mommi käänteli käsissään suurta, kiiltävää korvarengasta, jonka hän oli löytänyt Papan pihalta. Kukaan vieraista ei ollut tunnistanut sitä omakseen. Kenellä hän oli sellaisen nähnyt? Miksi sen pidemmän kuokkavieraan ääni oli vaikuttanut tutulta? Onko kaikilla nunnilla pitkä, suomuinen pyrstö? Ja niin tiheä huntu?  

   Kaikkein kummallisinta oli se, että eteisen lattialla oli ollut kuraisia jälkiä. Juuri alivuokralaisten oven edessä. Niin siistejä muuten, mutta miksi nyt? Oliko heillä ollut kova kiire päästä huoneeseensa? Sieltä kantautui krokotiilin kuorsausta ja villiminkin vinkuvaa säestystä.  

   Mommi höristeli korviaan. Gorillan kumeaa ääntelyä ei vieläkään kuulunut. Mihin kummaan hän oli hävinnyt?

   Se siitä.

13. TOSI TUNGOSTA KADULLA

   Mimmi oli lähdössä elokuviin Kerttulin kanssa. Maisa, Pullero, Aappo ja Viki olivat siksi ajaksi tulleet kylään. Mimmi oli ehdottanut, että Viki jäisi kotiin, mutta Aappo ei voinut luopua rakkaasta lemmikistään. Oli täysi työ, että hän suostui lähtemään kouluunkaan ilman hamsteriaan.

 - Keittiössä on pähkinöitä ja muuta naposteltavaa Vikille. Älkää päästäkö sitä pureskelemaan nahkasohvaamme.

 - Ole huoleti, Mimmi. Kyllä me pärjäämme, rauhoitteli Mommi. - Pidä sinä vain hauskaa.

 - Kiitoksia, mutta älkää te puolestanne pitäkö liian hauskaa.

 - Mitä tuo naputus on? kysyi Maisa. - Kuka siellä koputtelee?

 - Se on vain naapuri, joka tekee korjaustöitä, selitti Mimmi.

- Muuttivat sinne joku aika sitten.

 - Ei se ääni tule naapurista, vaan tuolta, väitti Aappo ja osoitti alivuokralaisten huoneen ovea.

 - Ei tietenkään sieltä, vaan sen takana olevasta huoneistosta. Heippa.

 - Mimmi, mene katsomaan niitten kämppään, pyysi Mirtta. - Siellä on joku.

 - Eikä ole, sillä he ovat kaikki poissa ja Gunnar Gorilla oikein matkoilla. Muistakaakin, ettette yritäkään tunkeutua heidän huoneeseensa. Se olisi väärin.

 - Mutta Mimmi, aloitti Mommi. - Tarkistaisimme vain, tuleeko se melu naapurista vai...

 - Sinne ei mennä, tuliko selväksi?

 - Tuli, sanoivat lapset vaisusti.

 - Uskotteko varmasti, mitä sanon?

 - Joo-o, tuli vielä vaimeammin.

 - Lupaatteko, ettette mene sinne?

 - Hm hm.

 - Selvä, en viivy kauan.

   Niine hyvineen isosisko sipsutteli käytävään korkeine korkoineen.

 - Siellähän sataa, huusi Mirtta sisarensa jälkeen. - Hienot kenkäsi kastuvat.

 - Eivät kastu, koska menen autolla.

 - Kenen autolla?

   Mimmi ei enää kuullut, vaan korkojen hilpeä kopina kajahteli jo toisesta kerroksesta asti.

   Mirtta meni ikkunaan katsomaan sisaren lähtöä, koska hän olisi vielä halunnut vilkuttaa ja heittää lentosuukkoja. Mutta sisar ei edes vilkaissutkaan ylös, vaan sukelsi Kerttulin kanssa suureen, hienoon autoon. Joku nuorimies piti heille kohteliaasti ovea auki.

 - Hei Mommi, tule katsomaan. Tuo mies näyttää jotenkin tutulta.

 - Niinpä näyttääkin, ja auto varsinkin. Se on Metelin, ei kun Markuksen, upea Mersu, ja siinähän Markus Banaanipolku seisookin kaikessa komeudessaan.

 - Onkohan sen vaimokin siinä autossa? kyseli Mirtta.

 - Ei sillä ole mitään...

 - Hei tulkaa jo keittiöön. Vikille täytyy antaa lisää pureskeltavaa.

   Mirtta ja Mommi riensivät vieraittensa luokse.

   Ensin lapset ja Pullero istuivat keittiössä herkuttelemassa. Viki oli popsinut jo kaikki pähkinät ja Mommi kaatoi sille lisää.

 - Eikö se saa mahanpuruja näistä kivikovista aterioista? Noin pieni ja niin mahtavan tehokas ruuansulatus.

 - Se on vain erilainen kuin me, tuumiskeli Aappo. - Sillä on omat kummat tapansa, ja kai ne täytyy vain hyväksyä. Laitan sen kuitenkin taas häkkiin varmuuden vuoksi, muuten Mimmin keittiöstä ei ole mitään jäljellä kun hän palaa.

   Tuntui, ettei kukaan keksinyt mitään tekemistä. Mirtta ehdotti 3-vuotiaitten muistipeliä tai legoja.

 - Rakennetaan leikkipuisto.

 - Lapsellista, tuhisi Mommi.

   Telkkaristakaan ei tullut mitään mielenkiintoista.

 - Ei Mimmi anna meidän katsella tuota ainaista sotimista ja rähinää, huokaisi Mirtta. - Jospa te lukisitte minulle satukirjaa?

 - Luemme sinulle pian iltasadun, jotta saamme olla rauhassa, uhkaili Mommi. - Eikö kukaan keksi mitään kivaa?

   Pullero haukotteli ja hamsteri rapisi häkissään. Seinän takaa kuului itsepäistä koputusta ja rahinaa.

 - Johan tämä on kuin kummituslinna, ihmetteli Maisa. - Keksikää nyt jotakin taikka lähdemme Pulleron kanssa kotiin. Se on aivan tympääntynyt ja kyllästynyt tähän toimettomuuteen.

   Muut eivät viitsineet mainita, että toimettomampaa mopsia he eivät olleet ikinä nähneetkään. Se vain söi, nukkui ja veltosti haukotteli.

 - Sen tähden on niin vaikeata keksiä tekemistä, kun ei ole ketään aikuista paikalla.

 - Kuinka niin, Mommi? Nythän meillä olisi mahdollisuus tehdä vaikka mitä? kysyi Maisa.

 - No kun kukaan ei ole kieltämässä eikä antamassa sillä tavalla virikkeitä toiminnalle.

 - Ei kai taas sitä kamalaa Päinvastoin –leikkiä? moitiskeli Aappo. - Johan siitä oli tulla hirmuiset seuraukset sillä meidän kuuluisalla luokkaretkellä.

   Viimein päästiin yksimielisyyteen, että alettaisiin leikkiä Laiva on lastattua.

 - Mikä kirjain? kysyi Maisa.

 - A, huusi Mirtta. - Tai M, kun en tunne muita.

 - Etkä tunne niitäkään, irvaili Mommi. - Viimeksikin luulit, että Ampiainen alkaa M:llä.

 - Onhan siinä M, puolusteli tyttönen.

 - Niin, mutta ei sanan alussa, pentu.

 - Aloitetaan, keskeytti Maisa. - Otetaan T-kirjain. Minä aloitan. Laiva on lastattu tuoleilla.

   Leikki jatkui, ja välillä oli Mirtan mieliksi vaihdettu kirjaimiksi A ja M. Sitten lapset alkoivat ihmetellä, mitä ihmeen melua kadulla pidettiin. Naputuskin hukkui siihen mökään. Pullero avasi molemmat silmänsä, joten häiriön täytyi olla melko suuri. Viki piti pienen tauon, ennen kuin se alkoi makustella takuulla tuhannettaviidettäsadatta pähkinäänsä.

   Ulkoa alkoi kuulua sireenien ääntä. Poliisi, sairasautoja, väkijoukon hätääntynyttä mölyä. Lapset menivät ikkunaan ja olivat pyörtyä hämmästyksestä. Valaistussa puistossa ja kadulla oli kauheasti tavaraa, ihmisiä ja eläimiä.

 - Mitä siellä on? kysyi Vikikin uteliaana.

 - Siellä on: tiikereitä, tuoli, tankki, tammi, teltta, torikassi, tornitalo keskellä puistoa, toimittajia, telkkari, tapetteja...

   Mommi haki välillä kiikarin ja kauhisteli:

 - Siellä ravaa torakoita auton päällä, ja tuolla miehellä mönkii täitä selässä.

 - Annas kun minäkin luettelen, huusi Maisa. - Terroristeja mustat huput päässään, tulipaloja roihuaa kolmessa kohdassa, tikareita, tekokukkia, turkkeja, tomaatteja, ...

 - Nehän alkavat kaikki T:llä, keksi Aappo. - Sehän kirjain meillä oli äskeisessä leikissä.

 - Vielä tanssijoita, tykkejä, tavaravaunuja, korkea tavaratalo tuolla kadun päässä, tupakkaa...Voi hyvä ihme.

 - Mitä muita kirjaimia meillä oli? kysyi Mirtta.. - Taisi olla A:kin.

 - Siellä on ampiaisia, kaikensorttisia apinoita. Heippa sukulaiset! kiljaisi Mommi ja huiskautti kättään ikkunasta. Sitten hän jatkoi luettelemista:

 - Arkkuja, autoja, ambulanssi, ankkuri, atomivoimala, amerikkalaisia sotilaita, astiakaappi, aapisia, uusi apteekki puiston vieressä, allas, ammeita, aamutossut,...

 - Oli meillä M-kirjainkin, huudahti Aappo tirkistellen kadulle kiikarilla. - Katsokaa, siellä on makkaroita, minkkejä, mittareita, mustikkapiirakoita, meisseleitä, muttereita, mehutetroja, mansikoita, Mollamaijoja, mäntyjä, merenneitoja, mankeleita, makaronia ja mitä kaikkea.

(kuva 8)

   Se oli kuin noituutta. Niin paljon kuin he olivat keksineet T:llä, M:llä ja A:lla alkavia sanoja, yhtä paljonvastaavaa materiaalia oli pakkautunut kadulle ja puistoon.

 - Millä me saadaan ne pois? itki Mirtta. - Siellä on aaseja ja keittopadan ympärillä tanssivia alkuasukkaita ja ampujia ja vaikka mitä. Mimmi! Tule jo kotiin.

   Lapset olivat aivan neuvottomia. Tungos ja meteli olivat hirveät. Entä jos kadulla keksittäisiin, että kaikki tohina oli tavallaan heidän syytään? Joutuisivatko he vankilaan viattoman leikkinsä vuoksi?

 - Mitä me tehdään? kiljui Aappo. - Sano nyt sinäkin jotakin, Pullero. Mietiskelijä.

   Pullero kohotti hiukan vaivalloisesti pyöreätä päätään ja inahti unisesti:

 - Tehkää päinvastoin. Sanokaa, että Laiva ei ole lastattu autoilla ja niin edespäin.

 - Loistavaa, innostui Maisa. - Enkö ole aina sanonutkin, että Pulleron vaatimattoman ja hiljaisen pinnan alla piilee todellinen nero? Minun vuoroni. Laiva ei ole lastattu aaseilla.

 - Ei näy enää aaseja, tiedotti Mommi ikkunasta.

 - Älä vain erehdyksessä mainitse apinoita tai mopseja tai autoja, muuten mekin katoamme ja kaikki kaupungin ajoneuvot.

 - Älä pelkää, Aappo. Luulen että vain ne tavarat ja olennot katoavat, jotka tulivat esiin leikkimme seurauksena. Jatkakaa ja muistelkaa, mitä A:lla, T:llä ja M:llä alkavia sanoja olette käyttäneet.

   Pitkällinen ja monimutkainen homma, mutta lopultakin ulkona olivat vain ne aivan tavalliset, entiset asiat: jokunen auto ja mänty, puistossa sauvakävelyllään huhkiva apina, se maankuulu sukututkija Anselmi Apinasalo, kaksi mopoa, Tiittasten pihalla loputtomasti leukojaan louskuttava terrieri ja niin edelleen.

   Maisa ja Aappo lähtivät lemmikkieläimineen kotiin. Mommi ja Mirtta jäivät sohvalle ihmettelemään. Oliko kaikki ollut vain unta? Mitään kuvittelua ei kuitenkaan ollut se sinnikäs koputtelu naapurista. Se yhä jatkui.

14. KUKA NAPUTTAA?

   Mimmiä ei vieläkään kuulunut elokuvista. Olivatkohan he menneet jatkoille? Juuri silloin soi puhelin, ja Mommi kiirehti vastaamaan. Ettei vain siskolle ollut tapahtunut jotakin? Auto-onnettomuus, hui.

   Ei onneksi mitään ikävää, vaan Mimmi ilmoitti, ettei hän ihan vielä pääse tulemaan kotiin. Lapset kehuivat pärjäävänsä vallan hyvin keskenään, ja saattoivathan se hätätilassa pirauttaa Mimmin matkapuhelimeen.

   Sisarukset kävivät iltapesulla ja yrittivät saada unen päästä kiinni. Mommi jopa lauloi kehtolaulun pikkusiskolleen, mutta tämä pyysi kauniisti veljeä lopettamaan. Selitykseksi voitaisiin vain sanoa, että Mirtta on todettu melko musikaaliseksi tytöksi.

   Naputus ja rahina jatkuivat.

 - Jos joku naulaa keittiökaapistoa paikoilleen, miksi täytyy puhista ja ähistä niin kauheasti? Ikään kuin ilma olisi loppumaisillaan.

 - Joku on nyt hengenhädässä, totesi poika päättäväisenä. - Hätä ei lue lakia, vaan...

 - Mitä se ei lue?

 - ...vaan nyt me murtaudumme vuokralaisten huoneeseen. Sieltä käsin on helpompi paikallistaa, mistä ääni on saanut alkunsa.

 - Et saa, Mommi, huusi tyttö hätääntyneenä. - Et saa mennä siihen huoneeseen. Mimmi suuttuu. Entä jos Kroko ja Ville tulevat yhtäkkiä kotiin?

   Mommi ei ollut kuulevinaan sisarensa varoituksia, vaan tarttui ponnekkaasti ovenripaan, käänsi ja vetäisi oven auki.

 - He ovat unohtaneet lukita sen, hän huudahti riemuissaan. - Eteenpäin, mars!

   Lapset astuivat sisälle, hieman aristellen kylläkin. Huone oli melkein pimeä, koska verhot olivat tiiviisti ikkunoitten edessä.

 - Laita valo, kuiskasi Mirtta peloissaan.

 - En uskalla, se näkyy kadulle, jos he ovat jo tulossa. Minä haen taskulampun.

   Sisko ei uskaltanut siksi pieneksi hetkeksikään jäädä yksin huoneeseen, vaan sipsutti veljensä kannoilla keittiöön ja takaisin.

 - Älä koko aikaa astu minun kantapäilleni, ärähti poika, mutta kyllä häntäkin pelotti.

   Huoneessa oli ensin aivan hiljaista. Oli kuin joku olisi kuunnellut ja yrittänyt selvittää itselleen, mitä nyt tapahtui ja kuka oli tullut sisälle.

   He olivat ehtineet tutkia sänkyjen alustat, joissa oli muuten kauheasti roinaa. Pusseja, säkkejä ja laatikoita. Painavia, kun poika yritti siirtää joitakin niistä.

 - Mitä näissä oikein on? Kultaharkkojako?

   Juuri kun he tutkivat suuren komeron vieressä olevaa kirjahyllyä, alkoi kauhea kolkutus ja naputus. Lapset ihan hyppäsivät ilmaan säikähdyksestä.

 - Ei se mistään naapurista tule. Sehän tulee tuolta komerosta.

 - Älä avaa, älä vain avaa sitä, vikisi Mirtta. - Soitetaan Mimmille tai poliisille.

   Mahdoton räminä ja puhina oli ainoa vastaus.

 - Siinähän ei ole avainta, mutta ehkä Mimmin makuuhuoneessa olevan komeron avain sopii siihen.

   Taas poika loikki Mimmin huoneeseen pikkusisko kantapäillään. Avain sopi erinomaisesti lukkoon, Mommi väänsi sitä varovaisesti ja ovi lennähti apposen auki. Jokin valtavan suuri käärö kaatui rymisten lattialle.

   Mirtta kirkui ja Mommikin perääntyi täristen eteistä kohti.

 - Onko tuo jonkun turkki? huohotti poika. - Suuri, musta ja karvainen.

   Turkki alkoi vääntelehtiä lattialla. Se oli yltä päältä kiedottu leveisiin kangasnauhoihin ja maalarinteippeihin, joten se näytti aivan muumiolta.

 - Sehän elää. Mennään äkkiä pois ja suljetaan ovi, valitti Mirtta.

 - Sieltähän näkyy kasvot. Hei, tunnenko minä sinut?

 - Mum..mum...mom...mi...apaaa...

   Olennolla oli suukapula, mutta rajusti puremalla ja vääntelemällä huuliaan se sai muotoiltua jonkinlaista puhetta.

 - Sehän on Gunnar Gorilla, huusi Mommi. - Miten sinä sinne komeroon olet joutunut? Kuka sinut on sitonut?

 - Autetaan hänet äkkiä irti, hänhän tukehtuu.

   Lapset hakivat saksia ja veitsiä ja ryhtyivät purkamaan tuota kammottavaa pakettia. Gorilla oli todella huonossa kunnossa, laihtunut ja kuolemaisillaan janoon.

   Saatuaan tilkan vettä hän huohotti:

 - Kiitos, te pelastitte henkeni. Luulen, että menetän pian tajunani, joten kutsukaa ambulanssi.

   Mommi ryntäsi puhelimeen. Palattuaan gorillan luokse hän huomasi, että miehellä olivat silmät kiinni ja hän hengitti vaivalloisesti. Yhtäkkiä hän avasi silmänsä ja puhui melkein kuiskaamalla. Suuri ja ennen niin vahva kaveri:

 - Kuunnelkaa tarkasti. Krokotiili ja minkki ovat hyvin vaarallisia rikollisia. He ovat parasta aikaa ryöstämässä jotakin pankkia.

 - Miksi et ole heidän mukanaan? Sinähän kuulut samaan jengiin.

 - En oikeasti kuulu. Olen näet vasikka.

 - Ethän ole vaan gorilla, oikaisi pikku Mirtta. – Odotas kun näytän sinulle kuvasi eläinkirjasta.

 - Tarkoitan, että olen aikoja sitten luopunut kaikista laittomista puuhista. Toimin nykyään vakoojana poliisien laskuun. Olen soluttautunut tähän jengiin, jotta heidät voitaisiin helpommin pidättää ja saattaa vankilaan.

   Gorilla sulki taas silmänsä ja lepäsi välillä.

 - Huh huh, koska se sairasauto tulee? En jaksa enää kauan pysytellä tajuissani.

 - Pian se tulee, rauhoitteli Mommi.

 - Menkää heti kertomaan poliisilaitokselle tiedoistanne. Minulla on peitenimi Gunnar Gorilla.

 - Mikä sinun oikea nimesi on?

 - Se on Gunnari Gorillainen. Lisäksi henkilötiedoissani iäkseni on mainittu 28 vuotta.

 - Mikä on oikea ikäsi?

 - 27 ja puoli vuotta. Kotipaikkakunnakseni on merkitty Mikkeli, mutta oikeasti olen kotoisin Mikkelin maalaiskunnan puolelta. Minulle on siis turvallisuussyistä luotu aivan uusi henkilöllisyys.

 - Jopas on heppoista ja avutonta, mutisi Mommi. - Nyt ne ensiapumiehet tulevat. Menen avaamaan oven. Koeta kestää.

   Puolitajuton gorilla kannettiin ambulanssiin ja kiidätettiin sairaalaan, mutta mestarisalapoliisi Mommi ja jonkinlainen salapoliisi Mirtta ryntäsivät pää kolmantena jalkana Aittamäen poliisilaitokselle, koska pelkkää puhelinsoittoa ei varmasti uskottaisi.

 - Soita Aappolle ja pyydä häntä mukaan, keksi Mirtta.

 - Hieno idea. Silloin poliisit uskovat meitä paremmin.

15. SALAPOLIISIT ASIALLA

   Aappo vastasi hätäisen oloisesti puhelimeen ja erittäin hiljaisella äänellä.

 - Halloo, Erämetsällä, Aappo puhelimessa.

 - Hei sinäkö Aappo? Kuuluu tavattoman huonosti. Minä täällä, Mommi. Hirveän tärkeätä asiaa. Gorilla löytyi ja pankkiryöstötkin alkavat selvitä. Voisitko vielä hiippailla ulos, koska tarvitsemme sinua, kun menemme kertomaan tietojamme poliisille. Uskovat paremmin ihmislasta. Tavataan poliisilaitoksen edessä, vai?

 - Mummo nukkuu, ehkä pääsen livahtamaan. Shh, nyt täytyy lopettaa.

   Niine hyvineen Aappo sulki puhelimen, mutta Mirtta ja Mommi lähtivät pinkomaan kohti poliisilaitosta. Jonkin ajan kuluttua Aappo saapuikin. hän oli ottanut Vikin mukaan lisätodistajaksi.

   Kavereilleen Mommi kertoi gorillan löytymisestä ja selosti päällisin puolin mahdollista pankkiryöstöä.

 - Se voi olla jo käynnissä täyttä päätä. Luultavasti juuri Suurpankissa. Mennään sisälle.

   Kuten saattoi arvatakin, heitä ei uskottu. Ensin poliisit nauroivat ja sitten alkoivat närkästyä, sillä ei virkavaltaa saa noin kevytmielisesti häiritä kaiken maailman saduilla.

   Heillä oli näet tärkeämpääkin tekemistä, eli toinen heistä katseli telkkarista nyrkkeilyottelua ja toinen puolestaan nuokkui pöytänsä ääressä ja järjesteli liittimiä ja kyniä siisteihin riveihin. Järjestys se olla pitää järjestyksen valvojillakin. Sekä esteettistä tajua kauniista kuvioista.

   Alakuloisina lapset palasivat kadulle.

 - Nyt ei auta muu kuin toimia itsenäisesti, huudahti Mommi. - Jos aikuiset eivät auta, meidän täytyy omin neuvoin pidättää ne rosvot. Eteenpäin mars. Seuratkaa johtajaanne.

 - Miksi juuri sinä olisit johtaja, vastustelivat Mirtta, Aappo ja Viki.

 - Koska minulla on siihen pätevyys.

 - Miten sinä sen mukamas todistat?

 - Kohta näette. Turhat pulinat pois ja juostaan.

   Papan pihalle oli helppo päästä, koska vartija Vihtori Vahtivuori seurasi televisiosta juuri sitä samaista nyrkkeilyottelua. Entä uskollinen vahtikoira Toope?

   Ulkona oli varsin kylmä, sillä vettä vihmoi ja tuuli oli navakkaa. Rajut puuskat pyörittivät villisti viimeisiä lehtiä sinne tänne. Ne muistuttivat petojen keltaisia, kiiluvia silmiä yön pimeydessä, joten herkkähermoista dobermannia oli alkanut kovasti pelottaa yksinäinen vartiotehtävä portilla. Siispä se oli vähin äänin hiipinyt sisälle lämpöiseen koppiin isäntänsä jalkojen juureen uinailemaan.

   Tarmokkaat salapoliisit riensivät montulle. Se oli taas kaivettu avoimeksi, ja puuovi häämötti selvästi. He avasivat luukun ja ryömivät sisälle. Loputtomia käytäviä, mutta he päättivät seurata eniten möyrittyä reittiä, joka päättyi umpikujaan. Kaikesta kuitenkin saattoi päätellä, että siinä oli tallusteltu ja teutaroitu perusteellisesti.

 - Mihin nyt? kysyi Mirtta.

 - Hys, ylhäältä kuuluu ääniä.

   Tosiaan, laahustavaa ääntä ja hillittyä puheenmuminaa.

 - Tuohan näyttää ihan luukun ääriviivoilta, kuiskasi Aappo. - Yritetään kohottaa sitä ja kurkistetaan, mikä on homman nimi.

   Kun yläpuolelta kuuluvat äänet hieman vaimenivat, lapset nostivat luukkua. Samalla nousi suuri laatta, joka oli huoneen lattiassa. Raskas se oli, mutta yhteisvoimin lapset jaksoivat kohottaa sitä sen verran, että näkivät huoneeseen.

   Suuri aula, palvelutiskejä, tuoleja, pöytiä, viherkasveja ja lasten leikkipaikka.

 - Hei tuolla on legoja, mennään, innostui Mirtta.

 - Hys, sinä lörppösuu, suhisi Mommi. - Minä tunnen tämän paikan. Se on Suurpankki. Shh, nyt joku tulee.

   Valtavan suuri olio tassutti paikalle valtavan suurilla käpälillään. Pitkä suomuinen häntä heilahteli, ja kun kaveri kumartui, lapset saattoivat nähdä pitkän terävähampaisen kuonon, joka tosin oli osittain peitetty mustilla sukkahousuilla.

 - Ihan kuin Mimmin sukkahous..., ehti Mirtta supattaa, kun veli jo peitti hänen suunsa kämmenellään.

   Notkea ja kiiltävänmusta tyyppi hypähteli sulavasti äskeisen kaverin viereen. Hänellä puolestaan oli päässään vaaleanpunaiset sukkahousut, ja niitten sukkaosat valuivat konnan hartioille kuin kaksi lettiä.

 - Sehän on...

 - Nyt mentiin, kuiskasi Mommi. - Äkkiä karkuun, ennen kuin ne huomaavat meitä.

   Luukku oli raskas, joten saattoi olla, että se hieman narahti, kun lapset yrittivät sulkea sitä. He eivät jääneet odottelemaan takaa-ajajia, vaan alkoivat mönkiä, ryömiä, kontata ja välillä juostakin takaisin lähtöluukulle. Puistattavan pelon vallassa pitkin luikertelevia käytäviä. Multaa, hiekkaa ja pieniä kiviä tippui koko ajan seinistä ja katosta.

   Ainoastaan Mirtta ja Viki saattoivat koko matkan kulkea ihan normaalissa asennossa. Siitä huolimatta heidän oli täysi työ pysytellä mukana poikien kovassa vauhdissa.

 - Ei saa jättää, pelottaa, huusivat nämä pienet kauhuissaan.

 - Hys, hiljaa te molemmat, ähkäisi Aappo huolestuneena ja pysähtyi kuitenkin odottamaan pikkuisia. - Minä näytän teille valoa. Hopusti nyt.

   Kummallakin pojalla oli sentään taskulamput mukanaan. Aappo puhisi eteenpäin polvet verillä kuin olisi kysymyksessä konttaamisen maailmanmestaruus. Kuinka se suurempi roisto oli ollenkaan mahtunut täällä luikertelemaan?

 - Hae heti apua, Mommi, kiljui Aappo kaverilleen, joka oli joukon ensimmäisenä. - Vie poliisit Suurpankin eteen, niin minä huolehdin Mirtasta ja...

   Mommi ei enää kuullut, vaan jatkoi äheltämistään. Aappo höristi korviaan. Mirtan ja Vikin takaa kuului kummaa tuhinaa ja töminää.

 - Voi itku, ne ajavat meitä takaa! Poiketaan johonkin sivukäytävään. Tänne, äkkiä nyt.

   Takaa ajetut ryömivät johonkin pienempään onkaloon. Siellä näytti tulevan seinä eteen. Peloissaan he kyyristyivät sinne viimeiseen sopukkaan. Oli pilkkosen pimeätä, koska poika oli tietenkin sammuttanut taskulampun.

 - Sytytä valo, vinkui Mirtta. - Pelottaa.

 - Pelottaa, voihki Viki Hamsukin värisevällä äänellä.

 - Tyst, hiljaa.

   Suuren taskulampun valokeila kieppui kuin majakka pääkäytävässä. Rosvot olivat lähestymässä lasten piilopaikkaa. Toivottavasti valon kajo ei ylettyisi heihin saakka.

   Aivan odottamatta tuli pussipimeätä. Mitä nyt? Hiipivätkö ne konnat heidän kimppuunsa pimeän turvin? Puistatti. Myöskin vilu tässä inhottavan kosteassa multa- ja hiekkaholvissa.

   Aappo koetteli kädellään sivukäytävän suuta. Ei mitään aukkoa, vaan multaseinä taas edessä.

 - Se on romahtanut. Olemme täällä loukussa kuin elävältä haudattuina.

   Viki ja Mirtta alkoivat itkeä.

 - Hiljaa, älkää märiskö, etteivät rosvot kuule. Nyt täytyy ajatella.

   Kaikki ajattelivat kuumeisesti.

 - Huudetaan apua, ehdotti Mirtta nyyhkyttäen.

 - Typerää, haluaisitko, että rosvot tulisivat ja kaivaisivat meidät esiin tästä ainoasta turvapaikasta?

16. MELKOISTA MYYRÄNTYÖTÄ

 - Henkeä ahdistaa, voihki Viki Hamsu. - En saa ilmaa.

 - Johan nyt noin pienelle kaverille happea riittää. Toisin on meidän laitamme, selvitti Aappo.

 - Mitä tuo heikko valo on?

   Tosiaan joka puolelle syttyi pikkuruisia tuikkuja, kuin joulukuuseen.

 - Yritämme luoda teille hieman viihtyisää tunnelmaa, lausui kokonainen heiveröisten äänten kuoro seiniltä ja katosta.

 - Keitä te olette?

 - Olemme kiiltomatoja. Näytämme valoa sille työmaaporukalle, joka on juuri saapumassa.  

 - Keitä...?

 - Mehän tässä vain olemme, kitisi tutulta tuntuva ääni. - Minä olen Kalevi Kastemato ja perässäni seuraa suuri sukulaiskaarti sekä muitakin ystäviäni.

 - Minut Mirtta ainakin tuntee, koska hän oli kerran meillä vieraisilla, puheli Mikael Myyryläinen, jota lempeällä äänellään säesti hänen vaimonsa Marianna.

 - Tulkaa rakkaat sukulaiset: lapset ja serkut ja miniät ja anopit ja ukit ja enot ja niin edelleen. Kaikkia en jaksa edes luetellakaan, koska meidän on kiireesti päästävä töihin, ennen kuin tukehdutte.

   Tosi talkoot alkoivat. Kastemadot kaiversivat pieniä reikiä ylös ulkoilmaan. Se helpotti kovasti hengittämistä. Myyrien suku aloitti voimaperäisen murtautumisen peräseinän kohdalta.

 - Tiedättekö te, mitä sen seinän takana on? Eikö olisi helpompaa kaivautua taas pääkäytävän puolelle? Tai peräti ylöspäin?

 - Poika, poika, älä ole neuvomassa vanhempia ja viisaampia, torui Mikael Myyryläinen melkein loukkaantuneena ammattitaitonsa aliarvioimisesta.

 - Anteeksi, mutta..., mutisi Aappo nolona.

 - Saat anteeksi. Jatketaan!

 - Melko hidasta työtä ja nähtävästi myös tuloksetonta, koska multavalli vain jatkui ja jatkui. Minnekään ei päästy.

 - Tällä keinoin me olemme vihdoin Ruotsissa Tukholman alapuolella, kuiskasi Aappo huolestuneena.

 - Mitä? Jaa, että tukkia pitäisi käyttää apuna, murahti Mikael, sillä paitsi että hänen näkönsä oli heikentynyt näissä pimeissä käytävissä, myös kuulossa oli toivomisen varaa. Suuntavaisto oli kai sekin hieman vaurioitunut.

 - Okei, tutkitaanpa välillä karttaa, myöntyi kaivosmestari Myyryläinen viimein, koska Mariannakin sitä vienosti ja hienotunteisesti ehdotti.

   Tutkittiin ja laskettiin. Välillä syötiin eväitä, joita ystävällisesti tarjottiin myös näille autettaville. Ainoastaan Viki pystyi maiskuttelemaan melkein mätien perunoitten jätteitä ja jotain sitkeitä juuria.

   Kohteliaisuudesta toiset lapset sentään maistoivat tilkan mullalle ja homeelle lemuavaa vettä kupruisesta taskumatista. Se oli joskus eksynyt myyrien valtavaan varastoon ja hoiti tärkeätä tehtävää pidemmillä työmatkoilla.

   Lopputulos oli, että Mikael päätti sittenkin aloittaa kaivamisen pääkäytävän suuntaan. Hän siis osoitti olevansa melkoinen hengen jättiläinen, sillä on sanottu, että todellinen suurmies osaa muuttaa mielipiteitään ja toimintasuunnitelmiaan eikä jyrää omaa tahtoaan läpi hinnalla millä hyvänsä.

   Verrattain lyhyen möyrimisen tuloksena oli yhä suureneva aukko pääkäytävälle. Marianna-vaimon kunniaksi on mainittava, ettei hän missään vaiheessa tokaissut: "Mitä minä sanoin", mutta heillä kuulemma olikin  varsin onnellinen avioliitto.

   Lapset ja Viki kiittelivät sydämellisesti ystäviään avusta. Ennen   kuin he erosivat, Aappo kysyi syytä siihen, miksi kastemadot ja myyrät olivat uhranneet niin paljon aikaa ja voimia heidän hyväkseen.

 - Te olette aina olleet ystävällisiä ja auttavaisia meitä pieniä ja monen mielestä vähäpätöisiä olentoja kohtaan. Muistathan Mirtta, kuinka autoit Kalevi Kastematoakin, kun hän oli tukehtumaisillaan hiekkaan siellä kuumalla ja pölyisellä jalkakäytävällä?

   Hilpeästi rupatellen pelastuneet lähtivät pyrkimään kohti Papan pihalla olevaa oviaukkoa. Kulku keskeytyi ikävällä tavalla. Eräästä sivukäytävästä heihin tarttuivat suuret ja teräväkyntiset käpälät.

   Heidät oli siepattu vangeiksi. Nyt heitä kovakouraisesti eli siis kovakäpäläisesti raahattiin kohti Suurpankkia. Jotakin metallinkirkasta välähteli toisen rosvon kädessä. Oliko se Olga Ollosen terävin leipäveitsi?

 - Haemme vain saaliimme ensin ja sitten mietimme, mitä teemme moisille turvakoille, kähisi Kroko Diili. Ville Minkki maiskutteli suutaan ja nauraa käkätti ilkeästi. - Syömme teidät itse tai luovutamme tiikereille ja kalkkarokäärmeille.    

17. SÄPINÄÄ PANKIN EDESSÄ

   Siellä he nyt nököttivät suuren pankkisalin nurkassa, kolme hätääntynyttä mestarisalapoliisia, Aappo, Mirtta ja Viki Hamsu. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin Kroko ja Ville edes tajusivat, että tässähän oli heidän vuokraemäntänsä pikkusisko. Krokotiili otti sukkahousunaamion pois, jotta näkisi selvemmin, mutta villiminkki kiljaisi:

 - Älä hullussa riisu naamiotasi, Kroko, nehän tunnistavat meidät.

 - Olemme saaneet saaliiksemme valtavan rahasumman, tuumi krokotiili etukäpäliään hykerrellen. - Ja vielä kolme panttivankia kaupan päälle.

 - Kolmeko? Kuka on kolmas, äimisteli minkki, joka vaaleanpunaisten sukkahousujen läpi ei erottanut muita kuin Aappon ja Mirtan.

 - No tuo haalistunut rotta, selitti Kroko. - Kas vaan, minne se nyt livahti, vai onko niitä sittenkin useampia.

   Viki oli saanut jonkinlaisen hepulikohtauksen ja ravasi hermostuneena edestakaisin pitkin tiskejä. Se ei pystynyt olemaan  hetkeäkään liikkumatta.

 - Tosiaan, sanoi minkkikin riisuttuaan naamionsa. - Tuolla on yksi ja tuolla ja pöydän reunalla ja mappien takana ja kynätelineessäkin vilistää yksi.

 - Vai väsymystäkö tämä on ja näköharhaa? Meillä on liiaksi univelkaa.

 - Menkää vain kaikessa rauhassa ottamaan pienet nokoset, kehotti Aappo huolehtivaisena. - Tuossa on kaksi mukavannäköistä leposohvaa, tyynyt ja kaikki.

 - Hiljaa, koltiainen taikka nukutan teidät yhdellä iskulla. Pitäkääkin se rotta aisoissa, ettei tässä tule aivan sekapäiseksi.

 - Missä se Mommi ja ne apujoukot oikein viipyvät? kuiskasi Mirtta surkeana.

   Mommi oli rientänyt pikavauhtia poliisilaitokselle. Välillä hän pysähtyi kuulostelemaan, missä se muu porukka oikein viivytteli. Ei risaustakaan toisista. Kerran hän joutui kiertämään mutkan kautta, koska keskellä katua mekastivat ja kauhistelivat hänen mummonsa parkuva Arttu-veli kainalossa sekä Mimmi ja avuksi hälytetyt Pappa, Toope ja Vihtori Vahtivuori.

 - Nyt ei mikään eikä kukaan saa minua estää, huohotti Mommi ja jatkoi juoksuaan.

   Poliisilaitoksella kävi juuri niin kuin oli tapahtunut aikaisemminkin, kun Mommi oli ollut siellä Mirtan kanssa. Ensin poliisit nauroivat ja sitten närkästyivät.

 - Mistä sinä muka tiedät, että Suurpankkia tällä hetkellä ryöstetään? Sitähän on ryöstetty vähän väliä.

 - Näin itse selvästi kaiken, intti Mommi.

 - Mikä selvänäkijä sinä muka olet?

 - Raotimme luukkua ja näimme itse, kun rosvot tyhjensivät kassakaappia.

 - Ensinäkin, niin hyvin vartioituun rahalaitokseen ei kuka tahansa pikkuapina pääse jostakin luukusta kurkistelemaan, ja toiseksi...

 - En ollut yksin, keskeytti poika. - Siellä oli myös kolme muuta minun  kaveriani.

 - Luettele nimet.

 - Mirtta Miikkulainen ja Aappo Erämetsä ja...

 - Eivät mitään huomattavia kaupunkilaisia. Niitä nimiä en ole ikipäivinä kuullutkaan. Entä se kolmas todistaja?

 - Se on Viki Hamsu.

 - Siis joku ulkomaalainen, ehkä pakolaisia, päätteli poliisi epäluuloisena. - Mikäs se on sitten miehiään?

 - Se on jo lähes kaksivuotias hamsteri ja...Mommi puraisi kieltään ja arvasi, että nyt meni vikaan.

 - Hamsteri? Entä se Mirtta?

 - Hän on minun sisareni, ja siis marakatti.

 - Ja minä olen paviaani, mylväisi suurempi poliisi, ja kaikella kunnioituksella hän kyllä hieman muistuttikin sitä. - Ja kaverini on kai riikinkukko? Anna vetää. Tuommoisen määrän kuraa olet tiputellut putipuhtaalle lattiallemme. Missä olet oikein rypenyt?

 - Sitä juuri yritin selittää. Olen ollut tunnelissa, joka on kaivettu merimiespastori Hiskias Hoppulaisen puutarhasta Suurpankin ja muittenkin pankkien alle ja...Auttakaa meitä saamaan vorot kiinni.

 - Jos vielä jatkat virkavallan harhauttamista ja halventamista, panemme sinut selliin muitten rosvojen joukkoon. Oletko aivan tärähtänyt?

   Mommi hoiperteli ulos, koska hän oli perin väsynyt ja pahoilla mielin. Missä kummassa ne kaverit kuppasivat? Alakuloisena hän lähti tallustelemaan Suurpankille. Ehkä hän siellä voisi olla avuksi ja todistaa, että katala ryöstö oli käynnissä. Ensin täytyi kuitenkin käväistä Papan pihalla, jos Aappo ja muut olisivat vielä siellä. Ettei vain ole tullut joitakin hankaluuksia?

    Kadulla aivan lähellä merimiespastori Hoppulaisen pihaa Mommi törmäsi Konsta Kilpikumpuun, joka reippain vaikkakin hieman jököttävin askelin tallusteli häntä vastaan. Taisi olla ihan nelosvaihde päällä.

 - Hei, Mommi, olipa hyvä, että tapasin sinut. Minulla on kyllä kauhea kiire, kun täytyy rientää hakemaan apua ystävillesi.

 - Keille? Tarkoitatteko Mirttaa, Aappoa ja Viki Hamsua? kysyi Mommi sydän kylmänä säikähdyksestä.

 - Niin kai ne nimet ovat. Olin pihalla happihölkällä, kun Toukka Tollero tuli kertomaan, että lapset ja hamsteri ovat joutuneet vaarallisten rosvojen vangeiksi.

   Kilpikonna keskeytti puheensa ja läähätti vähän aikaa.

 - Tämä juoksu käy voimille, ja kilpikin painaa varmasti tonnin.

 - Missä ne lapset nyt ovat? Minne heidät on viety?

 - Rouva Tollero kertoi, että heidät on viety sinne Suurpankkiin. Anteeksi, etten voi kauempaa rupatella kanssasi, mutta nyt on tosi hoppu hakemaan lisävoimia.

 - Kävin jo poliisilaitoksella, mutta ei heistä ole apua, koska he eivät usko sanaakaan puheestani. En oikein usko, että teillä kävisi parempi tuuri.

 - En minä sinne olekaan matkalla, vaan..., Konsta-herra nosti vasenta etujalkaansa lähtömerkiksi, hitaasti ja jämerästi, ja matka jatkui pikavauhtia, ei vaan jonkinlaista vauhtia.

   Mommi ei jäänyt häntä odottelemaan, vaan lähti loikkimaan kohti Suurpankkia. Hämmästyksekseen hän totesi, että pankin edustalla oli jo suuri joukko hälisevää kansaa.

 - Siellä on joku sisällä. Joku joka räpsyttelee valoja. Jos siellä on rosvoja?

 - Sisällä todella välkyteltiin valoja. Päälle ja pois. Sekunnin väliajoin.

 - Ne ovat hätämerkkejä, huusi Mommi. - Minä osaan lukea Morsen aakkosia. He yrittävät sanoa, hetkinen, minäpä luettelen: ”MMAADDSSSUUTTSSÖÖSSRTTNSKI.”

 - Mitä kieltä se on? tiukkasi joku väkijoukosta. - Onko se puolan kieltä, kun siinä on niin paljon konsonantteja?

   Mommikin oli aivan ymmällään. Olipa kaverilla heikko oikeinkirjoitustaito. Kellä sellainen oli? Silloin hän hoksasi: Viki Hamsuhan se oli. Häntä ei millään saanut oppimaan kirjoitustaidon alkeitakaan. Sillä kun oli niin huono keskittymiskyky.

   Kauhu värisytti poikaa. Entä jos Mirtta ja Aappokin ovat siellä?  Ja rosvot!

   Hamsteri se oli tosiaan valomerkkien antajana. Ponnistaen kaikki voimansa se sai paineltua katkaisijoita siihen malliin, että lamput vilkuttivat. Viki yritti parhaansa saadakseen aikaan kansainvälisen hätämerkin: MAYDAY, mutta eihän elämässä mikään ole täydellistä, ei pienten hamsterienkaan touhuissa. SOS-merkki jäi myöskin vasta harjoitteluvaiheeseen.

   Sitten sekin räpsytys loppui, sillä Ville Minkki alkoi raivostuneena ajaa pikkuruista sähköttäjän alkua ympäri pankkia.

   Aappo oli salaa saanut avattua yhden ikkunan, josta hän kiljui:

 - Apua, olemme panttivank...mum...mum...puh.

   Krokotiili oli pannut suuren käpälänsä pojan suun eteen ja huuto loppui siihen.

   Siinä paikassa alkoi tulinen vilske. Poliisiautot ja ambulanssit saapuivat sireenit ulvoen. Kyllä ne oitis lähtivät liikkeelle, kun itse tavaratalon pääjohtaja suoritti hälytyksen. Hänellä oli runsaasti tilejä pankissa ja pelko ja huoli olivat sen mukaiset.

   Pappa, Mimmi ja Aappon mummokin saapuivat joukon jatkoksi. Mommi kertoi heille arveluistaan. Yleinen hälinä ja paniikki. Lapsi, marakatti ja hamsteri panttivankeina. Raakoja roistoja.

 - Vapauttakaa ainakin yksi heistä, edes hamsteri.

 - Poliisit, syöksykää sisälle ja pidättäkää konnat!

 - Emme voi, kun on ajateltava vankien turvallisuutta.

   Väkijoukkoon oli liittynyt vieraan valtion edustajia, sotilaita, jotka oli kutsuttu vierailulle Suomeen tutustumaan maamme puolustusvoimiin. Heillä oli näytekappaleina mukanaan raskaita panssarivaunuja sekä muutenkin monipuolista sotakalustoa. Atomipommit ja biologiset aseet puuttuivat, koska ne oli turvallisuussyistä, nimittäin heidän oman turvallisuutensa vuoksi, jätetty hotelliin.

   Komentosanat kaikuivat:

 - Jyrätkää panssarivaunuilla koko rakennus tuusan nuuskaksi. Anti mennä vaan. Täysi tulitus päälle. Me tuhoamme ne terroristit kerralla.

 - Odottakaa, siellä on lapsia, aivan syyttömiä. Hehän murskaantuvat ja saavat surmansa samanaikaisesti.

 - Ei väliä, anti mennä vaan.

 - Säästäkää siviilejä, huusi kansanjoukko kauhuissaan.

 - Pahoittelemme kovasti, jos jokunen sivullinen tuhoutuu siinä samalla, mutta sellaista sota on. Asiamme ja tarkoituksemme on oikea ja pyhä: Tuhotkaa terroristit! Jyrätkää ja ampukaa!

 - Odottakaa, jospa he haluavat antautua.

18. NÄPPÄRÄ NEUVOTTELIJA

   Raollaan olevassa ikkuna-aukossa näkyi jotakin liikettä, erittäin pientä. Hentoinen ääni vikisi:

 - Älkää ampuko, minulla on valkoinen vaate. Tulen neuvottelemaan ehdoista.

   Ihmiset eivät olleet silmiään uskoa, kun Viki Hamsu juosta piipersi ulos ikkunasta ja alas karheata seinää kadulle. Sillä näkyi pilkottavan jotakin valkoista hampaissaan. Se oli palanen Mirtan paperinenäliinasta, ja se oli varmuuden vuoksi annettu urhealle neuvottelijalle.

 - Ampukaa, huusivat kiihtyneet ulkovallan edustajat. - Mitä nyt yhdestä pienestä hamsterista. Se on kaikesta päättäen vaarallinen rikollinen.

 - Odottakaa, huusi poliisipäällikkö. - Kuunnellaan ensin heidän ehtonsa.

 - Ehtoja on kamalan paljon, ja ne ovat tässä.

   Nippu oli niin suuri, että hamsteri ei jaksanut sitä kantaa, joten se heitettiin hänen jälkeensä ikkunasta. Ainakin viisi täyttä   arkkia vaatimuksista, jotka oli kirjoitettu ja tulostettu pankin omalla tietokoneella.

   Pankinjohtajan alkoi kovasti ihmetellä, miten se ylipäänsä oli mahdollista. Eihän salasanaa tuntenut muut kuin henkilökunta, ja heistäkin apulaisjohtaja Valio Vaurasvaara unohti sen vähän väliä.

   Viki osasi taitavasti selittää asian. Rosvoilla oli sittenkin pankin sisäpuolella avustaja. Ei toki pääepäilty rouva Pirgitta Pennonen, vaan kaikkialla hyörivä raatokärpänen Raakel Raatopaikka. Tämä oli  istuskellut tietokoneilla ja myös seinällä kassakaappien lähellä ja hän oli pienillä terävänäköisillä silmillään pannut merkille salaiset numerot kaappeja avattaessa.

   Raakelilla oli kätyreitä ja apureita ympäri kaupunkia. Hänelle oli luvattu runsaasti raatoja palkkioksi vakoiluhommistaan.

 - Ja niitähän on ikävä kyllä tiedossa, jos konnat pääsevät raivostumaan, päätti hamsteri selostuksensa itku kurkussa. - Joten auttakaa meitä.

 - Jyrätkää! Ampukaa! karjuivat erikoisjoukot.

 - Malttakaa, ei vielä, keskeytti poliisipäällikkö, joka raskaasti huokaillen oli alkanut lukea esitettyjä ehtoja.

   Ensinnäkin niissä vaadittiin helikopteria pankin katolle. Sieltä rosvot ja rahat kuljetettaisiin lentokentälle ja edelleen yksityiskoneella jonnekin lämpimiin maihin. Tarkemmasta osoitteesta oli syntynyt kova riita krokotiilin ja minkin välille, koska edellä mainittu halusi mahdollisimman kuumaan paikkaan, mutta villiminkki sanoi viihtyvänsä paremmin viileässä ilmastossa. Hänelle olisi kelvannut vaikka Alaska.

   Siltä varalta, että ryöstäjät sittenkin joutuisivat kiinni, papereihin oli merkitty mittava luettelo toivomuksista tulevan vankisellin suhteen. Mikään pikkuruinen koppi ei muuten tulisi kysymykseenkään, vaan vähintäänkin viiden huoneen asunto kummallekin.

   Lisäksi piti ehdottomasti olla upea merinäköala ja paljon   reheviä puita ja kauniita kukkia pihalla. Uudet digi-laitteet ja parhaimmat tietokoneet sekä ohjelmistot olivat aivan itsestään selvyyksiä modernille ja aikaansa seuraavalle pankkirosvolle.

 - Mitä uutta tuo nyt muka on? päivitteli poliisipäällikkö. - Tuollaiset mukavuudethan kuuluvat jo ennestäänkin vankien luontaisetuihin. Merinäköalasta joudumme joskus valitettavasti tinkimään.

   Listassa luki vielä, että lisäksi valtion pitäisi kustantaa runsaasti lomia ja matkoja eri puolille maailmaa. Vankien koulutus uuteen ammattiin on aivan ensiarvoisen tärkeätä, jos halutaan tehdä heistä kunnollisia, lainkuuliaisia kansalaisia.

   Krokolla ja Villellä oli jo mielessä heidän tarpeisiinsa sopiva  uudelleenkoulutusohjelmakin. Se koskisi kurssitusta tehokkaaseen kidnappaukseen oikein suuren maailman tyyliin. Ehkä presidenttejä ja muita kuuluisuuksia.

   Ainoa, joka näytti olevan ehtoihin tyytyväinen, oli pankinjohtaja, sillä hän totesi ilokseen, että ryöstäjät vaativat vain puolta Suurpankissa olevasta rahamäärästä. Muut kummastelivat, että johtaja olisi valmis moiseen myönnytykseen, mutta hänpä selitti mielissään:

 - Puolet on sentään vähän verrattuna siihen, että ne seitsemän edellistä johtajaa tyhjensivät aina pankin kassakaapin kokonaan. Tässä tapauksessa meillä on sentään pienoinen toivo, että saamme rahat joskus takaisin.

   Viki juoksi taas takaisin pankkiin kertomaan, että ehtoihin suostutaan, jos vangit vapautetaan heti.

 - Ei tule kuuloonkaan, raivosi krokotiili. - Luulevatko ne meitä ihan pölvästeiksi?

   Sitten Kroko kiljui ikkunasta, että vangit vapautetaan vasta lentokentällä, kun kone starttaa. Vastauksena oli komento:

 - Jyrätkää! Ampukaa täysillä!

   Ja niin siinä vain kävi, että kolme panssarivaunua vyöryi sisälle pankin ikkunoista, ja samalla erikoisjoukot tulittivat kiivaasti  turvatakseen vaunujen etenemistä. Valitettavasti yksi oma sotilas haavoittui omien luodeista.

 - Pahoittelemme erehdystä, mutta sota on semmoista, puolusteli komentaja mokaansa. - Vahinko mikä vahinko.

   Ulkona metelöivä väkijoukko oli aivan kauhuissaan. Naiset itkivät, ja jotkut yrittivät väkisin tunkeutua pankkiin panssarivaunujen perässä auttaakseen lapsia ja hamsteria.

19. KAKSI TIEDUSTELUPALVELUN MIESTÄ

   Gorilla oli vihdoin tullut tajuihinsa sairaalassa, ja hänelle kerrottiin vakavista tapahtumista Suurpankissa. Siinä paikassa mies hyppäsi ylös sängystä ja pää kääreessä hän lähti juoksemaan rikospaikalle. Siinä kiireessä hän kompastui johonkin möykkyyn kadulla.

   Vähältä piti, ettei hän taas menettänyt tajuntaansa, mutta päässä oleva kääre suojasi pahemmilta kolhuilta.

 - Mikä halvatun möykky tässä on? karjahti gorilla. - Jättävätkin kiviä keskelle katua.

 - Anteeksi vaan, mutta en minä ole mikään möykky, sen paremmin kuin kivikään. Olen Konsta Kilpikumpu, saanen esitellä? Mikä musta hirviö sinä olet?

   Hetken miehet tuijottivat toisiaan, ja puhkesivat sitten valtaviin ilonpurkauksiin. Konsta hieman hillitympiin. He olivat vanhoja tuttuja ja vieläpä samoissa hommissa. Molemmat tekivät nimittäin tärkeätä tiedustelutyötä suojelupoliisin palveluksessa.

 - Peitenimeni on Konsta Kilpikumpu, mutta oikeasti olen Konstantin Kilpikumpunen. Olen muka 52-vuotias, mutta oikea ikäni on luullakseni 51 vuotta. Synnyinpaikkaani en tiedä, mutta vanha äitimuorini arvelee, että jostakin H:n päältä se on, joten sanon kotipaikakseni vuoron perään joko Heinola tai Honolulu.

 - Aivan niin, sepäs mielenkiintoista, hoputti gorilla. - Olen menossa lapsia pelastamaan. Minne sinä olet matkalla?

 - Minulla on suunnitelma, kuiskasi Konsta salaperäisesti hymyillen.

   Sitten hän supatti jotakin gorillan korvaan. Tämä nyökkäsi hyväksyvästi, ja miehet kiirehtivät matkaan.  

   Vieraan vallan erikoismiehet, poliisit ja ihmisjoukko eivät löytäneet ketään pankin alakerrasta. Rosvot olivat vetäytyneet vankeineen katolle.

 - Ampukaa katolle! Nyt!

 - Älkää ampuko. Näettehän, että lapset ja Viki ovat heidän sylissään suojamuureina.

 - Ei voi mitään. Tämä on oikeutettua sotaa. Ampukaa! Tulta!

 - Eipäs ihan vielä, meillä on tehokas suunnitelma, huusi Gunnar Gorilla, joka kilpikonnaa kantaen oli saapunut paikalle. - Toimme tehokkaita apujoukkoja. Saanko esitellä: Sirkus Hyppelihei.  

(kuva 9)

20. HYPPELIHEI VAUHDISSA

   Sitten alkoi kiihkeä toiminta ja hyörinä, johon myös osallistui  Sirkus Hyppelihein koko henkilökunta. Ensin yritettiin saada rosvojen huomio pois panttivangeista. Sirkuslaiset sekä lähitienoon eläimet näyttivät parasta taitoaan.

   Linnut ja oravat hyppivät ja temppuilivat kattoparvekkeen kaiteella ja visersivät, raakkuivat ja kirskuttivat ryöstäjille sekalaista ja soraäänistä konserttiaan. Kummankin konnan pää kääntyili edestakaisin aivan kuin he olisivat seuranneet tennisottelua.

   Minkki olisi halunnut pidellä korviaan, mutta ei voinutkaan tehdä sitä, ettei Mirtta olisi päässyt karkuun hänen kynsistään. Kroko painoi Aappoa rintaansa vasten ja puristeli toisessa suuressa kourassaan pikku Vikiä, joka vikisi täyttä kurkkua.

   Pihalla laukkasi ratsuhevonen Heppa ympyrää selässään viisi villakoiraa, jotka koko ajan tekivät huippulaadukkaita voltteja. Pellet pyörivät maassa, tepastelivat liian pitkillä kengillään ja naurattivat yleisöä. Jopa suuren valtakunnan erikoisjoukot puhkesivat röhönauruun ja unohtivat aseilla osoittelunsa.

   Paksu vaijeri oli jännitetty suuren männyn ja pankin toisen kerroksen väliin, ja sillä taiteili kaksi nuorallatanssijaa. Roistot astuivat pari askelta lähemmäksi kaidetta nähdäkseen taidonnäytteet paremmin.  

   Norsut seisoivat takajaloillaan ja ruiskuttivat vettä. Ne yrittivät pelotella rosvoja, mutta eivät saaneet vesisuihkujaan ulottumaan ihan katolle saakka. Taiteilija Tulikoura nieleskeli palavia soihtuja ja ympärillä olevat olivat tukehtua savuun ja kuumuuteen. Lievästi allerginen Vikikin yskähteli Krokon käpälissä.

   Uhkapeluri Valto Valttiässä kehui tekevänsä taitavia korttitemppuja ja huijasi ainakin kahdelta kiinteistövälittäjältä monta tuhatta euroa. Kattoparvekkeelle tuo touhu ei tietenkään näkynyt, mutta kyllä kuului, koska petkutetut liikemiehet nostivat kauhean äläkän ja ajoivat herra Valttiässän tiehensä karjuen kuin leijonat.

   Leijonat ja tiikerit istuivat jakkaroilla ja hyppivät liekehtivien renkaitten läpi. Erään jellonan turkki syttyi tuleen, joten norsut yksimielisesti suuntasivat suihkunsa sitä kohti.    Saman tien kastuivat kaupunginhallituksen puheenjohtaja, paikallisen uimahallin omistaja sekä vesiselväksi muuttunut Kalle Kekkuli, jotka kaikki hakivat korvausta kaupungilta. Asia on yhä vireillä. Ehkä Korkein oikeus kiistan viimein ratkaisee.

   Linnut, yksi helikopteri ja vielä hereillä olevat ampiaiset  lentelivät taajaan katon yli ja tekivät mahtavia silmukoita ilmassa, jolloin Viki Hamsu kaikkea vaaraa uhmaten vinkui:

 - Katsokaa tuota upeata lentonäytöstä!

   Sillä välin kun krokotiili ja minkki töllistelivät peräti hölmistyneinä niskat kenossa taivaalle, vangit livahtivat pakoon niitten kynsistä ja kiipesivät tasakaton reunalle. Palomiehet olivat levittäneet lakanan valmiiksi ja kehottivat Vikiä, Mirttaa ja Aappoa hyppäämään.

   Vaate ei vain ollut se varsinainen väline, jota pelastamiseen käytettiin. Se oli nimittäin tällä hetkellä kemiallisessa pesulassa. Varalakanaa ei ollut, vaikka sitä oli monet kerrat kaupungilta anottu.

   Siispä käytössä oli vain palomestarin vaimon erittäin arvokas perhekalleus. Se oli vanha, hieno pellavalakana, jonka somisteena oli leveä ruusupitsi. Siinä komeilivat koukeroiset nimikirjaimet: CCC. Ne tarkoittivat esiäitiä Christine Charlotte Chiischistä, nykyisin Kiiskinen.

   Palomestarin vaimo oli tullut seuraamaan panttivankien pelastamista ja huomatessaan, mihin kallisarvoista tekstiiliä käytettiin hän muuttui vieläkin äkäisemmäksi kuin se norsujen kastelema leijona.

   Konnat yrittivät uudelleen hyökätä lasten kimppuun ja siepata heidät vangeikseen, mutta silloin tapahtui jotakin odottamatonta. Monta kyyhkystä ja varpusta kaarteli roistojen yläpuolelle ja pudotti Ville Minkin päälle harmaan hupun.

   Se olikin valtava hämähäkinseitti, jonka liikkeenharjoittaja ja kutomonomistaja Huugo Hämähäkkinen oli valmistanut kaikella kiireellä. Hän oli näet jo aikoja sitten leppynyt Mimmille asuntonsa tuhoamisesta. Sehän oli ollut puhdas vahinko.

   Minkki kamppaili ja teutaroi verkon keskellä kuin suuri musta kala, mutta krokotiilipa oli vielä vapaana.

 - Heittäkää toinen verkko, huusi yleisö.

 - Ei meillä ole, valittivat pulut. - Huugo ei ehtinyt tehdä toista ja vielä paljon suurempaa.

   Rämäpäinen krokotiili riehui katolla, yritti välillä auttaa rikostoveriaan ja välillä taas jahtasi lapsia ja hamsteria.

 - Täällä on suuri verkko, ilmoitti sirkuksen johtaja Hyppylaakso. - Se on meidän suojaverkkomme, joka pingotetaan ilmassa liitävien trapetsitaiteilijoitten alle. Jaksavatkohan linnut nostaa sen katon päälle?

   Eivät tietenkään jaksaneet, vaikka kolme talitiaista, viisi varista ja kuusi harakkaa tuli vielä avuksi. Hätiin saapui se pörräävä kopteri. Verkko noukittiin siihen ja heitettiin asianmukaisesti Kroko Diilin päälle. Siihen päättyi näitten pankkirosvojen pakomatka.

   Kaiken tämän metakan ja myllerryksen aikana Aappo ja Mirtta olivat hypänneet ja osuivat mukavasti keskelle lakanaa, joka vain ritisi kaksi kertaa, mutta ei revennyt. Mutta mihin jäi pikkuinen Viki Hamsu?

   Se oli myös urheasti hypännyt, mutta eihän se ollut mikään lento-orava, joten suunta meni vallan sekaisin. Tuulenpuuska tarttui hamsteriin ja hetken päästä se huomasi killuvansa nuoralla tanssijan hartioilla. Se pelkäsi kauheasti, mutta selvisi sentään ehjin nahoin maahan.

   Villiminkki ja krokotiili istuivat tuomiotaan samassa sellissä. Ei tosin viiden huoneen lukaalissa, vaan kohtalaisen tilavassa yksiössä. Telkkari heillä toki oli, mutta ei tietokonetta. Aikansa kuluksi he pelasivat Hullunkurisia perheitä taikka kokosivat eläinaiheisia palapelejä. Kroko opetti Villelle lempparilauluaan: ”See you later alligator”.

   Kurssitusta uuteen ammattiinkin he toki saivat. Toiveet eivät vain aina täysin toteudu, sillä kidnappausta ja ihmisten tai eläinten sieppausta heille ei opetettu. Krokotiili valmistui lyhyessä ajassa ja varsin hyvillä arvosanoilla uimaopettajaksi ja hän sai aikanaan monta mitalia ansioituneena ja urheana hengenpelastajana.

   Villiminkki erikoistui keinoturkisten ompeluun, joka sujui vallan mainiosti sen jälkeen, kun hän ensin oli oppinut pujottamaan langan neulansilmään. Vapaaehtoisena hän kierteli ympäri Suomea puhumassa räväkkään ja suorasanaiseen tyyliinsä turkiseläinten puolesta. Hänen ansiostaan tarhassa kasvatettavien kettujen ja minkkien olosuhteet paranivat huomattavasti maassamme.

21. MIELUINEN PALKINTOMATKA

   Alkoi joululoma ja Miikkulaisten perhe odotteli koneen lähtöä lentokentällä. Määränpäänä oli aluksi Helsinki. Mimmi oli aivan innoissaan. Posket hehkuen hän jutteli saattajien kanssa. Pikkulapset olivat yhtä touhuissaan. Heitä jännitti kovasti, koska he eivät olleet ennen lentäneet, paitsi mitä nyt Mirtta oli hieman yritellyt olohuoneen matolla.

   Saattamaan oli saapunut melkoinen joukko ystäviä ja tuttavia. Miikkulaiset olivat tulleet hyvin suosituiksi Aittamäen kaupungissa. Joukossa oli tietenkin Mommin luokkatovereita, jopa opettajia.  

   Lähtijöille pitivät seuraa myös Maisa, Pullero, Aappo, Viki Hamsu, Tero, hänen isoisänsä, Kakaija Papapunen ja Konsta Kilpikumpu, joka viimein oli rohjennut kosia Kaijaa. Tosin hän oli hieman toppuutellut häitä ja kehotellut kihlattuaan vielä harkitsemaan:

 - Eihän meillä ole minnekään kiirettä, hän rauhoitteli tyttöystäväänsä.

   Lisäksi hyvästelemään olivat tulleet Huimalan täti, talkkarin rouva ja hänen Nestorinsa sekä sirkuksen väkeä aivan valtaisa joukko. Johtaja Hyppylaakso oli hankkinut monta linja-autoa kuljettamaan eläimiä ja näitten ystävällisiä hoitajia.

   Muitten matkustajien ällistykseksi lentoaseman suuressa hallissa aivan vilisi myyriä, hiiriä ja monenlaisia lintuja. Kaikkia sellaisia, jotka eivät olleet muuttaneet lämpimiin maihin.

   Kalevi Kastemato perheineen lähetti kännykällä lämpimät terveisensä ja toivotti hyvää matkaa. Samoin menettelivät myös Leena Leppäkertun, Katariina Kimalaisen ja Huugo Hämähäkkisen perheet. He eivät millään uskaltautuneet ulkosalle kirpeänä pakkaspäivänä.

   Kaupunginjohtaja piti hirveän pitkän puheen, kamariorkesteri soitti kolme hirveän pitkää kappaletta, ja kaupungin paras ja ainoa naiskuoro Sirkkuset sirkutti melkein viisikymmentä säkeistöä. Siltä ainakin lapsista tuntui. Pullero haukotteli ihan ääneen, mutta niinhän se teki muutenkin.

   Pankinjohtaja lahjoitti Miikkulaisen perheelle huomattavan shekin. Poliisien soittokunta esitti kolme marssia sekä hauskan kappaleen näytelmästä ”Kolme rosvoa”.

 - Niitähän oli vain kaksi, kuiskasi Aappon äiti pojalleen. - Gunnar Gorillahan oli poliisien vakoojana siinä jengissä.

 - Etkö muista äiti, että rouva Raakel Raatopaikka oli se kolmas? Hänhän oli avustajana niissä kaikissa konnankoukuissa. Häntä ei ole vieläkään saatu kiinni. On kai vaipunut talvihorrokseen johonkin seinän rakoon.

   Joku ulkopuolinen olisi voinut ihmetellä, miksi niinkin pienen ja vaatimattoman perheen saattajiksi oli ilmaantunut noin merkittäviä ja vaikutusvaltaisia henkilöitä.

   Vastaushan on aivan itsestään selvä: Mommi ja Mirtta olivat suuresti edesauttaneet pankkirosvojen pidätyksessä. Heitä haluttiin palkita, mutta melkoisia rahasummia saivat myös Aappo, Maisa ja Tero.  

   Viki Hamsulle myönnettiin urhoollisuusmitali, jota se ylpeänä roikotti hampaissaan. Kaiken kukkuraksi sille lahjoitettiin rekka-autollinen  pähkinöitä. Aappon isän oli pakko siirtää farmarinsa pihalle, koska se ei enää mahtunut talliin.

   Mimmi oli kysynyt sisaruksiltaan, mitä niillä rahoilla oikein tehtäisiin. Silloin olivat muksut yhdestä suusta vastanneet:

 - Lähdetään isin ja äidin ja sukulaisten luokse Afrikkaan.

   Teron Pappa oli kustantanut Miikkulaisille koko matkan ja antanut vielä runsaasti ylimääräistä. Hänelläkin oli syytä iloita, koska hieno nurmikko vihdoin ja viimein pysyi kunnossa eikä sitä möyritty hajalle harva se yö.

   Gunnar Gorilla auttoi matkatavaroitten kantamisessa. Vahva mies. Hänellä näytti olevan myös omia kasseja mukanaan. Minne hän sitten oli lähdössä? No tietysti Mimmin perheen mukaan henkivartijaksi. Lisäksi hän kerskui olevansa melkoinen Afrikan asiantuntija, vaikka ei ollut asunut siellä kuin viimeksi vauvana.

   Meteli ja hänen serkkunsa Markus Banaanipolku kuuluivat myös saattajien joukkoon. Markus seurasi hieman huolestuneena Gunnarin puuhailuja. Olisihan hänkin voinut ottaa virkavapaata ja lähteä. Harmitti.

(kuva 10)

   Sitten kajahti kuulutus että portille. Vielä kerran halaamista ja rutistamista ja huiskuttamista ja ”Hyvän matkan” -toivotuksia. Niiskutustakin kuului, ja nenäliinoja vedettiin esille. Mimmikin oli kovasti liikuttunut. Syli täynnä kukkia, suklaarasioita ja pehmoleluja Mimmi, Mommi, Mirtta ja Gunnar Gorilla siirtyivät turvatarkastukseen. Yhden pupujussin mahassa raksutti jotakin, mutta läpi vain päästiin.

   Lähtölauluksi kaikui  ”Hämähämähäkki”, koska se oli ainoa kappale, jonka sekä naiskuoro, poliisisoittokunta, kamariorkesteri että yleisö osasivat ulkoa.

 - Ei kai Afrikassa vain ole hämähäkkejä, supatti Mirtta veljensä korvaan.

 - Älä pelkää, sillä Gunnar ja minä kyllä puolustamme teitä naisia, vaikka saattaahan olla niinkin, että siellä asustavat hämähäkit ovat yhtä ystävällisiä kuin Huugo Hämähäkkinen.

   Miikkulaiset ja Gunnar Gorilla nousivat koneeseen. Meteli sanoi alakuloisena serkulleen:

 - Kuule Markus, luuletko, että he tulevat enää koskaan takaisin?

 - Tottahan toki, ja jolleivät tule, me lähdemme joukolla heitä noutamaan.

   Se siitä.