HARHAHIPAISUJA      

elämäntulkintoja                      

proosakokoelma

Ritva-Liisa Harjumaa

Pienkustantaja: Revontulet

Rovaniemi 2004            

Painettu kuvausvalmiista materiaalista:

Gummerus Kirjapaino Oy

Saarijärvi 2004

ISBN 951-98988-7-5

Takakansi:    

   Teos koostuu kuudesta tarinasta, joista jokaisessa valotetaan erehdysten ja virheellisten tulkintojen osuutta elämässä. Ihminen joutuu tärkeän valinnan eteen eli miten hän asennoituu outoon tilanteeseen.

   Karma kertoo nuoresta vaimosta ja äidistä, jonka sinisilmäisyys alkaa kovien kolhujen vaikutuksesta vähitellen hälvetä. Selviääkö hänelle totuus vai onko edessä uusi väärinkäsitysten verkko? Mirkku tuntee selittämätöntä ahdistusta, jos hän havaitsee jossakin pinnassa pieniä, tiheässä olevia pisteitä. Hän alkaa jo epäillä, että hän on jossakin edellisen elämänsä vaiheessa joutunut kokemaan joitakin kammottavia ja syyllistäviä kohtaloita.

   Pyhä Sebastian –tarinassa kamppaillaan niin ikään hämäysten ja synkkien salaisuuksien maaperällä. Kovana lakinaisena tunnettu Kaija Riiveri puolustaa koulu- ja työpaikkakiusaamisesta kärsivää Tupua, jota syytetään törkeästä väkivallasta. Asianajaja joutuu jutun edetessä itse pohtimaan syitä ja alkulähteitä omaan kivettyneisyyteensä ja vaikeuksiinsa luoda pysyviä ihmissuhteita.

   Puhelinrouva on monologi, joka muodostaa yhtenäisen pienoisromaanin. Se koostuu Sirkan käymistä puhelinkeskusteluista, joissa kuvataan äidin ja tyttären yllätyksellisiä ja riipaisevia elämänkohtaloita.

   Tyhjää parreempi –kertomuksen sankarina on komea ja kunnianhimoinen liikemies, jolla on menestystä työelämässä ja omasta mielestään myös naisten vikittelyssä. Unelmat ja niitten täyttymys saattavat hurmurinkin kohdalla olla varsin etäällä toisistaan. Olisi suuri taito, jos osaisi hyödyntää edes kohtalaisen tyydyttäviä korvikkeita.

   Halkio-akka muodostuu kahden naisen välisestä vuoropuhelusta, jonka aiheena on niin sanottu syvä rakkaus, mutta joka valitettavasti usein muuntuu hillittömäksi mustasukkaisuudeksi, vieläpä vihaksi. Keskustelun loppupuolella selviääkin odottamattomia asioita.

   Ystävänpäiväkortti sisältää pelkästään Pirkon kirjeitä. Merkillisestä syystä virinnyt kirjeenvaihto jatkuu polveillen, vaimeten ja taas voimistuen. Pirkko saa kokea vuoroin toiveittensa täyttymistä ja pettymyksiä, vuoroin taas itsepintaista yrittämistä ja tilanteista oppimista.

ISBN 951-98988-7-5

Kansikuva: Eino Nikula  

HARHAHIPAISUJA

SISÄLLYS:                                  

          I  KARMA                                  

1. Kevättalven päivä - 2. Maaliskuinen ilta - 3. Anoppi - 4. Perhe-elämää - 5. Taidenäyttelyssä - 6. Lisää välähdyksiä -  7. Tutkimusmatkailua - 8. Lapsuudenkoti - 9. Saarnoja - 10. Tiskaajan tie - 11. Paavon lapsuus - 12. Salaisuuksia - 13. Itsetutkistelua - 14. Maalarin ystävä - 15. Luonnon rauhaan - 16. Vilvoittava vesi - 17. Hiipuva hiillos - 18. Mirkun ikävä - 19. Yrittämistä - 20. Vihdoinkin ystävä - 21. Havahtuminen - 22. Myllerryksiä - 23. Terttu kertoo Tanelista - 24. Kokemuksia armeijassa - 25. Lisää suhteita - 26. Elämän paikkailua - 27. Mikä nyt eteen? - 28. Matkasuunnitelmia - 29. Hotellissa - 30. Yllätyksiä - 31. Hornan portti - 32. Unta vai? - 33. Sairaalassa - 34. Kotiin

          II PYHÄ SEBASTIAN            

1. Napakymppi - 2. Rinnat - 3. Syväporausta - 4. Jaska-parka - 5. Mäyräkoira - 6. Kirkkomaalaus - 7. Koti-ilta -      8. Gynekologin pöydällä - 9. Rippikoulussa - 10. Herkuttelua iltapalalla - 11. Villatakki - 12. Meedion veljentytär - 13. Herkkäuskoisuutta - 14. Maalaisidylli - 15. Kynsin hampain - 16. Lisää pikkuhousuja - 17. Paholaisen parsinneula - 18. Matkalla menneisyyteen - 19. Siiman selvitystä

          III  PUHELINROUVA    

          IV TYHJÄÄ PARREEMPI    

           V HALKIO-AKKA    

          VI YSTÄVÄNPÄIVÄKORTTI

                  I  KARMA                        

1. Kevättalven päivä        

  Siitä se alkoi. Koko tarina. Aurinkoisesta maaliskuun päivästä valkoisella joella. Ei Mirkku silloin tiennyt, kuinka ratkaiseva päivä se oli. Vasta vuosien kuluttua hän oivalsi, että portti helvettiin raottui hieman juuri tuona kristallinkirkkaana iltapäivänä. Kuka voisi edes mainita helvetti-sanaa, kun kuulakas taivas on hohtavansininen ja aurinko paistaa lämpimästi ja hellivästi. Lumi on pehmeätä ja puhdasta kuin viattomuus itse. Lapset ja koirat ilakoivat vitivalkoisessa lumessa aikuisten hymyillessä lempeästi vieressä.

   Mirkku ja lapset olivat ulkoilemassa. Tämä niin sanottu retki käsitti muutama sata metriä, korkeintaan kilometrin. He hiihtivät joen valkoisen jääkentän poikki, ähelsivät ylös vastapäiselle jyrkälle törmälle ja tavallisesti nautiskelivat eväitään harmaan kallellaan nuokkuvan ladon seinustalla. Kahvia Mirkulle, mehua ja voileipiä kolmosille. Kolmoset! Siinäpä vasta hohtoa, vaikka viitosiinkin on jo päästy suuressa maailmassa.

   Kun muut ihmiset kuulivat, että heillä oli kolmoset, vastaan huokui kahdenlaista palautetta. Toiset ihastelivat vilpittömästi, ikään kuin kolmosten vanhemmat olisivat suorittaneet oikean sankariteon sekä siittämis- että synnytysvaiheessa. Olihan synnytys ollut pitkä, mutta ei niin kovin vaikea. Vauvat olivat sitä pienempiä ja pyörähtivät ketterästi maailmaan kuin pehmoiset kissanpennut.

   Useimmat lähimmäiset kuitenkin kauhistelivat sitä työmäärää, jonka kolmoset oletettavasti aiheuttivat. Ja se oli totta. Lapset olivat nyt viisivuotiaita, ja Mirkusta tuntui, ettei hän heidän syntymästään asti ollut saanut yhtään lepohetkeä. Paitsi nykyään. Nämä ihanat retket luontoon.

   Kolmoset olivat täysin erilaisia. Vanhin, siis ensimmäisenä ulos putkahtanut, oli Jukka-poika. Suurin tälläkin hetkellä, rohkea ja tomera. Piti puolensa sekä äänellään että toiminnallaan. Komensi pikkusisaruksia. Tyttö, Liisa, oli keskimmäinen, samoin koon puolesta. Terhakka ja äksy. Myötäili paljossa Jukkaa. Kinastelivat ja tappelivat, mutta hakivat silti toistensa seuraa.

   Nuorin pikkupiiperö oli Lauri. Hento, arka, ujo ja syrjään vetäytyvä. Omissa mietteissään. hän teki kaiken hitaammin kuin vanhemmat lapset. Oppi puhumaan hitaammin, samoin kävelemään. Vesi- ja tuhkarokot, nuhat sun muut hän poti aina joitakin päiviä myöhässä toisista. Lauri vasta lopetteli flunssansa, kun vanhimmat jo aloittelivat vatsatautiaan. Voi sitä valvomista.

   Tänään oli erikoinen päivä. Myös aivan muussa merkityksessä, kuin mitä kohtalo oli Mirkulle kaavaillut. Kaikki lapset olivat kerrankin yhtä aikaa terveinä. Olivat olleet jo monta viikkoa. Ei edes solisluun murtumaa, ei haavaa sormessa eikä kuhmua otsassa. Ihan Mirkkua pelotti tämä hyvä tuuri. Hän pysähtyi ladulle.

   Täytyi pysähdellä vähän väliä, koska Liisa ja varsinkin Lauri möngersivät omaa tahtiaan. Kaatua kupsahtelivat silloin tällöin Löysivät jotakin mielenkiintoista lumesta, häikäisevien timanttien keskeltä. Lumikirppuja. Käsittämätöntä elämää jäätävässä elementissä kuin säätutkijoita napaseudulla.

   Jukka sauvoi jo kaukana edellä. Mirkku huuteli häntä pysähtymään ja odottamaan heitä muita. Hän oikaisi selkäänsä ja katseli pitkin jokea. Ihaili vastapäisen rannan syvänvihreätä metsää. Havupuut olivat keränneet lehtipuista koko kesän vehreyden itseensä. Niin Mirkusta tuntui. Ne olivat ihan ylivihreitä, paisuivat voimaansa ja värikylläisyyttään. Olivat kuin samettia vaaleansinistä taivasta vasten. Onni. Tämä kai oli sitä onnea. Terveyden tunne itselläkin.

   Lasten pienempinä ollessa Mirkku oli sairastellut. Ei vakavampaa, mutta jokainen vilustuminen iski. Pitkään kiusallista yskää. Ehkä vain ylirasittumista. Paavo oli töissä. Häntä ei paljon näkynyt perheessä. Aviomiestä ja isää. Mutta hän oli kuitenkin turvallisesti olemassa, jossakin. Työssä kai tälläkin hetkellä. Hän uurasti eräässä urheiluliikkeessä. Oli ollut saman firman palveluksessa jo ennen heidän naimisiin menoaan. Tyytyväinen työhönsä ja kohtalainen palkka. Niin täytyi ollakin tällaisen pesueen kanssa.

   Mirkulla ja Paavolla oli rivitalon pätkä sekä pienoinen pläntti omaa pihaa. Olisi se saanut olla suurempi lasten temmellyskentäksi. Olipa nyt kuitenkin jonkinlainen rauha. Onneksi he asuivat talon päädyssä. Sääli sitä yhtäkin naapuria. Lapset olivat äänessä koko valveillaoloajan. Välillä tietysti Mirkkukin. Huuteli viiltävästi kuin erotuomarin pilli muun mekastuksen väliin. Huomautuksia piti tehdä suurella teholla, sillä Jukka ja Liisa eivät juuri hennoista pyytelyistä välittäneet.

   Heillä oli velkaa. Kauhistutti ajatellakin. Täytyisi Mirkunkin päästä työhön. Hän oli kirjastonhoitaja. Paikkoja, ainakin tilapäisiä, oli kyllä tarjolla tällaisessa pikkukaupungissa. Aina joku oli äitiyslomalla. Hän oli jo käynytkin tuuramassa joitakuita. Ihan vain pari viikkoa kerrallaan saadakseen jalan oven rakoon.

   Mirkku oli näytellyt hyviä puoliaan aivan ylikierroksilla tehdäkseen vaikutuksen kirjaston johtajaan ja asiakkaisiin. Hymyillyt että suu oli revetä. Yrittänyt arvata toisten ajatuksetkin, jotta heti pääsisi palvelemaan. Touhunnut ja pätenyt.

   Paavo ei oikein hyväksynyt vaimon töihin menoa. Koti muistutti silloin vieläkin enemmän sirkusta tai täyteen ahdettua lastentarhaa. Koko ajan piti olla nostelemassa vaatteita ja leluja paikasta toiseen, että pääsi edes liikkumaan huoneissa. Täytyi olla sulkemassa kaappien ovia tai etsiä jotakin kadonnutta tavaraa. Mutta Mirkku tuumi, että jos hän pääsisi vaikka pariksi päiväksi pois tästä hullunmyllystä, hän kokisi olevansa lomalla, oli työ sitten kuinka raskasta tahansa.

   Kirjaston hiljaisuus. Mannaa. Ylioppilaaksi tultuaan hän oli kauan miettinyt mitä lähtisi opiskelemaan. Todistukset eivät olleet niinkään huonot. Hän oli ajatellut valmistua suomen opettajaksi. Kirjallisuus oli aina kiinnostanut. Hirvitti kuitenkin villit oppilaat, etenkin alemmilla luokilla ja kaupungissa. Kammotti lukion ylioppilaskirjoitukset. Ei hän ikinä osaisi korjata aineita. Kuka niistä selvän otti, oliko se tosi hyvä vai vihoviimeinen. Liian suuri vastuu hänelle.

   Ammatinvalinnassa Mirkulle sanottiin, että jos hän rauhaa kaipasi, kirjasto olisi todella sopiva työmaa.

 - Jos sitäkin hiljaisempaa ammattia haikailet, lähetä hakupaperisi hautausmaalle.

   Mirkku oli oikein loukkaantunut noista sanoista, mutta valitsi sitten kirjastoalan. Valmistui tasaista vauhtia hyvillä papereilla. Ehti sillä välin katsella ympärilleen. Täytyihän se perhekin perustaa. Hänellä, papin tyttärellä, oli ollut useita sisaria ja veljiä.

   No jaa, vuoden kuluttua kolmoset olisivat siksi paljon vöyristyneet, että hän voisi ruveta hankkimaan vakinaisempaa työpaikkaa. Sitten lapset menisivätkin kouluun. Muita pienokaisia ei ollut tilauksessa, koska oikeastaan emme…Sitä en ajattele, päätti Mirkku topakasti. Tällaisena upeana päivänä. Onnenpäivänä.

   Lapset olivat jo saavuttamassa joen rannan. Jukka seisoi jo komeasti törmällä, kuin kuningas. Huusi ja viittilöi sauvallaan pikkusisaruksille. Tuosta ja tuosta. näin ja näin. Synnynnäinen johtaja. Saattaisi olla vain liian taipuvainen kurittamaan alaisiaan, jolleivät nämä totelleet tai tekivät työnsä liian hitaasti.

   Liisa ja Lauri pungersivat törmässä. Pehmeä, liukas lumi. He vyöryivät takaisin jäälle kuin karhunpoikaset. Lauri jo tuhersi itkua. En mene auttamaan, saavat opetella omatoimisuutta, tuumi Mirkku. Ja sitä kauemmin hän saisi rauhassa imeä itseensä maiseman antamaa rauhaa ja iloa.

   Mirkku nousi kuitenkin itsekin törmälle. Hän antoi katseensa levätä vanhassa ladossa. Kivaa, kun autoja ei ole mailla halmeilla. Kaupungissa pitäisi olla köysi, jonka avulla voisi ohjastaa lapsukaisia turvallisesti liikenteessä. Joskus tuntui toivottomalta lähteä kadun yli, kun jokaisella tenavalla oli erilainen tahti ja eri kadunylityskohta.

   Harmaa lato. Tuntui jo huokuvan lämpöä, melkein kuumuutta. Talviaurinkokin osasi olla lämmittävä. Harmaat hirret nurkissa. Jäkälää, viiruja, huokoista, reikäistä hirren päätä. Pilkkuja. Mirkun katse upposi erään hirren päähän. Ja silloin se alkoi. Se helvetin portin raottuminen.

   Hurja inhon ja kauhun tunne valtasi hänet. Aivan selittämätön. Se oli silmissä, aivoissa, kurkussa, rinnassa. Se laajeni, ikään kuin hän olisi häipymässä avaruuteen. Sauvoillaan hän tuki lujasti itseään lumeen ettei vain kaatuisi. Ettei pyörtyisi. Miten lapsille silloin kävisi? Jotakin karmeata ja iljettävää oli tulossa. Jokin pelottava eläin oli ryömimässä hänen päälleen ja häneen.

   Hän yritti tunnistaa mitä se oli. Milloin hän oli kokenut jotakin tällaista. Se oli jotenkin tuttua ja kuitenkin ihan varmasti ensimmäinen kerta hänen elämässään. Sitten se yhtäkkiä katosi. Se tunne. Ei mitään enää, ei jälkeäkään. Lato, hirret ja hirren pääty. Aivan normaalia. Vähitellen muukin maisema palasi. Aurinko, lämpö, kimalteleva lumi, lasten innokkaat äänet. Talitintin yksitoikkoinen tititys.

   Ainoa mikä ei palannut vähään aikaan, ei ainakaan samana päivänä, oli onni. Onnen tunne. Mirkku ei puhunut tästä kokemuksesta kenellekään. Ei voinut. Se ei onnistunut pitkään aikaan. Ei ollut mitään syytä puhua. Ei kai se voinut olla jotakin sairautta, esimerkiksi silmissä tai aivoissa? Oikeastaan se unohtui. Kyyristeli vain piilossaan vaanien uutta tilaisuutta.

2. Maaliskuinen ilta

  Tuo maaliskuinen hiihtopäivä oli vielä muullakin tavalla merkittävä vedenjakaja Mirkun elämässä. Sinä iltana häntä pyydettiin taas tuuraamaan erästä kirjastonhoitajaa. Peräti kolmen viikon rupeama. Hän ei millään saanut Paavoa langan päähän, joten hänen oli itse ratkaistava, ottaako viransijaisuuden vai ei. Hän tiesi, että mies kuitenkin koettaisi vatkuttaa ja vitkuttaa tätä suunnitelmaa. Silti hän vastasi myöntävästi. Vastahan se alkaisi ensi viikolla. Mirkku ehtisi tehdä valmisteluja. Hommata lapsille hoitajaa ja laitella valmiita ruokia pakkaseen.

   Se työssäoloaika oli kerrassaan ihanaa. Työtoverit olivat mukavia. Mirkku todella viihtyi heidän seurassaan. Hiljaisuus ja rauha tuntuivat ylimaallisilta hänen mielestään. Lainaaja tuli tiskille, nyökkäsi ja liikutti huuliaan. Se tarkoitti: ole hyvä. Mirkku otti kirjat ja kortin, nyökkäsi ja liikutti huuliaan tarkoittaen: kiitos. Samat muminat taas päinvastaisessa järjestyksessä, kun leimat oli hoidettu. Jos asiakkaalla oli jotakin muuta viestittävää, hän kumartui salaperäisesti tiskin yli ja kuiskasi muutaman sanan kuin hyvin koulutettu vakooja. Juuri ja juuri Mirkku erotti sanoman sisällön.

   Opinto-osastolla oli vieläkin hiljaisempaa. Opiskelijat istuivat nenä kirjassa. Kuului vain hiirenhiljaista rapinaa, kun he raapustivat paperille muistiinpanojaan. Harvoin edes liikahtelivat tarpeettomasti tuolissaan. Tällaisesta työstä Mirkku piti. Hän olisi niin omalla alallaan, kun vain saisi vakinaisen paikan ja lapset olisivat hiukan isompia.

   Kerran viikossa satukerholaiset tömisivät saattajineen kerhohuoneeseen. Tiukasti suljetun oven läpi saattoi joskus kuulua kimakka kirkaisu tai pienten naurua. Tunnin kuluttua töminä ulko-ovelle. Jälleen hiljaisuus. Kirjastolautakunta sieti tämän häiriön, avusti ja odotti tulevaa lainaajapolvea. Kyllä kerho oli monta kertaa saamassa kuoliniskun varojen puutteen vuoksi, mutta aina se vain pelastui.

   Mirkkuakin pyydettiin satutädiksi, mutta hän kieltäytyi kohteliaasti ja pahoitellen. Oli kauhuissaan koko ajatuksesta. Viisi vuotta yhteen kyytiin pakollista satukerhoa kotona riitti hänelle. Kodin ulkopuolella hän ei vapaaehtoisesti suutaan satuihin avannut, niin lapsirakas kuin olikin.

   Kirjaston johtaja oli vaihtunut. Uusi oli pitkä, hoikka, keski-ikäinen, ristiverinen, silmälasipäinen ja mukava mies. Muitten kirjastonaisten mielestä hurmaava. Ei mikään erikoinen Mirkun arvion mukaan. Kylläkin kohtelias ja avulias uuttakin alaista kohtaan. Hän tuli usein opastamaan ja rohkaisemaan Mirkkua. He juttelivat paljon muustakin kuin työstä. Varsinkin kun Mauri silloin tällöin pyysi Mirkkua avukseen omaan huoneeseensa.

   Maurilla oli vaimo, Anneli, mutta ei lapsia. He olivat olleet naimisissa jo kymmenkunta vuotta. Vaimo oli kuulemma sairaalloinen. Oli nytkin parasta aikaa hoidossa. Mirkku ei viitsinyt kysellä syytä. Myöhemmin toiset naiset kertoivat, että vaimo oli luulosairas. Hm.

   Se kolmen viikon aika olisi ollut aivan fantastista, ellei olisi sattunut erästä ikävää tapausta juuri edellisenä päivänä kun sijaisuus päättyi. Mirkku oli taas auttamassa johtajaa tämän huoneessa. Hän seisoi kirjahyllyn edessä ja kurkotteli suurta opusta ylähyllyltä. Kohteliaana miehenä Mauri ehti apuun ja kirjaan tarttuessaan painautui Mirkkua vasten. Kietoipa vielä vapaan käsivartensa hänen hartioittensa ympärille.

   Se ei ollut vahinko. Mirkku närkästyi ja vetäytyi äkkiä loitommalle. Hän katsoi paheksuvasti miehen harmaisiin hymyileviin silmiin, hoiti lyhyesti asiansa ja lähti huoneesta niin pian kuin kerkesi. Hävytöntä. Naimisissa oleva mies ja muuten niin miellyttävä. No sekin unohtui pian, kun Mirkku palasi kotiin omaan valtakuntaansa ja totesi kolmosten villiintyneen vielä entisestäänkin.

   Huokaisten hän aloitti jonkinlaisen kurinpalautuksen ja huushollin perusteellisen siivouksen. Tällä kertaa oli lapsenvahtina ollut Paavon äiti, joka ei näin pitkää aikaa jaksanut syventyä lastenhoitoon. Kunhan oli läsnä. Hyvä sekin. Tupakoi pihalla ja kurkisteli ikkunasta sisälle. Halusi kai todeta, että järjestys eli epäjärjestys säilyi. Luki naisten lehtiä, töllötti televisiota ja juorusi puhelimessa tuttaviensa kanssa, jotka asuivat anopin kotipaikkakunnalla. Sentään yli neljäsataa kilometriä. Puhelinlaskut sen mukaisia. Mirkkua harmitti, mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään. Parasta kai olisi pysyä kotona.  

3. Anoppi

  Anoppi oli muutenkin arvoitus. Lihavahko mutta nuorekas. Paavo harvoin kertoi äidistään tai yleensäkään lapsuudestaan. Sen verran Mirkku tiesi, että Paavon isä oli häipynyt jo ennen häitä. Äidin kertoman mukaan he olivat olleet kihloissa, mutta Mirkku epäili sitäkin. Mies oli ollut ruotsalainen ja viihdeorkesterin rumpali. Hän oli vain käynyt rummuttamassa alkutahdit pojalleen ja sitten häipynyt maisemista.

   Ehkä Paavon isässä oli muutakin verta kuin ruotsalaista, koska Paavossakin oli jotakin etelämaalaista. Tumma taipuisa tukka, kaihoisanruskeat silmät. Syvällä ja samettiset. Iho ruskehtava, nenä siro ja suora. Hänen äidillään oli suoraan sanoen lehmän silmät. Suuret ja kosteat.

    Paavo oli hauskan ja eksoottisen näköinen. Ihmeen hiljainen ja pidättyvä veren perintöönsä nähden. Liian vähäpuheinen Mirkun mielestä. Hänestä ei saanut mitään irti kuin lypsämällä, kiristämällä tai uhkailemalla. Eikä aina niinkään. Käpristyi itseensä pienimmästäkin kosketuksesta. Sekä sanallisesta että fyysisestä. Mokomakin mimoosa.                

   Paavon äiti Terttu oli aikoinaan harkinnut aborttia. Hänen sisarensa Laina, joka ei juuri sietänyt Terttua, oli sen Mirkulle juorunnut.. Sisko ei ollut saanut sitä aikaiseksi tai oli huomannut liian myöhään. Näin Paavo pelastui. Terttu oli sitten sisukkaasti jatkanut odottamista ja kohdistanut toiveensa tyttöön, joka sittenkin olisi hänen mielestään ollut pienempi paha. Helpompi pitää kurissa. Terttu kun tahtoi mielellään määräillä. Komentelu oli sen muusikonkin karkottanut takaisin Ruotsiin, tiesi Laina.

   Tämä päähänpinttymä, että vauvan piti olla tyttö, aiheutti paljon kärsimystä Paavolle, varsinkin pikkupoikana. Hänet kastettiin Alviksi, koska Terttu oli kuullut, että senniminen saattoi olla joko poika tai tyttö. Alvi Pauli.

   Terttu kohteli poikaa kuin tytärtä. Osti enemmän nukkeja kuin autoja, jos nyt oli varaa ostaa mitään. Äiti toimi kuppilassa tiskaajana ja milloin minäkin. Niukkaa heillä oli, mutta hän hoiti Paavon hyvin. Mirkku katseli joskus valokuvia Paavon lapsuudesta. Niitä ei  ollut monta, mutta eräs, jossa Paavo oli ollut jo kuusivuotias, liikutti aina Mirkun mieltä.

     Lapsi, josta ei todellakaan voinut arvata, oliko se poika vai tyttö, katsoi suurin tummin silmin suoraan eteensä. Jäykästi, ilottomasti. Pitkät tummat kiharat, pitsikaulus kuin prinsseillä satoja vuosia sitten. Pohjaton surumielisyys. Kiharoista tuli kinaa, kun Paavon piti mennä kouluun. Poika karkasi moneksi päiväksi. Häntä haettiin oikein poliisien voimalla. Tertun oli pakko suostua siihen tukan leikkuuseen.

   Alvi-nimessäkin oli kestämistä. Tosin eivät lapset eivätkä juuri aikuisetkaan tunnistaneet sitä tytön nimeksi. Pitivät sitä kuitenkin muuten kummallisena ja vieraana. Muut olivat Jareja, Pekkoja ja Markkuja. Alvi kutsumanimenä tipahti pois oikeastaan vasta sen jälkeen, kun Paavo oli nuorena miehenä kutsuttu pienoisröntgeniin.

   Nuorukainen saapui kuvauspaikalle, joka oli täynnä riisuuntuvia naisia. Iästä riippuen nämä tuijottivat, joko raivostuneina tai ihaillen, nuorta komeata Paavoa, joka seisoi hien haju nenässään ja kutsulappu kädessään kiinteitten ja hyllyvien rintojen ristiaallokossa eikä voinut käsittää, mistä oli kysymys.

   Paikka oli oikea, samoin päivämäärä ja kelloaika. Vihdoin selvisi, että Alvia oli todella pidetty naisen nimenä ja Pauli kai luettu Paulaksi. Niinpä Paavo-parka sai kutsun naisten kuvauspäiväksi. Sillä sekunnilla hän muutti kutsumanimekseen Paulin. Vaati vielä varmuuden vuoksi, että häntä puhuteltaisiin Paavoksi.

   Jopa Tertunkin täytyi taipua. Joskus vahingossa häneltä vielä lipsahti Alvi. Muuten hän kyllä pyrki säätelemään poikansa elämää. Oli mentävä lukioon. Oli istuttava siellä kolme vuotta. Jostakin syystä Paavo ei kuitenkaan kirjoittanut ylioppilaaksi, mutta hän sai kuitenkin hyvän paikan urheiluliikkeestä tässä samassa kaupungissa, missä he nytkin asuivat. Tertun kertomuksen mukaan hän oli aina kannustanut poikaansa ja ollut suopea tämän harrastuksille. Paavo luki mielellään kirjallisuutta, mutta oli lapsesta saakka ollut kiinnostunut myös urheilusta.

   Terttu suhtautui miniäänsä aivan sopuisasti. Lapset pitivät hänestä ja istuivat mielellään hänen pehmeässä sylissään, keinuen kuin vaahtomuovipatjalla. Kaikki kolme mahtuivat vaivatta yhtä aikaa mummon polvelle. Se etu pyylevästä isoäidistä ainakin oli.

   Mummo kertoi heille tositarinoita lapsuudestaan. Sai heistä innokkaita kuulijoita. Lapset luulivat Tertun juttuja saduiksi, koska niissä usein puhuttiin vieraista asioista kuten kirnuamisesta, vasikoimisesta, porsimisesta, kesänavetoista, paimenessa olosta tai tuohitorvesta. Hänen lapsuuteensa kuului kaukainen erämaapitäjä, oikeastaan vielä senkin takamaat.

   Mirkulle tuli ihan juhlallinen olo, kun hän kuunteli anoppinsa kertomuksia. Tuntui kuin olisi lukenut Maamme-kirjaa tai Topeliuksen tarinoita. Terttu kertoi hyvin ja elävästi. Käytti rikasta kieltä. Mirkku ei voinut olla ihailematta tätä. Missä hän oli tuollaista kieltä oppinutkaan? Hädin tuskin kansakoulua käynyt.

   Paavo seisoi joskus ovella. Kuunteli vähän aikaa kiusaantuneena ja lähti nopeasti pois. Hän ei sietänyt menneisyyttä. Koki sen jonkinlaisena uhkana, aivan kuin sieltä vaarallinen peto äkkiarvaamatta hyppäisi hänen niskaansa. Joten kuten hän sieti nykyisyyttä.  

   Tulevaisuudesta hän ei myöskään juuri puhunut. Mitä nyt velan maksusta tai uusista hankinnoista. Uusi auto tai uusia vaatteita. Usein turhan kallista Mirkun mielestä. He itse asiassa elivät melkein yli varojensa. Pääsisipä työhön. Paavo oli lievästi sanottuna tuhlaavainen. Mirkku yritti ymmärtää. Luultavasti äidillä ja pojalla oli aikanaan ollut aika tiukkaa.

   Kun poika avioitui Mirkun kanssa, Terttu joutui hellittämään otettaan. Jos hallitsemistapa olisi ollut toisenlainen, joustavampi ja enemmän pojan toiveita myötäilevä, äidin ja pojan suhde olisi saattanut olla parempi. Nyt Paavo juuri ja juuri sieti äitiään. Ei puhunut kuin tarpeellisen, ei istunut samaan pöytään kuin pakosta eikä välittänyt ottaa minkäänlaista kontaktia. Mirkku hoiti joulukortit, äitienpäiväonnittelut ja lahjat. Terttu kyllä soitteli heille, mutta joutui yleensä puhumaan miniänsä tai lasten kanssa. Mirkkua aivan kauhistutti tuommoinen kylmyys Paavon taholta. Hän yritti patistaa miestään lähestymään äitiään, mutta tämä vain pakeni puhumattomuuteensa.

4. Perhe-elämää  

  Se hiihtopäivä oli myös siinä suhteessa tärkeä, että vasta sen jälkeen Mirkku todella ryhtyi pohdiskelemaan oman avioliittonsa tilaa. Miettiessään latokokemuksensa aiheuttamia tuntemuksia hän alkoi samalla muutenkin kaivella sielunsa syvyyksiä.  

   Viisi vuotta tai enemmänkin, kun raskausaika lasketaan mukaan, oli livahtanut aivan kuin huomaamatta. Kuin unessa. Tai ei niinkään toki voinut sanoa, koska Mirkku ei koko elämänsä aikana ollut valvonut niin paljon. Vuorokaudet ympäriinsä. Torkahteli välillä, mutta jo unessaankin kuuli lastensa äänet. Kinastelut, pyynnöt ja märisemiset.

   Ennemminkin hän oli ollut kuin puudutettuna sen ajan. Turta. Ei ajatuksia, muita kuin juuri lähimpiin edessä oleviin minuutteihin ja tunteihin kohdistuvia. Hetki kerrallansa, päivä kerrallaan. Niin se oli kulunut. Tätä hänelle tärkeätä laulua hän usein hyräili kolmosilleen lastenlaulujen lomassa.

   Vaikka hän olisi halunnutkin jämerämmin puuttua johonkin ongelmaan ja selvittää sen syitä, hänen oli pakko sysätä asia toistaiseksi syrjään. Hän toivoi voivansa palata siihen myöhemmin ja perusteellisemmin. Kiire ja touhu suojasivat häntä, estivät häntä toden teolla huolehtimasta. Ehkä tämä menettelytapa oli hyväksikin tässä vaiheessa, kun kolmoset todella vaativat osakseen hänen kaiken huomionsa ja huolenpitonsa. Hellyytensä.

   Paavo oli sivustakatsoja. Todellinen sivullinen. Saanut aikaan kolme lasta ja sen jälkeen siirtynyt aitioon. Tai parvekkeelle tai oikein piippuhyllylle seuraamaan näytelmää. Joskus Mirkkua harmitti, mutta minkäs mahdoit. Paavo oli kyllä hyvin ystävällinen lapsille ja piti heistä varmasti kovasti omalla etäisellä tavallaan. Jos häntä todella tarvittiin, hän ryhtyi kotimieheksi ja selvisi hämmästyttävän näppärästi koti-isän roolistaan. Kiitettävästi suorastaan, kun tiesi kuinka vähän harjoitusta hän oli saanut. Nerokas ihminen oppii, kun vain seuraa mitä muut tekevät, tuumi Mirkku.

   Paavo se melkein helpommin tuli lasten kanssa juttuun kuin Mirkku itse. Ehkä vieraus ja uutuus kiehtoivat lapsia. Mikä mahtoi olla syynä, että syöttämiset, iltapesut ja nukkumaan menot sujuivat joustavasti kuin armeijassa?

   Kun Mirkku illalla saapui kotiin teatterista tai työtoveriaan tapaamasta, talo oli hämmästyttävän hiljainen. Paavo istui telkkarin ääressä, lueskeli ja vietti rauhaisaa koti-iltaa. Oikein Mirkkua suututti. Hän kyseli ja tiukkasi kotimieheltä illan mittaan sattuneita kommelluksia tai ongelmia. Ei niitä tuntunut olleen. Ehkä oli tottakin.

 - Jää sinä kotiin hoitamaan lapsia, kun niin hyvin niitten kanssa pärjäät, Mirkku joskus tuiskahti. - Kunhan saan vakinaisen paikan.

   Paavo ei siihenkään sanonut juuta eikä jaata. Oli mahdotonta tietää, mitä hän todellisuudessa ajatteli. Ehkä hän sitten olisi noussut kapinaan, jos kotiin jäämisestä olisi tullut todellisuutta.

   Jokin ei ollut kohdallaan Mirkun käsityksen mukaan, mutta hän ei edes tiennyt, mitä se voisi olla. Ehkä Paavon puhumattomuus, etäisyys. Jotakin puuttui. Jotakin hyvin tärkeätä. Vai kuvitteliko hän vain?  

5. Taidenäyttelyssä

  Seuraava vuosi hiihtopäivän jälkeen kului taas entiseen tahtiin. Mirkku sai, ehkä johtajankin suosituksesta, todella pitkän sijaisuuden. Kuusivuotiaat villikkonsa hän ujutti hyvään päivähoitoon.

 - On erittäin hyödyllistä, että kolmoset oppivat touhuamaan muittenkin lasten kanssa ennen kouluun menoaan, puolusteli Mirkku työssä käyntiään Paavolle.

   Vähän yli vuoden päästä ensimmäisestä kauheasta latokokemuksesta, niin kuin Mirkku sitä tuntemustaan sittemmin nimitti, tuli uusi välähdys. Taas äkkiarvaamatta. Hänellä oli ihan hyvä vointi. Hän oli päivävuorossa. Kirjaston yhteydestä oli varattu suuri tila  taidenäyttelyille, ja Mirkulla oli tapana käydä niissä kotiin lähtiessään. Katsoi sen ihan velvollisuudekseen. Olihan Paavokin joskus harrastanut maalausta.

   Tämäkin taiteen laji saattaisi olla avain, jolla Mirkku pääsisi miehensä sisimpään, edes hetkeksi, kun he keskustelisivat näytteille asetetuista töistä. Mirkku oli nähnyt joitakin miehensä maalauksissa. Akvarelleja ja pienikokoisia öljyväriasetelmia.

   Ei Mirkku osannut sanoa, olivatko ne sen kummempia, mutta jotakin niissä oli. Sitä samaa alakuloa ja pohjatonta surumielisyyttä, mitä oli ollut pienen kuusivuotiaan Paavo-pojan katseessa siinä vanhassa haalistuneessa valokuvassa. Vesivärityöt olivat kyllä liian kuivia, tuhruisia. Olisi pitänyt maalata ne aikailematta, mutta mies päästi ne välillä kuivahtamaan. Miksi?  

   Tämänkertaisessa taidenäyttelyssä oli valokuvia. Kauniinvärisiä. Aiheena oli luonto, mutta ne olivat aivan läheltä otettuja, jänniä suurennoksia. Heti ei helpolla edes huomannut, oliko kyseessä kivensiru vai kokonainen kallio. Ei oikeastaan yhdestäkään suoralta kädeltä pystynyt sanomaan, mitä se esitti, ellei alla olisi näkynyt  valaisevaa nimeä tai selitystä. Mielikuvitusta kiehtovia ne olivat. Pienoiskosmos.

   Mirkku viihtyi niiden edessä tavallista kauemman aikaa. Olisi jo pitänyt lähteä hakemaan lapsia hoidosta, mutta hän ei vain malttanut. Vielä tuo työ ja tuo. Hän aivan ahnehti niitä. Taidehallin nurkassa oli jotakin harmahtavaa. Kauempaa se näytti sinipunaisen vaaleimmalta vivahteelta. Jotenkin kirkollista ja juhlavaa. Harrasta. Hän lähestyi valokuvaa. Kuin lumoutuneena. Jonkin voiman pakottamana. Hän kumartui katsomaan lähempää, jotta pienen pienet yksityiskohdat paremmin erottuisivat.

   Työn nimi oli yksinkertaisesti "Luonnon pikarit". Pikkuruisia, herkkiä, suppilomaisia, harmahtavia pikareita. Jotakin jäkälää tietysti. Koloja, syvennyksiä, pisteitä. Huokoista.

   Silloin se tuli! Taas yhtä kauheana kuin ensimmäiselläkin kerralla vuosi sitten. Iljetyksen tunne, jota ei voinut sanoin kuvata. Se täytyi vain joka solulla tuntea. Joka tunteen ja ajatuksen sopukalla. Vatsassa velloi. Ensin tuli inho, sitten kauhu. Hän veti syvään henkeä, räpytteli silmiään yrittäen karkottaa kauhistuttavan näyn. Se häipyikin.

   Hän katsoi muualle, vaaleaan seinään. Perääntyi pari askelta. Vilkaisi ympärilleen, olivatko muut huomanneet hänen pelästystään. Eivät onneksi olleet. Puolisen tusinaa ihmistä oli syventynyt tutkimaan ja ihailemaan teoksia. Mirkkua ei tarkkaillut kukaan. Hän poistui huoneesta niin nopeasti kuin kehtasi. Vetäytyi hyvässä järjestyksessä sotatantereelta. Kauhujen kourista.

   Jälkeen päin tuli uudenlainen pelko. Huoli. Onko hänessä jotakin vikaa? Järjessä? Silmissä? Täytyisikö mennä tarkastukseen? No sehän meni taas ohi. Sinä iltana hän vielä hieman tarkkaili itseään. Kuulosteli miltä tuntui. Ei miltään. Taikka ihan tavalliselta. Silmissä ei ainakaan tuntunut olevan hämminkiä. Hän selasi jotakin kirjaa. Aivan selvä kuva, katsoi sitten minne tahansa.

   Seuraavana päivänä asia oli taas unohtunut tai painunut niin taka-alalle, ettei se enää häirinnyt. Elämä jatkui ennallaan. Helvetin ovi oli taas tiukasti kiinni. Nähtävästi?  

6. Lisää välähdyksiä

  Pari vuotta vierähti monenlaisessa tohinassa. Mirkulla oli vakinainen työpaikka kirjastossa. Lapset olivat jo koulussa tokaluokalla. Kaveripiiri pyöri sisällä ja ulkona. Välillä kymmenenkin lasta yhdessä huushollissa. Se oli elämää. Taaskaan ei ollut aikaa suuremmin paneutua aviollisiin ongelmiin. Vai oliko niitä ollenkaan?

 - Sano niille, että pitävät pienempää ääntä. Minulla ei korvat kestä tätä mökää, valitteli Paavo ja luikki korvat luimussa ulos.

   Paavo, se puhumaton mies. Mirkku aisti tarkalleen, milloin mies ei ollut tyytyväinen, vaikkei tämä olisi pukahtanutkaan asiasta. Silloin Paavo kääntyi tai yritti kääntyä selin ja jos suinkin mahdollista hiipiä toiseen huoneeseen tai peräti kadulle. Väisteli kysymyksiä. Puhahteli. Ynisi kuin nutipää Mansikki hänen äitinsä takkatulitarinoissa. Yninä ei Paavon kohdalla ollut myöntymisen merkki. Se oli viivytystaistelua. Se oli Paavon taktiikkaa. Kun lykkäsi asian tarpeeksi kauas, siitä pääsi ehkä kokonaan eroon.    

   Tämä menettelytapa oli saattanut päteä Tertun tapauksessa. Äiti jo unohti aiheen parin päivän kuluttua. Paine helpotti. Mutta Mirkku oli toista maata. Hän halusi avointa peliä eikä vetkuttelua. Hän pohdiskeli ongelmia ja tiukkasi palautetta. Halusi saada selvän vastauksen suoraan kysymykseensä. Hän halusi tarttua asioihin ja panna toimeksi. Tämä luonteitten eroavaisuus oli ehkä pahin ristiriita, mikä avioliiton alkupuolella pimensi heidän taivastaan.

   Mirkusta tuntui, että hän jahtasi Paavoa. Juoksi perässä läähättäen ja turhaan huuteli toisen selälle. Paavo vain juoksi kovempaa. Mirkku huomasi jäävänsä kyydistä. Se ärsytti, ehkä pelottikin. Epävarmuus. Ei vielä suuren suuri, mutta kuitenkin ahdistava.

   Erään päivänä Mirkku tutki kirjastossa jotakin kulunutta kirjaa, joka sisälsi mustavalkoisia piirroksia keskiajalta. Kirjan sivut olivat kellastuneet ja rypyläiset. Mirkku kumartui lähemmäksi nähdäkseen kuvan viivat tarkemmin. Kuparipiirros. Pisteitä, koloja ja huokoista pintaa. Jälleen sanoinkuvaamatonta inhoa ja pelkoa.

      Latoelämys palautui, mutta ei kovin voimakkaana. Ehkä sekin vaikutti tunnelman lieventymiseen, että Mirkun työtoveri tuli juuri silloin häntä puhuttelemaan. Mirkun oli pakko vastata ja kun hän uudelleen katsoi piirrosta, kaikki oli taas aivan normaalia.

   Tällä uudella kokemuksella oli kuitenkin sellainen vaikutus, että  Mirkku todella rupesi miettimään, mikä sen olisi voinut aiheuttaa. Koska kohtaus oli ilmennyt niin kovin harvoin, ainakin tähän mennessä, eikä minkäänlaista oireilua tuntunut päässä eikä silmissä, hän arveli sen johtuvan jostakin aikaisemmasta kokemuksesta, jonka muiston määrätynlaiset kuviot laukaisivat. Hän päätti itse ottaa asiasta selvää, ennen kuin kääntyisi psykiatrin puoleen.

   Mirkku palautti mieleensä kaikkia mahdollisia tilanteita, jotka olisivat voineet tuottaa tuollaisen kauhuelämyksen. Hän tutki erilaisia tavaroita kodissaan, etenkin sellaisia, joita hän oli tuonut kotoaan pappilasta. Hän selasi vanhoja valokuva-albumeita ja tarkasteli oikein suurennuslasilla kuvien pintoja.

   Hän muistutteli myös lapsuuttaan ja sen ajan maisemia ja esineitä. Kaikkea mikä olisi huokoista ja reikäistä. Ei keksinyt mitään vastaavaa. Kun hän seuraavan kerran kävisi kotonaan maalla, hän aikoi kysellä tietoja vanhemmiltaan ja sisariltaan.

7. Tutkimusmatkailua

  Talvilomalla hän sitten lähtikin maalle kolmosten kanssa. Lapsilla olisi taas hauskaa mummolassa ja pappilan suuressa puistossa. Vanhemmat olivat todella iloisia ja vieraanvaraisia. Pappilan isoäiti sai joka kerta hiukan käännytettyä Lauri-poikaa. Tämä kävi siellä pyhäkoulussakin. Kolmosia näytettiin kylällä. Mirkku tunsi itsensä kansallissankariksi. Olisivat lapset vaan saaneet olla paremmin kasvatettuja. Mukavaa oli lähteä siitäkin huolimatta, ja Mirkku voisi rauhassa seurustella omaistensa kanssa. Ja kysellä.

   Isältä ei kannattanut kysyä muuta kuin kelloa. Hän ei muistanut tai ei välittänytkään muistaa tiettyjä asioita. Tai sitten kaikki muistot olivat valoisia kesäisiä retkiä aurinkoiselle niitylle. Järven välkkyvä sini. Runoilija siitä miehestä olisi pitänyt tulla, mutta saipa ainakin saarnoissaan käyttää tenhoavia kielikuvia. Niistä tuskin olisi tässä tapauksessa hyötyä.

   Äidiltä oli niin ikään turhaa tiedustella mitään. Niin oli aina ollut. Hänelle melkein kaikki oli tabua, jotenkin arveluttavaa ja moraalitonta. Jopa syntiä. Hän heti epäili, että kysymyksen takana olisi pyrkimys asettaa kysymyksenalaisiksi äidin taidot taloudenpidossa tai lasten kasvatuksessa. Hän luuli, että häntä kuulusteltiin, jos toinen vaikka kysäisi häneltä pakkaslukemia.

   Vanhempia sisaria oli kolme. Mirkku oli paljon heitä nuorempi. sitten tulivat pikkuveljet. Isommat tytöt olivat aina hätistelemässä häntä helmoistaan. Pojat taas pitivät yhtä, me miehet. Mirkku oli  heille pelkkä likka.

   Toiseksi vanhin sisar Saimi oli jäänyt naimattomaksi. Toisten sisarten mukaan äiti oli tehnyt kaikkensa torpedoidakseen hänen yrityksensä päästä naimisiin. Pari kosijaa oli toki ilmestynyt pappilan pihapiiriin. Eipä juuri lähemmäksi. Jos äidillä olisi ollut haulikko, hän olisi varmaankin osoitellut sillä kosijaparkoja ja hätistellyt heidät puutarhasta kuin rastaat ikään. Marjavarkaat. Saimia ei saanut varastaa. Äiti halusi yhden tyttäristä jäävän kotiin hänen avukseen ja seurakseen. Ja sillä siisti. Saimi oli kaikkein taipuisin käsiteltäväksi.  

   Mirkun mielestä sisarilla oli liian karmeita käsityksiä äidistä. He olivat katkeria ja liioittelivat. Toisaalta hänen oli myönnettävä, että puheissa saattoi olla perää. Hän vaistosi sen tunteillaan. Ei niinkään muistanut yksittäisiä tapauksia.

   Saimi saisi nytkin olla Mirkun tietolähteenä, kun hän lähti seikkailemaan lapsuutensa maisemaan. Sisar oli nykyään aika yksinäinen. Pappila sijaitsi hieman syrjässä muusta kirkonkylästä. Vanhan kirkkorakennuksen naapurina. Uusi kirkko ja seurakuntakeskus oli rakennettu keskelle kylää. Vanhaa kirkkoa käytettiin vain kesäisin. Sitä ei olisi saatu lämpimäksi, vaikka olisi sytytetty rovioksi koko pytinki.

8. Lapsuudenkoti

  Pappila oli vanha ja huonokuntoinen. Vetoinen. Isä ei osannut vaatia korjauksia. Ei olisi ehkä saanutkaan. Olisivat ennemminkin rakentaneet uuden pappilan kirkolle. Isä ei vain halunnut jättää rakasta kotiaan. Alun perin isä oli ollut sotilaspastorina kaupungissa. Kun tunsi hänen luonteensa, tuntui mahdottomalta ajatella häntä marssivien sotilaitten keskellä. Niin oli kai tuntunut isästä itsestäänkin, koska hän oli hyvin pian hakeutunut maalle pienen seurakunnan kappalaiseksi. Isän mielestä työ oli täällä monipuolisempaa. Sai olla kilttien ja palvovien mummojen seurassa. Ehkä oli ollut vaikeuksia raavaitten miesten kanssa.

   Äiti oli kaupunkilaistyttö. Kanttorin tytär. Hän katkeroitui muutoksesta. Oli yksinäisempää, vaikka perhe koko ajan kasvoikin. Äiti kaipasi vilkkaampaa seurakuntaelämää, kirkkokonsertteja ja sukulaisiaan. Suurempia ympyröitä.    

   Saimille Mirkku oli latokokemuksesta kertonut vain sen verran, että hänellä oli joskus painajaisunia, joiden hän arveli juontavan lapsuudesta. Avainkuviona oli jotakin huokoista ja rosoista. Ei Saimi muistanut. Jäkälää ja sammalta nyt oli missä vaan. Saimi yritti hienovaraisesti udella vanhemmiltaan. Ei tulosta. Mirkkua alkoi jo kyllästyttää.

   Sisarpa oli innostunut. Hänellähän oli seuraa tiedossa, kun hän peräsi Mirkun asioita. Oli edes jotakin touhuttavaa ja ajateltavaa pitkinä iltoina, jolloin vanhemmat olivat jo vetäytyneet nukkumaan.

   Vanhan pappilan piha oli oikeastaan ainoa seikka, mitä Mirkku lapsuudestaan kaipasi. Sopivasti villiintynyt. Satujen salaperäinen puutarha. Vanhoja ruusupensaita. Huumaava tuoksu kesäisin. Siperian hernepuita. Lapsina he napostelivat työkseen niitten pieniä mustia herneitä. Kuivia kuin mitkä. Silti niin makoisia muka. Vasta jälkeen päin he lukivat jostakin, että ne ovat myrkyllisiä. Eivät ainakaan heihin tyttäriin vaikuttaneet.

   Puutarhaa Mirkku yritti muistella oikein tarkkaan, jos sieltä löytyisi painajaisten ratkaisu. Pensas pensaalta, kasvi kasvilta hän mielessään selasi lapsuutensa leikkipaikkoja. Ehkä sammal tai jäkälä? Jokin kivikkokasvi? Mutta mitä niillä olisi yhteyttä tähän? Latoja hän ei edes muistanut siltä ajalta. Ei myöskään hirren päitä.

   Puistossa oli suuria, vanhoja, kiemurtelevia puita. Eräs vaahtera oli erityisen rakas Mirkulle. Siitä haarautui korkealla vahva oksa, jonka hangassa oli turvallista nököttää ja seurata toisten puuhia maan pinnalla. Kuin toisesta maailmasta. Sieltä häntä ei helpolla löydetty, tiheän lehvistön keskeltä. Suuria varjoläikkiä muodostui maahan aurinkoisina päivinä. Mirkku muistutteli niitä. Ei se tällaista ollut. Liian suuria ja selväpiirteisiä.

   Mirkulla oli ollut taipumusta kiipeilyyn. Pappilan päärakennus oli hyvin korkea. Katolle johtivat leveät sammaloituneet tikapuut. Niiden ylimmälle portaalle tyttö kiipesi. Istui siellä ja kuvitteli olevansa lintu oksalla ylimmällä. Sieltä näki kauas, aina kirkonkylälle asti. Yli sakean synkän kuusiaidan, jonka siimeksessä oli jännittävää ryömiä. Kuivuneitten havuneulasten kuiva ja lämmin tuoksu.

   Entä sammal niissä tikapuissa? Vaikka Mirkku kuinkakin muistutteli, mitään epämiellyttävää ei tullut mieleen. ei putoamisen pelkoa, ei pelottavaa hämähäkkiä sammaleen päällä. Ei edes muurahaista, vaikka ei se niin korkealle olisi luultavasti kömpinytkään.

   Naapurit olivat silloin jo tottuneet hänen tapoihinsa, mutta joskus joku kauempaa tullut ryntäsi hätääntyneenä sisälle pappilaan kertomaan äidille, että yksi tyttäristä istuu räystäällä. Ettei vain tipahtaisi. Äiti yritti kiellellä tyttöä, mutta eihän siitä ollut apua. Jokin vastustamaton voima veti Mirkkua sinne ylös. Isä vain hymähteli:

 - Tytöllä on kaukokaipuu. Kenelläpä ei olisi.  

   Isä huokasi hieman. Huokaili usein. Hän oli lempeä ja tasapainoinen, mutta vaikutti silti jotenkin apealta. Alati hän oli saarnaa laatimassa. Työhuoneen ovi oli silloin visusti kiinni. Sinne ei saanut mennä kuin äiti. Hänkin lyhyeksi aikaa. Tuli nopeasti ulos asian toimitettuaan.

 - Shh, hiljaa lapset, ei saa häiritä isää. Hän kirjoittaa saarnaansa.

9. Saarnoja  

  Kerran Mirkku ei malttanut olla raottamatta työhuoneen ovea. Hän halusi nähdä, miten saarnaa tehdään. Hän oli silloin ehkä vain yhdeksänvuotias. Varovaisesti hän kurkisti huoneeseen. Työpöydän ääressä ei ollut ketään. Ihmeissään tyttö yritti nähdä peremmälle. Isä makasi sohvalla. Maha pystyssä. Paidankaulus auki. Silmälasit olivat valahtaneet nenän päähän. Pieni tussahtava kuorsauskin kuului.

   Mirkku kääntyi ja aikoi poistua hiljaa, ettei häiritsisi nukkuvaa. Lattia narahti, isä heräsi ryiskellen ja huomasi tyttärensä. Mirkku säikähti. Olihan häntä niin monta kertaa kielletty häiritsemästä isää. Mutta tämä olikin aivan ystävällinen, hymyili ja pyysi lasta lähemmäksi. Mirkku istuutui sohvan reunalle.

 - Miksi et kirjoitakaan saarnaa?

   Isä myhähteli lempeästi ja sanoi välillä miettivänsä. Oli paljon mietittävää. Saarnassa. Se oli tärkeä asia. Kerran viikossa joka sunnuntai. Piti hyvin valmistautua. Se oli hänen kutsumustehtävänsä. Mirkku väänteli isän liivin nappeja auki ja kiinni rauhallisesti kohoilevan vatsan päältä.  

   Jo sen ikäisenä Mirkku oli havainnut, että isän saarnat olivat suunnilleen toistensa kaltaisia. Kaikki. Joka sunnuntai ja myös juhlapyhinä heidät kuljetettiin kirkkoon. Se oli tärkeätä. Isä oli kovin mahtavan näköinen alttarilla. Mustassa ja toisinaan kauniissa erivärisissä juhlakasukoissaan. Kääntyili ja kumarteli arvokkaasti kuin kuninkaan hoviherra. Harkitsi tarkoin liikkeensä. Se oli kuin huolella suunniteltua koreografiaa, miettivät tytöt myöhemmin.

   Saarnastuolissa hän oli vielä korkeammassa asemassa. Katsoi välillä kauas tavallisen kirkkokansan päitten yli. Ehkä näki toisia maita ja uusia taivaita. Useimmiten isä katseli seurakuntalaisiaan, kutakin erikseen. Ei heitä niin järin monta ollutkaan, mutta sitä uskollisempia.

   Jotkut haukottelivat. Moilasen isäntä päästi aina haukotuksensa päätteeksi vingahtavan äänen. Aivan kuin ajokoira. Eipä sentään rapsuttanut takajalalla korvansa taustaa, kuten hänen Rekullaan oli tapana tehdä.

   Ihmisten haukottelu loukkasi Mirkkua, mutta nauratti sisaria. Kotona he salaa tirskuivat ja matkivat isän paatoksellista saarnanuottia ja teennäistä liikehdintää.

 - Miksei isä puhu aivan luonnollisesti? Olisi parempi teho.

   Isästähän pidettiin hänen omana itsenään. Lempeä ja nöyrä kirkonmies. Mutta voi kauhistus ne saarnat. Saarnastuoli oli kai ainoa paikka maailmassa, missä isä tunsi olevansa korkeammalla kuin äiti. Tunsi hallitsevansa tätä. Äiti istui etupenkissä jäykkänä. Aina samalla kohtaa. Hän olisi varmasti hätistänyt vaikka piispankin pois omalta reviiriltään.

 - Ja piispa olisi kiireen vilkkaa lähtenytkin, nauroivat sisaret.

   Äiti kuunteli pää hieman kallellaan. Mustahöyheninen lintu odottamassa kallisarvoisia siemeniä. Antoi kirkkosalissa täyden määräämisvallan puolisolleen. Ei sitten enää missään muualla. Ei edes sakastissa. Jo siellä isä sai kuulla toisenlaista saarnaa:

 - Älä rypistele lipereitäsi. Laskiko suntio kolehtirahat varmasti oikein? Laske ne uudelleen. MINÄ autan. Missä on kalossisi? Onko kaikki paperit varmasti mukana? Älä pärski kasukkaasi kohti. Tulee fläkkejä. Niistä kunnolla. Mihin olet pistänyt nenäliinasi? Vastahan minä sinulle aamulla annoin uuden.

                                          - - -        

   Kotona isä pakeni sinne työhuoneeseensa. Se oli ainoa rauhoitettu paikka riistaeläimelle. Pieni Mirkku istui yhä sohvan reunalla. Siinä oli oikein mukavaa ja leppoisaa. Juuri silloin äiti pisti päänsä ovesta sisään, huomasi tytön ja torui:

 - Hyi sinua Mirjami. Tule heti pois häiritsemästä.

 - Ei hän häiritse. Me vain juttelemme. Anna tytön olla.

   Vaimo ei ollut kuulevinaan, vaan talutti lapsen kiireesti ulos. Näin jälkeen päin ajatellen Mirkusta tuntui, että äiti oli mustasukkainen isästä. Tahallaan asettui isän ja tyttärien väliin. Ei niinkään poikalasten. Äiti oli kuin presidentin adjutantti, joka hyvin haluttomasti soi audienssin alamaisille. Vain jos oli jotakin moitittavaa tai rangaistavaa, silloin hän kyllä lennätti lapset oikein käsipuolesta työhuoneen puolelle isän kiusaksi.

   Pitkien miettimisten tuloksena pastorin saarnat olivat suurin piirtein seuraavanlaisia:

 - Olemme kaikki kokoontuneet tänne rakkaaseen kotikirkkoomme sanankuuloon. Olette vaeltaneet pitkän matkan. (Suurin osa tuli melkein kirkon naapurista). Valkohanget kimmeltävät ja kertovat meille jo nyt taivaan ihanuudesta. (Luontoa kuvailtiin vuodenajan mukaan, esimerkiksi, että kaunokukkien koristama keto kertoo...). Olette tulleet kävellen, jotkut ovat tulleet hevosella, jotkut ovat saapuneet polkumuspyörillä, jotkut jopa omalla automobiilillä. (Tytöt häpesivät isän vanhahtavaa sananvalintaa). Joku on tullut junalla. (Jo on mahtavia haaveita. Kas kun ei mainitse sukellusvenettä tai lentokonetta).

   Kokoontumistapojen kuvaukseen tuhraantui reilu varttitunti. Sitten viitattiin päivän tekstiin, jossa taas kokoonnuttiin. Kulkuvälineinä olivat tällä kertaa aasi, muuli ja kamelit. Kokoonnuttiin tuhlaajapojan kotiin kesteihin. (Välillä pieni pihan kuvaus). Joskus taas Pietarin anopin vuoteen äärelle. (Väliin havainnollistava luonnonkuvaus). Olihan isä katsellut kuvia raamatunhistoriasta, joten öljypuut ja tammet ja Genesaretin järven aallot pääsivät mukaan kertomukseen.

   Vanhempina tyttäret eivät enää nauraneet. Ei haluttanut. He sen sijaan kiemurtelivat häpeästä ja loivat vaanivia katseita ympärilleen. Ilmenikö hymähtelyä, vinoja ilmeitä, pilkallisia silmäniskuja? Sellaista he eivät havainneet. Kylläkin haukotusta ja uneliaisuuden vuoksi vetisiä silmiä.

   Kuvailu olisi varmaan tuntunut aika elävältä ensikertalaisen korvin, mutta kun sama jatkui vuodesta toiseen, Ihan sääliksi kävivät isän seurakuntalaiset. Isääkin tuli sääli. Samanlaisia olivat saarnat vielä nykyäänkin. Vain lyhyempiä. Ei jaksanut enää kuvailla pidempään. Raasuparka.  

   Mikä oli sitten isän saarnojen sanoma? Sitä he eivät lapsina ja nuorina miettineet, mutta nyt Mirkku keskusteli Saimin kanssa tästäkin puolesta. Ei saarnoilla ollut kummempaa sanomaa, mutta isän olemuksella ja elämällä oli. Kohteliaisuudesta ja rakkaudesta ihmiset tulivat pastoriaan kuulemaan, vaikka ikävystymistään he eivät silti aina jaksaneet pidätellä. Samasta syystä kai väen vängällä kerätään kasaan koko suku ja ystäväpiiri seuraamaan pojan tai tyttären ensikonserttia, ettei esiintyjän tarvitsisi laulaa tyhjille seinille ja kestää tyhjiä penkkirivejä.

   Saarnojen teho olisi luultavasti ollut sama, vaikka isä olisi lukenut kirkossa päivän lehteä. Korostaen ja innostuneena. Ulkomaan uutisia. Myytävänä. Sekalaista. Ostetaan. Paikkoja avoinna. Taivaan valtakuntaan.

   Muut sisaret olivat yhä uskossa. Mirkku oli ollut kovasti uskomassa vielä naimisiin mennessään, mutta se oli vain jotenkin jäänyt. Se uskominen. Paavo ei ollut vähääkään kiinnostunut kirkosta. Kolmoset.

   Niin heitähän hän pyrki syyttämään kaikista puutteista henkilökohtaisessa elämässään. Ei tilaisuutta ulkoilla, ei teatteria, ei matkoja, ei kirkossa käyntiä, ei tarpeeksi ihmissuhteita, ei rahaa, ei unta. Heitäkö hän aikoi syyttää myös uskonsa laimentumisesta? Raukkamaista.

   Vanhin sisar oli papin rouva hänkin. Mies tuskin tyytyisi kappalaisen osaan pienessä kirkonkylässä. Kunnianhimoa riitti. Annas olla vaikka arkkipiispaksi. Äiti vain muuttui entistäkin katkerammaksi vävypojan menestymisestä. Vertaili häntä omaan Artturiinsa, joka oli sellainen liian hyvänahkainen jössikkä.

   Saimi ei voinut pappilan neitinä tehdä muuta kuin elää äitinsä ohjeitten mukaisessa uskossa. Seuraavalla sisarella oli tokiottoisena aviomiehenä uskovainen rakennusmestari. Mirkun velipojat sen sijaan olivat menneet maailmaan. Nuorin oli jopa näyttelijä. Äidin suureksi mielipahaksi. Hän kun oli niin toivonut pojasta pappia. Niin hauskannäköinen ja sanavalmis.

   Tyhjin toimin Mirkku sai palata loman päätyttyä kotiin. Siis siinä mielessä, että latokokemus olisi jotenkin saanut uutta tarkastelukulmaa.  

10. Tiskaajan tie

  Kolmoset olivat jo viidennellä luokalla. Heillä meni koulu ihan siedettävästi. Toverielämä kukoisti. Ja mökä. Paavo piteli yhä korviaan.

 - Ostetaan sille kuulosuojaimet joululahjaksi, nauroivat lapset.

   Mirkku uurasti kotona ja kirjastossa. Mieleistä työtä. Mahtoiko sentään olla kutsumustyötä niin kuin isäpapalla.

   Paavo työskenteli yhä samassa urheiluliikkeessä. Innostui taas maalaamaan. Kun olisi maalannutkin keittiön kaapistoa tai pihakeinua, mutta ei. Hänen piti taas työstää niitä kuivikkaita vesiväritöitään. Kävi oikein kansalaisopiston kursseilla ja muuallakin. Ei pystynyt keskittymään kotona, vaan hankki vuokrayksiön kaupungilta.

    Täysin tolkutonta. Järjetöntä. Olihan heillä autotalli. Olisi remonteerannut sitä. Siellä olisi ollut tilaa ja yksityisyyttä huiskia pensselillä. Mirkku ei viitsinyt riidellä. Saattaisi miehellä olla huonompiakin harrastuksia. Vaikkapa viina. Ja toisia naisia. Kyllä Mirkku oli kuullut juttuja muka onnellistenkin avioliittojen kulissien taustoista. Hän sai olla kiitollinen, että mies otti vain harvoin pari lasillista, ahkeroi työpaikallaan ja harrasti maalausta. Joskin omassa yksiössään.  

   Välillä tapahtui pieniä muutoksia perheen elämänpiirissä. Paavon äiti joutui luopumaan asunnostaan kotipaikkakunnallaan ja tuli ainakin tilapäisesti heille asumaan. Paavo vastusti niin paljon kuin kehtasi. Kolmoset olivat ihan tyytyväisiä. Mummolle olisi kyllä oma huone. Ei hänestä olisi haittaa eikä juuri hyötyäkään. Siinä Mirkku kyllä hieman erehtyi.

   Tertusta oli nimittäin yllättävän paljon apua. Hänhän oli ammatiltaan tiskaaja, mutta myös aika etevä kokki. Lisäksi hän intoutui jopa siivoamaan heidän kotitaloudessaan, joka aika ajoin muistutti vuolaan virran tulva-aluetta. Halusi kai sillä keinoin varmistaa itselleen asumisoikeuden.

   Mirkku osasi jututtaa anoppiaan, ja niinpä hän sai tervetullutta tietoa Paavon aikaisempiin vaiheisiin, joista Paavo oli hyvin haluttomasti kertoillut. Tosin Tertun kertomukset aina jonkin verran muuntuivat riippuen siitä, puhuiko hän vain Mirkulle vai oliko joku kolmosista kuulemassa. Silloin tuntui selvä sensuroinnin jälki.  

   Yhä toimi entinenkin tietolähde, nimittäin Tertun ainoa sisar Laina, joka laususkeli sisarestaan kitkeriä totuuksia. Jos ne nyt niitä edes olivatkaan. Lainakin oli ajautunut näihin maisemiin leskeksi jäätyään. Hänen vanhin poikansa asui täällä perheineen. Mirkku osasi taitavana valtakunnansovittelijana pitää huolen siitä, etteivät sisarukset osuneet yhtä aikaa heille kylään. Se nahistelu ja nälviminen ei ollut miellyttävää kuultavaa, ei ainakaan lapsille.

   Tertulla oli pari ominaisuutta, jotka olivat  vieneet häntä eteen  päin elämässä. Ensimmäinen oli ulkonäkö. Ei toki mikään suuren luokan kaunotar missien mittapuun mukaan, mutta varsin vetävän sorttinen tavallisen kansanmiehen mielestä. Kun hän leveine lanteineen keinahteli kuppilan pöytien välissä ja kuuluvasti kolistellen keräsi niljaiselle tarjottimelle jähmettyneen rasvan peittämiä lautasia ja ruuan tähteitä, miesten katseet seurasivat häntä ihaillen. Naamat punoittivat niin kuin Tertun posketkin.  

    Kyllä hän tunsi katseitten hyväilyn. Eikä se suinkaan siihen jäänyt. Taputtelua Tertun pehmeille paikoille seurasi vähän joka käänteessä. Mahdollisimman moni asiakas halasi koskettaa ja nipistellä Tertun pyöreitä pursuvia muotoja. Halusi saada esille tarjoilijattaren heleästi hersyvän naurun. Naisella oli punaiset täyteläiset huulet, joita hän usein viettelevästi pureskeli valkoisilla, voimakkailla hampaillaan. Välillä hän pyyhkäisi punertavan hiuskiehkuran hikiseltä otsaltaan.  

    Silloin näkyi tumma hikitahra kainalossa. Ei mitään turhanpäiväisiä deodorantteja. Sinertävät tai vaaleanvihreät leningit ja puserot korostivat punakkaa ihoa. Pirteitä pisamia rehevissä käsivarsissa. Ei liian paljon vaan juuri sen verran, että katse kiinnittyi niihin kuin kauneuspilkkuihin. Kastimerkkiin. No tämän tarjoilijan kasti oli kylläkin hiukan epämääräinen, mutta sekin oli vain eduksi kuppilan ilmapiirissä.

   Jokaisessa työpaikassa Tertun tie noudatti samaa selväpiirteistä ja mutkatonta linjaa. Hän tuli hakemaan työtä. Henkilökohtaisesti. Puhelinta ei kannattanut käyttää. Ei vain kustannusten vuoksi vaan myös sen takia, että Terttu vielä siihen aikaan hiukan pelkäsi sitä. Puhui jäykästi puhelimessa eikä työpaikkaa hevin herunut. Lisäksi hän sössötti hieman. Työhönottaja joutui toistamaan kysymyksiään, koska ei tarkalleen saanut selvää vastauksista. Oli vielä sekin haitta, että mehevimmät niistä myyvistä ominaisuuksista jäivät salaisuuksiksi, koska näköpuhelinta ei vielä ollut.

   Toinen edullinen ominaisuus oli se, että Tertulla oli vaistomainen kyky markkinoida itseään. Hän siis tuli mahdollisen työnantajansa luokse, keikutteli, hymyili ja kertoi ansioistaan. Sössötystä ei tässä tilanteessa niin selvästi huomannut. Se vain korosti hänen naisellisuuttaan. Puhetapa vaikutti jopa hienostuneelta, vierasmaalaiselta. Luulivat joskus jopa ruotsalaiseksi. Työhönottaja, joka useimmiten oli mies, totesi yhdellä silmäyksellä työnhakijan meriitit ravintola-alalle.

   Aina Terttu aloitti ensin tiskaajana ja astioitten kerääjänä, mutta hyvin pian huomattiin hänen kykynsä laittaa hyvää kahvia ja ruokaa. Hän oli varmaan luonnonlahjakkuus, sillä ei se ruokalista kaukaisen korpikylän laitimmaisessa töllissä niin perin monipuolinen voinut olla. Terttu kumartui koko rehevyydessään kattilan päälle, nuuhki hartaasti keitoksiaan kuin mikäkin noitatohtori. Maistoi suurella kauhalla suuren annoksen, joskus kaksikin, ennen kuin aromit selvisivät. Sitten vain höystöt sekaan ja ihan nappiin. Niinpä hän tiskausvaiheen jälkeen oli hyvin pian keittiössä keittäjän apuna tai jopa kokkina. Savottakämpillä, baareissa, seitsemännen luokan ruokaloissa.

   Työpaikat vain vaihtuivat liian taajaan. Levoton luonne ja halu nähdä maailmaa. Halu löytää oma rakas. Saada perhe. Perheen hän tosin sai ilman omaa rakastakin. Se ruotsalainen rumpali. Tunteet viilenivät heti kun mies sai tietää, että Terttu odotti. Tuleva äiti itse sai sen selville melkein kaikkein viimeisenä. Ihmetteli vain lihomistaan. Taivaansininen puku kiristi tavallista enemmän. Hikilaikut kainaloissa jopa laajenivat. Ihan hengästytti. Mutta ruoka maittoi. Vihdoin leninki todella repesi ja salaisuus paljastui Tertullekin.

11. Paavon lapsuus

  Paavon syntymän jälkeen Terttu oli tullut hiukan vauhkoksi miesten suhteen. Ei hän nyt ihan kieltäytynytkään, mutta valikoi ja perui ja vetäytyi maisemista. Jätti jopa työpaikkansa, jos paine kävi liian suureksi. Ei siis työpaine, vaan paine miesten taholta. Näin hän kumma kyllä säästyi liukumasta kertakäyttötavaraksi ja häntä arvostettiin hyvänä  työntekijänä.

   Kauniiseen Kuopioon Terttu viimein päätyi pikku Paavonsa kanssa, tai Alvihan poika siihen aikaan vielä oli. Pieneen baariin emännäksi. Hän sai asunnon erään yksinäisen miehen omakotitalon yläkerrasta. Vanhapoika, Taneli, oli ammatiltaan antiikkikauppias. Pian Terttu ylennettiin vuokraisännän taloudenhoitajaksi. Hän ei laisinkaan tuntenut miehen esihistorioita ja oli tietenkin ikionnellinen.

   Talo sijaitsi hyvällä paikalla puutarhakaupunginosassa. Suuri ja kallis tontti. Miehellä oli lisäksi muutakin omaisuutta. Metsäpalstoja vähän siellä ja täällä. Äveriäs mies. Ja naimaton. Ei vain leski tai eronnut. Tosi vapaa. Ehkä Tertulla oli aluksi ollut joitakin haaveita rouvaksi pääsystä, mutta ne sitten pikku hiljaa rapisivat pois. Kuin lehdet, keltaiset ja kauniit, syksyisestä, melkein jo toivonsa luovuttaneesta koivusta. Lehti kerrallaan. Aina sentään jokunen jää puuhun killumaan lumentuloon asti. Niinpä ei Terttukaan kokonaan luovuttanut.

   Terttu ja Paavo asuivat siinä talossa kaikkiaan yli kymmenen vuotta. Siihen asti kun Paavo oli käynyt kolme luokkaa lukiota. Ne kaikki luokat sattuivat vain olemaan sitä ensimmäistä. Hän kävi siis lukion ensimmäisen kolmeen kertaan. Oli vain niin paljon hienompaa sanoa, että Paavo oli käynyt kolme luokkaa lukiota. Ei kai siinä ollut mitään kummallista, jos itse ylioppilastutkinto jäikin suorittamatta.

   Ihmeitten aika ei vielä ollut ohi, kun Terttu aikanaan pisti poikansa keskikouluun. Paavo oli todella päisevä kaveri. Pärjäsi hyvin kansakoulussa. Opettajat pitivät hänestä. Hillitty. Ei ollut ensimmäisenä rähjäämässä ja sekoittamassa tunnin kulkua. Hänessä oli jotakin hienostunutta. Jotka eivät tienneet hänen oikeasta isästään, arvelivat, että joku italialainen ylimys olisi voinut tuottaa sen näköisen jälkeläisen. Terttua hänessä ei tuntunut olevan tippaakaan. Äiti olisi ihan hyvin voinut väittää, että poika oli kasvattilapsi. Olisi kai väittänytkin, jos olisi hoksannut.

   Paavo olisi menestynyt koulussa vieläkin paremmin, jollei hän olisi joutunut kokemaan melkoista kiusaamista Alvi-nimen ja myös oudon ulkonäkönsä takia. Hän oli liian hiljainen ja syrjään vetäytyvä rempseään poikasakkiin. Kaikesta huolimatta hän oli melko hyvä urheilussa ja Taneli kannusti häntä vieläkin parempiin suorituksiin. Piti huolta, että poika fyysisesti kehittyisi mahdollisimman sopusuhtaiseksi. Oma syynsä, että eristäytyi muitten seurasta eikä käyttänyt hyväkseen urheilukentällä saavuttamiaan ansioita.

   Tertun yhteiskunnallinen asema oli selvästi kohonnut. Vakinainen paikka taloudenhoitajana. Asui varakkaan kauppiaan talossa, silti kaikesta päättäen siveästi ja puhtaasti. Se kohotti hänen omanarvontuntoaan ja elämänlaatuaan. Hän saattoi hankkia itselleen koruja ja kauniita vaatteita. Käherryttää punertavia kutrejaan oikein kampaajalla.

   Kauppiaallakin oli osansa Paavon jatkokoulutuksessa. Hän istui usein Tertun kanssa viihtyisässä olohuoneessa arvokkaitten antiikkihuonekalujen ympäröiminä. Nauttivat herkullista iltapalaa, kuuntelivat musiikkia ja keskustelivat. Terttu osasi myönnellä ja myötäillä. Oli sopivasti samaa mieltä Tanelin poliittisista ja uskonnollisista näkemyksistä. Terttu ei kyllä ymmärtänyt yhteiskunnallisista asioista muuta kuin äänestämisen ja palkkapussin.

   Terttu vaistosi herkästi, milloin oli aika olla oppositiossa. Toisin sanoen myöntely ei ollut koko iltaa paikallaan. Liian yksitoikkoista innokkaalle keskustelijalle, joka posket ja nenä punoittaen puolusti mielipiteitään. Terttupa äkkäsi sanoa väliin: "Ei mutta" tai "Ei kai" tai "Onkohan se ihan noin?" tai "Kyllä se muuten voisi olla, mutta..." tai "Etköhän nyt liioittele?".

   Kauppias pomppasi kuin vieterinukke pehmeästä laiskanlinnastaan, kun hän kuuli nuo haastavat repliikit. Alkoi valtavat perustelut ja puolustuspuheet. Jos Terttu halusi mennä nukkumaan, hän tiesi tyystin varoa edellä mainittuja huudahduksia. Niinpä keskustelu hiljalleen tyrehtyi. Hiipui. Kuten olohuoneen takassa leiskuva kodikas takkatulikin. Rupatteluhetki oli silti kestänyt vähintään kolme tuntia yhteen menoon. Siispä Taneli rykäisi, nousi hiukan vaivalloisesti tuolistaan, kiitteli sydämellisesti Terttua hyvästä ja mielenkiintoisesta seurasta ja tallusteli huoneeseensa.

   Terttu pääsi ajoissa nukkumaan. Ja Paavo. Poika istui yleensä myös olohuoneessa, mutta sivummalla, ja kuunteli tarkkaavaisena kauppiaan puheita. Teki huomioita. Painoi mieleensä elekieltä. Tuntui kuin Taneli olisi ollut lavalla ja näytellyt yleisölle. Vilkuili usein myös nurkassa nyhjöttävään Paavoon. Joskus hän kysyi pojankin mielipidettä. Totesi sen järkeväksi. Kehui, koska Paavokin osasi jo noudatella äitinsä keskustelutaitoja. Ei kertonut itse mitään, vaan pani toiset puhumaan.

   Niinpä kauppias eräänä päivänä huomautti Tertulle, että pojan olisi hyvä päästä seuraavana syksynä keskikouluun. Terttu oli ensin hämmästynyt ja haluton.

 - Ei kai nyt Alvi. Mitä se siellä tekee? Ei kai se pärjäisi.

   Taneli vakuutteli innokkaasti pojan kyvykkyyttä. Lupasi auttaa kotitehtävissä. Vetosi kaikkeen siihen etuun, mikä hyvästä koulutuksesta olisi seurauksena. Palkkaan.

 - Mikäs pojan on koulua käydessä, kun hänellä on näin hyvä koti täällä meidän luonamme.

   Taneli vilkaisi emännöitsijäänsä. Johan tuo oli melkein kosinta. Terttu tuli hyvälle mielelle, ja poika pääsi oppikouluun.

   Vaihtelevalla menestyksellä Paavo suoritteli opintojaan. Matematiikka kiikasti. Siihen löytyi heti apu kauppiaasta, joka ihan ilmaiseksi selosti ja opasti. Välillä neuvoi ihan oikeinkin. Olihan hän tottunut laskentatoimeen liikeyritystään hoidellessaan. Joskus Paavo silti huomasi, etteivät laskujen tulokset aina täsmänneet. Opettajan antamat ja kauppiaan neuvomat.

 - Kauppias ei varmaankaan pysty kunnolla keskittymään opetustehtäväänsä, kun hänellä on paljon huolia omista tärkeistä liikeasioistaan, lohdutti Terttu poikaansa, joka valitteli äidilleen kotilaskujen vääristä tuloksista.

   Taneli innosti Paavoa jatkamaan lukiossakin. Kolme vuotta samalla luokalla. Nähtävästi olisi pitänyt välillä vaihtaa koulua, mutta kauppias kävi puhumassa rehtorille. Oli kai jonkinlainen pomo yhteiskunnallisessakin mielessä. Se auttoi, joten poika jatkoi koulunkäyntiään lukion ensimmäisellä ja asumista kotona. Lukio meni huonosti, mutta siihen vaikuttivat aivan eri syyt kuin huono pää.

   Tertusta oli hyvä, että nuorukaisella oli upea isähahmo esikuvanaan. Ahkera ja käytökseltään oikea herrasmies. Paavo näytti toisaalta hakeutuvan kauppiaan seuraan. Toisaalta hän pakeni. Niinhän pojat suhtautuvat omaankin isäänsä, arveli Terttu. Tarvitaan itsenäistymistä.

   Joka tapauksessa Terttu tunsi olonsa taivaalliseksi Tanelin siipien suojassa. Jospa se siitä vanhemmiten pehmenee. Heltyy ottamaan hänet vaimokseen. Rouvakseen. Silloin olisi onni täydellistä. Kaikki koetut pahat puheet, hymähtelyt ja vähättelyt olisivat kuin pois pyyhkäistyjä.

12. Salaisuuksia

  Salamaniskuja koko elämä. Näin Mirkku myöhemmin ajatteli, kun siitäkin päivästä ja järkytyksestä oli hengissä selvitty. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, jos halusi käyttää tavanomaista sanontaa. Mutta elämän tragiikka on usein varsin tavanomaista.

   Mirkku soitti eräänä päivänä Paavon työpaikalle. Sitä hän ei mielellään tehnyt. Hänellä oli alitajuinen tunne, ettei mies pitänyt perään soittelemisista. Nyt oli kuitenkin tehtävä jokin tärkeä päätös Laurin hampaitten hoidosta, ja niinpä hän näppäili numerot. Hänelle sanottiin, että Paavo ei ollut tavattavissa.

 - No koskahan hän mahtaa tulla? Olisi vähän kiireellistä asiaa. Olen muuten hänen vaimonsa.

   Mirkku esitteli itsensä, kun oli unohtanut hyvät tavat hoppuillessaan. Pieni hiljaisuus langan toisessa päässä.

 - Ai jaa, Paavon rouva. Joo, Paavo ei ole enää meillä töissä. Irtisanottiin yli kuukausi sitten.

 - Miksi?

   Se oli tietenkin Mirkun ensimmäinen kysymys. Nainen ei osannut sanoa. Kysyi, yhdistetäänkö johtajalle.

 - Kiitos, ei ole väliksi.

   Mirkku laski kuulokkeen kädestään ja mietti. Mietti todella ankarasti. Irtisanottu jo kuukausi sitten eikä Paavo ollut vihjaissut sanallakaan. Päin vastoin hän oli antanut sellaisen kuvan, että hän lähti aamulla normaalisti töihin. Eihän hänellä muutenkaan se elämä niin säännöllistä ollut. Saattoi jopa jäädä yöksi sinne yksiöönsä. Maalaamaan. Mutta kuitenkin.

   Kun Paavo sitten samana iltana taas vaihteeksi tuli kotiin, Mirkku meni suoraan asiaan.

 - Miksi et ole kertonut minulle? Jo kuukausi etkä ole pukahtanutkaan asiasta. Mitä ihmettä tämä meinaa?

   Paavo vältteli totuttuun tapaansa. Väisteli taitavasti iskuja kuin arka nyrkkeilijä kehässä. Hän muistutti tuuliviiriä, joka herkästi kääntyi sen mukaan mistä kulloinkin puhalsi. Jos Mirkku lisäsi äänensä voimakkuutta, Paavo kääntyi aina vain enemmän sivuttain. Viimein selin. Jos oli mahdollista, hiipi toiseen huoneeseen. Ulos kadulle. Vastauksetkin olivat vältteleviä. Yleisluontoisia kuin puoluepoliitikolla.

 - On niin paljon työttömyyttä. Suuri ongelma kaikkialla maailmassa. Sanotaan vaikka Yhdysvalloissakin se...

 - Me emme nyt puhu Yhdysvaltojen työttömyysprosenteista, vaan sinun työpaikastasi Anselmi Ala-Niittysen urheiluliikkeessä. Keskuskatu kolmessa. Pysy asiassa!        

 - Henkilökuntaa vähennetään. Kaikkialla. Kustannuksia leikataan.. Toimintaa rajoitetaan. Kun ottaa huomioon yleisen suuntauksen ja hm…

   Paavon liike ei ainakaan Mirkun mielestä näyttänyt toimintaansa vähentävän. Mahtavasti mainontaa ja uusi haaraliike nukkumalähiössä. Toinen kuulemma suunnitteilla naapurikaupunkiin. Paavo ei siis pysynyt totuudessa. Ei lähimaillakaan. Radaltaan eksynyt satelliitti, joka kiersi missä kiersi.

   Mirkku yhä vain tiukkasi syytä. Ei kai hyvää, tunnollista ja kauan samassa firmassa ahertanutta työntekijää ensimmäisenä eroteta? Täytyihän siihen olla jokin muu syy kuin henkilökunnan supistukset.

 - Et kai vain ole pihistänyt liikkeen rahoja?

   Paavo kielsi jyrkästi sellaisen mahdollisuuden. Mirkku ei ollut niinkään varma. Hän oli huomannut vilpistelyä perheenkeskisissäkin raha-asioissa. Paavo oli saanut palkankorotuksen ja pimitti määrän vaimoltaan. Summa ei ollut suuri, mutta tuntui pahalta, että mies oli yrittänyt hämätä. Mihin hän sitä salaista rahaa oikein tarvitsi?  

   Tällainen hämäräperäisyys herätti väkisinkin epäluuloja. Todennäköisesti Paavo ei ollut pärjännyt voimakastahtoisen äitinsä kanssa kuin pienellä vilpillä, hätävalheilla ja salailulla. Mirkkua kismitti, että mies käytti samoja kikkoja häneenkin nähden. Entä jos Paavolla oli suuriakin kavalluksia kontollaan? Kauhea turvattomuuden tunne iski Mirkkuun. Entä heidän asuntonsa? Kotinsa? Jos sekin viedään alta velanmaksuun? Vankeus. Kaikki tuollainen oli niin pelottavaa, ettei sitä kärsinyt edes ajatella.

   Paavo oli jo liukunut eteisen puolelle ja veti takkia ylleen. Mirkku meni perässä.

 - Sano jo ihmeessä todellinen syy irtisanomiseen. Tämä epävarmuus tekee minut hulluksi. Sano nyt!

 - Antaisit jo olla. Syy kun syy. Mitä sillä on enää väliä, sillä minulle kirjoitettiin hyvä työtodistus. Takuulla saan uuden työpaikan jostakin, kun et vain hermostu ja hötkyile turhan päiten.

   Niine hyvineen mies lähti. Mirkku palasi keittiöön, korjaili astioita pöydästä ja päätti kysyä urheiluliikkeen johtajalta. Täytyihän nyt vaimon sentään tietää, miksi mieheltä menee työpaikka.

   Seuraavana päivänä Mirkku varasi ajan johtajan puheille. Puhelinkeskustelu ei hänestä riittänyt. Hänen täytyi nähdä miehen ilmeet ja eleet, ennen kuin hän voisi saada tyydyttävää kuvaa tapahtumasta.

   Johtaja otti hänet ystävällisesti vaikka hieman epäröiden vastaan. Pyysi istumaan ja tiedusteli kohteliaasti asiaa. Mirkku kysyi suoraan, miksi Paavo oli joutunut lähtemään.

   Pomo kiusaantui aivan selvästi. Yskähteli ja pyöritteli kynää käsissään. Mittaili sillä paperiarkin pituutta ja koetti keksiä vastausta. Mitä ihmeen miettimistä siinä on? Sanoisi vain totuuden. Mirkku oli jostakin lukenut, että rehellisyys ei aina ole paras lähestymistapa ongelmissa. Se oli tuntunut hänestä naljulta neuvolta. Hyi.

   Mies yhä vain tuumiskeli ja touhusi kynänsä kimpussa. Mirkku ei yhtään auttanut, vaan istui jämynä paikallaan. Siniset silmät tiukasti johtajan kasvoissa. Viimein mies nosti katseensa ja kysyi varovaisesti:

 - Eikö miehenne sitten maininnut mitään syytä?

 - Ei tietenkään, Mirkku vastasi ärtyneenä. - Enhän minä tässä istuisi, jos tietäisin syyn.  

 - Kai se sitten on sanottava, mies huokasi. - Tottahan olette tietoinen, että miehenne on jonkin verran, hm aika tavalla, hm, melkoisesti, hm, kiinnostunut toisista työtovereistaan. Sellaista lähentelyä. Sitä on kuulemma tapahtunut aikaisemminkin. Pari nuorta myyjää on jopa joutunut lähtemään täältä, kun ovat tunteneet olonsa liian hankalaksi Paavon läheisyydessä.

   Mirkku oli kuin huumattu. Näinkö ne alkoivat aviomiesten naisjutut? Ei siis hänkään niiltä säästynyt.

 - Kai rouva nyt ymmärtää, ettemme voi sellaista loputtomiin suvaita. Seksuaalista ahdistelua. On suorastaan vaikeuksia saada lupaavia nuoria työntekijöitä liikkeeseemme. Täytyy ajatella myös...

   Mirkku hyppäsi ylös, puristi käsilaukun kainaloonsa ja loi murhaavan katseen johtajaan. Siniset silmät salamoivat. Sitten hän säntäsi ulos.

13. Itsetutkistelua

  Petetty aviovaimo käveli katuja ylös ja alas. Satoi kuin seinää. Hän kastui, mutta ei juuri huomannut sitä. Tukka valui märkinä häntinä poskille. Pehmeä, vihreä baskeri oli kuin pesusieni pään päällä. Vaalean kesätakin rintamus oli melkein musta kosteudesta. Nahkahansikkaat litisivät käsissä. Sääret läpimärät. Kengät niin vetiset, että hän olisi ihan hyvin voinut kävellä vain sukkasillaan.

   Tähän joukkoon olisivat tietysti kuuluneet vuolaat kyyneleet. Mutta niitä ei vain kuulunut eikä näkynyt. Hän ei ehtinyt itkeä, kun täytyi niin kiivaasti ajatella. Palauttaa mieleen tapahtumia avioliiton alkuajoilta ja vieläkin kauempaa. Miksi näin kävi? Kenen on syy?

   Mirkku poikkesi välillä kahvilaan juomaan jotakin kuumaa ja saadakseen rauhassa ajatella. Hän oli kuin sateen jumalatar. Pöydällä ja lattialla ja tuolilla, johon hän heitti märän käsilaukkunsa, oli pisaroita ja lätäköitä. Hän siirteli maiskahtelevia kenkiään edes takaisin. Kipristeli varpaitaan ja ihmetteli. Tukasta tippui jotakin kahvin joukkoon. Hän läsäytti vielä märän baskerinsakin pöydälle ja istui kuin masentunut merenneito vellovassa valtakunnassaan.

   Hän muisteli ensitapaamistaan ja seurustelunsa alkuaikoja Paavon kanssa. Seurustelua. Kattia kanssa. Kun hän muistutteli vaikkapa jotakin rakkauselokuvaa, hän tajusi, ettei heidän kohdallaan mistään oikeasta seurustelusta ollut silloin näkynyt häivääkään. Tai kun hän ajatteli omaa teini-ikäistä tytärtään Liisaa seisoskelemassa pihalla alati vaihtuvien poikaystäviensä kiusoittelemana, hän oivalsi, että jotakin oli ollut pahasti vialla hänen omassa seurusteluvaiheessaan.

   Papin tytär. Siinä se oli ongelman ydin. Kukaan muu ei olisi voinut olla niin tyhmä ja viaton. Niin tietämätön, ettei osannut aistia miehen kiinnostuksen määrää. Hän se kuvitteli olevansa rakastunut ja luuli autereisissa ajatuksissaan, että niin oli Paavokin. Muka rakastunut ja hullaantunut häneen.

   Kun Mirkun luokkatoverit olivat tuntien alussa kokoontuneet johonkin nurkkaan kertomaan edellisen illan seikkailuistaan, Mirkku oli vetäytynyt sivummalle. Hän ei halunnut päästää korviinsa mitään saastaista eli rakkaushöpötyksiä. Olkootkin kokeilua ja kerskumista, niissä oli jo oikean rakkauden siemen idullaan. Tunnistettavissa. Mirkku ei olisi tunnistanut elefantin kokoistakaan rakkautta.

   Ilman harjoitusta, vaikkapa vain kuvitteellisellakin tasolla, Mirkku ei ollut pystynyt tiedostamaan miehen ja naisen tunne-elämän viestejä. Heidän aitoa suhdettaan. Hän oli puhdas jopa rakkaudesta. Puhumattakaan seksistä. Kaikesta mikä liittyi siihen, paitsi tietysti lapset. Mutta niitä nyt voi hankkia ilman tunteitakin, kunhan tekniikka pelaa. Säilyä neitsyenä kolmostenkin jälkeen.    

   Jostakin syystä hänelle juolahti mieleen Jokke, johon hän oli tutustunut opiskeluaikanaan jossakin raamattupiirissä. Jokke saatteli häntä innokkaasti opiskelija-asunnolle. Kotimatka oli vain pojan mielestä liian lyhyt. Hän yritti saada siihen mutkia kuljettamalla Mirkkua sivukaduille, puistoihin, hiljaisten aukioitten laitamille. Samalla he juttelivat kovasti. Oli ihan kivaa.

   Ensin Mirkku kummasteli pitkäksi venyvää kotimatkaa, mutta pian se selvisi. Jokke ei ollut ainoastaan kiihkeä raittiin ilman ja lenkkeilyn ystävä, vaan kaikissa mahdollisissa tilanteissa hän takertui tyttöön kuin hukkuva. Puristi tytön rintaansa vasten. Intohimoisesti. Yritti epätoivoisesti saada huulensa osumaan muuallekin kuin nenän päähän tai talvitakin kaulukseen. Pörröiseen ja pitkäkarvaiseen. Jokke syljeskeli välillä kanin karvoja suustaan ja alkoi sinnikkäästi alusta.

   Mirkku tempoili vastaan. Tuuppi poikaa kauemmaksi ja toruskeli:

 - Mitä sinä nyt? Anna jo olla. Jutellaan. Se on paljon hauskempaa.

   Ei vaan ollut Joken mielestä. Mirkku todella piti hänestä. Hän oli iloinen ja rento kaveri. Ehkä muuten ihan kunnon poika, mutta nuo inhottavat lähentelyt. Mirkun oli pakko lopettaa seurustelu. Hän oli silloin 22-vuotias ja oli vakaasti sitä mieltä, että tuommoiset asiat piti jättää avioliiton puolelle.

   Kotikasvatus se kantoi hedelmää. Tässä tapauksessa se tuottikin hedelmättömyyttä, karuutta, kalseutta ja torjuntaa ihmissuhteisiin. Hän muisti vallan hyvin, miten hänen äitinsä, kappalaisen rouva, oli neuvonut tyttäriään.

 - Nuorta miestä ette saa mistään hinnasta päästää puolta metriä lähemmäksi itseänne. Se voi olla vaarallista ja siitä seuraa syntiä ja muuta pahaa. Muistakaa tämä sääntö. Aina.

   Mirkku oli joskus ihmetellyt tätä sääntöä. Kuinka sitä voisi noudattaa pitkässä ruokajonossa tai hississä, jossa hän joutui seisomaan likistyneenä jopa miesten väliin. No hyvä näin. Kai äiti tiesi, miten käyttäydytään maailman vaarojen keskellä.

   Sitten tuli Paavo. Tutustuivat jossakin kirjastossa pidetyssä keskustelukerhossa. Saattelua, mutta takuulla ei mitään halimista eikä suudelmia eikä himokkaita katseita. Ei muuta kuin rauhallista juttelua. Siis turvallista, säädyllistä, puhdasta ja varma tae avioliiton onnistumisesta kunnon miehen kanssa.

   Paavopa ei siis ole ollut tyytyväinen avioliittoonsa. Nai hänet vain saadakseen koulutetun vaimon ja lapsia. Järkiavioliitto. Ei ne miehet muuten lähde hakemaan vierasta seuraa. Toista naista. Mirkku tunsi, kuinka rautainen vanne puristui hänen aivojensa ympärille. Hänen hätääntyneen sydämensä ympärille.  

   Mirkku lähti kahvilasta ja nyrpeä tarjoilija pyyhki märkiä jälkiä pöydästä, tuolista ja lattialta. Niin suurta siivoamista ei ollut tarvittu siihenkään aikaan, jolloin Mirkku oli käynyt siellä pienten vallattomien kolmostensa kanssa. Hän teki vielä kierroksen sateisilla kaduilla jaksaakseen kestää kotiin tulon. Paavon kohtaamisen.

   Kotiovi olikin jo edessä ja hän meni sisälle. Valutti täälläkin lammikoita eteiseen ja muuallekin. Ei välittänyt ja niin kuin hän oli lapsille saarnannut, että märät vaatteet on siististi vietävä saunan eteiseen kuivumaan. Hän saapasteli ympäri huoneistoa.

   Millään ei ollut enää väliä. Hän tuli keittiöön. Ruuan tähteitä pöydällä. Maitotölkki törötti keskellä happanemassa. Hapantunutta koko elämä. Lapset tiessään paitsi Lauri, joka oli huoneessaan lukemassa huomiseen historiankokeeseen. Katsoi äitiään hämmästyneenä.

 - Missä sää oot ollu äiti? Olimme huolissamme. Löysin jääkaapista eilisen pyttipannun loppuja ja lämmitin meille. Iskää ei oo näkynyt. Mikset sä soittanu?

 - Anteeksi, minulla ei ollut mahdollisuutta. Oli tärkeätä tekemistä.

   Paavokin saapui myöhemmin. Kolisteli keittiössä etsien syötävää. Nyt se on selvitettävä. Tämä sotkuinen elämä. Näin Mirkku päätti ja marssi keittiöön.

 - Eikö täällä ole mitään syötävää? Hirmuinen nälkä.

   Paavo aina oletti, että pitopalvelu pelasi oli vuorokaudenaika mikä hyvänsä. Lauri kuunteli musiikkia huoneessaan. Mirkku tokaisi siltä seisomalta:

 - Nyt tiedän, miksi jouduit jättämään työpaikkasi. Johtaja kertoi.

   Paavo oli ällistynyt, sitten pahastunut, sen jälkeen aika närkästynyt. Mirkku oli hänen mielestään toiminut tökerösti ja epähienotunteisesti. Paavo olisi kyllä itsekin kertonut, jos olisi ollut aihetta.

 - Aihetta! AIHETTA! Koko elämä pilalla, mullin mallin, ja sinä arvelet, ettei ole aihetta.

   Nyt vasta se itku tuntui olevan tulossa. Kurkkua kiristi. Silti hän huusi:

 - Missä sitten on aihetta jollei tässä? Mies erotetaan työstä seksuaalisen käpälöinnin vuoksi. Mokoma huoripukki ei jätä naisia rauhaan edes työpaikallaan. Ei edes alaikäisiä. Mikä minussa on vikana? Nainen se olen minäkin.

   Jälkeen päin Mirkku muisti kyllä huomanneensa Paavon todella hölmistyneen ilmeen, joka asteittain vaihtui melkein  helpottuneeksi.

14. Maalarin ystävä

  Paavo ja Mirkku selvittelivät tätä naisten ahdistelua. Mikä tarkoitti sitä, että Mirkku kysyi, kuulusteli ja tiukkasi. Paavo vastasi vältellen.

 -  Ei tässä ole sen kummempaa hätää. Suhdetta. Jatketaan näin. Annetaan olla. Kyllä se tästä järjestyy, kun ei hikeennytä. En missään tapauksessa ole ajatellut erota sinusta. Tännehän olen aina palannut. Olet hyvä vaimo ja äiti. Unohdetaan koko ikävä juttu.

   Aviomiehen rauhoitteluyritykset saivat Mirkun huolestumaan yhä enemmän. Ei selvää vastausta mihinkään. Oliko Paavolla toinen nainen vai ei? Missä sitä oikein mennään? Miehellä oli yleensäkin tapana siirtää harmillisten asioitten selvittely tuonnemmaksi. Ne kuulemma hälvenisivät pikku hiljaa.

    Paavo taisi olla oikeassa.  

   Elämä jatkui ennallaan taas vähän aikaa. Mirkku ei osannut ruveta mihinkään äkkinäisiin ratkaisuihin. Minne hän lähtisi kolmostensa kanssa? Yksinhuoltajana. Ei hän edes tiennyt keneltä kysyä neuvoa, joten asia jäi hautumaan, mutta ei toki unohtunut. Se tuska ja huoli ja häpeä hylätyksi tulemisesta.  

   Sisimmässään Mirkku suunnitteli kyllä ottavansa selville, oliko Paavolla toista vai ei. Yhtäkkiä hän hoksasi. Ihme ettei ollut aikaisemmin tajunnut. Se yksiö! Siellähän mies tietysti piilottelisi rakastettuaan. Heillä oli helppo tavata. Oli ollut jo kauan.

 - Taidanpa lähteä yllätysvierailulle. Tulee edes jonkinlainen selvyys, mitä tässä pitäisi tehdä. Ehkä Paavo onkin parantanut tapansa, ja silloin yritän vain antaa anteeksi ja päästä syövereitten yli.  

   Näin tämä huolestunut aviovaimo kaavaili strategiaansa ja päätti sitten maihinnousunsa H-hetken. Ensi torstaina hänellä olisi vapaapäivä. Iltapäivällä kello 12.30. Täsmälleen mainittuun aikaan Mirkku seisoikin sen kerrostalon edessä, jossa Paavolla oli yksiönsä.

   Hän oli hyvin harvoin käynyt siellä. Hänellä ei ollut mitään syytä vierailuihin, jotta mies saisi maalata rauhassa. Harrastaa. Juuri niin. Harrasti mitä harrasti. Uudet verhot hän oli kyllä käynyt sinne laittamassa Paavon pyynnöstä. Mies ei ollut tarvinnut edes siivousapua. Halusi olla ehdottomasti rauhassa.

   Nainen astui epäröiden ja peloissaan rappukäytävään. Onko tämä aivan hullua? Jos Paavolla ei ole ketään, hän loukkaantuisi kovasti vaimon tunkeilusta. Neljäs kerros. Mirkku ei ottanut hissiä, jotta ehtisi vielä vähän aikaa harkita. Hän oli hieman hengästynyt seistessään viimein huoneiston oven takana. Menisikö sisälle vai ei?

   Miksi elämän vaihtoehtojen aina piti olla niin peruuttamattoman vaikeita? Jos valitsee väärin, ei koskaan saa takaisin sitä toista mahdollisuutta, ehkä sittenkin parempaa vaihtoehtoa. Soitanko kelloa vai en? Sittenpähän se selviää. En jaksa tätä epävarmuutta.

   Melko varmasti mies olisi kotona. Siis kotona omassa yksiössään. Paavo osasi olla kotona kahdessa paikassa. Ei sentään yhtä aikaa niin kuin jokin atomihiukkanen. Kaksoisagentti. Sellaiseksi hän oli lopulta osoittautunutkin.

   Mirkku painoi ovikellon nappia. Raikas helähdys kuin nuoren neidon nauru. Kesti aika kauan, ennen kuin ketään tuli avaamaan. Nainen jo kääntyi lähteäkseen alas portaita. Silloin ovea raotettiin hieman. Paavo kurkisti ulos. Näytti hämmästyneeltä. Sitten paheksuvalta. Mokomakin. Mies soperteli:

 - Mitä sinä täällä teet?

 - Minulla on tärkeätä asiaa. Päästätkö sisään vai et?

   Mirkku ei jäänyt odottelemaan lupaa, vaan työnsi Paavon syrjään ja astui eteiseen. Mies sulki oven. Hänellä oli lyhyt vaalea froteinen kylpytakki, joka ei pysynyt kiinni. Edestä näkyivät vaaleansiniset lyhyet alushousut. Paljain jaloin. Karvaiset sääret koko komeudessaan. Tukka kovasti pörrössä. Kuin olisi vasta herännyt ja kello oli jo yksi iltapäivällä.  

 - Sellaistako se on se maalaaminen? Raskasta puuhaa, että täytyy välillä oikein nokoset ottaa.

   Näin Mirkku ivallisesti kysäisi mieheltään, mutta silloin hän kuuli suljetun oven takaa jotakin ääntelyä. Hän tempaisi oven auki. Ruskeansävyinen hämärä, koska verhot oli vedetty eteen. Upea pitkävartinen tummanpunainen ruusu pitkäkaulaisessa maljakossa. Vähän vain kuihtunut. Tarvittiin kai maalaamiseen? Asetelmia. Vaatteita heitelty kotoisasti sinne ja tänne. Herkullinen kahvintuoksu tulvi nenään keittokomerosta.

 - Luulin, että se oli pizzan tuoja, Paavo mutisi ja yritti varovaisesti ohjata vaimoaan takaisin eteisen puolelle.

   Vai oikein ruuan tuoja. Mirkku tunsi katkeruutta, sillä hän sai selkä vääränä ja käsivarret venyen raijata viiden hengen muonia kotiin työpäivän jälkeen. Tälle herrallepas kannettiin ruoka oikein ovelle asti.

   Silloin Mirkku huomasi sängyssä jonkun. Liikkumattoman ja kauhistuneen kuin jänis ketun nuuskiessa ympärillä. Vaaleansinistä yöpaidan pitsiä, Siniset pyöreät säikähtäneet posliininuken silmät. Vaaleaksi värjättyä kiharatupsua. Pyöreää punoittavaa poskea. Valkoista pyöreää käsivartta, joka koetti vetää silkkipeittoa yöpaitansa suojaksi. Sitten olento katosi kuin sukellusvene sinisiin silkkiaaltoihin.      

   Paavo ei yrittänytkään esitellä seuralaistaan. Ei siitä olisi juuri ollut apuakaan.

 - Tuon silkkipeiton alla on neiti Se-ja-se. Tässä on vaimoni Mirjami.

   Näin ei siis käynyt, vaan Mirkku vain seisoi ja katseli kumparetta peitteen alla. Sitten hän päättäväisesti sanoi:

 - Tätäkö se on? Yhä vaan. Arvasin sen. Tule heti paikalla kotiin. Meillä on paljon selvitettävä. Ja nopeasti.

   Mirkku kääntyi kannoillaan ja nenä pystyssä purjehti ylväästi Paavon ohi eteiseen. Mies ei ehtinyt edes ovea avata, koska hänellä oli täysi työ pidellä herkästi avautuvaa kylpytakkiaan järjestyksessä.

15. Luonnonrauhaan

  Selvitettyään asioitaan rakkaan vieraansa kanssa ja lepyteltyään häntä ainakin näin alustavasti Paavo palasi kohtalaisen nopeasti kotiin. Tähän toiseen. Mirkun ja hänen. Hän ei ehtinyt saada päällysvaatteita naulakkoon, kun Mirkku aloitti tulituksensa. Miehestä se oli hyvin epämiellyttävää, mutta hän vaistosi, että nyt ei auttanut lähteä karkuun. Parasta vain kuunnella ja antaa myrskyn laantua. Kyllä se tästä. Kyllä tästäkin haaksirikosta jotakin jää käteen, kun ei hoppuile.

   Kunhan vaimo ei vain riehaantuisi ottamaan eroa. Tuskin sentään. Mirkku oli niin arka arvostaan ja siitä, mitä muut ihmiset ajattelivat. Se kulissi oli nyt tavallaan vahva suojamuuri koko perheen ympärillä. Paavo ehti jo kiitollisena ajatella appivanhempiaan. Säädyllisiä ja tavoista kiinni pitäviä. Ei tytär voisi tuottaa heille avioeron häpeää. Kaiken piti aina olla niin hyvää ja täydellistä, Ei tuulen virettäkään lammen tyynellä pinnalla. Mitä sitten piilee pohjamudissa, on toinen juttu. Se ei kuulu pappilan väen ohjelmistoon, että tonkii tapahtumien taustoja liian perusteellisesti.

   Paavo oli jo melkein rauhoittunut, kun hän kuuli Mirkun huutavan:

 - Nyt lähdemme viivana selvittelemään tätä asiaa mökille.

 - Mitä nyt? Näin myöhään syksyllä. Miksi mökille? Sellainen matka. Puhutaan täällä.

 - Ei täällä voi mitään puhua. Lapsetkin tulevat pian kotiin, puhelimet soivat. En kestä keskeytyksiä. Tahdon mökille!

   Paavo seisoi äimänä katsellen, kuinka vaimo juoksi edes takaisin ja haki ulkoiluvaatteita. Pakkasi kassiaan. Ja hehkui pahaenteisesti kuin alkava pensaspalo. Se voi tuhota koko maiseman. Hehtaareittain. Vaaramerkki.

 - Haluan mökille!

   Se oli kuin pakkomielle. Hän meni pihalle. Istuutui autoon kuljettajan paikalle, koska Paavo oli nähtävästi nauttinut väkevämpää kuin kahvi. Se pieni naukkailu oli lisääntynyt viime aikoina. Raskas pala pappilan tyttärelle. Mutta entäs tämä?

   Mirkku odotti autossa. Hän tiesi, että mies tulisi mukaan. Niin se tulikin. Lenkkivaatteissaan.

 - No voidaanhan me mennäkin mökille. Ei olla käytykään pitkään aikaan. Lämmitetään sauna. Vielä ehkä uskaltaisi uidakin. Olen minä ennenkin lokakuussa uinut. Se vain piristää.

   Näin Paavo jaaritteli arkisesti koko alkumatkan. Yritti kai leppoisalla jutustelullaan haihduttaa Mirkun suuttumusta. Raivoa. Matkaa oli yli kolmekymmentä kilometriä. Loppuosa mutkaista ja kuoppaista. Lätäköitä. Ronskisti roiskuttaen Mirkku ajoi monttuihin. Jarruttamatta. Raapiva ääni. Kuin pitkillä terävillä kynsillä pitkin koulun taulua. Pitkin Mirkun sydäntä. Auton pohja käväisi tien pinnassa. Töytäisi lisää vauhtia hurjastelijoille.

   Paavo ei sanonut enää mitään. Keskittyi vain kärsimään autonsa myötä. Luultavasti katui lähtöään. Melkein jo katui Mirkkukin. Kannattiko lähteä syysyöksi yksinäiselle mökille selvittelemään välejään? Tuiki ajattelematonta. Yksikään avioliittoneuvoja ei kehottaisi niin yltiöpäiseen tekoon, mutta Mirkku tunsi olevansa keskellä riehuvaa murhenäytelmää. Ei se tästä enää hullummaksi voisi mennä. Kaikki oli romahtanut. Käytännön toimenpiteet vain jäljellä. Mitä nyt tehdään?

    Mirkku ei sietänyt ajatusta, että hänet nyt keskeytettäisiin. Lauri olisi kurkistanut ovesta, sitten Liisa, sitten Jukka. Puhelin olisi soinut. Paavon äiti soitteli nykyään tiuhaan. Melkein joka päivä. Mikä sitäkin oikein riepoi?

   Pilvien vuoksi oli melko hämärää, sumuista tihkua. Auto poukkoili mökin pihalle. Mirkku käänteli sitä kapealle parkkipaikalle. Syöksähtelyä eteen ja taakse. Vaihteitten kitkutusta ja kirskutusta.  Ehkä ihan tahallaan. Sadistisesti. Tämähän on Paavon auto. Kärsiköön nyt nahoissaan. Viimeinen tössähdys.

   He istuivat hetken paikoillaan kuin valmistautuen johonkin, kovaan koitokseen. Sen kumpikin tiesi. Aavisti. Miksi Paavo oli yleensäkään lähtenyt koko mökille? Miksi ei paennut? Tapansa mukaan. He nousivat autosta yhtä jalkaa. Löivät ovet lujasti kiinni. Yksi räikeä, uhkaava paukahdus kalseassa syysilmassa. Järvi oli harmaa ja tyyni. Kuin vainajan otsa. Rauhallinen. Sillä ei ollut ongelmia. Ei ainakaan tällaisia. Saattoi sentään pelätä joskus saastuvansa.  

    Mitä tulevasta, kunhan tästä jotenkin selviäisi. Mahdotonta. Kaksi eri maailmaa kohtasi. Törmäsi ja räjähti. Tuho. Hiljaisuus. Oli lakannut vihmomasta vettä, mutta puut olivat yhä märkiä. Tippuvia. Raskaina kyynelistä. Synnytys vielä edessä. Tästä ei olisi tuloksena pelkkää raikasta kasteenkirkasta vettä. Hentoja pisaroita. Synnytyksessä roiskui veri. Mirkku muisti oman synnyttämisensä. Verta oli hiljalleen tippunut lattiallekin. Kylmälle liukkaalle kaakelilattialle. Hänen vertansa. Kolmosten äidin, ja Paavon vaimon.

   Paavo oli vain käväissyt mökissä. Meni rannassa olevalle saunalle ja ryhtyi sitä heti lämmittämään. Voi miksi tämäkin viivytys? Olkoon sitten. Alkoi paleltaa. Mirkku ryhtyi sytyttelemään tulta takkaan. Todellinen nainen ja kanaemo ei ollut tässäkään epätoivossa unohtanut ottaa muonaa mukaan. Paistaisivat makkaroita. Oli kahvia ja kotona leivottuja sämpylöitä, joista Paavo niin piti.

   Mies raahasi vettä saunaan. Olisi saanut olla sähköpumppu veden nostamiseksi, mutta heillä ei ollut liiemmälti varaa satsata tähän loma-asuntoon. Liikaa oli jo tämäkin, mutta he olivat saaneet edullisesti pienen tontin kaitaleen ja vinossa nököttävän mökin sekä vielä vinomman saunan.

   Mirkku seisoi mökin rappusilla ja katseli aviomiestään. Kuin jotakin uutta ilmestystä. Niinhän hän tietysti olikin. Uusi miestyyppi. Uskoton. Järven pinta oli kivikovan harmaa, aivan kuin jäässä. Olisi tarvittu kaira poraamaan reikää veteen. Niin jäiseltä se näytti. Niljakas, vino ja pitkä laituri. Limaisia, keltaisia lehtiä koristeena.

   Paavo kantoi yhä vettä. Kumarassa, nöyrän näköisenä. Mihin he kaksi ihmistä tuommoista vesimäärää tarvitsisivat? Mirkku aikoi jo huutaa neuvojaan Paavolle, mutta malttoi kuitenkin mielensä. Mitä sillä oli väliä. Kantakoon, jos huvitti. Nähtävästi hän sillä tavalla pääsi tulemasta vielä mökkiin. Tuomiolle.

   Mitä hän sanoisi? Mirkku mietti. Mitä tästä seuraisi? Jossakin idän maassa uskoton vaimo kivitettiin kuoliaaksi. Miksei täällä pohjoisessa hyväksytty kuolemanrangaistusta? Sen tuo ketale olisi ansainnut.

   Viimein olivat saavit ja kuumavesisäiliö sekä kaikki mahdolliset ämpärit ja kipot täynnä. Paavo ei keksinyt enää muuta tekemistä. Hän lähestyi hitaasti mökkiä. Raskain askelin suurissa likaisissa kumisaappaissaan. Yhä vain kumarassa kuin olisi kantanut jotakin armotonta taakkaa selässään ja alhaalla riippuvissa käsissään. Taakkaa, jota ei noin vain voinut viskata pois kuten vesisankoja.

   Mirkku perääntyi takaperin mökkiin kuin rapu piiloonsa. Terävät sakset haroen uhria. Noin vain kuvaannollisesti. Takka savutti suojaavan verhon taisteluparin väliin. Paavo oli sanonut, että se savutti vain matalapaineella. mutta niin aurinkoista päivää ei heille ollut vielä koittanutkaan, ettei uuni olisi puhallellut kitkeriä pilviään sisälle. Täällä metsän keskellä. Savupirtti.

   Piilopirtin he olisivat tarvinneetkin. Miten he enää koskaan kehtaisivat itseään kaupungilla näyttää? Katsoa lapsiaan silmiin. Vai tiesivätkö muut yleensä tästä? Ehkä tiesivätkin, sillä hehän olivat asuneet paikkakunnalla jo pitkään.

   Välienselvittely käynnistyi eikä siitä ollenkaan sukeutunut sellaista kuin Mirkku oli uumoillut. Eihän Paavon kanssa voinut riidellä, siispä vaimo riiteli. Huusi ja kysyi ja vastasi itse. Uhkasi jättää miehensä. Hän käytti sopimattomia nimityksiä, jopa kirosanoja. Se helpotti kummasti. Paavo istui tuvan pöydän päässä isännän paikallaan hartiat alistuvaisesti kyhärässä. Söi piloille mustunutta lenkkimakkaraa, tuikkasi sitä sinappiin ja otti jopa lisää. Söi maukkaita sämpylöitä. Kolme. Kehaisi niitä ohimennen. Hiljaisella, kohteliaalla äänellään. Yskähteli savun vuoksi vaimeasti peittäen suunsa sivistyneesti kädenselällään.

   Mirkku luuli räjähtävänsä. Ei kai se yrittänyt noin lapsellisella keinolla häntä lepytellä? Irvokkaasti vähätteli vaimonsa tuskaa ja hätää. Ei Paavolla ollut aikomustakaan pilailla Mirkun kustannuksella. Hän oli todella aina pitänyt tämän keitoksista. Monipuolisia ja miellyttävästi maustettuja.

   Paavo otti vielä kolmannen kupin kahvia kuin olisi leppoisasti istunut kahvikonsertissa. Desibelit vain olivat liian kovalla. Myönteli. Pudisteli päätään sopivissa kohdissa. Nyökytteli. Näytti välillä tosi huolestuneelta.

   Kesken kaiken mies sanoa tokaisi:

 - Minä olen koko ajan luullut, että sinä tiedät näistä minun ystävistäni. Eihän meillä mitään oikeata avioliittoa ole ollutkaan vuosikausiin. Täytyyhän miehellä silloin joku toinen olla. Jokainen muu nainen olisi epäillyt jo parin vuoden päästä. Ei noin tyhmää naista voi ollakaan.

 - Tyhmä. Sinun mielestäsi. Viaton minä olen. Viaton kuin pieni karitsa. Jouduin raukka suden suuhun. Tietämätön maailman pahuudesta. Syytön. Kuuletko? Syytön. SYYTÖN! Olet vetänyt minua pahan kerran nenästä. Sinä roisto. Vielä alaikäisiin, ainakin sen silkkipeittomöllikän naamasta päätellen. Tämähän on rikosasia. Joudut vielä vankilaan. Viettelijä. Naissankari.

 - Älä nyt mesoa. Hilu on ainakin 24-vuotias.

   Tähän tapaan se jatkui. Mies oli koko ajan hyvin varuillaan ja tuntui harkitsevan tarkkaan sanomisensa. Tasapainotaiteilua kovimman mukaan. Niin Mirkustakin jälkeen päin tuntui, kun hän muisteli tätä mökillä tapahtunutta näytelmää. Paavo yritti tuoda jotakin positiivistakin esille.

 - Onhan meillä kolme tervettä lasta. Jonkinlaista perhe-elämää. Saisit olla tyytyväinen. Olen ollut ihan hyvä isä ja hyvä mies sinulle muissa suhteissa. Et sinä koko aikana niin kovin innokas ole ollutkaan niissä sänkyasioissa. Et ole varmaankaan kokenut niin suurta kärsimystä sen puutteesta kuin normaalit naiset kokisivat.

 - Enkö minä muka ole normaali? Sinä vedit minut ansaan, Mirkku itkien toisti. - Miksi ollenkaan menit kanssani naimisiin?

 - Olit ja olet vieläkin hyvin viehättävä nainen. Et tainnut huomatakaan, miten toisetkin miehet sinua ihaillen katselivat. Olit niin naisellinen ja äidillinen. Silti reipas ja pirteä. Olin todella päättänyt jättää seikkailut taakseni ja perustaa perheen. Arvelin, että rauhoittuisin ja tasaantuisin. kun minulla olisi vaimo ja lapsia. Olisi pakko puurtaa perheen eteen. Todella uskoin niin. Halusin lapsia.

 - Niin halusin minäkin, myönsi Mirkku. - Ne kolme ensimmäistä kuukautta aviossa olivat ihanat. Se ei vain saanut jatkua.

   Paavo näytti surumieliseltä.

 - Tuskin olisi ollut apua, vaikka olisimmekin voineet jatkaa yhteiselämäämme. Tarkoitan, jollei olisi tullut kolmosia ja sitä iänikuista valvomista ja väsymystä. Joka tapauksessa vieraannuimme niitten vuosien aikana. Löysin muita, jotka eivät aina olleet rättiväsyneitä. Ei silti mitään vakavasti otettavaa.

   Hetken kuluttua Paavo ehdotti saunaan menoa. Sanoi vielä, että hänen puolestaan kaikki voisi jatkua ennallaan. Lastenkin vuoksi. Sitten hän lähti saunaan. Mirkku kieltäytyi seurasta. Hän huusi vielä muutaman vähemmän kohteliaan lauseen miehen perään.

 - Vihaan sinua, renttu!

   Mirkku lysähti kovan penkin päälle itkemään.

16. Vilvoittava vesi

  Sekavia ajatuksia, syytöksiä, hillitöntä itkua. Epätoivoa. Raskailta tuntuivat kestää Paavon petos ja oma auttamaton tyhmyys. Se välinpitämättömyys Paavon taholta. Mies ei nytkään osoittanut minkäänlaista katumusta eikä häpeämistä. Ei langennut hänen eteensä polvilleen ja anonut itkien anteeksiantoa. Tätä Mirkku ei voinut ymmärtää. Jos hän itse olisi ollut samassa asemassa eli pettänyt ja huijannut vuositolkulla, hän olisi varmaan ollut romahtamispisteessä omantunnon vaivoista.

   Nytkin, vaikka hän oli syytön osapuoli, hän tunsi polttavaa häpeää. Se alkoi kasvattaa hänessä vihaa ja kiukkua. Että vielä sopuisasti jatkaa tällaista avioliiton irvikuvaa. Ei päivääkään. Huomenna panen avioeron vireille. Kyllä hän pärjäisi lasten kanssa. Ei siitä ketkusta suurta apua ole tähänkään asti ollut. Eroon vain ja amerikkalaista vauhtia.

   Mirkku nousi penkiltä, veti jotakin lämmintä päälleen ja aukaisi mökin oven. Kalseus löi vastaan. Märän mädäntyvän puun lemu vihertäväksi sammaloituneilla portailla. Hämärä ei ollut vieläkään vaihtunut pimeydeksi. Kummallista, sillä hänestä tuntui, että mökissä käyty kamppailu oli kestänyt tuntikausia.

   Järvessä oli hiljaista, samoin laiturilla ja verkkaisesti yöpukuun verhoutuvassa metsässä. Saunastakaan ei kuulunut liikettä eikä veden lotraamista. Mirkku terästi kuuloaan. Ei risahdustakaan mistään. Hän lähti hiljakseen astelemaan rantaa kohti. Pajupehkoa välissä. Korkeata. Kuka nyt sellaisesta olisi piitannut. Täällä.

   Pääasia oli, että kaupungissa rivitalon piha oli säädyllisessä kunnossa. Jo naapurienkin takia. Seurasivat kaula pitkällä jo muutenkin heidän puuhiaan. Kolme vilkasta nuorta kasvamassa. Naapurissa lapseton pariskunta. Oikein odottivat töppäyksiä, jotta pääsisivät kantelemaan.

   Heidän ikkunassaan muka särö, heidän nurmikkoaan tallattu, yksi orvokki taittunut. Kaikkea kanssa. Ehkä pulu oli istunut vähän topakammin ruoholla ja siitä jälki. Uikuttivat vielä, että yöllä oli vihelletty ikkunan alla. Pötypuhetta. Itse rouva vihelsi nukkuessaan. Honotti nenäänsä jo päivälläkin. Nokkahuilu koko nainen. Pyh.

   Äkkiä saunan ovi lennähti auki. Tässä hiljaisuudessa se oli kuin lähtölaukaus. Paavo pinkoi alasti pitkin laituria. Äkkisyvää, joten pitkän laiturin päästä saattoi aivan hyvin sukeltaa veteen. Paavo ei juossutkaan laiturin päähän. Hän sinkosi järveen jo puolivälistä. Karvaiset pakarat vain vilahtivat hänen syöksyessään syrjittäin alas veteen. Hullu. Siinähän saattoi olla mitä tahansa, uppotukki tai suuri, terävä, salakavala kivi. Harvoin he täällä kävivät nykyään.

   Kuuma sauna ja jääkylmä vesi. Mikä pahaa ennustava yhdistelmä jo sentään senikäiselle miehelle. Vielä tässä mielentilassa. Vaikka tuskin Paavon mielentilassa suurempia myllerryksiä tapahtui. Näytti ottaneen kaiken perin rauhallisesti. Itsekäs kuin piru. Jos hänellä itsellään oli kohtalainen olo, mitä hän välitti muista ja muiden tunteista. Mirkun kärsimyksistä.

   Laiturin viereen syntyneet renkaat olivat ajautuneet jo kauas. Laimentuneet, miedontuneet, muuttuneet vähäpätöisiksi, kuten lopulta kaikki tässä elämässä. Joitakin loukkauksia ja rikoksia ei vain voisi koskaan unohtaa eikä antaa anteeksi. Ja sellaisiin kuului juuri tämä Paavon petos. Se lurjus.

   Pensaita edessä. Keltatäpläinen harmaa laiturikin katseen tiellä, mutta olisi nyt luullut, että jotakin liikettä ilmaantuu, kun Paavo ui rantaan tai pyrkii takaisin laiturille. Polskimista. Veden väreilyä. Nyt jo tumman kuin Tuonelan virrassa.

   Sittenkin alkoi kuulua jotakin. Mirkku hiipi lähemmäksi ja kurkkaili pensaitten takaa. Paavo oli yhä laiturin sivulla. Yritti uida, mutta upposi aina vähän päästä. Turhaa huitomista ja korinaa. Epämääräistä käsillä huiskimista. Oliko hän saanut krampin? Ehkä suonenveto. Siinä kohdassa oli vielä aika syvää. Jalat eivät ulottuisi pohjaan miehelläkään, varsinkin kun hän vääntyi vähän väliä kippuraan. Vesi oli liian alhaalla. Laiturin reuna, limainen ja liian korkealla. Tavoittamattomissa. Kylmäkin jo kangisti.

   Mirkkukin oli kangistunut, mutta ei niinkään kylmästä. Hän seurasi miehensä ponnisteluja, ehkä alkavaa kuolinkamppailua, kuin elokuvaa. Pitäisi mennä auttamaan. Paavo yritti heikosti huutaa apuakin. Miksi Mirkku ei liikahtanutkaan?

   Ei tämä ollut kauhua, tämä jähmettyminen ja toimintakyvyttömyys. Sen hän tiesi varmasti. Se oli haluttomuutta. Kylmää arviointia, menisikö vai ei. Kannattaisiko se vai ei? Paavo ei ollut huomannut häntä. Viimeisillä hetkilläänkään hän ei tietäisi, että vaimo oli ollut silminnäkijänä. Luuli, että hän oli mökissä, ehkä jo nukkumaan menossa.

   Muut ihmiset? Kukaan ei epäilisi mitään. Kuuma sauna ja kylmä vesi, hiukan alkoholia. Taas Paavo meni uppeluksiin. Hänen liikkeensä olivat jo hitaammat, voimattomammat. Mirkku kysyi itseltään: Mitä minä nyt teen? Näinhän se ratkeaisi koko soppa.

   Silloin aivan yhtenä kirkkaana välähdyksenä Mirkku näki vedessä vain yksinäisen, hengestään taistelevan, avuttoman ihmisen. Ei katalaa aviomiestä.  Jokin kaukainen, hämärä muisto alastomasta uhrista. Mielikuva häipyi tavoittamattomiin, ja tilalle tuli kirvelevä säälin tunne. Hän voisi auttaa. Selvä. Ei pienintäkään epäröintiä. Hän syöksyi laiturille huutaen samalla:

 - Odota Paavo. Minä autan sinua.

   Hän meni mahalleen laiturille, ojensi kätensä niin alas kuin pystyi. Mies tarttui siihen, ja niin Mirkku sai hinattua miehen vettä myöten rantaan. Kädenpuristus oli kova puolin ja toisin. Rantaan päästyään Paavo oli niin väsynyt ja nähtävästi myös kauhuissaan, että kesti kauan, ennen kuin vaimo sai autettua hänet sisälle mökkiin.

   Lisää puita takkaan. Oikein suuri roihu. Mirkku juoksi mökin ja saunan väliä hakien Paavon vaatteita, kellon, pyyhkeen, polttopuita. Hän keitti lisää kuumaa juotavaa ja peitteli miehen sänkyyn kuin lapsen. Mirkku istui lopun yötä takan ääressä. Piti yllä tulta. Ei uskaltanut sulkea peltejä. Häkämyrkytys molemmille. Siinä taas yksi ratkaisu tähän häpeään. Hui kauhistus hänen ajatuksiaan. Entä kolme lasta?

17. Hiipuva hiillos

  Mirkku sohi hiilihangolla puita ja kipunoitsevia kekäleitä. Tuli oli kaunis, hiillos oli kaunis. Se poltti poskia. Koko voimille käynyt ilta poltti poskia ja sydäntä. Naimisissa ja samalla naimaton. Tulen leimahdukset vähenivät takassa. Harvenivat. Myrkyllinen sinertävä lieska väläytti miekkaansa. Haipui. Kyteviä, hyppiviä kipinöitä harmaassa, huokuvassa tuhkassa. Kuin taideteos. Tuliset pisteet hypähtelivät, halusivat vielä elää, mutta sammuivat. Harmaantuminen, hiljeneminen, kuolema.

   Mirkku kumartui katsomaan lähempää. Pisteet, huokoista. Taas se tuli! Inho ja kauhu. Näky kesti jonkin aikaa. Seinä, hyppiviä varjoja, ehkä ihmishahmoja. Karhea, rapattu seinä, joku selin. Poreita, huokoista. Vielä jotakin punertavaa kuin verta. Nyt se loppui. Se oli kestänyt tällä kertaa vain tavallista kauemmin. Oliko hän torkahtanut ja nähnyt unta?

   Naisen sydän jyskytti. Sekin tuntui pahalta. Hän nousi vapiseville jaloilleen, hoippui ulos mökistä ja oksensi liiterin taakse. Vihertävää ja limaista vihreille ja limaisille sammaleille. Huomenna hän kertoisi tästä jollekulle. Mutta kenelle? Kaikki vain asiallisesti neuvoisivat häntä menemään lääkäriin. Ei Mirkku halunnut. Häntä hirvitti. Voi kun voisi tästä Paavonkin asiasta kertoa jollekin ystävälle, joka neuvoisi ja ymmärtäisi.

   Kotona Mirkku rupesi tosissaan miettimään, kenelle hän voisi avata sydäntään. Mielipahakseen hän tajusi, ettei hänellä itse asiassa ollut ainuttakaan luotettavaa ystävää. Ei ystävää sanan varsinaisessa merkityksessä. Työtoverien kanssa rupateltiin vain arkisista ja pinnallisista asioista. Viihdyttävää sekin, mutta nyt kun tarvitsisi todellista keskustelukumppania, ei sellaista niin vain polkaistu maasta. Mirkku itsekin säikähti omaa yksinäisyyttään.

   Hän pohdiskeli mahdollisuutta mennä papin tai avioliittoneuvojan puheille. Vihjaisi siitä Paavollekin, mutta tämä vain huitaisi kädellään.

 - Kuvitteletko, että niistä ammattikuuntelijoista olisi mitään apua? Meille. Tähän ongelmaan.

 - Auttavathan he muitakin, miksi siis ei meitä?

   Paavo vain tuhahti jotakin ja lähti työhön. Hän oli melko pian irtisanomisen jälkeen saanut uuden työpaikan. Tällä kertaa hän oli puolustusvoimain palveluksessa jonakin nokkamiehenä heidän urheiluhalleillaan.  Oli kuulemma suhteita sinne päin ja hänellä oli hyvät työtodistukset urheiluliikkeestä sekä kertausharjoituksissa osoitettua aktiivisuutta.

   Taloudelliset huolet helpottivat silloin melkoisesti. Lisäksi Paavo sanoi luopuvansa yksiöstä. Maalaamista voisi todella jatkaa vaikka heidän autotallissaan. Mirkku arveli, että taisikin olla niin, että herkullinen malli oli häipynyt kuvioista. Tätä kai mies hänelle viestittikin. Yritti rauhoitella puolisoaan tälläkin tapaa.

   Miehen työ armeijan leivissä rauhoitti Mirkkua ihmeesti. Tosi miesvoittoinen työmaa. Kanttiinin maisemissa pyörähtelisi vain pyyleviä, isänmaallisia sotilaskotisisaria. Velvollisuudentuntoisia ja vanhoista siveistä arvoista kiinni pitäviä. Tuskin he olisivat ensimmäisinä selättämässä tai mahattamassa toisen aviomiestä.

   Yhä Mirkku etsiskeli itselleen luotettavaa kuulijaa. Silloin Saimi-sisar soitti maalta. Mirkku ajatteli, että tämä oli selvästi enne ja merkki. Saimin kanssa hänellä oli hyvät välit. Sisko yöpyi usein heillä käydessään kaupungissa lääkärissä. Saimilla riitti vaivaa ja jomotusta. Alkoi ulkonaisestikin yhä enemmän muistuttaa mustapukuista ja katkeraa äitiään.

   Varovaisesti Mirkku jo puhelimessa alusti tulevaa keskustelua mahdollisen vierailunsa aikana ja mainitsi, että Paavolla ja hänellä on hieman vaikeuksia avioliitossa. Täytyisikö suunnitella oikein erilleen muuttamista, ainakin vähäksi aikaa? Silloin toisessa päässä alkoi kauhea purkaus ja papatus. Haukkumista ja itkua. Syyttelyä ja syyllistämistä:

 - Ettäs kehtaat uskovaisen kodin lapsi puhuakaan noin synnillisiä asioita. Että muka eroon. Kai tässä ovat muutkin ihmiset saaneet kärsiä vaikka mitä. Ei se äitikään ole aina niin onnellinen ollut, mutta olisiko hän karannut ja hylännyt avuttomia lapsiraukkojaan ja VELVOLLISUUKSIAAN! Ei ja sata kertaa EI!

- Älä nyt kimpaannu Saimi. Vastahan me olemme ajatelleet eron mahdollisuutta.

 - Etkö ole suuresta kirjastakin lukenut, että jo pelkkä ajatteleminen on suurta syntiä? Lue raamattua ja rukoile ja kadu hirvittäviä ajatuksiasi.

   Mirkku oli ällistynyt. Tällaiseksiko Saimi oli tullut vanhempia hoivatessaan? Isä oli jäänyt eläkkeelle ja he olivat muuttaneet kirkonkylälle pienempään asuntoon. Salin talonpoikaisrokokookalusto ja Saimi seurasivat tietenkin mukana. Isää pyydettiin vieläkin siunaamaan joitakin oikein vanhoja vainajia. Näitä tilaisuuksia oli ehkä yksi joka toinen kuukausi, mutta hän valmistautui huolella tehtäväänsä ja muokkasi puheitaan työjuoneeseensa sulkeutuneena.

   Sielunsa silmillä Mirkku näki, miten äiti ja Saimi kököttivät ja samalla mököttivät rokokoosohvalla. Kuolemaisillaan olevan fiikuksen alla.  

18. Mirkun ikävä

   Aiempi puhelinkeskustelu, tai paremminkin rypeminen Saimi-siskon kaataman likasangon alla, sai Mirkun taas muistelemaan avioliittonsa alkuaikoja. Kolme ensimmäistä kuukautta olivat todella olleet hyvin miellyttäviä. Paavo oli hellä ja huomaavainen. Vaimo lähinnä ihmettelevä impi. Immenkalvo se vaan sellaiseltakin jossakin vaiheessa puhkeaa. Paavo puhui vauvasta kuin hyvin suunnitellusta urakasta ja sen kunnialla loppuun saattamisesta.

   Nainen tuli raskaaksi. Jonkin verran huonovointiseksi, vain jonkin verran kiusallisia vaivoja, mutta Paavo vetäytyi heti hienotunteisena miehenä syrjään. Ei halunnut häiritä eikä väsyttää vaimoa vaatimuksillaan ja lähentelyillään. Mirkku oli kiitollinen. Ehtiihän sitä.

   Paavo oli joko töissä tai matkoilla tai harrastuksissa tai luki tenttiin. Hän oli ryhtynyt suorittamaan jotakin kaupallista kurssia. Tai Paavolla oli päänsärkyä, usein flunssaa. Käsikin vaivasi, kun hän pelasi niin ahkerasti tennistä. Selityksiä oli runsaasti ja hyviä. Mirkku oli muutenkin kuin unessa, ja Paavo oli väkisinkin sivuasia. Täytyi keskittyä odottamiseen ja hoitaa itseään kunnolla. Ettei vain tulisi keskenmenoa.

   Mirkun äiti oli pikkuveljien jälkeen odottanut vauvaa. Sen lapset olivat todenneet ihan selvästi. Sitten äiti oli mennyt sairaalaan ja palannut sieltä ilman kitisevää kääröä. Riitti siinä Mirkulla ja veljillä ihmettelemistä. Vasta myöhemmin isot siskot kertoivat tapauksesta.

   Siihen taisi loppua vanhempien koko sukupuolielämä. Mirkku joutui kuulemaan katkelmia puolisoitten keskusteluista isän työhuoneessa. Ne kuuluivat muualle aivan hyvin, koska äiti joutui isän heikentyneen kuulon vuoksi korottamaan ääntään. Äiti kailotti:

 - Nyt se saa sitten riittää. Lapsimäärä on juuri sopiva. Täysin tarpeetonta touhua. Johan sitä on ollut. Vanha mies.

   Ei isä siihen aikaan mikään vanha ollut. Parhaassa iässä niihin puuhiin, joten hän yritti maanitella vaimoaan:

 - Voisimmehan me. Ehkä lasta ei tulisikaan. Joskus vain. Olisi niin mukavaa olla lähekkäin.  

   Oliko Paavokin jo odotusaikana arvellut, että nyt sai riittää? Mutta eihän heillä ollut silloin vielä yhtäkään lasta. Kun Mirkku sitten sai tietää, että tulossa oli kaksi ehkä kolmekin, hän oli kauhuissaan. Miksi yhtä aikaa? Paavo vaikutti todella tyytyväiseltä. Melkein helpottuneelta.

 - Pääset yhdellä vaivalla kaikesta. Ovat sitten samanaikaisesti suuria. Hoitaminen ja hankaluudet menevät nopeammin ohi.

 - Entä jos tulee uudet kolmoset? Tai yksikin lapsi heti perään?

   Paavoa se ei tuntunut huolestuttavan. Niinhän sitä lipsahtikin useampi vuosi, ettei juuri mitään kanssakäymistä puolisoitten kesken päässyt tapahtumaan. Vasta sen keväisen hiihtopäivän jälkeen Mirkku oli todella ruvennut kaipaamaan muunlaistakin elämää. Läheisempää yhteiseloa.

   Ensin hän oli nähnyt unta Paavosta. Unessa hän yritti lähestyä miestä, mutta tämä pakeni, häipyi jonnekin saavuttamattomiin. Sitten Mirkku yritti hereillä ollessaan samaa. Katseli hämärässä huoneessa miehen rauhallisesti nukkuvaa selkää. Tämä ei vahingossakaan kääntynyt vaimoonsa päin. Ihme kun ei vallan puutunut samassa asennossaan.

   Paavo syytti milloin omaa nuhaansa, milloin Mirkun  Ei saa levittää tartuntaa, kun on pikkulapsia talossa. Pikkulapsistapa joku oli aina nuhassa muutenkin. Täysin turha pelko. Vaimoon vain tepsi mikä hyvänsä selitys. Hän kun oli tottunut uskomaan sanaan, papin tytär.

   Jos Mirkku yritti kosketella Paavoa, ensin vain pehmeillä ajatuksillaan, sitten varovaisesti silittää miehen niskaa, Paavo saattoi liikahtaa. Jatkoi nukkumista tai näytteli nukkuvaa. Jos hän kuitenkin heräsi, hän ei ilmaissut sitä, vaan oli aivan hiljaa, liikkumatta. Kumpikin pidätti hengitystään, Tosin eri syistä.

   Mirkku toivoen, että mies kääntyisi ja vastaisi hänen arkaan hyväilyynsä. Paavo oli jähmettyneenä kuin hiiri kolossaan, jotta kissa ei sitä huomaisi. Paavo rentoutui, kun havaitsi vaaran olevan ohi. Nukahti hyvällä omallatunnolla.

   Pettynyt aviovaimo jäi yksin hämärään huoneeseen, harmaisiin ajatuksiinsa. Kummasteli, hyvin apeana. Puolusteli Paavoa ja hänen väsymystään. Sentään vaativa työ ja hyvät harrastukset. Mikä on miehiselle miehelle hienompi harrastus kuin urheilu? Kamalaa jos hän kittaisi viinaa tai peuhaisi vieraitten naisten kanssa. Noin komea mies. Vieraat naiset kummittelivat siihen aikaan Mirkun mielessä. Niistähän niin paljon puhuttiin. Mutta että Paavo, rauhallinen ja kunnollinen Paavo. Se tuntuisi erittäin epätodennäköiseltä.

   Myöhemminkin tuo yöllinen näytelmä toistui silloin tällöin. Vieno lähestyminen ja perääntyminen. Joskus toki jotakin tapahtuikin, mutta liian harvoin ja liian epämääräisesti. Pettyminen ja luopuminen vain terästivät Mirkun halua. Kuin kielletty hedelmä ja oltiin muka aviossa.

   Keinot on monet, jos tavoite koetaan tärkeäksi. Mirkku tutki vinkkejä kaunistautumisesta ja miehen viettelemisestä. Tarkasteli itseään kriittisesti peilistä. Koko vartaloa rohkeasti. Ei hullumpi, mutta mistä sen miehen maun sittenkään tietää. Ja Paavon eri toten.

   Synnytyksen jälkeen Mirkulla oli ollut kovastikin ylipainoa, mutta se oli kyllä vähentynyt. Pyöreähkö mutta ei liikaa. Naisellinen ainakin omasta mielestään. Paavo ei nähtävästi arvostanut muotoja. Hänen makuunsa taisivat olla missit. Niin laihat, että oli samantekevää, katsoiko heitä edestä, takaa vai sivusta. Samaa lautaa kaikki. Kumpareita ei juuri näkynyt. Lantiot olemattomat, rinnat pelkkää rintaliiviä. Reidet ja sääret samaa riukua kaikki tyynni. Hieman lonksollaan. Olkapäät koholla kuin linnulla. Pitkä tukka vain lainehti kapealle selälle.

   Mirkussa ei ollut mitään missimäistä. Täytyi pukeutumisella parannella. Turhamaisuus ja maailmallisuus lisääntyivät. Äiti siitä jo ehti eräällä vierailulla huomautella, kun hän havaitsi, että Mirkulla oli jopa hillittyä huulipunaa.

 - Luonnollisuus on naisen paras kaunistus. Käyttekö te Paavon ja lasten kanssa ollenkaan kirkossa?

   Mirkku taitavasti väisteli. Ei millään muistanut milloin viimeksi. Äiti näytti huolestuneelta.

 - Odotapas vain kun maailman myrskyt alkavat rymisyttää teidänkin purttanne. Silloin on hyvä, jos osaa suunnistautua turvalliseen satamaan. Tuttuun hengelliseen kotiin.

   Mirkku myönteli kiusaantuneena.

19. Yrittämistä

  Sen mökkireissun jälkeen Mirkku taas uudella tarmolla ryhtyi suunnittelemaan miehen takaisinvalloittamiskeinoja. Muutti kampaustaan, voimisteli ja hankki muodikkaita vaatteita. Kyllä hän ne sotilaskotisisaret ainakin voittaa aivan leikiten. Ja sen silkkipeiton alla mönkivän molluskan. Nappisilmän. Tuskin tämä enää kuvioissa olikaan, koska Paavo oli pyytämättä luopunut yksiöstä.

   Työtoverina oli Riitta-Maija. Reipas ja itsevarma Ritu, jolla oli neljä vallatonta pojankoltiaista. Pojat kävivät joskus kirjastossa äitiään moikkaamassa, ja sen visiitin jälkeen tuntui kuin mikään ei olisi enää ollut kohdallaan tuossa kirjallisuuden ja kulttuurin pyhäkössä. Kirjat ja tuolit täysin sekaisin ja nurin lastenosastolla. Aikuisten kirjakärryjä kiidätettiin huimaa vauhtia nurkasta toiseen. Asiakkaat saivat väistellä niitä kuin pahimmassakin suurkaupungin liikenteessä.

   Ritu kertoi estottomasti sukupuolielämästään jokaiselle, joka vain viitsi kuunnella. Häneltä Mirkku sai sekä julkisesti että yksityisesti hieman myöhässä olevaa parisuhdevalistusta. Esimerkkinä toimi tämän räiskyvän ja temperamentikkaan naisen oma avioliitto Reiskansa kanssa. Monipuolista, värikästä ja intohimoista.

   Reiska oli irstaimman oloinen mies, jonka Mirkku oli koskaan tavannut. Valkokankaan elostelijat olivat hänen rinnallaan siveitä pyhäkoulupoikia. Kiiltävät, himokkaat silmät, aivan luihin asti porautuvat hekumalliset katseet ja maailman turpeimmat huulet. Kun hän ilmestyi kirjastoon lainaamaan seksikirjojaan, naisväki jo etukäteen yritti saada asiakastiskin tai ainakin jonkin tuolin itsensä ja Reiskan väliin. Silti hän pääsi joka ikinen kerta nipistelemään ja käpälöimään ainakin kolmea virkailijaa iästä, painosta ja ulkonäöstä riippumatta.

   Neiti Naimi Viitanen, joka oli juuri lähdössä eläkkeelle, sai Reiskalta vielä ylimääräisiä pusujakin. Jopa kaulaansa, joka punoitti vielä jälkeenkin päin kuin kalkkunan kurttuinen heltta.

   Mirkkua ihan hävetti työtoverinsa puolesta, mutta Ritu vain nauroi ja flirttaili hurmurimiehensä kanssa kerrassaan häpeämättömästi. Kun Mirkku ja Ritu sattuivat olemaan kahdestaan jossakin, hän oli yrittänyt udella. eikö tämä ollut mustasukkainen miehestään. Saattoiko hän ollenkaan luottaa Reiskaan? Ritu vain nauroi ja väitti heidän avioliittonsa olevan vankalla pohjalla. Syrjähyppyjä oli tehty puolin ja toisin, mutta nyt he olivat löytäneet tasapainon elämäänsä.

 - Pitää vain kunnioittaa toista ja työskennellä parisuhteensa eteen. Ei se itsestään onnistu.

   Ihmeissään Mirkku kuunteli tuollaista puhetta. Terästi itsensä ja päätti yrittää valloitusretkeä hieman toiselta suunnalta. Hän koetti varovaisesti ehdotella Paavolle, että he matkustaisivat jonnekin ihan vain kahdestaan. Vaikkapa Kanariansaarille. Tai edes Helsinkiin. Kävisivät teatterissa ja konserteissa. Söisivät illallista jossakin tunnelmallisessa ravintolassa. Ehkä hiukan tanssisivatkin.

   Mirkku oli vielä kaukana flamencotanssijasta, mutta hidasta hän kyllä osasi välttävästi laahustaa. Pappilan kasvatti. Kursseilla oli oppinut, nimittäin kirjaston jatkokoulutuskursseilla, joihin aina liittyi myös ravintolailtoja. Maurikin oli siellä toiminut hänelle tanssinopettajana. Mirkku vaan tunsi itsensä hänen käsivarsillaan oikeaksi puupökkelöksi. Harmitti, että hän usein häkeltyi kirjastonjohtajan seurassa. Mauria se vain nauratti.

   Matkalla he saisivat Paavon kanssa olla rauhassa keskenään, tutustua toisiinsa ja ehkä vihdoin jopa rakastella. Mirkku vihjaili ja ehdotteli ja kuvaili muitten avioparien yhteisiä retkiä. Ei mitään tulosta. Paavo ei suoraan kieltäytynytkään, mutta siirsi ja vetkutteli. Ehkä sitten kesällä. Tai viimeistään syksyllä. Etelässä on liian kuumaa kesällä.

   Paavo jopa kehuskeli Mirkun hienoja ehdotuksia. Hän taputti ohimennen vaimon olkapäätä tai silitti päälakea. Kas sylikoiraa, kun on oppinut huonesiistiksi. Jos Mirkku yritti tarttua Paavoon tai halata tätä hiukankaan kiihkeämmin, mies ystävällisesti mutta päättäväisesti luikerteli irti hänen otteestaan. Keksi ehkä jotakin hyvin tähdellistä tekemistä tai puhumista.

 - Kappas vain, öljyn hintakin taas nousee. Hankkisimmeko uuden sohvan tänne olohuoneeseen, kun tämä on niin kuhmurainen ja natisee?

   Lapset olivat erittäin pätevä syy päästä pakoon Mirkun lähestymisyrityksiä. Paavo alkoi huudella heille toiseen huoneeseen ja kiinnostuneena kysellä koulusta ja kavereista. Hymyili ja leperteli. Miksei yhtä hyvin hänelle, vaimolle?

   Ritulta hän sai kuulla meheviä kuvauksia myös itsetyydytyksestä. Ei niin, että Ritu olisi sitä tarvinnut kuuman härkänsä Reiskan seurassa. mutta hänellä oli niin laaja alan tuntemus. Hän lörpötteli sellaisiakin asioita kahvitunneilla. Kertoi esimerkkejä. Havainnollisesti ja elävästi kuten ainakin kirjastovirkailija, joka työkseen tutkii maailmankirjallisuutta.

   Tässä tilanteessaan Mirkku oli todella tyytyväinen, että hänen toimipaikkansa sattui olemaan kirjasto, sillä työajan päätyttyä hän ympärilleen pälyillen suunnisti askeleensa seksioppaitten pariin. Selasi, kauhisteli ja opiskeli. Kerran hänellä oli jokin kuva väärin päin edessään. Ei niin millään tahtonut ymmärtää, miten tuollainenkin olisi mahdollista, jollei ole sirkuksen käärmeihminen.

   Itsetyydytys. Siitä kohuttiin ja kirjoitettiin. Mirkku oli äitinsä synkästi havisevien siipien suojassa saanut sellaisen käsityksen, että mokomasta touhusta tulisi vain mielisairaaksi. Kirjat ja lehdet todistivat ihan vastakkaista kantaa. Hän oppi kuitenkin sen verran kikkoja ulkoa, että pääsi joten kuten käyntiin. Kotona. Hirmuisen salaa, kun oli sataprosenttisesti varma, että ketään ei ollut talossa eikä lähiaikoina edes kotiin tulossa.

   Tätä toimintaa Mirkku ei kuitenkaan kokenut mitenkään houkuttelevaksi. Se vaatisi varmaankin pidempää ja perusteellisempaa harjoittelua. Ehkä jonkun pätevän opinto-ohjaajan valvonnassa. Mirkku ei muutenkaan ollut mikään näpsäkkä käsityöihminen. Kaikkinainen askartelu inhotti häntä jo kansakoulussa. Liimaa oli sormissa ja nenänpäässä. Lopulta hiuksissakin. Opettaja torui ja kaverit nauroivat.

   Sorminäppäryys puuttui muiltakin alueilta. Ei hän ollut oppinut  pianoakaan soittamaan, vaikka kaikki sisarukset olivat vuoron perään käyneet kanttorin luona soittotunneilla. Mirkku oli ollut kaikkein huono-oppisin. Jopa nuorin velikin, se huitahaari, osoittautui hyvin musikaaliseksi. Vaihtoi tosin myöhemmin pianon saksofoniin. Muusikko ja mikä kauheinta, kaiken lisäksi vielä näyttelijä.

   Kanttori oli kyllästynyt takkuavaan pimputukseen ja lemppasi Mirkun porukasta. Miltei yhtä vaikealta ja vastenmieliseltä tuntui tämä itsetyydytyskin. Vai se synnillisyyskö siinä haittasi edistymistä?

   Pelkkä oma nautinto ei muutenkaan riittäisi Mirkulle. Hän kaipasi toista ihmistä lähelleen. Hänellä oli nykyään tunne, että hän naisena ja naisruumiina haihtui hattarana taivaalle. Häntä ei tarvittu. Häntä ei ollut enää olemassakaan. Hän kosketteli itseään, ensin aremmin, sitten yhä rohkeammin ja rajummin. Yritti muovata naisellisuuttaan, herättää itseään eloon. Väärä kosketus, väärät kädet. Vain tuska lisääntyi, ja epätoivo ja ikävä. Elämän tarkoituksettomuus.

   Mirkku muuttui herkäksi, oikeastaan yliherkäksi, kaikelle eroottisuudelle. Aivan kuten janoava näkee erämaassa kangastuksia keitaasta, samoin Mirkkukin näki erotiikkaa kaikkialla. Tulppaanit nojasivat rakastuneina toisiinsa maljakossa. Pulleat, paisuvat tulppaanit. Punahehkuiset. Maton hapsut kietoutuivat toisiinsa kiihkeässä hekumassaan. Veitsi ja haarukka kuiskivat toisilleen lemmen ja kaipauksen sanoja lautasen yli. Räystäältä kurkkiva lumi odotti kiimaisena ja halusta raskaana tilaisuutta heittäytyä jonkun päälle, painaa hänet voimattomaksi katuun. Alistaa ja itse alistua toisen hallintaan.

   Kunpa hänelläkin olisi joku toinen ihminen sylissään. Muut olivat onnellisempia. Muilla oli täyttymys ja rauha.

20. Vihdoinkin ystävä

  Mirkku kierteli Ritua kuin tunnustellen. Saisiko tuosta sydänystävän? Kautta rantain hän tiedusteli seksiasioita, mutta ei vielä tohtinut puhua Paavon uskottomuudesta. Ritu oli rehvakas ja varsin aulis selittämään ja opastamaan. Eräänä päivänä, kun Mirkku tuli töihin iltavuoroon, hän luuli kovaäänistä keskustelua ja naurunremakkaa kahviosta. Ritu tietenkin täydessä vauhdissa. Äkkiä Mirkku kuuli omaa nimeään mainittavan. Hän pysähtyi ovelle. Ritu selvitti mielipiteitään ainakin kuudelle kirjastovirkailijalle ja yhdelle siivoojalle:

 - Alkaa se Mirkkukin kysellä seksiasioita. On jo aikakin. Luulisi vanhaksi piiaksi koko naista. Ei taida sen Paavon kanssa oikein sujua. Hih hih.

   Mirkku vetäytyi toisiin huoneisiin, mahdollisimman kauaksi juorukelloista. Mikä onni, ettei hän ollut ottanut Ritua uskotukseen. Jokin vaisto oli varottanut kavalasta ystävästä.

   Koko illan hänellä oli surullinen mieli ja hän tunsi tulleensa pahan kerran petetyksi. Työn jälkeen hän käveli allapäin kotiin. Paavon auto seisoi pihalla. Valot joka huoneessa. Nuoriso nähtävästi kotosalla. Yhä vieläkin heillä saattoi olla kymmenkunta teini-ikäistä melskaamassa talossa. Etenkin Liisa ja Jukka olivat tavattoman seurallisia ja suosittuja toveripiirissä, mutta oli Laurillakin pari mieleistä toveria. Myös Paavolla oli varmaan mieskavereita, jo urheilunkin vuoksi.

   Vain hän, Mirkku, oli niin ypöyksin maailmassa. Itsesäälin kyyneleet eivät olleet kaukana. Mikä minussa on vikana?

   Heti kun Mirkku astui eteisen ovesta sisälle, Paavo huusi hänelle, että joku nainen oli soittanut ja kysynyt Mirkkua. Nimi oli Katri tai Kaisa ja sukunimi Perälä. Nainen oli luvannut soittaa myöhemmin illalla uudelleen. Mirkku ei kuolemakseenkaan muistanut ketään Perälä tai Kaisua. Ehkä oli sittenkin joku asiakas. Kun ei vain olisi opettajia. Aina sai pelätä, että Jukka lintsaisi koulusta tai keksisi jotakin vallattomuutta tunneilla.

   Puhelin soi.

 - Olen Kaarina Perälä. Iltaa. Me opiskelimme yhtä aikaa Helsingin yliopistossa. Muistatko minua?

   Mirkku mumisi jotakin nolona, koetti tavoitella nimeä. Kyseli, mitä toinen oli opiskellut.

 - Opiskelin historiaa sekä suomen kieltä kuten sinäkin. Olimme usein samoilla luennoilla, vieläpä samassa seminaarissakin. Minua kyllä kutsuttiin silloin Kisuksi.

   Heti Mirkku muisti. Kisu. Hauska ja iloinen urheilijatyttö. Lempinimi sopi hänelle hyvin, kissannotkealle naisvoimistelijalle. Kas kun ei ollut pyrkinyt liikunnanopettajaksi.

   Kisu sanoi olevansa kaupungissa työasioissa. Viipyisi pari päivää. Asuu siinä ja siinä hotellissa. Pyysi Mirkkua päivälliselle seuraavana päivänä. Halusi ehdottomasti tarjota. Muistellaan menneitä.

   Mirkusta ehdotus kuulosti tosi kivalta. Tähän ankeaan hetkeen. Hän lupasi tulla Kisua tapaamaan heti työstä päästyään iltapäivällä

   Kisu ja Mirkku söivät upean päivällisen hienossa ravintolassa. Heillä synkkasi heti. Kisu oli tumma ja maailmannaisen tuntuinen. Aistikas pukeutuminen ja kalliin näköisiä koruja. Lyhyt pirteä musta polkkatukka. Hän oli mennyt naimisiin jo opiskeluaikana. Ei lapsia. Olivat eronneet jo kauan sitten. Vain parin vuoden avioliiton jälkeen. Mirkku yritti udella syytä, mutta Kisu kierteli. Lupasi ehkä kertoa myöhemmin. Hyvin surullisia ja raskaita muistoja.

   Tämä opiskelutoverin murheellinen kohtalo vauhditti Mirkunkin avautumista. Ennen kuin hän huomasikaan, hän oli jo kertonut itsestään kaiken olennaisen. Papin tyttären elonpolun haluttoman miehen kumppaniksi sekä Paavon syrjähypyt. Tapahtumat mökillä, vieläpä latokokemuksenkin seurauksineen. Oman yksinäisyytensä.

   Kisu oli mahtava kuuntelija. Tarkkaavaiset myötätuntoiset tummat silmät koskettelivat ystävällisesti Mirkun kaipaavaa sydäntä. Kisu ei silti ollut tungetteleva eikä epähieno. Kyseli sopivasti ja asiaa eteen päin auttaen.

   Mirkku pyysi Kisua vierailemaan myös hänen kodissaan seuraavana päivänä. Näkisi samalla Paavon ja saattaisi löytää jonkin uuden  valaisevan näkökulman asiaan.

   Kisu saapui vierailulle. Paavo näytti kerrassaan jäykistyvän häntä kätellessään. Mies oli tavattoman virallinen ja loi varovaisia, melkein hätääntyneitä, silmäyksiä vuoroin vaimoonsa vuoroin vieraaseen. Paavo ajoi Kisun asemalle, kun Mirkun piti mennä töihin. Illalla Mirkku uteliaana tiedusteli miehensä mielipidettä tästä uudesta ja samalla ainoasta ystävättärestä. Paavo oli harvasanainen, suorastaan tyly. Yritti ilmiselvästi päästä irti koko aiheesta. Alkoi innokkaasti puhua raha-asioista. Mirkku todella ihmetteli. Eiväthän Kisu ja Paavo edes tunteneet toisiaan entuudestaan. Vai tunsivatko?

21. Havahtuminen

  Kisu ja Mirkku olivat ahkerassa kirjeenvaihdossa keskenään. He myös soittelivat toisilleen pitkiä puheluita. Sovittiin, että Mirkku tulee keväämmällä tapaamaan ystäväänsä tämän kotipaikkakunnalle. Kisu oli historian opettajana lukiossa Helsingin liepeillä. Viihtyi hyvin opetustyössä. Arvasihan sen. Älykäs ja määrätietoinen nainen. Ei varmaankaan mitään kurinpito-ongelmia.

   Mirkku aivan virkistyi tästä uudesta ihmissuhteesta. Paavokin jäi taka-alalle. Samoin kuin ne apeat, voimattomat pohtimiset tulevaisuuden suhteen.

   Tuli hiihtoloma. Myös Paavolla oli lomapäiviä. Lapset olivat menneet erilaisille leireilleen, kukin harrastuksensa mukaan. "Nuoripari" oli kerrankin kaksistaan kotona. Oli tavallinen arkipäivä, ja Mirkku oli töissä. Puolelta päivin hän tunsi, miten flunssa oli iskemässä. Kuumeinen olo. Vilutti, vaikka hän välillä haki talvitakin päälleen. Aivastutti ja päätä särki armottomasti. Työtoverit aivan ajoivat hänet kotiin. Ritukin hössötti:

 - Mitäs tänne jäät toisia tartuttelemaan. Aivastelet kalliit teokset pilalle. Mene kotiin, juo kuumaa ja ota ihan levon kannalta. Nopeammin paranet. Kyllä me täällä vähän aikaa pärjäämme ilman sinuakin.

   Voi että tuntui hyvältä kuulla tuollaista huolehtivaa puhetta. Mirkku lähti kotiin eikä jaksanut edes kauppaan poiketa. Hoitakoon Paavo, kun hänellä kerran on vapaatakin. Harmitti jo välillä, ettei sittenkin ottanut taksia. Heikotti niin, oli aivan kuin olisi kävellyt pumpulissa. Hän nosteli jalkojaan korkealle. Asteli kuin kurki. Jalat tuntuivat vajoavan jonnekin syvälle. Varmaan kuumetta aika tavalla.

   Kotona oli aivan hiljaista. Taisi mieskin olla jossakin ulkona. Mirkku joi kuumaa ja päätti hakea saunasta paksun saunatakkinsa, kun vilu ei vain helpottanut. Aikoi mennä se yllään monen peitteen alle vuoteeseen.

   Saunaneteisen oven raosta häämötti valoa. Ai joku on unohtanut sähköt päälle. Hän avasi pukuhuoneen oven ja ihmetteli sekavaa vaateröykkiötä penkillä. Sikin sokin kuin kauhealla kiireellä riisuttuja. Nuo kai Paavon. Kenkiä potkaistu keskelle lattiaa. Suurikokoisia. Onko Jukka tullut ennen aikojaan hiihtoleiriltä? Mennyt saunaan isänsä kanssa.

   Pukuhuoneen takana olevasta löylytilasta kuului äännähtelyä ja puhinaa. Huohotusta. Kuka nyt niin kovia löylyjä otti? Mirkku ei edes koputtanut ovelle, koska oletti, että saunoja oli varmasti kuullut hänen tulonsa. Olihan hän kolistellut ja liikkunut talossa edes takaisin jo melkein puoli tuntia.

   Hän avasi oven. Ylimmällä lauteella vääntelehti kaksi hahmoa toisiinsa kietoutuneina. Alastomia. Kellertävän puusäleikön välistä heijastui kellertävää valoa punertaville hikisille vartaloille. Se ei toki ollut hikoilua löylyn takia. Ulkoisen kuumuuden takia. Sisäinen kiihko ja tuli se hehkutti kiemurtelevat kehot.

   Päällimmäisenä oli Paavo. Tumma tukka pörrössä. Hänen altaan pilkahteli vaaleata töyhtöä. Tutun olion tutut nappisilmät alkoivat kauhistuneina tuijottaa Mirkkua. Hilu sieltä maalarin ateljeesta. Paavokin kääntyi katsomaan taakseen. Siellä yksiössäkään aviosiippa ei ollut näyttänyt näin hölmistyneeltä ja säikähtäneeltä kuin nyt. Hän vetäytyi yhä enemmän syrjään, ja alla maannut olento riuhtaisi itsensä irti ja putoili, syöksähteli ja poukkoili lauteita alas. Iski lantionsa kiukaaseen.

   Mirkku oli perääntynyt pukuhuoneeseen asti. Töyhtötukkainen seurasi luikertelemalla perässä. Tolvasi farkkujensa kimppuun ja alkoi hosuen ja hermostuneesti nytkähdellen kiskoa niitä jalkaansa. Ei onnistunut. Vasen jalka, horjumista, oikea jalka, hoipertelua, taas vasen jalka.

   Punttia ei vain löytynyt siinä kiireessä. Tasapaino petti joka asennossa. Housunlahkeet heiluivat, sääret sätkyttelivät ja jotakin vaaleanpunaista lerputtavaa heilui jalkojen välissä. Vispasi aivan vimmatusti kuin ylikierroksilla olevan kellon heiluri.

   Mirkku vilkaisi Paavoa, joka avuttomana seisoi pukuhuoneen ovella ja toljotti olennon kamppailua. Paavon karvaisten reisien välissä törrötti se. Melkein koukussa. Intohimoinen Bacchus valmiina hurjiin viiniorgioihin. Kuin kuningaskobra keskittyneenä hyökkäykseen mustasta tiuhasta viidakosta. SE. Hitaasti Mirkku käänsi taas päätään oikealle. Se kiikkui siellä yhä. SE!

 - Mies. Tuohan on mies. MIES!

   Vihdoin ja viimein sillä olennolla oli farkut jalassa. Hermot eivät enää kestäneet muitten vaatekappaleitten päälle vetämistä. Hän sieppasi kengät ja paidat ja pusakat syliinsä ja syöksyi ovesta käytävään. Vaaleanpunaiset varpaat vain vipelsivät kynnyksen yli. Yllätetty kosiomies pakeni naisen isää tai aviomiestä. Sellainen nauratti filmissä. Se kyyry, piilotteleva ja hätääntynyt asento. Taas tuli mieleen jänis, joka kuutamoisella hangella puikkii pakoon repolaista. Ovet vain läiskähtelivät auki. Mirkku ehti huutaa:

 - Ulos sinä kelvoton. Ulos!

   Ulko-ovi rämähti vielä kuuluvasti ja ikkunalasit helisivät. Pukeutuukohan se vasta portailla vai pihalla? Vai vasta autossaan?

   Paavo oli häveliäästi kietaissut pyyheliinan vyötärölleen. Pehmeä vaaleanpunainen froteepyyhe. Muumipappa kaikessa hellyttävyydessään. Ollaanpa sitä nyt siveitä oman vaimon edessä. Paavo oli yhä ilmeetön ja jähmeä. Mirkku koetti koota itseään.

   Mitä tällaisissa olosuhteissa voi sanoa? Nyt hän ymmärsi ihmisiä, joilta katastrofitilanteessa sanat kuivuvat kitalakeen. Silloin alkaa ruumis toimia, nyrkit, aseet, jos sellaisia osuu käsiin. Ajatukset loppuvat ja sanat. Entä sitten?

   Yhtäkkiä kumpikin alkoi huutaa täyttä kurkkua. Niin yhtä aikaa ja niin kovalla äänellä, ettei kumpikaan pystynyt erottamaan toisen sanoja. Yleensä niin rauhallinen Paavokin huusi raivokkaasti. Mirkku lateli ulkomuistista haukkumasanoja ja sitten kirosanoja. Hänhän oli paljon lukenut myös modernia suomalaista kirjallisuutta. Etiketistä kiinni pitävä, siveä ja nuoruudessaan lähes uskovainen pappilan kasvatti suolsi alitajunnastaan asti kokonaisen kirosanojen ryöpyn. Sitä olisi kelvannut jonkun voimasanojen tutkijan ottaa nauhuriinsa.

   Mirkku veti henkeä ja joutui pakostakin kuulemaan Paavon viestitystä. Mies huusi kovalla yksitoikkoisella ujeltavalla valitusäänellä kuin pitkäkurkkuinen vesilintu pää hieman takakenossa:

 - Että vielä tämänkin minulle teit. Ettäs kehtaat. Sinusta en ikinä olisi tätä uskonut. Kehenkään ei voi enää luottaa. Sinäkin, joka aina olet ollut niin hyvä ja lempeä. Et hiirellekään tekisi pahaa. Äidillinen. Kastemadotkin kannoit turvaan ruohikolle. Silloin tiesin, että tuo nainen on minua varten. Nyt sinä vakoilet ja vainoat minua. Nyt tuhosit ja veit minulta kaiken. Minulla ei ole enää mitään. Tapan itseni.  

   Mirkku oli kaatua hämmästyksestä. Vaimonhan se olisi pitänyt syytöksiä ladella. Olla onneton ja loukkaantunut. Kaikki oli ihan nurinpäin. Mirkku raivostui entistä enemmän. Ajatukset selasivat kuumeisesti kirjallisuutta. Mieleen tuli natsien käyttämä voimakas "Sikakoira". Sekin tuntui tästä verisesti loukatusta suomalaisesta aviovaimosta liian miedolta. Raamatusta sukelsi esiin sana "Miehimys". Sen hän huusi kahteen kertaan ja liitti vielä "Baabelin porton" vahvistamaan tehoa.

   Paavo vuorostaan kuunteli vaimoaan. Hänen ilmeensä vaihtelivat kuin diskon valot. Inho ja raivo ryömivät vuorotellen hänen kasvojensa yli. Hän syöksähti Mirkkua kohden. Tämä säikähti ja kääntyi pakoon. Nopeana kuin hiukan ylipainoinen kärppä hän livahti avoimesta ovesta käytävään. Silloin hän kompastui rypistyneeseen  räsymattoon. Pehmeään, velttoon, reunoiltaan epätasaiseen, huolimattomasti kudottuun, lepsuun. Paavon äidin tekeleeseen. Mirkku lensi mahalleen. Kyynärpäihin ja polviin sattui, mutta onneksi pää ei osunut penkin kulmaan.

   Peloissaan hän odotti ja kuuli Paavon rymisevän takanaan. Mies ei koskenutkaan häneen, hyppäsi vain hänen ylitseen haarat levällään kuin balettitanssija. Olipa se joskus harrastanut pituushyppyäkin. Täyttä laukkaa ovea kohti. Säästi lattialla kiemurtelevan kastemadon. Vaimonsa.

   Juoksi ulos. Ei toki alastomana. Vikkelästi hän oli ehtinyt vetäistä housut jalkaansa ja muu rekvisiitta oli yhtenä myttynä hänen kainalossaan. Auto hyrähti käyntiin ja mies oli mennyt. Ja avioliitto.  

   Mirkku kompuroi jaloilleen Ne olivat taas kuin pumpulissa. Heikotti. Hän horjui sisähuoneisiin, riisuutui ja kömpi vuoteeseen. Kuume oli varmasti korkealla. Hän nukahti sekavaan uneen.

22. Myllerryksiä

  Aamulla Mirkku tunsi, että kuume oli laskenut. Vointi oli selvästi parempi. Väsytti silti yhä ja pöpperöinen olo. Pupu Pöperöpää niin kuin lastenlaulussa sanottiin. Pupu. Puikkiva pupu. Siitä hän alkoi muistaa eilispäivän karmeita tapahtumia. Vai oliko se sittenkin unta? Painajaisunta, Että Paavo ja se.

   Tänä aamuna Mirkku muistutti oikein hidasälyistä tyyppiä, joka kokoaa liian vaikeata palapeliä. Yksi pieni epämääräinen pala. Sitten viisi minuuttia miettimistä. Seuraava pala epäröiden. Huolestunutta tuumimista. Jälleen jokin sekava pala. Tuskailua. Mikä hirviö tästä muodostuisikaan?  

   Mirkku ilmoitti töihin, että hän oli vielä heikossa kunnossa ja sai tietenkin vapaata. Hänen täytyi saada rauhassa miettiä mitä tehdä. Kaikki oli vain niin hidasta ja tahmeaa. Onneksi ei tarvinnut olla työpaikalla. Asiakkaat olisivat kummastelleet hänen hitauttaan. Jo kahvikupin ottaminen pöydältä vaati erillisiä ponnisteluja ja suunnittelua. Sitten takaisin tassille. Sama juttu. Silti läikkyi joka kerta. Pöytäliinassa ja hameen helmassa oli ruskeita tahroja. Ruskea. Joku on sanonut, että se on sairauden väri.

   Sairasta koko homma. Paavosta ei kuulunut mitään. Mirkku istui ja odotti. Mies ei tullut yöksi kotiin. Seuraavana päivänä lapset palasivat lomaltaan. Täysi rumba taas päällä. Mirkku tiedusteli varovaisesti Paavon työpaikalta miestään. Tämä oli ottanut lisää lomaa. Kauanko pitää odottaa, jotta voi ilmoittaa aikuisen kadonneeksi? Hän soitti heidän kesämökkinaapurilleen. Ei ollut näkynyt mitään liikettä. Ennen kuin naapurin huippu-utelias eukko ehti muotoilla tarkentavia kysymyksiä, Mirkku kiireesti kiitti ja sulki puhelimen.

   Koskaan hän ei ollut tuntenut olevansa näin yksin. Hänellä oli vanhemmat, sisaria ja veljiä. Työtovereita pitkältä ajalta. Mukavia tuttavia filosofiankerhosta ja jopa seurakunnasta. Kisu. Tämä oli niin kauhea tapaus, ettei hän ainakaan vielä halunnut hiiskahtaa asiasta edes Kisulle. Lisäksi tämä asui niin kaukana. Puhelimessa purkautuminen tuntui liian vaikealta ja pintapuoliselta.

   Entä ammattiauttajat? Pienehkö kaupunki. Mirkku oli työskennellyt täällä jo toistakymmentä vuotta. Lisäksi vielä asiakaspalvelussa, jossa käytännöllisesti katsoen koko kaupungin väestö kolmivuotiaasta lähtien virtasi hänen pöytänsä ohi. Pappi? Lääkäri? Tuomari? Vaitiolovelvollisuus. Silti aivan mahdotonta altistaa itseänsä ihmetteleville kysymyksille.

   Mirkusta tuntui, ettei kellään koko maakunnassa voinut olla samanlaista ongelmaa. Kyseltäisiin, kuinka ihmeessä hän ei ollut huomannut mitään kummallista. Hänkin joutuisi vedetyksi johonkin oudostuttavaan kategoriaan. Poikkeavaksi.

   Kolmoset kyselivät isästään. Eivät mitenkään patistavasti. Hän kertoi, että Paavo oli matkoilla ja halusi selvitellä joitakin asioita. Sellaista sattuu aikuisten välisissä suhteissa. Se meni täydestä. Tosin lapset tuntuivat tavallista tiiviimmin vahtivan puhelinta. He jopa pysähtyivät kuuntelemaan, jos äiti pidempään puhui jonkun kanssa. Mirkku yritti esittää rauhallista. Ottaa tapahtuman luontevasti, ettei olisi säikäyttänyt perhettään.

   Mirkku soitti myös anopilleen, joka nykyään asui samassa kaupungissa pienessä kaksiossaan. Terttu ei tiennyt mitään poikansa olinpaikasta.

 - Onko teillä ollut jotakin kränää?

 - No tulipa vähän erimielisyyksiä. Suutuimme puolin ja toisin. Ei Paavo ennen ole tällä tavalla kotoaan karannut. Ilmoitathan, jos kuulet hänestä?

   Terttu lupasi heti soitella, kun palaa matkalta. Hän oli lähdössä Kuopioon, koska hänellä oli siellä joitakin perintöasioita hoidettavana.

 - Perintö? Kuka on kuollut? Kenestä sinä oikein puhut?

   Mirkku ihmetteli kovasti, kenen perijättäreksi anoppi olisi yhtä äkkiä putkahtanut. Ainoa sisar Laina asui täällä maalaiskunnan puolella. Taaperteli vastaan kadulla vähän päästä ja hengitti. Kylläkin kovin kuuluvasti.

 - Ei se vainaja vielä ole kuollut, mutta pian se kyllä lähtee. Haluaa vain ensin selvitellä tilejään minun kanssani.

   Mirkkua melkein nauratti. Juuri Tertun tapaista. Yhtä pitkää kuin leveätäkin. Vainaja ei ollut vielä kuollut. Sellaista hän ei ollut ennen kuullutkaan.

   Vierähti pari viikkoa. Mirkkua alkoi todella hirvittää, jos Paavo sittenkin oli tehnyt jotakin itselleen. Syyllisyyskin alkoi kalvaa. Hän silmäili lehtiä peläten löytävänsä uutisia jostakin hämäräperäisestä kuolemantapauksesta. Tulipalosta tai räjähdyksestä, joissa vainajasta ei jää jäljelle kuin kello ja hampaat. Joki ja järvet olivat vielä jäässä. Hukkuneita ei löydettäisi vielä pitkään aikaan. Sitten keväämmällä. Ehkä kaukaakin alajuoksun varrelta. Poliisit pakottaisivat hänet tunnistamaan ruumista. Puistatti.

   Viimein Mirkku soitti Kisulle ja kertoi "ranskalaisin viivoin" koko jutun. Sauna, mies. suuttuminen ja Paavon katoaminen. Hätääntymisestään miehen kohtalosta tällä hetkellä.

   Sanavalmis Kisu oli hetken hiljaa. Tuntui perusteellisesti miettivän miten lohduttaisi ystäväänsä. Sitten hän tarttui tähän jälkimmäiseen ongelmakenttään. Vakuutteli, että mies kyllä löytyisi. Noin raskaan kaplakan jälkeen hänen täytyi varmaan pitkäänkin selvitellä tapahtumia itselleen ja suunnitella tulevaisuutta. Pelkäsi tulla vaimon juttusille.

 - Et sinä aikuista täysjärkistä miestä pysty vahtimaan, jos hän tahtoo tehdä itselleen jotakin. Se olisi toivotonta. Älä ota turhaa vastuuta Paavosta. Ylimääräistä syyllisyyttä.

   Mirkkua Kisun puhe rauhoitti jonkin verran. Enempää he eivät käsitelleet tapausta, mutta jäipä se ainakin hautumaan Kisun mieleen. Myöhemmin ehkä keskustelisivat siitä perusteellisemmin. Helpotti, kun oli edes parilla lauseella saanut purkaa tätä kammottavaa pulmaa jonkun kanssa.

   Seuraavana päivänä Paavo soitti muina miehinä. Asui tilapäisesti vuokralla eräässä asumalähiössä.

 - Jos sinulle sopii, voisinko tulla katsomaan postin ja hakemaan joitakin tavaroitani ja vaatteita? Helssaisin samalla lapsia.

   Mirkku hieman kakisteli. Paavo oli niin luonteva, kuin heillä olisi vain ollut pieni riita talousrahoista tai pakastimen uusimisesta. Mirkku ei todellakaan tiennyt, miten menetellä ongelmansa suhteen. Se näyttikin olevan hänen oma päänsärkynsä eikä tainnut ollenkaan koskea Paavoa.

 - Oletko vielä siellä?

 - Joo, no voithan tulla. Olen kyllä kotona.

   Paavo kiitti kohteliaasti ja tuli käymään. Hän oli jälleen töissä, mutta ei ollut kehdannut kääntänyt postia sinne. Sanoi, että se ehkä herättäisi kummastusta työtovereissa. Niin kuin tässä ei olisi ollut muutakin kummasteltavaa.

   Mies ei tehnyt minkäänlaisia ehdotuksia tulevaisuuteen nähden. Mirkku pyysi häntä ruokapöytään, kun hän nyt kerran sattui juuri tähän aikaan huusholliin ilmestymään. Kolmoset olivat tavattoman iloisia nähdessään isänsä. Liisa kyseli, missä isä asui, ja isä selitti aivan lyhyesti, että tilapäisesti Mäntyrinteellä. Lapset voisivat kyllä tulla kylästelemään. Isäkin kävisi täällä kotona, jos se äidille passaa.

   Eihän Mirkku voinut muuta kuin myönnellä ja toivottaa koska vain  tervetulleeksi. Voi tätä voimattomuutta ja idioottimaista päättämättömyyttä.

   Kului kuukausi ja ylikin. Mirkku ei ollut saanut tehdyksi mitään asian hyväksi. Minkä hän sanoisi syyksi jos hakisi eroa? Rauhallinen perheenisä ja työntekijä. Rakasti lapsiaan ja nämä isäänsä. Alkoholia melko harvoin ja kohtuudella. Väkivaltaisuudesta ei näytön häivääkään. Anopin maton syytähän se oli ollut, että Mirkku oli kompastunut kuistilla sen kahinoinnin päätteeksi. Hiukan kolhinut polviaan ja saanut mitättömiä raapaleita. Osasyyllinen kaatumiseen oli tietysti myös se törkimys, joka oli vaaleanpunaisilla varpaillaan rutannut maton sykkyrälle.

   Entä uskottomuus ja se toinen nainen? Sitähän neuvojat tiukkaisivat. Tässä kohdassa Mirkku aivan väsähti. Jospa hän matkustaisi johonkin toiseen kaupunkiin ja menisi siellä avioliittoneuvojan puheille.

   Jotakin Mirkku sentään sai aikaiseksi. Hän jäi usein sulkemisajan jälkeen kirjastoon ja tutki kaiken saatavilla olevan kirjallisuuden tämänkaltaisen seksuaalisuuden alalta. Papin tyttärellä oli paljon opittavaa, myös heterojen kohdalta. Hän sai tietää sellaista, mistä ei ollut koskaan kuullutkaan, ei edes osannut kuvitella mielessään.

   Hän laavasi läpi kaikki mahdolliset poikkeavuudet varmuuden vuoksi, koska hän pelkäsi itsekin olevansa jotenkin omituinen. Joku ranskalainen kirjailija oli sanonut, että kaikista seksuaalisista poikkeavuuksista siveys on kaikkein kummallisin. Justiinsa. Ihan hiukset nousivat pystyyn näistä opinnoista.

   Mirkun ankarasti pohtiessa mitä tekisi, osaset loksahtelivat paikoilleen. Lähes ennalleen. Ainoa ero oli, ettei Paavo palannut kotiin. Hän osallistui perheen elatukseen, seurusteli kolmosten kanssa, ehkä vielä tiiviimminkin kuin kotona asuessaan. Kuljetti Jukkaa jääkiekkomatseihin, Lauria elokuviin ja tytärtään hampurilaisille. Hän kyseli aina huomaavaisesti Mirkulta, tarvitsiko tämä jotakin apua taloudessa tai remonttihommissa. Tuli ystävällisesti nakuttelemaan naulakon paikoilleen. Nakke Nakuttaja. Siitä tuli taas ikävästi mieleen se töyhtötukkainen poikaystävä.

   Paavon muualla asuminen oli oikeastaan ainoa seikka, mikä muistutti heidän ongelmastaan. Eiväthän he enää pitkään aikaan olleet harrastaneet säännöllistä sukupuolielämää. Ehkä joitakin yrityksiä siihen suuntaan. Niitä muistellessaan Mirkku taas kuohahti. Etupäässä risoi oma tyhmyys ja tietämättömyys.

   Mirkusta tuntui, että hänen oma reviirinsä kotona oli kovasti supistunut. Makuuhuoneessa hän pystyi vain vaivoin yöpymään, vaikka siellä ei miehestä toki runsaita muistoja ollutkaan. Nukkuva selkä. Oikeastaan kipeä muisto siitä, että mies oli läsnä juuri ollessaan poissa.

    Saunaa hän ei ollut käyttänyt kertaakaan sen lemmenleikin jälkeen. Ei päästänyt lapsiakaan sinne, ennen kuin oli sen kymmenellä myrkyllä hangannut lauteet tuoksuvan puhtoisiksi. Pukuhuone ja suihkutila herättivät joka kerta kirveleviä muistikuvia. Olohuoneen sohva, jossa Paavolla oli tapana löhötä ja töllöttää telkkarin urheilutapahtumia, aivan inhotti. Mirkku siirsi nojatuolinsakin kauemmaksi, vaikka TV näkyi sinne huonommin.

   Keittiön pöydän ääressä hän oli kotonaan. Omalla paikallaan. Hän olisi siirtänyt vuoteensakin keittiöön jos olisi kehdannut ja saanut sen sinne mahtumaan. Paavo piti kovasti lohesta ja niin Mirkkukin tähän asti. Nyt hän vaistomaisesti vältti kaikkea mistä Paavo piti. Värejä, tauluja, jopa leivonnaisia. Hän sulki radion, jos sieltä tuli urheilua tai miehen mielimusiikkia.

   Vihkikuvan edessä hän piti pientä maljakkoa ja asetteli sitä niin, että Paavo jäi sopivasti sen taakse piiloon. Lapset eivät kiinnittäneet huomiota äitinsä metkuihin. Onkohan olemassakaan nuoria teini-ikäisiä, jotka tajuaisivat yhtään mitään vanhempiensa elämästä, sen iloista ja suruista taikka näistä oudoista toilauksista?  

   Työtoveri alkoivat huomautella Mirkulle tämän rasittuneesta ulkomuodosta. Ettei vain olisi burnoutia. Ottaisi vaikka sapattivapaata. Eihän heillä rahahuoliakaan ollut, kun talon velka oli saatu hoidettua. Myös Kisu aisti puhelimenkin läpi ystävättärensä stressaantuneisuuden.

 - Lähden kesäkuussa Saksaan pariksi viikoksi. Tule mukaan. Siellä on paljon mielenkiintoista nähtävää. Saat etäisyyttä pulmiisi ja voit tietenkin luottamuksellisesti kertoa minulle asioistasi jos haluat.

   Ehdotus oli kyllä houkutteleva, mutta tässä vaiheessa Mirkusta tuntui, että hänen täytyisi pysyä kotosalla ja hautoa tätä mätämunaa omissa oloissaan.

23. Terttu kertoo Tanelista

  Terttu oli palannut Kuopiosta. Pyysi Mirkkua luokseen vierailulle. Mirkku vähän esteli.

 - Tule sinä meille päin. Samalla näet lapsia.

   Terttu vain itsepintaisesti halusi tavata miniäänsä omassa kodissaan. Olisi vähän puhuttavaa.

   Hiukan ihmeissään Mirkku lähti Tertun luo. Tämä asui Mäntyrinteellä, jossa Paavollakin oli majapaikkansa. Herkullinen pullan tuoksu liiteli vastaan, kun Terttu avasi oven ja pyysi Mirkkua peremmälle. Pieni yksiö mutta kodikas ja herttainen. Sievää ja somaa ja tunteellista. Siitä Terttu piti. Paavon perheen kuva komeili piirongin päällä. Sitten kolmoset kukin erikseen ja yhdessä. Liisa varsinkin muistutti isoäitiään punertavine hiuksineen ja pyöreine muotoineen. Ne onnettomat hampurilaiset ja sipsit.

   Anoppi kertoi tavanneensa poikaansa. Paavo oli käynyt täällä hänen luonaan. ja he olivat jutelleet pitkään. Mutta nyt piti mennä asiaan eli siihen Kuopion matkaan.

 - Tiedäthän sen Tanelin, sen antiikkikauppiaan, jonka luona me Paavon kanssa asuimme monta vuotta. Minähän olin siellä kauppiaan taloudenhoitajana. Emännöitsijänä.

   Terttu piti tauon, jotta miniä varmasti ehtisi noteerata tittelit. Hän kertoi, että Taneli oli vakavasti sairaana ja oli pyytänyt Terttua luokseen, jotta voisi keventää sydäntään ja mahdollisesti rahallisestikin korvata menneitä erehdyksiään. Niinpä hän oli matkustanut Kuopioon ja tavannut miehen sairaalassa. Hyvin heikkona.

 - Ai se, josta olet aikaisemminkin kertonut. Hyvä työnantaja ja esimerkillinen isän korvike. Todellinen vanhan ajan herrasmies.

 - Oli siinä vain herrasmiestä kerrakseen. Arvaapas, miksi hän meitä niin hyvänä piti. Osti hövelisti polkupyörät, vaatteet, kalliit urheilutarvikkeet sun muut. Avusti ja kustansi keskikouluun, jopa lukioon.

 - Ehkäpä hän halusi miellyttää sinua Terttu?

 - Höpö höpö. Taneli olisi voinut naida minut koska tahansa ilman polkupyöriäkin. Niin halukas olin. Oikein rakastunut. Minä hupsu.

 - Jospa hän oli muuten niin ihmisystävällinen, sosiaalisesti valveutunut. Halusi auttaa vähäosaisia. Toimia orvolle isänä. Kuka niitten motiiveita aina osaa arvata. On vain tarve tehdä hyvää, niin kuin joillakuilla vastaavasti on tarve tehdä pahaa.

 -  Isähahmo? Tiedätkö, mitä se isähahmo vuosi vuoden jälkeen Paavolleni teki?

   Mirkku oli todella tyrmistynyt. Ja epäluuloinen.

 - Mutta sinähän kerroit, miten hienotunteinen Taneli aina sinua kohtaan oli. Ei koskaan lähennellyt, vaikka asuitte samassa talossa monta vuotta.

 - Siinäpä se. Hän ei koskaan lähennellyt minua, naista. Jokos tajuat? Se rietas pukki lähenteli Alvia, ei kun Paavoa, nuorta turvatonta poikaa. Olimme taloudellisesti niin riippuvaisia hänestä, ettei poika uskaltanut pihahtaakaan minulle. Paavo tunnusti vasta äsken, että hän ei voinut millään paljastaa kauppiaan toimia Tertulle, joka viimeinkin sai viettää ihmisenarvoista ja turvattua elämää. Hän ei voinut riistää sitä äidiltään, joka oli niin onnellinen ja tyytyväinen.

 - Etkä sinä huomannut mitään?

 - En totta vieköön. Ei hajuakaan asiasta, vaikka heidän suhdettaan kesti useita vuosia. Se vain kiihtyi, kun poika pääsi lukioon. Menin aika varhain nukkumaan ja aloin jo silloin olla hiukan huonokuuloinen. Talo oli suuri ja lisäksi kaksikerroksinen.

 - Miten se sitten päättyi?

 - Lopulta Paavo ei enää kestänyt, vaan jätti koulun kesken ja lähti toiseen kaupunkiin töihin. Sitten vapaaehtoisena armeijaan.

24. Kokemuksia armeijassa

- Entä armeijassa? Miten Paavolla siellä meni?            

   Siitähän kauppias ei tietenkään tiennyt mitään, mutta Terttu oli heti Kuopiosta palattuaan ottanut yhteyttä poikaansa ja pakottanut tämän kertomaan loputkin surullisesta tarinastaan.

   Kumma kyllä Paavo ei ollut kauan vastustellutkaan, vaan oli selostanut äidilleen kokemuksiaan. Taisi olla oikein huojentunutkin tästä mahdollisuudesta ripittäytymiseen. Hän oli kehottanut äitiään kertomaan sen kaiken myös Mirkulle. Se ehkä helpottaisi heidän kummankin tilannetta ja oloa.

   Armeijan hommat olivat aluksi menneet ihan miellyttävästi. Paavo oli tietämänsä mukaan ainoa sellainen siinä joukko-osastossa. Hän oli hyvä urheilussa, joten menestyminen ja kunnostautuminen sujuivat ihan luonnostaan. Paavo oli helpottunut. Ehkä kaikki koettu olikin ollut vain tilapäistä ja ohimenevää erehdystä. Taneli oli hänet vietellyt. Hän selviytyisi taas normaalien kirjoihin.

   Paavo yritti parhaansa ja hänet huomattiin päällystönkin taholta. Eräs vääpeli osoittautui hyvin ystävälliseksi ja ymmärsi nuoren miehen kunnianhimoisia pyrkimyksiä. Paavo haaveili jo jäävänsä pysyvästi armeijan palvelukseen. Hän viihtyi siellä. Miehisten miesten valtakunnassa.

   Vääpeli järjesti erikoistehtäviä. Itse valvoi, että Paavo varmasti selvisi vaikeammistakin haasteista. Sitten se taas alkoi. Jonakin myöhäisenä iltahetkenä, kun he olivat kahden kesken hiljaisessa varastossa. Ei muuten hullumpaa. Ehdottomasti mukavampaa ja kiihottavampaa kuin sen antiikkikauppiaan kanssa.

 - Eivätkö muut huomanneet mitään?

 - Eivät kerta kaikkiaan. Vääpelin kanssa oli turvallista ja varmaa. Kaikki pysyisi salassa. Hän oli taitava organisoija. Oli kai tottumusta näissä hommissa. Rutiinia pitkältä ajalta. Vääpeli ei ollut enää kovin nuori.

   Muut sotilaat eivät havainneet mitään. He puhuivat koko ajan seksistä. Sinkosivat esiin lauseita: Vedä homo käteen. Joka toisessa lauseessa oli jotakin sinne päin viittaavaa. Mutta se rivouksien lateleminen juuri toimi suojaverhona. Ei huomattu todellisen tulipalon katkua, jos on toinen sankka savuverho edessä. Tai he kohdistivat huomionsa väärään henkilöön.

   Samassa tuvassa oli nuori kaveri, joka oli tyttöäkin tyttömäisempi. Pyöreät, pehmeät ystävälliset mollamaijan kasvot. Pyöreä takamus ja sipsuttava käynti. Äänikin muuttui sopraanoksi vaaratilanteessa. Kyynelehti avoimesti, kun häntä kiusattiin. Sääliksi kävi. Häntä kiusattiin tosi härskisti. Suotta.

   Ei häivääkään mistään poikkeavasta. Paavo oli tavannut hänet paljon myöhemmin jossakin urheilutilaisuudessa. Kaveri omisti urheiluvälineyrityksen. Keskisuuren. Pyöreänaamainen ja pyylevä vieläkin, mutta todennäköisesti aivan tavallinen mies. Monta lasta. Ja pyöreänaamainen vaimo kujersi käsipuolessa. Selvästi tyytyväinen urokseensa ja tämän suorituksiin.

25. Lisää suhteita

  Mirkku olisi oikeastaan halunnut, että Paavo itse olisi selvittänyt heidän välejään, mutta saattoi sittenkin olla järkevämpää, että Terttu toimi puskurina. Hän selosti varsin elävästi ja tarkasti Paavon kokemuksia. Oli onkinut esille niin paljon kuin mahdollista. Oli pahoillaan ja kauhistunut. Koki syyllisyyttä, mutta minkäs sille enää teit.

 - Onko Paavolla ollut yhtään tyydyttävää suhdetta naisen kanssa? Mirkku kyseli anopiltaan.

   Paavo oli kertonut äidilleen, että armeija-aikanaan hän alkoi ahkerasti käydä kavereitten kanssa tansseissa. Huomasi, että hänellä oli vientiä. Hän oppi nopeasti hytkyttelemään ja tepastelemaan vaikka kuinka monimutkaisia askeleita. Rumpalin musikaalinen perillinen.

   Tytöt olivat onnessaan, kun hän haki heitä. Hymyilivät iloisesti jo kaukaa. Paavo sai oikein naissankarin maineen toisten poikien silmissä. Sekin suojeli häntä ilmitulemiselta, sillä kukaan ei olisi voinut kuvitellakaan komeata tyttöjen naurattajaa vääpelin pyörityksessä.    

   Suosio naisten keskuudessa rohkaisi yrittämään myös sillä rintamalla. Paavo saatteli joitakuita kotiin. Hyvin lupaavaa. Huulet törröllään saatettavat odottivat hyvänyönsuukkoa. Paavo ei vain uskaltanut mennä pidemmälle. Häneltähän tyttöjen piiritys oli kokonaan jäänyt paitsioon Tanelin vuoksi.

   Sitten hän tutustui Pirjoon. Hilpeä ja reipasotteinen tyttö. Ei ollut kuuleman mukaan turhan tarkka maineestaan. Päästi jopa omaan asuntoonsa. Ennen kuin Paavo huomasikaan, he olivat jo täydessä vauhdissa. Kokenut tyttö opetti niksit, ja olihan Paavollakin kokemusta, vaikka vähän toisesta näkökulmasta ja asennosta. Molemmat nauttivat.

   Nuorukainen oli valtavan onnellinen. Vääpelin kohdallakin paineet lakkasivat aivan itsestään. Vääpeli joutui ensin sairaslomalle ja siirrettiin sen jälkeen muihin tehtäviin. Lisäksi armeija-aika päättyi, ja Paavo sai työpaikan läheisestä kaupungista.

   Nuori mies uskoi päässeensä taipumuksistaan eroon ja haaveili jo avioliitosta Pirjon kanssa. Kun hän vihjaili siihen suuntaan, tyttö vain naureskeli hyväntuulisesti kiusoitellen. Yritti panna asian leikiksi. Hänellä oli muitakin poikaystäviä. Eräs hänet sitten nappasikin ihan Paavon nenän edestä.

   Hävinneelle kosijalle tämä tapaus oli itse asiassa ensirakastuminen naiseen, ja hän otti sen tavattoman raskaasti. Koki, että naiset ovat kavala ja epäluotettava sukupuoli. Keimailijoita, jotka vain pompottelevat miehiä. Hän yritti vielä soitella Pirjolle ja kysellä, mikä meni pieleen. Tyttö oli ensin hieman välttelevä ja sanoi sitten, ettei mikään mennyt pieleen. Hän oli vain kiinnostuneempi Petestä. Olivat seurustelleet jo ennenkin ja suunnitelleet yhteistä kotia. Väliin oli vain tullut jotakin häikkää. Paavon kanssa oli ollut kovin mukavaa. Kiitokset vain kaikesta ja hyvää jatkoa.  

26. Elämän paikkailua

   Ensirakkautensa jälkeen Paavo oli ollut romahduksen partaalla. Se vähäkin itsetunto miehen roolissa, mikä hänelle jo oli ollut kehkeytymässä, alkoi rapista. Hän ei jaksanut ruveta pyydystelemään uutta tyttöä, vaikka tiesi sen onnistuvan melko helpolla, ainakin tansseissa. Hän oli sittenkin epävarma kyvyistään miehenä. Kääntyi tuskassaan psykologin puoleen. Kävi monta kertaa istunnoissa. Rahat loppuivat, samoin usko avun löytymiseen siltä taholta.

   Psykologi vain jaakasi ja jaakasi, eikä Paavo perästäkään tiennyt, mikä olisi mahdollinen tulevaisuus hänen kohdallaan. Käsittelyssä psykologi hyökkäsi järeällä tykistöllä hänen lapsuutensa kimppuun, kuin sieltä olisi löydettävissä pahin vihollinen. Mitäs niistä varhaisvuosista, kun selviäisi kunnialla edes tästäkin päivästä ja yöstä. Tonkia tonkimasta päästyäänkin jokaista kaukaista ja hämärää muistoa. Melkein unohtunutta.

   Kun psykologi kuuli Tanelista, hän vallan riemastui. Sitä penkomista ja maiskuttelua. Mies imi maiskahtelevaa piippuansa ja silmät kiiluen kuunteli Paavon kertomusta. Saattoi suorastaan nauttia yksityiskohdista, joita Paavo tahallaan väritti ja höysti.

   Paavosta käsittely oli jotenkin sairasta. Menneisyys, eihän sen varassa jaksanut elää. Hänenhän olisi löydettävä itsensä tästä hetkestä. Rakennettava tyydyttävä suhde naisiin tai miehiin. Hän suunnitteli jo itsemurhaakin. Seisoskeli usein korkealla sillalla ja tuijotti kuohuvia aaltoja. Mutta voimat ja tarmo loppuivat siinäkin yrityksessä. Muuten hän tunsi itsensä terveeksi ja hyväkuntoiseksi. Ehkä urheilu koitui hänelle pelastukseksi.

   Paavo juoksi ja hyppäsi, loikki ja nyrkkeili, punnersi ja pelasi. Tosin toisiakin hauskannäköisiä miehiä kieppui aina ympärillä, mutta väsyneinä ja hikisinä he eivät ehkä tuntuneet niin kovin houkuttelevilta.

   Kirkon piiristäkin Paavo etsi apua ja neuvoa ongelmiinsa. Pelastusta ja vapahdusta omasta itsestään. Silti löytöretkeä omaan itseensä ja ihmissuhteisiinsa. Hän pääsi erään vapaamielisenä pidetyn nuoren papin pakeille. Vakavana tämä hurskas sielunhoitaja kehotti Paavoa parannukseen. Jumala kyllä antaa anteeksi kurjimmallekin syntiselle. Karitsan veri puhdistaa vitivalkoiseksi veriruskeatkin synnit. Paavon pitää vain katua niitä ja torjua irstaat ajatukset. Taistella pienimpiäkin kiusauksia vastaan, ettei taas lankeaisi.

   Hänen pitää jatkuvasti käydä seurakunnan tilaisuuksissa puhdistautumassa. Pappi rukoilisi hänen kanssaan armahdusta ja pelastusta. Siellä syntisraukka voisi tutustua puhtaaseen ja viattomaan uskovaiseen tyttöön ja unohtaa maailman riettaat houkutukset.

   Nuori mies oli aivan näännyksissä tuosta suhtautumisesta ja hoitotavasta. Ensimmäisen kerran hänen mieleensä välähti oivallus, ettei hän niin kauhean sairas ja syntinen olekaan. Vain toisenlainen. Eri rotua.

   Olisipa hän silloin saanut tukea ja ymmärtämystä osakseen. Silloin hän olisi voinut reippaasti ja rohkeasti olla vain oma itsensä. Mutta se salakähmäisyys. Se niljakas piilottelu. Salaliittolaisia ja rikollisia, jotka olivat joutuneet koko kunniallisen yhteiskunnan ulkopuolelle. Sen pohjasakkaa. Puhtaitten ja viattomien lähimmäistensä saastuttajia ja viettelijöitä.

   Paavo valitti äidilleen, että jos hänen kohtelunsa näissä muka apua tarjoavissa portaissa olisi ollut ymmärtäväisempää, hän olisi saattanut nopeammin ja kivuttomammin löytää itsensä homona. Taikka jopa heterona, koska Pirjon kanssa oli ollut niin mahtavan ihania kokemuksia. Nyt hän koki olevansa kuin kävelevä aikapommi, vaaraksi itselleen ja muille. Jostakin oli löydettävää turvallinen satama.

   Näissä tunnelmissa hän sitten kirjaston keskustelupiirissä tutustui Mirkkuun. Hän oli vaistomaisesti varovainen ja pidättyväinen. Säädyllinen. Se juuri tehosi Mirkkuun niiden Joken kanssa koettujen hyökkäysten jälkeen. Sillä selvä. Ansa laukesi puolin ja toisin ja sinetöi heidän kohtalonsa.

27. Mikä nyt eteen?

  Kun Paavo seuraavan kerran tuli käymään kotona ja lapset sattuivat kaikki olemaan omissa riennoissaan, Mirkku otti puheeksi keskustelunsa Tertun kanssa. Paavo oli kovasti pahoillaan, että hän oli vetänyt vaimonsa ja lapsensa tähän liemeen. Hän oli todella uskonut, että perustamalla perheen hän voisi alkaa elää normaalia miehen elämää. Mirkku tuntui turvalliselta ja ymmärtäväiseltä. Paavo kunnioitti häntä ja rakasti lapsiaan. He olivat hänelle suuri ilon ja tyydytyksen aihe.    

   Mirkku ei sen saunakohtauksen jälkeen ollut puhunut Paavon kanssa kertaakaan syvällisemmin. Tähän asti he molemmat olivat varoneet koskettelemasta arkaa aihetta. Terttu oli toiminut taitavana tulkkina heidän välillään. Jos Mirkulla oli jotakin kysyttävää Paavon kokemuksista, hän soitti anopilleen, joka vuorostaan tiedusteli asioita Paavolta ja välitti sitten tiedot miniälleen. Tunsi varmasti itsensä tärkeäksi. Oikea valtakuntien sovittelija. Kahden erilaisen maailman ja sukupuolen. Nyt Paavo rupesi ensimmäistä kertaa pohtimaan heidän välejään, kun he sattuivat näin olemaan nokikkain.

   Mies valitti, että vieraantuminen normaalista sukupuolielämästä kolmosten syntymän jälkeen teki hänestä aina vain yksinäisemmän miehen. Aina vain aremman lähestymään Mirkkua.

 -  Et se sinäkään vaimona aina niin valmis ollut, niihin sänkyhommiin tarkoitan. Alussahan meillä oli oikein mukavaa, kolmosten syntymään saakka. Suorastaan lupaavaa. Sitten se valitettavasti muuttui. Kyllä sinä useammin haluton olit kuin minä.

 - Kumma, että me muistamme asiat aivan kuin olisimme asuneet eri talossa. Minun käsitykseni mukaan sinä sen kuin vain etäännyit ja viilenit koko ajan.

 - Etpäs se sinäkään niin järin suurta hienotunteisuutta osoittanut, jos oli tilapäistä kykenemättömyyttä. Herkälle miehelle riittää, jos vaimo vain parikin kertaa tokaisee ilmi ihmettelynsä: "Mikäs sinua nyt vaivaa?” tai ”Eikös se taaskaan?"

 - En kyllä muista sellaista sanoneeni. Joka tapauksessa, olkoon niin tai näin, se on menneisyyttä. Mitäs me nyt tehdään?

   Paavon mielestä he voisivat taas jatkaa entiseen malliin. Siitä he olivat ainakin yhtä mieltä, että lapsille ei kerrottaisi. Vaikka sitten muuttaisivat erilleenkin, sanoisivat syyksi vain sen hienon fraasin: erilleen kasvaminen ja vieraantuminen.

   Mirkustakin tuntui ihan kauhealta, että lapset saisivat vihiä heidän tai paremminkin sanoen isänsä irvokkaasta ongelmasta. Kumma kyllä, Mirkku arveli, että Lauri osaisi suhtautua näihinkin pulmiin rauhallisemmin kuin muut sisarukset. Laurilla oli luokkatoverina ja parhaana kaverina supisuomalainen mulattipoika Jan. Hänen äitinsä oli vain käväissyt Lontoossa kielikursseilla ja hankkinut parin yön isäksi afrikkalaisen heimopäällikön pojan, joka opiskeli siellä lakimieheksi.

   Jan pärjäili hyvin koulussa ja toveripiirissä, kiitos Laurin kaltaisten tulevaisuuden rotusovittelijoitten. Poikkeava ei saisi olla mistään hinnasta tänä suvaitsemattoman erottelun aikakautena. Jäykässä yhtenäistämisen maailmassa. Sellaista ei haluaisi ainakaan omille kotiportailleen, omaan kotiinsa.

   Mirkun oli myönnettävä, että Janin läsnäolo keittiön ruokapöydässä oli aluksi ollut hiukan vaikeata ja oudoksuttavaa. Suklaanruskea, kikkarapäinen ja sirojäseninen nuori poika, joka lumivalkoisine hampaineen nauroi ja söi herkullisia suomalaisia lihapullia ja karjalanpaistia.

   Nyt Mirkku oli joutunut tahtomattaan pitämään omaa erirotuista "mulattipoikaa" vieläpä omassa makuuhuoneessaan. Mutta tämä olikin toista kuin vain erivärisen suvaitsemista ja sietämistä. Tässä oli se sydäntä raastava petollisuus aviopuolison taholta. Oikeastaan kaksinkertainen kataluus. Aviomiehellä oli toinen ja vielä mies.

   Paavo sanoi kamppailleensa näitten asioitten parissa niin kauan, ettei hän kokenut tämänhetkistä tilannetta sen pahempana kuin entisiäkään huoliaan. Vaimostaan hän myönsi olevansa huolissaan. Oli ollut jo kauan. Mirkun täytyisi saada elää normaalia avioelämää, mitä se nyt sitten olikin.

   Mies ehdotti avointa avioliittoa. Kumpikin viettäisi omaa elämäänsä. Perhe ja koti pysyisivät koossa. Kenenkään ei tarvitsisi tietää asiasta mitään. Koska Paavo oli tottunut salailuun lapsuudestaan asti, se ei ollut hänelle mikään ylitsepääsemätön ongelma. Hän olisi kyllä ansainnut leipänsä vaikka huippuluokan vakoojana. Mutta Mirkusta tuntui kauhealta ajatellakaan sellaista kaksoisagentin kohtaloa. Kaksinaamaisuutta, salakähmäisyyttä. Sittenkin pelkoa, että avioliiton ulkopuoliset suhteet tulisivat ihmisten tietoon. Hirveän moraalitonta ja väärin.

   Hieman haluttomasti Mirkku alkoi kysellä Hilusta, siitä saunottajasta. Kaikki mikä muistutti tuosta kauheasta illasta, alkoi tuntua yhä vain inhottavammalta. Olisi luullut, että aika olisi lieventänyt muistoja ja kiukkua. Tapahtuikin itse asiassa päin vastoin.

   Aluksi Mirkulla oli flunssansa vuoksi ollut täysi tekeminen oman itsensä kanssa. Muut tapahtumat olivat todellakin aivan kuin pumpulissa, jotenkin utuisia ja etäisiä. Jälkitauteina kiusasivat korvakipu ja poskiontelot, jopa useita viikkoja yhteen menoon. Sitä mukaa kun kuume ja kipu hellittivät otettaan kehossa, ne alkoivat riehua ja kasvaa sielussa ja tunne-elämässä. Ja nyt tämä Paavon uusi läsnäolo vain palautti muistot sitä tuoreempina mieleen.

 - Hilun oikea nimi on Herkko. Tutustuin häneen niillä maalauskursseilla, joilla hän toimi miesmallina. Yksiön olin hankkinut jo aikaisemmin todellakin vain työskentelyä ja omaa rauhaa varten. Kuvittelin, että taiteellinen luova työ helpottaisi muita paineita. Hilu oli heti alusta pitäen mahdottoman hyökkäävä. Suorastaan päälle käyvä. Intohimoinen.

   Yksiöstä muodostui varsin vaivaton kohtaamispaikka. Paavosta oli tuntunut rentouttavalta, että oli olemassa joku ihminen, jonka kanssa hän sai olla oma itsensä. Ei tarvinnut salailla eikä teeskennellä. Herkko oli keskustelukumppanina aivan mainio. Nokkela ja älykäs. Mutta kauhean omistava ja mustasukkainen. Mirkullekin. Ryhtyi yhä kiivaammin vaatimaan, että hänen rakastettunsa ottaisi eron.

   Paavo ei tietenkään suostunut. Ei lasten vuoksi eikä muutenkaan. Ei hän halunnut kokonaan niittautua miesystävänkään seuraan. Hänellä oli avioliiton aikana ollut vain pari lyhyttä kokeilua niissä merkeissä. Vasta Hilu oli jotakin vakavaa ja pysyvämpää. Tuskin se olisi sellaiseksi päässyt kehittymäänkään, ellei yksiö olisi ollut niin otollinen lemmenpesä.

   Hilu uhkasi kertoa Mirkulle heidän suhteestaan. Suorastaan kiristi. Samoin hän uhkasi paljastaa lapsille isän seikkailut. Hän vain menisi Liisaa vastaan koululle ja päräyttäisi asiansa kaikkien kuullen. Paavolla oli täysi työ estellä miestä toteuttamasta uhkailujaan. Sai maanitella ja lepytellä. Lupailla vähän vilpillisestikin. Erittäin rasittavaa ja epämiellyttävää.

   Lisäksi Herkko oli ruvennut levittelemään aivan perättömiä huhuja siitä, että Paavo olisi muka urheiluliikkeessä ahdistellut miesmyyjiä. Silkkaa roskaa. Hän ei ikimaailmassa olisi uskaltanut eikä halunnutkaan. Halusi pitää hyvän työpaikan. Ei hän nyt niin kiimaisena ollut miesten perään. Ennemminkin muut jahtasivat häntä, niin kuin nyt tämä Hilukin, joka kyllä välillä osasi olla niin mairea ja mukava.

   Sitten sinä kohtalokkaana päivänä Mirkku pörpähti Paavon yksiöön kesken kaiken. Hilu suivaantui ihan tosissaan, mutta ei kuitenkaan toteuttanut kostotoimenpiteitään. Hän joutuikin melkein heti työn vuoksi muuttamaan toiselle paikkakunnalle.

   Paavo huokasi helpotuksesta ja luopui ilomielin yksiöstä, ettei Hilulla olisi syytä ruveta häntä tapailemaan. Paavoa alkoi jo koko suhde hirvittää. Ystävän luonne pelotti. Hilu soitteli, inui ja ahdisteli, mutta Paavo syytti kiireitään uudessa työpaikassaan ja kotona. Ei millään keinolla saanut järjestymään tapaamista. Näillä kikoillahan heterosuhdekin saadaan mukavasti hiipumaan. Myöskin avioliitossa, kun toinen ei koskaan kerkiä eikä hänelle koskaan sovi.

   Muutamia kuukausia tämä väistelytekniikka sujuikin kivasti, ja Paavo luuli Herkon jo hellittäneen otettaan hänestä. Silloin se mies yhtäkkiä seisoi heidän ulko-ovellaan. Oli kai ottanut selvää, että Mirkku oli töissä ja lapset lomalla. Halusi selvitellä asioita tai ainakin hyvästellä kunnolla. Kuvaili taas lasten mielipahaa, jos heille kerrottaisiin asiasta. Paavo pelästyi ja oli liian löperö.

   Hilu vaati, että sauna pantaisiin lämpiämään. Häntä kun niin vilutti tämä kalseus ja rakkauden puute. Paavo ei ollut vielä ehtinyt sähkösaunan nappuloita kääntää, kun Hilu jo oli hänen selässään ja kimpussaan. Yhtä kuumana kuin kiuas, jos se olisi jo ollut hehkuvimmillaan. Miehet olivat vasta pääsemässä hyvään alkuun, kun Mirkku taas keskeytti puuhat.

   Samalla Mirkulle oli sitten selvinnyt, että "tyttöystävä" olikin mies. Paavokin oli todella tulistunut kaikesta siitä möhlimisestä. Herkon röyhkeä tunkeutuminen hänen kotiinsa, kiristäminen, raivokas, ja ikävä kyllä, lähes onnistunut viettely-yritys. Koko kipeän salaisuuden paljastuminen. Kieltämättä myöskin se, että edes jonkinlainen ystävyyssuhde samantyyppisen ihmisen kanssa nyt armottomasti päättyisi. Kaikki tämä sotku.

 - Kyllä minä olen niin pirun yksinäinen. Olen aina ollut.

 - Minultako sinä myötätuntoa odotat rakkaussuruihin? Minunko pitäisi olla puhemiehenä Hilun ja sinun välillä? Pitääkö sille ihan kukkapuska lähettää ja anteeksipyynnöt häirinnästä? Se matonruttaaja. Neiti Hipsuvarvas. Vii-vii ja pii-pii.

   Mirkku huomasi taas raivostuvansa.

 - Nyt minulle riittää. Tahdon tähän jonkin ratkaisun ja äkkiä. On parasta, että lähdet. Oitis. Palataan asiaan tuomarin luona.

   Paavo poistui nolona ja ihmeissään. Hän oli jo luullut, että sopiminen ja rauhallinen rinnakkaiselo olivat syntymässä.

28. Matkasuunnitelmia

  Mirkku halusi tosissaan tähän sekasortoon vihdoin ja viimein jotakin selvyyttä. Ratkaisua. Hän kaipasi lomaa ja aikaa rauhoittua. Keskittyä ongelmaansa. Lapsetkin jo ihmettelivät äidin kireyttä ja isän muualla asumista. Katselivat häntä huolestuneina, mutta eivät patistelleet häneltä vastauksia. Mirkku pelkäsi, että hän räjähtää jossakin tilanteessa ja paljastaa kaiken. Tai se tulee muuten ilmi Paavon vierailujen aikana. Kolmoset kulkivat sisään ja ulos kaverilaumansa kera. Ovet kävivät kuin valintamyymälässä. Ei hetkenkään rauhaa.

   Työssäkin ilmeni keskittymisvaikeuksia. Mirkku aivan säikähti, kun hän huomasi kiikuttaneensa Nalle Puh-kirjan aikuisten osastolle ja työntävänsä sitä seksikirjojen väliin. Ennen niin ystävällinen ja palvelevainen kirjastonhoitaja ärsyyntyi lainaajien hitaudesta ja avuttomuudesta.

   Eräskin silmälasikäärmerouva tuli valittamaan, ettei hän löydä jotakin paksua romaania hyllystä. Mirkku meni apuun ja näytti naiselle selkämystä, jossa kirjaimet loistivat kuin neonvalot. Aivan ne silmille pomppasivat suurina ja kutsuvina. Nainen sihisi, että aakkosjärjestys oli väärin. Tuo himolukija ei totisesti tuntenut aakkosista kuin A:n, B:n ja C:n. Itse asiassa vain A:n, rintsikoittensa koon. Nyt oli totisesti aika ottaa lomaa tästä sekamelskasta.

   Kisu oli pyytänyt häntä seurakseen Saksaan. Olikohan tarjous vielä voimassa? Oli. Kisu ilostui kovasti, enemmän kuin Mirkku olisi osannut arvatakaan. Uskoi, että heillä olisi aivan ihanaa yhdessä. Mirkku saisi lepoa ja silti virkistystä. He kiertelisivät nähtävyyksissä vain sen verran kuin Mirkku jaksaisi. Ystävätär saisi luottamuksellisesti kertoa hänelle vaikeuksistaan jos haluaisi.

   Ystävä touhusi ja lupasi järjestää kaiken. Lento tapahtuisi seuraavalla viikolla Helsingistä.

 - Ryhdy heti suunnittelemaan, mitä otat mukaasi. Tee oikein lista. Niin minäkin aina teen. Tästä tulee kerrassaan fantastista. Muista pakata uimapuku mukaasi.

 - Mitä minä sillä teen Berliinissä? Sinnehän me menemme emmekä millekään aurinkorannalle.

 - Voihan hotelleissakin olla uima-altaita.

 - Niin, jossakin kauhean kalliissa. Ei minulla ole varaa sellaiseen.

 - Älä yhtään huolehdi kustannuksista. Minä voin pihvata sinulle ainakin osan matkasta vaikkapa syntymäpäivälahjaksi.

   Odottamatta Kisu kysyi, oliko Mirkku noudattanut sitä ruokavalio- ja voimisteluohjelmaa, jonka hän oli jo kauan sitten kirjeessä lähettänyt. Mirkun täytyi nolona myöntää, ettei hän ollut sitä edes muistanutkaan. Näitten huolien tuiverruksessa. Ystävätär vaikutti pettyneeltä.

 - Ne liikkeet ovat tavattoman tehokkaat, jos vyötäröllä on muutama sentti liikaa. Ne kiinteyttävät kummasti paikkoja. Jopa leukaa ja pakaroita. Suosittelen niitä lämpimästi ja toivon…jaa-a.

   Mirkkua hiukan kismitti.

 - Leuan ja pakaroitteni lelluminen tai kiinteys eivät todellakaan ole pahimmat ongelmani tällä hetkellä. Kun saisin tässä kiinteytettyä sydämeni ja koko sekavan elämäntilanteeseeni.

   Kisu pyyteli anteeksi epähienotunteisuuttaan. Puolusteli kuntoilua ja terveydenhoitoa noin yleensä.  

   Joka tapauksessa Mirkku oikein odotti tuota matkaa. Se tulee hyvään saumaan juuri nyt. Työstä hän sai lomaa ihan leikiten. Kotimieheksi hän pyysi Terttua, joka ilomielin suostui, varsinkin kun Mirkku lupasi tuoda jotakin kaunista Berliinistä. Vaatteita ja koriste-esineitä. Vaaleanpunaista ja röyhelöistä kummatkin. Tiesihän hän anoppinsa maun.

   Kolmosetkin olivat mielissään. Mummo laittaisi loistavaa ruokaa. Jokaiselle heistä eri annokset toivomusten mukaan, kuin ravintolassa. Tosin mummosta oli tulossa hieman ahdasmielinen. Hän vaati tarkat kotiintuloajat. Uhkasi jättää herkut laittamatta, jos häntä ei toteltaisi. Mirkku ihmetteli tätä uutta piirrettä anopissaan. Terttu kävi jopa seurakunnan tilaisuuksissa ja kauhisteli nuorison turmeltuneisuutta.

   Liisa marisi äidilleen, ettei hän uskalla sävyttää tukkaansa eikä lakata kynsiään, kun mummo on heillä. Muuten Liisakin oli tyytyväinen. Mummo ei ainakaan koko aikaa marmattanut liiasta makean syönnistä. Se pahe hänellä itselläänkin yhä oli kaikista valistustouhuista huolimatta.

   Anopista oli tullut tomera nainen. Jonkinlainen äidillinen vääpeli. Vääpelistä tuli mieleen Paavo. Ja Hilu-hetkale. Kiukku alkoi taas nousta.

   Mirkku soitti Paavolle ja kertoi matkastaan ja kotimiesjärjestelyistä. Paavo voisi kyllä käydä tapaamassa lapsia ja äitiään, kunhan ei sinne pesiydy.

 - Etkä roikota sinne kollikissojasi.

 - Älä nyt viitsi. Se Herkko on ollutta ja mennyttä. Hyvää se matka sinulle tekee. Rauhoittaa ja antaa uutta näkövinkkeliä tilanteeseen.

   Kun Paavo kuuli, että matkaseurana olikin Kisu, hän piti pitkän tauon. Vaikutti jotenkin epäröivältä. Mitä ihmettä hänellä voisi olla naista vastaan?

 - Hm, no niin, voithan tietysti lähteä Kaarinan kanssa. Olethan sinä melko järkevä nainen. Kyllä kai sinä olet turvassa hänen seurassaan.

 - Miksi en olisi? Kisu on kokenut maailmanmatkaaja. Osaa olla varovainen ja vahtia, ettei meiltä käsilaukkua ryövätä.

   Paavo myhähteli hiukan vaisusti.

 - Sekin hyvä puoli tässä vielä on, että Kisu on minun paras ja todella luotettava ystävättäreni. Hän ja äitisi ovat ainoat, joille olen voinut puhua tästä meidän tapauksestamme.

 - No siitä olen ainakin vakuutettu, ettei Kaarina näitä asioita muille lavertele.

   Tätä lausetta Mirkku hieman ihmetteli. Kuinka Paavo saattoi Kisun vaitiolosta niin kovin varma olla, vaikkei hän muuten tuntunut ollenkaan pitävän vaimonsa ystävättärestä?

 - No jassoo, toivottavasti kaikki menee hyvin. Turvallista matkaa vaan.

29. Hotellissa

  Kuoppaisen lentomatkan jälkeen Kisu ja Mirkku pääsivät Berliiniin. Kisu oli aivan tohkeissaan. Hänestä oli aina tavattoman vapauttavaa ja rentouttavaa päästä ulkomaille, kauaksi ahtaista kotoisista kuvioista. Mirkku oli vaisumpi. Korva lukossa ja muutenkin ankea olo. Turhaan hän tänne tuli. Kaikki ongelmat seuraavat kuitenkin mukana hyvin pakatussa matkalaukussa. Lisähuoli vielä lapsista. Vaikka kyllä kai he pärjäävät. Voihan sitä sentään soitella kotiin, ja onhan Terttu tiitterä kotimies. Luultavasti?

   Mirkku ei ollut paljon matkustellut. Ehkä tämä tästä. Kisu vaikutti tyytyväiseltä purkaessaan matkatavaroitaan. Suorastaan hyräili. Jostakin operetista. "...kättäs kaunokainen kun saan koskettaa...". Hänen oli määrä matkan aikana tavata saksalaista kirjeenvaihtoystäväänsä. He pitivät tiiviisti yhteyttä. Nainen oli käynyt Suomessakin.

  Valokuvasta päätellen vähän kolhon näköinen. Kyömynenä, mustat vahatut hiukset, traaginen ilme. Hän olikin näyttelijätär. Sopisi hyvin yhdeksi Macbethin noidaksi. Kolme aviomiestä hän oli jo ehtinyt saattaa hautaan. Viimeisen noin kuukausi sitten. Outo tuuri tai sattumaa.

   Kaksi puolisoa oli menehtynyt syöpään ja tämä viimeinen, nimittäin tähän asti, oli saanut hyvin dramaattisesti sydänkohtauksen laulaessaan tärkeätä roolia Wagnerin oopperassa. Vaimo oli kirkunut lähes yhtä korkealta kuin sopraanot, vaikka oli istunut tällä kertaa vain katsomossa.

   Kauhea tapaus. Lehdetkin sitä repivät otsikoissaan. Kisun oli ihan pakko käydä häntä tervehtimässä. Se nainen ei ikinä leppyisi, jos hänet jättäisi tapaamatta.

 - Voithan tulla mukaan? Kisu ehdotti vältellen.

 - En tietenkään tule. En voisi häiritä ystävättärien keskusteluja noin järkyttävän tapauksen jälkeen.

   Huoneessa oli kaksi muhkeata vuodetta. Paksut plyysiset sängynpeitteet. Raskaat hapsut reunoissa kuin esiripussa. Välissä kökötti jykevä yöpöytä. Toisella seinällä oli divaanimainen sohva, jolla lekotteli hempeän roosanvärisiä satiinityynyjä, hemmotteluun kutsuvia. Mirkkua ihan haukotutti. Valtava vaatekaappi. Barokin mahtaileva, tummanruskea tuoksu hiiviskeli huoneessa.

   Seinillä riippui vanhahtavia, ruskeita maalauksia. Utuisia romantiikan maisemia. Niissä melkein aisti keijukaisten keveän tanssin ja aaveitten leijumisen paksujen puunrunkojen välissä. Solisevien purojen rannoilla. Raskaat melkein verenpunaiset samettiverhot ikkunoitten edessä. Lamppujen loihtima valokin oli hillitty ja sentimentaalinen. Hieman haikea. Tämän surullisemmaksi Mirkku ei enää voisi tulla, joten samapa tuo, jos ystävä kerran tässä tunnelmassa viihtyi.  

   Kisu ehdotti, että he lepäisivät ensin hiukan, Mirkku etenkin, ja lähtisivät sitten alas ravintolaan.

 - Voisimme ehkä tanssiakin?

 - En minä juuri osaa. Ei papin tytär ole tanssikoulua käynyt. Paavon kanssakaan ei ole tullut pahemmin pyörähdeltyä. Joskus vain kursseilla harvakseltaan.

 - Mitä sen on väliä vieraassa maassa. Kukin sätkyttelee tyylillään. Voi että se rentouttaa, kun saa liikkua kivan musan tahdissa.

   He tulivat täyteen ravintolasaliin. Tilasivat jotakin pientä ja katselivat sitä menoa. Heitä ei haettu, vaikka Kisu oli tosi näyttävä ilmestys. Jo pelkät monikerroksiset korvakilluttimet välkkyivät kuin majakat yössä. Tiukka kiiltävä iltapuku muistutti käärmeen nahkaa ja myötäili hänen sulavia muotojaan. Ei vaan tärpännyt tällä kertaa.

   Mirkku huomasi, että Kisu vai vihkaa silmäili häntä. Usein ja pitkään. Oli kai huolissaan hänen hyvinvoinnistaan. Kisulla oli suunnattoman intensiivinen katse. Harmaat silmät, melkein kiinni, Voimakkaasti ehostetut kulmakarvat lähestyivät toisiaan siron nenän yläpuolella. Luomien välistä suunnattu katse oli ainutlaatuisen tarkkaavainen ja tutkiva. Hieman arvoituksellisesti hymyilevä. Ikään kuin hän olisi selvillä muitten salaisuuksista ja vielä huvittunut niistä.

   Ystävätärtä aivan värähdytti se katse. Kuinkahan syvälle Kisu näki? Äkkiä joku mies haki häntä. Riehakas ja eläväinen ja tumma. Mirkku ei kerta kaikkiaan ehtinyt kieltäytyä. Vieraalla kielellä ei helpolla sano mitään saatikka jotakin kohteliasta epäämistä. Mirkku luki toki tyydyttävästi ruotsia, englantia ja saksaa, jonkin verran jopa ranskaa. Puhumista ei kirjastossa juuri tarvittu, eipä edes suomen kielelläkään. Piti vaieta ja kuiskailla. Oikeastaan ärsyttävää ajan oloon.

   Mirkku ja mies tanssivat viisi minuuttia, Sitten musiikki loppui. Luultavasti molempien mielihyväksi. Mies jo silmäili kiiltäviä kenkiään. Mirkkua harmitti. Mistä hän osasi arvata, minne päin ventovieras tyyppi kulloinkin suunnistaisi. Ei hänellä ole telepaattisia kykyjä. Ihan suututti. Onneksi hän pääsi nopeasti paikalleen.

   Kisu hymyili salaperäistä hymyään ja kysyi:

 - Lähtisitkö tanssimaan minun kanssani? Opettaisin sinulle ihan vain perusasiat. Tanssiminen on tavattoman hauska seurustelumuoto.

 - Ei kai nyt toisen naisen kanssa sovi tanssia?

 - Mikäs ettei? Täällä ulkomailla. Taisi tuolla vilahtaa toinenkin tyttöpari. Rohkeasti vain.

   Niin he aloittivat. Melko hidas tempo. Äskeisen tanssipartnerin seurassa oli ollut vaikeuksia jalkojen asemoinnissa, mutta nyt hän ei tiennyt, minne olisi pannut kätensä. Ja silmänsä. Taas harmitti. Kisu piteli häntä ystävällisesti ja huvittuneen hellästi. Välillä loi häneen syvän katseen ja sitten pyöritti villisti ympäri. Jotta partneri rentoutuisi. Taas hitaasti ja unelmoiden. Mirkku alkoi hermostua. Tämähän on kaameaa.

 - Mennään pöytään. Minua väsyttää. Haluan syödä.

   Ei kai Kisu loukkaantunut? Ei ollenkaan, vaan hän ohjasi daaminsa pöytään kohteliaammin ja taitavammin kuin mies konsanaan. Paavo se työnsi häntä aina edellään kuin kottikärryjä. Asiallisesti ja ikävystyneen näköisenä, kuten kotipihalla kuivuneita lehtiä. Niin se oli ollut aina, mutta sehän selittyikin...voi voi sentään.

   Vielä hississä Kisu vahingossa kosketti hänen käsivarttaan, mutta veti heti kätensä pois. Auttoi sitten keveästi kyynärpäästä pidellen hissistä ulos. Miksi? Eihän Mirkku ollut ottanut kuin lasillisen mietoa siideriä. Eihän papin tytär.

   Mirkku meni ensimmäisenä kylpyhuoneeseen. Upea ja tuoksuva. Pukeutui asialliseen pyjamaansa. Ei sentään flanelliseen, vaan pehmeään puuvillaiseen. Vaaleanvihreään, jossa oli kuvioina sinisiä ja appelsiinin värisiä kolmioita. Ei hän muunlaisia ollut tarvinnutkaan. Kokeeksi oli ostanut jotakin hempeämpää avioliittonsa alkuaikoina ja myöhemminkin, kun oli aviomiehen valloitusretki ollut tähtäimessä. Höpsistä. Mirkku harjasi hampaansa ja tukkansa. Hieman ihovoidetta. Rypistyy muuten kuin kreppipaperi. Kuivuu.

   Sitten hän mietti ja taas kerran mietti. Hän oli aina ollut kova miettimään. Jo lapsena. Veljet olivat usein hermostuneet, kun Mirkku kesken pallopelin vaipui ajatuksiinsa.

 - Mitä hiivatissa sää oikein kuhnailet? Syötä jo hoopo. Se on sun hugis senkin toope.  

   Yhä vitkastellen Mirkku tuli ulos kylpyhuoneesta. Ja hämmästyi. Kisu oli tehnyt suuria muutoksia. Hän oli raahannut yöpöydän ikkunan luo ja siirtänyt sängyt vierekkäin. Mirkku ei käsittänyt mitään.

 - Miksi ihmeessä?

 - Ikkunasta vetää kauheasti. Huonot tiivisteet ja ulkona kova tuuli. En yhtään siedä vetoa, olkapäät kipeytyvät.

   Kisu selitti pitkään ja perusteellisesti reumaattisia vaivojaan sekä mainitsi pari hyvää hierojaa kotipuolestaan. Todella voimakasotteisia ja tehokkaita. Urheiluhierojia.  

 - Olisinhan minä voinut nukkua ikkunan vieressä. Olisit vain kysynyt.

 - Noo, jos niin haluat, vaihdetaan ennalleen, Kisu myöntyi sopuisasti.

 - Ei sitä hirmuraskaita mööpeleitä kannata edestakaisin raijata. Ollaan sitten näin.

   Jotenkin Mirkku tunsi taas olonsa hölmöksi ja epävarmaksi. Hän seisoi mitään tekemättömänä vuoteensa vieressä. Mietti valoja. Sammutti kattovalon. Kisun puolella paloi himmeä yölamppu. Punertavan varjostimen läpi. Ruusunpunainen tunnelma. Paavon viettelijän ruusunpunaiset varpaat. Mirkku huokaisi äkäisenä ja ryömi peitteen alle. Kisu oli koko ajan tarkkaan seurannut hänen reaktioitaan. Toivotti sitten hyvää yötä ja kääntyi selin. Mirkku mietti.

   Hieroja. Jostakin juolahti mieleen se Mauri, joka yhä oli kirjastonjohtajana heillä ja joka oli heti alussa kähminyt häntä työhuoneessaan. Hänen vaimonsa oli vähän väliä mielisairaalassa hoidettavana. Ihmeteltiin, miksei mies ottanut eroa. Toisinaan Mauri tuli Mirkun taakse ja alkoi määrätietoisesti hieroa hänen hartioitaan.

 - Tarvitset kunnon hierontaa. Niskasi on varmaan aivan jumissa, kun nökötät täällä tuntikausia hartiat kumarassa.

 - Eipäs ole. Täysin turhaa. Hiero muita.

   Mauri vain myhäili ja meni todella hieromaan muita. Vaikkapa paksuniskaista Ritua tai hermostuneesti hihittelevää Inkeriä.

   Sitäkin hän oli monta kertaa hämmästellyt, että juuri kaikkein  intomielisimmät kuntoilijat eniten valittelivat kolotuksia ja jäykistymisiään. Paavokin, joka tuiskussa ja tuulessa mennä viiletti mäkeä ylös ja alas. Pysähtyi ehkä välillä ihastelemaan maisemaa, jolloin jäätävä viima puisteli hänen keinokuituisten vaatteittensa alla muhivaa hikeä. Ei minkäänlaista ilmanvaihtoa tiiviin kelmun läpi. Sitten vilutti ja pakotteli.

   Mirkku puolestaan lähti työstä paksu villahuivi kaulassaan, tallusteli supermarketin kautta kotiin ja siinä oli hänen hölkkäreissunsa. Ei sen kummempaa riuhtomista nykyään. Joskus pieni iltakävely vaihteeksi. Silti harvoin mitään kummempaa ruikutuksen syytä. Paitsi sen saunakohtauksen jälkeinen oireilu. Kaikki tuntui olevan päälaellaan tässä maailmassa. Viimein Mirkku nukahti.

30. Yllätyksiä

   Seuraavina päivinä he olivat koko ajan menossa. Mirkku ei kerinnyt ajattelemaan petollista Paavoa kuin pienin väläyksin kerrallaan. Oli mukavaa. Kisu osasi järjestää matkan todella mielenkiintoiseksi. Silti ei liian rasittavaa. Välillä he istuivat katukahviloissa ja ihmettelivät ihmisvilinää. Erilaisia tyyppejä. Koko suurkaupungin kirjavuutta. Yötkin menivät ihan kivasti. Mirkku arveli vain kuvitelleensa niitä kummia tuntemuksiaan ensimmäisenä matkapäivänä.

   Pari päivää ennen kotiinlähtöä Kisu kertoi viettävänsä iltapäivällä muutaman tunnin sen saksalaisen ystävättärensä seurassa. Nyt aamulla hän kävisi vielä pikaisesti ostoksilla. Mirkku voisi odottaa häntä hotellissa. Ei hän viivy kauan. Sen jälkeen hän veisi Mirkun erääseen suureen museoon, jossa tällä näppärästi kuluisi se aika, minkä Kisu olisi poissa.

   Kisu palasikin puolen tunnin kuluttua. Vaikutti jotenkin kiihtyneeltä. Piteli muovipussia kädessään ja näytti todella epävarmalta. Aloitti puhumisen, keskeytti, rykäisi ja aloitti taas. Mirkku tuli jo uteliaaksi. Äkkiä Kisu avasi kassinsa ja näytti Mirkulle ostostaan. Punehtuen, melkein hämillään. Vieläkin epäröiden, mutta halu testata ystävää voitti arkailun.

 - Katsos mitä ostin. Eikö olekin hieno ja kätevä?

   Mirkku tuijotti pitkää ja paksua esinettä. Hän käänteli päätään koettaen löytää sellaisen näkökulman, josta tuo tavara alkaisi hahmottua joksikin. Mihin tuommoista käytetään? Vai oliko se jokin taideteos? Niistähän ei voinut aina arvata, mitä ne esittivät. Epämääräinen mutta sittenkin tutun tuntuinen. Mirkku aikoi juuri kysyä, että pöydälläkö sitä pidetään. Onneksi ei kysynyt.

 - Tästä on saatava hyvä ote, tarpeeksi luja. Se on tärkeätä, ettei käsi lipsu kesken kaiken. Ja koko hommeli on pilalla.

   Kisu hymyili oudosti ja odotti ystävättärensä lausuntoa.

 - Mitä sinä sillä teet? Mikä se on? En millään saa sitä nyt jäsennettyä.

   Kisu nauroi heleästi.

 - Vien sen tuliaisiksi nuorelle ystävättärelleni Suomeen. Hän on pyytänyt sellaista. Osaatko säilyttää salaisuuden? Älä vaan ihmeessä kerro kenellekään. Vaikka minulla onkin vakinainen virka lukiossa, voisin menettää sen, jos juttu kantautuisi ihmisten tietoon.

 - Tietenkään en kerro kenellekään. Tiedäthän sinäkin minun synkät salaisuuteni. Minuun voit takuulla luottaa. Kerro jo mikä tuo esine on.

 - Tyttö on minun oppilaitani. Kirjoittaa ensi keväänä. Olemme seurustelleet jo yli vuoden. Hänellä on keskittymisvaikeuksia. Niin paljon uusia kokemuksia ja onnentunteita. Intohimon huumaa. Hän haluaa aika isoa esinettä ja tosi rajua käsittelyä. Se on hänelle kuin huumetta, mutta minustakin se on ihanaa. On valtava ilo, kun pystyy tuottamaan toiselle niin mahtavan nautinnon. Ei sitä tässä vaiheessa uskalla lopettaa, kun alkaa olla kovat tenttikaudet edessä. Ei mitään ylimääräisiä paineita. Hän on minulle hyvin rakas.

   Kisu puhui nopeasti ja kiihkeästi, sillä Mirkku oli useaan otteeseen yrittänyt keskeyttää hänet. Nosti kätensä torjuvasti koholle, aivan kuin koettaisi suojautua iskulta. Kovilta iskuilta. Ja sitähän tämä oli. Taas olivat ajatukset lopussa. Jälleen olivat kaikki tunteet sekaisin.

   Mitä tämä oli? Karkeata pilantekoa kohtalolta. Oliko tällaista olemassakaan? Kaarina, lukion lehtori, lukenut ja sivistynyt nainen, jonka hän muka jo tunsi. Niin kuin Paavonkin. Pelkkiä hämäräperäisiä muukalaisia kaikki tyynni. Petosta ja harhaa. Tökeröä hyväksi käyttämistä. Mirkku oli tukehtua vihaansa.

 - Sinäkin. Sinäkin Kisu. Ainoa ystäväni. Mitä kohtalon ivaa tämä oikein on? Aviomies on homo ja paras ystävätär lesbo. Miksi minua rangaistaan näin? Mitä pahaa olen tehnyt? Onko tämä jotakin karmaa? Että joutuu kaiken maailman perverssien ja hirviöitten piirittämäksi? Te saastaiset sekasikiöt! Te hornan henget! Te...

   Mirkku heittäytyi itkien vuoteelleen. Kisu seisoi kalpeana ovella kassi ja se esine kädessään. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta ei myöskään poistunut huoneesta. Mirkku vain itki. Ensin raivokkaasti, sitten hetki hetkeltä hiljaisemmin. Viimein vain nyyhkytti katkonaisesti kuin lapsi.

   Kun Mirkku oli rauhoittunut, Kisu kysyi lyhyesti, halusiko tämä lähteä Suomeen. Hän hoitaisi liput ja kaikki järjestelyt. Hänen äänensä ei ollut vihainen, ei edes närkästynyt. Se oli vain surullinen.

 - Ymmärrän hyvin jos haluat lähteä. Olihan tämä sinulle melkoinen shokki. Et ehkä usko sitä, mutta pidän sinusta todella aivan tavallisena ystävättärenä, vaikkakin olet minusta viehättävä myös seksuaalisesti. Siitä voit kuitenkin olla varma, että en missään tapauksessa olisi tehnyt sinulle mitään pahaa. En mitään vastoin tahtoasi. Enkä aio tehdä nytkään. Sen puolesta voit täysin turvallisesti jäädä tänne vielä näiksi kahdeksi yöksi. Voin ottaa vaikka eri huoneen loppuajaksi.

   Rauhoittava puhe ilman kiukun häivääkään nähtävästi tyynnyttää vihan ja epäluulon. Mirkku kohotti kyyneleiset kasvonsa tyynystä ja sanoi käheällä äänellä:

 - Tietenkin ollaan täällä matkan loppuun asti. Vain pari päivää. Ei sinun eri huonetta tarvitse ottaa. Siirretään vain sängyt erilleen.

   Tämä saattoi tuntua uskomattoman lapselliselta, mutta kumpikin oli ainakin rehellinen. Se kai ystävyydessä on tärkeintä. Jos se ystävyys nyt enää jatkuisi.

31. Hornan portti

   Mirkku peseytyi ja meikkasi turvonneita kasvojaan. Mikä surkimus. He lähtivät hotellista ja suuntasivat kulkunsa museolle. Kun he seisoivat museon eteisaulassa, Kisu vielä varoitteli ystäväänsä.

 - Pysy täällä museossa. Älä lähde ulos hortoilemaan. Siellä taitaa tulla sadekin. Täällä riittää katseltavaa. On kuulemma ihmisnahasta tehty lampunvarjostinkin.

   Kisu vaikeni itsekin nolostuneena karkeasta tiedotuksestaan. Hän vain sattui tietämään, että sellainen täältä löytyi. Kiireesti hän vaihtoi puheenaihetta:

 - Täällä on viihtyisä kahvio. Sieltä saa myös lämpimiä annoksia. Istuskele siellä ja odota minua. Käytän mennen tullen taksia, ettei tuhlaannu niin paljon aikaa. Korkeintaan neljä tuntia. Pärjääthän?

   Mirkku nyökkäsi, huiskautti kättään Kisulle ja kääntyi nousemaan portaita sisäänkäyntiovelle. Eipä hän tiennyt, että hän pian astuisi sisälle hornan porteista.

   Museossa oli viileätä ja ihanan hiljaista kovana vyöryvän liikenteen jälkeen. Lasikopissa möi lippuja kumarainen vanha nainen. Tiukka nuttura, Pistävät mustat silmät yrittivät lävistää hänet. Noita-akka Hannun ja Kertun tarinasta. Teki yhtäkkiä mieli kääntyä takaisin. Kaikkea kanssa, sinne sateeseen. Mirkku lunasti lipun ja lähti vaeltamaan pitkin loputtomia huonejonoja. Ei ainuttakaan ihmistä koko matkalla. Tai oli sentään. Erään ikkunan luona seisoi vihreäpukuinen naisvahtimestari. Selin ja katseli pihalle. Sade lorisi jo valtoimenaan. Nainen näytti vahtivan ennemminkin sadepisaroita ruudussa kuin vierailijaa museossa.

   Mirkku jatkoi taivallustaan. Hän samoili kautta koko Saksan historian aina kivikaudesta lähtien. Hyvin järjestettyä. Runsaasti esineistöä ja kuvia. Pitkät tarkat selostukset. Aivan summanmutikassa hän joskus pysähtyi tavailemaan tekstejä ja huomasi ihan hyvin saavansa selvää lauseista. Vihreä kokolattiamatto. Historian alakuloinen tuoksu. Loppuun asti elettyä elämää, mutta myös keskeneräiseksi jäänyttä. Unelmia ja toiveita. Odotusta joka ei koskaan täyty.

   Yhä vain uusia näyttelytiloja. Ei ketään muuta kuin Mirkku yksinään. Tämähän on aivan loputonta. Ei viitsinyt kääntyä takaisinkaan. Kahvion hän tiesi sijaitsevan heti lippumyymälän takana. Täytyi kai jatkaa mutta nopeampaan tahtiin.

   Nyt lähestyttiin toista maailmansotaa. Ai niin, entä se lampunvarjostin? Ei Mirkku missään nimessä halunnut sitä nähdä. Toivottavasti ei osu silmiin sattumalta. Hän kiirehti askeleitaan. Edessä oli valtava määrä lasikaappeja, joiden sisällä oli esineitä ja pitkiä selvityksiä. Aivan yllättäen rupesi kuulumaan kirkasta sirkutusta. Takana oli tulossa poikaluokka tutustumaan museoon.  Alle kymmenvuotiaita pojanvesseleitä. Koko ajan äänessä kuin rastasparvi. Välillä Mirkku erotti naisopettajan yksitoikkoiset, komentavat äännähtelyt. Hanhiemo tottelemattoman poikueensa johdossa.

   Taas Mirkku nopeutti kulkuaan. Hän ei halunnut joutua poikalauman keskelle. Sen verran hänellä oli kokemusta museoissa vierailevista koululaisryhmistä. Toisinaan pikkulapset saattoivat lojua lattialla piirustuslehtiöittensä kimpussa. Värilliset tussit sikin sokin ympärillään. Ei ollut hauskaa harppoa heidän ylitseen ja varoa pikkusormia ja alituiseen vääntelehtiviä pikkukehoja.

   Jostakin syystä Mirkku pysähtyi eräässä salissa massiivisen lasivitriinin eteen. Samanlainen kuin muutkin. Esillä pamppuja ja ruoskia. Brechtin silmälasit. Keskitysleirivankien raidallisia vaateriekaleita. Tummansinistä ja harmaata. Mahdoton määrä valkoisia paperiarkkeja seinässä. Sattumalta hän ryhtyi lukemaan erästä niistä. Koko arkillinen tiuhaan kirjoitettua pöytäkirjaa, jonka hän luki huolellisesti alusta loppuun. Itsekään tietämättä miksi.

   Teksti kertoi oikeudenkäynnistä, jota oli pidetty saksalaista puolustusasianajajaa vastaan. Tohtori Joachim. Häntä syytettiin siitä, että hän oli puolustanut nuorta miestä, jota pidettiin yhteiskunnan vihollisena. Mahtoiko olla kommunisti vai juutalainen? Mirkku jatkoi lukemista.

   Sitten alkoi selostus kuulusteluista ja kidutuksista. Yksityiskohtaisesti. Asiallisesti. Pitkä tarkka kuvaus. Arkin alareunassa päiväys ja leima. Mirkku tutki sitäkin. Epäselvä. Valokopio. Sydän jysähteli hitaasti kuin kuolinkellot. Jotakin harmaata leimassa. Pisteitä. Huokoista.

   Huone alkoi huojua. Korvissa oli pumpulia. Lasivitriinit heilahtelivat ja kieppuivat yhä villimmin. Mirkku katsoi jalkoihinsa. Ehti ajatella: Pehmeä matto, ei satu jos kaadun. Poikien sirkutus. Varmaan auttavat sairaalaan.

   Taju petti. Jalat hyytelöityivät ja Mirkku vajosi pehmeälle ja vihreälle kokolattiamatolle. Historian hämärässä huoneessa, menneisyyden hämärään.

32. Unta vai?

   Mirkku oli jossakin ahtaassa käytävässä. Harmaata, hikoilevaa kiveä. Kosteata. Äänet kumahtelivat ja helähtelivät. Avainniput vartijoitten vyötäröllä. Kaukaista valitusta. Sitten suoraa huutoa. Vaimentuvaa vaikerrusta. Mätkähdyksiä, iskuja, vihaista puhetta.

   Kaulus kiristi. Ja takki ja housut. Mirkku katsoi jalkoihinsa. Mustat kiiltävät saappaat, tiukka univormu. Miehen paita kiristi kurkusta. Hänellä oli papereita käsissään. Musta kansio. Tärkeä ja salainen. Huippusalainen. Hänellä piti olla jokin tärkeä tehtävä, mutta mikä se voisi olla näin synkässä kellarissa? Miksi hänellä oli miehen puku?

   Kaikki oli niin todellista ja elävää. Vain siinä oli ristiriitaa, että hän varmasti tiesi olevansa nainen. Vai oliko sittenkään? Mirkku kosketteli karhean asetakkinsa rintamusta, hieman kovemmin. Ennen kuin hän ehti todeta, oliko hänellä rintoja, rautaovi aukeni kirahtaen. Lisää kylmää ja nihkeätä ilmaa virtasi vastaan. Epämiellyttävä haju. Ehkä verta.

   Muitakin miehiä ilmestyi käytävään ja heidän oli määrä astua kellarin ovesta sisälle. Harmaat, huokoiset kiviseinät tihkuivat kosteutta. Pari tuolia, pitkä matala pöytä, oikeastaan laveri, kirkas lamppu. Sekavaa hälinää ja liikettä. Uhkaavia ääniä. Mirkulle tehtiin tilaa ja hän astui pöydän luo. Miehet tervehtivät häntä nostamalla oikean kätensä pystyyn ja karjahtamalla jotakin. Hänkin huiskautti kättään, rennosti ja itsetietoisesti. Tunsi vallan ja oman arvon tunteen. Silti ahdistavaa ja peruuttamatonta.

   Mirkku avasi kansion. Valkoinen kirkas arkki ja siinä asianajajan nimi, Joachim eikä muuta, sekä selostus rikoksesta. Mies oli ryhtynyt puolustamaan erästä sellaista, yhteiskunnan vihollista, ja vielä toistuvista varoituksistakin huolimatta hän oli puolustanut tuota nuorukaista. Kysymyksessä ei ollut oma poika, ei edes sukulainen. Miksi oli jatkanut puolustamista, vaikka tiesi itsekin joutuvansa vaaraan? Kai yleisinhimillisistä syistä?

   Yhtäkkiä oli edessä asianajajan valokuva, samoin sen nuoren miehen. Uskomattoman hauskannäköisiä ja komeita. Viehättäviä. Ei kun inhottavia. Välillä oli sekavia katkoja. Mirkku oli olevinaan kesämökin saunassa. Katseli alastonta ruumistaan. Vaaleanpunaista ja avutonta. Suojatonta.

   Jälleen takaisin kellariin. Papereista jotenkin ilmeni, että Mirkku itse oli ilmiantanut nuoren miehen. Repiviä inhon ja raivon tunteita. Kauhua, ehkä syyllisyyttäkin. Nuorta miestä ei näkynyt missään, vaikka Mirkku kuinka yritti katsella ympärilleen. Kurkotella ihmisten päiden yli. Nähtävästi hän oli viereisessä sellissä. Mirkku aikoi lähteä sinne, mutta hänen piti ensin suorittaa se tehtävä, jonka vuoksi hän oli tähän huoneeseen tullut.

   Puristaen kansiota kädessään hän astui matalan pöydän luo. Ympärillä oli hyytynyttä verta, pisaroita pitkin lattiaa, pitkin seiniä. Pieniä, epämääräisiä, huokoisia pisteitä harmaalla hämärällä pinnalla. Jotakin tuttua? Jotakin yököttävää, inhottavaa. Se kouraisi sydänalasta ja vatsanpohjasta saakka. Mirkun teki mieli koskettaa housujensa etumusta. Oliko hän todella mies?

   Miehet hälisivät ja kehottivat häntä tekemään jotakin. Annettua tehtävää tietenkin. Matalalla pöydällä lojui asianajaja. Alasti verissään. Mustaa ohutta karvaa selässä ja pakaroissa. Tahmeassa veressä kaikki. Myös niska ja pää. Käsivarret. Ehkä vatsapuolikin. Hengissä koska liikahteli ja vaikeroi.

   Sellissä olevat sanoivat, että kuulusteltava saattoi itsekin olla sellainen, poikkeava, koska hän oli niin sitkeästi puolustanut nuorukaista ja yrittänyt saada tälle puolueetonta oikeudenkäyntiä ja armahdusta.

   Mirkulla välähteli kauhistuttavia mielikuvia siitä, että hän itse oli kavaltanut nuorukaisen, jotta häntä ei epäiltäisi jostakin epänormaalista. Ilmitulon pelko jäyti ja jäyti tässäkin tilanteessa. Kauhu.

   Miehillä oli virtahevon nahasta valmistettu ruoska, jolla he vuoron perään pieksivät uhriaan. Lopettivat välillä ja tiukkasivat häneltä joitakin nimiä. Mirkku terästi kuuloaan. Keiden nimiä? Ei kai vaan hänen? Kuulustelijat ojensivat ruoskaa Mirkkua kohti ja käskivät häntä jatkamaan. Mirkku ryhdistäytyi, näytti kansiotaan ja väitti, ettei hän millään voi laittaa tärkeitä papereitaan veriselle lattialle. Ei minnekään, koska ne likaantuisivat. Siis ei käy.

 - Miten niin ei käy? Onko teillä sitten jokin erityinen syy kieltäytymiseenne? Mikähän se voisi olla?

   Seuraavassa välähdyksessä Mirkku huomasi ruoskivansa laverilla makaavaa veristä myttyä raivokkaasti. Mies ei enää vain huutanut. Hän kirkui epäinhimillisellä äänellä. Mirkku jatkoi ja jatkoi. Kaikkialla punaisia pilkkuja harmaalla, huokoisella pinnalla. Ihosta ei paljon jäljellä. Ei voitaisi tehdä lampunvarjostinta. Huokoiset täplät, veri, oksennus. Ja HUUTO!

33. Sairaalassa

   Mirkku heräsi ja huusi ja kirkui. Katkeamatta. Välittämättä äänihuulten rikkoutumisesta. Niinhän kiljuttiin pelikentän laidalla. Ääni rikki. Katkesi hetkeksi. Taas alusta. Hoitajat ja lääkärit juoksivat. Pitelivät hänestä kiinni ja yrittivät sanoa jotakin rauhoittavaa. Mirkku kirkui väliin vain yhtä saksalaista sanaa, jonka hän oli lukenut paperiarkista museossa. Siinä oli lukenut, että asianajaja kirkui.

 - Schreien! SCHREIEN! SCHREII...

   Ihmisiä hääri ympärillä. Äsken mustapukuisia, nyt valkopukuisia. Antoivat rauhoittavan piikin.

   Taas samaa unta taikka sen loppuosaa. Mirkku avasi silmänsä ja kirkui. Kisun kauhistuneet kasvot erottuivat muitten joukosta. Miten hänkin oli tänne joutunut? Kellariin?

 - Miten sinäkin olet täällä Kisu?

 - Hyvä. Tunnet sentään minut. Totta kai olen täällä luonasi. Kun saavuin museolle, minulle kerrottiin, että sinut oli viety Pyhän Marian sairaalaan. Olit saanut pyörtymiskohtauksen. Museon vahtimestari sanoi...

   Kuullessaan sanan "museo" Mirkku alkoi taas huutaa. Hänen päänahkaansa kihelmöi. Hän ei uskaltanut päästää yhtään ajatuksen puolikastakaan aivoihinsa. Ne olivat täynnä kuumia kipupisteitä. Sellaiset sanat kuin "museo", "kellari" tai "schreien" laukaisivat heti kauhutunnelman. Hän koetteli kädellään takaraivoaan. Kostea. Onko se verta?

 - Et sinä loukannut itseäsi mitenkään. Siinä oli alla pehmeä matto. Ei sinussa ole mitään vikaa, fyysisesti. Ethän vain enää huuda. Se on aivan kauheata kuultavaa. Ei sinulla ole mitään hätää. Pian olet kunnossa.

 - Kisu, älä jätä minua tänne yksin. Älä lähde pois. Anteeksi, jos sanoin sinulle jotakin rumaa.

 - Älä nyt sellaisia muistele. Kaikki on hyvin. Jään tänne koko yöksi. Lääkäristäkin se olisi parasta. Jotta rauhoittuisit. Nyt sinulle annetaan jotakin lääkettä. Aamulla näyttää kaikki paremmalta.

   Mirkku puristi lujasti Kisun kättä. Sai piikkinsä ja nukahti.

   Aamulla potilas pääsi sairaalasta, kun Kisu lupasi toimittaa ystävänsä heti takaisin, jos paniikkikohtaukset uusiintuisivat. Antoivat jotakin rauhoittavaa mukaan. Kehottivat Mirkkua menemään psykiatriseen tutkimukseen heti Suomeen tultuaan.

   Yö oli sujunut kohtalaisen hyvin unilääkkeen avulla. Mirkku oli hiljainen, rauhallinen, turta ja kummastunut. Ei uskaltanut ajatella yhtään mitään. Toisteli vain välillä joitakin turvallisia sanoja, kuten ”sää”, ”mehu” tai ”kiitos”, ettei Kisu olisi pelästynyt hänen vaitiolostaan:

 - Ei mennä vielä hotelliin. Kävellään ja istutaan jossakin ulkona. Tekee mieli kahvia. Syödään jotakin. Ontto olo. Jutellaan. Haluan kertoa sinulle...

 - Ei sinun tarvitse kertoa mitään. Koeta unohtaa koko asia. Tai kerrot vasta Suomessa. Jos taas alat huutaa, minun on pakko toimittaa sinut sairaalaan. Eivät ihmiset sellaista käytöstä ymmärrä. Hätääntyvät.

 - En minä enää menetä malttiani, mutta minun on pakko kertoa sinulle. Se painajaisuni, vai mikä se olikaan, koskee sinuakin. Ja Paavoa. Aion kertoa sen hänelle myös.

   Naiset kävelivät ja istuivat välillä puistossa tai jonkin ravintolan terassilla. Mirkku puhui ja kertoi. Hän selosti koko kauheuden niin tarkkaan kuin muisti. Piti välillä taukoa, kun muisteleminen tuntui ylivoimaiselta, mutta jatkoi sittenkin.

  Hänen oli kestettävä tämä ja hän tiesi että kestäisi. Nyt. Rauhoittavat lääkkeet olivat käsilaukussa, mutta ei hän niitä tarvinnut.

   Kisu kuunteli todella kauhistuneena. Aivan yökötti. Se tarkka kuvaus. Hän ei uskaltanut arvailla, mitä se voisi olla. Untako vai jotakin kummaa muistumaa jostakin. Luetuista kirjoista, ehkä jo unohtuneista. Aikavallin murtumista? Mirkku ei myöskään osannut antaa tapahtuneelle mitään järkevää selitystä.

 - Uskotko jälleensyntymiseen ja karmaan? Jospa se kiduttaja on syntynyt uudestaan minun hahmossani? Kaikki se tapahtui ennen minun syntymääni. Nyt hän on joutunut maksamaan sakkoa rikoksistaan. Sovittamaan niitä sillä tavalla, että hän saa kokea hyljeksimistä ja tuskaa avioliitossaan homon kanssa.

   Kisu ei tohtinut sanoa siihen mitään. Olihan maailma täynnä ihmeellisiä ilmiöitä. Jo tämäkin todellisuus. Miksi ei sitten voisi tapahtua vielä sitäkin hämmästyttävämpää.

   Yhden asian Mirkku vain tiesi varmasti. Koskaan hän ei enää olisi sama ihminen kuin ennen tätä kokemusta.

 - En tiedä, mikä tarkoitus tässä piilee, mutta aion tehdä jotakin niitten hyväksi, joita syrjitään erilaisuutensa vuoksi. Uskonnon, rodun tai seksuaalisen käyttäytymisen alueella. Onko teillä jotakin yhdistystä, jossa heteroillakin olisi auttamistehtävää?

 - Uskoisin, että teitä tarvitaan, ainakin valistustyössä. Siellä yhdistyksessähän minä Paavonkin tapasin. Nyt siitä kai voi kertoa. Kokouksia pidetään ainakin Helsingissä. Paavo ei muuten ole vielä löytänyt omaa identiteettiään. Hän horjuu kahden maailman välillä. On aika irrallinen kummassakin yhteisössä. Hakee vasta paikkaansa.

   Kisu itse koki olevansa tällä hetkellä kokonainen. Kokonaisesti lesbo. Oli tuntenut niin jo kauan. Hän oli mennyt naimisiin hyvin nuorena. Lapsia ei tullut. Asuivat yhdessä vain pari vuotta. Mies oli löytänyt toisen, naisellisemman. Ei Kisu ollut ottanut sitä kovin pahakseen eikä pyydellyt toista palaamaan. Oikeastaan se oli helpotus. Kokeiluja saman sukupuolen kanssa hänellä oli ollut jo opiskeluaikana. Se oli vain niin hankalaa ja vaarallista. Ilmitulemisen pelko oli suuri. Sentään löytyi samantyyppisiä, kun vain jaksoi varovaisesti kysellä ja tunnustella maaperää.

 - Yritin kyllä löytää parannuskeinoa "sairauteeni". Pari vuotta juoksin alvariinsa terapiassa ja pengoin lapsuuttani. Sitten keksin turvakseni avioliiton. Kaikesta yrittämisestä oli vain se seuraus, että taipumus yhä säilyi ja kiusasin Kale-parkaa nuivalla avioelämällä.

   Myöhemmin hän oppi tietämään, ettei se ollut sairaus, sen paremmin kuin punatukkaisuus tai sinisilmäisyyskään. Hänen oli vain hyväksyttävä nämä piirteet itsessään ja toivottava, että muutkin käsittäisivät hänen erilaisuutensa. Aviomies ei ollut ymmärtänyt asiaa tältä kannalta. Kale vainosi vielä pitkään entistä vaimoaan. Alkuaikoina Kisu joutui moneen kertaan muuttamaan työpaikkaa ja asuntoa.

34. Kotiin

   Illalla he palasivat hotelliinsa. Sängyt olivat tietenkin yhä vierekkäin, koska Kisukaan ei ollut edes käväissyt majapaikassa, vaan oli viettänyt koko yön sairaalassa. Hän aikoi ruveta rytkyttelemään omaa vuodettaan erilleen, mutta Mirkku esti sen.

 - Älä hupsi hyvä ihminen. Mitä sillä enää on väliä. Olen minä kokenut kauheampaakin.      

   He asettuivat makuulle. Mirkku kääntyi ystävättäreensä päin ja ojensi kätensä.

 - Voisitko pitää minua kädestä kunnes nukahdan? En usko, että painajainen toistuu, mutta on kuitenkin turvallisempaa, kun rakas ystävä pitelee minusta kiinni.

   Kisu piti hänen kättään omassaan, kunnes Mirkku oli rauhallisesti nukahtanut. Sitten hän varovaisesti kääntyi selin. Hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän ihmetteli elämän rikkautta ja armollisuutta.

   Vihdoin Suomessa. Lentokentältä Mirkku soitti kotiin. Paavokin oli siellä ja lupasi tulla asemalle vastaan.

 - Minulla on kauheasti tuliaisia. Sinullekin. Ei tavaraa, mutta kummallista kerrottavaa. Et ikinä usko, mitä olen matkan aikana kokenut.

   Kisu saatteli Mirkun pohjoiseen lähtevään junaan. Mielessään hän oli valmistautunut lopulliseen eroon. Sekin olisi vain hyväksyttävä. Mirkku halasi lämpimästi ystäväänsä.

 - Tulethan oikein pian käymään meillä päin? Voit asua meidän vierashuoneessa. Meillä kolmella, Paavolla, sinulla ja minulla, tulee varmaan olemaan erittäin mielenkiintoisia ja hedelmällisiä keskusteluja. Soitellaan.

   Hoh hoh. Lopultakin junassa matkalla kotiin. Kun ei vain mitään estettä enää ilmaantuisi. Mirkku koetti keskittyä lehden lukemiseen. Ihana päästä kotiin.

   Vielä pari asemanväliä. Silloin joku tervehti häntä. Ilahtuneena. Mauri oli menossa ravintolavaunuun. Hän pyysi saada istuutua seuraan.

 - No jo vain. Ole hyvä. Kyllä se vaan passaa.

   Mirkku olisi mieluummin istunut omassa rauhassaan. Hän kaipasi lepoa rasittavan matkansa ja kokemuksensa jälkeen. Ei kehdannut kieltääkään. Mauri näytti haluavan puhekumppania. Hän oli tulossa vaimonsa siunaustilaisuudesta. Tämä oli haudattu syntymäseudulleen. Hän oli ollut kauan mielisairaalassa. Jo vuosia. Ihmiset olivat ihmetelleet, miksi mies ei ottanut eroa, kun paranemisestakaan ei ollut mitään toiveita.

   Mauri ei ollut voinut jättää vaimoaan. Sittenkään. Eihän hänellä ollut ketään muutakaan. Vaimon isä ja sisar asuivat nykyään toisella puolen Suomea. Heistä oli selvästi kovin vaikeata käydä tapaamassa Annelia. Niin oli Mauristakin. Herätti liikaa raskaita tunteita. Sääliä. Silti hän oli vieraillut varsin usein sairaalassa. Yritti välillä jopa pitää vaimoaan kotona. Otti siksi ajaksi virkavapaata. Ei se tahtonut onnistua. Useimmiten Anneli ei edes tuntenut häntä. Saattoi raivostua ja hyökätä kimppuun.

   Oli kauheata, kun iloisesta, terveestä, nuoresta naisesta tulee  vähitellen aivan toinen ihminen. Lapsettomuudenkin Anneli oli ottanut hyvin raskaasti. Syyllisti itseään. Muuttui epäluuloiseksi ja kireäksi muukalaiseksi. Oli vieras ja pelottava.

   Mies ei vain pystynyt ottamaan eroa. Ei sellaisia asioita osannut järjellä selittää. Onko se vain velvollisuuden tuntoa vai sääliä vai yleensä lähimmäisenrakkautta? Niin hän kuitenkin menetteli. Sellaiseksi muodostui hänen elämänsä. Kaiken tämän haikeuden keskellä tuntui sittenkin hyvältä, että hän oli hoitanut osuutensa parhaan kykynsä mukaan.

   Mauri ehdotti, että he ottaisivat taksin asemalta, mutta Mirkku esteli.

 - Kiitos vain, mutta Paavo tulee minua vastaan. On niin hurjan paljon tavaroita.

 - Jaaha, tavataan sitten töissä maanantaina. Oli oikein kiva jutella. Hei.

 - Niin tosiaan oli. Hei vaan. Moi.            

                                        XXX

          II  PYHÄ SEBASTIAN

1. 1.Napakymppi       

   Kaksi konstaapelia istui pöydän takana ja katseli varsin vaihtelevin ilmein edessään istuvaa nuorta naista. Tavallisen näköinen, ruskeat kaulalle riippuvat hiukset. Hieman epäjärjestyksessä. Niistä ei varmuudella pystynyt sanomaan, pitikö olla jakaus vai ei. Ja missä kohdassa. Jakaus alkoi lupaavasti otsatukan takaa, mutta hukkasi sitten suuntansa. Kiemurteli.

   Tyttö sen sijaan ei kiemmurrellut. Hän istui rauhallisena, kädet helmassa ja katse itsepintaisesti luotuna suureen kirjoituspöytään hänen ja poliisien välissä. Pureskeli silloin tällöin kuivaa alahuultaan.

 - Oletko varma, ettet halua enää kahvia? Tai voileipiä?

   Nainen vain pudisti päätään. Hiukset hieman heilahtivat. Sitten taas liikkumattomuus.

 - Missä helkutissa se Riiveri viipyy? Sanoi joutuneensa ruuhkaan Porvoon tiellä. Miten se näin kauan kestää?

   Poliisit alkoivat selvästi hermostua tilanteesta. Jotakin tehdäkseen nuorempi ryhtyi ottamaan pidätetyn henkilötietoja.

 - Nimi?

 - Tupu Oksanen.

 - Mikä se sellainen nimi on? Tupu?

 - Tuija Oksanen.

 - Koko nimi?

 - Tuija Marjaana Oksnnn

   Tuntui, että Tuija jo tässä vaiheessa kyllästyi vastailemiseen. Poliisi kirjoitti nimet huolella paperille. Myös nimen Tupu.

 - Syntymäaika ja -paikka?

   Toinen poliiseista keskeytti.

 - Emmekö sittenkin odota Riiveriä? Outo tapaus. Tytön ei tarvitse vastata, jollei halua.

 - Kai sitä nyt henkilötietoja voi kysellä. Mitä haittaa siitä olisi? Sittenhän ne on Riiverillekin valmiina, ettei sen tarvitse ruveta rähjäämään. Siis syntymäaika?

 - 13.12.19xx. Höltänkangas.

 - Missä se sellainen paikkakunta...?

   Kyseleminen keskeytyi, sillä varatuomari Kaija Riiveri astui huoneeseen. Näyttävästi, kuten hänen tapansa oli. Otti heti koko huoneen hallintaansa. Oli siellä sitten kunnon kansalaisia tai rikollisia. Paatuneitakin.

 - Teidänhän piti odottaa minua. Okei, olen Kaija Riiveri, hän sanoi ojentaen kätensä nopeasti tytölle. - Isänne soitti Kreikasta. He haluavat minut puolustusasianajajaksenne. Olen parhaita puolustajia näillä seuduilla. Sen tähden he minua tähän tehtävään pyysivätkin.

   Tyttö ei kohottanut päätään, mutta ojensi kätensä asianajajalle, joka tunsi sormiensa välissä velton, aran ja vetäytyvän otteen. Poliisit vilkaisivat toisiaan. He tiesivät, ettei Riiveriltä ainakaan itseluottamusta puuttunut. Lyhyehkö pyylevä nainen. Tummat lyhyet hiukset. Yksikään hius ei ollut epäjärjestyksessä. Ei sittenkään, vaikka hän oli joutunut kovalla kiireellä ajamaan tänne nykivässä ja hermoja raastavassa liikenteessä.

 - Otetaanpa alusta. Siis nimi, syntymäaika ja -paikka?

   Kun nuorempi konstaapeli oli saanut sanottua syntymäajasta joulukuun 13. päivän, hän aivan yllättäen lisäsi yrittäen kai keventää tunnelmaa:

 - Joulukuun 13. Siis jousimies. Sehän sopii eli oikeastaan jousinainen. Heh.

   Kaija Riiverin katseen jälkeen miesparka, jolla oli todella kunnianhimoisia unelmia tulevaisuuteensa nähden, toivoi, että hän olisi ollut vähintään Porvoossa tällä hetkellä.

 - Onko minun huumorintajussani jotakin vikaa? Vai teidän? Antaa puujalkavitsien olla. Tämä juttu ei ole mikään leikin asia. Jatketaan.

   Molemmat poliisit näyttivät tosi noloilta. Vanhempi katsoi ärtyneenä virkaveljeään. Pitäisi mokoma suuren suunsa pienemmällä. Muutenkin hankaluuksia tuon kivikasan kanssa.

   Kaija Riiveri oikaisi jo muutenkin suoraa ryhtiään. Olisi oikaissut solmiotaankin, jos hänellä olisi sellainen kaulassaan ollut. Hän todella välistä käytti kravattia liituraitatakkinsa somisteena. Hän oli päättänyt pärjätä miesten maailmassa. Ja hän pärjäsi.

   Riiverin puhuessa tyttö oli nostanut varovaisesti päätään. Loi nopean silmäyksen puolustajaansa. Teki arvioita, joista oli jopa vaikutusta kummankin naisen myöhempiin vaiheisiin.

   Kuulustelu jatkui. Todettiin, että poliisit olivat saaneet kutsun jousiammuntahallille iltapäivällä kello 17.23. Siellä oli tapahtunut vakava onnettomuus. Ambulanssi oli jo hälytetty. Vahtimestari oli istunut takahuoneessaan puhelimessa. Oli selittänyt vaimolleen, miksi hän myöhästyisi päivälliseltä tänään. Saman puhelun aikana hän selvitteli syitä myös aikaisempiin töppäyksiinsä. Puolisot olivat päässeet vasta edellisen kesäkuun tapahtumiin, kun eräs asiakkaista, Teemu, ryntäsi kauhistuneena huoneeseen ja käski heti soittaa sairasauton ja poliisit.

   Teemu oli tullut työkaverinsa Puten kanssa hallille ampumaan,  kuten heidän tapansa oli. Joka tiistai. Hallissa oli sillä hetkellä ollut vain nuori nainen, jonka he olivat ennenkin nähneet siellä. Hyvä ampumaan. Nyt tyttö oli jo keräilemässä varusteitaan. Miehet, tai oikeastaan Putte, olivat huomanneet, että taulussa oli mahtavia tuloksia. Putte oli intoutunut kehumaan niitä naiselle:

 - Jopas on nätti tyttö taitava ampuja. Noin näpsäkkä ja hyvän muotoinen. Kuin omenat ikään. Ja loistavat osumat. Oikein napakymppi joukossa. Onnittelen. Onneksi et ole ampunut navan alle. Häh-hä-hä.

   Putte ei ollut totisesti tarkoittanut mitään pahaa. Hän oli aivan tukehtua nauruunsa ja vitsikkyyteensä. Teemu oli kääntynyt selin tonkimaan kassiaan, kun kuului viuhahdus ja kauhea rääkäisy. Putte nojasi seinään ja oli valumassa lattialle. Koko mies sekä hiljalleen lirisevä verivirta. Nuoli törrötti hänen haarojensa välistä. Farkut  olivat jo purppuran punaiset. Verta suihkusi kuin pistetyllä.

   Teemu auttoi kaverinsa makuuasentoon lattialle, mutta ei uskaltanut koskea nuoleen, vaan säntäsi vahtimestarin luo. Tyttö oli kai sillä välin häipynyt. Ei jäänyt laskemaan tuloksia. Poliisit löysivät hänet myöhemmin eräästä lähiseudun baarista. Istui siellä kaikessa rauhassa juomassa kaakaota.

 - Takuulla emme tehneet muuta. Putte on leppoisa kaveri. Ei ikinä  vahingoittaisi ketään. Mitä nyt joskus huuliansa heiluttelee. Karseaa. Se ämmä on pähkähullu.

   Riiveri kielsi tyttöä sanomasta mitään. He puhuisivat sitten kahden kesken. Tupu ei näyttänyt pelästyneeltä, ei katuvalta eikä sellaiselta, joka aikoi ryhtyä puolustelemaan tekoaan. Kai hän sentään kuuli hyvin.

 - Kuulitteko kaiken mitä konstaapeli luki?

   Tyttö nyökkäsi. Rauhallisena.

   Kaija Riiveri oli kokenut lakinainen. Hänellä oli ollut tapauksia, joiden haitari ulottui himomurhaajasta kissanpojan kidnappaajaan. Silti hänellä oli sellainen aavistus, että tästä tulee kimurantti juttu. Ehkä vielä jotain muutakin. Parasta olisi luovuttaa koko homma jollekulle toiselle. Vähemmän pätevälle. Mutta sisuko nyt antaisi myöten. Totta kai pärjään.

2. Rinnat              

   Kuulustelut jatkuivat. Kun Riiveri oli ensimmäisen kerran Tupun kanssa kahden, hän tietenkin alkoi tiedustella syytä noin karmeaan tekoon. Yllätykseksi Tupu vastaili aivan auliisti kysymyksiin. No edes tämä helpotus. Ei tarvinnut ainakaan lypsää tietoja. Onneksi tyttö ymmärsi pitää suunsa kiinni muitten aikana. Mikä sitä oli oikein riivannut?

   Tupu selitti syyksi, että hän suuttui Puten letkautuksista. Halusi antaa kunnon opetuksen.

 - Tottahan te tajuatte, ettei kaikkia huulen heittoja kannata ottaa niin haudanvakavasti. Eikä missään nimessä noin vaarallisesti vahingoittaa toista ihmistä. Verenhukka on ollut erittäin suuri. Saa nähdä, selviääkö mies.

 - Hyvä kun kuolisi. Saisi juuri oikean rangaistuksen rivoudestaan.

   Riiveri jo tässä vaiheessa ihmetteli tytön kovuutta. Eikö hän osannut pelätä edes vankilaan joutumista?

 - Siellä olisin ainakin turvassa miesten hävyttömyyksiltä. Naisvankilassa.

   Riiveri arveli, että Tupu oli ottanut jonkinlaisen koviksen roolin suojakseen, ettei joutuisi kokemaan omantunnon tuskia. Kyllä hän varmaan myöhemmin romahtaa.

   Tyttö nojasi pöytään istuessaan Riiveriä vastapäätä. Sitten hän irrottautui pöydän reunasta ja katsoi alas helmaansa. Asianajaja odotti, mitä tapahtuisi.

 - Minulla ei juuri ole rintoja. Ne ovat hyvin pienet. Kun saan tienatuksi enemmän rahaa, menen leikkaukseen. Rinnat otetaan kokonaan pois etteivät houkuttele.

   Riiveri säpsähti. Poskia poltti. Mikä tuo nainen oikein oli? Huomasiko se? Puolustusasianajaja risti käsivartensa liituraitajakun päälle. Karkean ja jäykkäkankaisen. Tunsi silti sen alta proteesin. Leikkaus. Siitähän hän juuri oli toipumassa. Tehty jo viisi vuotta sitten. Parantunut, mutta toipuminen kesken. Henkinen, elämään virkoaminen naisena.

3. Syväporausta

   Tupu alistettaisiin psykologiseen tutkimukseen. Tai yritettiin alistaa. Ei tullut mitään. Kolmea taitavaa ja kokenutta psykologia käytettiin näytillä. Tupu ei olisi suostunut ottamaan heitä edes vastaan, ellei Riiveri olisi luvannut olla läsnä. Kaksi naista ja yksi mies koetti parhaansa mukaan saada tyttöä puhumaan. Ei pienintäkään tulosta. Tupu istui rauhallisena paikallaan katse maahan luotuna. Sitten hän sanoi:

 - Puhun vain Riiverin kanssa.

   Ammatti-ihmiset katselivat Kaija Riiveriä arvioiden ja arvostellen.

 - No olkoon sitten toistaiseksi. Kutsukaa meidät sitten paikalle, kun tyttö suostuu kommunikoimaan kanssamme.

   Varatuomari selitti, että hän ei missään tapauksessa halunnut astua asiantuntijoitten varpaille. Päin vastoin, hän halusi hoitaa vain pelkän kuulustelun ja puolustuksen. Tietysti on hyvä, että hän saa selville taustoja ja tuntemuksia, mutta hän ei tahdo eikä uskalla ottaa vastuuta psykiatrisesta käsittelystä. Tarpeeksi hankala tapaus jo muutenkin.

   Tupu suhtautui juuri yhtä ynseästi vanhempiinsa. He olivat palanneet ulkomaanmatkaltaan, mutta tytär ei osoittanut mitään kiintymystä heitä kohtaan, vaikka nämä olivat valmiit suuriin taloudellisiin uhrauksiin hänen vuokseen. Tyttö kieltäytyi tapaamasta äitiään ja isäänsä.

 - Ettekö sentään äitiänne? Tai vain isää?

 - En kumpaakaan. En kestä heidän seuraansa nyt.

   Riiveri tapasi vanhemmat. Hämmästyi vastakohtaisuutta isän ja äidin käyttäytymisessä. Isä Ensio oli revetä epätoivosta ja surusta. Puhui ja pälpätti. Puhkesi välillä kyyneliin. Tiukkasi Kaijalta, oliko tämä sittenkään paras mahdollinen. Oliko muita pätevämpiä? Voisiko kaksi tai kolme puolustusasianajajaa hoitaa jutun tehokkaammin? Onko sellainen sallittua? Entä Tukholmasta joku? Rahalla ei ollut väliä. Kohtuullisen varakas liikemies. Menestyvä mattofirma. Aloittanut täysin tyhjästä, mutta nyt monta työntekijää.

   Isä oli pienehkö ja pönäkkä. Hikihelmet otsalla. Pyyhki niitä alituisesti suurella nenäliinallaan, johon hän vähän väliä myös niisti paksua, tattimaista nenäänsä, jossa oli auenneita ihohuokosia. Turisutti kunnolla ja jatkoi hyppelehtivää keskusteluaan. Hiekanruskea litteäksi nuoltu tukka. Sinertävät suonet risteilivät poskilla. Silmät kosteat ja niin surulliset.

   Sylvia Oksanen muistutti lähinnä Maija Poppasta. Heinäseiväs, jolla oli kieltämättä sangen muodikkaat vaatteet. Kalliita koruja ja runsaasti. Suuri musta taiteellinen nuttura, joka pyrki vetämään koko pään takakenoon. Ei oikeastaan sopinut hänelle, sillä hiusraja oli epätasainen. Mustia teräviä niemekkeitä. jopa ruskeita laikkuja kuin saaria niemien välissä.

   Jäykkä ja vähäpuheinen. Ei yrittänytkään saada suunvuoroa. Pidättyväinen, ehkä myös varovainen. Ei ainakaan näkyvästi ilmaissut huolestumistaan. Kummallista, sillä hän oli ammatiltaan laulajatar. Tottunut tulkitsemaan tunteita. Tietysti vain toisten kirjoittamia ja säveltämiä.

   Klassisen musiikin laulajan pitääkin kuulemma ilmentää koko tunneskaala pelkästään laulullaan ja silmillään, jollei hän kerran ollut mikään näyttelevä oopperatähti. Sylvia ei tosin tällä hetkellä purkanutkaan surua laulullaan. Eihän se olisi sopinutkaan täällä poliisilaitoksen tiloissa, mutta eivät hänen silmänsäkään niin kovin suuria tunteita osoittaneet. Kalan silmät. Kylmät ja kyllästyneet.

4. Jaska-parka

   Riiveri ehdotti, että Tupu pyytäisi ystäviään käymään häntä tervehtimässä. Siitä kohtaamisesta voisi taas tehdä johtopäätöksiä tytön outoon tekoon.

 - Ei minulla ole yhtään ystävää enkä edes halua sellaisia. Niistä on vain harmia. Sekoittavat asioita.

 - Entä joku työtoveri?

   Tupu näytti melkein harmistuneelta ja sitten huolestuneelta. Hän ei halunnut tavata heitäkään.

   Riiveri haastatteli työnantajaa ja muuta henkilöstöä suuressa laboratoriossa, jossa Tupu oli työskennellyt jo kaksi vuotta. Hänhän oli vasta 22-vuotias, joten kovin pitkää karriääriä ei häneltä voinut odottaakaan.

   Työntekijänä Tupu oli ollut ihan tyydyttävä. Ahkera ja huolellinen. Suoritti kaikki tehtävät vastustelematta. Istui oman pöytänsä ääressä ja poistui vain, jos tehtävä sitä aivan ehdottomasti vaati. Sitä mieltä oli lähimpänä työskentelevä Tiinuska.

 - Kyllä Tuija vastasi, jos häneltä jotakin kysyi. Auttoi myös jos pyydettiin. Harvoin itse aloitti keskustelun. Ei ainakaan jollei se koskenut työtä.

   Kaksi tapausta oli herättänyt osastopäällikön kummastusta, kun hän nyt niitä tarkemmin muisteli. Melkein heti kun Tuija oli tullut työhön, hän pyysi, että hänet siirrettäisiin eri paikkaan huoneessa, suuressa salissa. Oli valittanut, ettei pysty keskittymään, kun ympärillä touhusi äänekkäitä miestyötovereita, jotka häiritsivät kesken tarkkojen mittausten. Ei johtaja ollut sellaista huomannut, mutta siirsi Tuijan kuitenkin erilleen nurkkapöytään, jolloin hänellä oli kaverina vain se Tiinuska. Hiljainen, kiltti tyttö.

   Toinen tapaus oli jo vakavampi. Saattoi olla, että pomo oli arvioinut tilanteen väärin. Hän joutui kehottamaan erästä nuorta miestä, Jaska Korhosta, vaihtamaan eri huoneeseen, koska Tuija väitti, että mies kiusasi naisia, nipisteli heitä ja puhui sopimattomia.

   Mies itse oli puolustautunut sanomalla, että hän oli vain joskus kutsunut naisia herkullisiksi namupaloiksi. Nipistelyyn hän ei ollut ikinä syyllistynyt. Pelkkää panettelua.

   Johtaja sijoitti kuitenkin miehen varmuuden vuoksi toiselle osastolle, jossa tämä ei ollenkaan viihtynyt, vaan otti lopputilin. Työttömyysaikana. Tätä johtaja piti varsin ikävänä välikohtauksena. Pahoitteli mielessään, että oliko hän sittenkin menetellyt epäoikeudenmukaisesti.

   Juuri kun Riiveri oli lähdössä laboratoriosta, nuori nainen lähestyi häntä. Vakava ja epäröivä.

 - Anteeksi, että häiritsen, mutta minulla olisi jotakin kerrottavaa Tuijasta. En tiedä, onko se tärkeätä.

 - Minä voin ratkaista sen puolen asiasta. Kerro toki.

   Riiveri kaavaili mielessään, että hän ehkä voisi rakentaa puolustuksensa sille käsitykselle, että herkkä ja haavoittuvainen nuori nainen liian helposti järkyttyy karkeasta leikinlaskusta ja kokee isokokoiset raavaat miehet autiossa, kolkossa ampumahallissa uhaksi turvallisuudelleen.

5. Mäyräkoira

   Nainen lähti yhtä matkaa kadulle. Riiveri tarjosi hänelle pullakahvit eräässä baarissa, vaikka kiire painoi jo päälle. Nainen esitteli itsensä Raija Riihivaaraksi. Oli tullut samanaikaisesti työhön kuin Tuijakin. Heidät työntekijät oli melkein heti kutsuttu erään esimiehen syntymäpäiville. Ne vietettiin omakotitalossa Laajalahdessa.

   Suuri talo ja upea puutarha. Sää oli kaunis, joten kaikki oleskelivat pihalla. Raija oli istunut puutarhapöydän ääressä Tuijaa vastapäätä. Tuolit olivat matalat ja takakenossa. Tuija piti oikeassa kädessään mehulasia ja vasenta kättään hän riiputti istuimen yli nurmikolla. Ihanaa valkoapilaa. Pehmeätä ja viileää. Sireenit tuoksuivat ja pihassa oli vielä...

 - Jaaha. Entä Tuija?

 - Pöydän luona seisoi pari nuorta miestä. Toinen oli Veki ATK:sta ja toinen oli. Kas kun en muista. Olisiko se ollut Masa? Ei kun...

 - Jassoo. Entä Tuija?

   Riiveri vilkaisi kelloaan. Voi taavetti tätä jahnuamista. Perusteellinen todistaja jatkoi selostustaan.

 - Tuija ei ollut vielä huomannut mitään. Oli kai ajatuksissaan. Minä kyllä huomasin, että perheen mäyräkoira Akseli alkoi nousta ylös pitkin Tuijan paljasta käsivartta. Se seisoi takajaloillaan, nojasi mahaansa Tuijan käteen ja aloitti askartelut. Ylen kiihkoisasti.

   Raija näytti hieman hämmentyneeltä tästä seksin kuvauksestaan.

 - En käsitä, miksei Tuija heti hoksannut mitä oli käynnissä. Veki ja se, olikohan se sittenkin Sakari, näkivät tapauksen ja alkoivat nauraa höröttää. Veki sanoi kuuluvalla äänellä, että nyt on Akseli taas päässyt panemaan parastaan. Muutkin kuulivat sen ja nauroivat. Silloin vasta Tuija huomasi, että he nauroivat sille koiralle. Ja hänelle.

   Raija haukkasi välillä suuren palan pullaa. Kahvia päälle. Yskimistä.

 - Entä mitä Tuija teki?

 - Se siinä olikin kummallista. Tuija suuttui kauheasti. Hyppäsi pystyyn, heitti koko lasillisen mehua Akselin päälle. Onneksi se ei ollut kuumaa kahvia. Sitten Tuija juoksi lähellä savuavalle grillille, sieppasi pitkäpiikkisen haarukan käteensä ja syöksyi koiraa kohti.

   Kaikki muut olivat jäykkiä kuin patsaat paitsi se mäyräkoira. Se älysi heti, että nyt on hengestä kysymys. Se paineli maha maata viistäen leikkimökin alle. Mahtui sinne. Tuija poukkoili mökin ympärillä haarukka koholla, kuin raivostunut naispaholainen hiilihankonsa kanssa. Kukaan ei sanonut mitään. Tuija pudotti aseen kädestään, haki laukkunsa ja lähti. Ei edes hyvästellyt päivänsankaria.

   Raija vaikeni. Odotti.

 - Toivottavasti tästä on apua puolustukselle?

   Riiveri kiitteli ystävällisesti avusta.

 - Lähdenkö heti antamaan lausunnon poliisilaitokselle? Raija kysyi toivorikkaana. Oli kai seurannut poliisisarjoja telkkarista.

 - Kiitos, ei tarvitse vielä tässä vaiheessa. Palaan ehkä myöhemmin asiaan jos tarvetta ilmenee.

   He erosivat ja Riiveri ajatteli, ettei hän suurin surminkaan päästäisi tuollaista kertomusta todistajan aitioon. Toivottavasti Raija ei innostu puhumaan syyttäjän edustajille Akselin tapauksesta. Siinä kaikkosi Kaijalta puolustuspuhe taivaan tuuliin, kun raakojen miesten ahdistama hento ja herkkätunteinen uhri jahtaa terävät pistimet kourassaan pientä, avutonta koiraparkaa vakaana aikomuksenaan seivästää koko elukka.

   Vaikka tuomarilla oli jo todella kiire töihin, hänen oli pakko istahtaa puiston penkille. Väsytti niin kummasti. Kengät puristivat ja oikein tunsi, miten jalat turposivat. Musta ministerisalkku oli uskomattoman painava. Eihän hänen tasoisensa varatuomarin sopinut kuljettaa tärkeitä papereitaan kullankeltaisessa muovipussissa, jonka kyljessä komeilisi punakirjaimin: P:n Kauppiaat tai T:n Tehtailijat. Hän ei ollenkaan saisi kantaa näin painavia tavaroita sen leikkauksensa jälkeen. Kädetkin turpoavat ja niitä jomottaa armottomasti illalla.

   Riiveri katseli harmaata arkisen näköistä pulurouvaa, joka taapersi pölisevällä hiekkakäytävällä ja pieniaivoinen pää nytkähdellen nokki sinne tänne. Löysikö edes mitään mainittavaa? Oliko hänkään löytänyt mitään kunnollista tämän juttunsa kannalta? Voi kun Eero olisi tässä. Nyt on pakko jatkaa matkaa. Voi Eero.

6. Kirkkomaalaus

   Tupu ja Kaija istuivat taas kuulusteluhuoneessa. Riiveri oli päättänyt edetä takapakkia, jos nyt niin voi sanoa, tytön lapsuutta kohti. Siispä hän kyseli tällä kertaa tämän harrastuksista.

 - Kertokaapas minulle, miksi aloitte harrastaa niin erikoista lajia  kuin jousiammuntaa.

 - Keksin sen jo opiskeluaikanani. Laborantin työ vaatii suurta tarkkuutta ja keskittymistä. Jostakin luin, että juuri jousiammunta kasvattaa itsekuria ja tarkkaavaisuutta. Niin se tekeekin. On mahtava tunne, kun suuntaa katseensa taulun keskustaan, keskittyy, jännittää jousen, odottaa oikeata hetkeä ja laukaisee. Antaa nuolen lentää maaliinsa. Täysosuma. Hienoa!

   Tupu muuttui vallan kaunopuheiseksi kuvaillessaan tunnelmiaan harrastuksensa parissa. Riiveri mietti, että itsekuria se tyttö tarvitseekin, ettei joka ikisen kiimaisen mäyräkoiran kimppuun ryntää.

 - Mitä muuta voisitte kertoa opiskeluajastanne?

   Tupu muuttui taas hiljaisemmaksi. Kertoi vain, että sielläkin miesopiskelijat olivat käyttäytyneet hävyttömästi. Heitä kaikkia kohtaan. Saisivat siivota suunsa. Törkimykset.

 - Oliko joku erityinen mies tai jokin erityinen lausuma, joka on jäänyt mieleenne?

   Ei Tupu muistanut. Sitä samaa saastaa kaikki tyynni.

   Riiveri kyseli vielä muista harrastuksista. Ei mitään ihmeempää. Luki ja katseli elokuvia, jos ne olivat hyviä ja puhtaita. Sitten kyllä piirtäminen ja maalaaminen. Se vain oli saanut jäädä opiskelun vuoksi. Pitkiä päiviä ja tyttö oli aivan naatti kaiken keskittymisen ja väistelyn jälkeen laitoksella. Kun koko ajan piti olla varuillaan.

 - Taidenäyttelyissä kyllä kävin jos kerkesin. Eräs on jäänyt pysyvästi mieleen. Siinä oli esillä vanhoja kirkkomaalauksia. Aika karmeita tavallaan.

 - Millä tavalla karmeita?

 - Kun niissä oli niin paljon tuskaa ja vääntyneitä kasvoja. Ja puolialastomia ruumiita.

 - Kertoisitteko jostakin maalauksesta erikseen.

 - Niin, siellä oli kuva Pyhästä Sebastianista, joka surmattiin marttyyrina kristittyjen vainojen aikaan. Kauhealla tavalla.

 - Miten? Voitteko puhua siitä?

 - Kyllä voin, sillä myös siitä sain juuri idean jousiammuntaan. Sebastian surmattiin ampumalla häneen nuolia. Moneen paikkaan. Monta nuolta. Viimein hän kuoli.

   Riiveri vaikeni myös. Uskalsiko hän jatkaa? Eikä tämä olisi kallonporaajien tehtäviä? Entä jos sanon jotakin väärää? Vahingoitan tyttöä. Silloin Tupu jatkoi ihan omasta aloitteestaan.

 - Miehellä oli vaate vatsan alapuolella. Navan vieressä oli kyllä nuoli, mutta ei sen alempana. Siellä ei ollut yhtään nuolta. Olisi pitänyt olla. Mies oli varmasti tehnyt jotakin pahaa. Naiselle. Miehet aina tekevät. Ovat pahoja.

 - Eivät sentään kaikki? Entä...?

   Riiveri ei tohtinut jatkaa ja kysyä Tupun isästä. Totta puhuen hän ei välittänytkään udella hänestä. Isä oli vaikuttanut lämpimältä ja tunteelliselta, ehkä kuitenkin ylihuolehtivalta. Sellainen usein ärsyttää nuorta itsenäistyvää ihmistä. Syntyy kaunaisuutta ja aivan turhan päiten.

 - Oikeastaan tämä riittää tältä päivältä. Jatketaan huomenna. Hyvää yötä Tuija.

 - Hyvää yötä itsellesikin, Kaija.

   Riiveristä tuntui oudolta, että tyttö kutsui häntä etunimeltä. Ei ollut edes pyytänyt lupaa sinutella. Oli varmasti huomannut, että varatuomari teititteli täällä kaikkia muitakin, nuoria poliiseitakin, vartijoita, psykologeja, lääkäreitä ja niin edespäin.

   Eri asia olivat haastateltavat ulkomaailmassa. kuten vaikka se Raija Riihivaara. Riiveri ei halunnut oikaista tyttöä, ettei hyvin alkanut asiakassuhde vain lopahtaisi. Sinutelkoon. Hänkin päätti tehdä samalla tavalla tästä lähtien. Saattaa helpottaa kuulusteluja myöhemmässä vaiheessa.

   Teitittely oli Kaijalle kurinpitokeino. Hän ei päästänyt ketään lähelleen. Tunsi oman arvonsa ja halusi, että muutkin sen tajuaisivat. Varatuomari Riiveri. Tehokas ja hyvä. Sangen kuuluisa näillä seuduilla. Kun vain jaksaisi vielä puurtaa. Vasta yli neljänkymmenen. Hohhoijaa.

7. Koti-ilta

    Kaija oli jo pari päivää yrittänyt tavoittaa Eeroa. Ei onnistunut. Soitteli kännykkään. Ei mitään reaktiota. Oliko se hukannut sen? Vaihtanut numeron? Miksei ilmoittanut siitä hänelle? Vai oliko se korjattavana? Virta lopussa, akku tyhjänä. Ei sen tason tyyppi jätä kännykkäänsä virrattomaksi. Hän tarvitsi sitä alin omaan. Sekä työssä että yksityisesti.

   Kaija soitti jopa työpaikalle. Suuri firma, ei pelkoa henkilöllisyyden paljastumisesta. Ei esitellyt itseään ja puhui virallisella äänellä. Käytti oikein Eeron titteliäkin. Henkilöstöpäällikkö. Kotiin hän ei tietenkään voinut soittaa.

   Työstä kerrottiin, että Eero oli tullut lomilta jo maanantaina. Niin kuin muuten pitikin Kaijan tietämän mukaan. Toimistotyttö kysyi, voisiko hän ottaa vastaan viestin.

 - Kiitos ei, soittelen itse myöhemmin.

   Mitä nyt nimeään paljastamaan. Tässä puuhassa oppii ovelaksi. Yksityisestikin. Kumma ettei Eero ole vieläkään ottanut yhteyttä. Nythän oli jo perjantai.

   Heti kotiin päästyään Kaija potkaisi kengät jalastaan ja kuoriutui helpotuksesta huokaisten eroon liituraidastaan ja muusta puristavasta. Lämmitti mikrossa laatikkoa. Ne maistuivat aina samanlaisilta. Nimi vaan muuttui. Tämä näytti olevan jotakin vihannespöperöä. Ei hän jaksanut enää kotona kokata. Hätäisesti söi jotakin työpaikalla tai baareissa. Kävi kahvilla. Itse asiassa asianajaja Riiverin koko elimistö kävi ja surrasi kahvin voimalla.

   Taas hän yritti soittaa matkapuhelimeen. Mykkänä koko vekotin. Noin neljä viikkoa sitten Eero oli ilmoittanut, että hän lähtee lomille. Matkoille. Kaija oli hämmästynyt. Hän oli juuri vähää aikaisemmin ehdottanut, että he lähtisivät yhdessä jonnekin. Kaija kaipasi mielettömästi lomaa. Pystyisi ehkä järjestämään, jos oikein panee töpinäksi. Vaikkapa tutulta lääkäriltä todistuksen työpaineista.

   Eero oli kovasti valitellut, miten hänen on suorastaan mahdotonta saada lomaa tässä vaiheessa. Kaija oli houkutellut häntä mukaansa Lappiin.

 - Niin kauaksi. Mitä me siellä tekisimme?

 - Se on kaunista ja mielenkiintoista seutua ruska-aikaan. Olen käynyt siellä jo monta kertaa. Tiedäthän, että ainoa sisareni asuu Torniossa. Mentäisiin omalla autolla. On vapaampaa liikkua. Lappi on niin valtavan laaja.

 - Ei toki omalla autolla. Liian pitkiä matkoja ajettavaksi. Se vain rasittaa.

 - Voimmehan ajaa vuorotellen tai pistetään auto junaan. Niin monet tekevät.

 - En nyt tiedä. Missä yöpyisimme? Se on kauhean kallista.

 - Onhan niitä lomamökkejä. Ihan tasokkaita.

 - Eivätkä ole mikäli kaverien jutut pitävät paikkansa. Pieniä ja vailla mukavuuksia. Kylmiä, koska lämmityslaitteet aina reistaavat. Silti tuhottoman korkeat hinnat.

   Näin se jatkui, se keskustelu. Kaija houkutteli ja Eero vastusteli. Mikä heidän täällä oli ollessa, suuressa kaupungissa. Tapaavat ja nauttivat yhdessäolosta.

   Kun vain olisikin saanut olla yhdessä, mutta ei se aina ollut niin helppoa.

   Siis melkein kuukausi sitten Eero yhtäkkiä sanoa täräyttää, että hän lähtee lomalle.

 - Minne sinä lähdet?

 - Lappiin. Siellä on niin kaunista tähän aikaan vuodesta.

 - Tekeekö firma sinne jonkin retken vai?

   Se nyt selittäisi kaiken. Huokeata eikä itse tarvitsisi ajaa ja rasittua. Hyvin järjestettyä, kun vain jaksaa sietää pakolliset, unettavat luennot.

 - Ei firman kanssa. Menemme saman tien myös Norjan puolelle. Mahtavat tunturit, loistelias maaruska  ja kimalteleva Jäämeri.

   Tuntui kuin Eero olisi käyttänyt jonkun muun sanoja. Ei hän luonnostaan ollut noin runollinen. Valitettavasti. Sitten Kaija tajusi. Eerohan sanoi, että "menemme".

 - Keiden kanssa sitten aiot matkustaa?

   Eero viivytteli vastaustaan. Juuri samalla tavalla kuin kuulusteltavat Kaijan työmaalla. Yrittävät päästä puhumasta. Pelkäävät aiheuttavansa hallaa itselleen.

 - No Annukan kanssa. Menemme omalla autolla. Ajamme vuorotellen. Voimme yöpyä Vaasassa Annukan veljen luona.

 - Missä muualla yövytte?

 - Pienissä hotelleissa. Ei Annukka halua tuhlata lomamatkaansa joissakin mökkirotiskoissa kituuttamiseen. Vaikka maksaakin vähän enemmän, niin matka on ainakin hintansa väärtti.

   Kaija nieleskeli. Ehkä jo kyyneleitä.

 - Miten sitten sait lomaa, kun se vasta äsken tuntui niin mahdottomalta?

 - Se järjestykin kuin ihmeen kautta. Mattila sieltä myyntiosastolta vaihtoi, kun vähän vihjailin siihen suuntaan. Sain kokonaista kaksi viikkoa, kun on niin pitkä matka. Tulemmekin takaisin idän kautta. Annukan äiti asuu Mikkelissä. On monta kertaa pyytänyt käymään. Tyttäretkin ovat siellä usein lomillaan.

   Vielä anopin luokse vierailulle. Avioeroa suunnitteleva mies. Suunnitellut jo kauan. Yritti ihan tosissaan asua erillään, mutta yksiöitten vuokrat ovat pilvissä. Ei se kannattanut, vaan täytyi palata kiltisti kotiin. Vaikka on niin hankalaa ja kalseata. Avioliitto on pelkkä kulissi. Ei muuta yhteistä kuin kaksi aikuista lasta. Ankeata. Kaijan kanssa on toista. Kaija ymmärtää.

   Kun on kerran hankkinut itselleen kannukset ymmärtämisen jalossa  taidossa, niistä on vaikeata luopua, joten Kaija osasi olla varovainen lausunnoissaan. Puolusteli aina mielessään Eeron käytöstä. Puolustusasianajaja.

 - Missä kummassa se mies oikein kuppaa? Miksi se ei soita? Onko jotakin tapahtunut? Ei sentään, sillä onhan hän ollut työssä ihan normaalisti. Entä kotona?

   Annukka oli fysioterapeutti. Voimisteli ja kuntoili. Aerobic ja tanssi, Yhtä kimmoisaa lihaspötkyä koko nainen. Oli Kaija hänet pari kertaa vilaukselta nähnyt. Annukka veti voimisteluryhmiä kaikenikäisille. Hänestä oli edustavia kuvia lehdissäkin, jopa värillisiä naisten lehdissä. Raikas, rusottavaposkinen, valoisasti hymyilevä kaunotar, tai ainakin hyvännäköinen nainen, vaikka oli melkein päivälleen Kaijan ikäinen. Kaija huokasi. Tuskin hänen kärsi edes Annukan kuvaa katsoa.

 - Mitähän niin komea mies minussa oikein näkee? Tyllerössä.  

8. Gynekologin pöydällä

   Kaija tuli työpaikalleen. Hoiti suunnattoman määrän kiireellisiä asioita. Puhui puhelimessa ja ilman. Käväisi oikeudessa puolustamassa erästä nuorta tyyppiä, joka oli sekoillut ravintolassa ja tuhonnut kallista kalustoa. Kaija puhui ja suunnitteli. Soitti kaksi kertaa Eeron kännykkään. Olikohan se sittenkin vaihtanut numeronsa salaiseksi? Sellaista sattuu.

   Hän aivan kihisi uteliaisuudesta, miten uusi "häämatka" oli sujunut. Pelko kaikersi sydänalassa. Jos he ovat sopineet. Jos he rakastuvat uudelleen. Mitä tästä seuraa? Vielä suurempi yksinäisyys.

   Iltapäivällä hän tapasi taas Tupua. Tällä kertaa hän päätti kysellä tunnelmia koulun yläluokilta.

 - Miten sinulla lukiossa meni?

 - Samanlaista kuin muuallakin. Ahdistelua ja häirintää jo silloin. Ja paljon aikaisemminkin. Pojat osaavat olla tosi inhottavia. Tyttökoulut olisivat parempia.

 - Sitten voimmekin kai siirtyä yläasteen vaiheille vai...?

 - Ei kuules Kaija. Yksi tapaus minulla on lukion ajoiltakin. Se oli kamalaa. Minulla oli jatkuvaa tulehdusta siellä alapäässä. Isä tilasi minulle ajan gynekologilta. Naiselta tietenkin. Makasin pöydällä jalat levällään. Tohtori tutki, ihan vain ulkonaisesti. Ei mennyt sisälle asti. Ei se koskenut. Mutta oli kauheata olla siinä asennossa, ikään kuin valmiina jollekin inhottavalle. Pelotti hirveästi.

   Aioin juuri pompata pystyyn, kun lääkäri sanoi:

 - Kas vain, haluaisin vielä varmistaa yhden asian. Oletko sinä ollut sukupuoliyhteydessä jonkun kanssa?

 - Raivostuin ja lähdin pois kesken tarkastuksen. Lääkäri esteli, mutta minä vain marssin huoneesta ulos. Jälkeen päin isä soitti sille konitohtorille ja haukkui sen perusteellisesti. Sellaisia siveettömiä kysymyksiä nuorelle tytölle.

   Kertomus järkytti Kaijaa yhtäkkiä. Suunnattomasti. Hän aivan vapisi ikävistä muistoistaan eikä huomannut harkita kysymystään:

 - Olitko sinä sitten ollut yhdynnässä...?

   Enempää ei tarvittu. Tupu loikkasi ylös tuolista kuin vauhko eläin. Tuoli kaatui rymisten kovalle lattialle.

 - Suu tukkoon, sinä rinnaton ja lapseton haaska. Kita kiinni!

   Vartija Maire Mielonen kurkisti ovesta. Vastuunsa tuntien. Hetken Kaijaakin jo hieman pelotti. Ennen rintaleikkausta hän oli ottanut itsepuolustustunteja. Karatea. Suuri pöytäkin oli tässä välissä. Hänellä itsellään mahtava salkku edessään. Kyllä hän suurella todennäköisyydellä pärjäisi, jos Tupu ryntäisi päälle. Seisoihan vielä Mielonenkin ovella.

   Hän viittasi kädellään vartijalle poistumisen merkiksi ja joutui pieneksi hetkeksi kääntymään selin tyttöön. Taas eräs moka. Eihän enää yläasteen luokillakaan opettaja mielellään kääntänyt lapsille selkäänsä. Kuinka sitten hän? Pätevä puolustusasianajaja. Hän kääntyi siis äkkiä ympäri valmiina torjumaan hyökkäyksen.

   Tupu käveli hitaasti edestakaisin huoneen toisessa päässä kaatuneen tuolin takana. Edestakaisin kuin nälkäinen peto. Katseli Kaijaa melkein kiiluvin silmin. Se sittenkin säväytti kivikasan sydäntä. Tyttö oli todella raivoissaan. Yhtäkkiä hän astui lähemmäksi. Mielonen kurkki ovi-ikkunasta. Kaija ojensi kätensä ottaakseen salkkunsa. Tappeluko tästä tulee?

   Ei tullut. Tupu nosti tuolin pystyyn, istuutui sille, asetti kätensä rauhallisesti helmaansa ja odotti.

 - Jatketaanko vai haluatko välillä levätä, Tupu?

 - Jatketaan vain. Jos tuon olisi sanonut joku muu, olisin...

   Kaijan mitta oli täysi. Eeron vaikeneminen, tytön raivostuminen, omat muistot lääkärin pöydältä. Se kaikki väsytti. Veti aivan voimattomaksi. Hän ei jaksa enää.

 - Jatketaan sittenkin vasta huomenna. Mieti valmiiksi yläasteen asioita. Ehkä myös rippikoulun ja lomien ja matkojen. Voi hyvin ja syö kunnolla Tupu.

 - Voi sinäkin hyvin Kaija.

   Tyttö mietti hetken. Kaija oli jo ovella.

 - Hei Kaija. En mä olis sulle mitään tehnyt. En minä tosissani suuttunut. Sinulle.  

   Kaija hoiti vielä muutamia asioita. Pakko. Sitten hänen täytyi päästä ulos raittiiseen ilmaan. Hän istuutui taas puiston penkille. Katseli vaikenevaa suihkulähdettä. Kesän hilpeä solina oli enää vain kuihtunut syksyn lehti vesiputken suulla. Viattomia sinisilmäisiä orvokkeja kohmettuneella nurmella. Äitienpäivänä lauletaan: "Kukkaset poimin ja äidille taitan...". Hän ei halunnut ajatella, mutta hänen täytyi. Yhä uudestaan.

   Parikymmentä vuotta hän oli sisukkaasti yrittänyt torjua nuo muistot. Onnistunutkin siinä kohtalaisesti, mutta joskus unessa ne palasivat, niin kuin kuulemma myös sotaveteraaneille eturintaman hornamainen rytinä ja kuolevien korahdukset. Kaijalla ei ollut muistoja sankaruudesta, ei uroteoista toisten hyväksi. Raukkamaisesta teosta oman itsensä hyväksi kylläkin. Oliko siitä edes seurannut mitään hyvää? Hänellekään?

   Kaija oli ollut lopettelemassa oikeustieteen opintojaan. Loistavasti. Ennätysajassa. Parempi kuin useimmat miehet. Tiedossa jo paikka auskultointia varten. Sen jälkeen vain valmiiksi varatuomariksi, töihin ja runsasta leipäänsä ansaitsemaan. Oli hän sen todella ansainnutkin ahkeran ja menestyksellisen opiskelunsa päätteeksi.

   Mutta vieläkin ihanampaa oli tulossa. Hän oli jo kaksi vuotta seurustellut toisen opiskelijan, Erkin kanssa. Vanhaa hienoa sukua. Solmio aina suorassa. Tip-top koko mies. Mahtavaa. He olivat niin rakastuneita, että romanttisimmatkin lemmentarinat väljähtyivät pelkäksi litkuksi heidän onnensa rinnalla. He olivat melkein kihloissa. Kummallakin vain viimeinen tentti käsillä. Sen jälkeen he julkaisisivat kihlauksensa ja menisivät nopeasti naimisiin. Eläisivät hurjan onnellisina elämänsä loppuun saakka.

   Kaijapa odotti. Ei vain valmistumista ja avioliittoa, vaan oikeasti. Hän odotti vauvaa. Käsittämätöntä, mutta totta. Ei se siihen ahdasmieliseenkään aikaan Kaijaa niin kauheasti hetkauttanut. Kiirehtisivät vain naimisiin menoa. Tuskin kukaan edes huomaisi, jos lapsi tulisi maailmaan hieman aikaisemmin kuin yhdeksän kuukauden päästä.

   Kaija kertoi mukavan, ei nyt sentään ihanan, uutisensa Erkille, joka meni aivan valkoiseksi. Ei millään tahtonut uskoa, että se on hänen.

 - Mitä ihmettä sinä horiset? Luuletko, että olen ollut muitten kanssa? Aivan järjetöntä. Olen varmasti ollut uskollinen sinulle. Rakastan sinua. Tunnethan sinä nyt minut.

   Erkki kakisteli, niin kuin tuossa tilanteessa tehdään. Sitten hän tunnusti, että hän onkin menossa naimisiin Johannan kanssa. Sen lääketieteen opiskelijan, jonka isäkin on professori. Tunteneet jo kauan. Olihan Kaijakin hänet tavannut. Hieno kunnon tyttö. He ovat jo kihloissa. Julkistavat sen heti kun Erkki valmistuu.

 - Minullehan sinä lupasit kihlausta ja avioliittoa. Mitä tämä oikein tarkoittaa? Hullunako minua pidät?

 - Enhän minä ja enhän minä ja vielä kerran enhän minä niin varmasti ole sinulle luvannutkaan.

   Kaija jäi yksin odotuksensa kanssa. Auskultointipaikka tulisi olemaan Pohjanmaalla herännäisalueella, pienehkössä kirkonkylässä. Oli aivan mahdoton ajatus, että hän ilmestyisi sinne jakamaan oikeutta maha pömpöttäen. Vanhemmat olivat kuolleet ja sisar jo silloin Lapissa naimisissa. Veloissa ja kaksi lasta. Kaijalla itsellään opintolainojen maksut edessä. Koko loistava ura, jota jo professoritkin hänelle povasivat. Ei ikinä. Ei ikinä maailmassa hän luovu niistä haaveista ja suunnitelmista.

   Erkki lupasi avustaa rahallisesti, ja Kaija kävi naapurimaassa gynekologin pöydällä. Hän ei halunnut tietää, kumpi se oli, mutta ajatuksissaan hän kutsui sitä pikku Erikiksi. Yhden vuorokauden hän makasi vieraassa maassa halvan hotellin tupakalle haisevassa huoneessa. Unilääkettä niin paljon, että todella nukkui. Ei tuntenut kipuja alapäässä eikä sydämessä. Nukkui pois koko kauheasta tapahtumasta.

   Oli itse asiassa nukkunut tähän päivään asti, jolloin Tupu kertomuksellaan herätti nuo kauheat muistot. Jopa hajun. Veren hajun. Tuija terävine nuolineen ja grillihaarukoineen. Kaija ei tiennyt, oliko vauva otettu ulos pihdeillä vai pitkällä terävällä piikillä vai jotenkin muuten. Ronkittu ulos. Heitetty jonnekin. Lapsi. Heidän lapsensa. Erkin, hänen suuren rakkautensa, lapsi. Yhteinen.

   Nyt Erik olisi, niin juuri olisi... miltei samanikäinen kuin Tupu. Kauheata. Voi kun Eero olisi tässä ja lohduttaisi. Selittäisi, että hänen oli ihan pakko menetellä niin. Ei hän voinut muuta. Yksinäinen äiti ja maineikas ura edessä. Koko ihana elämä.

   Eero ei soittanut sinäkään iltana. Tämä on varmaan kosto hänelle. Rangaistus, sillä eihän hän ansainnut rakkautta. Keneltäkään.

9. Rippikoulussa

   Kaija astui huoneeseen, jossa Tupu jo odotti häntä. Hän tervehti reippaasti. Yritti näytellä hyväntuulista ja tokaisi:

 - Heippa Tupu, kerropas nyt rippikoulusta.

   Tyttö katsoi häntä ensin tarkkaavaisena ja vastasi.

 - Heippa Kaija. Miksi olet noin surullinen? Olet ollut jo kauan.

   Mikä ajatusten lukija tuo likka oikein oli? Kaija hymyili ja koetti vältellä:

 - Kyllähän niitä huolia riittää yksityiselämässäkin. Kyllä minä silti täydellä teholla keskityn näihin sinun ongelmiisi.

   Jo on aikoihin eletty, että hän Kaija Riiveri alkaa puolustella tekojaan, ja vielä asiakkaalleen. Tyttö ei reagoinut sen kummemmin, vaan alkoi kertoa rippikoulustaan. Se oli pidetty leirillä.

 - Oletko sinäkin käynyt leiririppikoulua, Kaija?

   Kaija myönsi. Sitä oli käyty jo hänenkin nuoruudessaan. Siitä tuntui vain olevan mahdottoman kauan. Täytyi oikein muistutella milloin ja missä ja kuka.

   Tupu sanoi, että heidän leirinsä oli ollut saaressa. Järven saaressa, koska hän oli käynyt sitä Höltänkankaalla. Puisia lahoja parakkeja. Hien haju ja natisevat kerrossängyt.

   Silloin Kaijakin yhtyi näihin muisteluksiin.

 - Niinpä olikin. Ällöttävä hien haju ja harmaat, virttyneet, nukkaantuneet ja ikivanhat huovat. Niillä taas oma tunkkainen hajunsa. Pinttynyt. Toisten ihmisten haju. Onneksi oli oma makuupussi mukana. Ja oma tyynyliina.

   Yläpetiltä tippui koko ajan jotakin päälle. Ei uskaltanut silmiään auki pitää. Oliko se roskia vai sahanpurua vai joitakin kamalia ötököitä? Ylälaverin rakosissa asusti pullea musta hämähäkki, joka joskus laskeutui siimansa varassa tiirailemaan alla makaavan auringon polttamia kasvoja. Hyi kamala!

   Kaija oli jostakin lukenut, että hämähäkki symbolisoi pahaa äitihahmoa. Ihan öglötti. Tätä hän ei tietenkään kertonut tytölle.

   Tupu ei ollut heidän tuttavuutensa aikana kertaakaan nauranut, ei edes hymyillyt. Nyt hän hymyili vetäen toista suupieltään vinoon. Hiukan huvittuneena mutta silti ironisesti. Kaija katui taas tuttavallisuuttaan. Asiakkaaseen piti säilyttää tietty välimatka.

   Hehän olivat jutelleet kuin äiti ja tytär konsanaan. Niinhän se olisi muuten voinut ollakin, iänkin puolesta, jos Kaija vain olisi ruvennut odottamaan tyttöä aikaisemmin kuin Erikiä. Ensio Oksanenpa olisi silloin ollut isä. Eipä oikein innostanut. Mies ei ollut hänen makuunsa. Sellainen tumppi. Liian touhukas ja hiostava. Mutta saisipa vain Eerokin olla vähän toimeksi panevampi niissä eroasioissa.

   Kaija vilkaisi ovelle. Ei kai Mielonen ollut kuuntelemassa. Se vastuunsa tunteva naisihminen aistisi yhdellä vilkaisulla kotoisan ilmapiirin, jopa hymyä kuulusteluhuoneessa. No pääasia on, että tyttö avautuu ja uskoutuu hänelle. Keinot on monet psykiatriassakin. Luvallisia kuin sodassa. Sotaahan tämä onkin, puolustussotaa.

 - Paistettiinko teidän leirillä makkaroita nuotiolla?

   Tyttö nyökkäsi, mutta tuli sitten taas varovaiseksi.

 - Makkarat olivat epämiellyttäviä. Ihonvärisiä ja tiukassa nahassa. Pötkyjä. Inhottavia. Niin olivat pojatkin. Ja pappi. Punapää ja pisamainen. Sopimatonta kiel...

   Yhtäkkiä Kaijan epäluulot heräsivät. Kaikki toisti vain itseään. Pitikö Tupu häntä pilkkanaan? Petkutti. Huiputti. Nautti, kun hän uskoi mitä vaan. Kuinka tämä muuten voisi olla näin helppoa? Onko mahdollista, että joka ikisessä istunnossa potilas avautuu ja kertoo melkein kehottamatta kokemuksiaan? Epämiellyttäviäkin. Mikä psykiatri hän on? Parempi kuin itse Freud. Tämä on liian helppoa. Mitä tässä on takana?

   Kaija päättikin kokeilla toisenlaista näkökulmaa. Hänpä jututtaa Tupun koulukavereita yläasteelta. Täytyy vain käynnistää etsinnät. Luokkatovereita varmasti löytyisi. Pitää ottaa yhteyttä Höltänkankaalle. Ehkä seurakuntaankin.

   Tyttö näytti ihmettelevän, miksi tämä miellyttävä istunto loppui näin lyhyeen.

 - Tupu, toivon todella oman itsesi vuoksi, että puhut totta. Ettet narraa minua. Siitä on vain vahinkoa. Turhaa sinun on yrittää minua manipuloida. Olen varsin kokenut näissä jutuissa.

   Kaija ei pystynyt tytön ilmeistä päättelemään, miten tämä suhtautui hänen epäluuloihinsa. Ei kai pitänyt niitä kovin tärkeinä. Kaija napsutteli salkkunsa kiinni, oikoi hamettaan ja hipaisi hiuksiaan. Katsoi tyttöä terävästi silmiin. Entisen Riiverin tapaan.

 - Mietipäs vähän minun sanojani. Tavataan huomenna.

   Tytön silmät niskassaan hän poistui ylväästi ja itsevarmasti. Oven ulkopuolella hän melkein lysähti. Hän ei alkuunkaan ymmärtänyt, mitä peliä tämä oli. Epävarma olo. Hän yrittäisi saada psykiatrit asialle. Syyttäjäkin oli häntä jo patistellut. Missä ne lausunnot viipyvät? Mikä tässä jarruttaa? Takkuaa.      

   Asianajaja ei saanut kumpaakaan naispsykiatria käsiinsä. Miestä hän ei uskaltanut ajatellakaan. Niin olivat Tupun puheet häneen kuitenkin vaikuttaneet. Voi kun tietäisi missä tässä mennään. Missä mennään Eeronkin kanssa.

   Kaija Riiveri olisi huokaillut ja voivotellut aivan ääneen, mutta nuorempi konstaapeli tuli käytävässä vastaan ja tervehti häntä suorastaan kunnioittavasti. Se kohensi taas mielialaa. Työ se sentään on kaikki kaikessa. Ihmissuhteet vaihtelevat ja horjuvat. Miehiin ei ole uskomista. Eikä näköjään nuoreen tyttöönkään. Kavala maailma.

10. Herkuttelua iltapalalla

   Kaija oli taas kotona. Odotti puhelua ja soitteli pari kertaa itsekin. Neljä vuotta he olivat "seurustelleet" eikä tällaista katkoa ollut ennen tapahtunut. Eero ei ollut soittanut Lapin matkaltakaan, vaikka se kännykän avulla olisi ollut varsin helppoa. Tallustella vain pusikkoon ja puhua.

   Tämä pätevä lakinainen oli hoitanut monen monta puolustusta myös avioerojen puitteissa. Hän tiesi koukerot, joita tanssivat sekä aviomiehet ja  vaimot että toiset naiset ja miehet. Hänen jos kenenkään pitäisi ymmärtää avioliiton ulkopuolisten suhteitten hankaluudet. Ei vaan ota uskoakseen, vaikka pelottavat esimerkit ovat koko ajan nenän alla.

   Parasta lopettaa koko touhu jo tämän soittamattomuudenkin takia. Tämä on liian yksipuolista. Epätasapainoinen suhde kuten sanotaan. Sanon sille, kun ja jos se vielä soittaa, että adjö.

   Kello oli jo puoli kahdeksan illalla, ja Kaija oli juuri menossa pesemään tukkaansa, kun puhelin soi. Kaija juoksi puhelimen luo, pysähtyi, veti henkeä, antoi soida vielä kolmannen kerran. Sitten nosti lankapuhelimen kuulokkeen. Melkoinen riski, jos soittaja ei olisi malttanut odottaakaan hänen vastaustaan.

   Eero soitti. Puhui aika nopeasti ja hiljaa. Oliko Annukka kuulemassa? Mies ehdotti muitta mutkitta, että hän tulee heti käymään Kaijan luona. Hän vie vain Annukan ravintolaan tämän työtovereitten seuraan. Sen jälkeen hän ajaa samaa soittoa Kaijan luo. Heillä on mahtavasti aikaa, koska Annukka täytyy hakea vasta yhdeltätoista.

 - Riittää jos lähden teiltä varttia vaille yksitoista. Ei kun vasta  kymmentä vaille. Se riittää. Saimme vielä viisi minuuttia lisäaikaa. Jatkoaikaa. Nähdään. Moi.

   Kaija ei ehtinyt edes sanoa, ettei hänelle tänään sovi. No sopihan hänelle tietenkin. Pesee tukan vasta huomenna, mutta pitäähän sitä sen verran pitää miestä varpaillaan. Epävarmuudessa. Ei siis auttanut kuin kauhea huiske päälle. Ikkuna auki, juoksua keittiöön, kylpyhuoneeseen, joka huoneeseen. Toiset vaatteet päälle. Meikkiä. Tukka onneton. Rasvainen. Hampaat.

   Ovikello soi, kun Kaijalla oli vielä tahnaa suupielissä. Valkoinen joulupukin parta. Eero se taitaa ollakin minun joulupukkini. Henkilöllisyytensä salaten tuo kiltille tytölle lahjoja. Peräti kaksi ja puoli tuntia omasta ajastaan. Ja Annukan.

   Mies työntyi sisälle kiireesti ja taakseen vilkuillen. Kaija oli jo oppinut tietämään, että reipasotteinen sisääntulo ei johtunut uroksen kiihkeästä innosta päästä hänen luokseen, vaan siitä pelosta, että joku naapuri hänet bongaisi. Pöllön. Soitimelle saapuvan metson.

   Alakerrassa asui Eeron ja Annukan naapurin äiti. Oli jo kerran törmännyt Eeroon porraskäytävässä ja kauheasti ihmetellyt, mitä mies siellä teki. Kun elämässä ei ole muuta ihmettelemistä, tuollainenkin tapaus on mannaa. Jopa niin korkealle noteerattava, että hän oli kertonut siitä tyttärelleen, joka vuorostaan oli juorunnut Annukalle. Siispä Annukka oli suoraan kysynyt, mitä aviosiippa oli puuhannut rouva Saarisen rappukäytävässä ja kuka tuttu siellä asui.

   Eero oli niin kiusaantunut tästä välikohtauksesta, että hän usein vielä myöhemminkin otti sen esille ja harmitteli. Oli selvinnyt siitä jollakin hätävalheella. Työtoveri. Piti viedä papereita. Erehtyi rappukäytävästä. Annukka olisi kyllä laukonut kysymyksiään vaikka kuinka pitkälle. Kuin sarjatulta konekiväärillä: Mikä työtoveri? Mikä nimi? Missä porraskäytävässä? Mitä papereita? Miksei työpaikalla?

   Onneksi vaimon oli lähdettävä töihin, ja Eerolle jäi koko päivä aikaa keksiä verukkeita mahdollisen uuden kysymysryöpyn varalle.

 - Nyt ymmärrät, että meidän pitää olla erittäin varovaisia. Saattaa olla, että Annukka on alkanut epäillä jotakin. Lisäksi en ollenkaan nauti valheitten, en pienten hätävalheittenkaan, latelemisesta. Se vaivaa omaatuntoani, sillä olen saanut vankan kristillisen kasvatuksen. Miehen sanaan pitää voida luottaa.

   Vihdoin he pääsivät asiaan. Nimittäin Eeron toiveitten ja maun mukaiseen. Kiireesti joitakin vaatteita pois, makuuhuoneeseen. Lamput sammuksiin. Eteisestä pilkotti hiukan valoa. että sentään tiesi, kenen kanssa oli tekemisissä. Hätäistä ja itse asiassa hutiloitua. Usein pelkkiä huteja koko homma. Kaija ei ymmärtänyt, miksi hänestä oli tullut näin herkkä ja vaatelias. Ennen hän oli ollut onnenautuas Eeron pikavisiiteistä. Hellyyttä ja helliä sanoja. Vaikka kääppösestikin.

   Yksi ongelma heillä oli ilmennyt. ja se aiheutti kyselemistä ja vältteleviä vastauksia. Kaija ei millään voinut paljastaa rakkaalleen, että häneltä oli leikattu toinen rinta. Naisellisuuden symboli. Siispä hän ei suostunut riisumaan yläruumistaan paljaaksi. Koko lemmenleikin ajan hän piti itsepintaisesti yllään tukevia rintaliivejä ja T-paitaa. Alaruumiista viis, mutta ei ylempää. Hän ei käynyt uimassa eikä saunassa muitten kanssa. Hän ei mennyt matkoilla ja kursseilla kahden hengen huoneisiin, vaan maksoi ennemminkin extraa yhden hengen majoituksesta.

   Eero vain olisi niin mieluusti hyväillyt ja suukotellut hänen rintojaan. Kertoi, ettei hän ollut koskaan poikasena saanut olla kyllikseen äitinsä sylissä. Aerobic-nainen Annukka ei sellaiseen lemmiskelyyn suostunut. Se oli hänestä sopimatonta, vaikka oli kuukausimääriä imettänyt tyttäriään.

    Mies moitiskeli, että Kaija on ihan yhtä ahdasmielinen. Sittenkään nainen ei antanut periksi. Hän suostui olemaan vaikka tiukkapipoisenkin kirjoissa, kunhan sai säilyttää tämän naisellisuutensa viimeisen varustuksen. Unelman.

   Kaija pelkäsi karkottavansa miehen luotaan näillä estelyillään. Siksi hän aina olikin niin huolestunut, jos Eerosta ei vähään aikaan kuulunut mitään.

   Eero vilkuili kelloaan. Vielä puoli tuntia. Vielä he ehtisivät jotakin. Rakastelua. Kaija puolestaan halusikin kysellä matkakuulumisia. Mies alkoi kertoa, milteipä ilahtuneena. Ehkä hänestäkin niin äkkinäiset pungerrukset tuntuivat vaikeilta ja vähemmän houkuttelevilta. Kelloahan sitä nykyajan ihmisen piti muutenkin silmäillä vähän väliä.

    Hänen ja Annukan matka oli ollut oikein onnistunut. Ei yhtään kunnon riitaa. Ihan pientä joistakin risteyksistä ja annosten tilaamisesta ravintoloissa. Liian tyyristä Eeron mielestä.

   He olivat palanneet Mikkelin kautta. Viipyneet peräti kaksi yötä anopin luona. Nuorin tytär Jaana oli myös tullut sinne. Yhdessä he juhlivat mummun syntymäpäiviä.

 - Tietääkö Annukan äiti, että olette eroamassa?

   Eero vetkutteli vastaustaan.

 - Ei varmaankaan. Tuskin Annukka on siitä maininnut.

 - Kumma, ettei edes äidilleen mainitse niin järisyttävästä ja koko elämää mullistavasta asiasta. Olittehan sentään asumuserossakin.

 - Ei se mikään oikea asumusero ollut. Tiedäthän sinäkin sen. Asuin eri huoneistossa tismalleen kaksi kuukautta. Kolmannesta ei enää tarvinnutkaan maksaa vuokraa, onneksi. Sain selvitettyä asian vuokraemännän kanssa. Se oli...

 - Miksei Annukka ole kertonut äidilleen tästä "melkein asumuserosta"?

 - Ei vaimo sitä niin raskaasti ottanut. Hänellä on kiireitä ja suuri sosiaalinen verkosto. Hän arveli, että kyllä minä palaan hänen luokseen ja vikkelästi. Johan sitä pientä kahinointia on kaikissa avioliitoissa.

   Kaija kuunteli tätä versiota äimistyneenä. Missä olivat uikutukset yksinäisyydestä ja yhteensopeutumattomuudesta? Missä seksuaalinen nälkä ja rakkauden puute? Mitä tämä oikein pitää sisällään?

   Ennen kuin Kaija ehti tehdä tätä tärkeätä kysymystä, Eero katsoi kelloa ja hyppäsi säikähtäneenä ylös.

 - Nyt kävi hullusti. Kello on jo seitsemää vaille. En millään ehdi ravintolaan yhdeksitoista, kun täytyy hakea parkkipaikkaakin. Kyllä Annukka pahastuu ja pillastuu. Miten minä näin unohduinkin turhia jaarittelemaan?

   Eero sieppasi vaatteensa naulakosta ja siannahkaiset hanskat eteisen pöydältä. Kurkisti vielä olohuoneeseen ja kaiveli äkkinäisin liikkein taskujaan, ettei mitään vain jäänyt. Avaimet, lompakko?

 - Kaikki mukana. Hyvä. Ai niin sinä.

   Kiireinen pusu, sentään huulille.

 - Soitellaan, HEI, hei.

   Viimeinen "hei" oli hiiren vingahduksen kaltainen, koska ovi porraskäytävään oli jo sentin verran auki. Etteivät vain ne naapurit...

11. Villatakki

   Ennen kuin Tupu alkaisi kertoa kokemuksistaan yläasteella, Kaija halusi jututtaa tämän luokkatovereita ja opettajia siltä ajalta. Hän ei ollut ensin millään tahtonut saada sopivia henkilöitä kiinni. Pitikin olla näin vaivalloista. Eivät Kaijalta ennen olleet keinot loppuneet, jos jotakin piti saada aikaiseksi. Mikä häntä oikein vaivasi?      

   Vihdoin asiat alkoivat luistaa, ja nyt hänellä oli tiedossaan kahden poikaoppilaan ja kahden tyttöoppilaan nimet. Miehet asuivat Espoossa ja naiset Keravalla ja Lohjalla. Erään senaikaisista opettajista hän pystyisi tavoittamaan Helsingistä.

   Kaija aloitti keravalaisesta. Jaana K. oli peruskoulunopettaja, naimisissa ja kolme vekaraa piipersi pihalla isoäidin hoivissa, joten naiset saattoivat rauhassa keskustella.

   Jaanalla oli hyvin vähän muistikuvia Tuijasta seitsemänneltä  luokalta. Suuri luokka ja Jaana istui pitkänä tyttönä luokan perällä. Luokkatoverit, vieläpä pojat, olivat kai normaaleja, mikä sen merkki nyt sitten onkaan. Melusivat, ravasivat ja härnäsivät toisiaan pihalla. Puuhasivat omiaan tunneilla. Nyt kun Jaana itse työskenteli samanikäisten parissa, hänestä tuntui, että silloinen oma luokka oli ollut melko rauhallinen.

   Vasta kahdeksannella Jaana oli alkanut kiinnittää Tuijaan tarkempaa huomiota.

 - Kiusattiinko häntä enemmän kuin muita?

 - Ei käsittääkseni. Meitä kaikkia aina joskus kiusoiteltiin. Kyllä   minäkin nimittelin toisia kun suutuin. Pojat sanoivat joka tilanteeseen: Haista v. ja haista p. Sen jälkeen seurasi haukkumasanoja. Senkin aasi, kuhnuri, ääliö, läski, pallinaama.

   Jaana todella mietti sen aikaista sanastoa. Nykyään on uudenlaistakin sanoja, joita he oppivat kai elokuvista ja sarjakuvista. Nimittelevät opettajiakin, jota ei siihen aikaan ainakaan maalaiskoululla kovin usein tapahtunut.

 - Missä suhteessa Tuija sitten erottui toisista, jos häntä ei pahemmin kiusattu kuin muita?

 - No siinä reaktiossa. Hän loukkaantui tosissaan. Me muut keikautimme niskojamme, annoimme samalla mitalla takaisin ja joskus mutta harvemmin kantelimme opettajalle.

 - Mitä opettaja sanoi tai teki?

 - Kehotti meitä selvittelemään välit keskenämme ja hiukan torui noin ylipäänsä viran puolesta.

 - Auttoiko se?

 - En nyt tiedä, auttoiko se, mutta en usko, että mitään vakavampaa tapahtui. Siellä oli pieni hintelä poika Heikki, jota kiusattiin kaikkein eniten, kun se heti pillitti. Heittivät sen lapaset kaapin päälle ja piilottivat pipon. Aina ne kuitenkin löytyivät.

 - Jospa Tuijaa kiusattiinkin rankemmin koulumatkoilla?

 - Ei sitä kukaan olisi päässyt kiusaamaan. Sen isä toi ja haki sen lähes joka päivä koulusta. Oksanen haukkui valmiiksi jo pihalla oppilaat ja joskus opettajatkin. Suututti jokaisen. Meidät tytötkin. Isän vaatimuksesta opettaja heitteli Tuijaa luokkahuoneessa nurkasta nurkkaan. Haki hänelle turvallisempaa paikkaa. Se ärsytti kaikkia. Tuija olisi pitänyt siirtää toiseen maahan, ennen kuin tilanne olisi helpottunut. En minä kyllä uskaltaisi mennä todistamaan puolesta, mutta en ehkä vastaankaan.

   Espoon kaverit olivat tarkalleen samaa mieltä kuin Jaana. Toinen miehistä oli tosin vaihtanut koulua viimeisellä luokalla, joten hänen kuvauksensa kattoi lyhyemmän aikavälin. Molemmat väittivät, että Tuija oli itse niin ärsyttävä, kun keräsi kaiken nokkaansa ja veti kotijoukot kamppailuun mukaan. Isä Oksanen oli ollut aivan mahdoton takiainen. Koska se työnsä teki, kun alituisesti juoksi koululla?

   Toinen miehistä muisteli, että tytötkin alkoivat karttaa Tuijan seuraa. He kikattivat vain keskenään ja vaikenivat mielenosoituksellisesti, jos tämä lähestyi. Samoin he saattoivat ruokailussa istua niin leveästi, ettei Tuija tarjottimineen enää mahtunut samaan pöytään.

 - Miten Tuija suhtautui tällaiseen syrjimiseen?

 - Loukkaantui tietysti. Leikki marttyyria, vaikka itse ei osannut hoitaa suhteitaan kavereihinsa. Eikä siinä kaikki. Oksanen kävi taas rähjäämässä, jopa keittiöhenkilökunnalle. Mitä se nyt heille kuului? Välistä pappa haki tytön kotiin syömään, ja siinä taas uusi aihe rettelöinnille, koska kouluruokailuetu jäi näin ollen käyttämättä. Muka toisten syytä.

 - Entä rouva Oksanen?

 - Hän tuli harvemmin eikä hän haukkunut, mutta oli muuten vihaisen ja halveksivan näköinen. Jotenkin pelottava.

 - Osoittiko Tuija väkivaltaisuutta luokkatovereita kohtaan?

   Miehet muistelivat. Ei kai. Eivät he olleet huomanneet, mutta sillähän oli paras esitaistelija isukissa. Liioiteltua hätävarjelua se oli kummankin mielestä.

 - Kyllä siellä olisi ollut muita paljon enemmän kiusattuja. Vaikkapa sellainen heiveröinen pikkukaveri, Hannu tai Heikki tai... Sen vanhemmat olisivat ihan syystä saaneet käydä rähinöimässä, mutta taisivat molemmat olla jo haudassa. Orpoparka. Opettaja kyllä haukkui meitä aika tavalla ja piti jälki-istunnossa. Emme me kaikki olleet syyllisiä. Enpä muista sitä isommasti kiusanneeni.

   Toinen espoolaisista näin puhui. Katui ehkä poikuusajan tyhmyyksiään.

   Lohjalainen luokkatoveri oli Leena V. Hänenkin kertomuksensa noudatteli edellisten todistajien linjaa. Aivan kuin olisivat etukäteen sopineet miten puhuvat. Turhaa koko homma. Selvittäkööt psykologit. Kaija koettaa saada jonkinlaisen puolustuksen valmiiksi. Itse hän ei ollut niinkään varma, etteikö tyttö tulevaisuudessakin hyökkäisi jonkun kimppuun, jos hän muka kokisi joutuneensa loukkauksen kohteeksi.

   Pieni Heikki oli nähtävästi jäänyt oppilaitten mieliin säälittävänä koulukiusattuna. Hänet Leenakin otti puheeksi.

 - Sääli poikaa. Me tytöt yritimme suojella häntä. Otimme omiin leikkeihimme piirin keskelle. Siitä tuli uutta vettä myllyyn, ja pojat nimittelivät häntä tyttöpojaksi. Opettaja joskus saatteli pojan kotiin varmuuden vuoksi. Eihän pojalla omaa kotia ollutkaan. Häntä pompoteltiin eri kasvatusvanhempien väliä. Taisi olla välillä lastenkodissakin.

 - Et yhtään tiedä tämän Heikin myöhemmistä vaiheista?

 - Tiedän hyvinkin. Hän tuli minua kadulla vastaan hiljattain. Työnteli pikkuista tytärtään rattaissa. Onnellinen isä. Vähän tanakoitunutkin. Näytti oikein reippaalta. Sanoi opiskelevansa psykologiaa. Suunnittelee tekevänsä jopa väitöskirjan myöhemmin.

 - No siinähän Heikillä olisi hyvä aihe tarjolla: koulukiusattuna oleminen.

 - Ei sinne päinkään. Hän on kiinnostunut tutkimaan vanhusten rakkauselämää.

   Kaija teki jo lähtöä, kun Leena pysäytti hänet.

 - Yhden jutun muistin tässä. Haluaisitko kuulla?

   Kaija nyökkäsi. Anti tulla vain. Taas turhaa ja vanhan toistoa.

 - Kun olimme yläasteen ensimmäisellä luokalla, ihmettelimme kaikki tytöt erästä Tuijan tempausta. Hänellä oli melkein koko lukuvuoden päällään vaalea, löysä ja ylipitkä villatakki. Sittenkin vaikka oli jo kevät ja aurinko lämmitti luokkahuoneen aivan hehkuvaksi. Hän ei suostunut riisumaan sitä jumpassakaan. Hikihelmet vain valuivat, kun tyttö paineli toisten perässä ja pomppi paksu takki päällään. Opettajakaan ei mahtanut sille mitään.

 - Ette yhtään arvanneet syytä tähän menettelyyn?

 - Emme todellakaan. Hän näytti aivan odottavalta äidiltä, ja siitä tuli tietysti uusi kiusaamisen aihe.

 - Miten Tuija suhtautui siihen?

 - Oli kiukkuisen näköinen ja kanteli isälleen, joka nosti siitä mahtavan äläkän. Johtokuntaa myöten oli puhutteluita ja haukkumakirjeitä. Uhattiin jopa oikeudenkäynnillä. Kunnianloukkausta muka. Voi hyvä tavaton sitä hässäkkää.

 - Luuletteko, että Tuija todella oli raskaana?

   Leena näytti hämmästyneeltä, sitten hyvin epäilevältä.

 - En uskalla sanoa. Tosin kesäloma oli alkamassa. Olisihan se ollut mahdollista, mutta tuskin sitä kukaan niin käsitti. Se oli vain yksi niitä kummia päähänpistoja. Koko perhe oli tosi kahjo. Sisaruksiahan ei Tuijalla ollut. Hemmoteltu ainoa lapsi. Sellaisia ne ovat. Eivät ole tottuneet pitämään puoliaan ja kestämään pientä tönimistä ja naljailua. Suuressa sisarusparvessa saa kyllä kuulla mojovia nimityksiä yhden eläinopillisen verran.

12. Meedion veljentytär

   Puolustusasianajaja meni tapaamaan Tupun entistä opettajaa. Tämä oli ollut jo monta vuotta eläkkeellä ja asui meren rannalla vanhassa, hienossa kerrostalossa. Kaija sai soitella kelloa useampaan kertaan. Se helähteli kauan ja soitti nähtävästi jotakin vanhaa sävelmää kuin soittorasia. Kappale meni läpi kolmeen kertaan, ennen kuin varmuusketju kilisi ja ovi avautui.

   Pieni, laiha nainen kurkisti varovaisesti oven raosta. Hänellä oli yllään paksu, pörröinen kotitakki. Oli kovin unisen näköinen.

 - Olen Kaija Riiveri. Sovimme puhelimitse tapaamisesta tänään vai olenko erehtynyt ajasta? Kello on nyt kaksi.

 - Ei kyllä te tulette ihan täsmälleen oikeaan aikaan. Olin vain päivälevolla, kun on tulossa flunssa. Kotiuduin vasta eilen Hopealahden kylpylästä. Savikylvyt olivat kai liian kylmiä, koska sain nuhan heti alkuunsa. Käykää vain sisälle.

   Nainen odotti, että Kaija sai takkinsa riisuttua. Eteinen oli pitkä ja hämärä käytävä. Sen katkaisivat pariinkin otteeseen raskaat samettiverhot, joita koristivat kimaltelevat silkkitupsut. Suurta peiliä kiersi koukeroinen kultaseppele. Kaija sipaisi hiuksiaan. Lasi oli himmeä ja kellertävä. Ei ainakaan pahemmin kaunistanut peilaajaa.

   Opettaja käveli hitaasti edeltä peremmälle. Huoneita ja ovia näytti riittävän vaikka kuinka pitkälle. Suuri, upea huoneisto. Ehkä perintöä.

   Naisella oli ohut, harmaa tukka kahdella pienellä hiirensaparolla. Kuin kiltti, sievä koulutyttö. Hän aivasti ja pyysi Kaijaa istuutumaan. Hämärä huone, jossa oli keskellä valtava tammipöytä. Sen päälle levitetty vihertävä verkaliina toi mielikuvan biljardisalista.

   Kaija teki pikaisen arvion välimatkoista ja sijoittui niiskuttelevasta neidistä niin kauaksi kuin mahdollista. Ikkunan luo vanhaan nojatuoliin, jonka pehmuste oli kitisevä ja muhkurainen.

   Talon emäntä istahti oven luona olevaan nojatuoliin, ja silloin Kaija huomasi, että tuolin jalat muistuttivat jonkin kissaeläimen käpäliä. Nainen sovitteli omat punatupsulliset töppösensä sievästi tuolin käpälien väliin. Itse hän ei kylläkään näyttänyt leijonalta, ennemminkin hiireltä.    

   Huoneessa oli niin paljon tavaraa, että se vaikutti museolta. Kaija melkein unohti asiansa, kun hänen täytyi katsella ja kummastella. Vanhoja antiikkihuonekaluja, upeita maalauksia, verhoja ja koriste-esineitä. Lasioviset kaapit ja hyllyt olivat pullollaan kirjoja ja muistoja. Sohva täynnä virkattuja tai ristipistoin koristeltuja tyynyjä. Tupsuja ja hapsuja. Pompulaa ja ruusuketta.

   Nainen odotti, kunnes Kaija oli tutkinut sisustusta tarpeekseen. Sitten hän kumartui hieman eteenpäin, otti pöydältä paperinenäliinan ja niisti huolellisesti ja sirosti. Taputteli kevyesti punoittavaa nenänpäätään.

 - Andeeksi dämä nuha, mutta menkäämme asiaan. Te halusitte joitakin tietoja Tuija Oksasesta. Mitä tarkemmin ottaen?

 - Ihan kaikkea, mitä teille vain mieleen muistuu. Hänen koulumenestyksestään ja suhtautumisestaan luokkatovereihinsa ja opettajiin ynnä muuta.

   Vanha rouva aloitti selostuksensa. Ei hän enää niin hiirimäiseltä vaikuttanutkaan. Tarkkaa, asiallista tietoa. Välillä mietti ja muisteli. Haki lisää paperinenäliinoja jostakin kaukaa, koska Kaija joutui istumaan huoneessa melkoisen rupeaman yksinään. Taas hänen silmänsä karkasivat kaappeihin ja seimille, ja aivan eritoten erääseen suureen muotokuvamaalaukseen. Asuikohan tuo opettaja täällä yksin?

   Talon emäntä tuntui puhuvan puhelimessa. Kaija ei ollut kuullut pirinää, joten nainen oli itse ottanut puhelun. Minne ihmeeseen hän nyt kesken kaiken soitti? Meni ainakin viisitoista minuuttia, ennen kuin hän palasi Kaijan luokse.

 - Anteeksi tämä viivytys, mutta tarkistin koulun kansliasta vielä pari juttua.

   Onpas perusteellista. Ollaan täällä Helsingissä, ja nainen soittaa entiseen työpaikkaansa Höltänkankaalle.

 - Minusta asia pitää ottaa vakavasti. En halua antaa mitään puolinaista tietoa. Puolitotuuksia. Uskon, että pitkän urani aikana minulla on harvoin ollut niin vaikeata tapausta.

   Kaijan ei tarvinnut kuin silloin tällöin tehdä lyhyitä tarkentavia välikysymyksiä. Opettaja kertoi sujuvasti ja yksityiskohtaisesti huomioitaan Tuijasta ja varsinkin tämän perheestä. Vanhemmat tai oikeammin isä ne vasta kauheita olivat. Tytön kanssa olisin vielä pärjännyt, mutta Oksanen sekoitti koko systeemin.

   Hän sätti ja syytti oppilaita, sellaisiakin, jotka olivat aivan eri luokilla eivätkä tiettävästi olleet Tuijan kanssa missään tekemisissä. Hyvä jos tunsivat. Ensio Oksanen, se herhiläinen, haukkui siivoojat, vahtimestarin, keittolan emännän, opettajat, rehtorin, johtokunnan jäsenet, kunnansihteerin, kunnanjohtajan. Olisi kai haukkunut maaherrankin, jos olisi ehtinyt muilta haukkumisiltaan.    

   Opettaja oli kovasti loukkaantunut siitä epäluottamuksesta, minkä tytön isä oli kohdistanut häneen, luokanopettajaan, joka varmasti oli pätevä ja koetti aina toimia lasten parhaaksi. Isä pakotti muuttamaan istumajärjestystäkin harva se viikko. Arvaa sen, että oppilaat ihan kiusallaan härnäsivät Tuijaa. Kyllä minä poikia puhuttelin ja uhkailinkin, mutta eivät he siitä välittäneet. Aamulla ihan pelotti tulla kouluun, kun ei tiennyt mikä hämminki taas olisi tulossa.

 - Olivatko kiusaamiset vakavaakin laatua?

 - Sen nyt olisi ymmärtänytkin, jos olisi ollut kysymyksessä jonkin asteen pahoinpitely tai suoranainen opiskelun häirintä. Ei puhettakaan sellaisesta. Joskus heittelivät pipoa toisilleen, nykäisivät tukasta tai estivät pääsemästä naulakolle. Sitähän he tekivät melkein jokaiselle oppilaalle.

 - Mikä sitten oli erilaista kuin muiden lasten kanssa?

 - No tietysti Tuijan reagointi. Loukkaantui ihan turhasta. Kanteli nähtävästi kaiken isälleen. Siivoojatkin olivat syyllisiä, kun eivät estäneet poikia nimittelemästä arvon prinsessaa.

 - Minkälaista nimittelyä esiintyi?

 - Ei niin kovin kummaa siihen aikaan. Toiset oppilaat siitä minulle  kertoivat, sillä tuskin pojat olisivat mitään kovin järeätä tykistöä uskaltaneet käyttää minun läsnä ollessani. Toope ja höhlä ja pulloposki ja apina. Tietysti myös kantelupukki, ripakinttu, pölkkypää ja huora. Oli siinä kuulemma ollut jokin p...tai v...kin joukossa.

 - Onko teillä käsitystä, miksi isä reagoi niin voimakkaasti tyttärensä ehkä vain oletettuun kiusaamiseen?

 - Vaikea sanoa. Ainoa tytär. Isä yritti varjella ainokaistaan pahalta maailmalta. Sekä teoilta että loukkaavilta sanoilta. En minä puolustele rumia sanoja enkä toisten nolaamista, mutta jotakin siinä oli pielessä.

 - Entä rouva Oksanen? Mikä käsitys teillä oli hänen osuudestaan  asiaan?

   Vanha opettaja oikein mietti. Äiti oli paljon matkoilla. Hän oli ja on kai vieläkin laulajatar. On siinäkin ammatti. Kiersi Suomea ja nähtävästi esiintyi suuremmillakin lavoilla.

 - Kuulin hänen laulavan yhdessä kunnan itsenäisyyspäiväjuhlassa. Kolkko, kireä ääni ja vihaiset ilmeet. Väänteli kasvojaan kuin suuressa tuskassa. Ihan pahaa teki seurata sitä irvistelyä. Kova katse. Ehkä johonkin traagiseen osaan olisi ollut sopiva, mutta ei ainakaan Merikannon herkkään "Kullanmuruseen”. Terästä koko nainen. En minä tietysti pysty hänen lauluaan taiteelliselta kannalta arvioimaan. Ehkä hienoakin, kun niin jaksoi maailmalla kiertää. Mies ja lapsi kahdestaan kotona.

 - Tuliko äiti koskaan moittimaan teitä kurinpidosta?

 - Ei muistaakseni. Hän oli kyllä joskus miehensä mukana ja seisoi taustalla kuuntelemassa. Oli mielestäni varsin ivallisen ja halveksivan näköinen. En kyllä päässyt selville, ketä hän siinä tilanteessa oikein halveksi.

 - Olitteko yllättynyt, kun luitte Tuijan teosta siellä ampumahallilla?

 - Olin itse asiassa. Ei hän ainakaan vielä yläasteella ollut osoittanut mitään aggressiivisia piirteitä. Ennemminkin pakeni. Mutta pakeni jotenkin sillä tavalla, että sai toiset jahtaamaan itseään. Sitä on vaikeata selittää. Olisi reilusti kääntynyt vastaan. Jokin luonnollisuus ja avoimuus siitä juuri puuttuikin. Hän toimi kuin robotti. Aina yhtä närkästynyt ja väärin ymmärretty.

   Kaija kiitteli kohteliaasti opettajaa ja lausui toivovansa, ettei flunssa vain olisi tullut pahemmaksi tästä rasituksesta. Nainen kiisti sen tarmokkaasti. Päinvastoin, oli ollut ihan mukavaa muistella menneitä. Aihe olisi vain  saanut olla miellyttävämpi.

 - Kyselkää joskus muista oppilaistani. Monet ovat todella menestyneet hyvin elämässään. On vuorineuvoksia, hammaslääkäreitä, yksi kansanedustaja, yksi suurlähettiläs Euroopan puolella ja yksi toimii suuryrityksen johtajana.

   Opettaja mietti hetken ja lisäsi sitten rehellisesti vaikka haluttomasti:

 - Miinuksen puolelle jäisi muuan varsin kuuluisa talousrikosvanki. Tosi suuria summia ja kauan. Oli hän hyvä laskemaan jo poikasena, vaikka kertotaulussa hän tosin  suurenteli lukuja omasta päästään. On sitten kyllä yksi niin sanottu taidemaalarikin. Elimiä.

   Sen nainen sanoi vaisummin vai oliko jo hengästynyt pitkästä luettelostaan? Ennen lähtöään olohuoneesta Kaija jäi vielä tarkastelemaan sitä oven pielessä riippuvaa suurta maalausta, jota hän oli ihaillut jo aikaisemminkin. Taulu esitti tummapukuista naista. Hyvin henkevät ja mietteliäät kasvot.

 - Saanko vielä kysyä, kuka tuo viehättävä rouva on?

 - Hän on ammatiltaan meedio.

 - Meedio? kysyi Kaija hämmästyneenä. Sitä toimenkuvaa ei kukaan vielä ollut raapustanutkaan hänen kuulustelupöytäkirjoihinsa.

 - Niin. Hän on isäni sisar. Menetti miehensä ja ainoan poikansa jo varhain. Ryhtyi meedioksi, jotta sai pitää yhteyttä rakkaisiin vainajiin.

 - Saiko hän heihin yhteyttä?

 - Poikaan kyllä, mutta mies on kartellut kontaktia. Kartteli jo eläessäänkin.

   Kaija Riiveri meni harvoin sanattomaksi. Eihän puolustusasianajajan sopinut menettää sanavalmiuttaan. Nyt hän vain mutisi jotakin ja nyökytteli.

 - Olga-täti elää vielä, koska hän oli kaikkein nuorin sisaruksista. Hän voisi auttaa teitäkin jos haluaisitte. Saattaisi tietää jotakin salaista Tuijan perheen vaiheista.

   Taas Kaija vain nyökytteli ja kiitteli toistamiseen luvaten palata asiaan jos tarvetta olisi. Mitä syyttäjä, se seipään niellyt Pirkka sanoisi, jos hänellä olisi avaintodistajana meedio.

 - Kyllä meediosta voi olla apua. Tätiäni on usein pyydetty selvittämään rikoksia. Kadonneita ihmisiä ja tavaroita. Kerrankin eräs nuori neitonen oli hävinnyt hämäräperäisellä tavalla tullessaan yksin kotiin illalla. Poliisitkin pyysivät tätiäni apuun.

 - Löytyikö tyttö?

 - Löytyi. Koirat löysivät hänet, mutta tätini oli neuvonut miltä suunnalta piti etsiä.

   Tämä tuntui jo vakuuttavalta.

 - Tosin alue oli suuri. Täti oli nähnyt transsissa, että tyttö olisi metsässä jossakin Etelä-Lapin ja Pohjanmaan paikkeilla. Kemin maalaiskunnassa hän oli muuten asunutkin. Heti käynnistettiin suuretsintä. Se kesti koko kesän, mutta ruumispa vain löytyi.

   Siis puoli Suomea, suurta Suomea. Kaija katsoi naista tiukasti. Pitikö tuokin häntä pilkkanaan? Mutta opettaja oli hyvin vakavan ja asiallisen tuntuinen. Kai hän ainakin itse uskoi kertomukseensa ja tätinsä näkijän lahjoihin.

13. Herkkäuskoisuutta

   Iltapäivällä Kaija soitti Eerolle. Jälleen kerran. Ehkä liian usein, mutta kun oli niin armoton ikävä ja kaikki asiat tuntuivat kaatuvan päälle. Että meediokin. Kaija kaipasi Eeron arkista ja hillittyä olemusta. Ei mitään yliluonnollista, ei henkimaailman höperryksiä, ei liioittelevaa maalailua.

   No samaa asiallisuuttahan Kaijakin edusti omassa virassaan, mutta silti hän toisinaan ikävöi jotakin pehmeämpää. Hellimistä ja hemmottelua. Hän kivikasa. Pelottava Riiveri. Joka osasi säikäyttää sekä syylliset että viattomat. Kyllä hän oli kuullut, mitä työpaikalla hänestä juoruttiin. Kivisydän.

   Eero ei vastannut, mutta hetken päästä hän soitti, kun tiesi Kaijan ottaneen yhteyttä. Eero hyssytteli mahdottomasti. Luuliko hän, että Kaijan puhe kuuluisi puhelimenkin läpi jonkun asiattoman korviin?

 - Hys-hys. Livahdin saunaan. Annukka on olohuoneessa. Katsoo mielisarjaansa telkkarista. Se loppuu viiden minuutin kuluttua...

 - Haloo, Eero? Mitä nyt?

 -…koo…haloo…mä…katkoo…ei…en…kuul…saunasta…

ja huomannu…enn…kin…ääh…

 - Tule pois sieltä saunasta, sanoi Kaija jo ärtyneenä. Se vähäkin aika, jonka voivat puhua tai olla yhdessä on yhtä katkosta. Joskus sängyssäkin, kun täytyy kesken kaiken katsoa kelloa.

 - En voi. Hitto, nyt Annuk…tulee. Soit...myöh...

   Illalla puhelin taas soi. Kivinen pikkusydän sykkien puolustusasianajaja nosti kuulokkeen.

 - Minä täällä. Annukka meni saunaan. Kauhea sihinä. Ei se vähään aikaan tänne tule. Pesee vielä tukkansa. Olen työhuoneessani. On tämä vaikeata. Mitä sinulle kuuluu?

 - Kiitos hyvää, entä itsellesi?

 - Ei sen kummempia. Työssä on kiireitä. Henkilökunta riitelee välillä oikein tosissaan. Ovat ylirasittuneita siinä ahtaudessa. Kuin rotat. Odotas...Ei mitään, luulin jo, että vaimo tuli. Ovi kävi, mutta se meni uudestaan saunaan.

 - Koska kerkiät tulla käymään? On ihan ikävä.

   Kaija muutti äänensä hieman kujertavaksi. Kyyhkyläinen.

 - Huomenna voisin. Ai ei sentään. Juulia tulee huomenna meille. Siinä menee koko ilta. Tytär laatii paikanhakukirjettä ja tarvitsee asiantuntija-apua.

 - Entä ylihuomenna?

 - Se passaa hyvin. Annukka on myöhään töissä. Annan auton hänelle tai en annakaan, sillä silloin vaimo ilmestyy kotiin milloin hyvänsä. Tulkoon bussilla tai haen hänet itse.

   Eero kuului miettivän ja harkitsevan tarkkaan.

 - Öhöm, niinhän se järjestyy. Ylihuomenna on siis keskiviikko?

 - Eihän ole kuin torstai. Miten...?

 - Kuinka minä nyt erehdyin päivästä? Ei se sitten sovikaan. Torstaina on mentävä konserttiin.

 - Etkö voi perua? Tai eikö Annukka voi mennä yksin tai jonkun ystävättärensä kanssa?

 - Ei se sovi. Ei Annukka suostu sellaisiin järjestelyihin. Hän haluaa mennä konserttiin minun kanssani. Minä en kyllä niin välittäisi, mutta kun on pakko.

 - Mikä pakko se sinulla on? Aikuisella miehellä. Kai sinä itse voit valita, minne menet ja milloin.

   Kaija aina päätti, ettei hän synnytä mitään perheriitaa. Siitähän Eero juuri on saanut kyllikseen. Hän tulee naisystävänsä luokse rentoutumaan ja nauttimaan sopuisasta oleskelusta ja tietysti siitä viiden minuutin temmellyksestä.

 - Minusta on oikein ikävää, jos sinä rupeat luettelemaan minulle sääntöjä, mitä tehdä ja kenen kanssa. Se rajoittaa ja ahdistaa aivan kauheasti. Koeta nyt ymmärtää tätä minun vaikeata tilannettani. Älä patistele äläkä missään tapauksessa ala syyllistää minua. Jollet kerran ole tyytyväinen...

   Nyt ei puhelin ollut syynä katkeamiseen.

 - Shhh, Annukka tulee. Soittelen myöhemmin.

   Luuri äkkiä kiinni, ettei vaimo olisi huomannut hänen, suuren firman henkilöstöpäällikön, käyttävän puhelintaan. Luvattomasti.      

14. Maalaisidylli

   Aamulla Kaija muisti, ettei hän ollut vielä kysellyt Tuijalta siitä ylisuuresta villatakista. Niinpä hän viritteli keskustelun näille linjoille.

 - Käytit kuulemma seitsemännellä luokalla melkein koko vuoden liian suurta, löysää villatakkia. Sinullahan kai olisi ollut varaa vaihtaa vaatteita. Isäsi taitaa olla sangen varakas?

 - Niin se äijä on. Saa kai sitä käyttää mitä kuteita hyvänsä. Nykyäänkin ovat roikkuvat neulepuserot muodissa. Niin pitkähihaiset, ettei sormiaan saa esille, jos vaikka hakee avainta laukusta.

 - Niin nykyään, mutta oliko silloin? Kymmenen vuotta sitten?

   Tuija vain vaikeni. Katsoi taas pöytää edessään.

 - Kai siihen nyt jokin syy täytyy olla. Muutkin sitä ihmettelivät. Varmasti sinulle itsellesikin.

   Tyttö vaikeni.

 - Jotkut tovereistasi olivat luulleet, että odotit lasta.

   Tuija kohotti kiivaasti katseensa. Ei sentään hypännyt tuolistaan, niin kuin edellisellä kerralla suuttuessaan.

 - En odottanut, mutta luulin silloin, että odotin.

 - Ihanko tosissasi? Oliko sinulla jotakin syytä epäillä sellaista?

 - Oli. Olin alkanut lihoa ja rinnatkin kasvoivat. Mutta en sitten odottanutkaan. Luovuin villatakista, kun kesäloma alkoi. Se oli hirveän kuuma.                

 - Mistä sitten päättelit, että olisit voinut olla raskaana?

 - Se oli se sonni.

 - Joku mieskö? Muistutti siis sonnia?

 - Ei kun oikea sonni. Sellainen jolla astutetaan lehmiä, jotta ne saavat vasikoita.

   Nainen on 22-vuotias ja elää nykyisellä avaruusaikakaudella. Jokin siinä lehmän lisääntymisselostuksessa tökki. Taasko sitä pelinpitoa? Kaijasta tuntui, ettei hän enää jaksa. Hän luopuu koko jutusta. Sanokoot mitä lystäävät. Syyttäjäkin. Saa sitä joskus luopuakin. Ei se ole häpeäksi. Luovuttaminen, kun huomaa tehtävän ylivoimaiseksi. Eihän tämä edes ollut Kaijan alaa.

 - Voisitko mitenkään selittää tarkemmin, asianajaja yritti puhua mahdollisimman rauhallisesti. Häntä ei kyllä nyt narutettaisi.

   Tupu sanoi, että kyllä hän nyt tiesi, miten lapsia tehdään, mutta ei tiennyt vielä silloin. Yli yksitoistavuotias. Hän oli ala-asteen jälkeisenä kesänä ollut maalla suuressa kartanossa. Äidin sisaren  perheessä. Hän oli siellä kaksi kuukautta. Piti asua yksin vierashuoneessa, kun serkut olivat poikia.

 - Eikö äitisi ollut mukana?

 - Ei, se akk...äiti oli taas kiertueellaan, koko kesän kiekumassa. Täti piti minusta hyvää huolta. Syötti minulle hämäläistä talkkunaa ja kaikkia herkkuja. Sanoi, että olen pikkuruinen kuin päästäinen. Ei minulla kai hätää ollut, mutta sitten luulin tulleeni raskaaksi.

   Tupu kertoi, miten he lapset olivat istuneet tallirakennuksen katolla ja katselivat kun lehmää astutettiin. Talossa oli mahdottoman suuri ja vihainen sonni. Sitä pidettiin ulkoaitauksessa, joka oli tehty paksuista paaluista. Se rymisti ja heilutti karsinaansa ikävissään kaiket päivät ja yöt. Pisti sarvensa portin alle ja yritti nostaa sitä. Se oli kauheata. Tupu ei uskaltanut siitä edes ohi kävellä. Hänen huoneensa oli juuri navetalle päin, ja hän veti oikein peiton korvilleen, ettei olisi tarvinnut kuulla sitä mylvintää ja tömistystä.

 - Miten tämä nyt sitten liittyy siihen raskaaksi tulemiseen?

   Tuija kertoi, että pojat sanoivat hänelle, että se sonni on niin voimakas, että siitä lentää siemenneste kaikkiin naispuolisiin olentoihin lähettyvillä ja kauemmaksikin. Se on sitä lehmien keinosiemennystä, josta poikien isä oli aamulla puhunut. Tupu muisti senkin hyvin, koska ei ollut ymmärtänyt sanaa. Oli luullut, että se liittyi kasveihin.

 - Et kai sinä tyttö-raasu tuollaista uskonut?

 - En voinut kysyä keltään. Serkut olivat vanhempia ja tiesivät muutenkin kaikenlaista. Tädiltä en voinut kysyä. Se olisi varmasti suuttunut. Se oli hiukan uskovainen. Pojat sanoivat vielä, että sama vaikutus oli miehilläkin, jos ne pääsivät lähelle tyttöä ja rupesivat kopeloimaan. Tupun äitikin aina varoitteli miehistä ja sanoi, että niillä on vain yksi tuhoisa ajatus mielessään, joten ajattelin, että kai se on totta,

 - Entä isäsi? Eikö hän käynyt sinua tervehtimässä maalla?

 - Kävi joka viikonloppu. Vierashuoneessa oli parisängyt, joissa oli  valkoiset pitsipeitteet. Ruusuja ja lintuja. Isä nukkui toisessa niistä. Se oli turvallista, kunnes...

 - Mitä aioit sanoa? Jatka vain.

 - Siitä tuli oikeastaan inhottavaa. Isä oli samannäköinen kuin se sonni. Samanlaiset paksut roikkuvat mahan alla.

 - Näyttikö isäsi sinulle niitä?

   Kaija aivan pidätti henkeään. Mitä tästä oikein seuraisi? Kun saisi nyt pyytää apuun jotakin psykologia, mutta tyttö menisi varmaan ihan lukkoon, jos hän yrittäisi vihjaistakaan sellaisesta.

 - Ei näyttänyt, mutta minä näin ne eräänä yönä. Oli hirveä helle ja isä oli riisunut pyjaman päältään. Ei kai luullut, että huomaan. Peitekin oli luisunut lattialle. Ohut viltti. Isä makasi selällään ja kuorsasi. Silloin minä näin ne. Ja sonni mylvi ulkona. Ja kun isä liikahti, ne hyllyivät, ja ne olivat yhtä suuret kuin sonnilla. Isä kääntyi minuun päin, lähestyi ja...

   Tuija hyppäsi levottomana pois tuolistaan. Näytti kauhistuneelta. Näytti  harmaalta, näytti vanhalta naiselta. Nujerretulta. Kaija ryhtyi nopeasti rauhoittelemaan häntä.

 - Älä välitä. Ei se haittaa. Jatketaan joskus muulloin. Älä yhtään hermostu. Siitähän on niin kauan. Saatanko sinut selliisi?

   Mielonen jo hypähteli luukun takana. Tuija vain pudisti päätään ja silmät maahan luotuina lähti kohti vartijaa. Halusi mennä omaan koppiin turvaan. Ei ollut suostunut isänsä hartaista pyynnöistä huolimatta palaamaan kotiinsa.

15. Kynsin hampain  

   Kaijaa aivan yökötti. Hän alkoi tuntea sääliä tyttöä kohtaan. Oikein todella. Mikä hän on tuomitsemaan toisten rikkeitä ja erehdyksiä. Hetken hän ajatteli pikku Erikiä ja sitten tätä Eero-draamaa. Kaikkeen sitä joutuu. Ehdoin tahdoin.

   Silloin kauan sitten Erkki ja Johanna olivat menneet naimisiin pian sen jälkeen, kun Kaija oli palannut surulliselta ulkomaanmatkaltaan. Tyhjin kohduin ja vielä tyhjemmin sydämin. Johannan sisar oli tuttavan tuttavan tuttava, mutta sen verran Kaija oli häntä tavannut, että pysyi mukana pariskunnan elämänvaiheissa.

   Johanna ei ollut heti halunnut lapsia, koska hän tahtoi ensin erikoistua. Saivat työpaikan eräästä Keski-Suomen kasvavasta kaupungista. Töitä riitti. Rahaa tuli ja hieno talo. Sitten kaksi lasta peräkanaa, tyttö ja poika. Olivat kai onnellisia. Erkki oli yhden kerran soittanut Kaijalle ja tiedustellut kohteliaasti, miten "leikkaus" oli onnistunut.

 - Kiitos, se meni ihan normaalisti.

 - Miten nyt voit?

 - Kiitos kysymästä, siinä se menee. Onnea vain häittesi johdosta.

 - Kiitoksia paljon. Johanna lähettää terveisiä.

   Ei takuulla lähettänyt. Ei tainnut edes olla kotona, koska mies  tohti hänelle soitella. Erkki lopetti puhelunsa lyhyeen. Ei ollut enää asiaa. Olihan hän lopettanut perin lyhyeen poikansa koko elämän. Tai olisihan Kaijalla ollut varaa valita. Vai oliko?

   Kaija oli saanut sovittua vielä yhdet tärkeät treffit. Tuijan ala-asteen opettajan kanssa. Nuorehko mies, joka oli opettanut Tuijaa vain ensimmäisellä luokalla. He tapasivat eräässä kahviossa. Kahvia ja kahvia, sitä Kaija litki litramäärin. Hän oli heti rintaleikkauksensa jälkeen lopettanut tupakoinnin. Siirtynyt ensin pastilleihin, mutta menetettyään hampaistaan kaksi tavallista paikkaa sekä yhden kultakruunun, hän siirtyi kahviin ja, ikävä kyllä, leivonnaisiin.

   Mikä hullussa panikin hänet naksuttelemaan sitkeitä pastilleja kesken oikeuden istunnon. Välillä pastilli oli työskennellyt yläleuan hampaissa ja välillä se sen verran hellitti otettaan, että pomppasi alahampaaseen.

   Oikeuskäsittely venyi ja vanui. Joku pönttö  mies oli liukastunut kadulla jäämöykkyyn, joka oli katolta tipahtanut hänen eteensä. Suu osui toiseen jääkimpaleeseen ja hammas katkesi. Huonohampaiselta näytti muutenkin. Ei olisi ennen onnettomuuttakaan kelpuutettu hammastahnamainoksiin.

   Mies vaati taloyhtiöltä suhteettomia korvauksia jalkakäytävän huonosta kunnosta sekä katolta tippuneesta lumesta. Kaija piti pintansa ja osoitti, että sillä hinnalla uusisi kaikki hampaat kolmelle raskaansarjan nyrkkeilijälle.

   Kaija maiskutti muitten puheenvuorojen aikana pastillejaan. Oli mieletön tupakan himo. Kun saisi edes yhden savukkeen silloin tällöin tässä hermopaineessa. Kaija muuten voitti jutun niin kuin yleensäkin. Taloyhtiö oli sydäMMellisesti kiitollinen. Niin luki kukkapuskan mukana olleessa kortissa. Taas Riiverin maine loistavana puolustajana karttui. Mutta hampaita väheni.

   Syyttäjäkin, se Pirkka E, lausui joskus ihmettelynsä ja onnittelunsa Riiverin taidoista. Pirkan vaimo oli lähtenyt toisen miehen matkaan. Pitkä ja riitainen avioeroprosessi. Pirkka se ei antanut myöten piiruakaan ja hänellä kun oli muutenkin rutiinia syyttelemisessä. Kaija ja Pirkka olivat varsin kummallinen taistelupari. Toista oli pettänyt mies ja toista nainen.

   Toisinaan Kaija tuumiskeli, että olisiko hän yhtä ponteva puolustaja, jos vastapelurina olisikin nainen. Oliko hänellä jotakin kaunaa miessukupuolta kohtaan? Oliko hän jonkin asteen miestenvihaaja? Se pelotti. Entä Tupu? Sekö heitä yhdisti, se alitajuinen katkeruus miehiä kohtaan?  

   Entinen ala-asteen opettaja, Jukka G., puhui vuolaasti Tuijasta ja omista kärsimyksistään. Hän oli silloin vasta valmistunut opettajaksi ja oli tuntenut olevansa omalla alallaan. Oli suuren sisarusparven vanhin ja tottunut aina hoitamaan lapsia. Tuli niitten kanssa hyvin toimeen. Piti muksuista.

 - Millainen käsitys sinulla oli Tuijasta koulualokkaana?

 - No ensimmäiset kouluviikot menivät ihan hyvin. Tyttö edistyi näppärästi lukemisessa ja kirjoittamisessa. Käytännön toimissa hän oli tottumaton ja hidas. Ei osannut vielä pukea kunnolla. Kengät menivät joka kerta väärään jalkaan. Kengännauhat olivat täysi arvoitus. Jolleivät toiset oppilaat, utameita vielä itsekin, tai opettajat ja joskus siivoojatkin olisi auttaneet, tyttö ei ikinä olisi ehtinyt välitunneille taikka koulukuljetukseen.

 - Mistä arvelisit tuollaisen kömpelyyden johtuneen, kun hän muuten on kaikesta päättäen normaalin älykäs? Oliko hänellä jokin vamma?

 - Ei sinne päinkään. Pelaaminen ja urheilu kävivät sutjakasti. Luulen, että avuttomuus johtui, siitä, että hän ei pukenut itseään kotonakaan. Joku aikuinen auttoi vaatteet päälle. Äiti oli matkoilla, mutta isä ja apulainen passasivat ainokaista.

 - Sanoit, että alkuviikoissa ei ollut moittimista. Mitä sitten tapahtui?

 - Kauhea juttu, minun kannaltani ja koko mieleisen kutsumustyöni kannalta. Annas kun kerron.

   Kaija antoi ja vain nyökkäsi, koska suu oli täynnä Sacher-leivosta.

 - Eräänä päivänä, kun oppilaat olivat lähdössä koulubussilla koteihinsa, Tuija taas hituroi naulakolla. Kuski oli pakannut kaikki tenavat kyytiin. Juoksin ovelle ja huusin, että Tuija vielä puuttuu. Täytyy odottaa. Tuija näpelöi takkinsa vetoketjua. Huivi kai takertunut väliin. Toinen lapanen hukassa. Tyttö jo nyhersi itkua. No lopultakin. Lastentarhaopettajaksi tässä olisi pitänyt ruveta.

   Jukka kertoi, että kun he olivat jo ovella, tyttö halusi vessaan.

 - Etkö voi pidätellä kotiin asti? Ei tässä niin pitkä matka ole.

 - Enkä voi. Tulee housuun ja Maija toruu.

   Jukka oli vielä kerran huutanut kuskille, että he odottaisivat. Käski pyytää autosta naisopettajaa avuksi.

 - Ei se oo täällä, se lähti kauppaan, huusi Kenttälä ikkunastaan ja oli äreän näköinen. - Me lähretään ilman Tuijaa. Ei tässä koko päivää voi orotella.

   Jukka halusi olla varovainen. Hän kuulosteli hetken aikaa, oliko talossa vielä naisväkeä paikalla, siivoojaa tai emäntää. Ei ketään. Yksi miehenköriläs paineli toppatakki niskassa ulos. Mörisi jotakin mennessään kuin kiukkuinen karhu. Se oli Metsälä. Tyttö inisi, että tulee housuun.

   Eihän siinä muu auttanut. Jukka vei lapsen tyttöjen vessaan. Juoksujalkaa. Sehän vilustuu, jos pääsee kastumaan. Ulkona melkein 20 astetta pakkasta. Vaikkakin auto vie kotiportille. Jukan oli pakko ruveta riisumaan Tuijaa, kun tiesi, ettei siitä muuten olisi mitään tullut. Äkkiä vain toppahousut alas, sitten pitkät villahousut, vielä jotkin housut.

   Käymälän kopin ovi oli auki, tyttö istui jo pöntöllä ja Jukka seisoskeli hiukan hätäisen näköisenä oviaukossa.

 - Nopeasti nyt.

 - Mulla on pikkuhousut jalassa.

   Jo vain olivatkin. Siinä plikassahan oli kerroksia kuin sipulissa. Jo muutamia pisaroita pöksyissä, hirveän pienissä. Silti keltainen pikkurusetti edessä, tipun kuvia. Voi herttanen noita pikkutyttöjä. Jukka tarttui lapseen, vetäisi housut yhdellä otteella alas ja kumartui nostamaan häntä pöntölle. Tuija itki ja vikisi. Tuntui olevan peloissaan.

   Mitä tässä oli pelkäämistä? Tottahan isäkin oli joutunut tytärtään pissalle auttamaan, kun se oli niin avuton pukeutumisasioissa. Jukka piteli tytöstä kiinni, ettei se olisi solahtanut pönttöön koko neiti Hiirulainen.

   Silloin hän kuuli ääntä takanaan. Siivoojan sijainen Linda Löttönen tirkisteli hänen kumartuneen selkänsä yli. Kurkki ja kurotteli nähdäkseen paremmin menossa olevan toimituksen. Jukka oli säpsähtänyt ja punastunut. Mistä se mölli oli siihen ilmestynyt?

 - Autan tyttöä pissalle.

   Linda ei sanonut mitään, mutta myöhemmin oli sanonut sitäkin enemmän.

 - Kauhea metakka mokomasta. Siitä oli lehdissäkin. En sentään joutunut oikeudessa vastaamaan pissattamispuuhistani. Rehtori puolusti, kaikki työtoverit puolustivat, henkilökunta, paitsi Linda Löttönen, puhui puolestani. Johtokunta uskoi minua, samoin oppilaitten vanhemmat ja nimismies. Silti jouduin heti jättämään paikkani.

 - Miten siinä niin kävi? Viattomalle miehelle?

 - Se saakutin Ensio Oksanen ja hänen kalsea kanansa. Ne jahtasivat minua niin kamalasti, ettei pahin rikollinenkaan ole kokenut moista vainoa. Yllyttivät lehdet ja TV:nkin kimppuuni. Sanoivat vievänsä jutun vaikka presidentille, mutta tällainen lasten ahdistelija on saatava vankilaan koko loppuiäkseen. Tuijakin oli niin ylipuhuttu, että väitti opettajan tehneen hänelle jotakin pahaa. Ei kuitenkaan  osannut sanoa mitä.

   Jukka oli aivan tuohtunut noista muistoista ja siitä vääryydestä. Rehtori kirjoitti hyvän työtodistuksen, mutta halut pikkulasten opettamiseen katosivat kerralla. Omia lapsia on toki viisi kappaletta. Kullanmuruja.

 - Saitko ollenkaan työtä tuollaisen kahakan jälkeen?

 - Sain toki. Opiskelin hoitoalaa ja olen nykyään vanhainkodissa töissä. Seitsenvuotiaat tyttöset vaihtuivat 70-vuotiaiksi tylleröiksi. Pissatan ja vaihdan vaippoja kaiket päivät ilman että bulevardilehdet ovat kurkussani. Eivät edes isät tai aviomiehet tai pojat tai pojanpojat nosta syytteitä raiskausyrityksistä. Siellä muuten tapasin tulevan vaimonikin ensimmäisen kerran. Kuolinvuoteen ääreltä.

   Kaija ei ehtinyt edes ihmetellä, kun Jukka jo selitti hänelle, että vaimokin oli perushoitaja. Olivat olleet yhdessä pesemässä ruumista arkkuun, ja lempi syttyi yhdellä silmäyksellä.

 - Oli se vain kauhea kokemus, että joku isä, joku Ensio Oksanen, kynsin hampain yrittää mustata syyttömän miehen maineen.

16. Lisää pikkuhousuja

   Kaija saapui seuraavana aamuna työpaikalleen. Maire Mielonen tuli vastaan. Riiveri oli jo pidemmän aikaa halunnut puhutella häntä vakavasti. Eilinen juorutätitapaus antoi lisää potkua hankkeeseen.

 - Hyvää huomenta. Minulla olisi hieman puhuttavaa. Tulisitteko tänne työhuoneeseeni.

   Mielonen seurasi, mutta hänen harmaissa silmissään vilahteli epäluuloa ja ihmetystä. Ei varatuomari juuri puhutellut, ellei ollut syytä. Ei turhaa arkilätinää. Ajan haaskausta.

 - On hyvä, että seisotte oven takana, kun jututan Tuijaa, mutta muistanette, että keskusteluni puolustettavan kanssa ovat täysin luottamuksellisia. Toivon, ettei ovea raotella eikä kuunnella luukusta. En väitä, että niin tekisittekään, mutta varmuuden vuoksi otin asian esille.

   Mielonen punehtui niin pitkälle kuin ihoa oli näkyvissä. Ehkä vielä tiukkaan napitetun takin altakin. Hän tuhahti ja huomautti loukkaantuneena.

 - Minä en juoruile työpaikkani asioista. Olen vastuuni tunteva nainen. Minulla on kokemusta pitkän urani ajalta. Varatuomari voi täysin luottaa minuun.

 - Kyllä minä sen uskonkin. Minusta on vain tuntunut, että te olette useammin ovella, jos keskustelen Tuijan kanssa, kuin muitten asiakkaitten ollessa kyseessä.  

   Vartija epäröi hetken ja sanoi sitten ääntään madaltaen:

 - Eihän tästä ehkä kannattaisi mainita, mutta olen vastuussa myös teidän turvallisuudestanne. En saata mitenkään neuvoa teitä, mutta sen tytön kanssa kannattaa olla varovainen. En luota häneen.

   Kaija hämmästyi, oikeastaan hiukan säikähtikin. Mielonen oli todella pätevä työntekijä. Ei tunteillut eikä hötkyillyt turhista.

 - Miksi teillä on epäluuloja Tuijan käytökseen nähden? Onko hän osoittautunut jotenkin vaaralliseksi teidän seurassanne tai muitten?

 - Ei ulkonaisesti. Vien ruuan, haen pois. Tuon nykyään myös lehdet, koska hän haluaa lukea niitä. Vien suihkuun ja niin edelleen, Ulos hän ei onneksi edes halua. Harvoin käy pihalla.

 - Miksi sanoitte onneksi?

 - Vähän edes paine ja vastuu minulta helpottaa. En todellakaan ole mielelläni pitkää aikaa sen naisen lähettyvillä. Hän on minusta salakavala. Jos hän raivoaisi avoimesti, tietäisi ainakin, mistä päin hän hyökkää. Ehkä tämä on pelkkää kuvittelua, mutta kun nyt kysyitte.

 - Kiitos, että puhuitte näin avoimesti. Otan sananne vakavasti. Emmeköhän me pärjää?

   Kaija käytti tahallaan me-muotoa. Otti tavallaan Mielosen vertaisekseen. Hän kyllä muutenkin todella arvosti vartijan sanaa. Olihan hänellä itselläänkin ollut epämääräisiä tuntemuksia Tupun katseen alla. Mielonen punehtui jälleen, nyt mielihyvästä. Taitaa olla älykäs nainen.

 - Jos te taikka muu henkilökunta huomaa jotakin uutta tai erikoista Tuijan käytöksessä, ilmoittakaa heti minulle. Vaikka kotiin ja vaikka yöllä.

   Kaija poikkesi Lundenin alusvaateliikkeeseen. Valikoi ja harkitsi kauan ja päätyi viimein kahteen pariin naisellisen hempeitä pikkupöksyjä. Vaaleanpunainen rusetti edessä, pitsiä sivuilla ja lahkeissa. Koko oli tosin XXXL. Ei missään nimessä MINIÄ, koska niissä jäi nivusten tienoille kaikenlaista ylimääräistä poimua ja kurttua. Liian monta kerrosta. MAXI oli jonkin verran parempi. Toivottavasti.

   Tämä kevytmielinen ja hentomielinen ostos johtui siitä kylmästä, ei kun hehkuvan kuumasta, tosiasiasta, että Eero tulisi illalla käymään. Hänelle oli mahdollista viipyä jopa kolme ja puoli tuntia. Onneksi Annukka oli menevä nainen.

   Kaija kokkasi jotakin pientä suolapalaa. Helposti lämmitettävää. Ei halunnut hukata sekuntiakaan sulhon ihanasta seurasta. Viisi minuuttiakin olisi jo liikaa.

 - Miksi tätä rakkautta pitää olla näin harvoin ja pienin annoksin? Miksi minulle ei ole suotu omaa rakasta? Sellaista, jonka kanssa voisin liikkua ulkonakin, teatterissa ja ravintoloissa.

   Näin Kaija huokaili ja alkoi valmistautua siihen suureen mutta niukkaan iltaan. Laittoi tukkaansa. Tumma ja lyhyt. Kiiltävä kuin suklaa. Johtuikohan se niistä suklaaleivoksista? Posket ainakin nyt heleän punaiset. Silmissä sininen kirkas kaiho ja odotus. Rakastettuni. Lemmikkini, FOR-GET-ME-NOT. Älä unohda minua. Kunpa Eero ei koskaan unohtaisi eikä hylkäisi häntä. Kunpa Kaija joskus pystyisi unohtamaan pikku Erikin.

17. Paholaisen parsinneula

   Jos joku olisi seuraavana aamuna haastatellut Kaijaa edellisen illan ihanista tunnelmista, selostus olisi ollut melko lyhyt. Melkein samanlainen kuin aina ennenkin. Eero oli tullut kiireellä. Kokonaista kaksitoista minuuttia myöhässä. Ei ollut löytänyt parkkipaikkaa. Iltapala oli päässyt kuivumaan, kahvi painumaan, ja patterit olivat liian kylmät. Eeron varpaita palelsi.

   Pikkuhousuja innokas rakastaja ei ollut hämärässä makuuhuoneessa edes huomannut, ei ainakaan siinä mielessä kuin Kaija oli romanttisesti haaveillut. Ne viskattiin sängyn jalkopäähän. Sieltä kylmävarpaiset koivet potkiskelivat ne edelleen lattialle.

   Toimituksen jälkeen Kaija veti niitä mietteliäänä jalkaansa sillä aikaa, kun Eero suhisi ja ryki kylpyhuoneessa. Pesi hampaansa ja kurlasi kolmeen kertaan. Ei mikään taika, vaan jotta Annukka ei vain haistaisi vieraan narttukissan hajuja.

   Eero joutuikin lähtemään varttia liian aikaisin. Syynä oli tietenkin pysäköintimittari. Henkilöstöpäällikkö rehenteli pullealla osakesalkullaan, jonka yrityksistä osa oli jo päässyt New Yorkin pörssiin. Silti puuttui kolikoita auton parkkeeraukseen. Taisivat ollakin Annukan rahoja.

   Sitten vasta Kaija hoksasi, ettei näin myöhään illalla mitään pysäköintimaksuja perittäisikään. Hän, hypertehokas puolustusasianajaja oli mennyt lankaan. Mitä tämä juttu oikein tarkoitti? Eikö Eero enää viihdykään hänen seurassaan?

   Kaikkea muuta kuin hyväntuulisena tämä edellisen yön hurmahetkien sankaritar asteli työpaikalleen. Heti aamusta hän tapaisi Tupun. Tällä kertaa hänen täytyisi kuunnella tytön esittämä versio ala-asteen vaiheista.

   Pojat olivat olleet inhottavia. Likaista kieltä ja tönimistä jonossa.

 - Etköhän nyt muista väärin? Ei se vielä ensimmäisillä luokilla sellaista ollut. Sinulla taisi mennä hyvin. Liikunnassakin ja peleissä?

   Tuija vilkaisi epäluuloisesti Kaijaa. Väitti, että kyllä sitä kiusaamista jo silloinkin oli ilmennyt, mutta ei niin suuressa mittakaavassa kuin myöhemmin.

 - Mitä muistoja sinulla on ekaluokan opettajastasi Jukka G:sta?

   Tuija meni taas varovaiseksi. Mietti ja yritti kai kyselijän kasvoista lukea mistä oli kysymys.  

 - Se oli kanssa kauhea. Yritti tehdä minulle pahaa tyttöjen vessassa.

 - Olen kuullut jotakin aivan muuta. Hänethän todettiin syyttömäksi.  Se oli ollut vain pahaa juoruilua ja panettelua. Väärinkäsitystä.

   Tuija oli tiukasti toista mieltä. Kertoi, miten isä oli yrittänyt kaikkensa saadakseen pahoinpidellylle tyttärelleen oikeutta. Kukaan ei uskonut. Isä ja äiti vain leimattiin turhan vouhottajiksi.

   He väittelivät asiasta pitkän aikaa. Tyttö oli aivan ehdoton. Tuntui, kuin hän toistaisi samaa levyä. Ei ottanut kuuleviin korviinsakaan opettajan auttamisyrityksiä lapsen pissattamisessa. Vaan juuri SIKSI vei vessaan, SIKSI riisui, SIKSI otti pikkuhousut pois.

   Kaijasta tuntui kuin hän olisi puhunut sementtiseinälle. Aivopesty koko nainen. Ihan kuin hypnotisoitu. Mutta miksi? Nyt on varmaan aika ottaa yhteyttä vanhempiin. Hän panisi heidät lujille. Se sonni-juttukin.

   Kaija ja Tupu istuivat tällä kertaa hetken aikaa hiljaa, ennen kuin erosivat. Molemmat olivat jotenkin väsyneitä tähän kamppailuun.

 - Mitä sä luulet Kaija, koska se oikeudenkäynti alkaa, ja mitä mulle tapahtuu?

   Ensimmäisen kerran tyttö kysyi tällaista. Tähän asti hän oli vetänyt kuin jonkin ulkopuolisen sivustakatsojan roolia.

 - Se alkaa kun saamme kokoon tarpeeksi todistusaineistoa ja psykologitkin ovat saaneet lausuntonsa valmiiksi. Haluatko tietää, miten sen Puten kävi? Se jota ammuit.

 - No mitä sille roistolle kuuluu? Kuoliko se?

   Välinpitämätön tokaisu. Kuin olisi kysynyt, oliko mies jo parantunut nuhasta tai oliko hän jo löytänyt autonavaimensa.

 - Putte oli jo toipumassa, mutta hän joutui uudestaan teholle. Jotakin vaikeita komplikaatioita. Olihan verenhukka ja järkytys olleet suuret. Tärkeissä elimissä.

   Tyttö veti suutaan ivallisesti vinoon.

 - Ai niin, tosi tärkeissä elimissä. Senkin sonni.

   Tyttö halusi selvästi vielä jatkaa, joten Kaija istuutui takaisin tuolilleen. Voi kun pääsisi jo kotiin. Päätä särki.

 - Olin eilen pihalla kävelyllä sen Mielosen kanssa. Pihan nurkassa oli jotakin sinistä ja kiiltävää. Menin katsomaan ja se verikoira-Mielonen tuli perässä. Se oli kuollut sudenkorento. Melkein kuiva. Läpeensä kuollut ja hauras. Tiesitkö, että joissakin kielissä sudenkorentoa nimitetään paholaisen parsinneulaksi?

   Ei Kaija ollut sellaisesta kuullut. Saattoi olla tottakin. Hän kehotti tyttöä jatkamaan.

 - Oli meillä kotona parsinneuloja, sellaisia pitkiä ja paksuja. Ei äiti mitään parsinut. Se osti uutta, kun oli hieno daami. Mutta apulaisemme Maija parsi joskus harmaita villahousujaan, kun ne olivat kuluneet hiuki. Seiteiksi. Sellaista korinpohjaparsintaa.

   Tupu vaikeni. Ilmeissä käväisi lievää inhoa. Muisteli jotakin. Kaija kehotti taas jatkamaan. Tulisiko tästä jotakin uutta ja valaisevaa?

 - Kerran ajoimme ratikalla Munkkiniemeen äidin isää tapaamaan. Isä ei ollut mukana.

 - Minkä ikäinen olit silloin?

 - Ehkä viisi vuotta. Oli aika myöhäistä, sillä olimme tulleet Höltänkankaalta iltajunalla Helsinkiin. Aioimme jäädä vaarin luokse yöksi. Isoäiti oli hiljattain kuollut mielisairaalassa, ja me menimme lohduttamaan vaaria.

   Tupu kertoi, miten heidän vieressään käytävän toisella puolella oli istunut vanhempi mies. Huonosti pukeutunut ja haisi kamalasti viinalle. Äiti ei sietänyt yhtään juopottelua ja oli kauhean kiukkuinen, jos isä joskus tuli humalassa kotiin. Se mies istui hiljaa, mutta vilkuili meitä. Minä istuin ikkunan puolella.

   Yhtäkkiä mies alkoi kaivella housujensa etumustaa, aukaisi napit ja veti sieltä esille lenkkimakkaran. Niin minä luulin silloin. Äiti suuttui mielettömästi, tuli ihan punaiseksi, avasi käsilaukkunsa ja vetäisi sieltä esille suuren neulan, kai hattuneulan. Aivan puhisten raivosta hän kurkotti käytävän yli ja yritti tökätä neulan siihen makkaraan. Se melkein osui, mies kiljaisi ja hyppäsi pystyyn ja ryntäsi ulos, koska vaunu oli juuri pysäkillä.

 - Se oli ihan oikein sille irstailijalle. Harmi, etten osunut paremmin. Olisin seivästänyt sen törkimyksen, oli äiti sähissyt.

   Tupu jatkoi muistelemistaan.

 - Ratikassa oli vain muutama matkustaja. Tuskin he muuta huomasivat kuin sen miehen äkkilähdön. Olin aivan jäykkänä pelosta ja inhosta. Arvasin, että mies oli hirveän vaarallinen, kun kerran äiti käyttäytyi noin. Hän selitti puolustaneensa minua ja pelastaneensa minut kauhealta kohtalolta. Että miehet ovat hirmu vaarallisia. Silti tunsin jotenkin sääliä ukkopahaa kohtaan.

18. Matkalla menneisyyteen

   Kaija yritti kysellä tytöltä, mitä muuta tälle tuli mieleen sieltä varhaislapsuudestaan, kuin tuon ratikkakohtaus. Ei Tupu paljonkaan muistanut. Hän tuntui ahdistuvan, kun Kaija vain tiukkasi enemmän tietoja.

 - Mitä muuta tapahtui, Ennen kuin menit kouluun? Viisivuotiaana? Nelivuotiaana? Koeta muistella.

 - En minä enää jaksa. Anna jo olla. Haluan nukkumaan. Paha olo.

   Seuraavana päivänä, kun he taas istuivat yhdessä ison pöytänsä ääressä, nuori konstaapeli koputti ovelle, pisti punakiharaisen päänsä sisälle ja kuiskutti kuuden punaisen viiksikarvansa lomasta:

 - Anteeksi, mutta täällä on eräs vanha rouva, joka kysyy varatuomaria. Se on ainakin 90-vuotias.

   Kaija otti tuimimman ilmeensä. Oli se ihme, että nuo nuoret miehet anastavat itselleen erikoisoikeuksia olla muka vitsikkäitä. Raakaa ikäsortoa. Typerää huumoria ja naljailua hän ei kyllä sallisi työaikana. Puhukoot vapaa-aikoinaan mitä huulilta irtoaa. Hän sanoi siis kylmästi.

 - Kiitoksia, tulen kohta. Pyytäkää rouvaa istumaan.

 - Tein sen jo. Ei se kauempaa olisi tolpillaan pysynytkään.

   Kaija vilkaisi harmistuneena Tupua. Mutta tyttö ei näyttänyt kuuntelevan, millaista kieltä nuorimies uskalsi käyttää Riiveriä puhutellessaan. Kaija pyysi tyttöä odottamaan hetken. Hän tulisi heti takaisin.

   Hän meni työhuoneeseensa ja perui heti mielessään tuomitsevat  ajatuksensa nuorukaisesta. Nainen todella näytti jopa satavuotiaalta. Konstaapeli oli päin vastoin hienotunteisuussyistä maininnut  nuoremman iän.

   Musta kulunut lierilakki törrötti harmaan hiuskuontalon varassa. Kaksi vihreäpalloista hattuneulaa piti koko asetelmaa kasassa. Tummanharmaa ja varsin siisti, pitkä talvitakki. Punertavaa karvanöyhtää kauluksena. Jokin aikojen alussa henkensä heittänyt elukkaparka. Suuri musta käsilaukku, jonka lukkoa nainen hieman hermostuneesti napsutteli. Vetiset silmät suuntautuivat tulijaan.

   Kaija esitteli itsensä. Kävi kättelemässäkin. Ryppyisiä kuumia sormia.

 - Olen Olga Kost..stsa..ja..lo...lowsk....

 . Tauot johtuivat tekohampaitten loksutuksesta, johon äänteet lässähdellen upposivat.

 - Anteeksi miten olikaan nimi? kysyi Kaija kohteliaasti koettaen tunnollisesti kirjoittaa sitä muistiin.

 - Olga Maria K...sk... Anteeksi ääntämiseni. Laitoin tekohampaat pitkästä aikaa suuhuni. En käytä niitä enää kuin työmatkoilla. Olivat vielä 40 vuotta sitten ihan sopivat.

 - Saanko tiedustella asiaanne?

 - Saatte. Olen meedio. Veljentyttäreni opettaja Nikander kertoi, että olitte kiinnostunut käyttämään minua puolustuspuheenne laatimisessa. Tarjoan täten apuani.

   Kaija kävi sulkemassa oven, mutta sana meedio oli varmaankin päässyt leijailemaan käytävään ja sieltä moneen hyväkuuloiseen korvaan. Jos asiasta tulisi myöhemmin puhetta, Kaija väittäisi, että oli puhe mediavälineistä. Eri asia oli sitten, pitäisivätkö työtoverit rouva K:ta pirteänä naisreportterina television kulttuuritoimituksesta vai terävänä journalistina suurkaupunkilehdestä.

   Meedio oli ollut todella itsepäinen ja halusi tavata Tuijan. Hän oli tarkkaan lukenut lehdistä tapahtumasta. Hän uskoi, että hänestä olisi apua lapsuusmuistojen palauttamisessa. Kaija ei jaksanut vastustella. Ei kai siitä vahinkoakaan olisi. Tupu saattaisi innostua puhumaan jotakin varteenotettavaa tälle uudelle haastattelijalle.  

 - Tulkaa tuohon käytävän penkille istumaan. Hankin teille lasin vettä. Selvitän vain ensin tilanteen asiakkaani kanssa.

   Ja Mielosen, ajatteli Kaija. Hän sijoitti rouvan istumaan penkille selkä seinää vasten. Tämä näytti jo varsin uuvahtaneelta. Vesikannu ja lasi hommattiin paikalle, ja Mielosta pyydettiin pitämään rouvalle seuraa, kunnes Kaija palaisi. Kun ei vain rupeaisi  puhumaan sitä meediotarinaansa.

   Tuija suostui ottamaan vieraan vastaan. Kaija kertoi vain sen verran, että rouva arveli tietävänsä jotakin tytön lapsuudesta. Sehän oli ihan totta. Saman jutun hän tarjoili myös Mieloselle.

 - Saattaa olla, että vanha rouva muistaa jotakin tärkeätä Tuijan lapsuusvuosista.

 - Ainahan sitä voi yrittää, oli Mielosen lakoninen vastaus.  

   Itsekseen vartija kuitenkin arveli pitkän ihmistuntemuksensa nojalla, että hyvä oli, jos rouva muistaa oman nimensä tai mitä on syönyt aamiaiseksi. Tottelevaisena toimenhaltijana hän seisoi lähes asennossa vanhuksen vieressä ja tarjoili tälle ahkerasti lämmähtänyttä vettä kannusta. Nainen käytti vieraanvaraisuutta ahnaasti hyväkseen. Kuuma päivä. Mistä kaukaa lienee tullutkin?

   Kaija palasi tytön luota käytävään.

 - Olkaa hyvä, nyt voitte käydä...

   Penkillä ei ollut ketään. Myös tukeva Mielonen oli kadonnut. Eihän Olgan pitänyt mitään katoamistemppuja ruveta esittämään. Päin vastoin, Hänenhän piti kutsua esille muistoja jostakin entisestä elämänvaiheesta.

   Ennen kuin Kaija ehti sulkea huoneen ovea ja lähteä itse etsimään kadonneita, käytävältä alkoi kuulua kahdet laahustavat askeleet ja kaksi kilahtelevaa ääntä. Mielosen avainnippu ja meedion kävelykepin kärki. Siinä oli nähtävästi teräspiikki, jotta rouva pysyisi pystyssä liukkailla kaduilla. Hän vaan tökki sillä permantoa täällä sisälläkin. Onneksi heillä ei ollut Italiasta tuotettuja marmorilattioita. Meedio selitti Kaijalle, että he olivat käyneet naistenhuoneessa, koska neiti Mielonen oli juottanut hänelle niin paljon nestettä. Rouva K. ei ollut tottunut sellaiseen.

   Vihdoin he olivat kuulusteluhuoneessa sisällä ja Mielonen sen ulkopuolella. Kaija esitteli naiset.

 - Tässä on Tuija, asiakkaani, ja tässä on rouva Olga K...a... Vaikka Kaija luki nimen lapusta, hän ei onnistunut sanomaan sitä kokonaisena. Ne tekohammastauot häiritsivät.

   Meedio otti heti johdon käsiinsä.

 - Te Tuija-neiti haluatte siis saada lisätietoa lapsuudestanne?

   Kaija oli vähällä sanoa, että hänhän sitä tietoa tarvitsee, mutta antoi sitten asian olla.

 - Kuinka pitkälle lapsuuteen haluaisitte mennä? No hyvä, lähdetään sitten matkaan.

   Odottamatta vastausta meedio sulki silmänsä ja aloitti:

 - Olet nyt noin 10-vuotias.

   Kaija ihmetteli sitä nopeata transsiin menoa. Olisi luullut, että siinä on pidempiä seremonioita, eikä vain hupsis nyt mentiin. Ehkä pitkällinen harjoittelu auttaa tässäkin toimessa. Meedio jatkoi:

 - Näen sinut maalla, suuri talo, hevosia, lehmiä. Pelkäät niitä. Suuria ja uhkaavia.

   Tuija oli mennyt hyvin vakavaksi. Aivan jäykistyi, mutta Kaijaan ei tuo puhe tehonnut. Kaikki ovat joskus lapsuudessaan käyneet maalla. Kaikilla täytyi olla muistoja kotieläimistä, jos vain yksikin elikko oli maatilalla jäänyt paketoimatta. Totta kai lapsi pelkää suuria otuksia. Voi tätä huijausta.

   Meedio raotti toista silmäänsä. Toinen ei auennut, koska siinä oli hieman rähmää. Tuulinen päivä.

 - Riittikö tämä vai haluatko vielä kauemmaksi? Hyvä mennään.

 - Olet noin viisivuotias. Pimeä huone. Olet nukkumassa. Heräät ja pelkäät. Joku huoneessa. Musta käärme, joka yrittää ensin sisälle suustasi. Ei sittenkään, koska alat huutaa ja itkeä. Käärme yrittää sisälle alakautta. Kiemurtelet, koska se koskee. Huudat. Joku tulee paikalle. En selvästi erota, kenestä on kysymys, mutta varmasti kyllä aikuinen.

   Kaija ei ollut ehtinyt havainnoida Tupun reaktioita, koska hänellä oli suurempi huoli vahtia, ettei Mielonen vain vahtisi heitä. Onneksi luukku oli niin korkealla, että naisen piti olla varpaillaan tai keveästi hypähdellä, ennen kuin näköala oli taattu. Siksi tuli pitkiäkin taukoja tähystykseen.

   Maan vetovoima estää tanakan naisen kevyehköt hypähtelyt, ja varvustaminen on uskomattoman vaikea tehtävä, jos on liikavarpaita ja vaivaisenluu vaikka vain toisessa jalassa. Mielosta ei siis näkynyt. Hyvä.

   Silloin se tapahtui. Tuija sai hysteerisen kohtauksen. Hän hyppi tasajalkaa lattialla ja huusi itkien:

 - Se oli hän. Se olikin hän! Voi voiii!!

 - Kuka hän? Isäsikö?

 - Niin juuri. Isä tuli ja pelasti minut. Häneltä. Voi voi!

   Nyt Mielosen nenä oli jo luukussa. Kaija viittasi hänet sisälle. Tyttö piti viedä koppiin, antaa jotakin juotavaa ja lämmintä päälle. Ei missään tapauksessa jättää yksin. Kaija hälyttäisi lääkärin paikalle. Hän soittaisi myös isälle.

 - Toimikaa.

   Mielonen toimi ja talutti itkevää tyttöä selliin. Huuteli sinne tänne käskyjä kuumasta teestä ja huovista. Kaija aikoi juuri juosta ulos työhuoneeseensa hoitamaan puheluita, kun hän huomasi, että meedio yhä istui paikallaan tuijottaen jäykästi eteensä. Ei kai vain ollut kuollut? Ei sentään. Toinen silmäluomi räpsytteli. Herääkö se itse transsista vai mitä tässä pitäisi tehdä?

   Meedio yritti vaivalloisesti nousta seisomaan. Kaija auttoi hänet käytävään, kyseli huolestuneena vointia ja vei hänet omaan huoneeseensa istumaan. Sitten säikähti taas oman uraputkensa vuoksi.

 - Ymmärrättehän rouva...Olga, että tämä kaikki on salaista tietoa. Ette missään tapauksessa saa kertoa muille, mitä sanoitte tytölle.

 - Mitä minä sitten sanoin? En yleensäkään muista, mitä on tapahtunut syvän unitilani aikana.

   Kaija huokasi helpotuksesta, mutta silloin meedio lausahti, kiireesti niin kuin ainakin tärkeän asian:

 - Niin yksi asia meinasi unohtua. Niin kauaksi asiakkaan lapsuuteen matkaaminen vaatii taitoa. Se on sitten neljäsataa markkaa.

   Kaija kaivoi rahat omasta laukustaan. Miettisi sitten rauhassa, miten muotoilisi kaupungille menevän laskun. Nyt täytyisi saada rouva turvallisesti omaan kotiinsa. Kaija ehdotti poliisiautoa, mutta arvonsa tunteva meedio kauhistui.

 - Ei poliisia, ei missään nimessä poliisia, kotipihalle.

   Kaija soitti taksin ja pyysi siviilipukuista naiskonstaapelia rouvan seuraksi. Hänen piti varmistaa, että kaikki menisi hyvin. Meedio oli todella rasittuneen näköinen. Kaija onki esille osoitetta.

 - Missä kaukana te asutte? Mikä on osoite?

 - Tuolla puiston toisella puolen. Enhän olisi muuten tänne jaksanut kävelläkään.

   Kun Kaija ja poliisi yhdessä auttelivat meediota taksiin, tämä kurkotti päätään ja ehdotteli:

 - Jos tarvitsette minua todistajaksi, tulen oikein mielelläni. Toivottavasti ei ole liian vaarallista puhua siellä. En nimittäin  mielelläni vaihtaisi henkilöllisyyttäni. Se asiakaspiirini nähkääs. Se täytyisi luoda uudestaan. Pitäkää varmuuden vuoksi oikeudenkäynti melko nopeasti. Mikä muuten mahtaa olla palkkioni?

19. Siiman selvitystä

   Melkein kaikki loksahteli paikoilleen. Aika hyvin. Meedio joutui kyllä vielä samana iltana käymään teholla. Pääsi pois seuraavana aamuna, kun lupasi lääkärille, että hän vähentää työkiireitään ja koettaa tietoisesti välttää stressiä.

   Sylvia Oksanen ei ollut ollenkaan halunnut lapsia, koska ne olisivat estäneet häntä luomasta uraa. Oksasen rahat hänelle kyllä olivat kelvanneet. Hän oli jotenkin mustasukkainen tyttärestään. Oli yrittänyt lähennellä tätä pitkän terävän kielensä avulla. Hän oli kuitenkin uskotellut sekä miehelleen että Tuijalle, että Ensio oli humalatilassaan kähminyt tyttöä.

   Mies ei sitä täysin uskonut, mutta koska hän oli ylen hyväilynkipeä ja mielellään kosketteli ja suukotteli ainokaistaan, hänellä väijyi kuitenkin taustalla kauhu, että häntä sittenkin epäiltäisiin. Siksi hän arveli, että hyökkäys on paras puolustus, ja kohdisti syyttelyn ja vainoamisen muihin miehiin.

   Sylvia vielä yllytteli miestään tähän suuntaan ja samalla pysytteli mukavasti epäilyksien ulkopuolella. Ensio oli todellakin kerran astunut huoneeseen, kun vaimo oli askarrellut lapsen kimpussa, mutta Sylvia oli esittänyt asian aivan päinvastaiseksi. Että hän oli yllättänyt isän kopeloimasta tytärtään. Ensio oli ollut siksi paljon humalassa, ettei voinut olla ihan varma asiasta.

   Viimein mies jo itsekin uskoi syytöskampanjansa oikeutukseen. Hän tosissaan pelkäsi, että hänen rakas tyttärensä joutuisi karkeitten miesten käsiin. Tai ainakin tovereittensa kiusanteon  kohteeksi.

   Tuijaa repi kahtaalle rakkaus hellään isään ja äidin karkeat, läpinäkyvät vihjaukset isän vaarallisuudesta. Ennemminkin Tuija oli taipuvainen uskomaan, että kaikki muut miehet olivat petoja. Toisaalta tyttö ei halunnut äidistäänkään kuvitella mitään kauheuksia.    

   Sylvia muutti Ruotsiin antamaan laulutunteja tuleville Metropolitan-tähdille. Ensio ja Tuija löysivät taas toisensa. Kaijalla oli ilo katsella, kun isä ja tytär kohtasivat ja halasivat toisiaan vuoroin itkien, vuoroin nauraen. Sitä hellyyttä ja onnea. Tyttö sai kohtalaisen lievän tuomion ja halusi itse päästä terapiaan.

   Ensio Oksanen oli valtavan kiitollinen Kaija Riiverille ja oli sitä mieltä, että tämä oli pelastanut sekä hänet että tyttären elämälle. Hän hukutti Kaijan kukkiin ja erikoisesti suklaarasioihin sekä houkutteli tätä jatkuvasti ravintolaan illalliselle. Mies halusi vielä selvitellä näitä vaikeita muistoja jonkun sellaisen kanssa, joka todella ymmärsi ihmisluontoa. Älykkään ja mukavan naisen kanssa.

   Kaija mietti ja epäröi, sillä Ensiohan ei ollut lähelläkään hänen miesihannettaan. Mies ei ollut pitkä eikä hoikka eikä hienostunut, jollaisia Eero ja Erkki olivat.

   Putte ja Tuija kävivät saman psykiatrin luona hoidossa. Tämä kun oli erikoistunut seksuaalisiin traumoihin. Teemu kertoi, että Putte oli toivuttuaan päättänyt mennä luostariin, mutta tietäen kaverinsa mielenlaadun, hän arveli, että munkkina olo ei kestäisi puolta vuottakaan. Sen jälkeen Putte kuitenkin karkaisi nunnaluostarin puolelle.

   Jousiammunnan kaverukset jättivät sovinnolla. He ovat nykyään shakkikerhossa. Aina miesten ryhmässä. Ratsu-nappulan pää on terävin kohta koko pelitilanteessa, vaikka Teemu ja Puttekin laskettaisiin mukaan.

   Riiveri huomasi, että Mielosen harmaissa silmissä oli joskus huvittunut hymyn pilkahdus. Hän päätti varmistaa selustansa siinä meediojutussa ja teki sinunkaupat vartijan kanssa.

 - Sinun nimesihän on Maire. Minä olen Kaija. Me kai voimme sinutella, kun olemme niin kauan työskennelleet yhdessä. Kaksi vastuunsa tuntevaa naista, jotka osaavat säilyttää virkasalaisuuksia.

   Kaija päätti lujasti jättää Eeron sekä unohtaa hänet täydellisesti. Kun noin kuukauden verran oli vierähtänyt noista rankoista oikeudenkäyntihommista, Kaija makoili lämpimässä vaahtokylvyssä, johon hän tiputteli mausteeksi omia kyyneleitään. Silloin puhelin soi, ja tyystin unohtaen hienon parkettilattiansa Kaija ryntäsi vastaamaan. Se OLI Eero.

 - Minä täällä. Hei. Olimme Annukan kanssa matkoilla, Australiassa asti. Nyt Annukka lähti Jaanan luo Vuosaareen. Tulen heti luoksesi. Meillä on ihanaa aikaa tasa tarkalleen kaksi tuntia. Hei.

 - En ole varma...

   Puhelu oli jo katkennut. Kaija mietti ja harkitsi ja tuumaili. Pukeutui kuitenkin samalla huolellisesti. Kampasi ja meikkasi. Mietti. Järki vai tunteet? Oliko Eerolla mitään suuria tunteita? Oliko edes pieniä? Mitä ihmettä Kaija oikein tekisi? Hän ei jaksa enää tätä roikkumista ja pettymystä ja mielipahaa.

   Ovikello soi. Kaija avasi mietteisiinsä vaipuneena oven. Eero tuli reippaasti sisälle, vilkuili ensin rappukäytävään ja sulki molemmat ovet. Sitten hän sieppasi naisen syleilyynsä ja suudella moiskautti tätä keskelle suuta.

 - En nyt…mum…oikein tiedä. Tämä on niin...mum, mumisi nainen maiskuttelun lomasta.

 - Tämähän on ihanaa. Mitä sinä nyt sinnittelet, tyttö-kulta?

   Kaija huokasi. Jos nyt vielä tämän kerran? Sitten hän yhtäkkiä sanoikin topakasti:

 - Valitettavasti tämä ei käy. Minulla on illalla menoa. Minut on pyydetty illalliselle erään asiakkaani isän luokse. Ikävä kyllä sinun on nyt parasta lähteä. Avaan sinulle oven. Kokonaan. Hyvää yötä.

                                              XXX  

          III  PUHELINROUVA

   Taina saa kasetteja  

   Taina Hirvonen käänteli pakettia käsissään. Katseli pöydällä olevia muitakin pakkauksia. Suuria ja ruskeaan käärepaperiin käärittyjä. Hän oli juuri noutanut ne postista. Epäröiden, haluttomasti ja hiukan myös peläten.

   Hänet oli suorastaan pakotettu ottamaan vastaan tämä lähetys. Sekin tuntui vastenmieliseltä, että aikuista naista määräillään ja patistellaan tällä tavalla. Itsenäistä ja hyvätuloista virkanaista.

   Itä-Suomessa sijaitsevasta keskisuuresta kaupungista, Suosalmesta, oli soitettu, ja sikäläisen sairaalan osastonhoitaja, Kerttu Mikkilä, oli hyvin vakavana ryhtynyt setvimään asiaansa.

 - Äitinne, Sirkka Kristiina Karkkisenkoski on ollut täällä jonkin aikaa potilaana. Älkää huolestuko, ei se ole mitään kovin vakavaa. Vanhuuden vaivoja vain.

   Taina oli todella säikähtänyt, mutta ei toki äitinsä potilaana olemisesta. Eihän hän ollut tavannut tätä kuin viimeksi lapsena. Jos hän nyt jotakuta halusi äidikseen kutsua, niin tämä oli tietenkin isän toinen vaimo, Tellervo. Äitipuoli, mutta ei ollenkaan mistään Tuhkimo-sadusta. Hauska ja lämmin nainen. Todellinen äiti lapsipuolilleen Tainalle ja pienelle Tapiolle. Sekä myöhemmin myös omille lapsilleen.

   Vähän aikaa henkeä haukottuaan, jolloin hoitaja oli ehtinyt jo pari kertaa huudella haloota, Taina änkytti:

 - Miten tämä on mahdollista? Jospa olette erehtynyt henkilöstä. Olen luullut, että äitini on kuollut jo kauan sitten.

   Nyt vuorostaan osastonhoitaja käytti pari minuuttia miettimiseen. Tutki kai papereita.

 - Olettehan Taina Inkeri Hirvonen, omaa sukua Karkkisenkoski? Henkilötunnus...?

 - Olen kyllä, mutta...

 - Papereihin on merkitty, että Sirkka Karkkisenkoski, omaa sukua Särkelä, erosi isästänne 15. 9. 1957 ja muutti Helsinkiin. Kas vain, tässä on mainittu muitakin paikkakuntia. Viimeksi nyt täällä Suosalmessa.

 - Miksi otatte yhteyttä juuri minuun?

 - Veljenne asuu tietääksemme Australiassa asti. On asunut jo kauan. Otin selvää isästänne, ja hänhän on kuollut kymmenen vuotta sitten, eikö totta?

 - On kyllä. Eikö äid…hm…Sirkalla sitten ole muita lähiomaisia?

 - Ei kai, sillä sisaretkin ovat kuolleet, eikä äitinne ole heidänkään perheisiinsä juuri pitänyt yhteyttä

   Sirkka Karkkisenkoski oli yhtäkkiä kadonnut sairaalasta. Hän oli melko hyvässä kunnossa. Sai kävellä pihalla, jopa käydä kaupungissa asioilla. Etupäässä häntä vasta tutkittiin ja tarkkailtiin. Tuskin mitään kummempaa, mutta sitten tämä sairaalasta poistuminen.

 - Kuinka teillä siellä niin heikko valvonta on, että iäkäs potilas pääsee katoamaan kuin sylikoira?

 - Kyllä meillä on täällä erittäin hyvä hoito, vastasi varsin loukkaantunut ja harmistunut ääni. - Ei kai niin hyväkuntoista kahleissa voida pitää. Minkäs me sille mahdamme, jos joku haluaa karata.

 - Miksi hän sitten karkasi? Kai siihen jokin syy täytyy olla.

   Syytä juuri ei ollut keksitty. Sirkka oli ollut hyvin rauhallinen ja tasainen luonteeltaan. Tosin hänellä oli ollut suuria murheita viime aikoina. Poliisitkin häntä jo etsivät. Tiedustelivat vasta lähitienoilta. Hänellä oli ollut jonkin verran rahaa mukana, mutta ei pankkikorttia, joten kaikesta päättäen hän ei ole voinut päästä kovin kauaksi. Ei ainakaan ulkomaille asti.

   Hoitaja vaikutti jo kiihtyneeltä. Kävi sotaa kahdella tai kolmella tai vieläkin useammalla rintamalla. Ensinnäkin hän oli itsekin tosissaan huolissaan Sirkan kohtalosta, mutta sitten vielä lääkärit, koko osasto ja sairaalan johtokunta sekä poliisit ja lehdistö olivat hänen kimpussaan ihmettelemässä ja tiukkaamassa syitä rouvan katoamiseen.

 - Tuskin mitään onnettomuutta on tapahtunut, koska lähisairaaloista ei löydy sellaista potilasta. Ei myöskään ruumishuoneilta. ellei sitten ole joutunut rikoksen uhriksi ja piilotettu jonnekin. Tuskin sentään kidnapattu.

   Kerttu Mikkilä hieman säikähti sitä, että selosti tällaisia Sirkan tyttärelle, mutta kaikki nuo asiat olivat olleet Suosalmessa pinnalla jo melkein kuukauden.

   Tainaa alkoi harmittaa.

 - Ette kai luule, että se nainen, se Sirkka on tullut tänne, minun luokseni? Ei takuulla ole näkynyt. Minkäs minä tälle asialle mahdan? Etsikää ihmeessä.

 - No no. älkää nyt hermostuko rouva Hirvonen. Teemme parhaamme. On toinenkin syy, miksi vaivaan teitä. Minulla on äitinne omaisuutta, jonka haluaisin luovuttaa teille.

 - Mitä kumman omaisuutta? Ette te kai voi potilaanne tavaroita vielä muille jakaa, kun ette edes ole varmoja vaikka hän palaisi.

 - Ei se ole sellaista. Emme me muita tavaroita teille vielä lähettäisikään, mutta tämä koskee hänen kasettejaan.

 - Kasettejaan? Oliko hän joku laulaja? Tai muu muusikko? Enpä olisi arvannut.

 - Ei mistään sentapaisesta ole kysymys. Nämä kasetit ovat tavallaan kuin päiväkirjaa. Hyvin pitkältä ajalta. Jo teidän lapsuudestanne asti.

 - Oletteko kuunnellut niitä? Toisen henkilökohtaista päiväkirjaa?

 - Kuuntelin vain ihan alkua, jotta tiesin, olivatko ne kunnossa. Ei niitä tarvinnut enempää kuunnella. Niissä on päiväykset ja henkilöitten nimet kirjoitettuina kasetin päälle. Minusta alkoi tuntua, että ne täytyisi luovuttaa poliisille. Varsinkaan kun emme tiedä, vaikka tapaukseen liittyisi jokin rikos. Lisäksi äitinne on jo aikaisemmin maininnut, että nämä pitää antaa teidän haltuunne, jos hänelle sattuisi jotakin. Ymmärrätte syynkin, kun olette kuunnellut ne. Ehkä niistä on myös hyötyä äitinne löytämiseksi.

   Hoitaja oli aivan kiihtynyt. Näin paljon syytöksiä hän ei ollut saanut osakseen koko kaksikymmentä vuotta kestäneen virkauransa aikana. Että vielä luvatonta päiväkirjan tutkimista. Ja potilaan heitteille jättöä. Ehkä vielä niin tökeröä kohtelua, että sairaan on pakko pötkiä pakoon. Hyi tätä häpeää.  

 - Mitä aiotte tehdä niille kaseteille?

 - Ajattelin lähettää ne teille. Ehkä te voisitte valottaa asiaa.

 - En rupea miksikään salapoliisiksi. On minulla tärkeämpääkin tekemistä kuin kuunnella jonkun ventovieraan naisen soperruksia.

 - Voi hyvänen aika. Ei vieraan vaan oman äitinne. Alkunauhoissa hän puhuu myös teille. Pikku-Tainalle. Tanttarallalle.

   Taina värähti. Hän muisti sen todella. Se oli äidin antama lempinimi hänelle. Tapio oli Tapsa Tepsuttaja.

   Aikansa väiteltyään naiset päättivät, että kasetit lähetetään Tainalle, Tämä tutustuu niihin ja kertoo sitten, voisiko olla avuksi etsinnöissä.

   Taina purki pakkauksia ja asetteli kasetit riveihin. Aikajärjestyksessä. Niissä oli tarkat merkinnät, milloin nauha oli äänitetty. Paikka ja aika ja kenelle. Taina kummasteli, että miksi niissä oli ”kenelle” Eikö näitten pitänyt olla päiväkirjaa?

   Puhelu Vapulle

   Taina Hirvonen otti ensimmäisen kasetin, jossa luki: ”Puhelu Vapulle, Tampere, 7.8.1955”. Vappu oli Sirkan sisar. Taina oli siihen aikaan ollut nelivuotias. Hän sijoitti kasetin nauhuriin ja alkoi kuunnella. Äitinsä ääntä menneisyydestä.

 - Hei, Vappu. Sirkka täällä.

          - - -

 - Kuuluu vähän huonosti. Lähditte sittenkin sinne mökille, vaikka satoi kuin kaatamalla.

          - - -

 - Ai mitä?...Hyvää kuuluu. Tainan nuha on jo ohi. Lähdemme huomenna Pertin äidin luokse Naantaliin.

          - - -  

 - Juu juu, kyllä me siellä käymme, vaikka ei se anoppi minua voi sietää. Taitaa olla molemminpuolista. Jo alusta pitäen. Väärä nainen oikein tosi oikealle miehelle...Mutta kuulehan, et ikinä arvaa, mitä olen keksinyt. Sen tähden minä soitankin...Haloo...Niin kun olen saanut homman kosmetiikkatuotteitten myyjänä.

          - - -

 - Mitä? Totta kai pysyn kotona lasten kanssa. Sehän se hienoa onkin, että saan kaupata näitä tuotteita kotoa käsin. Puhelimitse. Olen aivan innoissani, kun minulla vihdoin on kunnon työtä.

          - - -

 - Ai se puhevika? Eihän sitä enää juuri huomaakaan. S-kirjaimet ja R-kirjaimet hieman sihisevät ja sorahtelevat. Olen yrittänyt harjoitella. En sentään ole pitänyt kiveä suussani kuten se antiikin kaunopuhuja.

          - - -

 - Ei S- ja R-kirjaimia niinkään pysty välttämään. Varsinkin jos puhuu nopeasti ja innostuneesti, kuten tuotteitten markkinoimisessa täytyykin tehdä. Mistä sellainen olisi kotoisin, että miettii minuutin verran joka sanaa, jotta voisi korvata sen ässättömällä ja ärrättömällä. Jo nimenikin on kovasti hankala: Sirkka Kristiina Karkkisenkoski. En voi siirtyä edes tyttönimeeni, koska sekin on Särkelä. Täytyisi keksiä taiteilijanimi, ja sittenkin olisi vaikeuksia.

           - - -

 - Älä nyt masenna minua. Voi sitä oppia kun oikein yrittää. Siihen olen keksinyt apukeinon. Et ikinä arvaa.

          - - -

 - Se on nauhuri!...Niin juuri, NAUHURI!

          - - -

 - No kasettinauhuri. Magnetofoni. Kai sinä nyt sellaisen tiedät. Siihen pistetään äänikasetti ja sitten painellaan nappuloita. Puhe menee nauhalle. Sitä voi kuunnella vaikka kuinka monta kertaa.

          - - -

 - Ai mitäkö hyötyä? On toki. Voin kuunnella ääntämistäni ja korjailla vikoja.

          - - -

 - Tietenkään et usko, että minusta on mihinkään. Takuulla opin. Nytkin on nauhuri päällä. Se toistaa kaiken mitä...(KLIK)...Voi juku, miksi se sulki puhelimen?

 - Haloo, minä täällä taas, Sirkka. Miksi suljit kesken kaiken? Katkesiko linja?

          - - -

 - Ai että et halua, että äänitän kaikki puheesi. En minä SINUN puhettasi nauhoitakaan. Vain OMAANI. Täällä. Ei siellä toisessa päässä puhuvalla ole vaaraa tulla kuulluksi...

          - - -

 - Usko nyt kun sanon. En kai minä sellainen törppö ole, että käyttäisin väärin toisten luottamusta...(KLIK)...Voi surkeus. Nyt se taas nokkaantui.

   Taina oli hämmästynyt. Nauha oli vanha ja äänitys sitä mitä se oli. Tottumaton nauhoittaja, heikko mikrofoni ja laite ehkä väärässä asennossa, mutta selvän siitä sai. Varsinkin kun hän itse sortteerasi voimakkuutta loistostereoillaan. Sirkan sorahtelevaa ääntämistä ei juuri havainnut. Se kai hukkui nauhan särinään.

   Puhelu Pertille

 - Hei, Pertti, minä täällä.  

          - - -

 - Ei mitään hätää. Lapset voivat loistavasti. Tulimme juuri puistosta...

          - - -

 - Anteeksi nyt, kun soitan, vaikka olet työmatkalla. Ei tämä kauan vie, mutta en malttanut olla soittamatta. Olen niin haltioissani. Sain sen työpaikan. Sen puhelimessa myyjän.

          - -

 - Joo ei sitten muuta. Ai kokous kesken? Yritin vain kiittää sinua, että keksit tämän nauhurihomman. Kiitokset siitä. Harjoitt...Jaa, hei hei.

   Taina muisteli isäänsä. Tämä tuntui olleen hyvin kiireinen mies siihen aikaan. Tyttärellä oli aivan toisenlainen kuva isästä. Hän leikki usein lastensa kanssa. Tellervo-äiti osasi houkutella koko perheen iloiseen yhdessäoloon. Ilman muuta isäkin oli mukana, kun he tekivät retkiä taikka matkoja, jopa Lappiin saakka.

   Kaseteilla oli paljon myös aivan arkista ja suorastaan tyhjänpäiväistä asiaa. Kampaajavarauksia. Tilattiin teatterilippuja. Kuvauksia jostakin konsertista tai matkasta. Vieraille ihmisille, tyystin oudoista tapahtumista.

   Taina kelasi eteen ja taakse ja kuunteli ne päällisin puolin läpi, mutta syventyi tarkemmin vain joihinkin häntä kiinnostaviin keskusteluihin.

   Puhelu Liljalle

 - Sirkka täällä. Kuuntelepas: Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan. Paljon onnea, rakas Lilja, paljon onnea vaan. Oikein sydämelliset onnittelut syntymäpäiväsi johdosta. Oliko tarpeeksi juhlallista?

          - - -

 - Juu, on se harmi, etten päässyt, mutta lapset olivat vesirokossa ja Pertti tietysti töissä.

          - - -

 - Ei minulla ole ketään vakinaista lapsenvahtia. Joskus saan Vapun avuksi tai naapurin tytön. Senkin tähden olen niin mielissäni, että voin hoitaa liikeasioitani puhelimitse.

          - - -

 - Kyllä niitä tilauksia tulee. Paljon on huteja ja ne masentavat. Samalla oppii asiakkaitten käsittelyä. On siinäkin oma tekniikkansa. Ainakaan en vielä luovuta. On jotakin piristystä tähän ankeuteen.

          - - -

 - Ei mitään uutta, mutta Pertti on aika etäinen. Sekä maantieteellisesti että tunnepuolelta. En tiedä missä on vika, mutta en halua ruveta ruikuttelemaan sinulle. Sinulla taitaa olla kiireitä?

          - - -

 - Niin on. Soitellaan myöhemmin. Tulisit meillä käymään niin voitaisiin kunnolla rupatella...Voi kivaa, siis ensi lauantaina. Minulla on aivan hurjaa kerrottavaa siitä nauhurista. Luulen, että se on jo auttanut. Niin hei sitten, Lilja. Kiitos.

   Tainan mielestä puhelut aina loppuivat jotenkin kesken. Hän olisi odottanut pidempää keskustelua, koska heidän perheensä ei varmaan silloinkaan, alkuvuosinaan, tainnut olla kovin varaton. Kaikenlaista osteltiin ja asunto oli tilava ja viihtyisä. Hyvässä, viihtyisässä kaupunginosassa. Näsijärvi siinteli olohuoneen ikkunaan. Linnut visersivät tuuheissa puissa.

   Kyllä Taina muisti. Ehkä ei kaikkea juuri tuolta vuodelta, mutta asuivathan he isän kanssa siinä huoneistossa vielä vähän aikaa äidin lähdettyäkin. Sen jälkeen he muuttivat kiireesti Helsinkiin. Hän oli tuolloin noin kuusivuotias. Parin vuoden kuluttua isä tapasi Tellervon ja perusti uuden perheen. Aika suuren, kun kaksosetkin, Petteri ja Pirjo ilmestyivät maailmaan.

   Ihania aikoja, mutta oma äiti puuttui. Isä ei ollut koskaan myöhemminkään, vaikka Taina ja Tapio olivat jo aikuisia, perin pohjin selittänyt, miksi äiti lähti.

 - Äitinne lähti ja siihen oli omat syynsä, sanoi isä lyhyesti, kun lapset olivat kyselleet hänestä.

   Tellervo oli ollut ehdottoman lojaali isää kohtaan eikä koskaan sanonut sen enempää. Kerran Taina oli huomannut, että äitipuoli oli ottanut jostakin esille valokuvan ja katseli sitä. Isä oli tullut paikalle, nähnyt kuvan ja käskenyt heti hävittää sen. Oli kummastellut, kuinka sellaista enää olikaan heidän kodissaan.

   Taina oli kysellyt Tellervolta, jota he muuten kutsuivat äidiksi, mikä se kuva oli. Tellervo oli hetken miettinyt ja sitten sanonut, että se oli heidän äitinsä kuva.

 - Olisit näyttänyt meille. Näytä nyt, Taina oli tivannut.

 - Ei tällä kertaa, lapsikulta. Ehkä myöhemmin. Isäsi ei pitäisi siitä. Kyllä hän joskus selittää sinulle.

   Eipä koskaan selittänyt. Tai kyllä hieman tarkemmin ennen kuolemaansa. Taina keskittyi seuraavaan puhelinkeskusteluun.

   Puhelu Tainalle

 - Hei kultaseni, äiti tässä. Mitä pikku Tanttarallalle kuuluu?

          - - -

 - Vai olitte mummun kanssa uimassa. Muistakaa olla varovaisia.

          - - -

 - Kyllä äiti uskoo, että mummu pitää teistä hyvää huolta. Ei kai vaan pieni Tapiokin uinut?

          - - -

 - Seisoiko Tapio ihan polviaan myöten vedessä? Vaikka oli suuret aallot.

          - - -

 - Ai ja sanoi että vesi kaataa. Siltä se taitaa pikkuisesta tuntuakin. Mitä muuta te teitte?

          - - -

 - Pelasiko mummukin? Jaa että istui vain rannassa ja heitteli sinulle suurta vesipallo. Me tullaan isin kanssa hakemaan teidät sunnuntaina. Sano terveisiä mummulle ja Tapsa Tepsuttajalle. Hei vaan, Taina-pieni.

   Taina tunsi palan kurkussaan. Ei hän muistanut tuota Naantalin matkaa, mutta tiesi, että he usein kävivät siellä isän äidin luona. Mummukin kävi heillä Tampereella, mutta lähti yleensä jo parin päivän päästä pois. Oudon punaisena ja puhisten. Ei vienyt sentään tuliaisia mennessään. Tainalla oli sellainen muistikuva, että äiti oli yrittänyt estellä mummun lähtemistä. Oli luvannut valmistaa anopin herkkujakin. Turhaan.

   Mikä ihme siinä on voinut olla, että hänen mielestään niin mukava äiti oli jättänyt lapsensa? Tainalla oli sangen harvoja, mutta sitäkin miellyttävämpiä muistoja äidistään. Miksi isä oli niin vihainen ja kokonaan esti lapsia tapaamasta äitiään? Mikä olisi voinut olla niin raskas rikos?

   Myöhemmin isä oli antanut ymmärtää, että äiti oli kuollut. Oli ollut jossakin onnettomuudessa ja menehtynyt vaikeisiin vammoihinsa. Kuinka olisi ollut mahdollista, että isä ei tiennyt, mitä hänen ensimmäiselle vaimolleen oli tapahtunut? Että tämä olikin vielä elossa. Tuntui älyttömältä.

   Karo Kultanen soittaa

 - 23456.

          - - -

 - Kyllä, olen puhelimessa...Hyvää päivää.

          - - -

 - Olette siis nähnyt tuotteitamme messuilla...Niin niitä on todella ollutkin paljon esillä. Oikein hyvin viime aikoina. Myös suuria mainoksia lehdissä. Kovin suosittuja.

          - - -

 - Kyllä te voitte aivan hyvin tilata minultakin. Taikka tietysti suoraan liikkeeltämme...Minullehan tämä on sitä parempi...Sopii, toimitan sitten tilauksenne vain eteenpäin. Mitä tuotetta olitte ajatellut ja kuinka paljon?

          - - -

 - Selvä. Kirjoitan sen tähän. Hetkinen. Voisitteko vielä sanoa nimenne?

          - - -

 - Jaa että Kultanen, siis K-U-L-T-A-N-E-N. Ja vielä etunimi?

          - - -

 - Niin, Karo, siis K-A-R-O. K niin kuin Kalle?...Onpas erikoinen nimi. Onko se jokin lyhenne?

          - - -

 - Ahaa, sitä vähän arvelinkin.

          - - -

 - Ai että näitte minut messuilla? Olin siellä todellakin...Niin juuri, sen esittelypöydän vieressä...Kyllä, sininen jakkupuku, tumma tukka. Lyhyt. Nimittäin tukka. Itsekin olen pienikokoinen. Kas kun...

          - - -

 - Kysyitte vain nimeni tuote-esittelijältä? Jaa. Aivan...En yhtään muista. Siellä oli niin kauheasti väkeä. Kulkivat koko ajan.

          - - -

 - Juu, en voinut viipyä pitkään. Lapsenvahti oli varattu vain pariksi tunniksi...Olen kyllä ja kaksi pientä lasta...Siksi juuri teen kauppoja puhelimessa...Tulin sinne näyttelyyn, koska halusin nähdä tuotteitamme paikan päällä. Saada tuntumaa.

          - - -

 - Mieheni on myös liikealalla. Tyttö on neljän ja poika kaksivuotias...Joo, ihanaa. Silti tekee mieli tehdä jotakin itsenäisesti. Hankkia hiukan omaakin rahaa. Juu.

          - - -

 - Vasta pari kuukautta. Kyllä siinä on opettelemista...Tekin siis työskentelette tämän kosmetiikan parissa?

          - - -

 - Oli, oli todella mukavaa rupatella. Harmi etten huomannut teitä siellä messuilla. Olisitte vain rohkeasti tullut jututtamaan...Ai ujostutti? En ole yhtään pelottava. Pieni kiltti hiiri.

          - - -

 - Ei, ei. En toki harmaa. Sininen. Hih hih. Lintu Sininen. Kaipuun sininen kukka. Kaipausta ja...

          - - -

 - Ei ollenkaan, ihan mukavasti meillä menee. Lapset ja kaikki. Mies on vain paljon matkoilla. Ulkomaillakin. Laajentavat firmaa. Ei voi mitään. Mikään ei ole täydellistä.

          - - -

 - Kiitokset tästä suuresta tilauksesta. Olen teille todella kiitollinen. Toivottavasti olette tyytyväisiä

          - - -

 - Kiitos, kiitos. Kuulemiin.

   Tainasta tuntui, että tämä oli pisin puhelinkeskustelu, minkä äiti oli nauhoittanut ainakin tähän mennessä. Ventovieras ihminen, joku Kultanen. Asiakas, mikä lienee. Äidille oli ollut hyvin tärkeätä saada runsaita tilauksia. Varmasti kohotti itsetuntoa.

   Pienikokoinen, lyhyt tumma tukka. Puhelias. Iloinenkin mutta ei aina. Surulliset silmät. Odotti jotakin. Kaikkea tällaista alkoi palautua Tainan mieleen. Olisipa veli ollut tässä, vaikka hänhän muisti niistä ajoista vieläkin vähemmän.

   Muka kuollut. Miksei kukaan sukulaisista tai ystävistä ollut heitä informoinut? Heitä lapsia. Vai tiesivätkö muutkaan sen enempää  Sirkan kohtalosta?

   Puhelu Vapulle

 - Heipä hei, Mauno. Sirkka täällä. Mitä sinulle kuuluu?

          - - -

 - Niin, huomasimme sen lehdestä. Onneksi olkoon vaan hienosta ylennyksestäsi... Onkohan se Vappu-sisko kotosalla?...Pyytäisitkö häntä puhelimeen.

          - - -

 - Hei, minä täällä. Olit kuulemma soitellut.

          - - -

 - Kiitoksia paljon, kysyn vain Pertiltä, onko hänellä muita suunnitelmia. Siis lauantaina. Otamme lapset mukaan, eikö niin? Saavat leikkiä Sakarin kanssa sillä välin kun me aikuiset juhlimme miehesi uutta toimenkuvaa. Oikein osastopäällikkö. Onnittelen sydämestäni.

          - - -

 - Luultavasti laitan sen vaaleansinisen leningin tai harmaan housupuvun. Olisiko sinulla muita ehdotuksia?

          - - -

 - Ei meillä oikein olisi varaa turhiin ostoksiin. Siitä mökistäkin on vielä velkaa, ja Pertti on hankkimassa uutta, edustavampaa autoa. Sen pitää olla lujaa tekoa, kun hän on aina tien päällä... Miksei se sininen kelpaa? Tai se housupuku?

          - - -

 - Nyt minä jo loukkaannun, Vappu hyvä. Onhan hienoa, että kannat huolta minun vaatetuksestani, mutta eikö se ole minun oma asiani? Kun kuitenkin olen siististi ja asiallisesti pukeutunut. En todellakaan tajua...

          - - -

 - Ei asiallisuus ole pahasta. Mitä sinä oikein yrität sanoa? Että pitäisi olla naisellisempi? Hyvä ihme. En ole kuullutkaan, etten olisi tarpeeksi naisellinen. Ei kai sitä tarvitse missään vaaleanpunaisissa pitsiröyhelöissä liehua.

          - - -

 - Pertti on ihan tarpeeksi kiinnostunut. Silloin kun on kotosalla. Ei hän ole minulle naisellisuuteni puuttumista valitellut. Onko sitten sinulle?

          - - -

 - Minä pidän tukastani juuri näin. Lyhyenä ja suorana. Poikatukkana, jos niin haluat sanoa. En kerkiä eikä ole varaakaan joka päivä juosta kampaajalla hiuksiansa käherryttämässä, Niin kuin jotkut. Osastopäällikön rouvat.

          - - -

 - Enpäs sössötä. Nauhuri on auttanut. Eivät muut ole valittaneet...

          - - -

 - En hitustakaan ymmärrä. Sanoisit suoraan etkä vain piikittelisi ja vihjailisi. On äärettömän inhottavaa, kun sanoo jotakin eikä vie sanottavaansa loppuun asti. Se jää kaivelemaan...

          - - -

 - Minähän yritän. Koko ajan. Leivon ja siivoan ja hoidan lapset ja Pertin paidat...

          - - -

 - Niin, turha tätä on jatkaa. Tulee vain paha mieli. Osta SINÄ minulle uusi leninki niin saat mieleisesi...Joo joo...Puhun Pertille. Kai me tulemme jos kehtaamme. Hei.

   Kumma puhelu. Tainasta se kuulosti jotenkin vastenmieliseltä. Sisar huolehtii toisen ulkonäöstä ja pukeutumisesta, mutta... Hän ryhtyi miettimään läpi mahdollisia sukulaisia ja tuttavia, joilta voisi saada lisäselvitystä outoihin tuntemuksiinsa. Vappukin oli jo kuollut, samoin hänen miehensä. Lapset, Sakari ja Tuula olivat  nuorempia kuin hän. Eivät varmaankaan tienneet mitään.

   Karo Kultanen soittaa jälleen

 - 23456...Olen puhelimessa.

          - - -

 - Oi tekö? Ihan kivaa. Kauppa käy ja niin edespäin.

          - - -

 - Totta kai voimme sinutella. Minä olen Sirkka. Sen jo kyllä tiesitkin. Ja sinä olet Karo.

          - - -

 - Käytät siis mieluummin tätä lempinimeä? Jopa virallisissa papereissakin...Joo, vaikka minusta se ensin kuulosti aivan koiran nimeltä. Anteeksi vain. Älä nyt loukkaannu. Kyllä nimiin pian tottuu. Eikä nimi miestä pahenna, kuten sanotaan. Minulla oli luokkatoveri, jonka nimi oli Kaino Mölsä.

          - - -

 - On, on. Kyllä sinun nimesi on tuhat kertaa kauniimpi. Ettekö olleet tyytyväisiä tavaralähetykseemme vai miksi soitat?

          - - -

 - Mikä helpotus. Kyllä meidän tuotteitamme arvostetaan kovasti joka puolella. En tunne tekeväni turhaa työtä.

          - - -

 - En tiennytkään, että asut niin kaukana kuin Kotkassa. En ole koskaan käynyt siellä, mutta tietämäni mukaan se on upea meri- ja satamakaupunki.

          - - -

 - Arvaan, että matkustelet paljon ja nyt olet tulossa tänne Tampereelle...Kivaa. Soittele sitten kun olet paikan päällä...

          - - -

 - Ai että haluaisit tavata? Jaa...Tuota noin...No ehkä se käy päinsä. Ymmärrät, että olen aika tavalla kiinni, kun on nämä lapset ja mies aina töissä...Ehkä saan lapsenvahdiksi sisareni tai jonkun muun. Koska olet tulossa?

          - - -

 - Merkitsen tähän että maaliskuun lopulla...viimeisellä viikolla...torstaina...Kyllä kai se passaa.

          - - -

 - Voisin tietysti samalla esitellä sinulle tuotevalikoimaamme. Silloinhan se on itse asiassa liiketapaaminen?

          - - -

 - Sekin sopii, siis ravintola Koskenkuohu. Soittele sitten tarkemmin...Juuri niin, tähän numeroon. Ei minulla muuta ole.

          - - -

 - Kiitos samoin. Kyllä minustakin olisi mukavaa tavata ja jutella enemmänkin. Sinä siis tunnistat minut, joten emme tarvitse Aamulehteä kainaloon...Kuulemiin tai näkemiin. Hei vaan.

   Taina kuunteli kohdan vielä uudelleen. Pysäytteli välillä ja mietti. Olihan tämä mielenkiintoista kuunneltavaa, mutta tuskin siitä olisi apua äidin löytämisessä. Teki mieli soittaa osastonhoitajalle ja tiedustella uutisia, mutta kai tämä ilmoittaisi, jos kuuluisi kummempia. Niinhän hän oli luvannut.

   Puhelu Liljalle

 - Hei, Lilja, täällä Sirkka. Miten hurisee?

          - - -

 - Jaa että uudet verhot? No, kyllä minä voisin lähteä seuraksesi, mutta entä lapset? Eivät he jaksa kaupoissa taaperrella.

          - - -

 - Sittenhän se käy. Ilman muuta luotan sisaresi tyttäreen. Tuon lapset teille Orvokin huostaan ja sitten lähdetään römpöstelemään. Samalla voisimme poiketa oikein leivoskahville. Minä tarjoan. Omilla rahoillani. On montakin syytä juhlimiseen.

          - - -

 - No palkkakin on noussut. Olen myynyt tosi hyvin. Perttikin kehuu tiliäni ja taitojani. Sanoo että minussa on ainesta myyntimieheksi eli -naiseksi.

          - - -

 - On muutakin jännää tapahtunut. Kerron sitten tarkemmin kun tapaamme. Olen jotenkin irti maasta. On hyvä olla ja hilpeä olo. Odottava, mutta jonkin mieleisen odotus.  

          - - -

 - No sen verran voin jo tässä paljastaa, että olen saanut uuden ystävän...Ei, tietysti sinä olet paras ystäväni, mutta eihän se estä hankkimasta uusiakin ihmissuhteita. Eihän?

          - - -

 - On erilaisia tarpeita. Yksi ihminen tyydyttää joitakin alueita, toinen taas toisia. Ei niitä pidä vertailla eikä asettaa tärkeysjärjestykseen. Kullakin on omat reviirinsä.

tähän asti korj. xxxxxxxxxxxxxxxxx

          - - -

 - Hyvä että ymmärrät. Olen toisaalta hyvin yksinäinen ihminen. Ollut jo lapsesta saakka.

          - - -

 - Tietysti on perhe ja lapset, mutta oikeastaan olen aina tuntenut suurta eristyneisyyttä. Jollakin tavalla erilainen kuin muut.

          - - -

 - Totta kai Vappu on sisareni. Meillä on paljon kanssakäymistä, mutta tuntuu, ettei hän oikein hyväksy minua. Juuri hiljattain moitiskeli pukeutumistani ja persoonallisuuttani.

          - - -

 - Ei kai hän pahaa tarkoittanut, mutta se kuitenkin riipaisi syvältä. Tuntui, ettei hän pidä minusta sellaisena kuin olen. Minun pitäisi hänen mielestään muuttua eikä vain jonkin mekon osalta vaan koko olemukseltani. Minusta on väärin, että hän odottaa tai jopa vaatii minulta jotakin sellaista. En pysty siihen enkä edes halua. Se on epäoikeudenmukaista. Liiallista toisen asioihin puuttumista.

           - - -

 - Et sinä olekaan. Et ainakaan siinä määrin kuin Vappu. Annat minulle vapautta ja liikkumatilaa. Tämä uusi ystävä on nimeltään Karo. Ei totisesti liialla kauneudella pilattu. Jykevä nelikulmainen leuka. Paksu nenä. Karkeat piirteet ja kulmikas käytös. Takki rotkottaa päällä ja lahkeet lepattavat. Vapulle en uskaltaisi häntä esitellä, mutta sydän on kultaa. Lämmin ja tunteva ihminen karun ulkokuoren alla. Hän ei arvostele ja ohjaile minua. Päin vastoin, hän suorastaan ihailee minua ja löytää minusta monia hyviä puolia. Jopa ulkonäöstäni.

          - - -

 - Niin, ehkä vain liioittelen, mutta joskus sellainen myötämielisyyden ja ihailun hunajakylpy tekee hyvää sierettyneelle sydämelle. Hänen kätensä ovat muuten sierettyneet. Kynsinauhat halkeilleet ja kuivat. Vaikka on liike-alalla. Vieläpä johtoasemassa. Mutta hän onkin sisäänostaja. Ehkä sellaisen ei tarvitse olla niin nopo nuuka ulkonäöstään.

          - - -

 - Älä nyt ota tätä turhan vakavasti. Ystävyyttä ei ole koskaan liikaa tässä kalseassa ja kovassa maailmassa. Ehkä yksinäinen erakko näkee vain kangastuksia. Höpöttää mitä höpöttää.

          - - -

 - Ilahduttavaa, että olet kiinnostunut. Ihanaa, että saan kertoa sinulle tunnelmistani. Muuten aivan ratkeaisin. Ei ole ketään, jolle voin purkautua.

          - - -

 - Selvä. Tulen teille huomenna kello kymmeneltä. Näkemiin.

   Joku tuntematon soittaa

 - 23456...Haloo. Haloo?

          - - -

 - Olen puhelimessa. Ei, mieheni ei ole kotona. Voinko ottaa vastaan viestin?

          - - -

 - Siis minulle asiaa? Mitähän se koskee?

          - - -

 - Odottakaas. Kenen kanssa minä nyt puhun? Voisitteko sanoa nimenne?

          - - -

 - Nimettömiin soittoihin en aio ottaa kantaa. Jollette sano kuka olette, voimme lopettaa puhelun tähän.

          - - -

 - Te tunnutte tietävän mieheni retkistä paremmin kuin minä itse. Hän oli sinä päivänä työmatkalla Helsingissä. Ainakin seuraavan yön hän oli kotona. Parisängyssämme. Raidallinen pyjama. Haluatteko valokuvan todisteeksi?...Mitä? Sanoin KOTONA. Aina hän on kotiinsa palannut. Varmaan tarkoitatte jotakuta muuta. En kuuntele pahansuopaa juoruilua ja panettelua. Loppu ja hyvästi.

   Taina kuunteli tämänkin osuuden moneen kertaan. Jotenkin häntä kaiveli sydänalassa. Ei tiennyt mitä ajatella. Äiti ja isä. Mitä heillä oli meneillään?

   Puhelu Tainalle ja Pertille

 - Hei, sinäkö Taina-pieni? Antaako isi sinun vastata puhelimeen? Iso tyttö. Hienostihan se menee.

          - - -

 - Juu, äiti on täällä Helsingissä kursseilla. Piti tulla tänä iltana kotiin, mutta en pääsekään. Tulen vasta huomenna iltajunassa.

          - - -

 - Niin kultaseni. Huomenna tarkoittaa, että nukut vielä yhden yön, leikit yhden päivän ja sitten kun tulee pimeätä illalla, äiti tulee.

          - - -

 - Äidillä on myös kauhean ikävä teitä. Sinua Taina ja Tapiota.

          - - -

 - Tietysti isiä kanssa. Pyytäisitkö häntä puhelimeen? Hyvää yötä kulta-pieni. Nuku hyvin. Suukkoja myös Tapsalle.

          - - -

 - Noo minä täällä. Soitan kahvitauolta. En pääsekään vielä tänä iltana kotiin.

          - - -

 - On vain. Kauheasti asioita ja uutta opittavaa. Huomenna on sovellutuksia. Minusta on tärkeätä, että osallistun niihinkin. Tämä työ todella kiehtoo minua. Pärjään hyvin kuten olet huomannut ja itsekin useaan otteeseen minulle sanonut.

          - - -

 - Ei kai se nyt täysin mahdotonta voi olla. Äidilläsihän ei pitänyt olla mitään kiirettä kotiinsa. Pyydä kauniisti, niin kyllä hän on vielä huomisenkin päivän lasten kanssa. Tai kysy Vappua.

          - - -

 - Kuinka se noin vaikealta tuntuu? Muut äidit ovat päiväkausia poissa kotoa työasioitten vuoksi. Minä...

          - - -

 - On tämäkin työ tärkeätä. Ainahan minä olen kotona. Älä nyt ala morkata, kun ei ole syytä. Saisit sinäkin enemmän kotonasi näyttäytyä. Pian lapset eivät edes tunnista sinua isäkseen. En...

          - - -

 - En minä nalkuta. Riitako tästä tulee? Hyvä, otan vaikka taksin ja ajan Tampereelle yötä myöten, jos se sinua rauhoittaa. Koska minä olen sinun retkillesi, ei kun työmatkoillesi, rajoja asetellut?

          - - -

 - Kolikot loppuu. Tauko loppuu. Anteeksi vaan, minun täytyy lopettaa. En minä ole itsepäin...(KLIK)...Taasko se suuttui?

   Taina ei muistanut tätäkään tapausta lapsuudestaan, mutta hänhän oli tuolloin ollut vasta viisivuotias. Joskus tuntui, että ne vähätkin muistot, mitä hänellä oli ollut äidistä, olivat haalistuneet tai peräti kadonneet. Ja juuri siitä syystä, että isä oli jyrkästi kieltäytynyt puhumasta hänestä. ”Hän lähti eikä palaa” tai myöhemmin: ”Hän on kuollut. Onnettomuus. Surullinen tapaus.”

   Sekin oli edesauttanut äidin pikaista unohtamista, että he olivat melkein heti hänen lähtönsä jälkeen muuttaneet Helsinkiin. Suurkaupunki ja kaikki uutta. Hyvin pian sen jälkeen tuli Tellervo  tilalle. Hän oli todella ollut ystävällinen ja turvallinen äitihahmo.

   Lilja soittaa

 - 23456.

          - - -

 - No hei, Lilja. Kiva kun soitit. Kiitos vaan viimekertaisesta. Tarkoitan puhelintuokiotamme viime maanantaina. Oli mukavaa jutella kanssasi niistä kurssielämyksistäni. Erikoisia, eikö totta? Minä...

          - - -

 - Mitä tarkoitat?      

          - - -

 - Miten niin, että tarkemmin ajateltuasi? Ethän viime puhelussasi vihjaissutkaan sellaiseen suuntaan. Miksi se nyt...

          - - -

 - Eihän sitä kannata liian vakavasti ottaa. Tuskin siitä mitään tulee. Miksi tulisikaan? Liikaa esteitä. Esteitä pitää kunnioittaa, niin äitini aina sanoi.

          - - -

 - Kunnioitanhan minä. Ei sinun tarvitse siitä muistuttaa. Aviomies ja lapset. Perhe. Totta kai suunnaton rikkaus. Mutta...

          - - -

 - Kellä ei nyt olisi ollut pientä romanssia? Pertilläkin. Taitaa hänellä olla alituiseen suuri jatkokertomus menossa. Tai paremminkin näytelmä, jossa naispääosanesittäjä koko ajan vaihtuu.

          - - -

 - Ei se Perttikään mikään pyhimys ole. Sinä se vain häntä ihanno...

          - - -

 - Ei se tietysti olekaan mikään puolustus, että jos kaikki muutkin. Miksi olet niin tuohtunut? Ei tässä ole hätiä mitiä. Annas kun selit....

          - - -

 - Oletko tullut uskoon, kun tuollaisia höperrät. Että synti on sanottava synniksi. Että velvollisuutesi on oikaista ja nuhdella minua. Voi Lilja-kulta.

          - - -

 - Unohda koko juttu. Turhaan kerroin sinulle. Se on ihan varmasti sellaista ohimenevää ja tilapäistä. Jännittäviä kokemuksia...Lähes viatonta. Takuulla. Eihän se voisi jatkua, mutta kun olen ollut niin yksinäinen.

          - - -

 - Olet ihan oikeassa. Yksinäisiä on muitakin. Eihän sinullakaan ole perhettä, vaikka kuinka haluaisit. Tiedänhän minä sinun epäonnistuneet rakkausjuttusi.

          - - -

 - Ehkä käytin väärää sanaa, vaikka ei minusta rakkausjuttu ole mikään negatiivinen ilmaisu...

          - - -

 - Elä nyt suutu. Voi Lilja, elä hermostu. Enhän MINÄ sinua syytä, enkä tuomitse. Tietysti sinulla saa olla romansseja.

          - - -

 - Taasko meni vikaan? No läheisiä ihmissuhteita. Miehiä. Toivon sinulle todella pysyvää ja turvallista suhdetta.

          - - -

 - Niin, et tietenkään naimisissa olevien kanssa. Et koskaan. Et ole ajatellutkaan niin sopimattomia. Vapaita on vain niin vähän, varsinkin naisen kannalta katsottuna. Kaikki mukavat miehet ovat jo varattuja. Ehkä sinulle joku leski tai eronnut löytyy. Toivotaan parasta. Yritän miettiä, olisiko meidän tuttavapiirissämme ketään sopivaa. Esittelisin sitten sinul...

          - - -

 - Ai että tämä minun tapaukseni on eri asia? Niinhän kaikki yksittäistapaukset ovat erilaisia. Emme ole mitään toistemme peilikuvia. Kaikeksi onneksi. Rikkautta ja monitahoisuutta. Minäkin...

          - - -

 - Eihän tämä hyödytäkään. Kiitokset vain varoitteluistasi. Tarkoitat varmaankin hyvää, mutta enhän minä voi elää ja muovata taivallustani toisten tekemien kaavojen ja mittapuitten mukaan. Minun on löydettävä oma tieni.

          - - -

 - Riski on suuri. Kaikessa elämisessä. Mutta unohdetaan tämä keskustelu. Luotan sinuun. Älä vain kerro kenellekään, varsinkin kun koko juttu on ihan utopistinen. Saattaa olla jo ohi. Emmehän ole Karon kanssa tavanneet kymmentäkään kertaa kaikkiaan. Pelkkää hassuttelua. Kokeilua...Mitä?...Haloo...(KLIK)...Nyt se katkesi.

   Taina istui ja mietti. Muisteli, mitä isä oli sanonut vähän ennen kuolemaansa. Noinko se alkoi? Oliko se sittenkin ollut vakavaa? Ylitsepääsemätöntä. Kaikille osapuolille.

   Puhelu Karolle  

 - Haloo. Minä täällä, Sirkka...Voi Karo, onko sinulla hetki aikaa puhua?

          - - -

 - Jotakin hirveätä on tapahtunut. Joku on saanut tietää. Joku on kertonut tästä meidän suhteestamme. Etenkin siitä kurssimatkasta.

          - - -

 - No kun Pertti kysyi minulta, että onko minulla toinen. Hän KYSYI sellaista!

          - - -

 - Ei se ollut leikkiä. Ei hänellä ole tuon tyylistä huumorintajua. Eikä muunlaistakaan. Hän oli vakavissaan. Muka rauhallinen ja hillitty, mutta sisäisesti pihisi raivosta. Tutisi kuin purkautuva tulivuori.

          - - -

 - En minä ensin osannut sanoa mitään. Olin kai kauhean syyllisen näköinen. En sanonut mitään. Olin aivan jähmettynyt kauhusta.

          - - -

 - En ymmärrä, kuka olisi voinut...En ole kertonut kuin Liljalle. Sille parhaalle ystävättärelleni?

          - - -

 - Enkö olisi saanut kertoa? En tietenkään yksityiskohtia, mutta olin niin onnellinen ja täynnä intoa. Minun oli yksinkertaisesti pakko puhua hänelle. Muuten olisin haljennut siihen paikkaan.

          - - -

 - On hän luotettava. Olen minäkin. Onhan hänkin kertonut minulle jutuistaan enkä koskaan ole pukahtanut sanaakaan kenellekään. En edes Pertille. En Vapulle. Enkä edes sinulle, vaikka enpä olisi vielä ehtinytkään.

          - - -

 - Kyllä ymmärsin, ettei siitä saa huudella ympäri maailmaa. En ole huudellutkaan. Voi ethän ole vihainen? Olen hirveän onneton jos suutut min...

          - - -

 - Voi apua, Lilja kyllä tietää etunimesi. Sanoin sen jo ihan alussa, kun se on niin erikoinen...

          - - -

 - Sukunimestä en ole varma. Ehkä sanoin senkin. Tuskin. Älä huolestu, vaikka Pertti kyllä väitti tietävänsä nimesi.

          - - -

 - Niin hän sanoi, että hän kyllä tietää sen tyypin nimenkin. Huorimuksen. Voi kauhistus tätä sotkua.

          - - -

 - Ettäkö Pertti soittaisi sinun työpaikallesi ja mustamaalaisi sinua? En usko. Kuule, en totisesti usko hänestä sellaista. Lisäksi hän varmaan häpeää koko juttua eikä halua sen leviävän muitten korviin.

          - - -

 - Voit sikäli olla rauhallinen, mutta miten minun käy?

          - - -

 - No kun Pertti sanoo, että hän hakee eroa. Kuulitko? EROA!

          - - -

 - Miehethän ovat pikkumaisia. Etkö sitä ole vielä huomannut? Itse tekevät mitä lystäävät, mutta annas olla, jos vaimo erehtyy. Heti on eroprosessi käynnissä. Ulos vaan.

          - - -

 - Sata kertaa olen pyytänyt anteeksi ja vakuuttanut, että se on ohi...Vai onko?

          - - -

 - Niin, vastahan se oli pientä alkua. Alkuverryttelyä. Emmehän itsekään tiedä, mihin se olisi johtanut. Vai eikö mihinkään. Turhaa siitä on tällaista haloota nostaa. Voi mitä minä teen?

          - - -

 - Juu, odotetaan ja katsotaan, jos hän leppyy. Hän uhkaa itse ottaa lapset. Sanoo, että se on varma kuin pläkki, että hän saa ne, koska tapaus on niin irvokas ja rietas. Kahden lapsen muka-äiti. Muka-vaimo. Säädytöntä ja anteeksiantamatonta.

          - - -

 - No minä soittelen ja kerron, miten tilanne kehittyy. Rukoile minun puolestani. Se olisi maailmanloppu, jos menettäisin lapset. Ei sellaista voi tapahtua. Liian raakaa. Ei Pertti voisi olla niin julma. Pienen seikkailun takia.

          - - -

 - Yritän jaksaa, vaikka toivottomalta tämä tuntuu. Oikein pelkään Perttiä. Että mitä hän vielä tekee kiukuspäissään. Hän heitti...Voi ei, joku on tulossa. Kerron joskus toiste...Turvallisinta on, että minä soitan sinulle. Voi hyvin, Karo. Hei.

   Ennen kuolemaansa isä oli kertonut Tainalle, että äiti oli jättänyt perheensä ja lähtenyt toisen perään, vaikka lapset olivat vasta 5- ja 3-vuotiaat. Mikään ei ollut pidätellyt sitä naista. Ei häntä enää voisi äidiksi kutsua. Siksi isä oli pitänyt parhaana, etteivät lapset enää tapaisi häntä. Sirkka oli itse päätynyt tuollaiseen tekoon ja ratkaisuun. Kärsiköön siis seuraukset.

   Isä oli kyllä ollut sitä mieltä, ettei Sirkka varmaankaan pahemmin siitä kärsinyt. Oli vaivatta unohtanut lapsensa ja entisen perheensä. Hyvä vaan, kun niin huonosta naisesta pääsi eroon. Niin aviomies kuin  lapsiraukatkin.

   Taina kuunteli seuraavia nauhoja, joita oli paljon lähes kymmenen vuoden ajalta. Keskustelut noudattivat melkein aina samaa linjaa ja tulivat kerta kerralta lyhyemmiksi. Katkesivat yleensä räikeästi kesken. Joka kerta sen toisen osapuolen toimesta. Tuomarillekin oli useita puheluita.

   Puhelu tuomarille

 - Täällä puhuu Sirkka Karkkisenkoski, hyvää päivää.

          - - -

 - Soitan taas siitä lasten huoltajuusasiasta. Olisiko meidän mahdollista tavata, jotta voisin jälleen esittää joitakin lisätietoja tapaukseen? Ehkä lieventäviä asianhaaroja. Faktoja, jotka välähtivät mieleeni.

          - - -

 - Niin, tiedän, että se on vaikeata. Vastapuoli tuntuu aivan taipumattomalta, mutta emmekö silti voisi vielä yrittää?

          - - -

 - Myönnän, että olen tässä asiassa se niin sanottu syyllinen osapuoli, mutta kysymyksessä on kuitenkin vain tilapäistapaus. Lyhyt ulkopuolisen suhteen ylläpitäminen. Eikö sitä voida katsoa lieventäväksi seikaksi?

          - - -

 - Pertistähän se riippuu. En minä ole tästä perheestä pois lähtemässä. Hänhän se minut ulos ajaa. Kai minullakin on jotakin sanomista asiaan? Ovathan ne minunkin lapsiani.

          - - -

 - En uskalla enää muuta toivoakaan kuin edes tapaamisoikeutta. Säännöllisesti, Kunhan pari kertaa kuussa. Eihän lapsia voi tuolla tavalla äidistään vieroittaa? Rakastan heitä valtavasti. En kestä, jos joudun olemaan heistä erossa.

          - - -

 - Ei se erossa olo lapsillekaan hyväksi ole. Äiti on sentään äiti. Antaa oman panoksensa tyttärelle ja pojalle, vaikka voitaisiinkin tavata vain silloin tällöin. Siitä mahdollisuudesta en katso voivani luopua. Kaikesta muusta. Menköön rahat ja tavarat, kunhan saan tavata lapsiani. Auttakaa minua, hyvä tuomari. Tehkää jotakin!

          - - -

 - Enhän minä lapsia vastaan ole rikkonut enkä heille mitään pahaa tehnyt. Kuinka Pertti voi sellaista väittää? Että minun vaikutukseni olisi niin turmiollista kasvaville nuorille, että parasta on pysyä kokonaan erossa. Eikö edes puhelimitse? Kirjeitä? Eikö...

          - - -

 - Jos sittenkin koettaisitte vielä puhua ja taivutella vastapuolta? Voisitteko puhua Pertille ihan henkilökohtaisesti? Onko Tainalla mitään sananvaltaa asiassa? Voidaanko alle kuusivuotiasta kuulla oikeudessa? Tapio on pieni, mutta Taina varmasti osaisi ilmaista kiintymyksensä minuun. Jospa sentään yhä yrittäisitte? Olkaa niin kiltti. Pyydän hartaasti.

          - - -

 - Kiitos. Niin kauan kun on elämää, on toivoakin. Kiitos. Kuulemiin.

   Seuraavatkin puhelut olivat hyvin samankaltaisia. Ne olivat kuin toinen toisensa kopioita. Sama teema, samoja henkilöitä, sama itsepintainen mutta tyhjiin raukeava yrittäminen. Pettymys.

   Puhelu papille  

 - Onko pastori Kekäläinen tavattavissa?...No niin, täällä puhuu Sirkka Karkkisenkoski. Kiitos, että otitte minut vastaan viime viikolla.

          - - -

 - Kyllä, sen tapaamisemme aikana sanoitte asioita, jotka huolestuttivat minua, ja siksi haluaisinkin vielä tarkemmin keskustella niistä. Ne alkoivat todella painaa mieltäni. Voisimmeko mahdollisesti vielä tavata? Jos teille sopii, mahdollisimman pian.

          - - -

 - Siis teidän mielestänne kaikki tuli loppuun käsitellyksi? Minusta kun tuntui, että otitte kovin jyrkän kannan tähän minun erehdykseeni. Sanoitte, että vain katuvalle annetaan anteeksi. Mutta minähän olen katunut ja pyytänyt Pertiltä anteeksi vaikka kuinka monta kertaa. Hän on yhä vain yhtä leppymätön.

          - - -

 - Ai että tämä on raskas aviorikos ja tavallista törkeämpi huoruus? Niin mutta eikö sellaistakin voisi saada anteeksi? Armohan kuuluu juuri katuvalle syntiselle, vai mitä?

          - - -

 - Ettäkö toistuvaa rikkomista? Ei kovin montaa kertaa. Eikä kevytmielisesti. Ei toki, vaan syvää kiintymystä ja toisen kunnioittamista. Joka tapauksessa se on kohtuuttoman ankara rangaistus, että äiti erotetaan lapsistaan eikä hänelle suoda edes tapaamisoikeutta.          

          - - -

 - Mikäli muistan, niin raamatussa sanotaan, että pitää antaa anteeksi 70 kertaa seitsemän. Ei kai tämä minun rikkeeni voi niin täysin anteeksiantamatonta olla.

          - - -

 - Onhan se totta. Tietenkin myönnän, että mieheni tuntee itsensä loukatuksi ja petetyksi, mutta ei hänkään kaikesta päättäen ole mikään puhdas pulmunen ollut. Kyllä minäkin voisin kert...

          - - -

 - Jaa että ne asiat eivät kuulu tähän, mutta entäs se, miten Pertti käyttäytyi, kun hän sai tietää tästä hairahduksestani? Hän raivostui niin silmittömästi, että paiskasi minut sohvapöydän yli seinää kohti  ja sitten...

          - - -

 - Ei tämä ole mitään panettelua, vaan tosiasioita toisesta osapuolesta. Siis hän heitti minut pöydän yli, ja oli aivan ihme, ettei pääni osunut kaapin kulmaan, vaan lensin sohvalle tyynyjen sekaan. Sitten...

          - - -

 - Olettehan te kuunnellut Pertinkin selityksiä. Odottakaas nyt, sitten mies heittäytyi päälleni ja yritti kuristaa minut. Niin juuri. Kuristaa. Olin juuri menettämäisilläni tajuntani, kun anoppi tuli lasten kanssa ulkoa ja pahoinpitely keskeytyi.

          - - -

 - Kysykää vaikka mieheni äidiltä. Totta se on. Ei Pertti ole minulta edes anteeksi pyytänyt, vaikka oli vähällä tappaa minut. Oman vaimonsa. Lastensa äidin. Saako hän siitä huolimatta armon ja autuuden?

          - - -

 - Ai että eri asia? Että senkin vuoksi on vain hyväksi, että Pertti pääsee eroon minusta, etten saattaisi häntä kiusaukseen hyökätä heikompansa kimppuun. Sitäkö tarkoitatte?

          - - -

 - En minä irvaile. Tässä tilanteessa ei enää irvailla. Olen epätoivoinen. En kestä eroa lapsistani. Se on KOHTUUTONTA!

          - - -

 - Anteeksi, ei ollut tarkoitus huutaa, mutta minulla on niin vaikeata. Luulin, että keskustelusta sielunhoitajan kanssa olisi apua. Että ehkä yrittäisitte pehmittää Pertin kovaa sydäntä tässä tapaamisasiassa.

          - - -

 - Ei taida kannattaakaan. Hyödytöntä.

          - - -

 - Kuinka voitte vielä tuolla tavalla lyödä lyötyä? Eikö teillä ole sydäntä? Papilla? Jeesuksen seuraajalla?

          - - -

 - Ehkä onkin parempi, että eroan kirkosta. Etten saastuta hurskasta seurakuntaanne. Noin kivikovaa. Käykö se päinsä tässä puhelimessa vai täytyykö minun täyttää joitakin papereita?...Kyllä minä silti Jumalaan turvaan. Ehkä Häneltä voi odottaa suurempaa armoa kuin susilta lammasten vaatteis...(KLIK)...Voi, mitä minä teen? Jumala, auta minua!

   Puhelu Liljalle

 - Huomenta, Lilja. Sirkka taas täällä. Mitä kuuluu?

          - - -

 - Voi, en halua häiritä. Tämä kestää vain pari minuuttia. Ehdit kyllä töihin. Soitan vain siitä lasten tapaamisoikeudesta. Se on täysin kohtuutonta.

          - - -

 - Olkoon vaikka kuinkakin oikeuden päätös, mutta silti se on väärä. Oikeuslaitoskin voi tehdä väärin. Suvaitsemattomuutta. Vain toisen osapuolen kuuntelemista. Kalkkeutuneita moraalikäsityksiä...

          - - -

 - En minä puolustele itseäni enkä tekoani, mutta en ikinä usko, että minun kaltaisellani rakastavalla ja hellällä äidillä voisi olla niin turmeleva vaikutus lapsiin, että yhteydenpidon pitää olla totaalisesti poikki. Millainen tämä yhteiskunta oikein on? Mätä ja julma.

          - - -

 - Mutta vieläkin mädempää on, että tällaista voi tapahtua...Niin se on asiani, että jos voisit puhua Pertille ja pyytää häntä hiukan löysentämään sääntöjään. Että saisin vaikka vain puhelimessa jutella lasten kanssa.

          - - -

 - Et siis edes halua auttaa minua? Muistatko, että olimme parhaat ystävättäret? Minä sinulle ja sinä minulle. Niin ainakin vakuuttelimme toisillemme aikoinaan. Jo opiskeluaikana. Muistatko senkin vapun siellä kauppatorilla, kun vaeltelimme käsikynkkää Havis Amandan ympärillä, nauroimme kuollaksemme ja pitelimme kiinni ylioppilaslakeistamme, kun teekkarit yrittivät heittää ne suihkulähteeseen? Perttikin siellä jo heilui ylimpänä kaikista. Muistatko?

          - - -

 - Ettet halua edes muistella. Ei kai syvä ystävyys niin vain kuole?

          - - -

 - Joo, tietysti ajat ja ihmiset muuttuvat. Joten sinäkään et halua olla enää missään tekemisissä kanssani. Vaikutanko minä sinuunkin turmelevasti? Aikuiseen naiseen?

          - - -

 - Siis ihan pelkäät minua. Kammoat elämäntapaani. No en tietenkään enää soittele, jollet halua. Yksinäisyyteenkö minut on tuomittu? Yhtä hyvin vankilaan. Siellä olisi ainakin toisia vankitovereita. He tuskin minua hylkisivät. Kelpaan edes heidän joukkoonsa.

          - - -

 - En minä ole katkera. Vielä. Myöhemmästä en tiedä. Tämä on aivan kauheata. Odota, kysyn vielä yhtä asiaa. Pertti on siis muuttanut Helsinkiin?

          - - -

 - Siis aivan äskettäin? Ehkä hän täällä antaa minun tavata Tainaa ja Tapiota. Suurkaupunki. Ihmiset eivät tunne toisiaan, joten juoruilukin on pienempää. Ei Pertinkään vitivalkoinen maine pääse tahraantumaan.

          - - -

 - Itse asiassa se ei sinulle kuulu, että tapaanko vielä Karoa. Saahan minullakin olla ystävä, kun kaikki muut hylkäävät. Ihmettelemm.., ihmettelen vieläkin, mistä se juttu pääsi vuotamaan. Kukaan muu ei tiennyt, paitsi sinä, Lilja. En millään vain jaksa uskoa, että olisit sillä tavalla pettänyt luottamukseni ja kertonut jopa Pertille. Se kiusaa minua, mutta en voi uskoa sinusta sellaista. Ethän vain...

          - - -

 - En tietenkään syyttele sinua. Anteeksi vain, kun soitin, mutta voisitko yrittää vaikuttaa Pertt...(KLIK)...Voi kun turhaa.

   Sirkka oli siis muuttanut Helsinkiin eronsa jälkeen. Mahtoiko vielä pitää yhteyttä Karoon? Taina laittoi uuden nauhan soimaan.

   Puhelu Vapulle

 - Hei Vappu, minä täällä, sisaresi Sirkka.

          - - -

 - En häiritse sinua montaa minuuttia, mutta pyytäisin, että puhuisit Pertille. Tiedän, että he ovat täällä Helsingissä. Olisi niin helppoa järjestää tapaaminen. Pertti lyö aina luurin korvaan. Hän ei vastaa kirjeisiini. Tuomarikin sanoo, että asia on loppuun käsitelty. Olen aivan toivoton.

          - - -

 - Tiedän, tiedän. Tein virheen, mutta eikö jokaiselle kuulu armo? Ei kai se harha-askel niin anteeksiantamaton voinut olla? En ymmärrä, miksi minua näin rangaistaan? En olisi halunnut jättää kotiani enkä lapsiani.

          - - -

 - Perttihän se minut kadulle ajoi. Mitään en ottanut matkaani. Vaatteet ja hammasharjan. Niin, ja sen sokeriastian ja kermakon, jotka perin äidiltä. Ne hopeiset.

          - - -

 - Onhan ne olleet minulla. Koko ajan. Äitihän lupasi ne minulle. Tiesit sinäkin toki siitä. Älä nyt rupea väittämään perättömiä.

          - - -

 - Enkä kahminut, en minä ole ahne, en minä...

           - - -

 - En minä sitä tarkoitakaan, että erossa olisi pitänyt rikastua. Yritän vain selvittää sinulle, kuinka tyhjän päällä tällä hetkellä olen.

          - - -

 - Vaikeata on ollut päästä uuden elämän alkuun. Onneksi olen jonkin verran saanut myyntityötä. Kun on sitä kokemusta. Yhä siinä samassakin firmassa. Eivät tiedä minusta muuta, kuin että olen eronnut. Sellaisiakin kummajaisia löytyy jo näin 50-luvulla, jopa Suomessa. Häpeämerkki silti. Voi Vappu, jos tietäisit, kuinka...

          - - -

 - Ettäkö olet ihan iloinen, etteivät vanhempamme ole enää todistamassa tätä skandaalia ja häpeää? Entä jos äiti olisi sittenkin ymmärt...

          - - -

 - Älä nyt kiivastu, Vappu. Ei ollut tarkoitus häpäistä äitimme muistoa sanomalla, että...

          - - -

 - Juu juu, totta kai saan syyttää itseäni, mutta tarkoitankin, että rangaistus on mielestäni liian ankara. Jos puhuisit Pertille? Saisin edes valokuvia heistä. Jos voisit ainakin niitä minulle toimittaa. Osoitteeni on...(KLIK)...Etkö millään...?

   Puhelu anopille  

 - Sinäkö Meeri? Minä täällä. Miniäsi Sirkka, tai se entinen. Kuinka voit?

          - - -

 - Olisin vain tiedustellut, mitä Tainalle ja Tapiolle kuuluu. Ovat varmaan kovasti kasvaneet? Miten se koulu...

          - - -

 - Juu, ei Pertiltä saa mitään tietoa. On katkaissut kaiken yhteyden minuun, täydellisesti, mutta jos sinä voisit lapsista jotakin kertoa. Olisin tosi kiitollinen.

          - - -

 - Tiedän, että Pertillä on se uusi, se Tellervo. Sitäkin kysyisin, että miten lapset häneen suhtautuvat?

          - - -

 - Sehän on sitten hyvä, että pärjäävät keskenään. Ai että vauva on tulossa? Etkö voisi pyytää lapsia teille Naantaliin, ja minä tulisin sinne heitä tapaamaan?

          - - -

 - Ymmärrän, ymmärrän täysin. Laitonta. Pettämistä...Kai lapset vielä muistavat minut?

          - - -

 - Eivätkö koskaan? Eivätkö koskaan puhu minusta? Omasta äidistään?

          - - -

 - Tellervoako äidiksi? Ja he olivat kumminkin jo koulussa, kun saivat äitipuolen. Varmasti Taina muisti minut. Ettäkö molemmat kutsuvat häntä äidiksi?

          - - -

 - En sitten soittele. Anteeksi vaan.

          - - -

 - Asun nykyään Lahdessa. On työtä täällä. Asuntokin ihan hyvä.

          - - -

 - En enää yksin, vaikka mitä se sinulle kuuluu. Onhan Pertilläkin uusi. Kai nyt minäkin...

          - - -

 - Niin, kai se on aivan eri asia. Sinun mielestäsi. Voisinko sen verran sinulle joskus soittaa, että kertoisit lapsis...(KLIK)...Voi sentään.

   Tällaisia puheluita oli useampia. Ne vain katkesivat aina vain aikaisemmin. Yhdessä Sirkka ei ehtinyt kuin kysyä, onko anoppi puhelimessa. kun kuuloke jo lyötiin hänen korvaansa.

   Puhelu Tainalle ja Pertille

 - Päivää Taina, äiti täällä. En ole soittanutkaan pitkään aikaan. Olisin halunnut, mutta olosuhteet ovat sellaiset. Minusta riippumattomat.

          - - -

 - Älä sulje vielä, kultaseni. Minulla on asiaa. Tärkeätä. En voi tulla rippijuhlillesi, mutta sano isällesi, että lähetän sinulle lahjan, kauniin kultakorun. Toivoisin niin, että voisin olla…Haloo. Älä katkaise vielä. Odota. Haloo?...Ai sinäkö Pertti? Soitin siitä rippilahjasta. Sano että rakastan heitä valtav...

          - - -

 - Kuinka sinä kiroilet tytön kuullen? En tarkoita pahaa. Rakastan heitä ja haluan antaa Tainalle rippilahjan. Lähetän sen...

          - - -

 - Enkö koskaan enää? Saa soittaa teille. Ei se ole mitään häirintää, jos joskus lapsilleen, entiselle aviomiehelleen. Vain kuulumisia. Voi Pertti, älä ole niin taipumaton, älä...

          - - -

 - Ettäkö voisit usuttaa poliisit perääni? Muka kotirauhan rikkomista? Hullujako sinä puhut? Ymmärtäisit nyt minun tuskaani ja loputonta, haikeata ikävääni. Anna anteeksi, jos...(KLIK)...Anteeksi, voi anteeksi!

   Taina muisti vallan hyvin rippijuhlansa Helsingissä. Mummu oli vieraana, jopa Vappu-tätikin. Pertti ei ollut katkaissut suhteita entisen vaimonsa sisareen. Ei ollut syytäkään, ja oli hyvä, että lapsilla oli myös äidin puolen sukulaisia elämänpiirissään.

   Kultakoru? Ja rippilahjaksi? Ei hän sellaista muistanut. Oliko äiti koskaan lähettänytkään, vai oliko isä sen pimittänyt? Se oli viimeinen puhelu, jonka Taina muisti äidin soittaneen heille. Hän pystyi vieläkin palauttamaan mieleensä ne mielipahan tunteensa. Isän valtavan suuttumisen ja kiroilun ja nimittelyn. Poliisilla uhkaamisen. Aivan kuin rikollista.

   Hän muisti ihmetelleensä, miksi se ”äiti” heitä niin itsepintaisesti vainosi. Mitä tekemistä heillä oli vieraan naisen kanssa, jota isä ei voinut sietää? Isä oli aivan kiukusta vapissut, kun hän oli paiskannut kuulokkeen paikalleen.

   Tapio ja Tellervokin olivat tulleet eteiseen kuullessaan isän raivoamisen. Heille kaikille isä oli jyrkästi sanonut, että kaikkinainen yhteys Sirkkaan oli kerta kaikkiaan lopetettava. Jos hän vielä soittaisi, puhelin piti välittömästi sulkea. Heidän kaikkien, Tellervo mukaan luettuna.

   Sieltä vuosien takaa Tainan mieleen palautui Tellervon ilme. Siinä oli sääliä ja surua. Ei kiukkua. Ei inhoa. Pian sen jälkeen isä oli lyhyesti ilmoittanut, että Sirkka oli joutunut johonkin onnettomuuteen ja menehtynyt vammoihinsa. Taina oli kysynyt, minne hänet oli haudattu. Isä väitti, ettei tiennyt.

   Tapio oli koko ajan ollut niin ulkona kaikesta, ettei hänestä ollut edes puhekumppaniksi. Poika oli isän kannalla. Jos äiti kerran oli hylännyt perheensä, pysyköön poissa. Kuolema-ilmoitukseen poika ei reagoinut millään tavalla. Katseli urheilua telkkarista.

   Karo soittaa

 - 2468. Sirkka puhelimessa.

          - - -

 - Ihanaa, että soitit, Karo-rakas. Odottelinkin tässä, että koska kerrot siitä uudesta kodistamme.

          - - -

 - Puistonäkymäkö? Ja järven selkääkin pilkottaa vähäsen? Mahtavaa. Suosalmi on varmaankin hurmaava kaupunki. Pakkaan täällä täyttä päätä, niin pääsemme heti muuttamaan kun tulet.

          - - -

 - Sopii kahden viikon päästä. Kiva, että sait niin hienon homman. Oikein oma työhuone. Olet sinä vain edennyt kovasti urallasi. Toivottavasti minullekin löytyy jotakin puuhattavaa siellä päin. Ehkä löytyykin. Olen jo hieman kuulostellut.

          - - -

 - Totta kai rakastan sinua. Sanoin kuvaamattomasti. Olet ainoa uskollinen ystäväni. Kaikki muut ovat hylänneet tai pettäneet. Kuten se Lilja. Olen sataprosenttisen varma, että hänestä se uutisvuoto on peräisin. On muuten kuulemma yhä vain naimaton. Ja niin kuin se yritti. Hän ei tietysti halunnut suoda minullekaan onnea ja hyvää suhdetta. Olen itsekseni miettinyt, että hänellä saattoi olla Perttikin kiikarissa, mutta menipä sivu suun. Tellervolle.

          - - -      

 - Niin ne vain asiat kääntyvät parhain päin. Joiltakin osin. Lapsia on tietysti kauhea ikävä. Nyt vain muutamme heistä entistäkin kauemmaksi, mutta unelmointiahan se välimatka ei estä. Näen heistä unta vähän päästä. Ei mahda mitään. Parasta on luovuttaa. Kukaan ei auta minua siinä asiassa. Uhkailevat vain.

          - - -

 - Oletpa sinä tunteellisella tuulella. Rakastan, rakastan, RAKASTAN! Joko uskot murmelini? Hiiri tykkää murmelistaan.

          - - -

 - Hienoa. Soitellaan. On se muutto hurja ruljanssi, mutta eiköhän siitä selviä. Suudellaan kun tavataan. Nuku hyvin, rakkaani.

   Tytär kuunteli tämänkin nauhan useaan kertaan. Siis muuttivat Suosalmeen ja yhteiseen kotiin. Kaikesta päättäen olivat asuneet yhdessä jo Lahdessakin. Ehkä jo aikaisemminkin. Olikohan heitä vihitty? Mistään ei käynyt ilmi tilannetta.

   Tämän jälkeen nauhoja uupui usealta vuodelta. Vaikka Taina kuinka penkoi pakkauksia ja luki äänitteiden nimiä, mistään ei löytynyt mitään. Ei kai ollut enempää kerrottavaa tai Sirkka oli kokenut nauhoittamisen turhaksi. Ehkä puhevika oli häipynyt?

   Siispä Taina sijoitti nauhuriin sellaisen kasetin, joka oli lähes kymmenen vuotta myöhäisemmältä ajalta kuin tuo Lahdessa äänitetty.

   Puhelu Karolle

 - Hei Kultanen, kultaseni. Sirkka täällä. Miten matkasi on mennyt?

          - - -

 - Sehän mukavaa. Sait taas suuria kauppoja aikaiseksi. Hienoa. On hirvittävän ikävä sinua. Koska pääset tulemaan kotiin?

          - - -

 - Voi vasta viikon päästä. Kuolen kaipaukseeni sillä välin.

          - - -

 - Onhan minulla töitä, mutta ei kovin paljoa. Täytyisi kysellä, jos saisin jonkun uuden homman. Aika toivotonta tässä iässä. Hyvän joukon yli nelikymppiset eivät ole haluttua tavaraa näillä markkinoilla.

          - - -

 - Hih hih, haluttua kyllä joillakin markkinoilla. Onneksi sinun markkinoillasi. Hauskaa kuulla, ettet ole vielä kyllästynyt minuun. En minäkään sinuun, rakas Karoseni. En taida koskaan kyllästyäkään. Olet sinä vetävä pakkaus ja ihana keskustelukumppani. Ystävä monella tasolla. Aaah!

          - - -

 - Sepä kivaa. Sivumennen sanoen, olen taas ruvennut käyttämään sitä nauhuria puhuessani puhelimessa. Sen käyttö jotenkin jäi tässä välillä. Ei ole ollut ehkä tarvetta. Ääntämiseni on kohentunut. Lisäksi se tärkein puhelinpartnerini on viime vuosina ollut etupäässä täällä. Ei ole siis tarvinnut soitella pitkiä rakkauspuheluita muualle. Arvaatko, sydänkäpyseni, ketä tarkoitan?

          - - -

 - Tiedän, että vastedes joudut olemaan enemmän matkoilla. Etkö voisi joskus ottaa minuakin mukaasi?

          - - -

 - Sehän on hienoa. Ehkä sille Tukholman matkalle? Yhdessä kuljeskelisimme pitkin Vanhan kaupungin idyllisiä kujia. Levähtäisimme jossakin tunnelmallisessa pikku ravintolassa. Asuisimme kodikkaassa hotellissa. Saisimme kokonaan omistautua toinen toisellemme. Ja se huoleton irti olemisen tunne. Kuin leijailisi ilmassa. Onnellisena ja keveänä. Ei tarvitsisi varoa, mitä naapurit ja muut kaupunkilaiset meistä ajattelevat. Työtoverit. Vapautta. Oi kun se olisi ihanaa.

          - - -

 - Juu, rupesin siis taas nauhoittamaan. Minullahan oli se suuri remontti hampaissa, ja ääntäminen jotenkin muuttui. Parasta on taas tarkkailla puhettaan, jos vaikka saisin uuden työpaikankin. Lisäksi se on jonkinlaista päiväkirjan pitoa. Olen aina ollut laiska kirjoittamaan, mutta kuuntelin äsken vanhoja äänitteitäni. Riipaisevaa elämää, surua ja pettymystä. Luopumista, mutta myös uuden onnen löytämistä ja kokemista. Kiitos sinulle, rakkaani.

          - - -

 - Jo vain, täytyy lopettaa, että pääset kokouksiisi. Soitellaan. Rakastan sinua niin.

   Taas oli nauhojen joukossa aivan vain arkista rutiinia. Hieronta-aikojen tilausta, työpaikan hakua, hammaslääkäriä ja gynekologia. Välillä puheluita Karolle, jopa Ranskaan asti. Seuraava nauha tuntui Tainasta hälyttävältä.

   Tuntematon soittaa

 - 3254, Sirkka puhelimessa.

          - - -

 - Haloo, niin Sirkka Karkkisenkoski...Mitä? Haloo?

          - - -

 - Ei kuulu mitään...jotakin puhinaa...haloo?

          - - -

 - Onko siellä joku? Sanokaa nimenne. Mitä haluatte. Suljen nyt.

 - 3254, haloo.

          - - -

 - Onko teillä väärä numero? Sanokaa jo asianne.

          - - -

 - Karo on matkoilla. Kuka kysyy?...En saa selvää. Voisitteko toistaa?

          - - -

 - Se on meidän asiamme, miten elämme ja olemme. Se ei muille kuulu.

           - - -

 - Älkää nimitelkö. Ei meillä ole mitään häpeämistä. Kunniallisia kansalaisia. Omapa on asiamme, minkälaisessa parisuhteessa elämme.

          - - -

 - Oletteko humalassa? En saa mitään selvää...Törkeätä. Hyvästi.

 - 3254.

          - - -

 - Nyt saa tämä törkyjen latelu riittää. Soitan poliisille, jollei se lopu.

   Taina kuunteli järkyttyneenä tätä ahdistelua. Nähtävästi rivoja solvauksia Karolle ja Sirkalle. Ehkä heitä ei ollut lainkaan vihitty. Elelivät avoparina 1970-luvulla. Pienehkö kaupunki. Luultavasti sitä pidettiin hyvinkin sopimattomana. Joka paikassa riittää laumoittain ahdasmielisiä ihmisiä. Sanomista ja panettelun aihetta etsitään vaikka kiven kolosta. Ihan puistatti.

   Melko pian avioeronsa jälkeen Taina oli yrittänyt yhdessä asumista erään Mikon kanssa. Eihän sekään kestänyt kuin viisi kuukautta, mikä taas oli omiaan masentamaan häntä, sillä myöskin Mikko jätti hänet toisen tytön takia. Taina ei kylläkään muistanut joutuneensa tuollaisten hyökkäysten kohteeksi, vaikka olikin siihen aikaan asunut Riihimäellä. Siis kuitenkin aika pienellä paikkakunnalla. Mutta sepä olikin jo 80-lukua.

   Puhelu Karolle

 - Voi Karo. Minä täällä. Minun oli pakko soittaa sinne Ouluun asti. Sain aivan kauhean puhelun eilen illalla.

          - - -

 - Joku soitti ja tuhisi ensin aikansa...Niin, kaikkiaan kolme kertaa. Kysyi sinua ja lateli kauheita solvauksia meistä kummastakin. Aikoi kannella työpaikoille ja poliisille.

          - - -

 - Ei se tietenkään sanonut nimeään. Uhkasi viedä jutun jopa lehdistöön. Minne vaan. Inhottava ja äkeissään haureellisesta elämäntavastamme.

          - - -

 - Mies se oli. Ehkä humalassa, kun puhe oli niin epäselvää.

          - - -

 - Saattoi yrittää muuntaa puhettaan. Kuka kumma se olisi voinut olla?

          - - -

 - Pelotti kauheasti. Se ei ollut vain vikasoitto, vaan tahallista häirintää ja pelottelua. Kaameata. Tule pian kotiin.

          - - -

 - Etkä vielä huomenna pääsekään? Voi miten ikävää. Onko se Ruotsin kiertue niin välttämätön? Minua todella pelottaa. Mistä sellaiset tietää, vaikka olisivat kuinkakin väkivaltaisia, kun ovat niin kamalan vihaisia ja uhkailevat meitä.

          - - -

 - Sanoi. Sanoi se sinunkin nimesi. Koko nimesi ja minun. Tuntui  tietävän elämästämme ja matkoistamme.

          - - -

 - En ymmärrä, miksi se sinun matkasi tuolla tavalla venyy. Ethän lähtiessäsi puhunut mitään sellaisesta mahdollisuudesta. Kenen kanssa oikein menet?

          - - -

 - Ai että joku tuote-esittelijä?...Ai ettei kuitenkaan täältä Suosalmesta?... Mies vai nainen?

          - - -

 - En saisi kysellä. Totta on. Olemmehan sopineet, ettemme sido toisiamme, emme kahlitse, vaan luotamme toisiimme. Tiedän sen. On vain niin turvaton olo. Kaipaan sinua, Karo.

          - - -

 - Rakastatko vielä minua? Miksi et paljasta sen matkatoverisi nimeä? Onko hän nainen?

          - - -

 - Ei sitten. En kuulustele sinua. Tiedät, että olen menettänyt kaiken lähtiessäni sinun matkaasi. Lapset, perheen, sukulaiset, ystävät. Kaiken.

          - - -

 - En syytä sinua, en missään nimessä. Itsehän lähdin sen kermakkoni ja sokeriastiani kanssa...En minä siitä jankuta. Onhan minulla ollut hyvä olla taloudellisestikin, mutta kaikessa olen kuitenkin joutunut olemaan täysin sinun varassasi ja jopa sinun elätettävänäsi. Sinun ehdoillasi.

          - - -

 - Älä nyt käsitä väärin, rakas ainoani. Enhän minä...

          - - -

 - Luotanhan minä sinuun. Uskonhan minä, ettet jätä minua heitteille, mutta jos sinulle sattuisi jotakin, olen aivan tyhjän päällä. Satunnaista työtä. Henkisesti ja sosiaalisesti syrjässä kaikesta. Voi, Karo-rakas. Älä vain hylkää minua!

          - - -

 - Hyvä on. En motkota enempää. Anna anteeksi, mutta se törkeä puhelu pelotti minua kovasti. Hyvää yötä, rakkaani. Soitellaan. Hei.

   Kummalla tavalla tytär huomasi samaistuvansa äitiinsä. Melkein samoihin aikoihin 70-luvun loppupuolella hänellä oli ollut samoja hyljätyksi tulemisen pelkoja. Oikeastaan vain paria vuotta myöhemmin kuin Sirkalla. Olisipa hän silloin saanut purkaa sydäntään äidille. Isästä ei oikein ollut apua tunneasioissa. Lisäksi hän oli ollut aika tavalla nyreissään tyttärelleen tämän aviokriisistä. Ei ottanut uskoakseen, ettei Taina voinut asialle mitään.

   Isä oli tarjoutunut muka välittäjäksi, jotta avioliitto ei olisi päässyt kariutumaan. Paraskin auttaja. Eräänä iltana kesämökillä, isä oli ehdottanut, että he menisivät kahdestaan saunaan, Harri ja hän. Appiukko puhuisi vävylleen kuin mies miehelle. Saunan lämpimässä ja rentouttavassa ilmapiirissä.

   Taina ja Tellervo olivat huolestuneina hiiviskelleet rannan tuntumassa. Kuulostelleet ääniä. Tai oikeammin isän yhä kovempaa ja raivokkaampaa karjumista. Äkkiä oli saunan ovi lennähtänyt auki, ja ulos syöksyi Harri pyyheliina kietaistuna lanteilleen. Kirkkaanpunaisena kuin rapu sekä kylpemisestä että kiukusta. Huomatessaan naiset hän oli ärähtänyt:

 - Että vielä keskustelua kuin mies miehelle. Hullu se on koko äijä. Tyrkkäsi minut kiuasta vasten. Hyvä kun en polttanut kankkujani. Jos se olisi vähänkin nuorempi, olisin kunnolla motannut. Sitä saakelin diktaattoria.

   Taloudellisesti isä oli aina ollut valmis auttamaan lapsiaan. Joka suhteessa piti heidän kaikkien neljän puolta. Lapset eivät koskaan turhaan kääntyneet hänen puoleensa, jos rahasta oli kyse. Mutta tunnepuolella hän oli etäinen. Ehkä niin kovan kolauksen saanut, ettei päästänyt ketään muuta lähelleen kuin Tellervon.

   Yhtäkkiä Tainalla oli ikävä äitipuoltaan. Tämä oli menehtynyt vaikeaan leikkaukseen vain pari vuotta isän kuoleman jälkeen. Todella kova järkytys heille lapsille. Silloin Tainan avioeron aikoihin Tellervosta oli muodostunut suurin tuki ja turva hänelle. Ymmärtäväinen ja kokenut. Osasi asettua toisen asemaan.

   Taina oli löytänyt Harrinsa jo osakunnasta. Opiskelivat ja perustivat kodin. Taina oli syventynyt opintoihinsa todella ahkerasti. Liian ahkerasti kuten hänestä nyt tuntui. Oli laiminlyönyt miestään. Ei ollut ruvennut hankkimaan lapsia, vaikka ne olivat Harrille tuntuneet olevan kovin tärkeitä. Aina tuli esteitä: opintoja, uusi haastava työ, taas opintoja ja niin edelleen. Lapsen saantia lykättiin aina vain.

   Sitten jo välillä yritettiinkin, mutta Taina luopui liian pian ponnistelemasta asian hyväksi. Työssä oli taas jokin uusi elintärkeä vaihe meneillään. Sitten eräänä päivänä Harri ilmoitti muuttavansa erilleen. Ei yksikseen vaan Kikin asuntoon. Ymmärtäväinen työtoveri ja nainen. Halukas hoitamaan lapsia. Taina oli hätääntynyt ja sanonut: ”Kyllä minäkin. Kyllä minäkin. Yritetään vielä. Tule makuuhuoneeseen. Nyt.”

   Ei elämä ole sellaista. Jokin etsikkoaika on vain auttamattomasti ohi. Toisella ihmisellä on erilainen askelten tahti. Harri ei enää ollut kiinnostunut. Hän oli jo siirtänyt sydämensä muualle. Sitten vain tavarat perässä. Vieläkin viilsi kun sitä ajatteli. Kohtalaisen sopuisa ja siisti ero. Ei kummankaan syytä. Erottiin ystävinä kuten se hieno lause kuului.

   Taina teki työtä ja taas kerran työtä. Ylikierroksilla. Levähtämättä. Opiskeli ja yleni. Hän ei osannut muuta. Eräs homma olisi vain saanut jäädä tekemättä. Se hävetti vieläkin. Poskia poltti. Kuinka hänen tasoisensa hyvin koulutettu nainen alentuu sellaiseen? Nöyryytykseen. Itse hankittuun.

   Hän oikein ravisteli itseään saadakseen karvastelevan muiston katoamaan. Sitten hän otti uuden kasetin kirjahyllystä, asetti sen nauhuriin ja sukelsi jälleen Sirkan maailmaan.

   Puhelu Leena Lahdenperälle

 - Haloo, onko Leena Lahdenperä tavattavissa?

          - - -

 - Jaaha, täällä puhuu Sirkka Karkkisenkoski. Onko teillä hetki aikaa?

          - - -

 - Ei, emme me ole tavanneet. Mutta yhteinen tekijä on Karo,  Karo Kultanen. Tottahan hän on maininnut minusta?

          - - -

 - Niin tietysti. Olen hänen pitkäaikainen ystävänsä ja asuintoverinsa. Rakastettunsa. Olemme olleet yhdessä todella kauan. Jo vuosikausia.

          - - -

 - Sellaista asiaa minulla on, että oletteko ihan tosissanne, kun yritätte houkutella Karoa luoksenne? Älkäähän...

          - - -

 - Tietenkin valinta on Karolla. Hänhän se määrää tahdin, mutta ajattelin vain, että jos te voitte suinkin asiaan vaikuttaa, niin luopuisitte hänestä. Jos nimittäin ette ole tosissanne. Minulle tämä on vakava asia. Todellista rakkaut...

          - - -

 - Älkää nyt suuttuko. Minusta nykyinen tilanne on aivan kauhea. Hän vuorottelee meidän kummankin luona. Välillä siellä, välillä täällä. Kaamea epävarmuus. Tuskin hän itsekään tietää mitä aikoo. Ette kai yritä väkisin pidellä hänestä kiinni?

          - - -

 - Sanotte, ettette ole yhden kortin varassa. No sitäkin helpommin voisitte irrottaa otteenne rakkaastani. Hän on minulle elintärkeä. Ainoani. Olen niin paljon uhrannut hänen vuokseen. Perheeni, lapseni, omaiseni, kaiken.

          - - -

 - Ai Karo on kertonut? Sittenhän ymmärrätte tilanteeni. Tätä on jatkunut jo kuukausia. Tätä Karon pompottelua. En jaksa enää.

          - - -

 - Mitäkö Karo sanoo? Ei paljon mitään. Sanoo pitävänsä meistä molemmista. Saattaa pitääkin, mutta minua hän RAKASTAA. On sanonut niin tuhat kertaa näiden vuosien kuluessa. Uskon, ettei se ole valehd...

          - - -

 - Sanoo muka teillekin. Entä se sävy? Entä se katse? Se sisin. Se sydämen kyllyys. Ne suudelmat, ne...

          - - -

 - Ei siis mitään apua? Näistä pyynnöistäni? Turhaa, vaikka tällä tavalla jouduin nöyryyttämään itseäni.

          - - -

 - Ei olisi ollut pakko. Niin, niin. Mutta jakamaan en häntä rupea. Karoa. En kestä niin puolinaista elämää. Kun olen tottunut olemaan yksistään vain hänen. Kaikkemme toinen toisillemme.

          - - -

 - Ei se pahoittelemisesta eikä säälistä parane. Ei sitten. Hyvästi.

   Tyttären sydämeen koski. Taas oli Sirkan tilanne ollut samanlainen kuin hänenkin kohdallaan viitisentoista vuotta sitten. Harri oli muuttamassa sen Kikinsä luokse ja Taina oli soittanut yhden epätoivoisen puhelun, joka yhä vieläkin nostatti veret hänen poskilleen. Mitään muuta hän ei elämässään niin katunut kuin tuota puhelua. Ja sitä, ettei ollut ruvennut hommaamaan lasta ajoissa. Häntä ei ollut tosin hätistänyt mikään biologinen kello, vaan hän oli tulkinnut väärin ihmissuhteittensa kelloa. Muka niin vakaan avioliittonsa kelloa.

   Osa Harrin tavaroista oli vielä lojunut heidän yhteisessä kodissaan, kun Taina valitsi numeron ja aloitti keskustelun:

 - Kiki puhelimessa.

 - Oletko Kiki Salminen?

 - Olen kyllä. Mitä asia koskee?

 - Minä olen Harrin vaimo Taina. Olisiko sinulla aikaa tavata jossakin? Meillä on paljon puhumista.

 - Ei meillä minun mielestäni ole kerrassaan mitään puhumista, ja se vähäkin voidaan hoitaa tässä ja nyt.

 - Hyvä on. Harri asuu osittain siellä ja suurimmaksi osaksi minun luonani. Siis vaimonsa, vihityn vaimonsa, luona. Eikö sinulla olisi jo korkea aika luovuttaa ja lakata pyydystelemästä naimisissa olevaa miestä? Onnellisessa avioliitossa olev...

 - Ties kuinka onnellisessa, kun Harri kerran minun luonani niin hyvin viihtyy. Aina vain paremmin. En minä häntä pyydystä. Päin vastoin. Harri on hulluna minuun. Ei voi elää ilman minua.

 - Meillä meni ihan hyvin, ennen kuin iskit kyntesi häneen. Monta kuukautta olet häntä jo jahdannut. Vietellyt. Mitä säädyttömiä konsteja olet käyttänytkään...

 - Oletpas sinä epävarma. Taitaa teillä se seksikin olla vähän niin ja näin. Kylmähköä ja tavanomaista. Harri haluaa intohimoista suhdetta. Lämmintä. Hehkuvan tulista. Sekä tietysti lapsia. Niitähän et ole suostunut tekemään. Jääkaappinainen.

 - Vielä sitä olisin ehtinyt. Lapsentekokoneeksiko Harri sinua aikookin? Onneksi olkoon. Pitää sitä olla jotakin henkisempääkin yhteyttä.

 - Sitähän on. Työ ja harrastukset ja jatkuva kiinnostus toisen elämään. Ei vain omaan napaansa tuijottamista ja omassa mehussaan uiskentelua. Kolkossa kammiossa istumista. Kuivettunut kirjatoukka.

 - Kuules nyt Kiki. Ei se suinkaan noin ole. Itse olet itsekäs syöjätär. Miesten nielijä! Mokomakin pimu ja oikea piru. NOITA-AKKA!

   Näin se oli jatkunut, lähes tunnin. Kumpikaan ei antanut myöten. Melkein tuntui, että Kiki nautti tilanteesta. Tunsi kai olevansa niin varman päällä. Voitolla. Ei tarvinnut edes suuttua tai korottaa ääntään. Saneli vain mielipiteensä tyynesti ja varmasti.

   Voi sitä häpeän ja tappion tunnetta. Lopuksi Kiki oli vielä tokaissut, että kaikin mokomin hän luovuttaa Harrin tämän vaimolle. Ei hän yksin jäisi sittenkään. Olisi hänellä ottajia ja komeita. Harri kuitenkin saisi itse ratkaista, kumman valitsee.

   Niin oli ratkaissutkin. Kiki oli juorunnut siitä puhelusta, ja sinä samana iltana pippurinkiukkuinen Harri kantoi loputkin kamansa uuden naisensa luokse ja seuraavana aamuna pani avioeron vireille.  

   Tässä hän nyt istui yksin suuressa huoneistossaan. Isän ja Tellervon perintöä. Muut lapset eivät olleet sitä halunneet. Taina katseli merinäköalaa. Etelään. Aurinkoon. Ainoa näköala, mikä hänellä enää oli. Paitsi tietysti työ, se haastava, kaiken syrjäyttävä ja kaiken syrjäyttänyt työ.

   Puhelu seksinumeroon  

 - Onko se XXXX?

          - - -

 - Teiltä saa siis seksipalveluja puhelimitse? Myös naiset?

          - - -

 - En ole ennen yrittänyt. En tiedä siitä mitään. Olen vain niin onneton. Rakas kumppani on minut jättänyt. Olen tottunut säännölliseen ja onnelliseen seksielämään. Luulen tulevani hulluksi, kun joudun olemaan ilman sitä. Voitteko auttaa?

          - - -

 - Yritetään sitten. Mitä minä nyt teen?

          - - -

 - Hyvänen aika, eihän minulla mitään välineitä ole. Sellaisia. Kelpaako banaani?

           - - -

 - Niin, minä koetan kuvitella...mielessäni...laitan sormeni sinne...mitä…sitten...uh en minä osaa...ai että kuunnella teitä?...Ajattelen koiraa, sellaista suurta, mustaa, karvaista koiraa...Ystävälläni on ihan koiran nimi...entä sitten?...En jaksa keskittyä...selvä on...

          - - -

 - Vielä ja vielä...aaah...ii...uh...

           - - -

 - Voi samperi, itsetyydytyskin sujuu minulta paremmin...Ei, ei sittenkään enää, minua alkaa hirveästi itkettää...en voi...tulee niin ikävä häntä... Järjetöntä, että edes yritin.

          - - -

 - Kiitokset vain avustanne. Voi itku.

   Taina ei tiennyt, olisiko nauranut vai itkenyt. Ei kai äiti voinut olla noin lapsellinen ja tietämätön? Se kai tässä olikin yksi ja sama, miten tuo ammattitaidolla ohjailtu lemmenleikki oli onnistunut, mutta se suunnaton tuska ja nälkä, mitä tuo puhelu viestitti, oli suorastaan ylivoimaista kestää.   Varsinkin kun Taina taas tunsi sukeltavansa äitinsä rooliin.  

   Olihan hänkin tässä karmeassa yksinäisyydessään kokeillut vähän joka lajia. Vaan ei uutta miesystävää sen petollisen Mikon jälkeen. Ei ollut uskaltanut. Naisena hänellä oli kaikki itseluottamus nollilla.

   Karo soittaa

 - 3254, Sirkka puhelimessa.

          - - -

 - Voi tuntuupa ihanalta käyttää tätä puhelinnumeroa pitkän maanpakolaisuuteni jälkeen.

          - - -

 - Ei suinkaan. Totta kai ymmärrän, että muutit Leenan kanssa tähän asuntoon, koska se on omasi. Minä nyt pärjäsin sen kymmenisen vuotta siellä lilliputin kokoisessa vuokrayksiössäni.

          - - -

 - Ei muistella. Ei toki. En minä sillä, mutta olen niin onnellinen, että taas olemme yhdessä, tässä omassa rakkaassa kodissamme. Että rakastat minua. Että kaikki on taas ennallaan. Leena on kuin paha uni tässä välillä.

          - - -

 - En minä häntä syytä, mutta muistat kai, että varoittelin sinua, koska Leena oli niin paljon nuorempi ja todella hauskannäköinen ilmestys. Sellaista on vaikea tyydyttää pidemmän päälle. Olihan hän aika vaatelias vaatteisiin ja koruihinkin nähden. Aina piukuttamassa jotakin lisää.

          - - -

 - En minä sinuakaan syyllistä. Ehkä se kokemus kuului meidän elämänkaareemme. Opimme siitä jotakin, mutta raskasta se oli minulle. Ihme, että kestin.

          - - -

 - Nyt on kaikki hyvin. Toivottavasti terveydentilasikin taas  kohentuu, kun pääsen sinua oikein hemmottelemaan. En vaadi enkä patista. Saat rauhaa ja rakkautta. Tunnenhan minä sinun tarpeesi ja toiveesi.

          - - -

 - Se heikkovoimaisuus voi olla ohimenevää. Käydään monen lääkärin luona. Onhan sinulla varaa. Aina sitä jokin hoitokeino löytyy. Pitää olla optimistinen. Mieliala korkealla. Siinä minä juuri sinua autan, rakas Karo.

          - - -

 - En tunne, että uhraudun. Totta kai sitä rakastaa toista niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä. Yhdessä me jaksamme vaikka mitä. Olen valtavan toivorikas ja onnellinen, kun vain saan olla kanssasi.

          - - -

 - Ai pääset sairaalasta jo maanantaina? Tulen sinua hakemaan. Lepäilemme ja rentoudumme oikein kunnolla. Hyvä, että sait niin pitkän sairasloman. Ehdit toipua aivan entisellesi. Kultamussukkani on vain liikaa laihtunut. Muistuttaa laihanpuoleista kärppää. Hieno otus sekin. Lihotanpa sinut taas pulskaksi murmeliksi. Oletko koko Leena-vaiheen aikana kertaakaan saanut kunnon kotitekoista pullaa ja palapaistia?

          - - -

 - Joo, en halua väsyttää sinua. Olet ollut niin alakuloinen viime aikoina. Et kai vain murehdi sitä Leena-letukkaa? Heitä pois. Unohda koko tyyppi. Se oli vain sellaista höyrähtämistä. Viidenkympin villitystä. Hei, rakkaani. Tulen sitten maanantaina.

   Taina kummasteli. Ai että Karo oli palannut takaisin, mutta sairaana. Leena jättänyt. Sirkka ottanut avosylin vastaan. Tuntui jotenkin nöyryyttävältä. Olisiko hän ottanut Harrin takaisin kymmenen vuoden päästä? Tuskin. Tai eihän sitä tiedä. Tuskin Harri olisi takaisin pyrkinytkään. Neljä kukoistavaa lasta, ja koko sakki säteili kuin kuusi sädehoitolamppua, kun heidät joskus harvoin kaupungilla näki.

   Puhelu osastonhoitajalle

 - Päivää, saisinko osastonhoitaja Kerttu Mikkilää puhelimeen?...Kiitos.

          - - -

 - Minä täällä, Sirkka. Mitä Karolle nyt kuuluu?

          - - -

 - No hyvä jos hiukan parempaa. En taida tullakaan täksi yöksi sairaalaan. Hoitelen aamulla joitakin asioita ja tulen heti kun pääsen. Sano Karolle rakastavat terveiseni.

          - - -

 - Niin, onhan se tosi raskasta. Välillä niin toivotontakin. Lääkäritkin ovat epävarmoja lausunnoissaan. Minä en kyllä luovuta. Jaksan uskoa, vaikka ihmeeseen, jollei muu auta. Olen ruvennut rukoilemaankin.

          - - -

 - Ensi kuussa tulee kahdeksan vuotta, kun Karo joutui sairaalaan. On se pitkä aika. Onneksi olen silloin tällöin voinut pitää häntä kotona. Se on tuonut hänelle vaihtelua. Se on ainakin hyvä, että hän on ihan järjissään. Ruumis vaan ei tottele suuren ja lämpimän hengen käskyjä.

          - - -

 - Sinä, Kerttu, ja muu henkilökunta olette olleet aivan tavattoman auttavaisia ja myötäeläviä. Olen teille sanomattoman kiitollinen. Miten olisin muuten jaksanut tässä murheen laaksossa. Sekin hyvä puoli on, että sairaala on niin lähellä kotiamme. Runsas kilometri sinne ja takaisin on ihan reipas kävelymatka, vaikka sen suorittaisikin peräti kolme kertaa päivässä.

          - - -

 - Niin tosiaan. On minusta varmasti ollut teillekin apua, kun olen syöttänyt ja viihdyttänyt Karoa. Lukenut lehtiä ja tuonut hänelle herkkuja ja leivonnaisia. Hän niin pitää kotitekoisista karjalanpiirakoista. Opettelin niittenkin valmistamisen vasta näinä vuosina.

          - - -

 - Kiitos vain kiittämästä. Käyhän siellä muitakin omaistensa luona, vaikka eivät ihan niin usein ja kauan kuin minä olen joutunut tätä palvelustyötäni tekemään.

          - - -

 - Voi ei sentään. Ei se ole pelkkää palvelua. Kuule, Kerttu, se on rakkautta. syvää ja suurta rakkautta. Sitä en häpeä tunnustaa...Ai en kuluta kallista aikaasi enempää. Jutellaan huomenna lisää, jos olet työvuorossa. Terveisiä Karolle. Hyvää yötä.

   Taina katseli nauhaan merkittyä vuosilukua. Se oli 1994. Äiti oli silloin ollut yli 60-vuotias. Karo melko paljon vanhempi. Itse hän oli samana vuonna täyttänyt 43 vuotta. Ajatella, hän oli viimeksi nähnyt äitinsä kymmeniä vuosia sitten.

   Hän huomasi, että seuraavassa puhelinkeskustelussa oli aivan uuden henkilön nimi.

   Jaakko Kultanen soittaa

 - 3254, Sirkka puhelimessa.

          - - -

 - Anteeksi kuka? Jaakko...?

          - - -

 - Tietysti muistan Karon veljenpojan. Tapasimmehan vuosia sitten Karon vuoteen äärellä sairaalassa. Hän on kovasti kysellytkin teistä. Ette ole ehtinyt käymään?

          - - -

 - Ymmärrän täysin. Työ ja perhe. Nuori menevä mies. Ja asutte Kotkassa asti.

          - - -

 - Ai että nykyään Mikkelissä. Niin lähellä? Sieltähän on hyvä tie tänne. Kas kun ette ole...

          - - -

 - En tietenkään moiti. Ymmärrän kiireenne. Karo on vain ollut yli kahdeksan vuotta sairaalassa ja on kaivannut...

          - - -

 - Olemme saaneet joulukortit ja syntymäpäiväonnittelut. Olemme toki. Melkein joka vuosi, Kiitoksia paljon. Niin ja tehän olette sentään olleet myös puhelinyhteydessä keskenänne, kun olette tiedustellut potilaan vointia...Niin, silloin kun olette joutanut. Karo on niin ilahtunut kaikesta muistamisesta.

          - - -

 - Sepä hauskaa. Milloin tulette?

          - - -

 - Vierailuaika on milloin vain. Kyllä Karo ottaa noin mieluisan omaisen vastaan koska hyvänsä. Tervetuloa.

          - - -

 - Kyllä minä asun edelleen tässä yhteisessä huoneistossamme.

          - - -

 - Niin, ei tietenkään juridisessa mielessä yhteinen, koska Karo sen omistaa. Mutta olemme tehneet tästä rakkaan yhteisen kodin. Lukemattomia muistoja ja...

          - - -

 - Kyllä vain. Meillä on hyvin kaunis koti. Paljon hienoja taideteoksia ja antiikkiesineitä, etenkin ne...

          - - -

 - En ole sellaista ajatellutkaan. Olen varma, että Karo haluaa minun asuvan tässä. Minne minä nyt kotoani lähtisin?

          - - -

 - Niin mutta olemme asuneet niin kauan yhdessä. Olemme rakkaita ystäviä ja...

           - - -

 - En minä mistään testamentista tiedä. Te kai olette lähin perijä?

          - - -

 - Kunhan asunnon saisi, pienemmänkin. Olisin hyvin vähään tyytyväinen, mutta minulla ei ole varoja eikä vakinaista tuloa. Vuokran kanssa olisi vaike...

          - - -

 - Keskustellaan siitä sitten, kun tulette. En minä ole Karon omaisuutta itselleni kahminut. Yhteistä elämää tämä on ollut. Koska olen etupäässä ollut kotona, olen tietenkin hoitanut koko talouden. On minulla välillä ollut työtä kodin ulkopuolellakin ja omaa rahaa. Meillä on mennyt tosi hyv...

          - - -

 - Kerron Karolle. Kerron, että teillä on tärkeätä asiaa...On hän ihan voimissaan järjen puolesta. Ei vain pysty itse syömään eikä...

          - - -

 - Näkemiin. Kiitos...(KLIK)...Olipas hänellä kiire.      

   Taina muistutteli omaa sopuisaa avioeroaan. Kumpikin melkein tyrkytteli tavaroita toiselle. ”Ota toki tämä, jos se on sinulle rakas muisto” tai ”Oletko ihan varma, ettet välitä tästä kirjasta. Mieti vielä. Voit sen sitten hakea, jos tulet toisiin ajatuksiin.”

   Hän oli saanut jäädä asumaan heidän yhteiseen asuntoonsa. Lunasti sen itselleen. Ei ollut edes hankalaa. Ei todellakaan taloudellisia huolia. Isä oli valmis antamaan ennakkoperintöä. Tellervo oli uskomattoman antelias myöskin lapsipuoliaan kohtaan. Tainalla oli ollut hopealusikka suussa. Kaikkeen muuhun nähden, paitsi aviomieheen. Lusikka oli ollut kai väärässä asennossa. Väärässä kädessä. Ei ollut ymmärtänyt omaa parastaan.

   Vasta isän kuoleman jälkeen hän oli muuttanut tähän lapsuudenkotiinsa, joka tosin oli aivan liian suuri, mutta kun hän kerran pärjäsi yhtiövastikkeen ja muun kanssa, niin siitä vaan. Hän tarvitsi tilaa ympärilleen tässä yksinäisyydessään. Ja merinäköalaa. Meren tuoksua.

   Usein hän iltakävelyllään kumartui katsomaan matalan kivikaiteen yli mereen. Haapean vihreitä merenneidon hiuksia huojahteli vedessä haroen epämääräisesti ympärilleen. Päämäärätöntä ja hapuilevaa, kuten hänenkin elämänsä oli ollut. Nimittäin tunteiden tasolla, rakkauselämysten maailmassa. Taloudellisesti kylläkin vakaata ja varmaa.

   Mahtavan meren tuoksu. Vai oliko se sittenkin mätänevien jätteitten hajua? Kukin on kai kiintynyt omiin tuoksuihinsa, vaikka se olisi vanhan tamman virtsaa. Vanhenevan yksinäisen naisen tuoksu.  Lemmenkipeän laimeneva lemu. Alistuneen.

   Puhelu Karolle

 - Hei Karo, minä täällä. Tulen parin tunnin päästä, mutta minun oli pakko puhua kanssasi nyt heti. Sain oikeastaan aika huolestuttavan puhelun.

           - - -

 - Se Jaakko Kultanen, se sinun veljenpoikasi Jaska, soitti juuri äsken. On tulossa huomenna sinua tapaamaan. Pyysi ilmoittamaan, että hänellä on jotakin tähdellistä asiaa.

          - - -

 - Ei sanonut, mutta oli kovin kiireinen ja tärkeän tuntuinen. Määrätietoinen.

          - - -

 - Eivät enää Kotkassa, vaan ihan naapurissa. Mikkelissä.

          - - -

 - Jo monta vuotta. Sitä minäkin hänelle kummastelin, ettei ole päässyt käymään kuin silloin sen ainoan kerran, ainakin viisi vuotta sitten.

          - - -

 - Kyllä Jaska kertoo sen asiansa sinulle. Kyseli muuten minulta testamentista. Enhän minä tiennyt, kun ei ole ollut puhet...

          - - -

 - Ei sinun tarvitse sellaista ajatella. Tässä vaiheessa se rasittaisi sinua liikaa. Kerkiäthän sinä. Toivottavasti elät vielä monta monituista vuotta. Älä puhukaan pois lähtemisestäsi. En kestäisi sitä. Rakastan sinua, Karo.

          - - -

 - Niin minäkin. Nähdään yhdeltä. Suukko sinulle, sinä ainut kallis rakastettuni.

   Kasetteja oli vielä muutama. Niissä oli keskusteluja lääkärien ja hoitohenkilökunnan kanssa. Pankkiin, verovirastoon, hierojalle. Sirkka tuntui tarvitsevan paljon hierontaa pysyäkseen käynnissä. Jossakin puhelussaan hän mainitsi olevansa aamulla kuin ruumis. Ei tahtonut sängystä ylös selvitä. Aina samanlaiseen päivään. Sairaalaan, kauppaan tai muille asioille, kotiin. Jälleen sairaalaan, kotiin. Ehkä vielä kolmannenkin kerran sairaalaan. Tavallisimmin taas kotiin, mutta joskus hän sai jäädä yöksi jos Karo oli huonompana.

   Puhelu osastonhoitajalle

 - Hei, Kerttu, minä täällä, Sirkka. Oletko kovin kiireinen?

           - - -

 - Ihan vain lyhyt asia. Ovatko ne Karon koetulokset jo tulleet? Käyn aamupäivällä hammaslääkärissä, joten pääsen sinne vasta puolenpäivän jälkeen. En millään jaksanut kestää tätä jännitystä. Miten on?

          - - -

 - Niin, mutta onhan sitä ollut aikaisemminkin. Olihan hänellä jopa keuhkokuume viisi vuotta sitten ja selvisi siitäkin.

          - - -

 - Juu, on tietysti nyt iäkkäämpi ja heikompi, koska aina vain makaa.

          - - -

 - Laittakaa vain koneeseen, jos se helpottaa. Kunnes jaksaa itse hoitaa hengityksensä. Toivotaan, että hän taas toipuu.

          - - -

 - Onhan häneltä muulloinkin mennyt taju vähäksi aikaa. Ei kai se ole niin vaarallista? Sitten se taas palaa?

          - - -

 - Ei minun tietääkseni. On hän siitä testamentista puhunut. Että saisin asunnon, vaikka en näin suurta. Turhan suuri. Täytyisi ottaa vuokralaisia. Kunhan johonkin voisin asettua, mutta eihän sillä ole kiirettä. Hänen sydämensähän on ihan hyvässä kunnossa. Vahva ja rakastava. Lämmin ja sykkinyt minulle. Voi että olen huolestunut.

          - - -

 - Kiitos, että ajattelet minun parastani. Olet tosi ystävä. En voi millään patistella rakastani. Se tuntuisi ahneudelta. Veljenpoikakin taas soitti ja kysyi Karon vointia. Kyseli myös, olenko hankkinut uutta asuntoa. Vuokra-asuntoa. Tarkoitti varmaan, ettei minulle heru mitään Karon omaisuudesta. Enkä muusta välittäisikään, mutta pieni kolo, pienoinen soppi, jossa voisin elää ja surra ja odottaa, että pian pääsisin hänen luokseen. Voi, Kerttu.

          - - -

 - Ei se ole pelkkää itsekkyyttä. Onhan Jaskalla suuri kasvava perhe. Kuuleman mukaan hurjasti velkaa. Työpaikka nykyään kuin hiuskarvan varassa vaikka kuinka puurtaa. Hän panisi suuren huoneiston vuokralle...Niin koska se on keskikaupungilla, hän saisi hyvät rahat, mutta enhän minä pystyisi sellaista vuokraa maksamaan.

          - - -

 - En minä olisi palkkaa halunnutkaan. Ilomielin olen hoitanut häntä ja yhteistä kotiamme, niin kuin rakastava puoliso ainakin.

          - - -

 - En häiritse enempää. Kiitos kun kuuntelit. Terveisiä Karolle.

   Vielä yksi keskustelu viimeisessä nauhassa. Päivämäärä 17. toukokuuta 1995.

   Osastonhoitaja soittaa

 - 3254, Sirkka puhelimessa.

          - - -

 - Ai Kerttu? En ollut vielä nukkumassa. Vastahan tulin sieltä sairaalasta. Miksi soitat? Ei kai vaan...

          - - -

 - Karoko nukkunut pois? Heti minun lähtöni jälkeen. Mutta hänenhän piti olla hiukan parempi. Juttelimmekin. Hän ymmärsi puheeni. Vastahan me sovimme sinun kanssasi, että hän voisi vielä päästä kotona käymään, ainakin päivätteeltään. Kuinka tämä on mahdollista?

          - - -

 - Eikö kukaan osannut sitä arvata?...Voi, kunpa olisin saanut olla rakkaani kanssa hänen lähtönsä hetkellä. En millään olisi vielä voinut odottaa tätä murheviestiä. En vielä tänään. Ei näin aikaisin. Aivan liian aikaisin.

          - - -

 - Tulen sinne heti. Älkää vain viekö häntä minnekään.

          - - -

 - Otan taksin. Kiitos Kerttu, että olet silloin paikalla. Auta minua. Minä näännyn tähän suruuni.

   Taina sulki nauhurin. Asetti kasetin toisten jatkoksi kirjahyllyyn. Kello oli vasta puoli seitsemän illalla. Hän soittaisi heti Suosalmeen osastonhoitajalle ja kysyisi, oliko äidistä mitään uutta tietoa. Täytyykin soittaa nopeasti, koska migreeni taitaa olla puhkeamassa. Silmissä jo vilisee sahanteriä. Villissä sekasotkussa.

   Juuri kun hän aikoi mennä puhelimeen, ovikello soi. Hiljaa, yhden kerran. Arasti ja himmeästi. Tuskin sitä kuuli. Taina oikein pysähtyi kuulostelemaan, jos se sittenkin on naapuriin.

   Äiti ja tytär

   Taina meni ovelle ja aukaisi sen. Siinä seisoi pienehkö harmaatukkainen nainen. Katsoi häntä arasti. Tummat surumieliset silmät. Jotakin tuttua.

 - Anteeksi, että häiritsen. Oletteko Taina Hirvonen?

 - Olen. Mistä on kysymys?

   Hän arveli, että nainen halusi kaupustella jotakin. Siististi mutta vanhahtavasti pukeutunut. Suuri, musta ja pullottava käsilaukku. Sellainen metallinen kahden nappulan napsutuslukko, jollaista Taina oli lapsena tykännyt availla ja sulkea. Mummulla oli ollut sellainen laukku.

 - Minä olen Sirk...

 - Äiti? ÄITI!

   Taina pyysi hänet sisälle. Nainen epäröi. Katseli ympärilleen, ikään kuin olisi pelännyt jonkun tulevan ja ajavan hänet ulos. Siihenhän hän oli tottunut.

   Tytär pyysi äitiään peremmälle ja auttoi päällysvaatteet päältä. Vei heikosti vastustelevan, arastelevan olennon olohuoneeseen. Istutti sohvalle ja kysyi, voisiko tarjota jotakin. Teetä tai kahvia?

   Siinä he istuivat ja katselivat toisiaan. Äiti tuntui kumman tutulta. Johtui varmaankin niistä nauhoista. Sirkka oli lähtenyt sairaalasta kaksi kuukautta sitten. Hänellä oli hieman rahaa ja joitakin arvoesineitä, joita hän oli myynyt. Tuli Helsinkiin ja asettui huokeaan täysihoitolaan. Oli käynyt joka päivä Tainan asunnon edessä. Ei ollut uskaltanut tulla sisälle.

 - Totta kai olisit voinut tulla. Ei minulle ole mitään sinua vastaan. En vain ole osannut kaivata, kun elimme niin kokonaista perhe-elämää Tellervon kanssa. Ja isä vielä väitti sinun kuolleen. Vasta nämä nauhat ovat herättäneet kaipuun saada tutustua sinuun.

 - Voi kuinka olen iloinen sanoistasi. En minä tänne sinun vastuksiksesi jää. Palaan Suosalmeen ja sinne sairaalaan tutkimuksiin.

 - Ei kai se ole mitään vakavaa?

 - Ei ollenkaan. Lakkasin vain jotenkin elämästä Karon kuoleman jälkeen. Alkoi ilmetä kaikenlaista vaivaa. Ei ollut enää kimmoketta pysyä kunnossa, kun en voinut käydä sairaalassa häntä tapaamassa.

 - Onko sinulla siellä asuntoakaan?

 - On jonkinlainen kaupungin vuokratalossa. Ehkä sentään pärjään.

   Sirkka vilkaisi Tainaa ja lisäsi nopeasti:

 - Aivan varmasti pärjään. Ei Suomen maassa sentään nälkään kuole. Kerttu, se osastonhoitaja, on auttanut minua monin tavoin ja tietää kanavat, mistä voisin saada jotakin avustusta. En minä sen takia tullut.

 - Miksi sitten tulit ja vielä karkasit? Hoitaja tuntui olevan kovasti huolissaan.

 - Minun oli pakko tehdä tämä salaa. En itsekään ollut varma, uskaltaisinko tavata sinua. Halusin edes nähdä sinut, tyttäreni. Näinkin kerran, kun tulit ovesta.

 - Miten sinä tunsit minut?

 - Vaistoni sanoi, että se olet sinä. Lisäksi kävelytapasi on aivan kuin Pertillä. Määrätietoinen ja reipas.

   Sirkka kertoi, että hän oli jo kauan sitten sanonut Kertulle, että tämän pitäisi lähettää nauhat tyttärelle, jos hänelle tapahtuisi jotakin. Sirkka toivoi, että ne jotenkin selittäisivät hänen tekojaan ja elämäänsä. Anteeksiantoa hän ei uskaltanut toivoakaan, mutta hänelle itselleen oli huojennus saada kertoa Tainalle ratkaisuistaan.

 - Ilman muuta saat anteeksi. En muuta voisi ajatellakaan. Tietenkin jäät tänne minun luokseni asumaan. Näethän, että täällä on tilaa. Olen aika varakas. Et millään tavalla olisi häiriöksi. Haluaisin vain niin sydämestäni tutustua sinuun ja saada äitini takaisin.

 - Tunnetko todella niin, vaikka siis tiedät…?

 - Tunnen. Nämä nauhat ovat olleet suurena apuna raivaamassa tietä luoksesi. Käydään vaikka yhdessä hoitamassa asioitasi siellä kotipaikkakunnallasi. Sitten muutat tänne. Nyt täytyy vain äkkiä ilmoittaa Kertulle olinpaikkasi. Se on ihan velvollisuutemme.

   Taina nousi jo mennäkseen puhelimeen. Juurihan hän oli muutenkin aikonut soittaa sairaalaan.

 - Älä vielä. Odota hetki. Näytän sinulle ensin jotakin.

   Äiti kaivoi laukustaan esille valokuvia ja korukotelon.

 - Tässä on ensinnäkin se myöhästynyt rippilahjasi. Isäsi palautti sen tylysti ja ilmoitti, etten saa olla minkäänlaisessa yhteydessä lapsiini. Ole hyvä.

 - Kiitos, äiti. Tämäpä on kaunis ja varmasti kallis. Ripustetaan se heti paikalleen. Autatko?

   Yhdessä he ihastelivat lahjaa. Taina peilaili itseään eteisessä. Hilpeänä hän palasi takaisin Sirkan luokse.

 - Katsotaan nyt niitä valokuvia. Kiva, että otit ne mukaasi. Näytäpä ensin, minkä näköinen olit nuorempana.

   Sirkka otti esille erään kuvan Lahden ajoilta. Siinä hän seisoi jossakin puistossa vieraan naisen kanssa. Ei äiti ollut kovin paljon muuttunut. Ei edes niistä ajoista Tainan ollessa kuusivuotias. Ne palautuivat taas mieleen. Ne vähäiset mutta niin lämpimät muistot.

 - Haluaisitko nähdä Karon kuvan? Tämä on otettu sairaalassa. Hän istuu siinä aulassa. Oli hänen syntymäpäivänsä, Siksi siinä on kukkia.

   Taina katsoi kuvaa. Vanhemmanpuoleinen ihminen. Ollut nähtävästi kookas ja roteva, mutta nyt aika laihtunut ja kumara. Harmaa tukka, otsalta pörrössä. Kiehkura. Jykevä leuka, mutta muuten näytti melkein naiselta. Harmikseen Taina lipsautti sen ääneen.

   Sirkka vain katseli häntä vakavana. Taina jatkoi:

 - Joo, anteeksi vain, että sanoin hänen muistuttavan naista. En toki tarkoittanut mitään pahaa. Katsos, ne hormonit. Tellervon äiti  puolestaan näytti vanhempana ihan mieheltä. Oikein mustat hurmurin viikset nenän alla. Joku oli mennyt häntä sairaalaan tervehtimään eikä ollut tuntea kun luuli mummia mieheksi.

   Äiti katsoi häntä kummastuneena. Sitten hän otti esille vielä toisen kuvan ja sanoi:

 - Tässä Karo on noin nelikymmenvuotiaana.

 - Siis mies parraudessaan, naureskeli Taina ja tarttui kuvaan.

   Tytär katsoi ja vielä kerran. Meni lampun alle, että näkisi selvemmin. Otti lukulasit ja tutki vieläkin lähempää, mutta ei se kuva siitä miksikään muuttunut. Se oli yhä se sama.

 - Hänhän ON nainen.

 - Etkö sinä sitä todellakaan tiennyt? Eivätkö isäsi ja Tellervo siitä maininneet? Eivätkö Pertin äiti eikä Vappukaan? Eikö kukaan?

   Tainan täytyi istuutua. Hän piti kuvaa kädessään, katsoi vuoron perään sitä ja äitiään. Hän oli aivan tyhjä.

 - Etkö edes nauhojen perusteella arvannut, että Karo on nainen? Hänen koko nimensä oli Kaarina Emilia Kultanen. Hän ei tuntenut koskaan omakseen niin naisellista nimeä kuin Kaarina. Oli ja eli kai jossakin välimaastossa. Ihminen. Ja minulle ylettömän rakas. Sitä en tahdo kieltää enkä hävetä. Olisin kyllä jatkanut isäsi kanssa, mutta hän se minut pois ajoi. Koska romanssi oli kestänyt vasta niin vähän aikaa. olisin varmaankin pystynyt lopettamaan suhteeni Karoon. Se kun oli muutenkin niin ongelmallista.

   Tytär huomasi, että migreeni oli taas nousemassa. Hän mainitsi siitä Sirkalle. Sijasi hänelle vuoteen vierashuoneeseen, otti särkylääkettä.

 - Älä missään tapauksessa lähde ennen aamua. Tämä menee ohi, kun saan nukkua. Tämä päänsärky. Puhutaan sitten aamulla. Katso telkkaria, lue lehtiä ja syö mitä kaapista löytyy, mutta älä karkaa. Tämä asia on nyt lopultakin selvitettävä. Enpä enää yhtään ihmettele, että isä oli niin ehdoton, ja kaikki muutkin. Jo normaalissakin uskottomuudessa olisi ollut kestämistä, mutta tämä…tämä, en löydä sanoja. Minun on saatava levätä ja sitten ajatella, miten suhtautua näin kauheaan katastrofiin.

   Äiti näytti hyvin surulliselta, mutta lupasi kuitenkin jäädä seuraavaan päivään. Taina nukkui kuin kaivossa vahvojen pillereittensä ansiosta. Sirkka valvoi melkein koko yön. Aamulla hän lähtisi. Niin on parasta. Hänellä oli tyhjä olo. Tyhjä.

   Sirkka oli nukahtanut aamupuolella yötä. Hän heräsi siihen, että  Taina astui huoneeseen kantaen herkullista aamukahvitarjotinta ja toivotti iloisesti:

 - Huomenta, äiti. Tervetuloa asumaan tähän huusholliin tyttäresi kanssa. Tervetuloa kotiin, rakas oma äitini.

      IV  TYHJÄÄ PARREEMPI

   Mäkirannan suurella pihamaalla riitti hyörinää. Juhlapukuisia ihmisiä liikkui ympäriinsä iloisesti keskustellen. Palvelusväki kantoi kukkuroittain herkkuja pitkiin pitopöytiin, jotka oli asetettu mahtavien pihakoivujen alle. Pikkulapsia juosta vilisti juhlaväen joukossa. Hiukset hajallaan, vaaleat röyhelöessut juhlamekkojensa päällä tyttöset telmivät ja ajoivat toisiaan takaa kuin kissanpennut. Pikkupojat konttasivat ja mekastivat pöytien alla. Astiat heiluivat ja kilisivät. Vasikanlihahyytelöt tutisivat. Naisväki torui ja kaakatti ja piteli kiinni vitivalkeista pöytäliinoista. Nauru ja puheensorina kuului maantielle asti.

   Joku vieraspaikkakuntalainen pysähtyi aidan taakse ihastelemaan ja ihmettelemään väenpaljoutta.

 - Taitaa olla häät menossa.

   Kyläläinen oikaisi kysyjää:

 - Ei toki häät, vaan ristiäiset.

 - Ristiäiset? kummasteli vieras. - Onpahan suurelliset nimenantajaiset. Vaikka suuri näyttää olevan talokin.

   Paikkakuntalainen selosti tapahtumaa. Melkein kaikki kyläläiset oli kutsuttu, ainakin vähän nimekkäämmät. Mäkiranta oli todella mahtavin talo sillä seudulla. Jo kolmesataa vuotta sama suku oli asustanut tilalla. Päärakennus oli välillä palanutkin, mutta nousi taas entistä komeampana. Poikia oli piisannut isänniksi.

   Mäkirannan nykyinen pariskunta oli ollut jo kauan naimisissa. Taisi olla yli kymmenen vuotta, mutta perillistä ei vain ollut ilmaantunut. Emäntä oli ollut hyvin murheissaan ja yrittänyt kaikki keinot, myös  rukoukset ja poppakonstit. Muut naiset auliisti neuvoivat. Aune-emäntä oli hyvin pidetty kylällä. Ei niin pientä tölliä ollutkaan, ettei hän olisi rientänyt apuun, jos oli sairautta taikka nälkää tuvassa. Aina yhtä hymyilevänä ja myötätuntoisena hän ilmestyi ruoka- ja lääkekoreineen paikalle.

   Kyläläiset olivat tottuneet kääntymään hänen puoleensa, jos oli huolia tai vaikeuksia. Siksi useimmat todella toivoivat, että emännän rakas haave täyttyisi. Että he saisivat lapsen. Rikkaita tietysti kadehdittiin, mutta silti Aunelle suotiin hyvää. Isännän laita oli vähän toinen. Hän oli karski ja ylpeänsorttinen. Ei ehkä sisimmässään, mutta hänellä vain oli sellainen tapa, että vain murahteli vastauksiaan. Ahkera ja taitava hän oli talonpidossaan. Osallistui kunnan asioihin, ja tunnettiin varsin päisevänä miehenä. Ja luotettavana. Pakko häntä oli kunnioittaa.

 - Eikö emäntää käytetty lääkärissä?

 - Kyllä hyvinkin. Parikin kertaa kaupungissa asti. Isäntä sitä vähän häpeili. Karjalle toki hankittiin lääkärin apua, mutta että muuten terve ja reipas emäntä kuljetettiin tohtorille, oli hieman outoa.

 - Entä jos vika olikin isännässä?

   Puhetoveri vaikeni hämmästyneenä. Kuinka nyt tuollaista voisi kukaan kuvitellakaan? Ei kai sellaista mahti-isäntää olisi voitu tarkastuksiin pistää. Olisihan se noloa. Oli miten oli. Hoito taisi tepsiä. Vajaa vuosi sitten Aune alkoi odottaa, ja kyläläiset seurasivat jännittyneenä näytelmää.

   Osa arveli, ettei lapsi millään kehity täysiaikaiseksi. Oli jo niin paljon epäonnea ollut sen alkamisessakin. Oli ehkä ollut keskenmenoja. Ei tiedetty varmasti. Mäkirantalaiset elivät omissa oloissaan. Palvelusväeltä tihkui jotakin tietoa, mutta ei luotettavaa. He nauttivat saadessaan olla huomion keskipisteinä ja saattoivat laverrella omasta päästään.

   Synnytys tapahtui ihan ajallaan, arvioitten mukaan. Emäntä oli ollut säteilevässä kunnossa. Joku oli nähnyt, että isäntä oli kuin vaivihkaa toisinaan auttanut emäntäänsä painavien taakkojen kantamisessa. Oli käskenyt piikojenkin rientää avuksi, jos oli tarpeen. Hempeämielistä, mutta ymmärrettävää. Isäntä odotti perillistä varmaan yhtä innokkaasti, vaikka ei sitä murahteluiltaan näyttänyt.

   Aune synnytti terveen isokokoisen poikalapsen. Ei menehtynyt synnytykseen. Eikä lapsikaan. Maitoa riitti ja poika kasvoi ja huusi pontevasti kuin isontalon valtias ainakin. Siis kaikki ennustelut olivat olleet turhia.

   Nyt oli sitten ristiäiset. Itse rovasti tuli kastamaan. Kummeja oli kaupungista asti, nimittäin emännän sisar miehineen. Mies oli oikein opettaja ja sisar kätilö. Pojalle tuli nimeksi Toivo Lahja Ilmari.

 - Lahjahan on tytön nimi.

   Ei onnellinen emäntä siitä välittänyt.

 - Voi se poikakin lahja olla. Suuri lahja taivaasta. Kauan häntä oli toivottu, siis Toivo olisi pojan kutsumanimi.

   Rovastikaan ei kummemmin kakistellut Lahja-nimen kohdalla. Etuoikeutetut ovat luokka sinänsä  Turha siinä oli tavallisen kansan äimistellä. Aunen pyynnöstä Antti-isäntä oli tehnyt melkoisen lahjoituksen seurakunnalle. Uudet mahtavasti kumahtelevat kirkonkellot. Nekin moikasivat ilmoille tätä Mäkirantojen riemua ja kiitollisuutta.

   Talo sen kun vaurastui, emäntä ja poika kukoistivat. Isäntä murahteli ja raatoi kahta kauheammin. Nyt oli selvä syy puurtamiseen: oma poika.

   Poika oli tummakiharainen ja sinisilmäinen. Tuli äitiinsä. Iloinen valloittava hymy. Kyky käsitellä ihmisiä ja saada tahtonsa läpi ilman kiukutteluja. Omanarvontuntoinen. Se kai tuli isännän puolelta, mutta sehän on vain hyväksi nuorelle tässä taistelujen maailmassa. Sittenhän pärjää ja pääsee toteuttamaan itseään. Muuta toteuttamista ei pojalle tietenkään kaavailtu kuin suuren tilan isännyyttä. Ehkä ensin joitakin maanviljelyskouluja. Ja sitten joku tomera, toivottavasti vielä varakaskin tyttö nuoreksi emännäksi.

   Toivo pärjäsi hyvin kansakoulussa. Näppärä ja taitava kaikessa, mihin tarttui. Ainakin jos tunsi riittävää kiinnostusta asiaan. Joku tiesi kertoa, että poika olisi ehkä halunnut lukioonkin. Silloin olisi täytynyt muuttaa kaupunkiin. Ja siihen eivät vanhemmat halunneet suostua. Maanviljelyskoulu myös osoitti pojan taitavuuden. Opettaja kehotteli jatkamaan, mutta kun Toivo mainitsi asiasta kotona, isä mulkaisi häneen, murahti:  

 - Täällä sinulla on työmaata ihan kylliksi ja näytön paikkaa.  

   Äiti oli ymmärtäväisempi. Hän lohdutteli Toivoa ja uskoi tämän kyllä kerkiävän opiskella myöhemminkin. Pääasia oli nyt perehtyä kunnolla talon töihin. Isäkin olisi tyytyväinen, jos Toivo alkaisi hoitaa kotitaloa.

                                         - - -                  

   Poika aikuistui juuri sopivasti, että kelpasi talvisotaan eturintamalle. Lyhyt koulutus, ase käteen ja tykkituleen. Isä meni aivan kalpeaksi ja entistäänkin puhumattomammaksi tästä uudesta käänteestä. Aune itki ja suri, aivan kuin poika olisi jo tuotu valkeassa arkussa kotipitäjän multiin. Kyläläiset lohduttivat ja rohkaisivat. Eivät sinne sentään kaikki menehdy. Tosin suruviestejä saapui tiuhaan tahtiin. Muille. Jopa kaksikin poikaa samasta talosta, vieläpä tyttäriä, jotka olivat palvelleet lottina eturintamalla.

   Suruviesti saapui Mäkirannankin kartanoon, mutta erilainen kuin oli odotettu. Poika ei ehtinyt olla rintamalla kuin kolme viikkoa, kun hän sairastui pahaan keuhkokuumeeseen. Yskää oli ollut jo lähtiessäkin. Varmaan kuumettakin, kun oli niin punoittanut hyvästellessään vanhempiaan. Sairaalasta kerrottiin, että poika oli kyllä selvinnyt kuumeesta, mutta oli saanut jotakin vikaa keuhkoihinsa. Hänet lähetettiin kotiin ja sitten heti parantolaan Etelä-Suomeen.

   Keuhkotuberkuloosi oli kuin kuolemantuomio siihen aikaan. Melkein pahempi kuin etulinjassa olo. Vanhemmat surivat, ja kyläläiset päivittelivät:

 - Niin se vain rikkaan talon poikakin joutuu luopumaan maallisista iloista.

   Tauti piti Toivoa tiukassa otteessaan. Rintamalle paluusta ei ollut puhettakaan. Sinä päivänä, kun jatkosota päättyi, nuorelle miehelle kirjoitettiin terveen paperit. Toivo selitti asiaa iloisena vanhemmilleen:

 - Katsokaas, ehkä oli tarkoitettu, että säästyn sodassa ja taudin ansiosta sain olla turvassa sairaalassa.

   Parantola-aika jäi pojalle mieleen jännittävänä kokemuksena. Ei tietenkään alkuajat, jolloin sai pelätä henkensä puolesta, mutta heti kun toipuminen oli päässyt hyvään vauhtiin, Toivolle alkoivat makoisat ajat. Nuorta, iloista ja sievää hoitajakaartia riitti.

   Potilaittenkin joukossa oli tervehtyviä kaunokaisia. Toivo oli kuin nuori kukkopoika söpöjen tipusten keskellä. Ei mitään vakavampaa suhdetta. Hilpeätä flirttailua ja pelinpitoa. Toivo oppi tuntemaan hurmurin ohjelmistonsa ja oppi muutenkin ihmisten käsittelytaitoa. Tiedosti oman viehätysvoimansa ja kykynsä sopeutua erilaisten luonnetyyppien seuraan.

   Eräs tapaus jäi nuorukaiselle erityisesti mieleen. Hän oli käymässä Turussa ja kierteli kaupunkia myöhään illalla. Kaksi vantteraa, mutta lyhyttä kaveria lähestyi häntä uhkaavasti. Toisella taisi välähdellä puukkokin kädessä. Mikäs nyt eteen? Muita ihmisiä ei ollut mailla halmeillakaan. Suuren varaston seinämä vain takana.

   Toivo teki äkkinäisen päätöksen.  Hän hyppäsi korkealle ilmaan, löi kämmeniään yhteen ja karjahteli kuin raivostunut uroskarhu. Kookas ja komea mies.

 - Se on taatusti joku hullu pohjalainen, huusi toinen tappelupukareista, ja niin molemmat pötkivät kiireen vilkkaa pakoon.

   Nuori mies ihmetteli, että hän selvisi kiperästä tilanteesta noinkin vähällä. Toisaalta hän muisti tapauksen senkin vuoksi, koska silloin hän tunsi koko kehollaan ja olemuksellaan, että tauti oli lopullisesti voitettu ja terve, ihana, mahdollisuuksia täynnä oleva elämä oli edessä.

   Jälleenrakennusta ja kovaa työntouhua. Myös Mäkirannassa, vaikka pommituksen kohteeksi he eivät olleet joutuneetkaan. Toivo oli nyt sen verran päässyt vieraitten maisemien makuun, että ryhtyi auttamaan kyläkauppiasta vapaa-aikoinaan. Isäntä murisi, mutta ei hän oikeastaan koskaan ollut saanut kielletyksi perilliseltään mitään. Emäntäkin vielä asettui poikansa puolelle ja taitavasti taivutteli miestään.

   Isäntä muuten piti kovasti vaimostaan. Tähän tulokseen oli tultu. Jos joku yllättäen saapui pirttiin, jossa aviopuolisot olivat kahden, hän saattoi kuulla isännän juttelevan, jopa naureskelevan, emännän kanssa. Muuttui heti mököttäväksi, kun vieras saapui sisälle.

   Samaa hellämielisyyttä hänessä oli havaittu, kun poika oli vielä pieni palleroinen. Pirttiin saapunut saattoi olla todistajana, miten isäntä hyppyytteli poikaansa polvellaan. Hymyili ja leperteli. Lapsi nauroi iloisesti. Jäyhä, pohjalainen isäntämies. Oli se vähän kummaa siihen aikaan.

   Kyläkauppiaalla oli veli kaupungissa. Myös liikealalla. Kauppias oli kertonut tälle Toivon liikemieslahjoista ja todella kiitettävistä asiakkaitten käsittelytaidoista. Veli ehdotti, että Toivo tulisi heille apuun, ainakin joksikin aikaa. Ehtisihän poika sitten palata kotitöihin myöhemminkin. Vielä oli isä sentään saanut työvoimaa maatöihinsä ja emännän avuksi. Ei heillä olisi mitään hätää, kun oli varaa maksaa ja valita.

   Toivo joutui aika pitkään kiistelemään vanhempiensa kanssa suunnitelmistaan. Hän osasi suostutella, ja koska äiti hiljalleen alkoi sittenkin myötäillä pojan toiveita, isä antoi myöten. Oli pahoillaan, mutta ajatteli, että kun nuorukainen saa vielä vähän katsastella suurta maailmaa, hän alkaa rauhoittua. Oma koti ja työ alkaa taas maistua. Lisäksi isäntä aikaansa seuraavana miehenä ymmärsi, että liikealan tuntemus ei olisi pahitteeksi maatalous-alallakaan. Kyläkauppias tunnettiin menestyvänä ja tarmokkaana miehenä, joten veli olisi varmasti samanlainen.

   Riemuissaan Toivo lupasi käydä tervehtimässä vanhempiaan mahdollisimman usein. Äiti huomautti silloin tällöin varovaisesti:

 - Rupeahan Toivo jo katselemaan miniää meille. Komea mies. Varmasti sinulla on vientiä.

   Emäntä oli kuulut paljonkin juttuja kylältä. Moni näppärä, nätti tyttö olisi mielihyvin asettunut Mäkirantaan nuoreksi emännäksi. Puhumattakaan, että Toivo oli oikea haaveprinssi neitosten mielestä.

   Innoissaan poika tuli luvanneeksi, että heti kun hän löytää sopivan vaimoehdokkaan, hän palaa kotitilalle töihin. Itsekseen hieman harmitteli liiankin löyhästi annettua lupaustaan, mutta toisaalta, eihän hänellä ollut ketään tiedossakaan. Hyvä. Se vain lykkäsi kotiintuloa.

   Kylän tytöt eivät häntä kiinnostaneet hitustakaan. Ei hän itsekään vielä tiennyt, millaista puolisoa hän itselleen halusi. Pelkkä työjuhta se ei ainakaan saisi olla, vaan jotakin enemmän. Läheinen. Sielunkumppani.

                                          - - -

   Toivo saapui kaupunkiin. Nautti työstään. Sai yhä vaativampia tehtäviä. Kävi jopa muissa kaupungeissa hieromassa kauppoja ja myymässä tuotteita. Onnistui hyvin. Palkka nousi ja arvostus. Hän asui vuokralla kauppiaan serkun perheessä. Hiukan kiusallista nuorelle miehelle, koska valvonta pelasi koko ajan vaikka vaimeanakin. Kotona maalla hän joskus huomasi, että äiti tiesi hänen asioistaan enemmän kuin hän oli kertonutkaan. Tytöistä ja matkoista sun muusta. Suora linja: vuokraemäntä - kauppias-serkku kaupungissa - tämän maalla asuva kauppias-veli - ja viimeisenä lenkkinä ketjussa tämän vaimo, joka oli Toivon äidin ystävätär. No johan tuon kesti. Ei hän sen kummempia pahojaan ollut tehnytkään.

   Tosin tuli joskus otettua pari lasillista liikaa. Äiti kuuli siitäkin ja piti pienen raittiussaarnan, ja nuori mies rauhoitteli häntä. Ottihan isäkin joskus juhlan kunniaksi. Toivo ei ollut hiukkaakaan pahapäinen. Hän oli entistäkin hauskempi seuramies pienessä nousuhumalassa. Kohtelias ja hyväntahtoinen.

   Vuokraemäntä laittoi hyvää ruokaa, ja työntekijää kohdeltiin kuin perheenjäsentä. Ei hän poiskaan osannut muuttaa. Eikä olisi kehdannutkaan. Mitä olisi keksinyt syyksi. Perheessä oli viisi poikaa. Jossakin puolivälissä oli tytär, Kerttu. Oikea perhetyttö. Ahkeraan opiskeli äitinsä taloudenpitotaitoja. Ei käynyt töissä. Eivät vanhemmat olisi päästäneetkään. Kerttua vahdittiin koko perheen voimalla. Virnistelevät pikkuveljetkin  istuivat keittiössä seurana, kun Toivo joskus aterian päätyttyä jäi juttelemaan Kertun kanssa.

   Ei pienintäkään vetoa eikä imua Kerttuun. Tavallisen näköinen. Väritön tukka. Silmien väriä hän ei ollut edes huomannut. Ei ollut katsonut niin tarkkaan. Haukotutti joskus ne arkiset keskustelut. No. kohteliaisuudesta täytyi sitäkin jututtaa, kun kerran puhutti veljiä ja isäntäväkeäkin. Etenkin vuokraemäntä tuntui tykkäävän Toivosta. Sen ihan tunsi. Ja herkut paranivat ja huolenpito. Ja valvonta.

   Mies joutui usein asioimaan pankissa. Siellä istui kassalla nuori nainen. Ruskea tukka ja merensiniset veikeät silmät. Punainen pehmeä suu. Lumivalkoiset helmihampaat. Raikas ja miellyttävä nauru. Kassaneitiäkin naurattaa, jos asiakas osaa laitella sanansa taitavasti. Pankkireissut tahtoivat hiukan venyä. Kauppias ei juuri moittinut hyvää työntekijäänsä, mutta oli pari kertaa kummastellut, oliko pankissa ollut jonoa. Tavallisena arkipäivänä. Pankinjohtaja sen sijaan kyllä äreästi tuijotteli mustien kulmakarvojensa alta.

   Siispä Toivon oli pakko pyytää tyttöä ulos. joten siitä se alkoi. Seurustelu. Tytön nimi oli Toini. Hänkin oli maalaistalon tytär. Paljon sisaria ja veljiä. Toini oli päättänyt hankkia elantonsa kaupungissa. Viihtyi hyvin. Kävi mielellään teatterissa. Myös tanssimassa.

   He kävelivät ja tanssivat ja istuivat puiston penkillä ja kahviloissa ja teatterissa ja konserteissa ja museoissa. Kaikkialla, kun Toivo ei voinut viedä tyttöä vuokra-asuntoonsa eikä Toini mielitiettyään omaan huoneeseensa, jossa jo asui toinenkin tyttö.

   Toivolla oli ollut muitakin heiloja. Oli vieläkin. Yksi ihan Kuopiossa asti. Nuori mies oli tutustunut häneen liikematkallaan. Ihan mukava. Mukavia he olivat muutkin. Toivo tapaili heitäkin. Toinin kanssa ei oikein päässyt eteenpäin johtuen asumispulmista. Muitten kanssa pääsi. Tytöt olivat uskomattomaan anteliaita ja suostuvaisia Toivon suhteen. Joskus melkein ällötti. Ja kyllästytti.

   Kerran Toivo sitten pyysi Toinia mukaansa maalle. Toini epäröi hetken ja suostui. Matka oli aivan tavattoman onnistunut. Kaikkien kannalta. Toini maastoutui mahtavasti kotiympäristöön. Hän käyttäytyi luontevasti. Oli iloinen ja ystävällinen. Palvelusväkikin kiintyi häneen. Heti valmis auttamaan talon töissä tyrkyttämättä silti itseään. Herttainen tyttö. Isä murahteli, mutta oli selvästi mielissään. Jutteli Toinin kanssa. Toini ymmärsi jopa traktoreista. Tai teki ainakin nokkelia kysymyksiä.

   Äiti oli aivan myyty. Naisilla synkkasi hyvin. Nauroivat ja kikattivat yhdessä kuin läheiset ystävättäret. Nyt vasta Toivo huomasi, että Toini muistutti hänen äitiään. Tukka oli vain hieman vaaleampi. Luonnekin vaikutti samanlaiselta. Toivo tunsi, että hän aivan ratkeaa rakkaudesta tuohon tyttöön.

   Kolme päivää he viettivät Mäkirannassa. Se oli yhtä auringonpaistetta. Toivo ei muistanut, koska hän olisi ollut niin onnellinen. Eivät he olleet yhdessä sillä tavalla. Ei oikein ollut tilaisuuttakaan. Äitikin valvoi myöhään. kun oli niin hauskaa ja paljon juteltavaa. Tutustumista toisen maailmaan ja ajatuksiin. Äiti yritti pari kertaa hienotunteisesti vetäytyä kauemmaksi, jotta nuoret saisivat olla kahdestaan.

   Toivo ei sitä oikeastaan halunnutkaan. Ei Toinin kanssa, vaikka kyllä muitten tyttöjen seura oli useimmiten vienyt sänkyyn asti. Vieläpä hyvin nopeasti. Yhden tytön nimeäkään hän ei ollut ehtinyt kysyä. Hieman hävetti koko juttu, mutta ei toki sellaista Toinin kanssa. Tämän tytön kanssa oli aivan toisenlaista. Korkeatasoista, puhdasta ja todellista. Tästä naisesta hän haluaisi joskus vaimon itselleen.

   Kaupungissa he jatkoivat puiston penkillä istumistaan ja pitkiä kävelyretkiään. Puhuivat ja rakastuivat. Tai ainakin Toivo tunsi niin. Vielä hän ei ollut maininnut asiasta Toinille. Jostakin syystä ei vielä. Liian vakavaa ja harrasta ja tärkeätä. Suuri ratkaisu. Ei siihen voinut kevytmielisesti heittäytyä.

   Eräs juttu Toivoa hävetti. Tuntui oikeastaan kummalliselta., että hän oli mokomaan sortunutkaan. Hän oli heti kotoa tulonsa jälkeen maannut yhden tytön kanssa. Vain yhden. Sellaisen Liisan. Ei yhtään hullumpi. Kun ei kerran voinut olla Toinin kanssa, miksei purkaisi itseään jonkun muun rohkeamman seurassa? Eihän siinä ollut mitään pahaa. Liisa oli kovin kiihkeä ja innokas ja osaavainen.

   Toivo joskus mietti, mahtoivatko hänen naisystävänsä luulla, että tämä hurmaava nuori mies lopulta naisi heidät. Tuskinpa. Ei hän ainakaan muistanut koskaan luvanneensa mitään sellaista. Oli tosin joskus leperrellyt rakastavansa, jotta tytöllä olisi hyvä mieli eikä tämä tuntisi itseään hyväksi käytetyksi. Kulti, kulti ja pikku pupuseni, mistä nyt saan ottaa suukkoja? Eihän sellainen mitään kosintaa ollut. Toivo alkoi kiireesti ajatella jotakin muuta. Kauhistus, jos äiti saisi tietää. Hän ei ikinä hyväksyisi poikansa elämäntapaa. No pianhan se päättyisi. Kun hän menee naimisiin Toinin kanssa.

   Velvollisuudentuntoisena nuorukaisena Toivo teki taas matkan kotiin. Oli se samalla huviakin. Sellainen määrä rakkautta ja ystävällisyyttä, mitä hän sai kokea kotikylällä. Erityisesti isältä ja äidiltä. Hän halusi vastavuoroisesti osoittaa heille rakkauttaan  käymällä kotona mahdollisimman usein. Niinhän hän oli luvannutkin aikanaan.

   Lisäksi oli kivaa jutella äidin kanssa Toinista. Anopit saattavat olla kovinkin hankalia. Oli todella rauhoittavaa, kun hän tiesi äidin olevan tyytyväinen tulevaan miniäänsä.

   Isä lausahti oudon mielipiteen ruokapöydässä. Aivan varoittamatta. Puhuttiin perunoitten hinnoista.

 - Pidä sinä poika kiinni siitä tytöstä. Siitä Toinista meinaan. Älä päästä sitä käsistäsi. Siitä tulisi hyvä emäntä.

   Äiti melkein loukkaantui:

 - Älä Antti hupsi. Tytön se kai tulisi Toivosta kiinni pidellä. Hänellehän se on onnenpotku sattunut, kun on tuollaisen unelmien prinssin kohdannut. Pojallamme kyllä on tyttöjä tarjolla kuin hyllyllä vaan.

 - Tiedä häntä, mutisi isä ja meni kamariinsa.

   Äiti ja poika puhuivat pitkään sinä iltana. Jokin kummallinen huoli varjosti molempia. Herkkiä ja tuntevia ihmisiä kumpikin.

 - Kyllä isäsi on tavallaan oikeassa. Kun on löytänyt mieleisensä, ei kannata pitkään vetkutella. Olenko koskaan kertonut sinulle, miten me isäsi kanssa kohdattiin?

   Ei äiti ollut kertonut. Toivo sai kuulla romanttisen rakkaustarinan. Ei olisi ikinä uskonut siitä köriläästä. Äidillä oli ollut toinenkin kosija. Kohtalaisen mieleinen. Isä yksinkertaisesti jyräsi hänet syrjään. Ei hän mustasukkainen ollut. Hän vain tiesi, että Aune oli se oikea ja hänelle passaava. Kerrankin, kun toinen sulhasehdokas saatteli Aunea kotiin tansseista, Antti sisukkaasti tallusteli pariskunnan perässä. Sopivasti parin metrin päässä kuin palkattu henkivartija. Osallistuipa välillä keskusteluunkin:

 - Onpas kaunis kuutamo, ihasteli toinen mies.

 - Kohtalainen, mutta eilen oli vieläkin komiampi.

   Aunen saattaja loi kiukkuisia silmäyksiä kilpakosijaansa, mutta ei halunnut haastaa riitaa. Antti oli ulkonäöltään raskaansarjan miehiä, mutta ei ollut kyllä lainkaan rähinöitsijän maineessa. Viimein toinen suivaantui itsepäiseen varjoonsa ja tiuskaisi:

 - Saattele sitten itse Aune kotiinsa, kun olet tuollainen jästipää.

   Niin Antti saattelikin. Saattelipa tytön pari kuukautta myöhemmin alttarille asti.

 - Enkä ole katunut hetkeäkään. Niin hyvä ja huomaavainen mies. Olemme yhä tykästyneitä toisiimme. Uskotko?

   Totta kai Toivo uskoi. Vanhemmat sopivat toisilleen hyvin. Täydensivät toisiaan. Kunnioittivat toisiaan.

                                        - - -

   Kaupunkiin palatessaan Toivo aikoi heti ottaa ratkaisevan askeleen. Ilmoittaa Toinille, että oli valinnut tämän. Sen jälkeen he sopisivat kihlauksesta ja häistä ynnä muusta semmoisesta. Äiti järjestäisi ilomielin koko läänin näyttävimmät häät. Upeata. Kivaa, kun ei aina tarvinnut ajatella rahaa. Isä ei totisesti ollut nuuka, kun vaimo tai poika olivat kysymyksessä.

   Aamulla Toivo päätti, että ruokatunnilla hän käy Toinin pankissa puhumassa alustavasti asiasta. Hänellä oli kiire saada kertoa tytölle tämä valtava ilosanoma. Hän ajatteli kaikkia muita tyttöjään. Hehän sekoaisivat onnesta, jos Toivo olisi päättänyt naida heidät. Oikein avioliiton kautta.

   Kun Toivo saapui työpaikalleen, kauppias oli vastassa hyvin huolestuneen näköisenä. Kuopiossa olevassa haaraliikkeessä oli jotakin hämminkiä. Ehkä kavallusta. Kauppias oli taas sairastellut. Hän ei halunnut eikä jaksanut lähteä Kuopioon hoitamaan niin hankalaa ja mielipahaa tuottavaa tehtävää. Joutuisi erottamaan pari työntekijää. Riitaa ja kuulustelemista. Hän pyysi tai oikeastaan vaati Toivoa lähtemään matkalle. Ei siinä menisi kuin pari viikkoa.

   Toivo oli vähällä kieltäytyä kokonaan, mutta kauppias oli aina ollut niin miellyttävä työnantaja, ettei Toivo halunnut pahoittaa hänen mieltänsä. Lisäksi mies näytti todella harmaalta ja huonolta. Nähtävästi sydän.

   Mikä siinä muukaan auttoi. Toivo soitti hätäisen pahoittelevan puhelun Toinille. Lupasi soitella ja ehkä kirjoittaakin, jos työtehtävä venyisi ylettömän pitkäksi. Toini oli vaitonainen.

 - Sinulla taitaa olla tyttö katsottuna Kuopiossa, kun siellä niin hyvin viihdyt. Ahersithan siellä vajaa kuukausi sitten peräti kolme päivää.

   Toivo oli ällistynyt ja nolo. Olihan hänellä Meeri Kuopiossa. Oliko Toini saanut tietää jotakin? Entä muista tytöistä? Ei voi olla totta. Joka tapauksessa miehen pitämä tauko oli liian pitkä ja liian paljon puhuva. Toini vaikutti jaakealta. Tuleva sulho ei viitsinyt puhelimessa tarkemmin selitellä, tai valehdella tekemisistään. Ei tämä nyt niin vakavaa ole. Ei hän ollut koko Meeriä muistanutkaan luvatessaan lähteä työmatkalle.

   Nuorukainen oli todella hämmentyneessä tilassa. Kaikesta huolimatta. Oliko Toini tosissaan? Ehkä se oli vain leikkiä. Halusi kiusoitella häntä. Olkoon. Ei se voi olla mitään vaarallista. Parasta keskittyä työhön ja saada asiat hoidetuiksi mahdollisimman nopeasti.

   Meeri työskenteli juuri siinä liikkeessä, missä Toivo joutui perehtymään kiperään tilanteeseen. Siellä he olivat tutustuneetkin. Nainen ei peitellyt riemuaan, kun he tapasivat toimiston käytävällä, mies oli kuitenkin sangen välttelevä. Päiviä kului ahkerassa työn touhussa. Toivo oli topakampi neuvottelija kuin oli aikonutkaan. Asiat sujuivat, väärinkäytökset selvisivät ja uutta verta hankittiin osaston johtoon.

   Sitkeä tyttöystäväksi pyrkivä tuntui pyörivän näkösällä joka oven avauksessa. Lähtöpäivää edeltävänä iltana Meeri jo ehdotteli ravintolaan menoa. Täytyihän Toivon saada kunnolla syödä rankan urakan päätteeksi. Mies ei jaksanut esittää vastaväitteitä. Hän oli saanut väittelystä ja sotkusta kyllikseen. Meeri oli rento, hereästi naurava tyttö ja ilmeisen ihastunut häneen. Mitä pahaa yhdessä ravintolaillallisessa olisi?

   Aikaisemmat illalliset olivat harmillista kyllä joka kerta päätyneet hotellihuoneeseen tai Meerin asunnolle. Ja tietenkin sänkyyn. Miten ihmeessä Toini olisi saanut tietää niistä? Eipä tietenkään. Pelkkää teeskenneltyä mustasukkaisuutta Toinin taholta. Osoitti vain, että tyttö oli rakastunut häneen.

   Toivo ja Meeri illastivat, nauroivat, rupattelivat ja tanssivat. Meeri änkesi väen väkisin Toivon hotellihuoneeseen. Kiihkeätä halailua ja suukottelua. Sänky vain huojui ja natisi. Aivan viime tingassa puolialaston Toivo luiskahti pakoon. Melkein repi itsensä irti Meerin kiimaisista kuumista käsistä. Pyyteli anteeksi ja tuputteli takkia Meerin päälle. Meeri lipsautti sen aina itsepäisesti lattialle. Toivo kiitteli ja pahoitteli. Lupasipa vielä soitellakin ja niin edelleen. Pelastuinpa täpärästi tällä kertaa. Silti jotenkin paha maku suussa.

   Seuraavana iltana juna mateli kuin etanan ja kilpikonnan risteytys. Toivon teki mieli hypätä ulos ja loikkia radan vartta pitkine koipineen päästäkseen mahdollisimman nopeasti rakastettunsa luo. Hän käväisi vain sukkelasti huoneessaan, vaihtoi vaatteita ja lähti juoksujalkaa Toinin asunnolle. Ei ollut aikaa puhelin-keskusteluihin. Oli jo myöhä, melkein yksitoista.

   Matkalla Toivo jo etukäteen nautti morsiamensa puolesta. Kyllä tyttö mahtaa riemastua, kun hän kertoo tämän riemastuttavan uutisensa ja ilmineeraa, että ottaa Toinin vaimokseen. Tämä asui matalassa vanhassa puutalossa. Toivo oli aikaisemmin vain häthätää käväissyt sisällä tyttöä hakiessaan. Eihän heillä ollut mahdollisuutta päästä mihinkään läheisempään kontaktiin toistensa kanssa. Ei kai Toini olisi suostunutkaan.

   Ikkunasta näkyi valoa. Verhojen välissä oli kapea rako. Komea, pitkä kosija seisoi varpaillaan, mutta ei sittenkään ylettynyt näkemään sisälle. Joka tapauksessa Toini vielä valvoi, joten hän voisi vaikka vain pihalta käsin kuuluttaa asiansa. Toivo ei ruvennut kopistelemaan ikkunan takana. Liian monta naapuria kuulemassa. Hän aikoi vain hiljaa naputtaa ruutuun kuin kultaansa kaipaava talitintti.

   Hän vieritti suuren tynnyrin ikkunan alle ja kiipesi sen päälle. Aivan tutisi innostuksesta. Hän nojasi seinään ja tirkisteli verhojen raosta. Toini näytti jo olevan vuoteessa. Ihmeen suuri möykky peitteen alla. Kuin kaksi päätä.

   Siellä oli kaksi päätä! Toinin ruskehtavat hiukset ja toiset tummemmat. Toivo horjui tynnyrillään. Hän ei ollut uskoa silmiään. Peite valui syrjään! Oliko se Toini vai tämän kaksoissisar? Toinihan se oli. Ja toinen oli MIES. Peite luisui kokonaan lattialle siinä piehtaroinnissa. Kiihkeitä alastomia jalkoja, käsivarsia ja pakaroita. Ja rintoja ja...

   Toivo putosi tynnyriltä. Se kaatui rämisten. Hän juoksi matalana kyyryssä seinän viertä pitkin, niin kuin armeijassa piti tehdä tulituksen alkaessa. Kääntyessään kulman taakse hän kuuli, miten ikkuna helähti auki ja joku mies ärhenteli:

 - Ei täällä ketään ole. Jos se oli kissan ryökäle.

   Satoi rankasti. Kaupungissa ja Toivon sielussa. Hän vaelsi pitkin katuja edestakaisin valtaisassa vedenpaisumuksessa. Itki. Kuinka hänelle saattoi tapahtua tällaista? Toini. Hänen tuleva vaimonsa. Hänen rakkaimpansa.

   Aamupuolella Toivo hiipi asuntoonsa talon yläkertaan. Onneksi ei utelias vuokraemäntä tai Kerttu ollut kurkkimassa.

   Seuraavat vuorokaudet ja viikot olivat yhtä paniikkia ja tuskaa. Toivo hoiti työnsä ja sai kiitosta kauppiaalta. Pankkiin hän ei suostunut astumaan jalallaankaan. Vilahdukselta näki Toinin kiirehtiessään ikkunan ohi. Toini soitteli sekä työhön että asunnolle. Mies ei suostunut puhumaan hänen kanssaan.

   Vihdoin Toini tuli ystävänsä työpaikallekin. Ihmetteli, mikä oli vikana. Toivo kertoi, että hän totisesti tiesi, mitä nainen oli puuhaillut muitten kanssa. Ei kertonut nolosta tynnyrikatsomostaan.

   Toini oli kauhuissaan. Pahoitteli ja selitti, että vain kerran ja erään kotikylän pojan kanssa, jonka kanssa hän oli seurustellut jo koulutytöstä asti. Mies oli tullut kaupunkiin ihan kosimaan. Toini oli tietoinen, että Toivollakin oli muita. Muutenkin tyttö arveli, ettei asiasta tulisi mitään, kun Toivo ei ollut koskaan vihjaissutkaan vakavampiin tulevaisuudensuunnitelmiin.

   Toivo kuunteli ja kuunteli. Sen päätteeksi hän yksikantaan sanoa täräytti:

 - Se on sitten loppu. Kaikki seurustelu. En toisen jätteitä huoli.

   Toini yritti vielä. Olihan Toivollakin ollut muita. Montakin varmaan. Eiväthän he vielä olleet mitään lupauksia antaneet ja...

 - Se on eri asia. Lähde jo. Hyvästi.

   Toivo riehui muitten tyttöjen kanssa. Taaskaan hän ei tiennyt yhden nimeä. Saattoi olla Kaisu. Mitä sillä oli väliä. Enää. Hän lähti viimeinkin kotona pistäytymään. Hän oli lykännyt matkaa, vaikka tiesi sen kovasti ilahduttavan vanhempiaan. Mutta nyt hän pelkäsi, että äiti rupeaisi kyselemään Toinista.

   Äiti kyselikin. Varovaisesti, hienovaraisesti. Poika lyhyesti totesi, että se on sitten totaalisesti loppu. Viimein äiti näytti hänelle kirjettä. Se oli Toinilta. Siinä tyttöparka aivan epätoivoisena pahoitteli tapahtunutta. Pyysi Aunea taivuttelemaan poikaansa. Toini sanoi rakastavansa Toivoa. Asia oli vain varmistunut kotikylän pojan tapaamisesta.

   Äiti yritti ja yritti. Vihjaili selvästi, että mahtoiko se Toivokaan olla niin kovin koskematon. Pojan mielestä se oli eri asia. Hän ei voisi koskaan enää luottaa Toiniin.

   Äiti tuli hyvin surulliseksi:

 - En halua maalailla pahoja seinälle, mutta itsepä joudut vielä katkerasti maksamaan, kun pelkästä uppiniskaisesta ylpeydestä hylkäät rakastamasi naisen.

 - Mistä sinä minun rakkaudestani tiedät? Toinihan se sanoo rakastavansa minua.

 - Kyllä se vain sinusta näkyy, ja olethan sen minulle aikaisemmin myöntänytkin. Viimeksi täällä ollessasi sanoit meneväsi tyttöä kosimaan.

                                         - - -

   Siihen se jäi. Kaupunkikaan ei enää viehättänyt. Aina sai pelätä, että Toini putkahtaa vastaan jossakin kadunkulmassa. Toivo oli luvannut vanhemmilleen, että kun hän löytää sopivan miniän heille, hän palaa maatilalle. Nyt oli sen aika. Sopiva tyttö tai ei. Samantekevää. Valinta oli tehtävä. Valikoima oli vain ylen runsas. Liiankin.

   Järjestelmällisenä miehenä Toivo otti eteensä ruudullista paperia. Suuren arkin. Sen jälkeen hän jakoi sen sarakkeisiin. Seitsemään vain, sillä kaikki mahdolliset tyttöystävät eivät olleet esittelykelpoisia. Kahdella ei edes nimeä tiedossa. Toivo hymyili ironisesti. Jopa sentään edes hymyili. Sitä hän ei ollut tehnyt moneen viikkoon.

   Yksi sarake oli ylimääräisenä. Hän ryhtyi kirjoittelemaan morsianten nimiä sarakkeisiin. Ihan vain umpimähkään. Ei viitsinyt edes aakkostaa niitä. SAARA, SYLVI, LIISA, ANJA-MAIJA, MEERI, IRJA, VAPPU.

   Melkein kuin pilkallaan hän sijoitti tyhjään sarakkeeseen vuokraemännän tyttären nimen. Kertun äiti olisi ollut haltioissaan. Toivo oli kyllä huomannut, kuinka mieleinen vävyehdokas hän olisi. Ei kai Kertullakaan olisi mitään sitä vastaan. Pah.

   Sen jälkeen hän alkoi kirjoitella tyttöjen nimien kohdalle ominaisuuksia, joista voisi antaa pisteitä. Sitten vain pisteet ynnättävä yhteen ja morsmaikku olisi tiedossa. Jännittävää.

   Toivon kunniaksi on mainittava, että hän ei tyytynyt tarkastelemaan vain ulkoisia ominaisuuksia, kuten olisivat esimerkiksi: rinnan ympärysmitta, hiukset, silmät, vyötärö, hymy, hampaat, seksikäs käynti jne.

   Arviomies sijoitti paperille myös luonteenominaisuuksia: iloinen, rauhallinen, ystävällinen, fiksu, sopeutuvainen, intohimoinen, viettelevä, kyky kiihottaa miestä. Toivo hieman epäröi, voitaisiinko kolmea jälkimmäistä pitää luonteenominaisuuksina.

   Kertulla oli vasta kaksi hyvää puolta koossa. Kohtalaisen miellyttävä hymy ja hyvä kokkaamaan. ”Kohtalainen”-sana hymyn kohdalla johtui siitä, että tytön toinen etuhammas nökötti kuin oravalla. Kurre-parka.

   Muilla kandidaateilla oli paljon enemmän pisteitä. Anja-Maija tosin vaikutti hiukan jolsalta. Kuitenkin reippaammalta kuin Kerttu. Siis Kertun olisi voinut jo kättelyssä poistaa listalta. Toini välähteli mielessä tavan takaa. Hän oli kaikkea, kaikkea, kaikkea, mikä Toivoa innosti. Mutta hän oli uskoton ja kevytmielinen.

   Toivo haluaisi tytön, johon takuulla voisi luottaa. Joka ei koskaan olisi ollut muitten kanssa. Kerttu. Hän oli ainoa listassa olevista, joista Toivo tiesi, todella tiesi, ettei hän ollut muhinoinut kenenkään kanssa. Isä ja äiti ja ne yrmeät velitohelot olivat varmasti vahtineet häntä tarpeeksi tiukkaan. Ei hän käynyt edes kylässä eikä matkustellut yksinään. Eikä opiskellut. Istui kotona kuin Tuhkimo äitinsä valvonnassa.

   Taas aivan pilan päiten Toivo piirsi ison rastin Kertun kohdalle: NEITSYT on yhtä kuin täydet kymmenen pistettä. Muut olivat löyhää sakkia. Olivat niin helposti hänellekin antautuneet.

   Jos Toivo olisi siihen aikaan osannut rukoilla, hän olisi varmasti pyytänyt ylhäältä johdatusta, mutta sitäpä hän ei tehnyt. Mitä hän tässä kenenkään apua tarvitsisi. Hän ratkaisee itse. Samantekevää, kenet ottaa, kun ei kerran Toinia saanut. Kerttu ei ainakaan nolaisi häntä. Ihan tavallinen terve nuori nainen. Saattaa saada perillisiäkin. Sitä hän ei pysty kuitenkaan Kertun kanssa testaamaan. Olkoon.

   Koko yön Toivo piti listaa avoimena, mietti ja katkeroitui. Aamulla hän kylmästi veti mustat viivat muitten nimien yli. Kahteen kertaan. Jääköön menneisyys. Kertun nimen hän vahvisti verenpunaisella ympyrällä. Siitä vaan.  

   Tänään hän puhuu asiasta tytön äidille. Sitten Kertulle. Mikä häntä voisi estää? Jokin kaikersi sisimmässä. Hän tukahdutti sen. Mikäs tässä.  

   Sen jälkeen tapahtumat vyöryivät ihan itsellään. Kertun äiti suostui. Oikeastaan ennen kuin nuori mies oli ehtinyt sanoa lausettaan loppuun. Isällä ei yleensäkään ollut kummempaa lisättävää vaimonsa teksteihin.

   Toivo halusi tehdä kosinnasta näytelmän. Ehkä rauhoittaakseen sisimmässä kaivelevaa pahanolon tunnetta. Hän meni hurmaavasti hymyillen Kertun eteen polvilleen ja pyysi tätä vaimokseen. Kauniilla sananhelinällä, jota hän oli oppinut elokuvista. Suikkasi vielä pusun tytön kädelle. Hän oli itsekin yllättynyt, kuinka helposti se häneltä kävi. Olihan hänellä myyntimiehen taipumuksia. Osasi kehua tuotetta, vaikkei olisi sitä ikinä nähnytkään. Myi innolla sellaistakin partavettä, joka aiheutti hänelle itselleen sietämätöntä kutinaa.

   Yllätys oli myös, että Kerttu oli niin tavattoman ilahtunut. Ei tainnut tietää elävästä elämästä juuri mitään. Olihan hän nuorikin. Ei liian. Hyvä vain kuin ei ollut kokemuksia. Siksi hänet oli valittukin. Silmät olivat aika kauniit, varsinkin kun hän hymyili. Pyöreä, mutta ei liikaa. Leveähköt lantiot. Olivat kuulemma hyvän synnyttäjän merkki. Toivo arvioi Kerttua kuin kantakirjalehmää. No, ei se ainakaan pahitteeksi ole, että on hyvä synnyttäjä. Sitähän isä ja äiti odottivat. Olisihan se jokin lohtu hänellekin, kun näin joutui uhrautumaan. Mistä se sana mieleen putkahtikaan?

   Heti ruvettiin suunnittelemaan häitä. Turhaa löperrystä pitkä kihlausaika. Se oli Kertun isänkin mielipide. Toivo ilmoitti asiasta äidilleen puhelimitse. Aikoi viedä morsiamen näytille.

 - Kerttu? Mikä ihmeen Kerttu? Joku uusiko?

 - Johan sinä Kertun tiedät. Minä asun hänen vanhempiensa luona. Olethan sinä hänet nähnyt.

   Äiti oli kauan vaiti. Sitten hän sanoi vaisusti:

 - Et sinä koskaan ole siitä tytöstä puhunut. Eihän sinulla ole hänen kanssaan ollut mitään tekemistäkään.

 - Sehän se juuri hyvä onkin. Uunituore pulla.

   Toivo yritti naurahtaa. Äiti sanoi vain vaitonaisesti, että tervetuloa.

   Kerttu käyttäytyi mukavasti tulevien appivanhempiensa luona. Isä oli selvästi ihmeissään tästä miniäkokelaasta. Mutisi jotakin. Kai vaimo oli häntä valistanut. Äiti oli ystävällinen. Jotenkin myötätuntoinen. Ikään kuin olisi säälinyt tyttöä. Toivon sydämeen pisti. Kerttu kyseli maatilan asioista. Halusi olla kiinnostunut. Keittiön nurkassa kyyhöttänyt kaupunkilaistyttö.

   Häät vietettiin. Upeat ja näyttävät. Morsian punasteli ja sulhanen melkein riehui. Vähän liikaakin. Oliko ottanut ylimääräisiä kulauksia pullosta? Kertun äiti aivan säteili onnesta. Katseli arvioiden komeata rakennusta ja tavaroita. Oli aivan otettu, kun kuuli, että omaisuutta riitti vielä aidan toisellakin puolella. Kilometrikaupalla.

   Nuoripari muutti maalle. Toivo hoiti silti liikeasioitaan. Toimi tuote-edustajana. Sai matkustaa ja nauttia ihmisten suostuttelusta. Olipa pätevä syy olla poissa kotoa. Äiti ja Kerttu pärjäsivät hyvin keskenään. Kuka nyt ei äidin kanssa pärjäisi. Kerttu äksyili silloin tällöin. Saattoi johtua heti alkaneesta raskaudesta.

   Isä virkistyi silmin nähtävästi odotetusta lapsenlapsesta. Se oli tyttö. Toinenkin oli tyttö. Välillä keskenmeno. Äiti lohdutteli Kerttua enemmän kuin Toivo. Osasikin paremmin. Mitä siihen sekaantua. Naisten juttuihin. Sitten tuli vielä kolmas lapsi, poika. Täydellistä.

   Kerttu vaikutti jopa onnelliselta. Vanhemmat samoin. Toivo puursi ja puursi. "Työssä, työssä, työssä lepää tuskat sentään". Oli Toivo runojakin lukenut. Joskus teki mieli itsekin kirjoittaa, kun tuntui, että sydänalassa kaikki ei ole kohdallaan. Ehkä riimittely auttaisi. Hittolainen.

   Kun Orvokki, Outi ja Olli oli tehty ja Kerttu tyytyväinen lapsilukuun, Toivo alkoi pikku hiljaa vetäytyä maisemista. Leikki toki lasten kanssa. He olivat herttaisia ja nokkelia mukuloita. Poika oli pienestä lähtien oikea tiedemiestyyppi. Tuskin hänestä olisi maatilan isännäksi. Tiiraili koppakuoriaisia ja jyviä suurennuslasilla ja raapusti keksimänsä tulokset ruudulliseen vihkoon. Todistukset sen kun paranivat vuosi vuodelta. Myös tyttäret menestyivät mukavasti. Kaikki menivät lukioon ja pyrähtelivät pesästä kukin vuorollaan..

   Siinä se oli: ELÄMÄ. Aamulla ylös ja töihin. Illalla myöhään vuoteeseen. Erikseen. Toivo väitti nukkuvansa huonosti. Kerttu muka kuorsasi. Sai hyvän syyn linnoittautua omaan työhuoneeseensa. Työskenteli pikkutunneille asti papereittensa kimpussa. Sekä tilan että liikeasioittensa.

   Naisia Toivo tapasi liikematkoillaan. Erittäin halukkaita, yhä vielä, sillä Toivo oli komea ja karismaattinen ilmestys. Osasi jututtaa ja naurattaa. Arvasi jo ennakolta toisten tarpeet. Itse asiassa ei mainittavia syrjähyppyjä. Ne tuntuivat turhilta ja olisivat vain herättäneet hänessä kaipauksen johonkin ja jonkun puoleen. Toini.

   Ei hän ollut unohtunut tyttöä. Toivo tiesi, että hän yhä työskenteli pankissa. Oli opiskellut ja hoiti nyt vaativampia tehtäviä. Vilaukselta oli nähnyt tätä jossakin liiketilaisuudessa. Toivo ei tohtinut edes katsoa tarkemmin, tervehtimisestä puhumattakaan. Hän ei vain kestäisi sitä.

   Hänellä omasi mahtavat taidot tyydyttää naisia, miksei myös itse itseään. Ehkä näin oli parasta. Ei turhia sotkuja ja ongelmia takinhelmassa roikkuvasta vaimoväestä. Silti Toini oli mielessä joka päivä. Järjetöntä. Oliko hän sittenkin valinnut väärin? Liian äkkipikaisesti.

   Olisi sittenkin antanut ajan kulua. Mutta se täydellisyyden vaatimus. Kaikki tai ei mitään. Pitihän sitä periaatteita olla. Miehellä. Kunnon suomalaisella miehellä. Sodassa ollut ja kaikki. Tosin vain kolme viikkoa.

                                         - - -

   Oli kesä. Toivo oli ollut naimisissa yli kaksikymmentä vuotta. Hän istui rannassa kivellä ja katseli aaltoja. Hän istui usein siellä. Välillä ajatteli, välillä ei. Antoi vain kaiken virrata ja lipua. Melkein aina ajatukset päätyivät Toiniin ja siihen toheloon ratkaisuun.

   Joku asetti käden hänen olkapäälleen. Toivo aivan säpsähti. Toini tuli mieleen. Kevyt, herkkä kosketus. Kuin perhosen hipaisu. Äitihän siinä oli ja katseli häntä huolestuneena lempeillä silmillään. Toivo teki tilaa viereensä. He istuivat kauan sanomatta sanaakaan. Toivo tunsi ja tiesi, että äiti oli oikeastaan ainoa nainen, joka häntä ymmärsi. Ymmärsi, vaikka ei puhuttaisi tavuakaan. Ehkä Toinikin olisi ollut sellainen. Yhtäkkiä äiti puhui:

 - Tehty mikä tehty. Jos kokee valinneensa väärin, täytyy miettiä, olisiko sittenkin muita vaihtoehtoja. Todella miettiä eikä vain ruikutella osaansa. Tehdä sitten ratkaisu ja yrittää korjata asia. Ei tämäkään osa niin huono ole. Kerttu on ihan kelvollinen perheenemäntä ja hyvä äiti lapsillenne. Lapset terveitä ja menestyviä. Itse olet terve ja saat tehdä mieleistäsi työtä. Se on rikkautta. Se on siunausta.

   Äiti epäröi siunaus-sanan kohdalla. Hän ei halunnut tyrkyttää uskonnollisia näkemyksiään. Toivo oli huomannut, että hengelliset asiat olivat todella tärkeitä äidin maailmassa. Hän myös toteutti niitä käytännössä. Sanat eivät olleet vain hänen huulillaan. Ne muotoutuivat teoiksi. Hyviksi ja rakastaviksi.

   Poika nojasi päätään äidin rintaa vasten. Itki, niin kuin sinä sateisena yönä tullessaan Toinin ikkunan takaa. Se oli viimeinen kerta, kun äiti ja poika keskustelivat keskenään. Toivo lähti liikematkalle. Ajoi autollaan, komealla autollaan, satoja kilometrejä. Eräänä yönä hotelliin tuli viesti: "Äiti huonona. Nopeasti kotiin."

   Toivo ajoi koko aamun. Kapeita mutkaisia sorateitä halki Suomen. Jyrkkiä mäkiä kuin sahanterää. Eräällä vähän suoremmalla osuudella hänen tuli kumma olo. Alkoi nukuttaa. Niin kovasti, ettei hän voinut muuta kuin ohjata autonsa tien viereen. Raskas uupumus valahti päälle. Hän torkahti. Heräsi ja vilkaisi kelloaan. Hän oli nukkunut vajaat kymmenen minuuttia. Ihmetteli ja lähti uudelleen tien päälle. Ei enää yhtä hillitsemätöntä menoa kuin ennen torkahtamistaan. Jokin hänen sisimmässään sanoi: Hidasta. Äiti. Kunpa hän ehtisi ajoissa.

   Hän oli ajanut vajaan kilometrin ja nousi erään mäennyppylän päälle. Heti mäenharjan takana oli henkilöauto yhtenä romukasana. Oli törmännyt traktoriin, jolla oli peräkärryssään korkea tiilikuorma. Lähitaloista oli väkeä rientämässä apuun. Sairasauto oli jo tulossa.

   Vaivoin Toivo pääsi ohittamaan onnettomuuspaikan. Ikkuna oli auki, ja eräs paikalla olleista huusi hänelle:

 - Olipas teillä hyvä tuuri. Jos olisitte osunut paikalle viittä minuuttia aikaisemmin, olisitte tuossa samassa romuläjässä.

   Toivo ajoi edelleen. Hänellä oli ollut todella kova vauhti ennen nukahtamistaan. Ajatukset äidissä ja kiireessä. Tuskin hän olisi ehtinyt jarruttamaan ajoissa. Oli aivan käsittämätöntä, miksi hän oli nukahtanut. Terve mies. Olihan hän nukkunut iltayön ihan hyvin ennen sitä järkyttävää viestiä.

   Äiti oli jo poistunut tästä maailmasta, kun Toivo viimein kaarsi kotipihaan. Isä, Kerttu ja lapsenlapset olivat kotona. Murhe oli valtava. Myös Kertulla. Ehkä hän vaistosi, että se ainoa aikuinen, joka todella oli hänen tukenaan ja ystävänään tässä aviollisesti kalseassa ilmapiirissä, oli nyt lopullisesti poissa.

   Emäntä oli saanut äkillisen kohtauksen tullessaan kylältä. Hän oli palannut tajuihinsa vuoteessa. Sitä kaikki ihmettelivät, että hän oli tavattoman kiihkeästi halunnut jättää jonkin viestin Toivolle:

 - Toivo, Toivo. 12068. Kirjoita, kerro.

   Näin hän toisteli ja pojanpoika Olli oli kirjoittanut sen oikein paperille. Hän näytti sitä isoäidilleen, joka heti rauhoittui. Vähän ajan päästä kaikki oli ohi.

   Toivosta tuntui, että yleensä hänellä oli ollut onnea kaikessa ja että ainoat kauheat asiat olivat olleet sotaan lähtö, sairastuminen ja Toinin petollisuus. Ja nyt äidin kuolema. Jotkut liikekumppanit kehuskelivatkin, että vaikka Toivo ostaisi ikivanhan ränsistyneen riihen, siitä kehittyisi hänen hoidossaan menestyvä ja vakavarainen tavaratalo. Hän yritti lohduttaa muuta perhettä, varsinkin isäänsä, mutta useimmiten hän vaipui omaan suruunsa. Ja johonkin selittämättömään, joka jatkuvasti häntä kalvoi.

   Toivo oli lukenut jostakin, että kaikki ikävä ja kaipaus oli itse asiassa kaipausta Jumalan puoleen. Sitten kun Korkein on löydetty, maalliset haikailut helpottaisivat. Miehen oli vaikeata uskoa sitä.

   Hänen näkemyksensä mukaan hengelliset ja maalliset asiat ovat aivan eri alueita. Pelkät maallisetkin tehtävät olivat tärkeitä ja ne oli hoidettava parhaan taitonsa mukaan. Oli lupa jopa velvollisuus yrittää toteuttaa unelmiaan ja tavoitteitaan. Myös ihmissuhteissa. Olisi itsepetosta uskoa, että  jokin suuri hengellinen kokemus ikinä sammuttaisi hänestä tätä toisen ihmisen ikävää, kaiken kattavan läheisyyden kaipuuta.

   Eräänä päivänä pari viikkoa hautajaisten jälkeen perhe istui aterioimassa. Silloin Olli haki esille paperipalan, jossa oli mummon viesti Toivolle: "Toivo, Toivo, kirjoita, kerro 12068."

   Yhdessä mietittiin, mitä se voisi tarkoittaa. Muisteltiin kaikki mahdolliset tuttavat ja heidän syntymäaikansa. Kesäkuun 12. sopi tosin eräälle Kertun veljistä ja samoin jollekin Outin ystävättärelle. 1908 syntyneitäkin keksittiin aika monta. Vai oliko se kelloaika? 12.06? Mummo oli siirtynyt rajan tuolle puolen puoli kymmenen jälkeen aamulla. Ei se sopinut siihenkään.

   Toivo muisti, että hänen kummallinen nukahtamisensa autossa oli ehkä ollut kymmenen maissa. Oliko mummo lähtiessään höyhenellä hipaissut Toivon silmiä kuten lasten satujen Nukkumatti ja itse asiassa pelastanut hänet kuolemankolarilta? Toivo ei ollut juuri koskaan puhunut perheen kanssa tällaisista asioista, joten nämä olivat hiukan hämmentyneitä. Mies lievensi lausumaansa:

 - Noo, olin vain muuten väsynyt. Enhän ehtinyt edes aamiaista syödä, kun jo syöksyin tien päälle.

   Kerttukin ehdotteli numerolle merkityksiä:

 - Jos se on raha-arpajaisten voittonumero. Tai veikkausrivi.

 - Miten niin veikkaus? Yksi ja kaksi ja vaikka nolla olisi risti ja kuusi olisi kaksi kertaa kolme tai kolme kertaa kaksi ja kahdeksan olisi neljä kertaa kaksi, luetteli Olli, perheen matemaatikko.

 - Entä jokin rahasumma? ehdotti Outi, joka opiskeli ekonomiksi.

   Asiaan ei löytynyt ratkaisua. Ehkä se oli vain kuolevan hourailua. Joka tapauksessa Olli säilytti lapun ja pisti sen kirjoituspöytänsä laatikkoon. Toivo puolestaan siirsi tiedot omaan lappuunsa ja hellästi sijoitti sen lompakkoonsa. Jonkinlainen viimeinen muisto äidistä. Vaikka ei olisi tarkoittanut yhtään mitään.  

                                         - - -

   Vuosia kului. Työtä ja työtä. Olli oli jo yliopistossa. Hän oli välillä opiskellut stipendiaattina Amerikassa. Lahjakas poika ja tähtitiede yhä tähtäimessä. Outi luki kauppakorkeassa ja oli siellä tutustunut toiseen ekonomin planttuun, Marttiin. Olivat kai vakavissaan.

   Vanhimman tyttären Orvokin tie oli ollut hieman kuoppaisempi. Hän opiskeli myös liikealaa ja oli seurustellut melkein valmiin lääkärin kanssa. Orvokki oli kauhean rakastunut. Jostakin syystä lääkäri otti etäisyyttä ja katosi viimein maisemista toisen naisen syliin.

   Orvokki otti asian tavattoman raskaasti. Toivo tunsi suurta myötätuntoa häntä kohtaan, lohdutteli ja opasti, niin kuin nyt nuorta itsenäistä naista uskalsi edes puhutella. Kerttu oli vihainen ja syytti tytärtään löperyydestä:

 - Kun nyt tuollaisen kultakalan sait verkkoosi, olisit pitänyt sen siinä. Oma syysi, että hän lähti. Siinä meni rahakas mies ja kaikki luksushaaveet.

 - Enhän minä sellaista odottanutkaan. Rakastin Taunoa, yhyy.

   Hyvin pian, Toivon mielestä liian pian, tytär löysi uuden miehen. Uolevin, taidemaalarin. Se oli miehen toimenkuva. Hän oli kasvissyöjä ja räiski suuria öljyväritöitä, toinen toistaan suurempia ja verisempiä. Kuin teurastajatarinoita. Ei mikään ihme, että oli päätynyt kasvissyöjäksi.

   Yksi häränlihatöherrys roikkui Toivon ja Kertun ruokasalin seinällä. Verta tirisevä maalaus melkein yökötti. Se todennäköisesti taivuttelisi jopa Toivon isän salaattisörsseleitten ystäväksi ja kanin rehun puputtajaksi. Näin pelleili Outi.

   Toivo yritti kaupitella vävypojan taideteoksia. Eivät hänenkään bisnestaitonsa riittäneet menestykselliseen markkinointiin. Sai sentään myytyä yhden kammottavan musteenvärisen tekeleen puoli väkisin seurakuntakodin eteiseen, kun väitti sen esittävän sinistä enkeliä.

   Appiukkoa oikein harmitti ja samalla säälitti. Suuret olivat Uolevin haaveet. Tyhjän päällä. Oksettavien töherrysten päällä. Orvokki odotti jo neljättä. Tuurasi välillä lähes kaikkia kirkonkyläläisiä, mikäli pystyi. Opettajia, toimistotyöntekijöitä, sairaalan siivoojia. Hoiti kodin ja sivutöinään taiteili hämmästyttävän hyviä poppanoita.

   Orvokin pesue asui ränsistyneessä omakotitalossa kylän laidalla. Talon piti olla suuri, että Uolevilla olisi tilaa myymättömille maalauksilleen. Miksi ei ennemmin piirustellut pikkuriikkisiä miniatyyritöitä. Mutta se suuruudenhulluus. Ateljee. Uolevin piti saada toteuttaa turpeata itseään ja harhaisia näkemyksiään rauhassa. Vaimo sai hissutella sivummalla.

   Kaikki lapset töhrivät tapetteja sen kun kerkisivät. Ja niin korkealta kuin ulottuivat. Kyläpaikoissakin ja etenkin niissä. Toivo näki oman talonsa seinistä kuin vuosirenkaista, kuka tulevista taidemaalareista oli käynyt vierailulla vanhassa arvokkaassa salissa, jota suku käytti vain suurimpina juhlapäivinä.

   Isoisä yritti hienovaraisesti ohjailla lapsenlapsiaan vanhan navetan kirjailuun, mutta sekös olisi näille kelvannut. Pääkuistin seinä se olla pitää. Lastenkin täytyi saada toteuttaa itseään. Orvokki toteutti itseään raatamalla. Toivoa ihan hirvitti se työmäärä. Kerttu myös arvosteli vävyään.

 - Lääkäri-vävy se olisi osannut ansaita rahaa, mutta tämä niin sanottu taidemaalari on taitava vain rahan tuhlaamisessa. Jollei Orvokki olisi niin ahkera, meidän olisi pakko pitää koko pesue leivässä.

   Eräänä iltana Orvokki tuli käymään vanhempiensa kodissa. Kerttu ei ollut kotona. Oli valmistelemassa kirkon myyjäisiä. Tytär oli melkein helpottunut:

 - Sinulle minulla onkin asiaa. Muistathan, että seurustelin sen lääkärin kanssa.

 - Niin mitä hänestä, kysyi Toivo.

 - Hän on kuollut. Ajoi pahan kolarin Tampereen lähellä. Alkoholilla oli osuutta onnettomuuteen. Autossa oli ollut myös hänen vaimonsa ja nuorin poika. Hekin loukkaantuivat vaikavasti.

   Orvokki oli hyvin järkyttynyt. Hänellä näytti vieläkin olevan tunteita lääkäriä kohtaan. Huhut olivat jo aikaisemminkin kertoneet, että tällä oli alkoholivaikeuksia. Söhlinyt leikkauksissa. Ei saanut haluamaansa ylilääkärin tointa. Oli sotkenut raha-asiansa. Ja kaikkea sellaista sekavaa. Väärinkäytöksiä.

   Toivo muisti, kuinka tyttären kohtalo oli liikuttanut häntä. olihan hänkin kokenut samaa. Ei ollut saanut rakastettuaan. Tosin Toivo oli itse torjunut rakastamansa naisen, mutta kuitenkin. Pettymystä ja surua. Myötätuntoisena hän mietti, miten voisi lohduttaa tytärtään:

 - Eikö asia kääntynyt parhain päin? Nythän olisit nuori leski, jos kuvittelemme, että mies olisi elänyt tähän tyyliin sinunkin kanssasi.

   Kumma kyllä Orvokki vaikutti selvästi huojentuneelta.

 - Kiitos, isä. Sinä se löydät oikeat sanat. Aivan kuin mummo aikoinaan.

   He halasivat lämpimästi. Toivo istui kauan pimeässä huoneessa katsellen lumista pihaa ja korkeata mustaa kotikuusta. Suojelevaa, mutta samalla jotenkin uhkaavaa. Oliko asia hänenkin kohdallaan kääntynyt parhain päin? Kun ei saanut Toinia. Kun ei huolinut Toinia. Siihen hän ei kyllä keksinyt minkäänlaista vastausta. Taisi jäädä arvoitukseksi. Hänhän oli itse syyllinen eroon.

   Äidin kuoleman jälkeen Kerttu tiukensi otettaan Toivosta. Tuli aina vain mustasukkaisemmaksi. Vahti menemiset ja tulemiset. Puhelut ja kirjeet. Kun Toivo kirjoitti huoneessaan tavallista liikekirjettä, Kerttu hiipi taakse kurkkimaan:

 - Kenelle sinä taas kirjoitat?

 - Paaville, saattoi Toivo vastata kiusaantuneena.

   Kerttu loukkaantui ja vahti entistä tarkemmin. Hän tutki miehensä taskut, kirjoituspöydän laatikot ja puhelinlaskut. Jopa nuuski hänen paitansa ja etsiskeli niistä huulipunan jälkiä. Kyllä Toivo sen huomasi. Toisaalta huvitti, toisaalta säälitti. Järkipuhe ei olisi auttanut, joten Toivo vain väisteli eikä ollut välittävinään vaimonsa touhuista.

   Kerran hän myöhästyi päivälliseltä puoli tuntia, ja Kerttu raivostui niin, että oli heittää koko keiton hänen silmilleen. Toivon oli pitänyt käydä vain postissa ja sitten ostaa uusi paita kirkolta. Nyt siinä oli muka jäänyt puoli tuntia ylimääräistä aikaa Kertun laskuopin mukaan. Missä kaveri oli lorvaillut? Kenen luona käynyt?

   Aviomies olikin päättänyt saman tien käväistä pankissa. Siellä oli ollut jonoa. Sen jälkeen hän oli ajanut suoraan kotiin. Mitkään selitykset eivät auttaneet. Kerttu vain raivosi. Lopulta Toivo heitti paidan pöydälle. Kaivoi taskustaan kuitin ostoksestaan. Onneksi oli säilyttänyt sen, että oli tosite päivämäärästä. Että juuri tänään. Sitten hän näytti kuitin kirjatusta paketista, jonka oli postittanut, ja viimeisenä nostetun rahasumman ja pankkikirjasta päiväyksen.

 - Pyydänkö vielä myyjän ja pankki- ja postivirkailijat tänne todistajiksi?

   Toivo melkein suuttui. Hän ei yleensä menettänyt malttiaan. Oli taitava neuvottelija. Kerttu mutisi itsekseen ja meni keittiöön lämmittämään keittoa miehelleen.

   Joskus Toivo uhitteli, että hän luopuu koko liikealasta. Sittenpähän rakas aviomies nyhjöttää aina kotosalla. Ei tarvitse Kertun kantaa huolta puolisonsa reissuista. Mutta tiellä olisikin yksi ongelma. Mistä ne rahat sitten tulevat? Uusiin leninkeihin ja ompeluseuran naiskomppanian kahvikutsuihin.

 - Onhan meillä rahaa. Mehän olemme varakkaita, yritti Kerttu hieman epävarmana.

   Ei hän tiennyt tilan rahavaroista kovinkaan paljon.

 - Kyllähän meillä varallisuutta on, mutta se seisoo metsissä. Se on kiinni maassa. Ruvetaanko myymään metsää joka villapuseron ostoon? Siliäksi vaan valtavat hehtaarit. Mitä isä siitä tuumisi? Mietipäs vähän.

   Kerttu mietti ja huolestui. Ei hän halunnut Toivon isää suututtaa. Heillä sujui yhteistyö hyvin. Käteistä oli koko ajan ollut yllin kyllin, kun Toivo ansaitsi. Ei Kerttu sellaisesta elämästä halunnut luopua, joten mies sai pitää liikematkansa.  

   Karjaa ei enää ollut, koska työvoimaa oli vaikea saada. Viljelyksetkin vähentyneet, mutta isä ja Kerttu hoitivat innolla suurta kanalaa. Se antoi työniloa molemmille. Lisäksi Kertusta oli tullut innokas puutarhan vaalija. Oli saanut palkintojakin kylän maatalousnäyttelyissä. Porkkanoista. Ne kai nyt kasvavat itsellään, jos vain myyriltä säästyvät, vaan eipä sopinut vähätellä Kertun taitoja.

   Toivo hoiti kanakirjanpitoa. Menot ja tulot alkoivat olla tasan, mutta mies ei halunnut riistää järjetöntäkään työmaata isältään ja vaimoltaan. Hän olisi mielihyvin pulittanut ylimääräistäkin rahaa tipuraukoista, kunhan sai pitää omat liikematkansa. Ja mikä tärkeintä, Kertun huomion poissa itsestään ainakin vähäksi aikaa. Kanat piti ruokkia ja munat kerätä ja kanalaa siivota ja hoitoa suunnitella.

   Isä oli tasaisen hyvissä voimissa. Kukaan ei olisi arvannut, että hän jo lähestyi yhdeksääkymmentä. Ryhdikäs ja ketterä. Joku vieras oli luullut Kerttua hänen vaimokseen. Vanha isäntä oli imarreltu ja miniä peilaili itseään huolestuneena kuultuaan erehdyksestä. Toivo tuumi joskus, että hän ilomielin luovuttaisi Kertun isälleen. Kauemmin he olivat yhdessä tilalla talostelleet kuin Toivo konsanaan.

   Kanala alkoi jo kyllästyttää Toivoa. Ei se rahanmeno, mutta isä ei sittenkään jaksanut paikkailla verkkoaitoja tarpeeksi usein. Siitä oli seurauksena, että kanat ja tosi kiukkuinen kukko seikkailivat ympäri pihaa. Rapsuttelivat kasvimaalla. Pudottelivat siroja jätöksiään kuistin portaille ja auton eteen. Sai tosissaan varoa, ettei liukastuisi sellaiseen.

   Yksi kana, ei Kerttu vaan oikea kana, kotkotteli kerran jo keittiössäkin. Ovia ei uskaltanut auki jättää. Vihainen kukko pelotti naapureitakin. Kaksi kanaa oli ollut iltakävelyllä maantiellä. Ihan hävetti naapureitten tähden. Jotkut kaakattajat olivat lisäksi niin vanhoja, että tuskin jaloillaan pysyivät.

 - Eikö vanhentuneet yksilöt pitäisi jo hävittää? Ei tämä mikään kanojen vanhainkoti ole.

 - Emme ole raatsineet. Ne tuntevat meidät ja tulevat heti luokse, kun niitä kutsuu. Ja katsovat välillä niin anovasti, puolusteli Kerttu.

 - Pärstäkertoimenko mukaan te tätä laitosta johdatte? Pitäkää ne aitauksessa, nuoremmatkin. Lakkaan hoitamasta koko kirjanpitoa, jos jatkatte tähän malliin. Mitä sitä villieläimistä kannattaa inventaariota tehdä. Ette itsekään varmaan tiedä tarkkaa päälukua. Kaiken kukkuraksi ne riiviöt munivat ihan minne sattuu. Eilen astuin yhden munan päälle autotalliin mennessäni.

   Kanalan pitäjät lupasivat tiukentaa valvontaa. Toivo oli vähällä ärähtää Kertulle, että hoitaisi yhtä hyvin kanojen paimentamisen kuin miehensä ohjastamisen, niin järjestys olisi oivallinen.

                                         - - -

   Toivo ahersi, matkusti ja suunnitteli. Luki paljon kaikenlaista kirjallisuutta. Hengellistä, jopa rajatiedonkin ala kiinnosti häntä. Olli huomasi isänsä kaikkiruokaisuuden ja antoi hyviä kirjavinkkejä. Hänkin luki paljon. Muutakin kuin tähtitiedettä ja matematiikkaa.  

   Eräänä päivänä istuessaan työhuoneessa Toivo tunsi itsensä niin tympääntyneeksi ja väsyneeksi kaikkeen, että päätti lähteä lomalle. Minne vain. Vaikka ulkomaille. Saman tekevää, kunhan pääsi pois kodin ympyröistä. Kerttu olisi motkottanut, että ainahan mies muutenkin oli matkoilla, mutta työmatkat olivat luku sinänsä. Toivo halusi jotakin aivan erilaista ja vain itselleen.

   Hän avasi päivälehden umpimähkään ja katsoi keskelle sivua. Siitä aivan pomppasi esille ilmoitus, jossa kutsuttiin viikon kestävälle kurssille vanhaan kartanoon luonnonihanan järven rannalle. Hiekkaranta ja sauna. Ne nyt hänellä oli täällä kotonakin, mutta rentoutumista, mietiskelyä, joogaa ja ennen kaikkea kasvisruokaa. Toivo päätti saada siitä itselleen alibin. Hän oli viime aikoina päässyt hieman lihomaan. Nyt oli hyvä syy hoidella linjojaan. Lylleröinen Kerttu tuskin pyrkisi mukaan, sillä hänhän rakasti rasvaisia tukevia aterioita. Erityisesti kaikkea makeaa.

   Siltä istumalta Toivo pyöritti kartanon numeron: ensin suunta sitten 1-2-0-6-8. Ystävällinen naisääni vastasi, ja Toivo varasi yhdenhengen huoneen kesäkuun alkupuolelle. Paikan nimi oli kummallinen. Kitunen ja Melkinkylä ja Kottosjärvi.

   Täytyi vielä esitellä lomaviikko uskottavasti Kertulle. Toivo oli aivan innoissaan. Kuin koulupoika ennen partioleirille lähtöä. Hän teeskenteli sopivasti välinpitämätöntä, jopa haukotteli kesken puheensa:

 - Anteeksi, mutta olen nykyään aika väsynyt. Tarvitsen lepoa ja kevyttä kasvisravintoa. Kiloja on liikaa. Ne painavat palleata. Hengästyn helposti. Olisi ikävää, jollen enää jaksaisi käydä rahaa hankkimassa.

   Hengästyminen ei nyt ollut aivan totta. Pienen pieni valheen poikanen. Oli niitä ollut suurempiakin. Toivo katsoi toivorikkaana Kerttua. Isä ja Olli tuijottivat häntä, sitten vilkaisivat Kerttuun. Ennen kuin Kerttu ehti aloittaa pärinäänsä, isä sanoi vakavasti:

 - Kyllä sinä Topi vaihtelua kaipaatkin kovan työsi lomaan. Terveydestä on pidettävä huolta. Niin äitisikin sanoisi, jos...

   Anoppi oli vieläkin siksi suuri auktoriteetti, ettei Kerttu kehdannut marista vastaan. Huokaili vain raskaasti. Siitä oli tullut hänelle ihan tapa. Ilmaisi siten surkeuttaan ja marttyyriuttaan.

   Mies odotti matkaansa kuin joulua. Hankki uuden matkalaukun ja solmion ja uimahousut ja pyjaman. Onneksi ei kukaan tiennyt. Kun matkapäivä lähestyi, hän alkoi tutkia tiekarttoja. Tottunut autoilija, mutta perille pääsy tuntui epävarmalta. Jossakin Satakunnan maisemissa, mutta missä. Mikä olisi lyhin reitti? Hän oli ajanut niin paljon Suomea ristiin rastiin, ettei ollut laisinkaan halukas turhiin kilometreihin. Ajaminen oli tullut hänelle lieväksi taakaksi. Se potentiaalinen kolarikokemus ahdisti vieläkin, varsinkin kun siihen tietysti liittyi muisto äidin poismenosta.

   Toivo päätti soittaa kartanoon ja kysyä ajo-ohjeita. Hän otti kalenterinsa esille ja alkoi pyörittää numeroa. Miten se tuntui niin tutulta? Olihan hän sinne tietenkin jo kerran soittanut. 1-2-0-6-8. Äkkiä hänen mieleensä välähti äidin antama viesti kuolinvuoteelta. Sydän jyskyttäen Toivo kaiveli lompakkoaan. Juuri tässä, rypistynyt paperi. Tismalleen samat numerot, kun suuntanumero jätettiin pois.

   Toivo nieleskeli vähän aikaa. Kummallinen sattuma, mutta niitähän riittää. Hän soitti kartanoon, sai ohjeet ja kiitteli. Nainen muistutti häntä vielä päivistä:

 - Kurssin alkamispäivä on siis 12.6. Tervetuloa ja näkemiin.

 - Siis 12.6., Toivo toisteli. - Merkillistä. Mutta mitä se kahdeksikko sitten merkitsisi?

   Matkaa edeltävänä yönä Toivo ei millään saanut nukutuksi. Niin kiihtynyt ja innostunut hän oli. Vasta puolen yön jälkeen hän torkahti levottomaan uneen:

   Suuri rakennus, kauniilla, vanhahtavalla tyylillä kalustettuja huoneita. Paljon ihmisiä, aivan outoja hänelle. Oviaukosta näkyi toiseen huoneeseen. Sielläkin ihmisiä. Sitten joku nainen käveli oviaukon ohi, katsoi häneen. Tumma tukka, hiukan surumielinen katse. Outo nainen, mutta todella selvästi näkyvissä.

   Toivo heräsi hikisenä ja hermostuneena. Muisti kaiken unestaan ja sen odottavan tunnelman. Ei kai sentään uhkaava? Ei. Aavisteleva ja kummallinen. Koska hän ei enää saanut unta, hän päätti lähteä matkaan. Tulisi ajoissa ennen kahtatoista, jolloin vieraiden vastaanotto vasta alkaisi. Sittenpähän ehtisi ajoissa, vaikka välillä ajaisi harhaankin.

   Mies jätti Kertulle lapun keittiön pöydälle. Hän ei koskaan, ei edes äitienpäivä- tai syntymäpäiväkorteissaan käyttänyt sanaa RAKAS. Hänestä se olisi valhetta ja teeskentelyä. niinpä hän nytkin raapusti lappuun: "Hei kotiväki. Lähdenkin aikaisin, etten myöhästy. En viitsinyt herättää teitä. Soittelen, kun olen perillä. Voikaa hyvin."

   Toivo ajeli kiihkeässä mielentilassa lomapaikkaa kohti. Teki harhamutkan yhdessä pienessä risteyksessä, mutta saapui perille kolmisen tuntia liian aikaisin. Kartano oli aivan autiona, mutta hetken päästä keittiöhenkilökuntaa tuli paikalle. Katselivat Toivoa hiukan ihmeissään. Antoivat kuitenkin kahvia ja pari voileipää pitkämatkalaiselle.

   Toivo kierteli suuressa rakennuksessa. Siinä oli kaksi kerrosta. Paljon hienoja, vanhoja huonekaluja ja muita esineitä. Kellastuneita kuvia seinillä. Kirjoja ja lehtiä. Pikkuisen aavemainen tunnelma suurten filosofihenkien parissa. Keittiöstä kuului kilinää ja rämähdyksiä ja kokkien kikatusta. Ainoa side nykyhetkeen. Toivo vaelteli kaiken viisauden ja henkisyyden keskellä.

   Ulkonakin hän seikkaili aikansa. Valtava puisto suurine puuvanhuksineen. Mutkittelevia teitä, tuijottelevia kivipatsaita, jopa hiippalakkinen tonttu kaunotarten joukossa. Hän kuljeskeli järven rantaan. Se näytti ennemminkin mustalta lammelta. Esitteessä oli puhuttu hiekkarannasta. No hiekkaa oli lasten hiekkalaatikon verran. Muu oli kiveä tai ruohoa.

   Hän käväisi uimassa. Oli alkanut nukuttaa levottoman yön jälkeen. Vesi oli hyytävän kylmää. Siellä oli varmasti lähteitä. Pohja mutainen ja lumpeenlehdet kiemurtelivat kuin käärmeet hänen jaloissaan ja kainaloissaan. Iilimatokin möllötti yhdellä lehdellä. Taisi sekin olla vielä unenpöpperössä.

   Vieraita alkoi pikkuhiljaa saapua. Myös kurssin vetäjä pyöri heidän joukossaan. Pirteänä ja touhukkaana. Melko korkea kurssimaksu, joka tiesi kohtalaisia tuloja ja jatkuvuutta liiketoiminnalle. Toivo silmäili kasvavaa vierasjoukkoa. Naisia etupäässä. Keski-iän sivuuttaneita.

   Osa jotenkin kummallisia. Yksi jo seisoi pihalla ja halasi suurta mäntyä. Kauan ja hartaasti. Ei hullumman näköinen. Nimittäin se nainen. Muutkin miehet vilkuilivat halailijaa. Hänen asentonsa oli seksikäs ja antautuva, hoikat sääret hajallaan, litteä maha kiinni karheassa rungossa.

   Eräs nuorehko mies istui nurmella lootus-asennossa. Kaksi kiharapäistä pikkutyttöä rimpsumekoissaan hyppeli hänen ympärillään. Mukana oli nimittäin pari nuorta perhettäkin.

   Unessa nähtyä naista ei vain ilmestynyt paikalle. Sanotaanhan, että joka uniin uskoo, se varjoaan pelkää. Toivo meni välillä sisälle huoneeseensa. Se oli alakerrassa. Vanha natiseva sänky. Maalauksia tai jäljennöksiä seinillä. Lintuja, taisi olla lokkeja. Vapauden symboleja.

   Toivo palasi muitten seuraan. Hän seisoi eräässä niistä suurista saleista ja katseli ovesta seuraavaan huoneeseen. Väkeä vaelsi ohi matkatavaroineen. Iloista ja vilkasta rupatusta. Monet tunsivat toisensa. Olivat olleet täällä useana kesänä.

   Silloin oven ohi kulki nainen. Tummatukkainen, pienehkö. Hän katsoi Toivoa kohti. surumielinen, tumma katse. Sitten hän kulki edelleen. Miehen sydän hyppäsi voimakkaasti. Tuo se on. Käsittämätöntä. Toivo riensi perään, vaikka arvasi, ettei tuo unen ihmeolento ainakaan viikkoon täältä häipyisi. Nainen seisoi toisessa huoneessa ja selaili pöydällä olevia kirjoja. Ne olivat myynnissä. Toivo asettui hänen taakseen. Hänellä ei ollut koskaan ollut vaikeuksia ottaa ensikontaktia naisiin tai asiakkaisiin.

 - Tuo kirja on todella mielenkiintoinen. Olen lukenut sen.              

   Hän oli sattumalta todella lukenut sen. Nainen vilkaisi puhujaan eikä  sanonut mitään. Toivo jatkoi rauhallisesti. Ei liian hyökkäävästi:

 - Olen vasta viime aikoina tutustunut tällaiseen kirjallisuuteen.

 - Niin olen minäkin. - Nainen mietti vähän aikaa ja halusi kai olla kohtelias. - Oletko lukenut muitakin näistä kirjoista?

                                         - - -

   Siitä se vain sukeutui, se heidän tuttavuutensa. Toivo seurasi naista kuin varjo, mutta hienotunteisesti ja herrasmiehen tavoin. Sillä hän juuri vetosi ihmisiin. Kohtelias, mutta iloinen ja välitön. He istuivat luennoilla vierekkäin ja kävelivät väliajoilla romanttisen puiston käytävillä. Ei silti liikaa romantiikkaa. Mies oli todella varovainen.

   Asiaa he toki puhuivat, mutta ihmeen välittömästi. Eihän Toivo aikonutkaan iskeä häntä. Hän ei oikein ymmärtänyt, mitä hän naisesta halusi. Miksi hän koki kohtaamisen niin tärkeänä?

   Kumman avoimesti he alkoivat kertoa toisilleen elämänkuvioistaan. Tuula oli Toivoa jonkin vuoden nuorempi. Hän oli naimisissa Karin kanssa. Kiireinen ja laskelmoiva liikemies.

 - Niin kuin he usein ovat. Ei auta hempeillä, kun suuret rahat on kysymyksessä.

   Toivoa hieman harmitti, että hän oli niin innokkaasti kertonut liikeasioistaan. Ettei vain Tuula pitänyt häntäkin kovana bisnesmiehenä.

 - Onhan sitä toisenlaisiakin liikealan edustajia. Siinä kysytään myös hienotunteisuutta ja ihmisten ymmärtämistä, sanoi Tuula ja vilkaisi Toivoa hieman anteeksi pyytävän näköisenä.

   Miestä miellytti naisen herkkyys vaistota toisen mielialoja. Tuulalla oli kaksi aikuistuvaa poikaa. Vanhempi opiskeli kansakoulun opettajaksi, ei kun peruskoulun. Siksihän sitä nykyään nimitetään. Kari olisi halunnut, että poika olisi ruvennut lukemaan kauppatieteitä, mutta poika ei halunnut. Kirjoitti runoja ja oli humanistityyppi. Hänestä tulee varmaan hyvä opettaja. Myötätuntoinen ja lämmin. Nuorempi oli vielä koulussa.

   Tuula oli tullut kurssille erään tuttavan suosituksesta. Oli saanut peruutuspaikan aivan yhtäkkiä. Hän olisi joutunut jäämään yksin kotiin, kun mies oli lähtenyt aurinkorannoille. Yksin tai miesporukassa tai jonkun ystävänsä kanssa. Ei Tuula tiennyt eikä ollut enää viime aikoina edes välittänyt kysyä. Hänestä oli vain tuntunut, että nyt hänkin lähtee jonnekin. Saa muuta ajateltavaa. Helpotusta.

 - Etkö pyrkinyt miehesi mukaan matkalle?

 - En toki. Ei se olisi auttanut, joten turha kysyäkään.

 - No on teillä avioliitto. En ole sellaisesta kuullutkaan. Meillä taas Kerttu vahtii pankkikuititkin, etten pääsisi harhateille. Tietysti työmatkat on eri asia, ihme kyllä. Vaan loppuisivathan Kertultakin runsaat rahat, jollen täydellä teholla ahertaisi. Maatila ei enää tuota juuri mitään, paitsi metsät, mutta ei niitäkään viitsi ihan syömään ruveta.  

   Tuula ei ollut saanut aikaiseksi eroa sen kummemmin kuin Toivokaan. Ehkä avioliitto, epätyydyttäväkin, on tyhjää parempi. Ei sitä Suomessa vielä 70-luvullakaan niin helposti erilleen lähdettykään.

   Toivosta tuntui, ettei hän ollut pitkään aikaan, tuskin koskaan, jutellut niin vaivattomasti ja kaikesta mahdollisesta kuin juuri Tuulan kanssa. Hän kertoi jopa suuresta rakkaudestaankin ja Kertun kanssa avioitumisestaan. Toivo oli keksinyt uuden termin onnettomalle avioliitolleen. Hän sanoi maksavansa karmaa kahdesta asiasta: Toinin hylkäämisestä ja kevytmielisestä vaimon valinnasta pelkän pistelaskun perusteella ilman rakkauden häivääkään.

    Heillä synkkasi aivan mahdottoman hyvin. Pelottavan hyvin. Oli kuin kuivunut yksinäinen puu olisi saanut nuoruutensa mahlat takaisin, alkanut taas viheriöidä. Elää.

   Toivo päätti olla innostumatta liikaa. Kun kurssipäivät olisivat ohi, he kiittäisivät ja hyvästelisivät kauniisti. Tuula asui aivan toisella puolen Suomea. Ei kannattanut ajatellakaan mitään jatkoa. Turhaa rasitusta ja hämminkiä. Sitä Toivo ei halunnut. Hänellä oli ollut kylliksi sotkuista ja surullista pohdittavaa elämänsä aikana. Rauhaa hän oli tullut etsimään eikä turhia myllerryksen aiheita.

   Tuula oli mukava kaikin puolin. Että ihmisellä osasi olla kaunis katse. Ja kauniit sääret. Varovaisesti Toivo joskus otti naisen käsivarresta kiinni, kun he samoilivat puiston kumpuilevilla poluilla. Hän tunsi, ettei Tuula pitänyt häntä vastenmielisenä. Ehkä jopa päinvastoin. Toivo kiihtyi ja suuttui itselleen. Ei tällaista. Henkinen ystävyys on jo arvokasta ja harvinaista.

   Lomapäivät tuntuivat sekä lyhyiltä että pitkiltä. Lyhyiltä, koska Toivoa koko ajan suretti, että he joutuisivat pian eroamaan. Pitkiltä, koska he kokivat niin paljon. Keskustelumaailmat sen kun laajenivat ja syvenivät. Sitten koitti lähtöpäivää edeltävä aamu.

   Kurssilaisten piti tehdä retki kauempana sijaitsevaan vanhaan kivikirkkoon. He menisivät sinne bussilla. Aamiaisen jälkeen Tuula kipusi huoneeseensa hakemaan joitakin tavaroita. Toivo lähti huoneestaan. Olisi hyvä mennä ajoissa autoon, että pääsisivät istumaan vierekkäin. Se tuntui melkein autuudelta. Miespä ei malttanut enää odotella, vaan loikki reippaasti yläkertaan ja koputti hienovaraisesti Tuulan huoneen ovelle.

    He eivät olleet käyneet toistensa huoneissa, koska nainen ei ollut suostunut. Olihan täällä paikkoja ihmisten ilmoillakin, ja silti sai keskustella rauhassa. Tuula myönsi, että hän hiukan "pelkäsi" Toivoa. Tämä kun oli niin kiihkeän oloinen.

   Toivosta se oli huvittavaa ja hellyttävää. Oliko hän tällaista naista ennen kohdannutkaan? Liiketuttavat olivat luku sinänsä. Silloin ei ajateltukaan sukupuolisia eroja. Yleensä naiset lankesivat hänen syliinsä sormennapautuksesta kuin koirat. Sellaista ei ollut tapahtunut enää viime vuosina, koska Toivo ei ollut sitä edes halunnut. Tympäisi jotenkin.

   Mutta Tuulan kanssa he olivat pitkät tovit istuneet keskellä pihaa puutarhakeinussa kaiken kansan nähtävinä. Pikkutytöt pyörien ympärillä. Siitä huolimatta he saivat kokea läheisyyttä ja yhteyttä. Tuulahan oli naimisissa.

   Miehen oli joskus vaikea muistaa, että hänkin oli sidottu. Hän oli niin monta vuotta asunut erillään Kertusta. Sillä tavalla, ettei hän kokenut olevansa jonkun aviopuoliso. Eihän hän oikeasti ollutkaan. Omaisuus ja asuinpaikka vain olivat yhteiset. Ja lapset tietenkin. Tärkeitä pointteja.

   Tuulan miellyttävä ääni ilmoitti, että hän oli heti valmis. Toivo vilkaisi ovea. Siinä oli numero 8! KAHDEKSAN. Se loppuosa äidin antamasta viestistä. Kumma sattuma.

   Nainen tuli hymyilevänä ja hyväntuulisena huoneestaan. Hän oli ilmiselvästi rentoutunut lomansa aikana. Toivo tiesi, että hänellä oli ollut siihen suuri osuus. He juoksivat kuin teini-ikäiset linja-autoon. Toivo röyhkeästi etuili yhden pallerorouvan ohi, joka pyöri auton oviaukon edessä kuin pönäkkä majakka. Taapertava tynnyrintappi.  

                                         - - -

   Retki oli kuin unelmaa vain. Heillä oli eväskorit matkassa. Kaikki olivat iloisia. Nauroivat, lauloivat ja lörpöttelivät. He istuivat punertavilla kivillä vihreällä kummulla päivänkakkaroitten piirittäminä ja lauloivat sydämensä pohjasta "Mä oksalla ylimmällä". Toivo päätti, että kotiin päästyään hän vie Orvokin pikku taidemaalarit retkelle. Hän ei muistanut kertaakaan tehneensä sellaista omien lapsiensa kanssa. Ehkä Kerttu oli tehnyt. Ehkä äiti.    

   Niin, äidin kanssa hän kyllä poikasena oli ollut retkillä, jopa läheisessä saaressa. Hän oli juossut paljain jaloin pitkin rantakiviä kantaen pientä onkivapaansa. Laineet liplattivat ja äiti seurasi hymyillen hänen riemuaan. Suuret tuoksuvat ohraleivät. Paljon kotona kirnuttua räikeänkeltaista voita tirisi päällä. Leivät olivat pysyneet lämpiminä pyyheliinoissa.

   Toivo muisti yhtäkkiä, että hän oli ajatellut Jumalaa juostessaan varpaat märkinä veden rajassa. Hän muisti ensin tunteneensa pelkoa, koska maailmassa oli niin paljon suuria asioita, joita hän ei ymmärtänyt. Sitten heti perään oli tullut merkillisen turvallinen olo. Kyllä hän isona sitten tietäisi ja osaisi ja ymmärtäisi kaiken. Vieläkin Toivo aisti sen turvallisuuden tunteen. Sitten isona kaikki on selvää. Eipä vain ollut, vaan vieläkin surkeampaa ja sekasotkuisempaa.

 - Otatko vielä kahvia?

   Tuula siinä ojensi termospulloa ja katseli häntä hellän tutkivasti. Ei tiukannut, mitä Toivo ajatteli. Kertulla oli tapana vahtia myös puolisonsa ajatukset ja tunteet. Se oli ärsyttävää. Toivo ilomielin kertoi Tuulalle lapsuudenmuistonsa. Se tuntui kuuntelijasta hyvältä ja toivorikkaalta. Ehkä asiat sentään selviävät ja kääntyvät parhain päin.

   Toivo ja Tuula olivat niin auvoisessa mielentilassa, etteivät olleet kiinnittäneet huomiota alkavaan sateeseen. Tuulikin oli yltynyt. Muut siirtyivät sisälle hämärään, kolakkaan kirkkoon. Sinne oli tullut paikkakuntalainen oppaaksi. Kalpea, kumara, vanha mies.

 - Turun linnan tonttu-ukko, kuiskasi Toivo Tuulalle.

   Mies puhui pitkään ja monotonisesti. Siirtyi aina sentin verran seuraavalle esineelle tai puuveistokselle. Niskat natisten he kohteliaasti tuijottelivat epämääräisiä kattomaalauksia. Miehen ääni kärisi taustalla kuin vanha gramofonilevy. Asia oli varmaan hyvää ja tietoa paljon, jos siitä vain olisi saanut selvän.

   Toivo vilkuili jo kelloa, samoin joku muukin. Vaatteet olivat ehtineet kostua sateessa. Nyt alkoi puistattaa vilu. Miehellä oli vaistomainen pelko vilustumisen ja yskän suhteen. Hän tiesi, ettei kannattanut panna keuhkojaan alttiiksi kuumeelle. Nuoruuden parantolareissu eli varoittavana muistissa.

   Tuulakin aivan vapisi hänen vieressään ohut, hurmaavan vaaleansininen ja kissanpennunpehmoinen neuletakki hartioillaan. Kauniin punaiset huuletkin näyttivät melkein sinisiltä kirkon hämärässä valaistuksessa.

   Silloin joku vanhempi tantta alkoi onneksi lyllertää ulko-ovea kohti. Hylkeen ihratkaan eivät olisi suojanneet hiipivältä kylmyydeltä. Ukko sen kun paahtoi menemään. Yski välillä. Nähtävästi lausui loppusanat, koska piikkikoroillaan keinahteleva, hyväkuuloinen kurssinvetäjä kätteli miestä ja kiitteli kuuluvalla äänellä.

 - Älä nyt sinäkin ala pitää juhlapuhetta, mutisi Toivo.

   Kaikki ryntäsivät ulos sateeseen ja kiirehtivät jonkin matkan päässä odottavaan bussiin. Ei lämmityslaitteita päällä, ei ainakaan nyt kesäaikaan. Toivo kietoi käsivartensa Tuulan ympärille.

   He istuivat miehen takin alla ja hytisivät aikansa. Vihdoin lämpenivät. Mies etenkin. Hänen tuli jopa kuuma. Ei halunnut irrottautua Tuulasta. Kestäisipä matka koko loppuelämän. Ystävä oli aika vaisuna. Ehkä hän jo silloin vaistosi jotakin uhkaavaa.

   Perillä he saivat lämmintä juotavaa, kuumaa keittoa ja maukkaan iltapalan. Toivo jäi istumaan muitten joukkoon oleskelutilaan, mutta Tuula vetäytyi huoneeseensa. Hän oli jotenkin vakavan näköinen. Mies mietti huolissaan, oliko hän ollut liian rohkea bussissa ja lähennellyt, vaikka oli yrittänyt olla hillitty kaikesta kiihkostaan huolimatta.

   Ulkona myrskysi ja ukkosti. Valot sammuivat useaan otteeseen. Vierasjoukko oli juuri paneutunut yöpuulleen, ja Toivokin oli tainnut torkahtaa, kun hän heräsi meluun ja hätäisiin askeliin ovensa ulkopuolella. Hän kurkisti käytävään. Kurssinjohtaja juoksi ohi paljain jaloin ja huusi mennessään:

 - Tule sinäkin mukaan yläkertaan. Siellä on jotakin hämminkiä.

   Taas valot sammuivat, tosin vain hetkeksi. Jalkojen töminä lakkasi juuri sen pimennyksen ajaksi kuin käskystä. Vanhan talon sokkeloissa oli vaarallista törmäillä päätä pahkaa. Lamput syttyivät ja liikenne alkoi taas.

   Yläkerrassa seisoi ihmisiä erään huoneen avonaisen oven edessä. Joku kurkisti ulos:

 - Eikö sitä puhelinta millään saa toimimaan? Täällä tarvittaisiin lääkäriä.

   Kuului naisen valitusta ja tuskanhuutoja. Tuttu ääni. Ei kai? Kyllä se oli Tuula. Huoneen numero kahdeksan ovi oli auki. Toivo käveli jäykästi sisälle.

 - Onko täällä ketään, joka tietää jotakin sairaanhoidosta, kyseli joku nainen potilaan vuoteen vierestä.

   Suurikokoinen roteva mies ilmoittautui hierojaksi. Auta armias jos tuo raskaansarjan painija pääsee runnomaan hentokaista naista.

   Tuulalla näytti olevan kauheat tuskat. Hän kiemurteli ja voihki. Kaksi miestä lähti autolla hakemaan lääkäriä lähimmästä kylästä.

 - Mutta se on aina kalassa tai metsässä tai humalassa.

   Miehet lähtivät myrskyyn ja sateeseen. Keittäjä huusi vielä neuvojaan heidän peräänsä:

 - Oikealle, vasemmalle, ei kun taas oikealle, risteys, sitten...

 - Miksei keittäjä lähtenyt mukaan? Hän olisi kai parhaiten osannut tien tohtorin luokse, harmitteli Toivo.

 - Ai niin, kas kun ei hoksattu.

   Tuula oli kuin haamu. Pelättiin, että hän menettäisi tajuntansa. Yritettiin kylmää ja kuumaa käärettä. Lohduteltiin, että lääkäri on tulossa. Jos on. Saattoihan olla, että tielle oli kaatunut puita. Myrsky oli melkoinen.

   Tuula pyysi Toivoa istumaan sängyn laidalle, ja mies istui. Hän oli aivan turtana säälistä, mutta myös pelosta. Mitä tämä voisi olla? Arvuuteltiin:

 - Ettei vain puhjennut umpisuoli. Tai vatsahaava? Tai sappikivet?  

   Ei kai ainakaan sydän. Hengitys oli katkonaista, mutta se johtui kovista tuskista. Toivo halusi asettaa kätensä Tuulan selän päälle. Ihan vaistomaisesti. Tuula makasi välillä selällään, välillä vatsallaan. Milloin missäkin asennossa. Mikään ei helpottanut oloa. Toivo muisti, miten hän joskus oli laittanut kätensä äitinsä hartioille, kun tällä oli ollut kolotusta raskaan työpäivän jälkeen. Äiti oli väittänyt, että särky helpotti:

 - Sinulla on niin hyvät kädet, Toivo. Sinun olisi pitänyt ruveta lääkäriksi tai hierojaksi.

   Toivo asetteli kättään varovaisesti Tuulan ristiselän yläpuolelle. Heti hän tunsi kämmenessään kuumotusta, kuin pistelyä. Hän jo avasi suunsa aikoen mainita asiasta ympärillä oleville. Silloin Tuula lakkasi voihkimasta ja kiemurtelemasta.

 - Ei kai hän vaan pyörtynyt? kysyi joku hätääntyneenä.

 - En ole pyörtynyt. Särky vain lakkasi.

   Kaikki kummastelivat. Toivo veti kätensä pois hämmentyneenä. Tämä oli jotenkin noloa. Silloin Tuula alkoi taas huutaa ja pyysi, ettei Toivo ottaisi kättään pois.

 - Voi, auta minua! Älä lähde pois!

   Niin siinä sitten kävi. Ihmiset liikehtivät ympärillä. Joku juoksi välillä kokeilemaan puhelinta. Jotkut seisoivat vartiossa pihan puolen ikkunoissa odottaen auton ilmestymistä. Eipä näkynyt. Ja Toivo istui Tuulan vuoteen laidalla oikea käsi selän yläpuolella. Hän puutui niin, että oli aivan könttänä, mutta ei uskaltanut edes asentoaan muuttaa, etteivät tuskat taas alkaisi. Tuula oli hyvin rauhallinen. Kertoi, ettei hänellä koskaan ole ollut tällaista. Ei tiennyt, mistä se johtui.                      

   Silloin kuului huuto ainakin viidestätoista suusta:

 - Auto tuli! Lääkäri tuli!

   Sekä vanhan että varsinkin uuden viinan haju lemahti koko huoneeseen, kun kesken uniensa herätetty kärttyinen kunnanlääkäri astui kynnyksen yli. Silti hän tuntui pelastavalta enkeliltä. Se mäntyä seksikkäästi halaillut nainen väitti myöhemmin, että hän oli havainnut puhtaanvalkoiset siivet miehen selässä.

 - Mikä täällä nyt on hätänä? Tuoko on potilas? Eihän häntä näy mikään vaivaavan. Ulos huoneesta! Miehet ainakin. Minä itse tutkin potilaan.

   Toivo ja muut riensivät käytävään, etteivät häiritsisi kaivatun tohtorin työskentelyä. Kurssinjohtaja jäi huoneeseen. Diagnoosi kuului: Nähtävästi munuaistulehdus tai munuaiskivet. Sai kylmää retkellä. Äkillinen kohtaus.

   Joku lörppö neiti-ihminen ehti livertää tohtorille Toivon parantavasta osuudesta:

 - Tämän Toivon on täytynyt koko ajan pitää kättään Tuulan selän päällä, muuten tuskat alkoivat aivan hirrrveinä.            

 - Mitä humpuukia! Kohtaus tuli ja meni itsestään ohi täällä lämpimässä. Menköön lähempään tutkimukseen, kun pääsee kotiin. Mitä ihmeen joukkoa te oikein olette? Hommatkaa minulle huone. En hitto vieköön lähde tuonne myrskyyn. Ja vielä hukkareissu.

   Muutama pahemmanlaatuinen ärräpää seurasi, ja tohtori mönki erääseen huoneeseen, joka kiireesti valmistettiin hänelle.

   Erittäin sekavin tuntein vasta munasta kuoriutunut henkiparantaja meni huoneeseensa. Hän vain lepäsi vuoteellaan aamuun asti. Ei hän saanut unta. Ajatukset pyörivät ja pyörivät. 1-2-0-6-8. Tuulan huoneen numero. Kahdeksikko on kuulemma parantajan numero. Päättymätön rengas, ääretön, ikuisuus. Mieleen putkahti myös se viikko sitten nähty uni tärkeän naisen kohtaamisesta. Tuulan. Tämä paranemisihme. Vai oliko se sellainen? Ei ainakaan lääkärin mielestä.  

                                         - - -

   Seuraavana päivänä piha kajahteli kurssilaisten hyvästelyistä. Oli ollut niin mukavaa. Tullaan toistekin. Jotkut vaihtoivat osoitteitaan. Eräs vanhempi, ontuva leskimies ja kuivaksi kirppuseksi kuihtunut neiti-ihminen hehkuttivat hillitysti. Olivat kai löytäneet toiseensa.

   Onneksi olkoon. Toivo tunsi melkoista katkeruutta. Jos he olisivat ymmärtäneet Tuulan kanssa tahoillaan pistää jo aikaisemmin eropaperit pyörimään, mikäs tässä olisi ollessa. Varmaan heille olisi sukeutunut miellyttävä seurusteluaika. Ehkä vakavampaakin myöhemmin. Ei olisi ollut mikään ihme. Niin hyvältä hänen seuransa tuntui. Voi surkeus tätä elämää ja ainaista huonoa tuuria.

   Toivo ehdotti, että hän ajaa Tuulan kotikaupungin kautta. Toimittaa hänet oikein kotiovelle. Paljon mukavampaa ja turvallisempaa kuin vaihtaa kerran linja-autoa ja toisen kerran junaa. Tuula ei oikeastaan estellyt. Hän oli aika voipunut kohtauksensa jälkeen. Vakuutti olevansa kunnossa. Ei halunnut lääkäriin.

 - Olen ihan terve. Menen sitten kotona vielä tarkastukseen. On kuin kaikki olisi ollut vain pahaa unta.

 - Voihan se vielä uusiutua. Parasta on antaa lääkärin tutkia tarkemmin, Toivo kehotteli huolekkaana.

   Taas mies toivoi, että ajomatka olisi kestänyt vuosisadan. Hän ajoi niin hitaasti kuin kehtasi. Sanoi syyksi sen, ettei tohdi kovalla vauhdilla aiheuttaa tuskia Tuulalle. Tiekin oli niin mutkikas ja töyssyinen.

   Vähää ennen Tuulan kotikaupunkia he pysähtyivät lepäilemään rauhalliseen, kodikkaaseen kahvioon. Keskustelivat ja keskustelivat. Nainen oli vakaasti sitä mieltä, että Toivon kädellä oli ollut parantava vaikutus. Hän oli kuullut rukouksella parantajista ja hänen mielestään ihmisen täytyy pyytää ylhäältä voimaa ja viisautta tuollaiseen parannustehtävään. Hänen vakaa näkemyksensä oli, että Toivon piti jatkaa tällä alueella, tavata muita parantajia ja opiskella kirjallisuutta:

 - Se on todella tärkeä tehtävä ja leiviskä, joka on hoidettava, kun sellaisen on lahjaksi saanut. Voit auttaa muita ihmisiä. Se antaa elämälle mielekkyyttä ja tarkoitusta. Ei tunne enää olevansa niin yksin.

 - Entä sinä? Joudutko sinä elämään yksin kalseassa avioliitossasi?

   Tuula mietti eikä sanonut keksivänsä mitään ratkaisua. Oli vain elettävä päivä kerrallaan. Olihan hänellä mielenkiintoinen työ suomen opettajana lukiossa. Pojat tarvitsivat häntä, ja hänellä oli hyvin läheinen suhde lapsiinsa. Oli hänellä naisystäviä, tai oikeastaan vain yksi, mutta hyvä niinkin.

   Ei hän tämän ystävättären kanssa voinut puhua kovin syvällisistä asioista, mutta olihan se tyhjää parreempi. Tuula käytti usein tätä ilmaisua. Oli oppinut sen rovasti-isältään. Isä oli aina painottanut kompromissien tärkeyttä. Jos haluaa kaiken, voikin olla ettei saa mitään. Musta-valko-ajattelu saattaa olla todella vahingollista, niin uskonnossa. politiikassa kuin ihmissuhteissakin.

   Toivo tunsi olonsa haikeaksi ja surulliseksi. Voisi hän kai sitä parantamistyötä kokeilla liiketoimiensa ohella. Lukihan hän muutakin sentapaista kirjallisuutta. Innosti se jonkin verran. Oli jonkinlainen lohdutus elämän ankeuteen. Jotakin korviketta.

   Tuula oli kokeeksi soittanut kotiinsa. Uusi, huolehtiva ystävä ei uskaltanut jättää häntä yksin tyhjään asuntoon, jos vaikka kohtaus toistuisi.  Kari oli jo tullut. Oli ihmetellyt Tuulan lyhyttä kirjelappua, jossa vain kerrottiin, että hänkin oli lähtenyt lomille. Aviomies vaikutti ihan ystävälliseltä ja lupasi tulla asemalta hakemaan.

 - Ehkä on parasta, että ajat minut asemalle. Odottelen siellä Karia.

 - Entä jos miehesi ihmettelee, että mikä juna ja mistä päin?

 - Ei hän ihmettele eikä ajattele. Kerron vain lyhyesti, missä olin. En kerro huu-haa-hommista kursseilla enkä tästä ihmeparantumisesta. Kyllä minä pärjään.

   Miehestä tuntui kuin sydäntä olisi raastettu rinnasta, kun hän veljellisesti halaten hyvästeli Tuulan. Hän olisi niin mieluusti halunnut suudella ystävänsä pehmeitä, punaisia huulia, mutta ei toki tohtinut.

   Nainen lupasi soittaa myöhemmin, jotta hän voisi kertoa lääkärintutkimuksista sairaalassa. Ei muuta. Hän soittaisi Toivon konttoriin kirkonkylälle. Mutta vain sen yhden kerran, ettei ystävän tarvitsisi olla huolissaan hänen terveydentilastaan.

   Toivolla oli koko ajan ollut pieni toimisto kylällä. Oli joskus säilyttänyt siellä tuotteita, joita kävi maailmalla esittelemässä. Ei hän sitä välttämättä olisi enää tarvinnut. Kotona oli tilaa liikaakin, mutta ehkä aivan alitajuisesti hän halusi turvata itselleen oman, vaikka pienenkin kotikolon. Kerttu siitä marmatteli. Turhaa tuhlausta. Toivokin jo aikoi siitä luopua, mutta nyt se osoittautuisi elintärkeäksi paikaksi, jos hän aikoi pitää yhteyttä Tuulaan.  

   Alkoi ristiriitainen ja lähes epätoivoinen odotusaika. Nyt Toivo ymmärsi, miksi raskauden loppuvaiheessa olevat äidit alkoivat kyllästyä koko touhuun. Toivo odotti. Tunnin, päivän, viikon, kuukauden. Tuulan soittoa ei vaan kuulunut. Hän istui iltamyöhään konttorissaan ja paineli sinne jo kukonlaulun aikaan aamulla. Ei välittänyt Kertun mulkoilusta.

   Teki siellä muuten töitäkin. Liiketoimet oikein kukoistivat siitä aherruksesta. Kuukauden kuluttua hän ei kestänyt enempää, vaan pyöritti Tuulan kotinumeron. Puhelin pirisi kolme kertaa. Silloin kuuloke nostettiin. Karski, kova ja käskemään tottunut ääni kajautti:

 - Kari Kovanen.

   Toivo laski luurin hiljaa paikoilleen. Ihan se säikäytti. Ei hän uskaltanut asettaa Tuulaa vaaralle alttiiksi. Eihän hän tuntenut miestä. Vaikka olisi kuinkakin väkivaltainen ja mustasukkainen. Itse sai kyllä viuhtoa siellä täällä, mutta vaimon piti pysyä nunnan kaavussaan, ainakin muihin miehiin nähden. Vaan eipä tainnut heilläkään avioelämä mitään kaksista olla. Tuulan puheista päätellen.

   Kului vielä kuukausi. Sitten puhelin pirisi eräänä iltana, kun Toivo oli jo lähtemässä kotiin. Se oli Tuula. He juttelivat kauan. Tutkimukset oli tehty. Mitään ei havaittu. Oli saattanut olla jokin tilapäinen häiriö. Johtui ehkä vilustumisesta. Ei huolta.

   Toivo oli niin onnellinen, ettei tahtonut nahoissaan pysyä. Tuula myös oli hyvin kiitollinen ja kyseli Toivon parantamistöistä. Niitä oli hiukan kertynytkin, vaikkei Toivo olisi oikein välittänytkään saada sellaista mainetta kotikylällä.

   Hän oli kertonut asiasta Orvokille, koska tämä oli kuitenkin sellainen herkkä poppanan tekijä. Siis taiteellinen. Orvokki lörpötteli Outille, ja siitä tieto juoksi edelleen isälle, Ollille ja Kertulle, ja sitten vihdoin yhdelle ompeluseurarouvista. Joka oli yhtä kuin koko kylälle.

   Suhtautuminen oli yllättävän positiivista. Ainoa vastarannan kiiski oli isä:

 - Häpäiset koko suvun noilla hömpötyksilläsi.

   Kertulla riitti kolotusta. Kaikissa paikoissa, myös vähän intiimimmissä. Orvokin lapsilla oli aina korvasärkyä tai muuta häikkää. Mummeleita soitteli kylältä ja pyysi hoitoaikoja. Vaimo toimi varsin auliina vastaanottoapulaisena ja ruksasi Toivolta kysymättä aikavarauksen tänne, toisen tuonne. Ihanko sattumalta jonkin tärkeän liikematkan puoliväliin?

   Kotikäyntejäkin pyydettiin. Tosin Toivo huomasi, että Kerttu jonkin verran valikoi potilaita. Jos tämä oli kovin nuori ja nätti, nimi jäi kummasti merkkaamatta varauskirjaan. Kylältä Toivo vain jäljestä päin kuuli pettyneitten potilasehdokkaitten valituksia.

   Sitten paha kello vai oliko se sittenkin hyvä kello kaikui kaupunkiin asti. Muiltakin paikkakunnilta alkoi tulla esirukouspyyntöjä. Toivo suoritti ne tunnollisesti kaikki, kuten oli tottunut tavaratoimituksetkin hoitamaan. Hän oli käynyt eräässä parannuskokouksessa kaupungissa, jututtanut parantajaa ja pyytänyt neuvoja. Hän luki alan kirjallisuutta, ja hoiti tehtävän.

   Kai ne sitten paranivat tai ainakin saivat helpotusta vaivoihinsa, kun kerran kiittelivät ja lähettivät kukkia tai neulotut villasukat. Ihmisestä itsestään nähtävästi riippuu, millaisen merkityksen hän tapahtumille antaa. Haluaako nähdä siinä ihmettä vai vain pelkkää sattumaa.  

                                         - - -

   Perheen piirissäkin tapahtui kaikenlaista. Etupäässä hyvää. Orvokki oli opiskellut jossakin kumman välissä ja suorittanut merkonomin tutkinnon. Hän sai vakinaisen paikan kunnan toimistosta. Uolevi oli siirtynyt alttaritaulun kokoisista öljyväritöistä pienempiin vesivärimaalauksiin. Vävypojan sanojen mukaan niiden täytyykin olla pienempiä, muuten kuivahtavat toisesta päästä. Kuivahtaneita ja töhryisiä ne olivat joka päästä koosta riippumatta. Valjujen töittensä myötä Uolevi siirtyi taas rasvaiseen liharuokaan.

   Outi ja Martti päättivät virallisesti julkaista kihlauksensa. Tällä vauhdilla he viettäisivät häitään vasta vanhainkodissa. Todellinen ilouutinen oli, että he halusivat ottaa tilan haltuunsa. He olivat hyvin innostuneita ja suunnittelivat tarkoituksenmukaista maatalouden hoitoa.

   Kanalaa kannattaisi ehkä vielä laajentaa ja koneellistaa. Hurraa. Voisivat jopa erikoistua muihinkin tuotteisiin, vaikkapa porkkanoihin. Suunnitelmat tuntuivat Toivostakin ihan järkeviltä. Isä oli tyytyväinen ja paikkaili taas reippaasti kanatarhan aitaa. Uusi suunnitelma lupasi jatkuvuutta Mäkirannan sukuhistoriassa.

   Olli ilmoitti kaupungista, että hän oli löytänyt mieleisen tytön. Toisi hänet pian vanhempien ja isoisän katsastettavaksi.

 - Mahdottoman älykäs tyttö, lähes nero. Opiskelee matematiikkaa. On itsekin matikan professorin tytär. Tapasivat luennoilla. Hänen kanssaan voi puhua mistä tahansa.

   Mäkirannassa odotettiin jännityksellä tätä ihmeolentoa. Komeaksi varttunut ja aurinkoisesti hymyilevä Olli talutti vanhempiensa eteen talon toiseksi parhaimpaan saliin upouuden morsiamensa.

 - Tässä on Siiri, esitteli Olli ylpeydestä punoittaen.

   Yhtä hyvin hän olisi voinut sanoa hiiri. Toivo ei saanut silmiään irti tytöstä. Niin vähän kiehtovaa nuorta olentoa hän ei pitkän elämänsä aikana ollut juuri tavannutkaan. Laiha, hiukan huonoryhtinen, litteä ja lattea joka paikasta, mikäli kehtasi niin tarkkaan katsoa. Väritön tukka sitaistu joten kuten. Paksujen lasien takaa tirkistelivät hailakat silmät. Ehkä älykkäät. Harmaa puolihame, jotenkin vinossa. Samoin sukat. Roikkuva, hailakansininen neulepusero. Liian löysiä silmukoita. Roikkui miten roikkui.

   Toivo silmäili poikaansa. Oliko tämä jokin koominen näytelmä. Hänen, todellisen naistenmiehen mielestä, se oli farssi. Olli vain hymyili tyytyväisenä.

   Siiri todella pystyi puhumaan mistä vain. Eri viljalajeista, polttoöljyistä, ranskalaisesta keittiöstä, korkeasuhdanteista, kunnallispolitiikasta, lasten päivähoito-ongelmista. Siinä välissä kuuraketeista sekä mahdollisista tutkimusmatkoista Jupiteriin.

   Olli saatteli Siirin linja-autolle ja palasi kasvot hehkuen onnesta. Silloin Toivo pyysi hänet puhutteluunsa omaan työhuoneeseensa. Tällaista kahdenkeskistä vakavaa keskustelua ei ollut tapahtunut kuin kerran ennen, mikäli Toivo oikein muisti. Tällaista, jossa isä oli niin kovasti huolestunut pojastaan. Se oli tapahtunut siihen aikaan, kun Olli oli keskikoulun viimeisellä luokalla.

   Kerttu oli valittanut Toivolle, että poika ei suostu tulemaan syömään. Itkeä vollottaa vain huoneessaan.

 - Mene nyt ihmeessä puhumaan sille.

   Toivo oli mennyt poikansa huoneeseen hieman ihmeissään. Eihän Ollista ikinä ollut koitunut mitään vaivaa, mutta nyt tämä itki ja selitteli:

 - Ne on ne suomen kokeet.

.  Ja taas surkeata niiskutusta.

 - Ei se haittaa, Toivo lohdutteli. - Sattuuhan sitä. Ei aina voi onnistua. Sinullahan koulu on koko ajan mennyt varsin mallikkaasti. Ei yksi ala-arvoinen haittaa.

 - Ei se ollut ala-arvoinen vaan ysi plus, nyyh nyyh.

   Toivo luuli käsittäneensä väärin.

 - Eikö ylin arvosana ole kymppi? Mikä tässä nyt on hätänä? Et kai vaan luntannut?

 - En takuulla, mutta Heiskasen Kale sai ysi puoli, nyyh nyyh. Revin koko koepaperini pieniksi silpuiksi, ja ope suuttui.

   Toivo huomasi olevansa vakavan asian edessä. Mahdollisimman ymmärtäväisesti hän yritti selittää pojalle, että kaikki ei ole täydellistä tässä maailmassa ja että oikeastaan oli vaarallista, jos aina sai parhaat pisteet. Täytyi oppia myös häviämään. Se vasta on suuri taito ja silti voi pärjätä oikein hyvin maailmassa. Oikeastaan paremminkin, kun luonne ei vinksahda väärille urille. Lisäksi täytyy suoda toisillekin hyvää. On erittäin rumaa olla niin kateellinen, ettei antaisi toisten menestyä.

 - Niin mutta kun se Kale on sellainen koheltaja ja sai kuitenkin paremman arvosanan kuin minä.

   Koheltajia oli ollut koko Heiskasen suku ainakin jo kolmen sukupolven ajan, niin kauas kuin Toivo tiesi. Poika rauhoittui ja Toivon ihmeeksi kovasti kiitteli isäänsä:

 - Kyllä sinä olet sitten viisas mies. Tytötkin aina sanovat, että meillä on hyvät vanhemmat.

   Se oli silloin. Mitä Toivo nyt sanoisi pojalleen Siiristä? Nuorukainen katseli häntä odottavan näköisenä. Isäpappa rykäisi: - Sinä taidat kovasti pitää tuosta Siiristä?

   Vuolas kehumisvirta oli vastauksena. Siiri oli kaikkea, mitä Olli toivoi. Eivätkö isä ja äitikin olleet sitä huomanneet?

 - Minä vain ajattelen, että te olette tutustuneet vasta äskettäin ja olette niin nuoria vielä.

 - Ei Siiri niin nuori ole. Hän on viisi vuotta minua vanhempi.

   Toivo kakisteli. Sekin vielä. Mitähän Kerttu sanoisi?

 - Tietääkö äiti Siirin iästä?

 - En ole ehtinyt kertoa. Mitä se haittaa, kun on se kaikki muu.

   Toivo ei kehdannut kysyä, että mikä muu.

 - Meinaan vaan, että olette vielä aika kokemattomia.

 - Ei Siiri ole kokematon. Hän on ollut kaksi vuotta kihloissa erään dosentin kanssa. Asuivatkin yhdessä.

 - Asuivatko? Ja tekivät kaikenlaista?

 - Totta kai. On hyvä, kun Siiri on kokenut. Hän se vasta osaa tehdä minut onnelliseksi. Voi että. Siiri muuten jätti sen dosentin, kun se ei ollut tarpeeksi älykäs.

   Toivo mutisi, että avioliitto on tärkeä asia. Piti harkita. Olivat kuulemma kovasti harkinneet. Siispä Toivo vain toivotteli onnea ja siunausta rakkaalle pojalleen. Hänkin oli ruvennut käyttämään siunaus-sanaa.

   Kerttu piti Siiristä. Mukava tyttö. Professorin tytär. Aika varakaskin. Tekivät pitkiä ulkomaanmatkoja.

 - Huomasitko, kuinka hän kehui patapaistiani? Ei itse osaa tehdä, mutta pyysi minulta reseptiä. Annan hänelle muitakin reseptejä. Ei se haittaa, vaikka Ollin vaimo ei kaikkea osaisikaan. Voinhan opettaa.

   Toivo oli jo ruokapöydässä huomannut, että Olli ja Siiri vaihtoivat keskenään silmäyksiä Kertun patapaistin kohdalla. Siirillä oli ollut Mona Lisan hymy, mutta ei ihan niin kaunis. Hän nähtävästi osasi käsitellä tulevaa anoppiaan. Ehkä muitakin ihmisiä. Ei tällaisen silti tarvinnut olla merkki kieroilusta.

   Vielä samana iltana Toivo oli mennyt isänsä huoneeseen. Tämä istui mielipaikallaan keinutuolissa. Niin hiljaa, että Toivo ensin ihan säikähti. Sitten isä käänsi päätään:

 - Tule vain sisälle, poika. Muistelen tässä äitiäsi. Muistelen häntä usein ja kaipaan.

   Toivo meni isänsä viereen ja otti tätä kädestä.

 - Niin kaipaan minäkin. Minusta Ollissa on jotakin samantapaista, eikös vaan? Ymmärtäväinen ja lämmin ihminen.

   Isä puristi hänen kättään.

 - Tiedätkös, että olen hyvin tyytyväinen elämääni ja kiitollinen kanssa. Vaikka kaipaankin Aunen luokse, on mukavaa kun saa ruveta suunnittelemaan tilanhoitoa Outin ja Martin apuna. Tulee taas taloon eloa, vaikka hyvä minun on ollut Kertunkin kanssa.

                                          - - -

   Tuulaan päin jatkui hermoja raastava yhteydenpito. Jos Toivo soitti hänelle noin kymmenen kertaa, yhdeksän soitoista oli huteja. Kukaan ei vastannut tai sitten Kari tai jompikumpi pojista. Tai Tuula ei voinut puhua muitten kuullen. Silti he saivat juteltua ihmeen paljon. Joskus monta tuntia yöllä, kun Kari oli matkoilla. Tärkeitä asioita.

   He kokeilivat kirjeenvaihtoakin. Tuula kyllä saattoi kirjoittaa hänelle toimistoon, mutta Toivo pelkäsi, että hänen lähettämänsä viestit joutuisivat kovan liikemiehen terävän katseen alle.

   Tuulalle Toivo ruikutteli huonoa säkäänsä rakkaudessa. Ensin Toini ja nyt vielä Tuulakin käänsi viiltävää veistä hänen hellässä sydämessään. Ystävättären mielestä ei ollut tarpeenkaan eikä ihmiselle terveellistä, että hän sai kaiken haluamansa. Kehitti luonnetta, kun joutui kieltäytymään ja luopumaan oikeutetuistakin haaveistaan.

 - Tuskin olisit näille henkisemmille poluille lähtenytkään, jos olisit saanut lekotella onnellisessa avioliitossa. Nyt sinun on ollut pakko etsiä jotakin muuta. Muuta kuin ihmisestä tulevaa. Syvempää. Olisitko sille kurssillekaan osallistunut ilman tunnepuolen ongelmiasi? Olisi ehkä jäänyt parantamistehtäväkin suorittamatta.

 - Ehkä hyvinkin, mutta...

   Tapaamiseen Tuula ei suostunut. Hänestä tilanne oli hyvä tällaisenaan. Harvinaisen antoisa ja rikas henkinen suhde. Toivo alkoi taas ajatella Toinia. Tämä oli melkein unohtunut tässä uudessa tohinassa. Hän kaipasi myös äitiään. Tuula joskus kiusoitteli Toivoa ja sanoi hänen olevan äitiriippuvainen. Niin kai hän olikin. Ainoa poika. Niin läheinen äidille.

    Toivo laski mielessään, minkä ikäinen äiti nyt olisi. Totesi surukseen, ettei äidistä ehkä olisi ollutkaan keskustelukumppaniksi. Lojuisi jossakin vanhainkodissa puolihöperönä. Vaikka eihän isäkään lojunut, mutta mistä sen aina tietää. Ihmiset ovat erilaisia. Tuli kuitenkin paha mieli.

    Olihan Toivo käynyt vanhainkodeissa tervehtimässä tuttujaan. Lisäksi Kerttu tapasi vierailla kahden muun kimittäjän kanssa melkein viikoittain osastoilla. Kaksi rouvista kiekui jotakin synkkää virttä. Suurin piirtein samoja, joita veisattiin hautajaisissakin. "Sun haltuus rakas Isäni"-virren he sentään jättivät papille haudan partaalla esitettäväksi.

   Kerttu ei osannut laulaa edes Hämä-hämä-häkkiä nuotilleen, joten hänen tehtäväkseen jäi lausua eli tulkita eli piipittää jokin synkkä runo tai parhaassa tapauksessa tunnelmallinen pätkä jostakin vanhasta lukukirjasta. Potilaat tuskin edes huomasivat, että jokin ohjelmanumero oli menossa.

   Tekstit olivat pitkiä ja puhuttelevia. Kuulemma. Niin jos kuulivat. Kyllä Kertusta ääntä lähti, kun piti Toivoa haukkua, mutta hän luultavasti koki kovaa esiintymispelkoa, ja niin ääni vaipui maan alle.

   Vaimo oli viime aikoina ihastunut runouteen. Yritti kai osoittaa henkisyyttään, kun huomasi Toivonkin tutkivan filosofisia opuksia. Kerttu halusi joulupaketteihinkin jonkin kauniin värssyn. Toivoa melkein säälitti, kun hän jokavuotista proosallista kalsaripakettia avatessaan joutui lausumaan katkelman Aale Tynnin "Kaarisillasta".

   Kerran molemmat laulajattaret olivat estyneitä hoitamaan tehtäväänsä, ja Kerttu pyysi miestään lukkariksi. Toivolla oli komea ääni. Hänellä oli sekin, niin kuin kaikkea muutakin, paitsi rakkautta. Mies lähti mukaan välttääkseen taas kerran perheriidan. Juoksunumero saattoi olla viisituhatta tai enemmän. Riitoja eli Kertun riitoja oli monta joka päivä. Se oli rutiinia ja kuului päiväjärjestykseen.

   He saapuivat osastolle. Toivo veisasi pienipränttisestä kirjasta monta pitkää virttä. Sekoitti hieman sanoja, kun hyppäsi vahingossa väärälle riville. Ei ollut tietävinään. Lisäsi SIIS tai ETTÄ tai toisti niin monta kertaa jotakin sanaa, kunnes sai sen sopimaan rytmiin. Olikohan hän laulanut liian kovalla äänellä? Yksi lähellä istuvista mummoista tarttui rollaattoriinsa ja tallusteli kesken kaiken pois. Taisi sittenkin mennä vessaan.

   Kerttu oli ylpeä ja henkilökunta kiitteli tosissaan upeasta esityksestä. Eräs hoitaja tuli kuiskaten sopimaan vastaanottoajasta. Polvi oli kipeänä eivätkä lääkkeet olleet auttaneet. Puhui ympärilleen vilkuillen kuin olisi tehnyt mustan pörssin kauppoja. Etteivät lääketieteen papit ja papittaret vain olisi kuulleet.

   Vaimolla oli jäniksen kuulo, mutta hän vain nyökkäili hyväksyvästi. Hoitaja oli nimittäin vastaanottokelpoinen. Aika paksu, ja musta karva törrötti kuin korpikuusi ylähuulessa.  

   Toivo pahoitteli Tuulalle, että hän on joutunut tähän parantamistehtävään aivan valmistautumattomana. Itse asiassa vastoin tahtoaan. Eihän hän itsekään siihen usko. Tai paremminkin ei tiedä mitä ajatella. Eikä hän muutenkaan ole mikään pyhimys.

 - Ei Jumala pyhimystä tähän työhön haluakaan. Tavallinen nöyrä ihminen.

 - Minäkö nöyrä? Olen aina ollut hiukan kopean sorttinen. Ajattele nyt sitä Toininkin tapausta.

 - Siitä on jo kauan. Ehkä olet muuttunut. Et ainakaan pääse kehuskelemaan taidoillasi etkä hurskaudellasi. Isäni sanoi, että aarre on saviastiassa, ettei ihminen pöyhkeydessään luulisi olevansa jotakin. Jumala itse puhdistaa astian käyttöönsä.

   Epäuskoista henkiparantajaa vähän ihmetytti. Saattoihan hän tätä toistaiseksi jatkaakin, jos joku luuli siitä helpotusta saavansa. Tuula kehotti Toivoa rukoilemaan. Hän itse rukoili paljon ja koki saaneensa vastauksia. Parantamistehtävä piti aina aloittaa sanoilla: "Jos on sallittua" eikä väen vängällä tuoda esille omaa tahtoaan ja mielipiteitään. Ei ihminen voi tietää, mikä on meille hyväksi ja mikä on kaiken tarkoitus.

   Sen Toivo kuitenkin päätti, ettei rupea itseään pettämään. Kaikkein viimeksi itseään. Niin pitkälle kuin sisintään yleensä tuntee. Tuulasta sekin oli hyvä ominaisuus parantajaksi opettelevalla. Jollei halunnut huijata itseään, oli todellisuudessa rehellinen myös Jumalalle, joka asui ihmisen sisimmässä. Se on vapauttava tunne, kun voi olla sovussa itsensä kanssa. Edes itsensä.

                                         - - -

   Ystävälleen Toivo valitteli, että Toinin tapaus yhä vain kaiveli hänen omaatuntoaan. Ei niinkään Kertun. Joka päivä he olivat taistelutantereella, jossa Toivo yritti parhaansa. Ehdotteli ostamaan uusia vaatteita ja hankkimaan herkullista ruokaa. Avasi oven vieraitten nähden ja auttoi takin päälle seurakunnan joulujuhlissa. Todellinen herrasmies, mutta Toininpa asia oli vielä rempallaan.

 - Eikö äitisikin aina sanonut, että pitää yrittää korjata tai ainakin sopia asia, jos se suinkin on mahdollista. Toini elää vielä. Mikset mene tapaamaan häntä?

 - Pelottaa, jos hän raivostuu minulle.

 - Sittenpähän tiedät. Voi olla, että hän on jo antanut anteeksi. Jos hän taas heittää sinut ulos, sekin on hyvä ratkaisu. Teit parhaasi. Minkäs mahdat muitten tunteille.

   Toivo päätti mennä Toinia tapaamaan. Ilostui jo pelkästä ajatuksesta, vaikka toisaalta kauhistutti. Ehkä hän voisi korvata Toinille jotakin. Esimerkiksi parantaa hänen särkyjään ja vaivojaan. Oli helppoa saada selville, missä Toini asui. Samassa kaupungissa kuin ennenkin. Oli töissä samassa pankissa. Vain ylemmällä pallilla. Oli kuulemma tällä välin perusteellisesti opiskellut ja oli nyt peräti osastopäällikkönä. Tyttönimellä hän ainakin oli puhelinluettelossa. Asunto tietysti uusi eikä se kahden likan boksi.

   Mies harkitsi vielä viikon. Osittain se johtui yskästäkin. Ei hän halunnut mennä tapaamaan entistä kuviteltua morsiantaan köhien kuin vanha äijä. Yskä meni onneksi ohi. Toivo kävi vielä kylällä parturissa. Hän tiesi olevansa löperö ja heikkotahtoinen. Parturi oli vanha kuin taivas ja kulkenut perintönä suvussa. Isäkin oli häntä käyttänyt. Ei toki enää Olli.

   Vanhainkodin asukkaatkin näyttivät vireämmiltä ja nuorekkaammilta. Yhä vapisevammin käsin hän työsti Toivon yhä vain harvenevia hiuksia. Yhä kauemmin. Pari tuntia sai varata mokomaan pieneen leikkaukseen. Parranajoa Toivo ei ollut ottanut enää vuosiin. Häntä hirvitti kuvitellakin hapertuvaa mummeliparkaa huojumassa parinkymmenen sentin päässä hänen kurkustaan huipputerävä partaveitsi kuhmuraisessa kädessään.

   Joka parturoinnin jälkeen Toivo päätti, että se oli viimeinen kerta, mutta ei hennonut lausua erosanoja. Siispä hän taas asteli vanhan rouvan luo. Tultuaan kotiin hän tarkasteli itseään peilistä. Hänellä oli varsin charmikkaat lyhyet pulisongit. Ne antoivat hänen miehekkäille kasvoilleen suorastaan aristokraattisen leiman. Vaikka hän kuinka tutki ja mittaili, hänestä näytti, että vasen pulisonki oli millin verran lyhyempi.

   Orvokki oli käymässä ja lohdutteli isäänsä:

 - Älä noin pienistä välitä. Uolevillakin on poskipartaa, eikä senkään leikkaus osu aina tasatarkkaan kohdalleen. Mutta hän on suurpiirteinen, hän.

   Oli totta vieköön. Uolevista ei olisi huomannut, vaikka hänestä olisi nypitty viiden sentin tupsuja sieltä täältä. Pienen, punoittavan kaljun ympärillä rehotti sakea hiuspehko. Pitkä ja takkuinen ja joka suuntaan. Kuin pyhimyksen hajoamaisillaan oleva sädekehä, ja ärhäkän punertava. Hän oli kuin menninkäinen. Verrata nyt Uolevia häneen, Toivoon, joka aina oli ollut tarkka ja nirso ulkonäöstään. Mies aivan närkästyi.

   Kerttukin puuttui asiaan. Ei havainnut eroa, vaikka haki oikein lasit nenälleen.

 - Te nyt ette huomaisi, vaikka Naimi silpaisisi minulta puoli päätä.

   Olli sattui olemaan paikalla. Perheen matemaatikko. Oikea pilkkumies. Tutki tosin avaruutta, mutta silti pikkutarkka. Huomatessaan isänsä pahan mielen poika hartaasti tutkaili kumpaakin pulisonkia:

 - Ei nyt sentään milliä. Ehkä puoli milliä. Kyllä se siitä kasvaa.

 - Mitäs käyt enää siinä parturissa, kun et kerran ole tyytyväinen, menosi Kerttu.

   Niin siinäpä se. Miksi hän yhä oli naimisissa, vaikka ei ollut alkuunkaan tyytyväinen. Kohtalo. Karma. Rangaistus. Löperö luonne. Mikä lie.  

   Viimein tämä toivorikas vanhan suhteen lämmittelijä pääsi kaupunkiin. Työntyi kukkakauppaan ja osti yhden suuren, tummanpunaisen ruusun. Pitkän ja piikkisen. Koska kauppa oli aivan Toinin talon nurkalla, Toivo ei huolinut käärepaperia, vaan asteli komea ruusu ojossa Toinin ovelle. Vasta siinä hän muisti etikettikirjan säännön, että yksi punainen ruusu symbolisoi rakkautta.

   Yli 30 vuotta myöhässä oleva, tukevasti naimisiin niitattu herrasmies siinä oli menossa vierailulle. Hyvästä villakankaasta valmistettu musta päällystakki yllään. Musta kriminnahkalakki hieman kallellaan.

   Ruusua Toivo harmitteli. Ei viitsinyt sitä roskiinkaan heittää. Oli maksanut melkoisen summan. Mitä hän oikein oli ajatellut. Ehkä se kalvava syyllisyys oli vaikuttanut tähän törppöön ostokseen. Se myös, että Kertun sai lepyteltyä kukilla, kunhan ei niitä liian usein hänelle roikotellut. Heti heräsivät epäluulot.                          

   Sen Toivo ainakin oli monivivahteisen elämänsä aikana oppinut, että mikään ei ole varmaa. Ei täydellistä eikä itsestään selvää. Sen sijaan että olisi suoraan marssinut porraskäytävän ovesta sisälle, hän kiersikin korttelin. Ensin kolme kertaa myötäpäivään, sitten kaksi kertaa vastapäivään.

   Tämä ei ollut mitään magiaa, vaan häntä todella pelotti mennä sisälle. Hän ei sietänyt riitaa eikä kovaa ääntä. Hän oli tullut yhä vain herkemmäksi epäsovulle, jopa vihaisille ajatuksille. Että nyt ehdoin tahdoin altistaa itsensä loukatun naisen raivonpuuskille.

   Toivo olisi tehnyt vielä kolmannenkin kierroksen vastapäivään, kun hän havaitsi poliisiauton, joka oli parkkeerattu kerrostalon eteen. Kaksi nuorta poliisia tirkisteli häntä epäluuloisen näköisinä. Poliisit näyttivät muuten aina vain nuoremmilta nykyään. Kolme vaaleata haiventa ylähuulessa. Vaaleanpunaiset posket kuin marsipaaniporsailla. Siirtyvät kaikesta päättäen suoraan rippikoulusta konstaapeleiksi.    

   Nuoret luudat ovat innokkaita lakaisemaan. Ties vaikka luulisivat häntä joksikin huumekauppiaaksi tai parittajaksi, joka kiertelee punaruusu kädessään etsien uhria. Tosin lauantaina keskipäivällä.

   Tarmokkaasti Toivo avasi A-rapun oven. Nimiä ja nimiä, mutta ei Toinia. Hän oli takuulla varma, että se oli A-rappu. Jos se oli sittenkin B tai C tai D. Nolotti taas ilmestyä kadulle ruusu kädessä. Toivottavasti poliisit olivat lähteneet. Tietenkään eivät. Nyt he vuorostaan makeasti nauroivat hänen kiirehtiessään B-rapulle. Oli kai ukko saanut rukkaset. Jos muut kuin virkavallan edustajat olisivat olleet kysymyksessä, hän olisi mennyt heitä puhuttelemaan ja hieman opettanut nuorille miehille korrektia käytöstä.

    B-portaikossa Toini asui. Toivo seisoi kolmannessa kerroksessa oven edessä kuin psykologisessa testissä oleva tyhmä hevonen, joka ei ymmärrä, että ravintoa saatetaan antaa muistakin luukuista. Jos Toini sittenkin asuu jonkun miehen kanssa. Jos joku muu tulee avaamaan. Tytär tai ystävätär tai isä.

   Ruusuritari painoi ovikelloa. Kilahdus ja hirmuinen rähinä. Tiikeri tai jokin hieman pienempi eläin. Ovi aukeni ja siinä seisoivat Toini ja pikimusta dobermanni. Se oli vihaisempi kuin Kerttu, silloin kun hänen miehensä myöhästyi aterialta. Toini vei koiran toiseen huoneeseen ja sulki oven. Sitten he silmäilivät toisiaan.

 - Ai sinäkö se olet? Tule sisälle.

   Toivo astui eteiseen, otti krimilakin kainaloonsa ja jäykästi kumartaen ojensi ruusun Toinille:

 - Ole hyvä. Pistäydyin tässä katsomaan. mitä sinulle kuuluu.

   Toini hymyili huvittuneena:

 - Niin yli kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Kiitos hyvää vain.

   He selvittelivät kokemaansa. Toivo pyysi anteeksi, Toini antoi. Hymyili hieman. Toivo tunsi itsensä typeräksi ja avuttomaksi. Nainen kertoi setvineensä suruaan Toivon äidin kanssa. Se oli auttanut ja hän aloitti reippaasti uuden elämän. Alkoi opiskella. Nyt oli väitöskirja viimeistelyvaiheessa. Työ pankissa oli todella haastavaa. Pian hän siirtyy vielä korkeammalle vakanssille Helsinkiin. Kyllä naisetkin pärjäävät ja saavat tunnustusta.

 - Entä läheinen ystävä. Rakkaus. En kai tuhonnut sinulta sitä aluetta tökeröllä käytökselläni?

   Toini vilkaisi eteiseen. Joka kerta kun Toivo hiemankin korotti ääntään, suljetun oven takaa kuului mustasukkaista murinaa.

 - Ai se dobermanni.

   Toini purskahti nauruun. Olihan koirakin hänen ystävänsä. Ja uskollinen kaiken lisäksi, mutta oli hänellä miesystäväkin. Oli ollut kauan. Yli viisitoista vuotta. Hyvin rakas ja läheinen.

 - Ette ole kuitenkaan menneet naimisiin.

 - Emme ole voineet. Haluaisimme kyllä, niin mielellämme, mutta vaimo ei kuitenkaan antaisi eroa. Mies ei jaksa taistella. Ei vaimo tiedä minusta. Hyvä näinkin.

   Ai sellainen nainen Toini olikin. Olisihan sen voinut arvatakin hänen silloisen käytöksensä perusteella. Pitää nyt yllä suhdetta naimisissa olevaan mieheen. Toivo tunsi tyhjyyttä sisimmässään. Ei vielä oikein osannut ajatella, mitä tämä olisi. Hänellä oli ehkä ollut jonkinlaisia seurustelutoiveitakin tullessaan. Nyt hän tiesi, että kaikki oli loppu. Luultavasti hänen tunteensakin. Teki kipeätä, mutta kai tämä oli parhaaksi.

   He hyvästelivät ja lupasivat soitella. Mitä vielä. Kumpikin tiesi, että mitä pikemmin eroon sitä parempi. Toivo melkein juoksi portaat alas. Helpotus. Sitä se oli. Sovinto. Sovitus. Vapahdus. Yksinäisyys. Eikö vapauden hinta usein olekin yksinäisyys?

                                         - - -

   Vuosia kului. Toivo teki yhä parannustyötä. Asiakasjoukko kasvoi ja laajeni. Hän ei millään suostunut ottamaan palkkiota hoitotyöstään. Ei vaikka Kerttu kuinka torui ja intti. Hän ei halunnut sellaista vastuuta. Samoin hän jatkuvasti neuvoi potilaitaan ottamaan lääkkeensä ja käymään terveyskeskuksessa. Rukous olisi vain positiivinen lisä eikä lääketieteen korvike. Tästäkin Kerttu kimpaantui.

 - Sinultahan menee arvovalta, kun et uskalla turvautua pelkän rukouksen voimaan.

 - Minunko arvovallastani tässä on kyse? Päin vastoin. Tahdon jättää kaiken vallan korkeammalle taholle. Minä toimin vain hyvien voimien kanavana.

   Tuula. Suhde eli ei-suhde, kun ei voinut  käyttää sanaa suhteettomuus, jatkui entisellään. Vuosia. Vihdoin Tuula sentään suostui tapaamaan Toivoa. Harvoin, lyhyen aikaa, hätäisesti. Ei edes kunnolla loppuun asti. Suudelmia, pakenemista. Suunnattoman epätyydyttävää Toivon mielestä. Ehkä Tuulankin. Kumpikaan ei tohtinut ottaa ratkaisevaa askelta.

   Toivo oli miettinyt mahdollisuuksiaan erota Kertusta. Vaimolle kuului puolet kaikesta omaisuudesta. Ei se haittaisi. Toivo tiesi pystyvänsä lunastamaan itsensä tai Kertun irti tilasta. Jollakin tavalla.

   Hän itse kyllä viihtyisi kaupungissakin. Kerttua oli mahdotonta ajatella toisiin oloihin. Suuren talon emäntää. Lisäksi Kerttu todella viihtyi maalla. Siellä hän oli tehnyt koko elämäntyönsä. Hän tuntisi olevansa enemmän reväisty juuriltaan kuin miehensä.

   Tuntui toivottomalta ajatellakaan, että ryhtyisi puhumaan vaimolle muutoksista. Kertun motkotuksen päätteeksi hän oli tälle joskus tokaissut, että erotaan sitten, jos et kerran ole tyytyväinen. Ei vaimo sitä kovin vakavasti ottanut. Ei hän tiennyt Toivon tunteista eikä tunnelmista eikä tietenkään Tuulasta.

   Pahin este ei kuitenkaan ollut Toivon tilanne vaan Tuulan. Hän ei uskaltanut ryhtyä suunnittelemaankaan eroa. Ei voinut, vaikka taloudellisesti olisi kyllä pärjännyt yksinkin. Suomen opettaja. Hän oli kiinni lupauksessaan. Kauan sitten annetussa avioliitto-lupauksessaan. Eihän hän millään voinut sitä rikkoa.

 - Ei kai Karikaan aina ole niin uskollinen ollut?

 - Mitä toisten tekemiset tähän kuuluvat? Jos joku on tehnyt varkauden tai vaikkapa murhan, ei se oikeuta minua toimimaan samoin. Kaiken kukkuraksi Karille on alkanut tulla kaikenlaista vaivaa. Verenpainetta sun muuta. On rehkinyt liikaa. Kuinka voisin jättää sairastelevan miehen?

 - Kuinka sinua pelkkä sairaanhoitajan rooli voisi tyydyttää? Onhan teillä varaa palkata vaikka hoitaja.

   Väittelyä, ehdotuksia, niitten kumoamisia, uusia ehdotuksia, järkisyitä, tunnesyitä ja kaikkea mahdollista. Jos ihminen jotakin todella haluaa, nähtävästi hän sen myös toteuttaa. Yrittää ainakin. Toivotonta. Salattua elämää, piiloelämää. Sellaista kai jäniskin viettää suurimman osan eliniästään. Pensaan takana kyyhöttäen.  

   Joku on sanonut, että moni avioliitto pysyy koossa vain ulkopuolisen suhteen avulla. Kaksi eri maailmaa. Ei mustaa, ei valkoista. Ei silti harmaatakaan. Läheisyyttä kaukanakin asuvaan. Iloa kaipauksenkin keskellä. Epätäydellisyyden kokemista. Jopa miltei sen hyväksymistä epätäydellisessä maailmassa. Epätäydellisen ihmisen elämää. Ihmisen, joka ei vielä osaa tehdä valintaa hyvän ja pahan välillä. Riittää kun osaa valita edes pienemmän pahan.

    Tyhjää parreempi.

           V  HALKIO-AKKA

   Arvostelevia silmäyksiä          

   Lähes viisikymppiset naiset, Raisa ja Miia, ovat tunteneet toisensa vasta pari kuukautta. Nyt Raisa on houkutellut ystävättärensä suurille tavaramessuille, koska hän haluaa näyttää tälle jotakin hyvin tärkeätä.

   RAISA: - Tuolleko minä siis hävisin? Tuommoiselle. Mokomakin halkio-akka!

   MIIA: - Mitä tarkoitat, Raisa?

   RAISA: - Tuota naista tuolla käsityöpöydän ääressä. Katso nyt tarkkaan.

   MIIA: - Ai tuoko, jolla on punertava kihara tukka ja joka juuri kumartuu ottamaan jotakin pöydältä?

   RAISA: - Juuri se. Se jolla on mustasankaiset pyöreät rillit.

   MIIA: - Mitä hänestä? Häntäkö minun piti tulla katsomaan?

   RAISA: - Häntäpä hyvinkin. Siinä näet oikein ahneen ja verenhimoisen eukon. Se tyyppi ei erota omaansa toisen omasta. Häikäilemätön riistäjä.

   MIIA: - Aivan tavalliselta naiseltahan tuo vaikuttaa. Nytkin hymyilee ystävällisesti asiakkaalleen.

   RAISA: - Jo se osaa vaikka kalkkarokäärme hymyillä, kun sille päälle sattuu ja saa etua virnistyksestään. Taisi tehdä kaupat. Sai ujutettua vinoon virkatun patalapun tuollekin rouva-raukalle.

   MIIA: - Minusta nuo käsityöt näyttävät oikein hienoilta ja taidokkailta. Monenlaista poppanaa, virkattua sängynpeitettä ja töppöstä. Todella kauniisti kirjailtuja pöytäliinoja, mikäli tänne asti erotan. Tunnetko tuon toisenkin rouvan, joka puuhaa myyntipöydän takana? Ai nyt hän lähteekin pois, ehkä tauolle.

   RAISA: - En tunne, mutta tämän tunnen sitäkin tarkemmin. Ikävä kyllä.

   MIIA: - Mitä ihmeen nimitystä sinä hänestä äsken käytit? Oliko se tosiaan halkio-akka?

   RAISA: - Eikös ollutkin hyvin kuvaava sana? Keksin sen ihan itse, kun kävin jo eilen häntä tutkailemassa.

   MIIA: - En kyllä ymmärrä tätä jujua. Miksi sana ”halkio”?

   RAISA: - Mennäänpä hieman lähemmäksi, jotta näet akan koko komeudessaan. Tästä näin, katsopas. Mitä hänellä on yllään?

   MIIA: - No roosanvärinen jakku, hiukan liian tiukka. Näkyy kiristävän kainaloista ja jättää poimuja selkäpuolelle. On jo siinä iässä, että saa varoa makean himoaan.

   RAISA: - Ja vähän muitakin himojaan. Senkin syöjätär. Kuvailepa lisää. Mitä muuta hänellä on yllään?

   MIIA: - Näkyy olevan pitkä hame. Ehkä kietaisuhame. Harmahtavaa, hiukan kiiltelevää kangasta. Saattaa siinä olla pieniä pisteitäkin. Sopii kyllä yhteen sen vaalean jakun kanssa. Kimaltelee hiukan, joten taitaa olla keinokuitua.

   RAISA: - Kiiltelee kuin käärme. Loisi vain nahkansa tuossa kaikkien nähden, niin muutkin tietäisivät mikä kiero matelija hän on naisiaan. Iskee myrkkyhampaansa toisen omaan, Toisen naisen mieheen.

   MIIA: - Hyvä ihme. En ole tiennytkään, että joku on viemässä sinulta miestä. Voi miten ikävää.

   RAISA: - Niin vain on tapahtumassa enkä minä voi enää asialle mitään. Tai ehkä voisinkin. Täytyy fundeerata. Katso nyt vielä tarkemmin sitä hametta. Etkö todellakaan huomaa? Katso sitten, kun hän kääntyy selin. Katso tästä paikasta. Nyt. Nyt!

   MIIA: - Hameessa on halkio. Ai sitäkö tarkoitit. Sehän on hyvin yleistä nykyään. Minullakin on kotona punakuvioinen puuvillahame. Pitkä ja siinä on halkio. Se helpottaa kävelemistä, kun hame on muuten niin kapea.

   RAISA: - Missä kohtaa sinä pidät sitä halkiota?

   MIIA: (miettii hetken) - Sivussa tietenkin. Tavallisesti vasemmalla.

   RAISA: - Niin mutta katso nyt tuota naikkosta. Missä se pitää halkiotaan? TÄTÄ halkiotaan? Häh häh.

   MIIA: (hiukan ihmeissään ja nolona) - Se näyttää olevan takana. Juuri prikulleen keskellä, mutta monethan pitävät sitä niin. Jopa edessäkin.

   RAISA: (kiihtyneenä) - Mennään lähemmäksi katsomaan. Onko sinulla huono näkö? Osta rillit niin kuin tuo silmälasikäärmekin.

   MIIA: - Älä nyt hermostu. Näen minä tästäkin. Ei mennä lähemmäksi. Jos hän on jo huomannut, että tuijotamme häntä koko ajan.

   RAISA: - Eikä ole. Tuollainen tihrustaja. Täällä on niin hurjasti väkeä, että myyjillä on täysi työ bongata edes kaikkia ympärillä pyöriviä ostajia. Ei hän sinua tunne.

   MIIA: - Entä sinut? On tämä noloa. Mennään pois.

   RAISA: - Eikä mennä. Tule nyt.

   Raisa tarttuu Miiaa käsipuolesta ja raahaa vastustelevan ystävättärensä lähemmäksi myyntipöytää. Myyjä seisoo juuri sopivasti pöydän vieressä mutta selin, koska penkoo jotakin laatikkoa.

   RAISA: - Katso nyt. Kuinka syvä se halkio on? Kuvaile.

   MIIA: - Miksi tämä on niin tärkeätä sinulle? En ymmärrä.

   RAISA: - Et vielä ymmärräkään. Selitän sitten jos nyt kiltisti kerrot mitä näet.

   MIIA; (hieman loukkaantuneena tällaisesta komentelusta) - Se halkio on hyvin syvä. Se ulottuu, se ulottuu.

   RAISA: - Niin, niin, sano vaan, vai oletko niin kaino?

   MIIA: - Se ulottuu aivan takapuoleen asti. Ihan keskelle.

   RAISA: - Täsmälleen sanottuna se ulottuu juuri peräaukkoon asti. Ei naisen tarvitsisi kuin hieman kankkujaan levittää, niin siinä se on. Se halkion yläpään ylin piste.

   MIIA: - Onhan hänellä sukkahousut. Ei todellakaan näy mitään muuta, ei esimerkiksi pikkuhousuja.

   RAISA: - Tarkoin on laskettu. Tarkka strategia sillä akalla. Halkio-akalla.

   MIIA: - Ei kai siinä mitään sopimatonta ole. Ehkä hame on pyörähtänyt paikaltaan, kun hän joutuu tuolla niin paljon liikkumaan ja kumartelemaan tavaroita noukkiessaan.

   RAISA: - Ehkä onkin, mutta pitäisi aikuisen ja vielä liikenaisen ja vielä viisikymppisen itsekin tajuta, milloin hame on vääntynyt väärään asentoon. Ja tuommoiselleko minä hävisin? Hompsantuulle. Läskipolvelle.

   MIIA: (yrittäen jo vetäytyä kauemmaksi) - Normaalit sääret, normaali nainen. Ei kaunotar, mutta ihan tavallinen. Mahtaako olla vielä viittäkymmentä?

   RAISA: - On se ja ylikin. Sehän minua raivostuttaakin, että tavallinen ja normaali. Jos edes olisi missi, olisi helpompi kestää tappio, mutta tuollainen. Katso nyt minua. Enkö vain ole kymmenen kertaa hauskemmannäköinen ja vielä nuorempikin kuin tuo? Tuo, tuo, suonikohjukuningatar.

   .MIIA: - En minä mitään suonikohjuja huomaa. Sileät sääret.

   RAISA: - Tietysti kun on kolminkertaiset tukisukat. Että pysyy koko hyllyvä massa koossa. Niillä sukkahousuilla näyttäisi vaikka ameba sileältä ja sirolta. Oletko muuten huomannut, että useilla vanhemmilla naisilla on uskomattoman rumat polvet ja tässä tapauksessa polvitaipeet. Epämääräinen kuoppa sinisuonisessa hyytelössä. Kuin kehnosti parantunut luodin reikä. Olen nähnyt sellaisen setäni käsivarressa.

   MIIA: - Oletpa sinä tarkkasilmäinen. Tutkit häntä eilen varmaankin tuntitolkulla suurennuslasilla. Taitaa sinulla olla varsin negatiivinen näkökulma?

   RAISA: - Kielteiseksi tulisit sinäkin, jos olisit kokenut samaa kuin minä tuon naisen taholta. Katso vielä sen tukkaa. Musta alunperin, mutta tökkinyt siihen sen verran punaista, että harmaat haivenet hädin tuskin peittyvät. Mautonta ja ällöttävää. Itse värjätty. Tökötillä. Tietenkin ylikikkara kotipermanentti.

   MIIA: - Ei se minusta sen kummempi ole kuin muillakaan. Onhan sinullakin värihuuhtelu.

   RAISA: - Niin on ja kunnollinen, pätevän kampaajan tekemä. Nyt se kumartuu. Ai ai kuinka vaivalloista. Ihrat kiristää palleassa ja kureliivit nipistää kyljistä. Kykeneekö tuo rautakanki enää koskaan kohoamaan pystyasentoonsa? Näyttääpä hiljalleen kohoavan. Ei sillä sängyssäkään kovin monia asentoja voi olla. Hyvä kun jaksaa miehen alla löhötä. Keinutella rakastajaansa ihramahallaan. Huohottaa, mutta ei intohimosta vaan hengenahdistuksesta.

   MIIA: - Lähdetään jo kahville. Kengät puristavat.

   RAISA: - Jo sitä on tässä töllisteltykin. Punnittu, mutta ei miksikään köykäiseksi havaittu. Ylipainoiseksi möhryksi. Köykäistä taitaa olla vain sen aivoissa.

   MIIA: - Miten sinä hänen älykkyytensä täältä asti testaat? Anna jo olla.

   RAISA: - Olenpa vain kuullut Antilta, ettei tuo mikään ruudinkeksijä ole. Ei ymmärrä miehen vitsejäkään. Mieluummin se niitä minulle kertookin  kuin tuolle älykääpiölle. Kovin se on jäykkä ja kaavamainen. Kristilliseen maailmankatsomukseensa kangistunut. Ei siitä ole henkevän ja korkeasti koulutetun miehen keskustelukumppaniksi.

   MIIA: - Ehkä onkin, tai kenties hänellä on muita avuja. Hyvä käsityöihminen voi olla hyvä kokkikin. Tie miehen sydämeen ja niin edelleen.

   RAISA: - Osaan minäkin herkkuja valmistaa ja vielä tarjoilla ne houkuttelevasti. Vaikkapa mansikoita kermavaahdon kera ja oikein mahan päältä nuoltavaksi siroteltuja, kuten niillä näkyy olevan leffoissakin.

   MIIA: - Kaikkea sitä kuuleekin. Tule jo. Minäpä tarjoilen sinulle herkulliset leivoskahvit, mutta normaalisti pöydän päältä. Ehkä sitten tulet paremmalle tuulelle.

   RAISA: - Ei minun tuuleni tästä ikinä parane, ennen kuin saan heivattua tuon ämmin maisemista.

   Naiset lähtevät pujottelemaan kohti kahviota. Miia vilkaisee vielä halkio-akkaa. Tämä juttelee asiakkaalle pitäen iloisen väristä pannunmyssyä kädessään. Kuka nyt enää pannunmyssyjä käyttää, kun useimmilla on kahvinkeittimet? Kaunis esine kuitenkin. Applikoituja kuvioita päällä. Naisen silmälasien takaa pilkahtaa pieni hymy. Onko se voittajan hymy?

   Kielletyn hedelmän nälkää

   MIIA: - Onpa täällä täyttä. Voisimme tietysti jo lähteä koko messualueelta ja juoda kahvit kaupungilla.

   RAISA: - Ei tämä haittaa. Minä kun en vielä lähde minnekään. Menen taas tarkkailemaan sitä naista, kun olen hieman huoahtanut.

   MIIA: - Särkeekö päätäsi vai miksi nielaisit tuon pillerin?

   RAISA: - Tämä on vain rauhoittavaa. Jouduin ottamaan näitä eilenkin. Olen aivan hermona ja kuolemaisillani surusta ja raivosta.

   MIIA: (tarkastelee pilleripurkkia) - Nämähän ovat hyvin vahvoja? Oikein reseptilääkkeitä. Älä vain ota vahingossa liikaa.

   RAISA: - Olen kerännyt näitä jo pari purkillista lääkäriltä pidemmän aikaa. Niille saattaa pian tulla käyttöä. Ne tainnuttavat vaikka härän, sanoi lääkärikin. Kyllä minä tiedän mitä teen. Älä yhtään huolehdi. Jos jollekulle koittaa lähitulevaisuudessa lähdön hetki, se on niin määrättyä. Kohtaloa.

   MIIA: (säikähtäneenä) - Mutta ihminen ei vain itse saisi jouduttaa sitä lähtöä. Ei mikään asia voi olla niin raskas, ettei siitä ajan mittaan selviäisi. Aika parantaa ja...

   RAISA: - Ei se aika mitään paranna. Kertyy vain yhä enemmän tuskaa ja katkeruutta.

   MIIA: - Katkeruuskaan ei auta mitään. Sillä vahingoittaa vain itseään. Sanotaan, että kauheinta maailmassa ovat katkerat silmät.

   RAISA: (kurkottautuen Miiaa kohti) - Katso nyt minun silmiäni. Vihertävät ja ruskeita pilkkuja. Ennen niin veikeät. Sanoivat niitä kissan silmiksi. Nauravat viiruina. Ovatko ne nyt katkerat?

   MIIA: - Ehkä jonkin verran. Ainakin surulliset ja vihaiset. Etkö millään voisi päästä irti niistä negatiivisista tunteistasi? Kuinka kauan siitä on, kun mies päätti jättää sinut?

   RAISA: - Hän on heilunut kahden vaiheilla kaiken aikaa, mutta kuukausi sitten hän antoi ymmärtää, että nähtävästi on parasta, että lopetamme suhteemme. Aikoo kai keskittyä virittelemään uutta elämää Arjan kanssa. Tekevät kuulemma matkojakin yhdessä.

   MIIA: - Ai Arjako hänen nimensä on?

   RAISA: - Niin ja mies on Antti. Se minun rakas, rakas mieheni. En voi luopua hänestä ikinä. Ennemmin vaikka...

   MIIA: - Siitähän on niin kovin lyhyt aika, joten on aivan luonnollista, että se vielä koskee. Ja kovasti. Sinun täytyisi vain hyväksyä tosiasiat ja ryhtyä puuhaamaan jotakin muuta. Ruvetaan käymään teatterissa ja konserteissa. Lenkkeillään ja tehdään vaikka pieniä matkojakin. Minulla on todella hyvä auto.

   RAISA: - Olisiko sinulla aikaa sellaiseen? Kun sinulla on se mies ja lapsia.

   MIIA: - Voin minä sen verran irrottautua perheestäni. Lapset ovat jo niin suuria ja Martti auttaa mielellään. Minä oikein kaipaan uusia elämyksiä ja ympyröitä sen kaksinkertaisen työtaakan lomassa.

   RAISA: - Luulin, että viihdyt toimeliaana virkaäitinä.

   MIIA: - Niinhän minä viihdynkin, ja totta kai rakastan perhettäni yli kaiken, mutta vaihtelu virkistää. Ja tällä tavalla voisin auttaa sinuakin toipumaan kaipauksestasi. Olen minäkin sellaista kokenut. Kauan sitten.

   RAISA: (kiinnostuneena) - Niinkö? En tiennytkään, vaikka vastahan olemme tunteneet toisemme niin lyhyen aikaa. Onko sinullakin ollut vastaavia kokemuksia?

   MIIA: - Oli kauan sitten. Yli kaksikymmentä vuotta sitten. Asetelma oli vain sellainen, että olin päättömästi rakastunut naimisissa olevaan mieheen. Hän oli jonkin verran minua vanhempi ja kolmen lapsen isä.

   RAISA: - En tiennytkään, että se sinun Marttisi on eronnut.

   MIIA: - Ei se mies tämä Martti ollutkaan. Aivan toinen, yksi Pekka. Tapasimme sattumalta erään työmatkan puitteissa. Siinä silmänräpäyksessä sytytti. Se oli heti menoa. Samalla matkalla päädyimme jo sänkyyn. Kaikki synkkasi. Oli todellista imua. Tai ainakin luulin niin.

   RAISA: - Eikö hän kertonut olevansa naimisissa? Niinhän ne roistot yleensä saavat tytöt pauloihinsa. Salaavat aviosäätynsä. Nuljakkeet.

   MIIA: - Ei toki, Pekka ei ollut sellainen. Hän ilmaisi heti kättelyssä, että hän on sitoutunut. Hänellä oli sormus ja kaikki. Näytti minulle perhepotrettiakin. Reilu mies.

   RAISA: - Miksi sitten retkahdit häneen, kun asia oli noin hankala?

   MIIA: - Se hullu lempi vei. En uskonut selvää puhetta enkä varoitusta. Luulin kai, että voisin hänet sittenkin voittaa omakseni. Olin oikeastaan varma, että mikään ei voisi olla esteenä rakkaudellemme ja liitollemme. Lapset tietysti hoidettaisiin ja maksut. Hän oli varakas enkä minäkään mikään tyhjätasku ollut, en silloin nuorenakaan. Hyvä koulutus ja työpaikka.

   RAISA: - Mies ei vain jättänyt vaimoaan?

   MIIA: - Ei sitten mistään hinnasta. Vaikka olimme hulluina rakkaudesta ja kaikki pelasi mahdottoman hyvin, hän vain tiukasti väitti, että hänen avioliittoaan ei mikään horjuttaisi. Luvattu mikä luvattu. Papin edessä. Vihkivaloja ei saa rikkoa.

   RAISA: - Saipa sentään olla toisen naisen kanssa. Onpa se kummallista uskollisuutta ja vihkivalojen kunnioittamista.

   MIIA: - Pekalla oli hyvin korkea moraali ja kristillinen koti. Ei hän olisi voinut tehdä asiasta julkista skandaalia, mutta minkäs tunteille ja sydämelle mahdoit? Voi sitä roikkumista. Olin tulla hulluksi.

   RAISA: - Kuinka kauan sitä kesti?

   MIIA: - Ainakin kolmisen vuotta.

   RAISA: - Tiesikö vaimo teistä?

   MIIA: - Ei tietenkään. Siinä Pekka oli hyvin ehdoton. Ei missään nimessä pihaustakaan kenellekään, ettei asia vuoda. Meidän oli helppo tavata matkoilla, koska teimme niitä niin runsaasti työn merkeissä. Kukaan ei olisi epäillyt mitään. Minä hullu olin vain ehtinyt lörpötellä suhteestani.

   RAISA: - Mitä tapahtui?

   MIIA: - Alkuvaiheessa olin niin riemuissani ja varma yhteisestä tulevaisuudesta, että kerroin asiasta kahdelle ystävättärelleni, sisarelleni, jopa äidilleni. Hän on tosi romanttinen tyyppi, joten odotin saavani häneltä rohkaisua ja vastakaikua.

   RAISA: - Kertoivatko he asiasta edelleen?

   MIIA: - Ei siinä sellaista tapahtunut. Ei siitä tullut mitään julkista juttua, mutta he kaikki, jopa kevytkenkäinen ystävättäreni, olivat jyrkästi sitä mieltä, että minun on viisainta katkaista se muka-suhde mahdollisimman pian. He olivat kaikki absoluuttisen varmoja, ettei romanssista kehkeydy mitään vakavampaa. Mies ei takuulla jätä vaimoaan. Ei yleensäkään kukaan uskollinen, reilu, suomalainen mies tee niin. Rakastava perheenisä. Ei ainakaan siihen aikaan.

   RAISA: (haikeasti) - Sattuuhan niitä eroamisia. Tiedän vaikka kuinka monta tapausta.

   MIIA: - Niin, mutta ne ovat poikkeuksia, ja tietenkin silloin, jos vaimo heittää miehen ulos pesästä. Mies se pitelee kiinni oven pienasta eikä poistu kuin poliisin kantamana. Ei halua rikkoa perhettä eikä onnellista avioliittoaan.

   RAISA: - Onpas sitä toisenlaisiakin kertomuksia. Mies jättää kaiken suuren rakkautensa vuoksi.

   MIIA: - Minun tapauksessani niin ei kuitenkaan käynyt.

   RAISA: - Pekkako se katkaisi suhteenne?

   MIIA: - Ei vaan minä itse.

   RAISA: - Kuinka pystyit siihen? Kuinka saatoit luopua rakkaastasi?

   MIIA: - Ei se helppoa ollut. Se oli yhtä helvettiä. Tulin vain siihen tulokseen, että on parasta ottaa lusikka kauniiseen käteen ja sanoa hyvästit. Halusin suhteestani jotakin enempää. En jaksanut jäädä odottamaan ja roikkumaan epämääräisiksi ajoiksi. Pekka soitti, kun hänelle sopi. Useimmiten ei sopinut. Perumista, lykkäämistä, lupailua, ja taas raskaita pettymyksiä.

   RAISA: - Se kyllä vaati sinulta mahdottomasti sisua, että pystyit tekemään tuollaisen radikaalin, moraalisen päätöksen.

   MIIA: - Ei minua niinkään moraali auttanut. En minä uskonut, että sellainen menisi rakkauden edelle.

   RAISA: - Mikä sinua sitten auttoi ratkaisussasi?

   MIIA: - Yksinkertaisesti vain se, etten voinut panostaa koko tulevaisuuttani ja mielenrauhaani häneen. Olin aivan rikkirevitty sinä vappuna, jolloin ilmoitin Pekalle, että se on ohi nyt.

   RAISA: - Miten mies sen otti?

   MIIA: - Hän yritti ylipuhua minut. Vakuutteli rakkauttaan. Ihmetteli, miksi ehdoin tahdoin lopettaisimme hyvän ja hänen kannaltaan toimivan suhteen. Vakuutteli, että voimme kaikessa rauhassa jatkaa tapailemistamme, jopa useuttaa sitä, mutta eroon hän ei aikonut suostua.

   RAISA: - Ja sinä et vain taipunut?

   MIIA: - En niin millään. Niinkin suuren uhrauksen hän lupasi tehdä, että järjestäisi minulle vapunpäivänä peräti kahden tunnin pituisen audienssin jossakin motellissa. Ensin hänen täytyisi tietysti kunnialla hoitaa alta pois perinteellinen vappulounas perheen ja appivanhempien kanssa sekä sen jälkeen pitkät kävelylenkit kaduilla ilmapallojen seurassa. Yksi ilmapallo koko mies.

   RAISA: - Voi sinua raukkaa. Ei se toisen naisenkaan osa niin herkkua ole.

   MIIA: - Ei olekaan. Pekka soitteli minulle harvenevaan tahtiin puolen vuoden ajan, mutta sillä välillä oli jo ehtinyt tapahtua muuta ratkaisevaa.

   RAISA: - Mitä niin?

   MIIA: - Parin kuukauden kuluttua saman vuoden juhannuksena serkkutyttö vihittiin Hämeenlinnassa. Olin niin surun murtama vielä silloinkin, etten olisi halunnut lähteä koko häihin, mutta morsian oli vanhempieni kummityttö ja äitini suorastaan raahasi minut sinne. Haukkui, maanitteli ja uhosi, kunnes suostuin. Istuin siellä kuin hautajaisissa. Suruharso vain puuttui. Häämarssikin kuulosti surumarssilta. Monet huomasivat kuinka onneton olin ja yrittivät piristää ja ilahduttaa minua.

   RAISA: - Tapahtuiko häissä jotakin tärkeätä?

   MIIA: - Tosi tärkeätä. Kun istuin synkissä aatoksissani fiikuksen takana, joku nuori mies tuli pyytämään minua tanssiin. En edes katsonut häneen, kun kieltäydyin. Hän ei antanut periksi. Kiskoi minut reippaasti lattialle. Silloin vasta vilkaisin häntä. Mukava ja ystävällinen. Luotettavan tuntuinen. Sulhanen oli kehottanut häntä viihdyttämään minua. Vuoden kuluttua tanssimme sitten omia häitämme. Martti ja minä.

   RAISA: - Voi kun romanttista. Oletko pystynyt unohtamaan Pekan?

   MIIA: - Ei kai häntä tarvitsekaan kokonaan unohtaa. Olihan se tärkeä ja kehittävä kokemus. En minä sitä kadu. Pekka oli todella taitava rakastaja. Sillä alueella hän teki minut fantastisen onnelliseksi. Muu olikin sitten sitä loputonta odottamista ja suremista.

   RAISA: - Et kuitenkaan pysty rakastamaan Marttia samalla tavalla?

   MIIA: - En ehkä samalla tavalla, mutta on monta tapaa rakastaa. Ihan hyviä ja tyydyttäviä tapoja. Minulla on nyt kolme lasta ja rakastan heitäkin, mutta kaikkia kolmea eri tavalla. Heillä on omat toiveensa ja kehitysvaiheensa, ja minä näen heissä hyvin monenlaisia persoonia. Koetan vastata heidän erilaisiin tarpeisiinsa parhaan kykyni mukaan.

   RAISA: - Olet sinä sinnikäs nainen. Ihailen sinua, mutta ei minusta olisi tuollaiseen.

   MIIA: - Kyllä siihen voimat löytyvät. Tee vain päätös, että jätät Antin taaksesi. Niin minullekin alkoi uusi vaihe elämässäni.

   RAISA: - Olisit sinä sen Martin tavannut, vaikka et itse olisi Pekasta eroa tehnytkään.

   MIIA: - Ei se ole niin sanottua. Kaikki tunteeni olisivat olleet kiinni entisessä. En olisi noteerannut Marttia miksikään. Tuskin edes huomannut. Voi myös olla, etten olisi niihin häihin edes lähtenytkään, kun aina piti vahtia puhelinta. Silloin ei vielä ollut  kännyköitä

   .RAISA: - Olit siis vahvasti sidoksissa siihen Pekkaan?

   MIIA: - Niin olinkin. Kuin liimattuna. Jollei hän soittanut, yritin vaartoilla hänen kotinsa tai työpaikkansa lähettyviltä. Minulle riitti pitkäksi aikaa ravintoa, jos näin vain vilauksenkin hänen  miehekkäästä niskastaan tai kaunispiirteisistä kasvoistaan. Seisoin tuntikausia puistossa, kun tiesin hänen tulevan sinne lastensa kanssa.

   RAISA: - Huomasiko hän sinua?

   MIIA: - Ei tietenkään. Olisi raivostunut, jos olisin näyttäytynyt, kun penskat olivat mukana. Taikka vaimo. Salainen rakkaus salaisessa puutarhassa. Joskus ihmettelin, oliko sitä suurta rakkautta olemassakaan muualla kuin minun mielikuvituksessani.

   RAISA: - Sen vaan tiedän, että Antista en voi luopua enkä halua. En pysty siihen.

   MIIA: - Et ole vielä edes yrittänytkään. Jatkaa elämääsi ja odottaa, mitä kohtalo kohdallesi tuo. Ehkä jotakin vielä parempaa.

   RAISA: - Onko Martti sinulle jotakin parempaa kuin Pekka? Uskallatko vastata siihen rehellisesti edes itsellesi?

   MIIA: (miettien) - Jossakin kohdassa huonompaa, jossakin taas parempaa. Hän on ainakin luotettava. Meillä on hyvä olla yhdessä. Viihdymme toistemme seurassa. Ei ehkä aivan hulvattomana leiskuvaa intohimoa, mutta miellyttävää kuitenkin. Kaikkea ei voi saada. Onhan asunnoissa ja työpaikoissakin osattava tinkiä ja arvioida, millainen on kokonaisuus ja yleistunnelma. Painottuuko elämä positiivisen vai negatiivisen puolelle.

   Naiset lähtevät taas näyttelytiloihin. Raisa tuijottamaan halkio-akkaa ja Miia samalle osastolle valitsemaan itselleen joitakin keittoastioita.

   Sisukkaita suunnitelmia  

   MIIA: - Hei Raisa, vieläkö sinä täällä nökötät? Ja näin lähellä. Mennään sentään kauemmaksi.

   RAISA: (seisoo vain itsepäisesti paikallaan) - Minne minä lähtisin? Antti saattaa tulla käymään. Haluaisin nähdä hänestä edes vilauksen.

   MIIA: - Miksi kidutat itseäsi tuolla tavalla. Johan se on aivan masokistista.

   RAISA: - En voi sille mitään. Olen kuin noiduttu. En koskaan voi luopua hänestä. Kuinka yksi akan tekele voi olla niin suuren onnen esteenä?

   MIIA: - Miehiin ei saisi takertua kuin iilimato. He kokevat sen ahdistavaksi ja oikein sinnillä yrittävät irtaantua.

   RAISA: - Kai minulla on oikeus odottaa ja vaatia, että rakastamani mies pysyy minun luonani?

   MIIA: - Kenties Antti ajattelee toisella tavalla. Ehkä hän on kokenut, että Arja vastaa paremmin hänen tarpeitaan ja unelmiaan.

   RAISA: - Ihraunelma. Käkkäräunelma. Halkiounelma. Hyi hitto.

   MIIA: - Koeta nyt rauhoittua. Lähdetään kaupungille. Käyn vain ensin kotona. Mennään sitten vaikka elokuviin. Kinossa menee se romanttinen...

   RAISA: - Kiusallasiko sinä paasaat minulle romantiikasta? En vältä muitten lemmenseikkailuista. Omissani on minulle kylliksi. Pitää miettiä, miten ratkaisen tämän ongelman.

   MIIA: - Onko siinä siis vielä sittenkin jotakin toivoa? Eikö Antti olekaan tehnyt lopullista päätöstä?

   RAISA: - Se luulee tehneensä, mutta ainahan voi sattua jotakin odottamatonta. Jotakin voi tulla väliin.

   MIIA: - Mitä ihmettä sitten?

   RAISA: - Esimerkiksi sairaus tai onnettomuus.

   MIIA: (kauhistuneena) - Sepä vasta sairasta olisi, että alkaisit toivotella kilpailijattarellesi jotakin tautia tai tapaturmaa. Ei sellaista saa tehdä.

   RAISA: - Ehkä ei, mutta en voi olla ajattelematta, että jos Arja olisi poissa tieltä, Antti kääntyisi taas minun puoleeni.

   MIIA: - Ei sekään ole ihan varmaa. Voihan olla, että hänellä on joku muukin kiikarissa. Toisin sanoen, jos Arjalle tapahtuisi jotakin, sinä et sittenkään olisi ykkössijalla uuden rakastetun valinnassa.

   RAISA: - Kuinka voit puhua noin julmasti ja ymmärtämättömästi?

   MIIA: - Yritän vain valottaa asian muitakin puolia. Ei kaikki ole niin itsestään selvää eikä etene suoraviivaisesti. Johan Antti on jo yhden kerran aikaisemminkin valinnut jonkun muun kuin sinut. Tämän Arjan.

   RAISA: - Väitätkö, että Antti ei rakasta minua?

   MIIA: - Ehkä rakastaakin, mutta ei yhtä kiihkeästi kuin sinä häntä. Luultavasti toisella tavalla.

   RAISA: - Aina voi sentään toivoa, että tapahtuu muutos.

   MIIA: - Sen varaan ei kannata panostaa. Liian epävarmaa. Jos minä olisin jäänyt odottamaan Pekan tunteitten muuttumista, odottaisin yhä tänä päivänä. Turhaan, sillä tietämäni mukaan Pekka on yhä naimisissa saman puolisonsa kanssa. Vaimo on pirteä ja elossa. Enkä myöskään olisi päässyt aloittamaan yhteiselämää Martin kanssa. Ja saanut kolmea ihanaa vekaraa. Täysipainoista perhe-elämää.

   RAISA: - Jospa en jäisikään vain passiivisesti odottamaan, mitä kohtalo aikoo ja tuo tullessaan? Entäpä jos kohtaloa voisi hieman avittaa oikeaan suuntaan? Mitäs siitä sanot?

   MIIA: (katsoen epäröivästi Raisaa) - Mitä oikein tarkoitat? En ymmärrä.

   RAISA: - Älä kerro kenellekään, mutta onnettomuuksia voi melko helposti järjestää.

   MIIA: - Ei se niin helppoa ole. Kyllä poliisi ne selvittää rikoksiksi. Tapon yrityksiksi tai jopa murhiksi.

   RAISA: - Älä tuommoisia puhu. Ei toki poliisia tähän. Voihan sitä suunnitella ja kuvitella. Eihän sitä ole pakko toteuttaa.

   MIIA: - Sanon nyt vain tämän yhden kerran ja vakavasti. Älä totisesti kuvittele äläkä suunnittele mitään kauheuksia. Sellaisilla on taipumus toteutua. Älä anna pikkusormea pirulle. Mennään pois. Tule Raisa!

   RAISA: (mietteliäänä) - Katsopa tuota imelänpunista mukia tuossa halkio-akan nenän edessä. Siinä lukee ÄIDIN KUPPI. Hän lorauttelee siihen kahvia vähän päästä termospullosta. Entä jos minä lorauttaisin sekaan jotakin muuta? Erittäin rauhoittavaa ja unettavaa?

   MIIA: (tarttuu kauhistuneena Raisan käsivarteen) - Tule heti pois. Lähdetään ulos. Nyt, heti paikalla!

   Miia vetää vastustelevaa Raisaa mukanaan.

   Ratkaisuyrityksiä

   Raisa ja Miia tapaavat käsityöpöydän lähettyvillä seuraavana päivänä.

   MIIA: - Tervehdys Raisa. Täälläkö sinä taas olet?

   RAISA: - Täälläpä hyvinkin. Mistä arvasit?

   MIIA: - Soittelin joka paikkaan. Kotiisi ja työhön, ja kun en tavoittanut sinua, päätin yrittää täältä.

   RAISA: - Tulin jo varhain, että sain hyvän paikan.

   MIIA: - Mikä teatteri tämä on? Etkö todella pelkää, että Arja taikka joku hänen tuttavansa huomaa, että olet täällä kytiksellä joka päivä?

   RAISA: - Siitä pidän kyllä huolen, etteivät huomaa. Olen vaihtanut huivia ja hattua monta kertaa. Välillä pitänyt auringonlaseja, välillä huppua. Kahta erilaista jakkua, jotka ovat minulla täällä kassissa. Eivät he huomaa. Heillä on täysi touhu sen myyntipöytänsä kanssa. Että jaksavatkin seistä tuolla kaiken päivää.

   MIIA: - Jää sitten tähän jököttämään, uppiniskainen naisenvahti. Minä kyllä lähden. On minulla parempaakin tekemistä kuin vahdata yhtä naisihmistä. Täytyisi sinunkin osata hävitä kunnialla.

   RAISA: - Minä kun en aio hävitä. Ei sinne päinkään. Jääpä katsomaan, mitä pian tapahtuu. Kuka silloin on häviäjä?

   MIIA: (huolestuneena) - Mitä sinä nyt olet keksinyt? Ethän vain tee mitään typerää?

   RAISA: - Tein jo. Katsohan tuota mukia pöydän reunalla. Arja on kai unohtanut Äidin kuppinsa kotiin, koska kaatelee kahviansa tuohon pieneen pahvimukiin. Tuohon, jossa törröttää muovilusikka.

   MIIA: - Kyllähän minä sen näen. Entä sitten?

   RAISA: - Kävelin siitä äsken ohi. Siinä oli kahvia, vieläpä kermaa. Mokomakin läskimöykky. Sitten...En sano sitä ääneen, mutta arvaat kai, koska puhuimme siitä eilen?

   MIIA: - Älä kauhistus. Et kai sinä pannut...?

   RAISA: - Hys, ole hiljaa. Katsotaan nyt mitä tapahtuu.

   MIIA: (aikoen lähteä pöytää kohti) - Minä, minä menen ja varoitan...

   RAISA: - Seis. Sinä et mene minnekään. Ethän voi olla varma, vaikka huiputtaisin sinua. Teet vain itsesi naurunalaiseksi. Hei, katsopas kuka tuli.

   Miia pysähtyy. Joku mies oli tullut pöydän luokse ja puhuttelee Arjaa.

   RAISA: (alentaen ääntään) - Katso nyt. Se on Antti, minun Anttini. Tulee tietysti auttamaan sitä armastaan. Aina oli ennenkin palvelemassa ja kuskaamassa naikkosta milloin sinne ja milloin tänne, vaikka oli sovittu asioiden hoidosta minun kanssani. Hävytön nynny.

   Miia on aivan jäykistynyt. Ihmisiä vaeltaa edestakaisin. Iloista puheensorinaa. Kovaääninen pauhaa. Lupaillaan edullisesti ja takuuvarmasti kaikkea. Mies hymyilee Arjalle ja asettaa kevyesti käsivartensa tämän hartioitten ympärille. Nainen hymyilee vastaan ja sanoo jotakin. Mies kumartuu lähemmäksi kuuntelemaan. Arjan suu on melkein miehen korvassa kiinni.

   RAISA: - Katso nyt sitä rietasta. Lähentelee minun Anttiani ja yrittää vietellä sen.

   MIIA: - Kovin on viattoman näköistä viettely-yritykseksi.

   RAISA: - Niin onkin ja sekin harmittaa. Mokoma tohelo pääsee voitolle, vaikka ei osaa edes miestä hurmata.

   MIIA: - Kai hän on sen miehen jotenkin hurmannut, kun kerran...

   RAISA: - Nyt se pyytää kahvia. Antti ojentaa kätensä ja ottaa mukin. Voi taivas. Se kaatui ja putosi. Heppoinen muki. Senkin mämmikoura. Koko elintärkeä annos valui lattialle.

   MIIA: - Ooh, mikä onni. Voi mitä nyt?

   Arja on lyyhistymäisillään maahan, mutta mies ehtii ottaa hänet syliinsä. Ihmiset ovat pelästyneitä ja soittavat kiireesti hälytysnumeroon. Antti pitää tajutonta naista käsivarsillaan ja huutaa hätääntyneenä.

   ANTTI: - Apua. Hakekaa lääkäri. Auttakaa. Rakas vaimoni on pyörtynyt!

   RAISA: - On se nyt huolestunut. Mikä sille halkio-akalle tuli? Eihän se ehtinyt sitä kahvia edes maistaa.

   Ensiapuihmisiä ryntää paikalle. Tutkivat Arjaa ja toteavat:

 - Ei hätää. Rouva on vain pyörtynyt. Täällä on niin kuumaa ja huono ilmanvaihto. Nyt hän alkaa jo toipua. Viemme hänet tuonne raittiiseen ilmaan. Tekö olette hänen miehensä?

   Antti nyökkää ja lähtee mukaan. Kävelee kiireisin askelin paarien vieressä ja pitää Arjaa kädestä. Kumartuu vähän päästä puhelemaan hänelle. Kulkee ihan Raisan ja Miian ohi, mutta ei edes huomaa heitä. Katse seuraa koko ajan huolestuneena paareilla makaavan ilmeitä.

   RAISA: - Siitä vaan. Senkin sika.

   MIIA: - En ymmärrä. Antti kutsui Arjaa vaimokseen. Vastahan hän kuukausi sitten ilmoitti jättävänsä sinut? Miten ihmeessä he ovat naimisiin ehtineet?

   RAISA: (hieman nolona) - Naimisissahan he ovatkin ja ovat olleet melkein kolmekymmentä vuotta. Kaksi tytärtä, kolme lastenlasta ja neljäs tulossa.

   MIIA: - Sinä, sinä siis olet se TOINEN nainen?

   RAISA: - Niin, toinen avioliiton mukaan, mutta ensimmäinen rakkauden ja tunteitten ja sydämen mukaan.

   MIIA: (hieman ivallisesti) - Eipä se siltä juuri äsken näyttänyt. Miespä taitaa olla varsin kiintynyt vaimoonsa. Kuinka kauan sinä olet Antin kanssa seurustellut?    

   RAISA: (varovaisesti) - Olen ollut rakastunut häneen jo kymmenkunta pitkää vuotta. Olemme samalla työpaikalla.

   MIIA: - Kuinka monta vuotta olette olleet intiimisuhteessa?

   RAISA: (hiukan häpeillen) - Noo, miten sen ottaa. Emme ole vielä päässeet siihen vaiheeseen. Hän juttelee aina niin mukavia minun kanssani, ja kerran firman pikkujoulussa hän tanssitti minua jopa neljä kertaa. Kehui tanssitaitoani ja suuteli minua poskelle. Oli kyllä hieman humalassa.

   MIIA: (aivan äimänä) - Ettekö ole edes olleet sängyssä? Pelkkää juttelua ja ihastumista sinun taholtasi? Oletko enää täysjärkinenkään? Aikuinen nainen. Mitä ihmettä sinä oikein tarkoitit, kun kerroit, että Antti oli kuukausi sitten ilmoittanut jättävänsä sinut?

   RAISA: (harmistuneena) - Olin pyytänyt häntä luokseni kylään. Vihdoinkin rohkenin niin tehdä kymmenen vuoden odottamisen jälkeen.

   MIIA: - Mitä hän vastasi?

   RAISA: - Hän toljotti minua kummissaan, aivan kuin hän ei olisi ymmärtänyt selvää suomea. Sen jälkeen hän vain kiitteli, mumisi jotakin eikä tullut, vaikka odotin koko illan ja yön. Seisoin ikkunan ääressä röyhelöisessä, vaaleanpunaisessa yöpaidassani. Mutta hän ei tullut. Siitä päättelin, että hän oli minulle petollinen ja aikoi palata vaimonsa tykö.

   MIIA: (säälien) - Kyllä sinun nyt pitäisi tarkistaa käsityksiäsi. Saisinko antaa sinulle yhden hyvän neuvon?

   RAISA: - Niin, mikä se on? Tehokasta lemmenjuomaa katalalle sulholleni vai?

   MIIA: - Ei kun päinvastoin. Mielestäni sinun olisi syytä hakeutua ammattiauttajan puheille, jotta pääsisit irti pakkomielteestäsi ja turhista pilvilinnoistasi.

   RAISA: (kiukkuisena) - Kuvitteletko, että muka annan periksi? On minulla vielä toivoa, koska kuulemani mukaan Antilla ja Arjalla on kysymyksessä vain pelkkä yhtiökumppanuus. Siis sellainen viileä työtoveruus. Ei siinä takuulla mikään halkio houkuttele. Siitä panen pääni pantiksi.

  VI  YSTÄVÄNPÄIVÄKORTTI

          1.    

          11.2.1995        

   Hei, Esko Hyrkkö! Sain osoitteesi Kaarinalta. Minun nimeni on Pirkko Leinonen ja osoitteeni on:...Kuopio. Hyvää ystävänpäivää vain  Sinulle, vaikka et tunnekaan minua. Kortissa näet kaksi lasta punaisen sateensuojan alla pehmeässä lumisateessa. Söpöt siniset ja keltaiset kumisaappaat vilkkuvat varjon alta. Yhtä tuntemattomia olemme mekin vielä toisillemme.

   Ystävällisesti   Pirkko L.  

          2.  

          Helmikuu 1995          

   Hei, Esko! Kiitos kirjeestäsi ja siitä tarkistavasta puhelinsoitostasi. Kiva kun uskalsit vastata tähän outoon yhteydenottoon. Hämmästyin, kun lähetit jopa kuvan itsestäsi. Tosin kaksikymmentä kirjastonhoitajaa joillakin kursseilla suuren hotellin edessä. Musta ja epäselvä. Pyysit minua arvaamaan, kuka heistä olet sinä.

   Naisia on viisitoista, siispä joudun arvuuttelemaan vain seitsemästä upeasta uroosta. Veikkaisin, että toinen vasemmalta takarivissä taikka laitimmainen eturivissä oikealla. Keskikokoinen ja musta pipo otsalla. Jotenkin salaperäisen näköinen. No sehän sopii Skorpionille.

   Näin paljon jo tiedämme toisistamme. Onpa lupaavaa. Lähetän sinulle kuvan itsestäni, kunhan olen sen vaikean valinnan saanut suoritetuksi. Mahdollisimman edullinen otos, ei sentään leikkikehäajoiltani. Niissä olen todella suloinen, suu mutrussa ja pörröinen angoralakki kallellaan.

   Jos sittenkin toimitan sinulle ryhmäkuvan Puijonniemen yläasteen opettajista ja muusta henkilökunnasta. Siinä sinulle purtavaa etsiä minua lähes 40 ihmisen joukosta, mutta minäpä en olekaan salaperäinen vaan avoin ja itseäni ilmaiseva, joten valokuvat tulevat olemaan sen mukaiset.

   Oli mainio yhteensattuma, että heti tuttavuutemme alussa aloit puhua T. K:n lehtiartikkelista. Hain sen käsiini kirjastosta. Sama herra keskusteli kyseisestä aiheesta eilen illalla TV:ssä, ja eräs ystäväni soitti minulle varta vasten ja kehotti katsomaan ohjelmaa. Teemana oli se tuttu mutta silti niin vaikeasti toteutettava ajatus, että ihmisen on opittava kuuntelemaan sisintään. Todella kaikkein sisintään eikä vain myötäilemään toisten makua ja mielipiteitä.

   Yllä olevaa ohjetta olen viime aikoina yrittänyt noudattaa. Huomaa: tämä täysin kasvatukseni vastainen ja älytön yhteydenottoni herra Skorpioniin. Ohjelmassa käsiteltiin myös ruumiin ja hengen suhdetta toisiinsa. Usein painotetaan liian yksipuolisesti henkisen puolen tärkeyttä. Holtittomasti yliarvioidaan sitä. Kuitenkin olen jostakin lukenut, että ihmisen pitäisi tyytyä pysymään tikkaitten alimmalla portaalla, kunnes todella vilpittömästi tuntee halua päästä seuraavalle. Toisin sanoen on kypsä ottamaan askeleen ylöspäin.

   Ihmiset hurskaasti kuvittelevat olevansa parempia kuin ovat ja lentävät ylimmälle puolalle, vaikka siivet eivät alkuunkaan kanna ja mieli mataa paljon alemmalla tasolla. Halajaa aistillisia nautintoja ja tuntee olevansa jollakin tavalla elämättömässä tilassa. Kunkin on kai uskallettava elää raadollinen ihmisen roolinsa läpi, ennen kuin on valmis henkiolennoksi. Tietysti päämäärä pitääkin asettaa korkealle, joten ei toki ole syytä heittäytyä rypemään joka kuralätäkössä eikä esimerkiksi itsepintaisesti yritä toteuttaa itseään pankkirosvona.

   En ole kovin paljon kirjoitellut kirjeitä. Puhua pulputtanut sen sijaan ja runsaasti. Tunnen itseni jotensakin kömpelöksi näissä yritelmissäni. Edessäni leijuu mielikuva suuresta joutsenesta, joka polkee ja vispaa vimmatusti vedenpinnan kuohuja leveillä lattajaloillaan saadakseen ilmaa mahtavien siipiensä alle.

   Juuri kun jokainen olisi valmis vannomaan, ettei tuo möhkäle ikinä pääse irtoamaan pärskeistään, sen raskas valkoinen ruho yhtäkkiä kohoaakin korkeuksiin, ja sinitaivasta vasten näemme uljaan, valkean linnun kaartavan kohti kaukomaita.

   Ehkä mekin matkaamme kohti antoisan kirjeystävyyden eksoottisia näkymiä.

   Näin toivoo   Pirkko

          3.

          Maaliskuu 1995

   Hei, Laulajapoika!

   Ai olet sitä mieltä, että meidän on ryhdyttävä käyttämään salanimiä. Koska olet innokas kuoromies, valitsit itsellesi tyyliisi sopivan nimen. Minä ehkä voisin olla Runotyttö, koska olen intohimoisen kiinnostunut kirjallisuudesta ja vedän oikein sen alan keskustelupiiriä täkäläisessä kansalaisopistossa. Siispä: Saanko esitellä? Laulajapoika ja Runotyttö. Toivotan teille oikein rattoisia hetkiä kirjeittenne parissa.

   Kiitokset muuten virkistävästä ja villinpuoleisesta tekstistäsi. Kun huomasin, että palautit valokuvani, luulin ensin, että et kelpuuttanut niitä. Niinhän sitä kustantajakin palauttaa runokäsikirjoituksen luottamuksesta kiittävin ja lohduttavin tervehdyksin.

   Sitten saitkin oikein plus-pisteitä tästä hienotunteisuudestasi. Minulle ei välähtänyt mieleenikään pyytää kuviani takaisin. Olen kai hieman kokematon kirjeenvaihdosta tuiki tuntemattoman kanssa. Annas olla siinä tilanteessa kun on jo viidestoista kirjekaveri menossa. Silloin tunnen paremmin pelin säännöt ja koukerot.

   Siinä ryhmäkuvassasi olet tosiaan se eturivin poika. Sen verran vain erehdyin, että se musta esine otsallasi ei olekaan myssy vaan otsatukkasi. Kas kun noin väärin tulkitsin. Lähettämissäsi, myöskin kopiokoneella otetuissa henkilökuvissa, näytät poikamaiselta ja aika arvoitukselliselta. Joka kuvassa vähän erilaiselta. En osaa oikein hahmottaa sinua. Ehkä sinuun kätkeytyy useita eri persoonia?

   Tunnen kaipaavani jotakin uutta, uusia ulottuvuuksia, uusia haasteita. Minun on aivan pakko liikkua, etsiä, siirtyä etapilta toiselle. Silläkin uhalla että joutuisin kiertämään kehää, ja taas ovat samat maisemat edessä. Jonkin uuden asian tai ihmisen löytäminen tuottaa minulle sanomatonta iloa ja mielihyvää. Saan niistä ravintoa ja pystyn ehkä paremmin ja rikkaammin toteuttamaan omaa elämänpolkuani. Siksi siirryn kuppikunnasta toiseen, tasolta toiselle, ajatusrakennelmasta ja uskonkäsityksestä toiseen.

   Mihinkään en halua pesiytyä. En uskalla rakentaa pysyvää majaa Ilmestysvuorelle. Olen nähtävästi ainainen paimentolainen sielunmaisemassani. Omasta mielestäni etsintäni ei silti ole levotonta eikä hermostunutta vellomista.

   Moi   Runotyttö

          4.

          Maaliskuu 1995  

   Hei, Tipoteeraaja!

   Tunnen oloni jotensakin hämmentyneeksi. Kuin Liisa Ihmemaassa. Aika avuton ja huono arvaamaan. En erota pipoa otsatukasta. En myöskään huomannut ruusuketta siinä strategisessa paikassa, urheilupuserosi liepeessä. En pysty edes kehotuksestasi lukemaan mitään rivien välistä. Hyvä kun tajuan painettuakaan pränttiä.  

   Sitten vielä nämä hankalat tipoteerausyritykset. Tuijotin tyhjyyteen ja ajattelin raapustaa joka kohtaan että ”blanko”, tyhjä. Entä jos reputan tämän testin? Täytyy nähtävästi anoa pääsyä uusintakokeeseen. En kuitenkaan halua, että pidät minua tyhjä-aivoisena ja tyhjätunteisena joten tässä jotakin tuotosta (jälkimmäinen sana on aina minun vastineeni):

   avaruus -  suppeus     leikki - kehä      mies  -  nainen

   kieli   -  kuva        runo   - tunne     ratsu -  ritari

   ruma    -  kaunis      lesbo  - vaimo     raha  -  siunaus

   rakkaus -  erotiikka   tanssi - ilo       kirja -  tieto

   Monet asiat vaativat harjoitusta. Tuntuu oikeastaan hyvältä ja terveelliseltä, että kokee olevansa sekava ja epävarma. Pärjään yleensä muuten kohtalaisen hyvin tavallisessa elämänpiirissä. Ai kun kerran kysyit, olen 162 cm pitkä tai lyhyt. Paino saa mennä salatieteen puolelle. Ruskea, taipuisa, puolipitkä tukka ja kellanvihreät silmät kuin kissalla.

   Viime kirjeesi jälkeen on ollut tunne, että tavallaan leikimme, pelaamme. Ihan hyvässä mielessä. Lapsikin oppii leikkimällä. Samoin kissanpentu hiiren pyydystämistä lankakerän avulla. En tarkoita tällä kissa-hiiri-asetelmalla mitään, ellen sitten ihan freudilaisittain. Alitajuntahan on mahtava tiedon lähde unissa, puhelipsahduksissa jne.

   On hyvä, että joskus, vaikka harvakseltaankin, voimme puhua puhelimessa. Saa nopeammin palautetta kysymyksiinsä, ja tiedonvälitys on muutenkin sujuvampaa. Siispä kiitokset soitostasi. Halusit tarkennusta siihen kummalliseen yhteydenottooni. Siitä hieman myöhemmin, koska taustaa kyllä riittäisi moniosaiseen teokseen asti.

   Sen verran ehdin kertoa tässä kirjeessä, että minulle tulee silloin tällöin rasittava tunne paikallani junnaamisesta ja että haluaisin oppia jotakin uutta. Siitähän mainitsin jo viime kirjeessänikin. Haluaisin oppia tuntemaan elämän tarkoitusta omalla kohdallani. Suuntaa, tehtävää omalla vaatimattomalla näyttämölläni. Haluaisin saada kontaktia muihin ihmisiin, jotka etsivät, löytävät, hukkaavat ja alkavat taas sisukkaasti alusta. Sellaisia joiden kanssa voisi tuntea, tajuta ja kehittyä.

   En todellakaan tiedä arkitilannettasi. Oletin kuitenkin, että koska vastasit Kaarinan ilmoitukseen, haluat kirjoitella, vaihtaa mielipiteitä, antaa ja myös saada jonkinlaista terapiaa, ja jos tuuli on suotuisa, ehkä jotakin muutakin.

   Jos minä olisin edes tyydyttävässä avioliitossa, en uneksisikaan kirjeystävästä, muusta puhumattakaan. Riittäisi pari kolme hyvää naisystävää, joille voi purkaa ilojaan tai pahaa mieltään. Lisäksi minulla on rikkautena työ, perhe, harrastukset, matkat, pyrkimys henkiseen, jopa hengelliseenkin kehitykseen.

   Senkin tähden tällainen pelkkä kirjeenvaihtokin on jo hyödyllistä, tärkeää, paljastavaa, ja siksi myös pelottavaa. Puhelimessa jo mainitsin niistä useista portaista, kerroksista, looseista ja pilttuista, joissa elän. Mehän voimme pitää tätä kirjeenvaihtoamme vain jonkinlaisena koulutusareenana itsellemme. Se on jo fantastista, mutta siihen voi ymppäytyä muutakin?

   Nyt on pakko rientää työn pariin.

   Heippa sanoo

   Runotyttö

          5.

          Maaliskuu 1995

   Tervehdys, Sinä Vaikeasti Hahmotettava!

   Olisipa mukavaa, jos voisin sanoa, että kirjeesi ilahdutti minua. Mitä vielä. Kun olin kumonnut kirjekuoren sisällön työpöydälleni, harmistuin. Kas kun et lähettänyt itsestäsi palapeliä, jossa on niin pienet osaset, että Sakari ja minä olisimme saaneet viettää kokonaisen viikon sen kokoamisessa.

   Irrotin varovaisesti niitit pienestä paperinipusta ja pidin kuvaa tietysti väärinpäin. Ehdin jo hätääntyä. En tunnista kyseistä ruumiinosaa. Olisihan ollut noloa, jos olisin sinulle ensin arvaillut puolisenkymmentä. Jotakin mustaa karvaa? Sitten käänsin kuvaa ja uskallan nyt sanoa, että  KORVA.

   Sen jälkeen oli tunnelma vähän aikaa kuin olisi ollut tekemisissä kidnappaajan kanssa. Lunnasrahavaatimus vielä puuttuu. Kuvat ovat perin tummia ja läheltä otettuja, koska olet todella napannut ne kopiokoneen avulla. On siinä täytynyt olla kurkottelemista ja vääntelehtimistä. Jospa joku kirjastovirkailijoistasi olisi huomannut nuo punnerrukset.

   Pari helpohkoa otosta, esimerkiksi intohimoinen ALAHUULI. Koska tiesin, että kuvauksen kohteena oli mies, en tietenkään tulkinnut niitä alahuuliksi! Seuraava epämääräinen kuva sattui käteeni oikeinpäin. Silti se oli hieman hätkähdyttävä. Pitkänomainen ja  riippuva. Ai vain NENÄ. Palasistakin päätellen hauskannäköinen kaveri. Eipä uskoisi, että jo puolivälissä kuuttakymmentä. Itse olen aika, hm, paljon nuorempi.

   Enää en uskaltaisi inahtaakaan hahmottamisvaikeuksistani, sillä tietysti lähettäisit minulle julisteen kokoisen kokovartalokuvan, josta jopa se mainittu rusettikin olisi unohtunut pois. Muutenhan se olisi ihan jännittävää ja kiihottavaa, mutta missä minä sitä lahjaa säilyttäisin? Olohuoneen seinälläkö? Sohvan päällä?

   Nyt huomaat, kuinka villitsevä vaikutus sinulla on minuun. Sen vain sanon kaiken tämän tähänastisenkin kieputuksen jälkeen, että JOS me joskus sopisimme tapaamisesta jossakin kahvilassa ja vaikka sinulla olisi tuntomerkkinä punainen neilikka napinlävessä sekä tunnettu päivälehti kainalossa, niin aivan kiusallani kiertelisin ensin kyselemässä kaikilta 20 - 90-vuotiailta miehiltä, olisiko hän mahdollisesti kirjeystäväni. Siinä saisit hahmotusta.

   Huomaan, että joudun pinnistelemään yrittäessäni pärjätä sinulle älyllisesti. Sinä jotenkin piiskaat minua ajattelemaan. Ponnistelemaan, mittelemään voimiani, painiskelemaan. Voi ei! Ei sentään PAINI-sanaa.

   Olen sellainen sanoihin takertuja. Johtuu ehkä ammatistani opettajana. Peruskoulun yläasteella muuten, jollei ole vielä tullut mainittua. Pyrin aina oikomaan väärinkäsityksiä, mutta eikös olekin niin, että oikeinkäsityksissähän ihmisellä vasta kova oikominen on?

   Kyselit, mitä tarkoitin tipoteeraukseni yhdistelmällä: lesbo - vaimo. Selitän ehkä myöhemmin.

   Lupasin selostaa sitä tutustumistamme. Koetan ehtiä, sillä Sakari tulee näillä minuuteilla syömään. Hän ei paljon kerkiä täällä  talostella. Keskikokoisen yrityksen johtoportaassa. Alinomaa matkoilla, mutta pistäytyypä välillä kotonakin. Charmikas kaveri. Myönnettäköön.

   Tammikuun lopulla pari viikkoa ennen tämän vuoden ystävänpäivää ystävättäreni Kaarina soitti ja pyysi minua kanssaan elokuviin. Menimme ja filmi oli todella romanttinen. Lisäksi siinä oli hieman mystiikkaakin, koska kaksi ihmistä, jotka asuivat eri puolilla Amerikkaa, löysivät toisensa hyvin merkillisten sattumien kautta. Se jotenkin kiehtoi minua. He muuten kohtasivat juuri ystävänpäivänä.

   Saattelin Kaarinan hänen kotiovelleen, ja koska meillä oli juttu pahasti kesken, hän pyysi minua ylös iltateelle. Menin ja puhuimme yhä kaikesta salaperäisestä ja siitä, onko olemassa sattumaa vai onko se sittenkin mahdollisesti johdatusta. Silloin Kaarina alkoi kertoa eräästä hänelle ihan äsken sattuneesta kummallisesta tapauksesta.

   Hän oli hakenut jotakin palkkaan liittyvää paperia lipastonsa laatikosta. Haki ja mylläsi. Melkein jo luopui, kun aivan alimmaisena piilossa oli jokin kirjekuori. Ei virallinen, mutta hän otti sen kuitenkin uteliaisuudesta esille. Ihmetteli ja luki. Se oli kolmen vuoden takaista tekstiä, jonka hän oli kokonaan unohtanut. Hän oli...Voi apua, nyt se Sakke tömistää jo eteisessä. Nälkäisenä  kuin susi.

   Hei, R-ö

          6.    

          Huhtikuu 1995

   Tervehdys Kirjekaverille!

   Tänään on valitettavasti erään sangen surullisen tapahtuman vuosipäivä. Tasan kymmenen vuotta sitten sain kuulla kaupungilta, että Sakarilla oli toinen. Ollut jo vuoden. Firman sihteereitä. Olin vaistonnut sen jo kuukausia, Lähinnä siitä, että mies oli aina selin. Oli hän sitten vuoteessa tai puhui minulle eteisessä tai keittiössä. Aina selin tai ainakin puolittain.

   Vuoteessa se ilmeni selvimmin, koska kaikki niin sanottu avioelämä tyrehtyi 0-pisteeseen, tai oikeastaan pakkasen puolelle johtuen kylmistä silmäyksistä ja jäätävästä väistelemisestä. Huomasin lisäksi, että vieras puuterintuoksu astui huoneeseen yhtä jalkaa mieheni kanssa.

    Se siitä. Hän ei vieläkään tiedä, että minä tiedän. Se on kuulemma parhaita keinoja miehen pitelemisessä, että ei ole moksiskaan. Naisen täytyy muistuttaa niitä kolmea apinaa, joista varmaankin olet nähnyt kuvia: yksi peittää käsillään silmänsä, toinen korvansa ja kolmas suunsa. Se puri. Ei siis apina, vaan se keino tepsi. SE sihteeri ainakin on taakse jäänyttä elämää. Miten lienee muitten kanssa?

    Miksi sitten menin tähän liittoon? En käsitä ja vielä selvin päin. En tuntenut itseäni enkä häntä. En tiennyt elämästä mitään. Se oli kai se kohtalo. En aikonut kertoa näistä tunnelmistani, en ainakaan vielä. En halunnut aloittaa sitä tavanomaista ruikutusta: ”Hän ei ymmärrä minua”. Ainakin kaksi suurta virhettä olen elämässäni tehnyt: 1) menin naimisiin ja 2) en ole uskaltanut erota.

   Meillä on kaksi poikaa, joista Jaakko on opettajana Kotkassa.  Vaimon nimi on Sirpa, ja heillä on vielä nimetön poikavauva, jonka työnimenä on Maailman Ihanin Kullannuppu. Toinen poika Janne opiskelee mainosalaa Hesassa. Tukevasti kihloissa. Odottelemme innolla häitä viimeistään ensi vuoden puolella. Et ole kovin paljon kertonut omasta elämäntilanteestasi, enkä tietenkään tahdo udella. Kaikki aikanaan tai ei koskaan.

   Niin se meidän  ”tutustumisemme” Sekin outo sattuma vielä liittyi siihen Kaarinan ja minun leffaan menoon, että normaalisti en olisi ollut vapaana sinä tiistai-iltana, koska minulla olisi ollut se kirjallisuuspiiri kansalaisopistolla. Tällä kertaa se oli kuitenkin peruttu, joten pääsin lähtemään Kaarinan kanssa.

   Siispä Kaarina sai tilaisuuden kertoa siitä samana päivänä laatikon pohjalta sukeltaneesta kirjeestä. Hän oli eronnut viisi vuotta sitten, ja juuri kolme vuotta ennen tätä kirjeen löytymistä hänellä oli menossa sellainen vaihe, että hän todella kaipasi turvallista ja vakinaista miessuhdetta.

   Ystävättäreni tanssasi ravintoloissa, hiihti ja harrasti sukututkimusta. Hän jopa kyseli horoskooppien laatijoilta ja ennustajilta, mistä tuo unelmien sulho olisi löydettävissä. Tutki lehti-ilmoituksia ja taisipa yritellä tietokoneenkin avulla. Ei tärpännyt.

   Sitten hän keksi itse laittaa ilmoituksen lehteen. Jotkut olivat sanoneet, että niihin tuli roimasti vastauksia, jos se oli harkiten muotoiltu. Kaarina ei halunnut mitään iltapäiväkahviseuraa, joten hän pisti ilmoitukseen syötiksi, että hän haluaa terapeuttista mielipiteitten vaihtoa ja keskustelua myös mystisistä asioista.

   Tämä ”mystinen” kantoi sitten monenlaista hedelmää. Sinä tarrasit siihen, ja nyt myöhemmin myös minä.

   Sinä vastasit heti ilmoitukseen, ja juuri se laatikossa lojunut kirje oli tämä ensimmäinen kontaktiyritys. Yritykseksihän se siis jäi, koska ilmeni, kun olitte keskustelleet pari kertaa puhelimessa, että olit naimisissa. Kaarinapa ei halunnut ryhtyä edes kirjeenvaihtoon sidotun osapuolen kanssa, koska hänellä oli vakavampia suunnitelmia tulevaisuutensa varalle.

   Niinpä te kauniisti hyvästelitte ja asia jäi silleen. Kaarinalla alkoi pian sen jälkeen uusi roihuava romanssi, joka pyyhki muistista, vaan ei lipaston laatikosta, kaikki pienimmätkin muistot sinusta. Sen tähden hän asiasta minulle puhuikin, koska hän ei pystynyt käsittämään, kuinka ihminen voi niin täydellisesti unohtaa noinkin tärkeän asian kuin uuden ystävän etsimiskampanjan.

   Kaipasin kuten sanottua henkistä ystävää avioelämäni kalseuteen. Vieläpä miespuolista, koska se antaa uusia näkökulmia keskusteluun. Mies ja nainen ovat sittenkin aika erilaisia. Onneksi. Jostakin syystä se, että olit aurinkomerkiltäsi Skorpioni, kiehtoi minua kummasti. En tuntenut heitä, etenkään miespuolisia, juuri ollenkaan. Eräs naiskampaajani oli kyllä sitä merkkiä, ja hänen kanssaan minulla synkkasi todella hyvin.

   Käynnistin kiihkeän ajatteluprosessin, mietin ja harkitsin. Huolestutti, pitäisitkö minua vallan hupsuna pikkurouvana, jos ottaisin yhteyttä. Tein siis aivo- ja tunnetyötä peräti pari viikkoa, ja taas asiaan tuli uusi oudoksuttava sysäys. Se ei mahdu tähän kirjeeseen, mutta eikö jatkokertomus olekin varsin kiinnostavaa?

   En minä missään maapallon toisella puolen asu. Muutama sata kilometriä pääkaupunkiin ja lentokoneellakin pääsee. Noin kerran kuussa hyppään junaan tai koneeseen ja juoksentelen asioita Helsingissä. Kiertelen kokouksissa, hoitelen rempalleen jääneitä ihmissuhteitani, kävelen ja hengitän raikasta meri-ilmaa. Sitä kaipaan täällä kauniissa Kuopiossa. Sitten palaan kotipuoleen oltuani iltalomalla karmasta. Joten eivät aika eikä paikka tuottaisi vaikeuksia tapaamisellemme. Ellei sitten jokin muu.

   Jatketaan myöhemmin   Runotyttö

          7.

          Huhtikuu 1995

   Hello!

   Kiitos kirjavinkistäsi. Ehdin vilkaista sitä päällisin puolin, ja eräs lause heti kiinnitti huomiotani. Aristoteles on sanonut, että tekojen hyvyys ei ole siinä, mitä nämä teot sinänsä ovat, vaan siinä, miten ne vievät meitä lähemmäksi inhimillisen hyvän päämäärää. Onnellisuus ei tämän filosofin mukaan ole kuitenkaan tunnetta, vaan tarkoittaa ihmisen menestymistä hyvissä ja oikeissa,  hänen luontonsa mukaisissa pyrkimyksissä. Aristoteles sanoi tämän todennäköisesti selvemmin kuin minä.

   Mietin todella vakavasti, onko tämä meidän kirjeenvaihtomme sekä mahdollinen tapaamisemme väärin, sopimatonta, jopa syntiä. Melkein kaikki, mitä olen sinulle jo tähän mennessä kertonut, on sellaista, josta en voisi puhua Sakarin kanssa.

   Tai vaikka yrittäisin, hän ei olisi kiinnostunut tai meille tulisi kränää väärinkäsityksistä. Minusta tuntuu joskus, että vaikka olisin liitossa jonkun ruotsalaisen kanssa, puoliso ei käyttäisi minulle niin vierasta kieltä.

   Mikä ihme on sitä aviollista uskollisuutta? Oma sielu on jo matkannut ties missä ja minne jonkun ”ventovieraan” ystävän seurassa.

   Tuntuu niin hyvältä, kun keskusteluissa jonkun kanssa kokee tulevansa ikään kuin paremmaksi ja positiivisemmaksi, kun taas useat  ihmiset vetävät meistä esille huonot puolemme, vaikka kuinka yrittäisi taistella vastaan. Johan sitä tavallisessa kokouksessakin välttää asettumasta likasangon alle tai sellaiseen seuraan, jossa tuntee ärtyvänsä ja muuttuvansa tukahtuneeksi. Tietysti se olisi itsensä kouluttamisen vuoksi tärkeätä, mutta..

   Ihmiset ovat alkaneet pikku hiljaa tulla minulle tärkeämmäksi kuin kirjat. On sanottu, että aina on olemassa kylliksi lähimmäisiä, jotka voivat toimia enkeleinä tiellämme. Ei toinen ihminen silti voi eikä saa olla toiselle mikään lopullinen ratkaisu, päämäärä. Tajunnan laajeneminen saattaa tapahtua vaikkapa erämaassa tai autiolla saarella. Ehkäpä ihmisolennot ovat toisilleen kuin kantoraketteja. jotkut auttavat meitä eteen päin vain muutamia metrejä, toiset seuraavat matkalla kauemmin.

   Vielä siitä kirjeestäsi Kaarinalle. Harkitsin asiaa todella perusteellisesti. Houkutti ja pelotti. Pelkäsin myös kovasti, miten suhtautuisit näin kaheliin naiseen. Kävin välillä Kotkassa tapaamassa sitä vanhempaa poikaamme. Yövyin hänen olohuoneessaan. Uusi asunto, josta on näkymä sekä puistoon että merelle. Näin unen, joka tuntui hyvin epämiellyttävältä. Se koski kuolemaa noin yleensä, Skorpioni muuten symbolisoi kuolemaa, mutta myös jälleensyntymistä, jonkin uuden alkua. Itkin kovasti siinä unessa. En ole ennen uneksinut kuolemasta.

   Seuraavana päivänä olin jotenkin pahoinvoiva sekä henkisesti että ihme kyllä fyysisestikin. Olin syönyt hätäisesti välipalaa jossakin pienessä baarissa. Lihapiirakka ei ollut tarpeeksi lämmitetty ja lisäksi se maistui jotenkin tunkkaiselta. Jätin puolet lautaselle, mutta siitä huolimatta oksentelin koko illan ja podin ripulia. Sekin oli kummallista, koska tavallisesti olen valmis syömään vaikka pieniä kiviä.

   Oksentaminen ehkä olisi puhdistautumisen vertauskuva ja kuolema voisi siis hyvinkin tarkoittaa jonkin uuden ajanjakson koittamista. Näin ne tapahtumat tulkitsin maallikon järjestäni käsin.

   Palasin kotiin ja vielä oli muutama päivä ystävänpäiväkortin lähettämiseen. Yhä mietin. Silloin tuli eräs opettajatoverini kylään. Istuimme ja rupattelimme, kun Raija yhtäkkiä alkoi kertoa jostakin poikansa opiskelukaverista, jolla oli kummallinen lemmikkieläin. Inhottava. Raijakin oli sen nähnyt, kun se oli ollut heillä päivähoidossa.

    Se oli suuri karvainen eteläamerikkalainen hämähäkki. Sen omistaja aukaisi toisinaan lasilaatikon ja antoi tuon hirviön kiivetä ylös käsivarttaan pitkin. Hämähäkki oli tavattoman arka. Etupäässä kyyhötti laatikkonsa nurkassa ja mietiskeli. Söi elävän hiiren joskus juhla-ateriaksi. Sen nimi oli Veronika.

   Nauroimme Raijan kanssa katketaksemme, kun kuvittelimme kaikenlaisia mahdollisuuksia, mitä tuollaisen elätin pitäminen aiheuttaisi. Olin jostakin lukenut, että Yhdysvalloissa jokin koruliike oli ryöstetty kerta toisensa jälkeen. Kauppa sijaitsi laitakaupungilla, joten poliisien partioautot eivät ehtineet ajella siellä tarpeeksi usein. Viimein ohikulkijat saivat lukea kellojen ja korujen keskellä olevasta lapusta: ”Täällä partioi vaarallinen hämähäkki”. Sen jälkeen liike oli kuulemma jätetty rauhaan.

   Raija sanoi, että hän pistäisi Veronikan ovimieheksi eli ovinaiseksi joka kerta, kun hänen utelias ja määräilevä anoppinsa tulee kylään. Taikka hän panisi hämähäkin johonkin sellaiseen komeroon, jota anopilla aina käydessään on tapana nuuskia ja tehdä johtopäätöksiä miniän siisteydestä. Mitähän rouva sanoisi, kun joutuisi katsomaan silmästä silmään heidän uutta kotiapuaan? Tällaista lapsellista, luovaa tarinointia, jota usein harrastamme Raijan kanssa. Hän on niin kekseliäs ja eläväinen.

   Miten nyt rouva Veronika Hämähämähäkki liittyy sinulle lähettämääsi korttiin? Annas olla. Ihmeitten tulkitseminen ei minulta ainakaan lopu. Kun Raija oli lähtenyt, otin tietosanakirjan esille ja tutkin lähemmin hämähäkin historiaa. Silloin huomasin, että se on sukua skorpioneille. Joten päätin loogisesti ajatellen, että lähetän sinulle ystävänpäiväkortin.

   Huomasin kauhukseni, että äskeinen selitykseni on ehkä hiukan hämmentävä sinun kannaltasi katsottuna, mutta parempaankaan en pysty. Yhteenvetona haluaisin tuoda esille, että kirjeesi kohdalla seuraavat asiat olivat ihmeitä:

   - että Kaarina siivosi laatikkoaan juuri nyt,

   - että pääsin elokuviin,

   - että Kaarina puhui kirjeestä minulle,

   - että hän mainitsi sanan ”mystinen”,

   - että hän kertoi sinun olevan Skorpionin.

   Väität ehkä, että Kaarina olisi puhunut asiasta minulle muutenkin kuin sen leffaillan jälkeen. Tuskinpa, koska emme tapaa kovin usein, emmekä toki silloinkaan joka kerta juttele mystisistä tapahtumista, ennemminkin alennusmyynneistä.

   Täytyy tästä sonnustautua runopiiriin. Ihmettelen sitäkin, että voin sinulle näin huolettomasti ilmaista hoopojakin asioita. Saat nähtävästi aikaan vapauden ja suvaitsevaisuuden ilmapiirin. Odotan ilolla kirjeitäsi, sillä ne ovat virkistävää luettavaa, vaikkakin niin moni asia ”hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa”.

   Moi   Runotyttö              

          8.

          Huhtikuu 1995

   Heipparallaa, Hämmästelijä!

   Ennen kuin jatkan, haluaisin painottaa, kuinka tärkeänä pidän ajatustenvaihtoamme ja ”suhdettamme” tällä hetkellä ja tähän asti. En edes tiedä mitä kaikkea tulen jossakin myöhemmässä vaiheessa kirjoittamaan. Minulla on ollut tässä ”automaattikirjoituksen” makua. Samoin lienee sinun puoleltasi?

   Ihmettelet kirjeittemme runsautta, myös siinä mielessä, että lähetämme niitä näin tiuhaan tahtiin. Vastaamme melkein samana päivänä, jona olemme saaneet viestin toiselta. Joskus olen saanut sinulta jo kaksi kirjettä, ennen kuin olen ehtinyt vastata edes ensimmäiseenkään. Ja päinvastoin.

   Ei sinun silti tarvitse ottaa painetta pitkistä epistoloistani. Kirjoitat sen verran kuin jaksat ja kerkiät. Miltä milloinkin tuntuu. Itsekin olen ollut yllättynyt siitä, mitä kaikkea olet ottanut esille kokemusmaailmasta. Se juuri tuottaa minulle valtavaa iloa, että voin pitkästikin ja pursuavasti ilmaista tunteitani ja mielipiteitäni. Ainoa asia, mitä pelkään, on että jotenkin närkästyisit minuun.

   Emme kai ole varsinaisesti sopineet, että emme kertoisi arkitilanteistamme, mutta silti olen vakuuttunut, ettemme olisi tutustuneet näinkään nopeasti, jos olisimme vain kuvailleet, kuinka monta kuppia kahvia aamusella, minkä värinen solmio tai huivi kullekin päivälle, mitä lounaaksi tai mitä lehtiä lueskelemme iltaisin.

   Tuskin olisimme tutumpia siinäkään tapauksessa, että olisimme aloittaneet elämäkertamme selostamisen jo lastentarhan ajoilta. Näiden parin kuukauden aikana olisimme nähtävästi ehtineet vasta alakoulun toimintoihin. Ympäristö ja arkielämä ovat jollakin tavalla valottuneet siinä sivussa. En minä toki kieltäytyisi puhumasta jokapäiväisistäkään asioista.

   Sen verran mainitsit jo alussa, että olet yhä sitoutunut. Et ehkä ole vakavissasi eroa harkinnutkaan? Nyt kerroit, että vaimosi nimi on Asta ja että hän työskentelee kunnassanne kotisairaanhoitajana. Asutte suuressa ja virkeässä asutuskeskuksessa Lossinkylässä, joka sijaitsee Länsi-Suomessa. Olette asuneet siellä jo kauan. Teillä on kaksi aikuista tytärtä, vävy ja pieni tyttärenpoika Sami.

   Itse olet jopa kotoisin sieltä. Juureva, vakaa, harvapuheinen satakuntalainen. Ei pitäisi lyödä etikettejä toisten otsaan. Saksalainen on sellainen ja sellainen, juutalainen tekee sitä ja sitä, hullu suomalainen riehuu puukkonsa kanssa jne. Ennakkoluuloja on jo muutenkin liikaa. Luokittelua, karsinointia, turhia itse pystytettyjä raja-aitoja. Ihanien mahdollisuuksien supistamista ja vesittämistä.

   Sopisinko politiikkaan aatteitani julistamaan? Tai papiksi? En sentään. Kellään suomalaisella naispapilla ei taida olla näin villinsorttista miespuolista kirjeystävää. Eikä näin tosi hulvatonta kirjoituskonetta.

   Avioliittomme muistuttavat sikäli toisiaan, että kummassakin on tapahtunut se valitettava vieraantuminen, etääntyminen, viileneminen. Seksielämä lienee teidänkin tapauksessanne erittäin tilapäistä ja nuivaa. Huomattavin ero näyttää olevan se, että minulla on vapaus mennä ja matkustaa ja tutustua ihmisiin, mutta teillä on lieka huomattavasti lyhyempi. Tai ainakaan Asta ei soisi sinulle vapauksia harrastaa jotakin omin päin taikka reissata itseksesi. Hyvä kun työmatkat ja kurssit suvaitsee.

   Tämä vaimojen ylläpitämä tiukka kuri auttaa luultavasti useimpia miehiä sittenkin pysymään aisoissa, tai syrjähypyt, joista tilastot kovaäänisesti vaahtoavat, saattavat olla varsin mitättömiä ja ohimeneviä. Tämä on vain maallikon näkemys asiasta.

   Tiedän erään miehen ja naisen, jotka kumpikin ovat tahollaan naimisissa. Heillä on jo 17 vuoden ajan ollut keskenään sellainen suhde, että he puhuvat tiiviisti puhelimessa, harvoin kirjoittavat, koska eivät ole sillä tavalla luovia. He tapaavat korkeintaan kaksi kertaa vuodessa parin päivän ajan.

   Tämä tyydyttää heitä. Läheinen ja silti kaukainen ystävä. Aviopuolisot eivät aavista mitään eivätkä siis myöskään voi panna pahakseen. Heitä ei satuteta. Silti näistä kahdesta salaa seurustelevasta tuntuu, että näinkin harvan ja hennon suhteen katkeaminen olisi kuin kuolema.

   Olen muuten sellainen etapittain kulkija. Luonteeni mukaisesti minulla on taipumus hypätä keskelle lätäkköä ja sitten katsoa, mitä tapahtuu ja minne roiskeet lentävät. Erittäin hullulta tuntuva ja holtiton periaate, mutta ainakin parempi kuin se jossitteleva asenne. Pitäisi ja pitäisi. Sama päivittely vielä kymmenenkin vuoden kuluttua. Sen jälkeen alkavatkin uudet huokailut kukoistaa: ”Olisi pitänyt” ja ”Jos olisin” Voi voi!

   Tietysti saatan perääntyäkin, mutta harvoin. Jos yleensä joudun pysähtymään, nousee seinä niin ilmiselvästi eteen, ettei enää löydy minkäänlaisia jatkamismahdollisuuksia. Tätä en ole vielä tässä meidän kontaktissamme havainnut.

   Sen olen myös kokemuksesta oppinut, että jos joutuu johonkin tilanteeseen tai ihmissuhteeseen erittäin omituisella ja sattumanvaraisella tavalla, täytyy olla hyvin valpas, Aino Kallaksen sanoilla: ”kuuntelevainen ja hiljaa aivan”. Silloin voi tapahtua jotakin suurta, odottamatonta, omalle ja toisen kehitykselle elintärkeätä.

   Olen kokenut tällaisia ”ihmeitä” ja ”sattumia” muutaman kerran. Sanoit itse jostakin lehtiartikkelista, että haluaisit tietää, mitä on kirjoittajan sanojen TAKANA. Ajattelen samoin. Eikä vain sanojen vaan myös tapahtumien takana. Uskoisin, että meidän elämämme on osa jotakin suurempaa suunnitelmaa ja kokonaisuutta.

   Ei sitä silti tarvitse tulla miksikään ihmeitten metsästäjäksi. Nähdä ennusmerkkejä kaikkialla. Olemme nähtävästi kahdella tasolla. Elämme tätä tärkeätä ihmisen elämäämme: syömme, juttelemme, hoidamme työtämme ja lähimmäisiämme jne. Kaiken sen takana tai sisällä on toinen taso, jota olen jostakin syystä viime aikoina joutunut tarkkailemaan. On oltava tarkkaavaisena ja rohkeasti avoin, kunnes tietää mikä on homman nimi.

   Minusta tuntuu, että tutustumiseemme saattaisi nivoutua  neljänlaista tarkoitusta:

      1) puhdas sattuma, ei kummempaa, ihan kiva tuttavuus

      2) tulen saamaan sinulta jotakin itseäni kehittävää, esim. nimi, osoite, ryhmä, kirja. Minulla on vain aivan hämärä aavistus siitä, mitä se voisi olla.

      3) sinä saat jotakin vastaavaa minulta. Sekään ei tunnu mahdottomalta, sillä minun takkiini on tarttunut kaikenlaista elämää kierrellessäni.

      4)) me molemmat saamme toisiltamme jotakin tärkeätä.

   Älä vain pelästy. En tule tyrkyttämään sinulle mitään, mitä et itse halua. Aivan kuin en minäkään anna kenenkään ihmisen enkä yhteisön manipuloida itseäni.

   Menikö liian vakavaksi? Ilmaisen vain sitä, mitä tällä hetkellä tunnen. Lähettämäsi runo oli muuten syvällinen ja puhutteleva. Itse asiassa siinä on samoja tuntoja kuin äsken kirjoittamassani tekstissä.

   Sitäkin vielä ihmettelit viime puheenvuorossasi, että minkä vuoksi Kaarina oli säilyttänyt kirjettäsi kolme vuotta. Ei hän sitä mitenkään ”säilyttänyt” sanan varsinaisessa merkityksessä. Se vain jotenkin jäi hänen papereittensa joukkoon. Tiedäthän naisten käsilaulutkin. Niistä voi löytyä vaikka mitä. Viiden vuoden takaisia junalippuja. Ikivanhoja ravintolalaskuja. Täysin ohimenneitä arpoja. Sellaisia puhelinnumeroita, joista ei ole harmainta aavistustakaan, kenelle ne voisivat kuulua.

   Tiedoksi: en aio kuljetella kirjeitäsi enkä komeita kuviasi käsilaukussani. En edes sitä mustien hapsujen ympäröimää korvaasi. Varo vain, ettet itse vahingossa jätä minun kirjeitäni lojumaan kirjaston kahvion pöydälle taikka kotonasi olohuoneen sohvalle. Älä poika-kulta vain arkistoi niitä muitten tärkeitten papereittesi kera kymmeneksi vuodeksi eteenpäin. Ota toki huomioon se niin sanottu intimiteettisuoja. Mutta myöskin tahalliset unohtamiset?

          9.

          Toukokuu  1995

   Heippa Tykkimies!

   Ethän ota tätä turhan eroottiselta kannalta. Eihän minulla VIELÄ ole kokemusta sellaisista toteutuksista kanssasi. En ole edes nähnyt epämääräistä, hämärää ja tummaa kuvaa tykistäsi. Tummaihoisen tumma…hm…sellainen kuulemma kiihottaa joitakin valkoihoisia naisia.

   Tulin vain aatelleeksi, että olet tainnut suorittaa asevelvollisuutesi joko tykistössä tai ilmavoimissa. Tai huippunopean hävittäjän tarkka-ampujana. Jälleen oli kirjettäsi lukiessani oikea pommituksen ja ilmahälytyksen tunnelma. Yleensäkin ihmissuhteissa pidetään peiliä toisen edessä. Kuten itsekin sanoit, saatamme löytää itsestämme uusia piirteitä taikka havaita uinuvien ominaisuuksiemme heräämistä. Ihmettelen suuresti terävyyttäsi ja kykyäsi mennä asioihin sisälle. Arkoihinkin asioihin.

   Paitsi että pyrin katsomaan sisimpääni, yritän melkein epätoivoisesti kuvitella, millaisena sinä minut koet ja käsität ja hahmotat. Minulla on vain sellainen tunne, että haluaisin vieläkin lähemmäksi sinua, vieläkin tutummaksi. On tietysti totta kuten sanoit, että tapaamisesta ei saisi muodostua mitään pakkomiellettä, etenkin kun se on nähtävästi aika vaikeasti toteutettavissa. Sinun mielestäsi.

   Vertaukset usein horjuvat, mutta silti ne havainnollistavat asioita, joita muuten on vaikeata ilmaista lyhyesti. Tässä eräs vertaus, visuaaliseksi tilanteeksi puettu käsitys meidän suhteestamme.

   Minä, avoin ja tarmokas kevään tyttö asustan keskellä kirkkaasti valaistua lasivitriiniä, kuin palleroinen hyväntahtoinen marsu.  Touhuan omia pikkuaskareitani ja olen kaikkien nähtävissä. Sinä, salaperäinen Skorpioni istut vitriinin reunalla hämärässä, melkein pimeässä kohdassa ja vain tarkkailet sieltä puuhiani.

   Silloin tällöin asetun makuulle ja sinä käyt joskus minua kääntelemässä, tosin varovaisesti, Pitkällä pistimelläsi pientä marsua. Välillä vatsalleen, välillä selälleen, ja tutkiskelet minua sekä fyysisesti että henkisesti. Tämä mielikuva kohoaa vähän päästä voimakkaana sieluni silmien eteen. Liekö sitten totta vai ei?

   Siispä:

   Marsu makaa selällään pienet käpälät ojossa. Vatsa on pullea ja pehmeä, ohutta valkoista höytyväistä karvaa. Paikoitellen niin hienonhienoa ja untuvaista, että vaaleanpunainen nahka pilkottaa, pieni sininen suoni, pieni odottava tykytys.

   Skorpioni tuijottaa mustilla silmillään marsua. Sitten se laskeutuu äkkinäisin nykivin hämähäkin liikkein vitriinin pohjalle. Pienet mustat lähekkäin olevat hypnoottiset silmät kohtaavat marsun suurten pyöreitten kosteitten luottavaisten silmien katseen.

   Hyönteinen nytkähtää lähemmäksi pyrstö intohimoisesti koholla ja   kiipeää marsun pehmeän masun päälle. Se hakee pitkällä terävällä piikillään sopivaa kohtaa, sopivaa aukkoa. Löytää marsun takajalkojen välistä pienen pienen reiän, kuin kissanpennulla. Koskemattoman ja ihmettelevän. Mitähän skorpioni aikoo? Sitten se työntää pistimensä reiästä sisälle. Syvälle.

   Tunnen tällä hetkellä outoa pistelyä ja kutinaa alapäässäni. Olenko hieman hoopo? Sanot, että et hieman vaan paljon.

   Et ole vielä kertonut kuoroharrastuksestasi. Luet paljon jo toimesikin vuoksi kirjastossa. Lisäksi olet varsinkin nuorempana ollut innokas urheilija. Erilaisia pallopelejä ja juoksemista. Minä myös liikun paljon, jopa sisällä huoneissakin. Olen aina menossa.

   Olen ystävilleni sanonut, etten niinkään juoksentele kuntopoluilla, vaan ennemminkin harrastan mielen hölkkää. Kävellessäni tai istuessani ajatukseni samoilevat ympäri maailmaa. Aivan posket punoittavat, kun niiltä retkiltäni palailen tänne kotimaisemiin. Ei vain matkalta maailman ympäri, vaan oikealta maailmankaikkeusseuramatkailulta. Taitaa tämä kuulostaa suuruudenhulluudelta?

   Nyt on lähdettävä lähikauppaan muonaa hankkimaan.   Valoisia kevätpäiviä toivottaen   Runotyttö eli Koemarsu-neitonen.      

          10.

          Toukokuu 1995

   Terve, Latistettu Laulajapoika!

   Onpa se kummallista, ettei vaimosi anna sinulle edes sen vertaa yksityisyyttä, että voisit käydä mieskuoroharjoituksissa. Ainakin nalkuttelee ja yrittää keksiä muuta menoa. Jollei hän sitten epäile, että olet homo ja pyydystät kuorosta itsellesi ystävän, niin mikä vaara siinä uhkaisi? Tai jospa paikkakunnan naiset sittenkin ovat kytiksellä pensaikossa ja kotimatkasi aikana kidnappaavat hauskannäköisen herrasmiehen hoteisiinsa.

   Tuollaista minun on vaikea käsittää, koska se hyvä puoli Sakessa ainakin on, että hän sallii minulle suuren vapauden. Tosin haluaa sellaisen myös itselleen eikä siedä huomautteluja kotiintuloajoista tai tenttausta, missä, milloin, miten ja kenen kanssa hän on iltaansa viettänyt.

   Olet huolissasi myös lähettämistäsi kirjeistä, etteivät ne eksy vääriin käsiin. Voit huoletta osoittaa ne yhä edelleenkin kotiini.  Ennemminkin opettajanhuoneessa vahdittaisiin, mistä yksityisen näköiset kirjeet ovat tulossa, kuin meillä. Kummallakin on omat pöytänsä eikä toinen tutki toisen postia eikä tiiraile leimoja.  Tietysti lähetän yhä edelleen omat kirjeeni työpaikallesi. Mahdollisimman virallisen näköisissä kuorissa ja koko titteli päällä. Älä nyt turhia hötkyile.

   Kyllä minä aikani yritin päästä Sakarin suosioon. Muistan hyvin, miten hänen suhteensa paljastumisen aikaan tunsin itseni kerta kaikkiaan epäkelvoksi ja mitättömäksi. Itkin ja huokailin. Silloin myös päätin mielessäni, etten koskaan ole itse aiheuttamassa vastaavanlaista surua ja tuskaa toiselle naiselle. En mistään hinnasta halunnut olla uhkaamassa kenenkään liittoa.

   Avioliittohan on kulttuurin luoma instituutio. Jossakin päin maapalloa isäntä oikein tarjoaa vaimoaan miesvieraalle osoittaakseen suurta vieraanvaraisuuttaan. Vaikka kävisin teillä kylässä joka päivä, tuskin Asta tyrkyttäisi sinua minulle todistaakseen ystävyyttänsä. Eipä pelkoa, kun asumme näin etäällä toisistamme. Mikä harmi.

   Ei kai avioliitto ole mikään pyhä sakramentti kuten katolilaisilla. Sehän on eräs sopimus. Taloudellinen ja tarkoitettu takaamaan, että lapset tulevat hyvin hoidettua. Siitä pitäisi muodostaa vain määrätyn ajan voimassa olevia sitoumuksia, jotka aina, vaikkapa viiden vuoden väliajoin, tarkistetaan, ja jotka puolisot sitten allekirjoittavat, jos haluavat ”vuokrasopimusta” jatkaa. Kaikkihan muuttuu elävässä elämässä, mikseivät yhtä hyvin monimutkaiset ihmissuhteetkin.

   Olen kuullut kypsässäkin iässä olevien, vakavamielisten parien sanovan, että he pysyvät yhdessä vain niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Ei sen tarvitse merkitä kukasta kukkaan hyppimistä. Jos vaikka työpaikka taikka asunto ei tyydytä tai on suorastaan vahingoksi fyysiselle tai henkiselle terveydelle, totta kai saa etsiä uutta työtä tai huoneistoa. Jollei kerta kaikkiaan viihdy tai kokee liian suurta ahdistusta.

   Kokeilin toimistotyötä opintojeni jälkeen. En yhtään viihtynyt, ja nyt olen opettaja ja pidän siitä. En välittäisi edes vaihtaa toiseen kouluun. Pientä hankaluutta ja kitkaa on kaikissa olosuhteissa. Kuka mittaa, milloin jokin tulee ylivoimaiseksi kestää?

   Toisaalta tyhjän saa pyytämättäkin. Olen sivusta seurannut hankalia avioeroja, esimerkiksi Kaarinan. Mahdottoman tuskallisia ja kiusallisia järjestelyitä. Kai tämä paikallaan jököttäminen on turvallisempaa. Ja sehän on ihmiselle niin tärkeätä. Vaikka viihtyvyyden ja onnen kustannuksella.

   Mainitsit, että sinulle saattaa ilmaantua kolmipäiväiset kurssit kesäkuussa. Mitähän tuokin tarkoitti?

   Kirjoittamisiin   R-ö

          11.

          Toukokuu 1995

   Hei taas!

   Puhelimessa kysyit, käytänkö kynttilöitä. Ihmettelin, sillä totta kai me Suomen maassa rakastamme kynttilän tuiketta ja takkatulen hehkua. Elävää tulta. Käytän paljon kynttilöitä kaamoksen keskellä, jopa kesällä mökillä. Valoisana kesäiltanakin ne luovat tunnelmaa. Etkö sinä sitten käytä?

   Nauroit vain ja lupasit selittää tarkemmin. Onpas jännää. Lupasit myös myöhemmin tiedottaa niistä kesäkuun kursseista. Arvelet, että ne tullaan kai järjestämään Helsinkiin. Saattaa olla, että voisimme tavata. Istuisimme jossakin ravintolassa pitäen kahdenkeskistä keskustelupiiriä. Filosofisuskonnollismystistä. Mitä pahaa siinä olisi? Juttelua kaiken kansan toimiessa esiliinana.

   Olisi vain niin ihanaa saada vihdoin ja viimeinkin katsella sinua, vieläpä kokonaisena ja väreissä. Olla läheisyydessäsi vaikkapa vain pöydän toisella puolen. Kuulla nauruasi. Seksikästä.

   Poikamme Jaakko ja Janne kävivät täällä viikonloppuna. Oli erään luokkatoverin häät. Jaakon vaimokin oli mukana ja se pikkuinen pojanpoika Aatu. Itse asiassa kauheita nuo nykylasten nimet. Jaakopit, Iisakit, Eetut, Kaalepit, Roopet ja Adolfit samaistaa väkisinkin joihinkin lapsuusajan renkimiehiin. Kunnon ihmisiä, mutta niin toisesta kategoriasta. Niin käppyräisiä, röhiseviä, kurttuisia, kaakertavia ja partaisia. Räkä vain sormiin ja siitä maahan tai lattialle. Tai housun takamuksiin.

   Eräskin Aatolffi oli hevosrenkinä äitini veljen talossa. Mahtava hevosten hoitaja ja tuntija. Tallitonttu. Kun hän ystävällisesti hymyillen viiruisella naamallaan selosti minulle pienen varsan syntymää, se kuulosti aivan kruununprinssin maailmaan tulolta. Tykinlaukaukset vain puuttuivat. Eivät sentään puuttuneet. Niistä piti huolta yhtä innostunut ja itseään ravisteleva tamma. Prutkutusta riitti. Vieläkin aistin pistävän virtsan hajun ja liukkaan lattian.

   Aatolffi oli kuin menninkäinen, joku seitsemästä kääpiöstä. Rujo ja vino. Joka toinen sana alapäätä taikka jätöksiä koskevaa. Ei kiroilumielessä. Lämmin hymy ja ylpeys hyvin suoritetusta työstä. Jo lapsena tajusin, että vain hänen sanastonsa oli rumaa ja minulle outoa. Sisältönä oli ilo varsan hyvinvoinnista. Uuden elämän airut.

   Sydämeen ihan koskee, kun muistelen Aatolffia. Mikä minä olen luokittelemaan ihmisiä kauniisiin ja rumiin. Häpeän. Oikeastaan on hyvä, että meidän pikku Aatu saa olla jonkinlaisena muistomerkkinä  tuolle ihmisten unohtamalle ja kuitenkin niin tärkeän ja raskaan päivätyön tehneelle miehelle.

   Vielä ehdin jotakin lisätä tähän kirjeeseen. Seurasin TV:stä sitä ohjelmaa, josta kerroit puhelimessa. Paljon keskustelijoita ja päälle puhumista. Tärkeät rakkautta julistavat asiat hukkuivat samaan pöperöön. Päällimmäiseksi jäi mielikuva riitaisesta koiralaumasta. Kaikilla mielipide - ehkä hyvä ja ”oikea”.

  Hiljensin telkkarin ääntä. Tutkistelin itseäni ja tunsin piston sydämessäni. Tunnistin omat rakin ominaisuuteni. Negatiiviset ja epäpuhtaat ajatukset. Useimmiten sentään, häpeä sanoa, olen itseeni suhtkoht. tyytyväinen.

   Sitten ”sattumalta” jouduin seuraamaan erästä toista ohjelmaa televisiosta. Raija nimittäin soitti ja sanoi, että avaa ihmeessä TV. Avasin ja alku oli jo ohi. Siksi en edes tiennyt ohjelman nimeä. Mutta tunnelma oli aivan toinen kuin edellisessä keskustelussa. Sen ärisevän rakkikuoron jälkeen tuntuivat tässä ohjelmassa vallitseva rauha, nöyryys ja konstailemattomuus vieläkin voimakkaammilta.

   Imin ja ihmettelin. Menin oikein telkkarin eteen seisomaan, jotta kokisin sen ilmapiirin värähtelyn. Oppiriitojen turhuus. ”Kaukana on vaino, riita. Kaukana kavala maailma.” Kirkko, uskonnot ja politiikka. Taide mukaan luettuna. Ja niitten ylimielinen yksiarvoisuus ja vainoharhainen puhdasoppisuus.

   Antoisaa viikonloppua toivoo   Runotyttö

          12.   

          Toukokuu 1995

   Senkin Vintiö!

   Uusi toimenkuvasi onkin kynttilänvalaja. Nyt sitten selitit minulle, ”kansankynttilälle” sen kynttiläjutun. Olenkohan vähän hidasälyinen vai viaton ja kokematon? Kerroit, että Asta ei ole pitkään aikaan ollut tyytyväinen nykyiseen avioelämäänne eikä ole millään konstilla saanut sinua enää innostumaan asiasta. Ehkä teillä on sentään jonkinlaisia yrityksiä siihen suuntaan? Et ole tarkemmin valistanut minua, miksi se puoli liitostanne jo melkein kymmenen vuotta sitten lopahti. Oli kuulemma tullut hankaluuksia ja rytmi rikkoutunut.

   Eräänä iltana vuosia sitten olit hakenut tohveleitasi makuuhuoneenne sängyn alta ja silloin huomasit siellä jonkin paketin. Astan vuoteen alla. Vedit sen esille ja totesit, että siinä oli kynttilöitä. Myönnät, että sinullakin raksutti jonkin aikaa, ennen kuin tajusit, mistä oli kysymys, kun ei edes ollut joulun aika.

   Pitelit yhtä kynttilää kädessäsi, sillä paketti oli avonainen ja puolillaan. Mietit ja hoksasit nerokkaana miehenä, mihin niitä työnnettiin. Oliko Asta kiusallaan jättänyt paketin sinne? Sinä olet paljon töissä, ja hän puolestaan yksin kotosalla pitkiä rupeamia. Halusi näpäyttää sinua ja muistuttaa näin ”hienovaraisesti” aviomiehen velvollisuuksista?

   Olet ehdotellut minulle eroottista kirjallisuutta, josta sitten voisimme keskustella. Puhelimessa taikka kirjeitse. Hankin ”Fannyn”, jota olen vasta selaillut. Jaa-a.

   Kirjeitten kirjoittamisessa on se heikkous, että ruumiinkieli tyystin puuttuu. Ei pääse tietoiseksi toisen ilmeistä, eleistä, kemiasta eikä värähtelyistä. Kaikesta siitä, mistä kuulemma otamme itsellemme vielä enemmän ja tarkempaa informaatiota kuin pelkistä sanoista. Keikutanko venettä johonkin suuntaan tällä vielä tutkimattomalla erotiikan ulapalla?

   Kiva, että et ole joo-joo-mies. Sikälikin yllätät minut kirjeilläsi, että ehkä sittenkin olen odottanut toisenlaista palautetta. Esimerkiksi: ”Olen samaa mieltä” tai ” Noin minäkin asiat koen” taikka ”Ymmärrän sinua täysin”, mikä kuulemma on suurimpia valheita. Eihän ihminen aina ymmärrä edes omaa itseään.

   Sinä tartut heittämiini lauseisiin, epäilet niitä, kysyt, tulkitset, huolestut ja uskallat väittää vastaan. Se miellyttää minua kovasti. Näet vaivaa vuokseni. Koen sen huomaavaisuutena ja arvostuksena. Ole ihmeessä oma itsesi. Valitse teemat mielesi mukaan. Lähettele kuvia vaikka keskikorvasta tai peräpukamista. En koe sinua ahdistelijana.

   Mitä muuten haittaa, vaikka joskus erehtyisikin? Ihmissuhteissa olisi oltava sen verran sallivuutta, että antaa toiselle liikkumatilaa vaikka virhearviointien puolelle. Olen välillä tosi kyllästynyt poroporvarilliseen sipsutteluun ja tekopyhyyteen.

   Siis sen sijaan että olisin huolissani väärinkäsitysten mahdollisuudesta välillämme, tunnenkin olevani valtavan iloinen. Minusta on aivan riemastuttavaa se kirjeesi tuoma sekamelskan tunne. Anteeksi vain asiallinen herra Kirjastonjohtaja. Nautin kai kaaoksesta. Luovasta hulluudesta.

   Kukoistavasta kedosta, jolta voi löytyä mitä vaan. Ihania kukkia, leppäkerttuja, metsämansikoita, sadunsinisiä perhosia, sammakoita, miksei myös käärmeitä. On liioiteltua hätävarjelua olla menemättä kedolle käärmeitten pelosta. Ehkä niitä ei olekaan. Ehkä voi panna kumpparit,  KUMIsta valmistetut, jalkaan tai…hmmm…päälle?

   En kai ole liian osoitteleva? Minähän olen niin ujo ja varovainen. Silti sielun maisemani muistuttaa tiheätä sademetsää. Viihdyn hyvin siinä ryteikössä. Se ”valppaus” jossakin edellisistä kirjeistäni ei tarkoittanut, että koko ajan vahdin. mitä hämäräperäisiä tarkoituksia sinä haudot. Mitähän tuollakin taas tarkoitan? No sen kun tulkitset. Tarkoitin valppautta ottaa vaarin elämästä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista, kuunnella sisintään, kuunnella ”enkelisanomia”, ohjausta.

   Aurinkoisia päiviä sinulle toivoo   Runotyttö

          13.      

          Kesäkuu 1995

   Haloo, Huolestunut Herrasmies!

   Hälytyskellot alkoivat soida, kun luin viime kirjettäsi.  Pitäisikö meidän pysähtyä, muuttaa suuntaa, perääntyä? Istuin todella kauan paikallani kirjeesi helmassani. Yritin katsoa sisimpääni ja kuvitella, millaisena sinä minut koet. Mikä minä olen? Laskuvarjohyppääjä, joka kuin salama kirkkaalta taivalta pomppaa kirjaston pihamaalle ja alkaa reippaasti seurustella.

   En muista ennen joutuneeni tilanteeseen, jossa pelkäisin olevani eräänlainen viettelijätär, kohtalokas nainen. Aikaisemmin pelkkä ajatuskin olisi naurattanut minua. Liian mieletöntä. Että houkuttelisin toista väärälle, lavealle tielle, pois ”kunnollisesta elämästä”, kuten kirjoitit. Pois velvollisuuksista, vakavista sitoumuksista. Seurakunnan ja omaisten edessä annetusta vihkilupauksesta.

   Tämä kauhistuttaa minua. Todella. En ole nimittäin suostunut ottamaan vastuuta sinusta, aikuisesta miehestä. Itse käsittääkseni tiedän, mikä olen, millainen on liittoni ja mitä voin tehdä. En ole enää pitkään aikaan kokenut olevani naimisissa. Elämme Saken kanssa niin eri maailmoissa ja eriksemme, etten ymmärrä, miksi jokin kymmeniä vuosia sitten vastoin parempaa tietoansa annettu lupaus voisi olla esteenä uusienkin suhteitten solmimiselle. Varsinkaan kun ne eivät edes välttämättä johtaisi eroon tai mihinkään sellaiseen elämänmuutokseen, joka koskisi aviopuolisoa.

   Kyllä sinun on parasta tässä vaiheessa tarkkaan harkita, mitä voit ja mitä et. Emmehän tiedä mitä tapahtuu, mutta tilanne ja tuntemukset ovat riehaantuneet yllättävän nopeasti. Kuten sanoit, ihan päätä huimaa. Vaikka haluan olla varovainen ja tarkka ottamistani askeleista, en kaikesta huolimatta tunne tarvetta jarrutella.

   Kerroit, ettet voi kuvitellakaan, että jättäisit matkoilta palattuasi selostamatta, mitä olet tehnyt ja missä ja kenen kanssa. Kammoat valheita, aivan pieniä ja valkoisiakin. Et voisi itse asiassa hukata edes kolmea tuntia jonkun henkilön tapaamiseen, vaikkapa vain kahvilassa. Olla kertomatta siitä Astalle. Tai kuitata se vain summittaisilla arvioilla: ”Taisin kävellä kaupungilla ja pistäytyä kaupoissa. Taidenäyttelyssä sun muuta.”  

   Jollet sinä itse tarkkaan selvittäisikään aikataulua vaimollesi, tämä voisi kysellä kirjastosta, milloin Helsingissä pidettävä kokous mahdollisesti päättyy ja illallinen alkaa. Siispä jäljelle ei jää edes puolen tunnin marginaalia, jonka voisit käyttää yksityisiin menoihisi. Tunneista tai kokonaisesta yöstä puhumattakaan. Voi kahlekoira-parkaa. Kuinka sinä kestät? Oletko sinä tohvelisankari?

   Samoin minua kummastuttavat ne lähes uhkauksen luontoiset lausumat, mitä Asta sinulle heittää. Tarjoilee herkullisen iltapalan ääressä havainnollisia kuvauksia jostakin karseasta hirmuteosta, jonka joku vaimo on lähikylässänne pannut toimeen. Kostoksi uskottomalle aviomiehelle. Ihan kylmä karsii, kun ajattelee niitä julmia keinoja. Kuka hirviö sellaistakin keksii?

   Anteeksi vain, mutta mielestäni Astasta otettu valokuva ilmensi eräänlaista kylmyyttä, kovuutta ja ilottomuutta. Tosin sekin on melkein musta kopiokoneen tuotos. Välistä ajattelen, että oletko itse joskus menneisyydessä antanut hänelle todellista aihetta mustasukkaisuuteen ja tähän vahtimiseen. Senkin kerroit minulle, että omatuntosi on tullut aina vain aremmaksi näissä avioliittoasioissa.

   En voi millään olla yhä vain palaamatta tähän ”kohtalonomaisuuteen”, jolla tutustuimme toisiimme. Se ikään kuin antaa luvan kommunikoida kanssasi. Mietin juuri, että missä kumman vaiheessa yleensä aloimme puhua tapaamisesta. Eikö pelkkä ”luvallinen” kirjeenvaihto olisi riittänyt?

   Jos olisimme joutuneet kosketuksiin jollakin normaalimmalla tavalla, esim. kokouksessa tai yhteisen tuttavan luona, emme olisi varmaankaan näin nopeasti päässeet tällaiseen tulivuorimaiseen ajatustenvaihtoon. Minusta olisi ainakin tuntunut tuiki mahdottomalta vaihtaa puhelinnumeroita tai osoitteita, kun on kysymys kahdesta ventovieraasta ja vielä sitoutuneesta ihmisestä.

   Ymmärrät muuten ihmeen hyvin, että aivan ydinongelmana suhteessani Sakariin on juuri ilmaisumahdollisuuksien puute. Monenlaisten ja eri tasoilla. Niissä sinä juuri olet sopivasti astunut kuvioon ja suoritat tärkeätä, ehkä jopa ylikorostunuttakin, tehtävääsi.

   Kyllä pitää olla vaikeata ja monimutkaista. Takkuista.

   Annoit kuitenkin minulle tarkemmat tiedot, missä ja milloin ne kurssit pidetään. Mainiota. Ryhdyin heti tarvittaviin toimenpiteisiin. Siekailematta ja ilosta värähdellen.  

   Hyvää jatkoa   Runotyttö.

          14.

          Kesäkuu 1995

   Voi, sinä iloni ja murheeni ihana!

   Soitit eilen eli kursseja edeltävänä torstaiaamuna.

   Viime kirjeestäsi, jossa ilmoitit kurssien ajankohdan, on nyt kulunut yli kaksi viikkoa. Koko sen ajan olin riemukkaassa odotuksen huumassa ja tein valtavasti järjestelyjä kohtaamisemme varalle.

   Varasin heti yhden hengen huoneen viereisestä hotellista Hesassa. Samoin lentoliput, koska aamukoneella tänään olisin ehtinyt hyvin paikalle kurssien alkamisaikaan. Silloinhan sinäkin olisit jo ollut maisemissa. Olisin vain hotellissa odotellut soittoasi, jotta olisimme voineet sopia treffaamisemme H-hetken.

   Minulla oli kassi pakattuna ja kaikki niin valmiina kuin olla voi. Tänä aamuna olisin vain hypännyt koneeseen ja seikkailu olisi saattanut alkaa. Eilen siis soi puhelin. Sinä. Kerroit, ettemme sittenkään voi tavata tällä kertaa. Asta oli välttämättä halunnut mukaan pääkaupunkiin. Hänelle oli sattunut vapaapäivä perjantaiksi. Aivan kuin hän olisi aavistanut jotakin. Et kai vain ollut liian innokkaan tuntuinen? Hehkuttanut jotenkin? Vai olitko ollenkaan yhtä innostunut kuin minä?

   Olit kyllä yrittänyt selittää vaimollesi, että joutuisit olemaan luennoilla monta tuntia molempina päivinä. Asta joutuisi vaeltelemaan yksin sillä aikaa. Se ei ollut vaimoasi hetkauttanut. Päin vastoin. Sillä aikaa hän juuri saisi rauhassa kierrellä kaupoissa, koska hän tietää, kuinka pitkin hampain sinä yleensäkin lähdet naisten ostoskiertueelle.

   Siispä, Asta tulee mukaan. Me emme voi tavata. Piste. Hei vaan.

   En jaksanut lähteä yksin Helsinkiin. Olin jo varannut sijaisen. Soitin tälle ja sanoin sittenkin tulevani perjantaina töihin. Peruin hotellin ja liput. Purin hitaasti ja itku kurkussa laukkuani. Asettelin jokaisen sievän vaatekappaleen ja tavaran varovaisesti paikoilleen kaappeihin. Varovaisesti, etteivät ne olisi särkyneet. Niin kuin minun unelmani. Särkyneitä ja kirvelevää kipua tuottavia.

   Itsekin ihmettelin, kuinka raskaasti asian otin. Onneksi Sakke oli työmatkalla, joten rauhassa saatoin jopa itkeä ja kulkea huoneissa edestakaisin. Iloinen odotus ja tyhjä veltto olo. Nahkamuna. Nahka vereslihalla.

   Luulet, että liioittelen ja olen ylitunteellinen. En ole. Koen näin. Kun odotus on suuri, ehkä ylimitoitettukin, pettymys on lähes ylivoimainen.

   Melkein heti kurssien jälkeen alkaa juhannus ja sinulle pitkä kesäloma, josta jo olemme sopineet, ettemme kirjoittele toisillemme. Et halua, että viestini jäävät ajelehtimaan työpöydällesi. Et aio käydä työpaikallasi, jollei ole ihan pakko. Teette matkoja ja olette paljon mökillä. Ehkä sinulla sentään on tilaisuus soittaa ja kysellä kesälomastani. Pitkästä ja haikeasta.

   Tiedän sen jo etukäteen. Saan kerätä koko tahdonvoimani, että jaksan olla reipas ja iloinen vaimo ja äiti. Pojat ovat tietenkin useaan otteeseen vierainamme mökillä. Ennen minulla oli aina niin iloista odotusta juuri kesäloman vuoksi, jolloin oli mahdollisuus rentoutua ja harrastaa. Tavata sukulaisia ja ystäviä.

   Nyt on tunnelma sellainen kuin minkä Otto Manninen niin koskettavasti ilmaisee runossaan pellavankitkijästä: ”Muien iloiks iloan ja itsekseni itken”.

   Virkistävää kesälomaa sinulle toivoo  

    Pellavankitkijäksi muuttunut Runotyttö

          15.    

          Elokuu 1995

   Huomenta, sinä prinssini valkean ratsusi selässä!

   Olen kuin satavuotisesta unesta herännyt prinsessa. Onneksi en sentään satavuotias. Prinssi ei ikävä kyllä herätä minua tulisella ja kiihkeällä suudelmalla, vaan kirjeellä, josta aivan valtavasti kiitoksia.

   Todella kovasti olen sitä odottanutkin, niin kuin hepo joulua. Kuuden viikon kesäloma sinun tahollasi katkaisi kirjeenvaihtomme aika jyrkällä tavalla. Postiluukku ei puhunut eikä pukahtanut. Kerran sentään soitit ja ehdimme vaihtaa muutaman sanan, kun Asta jo tuli kotiin, ja puhelumme keskeytyi.

   On kertynyt aivan valtavasti asioita ja kokemuksia, joista olisin halunnut kertoa sinulle, kallis ystäväni. Mekin olemme tehnet pari matkaa Saken kanssa. Vain täällä kotimaassa. Kävimme Turun puolessa sukuloimassa. Ajoimme kaukaa Lossinkylän ohi. Ehdotin Sakelle, että olisimme koukanneet sitä kautta. Olisin voinut ainakin kuvitella näkeväni kotisi. Sakke aivan kauhistui: ”Mitä höpötyksiä sinä taas ehdotat. Sellainen mutka ja kuulemma pitkät pätkät tietöitä. Alusta raappiintuu.”

    Ja te olitte Astan kanssa peräti kaksi viikkoa etelän maissa ja sitten vielä rentoutumassa mökillä. Tulin vallan kateelliseksi, kun luin siitä.

   Ei älä huolestu, sillä en aio rasittaa sinua mustasukkaisuudellani. Siitä kai saat tarpeeksesi kotioloissakin. Lähetit oikein lomakuvan teistä tältä uudelta ”häämatkalta”? Toivottavasti se ei muodostunut sellaiseksi. Valokopiostakin voi päätellä, että Asta on jotenkin haluttoman näköinen. Pistävä katse. Kun se ei vain pääsisi porautumaan näihin meidän puuhiimme. Sinunpa katseesi taitaa harhailla muille maille markkinoille?

   Tuntuu, että kirjoittamisessa on ihan käynnistämisvaikeuksia näin pitkän tauon jälkeen. Ei löydä sanoja eikä tunteita. Ovat kai joutuneet pakastimeen marjojen kera. Voi ei sentään. Eivät ainakaan minun tunteeni. Entä sinun? Ovatko ne vielä ennallaan? ”Mua lemmitkö vielä, oi Kustaa?” Ai niin, en saisi patistella sinua suuntaan enkä toiseen.

   Kerroit muuten hiukan oudon tapauksen. Tiedän jo aikaisempien kirjeittesi perusteella, että Asta on yhä enemmän kallellaan uskontoon ja seurakuntaan päin. Hänen työnsäkin kotisairaanhoitajana jo edellyttää heikompien ja vähäosaisten palvelemista. Olitte teatterimatkalla Tampereella ja entinen opiskelukaverisi, joka oli myös Astalle tuttu, tuli teitä vastaan. Halusi jäädä juttelemaan.

   Pysähdyit ja vaihdoitte kuulumisia. Asta vetäytyi jo askeleittain kauemmaksi. Ei halunnut tervehtiä. Mies oli nimittäin aika pahasti alkoholisoitunut. Suorastaan puliukko. Resuiset, haisevat vaatteet ja hiuskuontalo kuin peikolla. Viinan löyhkä ja sössöttävä puhe. Kovasti iloinen tapaamisestanne. Olisit jututtanut häntä kauemminkin, mutta Astan loittoneminen paikalta ja selvästi äkäiset mulkoilut pakottivat sinut hyvästelemään. Oikein kättelitte toisianne.

   Olit kummastellut vaimollesi, mikä kiire siinä nyt oli. Täytyihän vanhaa kaveria moikata. Asta oli kylmäkiskoisesti vain todennut, ettei teillä ollut varaa seurustella kaiken maailman juopporetkujen kanssa. Joku tuttu olisi saattanut teidät nähdä. Ties vaikka se olisi yrittänyt pihistää lompakkosi.

   Sinä olit yrittänyt tuoda esille lempeämpää kantaa. Olit muistuttanut vaimoasi siitä, että tämähän oli alkanut tulla yhä vain uskovaisemmaksi ja vielä työskenteli kärsivien ja sairaitten parissa.

   Asta oli sanonut;: ”Mutta en roistojen, homojen enkä muitten retaleitten hyväksi. Kyllä sellaiset on pantava kuriin ja Herran nuhteeseen oikein lainsäädäntövoimin. Ja suurin osa vielä kuohittava. Hyi kun se lemusi. Ettäs kehtasitkin kätellä moista haisuponskaa.”

   Vaimosi on kertomasi mukaan jatkuvasti pyrkimässä mukaan kunnallispolitiikkaan, samoin kuin seurakunnan luottamustehtäviin. En sano mitään. Ovat tainneet myös kynttilällä kutkuttelut jäädä?

   Hyvää työniloa toivoo    Runotyttö

          16.      

          Elokuu 1995

   Hei taas, Kirjatoukka!

   Soitit ja kirjoitit. Sellaisen ilosanoman, etten tahdo nahoissani pysyä. Syyskuussa sinulla on tiedossa koulutuspäivät suuressa lomahotellissa Kuusilammella, jossakin Päijänteen länsipuolella. Tarkoitat kai, että voisin suunnistaa sinne eli vaikkapa uida sen suuren veden yli täyspakkaus selässäni. Uskoisin sen kyllä onnistuvan, sen kroolaamisenkin. Niin hurja on tämä riemun ja energian tunne, minkä viestisi minussa aiheutti.

   Kyllä sinne jollakin keinoin pääsee maatakin pitkin. Autoilla ja junilla ainakin. Täytyy ottaa selvää aikatauluista, ettei tarvitse vuokrata helikopteria. Sakari se joskus saa käyttää sellaista. Ehkä hän ottaisi minut kyytiin ja laskeutuisi komeasti Kuusilammen hotellin katolle.

   Palataan yksityiskohtiin myöhemmin. Uskoisin sen järjestyvän, vaikka kysymyksessä on perjantaipäivä. Otan sijaisen tai vaihdan tunteja.

   Pitäisiköhän minun lähettää sinulle uusia valokuvia? Niiden kahden kirjeenvaihtomme alussa postittamieni lisäksi. Niiden jotka palautit. Minulla ei ole hienoja lehtikuvia, sillä en ole kuuluisa. Lähettäisin kyllä ihan aitoja värikuvia, mutta en ole oikein tyytyväinen niihin. Olen aina kuvissa joko silmät kiinni tai suu auki. Taikka liikahtanut, en sentään onneksi tärähtänyt? Videofilmi kai pyydystäisi minut parhaiten.

   Se toinen sinulle lähettämäni kuva kismittää vieläkin. Sen otti minusta eräs opettaja koulun pihalla. Kovat pakkaset menossa, ja olin siinä kuin eskimo. Ainakin kahdeksan vaatekertaa päällekkäin. Olisi pitänyt RIISUA pari ylimmäistä, mutta emmehän tunteneet toisiamme vielä tarpeeksi hyvin. Toppatakin riisumiseksi.

   En kai yritä yllyttää sinua johonkin sopimattomaan? Aika näyttää. Iloisin mielin ryhdyn korjaamaan luokkani kokeita. Kaikki saavat varmasti kiitettävän. ”Ain laulain työtäs tee...”.

   Nähdään   Runotyttö  

          17.

          Syyskuu 1995

   Hei, Kaarina!

   Kiitokset kirjeestäsi, joka ilahdutti minua suuresti. Olenkin odotellut kuulumisia siitä, kuinka viihdyt Ruotsissa sen ihanan Ollesi kanssa. Todella kivaa, että teillä menee hyvin. Laulussa sanotaan, että äidin pieni Olle meni metsään ja kohtasi siellä muka karhun. Onneksi se ei ollutkaan mikään peto, vaan kiltti koira. No se sinun Ollesi on oikea leppoisa nallekarhu.

   Olen todella kaavaillut, että tulen teitä tervehtimään uudessa kodissanne, mutta kuten tiedät minulla on ollut ihan hurja meno päällä sen kirjeystäväni vuoksi.

   En halua rasittaa sinua asioillani, mutta aivan halkean, jollen saa purkaa mieltäni ja riemujani jollekulle. Kaikkea ei sentään voi kertoa miehelle, vaikka kuinkakin rakkaalle.

   Tiedät, että Esko ja minä emme voineetkaan tavata toisiamme Hesassa kesäkuussa, koska Asta itsepintaisesti änkesi miehensä mukaan. Nyt sukelsivat esiin uudet kurssipäivät, jotka pidettiin syyskuussa Kuusilammella sijaitsevassa lomahotellissa Päijänteen länsirannalla. Voi sitä iloa ja odotusta. Kun Esko elokuussa lomilta palattuaan ilmoitti minulle, että voisimme tavata kursseilla, olin aivan revetä riemusta. Mitähän sellainen merkitsee?

   Kolme viikkoa oli yhtä suunnittelua. Hilpeitä kirjeitä ja puheluita, koska käytännön asiat täytyi saada nopeasti selviksi. Yksi pikavuoro kulki Kuopiosta kohtalaisen läheltä Kuusilampea ja sekin vain arkipäivinä. Joutuisin ajamaan loppumatkan, noin kymmenkunta kilometriä taksilla.

   Kurssi alkoi perjantaina illalla. Esko tulisi suoraan kotoaan  Lossinkylästä  kirjastovirkailijoitten pikkubussilla. Olisi perillä iltapäivällä kello neljän maissa. Minun bussini olisi siellä jo ennen yhtä. Ihanaa. Ehtisin valmistautua. Hotelli on valtavan suuri, joten saatoin aivan huoletta ottaa huoneen samasta majoituspaikasta.

   En ollut koskaan tehnyt tällaista, joten minua hermostutti aivan kauheasti. Myös pelotti. Epäilytti, onko tämä sittenkään oikein, vaikka kummallakin oli niin kovin loppuun jyrsitty avioliitto käynnissä. Kävin ajoissa kampaajalla. Ladoin tavarat kassiin ja ulos varmasti kahteenkymmeneen kertaan. Oli toivotonta ratkaista, mitä ottaisin mukaani. En ole mikään vaatteilla keikailija. Sieväkin välillä, mutta en kovin varma maustani.

   Kassi oli pakattuna jo kaksi päivää ennen keikkaa. Esko oli huolissaan, miten saisin markkinoitua matkani Sakelle. Minusta se ei ollut ongelma. Mehän kumpikin kävimme kursseilla ja matkoilla vähän päästä. Ilmoitin vain rauhallisen viileästi posket hehkuen ja silmät säihkyen, että lähden Kuusilammelle kursseille. Sakke tiedusteli, missä se sijaitsee. Sanoin, että Jyväskylästä alaspäin ja että bussi menee sopivasti ohi. Sitten hän kysyi milloin ja kuinka kauan. Vastasin. Sanoin tulevani kotiin sunnuntai-yönä samaisella pikavuorolla.

   Sekin sopi kuin nappiin. Mietiskelin itsekseni, että olikohan tämä asioiden helppo paikoilleen loksahtaminen sen merkki, että tällä on jokin tarkoitus ja että minulla on oikein lupa tavata Eskoa siellä.

   Tästä kirjeestä tulee kauhean pitkä, mutta salli minulle se ilo, että SAAN puhua tästä onnesta. Tuskin sain yhtään nukuttua edellisenä yönä. Olin samoissa tunnelmissa kuin lapsi, joka odottaa joulupukkia. Tällä pukilla ei ole partaa, ei edes viiksiä. Kaunis miehekäs leuka ja hurmaavannäköiset huulet. Nyt vihdoin tapaan hänet luonnossa. Olin aivan sekaisin tunteistani. Kiehuin ja kuohuin. Kuvittelin ja elin koko tapaamisemme läpi moneen kertaan. Halaukset ja kaikki.

   Auto lähti seitsemältä aamulla laiturista 7. En jaksanut kävellä linja-autoasemalle kaikkine tavaroineni, vaikka matka ei olisi ollut pitkä. Siispä otin taksin. Hirveän ajoissa, joten olin jo kuuden jälkeen bussia odottamassa.

   Oli hieman tihkusadetta, joten en viitsinyt kauniine kampauksineni ja takkeineni seistä laiturilla, vaan pesiydyin hieman kauemmaksi linja-autoaseman pääoven eteen, katoksen alle. Siitä olisi lyhyt matka rientää bussiin ja hyvä näköala laiturille, ettei auto vain pääsisi livahtamaan, jos matkustajia olisi ollut vain muutama. Olin tietenkin ostanut matkalipun jo yli kaksi viikkoa sitten, heti kun olin saanut tietää matkasta.

   Tarkistin vielä, että se oli käsilaukussani. Laituri 7, paikka 4. Busseja tuli ja meni, mutta ei yhtäkään laituriin 7. Tarkistin ajan lipustani. Kyllä, tasan kello seitsemän perjantaina 13. syyskuuta. Vuosilukua ei lapussa ollut, mutta eivät kai ne lippuja seuraavalle vuosisadalle kauppaa.

   Kello oli kahta minuuttia vaille. Laituri 7 ammotti tyhjänä. Viereisessä numero kahdeksassa seisoi bussi. Yritin tihkusateessa katsoa, minne se oli menossa. Ei ainakaan Tampereen suuntaan, kuten minun pikavuoroni piti mennä.

   Laituri kahdeksan auto lähti liikkeelle ja kaarsi juhlavasti kaukaisuuteen. Kello oli jo viisi minuuttia yli. Ei voi olla totta. Onko vuoro peruutettu? Lähdin sisälle asemalle ja kysyin lippuluukulta. ”Eikö rouva huomannut? Se bussi lähti juuri ajallaan.”

   Olin pyörtyä säikähdyksestä. Muilla peleillä ehtisin perille vasta myöhään illalla. En halunnut menettää sekuntiakaan niistä riemun hetkistä. Kassarouva sanoi, että auto tekee vielä mutkan rautatieasemalle, joten on pieni mahdollisuus, että tavoitan sen sieltä. Hyppäsin taksiin ja niin lähdettiin.

   Rautatieasemalla seisoi muitakin busseja pitkänä rivistönä odottelemassa matkustajia. Taksikuski juoksi kysymässä niiltä kaikilta. Joku tiesi kertoa, että minun linja-autoni oli jo lähtenyt Tamperetta kohti ja kovaa. Kuski sai selville ajajan puhelinnumeron. Tämä ihana kännyköitten aikakausi. Miten sitä ennen pärjättiin ilman niitä?

   Yhteys saatiin. Ajoimme taksilla huimaa vauhtia perässä ja tavoitimme auton noin parinkymmenen kilometrin päästä. Se otti minut kyytiinsä. Maksoin ylimääräistä taksikuskille. Nyt olin pyörtyä riemusta. Muutkin matkustajat yhtyivät ilooni. mutta totesivat kuitenkin, että onhan niitä juna- ja autoyhteyksiä Tampereen maisemiin muitakin. Pitää vain vaihtaa. Mikä ihmeen hoppu minulla oli?

   Vieressä istuvan rouvan kanssa pohdimme, miten oli mahdollista, että luulin seiskalaituria kahdeksikoksi. Syy oli se, että rautapylvään yläpäässä oleva viitta numeroineen olikin kääntynyt siten, että ulkoneva osa oli kuutoslaiturin päällä, vaikka siinä luki seitsemän. Laituri seitsemän olikin tangon toisella puolen eikä kilven alla. Seiska oli siis kököttänyt paikallaan ainakin yli kymmenen minuuttia, ja minä onneton luulin sitä kasiksi.

   Sitten vain oikealla pysäkillä ulos ja taas taksiin. Olin jo hyvissä ajoin ennen yhtä hotellissa. Sen jälkeen odotusta ja odotusta ja suihkussa käynti ja kymmenet kampaamiset ja muut tupsutukset. Vaihdoin välillä jo uudet pikkuhousutkin jalkaan, kun oli niin hiostava ja hurja olo.

   Yhdestä neljään on mahdottoman pitkä aika odottavalle. En uskaltanut edes kahville mennä, kun pelkäsin rupeavani hikoilemaan. Lisäksi Eskon piti soittaa huoneeseeni ja sopia tapaamisesta, kunhan oli selvinnyt matkaseurastaan. Kauhistus, jos vaimo on sittenkin taas tuppautunut mukaan.

   Sydän jyskyttäen seisoin ja odotin soittoa. En uskaltanut istua, koska siinäkin tuli hiki. Seisoin sukkasillani, koska kengät puristivat. Sitten alkoi paleltaa. Lämmitys oli olematonta ja ilmastointi vihelsi kuin veturi. Etsin itselleni kaikkein vähiten tuulisen paikan ja seisoin siinä. Kelloa katsoin ainakin joka toinen minuutti. Hullunako minua pidät?

   Sitten alkoi hirvittää, jos Asta on sittenkin mukana. Hän oli kuulemma ehdottanut sitä. Oli sanonut vielä harkitsevansa. Esko oli pysynyt tyynenä ja välinpitämättömänä ja sanonut aivan ylimalkaisesti, että teet ihan niin kuin sinusta tuntuu ja että hänelle se olisi aivan sama.

   Sen jälkeen alkoi taas kaikertaa se laiturijuttu. Entä jos olikin tarkoitus, etten saisi tavata Eskoa. Että jotkin korkeammat voimat yrittivät kaikkensa, etten lähtisi Kuusilammelle. Minä onneton vain yltiöpäisesti uhmaan kohtaloa ja koetan kääntää sen mieleisekseni. Mutta emmehän loukkaa ketään. Se ei ole pois Astalta eikä Sakelta, koska emme muutenkaan elä kuten avioparien pitäisi.

   Mehän sovimme Eskon kanssa, että ehkä vain keskustelemme pöydässä emmekä tee mitään intiimimpää. Kuulostelemme itseämme ja toisiamme. Harkitsemme. Voihan olla, että kemiat eivät lainkaan pelaa. Sellaisestakin olen kuullut, että pari tapaa lehti-ilmoituksen tai tietokonetulosten perusteella ja se jää siihen ainoaan kertaan. Ei kiinnostanut, Ei sytyttänyt.

   Auton olisi jo pitänyt saapua. Esko ei vain soittanut. Meillä ei kummallakaan ollut kännykkää. Se ei ollut vielä silloin niin tavattoman yleistä. Sakella tietysti oli sellainen.

   Viiden jälkeen, siis yli tunnin myöhässä, puhelin soi ja Laulajapoika oli paikalla. Sovittiin, että tapaisimme suuren ravintolasalin puolella. Siellä kukaan ei kiinnittäisi meihin huomiota. Tunnin päästä, sillä hänen piti ensin siistiytyä ja päästä kunnialla eroon muusta ryhmästä.

   Olin aivan sekopäänä. Toisaalta pitkä odotus oli jotenkin aiheuttanut läsähtämisen ja väsähtämisen tunteita, mutta toisaalta vain kiihdyttänyt ikävääni. Millainen hän olisi? Kunnon valokuvaa en ollut koko aikana nähnyt. Niitä mustia kopioita vain ja niistäkin suuri osa palasina.

   Varmuuden vuoksi seisoin ajoissa ravintolan oven pielessä, ja tällä kertaa olivat kiristävät kiiltonahkakengät jalassa. Hiersivät luuhun asti. Olisi pitänyt osallistua niillä ensin maratonjuoksuun, ennen kuin ottaa uudet kengät tällaiselle riemukkaalle matkalle. Ilmekin tässä riutuu kärsiväksi. Harjoittelin iloista ja hehkeätä hymyä. Lopetin, kun ohi hoiperteleva humalainen alkoi toivorikkaana tehdä lähestymisyrityksiä.

   Yritin pysytellä näkymättömissä, etten olisi vaikuttanut liian innokkaalta. Silti moni lähellä seisova katsoi minua selvästi kiinnostuneena. Näytin varmaan punaposkiselta nuorelta viulistilta, jolla on ensikonsertti Finlandia-talossa.

   Saliin oli useita ovia, joten arvioituani sopivan ajankohdan astuin sisälle ja lähdin hitaasti kiertämään huonetta. Hän oli kuulemma bongannut minut heti. Minä sen sijaan sain silmäillä muutaman yksinäisen ravintolavieraan läpi, ennen kuin havaitsin hänet. Hän heilautti huolettomasti kättään ja nousi tervehtimään. Kevyt kättely ja vielä varovaisempi halaus. Ja hän oli siinä. Sata kertaa hauskemman näköisenä kuin kuvissa. IHANAA!

   Merkille pantavaa oli, että molemmilla oli jotakin punaista yllään. Hänellä tummanpunainen pusakka ja minulla aniliininvärinen jakku. Emme olleet ollenkaan sopineet sellaisesta pukeutumisesta. On väitetty, että jos ihmiset muistelisivat, mitä heillä on ollut päällään, kun he ovat ensi kertaa tavanneet tärkeän kumppaninsa, heillä on usein ollut jotakin punaista. Halu herättää huomiota ja huutaa: Tässä minä olen! Ihanaa!

   Terveisiä Ollelle. Soitellaan.

   Ystäväsi Pirkko

          18.                            

          Syyskuu 1995                                                                  

   Tervehdys niin tutulle Ystävälleni!

   Kiitokset sekä soitostasi että kirjeestäsi. Kummastelin vähän huolestumistasi. Hyvin tarkkaan kyselit, miten olin päässyt kotiin ja vielä keskiyöllä. Mitä Sakke oli sanonut? Miten suhtautunut? Ei kai vaan lyönyt? Ei toki. Olin vasta aamuyöstä kotona. Hän heräsi ja toivotti tervetulleeksi. Kyseli kohteliaasti mutta uneliaasti, miten kurssi oli onnistunut. Oliko ollut mielenkiintoisia tuttavuuksia?

   Vastasin, että hyvin ja että oli. Hän sanoi: ”Sehän on mukavaa. Tule joutuin nukkumaan. Huomenna eli tänään on työpäivä. Sammuttaisitko valon.”

   Yritit vain kirjeessäsi tolkuttaa, että miehistä ei koskaan tiedä. Vaikka heillä on kuinka vapaamielisiä periaatteita muihin naisiin nähden, saattaa olla, että oman vaimon töppäykset laukaisevat kiukun ja väkivallan sarjan.

   En oikein usko, mutta huolestunut suhtautumisesi kyllä teki minut hiukan vakavaksi. Ei silti sammuttanut sitä roihuavaa iloa ja onnea, jota olen tuntenut tapaamisestamme lähtien. Mutta se kyllä todella satutti, kun viimeisen, voi EI viimeisen vaan tällä kertaa viimeisen, kerran lähdit huoneestani. Se kaiversi minuun suuren tyhjiön. Oli kuin osa minusta olisi kävellyt ovesta ulos. Se aivan viilsi.

   Sitten rohkaisin itseäni sillä ihanalla ajatuksella, että samanlaisia onnen hetkiä oli tiedossa vaikka kuinka monta. Kun edes kerran kuussa ja pari päivää kerrallaan. Eikö se mitenkään voisi järjestyä, kun teidänkin alalla on niin paljon kurssitusta uusista toimintasuunnitelmista? Minä taas voin matkustaa minne tahansa.

   Olen joskus heittänyt esille sanan ”poroporvarillinen”. Siihen sinä tartuit ja mietit viime kirjeessäsi, mahdatko sinäkin olla poroporvarillinen.

   Täytyypä täsmentää tätä termiä. Inhoan yleensä kliseitä ja silti sorrun itsekin niitä käyttämään lakkaamatta. Tarkoitan tuolla sanalla lähinnä naapureitten vahtimista: hienompi auto - millaiset vaatteet - koulutus - asunto - juorut - panettelu - syrjintä. Luultavasti yhdistän sen fasismiin. Poikkeuksellisten ihmisten ja oppien vainoaminen.

   En kai minäkään ole mitään riskeerannut, pannut alttiiksi. Oikein täytyy miettiä. Toisaalta en kovin paljon välitä ihmisten puheista. Tunnen olevani niin kaukana kaikesta ja kaikista ja niin yksin, etteivät he edes pystyisi minua ”oikein” arvioimaan. Sen kyllä, ettei minulla kerran ollut hattua taidenäyttelyn avajaisissa. Hui kuinka noloa.

   Itsepä tiedät, oletko poroporvarillinen. Mene itseesi. Olisiko yhtään varaa antaa myöten? Irrotella?

   Uutta vapautta toivottaen   Runotyttö

           19.  

          Syyskuu 1995

   Heippa, Yllyttäjä!

   Aika jännittävä ehdotus. Kehotat minua selostamaan hotellissa tapahtunutta näytelmää. Olithan toki itsekin siinä mukana. Onko päässyt unehtumaan? Rupea ratkomaan sanaristikoita, jolleivät edes tuollaiset elämykset mielessä pysy.

   Ei, käsitin kyllä tarkoituksesi. Paitsi että haluat itsekin muistella ja elää uudestaan niitten päivien ja öittenkin tapahtumia, syventyisit mielelläsi niihin vielä minunkin näkökulmastani käsin, varsinkin kun kuulemma osaan kuvailla asioita niin mehevästi. Kiitokset kauniit.

   Vielä näistä kirjallisista kyvyistäni. Vedän yhä kansalaisopiston runopiiriä. Meitä on kymmenen innostunutta naista ja kaksi miestä. Siitä näet, miten kulttuuriharrastukset jakautuvat eri sukupuolten kesken. Ähää! Joka tapauksessa moni meistä kirjoittaa tekstejä, jotkut ihan lehtien palstoille.  

   Minäkin olen aivan hulluna innostunut kirjoittamaan runoja tämän meidän ystävyytemme aikana. Aiomme kerätä piirimme tuotoksista koosteen. Oikein antologian. Se innostaa jatkamaan ja motivoi. Ei tunnu niin turhauttavalta kuin väsätä tekstiä vain pöytälaatikkoon.

   Markkinointikin on jo hanskassa. Kuljemme kirjat kapsekissa, kuten eräs tuntemamme ”oikea” kirjailija. Soitamme ovikelloa, rupattelemme hetken ja kas, taas tuli yksi opus myytyä.

   Sakke vain nauraa näille unelmille, mutta myöntää kuitenkin, että kirjoitan kuin Ryynekreeni. Siitä huolimatta näin myönteinen arvostelu, vaikka luin hänelle kaksi kaikkein kuivinta ja vähiten tunnepitoista tekelettäni.

   Elä sitten häkelly, jos ovikellosi soi Lossinkylässä ja TERVETULOA-ovimatollasi seison MINÄ runokirja kädessäni. Voin hyvin arvata, että jo tästä kuvitelmastani sinulla alkaa tuntua horkan  oireita. Himosta vai pelosta?

   Ai niin, se hotelli. Ne vajaat kolme päivää olivat niin täynnä iloa ja onnea, etten todellakaan pysty suoltamaan sitä kaikkea paperille. Siitä tulisi todella kolmiosainen eepos, jossa jokainen osa olisi Kalevalan paksuinen. Pienimmätkin vivahteet ja vivahteitten murto-osat jäivät lähtemättömästi mieleeni.

   Otan tällaisen palapelityylin, johon jo olen tottunut kuviesi kohdalla. Taikka Picasso-tyylin. Osasia sinne ja tänne. Silti uskoisin pystyväni hahmottamaan kokonaisuuden.

   Olimme leveässä vuoteessa puolihämärässä huoneessa. Suutelit minua melkein joka paikkaan. Aluksi. Sitten kaikkiin paikkoihin. En tiennyt, olisinko vain antautunut iloiselle nautinnolle ja odotukselle vai olisinko yrittänyt omilla huulillani suorittaa valloitusretkeä sinun ihmeelliseen ruumiin maisemaasi. Jos tapaamme vielä uudestaan, haluaisin tehdä niin paljon ja niin kauan.

   Kerroit, että sinulle oli tehty eturauhasleikkaus, joka heikensi pelottavasti kykyjäsi sillä alalla. Olit saanut lääkäriltä pakkauksia, joiden avulla saatoit antaa itsellesi pistoksen, joka jäykisti ja kovetti sen Skorpionin pistimesi.

   Joku voisi sanoa, että mitä se äskeinen meidän onnenhetkiimme kuuluu. Miksi ollenkaan vedän noinkin huolestuttavaa asiaa koko kertomukseeni? Siitäpä koitui aivan uutta ja ihanaa, jota en ollut voinut ennestään kuvitellakaan, vaikka olen jo viidenkympin kieppeissä. Kyllä elämä on rikasta ja hurmaavaa.

   Epäröit, voisitko ollenkaan käyttää sitä pistosta. Sanoit, että se teki kalusi neliskanttiseksi. Se oli ollut vaimon kommentti kokeiluittenne aikana. Asta oli vielä lisännyt karskisti, että mitäs minua turhaan herätit. Tämä oli ollut osasyy seksielämänne kaatumiseen.

    Nokkelana miehenä olit kyllä ehdotellut muunlaista seksiä, mutta yhä tiukkapipoisemmaksi muuttunut puoliso ei halunnut kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Oli kiljaissut: ”Yritäpäs, eunukki, niin lyön sinua päin naamaa, ja vähän muuallekin”

   Juuri se ”muunlainen”  meillä, sinä ja minä, meni mahtavasti. Yhä uudestaan, monta kertaa. En tiedä, olenko koskaan elämässäni ollut niin onnellinen kuin niinä päivinä siinä hotellissa.

   Odotin vuoteessa, selälläni kuin se pikkuinen marsu aikaisemmassa kuvauksessani. Tulit kylpyhuoneesta pyyhe kädessäsi. Sitä tarvittiin. Jo kun lähestyit minua hämärässä, tumma hahmo, tummia karvoja, sinä ja pistimesi ja se valkea pyyhe, aloin väristä. Sitä ei voi sanoin kuvata. Ehkä sitä varten on juuri luotu musiikki ja tanssi. Asetuit alapääni kohdalle. Vapisin niin, etten tahtonut saada haarojani pysymään erillään. Ne löivät loukkua kuin viluisen hampaat. Tässä tapauksessa kuin janoisen huulet. HUULET!

   Sitten se kosketus. Huultesi ja kielesi kosketus. Vaikka kuinka olen yrittänyt jäljitellä sitä sormillani taikka jollakin esineellä, se ei ikinä toteudu samanlaisena. Ikään kuin suusi elimet olisivat valetut samaan muottiin kuin minun alaosani. Kuin hyvin istuva hansikas, aivan kohdalleen. Erottamattomasti, pehmeästi, kovasti ja ihanasti.

   Alkaa itkettää, kun muistelen sitä. Onko ihme, jos vakaasti uskon, että meidät on tarkoitettu toisillemme. Että olemme toistemme sekä sielun- että ruumiinkumppaneita?

   Pyyhettä, sitä valkoista pehmoista froteepyyhettä, jouduit käyttämään, koska suihkusin kuin lähde. Kastelin sinut, sinun ihanat huulesi ja koko vuoteen riemuitsevalla elämän nesteelläni.

   Laukeamisesta en osaa sanoa muuta kuin että en olisi kestänyt sitä onnea sekuntiakaan kauemmin. Olisin revennyt, räjähtänyt, sinkoutunut maailmankaikkeuteen, muuttunut sädehtiväksi tähdeksi. Toisaalta, niin järjettömältä kuin se kuulostaakin, koko kosketuksesi ja laukeaminen muistuttivat sanomattoman herkkää keveätä utuista perhosen siiven kosketusta ja värähdystä. Vain hienonhieno värähdys, mutta avaruuteen asti syöksyvä ja huutava.

   Olen aivan uupunut tästä muistosta. Onnellinen ja kauhean onneton, koska pelkään, ettei se koskaan toistu. Onko sinulla pienintäkään käsitystä siitä, milloin voisimme seuraavan kerran tavata? Edes kuukauden tarkkuudella?

   Jotenkin tuntuu, että tällä haavaa en pysty kirjoittamaan enempää. En tästä aiheesta enkä muustakaan.

   Hyvää vointia sinulle!  

   toivoo perhosen siiven kosketuksen kokenut   Runotyttö

          20.    

          Lokakuu 1995

   Hei Puurtaja!  

   Valittelit työtaakkaasi sekä kotona että kirjastossa. Tunnet aivan uupuvasi tielle. Voi kun osaisin sinua jotenkin piristää.

   Eräs asia ihmetytti minua kovasti. Arvelin, että olin käsittänyt sen jotenkin väärin. Etten ymmärrä sanan sisältöä. Tarkistin ihan sanakirjasta.

   Viime kirjeessäsi toit esille, että tietenkin voimme tavata, jos se tapahtuu ikään kuin sattumalta. Sattumalta? Miten ihmeessä näin suuressa maassa? Kai se tapaaminen sentään joitakin järjestelyjä vaatii? Mieleen hiipii aavistus, huoli, pelko, kauhu, epätoivo!

   Hiukan myöhemmin iltapäivällä.

   Soitit juuri enkä ollut uskoa korviani. Ajattelin, että lasket leikkiä. Hevosen karkeata, raakaa leikkiä. Riepottelet minua ja testaat tunteitani.

   Sanoit, että et halua mitään varta vasten järjestettyä. Se ei sovi sinun omalletunnollesi. Se rassaa liikaa suhdettasi vaimoosi. Et halua riskeerata avioliittoasi, et suhdettasi lapsiisi, sukulaisiisi, työtovereihisi, et kehenkään. Paitsi siis minuun?

   Se oli kuin isku vasten kasvoja. En pysty oikein selvästi ajattelemaan enkä erittelemään, mitä nyt on oikein tapahtunut ja mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Ei kai mitään. Tyhjyys.

   Pallo on kai niin sanotusti sinulla. Ota tai jätä. Sellaista en minä tahtoisi, mutta onko tämä se sementtiseinä, jota aivan alitajuisesti olen uumoillut ja pelännyt?

   Toivon sinulle voimia työssäsi ja näissä kamppailuissasi!

   Runotyttö

           21.

          Marraskuu 1995

   Hei, Laulajapoika!

   Sinusta ei ole kuulunut mitään kuukauteen. Vaikka sanoinkin, että pallo on sinulla, en enää kestänyt tätä tyhjyyttä ja toivottomuutta. Ajattelin, että olet vain liian työllistetty ja arka ottamaan minuun yhteyttä. Taidan olla lapsellinen, todella naiivi. Näin ei nainen saisi missään tapauksessa menetellä. Suothan minulle anteeksi tungettelevaisuuteni? En haluaisi loukata sinua enkä perhettäsi.

   En edes tiedä mitä kirjoittaisin. Aloitanko vuodatukseni niistä monista asioista ja mietteistä, jotka tällä välillä ovat elämääni hallinneet? Turhautuneisuus ja tuska ja valtava ikävä, ihan fyysisestikin. Kai se on sitten väärin ukkomiestä houkutella ja vielä naimisissa oleva nainen? Mikä on väärin tai oikein? Ovatko sydämen tunnot ja kiintymys aina välttämättä väärin?

   Onhan niitä julkisuudenkin aviopareja, jotka eroavat vaikka kolmenkymmenen vuoden jälkeen, koska epäviihtyisyys kasvaa ylitsepääsemättömäksi. Onko ihmisen ainoa kasvualusta kärsimys ja kielteiset paineet? Niin näyttää olevan. En osaa kirjoittaa enempää. Kerron vain, että tämän kuun lopulla lähden Tampereelle koulutukseen. Viimeisenä viikonloppuna. Asun Hotelli Tammerkoskessa.

   Toivottavasti näkemiin  

   Sinua kaipaava   Runotyttö  

          22.    

          Marraskuu 1995  

   Heikun keikun, Jälleen-Yllyttäjä!                      

   Ihanaa, ettet ole vihainen ja että soitit minulle. Totesit, että sinullakin on kurssit Tampereella. Asta ei pääse mukaan, koska hänellä myös on juuri sillä viikolla koulutuspäivät Porissa. Siispä melko varmasti voimme tavata, vaikkapa edes ravintolassa.

   Et siis ole närkästynyt minuun? Olen haljeta riemusta. En pysty tätäkään sanoin kuvaamaan. Täytyy tehdä sävellys. Kokonainen sinfonia tai oratorio. Kun saisin edes katsella sinua ja rupatella. Ehkä hiukan ujosti koskettaa. Että edes sielumme saisivat hyväillä toisiaan.

   Kurssimme ovat eri hotelleissa, mutta eihän Tampere ole mikään suurkaupunki. Sovitaan yksityiskohdista puhelimitse. Ihanaa. Vain kymmenen päivää! SITTEN.

   On se onni, että Suomessa on niin mahdoton kurssitusvimma päällä. Olen varma, että monet muutkin ”parit” löytävät ja kohtaavat näissä merkeissä.

   Sakke vaikuttaa tyytyväiseltä. Ei moiti eikä äksyile pienestä. Tosin olemme melko harvoin yhtä aikaa kotona. Puhumme puhelimessa ja jätämme kirjelappusia eteisen pöydälle. Siis vain lappusia. Tietäisipä hän näistä meidän kilometrin mittaisista sepustuksistamme. Tai ainakin minun.

   Ymmärrän hyvin, ettet ehdi koko aikaa kirjoituskonetta näppäillä etkä minulle viestejäsi sommitella. Tietokonetta et halua käyttää. Tulostuksellakin omat vaaransa samoin sillä, että kirje jää koneeseen säilöön. Paperin muistaa paremmin hävittää kuin tekstit tietsikasta.

   Tuli muuten mieleeni vielä yksi ihana muisto sieltä hotellista. Et millään suostunut riisumaan sukkiasi. Väitit, että huone oli kylmä ja varpaitasi paleli. Niinhän minustakin lattia oli tuntunut aika vetoiselta, kun sukkasillani seisoin odottamassa sinua ikkunan vieressä. Sitten minulta kyllä vilu häipyi kauas ja kauas. Hehku tuli tilalle.

   Väitit, että SS-miehet eivät rakastellessaankaan ottaneet mustia sukkiaan pois jalasta. Joillakuilla oli kuulemma ollut vielä suksetkin koivissaan. Että minua nauratti.

   Olisi niin paljon kerrottavaa, että viisainta meidän olisi siirtyä vielä tietokonettakin nopeampaan viestintään, nimittäin ajatusten siirtoon. Hupsista vain ja olemme Afrikan savanneilla. Taas hupsis ja olemme Kiinan muureilla. Voi en halua ajatella muureja. Niitä on jo kyllästymiseen asti välillämme. Vai onko?

   Kaatuihan Berliininkin muuri ja Jerikon muurit torven toitotuksella. Miksi ei sitten meidän välillämme jököttävä vankilan seinä? Mitä pitäisi soittaa, jotta se kaatuisi? Helisevää huilua vai rämiseviä rumpuja, Ehkä sen verran suutaan, sinä nimittäin, että pystyisit sanomaa Astalle, että sinullakin on oikeus yksityisyyteen ja omiin ystäviin. En halua olla neuvomassa, mutta suusta tulee ulos se, mikä sydämessä koko ajan muhii. Sanottuna nykysuomella.

   Tekee niin mieli lähteä pakkaamaan laukkua, etten tahdo malttaa miettiä, mitä vielä tähän kirjoittaisin. TÄYTYY OIKEIN POHDISKELLA. Voi itku, suuret kirjaimet räpsähtivät vahingossa päälle. Äskeinen on kuin huutoa. Sitä juuri haluaisin tehdä. Huutaa maailmalle, kuinka onnellinen olen tapaamisestamme.

   Tein siis virheen naputtelussani. Virheestä tulee mieleeni Kolumbus. Seikkailijan perikuva. Erehtyi toki pahemman kerran. Löysi vahingossa Amerikan kun luuli tulleensa Intiaan. Aika suuri virhelukema. Etsii jotakin sisukkaasti ja päätyy johonkin muuhun, ehkä arvokkaampaan. Mietin mitä se voisi olla omalla kohdallani.

   Jossakin tekstissä sanotaan, että elämän pitäisi olla henkistä ja  hengellistä seikkailua. Lukaisin hiljattain myös erään kieltenopettajan mielipiteen, että erehtyminen on tavallaan luovuutta. Se voi johtaa uusiin, kehityksen kannalta hedelmällisiin mielleyhtymiin. Edisonkin oli kuulemma tehnyt mahdottoman monta erehdystä, ennen kuin hän löysi sellaisen johtimen, joka kykenisi välittämään sähkövirran jatkuvan kulun. Hän oli tehnyt yli 6000 kokeilua, kunnes sai sähkön loistamaan johteessa esteettömästi.

   Joku voisi morkata Edisonia peräti kuudentuhannen virheen tekemisestä. Tarkoitan tällä, ettei erehdyksiä tarvitse niin sairaalloisesti kaihtaa ja pelätä. Entä moraaliset erehdykset? Voi tätä elämää.

   Pelkään kauheasti, että pyrin selittämään väärän oikeaksi.

   Iloisessa odotuksen tunnelmassa kaikesta huolimatta.

   Runotyttö ja selittäjä

          23.  

          Joulukuu 1995

   Hei.

   Apea kiitos kirjeestäsi sekä sitä edeltävästä järkyttävästä soitosta.

   Toistan tässä asioita, mutta samalla yritän selvitellä tunteitani ja tuskaani.

   Olin siis ajoissa sopimassamme hotellissa Tampereella marraskuun viimeisellä viikolla. Perjantaina. Onko perjantai sittenkin jokin murheenpäivä? Muistathan kesäkuussa peruuntuneen tapaamisemme? Istuin hotellihuoneessa ja odotin soittoasi, jossa ilmoittaisit missä ja koska kohtaamme. Olin jo käynyt ilmoittautumassa omalla kurssipaikallani. Sitten hiivin ja lipesin ja livahdin kadulle ja omaan hotelliini. Kiireesti, etten myöhästyisi soitostasi.

   Istuin ja odotin. Arvelin, että sinun täytyi jo olla omassa majoituspaikassasi. Runsas tunti kului. Ehkä joku tuttavasi oli tullut tervehtimään etkä päässyt soittamaan.

   Silloin puhelin pirisi. Se olit sinä. Kyselit vointiani ja oliko hotelli mukava. Olivatko luennot mielenkiintoisia ynnä muuta sellaista turhaa täytettä. Hiukan jo ehdin ihmetellä näitä avaussanoja.

   Kysyin, mistä soitat. Sanoit soittavasi kotoasi Lossinkylästä! Luulin, että korvissani oli jotakin vikaa ja että vain pelleilit kanssani. Nauroin ja toruin sinua. Eihän pienempäänsä ja vielä nuorempaansa saanut kiusata.

   Väitit puhuvasi totta. Et ollut päässytkään kursseille. Asta oli järjestänyt sille viikonlopulle remontin talossanne. Olitte suunnitelleet sitä jo kauan. Talo hajoaa käsiin, jollei sitä välillä ehosteta. Homevaurioita. Olit ihmetellyt vaimollesi, että miksi juuri tässä viikonvaihteessa. Asta oli vain pysynyt tiukkana. Ei sopinut myöhemmin. Työmiehet saapuisivat perjantaiaamuna. Materiaali samoin. Mitään ei voitaisi perua eikä lykätä. Ei tunnillakaan. Ehdoton käsky ja sen toteutus. Joustonvaraa ei ollut milliäkään, niin kuin ei yleensäkään Astan puuhissa eikä sanoissa.

   Lohdutit minua, että ehkä joskus myöhemmin. Onhan niitä kursseja. Kysyin, eikö Asta ollutkaan lähtenyt Poriin kuten piti. Ei ollut, kun piti hoitaa se remontti.

   En jaksa enää kuvailla tunnelmiani siinä hotellissa. Menin luennoille. En jälkeenpäin edes tiennyt, mitä ne käsittelivät. Olin turta ja kuollut sisimmässäni. Niin pettynyt, etten uskonut sellaista pahaa mieltä edes pystyväni kokemaan.

   Siedettävää kaamosaikaa   R-ö

          24.

          Joulukuu 1995

   Joulutervehdys sinulle!

   Soitit Hyvän joulun-toivotuksesi todella ajoissa, sillä vastahan on joulukuun puoliväli. Parempi liian aikaisin kuin ei ollenkaan. Vietätte oikean perhejoulun ja iloisen, koska sukuun on tulossa kaksi uutta jäsentä. Nuorempi tyttäresi vihitään joululomalla ja Riitta on alkanut odottaa leikkitoveria Sami-pojalle.

   Mekin olemme kotosalla. Janne tulee morsiamensa kanssa meille joulunpyhiksi, mutta Jaakko perheineen viettää tätä juhlaa appivanhempiensa luona Turussa. Tuskin vierailevat luonamme tämän vuoden puolella. Pitkä matka, pakkasia, molemmilla työt, ja Aatukin on vielä niin pieni.

   Piparkakkujen leipomisen lomassa lähetän sinulle joululukemiseksi Runebergin kirjoittaman runon. En löytänyt mistään virallista suomennosta, joten itsekseni kääntelin sitä aivan vapppaasti.

           ”Olin yksin, hän tuli yksin;

           minun ratani ohi hänen ratansa johti.

           Hän ei viipynyt, mutta aikoi viipyä,

           hän ei puhunut, mutta silmä puhui.

           Sinä tuntematon, sinä hyvin tuttu!

           Yksi päivä häviää, yksi vuosi kuluu,

           yksi muisto ajaa toistaan takaa;

           lyhyt hetki säilyy minulla ikuisesti,

           katkera hetki, suloinen hetki.”

   Rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta toivottaen  

   Runotyttö

          25.  

          Tammikuu 1996

   Hei taas, Huolenkantaja!

   Kiitos kirjeestäsi. Se ilahdutti minua kovasti. Kerroit niistä iloisista tunnelmista, joita joulu toi perheeseenne. Myös meillä  juhlapyhät menivät totuttuun malliin. Olin kieltämättä aika surumielinen.

   Alakulo näkyy nähtävästi myös vaatteissani. Olen aina pitänyt iloisista, jopa rohkeista väreistä. Hauskoja, näyttäviä koruja. Hilpeitä huiveja. Kirkkaanpunaiset kengät. Nyt eräs työtoverini tiedusteli joulun jälkeen, onko minulla mahdollisesti ollut surua, joku lähiomainen nukkunut pois. Kyseli samalla äitini vointia, kun tiesi tämän sairastelleen viime aikoina.

   Olin ihmeissäni ja kysyin, mistä hän sellaista päätteli. Hän oli pannut merkille, että minulla on viime aikoina ollut aina jotakin mustaa ylläni. Silloin itsekin havaitsin, että valitessani vaatekappaleita aamulla olen vaistomaisesti ottanut mustan puolihameen tai mustan puseron tai jopa molemmat kovin tummasävyisiä.

   Surua on ollut. Sinusta ja tästä suhteestamme johtuvaa. Älä sentään syyllistä itseäsi. Omapa on vikani, kun yritin pyydystellä Skorpionia verkkooni. Se ei vain siinä pysy, liian harvasilmäisessä. Onneksi se ei sentään ole käyttänyt myrkkypistintään. Vai onko? Ehkä surun myrkkyä. Mustaa ja toivotonta.

   Ai ai, kuinka surumielistä ja tunteellista. Mutta sinullekin on muuten putkahtanut esille uusi huolen aihe. Se niistä minun hotellielämyksistäni kertova kirjeeni on kadonnut. Jäljettömiin. Olet nautiskellut sen lukemisesta, Miellyttävistä muistoista. Olet vieläpä käyttänyt sitä itsetyydytyksen kimmokkeena. Niinkin uhkarohkeaksi olet heittäytynyt, että olet toisinaan kuljettanut sen kotiisi asti.

   Nyt et kerta kaikkiaan muista, näitkö sen viimeksi työssä vai kotona. Kaikki piilopaikkasi olet tutkinut moneen kertaan. Muistutellut ja ihmetellyt. Kummastellut ja kauhistunut.

   Mietit, että joulunako se on kadonnut? Kun teillä kävi tavallista enemmän vieraita. Myös lapsia ja nuoria. Sen piti olla lukitussa paikassa, mutta missä. Ja koska? Alat olla jo paniikin vallassa. Entä jos se on Astalla?

   Ole hupsimatta. Kai vaimosi olisi siitä maininnut. Siitä ei käy ilmi ainakaan minun henkilöllisyyttäni. Ei edes paikkakuntaa. Jos kerran kirjekuori on hävitetty, siitä ei millään ilveellä jäljitä lähettäjää. Voithan sanoa sen olevan jonkun työtoverisi kirjoittama novelliharjoitelma. Oli pyytänyt arviotasi tyylistä ja sanastosta ja niin edelleen. Tietysti Asta tiukkaisi, että kuka työtoveri.

   Et pärjäisi vaimosi kuulusteluissa. Tosin en jaksa uskoa, että se olisi joutunut vääriin käsiin. Ehkä olet sittenkin hävittänyt sen, koska olet oppinut sen ulkoa.

   Yhtä asiaa, siis vain yhtä ainoata, en ole sinulle muistanut selvittää. Et ole sitä enää uudestaan tiedustellutkaan. Nimittäin se sanapari tipoteerausyritelmässäni kauan sitten. VAIMO - LESBO. Kummastelit sitä, mutta en kehdannut vielä silloin sitä tulkita. Nyt jo kehtaan. Mitä enää voisin hävetä?

   Toivoin kai jo silloin, että pystyisimme seurustelemaan kiinteämmin ja huolettomammin. Ehkä joskus asumaankin yhdessä. Todella pätevä syy olisi ollut, jos vaimosi olisi lesbo. Olisihan sangen luonnollista, että puolin ja toisin olisitte kyllästyneet tilanteeseen ja pyrkineet kumpikin tahollanne solmimaan tyydyttävämpiä suhteita.

   Kukaan ei olisi osoittautunut syylliseksi. Sillä eihän vaimosi olisi ollut sairas eikä syntinen, vaan ainoastaan erilainen, kuten esimerkiksi punatukkaiset poikkeavat aika tavalla mustakutrisista. Silti heillä on täysi oikeus toteuttaa itseään ja löytää itselleen sopiva kumppani. Näin kuvittelin jo silloin ja siksi syötin kyseisen sanan paperille.  

   Mitään pätevää syytä mahdolliseen eroon Astan kanssa ei siis ole ilmennyt. Vai olisiko jotakin, kun tarkemmin mietit? Olisiko mitään, missä vaakakuppi kallistuisikin minun puolelleni? Ehkä ei.

   Itse olet kehottanut minua avoimuuteen. Sen tähden en halua peittää sisimpiä ajatuksiani ja toiveitani. Ethän pahastu?

   Runollista kalevalanpäivää toivottaa   Runotyttö

          26.

          Helmikuu 1996  

   Tervehdys Kaarina-ystävälleni!

   Olemme jutelleet monta kertaa puhelimessa tammikuun kuluessa. Toit esille mielipiteesi ja minä vastustin. Puolustelin näkökantaani ja tuntemuksiani. Luottamustani tulevaisuuteen. Parempaan ja varmempaan.

   Koetan itselleni vakuutella syitä ja vastasyitä, ja siksi kirjoitan tähän sinun antamiasi kieltämättä hyödyllisiä ja varteenotettavia neuvoja. Hyvältä ja paljon kokeneelta ystävältä. Kiitoksia vaan.

   Myönnän sen varsin järkeväksi ehdotukseksi, että minun pitäisi tehdä jokin ratkaisu tämän kiduttavan roikkumisen keskellä. Sanot, että jos jatkan kirjeenvaihtoani Eskon kanssa, minun on silloin hyväksyttävä suhde pelkkänä kirjeystävyytenä. Eikä odottaakaan muuta.

   On jo suuri asia, että on olemassa ihminen, jolle voi puhua kaikesta ja joka jo tuntee minut niin tarkasti, että itsensä ilmaiseminen on helppoa. Sellaisenahan koko suhde alkoikin. Siksihän sinä, Kaarina, olit sen lopettanutkin, koska sinulle ei riittänyt pelkkä kirjeystävyys ja platoninen suhde.

   Jos taas itse kaipaan syvempää ja kiinteämpää yhteiselämää enkä sitä kaikesta päättäen millään voi saada, silloin on parasta katkaista se edes nyt. Eikä vain odottaa tapaamista ja taas pettyä katkerasti. Tapaamismahdollisuudet kun melko todennäköisesti vain ennestäänkin harvenevat.

   Ei se ole ihmisen arvoista elämää odottaa seuraavaa kohtaamista lähes vuoden ja todeta, ettei se edes silloinkaan toteudu. Aina tulee esteitä, sinun mielestäsi vielä aivan turhia ja tekaistuja. Jos mies todella haluaa jotakin, hän ryhtyy jämerämpiin toimiin. Mutta taitaakin olla niin, ettei hän itse asiassa haluakaan tai ei uskalla viedä asiaa pidemmälle.  

  Totta kai myönnän, että olet oikeassa. En vain jaksa tehdä ratkaisua. En pysty siihen. Jos sittenkin? Tunnustan kyllä, että hänen kirjeittensä saapumistahti on harventunut. Niistä on tullut aina vain asiallisempia ja lyhyempiä. Yritän epätoivoisesti lukea rivien välistä joitakin muka lämpimämpiä ja kasvavampia tunteita. Ei siellä ole. Joskus pientä leikittelyä ja kiusoittelua. Jopa ihmettelyä, että yleensä vielä jaksan olla niin innostunut.

   Sanoin sinulle, että minun täytyy ymmärtää Eskoa. Vaativa työ, koska kirjastoa juuri uusitaan ja laajennetaan. Perheessäkin tapahtuu. Iloisia asioita. Vanhempi tytär on jo kauan asunut Lossinkylällä, koska mies on peräti vuoden Yhdysvalloissa stipendiaattina. Lisäksi Riitan raskauden vuoksi isovanhemmatkin ovat tosi työllistettyjä vilkkaan Sami-pojan vahtimisessa.

   Esko on vielä valitellut, että jokin vanha vaiva on hänellä uusiintunut. Mies tosin väittää, ettei kannata tässä vaiheessa huolestua, mutta kyllä tuollainenkin rasittaa ja tekee laiskemmaksi kirjoittamaan, ainakaan pitkiä kirjeitä.

   Kun siis kerroin sinulle, Kaarina, että minun pitää ymmärtää Eskoa, sinä tokaisitkin, että minun pitäisi ymmärtää itseäni ja tätä tilannetta realistiselta kannalta. Inhoan sanaa realistinen, koska se ennustaa lähtöpasseja romantiikalle ja unelmille.                

   Unelmat on tarkoitettu toteutettaviksi eikä hyvästeltäviksi.

   Tervehdys myös rakkaalle Ollellesi. Toivottavasti niskakolotus on jo helpottanut. Vaikka olettekin paljon matkoilla, toivon sydämestäni, että pystymme pitämään yhteyttä keskenämme. Etenkin tässä elämäntilanteessani se on minulle korvaamattoman tärkeätä.

   Valoisaa kevättalvea toivottaen

   Pirkko, se tottelematon Tipi

          27.  

          Helmikuu 1996

   Ystävälle!

   Voitko kuvitella, että on kulunut jo vuosi, kun ensimmäistä kertaa otin yhteyttä sinuun. Vuosi on ollut ihmeellinen, vaikka siinä on ollut myös suurta kaipausta ja pettymystä.

   Lähetän jälleen kortin, joka ikävä kyllä jollakin tavalla kuvaa tätä meidän suhdettamme. Siinä kaksi pehmoista pupua kiikkuu narukeinussa suvisessa maisemassa. Helakanvihreätä ruohoa, valkoisia kukkia, sininen taivas eikä pilvenhattaraakaan sumentamassa ilon aurinkoa. Narut ovat pitkät ja vauhti sekä heilumiskaari melkoiset. Mutta allapa on teksti: ”Onni ei ole satama jonne saavutaan, vaan tapa matkustaa.”.

   Kortti tekee minut jotenkin haikeaksi. Niin se taitaa olla, vaikka minulle on hyvin vaikeata luopua mistään. Kerroinhan jo ensimmäisissä kirjeissäni, etten mielelläni pysähdy, jollei ole ihan sementtiseinä vastassa. Vieläkin jaksan toivoa, että esteenä olisi sittenkin paperia tai ainakin kevyttä vaneria, josta pääsemme puikahtamaan läpi.

   Sattui muuten kumma tapaus. Kävimme mökillä eräänä iltana. Pihavaloissa näkyi kaksi lumivalkoista jänistä, jotka rauhallisina puputtivat kuloheinää. Ne imaisivat sitä kärki edellä sisäänsä kuin spagettia ikään. Olin silloin jo päättänyt lähettää pupukortin sinulle.

   Yhä enemmän olen joutunut miettimään ympäröivän todellisuuden todellisuutta. Mainitsit kerran puhelimessa, että sanoilla luodaan todellisuutta. Minullakin on jokin merkillinen tunne, että ihminen luultavasti pystyy ”luomaan” todellisuutta ympärilleen. Hän havaitsee jotakin, mutta on ehkä ensin itse luonut sen havaittavan asian. En osaa sitä ilmaista, mutta luohan ihminen ympärilleen myös tietynlaista ilmapiiriä, tunnemaailmaa, miksei sitten materialistisempiakin ”esineitä”?

   Miksi en osaa luoda itselleni hyväntuntuista avioliittoa? Työ, ystävät, lapset perheineen, runopiiri ja monen monet asiat luistavat kuin silkki. Olen siitä tietysti todella kiitollinen. Luultavasti ihminen tarvitsee kärsimyksen piikin lihaansa, muuten hän unohtaa kutsumuksensa. Mikä se minun kutsumukseni on? Mieleeni juolahti: Jumalan työtoveruus.

   Kirjoittamisiin ja puhelimisiin kallis ystäväni

   Runotyttö

          28.    

          Maaliskuu 1996

   Rakas Esko!

   Kuten olet huomannut, en ole koskaan aikaisemmin käyttänyt tätä puhuttelumuotoa. Olen kai odottanut sitä sinun taholtasi. En häpeä ilmaista tunteitani. Useinhan on valitettavasti niin, että toinen osapuoli ei ole yhtä varma eikä yhtä vahva tunteissaan. Pidät minusta varmasti, sen tiedän ja tunnen sydämessäni, intuitiivisesti, mutta esteet ovat monet.

   Totta kai voit kertoa minulle huolistasi. Terapeuttiseksihan me tätä yhteydenpitoa alun perin kaavailimmekin. Olen todella iloinen, jos saan olla uskottusi asioissasi ja jos vielä pystyisin tukemaan ja lohduttamaan sinua. Ehkä suorastaan antamaan auttavia neuvoja.

   Olet yhä vain väsynyt ja haluton. Huolet ja mietteet painavat päälle. Unikin on jo häiriintynyt. Et mielelläsi ottaisi unilääkettä illalla, koska aamu on sitä vaikeampi ja tokkuraisempi. Masennus on kuin tumma huntu sisimmässäsi. Estää sinua näkemästä edes sitä kaunista ja valoisaa, mikä vielä kuuluu elämääsi. Vaikkapa molemmat tyttäresi ja pikku Sami.

   Kuitenkin vanhin tyttäresi sinua tässä vaiheessa juuri huolestuttaakin. Hän odottaa vauvan syntyvän loppukesästä, mutta mies on yhä vain Yhdysvalloissa. Hänen piti palata helmikuussa Suomeen, koska stipendiaattiaika olisi päättynyt silloin. Nyt hän haluaakin vielä perusteellisemmin tutustua Amerikan mantereeseen. Kierrellä moottoripyörällä ympäriinsä. No jo on haaveet. Hän aikoo tulla kotiin vasta kesällä. Onhan se hiukan kummallista, kun vaimo on tuossa tilassa. Pelkäät, että mies on löytänyt toisen.

   Toisaalta ymmärtää, että nuori mies päättää juuri tässä vaiheessa nähdä enemmänkin maailmaa, kun perhe ei vielä ole kasvanut kovin suureksi ja koska hän on jo siellä meren takana muutenkin. Ties milloin hänellä olisi vastaavanlainen tilaisuus. Ja ovathan he puhelinyhteydessä keskenään harva se päivä. Riitta voi kaikesta päättäen hyvin eikä hänellä ole hätää, koska vielä asuukin teidän kanssanne samalla paikkakunnalla.

   Työsikin takkuaa ja imee kohtuuttomasti voimia. Otat kai kaiken niin raskaasti ja velvollisuudentuntoisesti. Narua pitää osata löysiä toisesta päästä, jos menee liian tiukille. Se on tietysti luonnekysymys. Hiukan myös asenteisiin liittyvää, joten alapas reippaasti harjoitella rennompaa elämäntyyliä.

   Yhä vain jaksat olla huolissasi siitä kadonneesta kirjeestä. Kai Asta olisi siitä raivonnut, jos hän olisi saanut sen käsiinsä? Vai odottaisiko hän salakavalana jotakin muuta hetkeä, jolloin iskeä kuin kalkkarokäärme uhrinsa kimppuun? Taidan nyt liioitella ja olla kohtuuttoman ynseä tätä kilpailijatarta kohtaan. Voittajaa kohtaan?

   Ei yleensäkään kannata huolehtia ennenaikaisesti. Paraskin neuvoja olen minä, joka jo nyt kovasti suren ja pelkään suhteemme mahdollista päättymistä. Jos Asta ottaa kirjeen puheeksi, tiedät kyllä sillä hetkellä miten toimia. Sanotaan, että eläinkin osaa monasti vaaratilanteessa menetellä suorastaan hämmästyttävän taitavasti ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Hyökätä, puolustautua tai paeta. Jos Asta on käärme, mikä se sinä olet? Pieni, avuton hiiri? Taitavasti pistävä skorpioni, joka on siitä harvinainen laji eläinkunnassa, että se pystyy omalla myrkyllään tuhoamaan myös itsensä.

   Kauhistus. Pitäisikö minun hävittää tämä osa kirjeestä? Minun kun niin piti lohduttaa sinua ja keventää taakkaasi. Eipä tiedä, joskus hevoskuuri on parasta lääkettä masennukseen. Toivon sinulle tietysti kaikkea mahdollista hyvää. Rukoilen puolestasi.

   Vihjaisit, että maaliskuun lopulla saatat tulla Jyväskylän yliopistoon johonkin seminaariin. Ainakin päivätteeltään. Tietysti minulle olisi sangen helppoa saapua paikalla yhtä aikaa ja  ”sattumalta”. Palataanko asiaan? En uskalla enää edes aloittaa toivomista enkä unelmointia. Kaipaan sieluasi ja ruumistasi niin että aivan koskee. Sekä sieluun että ruumiiseen.

   Ujostuttaa, mutta tässä olisi kerrankin omatekoinen runoni. Luin sen kokeeksi Sakarille. Hän kuunteli tarkkaavaisena ja totesi: ”Ei se ole hullumpi. Kerrot vain liian pitkään niistä vesiuruista. En ymmärrä miksi viivyt siinä aiheessa niin kauan. Poista joitakin rivejä ja kerro vaikka puiston ympärillä kuhisevasta katuelämästä.”

   Se oli Saken kommentti se. Hänen runoissaan pitäisi tietenkin olla loistoautoja ja mustapukuista juppikansaa. Pyysit minua seurustelumme alkuvaiheessa lukemaan rivien välistä. Nyt pyydän sinulta samaa. Lue ja katso myös rivien väliin. Katso sitä silmiesi ohi vilistävää diakuvasarjaa. Katso ja muistele.

   Älä kuitenkaan liian ankarasti arvostele ja moiti tätä pienoista, raskaan sydämeni synnyttämää vauvaa:

          Elämän voima - vesi - rakkaus - intohimo.

          Kaikki on valmiina

          luonnoksena

          unelmana

          puiston vesiurut

          värähtelevä lampi

          ylväät joutsenet ja uneksivat lumpeet

          suihkulähteen mahtava kaari

          ylimpien pisaroitten kirkas riemu

          somasti kiemurtelevien purojen uomat

          vihertävät kivilohkareet

          odottamassa sateenkaaren runsautta.

          Kaikki on valmiina

          elämän puutarhakutsuille.

          Vain vesi puuttuu.

   Voimia sinulle toivoen   Runotyttö

          29.  

          Huhtikuu 1996

   Ystävälle!

   Nyt alan jo kovasti huolestua. Olen kirjoittanut sinulle peräti  kolme kirjettä. Turhaan. Ei vastausta paperilla eikä puhelimitse. Minua ihan pelottaa ajatus, että jos sittenkin olet jotenkin loukkaantunut puheisiini tai itseäni liiankin rehevästi ilmaisevaan persoonaani. Entä jos närkästyit siitä ”rakas”-sanasta? Mutta tiedäthän sinä minun tunteeni muutenkin. Ei sitä yhden sanan käyttö taikka käyttämättä jättäminen voi heilauttaa. Eikä myöskään sinun tunteitasi minuun. Vaikkakin paljon pienempiä ja vaimeampia. Arempia.

   Nähtävästi se Jyväskylän matkasi peruuntui, koska et ole siitäkään mitään ilmoittanut. Odotin.

   Olet moneen otteeseen tuonut esille kalvavan pelkosi, että se hotellista kertova kirje kiertelee luvattomilla poluilla. Käsittämättömällä tavalla. Olet nimenomaan välttänyt säilyttämästä viestejäni, mutta se eroottinen lataus ja ne muistot olivat saaneet sinut lykkäämään kirjeen tuhoamista. Sitten se yksinkertaisesti katosi. Minuakin on alkanut hirvittää, jos se on joutunut vaimosi käsiin. Vastaa nyt edes sen verran, että tiedän missä mennään.

   En halua asettaa sinua noloihin tilanteisiin taikka rankkoihin väittelyihin Astan kanssa. En soisi sinulle, rakas, raskaita itsesyytöksiä, puhumattakaan että saattaisin sinut tahtomattani fyysisen väkivallan kohteeksi. Sekin on alkanut kummitella mielessäni, kun mainitsit kerran, miten Asta on paiskonut kaulimia ja painavia kirjoja sekä astioita sinua kohti. Notkeana urheilijana olet aina ehtinyt väistää, paitsi se kerta, jolloin yksi kahvikuppi osui poskeesi.

   Kerroit Etelä-Suomessa tapahtuneesta hirmuteosta, jolloin mustasukkainen vaimo oli raadellut puolisonsa arimpia elimiä. Mies oli nukkunut pois humalaansa eikä ollut valmistautunut hyökkäykseen. Älä ihmeessä ota liian monta kaljaa lähiaikoina.

   Jopa sekin uhkaus on alkanut pyöriä mielikuvituksessani, että se sinun kovasti ”kunnollinen” vaimosi lähettäisi jotkut ulkomaalaiset pahoinpitelijät kimppuusi. Voi rakas, vastaa nyt ihmeessä! Täytyy kai sittenkin soittaa työpaikallesi, vaikka olen sitäkin yrittänyt toivomuksesi mukaan välttää. Pelkäät, että he oppivat tunnistamaan ääneni, vaikka en esittäytyisikään.

   Huolestunut ja sinua valtavasti kaipaava   Runotyttösi

          30.    

          Toukokuu 1996

   Hei, Kaarina-ystäväni!

   Kiitokset myötätuntoisesta kirjeestäsi. Ja soitosta. Tulisin hulluksi, jollen voisi jollekulle kertoa tästä hädästä ja epätoivosta. Moninkertaisesta hyljätyksi tulemisesta.

   Kiva, että olette tyytyväisiä uuteen taloonne. Kiitos kutsusta käymään. Tulisin mielelläni, mutta nyt olen kaikkea muuta kuin matkustuskunnossa. Älä nyt säikähdä. Ei varsinaista sairautta kehossa, mitä nyt lähes jatkuva yskä. Kehittyyköhän tästä viimein astma, joka kuulemma on pidäteltyä itkua? Sieluni ja sydämeni ja tunteeni ovat kuolemansairaassa tilassa.

   Sakkekin on jo huolestunut ja on kehottanut menemään lääkäriin, kun kalpenen ja laihdun ja vakavoidun ja vaimenen. Toi kukkiakin. Pienen sievän kimpun vaaleanpunaisia ruusuja. Jotakin valkoista ja sinistä joukossa. aivan kuin morsiusvihko. Suuteli minua kevyesti poskelle. Se liikutti. En kestäisi suulle suutelemista. Nyt. Ehkä en koskaan.

   Koska Esko ei ole vastannut kirjeisiini ja aikaa on kulunut jo yli kuusi viikkoa, rohkenin soittaa hänen työpaikalleen. Sieltä sanottiin, että hän on ollut sairaslomalla runsaan kuukauden ja se kuulemma vielä jatkuu. Kysyin, oliko se jotakin vakavaa, mutta virallinen ja asialliseksi koulutettu naisääni vastasi hyvin vältellen ja kehotti kysymään asiasta Eskon vaimolta. Hui.

   Taas ne väkivallan kohteeksi joutumisen kauhut heräsivät. Vai luonnollinen loukkaantuminen? Auto-onnettomuus. Esko ajaa hieman hätäisesti. Jokin sairaus? Voi kun ei vain mitään vakavaa. Tiedän kokemuksesta, että on aivan turhaa tiedustella sairaalasta, kun ei kerran ole kysymyksessä lähiomainen.

   Tietysti se valehtelemisen mahdollisuus. Ei kai tässä enää pienistä hätävalheista kertyisi ylen suurta rasitetta syntilistaani, varsinkin kun olen mielettömän huolestunut Eskon voinnista. Esittelisinkö itseni sisareksi? Hänellä on sisar, mutta noin pienellä paikkakunnalla puhelimeen vastaava sairaanhoitaja voi olla vaikka sisaren sydänystävä. Onhan koko suku peräisin juuri tuosta samaisesta Lossinkylästä.

   Täytyy kai sittenkin käydä hänen työtovereittensa kimppuun. Aina joku hölösuu löytyy. Osaan puhuttaa ihmisiä.

   Rukoile meidän puolestamme, Eskon ja minun.

   Rakkaat terveiseni Ollelle.  

   Ystäväsi Pirkko.

          31.              

          Toukokuu 1996

   Ystäväni Kaarina!

   Kerron vain aivan pääpiirteet. En tahdo millään jaksaa eteen päin. Ehkä ihan vaistomaisesti olen viime aikoina silmäillyt Lossinkylän seudulla ilmestyvää lehteä. Selaillut, etsinyt ja pelännyt. Silti yhä uudestaan laavannut sivuja läpi. Katseeni osui osastoon ”Kuolleita”. Siellä oli ristillä:

      ”Rakkaamme Esko Kalervo Hyrkkö,  synt..., kuollut T:n

      keskussairaalassa 12. 5. 1996 vakavan sairauden murta-      

      mana.

      Suremaan jäivät:... Siunaus toimitetaan Lossinkylän

      kirkossa...”

   Suremaan jäivät.

   Soitin Eskon työpaikalle. Esittelin itseni väärällä nimellä ja sanoin, että mieheni on Eskon opiskelutovereita ja että en saanut rouva Hyrkköä tavoitettua, joten kysyisin heiltä tarkempia tietoja, jotta voimme valmistautua hautajaisiin. Puhuin varmasti ja asiallisesti. Se meni täydestä. Surullinen ääni selosti tapausta perusteellisesti.  

   Eskolle oli jo aikaisemmin suoritettu eturauhasleikkaus. Nyt kasvain todettiin pahalaatuiseksi. T:n keskussairaalassa tehtiin kaikki mitä voitiin. Todella raskas ja murheellinen tapaus koko paikkakunnalla. Työtoveri kehotti lämpimästi minua tulemaan hautajaisiin. Se lohduttaa omaisia, kun mahdollisimman moni ystävä on tukemassa surevia.

   Otin työstä vapaata, jotta voisin olla ajoissa Lossinkylässä. Yöpyisin hotellissa. En halunnut jättää mitään sattuman enkä mahdollisten myöhästyvien ajoneuvojen varaan. Olisin ajoissa perillä. Sakelle sanoin lähteväni ystäväni siunaustilaisuuteen Tampereelle. Hän oli myötätuntoinen eikä onneksi tiedustellut ystäväni nimeä, sillä silloinhan minun olisi ollut pakkoa sanoa, että Eila. En halunnut nyt enää viime tingassa ja vielä jälkikäteen mitään turhaa hämminkiä enkä vaaratekijöitä. Enkä mielipahaa Sakarille.

   Istuin siunaustilaisuudessa. Ventovieras paikkakunta, vieras kirkko, vieras pappi, runsas mutta outo vierasjoukko kirkossa, vieras arkku, vieraat kukat. Kuka oli arkussa? Ehkä se salaperäinen, vieras ja tuttu mies? Olin sisäisesti aivan jäässä ja ulkonaisesti vapisin pienen pientä hiljaista värinää, vaikka toukokuun aurinko paistoi lämpimästi ja iloisesti.

   Astalla oli musta tiheä leskenhuntu. Ei paljastanut mitään. Hän on kookkaampi kuin kuvista osasin päätellä. Ylväs ryhti, sillä hänellähän ei ole mitään häpeämistä. Luultavasti yhtä kylmä ja iloton kuin ennenkin. Pitkät hiljaiset tyttäret mustissaan. Toisella iloinen odotus jo kauaksi nähtävissä. Vakava vävy toimi kohteliaana avustajana kaikille. Mukana myös pieni Sami-poika. Eskolle kaikki kaikessa.  

   Menin mukaan haudalle. Paljon väkeä kompastelemassa toisiinsa haudan reunalla. Itkua ja mustaa. Seisoin kukkavihko kädessäni etäämmällä suuren männyn varjossa. Jokin lintu tititti aivan kuin kuoleman hädässä. Jatkuva kimeä piipitys. Viimeisessä rivissä seisovista surevistakin joku jo vilkaisi mäntyyn päin. Kimakka ääni kai kantautui sinnekin. Jotenkin hätääntynyt, epätoivoinen.

   Kukiksi olin valinnut valkoisia neilikoita ja keltaisia freesioita, jotka tuoksuivat niin, että melkein pyörrytti. Minua huimasi muutenkin, sillä en ollut aamulla saanut muuta alas kuin kupin kahvia ja hiukan tuoremehua. Suuta kuivi ja yhä oli pieni värinä päällä.

   Mänty tuoksui huumaavasti pihkalle. Raikkaan toukokuisen tihkusateen jäljiltä. Kevään ja elämän tuoksu. Elämän mahlat virtasivat siinä rajuina, lupaavina, hedelmällisinä. Muistin, miten Esko oli hotellissa ottanut sormensa pois sieltä minun rakastavasta paikastani. Hän asetti sormet nenälleen ja sanoi veikeästi: ”Naisen tuoksu”.

   Silloin värähti. Värisi jo pieni itku sisimmässäni. Ei vielä, ei ennen kuin olen yksinäni hotellihuoneessa taikka vieraassa puistossa. Ei vielä itkua.

   Jokin rasahti jalkani alla. Kuiva männynkäpy. Se oli auennut ja luovuttanut siemenensä kesätuulelle. Millaiseksi minun kesäni muodostuisi ilman Eskoa? Koko minun elämäni. Pieni muurahainen kiskoi kuivunutta männynneulasta takaperin jonnekin. Vaappui sinne tänne kovista ponnisteluista. Selkä edellä tulevaisuuteen. Näinkö minäkin tulen raahaamaan raskasta menneisyyttä perässäni? Vielä murheellisempaan tulevaisuuteen?

   Liikautin jalkaani ja muurahainen pysähtyi miettimään, mistä päin vaara uhkasi. Maapallon vanhimpia asukkaita. Minulla olisi ollut valta murskata mustan juhlakenkäni terävällä kärjellä mitätön musta muurahainen. En tehnyt sitä.

   Minulla oli valmiiksi kirjoitettu kortti kiinnitettynä kukkavihkoon. Huomasin, että kaikki muut olivat jo laskeneet kukkalaitteensa. Pappi ja omaiset vilkuilivat ympärilleen. Vieläkö joku? En ollut antanut kukkiani siellä kirkossa. En ollut voinut. Nyt astuin askeleen eteen päin.

   Kortti. Ei sittenkään. Koko seurustelumme ajan meillä, ja etenkin Eskolla, oli ollut johtoajatuksena, ettei muita loukattaisi. Ei Astaa eikä Sakkea. Aloin vapisevin sormin irrottaa korttia kukkien varsista. Ei tahtonut onnistua. Tiukka solmu ja pitävä. Aukeamaton. niin kuin oli ollut meidän suhteemmekin tässä maailmassa.

   Solmu aukeni ja kiireisin askelin jouduin lähestymään hautakumpua. Pujottelin ihmisjoukon läpi. Laskin kukat aivan jalkopäähän, melkein hiekalle. Hiekalle rakettu. Ei ollut muualla tilaa. Seisoin vain hetken pää kumarassa kummun äärellä. En todellakaan ehtinyt ajatella mitään. Ehtisin kyllä myöhemmin. Koko elämä aikaa ajattelemiseen ja suremiseen.

   Palasin kortti kädessäni männyn juurelle. Puun rungossa selkäni takana kuohui voimakas ja riehakas elämä. Pappi tai kanttori aloitti ”Sun haltuus rakas...”. Vierasjoukko yhtyi. Minä en laulanut. Ei myöskään se kiihkeä lintu. Oliko jo lentänyt pois? Taivaaseen?

   Katselin korttia kädessäni. Sille tipahti männystä suuri kirkas vesipisara. Vain yksi ainoa. Kallistin hieman korttia, jota peitti muovikelmu. Pisara valui hitaasti maahan. Muurahaista ei näkynyt.

   Pisara oli jättänyt pienen tuhruisen jäljen muoviin. Haudan luona touhusi pieni Sami. Äkkinäisin liikkein. Muistutti Eskoa. Astalla ja tyttärillä oli tuo poika. Pian toinenkin lapsukainen sekä suunnaton määrä muistoja ja muistoesineitä.

   Mitä minulle jäi käteen tästä suhteesta paitsi tämä yhdestä kulmastaan taittunut pieni kortti? Olinhan Eskon pyynnöstä hävittänyt kaikki kirjeet. Jostakin välähtivät mieleeni ne kirjallisuuspiirissä kirjoitetut runot, joista aioimme koota antologiaa. Minunkin runojani.

   Muovikelmu sumensi kortin tekstin. Ja suru. Tämä ei toki ollut minun runoni vaan Koskenniemen. Luin kortista hiljaa ja ajatuksella:

          Viimeinen viestini Sinulle:

          ”Lähdettyäs, armahani oi,

          kaikki on niin hiljaiseksi käynyt,

          ilta varhemmin on hämärtäynyt,

          myöhemmin on noussut aamun koi.

          Niinkö katoatkin elostain

          niin kuin kaikki muu, niin menneheksi?

          Sieluni miks kauneutesi keksi

          sinut jälleen yöhön kadottain?

          Kerran tiedän, helmaan suuren yön,

          sammuu sydämeni, liioin lyönyt vaan.

          Oi, näinkö varhain tulee yöhyt,

          näinkö varhain vaikenetkin, syön?”