IHMISEN OSA

Ritva-Liisa Harjumaa

Novellikokoelma – viisi miniromaania    

Pienkustantaja: Revontulet

Rovaniemi 2000

Painettu: Lapin Painotuote Oy

Kemijärvi 2000

ISBN 952-91-2481-3

                           

Takakansi:

 

   Ihmisellä on taipumus pyrkiä johonkin. Hän kaipaa ja tavoittelee rakkautta, turvallisuutta, arvostusta ja rahaa. Tässä loputtomassa oravanpyörässä häneltä saattaa unohtua eräs toisenlainen päämäärä: ihmistyminen. Kasvaminen ihmiseksi, vaikka puutteelliseksi ja heikoksikin. Tämän kirjan viidestä miniromaanista Paviaanipomo kertoo eläkkeelle joutuvan pomoilijan turhautumisesta ja huolista. Monenlaiset pelot ja usein omatekoiset kauhukuvat esittävät painajaismaisia roolejaan tarinassa Haamuja. Joku odottaa kirjettäsi kuvaa mustan huumorin avulla, miten ongelmiensa parissa kamppailevat kansalaiset käyttäytyvät, kun kuusi kirjettä joutuu sattumalta vääriin kuoriin. Saattohoidossa aikuinen tytär joutuu selvittelemään monia katkeria tunteitaan kuolevan äidin vuoteen vieressä. Neliösentti naista kertoo sekä vanhempien miesten että myös aivan nuorukaisten vaikeuksista kohdata eräs  mystinen ja ongelmia tuottava olento eli nainen.

 

ISBN 952-91-2481-3

Kansi: Ritva-Liisa Harjumaa

 

           

SISÄLLYS:

I  Paviaanipomo, II  Haamuja, III  Joku odottaa kirjettäsi, IV  Saattohoito,

V  Neliösentti naista    

 

 

I PAVIAANIPOMO  

 

           1. Näytös alkaa  

 

 - Sinikka! Laita ihmeessä se toosa pienemmälle. Mikä siellä meluaa?

 - Mitä? Jouni, sanoitko jotakin?

 - Vähennä ääntä. Hiljempaa! Miksi sen on pakko huutaa noin

kamalasti?

 - Anteeksi, mutta minun täytyy valmistaa tuntia.

 - Mikä se on se hirveä mölinä? Kuin komppania apinoita.

 - Niinhän täällä onkin. Tämä filmi kertoo paviaanien elämästä.

 - Jo on aihe. Eikö sinulla ole tarpeeksi metelöiviä apinoita

luokassasi? Kertomasi mukaan on.

 - Ne mellastavat huomattavasti vähemmän, jos viitsii tehdä tunnista

mielenkiintoisen. Minulle tulee aivan kokematon sijainen ensi

viikolla, joten minun pitää huolella kontrolloida, millaisia aiheita

hän tulee opettamaan.

 - Minä ainakin menen nukkumaan. Hyvää yötä.

 - Hyvää yötä, Jouni. Ei tässä kauan mene.

 

   Sinikka erehtyi, sillä siinä meni hyvin kauan. Aina aamuun asti,

mutta onneksi oli sunnuntai vastassa. Tunnollinen opettaja katseli

ja kelasi eteenpäin ja takaisin. Pysäytti ja alkoi kuin omana

erillisenä elokuvaesityksenä sielunsa silmillä katsella aivan

toisenlaista filmiä. Kertomusta omasta elämästään ja lähipiirinsä

ihmisistä.

   Hän oli ottanut ihka uuden käyttämättömän kasetin pakkauksesta.

Kokenut tietää, mitä milloinkin on tehtävä. Hän ei halunnut joutua

samaan asemaan kuin eräs vakavamielinen ja iäkäs uskonnonopettaja,

joka niin ikään oli antanut valmiiksi nauhoittamiaan videokasetteja

sijaisen käyttöön.

   Tämä aina niin huolelliseksi tunnettu opettaja oli poistunut

luokastaan tunnin kestävään kokoukseen ja pyytänyt nuorta

virkasisartaan näyttämään yhdeksäsluokkalaisille Suomen kirkkoja

käsittelevää ohjelmaa. Se kestäisi vain kaksikymmentä minuuttia,

jonka jälkeen sijaisen piti pysäyttää kasetti ja aloittaa syventävä

keskustelu lasten kanssa.

   Ne sijaiset. Eihän heihin voinut nykyään luottaa. Tyttö oli

jättänyt nauhurin pyörimään ja itse pyörähtänyt jonnekin. Ehkä

meikkaamaan tai lörpöttelemään poikaystävänsä kanssa. Kun hän vihdoin

melkein tunnin loputtua saapui luokkaan, siellä oli menossa täysi

sirkus.

   Tytöt ja pojat tanssivat pitkin huonetta rämisevän musiikin

tahdissa. Eikä se ollut kauheinta, vaan välillä he pysähtyivät

ahnaasti tuijottamaan telkkaria. Siellä ei ikävä kyllä esitelty

suomalaisia kivikirkkoja, vaan erittäin yksityiskohtaisesti

eroottista mielihyvää edesauttavia kikkoja. Välineitä ja asentoja.

   Melu oli ollut niin huumaava, että naapuriluokkienkin opettajat

olivat ehtineet tulla hätiin ja nähdä tarpeelliset annokset

opetusfilmistä. Lapset kertoivat uudet ja parannetut versionsa  

kotonaan ja kylällä. Oli aivan hilkulla, ettei koko juttu tihkunut  

mediaan. Aina kuitenkin löytyy siksi tomeria koulutoimenjohtajia ja

muita vaikuttajayksilöitä, jotka jaksavat sinnikkäästi taistella

tiedotusvälineitten hirmuvaltaa vastaan.

   Miten niin siveä ja kunnollinen neiti Hiitonen oli sattunutkin  

nauhoittamaan kasetilleen moista pornoa? Hän oli viaton ja tyystin

syytön tuohon kuohuttavaan tapaukseen. Hänen ainoa rikkeensä oli se,

ettei hän ollut tarkistanut, mitä muuta ohjelmaa nauhalla oli.

Nauhoituksen olivat suorittaneet neiti Hiitosen villit veljenpojat,

jotka olivat yöpyneet asunnossa paikkakunnalla käydessään ja

jättäneet yllätyspaketin tädilleen.

   Uskonnonopettaja oli kuolla suruun ja järkytykseen, mutta sen

seikan kaikki seudun opettajat kyllä oppivat tästä skandaalista,

että aina täytyy opetusnauhat tarkistaa ja pitää huolta, että joku

ne todella pysäyttää oikeaan kohtaan.

 

   Sinikka ei ainakaan lankeaisi sellaiseen laiminlyöntiin. Hän ei

kaivannut elämäänsä mitään ylimääräistä hässäkkää. Omankin perheen

keskuudessa oli jo ollut sikiämässä skandaalinpoikasia, mutta

pois sellaiset ajatukset. Hän otti mukavan asennon sohvassa, siirsi

lähemmäksi lautasta, jossa oli herkullisia voileipiä ja omena.

Siemaisi kulauksen tuoremehua ja aloitti.

 

          2. Vanha viisas johtaja

 

   Voi itku, tässähän on ensin jotakin muuta luontofilmiä. Hyvää

sekin olisi, mutta kyllä hän aikoo pitää kiinni apinateemastaan,

koska he olivat ihan äskettäin oppilaitten kanssa lukeneet niistä.

Sekä ihmisen mahdollisesta alkuperästä. niin pitkälle kuin nyt

seitsemäsluokkalaisten kanssa voi Darwinin oppeihin yleensä

sukeltaa.

   Sinikka kelasi eteenpäin, koska hän oli varma, että paviaanit

tulevat kyllä myöhemmin. Kelasi ja pysäytti. Liian kaukaista

ihmiskunnan historiaa nämä ällöttävät ötökät. Suurennettu

muinaisajan hirviöiksi. Miksi ne nykyään tekevät herttaisista

eläinfilmeistäkin niin raakoja ja mieltä etovia?

   Nainen haukkasi hyvillä hampaillaan näkkileipää. Kova rusahdus.

Elokuvassa jokin pelottava väkäleukainen koppakuoriainen musersi

jonkin kuivakoipisen kundin pään ja muljottavat silmät yhdellä

hampsaisulla. Kova rusahdus.

   Opettaja kelasi kiireesti eteenpäin. Omia lapsiaan, alle

kymmenvuotiaita herkkiä tyttäriään, hän kyllä varjeli tällaisilta

filmeiltä. Pitikin niitten olla niin aikaisin TV:ssä. Sai oikein

taistella tyttöjen kanssa, etteivät he olisi päässeet seuraamaan  

sitä veristä pikku-Bambien teurastusta, mitä kuvaruutu näytti olevan

tulvillaan.

   Leopardi väijyi matalana hännänpää nytkähdellen, lähti hiipien

liikkeelle, tihensi askeleensa vinhaksi juoksuksi ja kiiti yli sadan

kilometrin tuntivauhtia nuoren nautaeläimen perässä. Mitkään

mutkittelut ja suunnan vaihdokset eivät enää pelastaneet ennalta

valittua uhria. Raju isku terävillä raateluhampailla kauhuissaan

rimpuilevan saaliin turpaan. Sitten molemmat vaipuivat makuulle

heinikkoon, vihdoin kuolonhiljaisuus, ja kun voitettu eläin oli

lakannut liikahtelemasta, peto irrotti otteensa ja katseli rauhallisesti

ympärilleen ikään kuin odottaen suosionosoituksia.

 

   Ahaa, siinä se sitten lopultakin alkoi, se paviaaniyhdyskuntaa

käsittelevä osa. Ihan leppoisaa ja kodikasta. Taustalla hämyisiä

punertavassa valossa kylpeviä vuoria. Etualalla kallionlohkareita,

kuin mahtavia ikivanhoja veistoksia. Tasangolla leveitä ja tuuheita

puita koukeroisine oksineen, joilla oudonnäköiset linnut ahkeroivat

pesimispuuhissaan. Pesät roikkuivat kuin keveät heinäpallot ohuista

naruistaan ja heilahtelivat kehtomaisesti hiljaisessa tuulessa.

   Kallioilla kiipeili ja juoksenteli suuri lauma paviaaneja. Häntä

pystyssä ja touhukkaasti pulisten toisilleen. Pieni pentu, jonka

suuret ihmettelevät silmät valloittivat miltei puoli päätä, nojasi

äidin turvalliseen rintaan ja hämmästeli muitten häärimistä.

   Tavattoman kookas urosapina lähestyi naarasta rauhallisin ja

määrätietoisin askelin. Hän oli selvästi lauman johtaja. Taisi jo

olla harmaata ohimoillaan. Charmikas ja täynnä karismaa. Hän

kyykistyi naaraansa viereen ja sipaisi ohimennen hellästi pennun

selkää. Perheidylli oli täydellinen.

 

   Sinikka tuli aivan haaveelliseksi. Tuollaista heilläkin oli ollut

Jounin kanssa, kun vanhin tyttäristä, Veera oli syntynyt. Ehkä oli

vieläkin. Ei sitä kerinnyt tarkemmin miettimään. Perhe ja työ täytti

kaiken vapaa-ajan. Turhat mietiskelyt saivat jäädä syrjään ja

odottaa tulevaisuutta. Mitä tässä murehtimaan ennen aikojaan? Ei

niinkään oma perhe huolestuttanut, mutta entä Sinikan vanhemmat?

   Paviaaniuros käyskenteli arvokkaasti laumansa keskellä. Varoi

hienotunteisesti astumasta erään maassa mönkivän pienokaisen päälle.

Katseli tarkasti ympärilleen ja nuuhki ilmaa, olisiko vihollisia

lähettyvillä. Kaksi nulikkaikäistä urosapinaa tappeli oikein  

tosissaan johtajansa edessä. Mekastivat ja heittelehtivät sinne tänne.

Johtaja vain seisoi ja katseli niitä. Kun kaverit huomasivat olevansa

pomon katsannon alla, ne jättivät painimisensa sikseen ja loikkivat

kauemmaksi kirskuttelemaan hampaitaan.

   Rauha ja kohtalainen sopu vallitsi. Jostakin syystä Sinikan

mieleen tuli isä ja aikaisemmat vuodet vanhempien elämässä. Isälle

oli kertynyt luottamustoimia ja lisäksi vaativa virka teknillisen

koulun rehtorina. Ei varmaankaan ollut sellaista yhdistystä taikka

ryhmää, jossa isä ei olisi ollut puuhamiehenä mukana. Nähtävästi

häntä arvostettiin ja häneen luotettiin. ”Nähtävästi” tuntui hieman

pahalta sanalta, kun isää ajatteli, mutta...

   Kaikki ei ole aina sitä, miltä se näyttää. Senkin valitettavan

tosiasian Sinikka oli oppinut nelikymmenvuotisen elämänsä aikana.

Kunpa vain oppisi näkemään asioitten läpi ja niitten taakse.

Tarpeeksi ajoissa, ennen kuin katastrofia on päässyt syntymään.

   ”Katastrofi”-sanakin tuntui taas liian voimakkaalta ja

aliarvioivalta tässä yhteydessä. Isä oli tehnyt parhaansa, ja se on

jo paljon. Monet eivät viitsi tavoitella edes sitä. Huiskivat ja

laiminlyövät tehtäviään kuten esimerkiksi monet sijaiset.

   Totuus oli, että Sinikka itsekin oli ensin tullut koululleen

sijaiseksi, mutta hän oli suoriutunut tehtävistään kiitettävästi. Hän

oli osoittanut tunnollisuutta ja rehellisyyttä. Hänhän oli isänsä

tytär. Mielihyvin koulu oli pestannut hänet vakinaiseksi opettajaksi

jo kauan sitten. Sinikka sai olla tyytyväinen, ja niinhän hän

olikin.

 

   Kyllä tätä sopi lapsille näyttää. Selostus oli hyvä ja esitteli

mielenkiintoisesti yhteisön elämää. Jopa yksilöt otettiin esille.

Nuoremmat urokset, monet naaraat ja hauskasti peuhaavat pikkupennut.

Ne opettelivat aikuisen elämän sääntöjä ja harjoittelivat uutterasti

kiipeämistä ja ruuan etsintää. Kärsivällisten emojensa silmälläpidon

alaisina.  

   Sinikka teki välillä muistiinpanoja sijaista varten. Samalla hän

opastaisi hieman tätäkin. On hyvä, että nuori opettajaksi aikova

näkee, miten vähin keinoin ja arvokkaasti laumaa johdetaan. Kaikesta

päättäen isäkin oli ollut tasapuolinen ja demokraattinen johtaja.

Jouni oli nyt opettajana samassa opistossa. Sinikan oli vaikeata

uskoa eräitä juttuja isästään.

   Rehtori Kuikkanen oli ollut tosi nopea kokousten puheenjohtajana.

Ehdotuslistasta luettiin kohta ääneen, ja ennen kuin kukaan oli

ehtinyt vielä silmiään räpytellä, isä oli kysynyt:

 - Onko muita ehdotuksia? Ei ole. Päätetty.

   Ja nuija pöytään. Joskus joku rohkeampi virkaveli oli yrittänyt

palata siihen muka käsiteltyyn asiaan myöhemmin kokouksen aikana.

Oli motkottanut, että eihän siitä ehdotuksesta ollut ehditty edes

keskustella. Harvoin isä oli suostunut enää palaamaan samaan

kohtaan. Hän väitti, että tapausta oli jo etukäteen mietitty ja niin

perusteellisesti pohjustettu, ettei sitä uudelleen kannattanut

vatvoa.

   Useimmiten juttu olikin ollut niin. Asiat sujuivat eikä liikaa

epämääräisiä uudistuksia eikä muitakaan vouhotuksia päässyt

syntymään. Pientä nurinaa kuului vain aktiivisempien taholta.

Perheenäidit sen sijaan olivat tyytyväisiä. Kokous loppui lyhyeen

eikä koskaan tarvinnut soitella lasten hoitopaikkaan, että vanhemmat

myöhästyvät hakiessaan tenaviaan.

 

   Nyt taisivat asiat teknillisellä opistolla olla vielä hullummin?

Päätöksistä oli sovittu jo etukäteen, Sai olla kiitollinen, jos ne

edes esityslistassa olivat näkyvillä. Salattiinko tietoja?

Pimitettiinkö niitä asianosaisilta, jotta saataisiin kehitys

menemään toivottuun suuntaan? Jouni oli vain tavallinen

riviopettaja. Ei hän varmaa tiennyt, mutta huhu kertoi, millä

periaatteilla laitosta johdettiin uuden rehtorin, Kari Pailakan,

komennossa.

 

          3. Vaarahälytys

 

   Paviaaniuros nuuhki kiivaasti ilmaa ja luultavasti käski jonkun

apurin nousta kukkulalle kiikaroimaan entisten tähystäjien tueksi.

Vaaramerkkejä ja levotonta liikehdintää. Leijona tulossa. Kaksi

leijonaa.

   Koko lauma oli hälytystilassa. Valmiina pakenemaan korkeille

kallioille. Vielä ei ollut hätää, koska vihollinen oli havaittu niin

ajoissa. Pedot tähyilivät apinalauman suuntaan, mutta jäivätkin

sitten lekottelemaan ja kuhertelemaan pitkään heinikkoon. Olivat kai

liian kylläisiä lähteäkseen pyydystämään niin epävarmaa ja

hyppelehtivää saalista kuin pirteä paviaani.

 

   Jotenkin Sinikka yhdisti paviaani-sanan isänsä lempi- tai

haukkumanimeen: PAAVI. Hänen oikea nimensä oli Paavo Kuikkanen,

mutta niistä sangen yksinvaltiasmaisista otteista johtuen häntä

kutsuttiin paaviksi.

   Oppilaatkin käyttivät sitä. Heillä tuskin oli mitään isää

vastaan. Tämä oli jäykkä ja taipumaton kaikkia kohtaan, jopa omaa

perhettään käsitellessään. Tuosta poikki ja pinoon. Ehdottoman

mustavalkoista joka tilanne. Ei tarvittu kompromisseja, jos oli aina

oikeassa. Tosin isä myönsi, että hänkin on joskus erehtynyt, vaikka

hän ei millään muistanut, milloin sellaista olisi viimeksi

tapahtunut.

   Isä ei kuitenkaan ollut julma eikä tahallaan sortanut ketään. No

vahingossahan sitä tietysti astutaan muurahaisen päälle tai ajetaan

mummo-parka kumoon, mutta sittenkin. Pyhittääkö tarkoitus aina

keinot?

 

   Paviaaniperheet selviytyivät yleensä hyvin vihollisistaan.

Johtaja opasti heimoaan makoisille ruokapaikoille ja virkistäville

lähteille. Kelpasi siinä alaisten aterioida ja nyppiä kirppuja

toistensa turkista. Johtajalle tarjoutui montakin nyppijää. Hän oli

hyvin suosittu naarasten keskuudessa paitsi komean ulkonäkönsä

vuoksi niin myöskin rauhallisen luonteenlaatunsa ansiosta.

   Nainen muisteli isäänsä kotioloissa. Perheenpäätä näkyi kyllä

vilahdukselta, mutta sitten hän olikin jo mennyt. Yritti päästä

politiikkaan ja ehkä myöhemmin eduskuntaan. Se vaatii työtä ja

suhteita. Varsinkin jälkimmäisiä. Totta kai edustajaehdokkaankin

pitää uurastaa ympäri vuorokauden, mutta apureilta ja innokkailta

faneilta vaaditaan vieläkin suurempaa ahkeruutta ja ponnistelua.

Ansaitsisivat prenikan jokainen.

   Isä pääsi yhdeksi kaudeksi kansanedustajaksi. Piti jotakin

salkkuakin hetken hallussaan, mutta joutui pudottamaan sen aivan

liian sukkelasti hyppysistään. Moitteitakin oli niskassa. Aina niitä

riittää arvostelijoita ja kadehtijoita. Ei ainakaan mitään

rikollista väärinkäytöstä ollut ilmennyt. Eihän nyt isä.

 

   Koululla oltiin kohtalaisen tyytyväisiä virkaatekevään rehtoriin.

Silti arveltiin, ja aivan oikein, että kyllä se entinen sieltä

piakkoin palaa omiin ympyröihinsä. Niin se palasikin. Toisena

miehenä. Katkeroituneena ja haluttomana. Entistä enemmän hän

vetäytyi kuoreensa piiloon ja rauhaan. Asiat rullasivat silti omalla

painollaan. Kyllä hänet jostakin tavoitti, jos oli ihan tuiki

tähdellistä asiaa. Kerran keilaamasta.

   Harrastukset muodostuivat yhä tärkeämmiksi, koska niistähän niitä

uusia tuttavuuksia ja tukijoita löytyy. Isä alkoi taas mennä ja

osallistua. Tällä kertaa myös seurakunnan rientoihin. Ei hänestä sen

uskovaisempaa ollut tullut, mutta ehkä pettymys politiikassa oli

jollakin tavalla pakottanut miestä ajattelemaan syvällisempiäkin

asioita.

   Kirkkovaltuusto oli isälle uusi areena, jossa hän saattoi edes

hitusen päteä ja osoittaa johtajan taitojaan. Luottamustehtäviä

kertyi. Koti-illat jäivät olemattomiin. Hyvä oli, jos hän enää

vaimoaan ja lapsiaan tunnisti, jos heidät sattumalta tapasi kadulla.

   Äiti oli lohduttanut lapsiaan, että isä teki hyvää työtä.

Kristillistä työtä vähäosaisten auttamiseksi. Sinikkapa oli vain

kuullut monesta närkästyneestä nuoresta parista, jotka eivät

yrityksistään huolimatta olleet saaneet hankittua varoja kasaan

kirkollisveroaan varten. He olivat huolissaan menneet lakki kourassa

kirkkoherran luokse anomaan edes maksun lykkäystä. Turhaan, sillä

kylmästi heidän käskettiin suorittaa osuutensa. Kerrottiin, että isä

oli ollut erittäin ponnekas ajamaan läpi näitä epäämisehdotuksia.

   Äiti oli puolustellut miestään ja kehunut tämän taloudellisuutta

ja kiitettävää säästämispolitiikkaa. Ei saanut tuhlata turhuuteen

eikä olla liian löperö raha-asioissa. Sinikka ja veljet olivat vain

myönnelleet. Kuka nyt isää uskaltaisi arvostella ja asettaa

kyseenalaiseksi hänen toimintaansa?

 

          4. Haastaja

 

   Nuoret urokset touhusivat kovasti joka paikassa. Ne suorittivat

ihan kiltisti annettuja tehtäviä, mutta osoittautuivat välistä aika

uppiniskaisiksi esimerkiksi naaraitten käsittelyssä. Aivan kuin

kiusallaan lähentelivät johtajan vaimoa. Pullistelivat rintojaan ja

olivat ärhentelevinään pomolleen. Toistaiseksi vain leikkiä ja

kiusantekoa. Pomo suhtautui rehentelyyn arvokkaan suvaitsevaisesti,

mutta ei silti päästänyt nuoria kavereita hyppimään nenälleen. Lauma

seurasi tilannetta eikä vielä huolestunut noista valtaanpääsy-

yrityksistä.

   Eräs muita huomattavasti kookkaampi nuori uros ilmestyi

kuvaruutuun vähän päästä. Se tuntui olevan erittäin liikkuvaista

sorttia. Ryöhelsi joka puolella laumaa, mutta ei pelkästä

elämänilosta. Ilo oli kaukana siitä porukasta, jossa tämä uros

riehui. Se oikein haastamalla haastoi riitaa toisten kanssa.

Toistaiseksi vain heikompiensa. Muut apinat selvästi pelkäsivät ja

karttoivat tämän yltiöpäisen häirikön seuraa.

   Sinikka aivan hätkähti, kun tämä paviaani sieppasi aivan pienen

vauvan äitinsä sylistä ja paiskasi sen kovalla voimalla päin rosoista

kallion seinämää. Kamera kuvasi turhankin tarkasti sen verisen ja

hentokarvaisen mäskin, mikä hiljalleen valui alas armotonta kiveä.

Äitipaviaani ei mahtanut mitään. Se yritti rientää paikalle, mutta

joutui itsekin väistymään raivokkaan rähinöitsijän tieltä.

   Aivan kuin ohimennen ja luonnollisena asiana raakalainen upotti

terävät kulmahampaansa jopa naaraittenkin olkapäihin ja käsivarsiin.

Ei sentään tappavaa puraisua niskaan. Joku vanhempi uros yritti

hieman panna vastaan, kun juippi syöksyi senkin kimppuun, mutta ukon

oli pakko äkkiä perääntyä ja paeta kaukaiselle kallionkielekkeelle

hoitelemaan veristä haavaansa.

   Häirikön kokoinen ja voimiltaan nähtävästi myös veroinen oli

toinenkin nuori uros, jota Sinikka mielessään alkoi nimittää  

kruununprinssiksi. Se muuten muistuttikin johtajaa sekä

ulkomuodoltaan että käytökseltään. Sopuisa ja rauhallinen. Muu lauma

tuntui suhtautuvan siihen myönteisesti ja luottavaisesti.

   Häirikkö ja kruununprinssi väistelivät ilmiselvästi toisiaan.

sillä  vielä ei ollut koittanut mittelöitten aika. Vanha johtaja

tarkkaili tilannetta ja varmaan eläimen vaistollaan tiesi, että

hänen hallituskautensa oli päättymässä. Mitä mahtoi tuumia tuo

uskollisesti palvellut paviaanipomo?

 

   Jouni kävi olohuoneen ovella.

 - Vieläkö sinä sitä filmiä töllistelet? Kuinka pitkä se oikein on?

 - Ei ollenkaan pitkä, mutta minun täytyy miettiä ja tehdä

merkintöjä.

 - Mitä sinä mietit?

 - Elämää vain yleensä. Esimerkiksi, että olisitko todella halunnut

tulla rehtoriksi isän jälkeen, Jouni?

 - Kyllä se silloin kiehtovalta tuntui, mutta ehkä oli sittenkin

parempi, ettei siitä tullut mitään. Liian suuri vastuu ja huoli ja

erittäin riitainen ja kateellinen opettajakunta.

 - Minun mielestäni sinä olisit sopinut hyvin siihen hommaan, koska

olet niin rauhallinen ja tasapuolinen.

 - Mutta en ole röyhkeä pyrkyri ja toisaalta muitten mielistelijä.

Sellaistahan nykyään arvostetaan tai ainakin siedetään.

 - Niin, ja onhan sinulla tuo mieluinen harrastuksesi.

   Sinikka viittasi siihen usein toistuvaan tilanteeseen, että mies

katosi kaikkina mahdollisina vapaahetkinään autotallin vieressä

olevaan varastoon, jossa hän rakensi ja korjasi ja taas rakensi

jotakin. Ei sentään ikiliikkujaa, mutta ainakin ikikorjattavaa. Se

näytti pieneltä autolta, kun Sinikka joskus käväisi ovella

pyytämässä miestään syömään.

   Ruoka olikin ainoa houkutin, joka sai Jounin keskeyttämään

puuhailunsa. Isäkin ihmetteli vävynsä harrastusta.

 - Eihän siitä kuitenkaan koskaan tule mitään. Mitä hyötyä tuosta

näpräämisestä on? Sehän on kuin äitisi virkkaaminen.

   Sinikka oli yrittänyt puolustella sekä äitiään että miestään. Jos nyt

jonkin puuhan kerran mielekkääksi kokee, niin miksi siitä

luopuisi tai sitä halveeraisi. Isä oli vain tuhahdellut ja lähtenyt

kokouksiinsa. Äitikin oli ollut heillä silloin kylässä ja kuuli

kaiken. Istui sohvassa ja virkkasi. Laski keskittyneesti kerroksia.

   

   Äiti virkkasi aina. Sitä hän oli tehnyt vuosikausia, luultavasti

jo lapsuudestaan saakka. Isoäitikin oli ollut kova käsityöihminen,

mutta hän oli tehnyt muutakin. Neulonut sukkia ja puseroita, kutonut

ryijyjä ja ommellut mekkoja. Äiti oli kummallisen täydellisesti

omistautunut vain virkkaamiselle.

   Joka paikka hänen lähiympäristössään oli täynnä hänen tuottamiaan

käsitöitä. Ei vain pöytäliinoja ja lakananpitsejä, vaan myös

monenlaisia vaatekappaleita. Kokonaisista leningeistä ulstereihin

saakka. Leveälierisiä hattuja ja taidokkaita kultalangasta

valmistettuja juhlajakkuja.

   Myös koruja ja seinävaatteita. Jotkin pitseistä oli oikein

kehystetty tai piilotettu lasisen pöytälevyn alle. Hänen ei

tarvinnut kuljettaa käsityötä mukanaan, vaan keskeneräinen työ

odotti häntä eri huoneissa. Keittiössä omansa ja olohuoneessa

toinen. Vessassa ei tainnut olla virkkuutyötä valmiina.

   Matkat lentokoneilla ja junilla sujuivat mukavasti leppoisan

harrastuksen parissa. Puutarhakeinun tai auton heiluminen ja tärinä

eivät estäneet äitiä syventymästä askareeseensa. Sinikka tuli

huonovointiseksi jo pelkästä katselemisesta. Näytti karmealta, kun

äiti virkkasi auton takapenkillä heidän ajaessaan mutkaista ja

jyrkkämäkistä tietä mökilleen.

   Äiti seurasi huoletta radio- ja TV-ohjelmia sekä osallistui

keskusteluun keskeyttämättä kertaakaan virkkuukoukun

pyöritystä. Jos se yhtäkkiä pysähtyi, se oli merkki äidin

voimakkaasta tunnetilasta. Pahasta mielestä tai järkytyksestä.

Useimmiten jotakin kielteistä. Joskus tyttärestä tuntui, ettei äidin

elämä ehkä sittenkään niin valoisaa ja mielihyvää tuottavaa ollut,

vaikka mies menestyi ja taloudellisia huolia ei ollut.

   Kun isä ei ollut päässyt toista kertaa eduskuntaan, ilmapiiri

kotona muuttui entistäkin ankeammaksi. Äiti ei koskaan kertonut

huolistaan lapsilleen. Se oli melkein loukkaavaa. Osoitti

luottamuksen puutetta, sillä he kyllä lörpöttelivät hänelle omista

vaikeuksistaan, mutta myös ilon aiheistaan.

   Isältään Sinikka joskus kyseli tilanteesta kotona.

 - Oletko varma, että äiti on ihan terve, kun hän on aina niin

hiljainen ja vakava?

 - Sellainenhan hän on ollut koko sen ajan, kun olen hänet tuntenut.

Vaitelias ja umpimielinen, todella jotenkin iloton.

 - Älä nyt, isä, tuollaisia puhu. Leikkihän äiti meidän lasten

kanssa. Ei suinkaan hän nuorempana ollut tuollainen?

 - Oli hän. Ette vain huomanneet, mutta kyllä hän on vielä

entisestäänkin sulkeutunut. Se minun täytyy myöntää. Ei minullakaan

ole ollut helppoa sellaisen simpukan kanssa. Suljettu lipas, mutta

pitäneekö mitään aarteita sisuksissaan? Epäilenpä.

 

   Sinikka oli pahoittanut mielensä isän puheista eikä ollut

kysellyt myöhemmin heidän yhteiselämästään. Kai he pärjäsivät, mitä

se enää lapsille kuului.

   Paviaanipomon puoliso ainakin näytti tyytyväiseltä ja

luottavaiselta. Hyväili ahkeraan miestään ja sai tältä todella

hellää palautetta. Mikäs niitten olisi eläessä, sitten kun

eläkepäivät koittaisivat.

 

          5. Valta vaihtuu

 

   Isä odotti suorastaan kauhulla eläkkeelle joutumistaan. Laski

viikkoja ja sitten päiviä, vieläpä tuntejakin, milloin hänen olisi

pakko hellittää peräsimestä. Hän aivan tosissaan kauhisteli, mistä

hänelle riittäisi mielekästä puuhaa työstä luopumisen jälkeen.

 - Onhan sinulla ne yhdistykset ja kokoukset.

 - Ei niitäkään tarpeeksi ole. Koulua koskevista joudun tietysti

lähtemään.

 - Onhan sinulla seurakunta ja se pankin johtokunta. Ja ne...

   Isä huiskasi ärtyneesti kädellään.

 - Eivät ne riitä. Löysää puuhastelua. Ei tarpeeksi vastuuta eikä

haasteita.

 - Mutta juuri sen vastuunhan sinä olet kokenut niin stressaavaksi.

Ihan unilääkkeisiin on täytynyt turvautua.

 - Hyvin harvoin. Älä nyt liioittele.

 - Mahanpurujakin olet valittanut kovien työpaineitten takia, yritti

äiti sanoa väliin.

 - Sinä nyt et tiedä yhtikäs mitään minun elämästäni, Tyyne.

Nostatko sen vertaa katsettasi väkellyksistäsi, että havaitsisit

onko miehesi kotona vai ei?

 - Äitihän passaa sinua aamusta iltaan, keskeytti Sinikka. - Harva

vaimo on niin palvelevainen.

 

   Isä ärsyyntyi pienimmästäkin hankaluudesta ja vastaansanomisesta.

Jos kattilankansi vahingossa läjähti lattialle, isä sai

raivonpuuskan. Kaikki oli hänen mielestään huonosti tai oli ainakin

menossa päin honkia.

   Sinikka oli ihmetellyt tätä, sillä ei isä ennen ollut tuollainen,

vai eikö hän ollut huomannut? Tosin isä oli niin harvoin kotosalla.

Kynnyksellä usein tapasivat. Kiireessä.

 - Hei, hei, minun täytyy jo mennä. Miten tytöt jaksavat?

   Ennen kuin Sinikka oli ehtinyt vastata, isä oli jo mennyt. Mitä

hän oikein pakeni? Kuinka äiti oli kestänyt tuollaista elämää?

Virkkaamalla kai. Purki siihen kaiken pettymyksensä ja ikävänsä.

Yksinäisyytensä.

 - Äiti, tuon harrastuksesihan parista sinä hyvinkin löytäisit uusia

ystäviä. Mene johonkin ompeluseuraan, oli Sinikka kehotellut.

 - Kiitos vain huolenpidostasi, mutta ei minua haluta. Virkkaan

mieluummin kotona.

 

   Telkkarissa touhuava apinajoukko oli joutunut melkoisen

myllerryksen keskelle. Viimeinkin nuori häirikkö oli uskaltautunut

uhmailemaan ja näykkimään pomoa. Tämä oli aivan rauhallinen. Se ehkä

arveli, että tuo hepulikohtaus menisi taas ohi ja järjestys

palautuisi.

   Tällä kertaa se oli vakavampaa. Nuori uros syöksyi oikein

tosissaan johtajansa kimppuun. Syntyi kauhea tiimellys. Sinikka

melkein nousi seisomaan sohvalta. Hänen teki mieli rynnätä apuun.

Miksi muut eivät tehneet mitään eivätkä rientäneet johtajansa

avuksi? Katselivat vain ja siirtyivät vieläkin kauemmaksi, jotta

eivät olisi joutuneet hengestään taistelevan parin alle.

   Elämästä ja kuolemasta siinä taisteltiin. Liian suurin panoksin,

tuumi Sinikka. Vanha uros oli menettänyt paljon verta. Se oli niin

riekaleilla, että Sinikka arveli sen jo menehtyvän. Häirikkö raateli

pomoa vielä kun tämä ei enää jaksanut yrittääkään vastarintaa. oliko

peräti tainnoksissa vai kuollut? Sinikka luuli, että häirikkö söisi

pomon suihinsa, niin rajusti se iski terävät hampaansa voitettuun.

 

   Viimein tuli hiljaisuus taistelutantereelle. Häirikkö rehvasteli

pitkin kenttää ja hyppeli voimansa tunnossa kalliolla. Muu lauma

tuijotti sitä ensin pelokkaana, mutta alkoi sitten vihdoin syventyä

ruuan hankintaan ja toistensa hoivaamiseen.

   Sitten lauma lähti liikkeelle uuden pomonsa johtamana. Vanha pomo

jäi makaamaan pensaan suojaan kentälle. Kärpäset pörräsivät rumissa

avohaavoissa. Se ei varmaankaan enää seuraavaa päivää näkisi, sillä

siitä pitäisivät erämaan jätteiden korjaajat, shakaalit ja korppikotkat

huolen. Ilta laskeutui aavikon ylle ja ruutu pimeni hetkeksi.

Kuva vaihtui.

 

          6. Uusi hallitsija  

 

   Apinayhteiskunnassa alkoivat veriset routavuodet. Aurinko

paahtoi täydellä kuumuudellaan, ja uusi hallitsija näytti, mihin se

kykeni. Tähänastinen naaraitten, pentujen ja heikompien urosten

ryöpytys oli ollut lastenleikkiä siihen vainoon ja ahdisteluun nähden

mikä nyt seurasi. Kukaan ei ollut turvassa. Kruununprinssi ja pari muuta

yhtä vahvaa urosta pysyttelivät taustalla. Vanhat urokset pakenivat

henkensä edestä ja kokivat olonsa varmasti nöyryytetyksi, kun

joutuivat loikkimaan karkuun keskellä nais- ja lapsikatrasta.

   Jokunen heimon jäsenistä menetti varmaan henkensä tässä

tuiverruksessa. Haavoittui niin vaikeasti, ettei jaksanut seurata

muuta laumaa ja jäi petojen raadeltavaksi tai kuoli nälkään. Äidit

itkivät ja uikuttivat kuolleita pentujaan, mutta kukaan ei noussut

kapinaan.

   Sinikka jo arveli, että tämä oli liian raaka ja järkyttävä filmi

seitsemäsluokkalaisille näytettäväksi. Hän keksisi sijaiselle

jotakin muuta. Onneksi oli ryhtynyt tähän pohjustushommaan ajoissa.

Itse hän kyllä päätti katsoa ohjelman loppuun. Se jotenkin möyräisi

hänen muitakin tunteitaan eikä vain herättänyt sääliä vanhaa

paviaanijohtajaa kohtaan.

 

   Jounista ei siis ollut tullut Paavo Kuikkasen seuraajaa rehtorin

pallilla. Paikan vei tai keplotteli tai anasti tai ryöväsi Kari

Pailakka. Hän tuli naapurikaupungin teknillisestä opistosta, joka

oli paljon pienempi ja vaatimattomampi oppilaitos kuin isän johtama.

   Opettajakunta oli sitä mieltä, että puuhassa oli jotakin hämärää.

Kouluja yhdistettiin saman nimikkeen alle ja kilpailu oli muutenkin

kovaa ja armotonta. Vain yksi rehtori pääsisi kolmen opiston

johtoon. Hakijoita oli useampia ja muitten mielestä pätevämpiä kuin

Kari. Monet olivat veikanneet seuraajaksi Jounia. Kovan tiukkaamisen

jälkeen opettajat saivat nähtäväkseen Karin paperit. Huhu alkoi

kiertää, että niitä oli peukaloitu ja mahdollisesti toisten

hakijoitten papereita vastaavasti muokattu heikompaan suuntaan.

   Yritettiin ottaa selvää ja valittaa. Valittaminen kuului aina

pääkaupunkiin asti, mutta ei ainakaan vielä mitään korjausta ollut

tapahtunut. Kari rellesti virassaan kuin nuori häirikkö. Ei sentään

purrut ketään, vaikka hampaat olivat monesti pahasti irvessä. Täytyi

ollakin, kun alaiset kun olivat niin kaunaisia ja epäluuloisia.

   Huhuttiin, että ne monet kalliit kurssi- ja koulutusmatkat, joita

suunnattiin jopa Aasian ja Amerikan mantereille asti, eivät

olleetkaan niin tuiki tärkeitä. Useimmiten samat opettajat, joka

kerta nuoria viehättäviä naisia, pääsivät mukaan rehtorinsa

keikoille. Sellainen, joka ei mielistellyt pomoa eikä varsinkaan

välittänyt esittää tälle anomusta lakanoitten välistä, jäi

auttamatta rannalle.

   Hiljaiset ja ahkerat puurtajat saivat lähteä talosta. Virkoja

yhdistettiin ja tuntien saaminen oli kiven alla muutenkin. Jounikin

kaikkine hienoine arvosanoineen oli vaakalaudalla. Ei kuulemma

osannut tarpeeksi englantia. Kari itse tuskin erotti ”train”- ja

”rain”-sanoja toisistaan. Siksi hän kai tarvitsikin näppäriä nuoria

naisia tulkeikseen.

 

          7. Vaimojen vaikeuksia

 

   Paviaanipomon leski vietti omaa yksinäistä elämäänsä. Se väisteli

uutta hallitsijaa parhaansa mukaan ja istuskeli usein kalliolla

hyvin surullisen ja hylätyn näköisenä. Katseli laskevaa ilta-

aurinkoa haikeana ja muisteli entisiä onnellisia aikoja rakkaansa

rinnalla. Sinikka melkein pyyhki kyyneleen silmäkulmastaan, koska hän

tunsi niin suurta myötätuntoa vanhaa rouvaa kohtaan.

   Naisillahan on tapana syödä suruunsa, niinpä Sinikkakin

tavoitteli lautaselta viimeistä voileipää ja haukkasi aimo palan.

Voi apua, kuinka sitkeätä. Rasvainen metvurstin siivu litistyi hänen

valkeitten etuhampaittensa väliin ja pysyi siinä. Nainen avasi

suunsa ja yritti puraista uudestaan. Makkaran kantti ja pinta

kestivät. Hänen oli pakko tarttua viipaleen toiseen reunaan

sormillaan ja yrittää jyrsiä sitä hampaillaan kahtia. Samalla hänen

mieleensä välähti eräs toinen TV-ohjelma, jota hän oli seurannut

pari viikkoa sitten.

   Jollakin englantilaisella miehellä oli kumma harrastus. Hän söi

suuria tummia torakoita, ja vielä elävinä. Väitti, että tuoreravinto

on terveellisempää. Hän pisti potkiskelevan torakan huuliensa väliin

ja puri. Liian sitkeätä. Hyönteinen rimpuili tarmokkaasti vastaan ja

päästeli kuulemma ällöttävältä haisevia aineita sisuksistaan.

Taisteli hengestään. Mies tarttui lujasti eläimen takaosaan, puri ja

kiskoi. Onnistuipa. Elukka katkesi eikä ahmijan tarvinnut nielaista

liian suurta suupalaa.

   Sinikka laski metvurstin siivun takaisin lautaselle. Kalpeana,

sillä ruokahalu oli kadonnut. Miksi ihmiselle on annettu muisti ja

vielä hyvin elävä sellainen? Opettaja syventyi taas paviaanilesken

elämään ja niihin muistoihin, joita se hänessä herätti.

.

   Hänen oman elämänpiirinsä vanha rouva eli äiti oli tuottanut

hänelle yhä enemmän huolta. Jouni sanoi sitä murehtimista turhaksi,

mutta vaimo oli toista mieltä.

 - Jokin siinä perheessä on vialla. Sano minun sanoneen. Kunpa

voisin auttaa vanhempiani.

 - Höpsis, olet vain liian herkkä ja näet kauhukuvia mitättömistäkin

tapahtumista.

 - Voitko itse samaistua sellaiseen ihmiseen, jonka työtä ja

harrastusta ei arvosteta?

 - Voin aivan hyvin. Järjetöntä tämä minunkin verstaassa puuhaaminen

on.

 - Älä höpötä, sinähän autat monia ihmisiä, kun korjaat heidän

vempeleitään. Sen naapurin moponkin. Saisit perustaa oikean

korjaamon. Varmasti tienaisit sillä leipäsi.

 - Niin äitisikin hankkisi hyvät tulot, jos rupeaisi kauppaamaan

käsitöitään.

 

   Eräs pieni tapaus kalvoi vieläkin Sinikan mieltä. Veli oli mennyt

uusiin naimisiin, ja äiti oli päättänyt lahjoittaa heille

tupaantuliaisiksi valtavan suuren ja ohuesta langasta taidokkaasti

virkatun pöytäliinan. Se oli ollut vielä hieman kesken, koska äiti

oli halunnut tarkistaa nuoren parin ruokapöydän mittoja.

   Kun äiti esitteli asiaa uudelle miniälleen, tämä kylmästi ja

yliolkaisesti torjui koko lahjan.

 - Emme me sellaista tarvitse. Koska sitä käyttäisimme? Se on kuin

museotavaraa.

 - Nehän ovat taas tulleet muotiin, oli Sinikka puolustellut. - Se

on suunnattoman arvokas ja vielä äidin itsensä tekemä.

 - No antakoon sen sitten sinulle tai veljiesi perheisiin. Teillähän

on muutenkin koko huusholli täynnä niitä riepuja.

   Äiti oli ollut hyvin hiljainen ja käärinyt pöytäliinan kokoon.

Hän oli pistänyt sen komeroonsa eikä ainakaan vielä ollut tarjonnut

sitä lapsilleen.

 

   Vihdoinkin pelätty päivä oli koittanut. Isä jäi eläkkeelle. Työtoverit

ja muu henkilökunta sekä opiskelijat olivat yrittäneet tehdä

päivästä todella juhlavan ja mieleen jäävän. Oli musiikkia ja

puheita ja hauskoja sketsejä ja kronikoita isän virkavuosilta. He

olivat järjestäneet oikein valokuvanäyttelyn matkan varrelta.

Lahjoja ja kukkia tuli ylenmäärin.

   Sinikka oli iloinen isänsä puolesta, mutta kun hän seuraavana

päivänä kyseli eläkeläisen tunnelmista, mies mörisi kiukkuisena:

 - Olihan siinä juhlimista kerrakseen, kun pääsivät minusta eroon.

Hymysuin ja maireasti kehuskellen he kantoivat minut kultatuolissa

ulos kadulle. Kuin roskapussin. Oikein hävetti, jos joku tuttu olisi sattunut

kulkemaan ohi.

- Älä nyt käännä asiaa päälaelleen, isä. Samalla tavallahan

olympiavoittajiakin kannetaan kultatuolissa. Se on kunnioituksen

ja kiitollisuuden osoitusta ansiokkaalle työntekijälle.

 - Ja pyh. Virnuilivat ja nauroivat takanapäin. Olisivat ennemminkin

anoneet minulle muutaman työvuoden lisää vai eivätkö uskoneet, että

enää pystyn mihinkään? Raakki. Kehäraakki.

   Niin isä pääsi viettämään kultaisia eläkepäiviään ja oli kaiken

aikaa kiukkuinen kuin marjaskarhu, Virkistääkseen äitiään Sinikka

sai tämän vihdoin ja viimein lähtemään erään yhdistyksen retkelle.

Se kesti ainoastaan viisi päivää, ja ryhmä kierteli katselemassa

nähtävyyksiä Itä-Suomessa. Äiti palasi matkalta ja oli kuin toinen

nainen. Kertoi kokemuksistaan, nauroi ja silmät loistivat.

   Sinikka oli todella ilahtunut äitinsä muuttuneesta hahmosta ja

kehuskeli siitä Jounillekin. Isä tuskin oli huomannut mitään

keskellä katkeraa suruansa. Sen sijaan hän epätoivoisesti hakeutui

joka puolelle kaupunkia saadakseen jalkansa ovenrakoon ja

päästäkseen johonkin johtavaan asemaan. Hän suunnitteli vieläpä

uutta työtäkin. Hän aivan kihisi rauhattomuutta, katkeruutta ja

uuden etsimistä.

 

   Oli kulunut pari vuotta, ja äiti näytti yhä selvästi olevan

rentoutuneempi ja virkeämpi. Sitten tuli ikävä yllätys. Sinikka

kuuli kaupungilta juoruja. Hänen vanhempiensa avioliittoa

arvosteltiin ja reposteltiin. Erään yhdistyksen sihteeri, rouva

Toivonen, kertoi Sinikalle kuiskutellen, että nyt Kuikkasillekin

taitaa tulla ero ja näin pitkän avioliiton jälkeen. Vaatii suurta

sopeutumista, kun menevä mies jää eläkkeelle. Koko perhe siitä

kärsii, etenkin vaimo-parka.

 - Kuvittelet vain. En halua edes kuunnella tuollaista panettelua,

oli Sinikka hurskaasti estellyt, mutta oli silti korva tarkkana

kuulostelemassa jatkoa.

 - Usein kuvioihin tuleekin toinen nainen tai mies. Joku kolmas,

joka antaa elämälle uutta potkua ja mielekkyyttä.

 - Sinulla ei varmaankaan ole mitään pitäviä todisteita mokomalle

väitteelle.

 - On minulla. Heidät on nähty yhdessä ja niin onnellisina ja

kukertavina.

 - Tunnetko sen naisen? Sano jo minullekin sen kevytmielisen naisen

nimi.

   Rouva Toivonen näytti hiukan hölmistyneeltä.

 - Ei nainen, vaan mies tietenkin.

 - Mitä? Et kai väitä, että isäni olisi kiinnostunut miehistä? Se on

jo liian paksua.

 - Enhän minä sinun isästäsi puhunutkaan, vaan tarkoitan tietenkin

äitiäsi. Hän seurustelee erään miehen kanssa. He ovat kovasti

kiinnostuneita toisistaan ja viihtyvät hyvin keskenään.

 - Mistä sinä sen muka tiedät?

 - Olin mukana sillä retkellä Joensuuhun. Siellä he tutustuivat, ja

koko bussillinen väkeä voi todistaa samaa kuin mitä kerroin sinulle.

 - Mitä nyt yksi matka meriteeraa. Viisi päivää.

 - Ovat he senkin jälkeen pitäneet yhteyttä. Aina käyvät

illanvietoissamme, jopa tanssivat. Lisäksi heidät on nähty

teatterissa ja kaupungilla kahviloissa.

 - Eihän se vielä todista, että asiassa olisi mitään vakavampaa.

 - Ei tietenkään. Kerroinkin vain sen, minkä tiedän todeksi.

Ystävyyttä se ainakin on.

 

   Sinikka oli ollut kauhuissaan. Hän oli onnettomana kertonut

Jounille, että nyt ovat asiat hullusti Kuikkasen perheessä.

 - Miten sellaista pääsee tapahtumaan, että äiti? Minun äitini.

 - Sinähän olet koko ajan puhunut, että äitisi pitää lähteä ulos

mökistään ja että hänen pitäisi saada ystäviä.

 - Niin mutta ei miesystävää.

 - Mitä pahaa siinä on?

 - Ajatteles, jos muut saavat tietää.

 - Kyllä se yhdistys ainakin tietää.

 - Ja silloin se tarkoittaa, että puoli Suomea sen tietää, aina

Hangon kärkeen asti ja osa vielä Tukholmankin asukkaista.

 - Mitä sillä on väliä? Tavallista rupattelua.

 - Jolleivät ihmiset usko sitä. Entä isä? Mitä isä sanoisi? Tietääkö

hän? Voi kauhistus.

 - Kai nyt isäsikin ymmärtää asian viattomuuden?

 - Etpä näytä niinkään varmalta, koska sinäkin tunnet appiukkosi

ehdottoman luonteen. Minun täytyy heti lähteä äidin luokse ja

selvittää tämä asia.

 

   Tytär oli kovalla kiireellä rientänyt vanhempiensa asunnolle.

Hänellä oli tietysti avain, mutta hienotunteisuussyistä hän aina

ensin soitti ovikelloa, ennen kuin astui vanhempiensa reviirille.

Siispä hän nytkin kilautti kelloa. Ei liikettä. Toisen kerran. Ei

mitään tulosta. Kolmannella kerralla hän rämpytti kuin

palokuntalainen tai ekaluokkalainen, jolla on kiire vessaan.

   Sisällä oli aivan hiljaista. Ehkä äiti oli kaupungilla. Ehkä

kävelemässä sen miesystävänsä kanssa. Sinikka oli niin tottunut

siihen, että äiti oli aina kotona, ettei hän ollut osannut ajatella

tuota mahdollisuutta ensimmäisenä.

   Hän aikoi kääntyä ja lähteä alas portaita, kun hän oli

kuulevinaan jotakin ääntä huoneistosta. Oliko se yskimistä? Vai

oliko siellä vain isä? Sinikka raotti postiluukkua ja huhuili:

 - Hei, äiti, minä täällä. Isä, oletko kotona?

   Ei vastausta. Tuntui kuin joku olisi pidättänyt henkeään

asunnossa. Vapisevin käsin Sinikka kaivoi avaimen laukustaan ja

avasi oven. Kuului rysäys. Ovi aukeni vain muutaman sentin. Siinähän

oli varmuusketju päällä.

 - Mitä ihmettä? Miksi teillä on varmuusketju kiinni? Tulkaa

avaamaan. Minä se olen, Sinikka.

   Olivatko ne tulleet aivan höperöiksi? Sellaista toki sattuu

viisaillekin vanhemmille. Sinikan sydäntä ihan kylmäsi. Silloin

oviaukkoon tuli jokin tumma hahmo. Oliko se äiti?

 - Hei, äiti, avaa jo ovi.

   Äidin kasvot ilmestyivät ovenrakoon. Hiljaisella ja käheällä

äänellä hän kuiskasi.

 - En voi avata ovea. Jos lähtisit pois. Puhellaan asiasta

myöhemmin.

 - Mitä on tapahtunut? Missä isä on?

 - Ei hän ole täällä. Toivon hartaasti, että saan olla rauhassa.

   Sinikka tunsi, miten hiukset alkoivat nousta pystyyn. Äidillä

taisi olla vain aamutakki päällä. Se mies. Se onneton MIES! Jos se

oli siellä ja heillä oli jäänyt lemmenleikit kesken. Minun äitini ja

lasteni isoäiti. Voi hyvä tavaton.

 - Äiti, onko siellä joku sinun kanssasi? Joku mie...?

   Tällaista ei huudella yli neljäkymmentä vuotta vanhan arvokkaan

kerrostalon käytävässä kunniakkaasti eläkkeelle jääneen rehtorin,

eduskunnassa käväisseen kansanedustajan ja seurakunnan luottamustehtäviin

ängenneen miehen kotiovella.

   Sinikka vilkaisi ympärilleen. Alakerrasta kuului ääntä.

Laahustavia askeleita. Nurmisen rouva oli tulossa portaita raahaten

kolmea muovikassia käsissään.

   Paraskin juorutäti. Hän oli kaksikymmentäviisi vuotta sitten

väittänyt, että Sinikka oli piirrellyt hävyttömiä kuvia kellarin

oveen. Se olikin ollut rouvan oma poika, se torvelo. Mutta Sinikka

oli saanut pitkän aikaa niiailla ja aukoa rouvalle ovia, ennen kuin

maine oli alkanut puhdistua.

   Rouva Nurmisen korvat törröttivät myssyn alta kuin Panilla.

Sinikka hymyili ja nyökkäsi.

 - Onko teillä jotakin hämminkiä? Etkö pääse sisälle?

 - Ei minulla ole hätää, olen hieman vilustunut, kuiskasi äiti oven

raosta. - Soitellaan.

   Sinikka kääntyi lähteäkseen, hyvästeli kummastuneen rouvan ja

pujahti kadulle. Jokin mielikuva kummitteli hänen silmissään.

jotakin, mitä hän ei suoralta kädeltä osannut sijoittaa oikealle

paikalleen. Mikä äidissä oli niin outoa? Kasvoissa?

   Silloin hän kauhukseen hoksasi, että se oli se mustelma.. Oikein

suuri ja tummanpuhuva mustelma äidin otsassa. Oliko hän kaatunut?

Miksi hän ei päästänyt tytärtään sisälle?

   Hetken Sinikka jo mietti, että pyytää lukkosepän apuun, mutta se

olisi liian törkeätä. Ja missä oli isä? Kuolleena huoneistossa.

Mistä tuollaistakin välähti mieleen? Hänpä soittaa heti kotiin

päästyään äidilleen ja vaatii päästä tämän luokse tarkistamaan

tilannetta.

 

          8. Uusi valtataistelu

 

   Ennen kuin Sinikka ryhtyi muistelemaan noita kauheita päiviä, hän

sittenkin söi voileivän loppuun ja päätti katsella filmin kokonaan.

Siispä hän napsautti taas nauhurin pyörimään.

   Apinakansan rauhaton arkielämä jatkui. Ruuan saanti oli

huonontunut. Taivallettavat matkat olivat vaarallisia ja

vaivalloisia. Jatkuvan kahakoinnin vuoksi heikompia yksilöitä oli

paennut lauman reunoille, vieläpä kauemmaksikin, helpoksi saaliiksi

pedoille. Useita pentuja ja pari naarastakin oli jo joutunut julmiin

hampaisiin ihan vain siitä syystä, että häirikkö mellasti ympäriinsä

ja apinat unohtivat olla valppaina. Jopa vartiomiehetkin kukkuloilla

seurasivat ihmeissään rajua riehuntaa areenalla. Ne laiminlöivät

velvollisuuksiaan ja tuijottelivat enemmän oman perheensä touhuja

kuin lähestyviä leijonia.

   Sitten häirikkö teki raskaan erehdyksen. Se alkoi jahdata

kruununprinssin perhettä ja oli jo saamaisillaan pikkuapinan

kitaansa, kun perhettään puolustava isä syöksyi paikalle. Alkoi

tulinen temmellys, mutta aika lyhyt. Häirikkö hävisi ottelun ja heti

kun se makasi avuttomana maassa, tämä herrasmiesnyrkkeilijä eli

voittaja jätti sen rauhaan.

   Järjestys palasi yhteisöön sinä hetkenä. Nuori johtaja opasti heitä

viisaasti ja huolehtien. Häirikkö kuljeskeli ensin laitamilla, mutta

suututettuaan yhä edelleen heimolaisiaan se hätisteltiin yhä

kauemmaksi. Se hävisi näkyvistä ja oli ehkä siirtynyt häiriköimään

johonkin muuhun laumaan. Tai sitten se oli kokenut saman kohtalon kuin

entinen johtaja.

 

   Vieläkään ei paviaanien tarina ollut lopussa. Jostakin ilmestyi

näköpiiriin se vanha pomo. Lauma oli kai taas kierrellyt sen

lähettyville, ja vanhus oli tullut esille piilopaikastaan. Se oli

toipunut hämmästyttävän hyvin, hiukan vain liikkasi toista

takajalkaansa.

   Jännittyneenä apinat ja Sinikka seurasivat, mitä nyt tapahtuisi.

Pomo siirtyi yhä vain keskemmälle. Sen oma naarasapina lähestyi heti

hellästi puolisoaan. Tuskin sen kummemmin kuulusteli, missä mies oli

tämän aikaa seikkaillut. Jälleennäkeminen oli hellää ja liikuttavaa.

   Uusi pomo katseli edeltäjäänsä tarkkaavaisesti. Jonkin ajan

kuluttua entinen johtaja sattui istahtamaan sille kivelle, jolla uusi

hallitsija tavallisesti kökötti. Vieläpä aika lähelle tämän naarasta

ja poikasta. Oliko tämä viite siitä, että pomo haluaa valtikkansa

takaisin?

   Nykyinen johtaja lähestyi verkkaisesti kiveä. Pysähtyi ja mietti.

Vanha pomo oli varuillaan. Syntyisikö tästä tappelu? Ei ollut

niinkään varmaa kumpi voittaisi. Entinen pomo oli paljon kookkaampi

ja rotevampi vastustajaansa. Kokenut ja taitava. Häirikölle hän oli

kärsinyt tappion luultavasti siitä syystä, että taistelu oli ollut

niin yllätyksellistä ja raakaa.

   Nuori apina tuli vielä askeleen lähemmäksi, jolloin pomo nousi,

tosin hitaasti ja arvokkaasti, laskeutui alas kiveltä ja erittäin

hillityin askelin käyskenteli vaimonsa luokse. Valta oli vaihtunut,

ja vanha hallitsijapariskunta sai viettää lokoisat eläkepäivänsä  

lauman keskuudessa, jossa he saivat osakseen suojelua ja viihtyisää

yhdessäoloa.

 

          9. Arvokkaasti eläkkeelle

 

   Sinikka oli jotenkin tyrmistynyt. Väkisinkin hänen mieleensä

tulivat taas omat vanhemmat. Isä oli ollut vasta pari vuotta poissa

työelämästä, kun joku uskollinen hännystelijä alkoi hommata hänelle

neuvoksen arvonimeä. Sinikka ei ollut ennen tiennytkään sellaisen

tittelin olemassaolosta. Mistä olivat keksineetkään`

   Isäpapasta tehtiin seurakuntaneuvos. Tottahan toki hän oli

näyttäytynyt kirkon toiminnassa, mutta että hänelle myönnettäisiin

jokin erikoinen tunnustus ansioistaan, se oli kyllä tyttären

mielestä vähän liioiteltua. Sama kuvio toistui tässä kuten

aikaisemmin parlamenttiin pyrkimisessä. Itse asianosaisen ei

tarvitse olla kovinkaan aktiivinen ja toimeksisaava jossakin

yhteisössä, jos avustajat ja ystävät ovat todellisia puuhanmiehiä.

Heidänhän se titteli pitäisi saada.

   Joka tapauksessa arvonimeä juhlittiin kunnolla useissa ympyröissä

ja se tuli lehteen. Isästä komeili edustava kuva paikallisen  

sanomalehden palstoilla, samoin kuin kerran viikossa

ilmestyvässä kaupunkilehdessä. Pitkä haastattelu ja kaikki ansiot

partiopoika-ajoilta asti kullattuina näkösällä. Sinikkaa melkein

hävetti.

   He olivat perheen kanssa läsnä ainakin kahdessa juhlassa. Ne

pidettiin seurakunnan tiloissa ja väkeä virtasi sisään ja ulos. Joku

kuului kysyvän seuralaiseltaan, että mitä kumman ansioita sillä

Kuikkasella oli ollut hengellisessä elämässä.

 

   Jouni hämmästeli vaimolleen, miksei esimerkiksi Martti Aaltonen

ollut saanut vastaavaa titteliä. Tämä kun oli jo kaksikymmentä

vuotta vapaaehtoisena palvellut seurakuntaa, varsinkin diakoniatyön

alueella. Järjesti hätääkärsiville asuntoja ja ruokaa. Pyydysteli

pultsareita yömajoihin ja oli vaikka keskellä yötä valmis auttamaan

ja lohduttamaan.

 - Kuvittelepas, miltä isäsi näyttäisi, jos joku uskaltaisi soittaa

hänelle öiseen aikaan.

 - Voi Jouni, ethän sinä voi sitä varmasti tietää. Ehkä isälle ei

ole edes soitettu sellaiseen aikaan.

 - Kukaan ei ole uskaltanut häiritä ukkoa kesken makeitten unien.

   Kuikkasesta sen sijaan tiedettiin, että hän olisi ollut sangen

halukas putsaamaan koko kaupungin laitapuolen kulkijoista. Pysykööt

koloissaan ja tehkööt töitä kuten muutkin ihmiset. Paavolta oli

kai jäänyt huomaamatta maata rasittava työttömyys. ”Joka ei tee

työtä, sen ei myöskään pidä syömän.” Miehestä oli tullut yhä vain

ahtaampi ja ankarampi eläkkeelle jäätyään. Kosti kai jotenkin tätä

syrjäyttämistään muille hyljeksityille.

 

   Juhlimista oli kestänyt viikon, ja isä oli koko sen ajan hyvällä

tuulella ja kohtelias isäntä. Kovasti entisensä, mutta annas olla,

kun arki taas koitti, miehen muoto muuttui. Ärinää ja nalkutusta.

Katkeria lausahduksia ja muitten vähättelyä. Kaikkein sopivimpana

maalitauluna oli tietysti oma vaimo.

   Tyyne kulki huoneistossa edestakaisin silmät maahan luotuina kuin

nunnalla ja yritti noudattaa isäntänsä käskyjä. Ne eivät enää olleet

toivomuksia tai kohteliaita pyyntöjä. Siitä huolimatta äidistä

säteili jotakin muutakin kuin pelkkää murheellista alistumista.

Oliko se sisäistä rauhaa vai lievää uhmakkuutta vai salaperäistä

mielihyvää?

 - Tuo mehua.

 - Tässä, ole hyvä.

 - Ei tätä. Omenamehua.

 - Tätäkö? Tyyne kysyi vienosti.

 - Tee voileipä.

 - Makkaraako?

 - Etkö sinä pölvästi jo tunne minun makuani? Kinkkua ja kurkkua

päälle.

 - Ikävä kyllä ei ole kurkkua, vaimo pahoitteli sopuisasti.

 - Mene ostamaan.

 - Lähikauppa on jo kiinni.

 - Taaperra kauemmaksi.

 - Jospa ostan kurkkua heti huomenna, rauhoitteli vaimo, koska

ulkona oli kaatosade eikä ostoksille lähtö oikein houkutellut.

 - Jospa menet sinne heti. Laiskuusko sinua on ruvennut vaivaamaan?

Vai vanhuus? Vanha akka. Johan se näkyy päältäkin. Möhry.

 

   Sinikka oli sattunut olemaan toisessa huoneessa, koska hän oli

tullut lisäämään juhlissa otettuja kuvia perhealbumiin. Isä oli kai

unohtanut tyttärensä läsnäolon, koska kehtasi kiukutella vaimolleen.

   Tytär oli astunut esiin ja luonut isäänsä aika myrkyllisen

katseen ja sanonut sitten äidilleen.

 - Osta kurkkua huomenna. Kyllä se voi yhden illan pelkän kinkunkin

varassa elää.

   Isä silmäili hieman nolona tytärtään.

 - Älä ota tätä niin vakavasti. Sellaista hevoshuumoria se vain on.

Kyllä Tyyne ymmärtää.

   Tyyne istua jökötti paikallaan nojatuolissa, virkkasi kiivaasti

eikä osoittanut kovin selviä ymmärtämisen merkkejä.

 

          10. Tulivuoren purkauksia  

 

   Sinikka pysäytti videon ja kelasi nauhan paviaanikertomuksen

alkuun. Samalla hän kelasi omat muistonsa siihen päivään, jolloin

hän oli seissyt vanhempiensa kotioven takana äimistelemässä

varmuusketjua ja mustelmaa. Se oli tapahtunut parisen viikkoa

seurakuntaneuvokseksi tulon jälkeen. Tytär oli soittanut jo illalla

äidilleen ja pyytänyt päästä käymään.

 - Tule sitten huomenna aamupäivällä. Isäsi on varmaan vielä mökillä

siihen aikaan.

   Sinikka oli saapunut paikalle jännittyneenä ja huolestuneena.

Äidillä oli mustelmat sekä otsassa että leuassa, mutta ne olivat

alkaneet jo vaaleta. Tytär hoputteli häntä lääkäriin, mutta äidistä

se oli tarpeetonta.

 - Tämä on jo paljon parempi. Ei juuri enää koskekaan.

 - Mistä sinä ne sait? Kaaduitko?

 - Kaaduin, vastasi Tyyne epäröiden. - Onneksi ei käynyt pahemmin.

 - Kompastuitko johonkin? Mattoon tai...?

   Tyyne taas epäröi.

 - Voinhan sen sinulle sanoakin, mutta älä puhu veljillesi.

 - En tietenkään, jos niin haluat.

 - Isäsi oli saanut tietää, että minulla on miesystävä. On ollut jo

pari vuotta. Siitä Joensuun reissusta lähtien. Ihan vain

juttukaveri. Paavo raivostui eikä antanut minun selittää selvää

asiaa. Sitten hän tyrkkäsi minua.

 - Eli löi. Hirveätä. Muuta heti pois kotoa, jollet ole turvassa

täällä.

 - En minä minnekään muuta, eikä tämä varmaankaan toistu, koska

tällaista ei ole ennenkään sattunut. Paavo on vain nykyään niin

helposti ärsyyntyvä. Pienemmästäkin syystä kuin vaimonsa

miesystävästä.

 - Miten sinä nyt tästä jatkat?

 - Samalla tavalla kuin ennenkin. Luultavasti. Mikä tässä muuttuisi?

 - Aiotko vielä tavata sitä miestä?

 - Se mies on muuten Tauno ja hän oli ennen rakennusmestari. Hyvin

pätevä ja kysytty. Hänen vaimonsa kuoli viisi vuotta sitten syöpään,

ja Tauno hoiti hänet loppuun asti. Ihan viime vaiheessa vasta vei

hänet sairaalaan. Hän on hyvin mukava ja lämmin ihminen.

 - Olit ihan eri näköinen, kun tulit siltä matkalta. Kyllä minä sen

huomasin.

 - Olin niin onnellinen. En ole pitkään aikaan tuntenut olevani

nainen ja terve ja iloinen ja elämänhaluinen.

 - Et vastannut kysymykseeni. Aiotteko jatkaa ystävyyttänne?

 - Eihän siitä mitään tule, jos Paavo on noin mustasukkainen. Sanoin

Taunolle, että parasta on lopettaa, ettei tule lisää riitaa ja

mielipahaa.

 - Noinko luopuisit omasta elämästäsi? Äiti, taidat olla melkoinen

nynny?

 - Olen aina olut, sanoi Tyyne vaisusti hymyillen. - En minä ole

mikään taistelija. Palaanpa taas käsitöitteni pariin. Siinä on

turvallinen ja tarpeeksi säädyllinen harrastus.

 

   Lohduttaakseen äitiään ja auttaakseen tätä ymmärtämään isän

väkivaltaista kiukunpurkausta Sinikka kertoi tuoreen tapauksen koulultaan.

Hän ei ollut vielä ehtinyt mainita siitä  äidilleen.

   Heti kun seurakuntaneuvosjuhlat oli vietetty, Sinikan työpaikan rehtori oli pyytänyt isää  tulemaan koululle ja pitämään esitelmän jossakin yhteisessä

tilaisuudessa. Kaikille peruskoulun yläasteen oppilaille, useita

rinnakkaisluokkia. Jotakin kunnallispolitiikasta. Sinikkaa oli ihmetyttänyt,

miten isä osaisi jutella lapsille niin että he jaksaisivat kuunnella.

Melkoinen työ heitä oli pitää järjestyksessä, vaikka puhujina olisi ollut

Teräsmies tai itse Batman.

   Isä saapui koululle. Rehtori oli livennyt johonkin muualle, ja

apulaisrehtori, Saimi Lillukka, oli ottanut ohjat palleroisiin

käsiinsä. Kaikki kolme leukaa väpättivät kun hän hehkuvanpunaisena

jakeli ohjeita opettajille ja etenkin oppilaille. Kahdeksannet ja

yhdeksännet olivat sinä vuonna tavallista rauhattomampia. Heillä oli

jo täysi sihinä ja kikatus päällä, vaikka olivat vasta tungeksimassa

juhlasaliin.

   Sinikkaa oli hirvittänyt. Hän oli varma, että tilaisuudesta

kehkeytyisi jotakin kamalaa. Isä ei ollut tottunut käsittelemään

näin nuoria koululaisia eikä aihe kiinnostaisi heitä tipan tippaa.

Sinikka istui oman luokkansa keskellä ja hyssytteli näitä

tasaisin väliajoin, jopa niin tehokkaasti, että hänen oppilaansa

vaikuttivat pyhäkoululaisilta muitten rinnalla.

   Jos istuu järven rannalla ja katselee, kuinka mustat ukkospilvet

hitaasti kerääntyvät uhkaavaksi röykkiöksi taivaanrannalle, voi

kokea samaa kuin mitä Sinikka koki tuona iltapäivänä koulunsa

voimistelusalissa. Kaukaa välähteli vielä hentoja

salamoita ja ukkonen jyrähteli harvakseen ja vaimeasti. Tumma järven

selkä odotteli kyyryssä ensimmäisten pisaroitten iskeytymistä

siihen. Kuin ruoskan iskuja. Yksi kirkas pisara osui jonnekin

kauemmaksi, toinen suuri läiskähti jo lähemmäksi.

 

   Heleäposkinen vararehtori oli kohteliaasti johdatellut isän

lavalle, jonne oli asetettu puhujapönttö, mikrofoni ja

kukkamaljakko. Siinä oli sinivalkoinen kukkavihko. Isänmaallista

isänmaalliselle puhujalle. Lillukka esitteli isän ja luovutti

hänelle puheenvuoron. Yhtä hyvin hän olisi voinut huutaa vekaroille:

 - Nyt, kaverit. Show alkaa! Paikoillenne valmiit hep!

   Isällä oli juhlallinen tumma puku, siihen sopivat liivit,

valkoinen paita ja harmaa solmio. Pieni ja kireä solmu leuan alla.

Varsin asiallista, mutta harmaista haivenista oli vahingossa jäänyt

pari töyhtöä törröttämään. Kuin huuhkajalla. Nenä oli suuri ja

kyömy. Sekin toi mieleen pöllön. Silmissä turhan vihainen ja äreä

ilme. Johtui kai jännityksestä.

   Salista kuului jo pari himmennettyä huhuu-huutoa.

   Lillukka oli tarjonnut isälle mikrofonia, mutta jostakin syystä

tämä torjui sen ylimielisellä käden huitaisulla. Kuvitteliko hän

käheällä vanhan miehen äänellään pystyvänsä esittämään asiansa noin

suuressa ja meluisassa salissa? Jos Sinikka olisi ollut lähempänä,

hän olisi mennyt uudestaan tarjoamaan laitetta puhujalle. Ehkä isä

olisi uskonut häntä.

   Paavo Kuikkanen sanoi kohtalaisen kuuluvalla äänellä:

 - Arvoisat opettajat ja oppilaat. Minä...

   Sen jälkeen ei miehen puheesta kuulunut kerrassaan mitään. Huulet

vain liikkuivat kuin mykässä filmissä. Sekin oli omiaan herättämään

hilpeyttä kuulijoissa. Sinikkaa raivostutti. Hulluko se rehtori oli

ollut, että oli järjestänyt tämän tilaisuuden, kun kuitenkin tunsi

oppilaansa ja myös heikkovoimaiset opettajansa. Itse oli paennut.

Rintamakarkuri.

 

   Isä huojui papereittensa kanssa keskellä lavaa, yksi arkki

leijaili lattialle ja hän kumartui tavoittelemaan sitä kankeasti ja

jäykin polvin. Sitten hän yritti korottaa ääntään, mutta se muuttui

vinkuvaksi ja lopulta kiivaaksi yskimiseksi. Oppilaat matkivat häntä

äänekkäästi. Jotkut viikarit kieppuivat sivukäytävillä, pitivät

käsiään töyhtönä päänsä päällä ja huutelivat::

 - Huhuu, huhuu! Arvoisat opettajat ja oppilaat! Koko jengi.

   Isä oli kiireesti turvautunut mikrofoniin, mutta hän ei ollut

tarpeeksi tottunut käyttämään sitä ja ehkä se myös tärisi hänen

kädessään. Joka tapauksessa puhe kuului ja häipyi. Heijasi

edestakaisin inhottavasti. Oppilaat yltyivät matkimaan sitä

vonkumista. Toiset hyppelivät ja tömistivät antaakseen pontta

puheelle. Kimakat vihellykset viilsivät ilmaa. Viimein alkoi kaikua

kirosanoja. Ne ikävä kyllä kuuluivat siinä metelissä.

   Sinikkakin oli noussut seisomaan, mutta mitä hän mahtoi.

Punoittava Lillukka hillui jossakin oven suussa. Hänkin aukoi

suutaan velvollisuudentuntoisesti. Pari rauhanhäiritsijää saatiin

ajettua ulos luokasta, mutta koska heihin ei saanut koskea,

opettajat eivät voineet estää sitä, että nämä palasivat paikalle

entistäkin meluisampina. Eräällä oli jopa kattilan kannet mukanaan.

 

 -  Miksei isä jo luovuta? huokaili tytär epätoivoisena. -

Perääntyisi näyttämön taakse verhoihin. Se olisi kaikille parasta.

   Mitä vielä. Esitelmöitsijä puristi raivokkaasti mikrofonia

tärisevässä kädessään ja karjui siihen:

 - Minä olen...minä olen...Hiljaa!...Suu kiinni! Ryökäleet. Nulikat,

roskaväki. Narkkarit. Minä olen rehtori ja kansanedustaja. Minulla

oli ministerin salkkukin. Olen diplomi-insinööri ja pankin

johtokunnan puheenjohtaja.

   Ihme kyllä, mutta nuo repliikit kajahtelivatkin kokonaisina. Lopuksi

isä vielä kiljui ohimosuonet pullottaen:

 - Minä olen seurakuntaneuvos! Seurakuntaneuv...

   Oppilaat olivat ratketa naurusta. Eivät olleet varmaan koskaan

moista titteliä kuulleetkaan. He huusivat:

 - Ai, shheura...aaneuvoshh, v-u, neuvoshh!

 - Te penteleen riiviöt. SHAAKELIN SHIAT!

   Isällä oli tosiaan hiukan löysät proteesit. Suhinaa ei huomannut

tavallisessa puheessa, mutta mikrofoni vahvisti tuon vian

moninkertaiseksi.

 

   Joku nuori miesopettaja ryntäsi lavalle, tarttui isää käsivarresta ja

kuiskutti jotakin.

 - MITÄH? karjaisi isä. - MITÄ SHINÄ SHANOIT! Puhu nulkki kovempaa.

   Isä saatiin pois lavalta. Hän torjui Lillukan änkyttämän pyynnön

tulla pullakahville opettajainhuoneeseen, sieppasi paperinsa ja ryntäsi

ulos autoonsa. Lillukka paapersi perässä paksuilla nilkoillaan

korkokengät nuljahdellen.

   Oppilaat ajettiin luokkiinsa. Sinikalla se oli onneksi viimeinen

tunti sinä päivänä. Turtana kauhusta ja häpeästä hän istui viimein

autonsa rattiin ja ajettuaan puiston taakse alkoi ääneen itkeä.

 

   Äiti ja tytär istuivat vaiti. Miksi kauniitkin asiat tahtovat

kääntyä vastakohdakseen? Miksei ihminen osaa pitää rajaansa eikä

tunne voimavarojaan? Miksi meillä on mieletön kiihko pyrkiä liian

suuriin saappaisiin?

   Isä oli varmaankin tuntenut polttavaa häpeää tappionsa vuoksi.

Ylimääräisenä taakkana oli vielä uutinen vaimon mahdollisesta

uskottomuudesta.

   Avain kääntyi lukossa. Molemmat naiset säpsähtivät. Isä tuli

sittenkin jo kotiin. Hän meni suoraan vaimonsa luokse, otti tätä

kädestä ja pyysi kauniisti anteeksi. Hän oli tosissaan. Sinikka

hyvästeli vanhempansa ja lähti kotiin.

 

          11. Esirippu laskee

 

   Vanhempien elämä oli jatkunut suhteellisen normaalina, jos

normaalina pidettiin isän toistuvaa ärhentelyä ja vaipumista välillä

synkkään mökötykseen. Hän oli kuitenkin kuin vanha hampaaton karhu,

josta ei olisi vaaraa kenellekään. Ei myöskään iloa, ei itselleen

eikä muille. Sinikan tyttäretkin huomasivat isoisänsä alakuloisuuden

ja yrittivät piristää häntä kauniilla piirustuksilla. Miehestä näkyi

jo kauas suuri tuska ja katkeruus.

   Puolen vuoden kuluttua siitä mustelmatapauksesta isä halvaantui

ja vietiin sairaalasta päästyään erääseen hoivakotiin. Vaimo ja

lasten perheet kävivät häntä tiuhaan tervehtimässä. Luultavasti hän

heidät tunsikin, ainakin toisinaan.

   Kaikkein pahimmalta Sinikasta tuntui Jounin kuulemat lauseet

teknillisestä opistosta. Nykyinen rehtori Kari Pailakka oli muille

irvaillut Paavo Kuikkasen tilaa:

 - Niin se vain PAAVI Kuikkanenkin kusee housuihinsa ja odottaa

sössöttäen vaipanvaihtoa viimeisessä sairaalassaan. Saa siinä olla

vaikka mitä titteleitä. Seurakuntaneuvos, hah hah haa. Haivenet

pystyssä se mulkoilee kuin vanha pöllö ympäristöään. Kuolaa ja

oksentaa ja paskantaa kuten muutkin kuolevaiset. Niin kuin se oli

mahtavaa aikanansa. Oikea vanhan ajan pomo ja itsevaltias.

   Kari oli huomannut Jounin tulevan huoneeseen ja oli heti lakannut

parjaamasta tämän appiukkoa. Oli melkein punastunut. Osasiko edes

hävetä?

 

   Sinikka istui sohvalla kasetti sylissään. Suuret kyyneleet

valuivat hänen poskilleen. ”Sääli ihmistä” on joku kuuluisa

kirjailija sanonut.

   Jouni tuli huoneeseen.

 - Sinikka-kulta, vieläkö sinä täällä istut? Kello on jo puoli

viisi.

 - Tulen heti, kuiskasi vaimo ja yritti pyyhkäistä pois

kyyneleitään.

 - Sinähän itket? Oliko se filmi niin järkyttävä? Mikä sinun on?

 - Se elokuva pani minut vain ajattelemaan ihmisen säälittävyyttä ja

sitä, mitä Pailakka sanoi isästäni.

 - Älä siitä välitä. Hänelläkin on omat paineensa ja kärsimyksensä.

Purkaa niitä heikompiinsa.

 - Niin, isä on nyt hyvin heikko. Kuin vauva. Mitä hyötyä hänen

uurastuksestaan ja unelmistaan on ollut?

 - Kai niillä jokin tarkoitus on, sillä eiväthän ihmisen hyvät tai

edes kohtalaisen hyvät teot minnekään katoa, vaikka niitten tekijä

itse ikääntyykin ja muuttuu avuttomaksi. Sekin silta tai koulu,

joita Paavo oli niin innolla puuhaamassa, ovat yhä paikoillaan.

 - Entä jollei ole saanut edes pientä ylikäytävää aikaiseksi?

 - En minä tiedä, mikä säilyy tai mikä ei. On ainakin haaveiltu ja

yritetty ja eletty. Isäsikin.

 - Hän on ollut niin katkera ja ymmärtämätön varsinkin äitiä

kohtaan. Voi Jouni, kun minulla on paha mieli.

 - Huteja kai tulee itsekullekin aikamoinen määrä, kuten se

mustelmajupakka isäsi kohdalla. Eipä se ainakaan toistunut. Siitä jo

saa olla kiitollinen.

 - Tuntuu kuin ihmisen kasvu tapahtuisi aivan alaspäin. Taantuu.

 - Siltä se ehkä meistä näyttää, mutta kyllä kai jokainen on jotakin

hyvää saanut aikaiseksi. Ei suinkaan miehen koko elämää ja

suorituksia voida vähätellä jonkin vaipanvaihdon perusteella.

 - Niin, silloinhan pitäisi jättää vaikkapa äitienpäiväkortit

lähettämättä vanheneville äideille. Sellaisille, joiden askel on

epävarma, jotka tiputtelevat ruokaa puserolleen tai jotka eivät itse

pysty vetämään vaatteita päällensä. Vaikka he näyttävät

uusvauvoilta, he ovat silti äitejä ja ovat suorittaneet tärkeän

päivätyön.

 - Noin minäkin ajattelen. Tulepas nyt makuuhuoneeseen. Ehdit vielä

hiukan nukahtaa ennen kuin tytöt heräävät.

 - Sinä olet minun ikioma rakas paviaanipomoni, kuiskasi Sinikka

tyytyväisenä.

   Jouni ehkä vähän ihmetteli tuota titteliä, mutta arveli sitten

vaimonsa ilmeestä, että kai se tarkoitti jotakin hyvin positiivista.

 

                                                 - - -

 

II HAAMUJA

 

   Maija pakkaa nuottikassiaan, kuten niin monesti ennenkin. Hän

valitsee laukkuunsa joitakin pieniä Bachin preludeita. Joutuu

soittamaan ainakin yhden soolon. Sitten tietysti perinteellistä

yksinlauluohjelmistoa: "Niin kuin muuttolintusen tie", "Mun

kanteleeni", "Jerusalem" ja niin edelleen. Hän joutuu tai

paremminkin saa säestää pyhäinpäivänä siunauskappelin iltamusiikki-

tilaisuudessa paikkakunnan suosittua mieslaulajaa, joka on myös

musiikkiopiston opettajia. Maija opiskelee urkujen soittoa, koska

hän haaveilee kanttorin urasta. Isän velikin on kanttori ja kun hän

veisaa mahtavalla bassollaan, ääni kuuluu kylälle asti, vaikka

kirkon ovet olisivat kiinni. Se mahtavuus on aina koskettanut pientä

ja hintelää Maijaa. Musiikinkin voi ottaa hennon vartalonsa

jatkeeksi, kuten pienikokoiset miehet suuren ja näyttävän auton.

   Harjoitukset alkavat viideltä. Tuli hiukan hoppu, kun piti juosta

kodin kautta hakemassa nuotteja. Maija ei oikein mielellään

soittaisi siunauskappelissa. Hän oli ehdottanut kirkkoa tai

seurakuntakeskusta. Laulajan mielestä kappeli oli ihan hyvä

ratkaisu. Omaiset käyvät haudoilla sytyttämässä kynttilöitä ja

poikkeavat toivottavasti kappeliin lämmittelemään.

 - On ainakin yleisöä. Jopa livenä. Heh-heh.

   Laulaja yritti aina olla vitsikäs, ja Maija hymyili haalean

kohteliaasti. Oli todella suuri luottamuksen osoitus, että oppilas

ja vasta lukion ensluokkalainen sai säestää koko tunnin konsertissa.

Lisäksi hänelle maksettaisiin pientä korvaustakin, ja se oli vasta

tarpeen.

   Kappeli ei miellyttänyt Maijaa, sillä vain pari viikkoa

aikaisemmin hän oli ollut siellä tosi karmeissa merkeissä. Yleisönä

toki, surevana yleisönä. Luokkatoverin Jannen siunaustilaisuudessa.

Koko luokka ja muitakin oppilaita ja opettajia. Ja tietysti Jannen

epätoivoisia omaisia. Janne oli lopettanut itsensä isänsä

hirvikiväärillä. Perheen olohuoneessa, kun muita ei ollut kotona.

Ihan tavallinen poika. Tumma hiukan töyhtömäinen tukka. Maija oli

tuntenut hänet peruskoulusta asti. Viime aikoina poika oli

vetäytynyt erilleen muusta luokasta. Joskus katsoi Maijaa omituisen

hehkuvin tummin silmin. Maija oli yrittänyt hämmentyneenä jututtaa

Jannea, mutta tämä oli vain hymyillyt kummasti. Vasta muutama viikko

lukiota ja jo loppu. Pelkäsikö hän, ettei pärjäisi? Eihän hän ollut

vielä aloittanutkaan koulua. Eikä oikein elämäänsäkään. Poika-

ressu. Vieläkin puistatti hautajaisten pohjaton synkkyys ja ihmisten

kauhistelu.

   Maija oli juuri lähdössä, kun puhelin soi. Laulajalle oli tullut

yllättäen tärkeä kokous. Ei millään päässyt harjoituksiin tänään.

Maijan oli silti syytä mennä kappeliin. Se oli varta vasten varattu

heille, ja suntio oli jättänyt sakariston oven lukitsematta. Lisäksi

Maijan oli hyvä hioa osuuksiaan, koska ei ollut ennen soittanut

kappelin uusilla suurilla uruilla.

   Maija oli haluton, mutta laulaja pysyi tiukkana. Ei sitä ovea voi

ylen kauan auki pitää.

 - Voi vaikka kissimirri pujahtaa sisälle soittelemaan

kissanpolkkaa. Heh-heh. Lähde vain heti matkaan. Muista kuitenkin

pari asiaa. Heti kun menet takaovesta sisälle, vasemmalla on

ruumiskellarin jyrkät portaat. Ovi on joskus auki. Varo, ettet

tipahda sinne. Sitten heti vasemmalla on ensin yksi ovi, joka on

tavallisesti lukossa. Turhaa sitä on kokeilla. Seuraava ovi johtaa

sakaristoon ja se on jätetty lukitsematta, että pääset laittamaan

valot kytkintaulusta. Se on vasemmalla. Muista sitten sammuttaa

valot lähtiessäsi ja lyödä ulko-ovi lukkoon.

   Maija huokaisi ja sulki puhelimen. Lähti laahustamaan raskaan

kassinsa kanssa. Painoa riitti, sillä irtonuottien lisäksi hänellä

oli mukana pari suurta kansiota ja kauhean paksu hengellinen

laulukirja. Pikkuveli Ripa tuli portilla vastaan. Maija pyysi häntä

seuraksi.

 - Kappeliinko? Kuuntelemaan sitä urkumölinää? Hulluko olet? En

sitten ikinä.

   Maija lupasi pihvata hänelle hampurilaisen paluumatkalla. Ripa

vain nauroi käreästi. Äänenmurros. Mokomakin.

 - Pelkäätkö haamuja? Jospa siellä onkin haamujengi haudan takana.

 - Tiedä senkin ilkimys, etten koskaan enää auta sinua

kotiläksyissä.

   Sanoi Maija vielä jotakin muutakin vähemmän kaunista. Ripa vain

nauraa räkätti.

 

   Siunauskappeli oli kaupungin ulkopuolella suuren rauhallisen

hautausmaan laidassa. Maija päätti oikaista hautuumaan kautta eikä

kiertää pääportille. Hän ryhtyi avaamaan mustaa rautaporttia.

Kitkutti aikansa kylmää kädensijaa vuoroin vasemmalla, vuoroin

oikealla kädellä. Turhaan. Sitten hän rymisytti koko voimallaan,

forte fortissimo, ja kitisevä portti aukeni kuin valitusvirttä

veisaten.

   Maija vilkaisi taivaalle. Tummia pilvenlohkareita reuhtoi

uhkaavasti mustalla pohjalla. Taitaa tulla myrsky. Pilvi muodosti

valtavat kasvot, kuin joulupukilla. Silmät ja suu melkein hymyssä.

Saisi se vain olla suuri suojelusenkeli tälle vastenmieliselle

keikalle. "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie..." Silloin

pilvimuodostelma muutti äkisti muotoaan. Silmät viiruuntuivat

ilkeästi, suu vääntyi rumaan irvistykseen. Vuorenpeikko

kaamostaivaalla. Kuukin vilahteli hätäisesti taustalla. Sekään ei  

sietänyt katsella, mitä Maija joutui täällä puuhastelemaan.

   Hautausmaalla oli yllättävän paljon lunta. Hiljaisia valkoisia

möykkyjä kivien ja pensaitten päällä. Suuria jättiläisen askeleita

oli painunut lumeen. Ne johtivat kappelille päin, ja Maija yritti

sijoitella pieniä nilkkureitaan karhumaisiin jälkiin, ettei märkää

lunta olisi päässyt varsista sisälle. Kauhean pitkäsäärisiä tyyppejä

oli tarponut edellä. Maijan saappaat nuljahtelivat ja liukastelivat.

Painava laukku haittasi tasapainoa.

    Sitten askeleet kääntyivät oikealle, ja Maijan piti päästä

vasemmalle kohti kaukana häämöttävää kappelia. Sehän on

pilkkopimeänä! Muissa kirkoissa oli illallakin himmeä valo ainakin

alttarin luona olevissa lampuissa. Aavemainen valo. Ei, hän ei

halunnut ajatella mitään aavemaista. Isä on fysiikan ja kemian

opettaja. Hän on sanonut, ettei ole mitään yliluonnollista. Kaikelle

on luonnollinen ja luonnontieteellinen selityksensä. Isä on viisas

mies. Olisipa isä täällä!

 

   Maija lähtee sisukkaasti kahlaamaan umpilumessa. Kävelee

vahingossa hautojenkin päältä. Tuntee hieman huonoa omaatuntoa.

Haudat on asetettu niin sikin sokin, ettei edes huomaa, missä olisi

pieni käytävä niitten välissä.

   Hän pysähtyy taas kaivamaan lunta saappaistaan. Silloin hän

havaitsee vähän matkan päässä kumartuneen hahmon. Tietysti lumen

peittämä patsas tai pensas. Onpas täällä pimeätä. Joka puolella

kyyristyneitä ja polvistuneita olentoja. Ehkä nukkuvia tai

rukoilevia.

   Apua! Kyyristynyt hahmo nousi täyteen pituuteensa. Maija oli

vähällä kirkaista, niin hän säikähti. Hahmo kääntyi kyljittäin ja

pudisteli lunta polvistaan. Pitkä nainen, jolla oli vaalea anorakki ja

huppu. Oli kai siistimässä omaisen hautaa. Kumartui ottamaan

kassinsa ja lapasensa ja lähti kävelemään pois päin.

   Mistä hän oli tullutkaan, kun lumessa ei näy jälkiä. Oikein aito

kummitustarina hiihtäjästä, jonka sukset eivät jätä jälkiä

kuutamoiselle ladulle.

 -  Ei ole mitään yliluonnollista, Maija hokee hammasta purren.

    Olisipa hautausmaalla edes joku töissä. Hänen teki mieli huutaa

naiselle ja pyytää tätä mukaansa kappelille, mutta tiesi sen

turhaksi. Vihainen katse ja pakenevat askeleet vain seuraisivat

hänen pyyntöään. Aikuiset jotenkin pelkäsivät heitä nuoria. Jos

vaikka bussissa kohteliaasti luovutti paikan jollekin pulumaiselle

muovipussitädille, tämä vain muljautti äkäisesti. Ei puhettakaan

kiittämisestä, vaan tantta mätkähti istumaan ja puristi kassiaan

lujasti mahansa päällä kuin pelkäisi Maijan varastavan sen. Kuin

kaikki nuoret olisivat jotakin alempaa rotua, ali-ihmisiä,

kuuluisivat johonkin kauheaan jengiin.

   Mitä se Ripa oli sanonutkaan? Haamujengi haudan takaa. Hui. Nyt

hän oli kappelin takana, sakaristoon johtavan sivuoven kohdalla.

Kiipesi lumiset liukkaat portaat. Ovi tietysti kiinni. Lumi- ja

jääpaakkuja joka puolella. Maija nykäisi reippaasti kahvasta. Hän

oli portailta pudota. Vanha ovi aukeni, ja samalla kuului kolahdus

ja rämähtävä ääni. Jotakin kaatui sakariston eteiseen. Pimeässä

lumisessa hiljaisuudessa kolina kuului pelottavan kovana. Kuin

luuranko olisi kaatunut luonnontieteen luokassa. Maija haukkoi

henkeään. Sehän oli vain luuta, joka oli pitänyt ovea raollaan.

 

   Maija hiipi sisälle ja veti vaistomaisesti ovea kiinni perässään.

Jotakin oli välissä. Maija riuhtaisi. Liian voimakkaasti. Pianisti.

Isäkin aina moitti, että Maija takoi tietokoneen näppäimiä kuin

soittaisi jotakin tulista pianokonserttoa. Ovi loksahti kiinni.

Maija seisoi pimeässä. Yksin. Vai? Sisälle tullessaan hän oli ollut

erottavinaan himmeän kankaan peräseinällä.

   Maija haparoi lukkoa, väänsi sitä. Se kyllä kääntyi, mutta ovi ei

auennut millään, ikään kuin ulkona olisi jotakin, joka painautui ovea

vasten. Maijan hiusmartoa kutitti. Nousevatko hiukset pystyyn, pipon

alla? Hän alkoi haparoida katkaisijaa. Oikealta ylhäältä, alhaalta.

Vielä vähän enemmän oikealta, nurkka vastassa. Vielä vähän. Kurkotti

ja kurkotti oikealla kädellään. Vasemmassa roikkui laukku. Hän ei

ollut uskaltanut päästää sitä kädestään. Oikea käsi tapasi tyhjää.

Hän horjahti rajusti, kompuroi kynnykseen. Raskas laukku auttoi

häntä säilyttämään tasapainonsa. Huojui hetken ja ihmetteli.

Ruumiskellarin portaat! Ne ne olivat.

   Nyt täytyi ajatella ja päästä sakaristoon, jotta saisi valoa.

Seuraava ovi. Kahva. Ennen kuin hän ehti harkita, hän jo käänsi

kahvaa. Nopeat refleksit oli soitonopettaja kehunut. Saisivat olla

hitaammat, sillä ovi aukeni. Senhän ei pitänyt aueta laulajan

sanojen mukaan. Jotakin kolisi ja kihisi hänen jalkoihinsa.

Maija luuli pyörtyvänsä. Nyt ei saa panikoitua. Hän kyykistyi

kokeilemaan jalkojensa edustaa. Jotakin kylmää ja metallista. Kai se

pikkulapio, jolla pappi sirottelee multaa arkulle. Ehkä vielä

kynttilöitä tai muuta sellaista. Hän yritti sysiä tavaroita

komeroon, että saisi oven kiinni. Ajatella jos siellä olisi suuri

kita, joka tarttuisi hänen käteensä!

   Hän oli lattialla polvillaan. Oli tunne, että joku huokui takana.

Voisi vaikka iskeä. Elokuvissa rosvojen takaa-ajamat aina

tarkkailivat nurkan takana, kuuluisiko rasahdusta tai askeleita.

Maijakin pidätti henkeään, mutta ei kuullut kuin sydämensä

epätasaiset töpsähtävät kumahdukset. Korvissa kohisi kokonainen

Niagara-putous. Ei ollut vaikkua niin kuin Ripalla, joka ei koskaan

pessyt korviaan. Maija ei olisi erottanut pistoolinlaukaustakaan.

Tai ehkä nyt sentään sen.

 

   Ovi meni kiinni. sitten pari askelta sivuttain sakariston oven

eteen. Haparointia. Kädensija. Onkohan se kiinni? Ei, vaan ovi

aukeni. Hiukan valjua valoa häämötti kapeasta ikkunasta

peräseinällä. Kai himmennettyä lasia. Pieni pöytä ja tuoli. Ulkona

ikkunan pielessä heilui suuri synkkä kuusi, joka kyhnytti itseään

seinään ja raapi mustilla noidankynsillään ikkunaa kuin päästäkseen

sisälle Maija-paran kimppuun  

   Kytkintaulu? Laulaja oli sanonut, että vasemmalla. Maija

tietenkin katsoi oikealle. Ehkä elämä olisi helpompaa, jos aina

tasatarkalleen noudattaisi ohjeita. Maijan sydän pomppasi kurkkuun.

Se on siis mahdollista, niin kuin jännitysromaaneissa kerrotaan. Hän

nieleskeli ja tuijotti. Oikealla seinällä häälyi kookas vaalea

olento kädet levällään. Aave! ILMAN PÄÄTÄ! Sillä ei ollut päätä!

Janne oli löydetty ilman päätä. Jannen sisko oli kertonut.

   Oliko Janne tullut tänne kummittelemaan? Kuinka kauan rauhattomat

sielut vaeltelevat maan päällä? Niin paljon kuin pappi oli puhunut

siunauksesta. Oli laulettu: "Onpa taivaassa tarjona lapsillekin".

Ihan sopimaton laulu Jannea ajatellen, mutta hänen mummonsa oli

ehdottomasti halunnut sen. Ajatteli kai Jannea pikkupoikana. Eikä...

Poliisi oli ollut vaitelias, opettajat vakavia ja vältteleviä. Äiti,

joka oli perushoitajana keskussairaalassa, oli kai tiennyt jotakin.

Ei kertonut. Oli huolestuneen näköinen ja oli sanonut Ripalle ja

hänelle, että koettakaa lapset pysytellä normaaleissa porukoissa.

Jotkut puhuivat paholaisen palvonnasta, mutta ei kai nyt meidän

koulussa.

   Maija tunsi kauheata pelkoa ja syyllisyyttä. Jannelle hän oli

kyllä ollut ihan kiltti. Tai ei ollut missään tekemisissä. Mutta

Ripa. Äskenkin oli haukkunut ja uhkaillut. Oli tainnut käyttää

kirosanaakin. Ei sen pahempaa kuin p-pää, mutta kuitenkin. Hautojen

päällä hoipertelu. Vetikö hän jotakin kirousta puoleensa?

   Maija huomasi, että se vaalea päätön oli messukasukka, papin.

Miksi siinä seinällä? Miksei kaapissa? Maija vilkaisi oikeaan

ovinurkkaan. Siinä nökötti kapea komero. Sieltä kuului selvää

rapinaa. Kuin luuranko kynsisi ovea. Ei tuommoisia ajatuksia.

   Maija kääntyi vasemmalle. Silloin jotakin valkoista ja valtavaa

romahti katolta ikkunan ohi ja tömähti maahan. Kuin ruumis jossakin

jännityselokuvassa. Maija yritti rauhoittua ja ajatella. Tietysti

lunta katolta. Pehmeätä, suojasää.

   Vasemmalla piti olla kytkintaulu. Maija katsoi vasemmalle. Taas

säikähdys. Pyöreitä oranssinvärisiä petomaisia silmiä tuijotti häntä

kuin viidakosta. Paholaisen koiria. Niitten silmät taitavat olla

violetit tai karsean vihreät. Nämä kiiluivat oranssista valoa. Oliko

hänet noiduttu? Mikään ei ollut onnistunut tänä iltana.

   Oranssiset valot olivat kytkintaulun nappuloita. Tyttö painoi

yhtä niistä. Vaivoin hän tavasi pientä epäselvää konekirjoitus-

tekstiä: alttarivalot. Hän yritti hakea kirkkosalin kattovaloja,

samoin urkuparven. Etsi eteisen valoja ja sakariston. Paineli

summanmutikassa kaikkia nappeja. Taas takaisin, pitkin rivejä.

Välillä napeista sammui valo, välillä ei. Ei mitään tolkkua. Ehkä

kaikki nappulat eivät toimineet.

 

   Hän lähti sakaristosta. Päätti jättää oven ihan auki, niin

eteisessä olisi edes jonkinlaista kajastusta. Ovi ei auennut kuin

puoliväliin. Jotakin tai jokin tai joku oli takana. Hän ei

uskaltanut hapuilla oven taustaa. Nyt on päästävä kappeliin, jossa

toivon mukaan on täysi valaistus.

   Haparoiden pitkin peräseinää. Onpa suuri eteinen. Seinää, seinää,

sitten hän löi lantionsa johonkin kovaan, joka hiukkasen liukui

alta. Edessä kuin tarjoilupöydän reuna. Kylmä. Nähtävästi pyörät

alla. Hän koetti kiertää sitä pidellen samalla vasemmalla kädellään

kiinni reunasta. Oikeassa roikkui laukku. Sillä hän löisi, jos

kummit...tulisi vastaan. Ei ole kummituksia. Janne on siunatussa

maassa. Pari sataa metriä kappelin seinästä. Voi!

   Mikä ihmeen härveli tämä on, kun sitä aina vaan riittää?

Ruumisvaunut! Tietenkin. Hän siirsi varovaisesti jalkojaan eteenpäin

ja varoi asettamasta kättään vaunun keskelle. Ties vaikka...siinä

olisi ruumis. Hänellä oli niin kiire päästä kappeliin, että vastoin

aikomustaan kurkottautui ruumisvaunujen yli kohti oletettua ovea.

Silloin hän tunsi jotakin pehmeätä ja kahisevaa vasemman kätensä

alla. Kangasta!

   Nyt Maija ymmärsi, miksi jännityselokuvissa kauhistunut

päähenkilö ei saa suustaan kuin tukahdutetun äännähdyksen. Maijan

äännähdyksiä olivat olleet: IIK, VOI, AI, AA, OO. Niistä kai

ihmiskieli on alkunsa saanutkin. Maija koetteli kangasta. Se oli

luultavasti verho. Oli vain jäänyt poimulle ruumisvaunujen päälle.

Sen takana on varmasti kappeliin johtava ovi. Nyt ei saa antaa

kauhulle valtaa. Täällähän tulee hulluksi eikä kukaan voisi auttaa

häntä. Huuto ei kuuluisi ulos, jos siellä nyt ketään elävää olentoa

olisikaan. Huh.

 

   Maija työnsi ruumisvaunut seinän vierelle ja ryhtyi hakemaan

aukkoa paksuista verhoista. Ei löytynyt. Kuten koulun juhlasalissa,

kun oppilaat halusivat esityksen päätyttyä tulla näyttämöltä

esiripun eteen kumartelemaan, eivätkä löytäneet aukkoa. Temmelsivät

ja hulmuilivat verhojen takana. Varpaat vain vipelsivät sinne tänne.

Katsojat olivat tikahtua naurusta, paitsi opet, jotka olivat

huolestuneita kurinpidosta. Nyt ei totisesti naurattanut.

   Silloin löytyi väli. Maija veti verhoa syrjään, tarttui

ovenripaan, avasi oven ja pujahti kappeliin. Voi itku! Miten oli

mahdollista, että kattovalot eivät olleet päällä, vaikka hän oli

näpelöinyt nappuloita kuin paraskin pianisti.

   Alttarin edessä oli kaksi pylvästä, joiden yläpäässä oli pienehkö

lasipallo. Niiden sisällä oli hehkulamppu. Ne loivat sinertävää

kolkkoa aavemaista, voi ei aavemaista, valoaan alttarille ja

käytävälle. Muuten pimeätä ja urkuparvi täysin pimennossa. Turha

sitä oli sakaristoon palata. Ei hän kuitenkaan osuisi oikeisiin

nappuloihin. Uruilla olisi oma valonsa ja sitä kytkintä hän kyllä

osaisi käyttää, mikäli tiesi mitään niistä vempaimista.

   Parasta lähteä käytävää pitkin penkkirivien ohi pääovelle ja

sieltä urkuparvelle johtavaan portaikkoon. Alttarivalot tuntuivat

ruhtinaallisilta kaiken säkkipimeyden jälkeen. Alttarin edessä oli

ollut Jannen arkku, valkoinen. Maija tiesi, että joissakin maissa

arkkua pidettiin auki ennen hautaamista. Miten silloin, jos

vainajan pää olisi irronnut? Amerikassa ne tietysti ompelisivat pään

paikalleen. Hehän oikein meikkaavat vainajia siellä. Entä jos päätä

ei enää olisi olemassakaan? Jokin vieras pää. Mistä sellaisia saisi

hankittua? Elinkauppaa.  

   Maija tiesi, että hänellä oli vilkas mielikuvitus. Hän kirjoitti

jopa runoja. Olisi kirjoittanut enemmänkin, mutta pelkäsi, että Ripa

saisi niitä kynsiinsä ja levittelisi pitkin koulun käytäviä.

Suuresta maksusta, senkin... Suomen maikkakin kehui usein hänen

aineitaan. Nyt Maija toivoi, että hänellä olisi vähemmän laukkaava

mielikuvitus.

   Pois tällaiset ajatukset. Jannen  arkulla oli ollut

vaaleanpunaisia ruusuja ja herkänvalkoisia freesioita. Oikeastaan

omituisen naisellinen kukkalaite. Olikohan mummo valinnut senkin? Ei

kai Janne vain kuullut Maijan ajatuksia.

 - Kaunis se oli, kaunis se oli, Maija hoki kuin jotakin loitsua

lepyttääkseen Jannea ja muitakin täällä vaeltelevia..

   Hän kulki keskikäytävää ja muisti koko surevan väen. Omaiset.

Liian kauheata edes ajateltavaksi. Pirre ja hän olivat istuneet

ikkunan luona kappelin keskivaiheilla. Pirre eli Pirkko oli itkenyt

aivan hysteerisesti. Niin kuin muutkin. Kaikki oli niin salamyhkäistä

ja karmeata. Sellaistako olisi aikuisten maailmassa? Janne oli vasta

16-vuotias kuten hekin. He eivät tunteneet ketään, joka olisi

kuollut 16-vuotiaana. Paitsi elokuvissa. Yhden viisivuotiaana

kuolleen Maija tiesi. Serkkupoika, joka oli jäänyt auton alle. Mutta

16-vuotias. Kuinka luonnotonta ja epäoikeuden-

mukaista. Entä MIKSI? Siihen ei tullut selvyyttä.

 

   Nyt Maija oli portaitten alapäässä. Taas pimeys, kunnes hän oli

kivunnut urkuparvelle. Sinne hohti sininen valo alttarilta.

Kelmeästi. Maija rupesi hakemaan urkujen virtanappulaa. Kolme

sormiota. Allako? Sivustoilla, sormion reunalla. Jo löytyi. Hän

painoi sitä ja napsutteli sormioitten yläpuolella ja sivuilla olevia

näppäimiä päästäkseen kokeilemaan äänikertoja ja sävyjä. Ei

pihaustakaan. Kaikki vaihtoehdot päälle ja vielä jalkio. Kaikki

täyteen valmiuteen. Ei inahdustakaan. Kuin aaveurut. Voi ei. Tänne

asti tultu kauheitten kärsimysten kautta ja turhaan.

   Maija ajatteli. Isä oli neuvonut. Jos on jokin ongelma, rauhoitu,

keskity ja ajattele. Aina on vaihtoehtoja. Rauhoitu nyt tässä

keskellä haamujengiä. Maija vilkaisi alttarille, vaikka oli lujasti

päättänyt olla vilkaisematta. Olisiko Jannen arkku ilmestynyt sinne?

   Ei totisesti. Täytyihän urkuihin jostakin virtaa saada. Silloin

hän oli kuulevinaan isänsä rauhallisen äänen:  

 - Laitapa tyttö stöpseli seinään, niin urutkin soivat kauniimmin.

   Maijaa harmitti ja hävetti. Kuka hullu olisi irrottanut masiinan

pistorasiasta. Maija alkoi etsiä johtoa lattialta hämärästä. Hän

melkein säpsähti. Maassa kiemurteli ohut musta käärme. Oliko se

musta mamba? Hirveän myrkyllinen. Höpö höpö. Sehän oli juuri se

johto. Melkein inhoten hän tarttui siihen ja yhdisti sen rasiaan.

Istui urkupenkille ja iski molemmat kätensä sormioille. Molemmat

jalat lipsahtivat jalkioille. Penkki oli liian kaukana. Ne

pitkäsääriset kanttorit. Kappeli oli revetä liitoksistaan. Melusta.

Maija aivan tutisi säikähdyksestä, mutta hänestä tuntui, että

aaveetkin jo kaikkosivat moista mökää.

   Hän valikoi kappaleisiin sopivia instrumentteja ja alkoi

harjoitella. Soitti koko ohjelmiston läpi kahteen kertaan ajatukset

täysin muualla. Toinen silmä pälyillen alttarille ja toinen korva

kuulostellen ääniä takana ammottavasta kuorojen huoneesta. Sen hän

oli ainakin päättänyt, ettei ikinä rupea kanttoriksi, jos se on

tällaista pimeässä hapuilua ja sydän sykkyrällä pelkäämistä. Hän

rupeaa lastentarhanopettajaksi. Ihanasti valaistuissa huoneissa

pehmoleluja ja suloisia todellisia lapsukaisia, joille ei saisi edes

mainitakaan sanaa MÖRKÖ.

   Häntä hirvitti lähteä takaisin samaa reittiä. Kuin manalaan

paluu. Hän toivoi, että vahtimestari tulisi ja arkisesti rupatellen

omakotitalonsa remontista johdattelisi hänet ulos. Turvallisesti.

Kello oli jo melkein seitsemän, ja kotiin oli lähdettävä.

Rauhoittaakseen itseään hän soitti lopuksi rehvakkaasti marssin,

jonka löysi urkujen päältä. Se oli tosin surumarssi, mutta marssilla

ja lauluillahan sotilaatkin rohkaisevat itseään ennen hyökkäystä.

Mitä tässä enää sen kummempaa voisi tapahtua? Kaikki kauhea oli jo

koettu.

 

   Silloin kuului kova lasinkirkas räjähdys. Kirkkosali hämärtyi

vielä ennestäänkin. Maija istui penkillä molemmat kädet sydämen

päällä. Sydän pomppi ja riuhtoi hulluna. Hiljaisuus. Aavemainen

sinertävä valo oli himmentynyt. Ei sentään tyystin sammunut. Maija

kurkisti varovaisesti alas kappeliin. Alttarilla paloi vain toinen

lamppu. Toinen oli säpäleinä Jannen arkun kohdalla. Tai siis missä

arkku oli ollut. Sen verran fysiikasta Maijakin ymmärsi, että on

lähes mahdotonta, että hehkulamppu räjähtäisi, jos sitä ei kostuteta

tai isketä jollakin. Muutenhan jokainen koululainen lukulamppunsa

alla olisi ainaisessa hengenvaarassa. Taikka pikkuvauvat

hoitopöydillään.

   Ketään ei näkynyt salissa. Maija keräsi nuottinsa vapisevin

käsin. Ei sulkenut laukun vetoketjua, kuten hänellä huolellisena

musiikinopiskelijana oli tapana. Nuotit olivat kallista tavaraa.

Niitä ei saanut lumisade kastella. Oli kauheata lähteä urkuparvelta.

Kun hän oli sammuttanut valon uruista, pimeys tuntui laskeutuvan

kaiken päälle. Hiipivän kuin jokin mateleva hirviö. Kunhan edes

toinen lamppu pysyisi palamassa, kunnes hän pääsee sakaristoon. Tai

jos yrittäisi ulos pääovesta? Se ei varmaankaan onnistuisi. Aina ne

kummalliset lukkolaitteet. Eivät ne ainakaan haamujen kulkua ole

estämässä.

   Maija hapuili alakertaan, koetteli pääovea. Turhaan. Lähti kohti

alttaria roikottaen kylki vääränä nuottikassiaan. Iskisi sillä,

jos... Hän kumartui katsomaan lasinsiruja alttarin edessä. Joukossa

suuri ammottava teräväreunainen kuin pedon kita irvisteli hänelle.

Varoen astumasta sirujen päälle hän tuli ovelle, avasi sen ja

pujahti verhojen raosta eteiseen. Pilkkopimeään.

 

   Sakariston ovenhan piti olla raollaan. Kas kun sieltä ei tule

minkäänlaista valonkajoa. Taas hän törmäsi ruumisvaunuihin, vaikka

yritti pysytellä keskilattialla. Niidenhän piti olla seinän

vierellä. Olisiko joku siirtänyt niitä? Eihän täällä sisällä

tuulikaan voinut niitä liikutella. Painavia vaunuja. Ulkona rymisi

myrsky, kolisutti kattoa ja vihelsi nurkissa. Maija pidätti

hengitystään. Oliko täällä eteisessä muutakin ääntä?

   Nyt sakaristoon. Oli siellä ainakin ikkuna. Vai yrittäisikö

päästä suoraan ovesta ulos? Valot piti sammuttaa. Hällä väliä.

Paloivat ne alttarivalot muuallakin. Ulos vaan eikä muuta. Torukoot

myöhemmin. Koska ruumisvaunut olivat tiellä, hän päätti kiertää

ulko-ovelle seinän ja siis sakariston oven ohi. Tässä sakariston

ovi. Sen piti olla raollaan. Niinhän hän sen oli jättänyt. Se oli

kiinni! Maija ei välittänyt jäädä arvailemaan miksi. Hän hapuili

seuraavalle ovelle. Siis se lapiokaappi. Sitä ei kannattanut avata.

Sitten jokin klikkasi hänen laskutoimituksessaan. Seuraava ovi,

äkkiä auki ja ulos. Hän hapuili lukkoa, ei löytänyt. Hän tarttui

ovenkahvaan, käänsi. Ehkä se sittenkin aukenee. Ovi aukeni!

Riemuissaan pikaisesta ulospääsystään Maija ei ehtinyt kunnolla

harkita. Hän työnsi oven railakkaasti auki ja hyppäsi kynnyksen yli.

Tajusi, että putosi, lensi, kieppui, tunsi jotakin pehmeätä allaan

ja menetti tajuntansa.

 

   Hän heräsi omasta mielestään heti. Ei kerta kaikkiaan käsittänyt,

mitä oli tapahtunut. Muistikuvana jotakin pehmeätä. Nyt ainakin kova

sementtilattia. Kylmä, nihkeä. Homeen haju. Jokin muukin haju?

Makealta tuoksuva. Mieleen tuli: kalma. Kun hän ei kerran ollut

ulkona kappelin oven edessä, hän oli tietenkin pudonnut

ruumiskellariin. Ihme, että oli hengissä. Mutta miksi ovi oli ollut

kiinni, kun se hänen kappeliin tullessaan oli ollut auki? Sen vuoksi

hän juuri oli erehtynytkin ovesta. Se oli nyt pienin huolenaihe.

Pois. Nyt oli vain päästävä POIS.

   Oliko hän loukkaantunut? Hän nousi vaivalloisesti seisomaan.

Kädet ja jalat toimivat. Sattui polveen ja kyynärpäähän, jonkin

verran päähänkin. Hän koetteli tukkaansa. Ei pipoa. Ei tuntunut

mitenkään tahmealta. Ei siis verta. Tuskin oli sattunut pahemmin.

Oli pudonnut johonkin pehmeään. Missä se nyt oli? Hän ei uskaltanut

huutaa, vaikka mieli kyllä teki. Jotenkin hänestä tuntui, että jos

hän alkaa kirkua, kaikki paha syöksyisi hänen kimppuunsa. Olemalla

hiljaa hän ei ärsyttäisi pimeitä voimia. Aivan kuin pieni jänis

piilossaan. Hän yritti arvailla, missä kohdassa portaat olisivat. Ei

aavistustakaan. Hän kyykistyi ja hapuili lattiaa. Missä laukku?

Jotakin karheata kangasta osui käteen. Ensin hän pelästyi. Sitten

oivalsi, että kassi. Paperit rapisivat hänen käsiensä alla. Nuotit

onnettomat olivat levinneet ympäri ruumiskellaria.

   Mitä muuta siellä olisi? Mitä on ruumiskellarissa? Onko ruumiita?

Ahtaasti, lähekkäin, häntäkin lähellä? Tässäkö huoneessa vai oliko

jokin muukin tila? Maija luuli oksentavansa. Jokin haju kiusasi

häntä. Ei suinkaan hien haju? Eivät kai ruumiit hieltä haise? Ehkä

hän itse hikoilee kauhusta. Maija sysii nuotteja laukkuunsa.

Jääkööt. Preludit sun muut. Miten hän uskaltaa ruveta kokeilemaan

seiniä, jotta tietäisi portaitten paikan? Umpimähkään hän

varovaisesti hiissasi jalkojaan eteenpäin pitäen samalla oikeata

kättään hieman edessä. Melko alhaalla. Hän oli melkein kumarassa.

Niin tuntui turvallisemmalta.

   Käsi osui johonkin pehmeään. Ehkä kasvot? RUUMIS! Hän käännähti

ja syöksyi päätä pahkaa eteenpäin välittämättä, vaikka törmäisi

vasten sementtiseinää. Jalka osui johonkin kovaan. Hän kaatui

polvillensa. AI!  Askelmat. Portaat alkoivat juuri tästä. Hän ryömii

portaita ylös laukku vasemmassa kädessä. Oikealla hän kiskoo itseään

ylöspäin. Kämmeniin koskee, polviin koskee. Ylös on päästävä,

ennen kuin joku taikka jokin tarttuu häntä nilkoista. Millään muulla

ei ole väliä. YLÖS! Pitkät portaat kuin maanalaisessa. Jaakobin

tikapuut. Ne johtivat taivaaseen. Entä nämä?

   Maija rojahti mahalleen jonkin terävän päälle. Ähkäisi. Ai se

onkin kynnys. Hän on viimeinkin eteisessä. Nyt on ajateltava. Ulko-

oven täytyy olla oikealla. Hän syöksähtää eteenpäin ja iskee otsansa

oveen. Laukku oli onneksi hänen etupuolellaan ja pehmensi töytäisyä.

Hampaat kalisten ja kädet rajusti vapisten Maija kopeloi lukkoa.

Löytyi. Väänsi. Painoi laukkukätensä etusormella kahvaa. Aukeni!

Raitis talvi-ilma tulvi vastaan. Hän hoippui ja heilui liukkailla

rappusilla. Vaistomaisesti paiskasi oven kiinni. Samalla hän oli

kuulevinaan sisältä jotakin. Rasahduksen, narahduksen, huohotusta.

 

   Maija lähti kompastellen juoksemaan samalle portille, mistä oli

tullutkin. Vasta puolivälissä hoksasi, että olisi voinut käyttää

lähempänä olevaa pääporttia. Siellä olisi bussipysäkkikin jossakin.

Maija juoksi ja kaatui mahalleen lumisten kivien keskelle. Tuuli

ulvoi puissa, ja oksat kiemurtelivat tuskaisesti kuin se urkujen

musta mamba.

   Juuri kun hän oli nousemassa jaloilleen, vierestä maan alta

kuului kärttyinen ääni, ja miehen pää, pelkkä pää, pään ALAOSA

kohosi haudasta. Nyt Maijasta lähti ääntä. Korkealla sopraanollaan

hän kirkui niin kimakasti, että paras oopperalaulajatarkin olisi

jäänyt toiseksi. Hän vain huusi, aivan holtittomasti. Koskettimet

olisivat loppuneet pianosta, jos joku olisi suostunut säestämään

hänen viiltävää sooloaan.

 - Lakkaa hullu rääkymästä. Mitä ihmeen trafiikkia te kakarat täällä

oikein pidätte? Jo riittää tämä ravaaminen tai kutsun poliisit.

Tiehesi siitä sinä riiviö!

   Maija vilkaisi partaisiin äreisiin kasvoihin. Musta pipo melkein

silmillä. Siksi Maija ei ollut huomannut kasvojen yläosaa. Mies

mönki esille. Haudankaivaja! Tyttö sieppasi laukkunsa ja laukkoi

kotiin yhtä soittoa.

 

   Onneksi ei ketään kotona. Äiti yövuorossa. Isä jossakin. Ripa

tiessään. Maija tuijotti kasvojaan peilistä. Tukka elottomana

pörrönä, otsassa muhkea kuhmu. Kämmenet ja polvet vereslihalla.

Huulessa hieman verta. Oli huomaamattaan purrut huuleensa. Farkun

polvet puhki. Ilme oli niin kauhistunut, että jos hän olisi

marssinut poliisilaitokselle, poliisit olisivat mukisematta

piirrelleet papereihinsa: raiskattu. Kokonaisen haamujengin

raiskaama. Tosin vain henkisesti. Palautuuko tuo kauhun ilme koskaan

tyyneksi ja hieman nynnymäiseksi Maija-ilmeeksi? Äkkiä suihkuun ja

nukkumaan.

   Aamiaisella isä luki lehteään. Sieltä ne löytyivät suuret ja

jännittävät uutiset. Ripa oli jo lähtenyt kouluun. Sillä oli

kuulemma jokin harjoitus. Äiti väsyneenä valvomisesta seisoi

tiskipöydän luona selin.

 - Olet näköjään muuttanut kampaustasi. Tuo otsakiehkura sopii

sinulle oikein hyvin. Se pehmentää kasvonpiirteitäsi.

   Maija oli vetänyt hiuskiehkuran mustelman peitoksi.

 - Miten eiliset harjoitukset sujuivat?  

   Mitä tuohon nyt vastaisi?  

 - Ihan kivasti. Kiitos kysymästä.

   Ei hän ikimaailmassa kertoisi kenellekään. Ehkä sentään Pirrelle

joskus. Isoisän veli oli virunut sotavankeudessa monta vuotta.

Vaikka omaiset kuinka tivasivat häntä kertomaan kokemuksistaan, mies

pysyi vaiti. Ei pystynyt kertomaan. Maija ymmärsi häntä hyvin. Liian

kauheata.

   Isä rapistelee lehteään.

 - Tässä kerrotaan, että joku tiedemies tutkii selittämättömiä

ilmiöitä. Kaikesta roskasta ne niitä väitöskirjojaan väsäävätkin.

 

   Maija meni huoneeseensa hakemaan koulukirjojaan. Niiden alla oli

ruttuinen nuottipaperi. Hän otti sen esille. Hyvänen aika. Se oli

"Ei mitään multa puutu". Maija oli sataprosenttisen varma, että

hänellä oli ollut se urkuparvella. Hän oli tehnyt siihen merkinnän

erään tauon kohdalle, että muistaisi pitää sen. Hän oli käyttänyt

urkujen päällä olevaa kanttorien tosi tylppää lyijykynää. Maija

nosti paperin lähelle kasvojaan. Lyijykynämerkintä näkyi. Vai oliko

se vain jokin muu viiru paperissa? Samalla hän tunsi lievää sementin

lemua.

   Mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Ei hän jaksa ajatella. Olkoon.

Maija alkaa pakata koululaukkuaan, kuten niin monesti ennenkin.

   

                                           - - -

 

III JOKU ODOTTAA KIRJETTÄSI

                       

           1. Postitusaikeita

 

 - Tässä ne ovat, ne kuusi elämäni tärkeintä kirjettä, huokasi Matti

Kettula ja silitteli A4-arkkeja kirjoituspöydällään.

   Tekstit eivät olleet vielä ihan valmiita, mutta hän ei jaksaisi

kirjoittaa niitä enää puhtaaksi, koska etupäässä aiheet olivat niin

raskaita ja vaikeita. Suorastaan pelottavia. Hirvitti, mitä tästä

kaikesta seuraisi. Liian monta suurta ratkaisua peräkanaa. Samalle

viikolle. Moni ei joudu koko elämänsä aikana tekemään näin

ratkaisevia ja kauaskantoisia valintoja.

   Toinen syy Matin haluttomuuteen kirjoittaa ne uudestaan oli se,

että päänsärkypillerit ja ahkeraan naukkailtu konjakki alkoivat jo

vaikuttaa. Olihan hänellä sirpakka sihteeri tuolla oven takana. Aina

valmis palveluihin. Matti arveli, että kaikenlaisiin. Ei vain ollut

tullut kokeiltua, koska oli sitä muutakin ihmissuhderumbaa ihan

tarpeeksi.

   Sihteeri oli jo pari kertaa kysäissyt voisiko hän kirjoittaa ne

raskaitten huokailujen tulokset siistimpään muotoon. Hän oli

huoneessa käydessään havainnut monet korjaukset ja yliviivaukset

pomonsa papereissa. Kuusi ruskeata kirjekuorta odotti pöydällä

lähettäjäänsä. Postimerkit hutaistu konjakin voimalla paikoilleen

vähän joka asentoon. Yksi oli ylösalaisinkin. Kukka kuin kukka. Ei

se ole niin nopo nuukaa tässä elämän konkurssissa. Postimerkkikieltä.

Se kuulemma merkitsi jotakin, jos merkki on vinossa johonkin

suuntaan.

   Matti ei ollut siinä asiantuntija, vaikka monella elämänalalla

olikin. Ehkä niitten postimerkkien sekamelska kuvasti Matin nykyistä

elämäntilannetta ja mielialaa. Kaikki vähän vinksallaan. Vieläpä

vaaralliseen suuntaan. Huumepomon kanssa ei ole leikkimistä. Eikä

niitten muittenkaan.

 

   Johtaja Kettula huohotti ja hönkäili. Hyvä kun arkit pysyivät

pöydällä. Sihteerille näitä ei voinut näyttää. Olivat liian

henkilökohtaista. Hän otti kirjeen yksi kerrallaan suonikkaaseen

käteensä, korjasi tuhruisia silmälasejaan ja syventyi tutkimaan

tekstiä. Samalla hän palautti mieleensä niitä tilanteita, joihin

nämä arkit olivat vastauksia ja palautteita.

   Puhelinsoitto olisi ollut näppärämpää, mutta väärinkäsityksien

mahdollisuus oli liian suuri näin tärkeissä ja arkaluontoisissa

asioissa. Lisäksi osa kirjeistä koski sellaisia toimenpiteitä, että

niissä saikin olla mustaa valkoisella.  

   Sihteeri kävi välillä kysymässä, haluaisiko Matti jotakin

syötävää. Hän voisi hakea baarista pizzaa. Matti ei huolinut.

Häntä harmitti, kun sihteeri silmäili paheksuvasti lattialla

seisovaa konjakkipulloa. Nainen myös rapisteli särkylääkepakkausta

ja mutisi niistä vaaroista, jos nauttii epäsopivia aineita

samanaikaisesti. Mitä se sihteerille kuului? Johan se käyttäytyy

kuin vaimo.

 

   Taas Matti otti uuden kirjeen käteensä. Hämärtyvin silmin hän

luki sitä läpi. Kyyneleitäkin kiertyi luomen alle. Vaimo-parka.

Sihteeri viivytteli ovella. Saisipa olla hetken rauhassa.

 - Mene jo kotiin, jollei sulla ole muuta tekemistä kuin vahtia

minua. Minä hoidan nämä postiin kunhan kerkiän.

 - Jos sittenkin haen sinulle jotakin tai ainakin valmistan

mukillisen kahvia. Se voisi selvittää pääsi.

 - Ei minun päässäni mitään vikaa ole. Asiat ne vain ovat

umpisolmussa.

 - Koeta muistaa, että useimmiten asiat järjestyvät parhain päin ja

vielä ihmeen helposti. Kun vain jaksaa kärsivällisesti odottaa.

 - Tässä ei enää odottelu auta, On toimittava ja vikkelästi. Jätä

minut rauhaan.

   Sihteeri meni omaan huoneeseensa, kolisteli vielä aikansa ja

sitten ulko-ovi kävi.

 - Vihdoin ja viimein. Kuin iiliäinen aina kimpussa. Luen nämä vielä

kerran läpi.

 

   Matin pää nuokahteli ja silmät lupsahtelivat kiinni, mutta

sisukkaasti hän syventyi ensimmäiseen kirjeeseen. Se oli

kalakaverille. Sille roistolle ja nuljakkeelle. Matti oli tavannut

hänet edellisenä viikonloppuna laiturilla.

 

          2. Kalakaveri

 

   Hanski oli osoittautunut katalaksi kaveriksi. Hän tuli Mattia

vastaan laiturille, jonka kylkeen oli ankkuroitu heidän yhteinen

moottoriveneensä. Siitä oli vielä velkaa, koska se oli aivan liian

suuri pienille kalastusreissuille. Loistelias risteilijä, ja ahmi  

Matilta setelin toisensa perästä.

 - Moi Matti, tulithan sinä. Lähdetään, ennen kuin nousee myrsky.

Ehditään vielä kotiin ennen puoltayötä.

 - Tämä on sitten viimeinen kerta kun kalastetaan yhdessä. Myyn

tämän risteilijän ensimmäiselle ostajalle. Se on imenyt minut aivan

kuiviin, perhana.

 - Onhan se tullut meille hiukan kalliiksi.

 - Minulle on tullut, ei sinulle. Et ole uhrannut siihen

killinkiäkään. Kaiken sysäät minun harteilleni. Vielä remontitkin.

Kyllä se vähemmälläkin höyläämisellä pinnalla pysyy.

 - Korjaukset ovat olleet täysin tarpeellisia. Vesillä ei voi

koskaan olla liian varovainen. Velipoika on näppärä käsistään.

 - Niin ja apurina koko suku. Ne tässä ovat rikastuneet minun

kustannuksellani. Eikö se sinun lankomiehesikin tullut tänne

Joensuusta asti paattia käpälöimään?  

 - Tuli se muutenkin. Koko perhe, kun sisar sai töitä. Et kai

epäile, että käyttäisimme sinua hyväksemme?

 - En epäile vaan tiedän. Nyt se on loppu. Jos yksikin lasku

purjehtii minun pöydälleni, palautan se oitis takaisin.

 - En minä pysty maksamaan, kyllähän sinä sen tiedät. Suuri perhe.

Et sinä tätä voi myydä ilman minun lupaani. Olen osakas.

 - Kaikessa muussa mutta et kustannuksissa. Ajelutat  koko

heimoasi ympäri saaristoa ja maksatat polttoaineet minulla. Ketä

lienet kuskannut, kun hytin seinässä on huulipunalla kirjoitettu: I

LOVE YOU? Et ainakaan vaimoasi, sitä tuhrunaamaa.

 - Älä nimittele minun vaimoani. Itselläsi on lyllerö vastuksinasi.

Eroon kai yrität päästä koko emännästä.

 - Juoruja. Olen uskollinen aviomies. Entä sinä mokomakin Auervaara?

   Riitely oli jatkunut puolelle öin. Laiturilla. Vesille he eivät

olleet ehtineet lähteä kesken rähinäänsä. Matti oli ottanut suuren

lainan pankista ja korot ja lyhennykset kaatuivat päälle. Purkista

oli päästävä eroon vaikka polkuhintaan, muuten hän oli lirissä.

   

   Matti luki kirjettään Hanskille. Eilen tältä oli tullut taas

huimaava lasku. Lankomiehen suorittamista korjaustöistä.

Tarvikkeista kertynyt summa olisi riittänyt omakotitalon

täysremonttiin. Kaveri rokotti häntä oikein kovimman mukaan. Miten

se kuvitteli tästä selviävänsä ilman kostotoimenpiteitä.

   Kettulan laatiman kirjeen teksti oli selvää ja suorasanaista.

Ehkä hieman ronskia ja liioiteltuakin, mutta niin on parasta, jotta  

Hanski huomaa, että tosi on kysymyksessä. Aiotaan tässä

pahemmistakin vastustajista selvitä kuin yhdestä pöljästä

hampparista.

 

          3. Vaimo

 

   Vaimolle osoitettua kirjettä Matti tutki tippa silmässä. Tämä oli

vaikeata, mutta vetkutusta oli kestetty jo liian kauan. Edestakaista

sahaamista. Erilleen ja takaisin. Eropaperit tuomarille ja takaisin.

Matti ei itsekään käsittänyt, miksi hän oli niin hidas tässä

ratkaisussaan. Ehkä hänellä oli vielä joitakin tunteita vaimoa

kohtaan. Varakasta. Erittäin varakasta. Jopa anteliasta.

Anteeksiantavaa. Kaiken seikkailemisenkin jälkeen.

   Upea bungalowimainen  talo parhaassa kaupunginosassa. Vaimon

omistuksessa. Viimeistä huutoa oleva auto. Kolme neljäsosaa vaimon

omistuksessa. Rantahuvila kaupunginjohtajan kesämökin naapurina.

Vaimon omistuksessa. Loma-asunnot Ylläksellä ja Nizzassa. Vaimon

omistuksessa. Hyvin sijoitettuja pörssiosakkeita, joista 90

prosenttia oli vaimon omistuksessa.

   Liikemies Kettula pyyhkäisi ensin silmälasejaan ja sen jälkeen

hämärtyviä silmiään. Liikuttuneena hän luki aviopuolisolleen

lähetettävää tekstiä. Samalla muisteli keskusteluaan vaimon kanssa

eilen aamulla.

 

   Matti oli taas vaihteeksi asunut kuusi päivää vaimonsa talossa.

Tarvitsi huoltoa kuten merkkivaatteittensa pyykkäystä ja ravitsevaa

ruokaa sekä makutuomaria ostoksille kalliiseen tavarataloon.

Pukuvarastoa piti uusia. Sille tulisi olemaan paljon käyttöä

lähitulevaisuudessa. Suurisuuntaisia ja valoisia suunnitelmia,

joista vaimo ei vielä tiennyt mitään. Tärkeätä on, ettei paljasta

korttejaan liian aikaisin. Osasi Kettula pelata.

   Siis eilen aamulla Matti oli lähdössä kotoa kahden suuren ja

pullottavan matkalaukun kanssa. Toiseen oli piilotettu kaksi

mahtavaa hopeista kynttilänjalkaa. Tosin vaimon omaisuutta, mutta

appivainaa oli joskus nousuhumalassa lupaillut niitä Matille vuosia

sitten. Siihen hän vetoaisi, jos vaimo nostaisi melua aarteistaan.

 - Minne sinä lähdet Matti? vaikersi vaimo pyyhkien nuhaista  

nenäänsä. - Luulin, että alat viihtyä kotona, kun olit täällä jopa

kuusi päivää yhteen menoon.

 - Täytyy tästä lähteä. Työasioita.

 - Mihin sinä noin suurta tavaramäärää tarvitset? Voithan hakea

niitä täältäkin.

 - Tällä kertaa tarvitsen. Saattaa tulla pidemmälle matkalle lähtö.

 - Minne niin? niiskutti nainen. - Etkö joskus voisi ottaa minuakin

mukaasi? Se olisi ihanaa ja virkistäisi avioliittoamme. Tarvitsemme

vaihtelua ja uudestaan tutustumista toisiimme.

 - Ei minun mielestäni. Tunnemme toisemme todella perusteellisesti.

Liiankin hyvin. Tarvitsen vaihtelua.

 - Sen Päivinkö luo sinä taas menet?

   Vaimo oli alkanut nyyhkyttää. Punareunaiset silmät katsoivat

murheellisina miestä. Löysä siniharmaa kotitakki peitti parhaansa

mukaan lylleröisiä muotoja. Siinä Hanski oli ainakin ollut oikeassa.

Siinä vaimon mittojen arvioinnissa. Muuten olivat sen rosmon kaikki

arviot löysällä pohjalla. Huteralla. Luuli voivansa naruttaa häntä.

Terävää tarkkailijaa. Ihmisluonteen tuntijaa. Liikealan psykologia.

   Kettulalta oli sanat loppua, jos hän pääsi kehuskelemaan itseään,

mutta vaimolle riitti lyhyempikin informaatio.

 - On minulla paikkoja. Liiketuttavia. Voinhan asustaa vaikka

hotellissa, että saan kerrankin olla rauhassa nalkutukseltasi.

 - Enhän minä - nyyh - nalkuta. Saahan sitä kysyä, kun mies aina

häipyy omille teilleen eikä vastaa soittopyyntöihin. Oletko itsekään

selvillä, mitä aiot tehdä?

 - Sitähän juuri lähden miettimään. Kaikessa rauhassa. Tärkeitä

ratkaisuja.

 - Et kai vain aio ottaa eroa? Voi Matti?

 - Mietin sitä kuumeisesti. Ei ero ole helppo ratkaisu.

   Ei todellakaan ole, jos puolisoilla on avioehto ja omaisuudesta

vain ripaus lähtevän nimissä. Kettula korjasi asentoaan, ja

kynttilänjalat kilahtivat uhkaavasti laukun uumenista.

 - Älä nyt sure ennen aikojaan. Minä mietin ja ilmoitan sinulle

päätöksestäni. Älä menetä toivoasi, kulti. Heippa.

 - Ethän jätä minua näin? Minä rakastan sinua. Tule takaisin. Annan

kaiken anteeksi, kun vain tulet takaisin. Hyvinhän meillä menee.

 

   Matti hypisteli kirjettä. Tämä on hyvin kirjoitettu. Lempeästi ja

korrektisti. Ei tästä voinut loukkaantua. Eihän se tullut yllätyksenä.

   Mutta seuraava kirje oli osoitettu. poliisille. Se oli luettava ja tarkistettava huolellisesti, jotta välttyisi pahemmilta seuraamuksilta. Vaimon luota hän

oli nimittäin mennyt suoraa päätä poliisilaitokselle. Oli tavannut siellä entisen luokkatoverinsa konstaapeli Vartiaisen. Tapaamisen ilo ei ollut molemminpuolinen. Vain Vartiainen iloitsi.

 

          4. Poliisi

 

   Kettula oli livahtanut Vartiaisen huoneeseen niin vikkelästi kuin

osasi. Ettei vain kukaan nähnyt. Tuskin. Koko poliisilaitoksen väki

oli otsa rypyssä tutkimassa papereita ja kuvaruutuja, joissa

kerrottiin kaupungissa rehottavasta  huumekaupasta. Vahvaa ja

vähemmän vahvaa ainetta oli tarjolla joka kadunkulmassa. Nuoriso

varsinkin vaarassa. Myivät ensin halvalla tai jakoivat jopa

ilmaisnäytteitä.

   Joitakin pikkutekijöitä oli saatu kiinni, mutta pääpomot pysyivät

piilossa. Ei ollut edes pienintäkään vinkkiä, mistä organisaation

johtoporras olisi tavoitettavissa. Poliisien vakavaan ilmeeseen

oli syynä vielä sekin juuri äsken ilmi tullut asia, että kaksi

nuorta oli menehtynyt yliannostukseen ja yksi nuori mies oli

löydetty murhattuna ja piilotettuna metsikköön kaatopaikan lähelle.

Epäiltiin, että huumekauppiaitten kosto oli syynä tähän

varsin raakaan ja pöyristyttävään tekoon.

   Kettula kurkisti vielä oven raosta käytävään ja sulki oven.

Hymyili maireasti luokkatoverilleen ja istuutui tämän tarjoamaan

tuoliin.

 - Taidat ihmetellä miksi tulin tänne sinua jututtamaan?

 - Kyllä vain. Onko liikkeessäsi tapahtunut jokin rikos?

 - Ei ensinkään, mutta minulla olisi jotakin kerrottavaa poliisille.

Paljastettavaa. Mutta sen täytyy ehdottomasti jäädä meidän

keskeiseksemme. Maineeni näes.

 - En voi luvata mitään varmaa, mutta riippuen asiasta yritämme

tietysti pitää henkilökohtaiset asiat mahdollisimman yksityisinä.

Kerropas huolesi.

 - Minulle - öhöm - joutui eräistä mieluiten salassa pidettävistä

syistä - öhöm - pienoinen määrä - öhöm - erästä ainetta.

 - Tarkoitatko huumeita?

   Kettula yski niin että oli tukehtua. Pitipä Vartiaisella olla

kuuluva ääni. Koulussa se oli oikea vikisevä nynny, jonka

vastauksista ei kukaan saanut selvää. Vartiainen haki Kettulalle

lasillisen vettä, jonka tämä kulautti kurkkuunsa miltei yhdellä

siemauksella. Janotti niin vietävästi. Suuta kuivi. Tällaista hän

oli viimeksi kokenut, kun oli joutunut rehtorin puhutteluun nauhurin

kähveltämisestä. Alaluokilla.

   Onneksi rehtori oli uskonut, kun hän työnsi kaiken syyn Heikki

Metsälän niskoille. Toinen nynny, joka ei osannut pitää puoliaan,

vaan itkeä tuhersi, niin että kaikki uskoivat hänen syyllisyyteensä.

Pois vain koulusta. Helpotuksen huokaus Kettulalta ja opinnot

jatkuivat menestyksellisesti peräti keskikoulun neljännelle

luokalle. Siellä tyssäsi, kun oli niin kenkkumaisia opettajia. Epäilivät

reilua suomalaispoikaa lunttaamisesta. Vaaleatukkaista Mattia.

Perisuomalaista rehtiä kaveria.

   Kaikki nämä hankalat muistot tulvahtivat Kettulan mieleen, kun hän

kilautti lasin Vartiaisen sotkuiselle työpöydälle, pyyhkäisi

kämmenselällä suutaan. Oli röyhtäistä, mutta muisti sitten, että

aine oli vain vettä. Nyt hän käänsi asiallisten ohutsankaisten

silmälasien takaa tirkistelevät rehelliset harmaat suomalaiset

silmät kohti konstaapelia ja lausui:

 - Ei tehdä tästä mitään julkista juttua. Vaimoni on hyvin herkkä

ihminen. Heikko sydän. Olen kunniallisen liikemiehen maineessa.

 - Miksi tulit minun luokseni?

 - Haluan päästä eroon - öhöm - kiristäjästäni. Hän vaatii yhä uusia

kuljetuksia ja minä olen kyllästynyt olemaan kirjekyyhkysenä. Hän on

aivan pääpomoja. Voisin antaa sinulle joitakin aikoja ja paikkoja,

ehkä nimiäkin, jotta saatte puhdistettua kaupungin roskaväestä.

 - Onpa tämä vakavaa tekstiä. Olet siis itse ollut osallisena aineen

kauppaamisessa?

 - En missään nimessä. En ole myynyt kellekään hitustakaan. Olen

vain toimittanut tavaran jollekin alihankkijalle.

 - Voi hyvänen aika. Miten sinä tuollaiseen liemeen olet joutunut?

Vaikea uskoa.

 - Niin on minustakin. Aion lähteä tästä hieman ulkomaille

lomailemaan. Hiukan kauemmaksi aikaa. Sitä ennen saat listan

toimeksiannoista ynnä muusta. Sopiiko?

 - Entä jos kutsuttaisiin tänne toinen poliisi todistajaksi ja

luovuttaisit listan tässä ja heti paikalla?

 - Ei minulla ole sitä mukana. Osa siitä on tietokoneessani, osa

kalenterissa, osa pöytälaatikossa ja jotakin kesätakkini taskussa

kotona. En minä niitä lukuja ja aikoja ulkoa muista. En oppinut

ulkoa Sven Dufvankaan kaikkia säkeistöjä.

   Viittaus Vänrikki Stooliin  ei ollut ehkä ihan passeli tässä

ilmapiirissä, mutta Vartiainen myönteli. Tiesihän hän Kettulan

huonon muistin jo kouluajoilta. Ei koskaan muistanut tulla ajoissa

tunneille eikä tiennyt minä päivänä kokeet pidettiin. Ei myöskään

kuolemakseen muistanut, kuka oli rikkonut voimistelusalin suuren

ikkunan. Vartiainen oli muistanut. Silti hänen isänsä oli joutunut

maksamaan koko ruudun. Kettulan poika livahti tuostakin vastuusta.

Pitikin tulla mieleen. Poliisi ärtyi.

 - No olkoon, mutta toimitat luettelon minulle viimeistään

ylihuomenna. Sinun on oltava valmis tulemaan todistajaksi

tarvittaessa. Pysy vielä pari viikkoa kotosalla.

   Matilla ei ollut aikomustakaan jäädä kotimaahan. Hänellä oli jo

laivaliput kahdelle hengelle työpöydän laatikossa. Kahden päivän

päästä lähtevään uivaan hotelliin. Vartiaiselle hän lupaili:

 - Tietenkin. Totta kai pysyn täällä. On niin paljon töitäkin. Ei

kai tästä muuten koidu minulle mitään sakkoja tai muuta

rangaistusta? Perun heti kaiken jos niin on käymässä.

 - Ei poliisia sovi kiristää tuollaisilla ukaaseilla, sanoi

Vartiainen tylysti. - Me toimimme lain mukaan ja niin on tehtävä

sinunkin. Tietysti on lieventävä asianhaara, että tulet itse

tunnustamaan tekosi.

 - En MINÄ mitään tunnusta. Muut ne tässä on sählänneet. Se

huumepomo, se Grönho...

   Matti ei halunnut vielä paljastaa liikaa.

 - Tiedätkö sen nimenkin? ihmetteli poliisi. - Sinullapa tarkat

tiedot on. Vaikeata on uskoa, että olet niin viaton tapahtumiin.

 - Olen minä. Varmasti. Jotenkin vain asioita on vuotanut korviini.

Pitää olla tarkkana liiketoimissa.

 - Olivatko ne huumekaupat sinulle liiketoimia?

 - Eivät tietenkään. Enkö jo sanonut, että en myynyt mitään?

 - Ostitko sitten?

   Pitipä tuon kaverin olla sitkeä ja itsepintainen. Oikea

sittisontiainen. Sitä Kettula ei toki lausunut ääneen, ettei olisi

ärsyttänyt virkavaltaa. Hän nousi kiireesti.

 - Täytyy tästä lähteä. Se bisnis se bisnis. Johtajaa jo kaivataan.

   Kettula hymyili taas kettumaisesti, kätteli niljakkaasti

konstaapelin karskin kouran ja vetäytyi ovelle, Avasi sen raolleen,

meni sivuttain ulos koko ajan kurkkien ympärilleen. Ei hoikka

kärppäkään luiskahda kolostaan samalla liukkaudella.

   Vartiainen katseli hänen jälkeensä suupielet alaspäin

kääntyneinä. Kasvavan inhon ilme kasvoilla: Tahallaan hän mylväisi:

 - Näkemiin Kettula, muista se ilmiantolista. Viimeistään ylihuomenna tai...

 

   Kettula oli seisonut poliisilaitoksen edessä kadulla ja hikoillut. Ahdisti

rinnasta. Pisti ilkeästi vasemmalta puolelta. Vaimolla vikaa pumpussa.

Tarttuukohan se? Ei tämä ole vaarallista. Herkät sydänhermot. Niin

oli lääkäri todennut. Piti koettaa välttää stressiä ja paineita.

Ottaa rennosti. Tässä viidakossa. Voi jukupliut niitten

yksinkertaisia neuvoja.

 

   Matti laski poliisille osoitetun kirjeen pöydälle muitten päälle.

Pudisteli harvahaivenista kivistävää päätään. Kolmeen kertaan, jotta

pääsi eroon ikävistä ajatuksista. Nyt olikin edessä jotakin

valoisampaa. Tätä ei ollut ihan pakko kirjoittaa, sillä asian hän

voisi toimittaa puhelimessakin, mutta hän halusi vielä uudestaan

saada nautintoa niistä edellisen yön ihanista kokemuksista ja tunnelmista

sekä samalla aamupostissa tuottaa iloinen yllätys unelmiensa naiselle.

Oli edes yksi kirje jotakin miellyttävää. Kirje Kullanmurulle.

 

          5. Kullanmuru

 

   Tämä nainen oli kuin keidas erämaassa. Sulotuoksuinen ja sulosointuinen.

Hunajaa rasittuneelle ja pelokkaalle sydämelle. Hengitysaukko tässä

kurjuudessa. Elämän valo ja rikkaus. Rakastettu ja ystävä.

Sielunkumppani ja haavekuva. Todellinen verevä nainen. Pyöreä juuri

oikeista paikoista. Hoikka ja notkea juuri oikeista kohdista. Käteen

ja syliin sopiva. Kettulalle kaikki kaikessa.

 

   Kapeat kuivat huulet himokkaassa hymyssä Matti ahmi tätä

kirjettään. Eilisillan muistot valtasivat muuten niin synkän ja

murheellisen mielen ja miehen. Ah!

   Poliisilaitokselta Matti oli marssinut Kullanmurun luokse pieneen

kodikkaaseen kaksioon Kauppakadun varrella. Viides kerros. Onneksi

hissi. On ikävä jos intohimoinen rakastaja läähättää armaansa oven

takana kuin ylisyötetty kultainen noutaja. Kieli ulkona ja korvat

lurpallaan. Vaikka kieltä siellä juuri tarvittiinkin eikä vain

puhumiseen. Ah. Aina Veeran luona oli suurenmoista, mutta se eilinen

yö. Ah ja voi.

   Matti oli seurustellut siksi paljon romanttisten ja

lemmennälkäisten naisten kanssa, että häneen oli tarttunut

tuollainen hempeä kieli. AH ja OOH ja VOI MITEN IHANAA ja

HURRRMAAVAA. Tätä hän käytti vain erikoistilanteissa. Nykyään lähes

ainoalle lemmitylleen Kullanmurulle.

   Veera oli jokaisen miehen toiveitten täyttymys. Joskus Matti

mietti, miten hän oli ansainnut sellaista onnea. Kuinka häntä oli

tuurannutkin niin hyvin. Jokin hänen sisimmässään todisti, että ehkä

hän ei ollut sitä ansainnutkaan.

   Ainoa vika tässä kaunottaressa oli raha. Tai pikemminkin rahan

puute. Pieni farmaseutti pienessä apteekissa. Saidan apteekkarin

maksama pieni palkka. Tosin korotuksia ja runsaita ylityökorvauksia

olisi tiedossa, jos Veera suostuisi tinkimään moraalistaan. Ei kai

nyt hän.

   Kaikkea ei voi saada. Sitä Kettula ei muuten uskonut. Kun oikein

yrittää, onni potkaisee. Sanoihan sihteerikin aina, että kyllä se

siitä järjestyy helpommin kuin luulisikaan. Se kuikelo. Ei

alkuunkaan Matin makuun. Kuiva iho kuin varaanilla. Kromelot  polvet..

Jalkaterät sisäänpäin. Miksi nainen piti jalkojaan sillä tavalla?

Sitä mies ei käsittänyt. Teki mieli kysyä. Olkoon. Hyvä ja

luotettava sihteeri.

 

   No totisesti. Mitä se oli? Matti pudotti kirjeen kädestään ja

tuijotti pelokkaana ovea. Joku oli tulossa. Kolisteli yhtä kalseasti

kuin sihteeri, mutta hänhän lähti kotiin jo aikoja sitten. Oliko se

penteleen höppänä jättänyt oven lukitsematta, ja hänelle saattoi milloin

hyvänsä tulla vaarallisia vieraita. Jopa itse kuolema. Matin haituvat

nousivat pystyyn. Utuisten lasiensa läpi hän näki, miten ovi hiljaa

avautui, luiseva käsi luikersi sisälle ja sitten luiseva polvi. Sen

jälkeen luiseva hahmo. Ai, onneksi se sihteeri!

   Koskaan ei tämä ahkera alainen ollut saanut johtajaltaan niin

ystävällistä ja riemastunutta tervetuliaishymyä kuin nyt.

 - Sinäkö se oletkin, Kati? Hienoa. Saan pian nämä kirjeet

valmiiksi. Ehkä viitsit postittaa ne, jollei sinulla ole minnekään

kiirettä.

   Onnellisena sihteeri vastasi:

 - Ei toki. Ei minulla ole kiirettä. Palasin katsomaan miten voit,

kun sinulla oli niin kova päänsärkykin. Ethän pane pahaksesi vaikka

tulin?

 - En ollenkaan. Laittaisitko minulle hiukan kahvia.

   Sihteeri naksutteli polviaan ja riensi täyttämään pomonsa

määräystä. Ehkä hänellä on vielä toivoa kunhan mies pääsee irti

siitä lihapullastaan, tuumi sihteeri. Ja niistä muista. Tiesihän hän

vähän sitä ja tätä.

   Kuoleman luurankomieheen verrattuna laihanluirea sihteeri tuntui

melkein miellyttävältä. Pelastavalta enkeliltä. Suojelusenkeliltä.

 

   Matti nautiskeli kuumaa kahvia, jonka joukkoon hän lorautti

konjakkia. Päänsärky ei vain ollut helpottanut, joten pari pilleriä

lipsahti mukana melkein kuin vahingossa. Matti ei millään muistanut,

kuinka monta hän oli ottanut aikaisemmin.

   Nyt oli vuorossa ehkä kaikkein raskain ja ahdistavin kirje. Kirje

äidille.

 

          6. Äiti

 

   Matti ei ollut koskaan elämässään uskonut, että hän joutuisi

raapustamaan tällaista tekstiä. Oli hän kirjoittanut häätökirjeitä

monilapsisille perheille. Ulos vaan ja pakkaseen koko konkkaronkka.

Oli hän järjestänyt raakoja ulosmittauksia, jolloin vanhukselta

vietiin viimeinen penni ja kiikkerä keinutuoli. Ainoa muisto

rakkaasta aviopuolisosta. Sängyt ja piirongit. Lumisadetta vihmova

televisio. Ainoa ajankulu melkein liikuntakyvyttömälle asukkaalle.

   Siitä vaan. Jos liikaa hempeilee, palkka ei juokse. Ei se

kirurgikaan saa itkeskellä umpisuolipotilasta viillellessään. Puukko

käteen ja halki. Mainetta ja rahaa. Potilaskin paranee siinä

sivussa. Vertaus oli ontuva kun ajatteli kadulle ajettua perhettä

tai vanhusta, mutta vertaukset ovat aina heikonlaisia ja antavat

vaillinaisen kuvan todellisesta tilanteesta.

 

   Vain muutama päivä sitten Matti oli vieraillut äitinsä luona

vanhainkodissa. Äiti oli ollut epävakaassa tilassa jo vuosia.

Välillä jopa vuodepotilaana, välillä taas sai istua pihallakin. Ei

ollut toivoa toipumisesta. Elämänhalu puuttui tyystin. Toisinaan oli

melkoisia tuskiakin.

   Lääkäritkin ihmettelivät, kuinka vanhus oli yhä hengissä, mutta

hänellä oli niin vahva sydän. Hätätilanteessa hänet jouduttiin

yhdistämään letkuihin. Kauhean surullista ja säälittävää. Matin

hellä sydän oli särkyä tätä kaikkea katsellessa. Säästyäkseen näiltä

sydänsuruilta hän kävi sairaalassa mahdollisimman harvoin. Joka

toinen kuukausi tai ei niinkään usein.

 - Eihän äitisi kuitenkaan tiedä sinun läsnäolostasi, oli sihteeri

lohdutellut Mattia, kun tämä oli valitellut omantunnontuskiaan.

 - Tietää hän. Etupäässä hän on tajuissaan ja järjissään. Haluaisi

mielellään keskustella maailman asioista, jopa taiteesta. Hoitajat

lukevat hänelle päivän lehdet säännöllisesti.

 - No silloinhan voit olla rauhallisella mielellä. Käykö hänellä

muita vieraita?

 - Käy joitakin sukulaisia ja sitten vaimoni Oili. Kaksikin kertaa

viikossa. Istuu siellä kauan äidin seurana ja auttaa syömään. Lukee

ja keskustelee.

 - Sehän on hienoa. On sillä vaimollasi hyvä sydän.

   Tämän sihteeri oli sanonut hieman nyreästi. Se läskimaha.. Saisi

olla lojumassa anoppinsa vieressä viimeisellä vuoteella.

 - Onhan sillä, mutta varsin heikko, tuli Matilta kuin lohdutuksena

naisen mietteisiin.

 

   Matti oli hyvin huolestunut tilanteesta. Tietysti äitinsä

voinnista, mutta itse asiassa enemmän taloudellisista seikoista.

Äidillä oli komea huoneisto keskikaupungilla. Matin ahneet sisaret

kärkkyivät sitä itselleen. Äiti ei suostunut sitä myymään. Ehkä

kuvitteli vielä palaavansa kotiin. Turha toivo. Aivan höperöä. Johan

sen päältä näki, ettei siitä mummosta ollut kotiin palaajaksi.

   Pojan mielestä lukaalin pitäisi tulla hänen haltuunsa. Hän oli

vanhin. Hänhän se juuri asui tässä kaupungissa. Hänellä oli mielettömästi

velkaa ja vielä ne verikoirat niskassaan. Äiti ei vaan taipunut. Se

itsepäinen vanha noita.

   Viime aikoina äidin mielialaan oli tullut muutos. Kyllästyminen ja  

apeus. Matin toivo jo heräsi. Äiti kaipasi isän viereen kolmannelle

hautausmaalle. Hän ei jaksanut enää uskoa toipumiseensa. Lisäksi tuskat

olivat välillä todella kovat.. Ehkä tästä vielä pahenisivat. Äiti alkoi  

valmistella poikaansa erästä vaikeata ratkaisua varten.

- Rakas Matti. Olen viime viikkoina ruvennut menettämään elämänhaluani. Tämä edestakainen heikkeneminen ja toipuminen alkaa käydä sekä hermoille

että voimille. En kestä enää. Entä ne toistuvat tuskat? Et voi

kuvitellakaan kuinka kauheata se on. Elämänlaatu on minimissään.

 - Mitä olet päättänyt, rakas äiti?

 - Olen keskustellut tästä lääkärin kanssa, ja olemme alustavasti

sopineet, että jos minut on taas yhdistettävä letkuihin ja jos vielä

mahdollisesti olen menettänyt tajuntani, elvytystä ja hoitoa ei

aloiteta.

 - Onpa tämä surullista kuultavaa. Oletko nyt ihan varma

ratkaisustasi?

 - Olen harkinnut sitä kauan, ja kuten sanoin, viime viikkoina

päätökseni on vain vahvistunut. Olen saanut kyllikseni tästä

kaikesta. Elämästä ja puolikuolemasta. Kitumisesta.

 

   Matti ei ensin kehdannut ottaa esille perintöasiaa. Jokin häpy oli

hänelläkin. Toivottavasti sisaret eivät olleet ehtineet lirputella

äidille sopimattomia toiveitaan ja yrittäneet syrjäyttää

esikoispoikaa. Hän päätti kuitenkin hienovaraisesti johdatella juttua

siihen suuntaan, mutta juuri silloin hoitava lääkäri astui huoneeseen, ja

keskustelu kääntyi tietysti tähän hoitoasiaan.

   Oli sovittu, että Matti kirjoittaa asian oikein paperille, jotta

siitä tulisi virallinen kannanotto. Lääkäri toivoi, ettei

suunnitelmaa ilmaistaisi kovin selvästi kirjallisesti.

Väärinkäsitysten vaara on olemassa, ja ihmisillä on vielä nykyäänkin

varsin erilaisia käsityksiä hoidon lakkauttamisen tarpeellisuudesta

ja etenkin sen eettisestä puolesta.

   Matti oli halannut ja hyvästellyt äitinsä tavallista hellemmin ja

käytti siihen melkein kaksi minuuttia kiireistä bisnismiehen

aikaansa. Katsoi halausten välillä kyllä kultakelloaan. Tosin vain

kerran, koska hetki oli herkkä.

   Äiti näytti perin hauraalta ja murheelliselta, joten tämä saattoi

hyvinkin tai ikävä kyllä olla viimeinen kerta, jolloin he saivat

iloita yhdessäolosta. Täytyi ottaa huomioon myös se tosiseikka, että

Matti ei aikonut vastedeskään alvariinsa pyörähdellä sairaalassa. .

Tosin matkaa kertyi keskikaupungilta vain vajaat kymmenen

kilometriä, mutta aikansa vei sekin. Ja bensaa.

 

   Nyt Matti siis istui pöytänsä ääressä ja silitteli hellästi

äidille menevää kirjettä. Hän kohdisti sen samalla lääkärille.

Sitä hämärämmäksi asia tulisi, kun hoitotoivomukset olisi sekoitettu  

rakkaalle vanhemmalle menevään yksityiskirjeeseen. Ovelaa. Mutta

vaikeata. Tämähän oli tavallaan jäähyväiskirje äidille. Oli siinä

ollut miettimistä. Olisi ollut helpompaa, jos hän olisi voinut

käyttää hyväkseen sihteerin rutinoitua tyyliä ja toisinaan varsin

terävää älyä.

   Haikeana Matti siirsi äskeisen kirjeen syrjemmälle ja tarttui

seuraavaan. Se oli aivan toisenlainen tunnelmaltaan. Se oli

osoitettu sille hirvittävälle huumepomolle, sille Grönho...Sitä

nimeäkään Matti ei pystynyt ajattelemaan saatikka lausumaan ääneen.

Tuntui kuin olisi manannut esille jonkin hirviön. Verenhimoisen

karhun metsästä. Paras olisi tuotakin miestä nimittää vaikka

kultaomenaksi. Metsän kuninkaaksi. Ainakin hän hallitsi tämän kaupungin

viidakkoa, jossa ei annettu armoa eikä tunnettu sääliä.

   Kettulaa aivan puistatti. Hänkin oli lukenut kaatopaikan läheltä

löydetystä silvotusta ruumiista. Nyt hän itse joutui vetämään koko

kostajajengin kantapäilleen lörpöttelemällä poliisille tietonsa, tai

ainakin osan niistä. Parhaaksi katsomallaan tavalla. Mutta hänen oli

pakko, että pääsisi eroon siitä kiristäjästä.

   Tuhlaileva elämäntyyli ja väärät sijoitukset olivat pahasti

horjuttaneet pohjaa hänen taloutensa alta. Sekä yksityisesti että

liike-elämässä. Hänen oli ollut ihan pakko lainata rahaa tuolta

koronkiskurilta. Grönho...Vastapalvelukseksi täytyi sitten jonkin

verran tinkiä moraalisista periaatteistaan. Valitettavasti, mutta kukapa se

selviää tämän elämän läpi ilman pikkurikkeitä? Puhtaana ja

viattomana?

 

   Huumepomo oli alkanut epäillä, että Kettula saattaisi vasikoida

jotakin. Yhä tiukemmassa sävyssä hän oli ruvennut uhkailemaan ja

vannottamaan, että kaupat pidettäisiin salassa. Jos hän olisi

tietänyt Kettulan varsin tarkasta ja laajapohjaisesta kirjanpidosta,

tappajat olisivat astuneet sisälle tässä silmänräpäyksessä.

 - APUA! Sinäkö se taas olet, Kati? Miksi syöksyt tänne kuin

rynnäkköjoukot? Olin saada sydänhalvauksen säikähdyksestä.

   Kettula oli todella vihainen.

 - Voin minä lähteäkin, sanoi sihteeri loukkaantuneena. - Ajattelin

vain, että...

 - Jätä se ajatteleminen minulle, oli ärtyinen vastaus. - Tässä on

jo tarpeeksi ajateltu yhden illan osalle. Vielä tämä yksi kirje ja

sen jälkeen. Voisitko olla niin ystävällinen Kati-kulta, että viet

ne postiin? Minun täytyy saada hiukan levätä näiden ponnistelujeni

jälkeen. Menen tuohon sohvalle maata.

   Matin ääni oli tullut aina vain imelämmäksi ja lempeämmäksi.

Tuossahan hänellä oli vartiovalmis suojelusenkeli, vaikka tuskin ne

roistot vielä tänä yönä iskisivät. Sitten vasta huomenna, kun

poliisi saa kirjeen ja ryhtyy kavereita ahdistelemaan, mutta

silloinhan hän eli he ovat jo Suomen rajojen ulkopuolella. Hyvä

ajoitus. Hän se osaa laskea hän.

 

   Sihteeri meni takaisin huoneeseensa. Istui ja odotti. Kunpa Matti

pyytäisi häntä illalla ulos, mutta tämä oli vaikuttanut kovin

väsyneeltä ja tokkuraiselta. Juonutkin liikaa. Ei hänestä ollut

ravintolaan lähtijäksi. Tuskin suostuisi tulemaan hänenkään

luokseen. Menisi tietysti sen Veeran hoiviin. Kyllä hän tiesi.

Kuunteli puheluita ja vakoili toisinaan pomonsa retkiä.

   Matti jäi istumaan ja ähisemään viimeisen preivinsä kimpussa.

Sen piti olla asiallinen ja silti liehittelevä. Sen piti osoittaa

alttiutta yhteistyöhön, mutta toisaalta varovaista etääntymistä.

Reiluuden ja luotettavuuden todistelua ja lipevää lupailua

mahdollisesta liikesuhteen jatkumisesta hämärässä tulevaisuudessa.

Sellainen kirje, että sitten myöhemmin jengillä ei olisi harmainta

aavistustakaan, kuka heidät oli kavaltanut.

   Kettula nojasi särkevää päätään käsiinsä ja ajatteli. Yritti olla

skarppina. Korjaili ja veti jotakin yli surunvalittelun mustalla

tussilla. Kauhea tuotos sihteeriopiston opettajien näkökulmasta

katsottuna, mutta eihän tätä sinne miksikään lopputyöksi ollut

tarkoitettukaan. Pääasia oli, että varsinaisesta tarkoituksesta ei  

saisi selvää suojelupoliisikaan.

   Ehkä hän tästä sittenkin selviää ehjin nahoin. Kun vielä jaksaa

kestää huomiseen iltapäivään. Silloin ollaan jo laivalla. Turvassa

matkalla kaukomaille. Paratiisiin. Enkelin kanssa. Mutta hemaisevan

ja mieleisen. Aah.

 

          7. Huumepomo  

 

   Matti haparoi kirjeitä kasaan. Yhden onki lattialta. Konttasi ja

tirkisteli pöydän alle. Siellä lojui myös yksi kirjekuorista ja

vajaa lääkepurkki. Miten nekin olivat sellaiseen paikkaan joutuneet?

Matti nousi horjahdellen seisomaan. Päätä särki armottomasti ja

huimasi. Silmissä musteni. Hyvä tavaton. Menettääkö hän tajuntansa

kesken tärkeän postituksen?

 

   Muistissa välähteli sumuisia kuvia tapaamisesta huumepomon

kanssa. Tänään aamupäivällä heti lähdettyään Veeran luota.

Kohtaamispaikka oli yksinäisen ränsistyneen varaston takana. Kunnon

ihmisiä ei mailla halmeilla. Vain hän ja pomo ja kaksi kiukkuista

roikaletta vahtimassa hänen jokaista liikettään ja kurkkailemassa

varaston nurkalla, ettei asiattomia saavu paikalle. Toisen

housunlahkeesta luiskahti heinikkoon Mattia varten avattu pitkä ja

terävä stiletti. Hailakansinisen hiirenvirnan lempeään syliin.

   Huumepomo oli lähestynyt häntä uhkaavana kuin pyörremyrsky. Sen vaikutuksesta Kettulan jokainen hiuskarva oli noussut pystyyn vihreän lippalakin alla, jossa luki erään sangen tunnetun lääketehtaan nimi. Lakin hän oli saanut

yhdeltä lääkäriltä, jolle hän oli vuosien varrella tehnyt tärkeitä

ystävänpalveluja.

 

 - Hyvää huomenta, herra Grönho...

 - Ei nimiä, toope. Tässä on lähetys. Älä töllötä sitä.

Piiloon ja sassiin.

   Kettula työnsi pienen pehmeän paketin kiiltävään nahkasalkkuunsa.

Vapisevin käsin. Nämä olivat kuin painajaisesta, nämä kohtaamiset.

Aina vain kauempana ja yhä vain äkäisempien miesten kanssa.

 - Kiitoksia paljon. Missä on minun pakettini?

 - Tässä on osa maksusta. Loput saat, kun tavara on takuulla toimitettu

perille. Viime aikoina on kuulemani mukaan ollut viivästymistä

toimituksissa. Ne on tarkoitus viedä asianomaisille HETI eikä

viidestoista päivä.

 - Entä joskus kolmastoista päivä? Kettula yritti laskea leikkiä. Se

oli huono yritys. Näillä kumppaneilla ei ollut huumorintajua

rahtuakaan.

 - Tuki suusi. Tämä ei ole leikin asia. Jollei tuote ole asiakkaalla

huomenna kello kahteentoista mennessä., varo nahkaasi. Ja kalujasi. On

meillä keinot saada hankalat liikekumppanit kuriin.

 - Totta kai. On vain ruuhkaa lähetyksissä. Muissakin, tarkoitan

laillisissa.

 - Vihjailetko, että tässä meidän yrityksessämme on jotakin

valonarkaa?

 - En ollenkaan, mutta tarkoitin, että niissä minun oman firmani

toiminnoissa on ruuhkaa ja viivästymisiä. Se puolestaan säteilee

näihin teidänkin lähetyksiinne.

 - Varokin säteilemästä tästä muille. Tiedät kai, mitä vasikoille

tapahtuu?  

 - Ne teurastetaan, yritti Kettula, jonka mielestä liikeneuvotteluja

piti aina yrittää keventää. Suotuisan ilmapiirin luominen on

elinehto hyvien kauppojen syntymisessä.

 - Totta. Ne TEURASTETAAN. Terävillä veitsillä tai kirveillä. Jos

pistorasia on lähellä, niin moottorisahalla. Tuliko selväksi?

 - Tuli, kuiskasi Kettula aivan voipuneena. Hänellä ei ollut enää

aikomustakaan ryhtyä kuriiriksi. Huomenna kello kolmetoista laivan

sireeni huutaisi. Ihana vapaus ja turvallinen elämä koittaisivat

paljon kärsineelle miehelle.

 - Toimitan tavaran perille asianmukaisesti ja viipymättä huomenna

kello kahdeltatoista viimeistään, mutta...

 - Ei mitään muttia. Lähdetään.

 - En ymmärrä, mihin minua tässä tarvitaan. Miksette toimita tavaraa

suoraan ostajalle?

 - Älä sinä rupea neuvomaan meitä, senkin nuija. Joudumme

työskentelemään niin vaikeissa olosuhteissa niiden lattajalkojen

silmien alla, että toimitustiet on saatava mahdollisimman

mutkikkaiksi. Komplisoiduiksi.

 - Niin miksi kompli...?

 - Anti olla. Häivy.

 - Yritin sanoa, että olen kokenut tämän liiketoveruutemme sangen

miellyttävänä molemmin puolin, joten kiittäisin sydämellisesti  

menestyksellisestä yhteistyöstä, mutta valitettavasti joudun

päättämään tämän antoisan liikesuhteemme tämänpäiväisen

tavaratoimituksen jälkeen. Kiittäen ja hyvän joulun toivotuksin,

ystävällisesti Matti Kettula.

   Puheenvuoro lipsahtikin niitten joulutervehdysten puolelle, joita

sihteeri kirjoitti ja Matti allekirjoitti. Pomokin oli hieman

hämmästynyt näistä lausahduksista, mutta koska hän oli aikanaan

suorittanut ylioppilasmerkonomin tutkinnon yleisarvosanalla

kiitettävä, hän pelkästä kunnioituksesta entisiä opettajiaan kohtaan

hiljentyi kuuntelemaan koko lurinan.

   Sen jälkeen hän karjui. Tosin hillitysti, ettei varaston taakse

olisi kuulunut. Ei Mattikaan siitä paljon kuullut, koska korvat

menivät lukkoon. Lisäksi hän kesken keskustelun varsin

epäkohteliaasti ryntäsi miehekkään siniselle autolleen, josta hän

omisti neljäsosan, ja kaasutti Formula-kuskien malliin niin kauaksi

kuin pääsi tältä riitaiselta ja sivistymättömältä areenalta.

 

   Tätä ei sietänyt muistella kauempaa. Sydän jyskytti ja korvissa

suhisi. Vielä oli saatava valmiit arkit oikeisiin kuoriinsa. Kaikki

kirjeet hän oli aloittanut nimettömästi tervehdyksellä: Hei! Kirjeet

näyttivät samanlaisilta. Matti korjasi lasejaan ja yritti lukea

harmaata ja hyppelevää tekstiä. Se pakeni hänen silmistään ja

tajunnastaan. Äkkiä vain arkki kuoreen, konjakinhuuruinen suudelma.

Runsaasti kuolaa kuin sonnilta. Merkit olivat jo paikoillaan.

 - Kati! Tule hakemaan kirjeet!

   Kati astui kiireesti huoneeseen.

 - Mikä sinulla on, Matti? Soitanko lääkärin tai ambulanssin?

 - Älä helkutissa. Vie kirjeet äkkiä postiin. Pääpostiin, että

takuulla menevät kohteisiinsa. Oikeisiin. Se on tärkeintä. Tule

sitten takaisin. Menen vähän lepäämään. Tule kuitenkin takaisin.

 - Tulenhan minä, kuiskasi Kati huolestuneena, sieppasi kirjeet ja

lähti postille.

 

          8. Lumipallo lähtee vierimään

 

   Matti otti vielä pari pilleriä, kulautti loput konjakista

saatteeksi ja oikaisi itsensä työhuoneen sohvalle. Sen jälkeen hän ei

tiennytkään tästä maailmasta kerrassaan mitään. Ei tosin vielä

tulevastakaan. Ei ollut vielä oikea aika lähteä kuuntelemaan

harppujen virittelyä ynnä enkelikuoron esityksiä.

   Kati tuli takaisin postireissultaan, huomasi pomonsa kriittisen

tilan ja tilasi sairasauton. Sihteeri vietti koko yön nyyhkien

salaisen rakastettunsa tukena sairaalassa. Aamulla hän lähti

työpaikalle hoitamaan tehtäviään. Matti ei ollut vielä vironnut

syvästä koomastaan.

   Aamupäivä kului pienessä puuhailussa ja toistuvissa puheluissa

sairaalaan. Postikin saapui toimistoon. Ei mitään erikoista. Sitä

erikoisempaa oli niillä kuudella henkilöllä, jotka sinä aamupäivänä

availivat Matin lähettämiä kirjeitä.

   Nopeimmin toimi äitiä hoitava lääkäri. Tämä oli lukenut pojan

kirjeen vanhukselle, joka heti sisällön kuultuaan oli saanut

äkillisen sydänkohtauksen ja kuljetettu teholle elvytettäväksi.

Sittenkin, koska teksti oli osoittautunut liian epämääräiseksi. Itse

asiassa pöyristyttäväksi.

   Seuraavaksi nopein oli konstaapeli Vartiainen, joka saapui

ärtyneenä Kettulan työpaikalle, vaati tätä puhutteluunsa ja

kuultuaan, että tämä olikin sairaalassa, alkoi tutkia Matin työpöytää.

Silloin Katin eteen ilmestyi huumepomo, joka oli niin raivostunut, että

vaivoin malttoi kysyä sihteeriltä lupaa päästä johtajan huoneeseen.

   Nainen yritti änkytellä, että johtaja ei ole tavattavissa, mutta

mies tunkeutui sisälle, näki virkapukuisen poliisin ja ryntäsi saman

tien ulos kadulle. Aikoi juosta puistoon, jonka takana oli auto

pysäköitynä. Vartiainen, jolla jo oli tiedossaan konnan tarkat

tuntomerkit, hipsi parasta vauhtiaan perässä. Päivänpaisteisella

kadulla esitettiin kiivastahtinen näytelmä, jossa rooleja vetivät

huumepomo, Vartiainen ja kaksi huumorintajutonta korstoa. Kati

seurasi kauhistuneena tätä esitystä ikkunastaan.

 

   Kalakaveri Hanski ei saanut kirjettä suoraan hyppysiinsä.

Huolellisen sensuurin virkaa toimitti mustasukkainen ja

vainoharhainen vaimo, Ulla. Mutta varsin pian sai Hanskikin kuulla kirjeen

sisällön. Vaimo tuli itkien ja ulvoen miehensä eteen, rapisutteli  

paperia tämän sinipunaiseksi turvonneen nenän alla ja kimitti koko viestin kuuluville.

   Vaimo ja Kullanmuru availivat kirjeitään tuoksuvan aamukahvin

ääressä ja ilomielin totesivat lähettäjäksi tuon yhteisen rakkaansa,

Matti Kettulan. Kumpikin reagoi tekstiin hieman odottamattomalla

tavalla.

   Kadulla tapahtuneen välienselvittelyn jälkeen poliisilaitoksella

riitti päänvaivaa, kun siellä ihmeteltiin Vartiaisen ja huumepomon

taskuista löytyneitä Kettulan kirjoittamia kirjeitä. Viimein

päädyttiin siihen johtopäätökseen, että vastaanottajat oli

sekoitettu keskenään.    

 

          9. Poliisin ja huumepomon kirjeet vaihtuvat

 

   Huumepomon hallussa oleva kirje kuului seuraavasti:

 

   Hei!

   Tässä ovat lupaamani tiedot Harri Elmeri Grönholmista, joka on

pitkä roteva mies. Ilman tummia laseja hän on sinisilmäinen. Hänellä

on tumma lyhyt jenkkitukka. Huolellisesti leikattu. Ikä suunnilleen

40 vuotta. Kantasormus oikean käden etusormessa. Siinä on

luultavasti jonkin kauppaoppilaitoksen tunnus. Valitettavasti en

tiedä siitä enempää.

   Olen ollut kuulevinani, että hänellä on pesäpaikka ainakin

Varjokatu kuudessa B-porras. Luullakseni toinen kerros. Kesäasunto

on Hamsteri-pankin lainaosaston päällikön Taneli Tuohisen naapurina

Kattilajärven rannalla noin 35 kilometriä kaupungin keskustasta.

Loihakka hirsirakennus. Tuotu Pohjois-Karjalasta.

   Hänellä on usein yllään pitkä vaalea päällystakki, joka on

valmistettu erittäin laadukkaasta kankaasta. Skottiruutuinen

kaulahuivi. Harvoin päähinettä. Ei partaa, mutta pienet pulisongin alut.

Hän puhuu sujuvasti sekä englantia että ruotsia, koska olen kuullut

hänen karjuvan kännykkäänsä. .  

   Oheisena seuraa yksityiskohtainen luettelo päivämääristä ja

kellonajoista, jolloin kyseistä tavaraa on toimitettu. Samoin

kohtaamispaikat. Kaikkia en ikävä kyllä muista ja toinen kalenteri

on jäänyt kotiin. En kehtaa mennä sitä hakemaan, kun on

ollut hieman tuota kränää vaimon kanssa. Siinä kalenterissa on

mainittuna myös määrät grammoina. Lisäksi kuvaukset ja

tuntomerkit välittäjistä, jotka ovat joskus maininneet toistensa

nimiä, esim. Petri H., Mölö,  Kaaleppi sekä Hanski K. Myöskin olen

kuullut nimen Pölvästi. Älkää siitä välittäkö, koska se myöhemmin

saamani informaation mukaan todennäköisesti tarkoittaa allekirjoittanutta.

   Ilman muuta oletan, ettette ryhdy mihinkään rankaisutoimenpiteisiin  

minua vastaan, koska olen näin auliisti avustanut Suomen

oikeuslaitosta ja osoittanut olevani rehellinen isänmaan kansalainen

ja palvelija.

   Matti Kettula

 

   Toinen kirje oli niin tuhruinen ja lisäksi veren tahraama, ettei

siitä saanut juuri muuta selvää kuin:

 

   Hei!

   Viittaan keskuste...me tällä viiko... kohtaa...paikassamme. Olen

huolelli...ti harkinnut...teemojamme....siihen tulokseen, että

valite...vasti en voi...sittenkä...yhte...yösuhdettamme...Arvostan..

.ehkä...ja...tulevaisuudessa...palata asiaan...suotuisammissa...Voit

te kaikess... ehdottom...luottaa minu...vaitioloon...Toivotan

menestystä...ja kiitän tähänast...sta...yhteis...stämme.

   Matti K...

                 

          10. Äidin kirje kulkeutuu vaimon käsiin

.

   Hei!

   Viittaan keskusteluumme tässä taannoin. Olen tehnyt raskaan ja

sydäntäni raastavan päätöksen. Yhteinen elämänkaaremme on ollut

pitkä ja täynnä rakkautta ja huolenpitoa. Olen syvästi kiitollinen

jokaisesta vuodesta ja hetkestä, jonka olen saanut viettää kanssani.

Rakastan sinua, mutta tiemme erkanevat siitä huolimatta. Ikuisesti

ei voi jäädä rakkaimpiensakaan pariin.

   Uudet ulottuvuudet ja uusi elämä kutsuu. Niin sinuakin, sinä

minulle kallis ihminen. Lupasin ilmoittaa päätöksestäni sekä sinulle

että virallisemmalle taholle niin pian kuin mahdollista, jotta voit

turvallisin mielin siirtyä ikuiseen rauhaan ja lepoon. Sinullahan on

ollut niin monta vaikeata kohtausta ja rajan taakse siirtyminen on

monesti ollut vain ajan kysymys. Nyt se aika on koittanut. Nyt voit

irrottaa otteesi elämästä ja jopa minusta, rakkaastasi.

   Ei sinun tarvitse pelätä lähtöäsi tuonpuoleiseen. On mietoja ja

lempeitä keinoja ohjata kärsivää tälle pitkälle matkalle. Uskoisin,

että määrätynlaiset lääkkeet edesauttavat rauhallista siirtymistä

auvoisille kedoille. Tiedät, että minä kannatan ratkaisuasi ja annan siihen

täydet valtuudet.

   Ole vain rohkealla mielellä ja toimi omaksi parhaaksesi. Kaipaus

ja ikävä ovat raskaita matkakumppaneita. Jää hyvästi, rakas. Ehkä

tapaamme vielä toisessa maailmassa.

   Matti Kettula.

 

    Vaimo oli yrittänyt lähteä tästä maailmasta hiljaa ja kauniisti, mutta tekikin sen

liian miedolla aineella. Tohelo ja löperö kaikissa muissakin puuhissaan. Hän

virui kauan tajuttomana kotinsa keittiössä. Huumepomon varatoimitusjohtaja murtautui taloon etsimään sitä vaarallista kalenteria. Hän yritti kovakouraisesti

kuulustella talon rouvaa ja tuli siinä ohessa antaneeksi kaivattua

sydänhierontaa.

   Kun tietoja ei vaimosta herunut, mies yritti hajottaa koko

talon, mutta parahiksi ilmestyi siivoojarouva  Pirkko Puhtoinen

paikalle. Hän kirkui niin kovaa nähdessään rakkaan työpaikkansa

hävityksen, että mies lähti pakoon.  Puhtoinen soitti välittömästi

paikalle ambulanssin ja Oili Kettula kuljetettiin kiireellä teholle

ja sijoitettiin anoppinsa viereen.

 

          11. Vaimon kirje joutuu kullanmurulle

 

   Hei!

   Olemme erehtyneet vetkuttelemaan tätä päätöstä liian kauan.

Vuorotellen erossa ja yhdessä. Se on kuin koiran hännän asteittaista

leikkaamista. Pala palalta. Luullaan, että se on lempeyttä, mutta

sehän on pahinta raakuutta puolin ja toisin. Myönnän kyllä, että niin

monta onnellistakin vuotta olemme saaneet yhdessä viettää.. Niistä kiitos.

En koskaan unohda sinua enkä meidän pientä pesäämme, jonka hellin käsin

olet minulle valmistanut. Kiitokset kaikesta.

   Onneksi meille ei siunaantunut lapsia, jotka olisivat tämän

päätökseni vuoksi jääneet orvoiksi ja isättömiksi. Se yksi

keskenmeno näinä monina vuosina oli vain muistutus siitä, mitä

yhteiselämämme olisi voinut olla, jos se olisi saanut jatkua.

   Kiitos yhteisistä hetkistämme. Yritä kestää. Olen aina

ajatuksissa mukanasi. En peru päätöstäni. Älä yritäkään käännyttää

minua. Lähden ulkomaille joksikin aikaa. Sekin auttaa sinua

unohtamaan minut ja aloittamaan uuden elämän. Ehkä jonkun toisen,

sinulle soveltuvamman, kainaloisena kanana.

   Tunnustan, että olen löytänyt uuden elämän ja uuden rakkaan

ihmisen, jonka kanssa haluan suunnitella tulevaisuutta. Jääös

hyvästi.

   Matti Kettula

 

   Kullanmuru, kaunis ja sutjakka Veera Sievinen, luki kirjeen läpi

moneen kertaan, jotta hän olisi voinut olla aivan varma, että paluuta

entiseen ei enää ole. Olihan Matti heidän pitkän suhteensa aikana koko

ajan heilunut vaimonsa ja hänen välillä. Ja muutaman muunkin, joten hänen oli

pakko uskoa, että joku vielä häntäkin uhkeampi neito oli löytynyt ja

vietellyt miehen häneltä.  

   Farmaseutti Sievinen oli tottunut lukemaan lääkäreitten

koukeroita lääkemääräyksissä, joten koneella kirjoitettu, joskin

sieltä täältä ylipyyhitty teksti ei ollut hepreaa nuorelle

älykkäälle naiselle. Kaihoisana hän vielä hetken muisteli sitä

keskenmenoaan. Siitä olisi tullut pikkuinen poika. Pikku-Matti. Ehkä

lapsukainen olisi pystynyt yhdistämään heidät pysyvästi.

   Veera mittasi itselleen unilääkeannoksen. Hän ei toheloinut.

Hänellä oli jopa apteekkivaaka käytettävissään. Hän ikävöi ja itki  

ja otti suuren annoksen rohtoa. Nukahti. Hänet löysi talonmies, jolla  

oli ikävänä tapana väen vängällä tuppautua kaunottaren asuntoon muka

korjaamaan jotakin ja saadakseen edes hetkisen nauttia Veeran hehkeistä

muodoista.

   Neiti Sievinen vietiin teholle Matin äidin ja vaimon viereen.

Jonkin ajan kuluttua hänet hiljaa siirrettiin suurella hissillä alas

kiemurteleviin manalan käytäviin ja sijoitettiin pieneen kylmään

lokeroon. Nukkumaan kuin sadun Lumikki. Prinssiä ei vain kuulunut.

 

      12. Kullanmurulle tarkoitettu kirje päätyy kalakaverille

 

   Hanskin vaimo raivosi ja luki tekstiä miehelleen.

 

   Hei!

   Vaikka jo huomenna tapaamme, kuten jo viime kerralla lupailin, en

malttanut olla kirjoittamatta tätä kirjettä sinulle, rakkaimpani.  

Emmehän pitkään aikaan ole tilaisuudessa kirjoitellakaan toisillemme

näitä lempeitä ja tulisia sanoja, koska suunnittelemme yhteistä

tulevaisuutta keskenämme. Kuiskimme näitä rakkaudentunnustuksia toisillemme

elämämme loppuun asti. Hurrrmaavaa.

   Muistelepa viime yötäkin siinä meidän onnesta keinuvassa pienessä

lemmenpesässämme. Niitä hurmion ja intohimon hetkiä. En löydä sanoja

ylistääkseni sinun ihanuuttasi, aarteeni. Olet juuri se ainoa oikea

minulle. Sulaudumme toisiimme sekä henkisellä että fyysisellä

tasolla. Uppoamme toisiimme. Kietoudumme toisiimme kuin lemmestä

leiskuvat merikäärmeet. Sinussa ei ole paikkaa, jota en palvoisi ja

himoitsisi. Suutelen valokuvaasi jatkuvasti. Toivottavasti sinun

tunteesi ovat yhtä vahvat ja valtavat..

   Viime yönä kuumat huuleni hyväilivät sinua kaikkialta. Meidän

syleilyämme ei voisi valtamerikään erottaa eikä viilentää. Rakkaani, oma

merenneitoni. Yhdessä purjehdimme huomenna puolenpäivän jälkeen

ulapalle. Kauas Paratiisisaarille.

   Tarvitsisimme lastin jääpaloja, ettemme vallan kärventyisi poroksi

rakkautemme liekeissä. Sinä estoton ja ennakkoluuloton rakastettuni.

Nyt olen vapaa lähtemään sinun matkaasi. Vaimo saa erokirjeen

samassa aamupostissa kuin sinä tämän hehkuvan rakkauskirjeeni. Älä

sinäkään anna turhien sidonnaisuuksien kahlehtia itseäsi. Hylkää

perheesi ja ystäväsi. Hylkää kaikki, kuten minäkin olen tehnyt.

   Tapaamme pian. Toivottavasti olet jo pakannut, ettei huomenna

tule mitään myöhästymisiä eikä esteitä ikuiselle lemmenliitollemme.

Kun olemme Suomen rajojen ulkopuolella, olen varma, että joku

kapteeni suostuu vihkimään meidät. Ainakin myöhemmin, kun eroasiat

ovat selvät.

   Tuhansin tulisin suudelmin

   Matti Kettula

 

   Hanski sieppasi kirjeen vaimonsa kädestä. Luki ja luki. Hän oli

aivan äimänä. Kettula oli ketku ja ahne, mutta tuollaista piirrettä

hän ei ollut miehessä aikaisemmin todennut. Kymmenen vuoden aikana.

Vai oliko? Ainaista seilaamista niin ahtaassa hytissä. Öitäkin

kalassa eikä saaliista tietoakaan. Oliko kalastus sittenkään ollut

pääasia?

   Hanski tunsi yökötystä sydänalassaan. Hän ei ollut ikinä epäillyt

miehisyyttään. Ei myöskään vaimo eikä ne muut...

   Se ryökäle aikoo karata, jättää velat ja muut huolet hänelle.

Alituisesti oli utsimassa hänen toimiaan ja rahavarojaan. Pitihän

hänen perheellisen tienata vähän joka kolosta. Nyt se oli tuhoamassa

hänen avioliittoaan, joka tuntui äkkiä melkein ruusuiselta.

   Vaimo ilmestyi ovelle kassi kädessä ja kolme nuorinta helmoissa.

 - Se on nyt loppu. Muutan äidin luo. Ero tulee ja helposti. Homo.

 

   Vaimo harppoi bussipysäkkiä kohti. Hanski juoksi vähän matkaa

perässä, mutta toiseksi nuorin näytti hänelle kieltään ja huusi

suloisella tytönäänellään:

 - Haista vi...

 - ...ttu! täydensi vaimo ja jatkoi ärhäkästi matkaa.

   Hanski hyppäsi autoonsa ja ajoi Kettulan toimistolle. Ei ollut

siellä. Ajoi laituriin veneen luo. Hän räjäyttäisi sen. .Hän ei

tiennyt, mitä tekisi. Se raivo ja toivottomuus.

   Veneen luona vartosi kaksi synkännäköistä miestä. Ei kai vaan

poliiseja? Ei onneksi, eivät ne sentään noin synkiltä näytä, vaikka

olisivat pidättämässä himomurhaajaa.

   Hanski hivuttautui heidän ohitseen veneeseen. Miehet perässä.

Työnsivät hänet hytin seinää vasten uhaten veitsellä.

 - Se on sitten loppu, se sinun maallinen vaelluksesi Hanski

Komulainen. Sut on mainittu niissä pumaskoissa, jotka Kettula aikoi

toimittaa poliisille. Kaikki tiedot toiminnastamme. Sun myös. Taidat

tietää tästä vasikoinnista vähän enemmänkin, vai mitä?  Kettulan

kaveri.

 - En tiedä. En takuulla ole kertonut kenellekään. Himpun verran

joskus toimitellut niitä teidän asioitanne. Suuri perhe. Tarvitaan

kahisevaa. Älkää tappako. Lapset...

   Miehet työnsivät Hanskin hyttiin, telkesivät oven ja valelivat

koko paatin bensiinillä. Tuikkasivat tuleen, mutta poliisit ajoivat

paikalle sireenit ulvoen. Pahasti käräytetty ja myöskin kärvennetty

Hanski Komulainen kuljetettiin teholle. Viereiseen huoneeseen kuin

missä Kettula majaili.

 

          13. Hanskin kirje postitetaan äidille

 

   Sihteeri oli hämmentyneenä lähtenyt vanhainkotiin lääkäriä

tapaamaan, koska sieltä oli soitettu ja pyydetty käymään. Äiti oli

jo toimitettu teholle. Kati tunnettiin uskollisena työntekijänä,

joten kirje näytettiin hänelle. Toivottiin, että sihteeri olisi

osannut antaa jotakin lisävalaistusta tähän karkeaan kannanottoon.

 

   Lääkäri oli kovasti ihmeissään ja pahastunut kirjeen

sanamuodosta. Hän ei olisi millään uskonut, että Kettula pystyisi

tuollaiseen törkeyteen ja raakuuteen vanhaa äitiään kohtaan.

   Huolestuneena Kati luki kirjettä. Silmät kyynelissä. Tuollainenko

hänen rakas Mattinsa olikin? Nainen jätti kirosanat lukematta, koska

hänellä oli uskovainen äiti.

 

   Hei!

   Sinä vihoviimeinen hyypiö. S...n kelmi. Luuletko sinä v...n

m...ku, että pitkä tuttavuutemme sinut pelastaa äkkituholta? Voi

p...e sinun typeryyttäsi. Tuollaisen p...n taakan ravistan

silmänräpäyksessä hartioitani painamasta. H...i. Suksi v...un ja

vedä käteen s...n pallinaama. Enää et minua kuseta. En aio elättää

sinua ja paksua p...si koko ikääni.  

   Laskujen maksu ja velat kaatuvat minulle. Sähköt ja bensat ja

muut. Et ole pennin hyrrää minulle antanut.  Kai sinulla jotakin tuloa

löytyy, vaikka et ole ikinä kunnon työtä tehnytkään. Perhe ja perhe

kaikki kaikessa, hyi hitto. Myyn koko rotiskon, sen riettaudelta löyhkäävän

pesäpaikkasi, ja käytän rahat parempiin tarkoituksiin, senkin emäsika.

   Ei se, että olet vanhempi ja muka viisaampi kuin minä, oikeuta

sinua karvap...e panttaamaan minulle kuuluvaa omaisuutta. Mitä

pikemmin pääsen eroon tuollaisesta sontamöykystä ja kansalaisten

verorahoilla eläjästä sitä parempi. Sääliä älä minulta odota.

Katkeruus on liian syvällä.  

   Karkeasti olet minua aina kohdellut. Muistatko kun suljit minut

pimeään vessaan sillä kesälomamatkalla vuosia sitten? Muka selviämään ja miettimään asioita. S...n s...a. Se loppuu nyt. Jollei muu auta pääsemään eroon

sinusta ja möhlimisestäsi, punkero, minulla on suhteita sellaisiin

miehiin, jotka kyllä nuijivat sinut hengiltä minä päivänä tahansa.

   Toimita rahaa ja äkkiä ja luovu minulle kuuluvasta omaisuudesta

tai siitä ei hyvä seuraa, h...n retale.

   Tulikivenkatkuisin terveisin

   Matti Kettula

 

   Kati oli kauhuissaan. Ei ollut ihme, että äiti oli saanut

sydänkohtauksen. Hoitava lääkäri kyseli sihteeriltä, oliko tämä

huomannut Matissa mitään mielenhäiriöön viittaavaa.

   Alakuloisena Kati ajeli sairaalaan ja kävi istahtamassa Matin

äidinkin vuoteen vierellä. Kuin anteeksipyynnöksi. Kunpa mies pian

heräisi ja selittäisi nämä tökeryydet. Sekä sen kauhean nujakan

siellä toimiston edessä.

 

          14. Kuka jäi lumivyöryn alle?

 

   Sihteeri joutui sittemmin tarkkaan selostamaan ikkunasta

näkemänsä taistelun. Sillä siksi se oli kehkeytynyt, sen jälkeen kun

poliisi ja huumepomo olivat juosseet kadulle. Ruumisauton näköisestä

ajoneuvosta oli noussut kaksi miestä, joilla oli revolverit ja

toisella vielä stiletti kädessään.

   Huumepomokin oli vetänyt aseen taskustaan. Vartiainen pysähtyi

parin metrin päähän ja koetti vakuuttaa moneen kertaan, että hän on poliisi.

Miehet yrittivät hiljalleen perääntyä autoa kohti, mutta Vartiainen

oli niin suivaantunut Kettulan petoksesta, että hän päätti vaikka

sulin käsin pidättää koko jengin.

 - Olette kaikki pidätettyjä. Olen poliisi. Pudottakaa aseet ja

antautukaa.

   Vastuksena oli laukaus, joka lensi Vartiaisen hilseen yli. Hän

juoksi stilettimiehen luokse ja tarttui tätä rinnuksista koettaen

raahata suurta körilästä lähelle pysäköimäänsä poliisiautoon.  Muut

miehet hyökkäsivät Vartiaisen kimppuun saadakseen pelastettua

kaverinsa. Ei tarvittu enää lisää vasikoita poliisiasemalle. Kauhea

mekkala ja käsirysy.

   Poliisi sai kiskaistua revolverin taskustaan

 - Seis, ammun ensin varoituslaukauksen. Ammun...

   Hän tähtäsi jalkoihin, mutta siinä tiimellyksessä luoti upposikin

huumepomon vatsaan. Poliisiinkin osui useita laukauksia ja hän

kaatui pahoin haavoittuneena kovalle asfaltille.

   Sihteeri oli hälyttänyt lisää poliiseja paikalle. Vartiainen ja

pomo vietiin teholle Kettulan naapureiksi. Vapaita paikkoja oli enää

vaikea löytää, koska melkein koko Matin tuttavapiiri oli kuljetettu

sinne. Kaksi muuta miestä passitettiin ensiavun jälkeen putkaan.

   Huumepomo vain vieraili teholla, koska hänenkin matkansa johti

ruumiskellariin Kullanmurun viereen. Vartiainen häilyi  

elämän ja kuoleman rajoilla. Silti häntä yritettiin kuulustella

varsin tiukassa äänilajissa. Rouva itki vieressä, koska koko

perheeltä menisi maine. Maineensa puolesta poliisitkin pelkäsivät,

kun kollega oli havaittu noin kovakouraiseksi.

 

   

   Vartiainen toipui siksi paljon, että hän saattoi saapua oikeuteen

ja pyörätuolissa istuen kuunnella syytekirjelmän lukemista. Se

olikin pitkä ja raskauttava.

   Virkatehtävissä oleva poliisi oli aseella uhaten yrittänyt

pidättää kolmea aseistettua miestä, jotka närkästyneinä osakseen

tulleesta huomiosta olivat lähestyneet Vartiaista. Eräältä miehistä

ase oli kuulemma lauennut erehdyksessä. Osoittamatta tehtävässä

tarvittavaa malttia, poliisi oli kertomuksensa mukaan koettanut osua

erästä miehistä jalkoihin, mutta luoti suuntasikin kulkunsa  

ylemmäksi johtuen miesten jakelemista iskuista ja koko sakin,

konstaapeli mukaan luettuna, umpimähkäisestä ja holtittomasta

riehumisesta.

   Lisäksi Vartiainen oli muka vahingossa tönäissyt kyynärpäällään

erästä miestä rintaan, jolloin stiletti oli luiskahtanut maahan.

Mieheltä oli kuitenkin murtunut yksi kylkiluu. Ruhjeita ja mustelmia

oli näille pidätettäville tullut useita. Vartiaisen ruhjeita ja

vakavia ampujahaavoja ei noteerattu tässä yhteydessä. Niitä oli

muuten enemmän kuin muilla asianosaisilla yhteensä.

   Sen verran harkintaa odotettaisiin pätevältä poliisimieheltä, että hän

olisi vielä jäänyt tarkkailemaan tilannetta, olisi yrittänyt

psykologisella ajatustenvaihdolla rauhoittaa kiihtynyttä mielialaa

sekä olisi varmuuden vuoksi pitänyt vaarallisen aseensa toistaiseksi

taskussa. Kännykkää olisi ollut syytä käyttää, kun se yhteiskunnan

varoilla oli poliisin työvälineeksi hankittu. Jos tilanne kaikesta

huolimatta alkaa riistäytyä käsistä, hyökkäyksen kohteella on ilman

muuta lupa lähteä pakoon, mikäli pystyy ja on hengissä.

   Erittäin vakavana seikkana pidettiin, että Vartiainen oli

aikaisemmin moneen otteeseen koettanut saada kuuntelulaitteita

huumepomon sellin seinään, kun tämä oli vielä ollut kärsimässä tai

nauttimassa rangaistustaan lokoisassa kopissaan television ja

kalliitten tietokoneittensa seurassa. Intimiteettisuojaahan ei saa

missään nimessä rikkoa.

   Eri asia oli sitten, että pomon liiketoiminta oli saanut jatkua

kaikessa rauhassa vankilastakin käsin. Hänelle oli tavallaan taattu

työrauha. Valtion ylläpitämä turvakoti. Ilmainen täysihoito ja

luotettava asiallinen poliisivartiointi kautta vuorokauden. Mistä

tavallinen köyhä suomalainen huumekauppias saisi moista etua

ilmaiseksi?  

   Vartiainen sai ankarat varoitukset väkivaltaisesta käytöksestään,

mutta säästyi sentään erottamiselta sekä vankeudelta.

 

   Hanski loi sananmukaisesti nahkansa ja pääsi taas vaimon suosioon,

kun vakuutti luopuvansa seksuaalisesta poikkeavuudestaan ja suostui

ilmiantamaan huumekauppiaita.

   Kettulan vaimo joutui mielisairaalaan, joten Matti järkeväksi

todettuna kunnon kansalaisena sai helposti koko omaisuuden

hallintaansa. Sekä toivomansa eron. Hän ja Kati kävivät melko usein

sairaalassa ex-vaimoa katsomassa voidakseen todeta, että parantumisesta

ei ollut pelkoa. Ilokseen he saattoivat myös panna merkille, että Oili

Kettula ei ollut yhtään laitostunut entisestään. Hän laahusti käytävässä

pukeutuneena harmaaruudulliseen löysään aamutakkiin, ja hiukset

hapsottivat juuri samaan tyyliin kuin kotonakin. Muutama kilo oli

tullut muotoihin lisää.

   

   

   Äiti oli toipunut ihmeesti hyvässä ja hellässä sairaalahoidossa.

Parantumista edisti vielä sekin, että hän oli siellä tutustunut

pirteään 90-vuotiaaseen entiseen gynekologiin, joka teki ikääntyvien

yliopistossa tutkimusta teho-osastolle joutuvista yli 80-vuotiaista

naisista. Hän totesi tarkoissa tutkimuksissa, että Matin äidillä oli

vahva ja hyvä sydän. He tykästyivät toisiinsa ja aloittivat tiiviin

seurustelun.

   Matin äiti muutti poikansa luokse ja gynekologi muutti perässä. Hän

kehitteli uutta kuntoutusohjelmaa ja testasi sitä äitiin erittäin

hyvin tuloksin. He polskuttelivat smaragdinvärisessä uima-altaassa

tuntikausia, koska ei ollut vaaraa, että iho olisi rypistynyt

rusinaksi. Ei ollut tilaa enää yhdellekään kurtulle.

   Uudesta vaimosta oli hiukan kiusallista, että anoppi lupaa

kysymättä lainasi hänen bikineitään. Nämä taas puolestaan saivat

kosiomiehen mahtavaan kiimaan. Kun vedessä halailu alkoi väsyttää

kuntoilijoita, he menivät äidin huoneeseen nokosille. Kati oli

kerran vahingossa avannut oven ja todennut, että rakastunut pari

kuorsasi sylitysten vesisängyn kiikuttelemana. Kuin kaksi vetreää  

koivunlehteä keväällä.

   Nuori rouva Kettula valitteli miehelleen tämän äidin

epämoraalisesta käytöksestä. Piti valvoa säädyllisyyttä, koska

heille oli tulossa pienokainenkin perheeseen. Nimittäin Matille ja

Katille. Gynekologi vaati ehdottomasti kondomin käyttöä omassa

sukupuolielämässään, koska hän itse kävi säännöllisesti luennoimassa

turvaseksistä vanhainkodeissa.

 

   Johtaja Kettula ei perästäkään oikein ymmärtänyt, miten hän oli

joutunut naimisiin juuri sihteerinsä kanssa, mutta elämähän on niin

oikukasta ja arvaamatonta.

   Kerran Matti kyseli hiukan huolestuneena äidiltään:

 - Äiti, eihän enää muistella menneitä? Eikä varsinkaan sitä

kirjettä?

 - Niin mitä kirjettä?

   Äiti oli siis unohtanut ja antanut anteeksi.

   Matille oli ollut melkoinen shokki herätä sairaalassa ja todeta,

millainen hävikki hänen ihmissuhteitaan oli kohdannut. Veeraa hän

kaipasi kovasti eikä käsittänyt, miksi nainen oli ajautunut niin

traagiseen ratkaisuun, vaikka edessä oli yhteinen tulevaisuus ja

ihana ulkomaanmatka. Eikö hän sittenkään ollut rakastanut Mattia

kylliksi? Vai mitä hämärää hänen puuhissaan oli ollut?

   Kati kujersi hänelle:

 - Matti-kulta, enkös minä aina sanonut, että asiat järjestyvät

parhain päin kun vain jaksaa odottaa. Aivan kuin itsestään osaset

loksahtavat paikoilleen.

 - Niinhän sinä sanoit, kulti, mutta sittenkin minulla on  

sellainen tunne, että parasta on, että vaimonanikin hoidat

kirjeitteni puhtaaksikirjoituksen ja postituksen aivan omakätisesti.

Eiks vaan, kulti?  

 

                                                 - - -

 

 

IV SAATTOHOITO  

 

   Rauha istui sairaalassa äitinsä vuoteen vieressä. He katselivat

toisiansa, tai oikeastaan vain Rauha todella katseli äitiään, koska

tämän silmät olivat melkein kiinni. Oikea silmä enemmän kuin toinen.

Välistä vain erottui kiiluva katse, josta ei pystynyt sanomaan,

minne se suuntautui. Aivan kuin kuolleella. Kuolluthan äiti

tavallaan jo olikin. Oli ollut yli neljä vuotta.

   Toinen puoli oli halvaantunut eikä hän pystynyt puhumaan eikä

tekemään juuri muutakaan. Hoitajat ja Rauha syöttivät ja juottivat.

Joskus harvoin muut vierailijat. Isä-Pörhonen oli menehtynyt

parikymmentä vuotta sitten papereittensa ääreen. Hän oli ollut

verovirastossa töissä ja ottanut muitten raha-asiat niin kovasti

sydämelleen, että ne vihdoin todella kävivät hänen sydämelleen.

Siihen aikaan virkamiehet olivat vielä rehellisiä ja tunnollisia.

   Äidille jäi hyväkuntoinen omakotitalo ja kohtuullinen eläke

miehestänsä. Niin ja tietysti kaksi lasta, joista Rauha oli vanhin.

Sitten tuli ainoa poika Sulo, kymmenen vuotta nuorempi sisartaan.

Poika oli vasta kirjoittanut ylioppilaaksi.

   Rauha hoiti äitiä, joka leskeksi jäätyään ei osannut muuta tehdä

kuin surra ja sairastella. Todellista ja luuloteltua. Siltä Rauhasta

joskus tuntui, koska aina jos hänellä oli joitakin suunnitelmia

matkojen tai opintojen tai ystävien suhteen, äiti alkoi olla kovin

huonona. Hän esti taitavasti tyttärensä pyrähtelyt maailmalle. Rauha

oli kuin ihmeen kaupalla saanut toimen verovirastossa, suoritteli

sen verran kaupallisia kursseja kotikaupungissaan, että sai pysyä

hommassaan. Hän ei koskaan päässyt kotoa kauemmaksi, mitä nyt pari

kertaa kurssitukseen Tampereelle.

 

   Rauha nousi välillä seisomaan ja oikoi kipeytyneitä jäseniään.

Hän katseli kuvaansa pesualtaan päällä olevasta peilistä. Se oli

hiukan liian korkealla hänellekin. Laittoivat tietysti peilitkin

seinään nykyajan pitkänhuiskeitten tyttöjen mukaan, jotka olivat

syntyneet 70-luvulla ja venyivät pituutta jopa poikien ohi. Rauha ei

toki ollut syntynyt 70-luvulla, ja mitat olivat sen mukaiset. Häntä

ihmetytti, miten potilaat, varsinkin tällaiset viimeisissä huoneissa

asujat, ollenkaan näkivät kuvansa peilistä, koska olivat tietenkin

kutistuneet vielä entisestäänkin. Ehkä heillä ei ollut tarvettakaan

kysellä kuvastimelta: "Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa

kaunehin".

   Rauha myös tarkasteli kuvaansa aika haluttomasti, vaikka oli se

sentään vähän miellyttävämpää katseltavaa kuin äidin kelmeät

kuolemaa kohti kääntyneet kasvot. Rauha kumartui lähemmäksi peiliä.  

Synkän sinertävät pussit silmien alla. Tästä valvomisesta ja

muustakin huolesta. Paljosta itkemisestä. Sairaalapappi oli

lohdutellut häntä, kun hän taas kyynelehti tämänkin aikana. Pappi

sanoi, että on hyvä asia kun ihminen osaa itkeä. Rauha tuumi

mielessään, että olisi vieläkin parempi asia, kun ihmisen ei

tarvitsisi itkeä.

   Hän palasi tuolilleen ja aloitti taas vuoteessa viruvan

katselemisen. Aikaisemmin hän oli jutellut paljon äidilleen. Sitä

piti kuulemma tehdä, vaikkei olisi varma ymmärtääkö potilas.

Rauhasta tuntui, että hän oli kaiken positiivisen jo puhunut sen

kahdenkymmenen vuoden aikana, jolloin hän melkein täysitoimisesti

oli ollut äidin seuralaisena. Entä negatiivisen? Sitä hän ei

uskaltanut ruveta tuumiskelemaan. Syvällä sisimmässä oli taatusti

niin paljon katkeruutta, että ydinjätteetkin olivat vähemmän

vaarallisia kuin hänen salaiset ajatuksensa.

 

   Rauha melkein säpsähti. "Pane vartija sydämesi ovelle"

kehotettiin jossakin kauniissa hengellisessä kirjassa.

Raskaansarjan painonnostajakaan ei jaksaisi lihaksikkaalla ruhollaan

pitää ovea kiinni, jos hän...

 - Missähän se Sulo taas viipyy?

   Äiti raotti toista silmäänsä. Tai ainakin siltä näytti, kun hän

kuuli rakkaan poikansa Sulon nimeä mainittavan. Mahtoiko hän

sittenkin ymmärtää puhetta? Äidit aina väittävät, että kaikki heidän

lapsensa ovat tasa-arvoisia ja yhtä rakkaita. Kittiä kanssa. Rouva

Pörhönen on takuulla suosinut enemmän pientä kuopustaan Suloa. Tämä

opiskeli insinööriksi, nai maan toiseksi kanamaisimman pimun ja asuu

tämän ja kahden pikkutipun kanssa välillä Helsingissä ja välillä

toisella puolella maapalloa. Menestyvä juppi, jota vielä Outi

ohjastelee yhä vain rahakkaampiin suorituksiin. Kannustava vaimo.

Tarmokas kun mikä. Musta lyhyt tukka leikattu teräville

sahanterämäisille särmille, jopa kolmiomainen pulisonki poskella. Vampyyri.

   Harvoin Sulo ehti perheensä kanssa mummua tapaamaan. Tulivat ja

kaakattivat korkeintaan yhden yön. Samalla myllersivät talon ja

pihan asuinkelvottomiksi. Koko ajan Rauha oli valmiusasennossa

passaten ja ruokkien näitä tasokkaita. Tuskin ne naperot edes

tietävät, että Rauha on heidän tätinsä eikä joku palkkapiika. Joskus

Sulo pyrähti vieraisille yksinäänkin, viipyi kolmisen tuntia, ja

sitten jo velvollisuudet kutsuvat. Taikka Outi.

   Silti Sulo oli äidin mielestä jotakin mahtavaa. Se, että poika

kaikista kiireistään huolimatta lohkaisi itselleen aikaa käydä

vanhaa äitiään tervehtimässä, antoi hänelle jotakin erikoishohtoa

äidin silmissä. Rauha muistelee katkeruudella sitäkin päivää, kun

Sulo oli tullut ja ensimmäisen ja kai viimeisen kerran elämässään

oli tarjoutunut leikkaamaan pihanurmikon. Huiteli käsin

työnnettävällä ratisevalla masiinalla sinne tänne. Ruohotupsuja

sojotti joka puolella. Niin huolimatonta työtä ei tee  

satavuotias puutarhurikaan. Mutta äitipäs ylisteli tapahtumaa vielä

vuosienkin päästä:

 - Ajatteles Rauha, Sulo leikkasi nurmen meidän pihalta. Voi sitä

poika-kultaa. Aina yhtä valmis palveluihin rakkaan äitinsä puolesta.

   Rauha aivan kihisi kiukusta. Hän oli leikannut nurmen

vuosikaupalla kaksi kertaa viikossa. Sitten lumityöt talvella,

syksyn lehdet, ruoka, pullapitkot, pyykki, siivous. Raskaat matot

ulos kerran viikossa, koska se oli siistin äidin vaatimus. Tytär pesi äidin varpaanvälitkin saunassa. Ooh.

 

   Nainen ihan hyppäsi tuolistaan. Ei tällaista. Tätä ei saa päästää

mieleensä. Täytyy rukoilla. Voimaa ja rakkautta. Silloin ovi kävi

nopeasti. Auki, kiinni. Siitä jo kuuli, että kosmopoliittinen juppi

astui huoneeseen. Niin kiirettä täällä eivät pitäneet lääkäritkään,

kun heidät juoksutettiin kuolevan pulssia tunnustelemaan.

 - Hei, sisko. Mitä kuuluu? Näytät oikein pirteältä. Anteeksi, että

myöhästyin. Oli ruuhkaa. Nyt voit lähteä taas huilimaan. Minä istun

äiti-kullan vieressä.

   Mitä häiritsevää ruuhkaa pikkukaupungin kaduilla voisi olla? Sulo

asui tilapäisesti äidin ja Rauhan kodissa. Oli ottanut pari viikkoa

lomaa, jotta voisi osallistua saattohoitoon. Noin kuukausi sitten

lääkärit olivat hieman vihjailleet, että loppu saattaisi olla

lähellä.

 - Hyvää iltapäivää, rakas äiti. Sulo tässä. Tunnethan minut?

Millainen on vointisi tänään? Minusta vaikutat hiukan pirteämmältä.

Yritetään elää päivä kerrallaan. Eiköhän tämä tästä.

   Sulo syöksähti railakkaaseen tapaansa äidin vuoteen vierelle,

potkaisi ohimennen tuolia ja kumartui äkkinäisesti suutelemaan

äitiään poskelle. Sitten vielä tarttui sairaan käteen ja heilutteli

sitä reippaasti letkuista huolimatta.

   Rauhan teki jo mieli varoitella veljeään. Tämä oli lapsesta saakka

ollut omituisen ronskiotteinen ja hätäinen. Oikea koheltaja. Ihme,

että säästyi pahemmilta vahingoilta. Peltikolareita oli kyllä

tilillä vaikka kuinka monta. Raapi naapurien rotiskot ja oman

loistoautonsa joka käänteessä. Aina selvisi kaikesta kuiville. Taisi

ihan rikastua noista vahingoista.

   Sulo seisoi ja katseli äitiään miettivän näköisenä. Hajamieliset

vedensiniset silmät paksujen linssien takana. Vaalea untuvainen

tukka oli uhkaavasti harventunut otsalta ja ohimoilta ja päälaelta.

Vähän joka paikasta. Hän kuiskutteli Rauhalle:

 - Mitäs arvelet? Tajuaako hän mitään muitten puheista? Onko edes

välillä niin tajuissaan, että pystyisi sanomaan jotakin? Osaisiko

yhtään kirjoittaa?

 - Älä nyt hupsi. Ei hän tietenkään pysty kirjoittamaan. Hän pitää

välillä silmiään auki, joten ehkä hän sittenkin on selvillä

ympäristöstään. Ei ainakaan selvästi reagoi kysymyksiin.

 - Entä mitä lääkärit on sanoneet? Onko harmainta aavistusta, mihin

suuntaan asiat kehittyvät?

 - Suunta kyllä on tiedossa, mutta ajasta ei ole selvää arviota.

   Sulo alkoi kävellä edestakaisin ahtaassa huoneessa. Väisteli

Rauhan tuolia ja lattialla olevaa kassia ja omaa salkkuaan, jonka

hän oli viskannut hätäisesti lattialle. Juuri ja juuri sisar oli

kerinnyt vetäistä jalkansa tuolin alle, ettei raskas ja kova

salkku olisi osunut sääreen. Sulo kulki nurkasta nurkkaan koettaen

joka kerta varoa tiputuspullotankoa ja Rauhan tuolia.

   Ettei vain tuo herra Hoppulainen kompastuisi johonkin. Velipoika  

oli selvästi hermostunut. Se on ollut sitä aina. Aikaisemmin tätä

luonteenpiirrettä ei ollut niinkään pannut merkille. Sulo oli vain

vilkas ja ehtiväinen poika. Siinä kaikki.

   Rauhan mieleen tuli eräs kesäilta, jolloin Sulo nuorukaisena oli  

kiireellä lähdössä kaupungille tyttöjä tapaamaan. Rauha oli seissyt

keittiön ikkunan vieressä vispaamassa kakkutaikinaa. Hän oli samalla

ihastellut kukkivia valkoisia sireeneitä, kun kuului kamala

räsähdys. Jotakin peltiä meni kasaan oikein toden teolla. Ryminä

vain jatkui.

   Isosisko oli kurkkaillut pelästyneenä ikkunasta. Sulo makasi

mahallaan nurkan takana. Oli hätiköidessään juossut pahki

nurkkaränniin. Se oli irronnut alaosastaan ja rojahtanut maahan. Hyvä

kun ei Sulon päähän. Täysin holtitonta ja harkitsematonta

liikehdintää. Silloin Rauha oli ajatellut, että tuosta ei hyvää

seuraa. Erittäin riskialtis nuori mies.

 

   Rauha kävi suutelemassa äitiään poskelle, moikkasi veljellensä  

ja lähti kaupan kautta kotiin valmistamaan Sulolle herkullista

päivällistä. Poistuessaan sairaalasta hän kohtasi käytävässä äitiä

hoitavan lääkärin. Oikein miellyttävä ja asiansa tunteva nainen. He

juttelivat vähän aikaa potilaan tilasta. Lääkäri arveli, että loppu

saattoi tulla jo seuraavana yönä tai sitten myöhemmin. Ikävä kyllä

ei osannut sanoa tarkemmin, sillä sydän oli ihmeen vahva. Ei ollut

keuhkokuumetta eikä muita vaarallisia komplikaatioita.

   Kun äidin lopusta oli noin kuukausi sitten vakavammin ruvettu  

keskustelemaan, silloin Sulo ja innolla myös Outi olivat saaneet

päähänsä, ettei äitiä saa jättää hetkeksikään yksin määränpään  

lähestyessä.

 - Miten niin yksin? Täällähän on koko henkilökunta päivystämässä

yötä päivää. Hoitajat kurkistelevat yölläkin monta kertaa ovesta. Ei

kai se omaisien tehtävä ole järjestää ympärivuorokautista

tarkkailua.

 - Oletapa sinä itsekäs ja kylmä, Rauha. Kyllä äidin pitää saada

kuolla rakkaimpiensa seurassa. Pidellä kiinni tyttären tai pojan

kädestä. Kuulla viimeiset hellät jäähyväissanat.

 - Jos hän sitten tuntee tai kuulee mitään. Minäkö itsekäs? Olenhan

asunut kotona ja hoitanut äitiä kaksikymmentä vuotta isän kuoleman jälkeen.

Ja nyt viime ajat, kokonaista neljä vuotta juossut sairaalassa

vähintään kerran päivässä satoi taikka paistoi. Istunut kerralla

ainakin kaksi tuntia, syöttänyt ja yrittänyt viihdyttää. Vieläkö sen

pitää tästä tiuhentua?

 - Nyt ovatkin viime hetket käsillä. Mitä sinulla on muutakaan

tekemistä? Yksinäisellä ihmisellä?

 - Siksi olenkin yksin, kun ei ole ollut pienintäkään mahdollisuutta

jättää äitiä ja ryhtyä rakentamaan omaa perhettä ja elämää. Ja

käynhän minä töissäkin.

 - Jaa verovirastossa. Se nyt ei taida olla kovin vaativaa ja

rasittavaa. Papereita kääntelet ja viilaat kynsiäsi. Hih-hih.

   Outi yritti olla leikkisä. Alentuva hän oli ja typerä. Rauha

kysyi, millaiset päivystysvuorot sitten järjestettäisiin. Kuinka

monta henkilöä tulisi tähän listaan mukaan.

 - No sinä tietenkin ja Sulo, ja sitten minä kunhan vaan pääsen

lapsiltani. Voisin tulla ainakin viikoksi, jos jätän tytöt Hesaan  

mammalleni. Hän tai siskoni voi kuskata heitä englantilaiseen

kouluun. Voimme Sulon kanssa olla jopa kolme tuntia vuorotellen

mummun luona. Ja tietysti sinä Rauha teet oman osuutesi.

 - Mietipäs nyt vähän Outi-hyvä, että jos on vain kolmen tunnin

rupeamia, niin minä kolme tuntia, sinä toiset kolme tuntia, Sulo

vielä kolme  tuntia. Sehän on vasta yhdeksän tuntia. Vuorokaudessa

on 24 tuntia. Sama henkilö joutuisi ravaamaan täällä aina kuuden

tunnin väliajoin, suunnilleen kolme kertaa vuorokaudessa, Lisäksi

olisit täällä vain viikon verran. Suurimman osan ajasta olisimme

täällä kahdestaan Sulon kanssa.

 

   Outillakin alkoi vihdoin ja viimein päässälaskutaito raksuttaa.

Hän oli sentään ollut jonkun johtajan sihteerinä ennen naimisiin

menoaan. Siispä sovittiin, että Rauha ottaa palkatonta lomaa ja

on sairaalassa kaiken mahdollisen ajan. Ainakin viisi yötä viikossa,

koska huoneeseen voitiin tuoda ylimääräinen sänky. Sulo vuorottelisi

hänen kanssaan parhaan kykynsä mukaan kolmisen viikkoa, joista

viimeisen aikana myös Outi olisi käytettävissä.

   Rauha raahusteli kotia kohti aika toivottomassa mielentilassa.

Hänen ystävättärensä Sinikka oli isän kuoleman jälkeen moneen

kertaan varotellut häntä jäämästä kotiin. Ei hän ollut aikonut

jäädäkään kuin vähäksi aikaa, jotta äiti ehtisi toipua surustaan ja

päästä uuden elämän alkuun. Sitä toipumista ei vain kuulunut eikä

näkynyt. Vuosi toisensa jälkeen vierähti eikä Rauha saanut

aikaiseksi irrottautua.

   Hän joutui joka kerta kotiin palatessaan kulkemaan Miettisten

talon ohi. Ennen isän kuolemaa hänelle oli kehkeytynyt pitkä ja

vakava seurusteluvaihe Miettisten nuorimman pojan Urhon kanssa. Tämä

opiskeli Helsingissä valtiotieteellisessä. Opiskelut venyivät.

Seurustelu venyi. Urho ei ollut niitä maan ponnekkaimpia miehiä.

Rauha yritti jo hoputella, ja mieskin oli ihan suostuvainen, mutta

äiti pani niin kovasti vastaan ja sairastui leskeksi jäätyään

nivelreumaan. Tarvitsi kaiken avun ja tuen tyttäreltään. Sulohan oli

tietysti elämäänsä rakentamassa pääkaupungissa asti.

   Urho kyllästyi opiskelemaan ja odottelemaan Rauhaa. Meni

seurakuntaan töihin Helsingin liepeillä ja nai seurakuntasisaren. Se

oli kova pala Rauhalle, niin kova, ettei hän pitkään aikaan

uskaltanut ajatellakaan rakastumista. Hennotkin yritelmät sinne päin

tuhoutuivat äidin valvovan katseen alla. Kukaan sulhasehdokas ei

kelvannut. Jo etukäteen äiti varotteli miehistä, seisoi ikkunassa ja

haukkui ohi kulkevat nuoret miehet varmuuden vuoksi, ettei vain

lempi ehtisi syttyä.

 - Katso nyt kuinka tuolla on iso nokka. Tuolla on huono ryhti ja se

povaa keuhkotautia. Tuo Valtosen poika juo ihan liian paljon. Tuo

Olli on aivan liian lyhyt sinulle. Tuon Martin koko suku on

uskottomia hunsvotteja. Punapäät ovat kavalia, joten varokin mokomaa

Mikkoa.

 

   Tytärtä suututti näitä muistellessaan. Nyt kun hän äidin puolesta

voisi laajentaa sosiaalista kenttäänsä, hänet sidottiin vieläkin

lujemmilla kahleilla sairaalahuoneen sängynjalkaan. Vastaavia

tapauksia hän tiesi useampiakin. Eräskin neiti-ihminen hoiti ensin

äitiään kotona vuodepotilaana, sitten juoksi sairaalassa seitsemän

vuotta. Eräänä päivänä tämä Taimi tuli häntä vastaan kadulla.

Kovasti oli mustiin puettu ja kalvakka. Melkein itkuisen näköinen.

 - Mistä sinä Taimi nyt tulet, kun näytät niin surulliselta?

 - Äitini haudaltahan minä. Vein sinne pelargonian. Äiti niin piti

niistä. Niitä hän hoiti meidän kuistin ikkunallakin.

 - Äitisi sairasti todella kauan. Hautausmaalle on muuten aikamoinen

matka täältä keskikaupungilta. Bussillako tulit, kun on niin jäätävä

tuuli?

 - Niin onkin. Käyn siellä melkein joka päivä työn jälkeen. Kävellen

kun ei ole autoa eikä ne bussivuorotkaan aina oikein sovi.

 - Onko siitä kauankin kun hän nukkui pois?

 - On siitä yli kaksi vuotta.

 

   Rauha oli ollut aivan kauhuissaan tuosta elämisen mallista.

Taimilla ei tuntunut olevan mitään muuta elämän sisältöä kuin äiti.

Perhe oli jäänyt perustamatta. Työpaikka hänellä sentään oli ja

jonkinlaista yhteydenpitoa erään yli 70-vuotiaan naisen kanssa.

Äidin entinen ystävätär. Tapasivat harvakseltaan ja keskustelivat

kai Taimin äidistä ja muista vanhoista ihmisistä.

   Kotiovi oli edessä. Ruuan laitto, siivoamista sillä Sulo sotki

taloa uskomattomalla vauhdilla. Se oli kuin huonosti hoidettu

romukauppa. Vaatteita lojui kaikkialla, likapyykkiä jääkaapin päällä,  

lehtiä tiskipöydällä likaisten astioitten keskellä. Ruuviavain ja

joitakin autonosia sohvalla.

    Ruuan tähteitä löytyi toinen toistaan kummallisemmista

paikoista: saunan lauteilta, pianon päältä, eteisen kenkätelineen

lokeroista, makuuhuoneen ikkunalaudalta ja kirjahyllystä kirjojen

takaa. Kuinka hän sinnekin osasi työntää puolikkaan pizzaa tai

kinkkuvoileivän? Huonosti kasvatettu poika. Sitä Sulo oli aina

ollut. Mutta hurmaava sellainen.

   Rauha oli tuskin päässyt alkuun askareissaan, kun eteisessä

kolisi. Hän aivan säikähti. Eihän muilla ollut avainta kuin Sulolla.

Se oli Sulo.

 - Mikä sinulla nyt on? Miksi tulit jo kotiin? Onko äidille

tapahtunut jotakin?

 - Ei toki. Hän vain nukkuu. En minä siellä jaksanut istua, kun ei

ollut mitään tekemistä. Vanhoja lehtirisoja kaikki. Televisiokin

särisi ja kuva vaappui. Jos sinä viitsisit mennä sinne. Minä tulen

sitten taas aamusella.

 - Ethän ollut siellä lähellekään kolmea tuntia. Joudunhan minäkin viihtymään

niissä oloissa vaikka kuinka kauan.

 - Sinä nyt olet eri asia, koska olet tottunut toimettomuuteen ja

tapahtumattomuuteen. Minä en sellaista kestä. Äiti lisäksi kuorsaa

ikävästi. Ainakin korisee ja tuhisee. Hoitajat pälpättävät ja

kopisevat käytävällä. Yritin jo välillä istua oleskeluaulassakin.

 - Siinä mulla on saattohoitaja. Ole hyvä, ruoka on valmista. Tein

jälkiruuaksi lettuja, kun niistä niin pidät.

 - Kiitos, sisko-kulta. Tämä muistetaan.

   Niin Sulo yleensäkin sanoi, mutta ei kai tarkoittanut sillä sen

kummempaa. Muisti sentään jouluna kortilla, ja joskus kukalla, jos

Outi oli saanut aikaiseksi ostaa sellaisen. Silti he koko sakki

ryntäsivät kesälomilla ja joulunpyhiksi kotiin. Nykyäänkin kun äiti

oli sairaalassa. Piti saada oikein hieno vanhan ajan joulu.

Herkullisia kotiruokia, joita rakas Rauhamme osaa niin ihanasti

valmistaa.

 

   Sulo oli ehtinyt osallistua saattohoitoon noin pari viikkoa, kun

se tapahtui. Oli iltapäivä ja Rauha istui työpöytänsä ääressä

"papereita kääntelemässä". Puhelin soi ja Rauha vastasi.

 - Rauha Pörhönen. Miten voin palvella?

 - Tämä on Anna Kaikkonen sairaalasta. Hyvää päivää.

 - Hyvää päivää. Koskeeko asia äitiäni?

 - Kyllä ja se on vähän ikävä tapaus.

 - Sattuiko veljeni olemaan paikalla?

 - Kyllä hän oli, ja siitä se ikävä asia johtuikin. Veljesi oli kai

yrittänyt ottaa mehumukia hyllyltä. Siinä on vähän ahdas paikka, ja

hän oli varmaan kompastunut salkkuunsa tai letkuihin. Aika pahasti

nähtävästi, koska hän kaatui, löi päänsä yöpöydän kulmaan ja menetti

tajuntansa. Samalla hän oli nykäissyt letkut irti äitisi kädestä

sekä  hengityskoneesta, jossa häntä taas tällä kertaa on jouduttu

pitämään, kuten hyvin tiedät.

 - Tulen sinne heti. Otan taksin.

 

   Rauha oli järkyttynyt. Näinkö se päättyi? Äidin elämä. Todella

traagisesti, että kaikkein rakkain lapsi, ainoa poika, riuhtoo

äitinsä irti hengityskoneesta ja aiheuttaa tämän kuoleman. Tietysti

vahingossa, mutta mahtaa se olla aivan kauheata veliparan kannalta.

Rauhan oli todella sääli Suloa. Äkkiä vain apuun ja lohduttamaan

surevaa.

   Oli todella paljon mietittävää ja suunniteltavaa. Olikohan Sulo

jo ilmoittanut Outille? Sitä Rauha ihmetteli, ettei veli vielä ollut

ottanut yhteyttä häneen. Oletti kai, että sairaalasta ilmoitetaan.

Saattoi myös olla niin sekaisin kaikesta tapahtuneesta, ettei

halunnut jutella sisaren kanssa, varsinkin, jos pelkäsi saavansa

nuhteita kömpelyydestään. No erehtyminenhän on inhimillistä. Minkä

sille nyt enää mahtoi.

   Rauha itsekin ihmetteli, kuinka paljon hän ehti ajatella ja

muistella sen taksimatkan aikana. Hän suunnitteli jo hautajaisiakin.

muistutteli äidin lempivirsiä. Kaikki tuntui vain olevan niin

tavattoman kaukana. Ainakin neljän vuoden takana. Äidin suvulle ja

ystävättärille pitää ilmoittaa ajoissa. Sitten hän huomasi, ettei

heitäkään enää niin kovin montaa ollut jäljellä.

   Aluksi väkeä oli kyllä lappanut sairaalassa, mutta virta tyrehtyi

nopeasti, kun äitiin ei enää saatu kontaktia. Joku vanha rouva vielä

jaksoi taapertaa paikalle, istua hetkisen huohottaen tuolissa,

rapistella kukat esiin paketista ja vähän aikaa ihmetellä ja

tutkailla sairasta. Sitten hän kyseli vaimealla kitisevällä äänellä    

kuulumisia Rauhalta. Luvattuaan tulla pian uudelleen hän hitaasti

puuskutti takaisin käytävään ja sieltä taksiin.

   Se Lehtisen täti ainakin oli vielä elossa ja melko pirteänä, kun

tuli joskus vastaan valintamyymälässä. Se nyt ainakin. Äidin ainoa

sisar oli vuodepotilaana Kuopiossa. Ei tiennyt mitään tästä

maailmasta. Kannattiko hänelle edes ilmoittaa? Lehteen pitää panna

kuolinilmoitus. Arkku, kukat. Ilman muuta sairaalapappi siunaamaan.

Niin sympaattinen ja huomaavainen.

   Mitä vielä on muistettava? Isän hautajaisista oli niin tavattoman

pitkä aika. Silloinkin Rauha oli saanut puuhata kaiken yksin. Äiti

oli ollut aivan hervoton ja tahdoton. Itki ja itki. Sulo liian nuori

ja vastuuton. Opinnot kesken.

   Mitä vielä? Ajatukset käväisivät jopa mustassa leningissä. Oikein

hyvää kangasta. Kun vain vielä mahtuisi päälle. Jokin äidin

lahjoittama koru. Pitää kuulemma olla hopeata hautajaisissa. Ehkä

hän saisi jäädä asumaan entiseen kotiin. Eikä sekään olisi paha

asia, jos se myytäisiin. Hyvällä paikalla, upea tontti. Siitä saisi

kahdelle perijälle niin paljon, että hän voisi ostaa mukavan

kaksion, ehkä kolmionkin keskikaupungilta. Sitten vielä isältä

jääneet rahat ja arvopaperit pankissa. Varmasti kasvaneet korkoa.

Sulo oli auttanut sijoitusasioissa. He olisivat äveriäät sisarukset.

Mutta ei sillä väliä, kunhan tulee toimeen.

 

   Miksi tämä auto seisoo tässä näin kauan? Kuski selitti, että

paraati oli tulossa. Ai niin, se päivä. Rauha aivan liikuttui, kun

hän ajatteli, että äidin kuolinpäiväksi osui oikein valtakunnallinen

paraati. Siitä tuli taas isä mieleen. Ikävä ihan ja kaipaus. Hän oli

ollut isin tyttö. Kaikki oli ollut toisenlaista isän eläessä. Rauha

sai osakseen huomiota ja rakkautta. Valoisa tulevaisuus edessä. Ehkä

lähtisi opiskelemaan. Opettajaksi, koska hän piti pikkulapsista.

Toivoi niitä itselleenkin.

   Hoh-hoi niitä muistoja. Silti tuntui ihan hyvältä ja

toivorikkaalta. Hän oli hoitanut hyvin velvollisuutensa äitiä

kohtaan. Paremmin kuin Sulo. Siitä ainakin on hyvä omatunto. Mitä

sitä kannattaa vanhoja kaunoja muistella. Pitää vain miettiä, miten

tästä eteenpäin. Hän oli vasta viidenkymmenen kieppeillä.

Hyvännäköinen, kun saa nuo pussit katoamaan silmien alta. Oli tullut

käveltyä mahdottoman paljon, kun sairaalaan oli niinkin pitkä matka.

Välillä kävellen, välillä pyörällä ja vain huonoilla ilmoilla

bussilla. Sekin tuntui kääntyvän parhain päin. Kunto hyvä ja

mieliala. Tietysti haikeutta.

   Isä oli haudattu tämän kaupungin hautausmaalle, sinne, mihin

Taiminkin äiti. Sinne isän viereen. Siellä äidilläkin olisi hyvä

olla. He olivat nähtävästi rakastaneet toisiaan hyvin paljon.

Täydensivät toisiaan. Komea, rauhallinen ja hyväntahtoinen isä ja

kipakansorttinen, ehkä vähemmän ajatteleva äiti.

   Ei millään pahalla, mutta niin se oli. Vaikea saada järkipuhetta menemään läpi.

Ei isäkään siinä aina onnistunut. Rauhan mielessä olivat pitkälliset tuloksettomat väittelyt vanhempien kesken. Isän rauhallinen selittävä ääni. Äidin kimakat vastalauseet, huudot, sättimiset, nyyhkytykset, tekoitkut. Sen jälkeen murjottaminen, jollei hän saanut tahtoaan läpi.. Isän tyyny ja peite vain olohuoneen sohvalle.

Niin ne hoituivat diplomatiat meidän perheessä.

   Ei tällaista en saa ajatella tällaisena...päivänä. Rauhaa  

hävetti, kun meinasi pujahtaa ajatuksiin, että "ilon" päivänä. Hyi

näitä mietteitä. Mikä nyt eteen? Hän ottaa vuorotteluvapaata. Menee  

vaikka Tampereelle. Se kiehtoi jotenkin. Kursseilla oli ollut

mukavaa. Hän lähtee aivan toisiin kuvioihin. Ehkä löytyy uusia

ystäviäkin. Oma ystävä?

 

   Jo tämä vain kestää. Paraati marssi ohi liput liehuen, reippaat

marssit soiden. Rauhan rinta kohoili. Hän voisi sitten käydä

konserteissakin vaikka Helsingissä asti. Pitäisi toki yhteyttä Sulon

perheeseen ja niihin pieniin tyttölapsiin. Outiakin täytyy ymmärtää.

Eihän sitä koskaan tiedä, mikä toisen taustalla on. Äitinsä kanssa

tämäkin eleli kauan, ennen kuin löysi Sulon. Luultavasti ovat

suhteellisen onnellisia.

   Vihdoinkin sairaalan pihalla, setelit kuskille, kiitokset ja

juoksujalkaa sisälle. Anna oli jo ulko-ovella vastassa. Hoikka

lämminhenkinen hoitajatar.

 - On tämä vain kauhea tapaus. Totta kai se tutkitaan, mutta kun

ketään ei ole todistamassa, mitä todella tapahtui. Veljesi on nyt

ruumishuoneella. Mennäänkö sinne ensin?

 - Kuinka jo siellä? Luulin, että äiti olisi vielä huoneessaan.

Olisin halunnut hyvästellä hänet siellä. Tulin niin nopeasti kuin

pääsin, mutta se paraati tukki tiet. Olisitte sen verran odottaneet

minua. Mutta mennään vain äitiä katsomaan. Haluan puhua Sulon

kanssa. Miten hän mahtaa voida? Ei kai loukannut itseään pahemmin?

   Anna Kaikkonen vain tuijotti. Sitten hän aloitti varovaisesti

selityksensä. Sulo se oli ruumishuoneella, koska hän oli saanut

surmansa siinä kaatumisessa. Lyönyt päänsä niin pahasti. Lääkärit

olivat tehneet kaikkensa, mutta ei toivoakaan pelastumisesta.

 - Onhan tämä aivan hirveätä. Voi Sulo-parkaa. Kaksi rakasta

vainajaa samana päivänä. Miten kestän tämän? Miten Sulon perhe

kestää?

 - Tässä on yhä jokin väärinkäsitys. Ei ole kahta vainajaa. Äitinne

on hengissä. Hänet saatiin elvytettyä, vaikka sydän oli välillä

pysähdyksissä. Olimme naapuri huoneessa auttamassa sitä Kaarlo

Matilaista, sitä 91-vuotiasta, joka oli saanut kohtauksen. Sitten

joku meni äitinne huoneeseen ja näki, että letkut olivat irti ja

äitinne kuoleman vaarassa. Sen jälkeen hoitaja huomasi veljesi

lattialla. Hän oli kai kompastunut omaan mustaan salkkuunsa. Emme

voineet mitään. Otan osaa suruusi, Rauha.

   Anna koetti halata Rauhaa, joka vain seisoi. Hän koki olevansa

kuin kaiken järjellisen ulkopuolella. Ei tällaista voi tapahtua.

Tämä on tietysti unta. Ilo äidin pelastumisesta oli niin syvällä,

ettei Rauha saanut siihen otetta. Kauhu Sulon menehtymisestä oli

kaiken pinnalla. Se järjettömyys. Se saattohoito.

   Rauhan tehtäväksi jäi ilmoittaa Outille. Kauheata itkua ja

syytöksiä.

 - Että pitikin joutua tuollaiseen rosvojen sukuun. Mammakin

varotteli minua naimasta Suloa. Nyt olette surmanneet mieheni ja

lastemme isän. Voi orporaukkoja. Senkin murhaajat. Se vanha huuhkaja

on siis yhä elossa? Sinä se vaadit, että Sulo-raukankin pitää valvoa

vuoteen äärellä. Ja nyt hän on kuooollluuuttt!

 

   Rauha hoiti kaiken. Hän otti haltuunsa sen mustan salkun, johon

veli-rukka oli kompastunut. Ajatteli viedä sen Outille. Kokeili noin

muuten vain lukkoja, kun se kuitenkin oli saanut niin kovan iskun.

Salkku olikin lukitsematon. Hän raotti sitä sen kummempaa aikomatta

ja näki päällimmäisenä paperin, joka koski juuri äidin omakotitaloa.

Näytti tarjoukselta. Eihän mistään myynnistä ole ollut puhettakaan

tässä vaiheessa. Rauha ihmetteli hetken ja sulki laukun.  

   Outi halusi, että Sulo haudattaisiin Helsinkiin hänen omaistensa

sukuhautaan. Äiti ei kuitenkaan voisi osallistua, joten Rauha

suostui. Hän asui hotellissa muutaman päivän. Eivät olisi kestäneet

toistensa seuraa. Etenkin Outi, jonka mamma katseli Rauhaa pitkin  

nenänvarttaan. Rauha tunsi olevansa ilmapalloakin mitättömämpi.

Lisäksi häntä pidettiin suorastaan vaarallisena. Lähes rikollisena.

Arvaamattomana. Oli johtanut vävypojan karseaan ansaan.

   Muistotilaisuuden jälkeen Outi tuli kuitenkin juttelemaan

Rauhalle. Hänellä tuntui olevan jotakin asiaa. Vältteli ja kierteli,

mutta sai viimein sanottua, mitä sisimmässä liikkui.

 - Haluaisin vain sanoa, että sitten kun mummu, se äitisi nimittäin,

kuolee, ei häneltä jää kovin paljon perittävää. Aion lähteä äitini

veljen luokse Kaliforniaan. Tyttäret saavat käydä koulunsa siellä.

En kestäisi täällä näitten muistojen keskellä. Jos mummu sillä välin

lähtee, voin valtuuttaa sinut hoitamaan perintöasioita.

   Rauha todella ihmetteli.

 - Ei perittävää? Ei tietysti mitään miljoonaperintöjä, mutta

tietääkseni isä jätti äidille melkoisen summan rahaa ja hyviä

vakaita arvopapereita, jotka vielä ovat kartuttaneet omaisuuttamme,

koska ne on sijoitettu hyvin. Johan Sulokin niistä tiesi?

 - Niin tiesikin. Hänhän niitä juuri sijoitteli. Sanon tämän vain

siksi, ettei minua sitten ulkomailta asti tänne hätyytettäisi.

Tiedät kai, että ennen kuin äitisi sai halvauksen, niin edellisenä

kesänä hän antoi Sulolle melkein kaiken käteisen rahan ja ne

arvopaperit sijoitettaviksi. Hän tiesi, että Sulolla oli paljon

menoja ja velkoja. Ei ne suuren maailman kaupat aina niin nappiin

suju. Rahoista ei ole mitään jäljellä eikä oikeastaan niistä

arvopapereistakaan. Huono tuuri sijoituksissa.

 - Onko tuollainen edes laillista? Olenhan minä yhtä tasa-arvoinen

perijä kuin perheen poikakin nykyajan Suomessa.

 - Älä nyt parjaa rakasta vainajaa. Totta kai se oli laillista.

Äitisi vain lahjoitti ne rahat ja muut. Saahan sitä lahjoja antaa.

Onhan sinullakin mummun koruja ja isäsi kirjoja, ja lisäksi olet koko ajan asunut ilmaiseksi äitisi luona. Siitä koituu suuri summa rahaa vuosien aikana.

 - Minäkö ilmaiseksi? Ehkä vielä koulutyttönä, mutta sen jälkeen

olen varmasti antanut osuuteni palkasta äidin ja talon hoitoon.

 - Äidilläsihän oli huomattava eläke, joten...

 - Se säilyi melkein koskemattomana tilillä, jollei se sinun rakas

Sulosi ole sitäkin päässyt kähmimään. Ruuat, sähköt, uudet

hankinnat, huonekalut sun muut hoidin pääasiallisesti omista

rahoistani. Jopa remontitkin. Äiti antoi aina niin sitkaasti omia

tulojaan käyttöön, vaikkakin ne olivat yhteisiä kuluja.

 - Mihin muuhunkaan olisit rahojasi syytänyt. Ei kai vanhalla

piialla niin kovin suuria mielitekoja ilmene..

   Rauha suuttui. Sanoi muutamia kovia sanoja kälylleen. Syytti jopa

äidin omaisuuden kähveltämisestä.

 - Älä nyt hermostu suotta. Luulin, että äitisi oli kertonut

sinulle näistä lainaamisista, mutta minä vain varmistin...

 - Milloin äiti olisi siitä kertonut? Melkein heti sen jälkeen

halvaantui. On tämä vain törkeä teko.

 

   Jotenkin Rauha aivan selvästi muisti sen elokuun, jolloin Sulon

perhe oli ollut heillä. Ennen äidin sairastumista syyskuun alussa.

Hän muisti, että eräänä päivänä Outi oli kovasti patistellut häntä

lähtemään kaupungille ostoksille. Rauha oli ihmetellyt sitä, koska

ei Outi niin kovin kärkkäästi hänen seuraansa hakenut. Sillä välin se

roistomainen Sulo oli tietysti vikitellyt äidiltä ne rahat. Ehkä

vaatinut ihan nimen paperiin. Se kyllä osasi ajaa asiaansa vaikka

toisten autoja kolhiessaan.    

   Se aika oli toisestakin syystä jäänyt niin kirkkaana hänen

mieleensä. Vain paria viikkoa myöhemmin äidillä ja hänellä oli ollut

sanaharkkaa jostakin, ja äiti oli loukannut häntä raskaasti. Kesken

riitelyn tämä oli lähtenyt pihalle postilaatikolle. Sille matkalle

hän oli jäänyt. Jalat menivät kerralla alta. Suoraan sairaalaan.

Neljä vuotta. Kuin eilinen päivä. Äiti oli sanonut, että...

   Rauha rupesi kiireesti ajattelemaan jotakin muuta. Joku on

sanonut, että kauheinta maailmassa ovat katkerat silmät. Sellaista

Rauha ei halunnut itselleen. Täytyi vain miettiä, miten elämänsä

järjestää tästä eteen päin.

 

   Kotona kaikki oli ennallaan. Työ. Talon hoito. Äidin luona

käyminen. Tämä oli taas hieman paremmassa kunnossa. Oli irrotettu

hengityskoneesta. Piti silmiään välillä auki. Ei silti mitenkään  

ilmaissut ymmärsikö puhetta. Rauha harvensi käyntejään sairaalassa

eikä tietenkään enää jäänyt yöksi. Hoitajistakin se oli turhaa.

   Eräs ajatus hautui yhä. Oikeastaan se oli vanha ajatus. Hän

ottaa työstä vapaata, menee vastaavaan paikkaan tai vaikka

huonompaankin jonnekin muualle. Ehkä Tampereelle? Vuokraa osan

talosta ja lähtee. Lähtee vihdoin ja viimein maailmalle. Jokin vielä

jarrutteli. Äiti. Voinko sittenkään jättää häntä tänne yksin? Mutta

onhan puhelimet, ja hän jättäisi talosta niin paljon omaan

käyttöönsä, että voi milloin hyvänsä tulla äitiään tervehtimään.

   Tämä suunnitelma rauhoitti mieltä. Rauha pani toimeksi. Paikka

Tampereella järjestyi. Sopiva perhe vuokralaiseksi löytyi. Perheestä

sai enemmän tuloja, ja lisäksi talo oli kuin omiaan lapsille. Suuri

ihanan hyvin hoidettu, Rauhan hoitama, puutarha. Sitä tulisi vähän

ikävä. Mutta se rehkiminen. Mahtavaa päästä muualle. Uusiin

seikkailuihin. Eipä silti, että hänellä olisi ollut vanhojakaan.

Jolsaa, tylsää ja tasapaksua elämää. Oikeata orjan kituuttamista.

 

   Joutuessaan siirtelemään tavaroita pois vuokrattavasta osasta

Rauha saman tien teki jonkinlaista inventaariota kodistaan.

Tutki ja hävitti tarpeetonta. Hän vilkaisi myös vanhaan visapuiseen

lippaaseen, jossa tiesi äidin säilyttävän kirjeitään ja muita

muistojaan.

   Hieman haikeana hän hypisteli kirjenippua, jonka ympärillä oli

haalistunut silkkinauha. Tosi romanttista. Ne olivat isän kirjeitä

sodasta. Morsiamelleen. Rauha silmäili yhtä. Miehekästä hiukan

kulmikasta käsialaa. Ajan liottamaa mustetta. Rakas Lyyli. Ikävää ja

kaipausta. Ihan runollistakin tulevalta verovirkailijalta. Kaipasi

Lyylin ruususuuta ja kultaisia kiharoita. Nauravia sirkeitä silmiä.

Hellää hymyä.

   Lippaassa oli vielä joitakin hämäriä valokuvia. Ehkä isästä.

Jokin talo. Kai isän kotitalo maalla. Iltamaliput. Jokin arvoton

pikkukoru, mutta muistona varmaankin kallisarvoinen, koska se oli

säilytetty. Rauha tunsi surumielisyyttä kuihtuneista tunnelmista.

Tunsi haikeata ikävää isää kohtaan ja lapsuuteen, jolloin hän oli ollut itse

asiassa hyvin onnellinen. Kun vain jaksoi taistella paikasta

auringossa paljon nuoremman kruununprinssin kanssa.

   Rauha huokaisi ja aikoi juuri sulkea lippaan. Asettaisi sen

muiden muistoesineitten ja valokuva-albumien joukkoon. Varmaan talteen.

Silloin isän kirjeitten alta pilkotti jotakin eriväristä kuorta.

Nähtävästi irrallinen ja uudempi. Yksinäinen kirje, jossa oli äidin

nimi päällä. Postileima Helsingistä. Käsiala tuttua. URHO!

   Kirjehän oli Urholta, hänen rakkaalta sulhaseltaan, jonka kanssa

heillä oli ollut niin suloiset yhteiset tulevaisuuden suunnitelmat.

Mitä ihmettä Urho äidille kirjoittaa? Kirjesalaisuus. Mitä vielä.

Kirjehän on avattu. Lähes kaksikymmentä vuotta vanha. Esiin vain

kuoresta ja vapisevin käsin Rauha silittelee arkin auki.

   Tekstiä oli vähän:

   "Arvoisa Rouva Lyyli Pörhönen. Vastauksena kirjeeseenne, joka

todella hämmästytti minua, olen päätynyt seuraavaan ratkaisuun.

Koska niin ehdottomasti vastustatte Rauhan ja minun avioliittoa,

ilmoitan Teille, että luovun tyttärestänne, jota kuitenkin

sydämestäni rakastan. Kirjeessänne Te erittäin painokkaasti

uhkasitte ottaa yhteyttä työnantajiini täkäläisessä seurakunnassa ja  

paljastaa heille kiinnostukseni salatieteisiin ja toimintani

sihteerinä teosofisessa seurassa. Koska olen juuri saamassa

vakinaisen toimen seurakunnan talousosastolta, katson parhaimmaksi

suostua vaatimuksiinne ja luvata, etten enää yritä tavata Rauhaa.

Kunnioittavasti   Urho Miettinen."

 

   Tältä varmaankin tuntuu nuoresta vaimosta, joka saa rintamalta

kuolinviestin, jossa kerrotaan, että rakas puoliso on kaatunut. Isku

tuntui ihan fyysisellä tasolla. Rauhan sydän melkein pysähtyi ja

lähti sitten epäröiden ja tuskaisena uudelleen käyntiin.

Epätasaisesti jyskyttäen. Hikeä nousi otsalle ja joka puolelle.

Tällainen on kai rakkaan ystävän antama tikarin isku selkään.

   Äiti ei ollut vihjaissutkaan tekemästään myyräntyöstä. Hän oli

vastustanut Urhoa yhtä ponnekkaasti kuin muitakin, jotka yrittivät

saatella tytärtä tai muuten lähestyä. Tämä kirje toi mieleen Urhon

kummallisen äkkinäisen vetäytymisen kuvioista. Se oli ollut

hälyttävää ja outoa, ja Rauha oli yrittänyt puristaa Urholta

selitystä. Sekä puhelimitse että kirjeillä. Urho ei vastannut

kirjeisiin, vältteli vastauksiaan puhelimessa. Sanoi, ettei jaksanut

enää odottaa. Mitä odottamista siinä oli? Rauha olisi vaikka

karannut, jos äiti olisi laittanut liian kovasti hanttiin.

 

   Urhon vanhemmat asuivat yhä sen kadun varrella, jota Rauha vaelsi

kotiin työstään ja nyttemmin myös sairaalasta. Tervehtivät kohteliaasti

mutta etäisesti. Urhoa Rauha ei ollut tavannut kuin aivan

satunnaisesti miehen käydessä vanhempiensa luona. Lyhyt tervehtiminen, voinnin tiedustelu, hyvän voinnin toivotukset, pakeneminen.

   Nyt Rauha käsitti. Ennen muuttoaan Tampereelle hän kävi yhden

kerran sairaalassa, sopi asioista henkilökunnan kanssa, ei antanut

uutta osoitettaan, vaan sanoi itse ottavansa yhteyttä. Rauha meni

äitinsä huoneeseen. Äiti makasi selällään. Hiukan kiilui

silmäluomien alla. Kuin käärmeen tuijotus. Pientä korinaa ja

puhinaa.

   Rauha astui vuoteen viereen, mutta ei istahtanut tuoliin, kuten

niin suunnattoman monia kertoja neljän vuoden aikana. Hän lausui

hiljaa, ettei käytävään kuuluisi:

 - Niin äiti, jos nyt enää pystyn sinua sillä nimellä puhuttelemaan.

Ehkä yritit tehdä parhaasi. Niin yritin minäkin. Minun on nyt

lähdettävä pois. Lopultakin. En uskalla jäädä tänne näitten

muistojeni ja tunteitteni kanssa. Parempi on että lähden. Yritän

unohtaa. Hyvää vointia. Hyvästi rouva Lyyli Pörhönen.

 

   Rauha kotiutui Tampereelle. Työpaikka oli mukava samoin vuokra-

asuntona oleva kaksio. Hän sisusti sen oman makunsa mukaan. Osti

huonekaluja, tekstiilejä ja koriste-esineitä. Teki siitä sopesta

oman kodin, ensimmäisen mitä hänellä koskaan oli ollut. Oman. Hän

kävi teatterissa, konserteissa ja erilaisissa harrastuksissa. Löytyi

mukava oma ystävä. He tekivät matkoja yhdessä. Elämä tuntui todella

rikkaalta ja mielenkiintoiselta. Lupaavalta.

   Rauha soitti sairaalaan silloin tällöin. Ei koskaan antanut

puhelinnumeroa. Hän ei ollut edes kertonut, että asui Tampereella.

Ennemminkin vihjaisi ulkomaitten suuntaan. Se olikin helppoa, koska

hän saattoi soittaa esimerkiksi juuri Pariisista tai vieläkin

kauempaa. Lyylin tilanne oli ennallaan.

     

   Joskus kohtalo ei viitsikään pysytellä piilossa ja taka-alalla.

Joskus se on niin malttamaton toteuttamaan suunnitelmiaan, että

kasaa tapahtumia ja niin sanottuja sattumia yhteen paikkaan ja

yhteen hetkeen.

   Kun Rauha saapui uuteen elämäänsä Tampereelle ja raahasi

matkatavaroitaan junasta pitkin loputonta laituria, joku puhutteli

häntä. Se oli mies. Rauha ei tuntenut. Ehkä viisissäkymmenissä.

Miellyttävä hymy. Hän tarjoutui auttamaan kantamisessa. Rauha

suostui, koska alikulkukäytävätkin olivat vielä samoamatta ja hän

oli aivan voipunut tähänastisestakin punnerruksesta.

   Mies, Alpo, oli vuosi sitten jäänyt leskeksi ja muuttanut

Tampereelle uuteen työpaikkaan. Pakeni muistojaan. Vaimon

pitkällistä ja kivuliasta sairautta. Kaksi vuotta yhtä mittaa

sairaalassa istumista.

   Vaimo oli ollut tajuissaan loppuun asti. Alpo kävi siellä kaksi

kertaa päivässä, luki lehtiä ja kirjoja. He kuuntelivat musiikkia ja

keskustelivat kaikesta. Ihan kaikesta. Se oli ollut vapauttavaa ja

lohduttavaa molemmille. Silti suru ja tuska olivat olleet melkein

sietämättömät kestää. Heillä oli yksi aikuinen tytär ja pieni

tyttärenpoika. He olivat suurena lohdutuksena Alpolle.

   Rauha kuunteli ihmeissään. Näin erilaisia voivat samantapaisetkin

kohtalot olla. Hän kertoi Alpolle äidistään ja koko surkean

törkytarinan aina Urhon kirjettä myöten. Tuntui hyvältä saada pohtia

näitä asioita jonkun ymmärtäväisen ihmisen kanssa. He kiintyivät yhä

enemmän toisiinsa. Haaveilivat jo yhteisestä kodista.

 

   Rauha ei ollut taas moneen viikkoon soittanut sairaalaan. Miten se

vain niin oli jäänytkin. Hänelle oli tarjottu vakinaista tointa

virastossa, he ostivat Alpon kanssa yhteisen asunnon ja rakensivat

omaa pesää suurella riemulla ja odotuksella. Käväisivätpä välillä

ulkomaillakin. Hyvin synkkasi. Yhteistä touhua riitti.

   Eräänä päivänä sairaalasta soitettiin. Ilmoitettiin, että äiti

oli lähtenyt tajuihinsa tulematta. He olivat kauan yrittäneet saada

yhteyttä omaisiin. Sulon leski oli Amerikassa ja jostakin syystä he

luulivat, että Rauha olisi myös ulkomailla. Eivät olleet saaneet

yhteyttä. Ehkä veruke. Kai nyt vielä Suomenmaassa kirjoilla olevat

ihmiset tavoitetaan. Joka tapauksessa he tarvitsivat lupaa

hautaukseen ja muihin järjestelyihin ja halusivat tietenkin, että

omaiset hoitaisivat tämän puolen asiasta.

   Rauha epäröi ja viivytteli. Ei oikein osannut sanoa. Miettisi

vielä ja ottaisi yhteyttä myöhemmin. Hoitaja vaikutti kummastuneelta

ja väitti, etteivät he pysty vainajaa ylen kauan säilyttämään.

 - Teillähän on talokin täällä. Emme oikein ymmärrä. Yrittäkää nyt

toimia ja tulla paikalle.

   

   Rauha oli kuin jäässä. Kertoi Alpolle lyhyesti tapauksesta.

Sitten vain mietti. Alpo selvästi ihmetteli rakkaansa käytöstä,

mutta ei puuttunut siihen. Sanoi ainoastaan, että ehkä tähän jokin

sysäys tulee, joka panee rattaat pyörimään. Ei sitä vastoin tahtoaan

ja sydäntään voi menetellä. Mieti ja rukoile. On vain niin, että jos

ihminen on onnellinen ja tyytyväinen, hänellä on kyllä varaa tinkiä

periaatteistaan ja katsoa läpi sormien.

   Se säväytti Rauhaa jonkin verran. Jos hän rupeaisi rukoilemaan,

kai hänen olisi pakko heti lähteä kotipaikkakunnalleen. Totta kai

siihen silloin vaikuttaisi se anteeksiantamus ja kaikki tuollainen,

mikä kristinuskoon kuuluu.

   Rauha alkoikin kertoa Alpolle niistä loukkaavista sanoista, jotka

äiti oli hänelle huutanut sinä iltana, jolloin hän oli tuupertunut

omalle kotipihalleen. Rauha oli halunnut katsella telkkarista

jotakin ohjelmaa horoskoopeista, ja äiti oli halveksivasti hymyillen

käskenyt häntä vaihtamaan kanavaa.

 - Mitä tuollaista huuhaata seuraat. Mutta ei kai tyhjäaivoisella

vanhalla piialla ole muutakaan ajanvietettä.

 - Se on ihan mielenkiintoista. Eihän siihen tarvitse uskoa, mutta

ihmistyyppeinä eri horoskooppimerkit ovat jännittäviä. Sinä äiti

olet esimerkiksi Leijona, jolle on tunnusomaista tuuhea tukka ja

hallitsemisen..., Rauha keskeytti, ettei olisi loukannut äitiä. -

Sulo on Jousimies eikä mikään ihmekään kun on niin levo..., ei kun

liikkuvainen. Minä itse olen Neitsyt, aina valmis palvelemaan...

 - Palvelusta en tiedä, mutta neitsyt kyllä olet, tyttö-parka.

Sinuun ei mies viitsisi katsoa kahta kertaa. Sellainen mitätön

harmaa hiiri.

   Tuntui, että äiti oli tavallista enemmän tuohtunut tuosta

horoskooppiasiasta. Rajatiedon vuoksihan hän oli Urhoakin

vainonnut. Tai ainakin käyttänyt sitä keinona säikytellä mies eroon

tyttärestä. Rauha yritti vielä puolustella näkemystään.

 - Ihan älykkäätkin ihmiset tutkivat sitä, jopa tieteenä ulkomailla.

 - Silloin sinun onkin parasta luopua koko aiheesta. Älysi ei riitä.

Isäsikin jo sanoi, että on sääli, että tytär on niin väritön ja

keskinkertainen. Ei edes ulkomuotonsa puolesta tule kauniiseen

äitiinsä. Tyhmä mikä tyhmä.

 - Älä vedä isää tähän. Hän rakasti ja kunnioitti minua. Älä riistä

minulta häntäkin ja hänen kaunista muistoaan!

 - Etkö kestä kuulla totuutta itsestäsi? Ja sinua minun pitää sietää

täällä päivästä päivään, senkin...

 - Äiti oli aivan kiihtyneessä tilassa ja ryntäsi postilaatikolle.

En ole kenellekään voinut puhua tästä viimeisestä riidasta. En ole

sitä uskaltanut edes ajatella. Se koski niin.

   Alpo lohdutteli häntä ja arveli, ettei Rauhan isä varmaankaan

ollut sellaista edes sanonut. Äiti oli vain kiukuissaan käyttänyt

ylisanoja nujertaakseen tyttärensä.

 

   Silti Rauha ei pystynyt tilaamaan lippuja eikä soittamaan

sairaalaan. Alpo ja hän olivat ostaneet kihlasormukset. Sillä

tavalla oli mukavampaa matkustella ja asua samassa huoneessa. Eivät

he itse olisi siitä niin välittäneet, mutta Alpon tyttären mies oli

pappi ja töissä lähellä sijaitsevassa seurakunnassa. Alpo ja Rauha

vierailivat siellä usein. Rauhalla oli Päiviin ja pikku Jaakkoon

oikein mukava suhde. Pappilan väestä tuntui vain kivemmalta, että

ukin tyttöystävällä oli kihlasormus.

   Rauha katseli sormustaan. Pieni kaunis rubiini. Oli hyvä olla.

Sitten välähti mieleen kaukainen lapsuusmuisto. Punainen rubiini.

Tosiaan, äidilläkin oli ollut sellainen sormus. Rauha tarkasteli

kynsiään. Täytyisi käydä hoidattamassa kätensä, niin kuin

jalkansakin. Oli ihana tunne, kun joku hoiti ja hemmotteli. Näki

vaivaa hänen hyvinvointinsa vuoksi. Äidin kynnet.

   Äiti oli ollut hyvin tarkka ulkomuodostaan. Oli opettanut

Rauhallekin monia asioita kauneudenhoidosta. Ne vinkit vain olivat

pikku hiljaa rapisseet käytöstä, kun ei ollut tarvetta koristautua

niin kovin houkuttelevaksi. Äidillä oli vaalea runsas tukka ja

keskellä jakaus. Molemmin puolin pehmeitä naisellisia laineita. Hän

kävi ahkeraan kampaajalla ja usein hänelle laitettiin suuri tuuhea

nuttura, joka puki häntä oivallisesti.

    Kauniita, maulla valittuja vaatteita. Eräskin suklaanruskea

leninki. Nähtävästi silkkiä. Siinä oli pieniä punertavia ja

sinertäviä kukkia. Sanomattoman suloinen. Rauha oli mielellään

kosketellut sitä. Vaalea suuri kaulus. Aina helminauha kaulassa kuin

kuningattarella. Kädet. Hyvin hoidetut pitkät kapeat sormet. Soikeat

kynnet, joissa oli väritöntä lakkaa. Vain aavistuksen verran.

Räikeän punaiset kynnet olivat äidille kauhistus. Niin

rahvaanomaista.

   Rauha muisteli äidin käsiä ja kynsiä. Hellät kädet, siihen aikaan

kun isä vielä eli, jolloin kaikki oli kuin satukirjasta. Äiti lauloi

mielellään. Kauniit soikeat kynnet pianon valkoisilla koskettimilla.

 

   Puhelin soi. Sairaalasta soitti joku uusi hoitaja. Ärhäkkä ja

kuuluva ääni.

 - Kyllä se on nyt sillä viisiin, että teidän on parasta heti tulla

tänne hoitamaan äitinne hautaaminen. Pian häntä on jo vaikeata saada

hautauskuntoon. Liukenee kaikki pitkin arkkua. Kynnet jo seilaavat

ympäri pakastinsäiliötä. Samoin hiukset. Me hoidamme hautaamisen

kaupungin toimesta, jolleivät omaiset sen vertaa piittaa

vainajastaan. Odotan vielä huomiseen, ja sen jälkeen kaapikaa itse

äitinne jäännökset säiliön pohjalta. Näkemiin.

   Rauha oli pyörtyä. Vaivoin hän sai selostettua asian Alpolle,

joka vain rauhallisesti kysyi, mitä hän aikoisi tehdä. Silloin Rauha

teki päätöksensä.

 - Lähdemme heti seuraavalla junalla Honkakoskelle. Molemmat mikäli

se sinulle sopii.  Tämä kai oli se sysäys. Täytyyhän meidän vielä

tämä viimeinen saatto hoitaa loppuun asti, oma äitini viimeiseen

lepopaikkaansa rakkaan isäni viereen.  

     

                                              - - -

 

V NELIÖSENTTI NAISTA

 

 - Mikä se siveysvyö on? hän kysyi.

 

                                             - - - - -

 

   Helena istui ravintolapöydän ääressä. Tai oikeastaan kapakan.

Hämärä valaistus ja hämäriä olentoja ahtaassa tupakansavuisessa

tilassa. Onneksi musiikki ei ollut liian kovalla, sillä tähän

teatterilaisten ja taiteilijoitten kantapaikkaan tultiin sekä

juomaan että keskustelemaan. Keskustelu vain tyrehtyi aina hiukan

liian aikaisin, mutta kuitenkin kauan ennen juomisen loppumista.

Lennokkaat, älykkäät lausahdukset muuttuivat ensin haparoinniksi,

sitten asteittain yhä kovaäänisemmäksi sopertavaksi jankkaukseksi.

   Sen jälkeen voitiinkin yleisö jakaa kahteen luokkaan: ne jotka

korottivat railakkaasti ääntään ja suuttuivat, jopa haastoivat

tappelua, ja toisena ne, jotka soperruksesta siirtyivät sössötykseen

ja mutinaan sekä siitä edelleen synkkään mökötykseen. Tähän

jälkimmäiseen luokkaan voitiin vielä alalajina sijoittaa pöydän alle

liukujat.

   Helena ei ymmärtänyt, mikä häntä tänne veti. Ehkä yksinäisyys ja

tilaisuus nauttia pari lasillista ilman että täytyi vahtia, oliko

murrosikäinen tytär jo kotosalla. Hän ei koskaan ostanut viinaksia

kotiin, koska häntä kauhisti ajatuskin yksin naukkailevasta

katkeroituneesta naisesta. Sellaisesta olisi vain seurauksena

ympärivuorokautinen känni. Niin paljon hän oli tarkkaillut ihmisten  

alkoholisoitumista.

   Nainen ei missään nimessä halunnut näyttää Jaanalle huonoa

esimerkkiä. Siitä oli jo aivan tarpeeksi omantunnon syytöksiä, että

hänen oli pakko savutella kotonakin, tosin vain parvekkeella tai

pihalla. Hän oli melkein ketjupolttaja. Sen "melkein"-sanan olivat

valmiita poistamaan kaikki muut paitsi Helena itse sekä hänen

herkkäuskoinen ja huonomuistinen äitinsä, joka onneksi asui omassa

kaksiossaan toisella puolella kaupunkia. Joskus täytyi myöntää,

ettei elämä sittenkään kolhi ihmistä joka kohdassa. Ei hänellä ollut

mitään äitiä vastaan, mutta...

 

   Helena vilkaisi kelloa, kahteen kertaan, koska hän ei viitsinyt

kaivaa silmälaseja esille. Viisasta täällä, jossa ystävällisetkin

hoipertelijat saattoivat kyynärpäällään pukata lasit lattialle.

Sieltä niitä ei löytäisi kuin hyvin koulutettu poliisikoira. Ahdasta

ja tunkkaista ja asiakkailla kamalasti tavaraa mukana. Etupäässä

muovipusseja. Helenalla oli siisti nahkalaukku, koska hän oli

matematiikan opettajana lukiossa.

   Täytyisi lähteä kotiin ajoissa. Jos sittenkin palauttaisi kokeet

maanantaina. Luokka olisi mielissään ja ihmeissään. Hänellähän

kokeet tavallisesti roikkuivat korjaamattomina jopa kolmatta

viikkoa. Raskasta ja tylsää. Mutta sai olla tyytyväinen, että oli

yleensä työtä, vieläpä vakinaisena lehtorina. Että hän oli

jaksanutkin hoitaa sen opetusharjoittelun päätökseen kaikkien

huoliensa keskellä. Edes se hyvä asia.

   Ulkona kai pyrytti, kun sisälle tulijat näyttivät märiltä

kissoilta. Ja haisivat samalta, otaksuttavasti, sillä eihän tässä

sakeassa savupilvessä mitään hienompia tuoksuja pystynyt erottamaan.

Nenä vielä aina tukossa, krooninen yskä.

   Ensilumi ja 0-keli. Hurjan liukasta, mutta Helenahan ei ollut

liikkeellä autolla. Liukasta kengillekin, kun ne olivat sellaisen

jalassa, joka oli ottanut pari tuoppia. Matemaattisella tarkkuudella

yksi ja yksi neljännes tuoppia tähän mennessä. Nyt kyllä täytyy

todella jo lähteä. Mutta onhan vasta lauantai. Ihanaa, ettei

huomenna tarvitse repiä itseään kouluun. Pitäähän sitä opettajan

saada rentoutua ystävien seurassa. Sen jälkeen rauhallinen ja

yksinäinen yö edessä.

   Ei ketään ystäväksi luokiteltavaa tässä puljussa. Joskus tuli se

saman koulun saksan opettajakin tänne irrottelemaan, se Kaisu. Sen

kanssa oli mukava jutella siihen soperrusvaiheeseen asti. Ihmiset

eivät sitten osaa pitää määräänsä. Eivät missään asioissa. Vaikkapa

raha-asioissa, kuten heidän suomen opettajansa. Voi sitä tuhlausta

ja harkitsemattomuutta, silkkaa sinisilmäisyyttä, kun se...

 

   Analysoivat ajatukset keskeytyivät, kun Wuonouoma, se ikuinen

taidemaalari, tönäisi Helenaa vahingossa olkapäähän ja lorautti

puolen desiin verran olutta hänen mikrokangastakilleen. Senkin

törppö.

   Mies työnsi viinalta lemuavan tahmaisen huulipartansa aivan

naisen suun eteen. Olisi työntänyt pidemmällekin, mutta pitkä nokka

oli esteenä. Helena ei voinut sietää humalaisia. Jollei se Kari-

ryökälekään olisi joskus ottanut lasillista liikaa, he ehkä...

 - Anteekshi, kauhiashti anteekshi. Miten minä nyt näin toheloin?

Shaanko ishtua tähän vashtapäätä, Helena?

   Ennemminkin tuo kaveri olisi voinut hämmästellä, milloin hän ei

toheloinut. Taiteilijaelämää. Vaimo jättänyt, lapset hylänneet,

työnantaja potkinut pois hyvästä postivirkailijan paikasta. Alkoivat

kai kirjeetkin tuoksua uudelle ja vanhalle ja vielä kerran uudelle

oluelle. Vuokraemäntä sitä sentään sieti, koska jostakin kummasta

Wuonouomalle löytyivät rahat vuokraan, piimään, lenkkimakkaraan,

leipään ja tietysti viinaan. Vai maksoiko hän vuokran joillakin

muilla palveluilla? Onhan sitä paljon remontoitavaa leskirouvan

huushollissa.

   Viinan ohella Wuonouomalla oli toinenkin haave ja harrastus. Hän

maalasi. Oli maalannut jo kauan. Useimmiten samaa taulua. Värien

piti saada kuivua. Aina oli työn alla sama merimaisema, vai oliko

kaikkien teosten nimi merimaisema? Niin perusteellinen siveltimellä

tökkiminen luulisi joko kuluttavan kankaan täysin puhki tai keräävän

maalaukseen kymmenen sentin pakkelikerroksen kuin yleiseen naiseen.

Tarvittaisiin arkeologiset kaivaukset, ennen kuin alkuperäinen

merimaisema tulisi kaavittua esille.

   Ei Helena yleensä ollut ilkeä, mutta uuteen takkiin imeytyvä

lähtemätön oluen haju ehkä tahrakin harmittivat todella. Hän ei

ollut antanut miehelle lupaa istua pöytäänsä, mutta eihän Wuonouoma

sitä odottanutkaan, ei olisi kai kuullutkaan. Kuulolaite toisessa

korvassa. Onneksi ei ollut intohimoinen kaupunginorkesterin

violisti.

   Wuonouoma siis änkesi ja kiemurteli ja puuskutti ja yritti saada

olemuksensa mahtumaan vastapäiselle tuolille. Helena ei vetänyt

pöytää piiruakaan itseensä päin. Sen sijaan hän painoi mahaansa

pöydän reunaan, ettei se vahingossakaan liikkuisi. Nainen oli kuin

Talvisodan sankari, joka ei luovuta neliösenttiäkään maata

vihollisen haltuun.

   Taiteilija luopui ponnisteluista, suhautteli pari kohteliasta

hyvästijättölausetta ja alkoi piehtaroida naapuripöytään. Helena ei

olisi jaksanut sen höpinöitä. Lisäksi Wuonouoma koetti saada

kauppoja aikaan. Se varsinainen suurteos, se isokokoinen

merimaisema, ei toki ollut kaupan, mutta hänellä piisasi

ensiluokkaisia luonnoksia. Helenakin oli kerran erehtynyt ostamaan

sellaisen. Ei koskaan voinut tietää, kuka taidemaalari olisi

tulevaisuudessa jokin Edelfelt tai Rubens, ja silloin hänellä olisi

makuuhuoneessaan oikea kultakaivos.

   Siksi Helena oli ostanut Wuonouoman luonnoksen. Kotona hän vasta

oli huomannut sen töhryisyyden. Kapakan savujen keskellä ja vielä

ilman silmälaseja se oli näyttänyt paremmalta. Helena ripusti taulun

olohuoneen nurkkaan äidin lahjoittaman ristipistotyön yläpuolelle.

"Punahilkka ja susi". Se oli se äidin askartelutyö. Myöhemmin Helena

joutui nostamaan äidin työn ylemmäksi. Tämä kun oli loukkaantunut

vähättelevästä sijoituksesta.

   Wuonouoman taulu oli tuonut muassaan odottamattoman ongelman.

Helena oli ihme kyllä alkanut jopa tottua siihen. Hänen käsityksensä

mukaan yläreunassa olevat mustat koukerot meriteerasivat tummia

lintuja, kuten "Yössä, yössä, yössä, tummat linnut lentää. Työssä,

työssä, työssä, lepää tuskat sentään". Tätä laulua Helena joskus

hyräili katsellessaan taulua "Kauniitten ja rohkeitten" lomassa.

   Yläosassa leijui vielä tummia ukkospilviä, ja alhaalla oleva

vaalea oli tietysti välkkyvää vettä. Näin hän oli sen esitellyt

Kaisullekin, joka kauan käänteli kaulaansa ja kiharapilvipäätänsä,

ennen kuin uskoi tämän selityksen.

   Sitten se mokoma Wuonouoma tuli Helenan luona käymään. Oli

luvannut raamit kaupanpäällisiksi. Rumat ja liian isot. Valkoista

ripsuvaa kangasta jäi tursuamaan välistä. Helena kiitteli ja alkoi

asettaa maalausta paikalleen. Wuonouoma sanoi, että se menee

väärinpäin.

 - Älä nyt hullussa. Näin minä sitä olen pitänyt. Katso nyt noita

tummia lintuja.

   Wuonouoma raivostui, oikeastaan hillittömästi, mutta

taiteilijalla pitääkin olla temperamenttia.

 - Sinä se vasta toope olet. Ne tummat koukerot ovat minun

signeeraukseni, minun nimikirjoitukseni. Etkö tollo näe, että MAUNU

WUONOUOMA?

 - Entä nuo tummat ukkospilvet?

   Wuonouoma itse näytti ukkospilveltä kun hän karjaisi:

 - Sehän on vihreätä metsää, kuusikkoa. Ja pieni kaistale merta.

 - Jaa, entä tuo vaalea alhaalla? Minusta se juuri näyttää vedeltä.

 - Sehän on taivasta, valkopilviä. Voi teidän porvareitten

tyhmyyttä!

   Taidemaalari käänsi teoksensa oikein päin ja lähti kiukkuisesti

puhisten ulos. Ei huolinut edes Helenan tarjoamaa kahvia. Miehen

poistuttua Helena rauhallisesti käänsi taulun taas väärinpäin.

"Linnut" ylös. Hän oli jo oli ehtinyt kiintyä siihen tuossa

asennossa. Ei se kaikki elävässä elämässäkään niin tuiki kohdalleen

osu. Vääristynyttä kuvajaista kaikki.

 

   Tilaan vain yhden tuopillisen ja sitten lähden. Sää todella

pelotti. Pyryä ja pöpperökeliä. Kamalan liukasta sillalla. Se oli

pitkä, koska joki oli tällä kohtaa mahtavan leveä. Silta oli

kuuluisa siitä, että siltä ponkaisivat itsemurhakandidaatit kohti

vuolaan virran kuohuvia aaltoja tai lumista jääkenttää, vuodenajasta

riippuen.

    Lukion opettajana hän varsin hyvin tunsi tuon synkän kuvion.

Joku oppilas poissa tunnilta, tyttö tai poika, useimmiten kuitenkin

poika. Seuraavana päivänä huhu jo kiersi, että taas yksi oli

löytänyt tiensä joen mustiin syvyyksiin. Sammakkomiehetkään eivät

aina ruumiita löytäneet. Niitä tarttui sitten myöhemmin keväällä

voimalaitoksen ristikkoon. Paljon alempana, matkalla mereen.

Ikuiseen mereen.

   Helenaa ihan puistatti, vaikka hänen oli täytynyt riisua se

oluella kasteltu mikrotakki päältään täällä kuumuudessa. Olisipa

hoksannut riisua se jo aikaisemmin. Kyllä iäkkäämmätkin hyppivät

sillalta. Eivät kovin vanhat sentään. Rajoituksen asettivat korkeat

rautakaiteet, joiden yli kipuaminen vaati kohtalaista notkeutta ja

lihasvoimaa.

   Hän katseli ympärilleen kapakassa. Puolituttuja, kasvotuttuja.

Nyt sisälle pörpähtivät jo teatterilaiset. Rooliasut riisuttuina,

mutta ei vielä aivoista eikä sydämestä. Tuolla Nikkilän kalpea

Hamlet esitelmöi seisaaltaan elämän epävarmuudesta ja kaiken

turhuudesta, toivottomuudesta. Ei kai sentään murhaa suunnitellut,

vaikka kuului olevan kovin kyllästynyt avovaimoonsa. Tuolla taas

jonkin kansannäytelmän topakka emäntä selvitteli kärisevää ääntään

koettaen huutaa väliin pontevat repliikkinsä kaikkien miesten

renttumaisuudesta.

 

   Helena huomasi yhtäkkiä olevansa perin juurin kyllästynyt. Oluen

juontiin, tupakkaan, kokeitten korjaamiseen, yksinäisyyteen,

ainaiseen yskäänsä, moniin pikkukremppoihin, jotka muistuttivat

elämän katoavaisuudesta. Jollei Jaana-tytärtä olisi ollut, hän

totisesti kiipeäisi jääkylmälle sillan kaiteelle ja antaisi mennä.

Lopullisesti. Jaksaisiko kiivetä kaiteelle? Kun hän oli niin

kömpelö, ja alkava olutmaha puristi ja ahdisti henkeä jo

tasaisellakin maalla. Tympeätä. Täytyisikö hänen ensin osallistua

naisopettajien kuntojumppaan, ennen kuin olisi valmis irtoamaan

taisteluistaan sillalla?

   Niin, Jaana, viisitoistavuotias ja kiltti kuin unelma. Joka äidin

ja isän ihannetyttö. Mistä hän on sellaisen kullanmurun oikein

ansainnutkaan? Hänen vuokseen kyllä kannatti elää, vaikka kyllä äiti

pitäisi hänestä ihan yhtä hyvää huolta. Olivat tälläkin hetkellä

yhdessä. Viihtyivät ja nauroivat. Kävivät elokuvissakin. Oli

Jaanalla samanikäisiäkin ystäviä. Monta. Toinen toistaan

kummallisemman näköisiä. Kaksi rengasta sieraimessa, kolme huulessa.

Miten ne syö ja juo ja suute...? Eivät kai vielä suutele? Ei

ainakaan Jaana.

   Joku nuorista tuoksui tupakallekin, mikäli Helenan parkkiintunut

tukkoinen nenä sen pystyi haistamaan. Teki ihan mieli lainata

naapurin poliisilta huumekoiraa, että olisi voinut testata, ettei

vain joku niistä rengasnokkaisista ollut sortunut aineitten pariin.

Ulkonäkö joka tapauksessa viittasi vaikka mihin. Tukan väriskaala

kammottavan vaaleankeltaisesta myrkynvihreään. Tummanviolettiset

huulet. Gestaponmustat nahkarotsit ja vanuneet roikkuvat

villapuserot niitten alla.

   Kun taas yksi viisinkertaisesti rengastettu linnunpoikanen oli

illalla lähtenyt kotiinsa Jaanan luota, Helena oli kysellyt tytön

taustaa. Mikä se oikein oli? Kävikö edes koulua?

 - Käy se. Anne on jo lukion ensimmäisellä maalaiskunnan puolella.

Kaikki kiitettävää. Harrastaa tennistä, shakkia, ratsastusta ja

kitaran soittoa.

 - Soittaako Anne jossakin bändissä?

 - Ei kun se tarvitsee kitaraa niissä palvelustehtävissä.

   Helena oli säikähtänyt.

 - Ei kai vain jotakin palvontaa, jonkin...?

 - Ei kun meidän seurakunnan tilaisuuksissa. Kukin palvelee Jumalaa

omilla lahjoillaan, sanoi nuorisopappi meille. Anne toimii myös

rippikoulun käyneitten isoisena. Niissä kerhoissa minäkin

häneen tutustuin.

   Seurakuntanuoria? Niin, Jaanahan kävi niissä. Hyvä, sittenpä ei

välitä tupakasta eikä viinasta eikä...

 - Eihän sulla äiti ole mitään sitä vastaan, jos käyn seurakunnan

tilaisuuksissa? Ne on ihan kivaa jengiä? Anne oli tiedustellut

äidiltään.

 - Käy vain lapsi kulta, mutta vähän minä kyllä ihmettelen tuota

Annea. Kuinka se on niin kummallisesti somistautunut?

 - Ai ne renkaat. Nehän pukee sitä. Minä en voisi käyttää sellaisia,

kun olen kaikelle allerginen. Harmi.

   Helena mietti lausetta "Ei koiraa karvoihin katsomista". Millä

nuoret osasivat erottaa huonon ja hyvän seuran, kun aikuinenkin oli

pyörällä päästään kaiken viestinnän ristiriitaisuudesta? Ei mutta

missä se tuoppi viipyy? Että pääsee tästä lähtemään.  

 

                                              - - - - -

 

   Silloin taas joku pyysi saada istuutua pöytään. Lyhyehkö ja

hintelä mies. Oli kai juuri tullut sisälle, koska näytti märältä

kissalta. Olkapäillä keveitä lumihiutaleita kuin joulunäytelmän

teatterilunta. Tähän alkavaan kaamokseen. Johan tuohon

mahtuisi, kun oikein vetää mahaansa sisään. Muutenkin hoikka

mies.

   Ääni kuului uudestaan. Matala miesääni. Käheä mutta ei liikaa. Ei

viinasta johtuvaa vaan ennemminkin seksikäs.

 - Niin saanko istua tähän, kun on taas niin helkkarin täyttä?

 - Ole hyvä vain, minä tästä olenkin pian lähdössä kokeita

korjaamaan.

   Helenaa harmitti viimeinen lausahduksensa. Ikään kuin hän nyt  

pröystäilisi ammatillaan. Miten se lipsahtikin? Mies on kai ollut

täällä ennenkin kun käytti sanaa "taas". Ei nainen ollut häntä ennen

havainnut. Eipä silti, että Helenakaan kapakissa liian usein

laukkaisi. Viikonloppuisin vain kahtena päivänä.

   Mies kihnutti itsensä pöydän taakse, aika sutjakasti. Onkohan se

joku kuntoilija kun on noin solakka? Ei sittenkään, Liian hontelo.

Lihakset kai olemattomat löysän pusakan alla?

   Helena säpsähti, kun huomasi liikaa tarkastelleensa tulokasta.

Niin pitkälle kuin tätä näkyi, siis vain vyötäröön asti. Nainen

kaivoi jälleen kerran askin laukustaan ja pisti savukkeen hillitysti

punattujen huuliensa väliin. Uskomattoman ketterästi mies vetäisi

sytyttimen taskustaan ja tosi herrasmiehen tavoin tarjosi

pöytädaamilleen tulta. Hopeinen sytytin? Ei ihan sopinut muuhun

rekvisiittaan. Kuluneen näköinen pusakka. Huolettomasti avatun

vetoketjun välistä retkotti nuhraantunut paidan kaulus.

 - Kiitoksia, olen tässä yrittänyt lopetella tupakointia. Ei vain

tahdo onnistua. Se kun niin rentouttaa työpaineitten keskellä.

   Taas Helenaa harmitti. Mikä ihmeen työllä keikailija hän oli, kun

pöytäkumppani saattoi olla oikein työttömän perikuva.

 - Minä poltan hyvin harvoin, ehkä vain hyvän aterian päätteeksi.

Ennen poltin minäkin aivan liikaa.

 - Mikä sinut sai vähentämään?

 - Se on kallista ja olosuhteet ovat välillä olleet sellaiset, että

tupakka ei ota maistuakseen.

  Helena tuli ihan uteliaaksi. Miehellä oli kapeat, kalpeat kasvot.

Paljon juonteita poskissa ja pussit silmien alla. Ei hän vanhalta

silti näyttänyt, ehkä siinä viidenkympin kieppeillä.

 - Sairausko on pakottanut lopettelemaan?

   Jotenkin Helenasta tuntui, että kaikki hänen lausumansa repliikit

olivat tänään jollakin tavalla sopimattomia. Udella nyt

ventovieraalta terveydentilasta, kun mies ulkonäöstään päätellen

voisi aivan hyvin potea jotakin vakavaa tautia, vaikkapa keuhkosyöpää.

.- Anteeksi, ei ollut tarkoitus udella.

 - Ei se mitään. Kyllä minä terve olen, vaikka en missään

loistokunnossa. Sinulle on tupakointi nähtävästi ehtinyt aiheuttaa

yskää?

   Joko tuokin on saarnaamassa? Helena päätti lähteä. Sitten hän jäi

ja jäi. Ja kun hän seuraavan kerran katsoi kelloa, oli jo melkein

puoliyö. Voi itku ja pitkä matka sillan yli kotiin. Täytyy kai ottaa

taksi. Mutta olipa säästynyt viinarahoissa. Ihmeekseen Helena

huomasi, ettei hän koko aikana ollut tilannut kuin tuopillisen

lisää. Mies oli nauttinut vitkastellen vain yhden tuopin.

Soperrusvaihe ei ollut vieläkään alkanut. Ei kummallakaan, sillä he

olivat keskustelleet niin kiinteästi ja kiinnostuneina. Mies oli

välillä ehdottanut, että he tilaisivat annoksen kahvia.

 - Kahvia? Kahviako? kysyi Tarvaisen Pirre, joka toimi täällä

tarjoilijana kasvatustieteen opintojensa höysteeksi. Hän ei millään

ensin kuullut kahvi-sanaa. Arvuutteli kaikki mahdolliset

alkoholimerkit konjakista lähtien. Eikö täällä koskaan kukaan

tilannut kahvia? Siltä näytti.

   Tyttö lähti toimittamaan tilausta. Taisi vuoro loppua, sillä

mitään ei ilmestynyt pöytään. Mies aikoi juuri kutsua toista

tarjoilijaa palvelemaan, kun Pirre pujotteli taitavasti pöytien

välistä kantaen tarjotinta korkealla päänsä päällä. Siinä höyrysi

todella kahvi. Olikohan tyttö käynyt kotonaan sitä laittamassa?

   Helena ja Voitto maistelivat juomiaan. Kerma oli hapantunutta ja

mukana oli kuusi sokeripalaa pienessä astiassa, jossa oli jotakin

muutakin. Pientä ja mustaa. Ettei vain Colorado-kuoriaisia?

 

   Voitto H., sillä Helena ei millään ollut erottanut, sanoiko mies

Hänninen vai Härkönen vai Heiskanen. Hän kysyi uudestaan, mutta

sukunimi ei vain pyörähtänyt miehen huulilta. Loppu oli muminaa.

Miksi? Muutenkin melkein kaikki jäi salaisuudeksi Voiton kohdalla.

Helena Keränen oli jo lörpötellyt koko elämäntarinansa, koska mies

oli todella hyvä kuuntelija. Miellyttävän tarkkaavainen ilme, pieni

varovainen hymy, joka tuntui ihan hyvältä kapakassa kajahtelevien

röhönaurujen ja naisteatterilaisten kimeitten kikatusten lomassa.

   Helena oli kotoisin Kuusankoskelta. Voitto jostakin idän

puolesta. Mistä? Tarkoittiko mies Pohjois-Karjalaa, vai Venäjää vai

Kiinaa? Ei mitään tarkennusta. Mitä teki ammatikseen? Kaikenlaista.

Missä asui tällä hetkellä? Käden huiskaisu rautatieaseman suuntaan

tai kirkon yhtä hyvin. Eipä väliä, sillä ei Helena ikkunattomissa

sisätiloissa ollut pahemmin selvillä ilmansuunnista.

   Sen verran kuitenkin selvisi, että Voitto oli vasta kesällä

tullut paikkakunnalle. Oli asunto, oli silloin tällöin työtäkin. Ei

ollut naimisissa, ainakaan tällä hetkellä. Ei ollut Helenakaan, joka

oli eronnut jo yli viisi vuotta sitten. Hyi niitäkin muistoja.

Sekään ei käynyt selvästi ilmi, oliko mies koskaan ollutkaan

perheellinen. Helenalla tytär, mutta mies ei ollut kuulemma ehtinyt

hankkia yhtään lasta. Ei ole ollut tilaisuutta. Jopas kummallista.

Missä ihmeen munkkiluostarissa se on elänyt?

 

   Äkkiä Voitto ehdotti, että lähdettäisiin. Hän voisi kyllä saattaa

Helenan kotiin, kun oli jo niin myöhä ja kaduilla levotonta. Mies

huitoi tarjoilijalle ja huusi laskun. Se tuli heti. Sitä ei käyty

kotona raapustamassa. Mies vilkaisi Helenan kolmea tuoppia ja yhtä

kahviannosta. Ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Helena tarjoutui

maksamaan omansa. Moderni itsellinen nainen, ja mieshän  ei ihan

miljonääriltä vaikuttanut. Voitto suostui. He selvittivät setelit ja

kolikot keskenään. Tasarahaa hakiessaan Helena tietenkin vyörytteli

pöydälle luottokortit, jopa viidensadan markan setelin. Piti jättää

se kotiin mutta unohtui lompakkoon. Sitten he lähtivät ulos.

   Raitis kirpeä lokakuinen ilma iski vastaan kuin kalsea

metallilevy. Pyryttäminen oli heikentynyt, mutta liukasta oli.

Helena jo harjoitukseksi horjahti kapakan jäiseksi sliipatuilla

rapuilla. Voitolla oli nopeat refleksit, joten hän heti tarttui

naista käsipuolesta. Autettuaan tämän tasapainoon hän veti kätensä

pois, ja he lähtivät rinnan puskemaan tuulta vastaan.

   Helena katsoi välillä miestä pitkään ja tutkivasti, Niin tarkkaan

kuin ilman rillejään pystyi. Mitä noin selvä mies kapakasta haki?

Miehen ilme oli mitäänsanomaton, arvoituksellinen. Silti ei ilkeä

eikä vaarallisen tuntuinen. Mutta mistä ne tiesi, kun ei erottanut

rippikoulun isoa siskoakaan oikeista prätkäjengiläisistä. Heikko

ihmistuntemus vaikka on opettaja. Vieläpä hyvä opettaja. Sen Helena

kyllä ilolla ja ylpeydellä tunnusti. Kärsivällinen ja taitava  

selittämään.

   Ei kai tässä mitään vaaraa ole, avoimella kadulla. Suurempi vaara

niistä harhailevista nuorisojoukoista ja humalaisista oli kuin

yhdestä hintelästä miehestä. Helena ei ollut hintelä. Hän huomasi

olevansa pidempi ja varsinkin paksumpi kuin mies. Mutta olihan

niillä pienilläkin miehillä aivan toisenlaiset voimat kuin naisilla.

Siitä Helenalla oli karvaita kokemuksia.

    Koskaan ei saa lähteä vieraan miehen matkaan. Näin äiti oli

aikoinaan opastanut Helenaa ja tämä vuorostaan Jaanaa. Näin ne vain

hyvät neuvot väljähtyvät. Mutta kotiinsa hän ei kyllä tuota

muukalaista päästä. Se on varma se. Vaikka Jaanan puolesta voisikin,

koska tytär kerran oli viikonlopun mummunsa luona. Tässä asiassa

pysyn ainakin tiukkana, hän ajatteli päättäväisesti. No, eihän

ihminen aina voi pitää kiinni päätöksistään, jos kohtalo tahtoo

toista.

 

                                              - - - - -

 

   He olivat vasta tulossa tuuliselle ja hämärälle sillalle. Sumujen

silta. Tuhannet kaupungin valot kimaltelivat heidän takanaan, mutta

vastarannalla oli valaistuja ikkunoita paljon vähemmän. Katuvaloja

toki, mutta aika himmeitä. Sillallakin olivat lamput harvassa.

Säästivät. Ei sitä öiseen aikaan juuri kävelemiseen käytettykään.

Autot vain suhahtelivat ohi, mutta eihän niistä kukaan mitään

huomaa. Ei edes kaikkia liikennemerkkejä. Niinhän tutkimukset

todistelevat.

   Sillalla olisi voinut olla vaikka kymmenen hengen teloitus

käynnissä. Kukaan ei olisi pysähtynyt, tuskin edes havainnut mitään

kummallista, jollei ruumiita olisi alkanut kasaantua ajoväylälle,

vaaratekijöiksi kiiltäville ja putipuhtaille ajopeleille. Helena hidasti kävelyään

monestakin syystä: kova tuuli kävi hengen päälle, samettihattu

meinasi lentää jokeen, laukku painoi, ja päällimmäisenä oli kasvava

pelko vieraan miehen seuraan juuttumisesta.

   Voittohan oli saanut esimakua hänen rahavaroistaan. Jo pelkkä

nahkalaukku oli parin sadan arvoinen. Mies voisi siepata laukun ja

työntää naisen sillan kaiteen rakosista jokeen. Ei sentään, ei noin

pienistä väleistä hän ei ikinä mahtuisi läpi, mutta kaiteen yli

kuitenkin. Ihan vain pelkkää ilkeyttään. Tehdä jotakin muutakin

jäisellä ja lumisella jalkakäytävällä. Sitä nyt ohiajavat eivät

ainakaan kummeksuisi. Avunhuudot eivät kuuluisi kiitäviin

kotteroihin.

 - Varo vain, ettei lakkisi lennä jokeen. Tai laukkusi.

   Voitto hymyili hieman kaksiselitteisesti. Oli kai huomannut

daaminsa vaitonaisuuden ja sen varotoimenpiteen, että Helena koko

ajan yritti pitää laukkua eri puolella kuin mies käveli.

 - Eiii, ajattelin vain, että olisin voinut jäädä keskikaupungille

yöksi, kun se Jaanakin yöpyy mummun luona.

 - Ai teillä ei ole sitten muita kotona kuin sinä?

 - Jaana voi tulla milloin tahansa, sanoi Helena kiireesti kun tuli

paljastaneeksi taas tämänkin asian.

 - Ei kai niin kiltti tyttö aamuyöstä rupea äitinsä luokse

hiipimään. Näin kauaksi ja vaarallisen sillan yli?

   Voittoa tuntui tilanne huvittavan, mutta Helenaa ei.

 - Ei sinun tarvitse minua sillan yli saattaa. Johan vallan jäädyt

kaupunkiin palatessasi. Asun tuossa melkein sillan korvassa. Kyllä

minä tästä...

   Taas uusi moka. Nyt se tietää missä asunkin. Sukunimen ja kaikki.

 - Jaa että asut tässä lähellä. Noissako taloissa tuolla rinteessä?

 - Niin, kuiskasi Helena jo aivan voipuneella äänellä. Mutta sisään

en sitä päästä.

 

 - Hei Helena, katso mikä tuolla seisoo.

   Puolivälissä pitkää siltaa seisoi todella joku. Aika kookas

vaikka nojasikin kaiteeseen. Mies vai nainen?

 - Mennään toiselle puolelle ajotietä, Helena ehdotti. Häntä alkoi

todella pelottaa. Hahmon asennossa oli jotakin kohtalokasta. Se

liikkumattomuus, vaikka oli näin vinkeä tuuli ja jäätävän kylmää.

 - Katsotaan nyt ensin mikä se on, jos vaikka kummitus. Hah-hah.

   He tulivat lähemmäksi ja mieshän se oli. Pitkä, laiha ja paljain

päin. Luultavasti aika nuori. Ei näyttänyt huomaavan heitä. Hän oli

kumartuneena kaiteen yli ja katseli velloviin mustiin aaltoihin.        

 - Aika kova tuuli, sanoi Voitto rennosti heidän hivuttautuessaan

nuorukaisen ohi kapealla jalkakäytävällä. Poika käänsi päätään.

Kalpeat, jäykät kasvot. Jähmettynyt ilme. Mahtoiko edes ymmärtää.

   Voitto ja Helena kävelivät eteenpäin ja vilkuilivat silloin

tällöin olkansa yli. Mies vain seisoi samassa paikassa. He olivat jo

melkein ylittäneet sillan, kun Voitto katsoi taakseen.

 - Voi saatana, mihin se jätkä katosi

   Siinä ei tarvinnut olla edes matikanopettaja, kun jo osasi

arvioida, ettei kaveri ollut millään ehtinyt juosta takaisin

toiselle rannalle. Yhtään autoa ei ollut kulkenut sillalla, joten

mahdollisuus kyytiin pääsemisestä oli myös pois suljettu. Siispä.

Poika oli pudonnut jokeen.

   Voitto kurkisteli kaiteen yli.

 - Tuolla se on, tuolla kelluu jotakin keltaista.

   Pojalla oli todella ollut kellertävä pusakka yllään.

 - Äkkiä nyt. Juostaan. Rannassahan on pelastusvene. Juokse Helena.

   Sata metriä jäljellä, mutta Helena ei ollut koskaan pärjännyt

sadan metrin juoksussa. Ei kyllä toden sanottuna muissakaan

juoksuissa, ei myöskään pituushypyssä, lentopallossa, puolapuilla

eikä...

   Voitto oli jo kadonnut näköpiiristä. Oli kai menossa rantaan

päästämään venettä vesille. Helena pinkoi vielä viimeiset metrit

sillalla. Laukku painoi kamalasti. Hattu oli kädessä ettei se olisi

lähtenyt leijana tuulen mukaan. Vasta laitettu kampaus hikisenä

sykkyränä, posket hehkuen ja puuskuttaen kuin virtahepo nainen

viimein kompasteli alas liukasta rinnettä.

   Mies tempoili muoviköyden kimpussa. Hänellä oli mustat

nahkahanskat suussa poikittain. Näytti ihan vihaiselta mursulta tai

sapelihammastiikeriltä. Sai veneen irti, työnsi sen vesille, otti

hanskat suustaan ja karjaisi:

 - Tuletko vai et?

   Helena ei kähisevältä hengitykseltään olisi pystynyt sanomaan

edes "Tahdon", vaikka Robert Redford olisi ollut alttarilla hänen

vieressään. Hän juoksi veneelle, kiipesi ja kompuroi siihen, istua

rojahti takatuhdolle ja niin lähdettiin.

   Voitto oli jo tehnyt tarkat havainnot hukkuvan sijainnista. Se

oli helppoa huomata pimeässäkin, koska pusero kiilteli kuin

neonvalomainos. Täältä tullaan elämä. Taisi sittenkin olla

kysymyksessä kuolema. Helena istui ja nytkähteli veneen perässä.

Voitto kiskoi kuin parhaat soutajat Oxfordin kilpailuissa. Huusi

hirveän vihaisella äänellä:

 - Kato perkele missä se juippi on. En voi soutaa ja katsoa yhtä

aikaa. Näytä kädellä suuntaa.

   Helena nieleskeli. Limaa joka valui sekä nenän sisä- että

ulkopuolella. Rintaan pisti.

 - Oigealle, vazemballe ei gun atshii oigealle.

   Hän viittilöi toisella kädellään, kun ei uskaltanut irrottaa

otettaan veneen laidasta. Vauhti oli todella kova ja keli

kuhmurainen.

 

   Vene oli karahtaa kaverin päälle. Voitto antoi airot Helenalle ja

käski tätä pitämään venettä paikoillaan. Sitten hän tarttui vedessä

pullottavaan suureen ilmapalloon eli nuorukaisen pusakkaan, joka

pullisteli yhä pinnalla. Poika käänsi kelmeät kasvonsa Voittoa

kohti:

 - Abu...Ugh...Pulp...

 - Haluaks sää jätkä että sut pelastetaan?

   Helenasta se oli tarpeeton ja raaka kysymys, mutta kai mies osasi

asiansa. Mitä sitä neuvomaan, kun se oli noin äreäkin. Helena oli

oppinut varomaan äreätä miestä.

 

   Poika oli kai jollakin ilveellä saanut esille myöntävän

vastauksensa, sillä Voitto tarttui häntä kauluksesta ehkä liiankin  

roimalla otteella, sillä pojan pää katosi kerrassaan näkyvistä. Oli

mennyt uppeluksiin.

 - Voi saatana kun se muljahti käsistä...

 - Ota kiinni kädestä, neuvoi Helena, joka opettajana ei ikinä

osannut olla opastamatta muita. Kaupassakin ohjasi ja teatterissa  

järjesteli kahvijonoja.  

   Vedessä häämötti todellakin oikea kalman koura, valkea ja

vetinen. Sojotti pusakan hihasta juuri sopivasti hollilla. Voitto

tarttui siihen nopeasti ja samalla pojan pää pulpahti taas kauluksen

aukosta esiin. Pärski ja sylki kuin valas.

 - Istu saamarin akka, istu! Etkö ennen ole vesillä ollut?

   Helena oli erehtynyt nousemaan penkiltä voidakseen auttaa uhrin

veneeseen vetämisessä. Hän istahti äkkiä paikalleen. Nieleskeli taas

mutta tällä kertaa kyyneleitä. Johan tämä oli kuin avioliitossa.

Karvaita muistoja ja paljon karvaita kyyneleitä.

   Vene heilui ja vaappui ja Voitolla oli tosiaan täysi työ riuhtoa  

poikaa veneeseen. Helena meni ryömimällä lähemmäksi ja auttoi

kiskomisessa. Toinen hiha repesi sekä pojalta että Helenan

mikrotakista.

 - Hyvä tyttö, hyvä, huusi Voitto kuin narttukoiralle.

   Tuon korston lemmikkikoirana en ainakaan haluaisi olla, ajatteli

Helena.

 

   Viimein poika oli pullautettu veneeseen. Helena yritti pitää

häntä kyljellään, koska se sylki ja yski aivan kauheasti.

 - Älä päästä sitä nulkkia selälleen. Sehän tukehtuu omaan räkäänsä.

   Voitto souti hitaammin ja väsyneemmin kuin tulomatkalla. Helena

piti pojan päätä mokkanahkakenkiensä päällä ja koetti samalla

availla kaulusta ja paidan nappeja. Solmiotahan ei nykynuorille saa

kuin omiin häihinsä ja isovanhempien hautajaisiin. Poika oksensi

hänen kengilleen. Voitto veteli airoilla ja kirosi joka vedolla.

   Mitä se nyt enää kannatti? Hehän olivat pelastuneet. Mies käytti

koko suomenkielisen rumien sanojen varastonsa, sitten seurasi

ruotsia, saksaa ja englantia sujuvana virtana. Caramba latinalais-

amerikkalaiselta kielialueelta. Kaikki eivät olleet Helenalle

tuttuja, mutta hänhän ei ollutkaan kielten opettaja. Voi vittu oli

kuitenkin kaikkein yleisin iskusana antamaan pontta airoille. Kun

mies oli noinkin kielitaitoinen, saattoi olla että hän olikin

kauppamatkustaja taikka muutoin paljon merillä seilannut. Tuskin

merimiespappi. Ei myöskään kielitieteen professori. Sanavarasto

vaikutti liian yksipuolista.

 

   Helenan vähäisen elämänkokemuksen nojalla he olivat muka

pelastuneet, mutta tämä saattoi olla vain toiveajattelua. Rantaan

kaikki pääsivät ihan kunnialla. Pitkän tutisevan nuorukaisen

auttaminen veneestä ulos oli melkein yhtä rankka tehtävä kuin hänen

retuuttamisensa veneen sisäpuolelle vähää aikaisemmin. Helenan

polvet olivat niin kangistuneet, että hän oli vieläkin jäykempi

rantautettava kuin nuori mies. Voitto hoputti ja rähisi. Ehkä hän

sittenkin oli ammatiltaan vääpeli.

 - Me jäädymme kaikki. Sassiin jonnekin sisälle. Onks sulla

kännykkää?

   Helena oli senkin arvoesineen jättänyt kotiin. Yhtäkään ajoneuvoa

ei ollut mailla halmeilla ja koska varsinainen uhri oli hengissä eli  

hengitti raskaasti ja köhien sekä pysyi pitelemättä pystyssä,

päätettiin, toisin sanoen Voitto päätti, että he lähtisivät Helenan

asunnolle. Se kun oli niin lähellä.

 - Juokse edeltä että tiedämme suunnan!

   Taas Helena juoksi, mutta tällä kertaa 600 metriä, ja ylämäkeä.

Laukku oli ihme kyllä yhä hänen kädessään. Se oli vain kastunut

litimäräksi veneen pohjalla. Opettajahan ei kiväärin piippujenkaan

edessä luovu avaimistaan eikä arvostelukirjasta. Tosin jälkimmäinen

oli onneksi kotona. Samettihattu oli jäänyt jonnekin.

 - Lakki! Käännytään takaisin. Minulta jäi samettihattu.

 - Jos jatkat tuohon malliin, sulta jää pian koko pää. Multa jäi

ihka uudet hanskat. Vasta äsken olin va... vaihtanut ne

kirpputorilta. Vauhtia nyt, ennen kuin jäädymme kuoliaiksi joka

sorkka.

   Poika juoksi toisena, jäykästi ja vaivalloisesti. Oli kai niin

kylmästä kankeana. Siispä Helenan pitämä vauhti oli kaverille ihan

sopiva. Voitto sen sijaan oli tyytymätön. Hän pukki poikaa selkään

ja menosi:

 - Hopusti nyt, minä tulen täällä viimeisenä ja turvaan selustan.

   Helena ei käsittänyt, mitä turvaamista siinä oli, jollei heitä

sitten ajanut takaa joku äkäinen vesihiisi. Ehkä se oli vain jokin

opittu fraasi? Rynnäkköpoliiseilta tai jostakin sissisodasta?

 

                                            - - - - -

 

   Koko letka seisoi Helenan kerrostalon ulko-oven edessä. Kohmeisin

käsin lehtori kopeloi laukkuaan.

 - On ne täällä. Tiedän että ne on täällä. Älkää nyt hermostuko.

   Turha lause, sillä poika ei näyttänyt hermostuvan mistään. Hän

seisoi silmät ja tukka pystyssä. Vapisi kuin horkassa. Se kai

hänellä olikin. Hampaat oikein kalisivat.

   Turha lause se enää oli Voittoakin silmällä pitäen. Mies oli ylen

määrin hermostunut. Alkoi taas kiroilla ja nimitellä:

 - Mämmikoura, tohelo, helvetin ämmä. Etkö sää omaa avaintasi löydä?

Asuks sää yleensä tässä läävässä? Homelo.

   Helena oli ollut kauan opettajana, jopa yläasteella, mutta moista

nimittelyä hänen ei ollut tarvinnut kestää. Ei edes siltä kauhealta

Karilta. Se kun oli ollut harvapuheisempi. Jotenkin jähmeä tähän

Voittoon verrattuna.

 - Löytyi.

   Ovesta sisälle. Portaita ylös, toinen kerros, Keränen. Sisälle

huoneistoon. Voitto otti määräysvallan taas käsiinsä:

 - Kaikilta vaatteet äkkiä pois. Missä on vessa? Kuivat vaatteet

päälle. Keitä kuumaa ja sassiin. Liikettä. Sinä myös tolvana.

   Tällä kertaa puhuteltiinkin poikaa. Sillä poikahan tuo vielä oli

ja näytti aina vain nuoremmalta, mitä useammin häntä katsoi. Oliko

vasta Jaanan ikäinen? Voi kauhistus.

   Silloin Helena muisti, että hän oli pyhästi päättänyt, ettei

päästä Voittoa sisälle. Ja nyt hänellä oli keskiyöllä kodissaan

kaksi miestä, joista toinen ainakin oli aivan pähkähullu, koska

kerran niin korkealta sillalta jokeen sukelsi.

 

                                         - - - - -

 

   Pitkällistä tohinaa ja huiskimista. Väistelyä ja hakemista.

Jossakin mutkassa Helena ja Voitto olivat tulleet vastatusten

ilkialastomina. Kumman kiihottavaa. Helena päätti sittenkin

osallistua kuntojumppaan. Viimein "perhe" istui kuuman mehumukin

ääressä viihtyisässä keittiössä. Punaruudulliset verhot. Tonttuja ja

tipuja jääkaapin ovessa. Kuparikattiloita hyllyllä. Virkatut myssyt maustetölkeillä. Mummun kutoma iloinen räsymatto lattialla.  

   Jopa kello yhdeltä yöllä odottaisi näkevänsä edes hieman

huolellisemmin pukeutunutta väkeä nauttimassa yöpalaansa. Helenalla

oli kyllä omat pitkät housut jalassa, mutta kaksi paksua

villapuseroa päällekkäin ja kahdet villasukat. Kaulassa villahuivi,

vaikka hän oli niin astmaattinen. Jostakin syystä oireilua ei

tullut. Tai tuli sentään aivastuksia, mutta ne eivät johtuneet

astmasta vaan hurjasta palelemisesta, joka ei tuntunut loppuvan

millään.

   Poika istui kumartuneena mehumukinsa päälle ja tutisi. Nyt jo

varmaan sielullisistakin syistä. Hänellä oli alusvaatteena Helenan

ihana yönsininen joululahjayöpaita. Munso-merkkiä ja suuri ananas

rinnassa. Pojan hartioilla oli lisäksi Jaanan paksu villahuopa,

jossa juoksi reipas rivistö pupujusseja. Huovan väri oli

vaaleanpunainen.

   Voitto oli levitellyt märät ja ryppyiset housunsa, paitansa ja

pusakkansa keittiön tuoleille. Kylppärin naruille ei ollut enää

mahtunut enempää pyykkiä. Päällään hänellä oli Helenan paksu

froteinen saunatakki. Kananpojankeltainen ja koristeena applikoituja  

lampaita ja muita kotieläimiä. Punainen mökki sinisen järven

rannalla. Mummun sininen unelma. Silti hänestä säteili miehistä

karismaa.

 

 - Pitäisikö tuo poika sittenkin viedä sairaalaan? Jos sillä on

shokki.

 - Minulla tässä on shokki, sanoi Voitto äreänä. - Olen nähnyt niin

monta raatoa, hukkunutta ja hukutettua, kuristettua, ammuttua ja

pistettyä ja yhden myrkytetynkin. Käsittääkseni pojalla ei ole

mitään hätää. Johan se täriseekin vähemmän.

   Helena olisi niin mielellään ottanut selville miehen ammatin.

Olikohan se lääkäri? Lähinnä kai patologi? Heiltä muilta olivat

roolisanat hukassa, mutta Voitto laajalti maailmaa nähneenä miehenä

aloitti:

 - Se on nyt sillä lailla juippi, että täältä et lähde, ennen kuin

me on vähän keskusteltu. Meinaan tuosta sun putoamisestasi. Alapas

selvittää.

   Poika ei ollut tähän mennessä sanonut muuta kuin ne lentävät tai

paremminkin sukeltelevat lauseensa vedessä: "Abu...Ugh...Pulp",

joten muut odottivat kiinnostuneina, osaisiko hän muitakin sanoja.

   Nuorukainen tuijotti mehumukiaan, johon oli maalattu vihreä  

muumipeikko. Katsoi sitten suurilla ympyriäisillä sinisilmillään

vuoroin Voittoa ja vuoroin Helenaa. Sen jälkeen hän muotoili selvän

suomenkielisen lauseen:

 - Mikä se siveysvyö on?

 

   Voitto ei oikeastaan ihmetellyt enää mitään, Helena sentään vielä  

jonkin verran, joten hän kysyi:

 - Mitä ihmettä sinä tarkoitat? Siveysvyö?

 - Niin kun telkkarissa kerrottiin, että ristiretkien aikaan ritarit

panivat vaimoilleen siveysvyöt, ennen kuin lähtivät vuosiksi Pyhälle

maalle pakanoita lahtaamaan.

   Helena selitti, että siveysvyö oli sellainen rautainen

munalukolla varustettu laite, joka esti naista olemasta, tuota noin,

hm, niin, intiimimmässä yhteydessä miehiin. Poika ymmärsi heti:

 - Ai siis nussimasta?

 - Niitä varusteita saisi tilata Suomeenkin. Kyllä naiset sitten

osaa olla petollisia, oli Voiton katkera mielipide.

 - Älä kauheita puhu. Totta kai naisella pitää olla oikeus

valintoihin ja oman ruumiinsa hallintaan.

 - Harva nainen siihen pystyy. Yksiä lumppuja kaikki. Ikinä ei

uskalla luottaa niihin. Jos selkänsä kääntää, ne ovat joko

pussaamassa muita miehiä taikka leikkaamassa kurkkua auki.

   Voitto näytti ihan kiihtyneeltä. Tärisi vieläkin kylmästä. Ehkä

vihastakin. Kesken kaiken hän muisti esittäytyä:

 - Tiedätkin jo, että minä olen Voitto H...nen, ja tämä rouva on

Helena Keränen. Mikä sun nimes on?

 - Jari Pärssinen. Ettehän vain kerro isälle ja äidille?

 - ME päätämme siitä asiasta. Jatketaan.

   Voitto aivasti ja silloin Helena nousi ja meni kaapille. Hän ei

toki pitänyt viinaksia kotona, koska se oli vastoin hänen

periaatteitaan, mutta ylimmällä hyllyllä oli vajaa pullo konjakkia.

Vain vilustumisen varalta. Hän avasi kaapin oven ja kurkottautui

ottamaan pulloa. Kohteliaana nuorena miehenä Jari nousi ja helpolla

tavoitti pullon piilostaan.

 - Kiitos Jari, otatko tilkkasen, Voitto? Minäkin otan vähän.

Viluttaa vieläkin.

   Helena asetti pöydälle kolme lasia, kaatoi hiukan miehelle ja

itselleen. Hän  oli juuri lorauttamassa ainetta pojankin lasiin, kun

opettajan ja äidin  vastuu heräsi ja hän kysäisi:

 - Minkä ikäinen sinä olet?

   Poika oli viattoman näköinen kuin pieni pupujussi hänen

huovassaan:

 - 18.

 - VALEHTELET! karjaisi Voitto, niin että Helenakin säpsähti. Taisi

mies sittenkin olla kuulustelemaan tottunut rikoskomissaari.

 - Täytän 18 ensi vuonna, sopersi poika.

 - Ai siis joskus tulevaisuudessa. Entä tällä hetkellä? Minkä

ikäinen olet NYT, nulkki?

 - Täytin viime kuussa 17.

 - Lorauta sille pari pisaraa, että lämpiää. Tämä ei sitten saa

tulla tavaksi. KUULETKO?

   Poika nyökkäili ja kaiveli korvaansa. Oli kai mennyt lukkoon

huutamisesta taikka siellä oli vettä uintiretken jälkeen.

 - Minä olen 51 vuotta ja justiinsa. Sitä pitää olla tarkka

lausunnoissaan jos aikoo pärjätä. Rehellisyys, siinä vasta oiva

ihanne itsekullekin.

   Molemmat miehet katsoivat odottavina Helenaan. Yhteinen kuoleman

vaara antaa tietyn aseveljeyden ja -siskouden tunteen.

 - Olen täyttänyt 40, sanoi Helena huolettomasti.

 - Niin kuinka kauan sitten? Viisi vuotta? Kymmenen vuotta sitten?

Häh?

   Helena loukkaantui verisesti, niin kuin vain nainen osaa kun

iästä on kysymys.

 - Olen 42-vuotias, ei kun 43.

 - Ei kun 47, jatkoi Voitto pirullisesti hymyillen.

 - Ihan totta olen 43.

 - Nyt jouduimme taas hieman harhateille tässä keskustelussamme.

Kerropas poika miksi putosit sillalta.

 

   Jari näytti hämmentyneeltä. Hetken epäröityään hän tunnusti,

ettei hän ollut pudonnut, vaan kiivennyt kaiteen yli ja hypännyt.

   Sen sijaan että olisi antanut myönteistä palautetta Jarin

rehellisestä lausunnosta, Voitto suuttui:

 - Sinä saakutin kelmi. Ymmärrätkö, mihin vaaraan meidät saatoit  

Helenan kanssa? Tässä me istumme läpimärkinä ja viluissamme. Voimme

saada vaikka minkälaisen kuolemantaudin, kun ongimme mokomaa sinttiä

veneeseen. Itse näet todisteena märät vaatteeni tuossa tuoleilla. Yhtenä ryppyriemuna.

   Poika silmäili niitä arvioiden. Helena kyllä muisteli, etteivät

vaatteet olleet näyttäneet yhtään vähemmän ruttuisilta ennen

pelastusoperaatiotakaan.

 - Kyllä minä korvaan pesulakulut.

 - Kas vaan Kroisosta. Hanki minulle saman tien Jaguaari ja

Helenalle pullea kettuturkki.

   Taas Helena loukkaantui. Sana "pullea" ei lipsu huulilta, jollei

jo aikaisemmin ole ajatellut siihen suuntaan    

 - Isä kyllä maksaa.

 - Olisiko isäsi maksanut kahden ihmisen hengestä? Meitä voisi olla

kolme raatoa joen pohjalla. Minkä väärtti on ihmiselämä? Sanopas se.    

 - En minä teitä pyytänyt perääni sänttäämään. Mitäs tulitte.

   Jari näytti jo närkästyneeltä. Silloin vasta Voitto oikein

riehaantuikin.

 - Olisiko meidän pitänyt jättää sinut sinne kuolemaan.? Torvelo.

Onko sinulla pienintäkään käsitystä vastuusta? Murha, tappo,  

kuolemantuottamus, liiallinen hätävarjelu, heitteillejättö. Siitä

voi tulla vankeutta. Kuulitko? Vankeutta!

   Taisi mies sittenkin olla tuomari. Ainakin hänellä täytyi olla  

alempi oikeustutkinto, kun niin tunsi lakikieltä. Paremmin

pukeutuneita he yleensä ovat oikeussalissa, mutta kaiketi mies oli

lomalla. Rentoutui.

 

   Helena haki välillä savukeaskin makuuhuoneesta. Viluttaminen oli

lakannut, mutta sen sijaan tuli uninen ja tokkurainen olo. Hän

istuutui taas pöydän ääreen ja alkoi sytytellä savuketta. Jari katsoi

tarkkaavaisena vierestä.

 - Mummolle ei tupakoiminen sovellu ollenkaan, hän tokaisi.

 - Ettäs kehtaat, omassa keittiössäni rupeat minua mummottelemaan.

En ole päivääkään yli 43.

 - En minä sinua tarkoittanut, Helena, vaan oikeata mummoani. Hän ei

siedä tupakansavua, joten minäkään en ole savuttelua tullut

aloittaneeksi. Asun nimittäin nykyään mummon luona.

 - Missä äitisi ja isäsi sitten ovat?

 - Kotona tietysti. Isällä on suuri autoliike ja moottorikelkkoja.

Äiti on siellä konttorissa töissä. Heillä ei ole aikaa meille Sirpan

kanssa. Sirpa on mun pikkusiskoni. Typerä, ajattelematon ja

muutenkin törppö.

   Voitto silmäili Jaria, mutta pidättäytyi sitten lausumasta ääneen

mielipidettään isosta veljestä. Helena huomasi aivan lukevansa

miehen ajatuksia. Jännittävä sielunkumppanuus oli kehkeytymässä.

 - Kohtelevatko vanhempasi sinua jotenkin julmasti?

   Jari näytti hämmästyneeltä.

 - Ei kai. En ole huomannut, mutta se ainainen nalkutus ja motkotus.

Se käy hermoille. Sen vuoksi muutin mummon luokse. Sirpakin

muuttaisi, mutta en huoli sitä kaveriksi, kun kerran irti olen

päässyt.

 - Millaista nalkutusta se on?

 - No isä haukkuu, että lorvailen ja olen laiskamato ja nukun aina.

Mutta sehän ei ole totta. Hoidan hyvin läksyni. Olen jo lukion

toisella, ja koulu menee kivasti. Ei siinä mitään moittimista.

Olisin puolentoista vuoden päästä kirjoittanut. En usko, että siinä

syntyisi ongelmia.

 - Miten äitisi sinua sitten ärsyttää?

 - Se vaatii sijaamaan vuoteen ja siivoamaan huoneeni kerran kuussa.

Se haukkuu, jos unohtaa riisua kengät eteisessä.

 - Entä muuta?

 - En nyt äkkiä muista. Ai niin, kun olimme vuosi sitten koko perhe

Bahama-saarilla, vanhemmat eivät päästäneet minua yksin diskoihin.

Mitä kuulustelua tämä on? Isä ja äiti ovat tosi keljuja, uskokaa pois.

 - Ai oikein loistoristeilyllä? Minä en ole risteillyt muualla kuin

Pirunsaarella. Entä sinä Helena?

   Helena oli jonkin verran matkustellut. Viimeksi oli ollut Ateenassa.

 

 - Helena, kerropas sinä vanhemmistasi, kehotti Voitto.

 - Ei mitään erikoista. Isä kuoli joitakin vuosia sitten.

 - Oliko hän väkivaltainen?

 - Mitä hulluja, sellainen kiltti nallekarhu. Se vain teki töitä ja

söi.

 - Joiko se liikaa?

 - Ei missään tapauksessa, joskus vähän otti juhlissa. Ja äiti

sitten. Hän ompeli kotona asiakkaille. Hän asuu nyt omassa

asunnossaan. Hän auttoi minua paljon avioeron aikoihin ja

myöhemminkin. Hoiti Jaanaa ja antoi rahallistakin apua. Tämä kolmio

on mun omani. Varsin vähän velkaa enää.

 - Hellanlettas näitä ihanneperheitä. Haluatteko kuulla minun

perhesuhteistani?

   Sitten Voitto kertoi sen surullisen tarinan. Epämääräistä elämää

viettävä äiti sai yksinäisen lapsen. Ei pystynyt edes arvailemaan,

kuka olisi pojan isä. Äiti kuoli varhain liika-annostukseen.

 - Niin, keskeytti Helena liikuttuneena. - Olen aina äidillekin

sanonut, että lääkärit määräävät liian suuria annoksia. Tulee

kaikenlaista kiusallista sivuvaikutusta. Pitää itse ymmärtää

säännöstellä lääkitystään.

 - Tätä annosta ei kyllä määrännyt kukaan lääkäri. Kyllä se oli

kadulta saatua ja sen sivuvaikutuksena oli kuolema. Viina tosin  

edesauttoi asiaa.

 - Missä sinä sitten lapsuutesi vietit?

   Voitto oli ollut viisivuotias, kun hän menetti äitinsä. Hän

kiersi muutamalla sukulaisella, sitten kasvattikodeissa, ja koska

tie ei aina pysynyt ihan kaitana, myös koulukodeissa. Kadut olivat

tutumpia kuin kodit. Nuorisovankila oli jäänyt väliin, koska hän

alle parikymppisenä rakastui ja ryhtyi pesimäpuuhiin.

 - Sanon vain teille hopealusikka suussa syntyneille, että minulla

se olisi ollut syytä sillalta hyppiä, mutta jos toden sanon, en ole

sellaista koskaan edes ajatellut. En ole ehtinyt, kun on ollut täysi

tekeminen hengissä pysymisessä eikä sen hengen hävittämisessä.

   Helena mietti vakavana ja tunnusti sitten, vaikka nuori Jari oli

läsnä:

 - Minä olen monet kerrat miettinyt itseni tuhoamista. Eilen

illallakin kapakassa ajattelin, kuinka helppoa olisi kiivetä

kaiteelle, taikka siis pystyisin kyllä kiipeämään kaiteelle ja siitä

heittäytymään alas. Silloin pääsisin irti kaikista maailman

huolista. Sitten se ajatus unohtui kun tapasin Voiton ja rupesimme

kalastamaan Jaria kuiville.

   Voitto katseli häntä ivallisesti.

 - Mistä sinä olisit halunnut irti päästä? Muistelemasta mukavaa

isää? Huolehtivaisesta äidistä, kiltistä pikkutyttärestä, tilavasta  

omistusasunnosta, vakinaisesta lehtoraatista, sievoisesta

pankkitilistä? Mistä vielä?

 - Voi sitä ihminen onneton olla vaikka ei kuuluisikaan

pohjasakkaan. Tarkoitan vaikka ei olisikaan joutunut taivaltamaan

syrjäkatuja.

 - Niin niitähän minä kyllä taivalsin oikein toden teolla.

Myöhemminkin. Mutta palataanpa taas tähän aiheeseen: Miksi Jari

hyppäsi sillalta?

 

 - Johan minä sen alussa kerroin, kun kysyin siitä siveysvyöstä.

Naisten petollisuus ja uskottomuus.

   Helena ja Voitto olivat kai sen verran kummastuneen näköisiä,

että poika selvensi:

 - En tietysti tarkoita äitiä enkä mummoa. Ne on varmasti olleet

uskollisia puolisoilleen, mutta minua on nainen tai siis tyttö

hävyttömästi pettänyt.

   Jari kertoi oman surullisen tarinansa. Samalla luokalla oli

Pauliina, oikein kiva ja nätti tyttö. Hyvä pingiksessä. He olivat jo

lukion ekaluokalla löytäneet toisensa. Koko lukuvuoden yhdessä ja

samoin kesän. Niin mahtavaa kaveruutta.

 - Mitä te teitte?

 - Kävelimme, kävimme leffassa, söimme hampurilaisia ja pidimme

toisistamme kovasti.

 - Miten te sen pitämisenne ilmaisitte? Noin fyysisesti?

 - Suutelimme vain. Ei sitä uskalla pidemmälle mennä. Mummokin on

varoitellut Turvaseksissä on kova opetteleminen. Kaverit kertoi.

Mutta meillä oli silti niin ihanaa.

 - Mitä sitten tapahtui?

   Jarille tuotti vaikeuksia jatkaa. Vihdoin hän sai kerrottua

värisevällä äänellä, että nyt syyslukukaudella Pauliina olikin

ruvennut kaveeraamaan Markun kanssa. Ei enää lähtenyt minnekään,

vaikka Jari pyysi. Sanoi, että tunteet ovat loppuneet.

 - Mitä sinä sitten teit?

 - Yritin palauttaa suhteemme ennalleen. Soitin ja kirjoitinkin

kaksi kirjettä, toisen internetin välityksellä. Pauliina ei

vastannut kumpaankaan. Lopetti puhelut lyhyeen ja vältteli

tapaamista koulun pihalla.

   Muita oppilaita oli jo naurattanut tämän hyljätyn Romeon osa.

Jari oli ollut kauhean onneton ja todennut, että yhtä hyvin hän voi

päättää päivänsä, koska kukaan ei häntä enää kaivannut eikä

rakastanut.

 - Tuleehan niitä uusia mukavia tyttöjä. Ei Pauliina ole ainoa

maailmassa.

 - Eikä tule. Tiedän sen sisimmässäni. Koskaan ei tule olemaan niin

mukavaa kuin Pauliinan kanssa.

   Jari aivan nyyhkytteli puhuessaan. Tosin oli nenäkin tukossa.

Taitaa tästä vielä tulla paha nuha heille kaikille.

 

 - Sinä kerroit kapakassa, että miehesi Kari oli mustasukkainen ja

että sen vuoksi jouduit ottamaan hänestä eron. Selostapas tarkemmin.

   Helena kertoi oman tarinansa. Hän oli seurustellut ATK-insinöörin

kanssa. Ei olisi oikein välittänyt naimisiin menosta, mutta sitten

Jaana antoi merkkejä tulostaan. Helenan mielestä mies oli välillä

osoittautunut liian omistavaksi, vaikka hän muuten oli hurmaava ja

kovin pidetty työpaikallaan. Mutta se jokin esti.

 - Miksi sitten kuitenkin menitte naimisiin?

 - No ei sitä niin vain yksinäistä lasta ryhdy tekemään meikäläisten

yhteiskuntaluokassa.

   Helena loi välillä anteeksi pyytävän katseen Voittoon. Sen

jälkeen hän alkoi syyttää äitiään, koska tämä oli väen vängällä

pakottanut tyttärensä naimisiin. Oli sanonut, ettei ikinä toivu

siitä häpeästä, että tällä on avioton lapsi.

   Niin he olivat perustaneet kodin, Jaana syntyi ja muutaman vuoden

kuluttua äiti taas väkipakolla ryhtyi kankeamaan vävypoikaa

jalustalta. Niin kauan hän marisi ja haukkui ja pelotteli Helenaa,

että tämä alkoi hakea eroa, vaikka suurin osa ajasta sujui aivan

tyydyttävästi. Syyksi ilmoitettiin miehen mustasukkaisuus ja

väkivaltaisuus.

 - Oliko Kari sitten väkivaltainen?

 - Ehkä ei ihan suorastaan. Ehkä oli noin suurin piirtein.

 - Mitä se tuollainen puhe on? Teidän yhteiskuntaluokassanne kaikki

on vain noin suunnilleen ja sinne päin. Kadulla ja kovan alamaailman

kuvioissa oppii tietämään, onko hengenvaaraa noin suurin piirtein

vai ei.

 - Älä nyt ymmärrä väärin. Kari ei muistaakseni kertaakaan

varsinaisesti lyönyt minua. Jaanaa ei ollenkaan, sillä tyttö oli

kovin tärkeä isälle. Mutta hän uhkaili ja joskus tarttui niin

lujasti käsivarsista, että tuli mustelmia. Ravisteli minua ja

rähisi:

 - Etkö sää akka usko, että meillä on ihan normaali onnellinen

avioliitto. Jollei se saakelin anoppi, se sinun äitikuningattaresi,  

olisi koko ajan lyömässä kiilaa meidän välillemme, pystyisimme kyllä

selvittämään ongelmamme. Siihen noita-akkaan kun ei järkipuhe tehoa.        

   Helena oli näyttänyt niitä mustelmia äidilleen, lääkärille

ja poliisilaitoksella, ja äiti oli ilomielin todistanut miehen

väkivaltaisuudesta. Toiseksi todistajaksi suostui yksi ystävätär,

joka muuten asui aivan eri kaupungissa ja oli vain pari kertaa ollut

yhtä aikaa kylässä, kun Kari oli kotosalla. Siltä raakimukselta oli

nimittäin päässyt kaksi kirosanaa: "Helvetin mäskiä" ja "Saakelin

ämmä", kun anopin leipomaa löysähköä täytekakkua oli tipahtanut  

pyhähousuille. Ja pieni tytärkin oli ollut vielä kuulemassa sitä

väkivaltaisuutta.

   Voitto ja Jari eivät tuntuneet uskovan Helenan kertomusta.

Nykyäänhän ei enää etsitä syyllistä eropuuhissa, mutta että

siihenkään aikaan. Se ihan horjutti Voiton luottamusta Suomen

oikeuslaitokseen.

   Ero oli ollut kauan vireillä. Helena saisi jäädä asuntoon lapsen

kanssa. Elatusmaksut ynnä muut aika korkeat, koska miehellä oli hyvä

palkka. Kari oli ollut niin katkera, että hapankaalikin olisi

menettänyt arominsa hänen seurassaan. Asumuseroon asti hän vahti

Helenan menemisiä, kun ei millään uskonut, että tällä ei ollut

toista miestä.

   Eräänä iltana Helena oli ollut ystävättärensä kanssa teatterissa.

Kaksi väliaikaa ja tuttuja koko naulakollinen, joten naiset jäivät

suustaan kiinni. Helena tuli kotiin laskettua myöhemmin. Kari oli

pätevänä insinöörinä tarkkaan arvioinut, kuinka paljon aikaa

tuollaiseen teatterireissuun kuluisi. Helena oli melkein tunnin

myöhässä aikataulusta.

   Kauhea mökä ja syyttely. Kari melkein itki ja uhkasi hypätä juuri

tuolta kyseiseltä sillalta, koska vaimo oli noin uskoton ja

epäluotettava. Helenakin huusi ja valitti, ettei hän enää uskaltaisi  

opettajakokouksiin jäädä, ilman että joku kirjoittaisi hänelle  

poissaolotodistuksen. Kauheata orjuutta. Kari lähestyi taas synkän

näköisenä ja Helena ehti livahtaa kylpyhuoneeseen.

   Hän viipyi siellä kauan ja kuulosteli. Kari oli yhä kotona ja

puuhasi jotakin. Nainen oli tullut varovaisesti olohuoneeseen ja

aivan säikähtänyt. Keskelle pöytää oli asetettu heidän hääkuvansa ja

sen ympärille monta palavaa kynttilää. Kari oli itkettyneen

näköinen, katsoi Helenaa surkeana ja sanoi, että avioliiton

hautajaisiahan tässä pian vietetään.

   Äiti se oli ahdistellut ja morkannut Karia niin rankasti, että  

Helena hoiti eron loppuun. Vieläkin inhotti se sotku ja saasta.

Välillä oli tuntunut, että äiti liioitteli, kun hätisti Karin

kodistaan ja rakkaan pienen tyttärensä luota. Mutta eihän sitä

koskaan tiennyt. Mustasukkaiset miehet ovat vaarallisia ja

arvaamattomia. Kelpaa sitä sitten jälkikäteen päivitellä, jos

jotakin kamalaa pääsee tapahtumaan.

   Pari vuotta eron jälkeenkin oli yhä yhtä jossittelua. Seksi

heillä oli pelannut mahtavasti ja sitä he äidin kauhuksi harrastivat

vielä eron jälkeenkin. Oli sillä tavalla pehmeämpi lasku

kummallekin. Helena jo välillä harkitsi miehen takaisin ottamista.

Ei kai se nyt niin vaarallinen ollut, vai? Äiti aivan kauhistui:

 - Et missään tapauksessa ota sitä roistoa ja murhamiestä takaisin.

Jos sen teet, se tietää minun loppuani. Sydämeni ei kestäisi

sellaista mielipahaa. Et kai halua aiheuttaa vanhan äitisi kuolemaa?

   Eihän Helena sitä halunnut, siispä hän kielsi Karia enää

tulemasta. Mies suuttui, itki ja uhkaili. Etupäässä hävittävänsä

oman itsensä. Jossakin syvällä Helena vieläkin tunsi epävarmuutta

ratkaisunsa oikeutuksesta.

 - Äiti ja Kari inhosivat toisiaan. Heillä eivät kemiat sopineet,

mutta meillä kylläkin. Jos se sittenkin oli hätiköity päätös?

 - Onko Kari vielä ottanut yhteyttä sinuun?

 - Silloin tällöin tietenkin. Onhan Jaana hänelle hyvin rakas, ja

tyttö myös on halukas tapaamaan isäänsä. Yhä toivoo, että palaisimme

yhteen. Kari on hoitanut hyvin elatusmaksut, ja kesällä oli tyttären

rippijuhlissakin. Niin kaunis kultainen kaulakoru. Mistä ihminen voi

tietää, mikä on oikea ja mikä väärä ratkaisu?

 - Elääkö Kari yhä yksin?

 - Ei nyt enää, sillä pari vuotta sitten hän löysi uuden

naisen, jonkun lastentarhaopettajan. Ovat hankkineet yhteisen

asunnon. Jaana on heillä joskus käynytkin ja sanonut, että ihan

makee mimmi.

 

 - Sinä Voitto sanoit kapakassa, ettet ole koskaan ollut naimisissa,

mutta äsken vihjailit, että olit koulukodin jälkeen suunnittelemassa

perheen perustamista. Mihin se sitten kaatui?

 - Seurustelin alle kaksikymppisenä monta vuotta vanhemman naisen

kanssa. Hän oli äidillinen ja ymmärtäväinen. Ammatiltaan parturi.

Hauskan näköinen, iloinen ja menevä. Asuimme monta vuotta yhdessä ja

ehdottelin avioliittoa. Meillä synkkasi hyvin. Sitten mokasin sen

kaiken.

 - Ryhdyitkö flirttailemaan muitten naisten kanssa?

 - En toki. Minä se juuri olin uskollinen. Olin todella vakavissani.

Pidin Meeristä suunnattomasti. Hän oli ensimmäinen ihminen, joka oli

valmistanut minulle kodin lämmön ja rakkauden ilmapiirin.

 - Mitä sitten tapahtui?

 - Meeri oli kuten sanoin menevä ja tavattomasti miesten mieleen.

Hän vain nauroi minun naimahaaveilleni. Piti niitä kai leikkinä.

Hänen mielestään olin liian nuori vakiintumaan. Hän ehdotti, että

oltaisiin vain yhdessä, mutta suotaisiin vapaus toisellekin.

 - Siinäpä hieno ja avarakatseinen nainen, sanoi Helena.

 - Siinäpä inhottava ja uskoton huora, sanoi Jari.

 - Ehkä jotakin siltä väliltä, huokasi Voitto.

   Joka tapauksessa Meerillä oli muitakin miesystäviä eikä hän sitä

Voitolta salannutkaan. Sanoi ihan reilusti lähtevänsä ravintolaan ja

tanssimaan esimerkiksi Kallen kanssa. Kallen kanssa muuten

useimmiten. Ronski pitkä kaveri, entinen merimies ja jutut sen

mukaiset. Halailivat kadullakin.

   Eräänä iltana Voitto oli hankkinut jostakin pistoolin. Hänellä

kun oli niitä kavereita ollut kaikenlaisissa lakia kiertävissä

piireissä. Hän hiipi ravintolaan. Hämärässä salissa oli paljon

väkeä, tungosta, koska oli perjantai-ilta. Hänen pitkäperjantainsa.

Meeri ja merimies istuivat keskilattian vieressä, nauroivat ja

suukottelivat. Jostakin syystä Kalle tarkkanäköisenä miehenä oli

havainnut synkästi tuijottavan Voiton tanssilattian reunalta.

 - Heippa Voitto, tule pöytään, niin minä ja morsiamesi, vai pitääkö

sanoa että meidän yhteinen morsiamemme, tarjoamme sinulle ryypyn.

   Voitto meni lähemmäksi. Hän oli jo aikaisemmin sivupöydässä

istuessaan juonut itsensä melkoiseen humalatilaan, joten hän

hoiperteli pahasti. Merimiestä ja muitakin nauratti nuoren pojan

tolvailu. Voitto veti pistoolin taskustaan, ei tähdännyt eikä olisi

siihen juuri pystynytkään, vaan ampui melkein summan mutikassa

kohti. Useita laukauksia.

   Kauheata kirkumista ja kiljumista. Kaatuvien tuolien räminää. Meeri lysähti kavaljeereineen pöydän alle. Monia muitakin häipyi Voiton sumentuneesta näkökentästä. He nähtävästi suojautuivat. Karkeat kädet tarttuivat nuorukaiseen, poliisi soitettiin paikalle ja Voiton vankilakierros alkoi. 25-vuotiaana.

 

   Jari ja Helena kuuntelivat järkyttyneinä. Enää ei kumpaakaan

nukuttanut. Kaksinkertainen murhamies istui heitä vastapäätä

punaruutuisen pöytäliinan toisella puolella. Vaistomaisesti kumpikin

vetäytyi hieman kauemmaksi. Silloin Voitto sanoi, käheällä ja

väsyneellä äänellä.

 - Neliösentti naisen pillua ei ole kokonaisen ihmiselämän väärtti.

On sitä murhia tehty vaikka aarista vesijättömaata. Niin tärkeätä on

omistaminen, myös toisen ihmisen luuloteltu omistaminen.

   Voitto siirtyi tiskipöydän luokse, otti sieltä käteensä terävän

leipäveitsen, käänteli sitä käsissään, koetteli terää ja lausahti:

 - On se tällainenkin ollut minun kurkkuni päällä muutaman kerran.

Ja vähän muuallakin.

   Helena ja poika istuivat liikahtamatta. Mitä tästä nyt seuraisi?

Viimein Helena kysyi saadakseen miehen pois veitsen kimpusta:

 - Ota kaapista lasit ja lautaset. Laitan teille voileipää ja

maitoa.

   Voitto jätti hajamielisenä veitsen tiskipöydälle, mutta ei

kuitenkaan tuntunut kuulleen naisen kehotusta, vaan tuli istumaan

pöydän viereen katse maahan suunnattuna. Jari uskalsi kysyä:

 - Miten sille Meerille ja merimiehelle kävi? Kuolivatko ne?

 - Eivät sinne päinkään. Ei niihin osunut. Jos mistä saan olla

kiitollinen, ettei minusta tullut murhamiestä, niin viinasta. Olin

niin päissäni, etten olisi osunut elefanttiinkaan. Tosin yksi

harhaluoti valitettavasti osui erääseen sivulliseen. Lihavahkoon

rouvasihmiseen. Hipaisi vain sen hyllyvää käsivartta. Pääsi sidonnan

jälkeen pois, mutta...

   Vankilaan jouduin ja kaikki se törky ja turmeltuminen oli koko

ajan silmieni edessä. Vaikka vapauduinkin melko pian, olin aivan

irrallinen ja koditon. Päämäärätön. Liukuminen pikkurötöksiin oli

viimein aivan luonnollista. Taas vankilaan, ulos, näpistyksiä,

sisään, ulos, kähveltämisiä ja taas kiven sisään.

 - Oliko aseellisia ryöstöjä, kysyi Jari uteliaana.

 - Ei toki, sillä mihinkään väkivaltaiseen en enää halunnut

osallistua. Nyt olen ollut runsaat kymmenen vuotta vapaana enkä ole

tehnyt mitään laitonta, mutta joudun silti pakenemaan henkeni

edestä.

 

   Muut olivat taas ihmeissään. Mitä hän pakeni? Mafiaako?

 - Melkein. Murhanhimoista akkaihmistä nimeltään Sirkka.

   Helena laitteli kätevästi lämpimiä leipiä ja tarjoili kevytmaitoa

tölkistä. Jari söi ahnaasti, mutta Voitolta oli ruokahalu kadonnut.

 - Suunnilleen viisi vuotta sitten tutustuin Sirkkaan, joka on

sairaanhoitaja ja todella viehättävän oloinen nainen. Hänellä oli

oma tilava asunto, ja he aloittivat jonkinnäköisen avoliiton sen

kummempia sopimuksia tekemättä. Eihän Voitto muuta omistanutkaan  

kuin vaatteet päällään. Jälleen rupesivat asiat menemään vikateille.

 - Mikäs teillä sitten kiikasti?

 - Sirkka on äärettömän mustasukkainen. Se piirre näyttää olevan

kohtaloni. Ensin oma mustasukkaisuuteni, sitten avovaimon ja nyt

vielä olin päästä hengestäni mustankipeän pojanjullin takia.

Mitähän vielä?

 - Miten Sirkan omistushalu ilmeni?

 - Hän osasi olla tavattoman mairea ja seksikäs ja hurmaava, jos

kaikki kävi hänen tahtonsa mukaan ja jos elelimme vain kahdestaan.

Mieluiten neljän seinän sisällä. Olin niin suuren osan elämästäni

viettänyt juuri neljän seinän sisällä, että se ei minua enää

sytyttänyt. Pakolliset koti-illat vaikka niinkin haluttavan donnan

rinnalla.

   Voitto valitteli, että työssä käyminenkin oli jo tuottanut  

hankaluuksia. Sirkka vei töihin ja haki sieltä. Soittelipa kesken

työpäivänkin tarkistaakseen rakastettunsa sijainnin. Omin päin

Voiton ei ollenkaan passannut kaupungilla harhailla. Ei puhettakaan,

että mies olisi saanut lähteä kavereitten kanssa kalaan. Ei vaikka

ainoa naaraspuolinen olento lähistöllä olisi ollut hautova sorsaemo.

   Ei hetkenkään rauhaa eikä mitään yksityisyyttä. Sirkalla oli

kausiluontoista työtä. Joskus miehestä tuntui, että tämä aivan

vasiten kieltäytyi työtarjouksista, jotta voisi toimia vahtikoirana.

   Viimein Voitto oli tiukasti sanonut, että hän lähtee taatusti  

omille teilleen, jollei asiaan tule muutosta. Hänestä Sirkka oli jo

sairaalloinen epäluuloissaan. Sitten nainen vielä kertoi

vihitystä aviomiehestään Sandströmistä. Väitti miehen juosseen

vieraissa ja sitten eräänä iltana ei ollut tullut ollenkaan kotiin.

Tapauksesta oli kulunut jo monta vuotta, mutta vieläkään kaveria ei

ole löydetty. Poliisitkin hakeneet ja etsintäkuuluttaneet Ruotsia

myöten. Ei pihaustakaan.

   Voitto oli sitä mieltä, että Sandström oli karannut Australiaan

asti, koska sielläkin olo, vaikkapa krokotiilimiehenä, olisi

miellyttävämpää ja turvallisempaa kuin Sirkan aviosiippana.

 - Miten niin turvallisempaa? Uhkailiko nainen jotenkin?

 - Jo vain uhkaili ja karmeasti. Minuakin. Tutkailin  äsken

leipäveistä kuten hyvin huomasitte. Se oli usein Sirkan kädessä. Se

jäi häneltä olohuoneen pöydälle, makuuhuoneen yöpöydälle, vessan

pöntölle, eteiseen. Minne tahansa. Eipäs kahvikuppi koskaan eksynyt

sänkyyn lakanoitten väliin.

 - Mikset lähtenyt tiehesi?

 - Ei se niin yksinkertaista ole, vaikka on työpaikkakin, ja välillä

Sirkka oli oikein mukava. Laittoi mahdottoman hyviä lihapullia.

Tilanne vain alkoi karata käsistä. sillä Sirkan raivonpuuskat

toistuivat harva se päivä. Kerran kun tulin töistä kotiin, hän

hyppäsi esille oven takaa se leipäveitsi hampaissa. Nauroi

säikähdykselleni. Hän olisi välttämättä halunnut sitoa minut sängyn

päätyyn, mutta siihen en toki suostunut. Ihan sisuksia käänsi.

 - Hulluhan se nainen oli.

 - Niin taisi ollakin. En yölläkään uskaltanut kunnolla nukkua.

Hätkähdin vähän päästä hereille kuunnellakseni, mitä se narttu

puuhasi. Vankilassakaan ei tarvinnut olla niin varuillaan. Asustin

muuten osan aikaa samassa sellissä yhden huumepomon kanssa. Kodikas

koppi, kauniisti sisustettu ja rauhallinen. Poliisi ei uskaltanut

asentaa sinne edes kuuntelulaitteita, ettei kansalaisoikeuksia olisi

loukattu. Internetin avulla se suurliikemies hoiteli afääreitään.

   Jari ja Helena päivittelivät. Voitto jatkoi tarinaansa:

 - Sirkka veti toisinaan peiton syrjään ja väläytteli veistä

haarojeni kohdalla. Suutuin mutta ei siitä ollut apua. Hän sanoi

vain pelotelleensa, jotta muistaisin pysyä uskollisena. Väitti

perusteellisesti perehtyneensä kuohimisoperaatioihin. Kun kysyin,

tarkoittiko nainen kissoja vai poroa vai pässiä, hän nauraa hihitti

kammottavasti ja sanoi sillä pässillä olleen niin komean nimen kuin

Antti Einari Kaaleppi Ylimarttinen.  

 - Miksi et mennyt poliisin puheille?

 - Ei kai ne tällaista vankilassa istunutta olisi uskoneet. Sirkka

olisi kääntänyt koko asian ylösalaisin ja vielä syyttänyt häntä

väkivallasta. Tunsin itseni todella turvattomaksi.

 

   Sitten Voitto oli kuullut joltakin naapurilta, että he olivat

aivan varmasti nähneet Sandströmin tulevan kotiin sinä iltana,

jolloin Sirkka väitti hänen kadonneen. Voittoa alkoi hirvittää, että

jospa se nainen on leikellyt miehensä annospaloiksi ja vielä

täydentänyt tulosta tehosekoittimellaan. Ties vaikka parasta aikaa

tarjoilisi uskotonta miesvainajaansa hänelle maukkaitten lihapullien

muodossa.

   Lopulta Voitto ei enää jaksanut sitä hermopainetta, vaan sanoutui

irti hyvästä työpaikasta ja lähti pakokierrokselleen. Aina Sirkka

sai selville hänen olinpaikkansa. Nyt on poikkeuksellista, että hän

on saanut olla rauhassa melkein neljä kuukautta. Ehkä se on luopunut

yrittämästä.

 

   Ennen kuin he vetäytyivät levolle, Jari kyseli hiukan peloissaan:

 - Uskotteko te ennustuksiin?

   Nuorukainen näytti siksi huolestuneelta, että Helena ja Voitto

ryhtyivät muistelemaan sellaisia tapauksia elämästään. Voiton

mieleen ei tullut mitään erikoista. Ei harrastanut huuhaa-hommia.

Vaikeata hänelle olisi ollutkaan mitään luotettavaa ennustaakaan,

koska miesparka ei aina tiennyt itsekään, missä nukkuisi seuraavan

yönsä.

   Helena kertoi äidistään, joka luki horoskooppeja ja kyseli

tulevaisuudesta povarieukoilta. Koko avioerokin oli tavallaan

ennustajan syytä. Helena ei ollut ehtinyt olla aviossa kuin pari

vuotta, kun äiti väitti, että Kari oli väärä mies, koska hänellä oli

tummat aaltoilevat hiukset, mutta äidille olikin povattu, että

Helena tulisi onnelliseksi vain sellaisen miehen kanssa, jolla oli

ruskea tukka ja alkava kalju.

 - Et kai sinä tuollaista lööperiä uskonut?

 - Enhän minä, mutta kun Kari sitten osoittautui niinkin hankalaksi

ja äiti koko ajan oli usuttamassa eroon, aloin itsekin tulla

suopeaksi ajatukselle. Kyllä se ennustuskin siis osittain vaikutti.

Ihmisen mielihän on niin herkkä ja hauras voimakastahtoisten

lähimmäisten kynsissä.

 - Oletkos sitten löytänyt sitä alkavaa kaljuasi?

 - En tietysti ole etsinytkään tai paremminkin en ole kiinnittänyt

siihen huomiota.

 - Voitollahan on ruskea tukka ja alkava kalju!

 - Siinä on taas yksi imeväinen lausumassa totuuksiaan, tuhahti

Helena Jarille oikein harmistuneena siitä, että väkisinkin puna

lehahti poskille ja kaulalle. Taisi vain johtua kylmettymisestä ja

kuumasta mehusta.

 - Onko sinulla Jari kokemuksia ennustusten toteutumisesta? kysyi

Voitto.

 - En vielä tiedä. Mummo katsoi tässä yhtenä päivänä korteilla ja

sanoi, että jonakin aamuhetkenä, aamun koittaessa, minulle alkaa

uusi elämä ja uudet maailmat. Mitähän se tarkoitti? Ettei vain

jotakin pahaa?

 - Älä nyt hupsi. Sillallakin sinä seisoit keskiyöllä etkä

aamunkoitteessa. Ei tuollaista saa edes ruveta ajattelemaan. Tulee

vallan vauhkoksi. Hyvää yötä pojat. Nukkukaa hyvin.

   Helena meni makuuhuoneeseensa. Jari nukkuisi Jaanan sängyssä ja

Voitto sai yöpyä olohuoneen sohvalla.

 

                                         - - - - -

 

   Sunnuntaiaamu Helenan kolmiossa koitti lupaavana ja auvoisana.

Kun he kaikki kolme kokoontuivat keittiöön aamiaiselle, jonka

valmistamisessa Helena oli pannut parastaan, jokainen vakuutti

nukkuneensa sikeästi. Jari oli kyllä nähnyt unta uimisesta vihreässä

vedessä, mutta se ei ollut tuntunut painajaiselta, vaan hänellä oli

ollut voimakas selviytymisen tunne. Hän oli myös purjehtinut suuressa

valkoisessa laivassa, keula pärskyen kohti uusia satamia, uusia maailmoja,

nousevaa aurinkoa. Meressä oli lisäksi kellunut  ruskeakaapuinen munkki.

   Helena muisti sen Jarille sanotun ennustuksen ja nopeasti

karkotti mielestään kaikki huolestuttavat ajatukset uudesta

"elämästä" ja maailmasta. Entinen himopolttaja Voitto iski hieman

ruskehtavat hampaansa lämpimään sämpylään, ja talon emäntä tarjoili

tälle yhden yön perheelleen muitakin makoisia aamupaloja. Kello oli

jo melkein kymmenen, ennen kuin vieraat olivat valmiita lähtemään.

   Jari päätti ensin mennä mummon luokse rauhoittelemaan tätä, koska

hän ei ollut koskaan ennen ollut kokonaista yötä poissa kotoa

ilmoittamatta siitä isoäidilleen. Sen jälkeen hän aikoi ottaa

yhteyttä vanhempiinsa, ehkä sittenkin muuttaa heidän luokseen. Oli

oma huone ja enemmän tilaa. Mummollakin oli nuoresta, hevosen lailla

syövästä pojasta ylimääräisiä menoja. Ei silti, että mummo

olisi koskaan valittanut.

   Yksi asia huolestutti nuorta miestä. Kertoisiko hän yöllisestä

siltajupakasta omaisilleen. Helena katsoi Voittoon, kuten äiti

katsoo halutessaan tietää isän mielipiteen.

 - Miten sinä Voitto suhtautuisit tähän ongelmaan?

   Voitto rykäisi, harkitsi tarkkaan ja vastasi:

 - En tahdo olla neuvomassa nuoria epärehellisyyteen. Valheen

poluilla on kovin liukasta ajan mittaan, mutta tällaisessa  

erikoistapauksessa en suosittelisi kertomista. Sehän on nyt ohi?

Olet tullut toisiin aatoksiin, eikö totta Jari?

 - Joo, ihan takuulla. Se oli typerää höyrähtämistä yhden pimun

takia. Nyt olen vanhempi ja viisaampi. Voi olisipa minullakin

tuollaiset vanhemmat kuin te.

   Voitto näytti ihan liikuttuneelta.

 - Olisipa minullakin tuollainen poika kuin sinä. Kiitokset vain

kauniista sanoistasi. Kuten jo tiedät kertomani perusteella, minä en

totisesti ole mikään ihanne-esimerkki kenellekään.

 - Voihan ihminen erehtyä, lausahti Helena väliin.

 - Sinulla on niin paljon ylevämmät elämänarvot kuin mun mutsilla ja

isukilla. Ne ajattelevat aina vain rahaa.

 - Raha on tärkeätä. Jos minulla olisi sinun ikäisenäsi ollut koti,

vanhemmat ja tarpeeksi rahaa, tuskin olisin joutunut siihen

vankilakierteeseen. Vaikka eihän se rahakaan aina auta, jos luonne

on mätä.

 - Sun luonteesi ei ainaskaan ole mätä. Mä ihan ihailen sua, Voitto. Olisi

kivaa vielä treffata joskus. Saanhan soittaa sulle, Helena?

 - Totta kai, oikein mielelläni juttelen kanssasi. Voit tietysti

tulla käymäänkin ja saat samalla tutustua Jaanaan.

   Heti Helena taas katui sanojaan. Tai eihän hän tytärtään voinut

pullossakaan pitää. Tuskin Jari häntä turmelemaan pystyisi, kun

tytöllä oli jo nyt vankanpuoleinen vakaumus elämäntyylistään.

 - Entä sä Voitto? Tavataanko me enää koskaan?

   Poika katsoi odottavana mieheen. Samoin Helena. Sydän kävi jopa

yhden ylimääräisen sykäyksen vastausta odoteltaessa. Rytmihäiriötkin

olivat olleet kiusana. Se tupakka.

 - Eipä sitä koskaan tiedä. Nyt aluksi lähden hoitelemaan asioitani.

Ei Helena hyvä, ei mitään rikollista. Yritän löytää täältä vaan asuntoa ja

hiukan vakinaisempaa työtä. Aloitan kyselemisen heti maanantaina. Ehkä

koetan onneani rakennuksilta.  Siitä on jo jonkin verran kokemusta.

   Voitto mietti hetken ja hymyili ilkikurisesti. Niin

hienopiirteinen nenä ja hauskat naurunkureet, ajatteli Helena, ja

taas tuli yksi rytmihäiriö.

 - Se tapaaminenhan paljolti riippuu tästä Helena-mammasta?

   Ennen kuin Helena ehti sanoa, että totta kai se sopii, puhelin

soi. Kaikki jostakin syystä säikähtivät. Helena nosti kuulokkeen. Ei

mitään, ehkä pientä tuhinaa. Ei toki huohotusta.

 - Haloo, haloo. Kuka siellä on?

   Vastausta ei kuulunut ja toisessa päässä suljettiin puhelin.

 - Ei kai vain joku nainen? kysyi Voitto huolestuneen näköisenä.

 - Ei sieltä kuulunut mitään. Varmasti vikasoitto.

 

   Miehet menivät eteiseen. Kiiteltiin ja hyvästeltiin.

 - Ei, ei hyvästellä, vaan näkemiin, sanoivat kaikki kolme

muskettisoturia yhteen ääneen.

   Sitten halaamista. Voitto ja Helena kahteen kertaan. Oli ihan

haikea olo, mutta Voitolla tuntui olevan hieman kiire, sillä olihan

jo aika myöhäistä.

   Miehet kolisivat vähän aikaa rappukäytävässä. Kuuluivat

juttelevankin. Helena kuunteli oven raosta. Vielä vilaus Jarin

vaaleata tukkaa. Voiton seksikäs ääni:

 - Jokohan ne bussit kulkee?

   Jarin flunssainen ääni:

 - En usko, että vielä.

   Ulko-ovi rämähti. Helena riensi keittiön ikkunaan. Melkein nenä

ruudussa kuin pikkulapsi jouluaattona. Taas kaksi rytmihäiriötä. Ei

tämä vetele. Ventovieras mies ja vielä vankilakundi.

   Voitto kulki edellä. Notkein hiukan hiipivin askelin. Kuin

saalista vaaniva kissapeto. Jari tallusti maha pystyssä perässä.

Kankeasti kuten urheilukengillä kuljetaan. Lantio jäykkänä ja jalat

levällään. Polvet melkein suorina. Koskahan huomataan, etteivät

lenkkikengät ole tarkoitetut tavalliseen kävelyyn?

   Äkkiä Helena avasi ikkunan. Hänhän ei ollut vastannut Voiton

kysymykseen: "Entäs Helena-mamma?". Hän kurkottautui ikkunasta ja

huusi kuuluvalla matematiikan opettajan äänellään. Opettajan paras

ominaisuus on kuulemma kuuluva ääni.

 - VOITTO, HEI! VARRO VÄHÄN!

   Terävä pamaus kajahti kolakassa syysilmassa. Kovana kuin

pistoolin laukaus, mikä se muuten olikin.

   Salaman nopeasti Voitto, tuo notkea pantteri, heittäytyi maahan.

Katujen ja koulukodin ja vankiloitten kasvatti sekä ansiokkaasti

asevelvollisuutensakin suorittanut jätkä ei siekaile, kun on

hengestä kysymys. VARRO-sanan hän kuitenkin 51-vuotiaan korvilla

tulkitsi huudoksi VARO!

   Jari, joka ei vielä ollut käynyt armeijaa eikä edes ollut varma

menisikö sinne koskaan, koska hän vastusti tappamista kaikissa

muodoissa, seistä jökötti paikallaan kuin jukkapalmu.

Lisärasitteena vielä perisuomalainen tuumaileva luonne, jonka oli

huippuunsa hionut valitettava perimä hämäläisestä äidistä ja

pohjalaisesta isästä, Hän oli lisäksi ihan suoraan sanottuna

mammanpoika.

   

   Kadulta tullut luoti ei osunutkaan Voittoon, vaan takana

ihmettelevään Jariin. Pahasti keskelle kehoa. Toinen luoti kiiti

liian ylös eli Helenan keittiön ikkunan pieleen. Helena kyykistyi

ähkäisten ja nivelet naksuen lattialle. Ei ihan salaman nopeasti,

mutta alitajunnassa muistikuvat mustasukkaisen miehen otteiden  

väistelystä. Välillä se oli onnistunut, välillä ei. Nimittäin

Karille.    

   Miksi vain kaksi luotia ja niistä vielä toinen harhaan? Kaksi

sankaria oli ehtinyt paikalle ajoissa. Toinen oli ortodoksipappi isä  

Tuomas, joka mustat kauhtanan liepeet hulmuten oli ollut menossa

kirkkoonsa jumalanpalvelusta valmistelemaan. Hän tarrasi ampujan

toiseen käsivarteen.

   Toiseen, pistoolia pitelevään käteen, osui alhaalta päin

dementiasauvan taidokas isku, kun kahdesta sodasta hengissä

selvinnyt sauvasaapastelija Isaksson läähättäen kerkesi pelastavana

enkelinä hätiin.

   Pelastavana enkelinä kylläkin Voitolle, mutta Jari-parka makasi

verissään pihalla. Isaksson ei saanut kankeine sormineen kännykkää

esille povitaskusta, joten isä Tuomas soitti kiireesti sairasauton

paikalle. Voitto hoksasi, että poliisi kanssa. Hän ei mielellään

lausunut ääneen "poliisi"-sanaa. Mistä lienee saanut moisen

trauman?.

   Poika kiidätettiin sairaalaan. Poliisit käynnistivät

suuretsinnät, sillä ampuja oli jotenkin livennyt sankarien

hyppysistä. Lähitienoon asukkailta ja aamukävelijöiltä kyseltiin

pakenevan miehen tuntomerkkejä. Samoin Isakssonilta ja isä

Tuomaalta. Nämä katsoivat ällistyneinä ensin toisiinsa, sitten

poliiseita:

 - Eihän se ollut mies, se oli käsittääksemme nainen.

   Poliisit olivat aluksi epäuskoisia, koska silminnäkijöistä toinen

oli selibaattilupauksensa tehnyt tuleva piispa ja toinen suunnilleen

90-vuotias eturauhashöyläyksen takia selibaattiin jäänyt Isaksson.

   Miehiä uskottiin viimein, kun Voitto ja Helenakin antoivat

lausuntonsa. Voitto vielä luetteli tuntomerkitkin:

 - Punaiseksi värjätty tukka, alunperin vaaleanruskea, sinivihreät

silmät, piilolinssit, ei kertakäyttöiset, hyvät hampaat, vain yksi

kultakruunu oikeassa yläleuassa, simpukanmuotoiset pikkukorvat,

Amorin-kaari ylähuulessa, nenän pielessä pienoinen ruskea luomi,

hyvin vetävä, pituus 163 ja puoli senttiä. Umpisuolenleikkauksesta  

jäänyt arpi sekä vasemmassa pakarassa oleva syntymämerkki voisivat

olla avuksi tihutyön tekijää tunnistettaessa. Luonne on kiivas ja

tulinen ja hyvin intohimoinen. Tuntee kaikki seksikikat. Erittäin

hämmentävä ja vaarallinen persoona.

   Poliisi kirjoitti tosiasiat muistiin pikakirjoituksella eli

seitsemäntoista sanaa minuutissa. He olivat aivan äimänä tämän

todistajan tarkkuudesta. Eivät olleet koskaan kokeneet tällaista.

Oliko mies entinen etsivä? Mutta Voittohan ei ollut etsivä, vaan

häntä itseään oli etupäässä etsitty.

 - Ja tuon kaiken sinä pystyit havaitsemaan yhdellä silmäyksellä ja

vielä makuuasennosta?

 - Makuuasennosta minä sitä naista olen etupäässä tarkastellutkin. .

Eikä vain yhdellä vaan sadoilla silmäyksillä. Hän on entinen

avovaimoni, josta olen jo pari vuotta yrittänyt päästä eroon.

Paennut ja vaihtanut paikkakuntaa, mutta tuloksetta. Hän on

seurannut perässä kuin vainukoira ja uhkaillut hirveitä. Ja nyt se

harppu tappoi viattoman Jari-raukan.

 - Jos vielä voisit antaa hänen nimensä ja osoitteensa, olisimme

hyvin kiitollisia.

 - Hän on Sirkka Kaarina Sandström, omaa sukua Koikkalainen.

Syntynyt Ikaalisissa 12.11.19xx. Kirjoilla Kotkasalmella, jossa hän

myös asuu. Lähempi osoite: Tarkka-ampujankuja 14 D 21 kolmas kerros.

 

   Sirkka saatiin kolmen viikon kuluttua pidätettyä Voiton antamien

tuntomerkkien ja muiden tietojen ansiosta. Pakarassa olevaa

syntymämerkkiä ei ryhdytty tarkistamaan, koska naispoliisia ei ollut

paikalla. Merkki ei muuten ollut vasemmassa kankussa vaan oikeassa.

Voitto oli siis hieman erehtynyt, mutta sehän on vain inhimillistä.

   Ihan häveten Helenan täytyi kuulusteluissa tunnustaa, että hän

oli tuntenut molemmat miehet vasta muutaman tunnin ajan. Edellisestä

yöstä lähtien. Poliisit tarkastelivat lukion matematiikan vanhempaa

lehtoria filosofian maisteri Helena Siviä Kerästä epäluuloisin

silmäyksin. Kapakasta oli kerrottu, että Helena oli sieltä

vikitellyt matkaansa vanhemmanpuoleisen miehen. Sitten häneltä

kysyttiin, miten poikakin oli joutunut hänen asuntoonsa.

 - Otimme hänet mukaamme - mmm - sillalta.

   Helena ei halunnut paljastaa, että sillan alta. Hehän olivat

päättäneet pitää pojan itsariaikeet salassa. Poliisit kirjoittivat

vakavina kaiken oleellisen muistiin: 43-vuotias Keränen vei

keskiyöllä asuntoonsa 51-vuotiaan Hännisen ja 17-vuotiaan Pärssisen.

Toistaiseksi selvittämättömistä syistä.

 

   Äiti ja Jaana vollottivat yhdessä tätä häpeällistä juttua, jota lehdetkin mainostivat suurin otsikoin. Työtoverit koulussa olivat kahden vaiheilla. Sitä se liiallinen viinan kanssa lotraaminen teettää. Kaisu ja monet muut pysyivät uskollisesti Helenan rinnalla.

   Karikin lähetti kortin, jossa kiimaisen näköinen kissa löhösi

selällään silmät viiruina ja alla oli teksti: "Senkin viettelijätär! Enkös ollutkin oikeassa, narttu? Terv. Kari".

   Hyvin pian poliisien tietoon tuli, että Voitto oli entinen vanki.

Tällä hetkellä ollut vapaana jo kymmenkunta vuotta eikä mitään

rikkeitä ollut ilmennyt. Heti kun miehen toimenkuva alkoi hahmottua,

asennoituminen Helenaan muuttui. Kyseltiin tiukassa sävyssä, mitä

tämä Voiton yöllinen tunkeutuminen varakkaan naisen kotiin oikein

piti sisällään.

   Tosin nuori kaveri oli ollut matkassa. Oliko suunnitteilla ollut

ryöstö, ja miehet olivatkin tunteneet toisensa entuudestaan? Vyyhti

alkoi tuntua perin sekavalta. Etsisivät sitä Sirkka-syöjätärtä

eivätkä tonkisi kunnon ihmisten taustoja. Helena aivan närkästyi

tästä kuulustelusta.

   Lehdistö sen kun lisäsi panoksiaan, ja Voitto-parka alkoi olla

kovan tulituksen kohteena. Mokomakin Auervaara. Ties kuinka paljon

jo Helenalta huijannut. Nytpä on rysässä oikea rosmo ja

suurrikollinen. Asustanutkin vuosia huumepomon koppikaverina. Taitaa

olla yhteyksiä suuren luokan heroiinikauppoihin? Selliin vain

takaisin ja sillä siisti.

 

   Silloin Helena ei voinut muuta, kuin kertoa Jarin osuudesta

tapahtumaan. Voitto oli oman ja myös Helenan hengen uhalla uljaasti

pelastanut nuoren miehen kuohuvista aalloista. Helena vain oli

tarjonnut lämpimän kotinsa vilustuneitten kuivattelemiseen.

Voittohan se oli sankari.

   Lehdet alkoivat ryöpyttää juttua tältä kannalta, ja

parrasvaloihin nostettiin vuorostaan Jari-raiska, joka onneksi oli

alkanut toipua vakavista vammoistaan. Hänen vanhempansa olivat

olleet surun murtamia jo tähänkin asti, mutta nyt he olivat aivan

romahtamispisteessä. Kauheita itsesyytöksiä.

   Tosi rajuja syytöksiä Helenaa kohtaan. Ties vaikka tämä rietas

Keränen olisi jo joskus aikaisemminkin vietellyt pojan ja pitänyt

häntä pihdeissään. Jari oli kokenut tulleensa häväistyksi ja päätyi

siihen onnettomaan tekoonsa. Kuinka he niin yhtä aikaa olivat

sillalle osuneetkaan?

   Helena ryhtyi jo harkitsemaan paikkakunnalta muuttoa. Jaana

täytyisi saada turvaan tältä mustamaalaukselta. Jarin avustamana

Voitto piti oikein lehdistötilaisuuden, jossa hän yritti puhdistaa

Helenan mainetta sekä selostaa, kuinka sankarillisesti lehtori

Keränen oli menetellyt tuiki vaarallisessa tilanteessa raivoavan

joen armoilla. Onneksi Voittoa, joka tällä hetkellä oli paikallinen

sankari, uskottiin lopulta.

 

   Jari kertoi Helenalle ja Voitolle, että hänelle oli sittenkin

valjennut uusi elämä aamunkoitteessa. Isä Tuomas kävi usein poikaa

tervehtimässä, ja tämä oli päättänyt ryhtyä ortodoksipapiksi. Lukisi

ensin ylioppilaaksi ja sitten opiskelemaan. Tietysti piti vaihtaa

kirkkokuntaa, mutta ei Jari ennenkään niin kovin luterilainen ollut.

Mitä nyt suvivirttä veisasi koulun päättäjäisissä.

 - Et kai aio luopua koko ihanasta maallisesta elämästä, vaimosta ja

lapsista, joita et koskaan voi saada, jos kerran tähtäät ihan

korkeimmille palleille asti?

 - Naisista olen saanut tarpeekseni, paitsi mummosta ja sinusta

Helena. Saa jäädä minun puolestani koko huvi. Se yksi neliösentti

naista. Ei se ole elämän väärtti.    

 

                                                 - - -