ÄIMISTELYÄ KAHELEITTEN

                                               KYYDISSÄ

proosakokoelma  

tarinoita, päiväkirjaa ja satiireja    

teesejä nykypyhättöjen oville      

Ritva-Liisa Harjumaa

Pienkustantaja: Revontulet          

Rovaniemi 2011          

Painopaikka: Kopijyvä Oy    

Jyväskylä 2011                

ISBN 978-952-67215-5-2  

Takakansi:    

   Ritva-Liisa Harjumaan 21:sen kirjan Äimistelyä kaheleitten kyydissä ensimmäinen osasto sisältää tarinoita ja novelleja. Toisessa osiossa on tekstejä vuosilta 2001-2003, jolloin kirjoittaja alkoi tehdä yhteiskuntakriittisiä päiväkirjamerkintöjä New Yorkin torneihin kohdistuneen terroristi-iskun jälkeen.  

   Maailmaa ja sen ihmisiä ei voi muuta kuin ihmetellä, etenkin satiirikon näkökulmasta katsottuna. Kolmas osasto koostuu eri aloja käsittelevistä satiirisista pakinoista ja kannanotoista, joista varsin monet on julkaistu useissa Suomen lehdissä.

   Tietenkään tavalliselle kansalaiselle ei putoa syliin

salaisia asiakirjoja, ei yllätyksenä eikä pyytämälläkään,

joten informointi jää suurelta osin pelkän median varaan. Kieltämättä osittain epävarmaa, subjektiivista sekä myös muuntuvaa. Sen hetken trendejä ja uskomuksia myötäilevää.

   Pakinoitten materiaali saa käyttövoimansa yhden henkilön päiväkirjamerkinnöistä, mutta muodostuuhan koko maapallon historiakin yksityisistä asukkaista, heidän  mielipiteistään ja teoistaan. Kuten ihmiselämäkin sekunneista ja hetken tapahtumista.  

Kannen suunnittelu: Ritva-Liisa Harjumaa

ISBN 978-952-67215-5-2            

ÄIMISTELYÄ KAHELEITTEN KYYDISSÄ

SISÄLLYS:    

I  Tarinoita

Karjalanneito – Suikka - Sirpale-elämää - Joulun tähtöset -

Puuta-varaa - Aurinkoinen kesäpäivä - Suusta suuhun - Ratkaisu unessa - Yllättävä rippisalaisuus - Ihmissyöjiä - Inhimillinen erehdys - Asento-ongelma - Freudilainen lipsahdus - Usvatytöt - Täitä ja enkeleitä - Kaunis sammakko -

Pakolainen - Kulhotusta - Anti-nero - Luonnonrauhaa - Tohtori Polle - Portin pielessä – Pako - Päivän ihmettelyt

II  Päiväkirjaa vuosilta 2001-2003  

Rauniotko tuottavat demokratiaa? - Rauhan juhlaa - Mieshukkaa - Kolme vastenmielistä T:tä - Menetetyt kasvot -

Kamppailukeinoja - Merkityksiä - Lakien yläpuolella - Uhreja - Sankaritarinaa - Pyhät tarkoitukset - Mistä sitä rahaa riittää? – Korvauksia - Vallan turmelevaa valtaa - Uskon puutetta

II  Satiireja  

Äimistelyä, siis olen olemassa - Kunnioita emoasi - Norsunaaras ja julkimoitten juhlat - Sikoja ja ihmisiä - Katkottua elämää - Mummojen julkilausuma - Notre Damen kellonsoittaja - Libanonin lapsisotilaat – Säästöpossumiina -Mummo ja vaarallinen ase - Sota vain on sellaista - Historiaa vinksin vonksin - Väärän lipun alla - Psykiatrin kömmähdys - Tasa-arvon tavoittelua - Varokaa vuoristoretkiä  -Mummeleita hauvelien vaatteissa - Ei saa koskea - Suomiko oikeusvaltio? - Koskemattomuutta, mutta kenen? - Laukkusotaa - Yhden näistä pienimmistä - Pätkäsuomea

Moraalin unelmavaltakunnassa - Tasatarkka huti - Suositeltavia oheisvahinkoja - Nauruko pidentää ikää? - Itku ja kauhu - Kantoraketilla taivaaseen - Sensuroitua sananvapautta - Kimurantit symbolit - Nöyryytystä sekin - Rosvoille avoimet ovet - Isot edellä, pienet perässä - Tehokasta tuuletusta  - Öljyä, öljyä - Juokse, Suomi-neito! - Perinteitten puristuksessa - Miniuskonto eli kohtuus kaikessa - Herää, Suomi, torkkupeittos alta! - Muuttuva maailma - Homekalloja raavituttaa - Hutkittua journalismia - Haavoittunut enkeli vai orjuus pois – Imeväistarinaa - Tyhjänpanttina

I  TARINOITA    

   Karjalanneito                

   Elimme iloisessa odotuksessa. Sitä oli kestänyt jo monta päivää, kun pikkupiika touhukkaana siivosi piharakennusta vieraskuntoon. Ravisteli iloisia räsymattoja tuoksuvien valkoapiloiden keskellä ja luuttusi kaikki kolme huonetta. Kelpasi siellä kahden perheen asustella.

 - Onhan heillä varmasti myös meidän ikäisiämme mukana? tivasimme aikuisilta.  

 - Toisessa perheessä on äiti, mummo ja viisi alaikäistä kersaa, mutta toiseen kuuluu äidin lisäksi vain vaari ja nuori tyttö. Odotelkaa nyt kärsivällisesti, sillä huomenna heidän pitäisi saapua. Karjan kuljetus on hidasta.  

   Seuraavana päivänä me lapset juoksimme alvariinsa tien mutkassa katsomassa, joko vieraat saapuvat. Kylällä oli muitakin vanhoja, upeita maalaistaloja, jopa kartanoita. Niittenkin pihoilla ahersi suuri joukko väkeä erikoislaatuisissa tunnelmissa.

   Vihdoin ja viimein alkoi kuiva maantie pölistä, ja pihalle levittäytyi kymmenen hengen seurue, kaksi hevosta rattaineen, puoli tusinaa nautaa, monenlaista nyyttiä ja purnukkaa. Se tuntui ensin paljolta, mutta kun saimme kuulla, että siinä oli kahden perheen koko omaisuus, aloimme ymmärtää, kuinka vähään kutistuu ihmisen oleminen, kun evakkotaival alkaa.

   Koko talomme väki oli heitä vastaanottamassa. Karja ja hevoset sijoitettiin niille varattuihin tiloihin. Väsyneille matkalaisille tarjottiin heti jotakin syötävää. Ne viisi uutta vekaraa ja me oman talon lapset kirmailimme ympäri puutarhaa ja teimme innokkaasti tuttavuutta.

   Evakkoperheitten aikuiset ihastelivat piharakennusta ja sen puhtoisia huoneita.

 - Sanni onkin oikein urakalla siivonnut tätä rakennusta ihan teitä varten, kehaisi äiti. – Toivottavasti viihdytte täällä ja koette olonne turvalliseksi kaiken sen kauheuden jälkeen.

 - Varmasti viihdymme ja suuret kiitokset vieraanvaraisuudestanne. Jumala teitä siunatkoon.

   Herkät karjalaiset vuodattivat jo kiitollisuuden kyyneleitä, jotka kyllä liikuttivat vakaitten hämäläistenkin sydäntä, vaikka he eivät tunteitaan niin avoimesti ilmaisseetkaan. Mumisivat ja röhivät ja auttoivat kantamaan tavaroita sisälle.  

   Heti alkuun nuori neitonen, Marjaana, herätti huomiota herttaisuudellaan, suorastaan kauneudellaan. Suomi-neito parhaimmillaan. Kullankeltaiset letit, joiden päät somasti kihartuivat, ulottuivat puoleen selkään. Silmät olivat suuret ja lemmikinsiniset. Surumieliset, mutta sehän ymmärrettiin, kun neitonen oli joutunut jättämään rakkaan kotiseutunsa. Vartalo oli siro ja ylväs.

   Kun ensimmäiset asumisjärjestelyt oli saatu tehtyä, talonväki ja vieraat kerääntyivät pihamaalle nauttimaan kesäisen sunnuntai-iltapäivän rauhasta ja sopusoinnusta. Pitkä pöytä notkui herkuista, myös karjalanpiirakoita oli tarjolla. Kodissamme oli ollut Karjalan evakoita jo talvisodankin aikana.

   Elettiin juhannuksen jälkeistä aikaa, ja koko luonto yritti panna parastaan viihdyttääkseen kaukaisia tulokkaita. Ruusut kukoistivat, ja muutkin kukat hehkuttivat väriloistoaan. Linnut visersivät tervetuliaislaulujaan, joihin sekä laulumaitten kansalaiset että isäntäväki yhtyivät. ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu” kajahteli suorastaan vavisuttavana hämäläisessä maisemassa. Myös muita tunnelmallisia sävelmiä laulettiin, esimerkiksi ”Mä oksalla ylimmällä” ja ”Sua lähde kaunis katselen”.

   Varsinkin nuoret miehet vilkuilivat vähän päästä Karjalan kaunokutria, joksi Marjaanaa oli alettu nimittää. Neitonen ei osallistunut lauluun. Hän istui yksinään kapealla, ruskealla penkillä valkoisen juhannusruusupensaan varjossa. Hänen äitinsäkin tuntui ihmettelevän tyttärensä vaitonaisuutta.

 - Laula siekin, Marjaana. Siullahan on kaunis ääni.

   Kun puhuteltu ei näyttänyt huomaavan äidin kehotusta, tämä selitteli muille:

 - Ei tyttö yleensä ole noin hiljainen. Taitaa olla väsynyt matkasta, kun joutui niitten lehmänkantturoitten perässä juoksemaan pitkin ojanvartta, välillä metsässäkin.

   Marjaana oli istuutunut keskelle penkkiä. Tytöllä oli sinivalkoruudullinen puuvillamekko ja pitkissä leteissään siniset silkkinauhat. Ylävartalo oli hieman vinossa, koska hän nojasi toisella kädellään istuimeensa ja piteli toisessa kädessä valkoista, puoliksi avautunutta ruusua. Kimalaiset ja mehiläiset pyörähtelivät tuoksuvissa kukissa, kaikenkirjavissa. Meidän piha oli näet oikea puutarhurin unelma.

   Neitosen lähellä leijaili yksinäinen perhonen. Hyvin matalalla, tumma ja melkein ukkospilven värinen. Oliko se suruperhonen? Hän katseli maahan. Sitä perhostako? Välillä hän kohotti ruusun kasvoilleen ja haisteli sitä mietteliäänä. Nuori nainen näytti elävän toisessa maailmassa. Menneessä vai tulevassa?  

   Seuraavana aamuna kyselimme heti Karjalan kaunokutria, ja aikuiset kertoivat vakavina, että hänet oli yöllä kiidätetty sairaalaan, oikein Tampereelle asti. Kun pikkupiika kuuli siitä, hän alkoi surkeana vollottaa:

 - Se oli se uni, hän uikutti. – Näin unta, että luuttusin juuri sitä Marjaanan huonetta. Holvasin vettä lattialle ja kahlasin siinä puolisääreen. Tätä se tarkoitti.  

   Äitikään ei ruvennut toruskelemaan Sannia taikauskosta, vaan riensi päätään pudistellen askareilleen.

   Jo illalla tuli suruviesti sairaalasta. Marjaana oli menehtynyt yleiseen verenmyrkytykseen. Evakkomatkalla jokin oli pistänyt häntä sääreen. Ehkä vain mitätön oksa, tuskin käärme.

   Yhä vieläkin tunnen haikean piston sydämessäni. Kuinka arvaamaton ja oikukas on elämä. Ainoastaan vajaan vuorokauden ehti sodan jaloista selvinnyt tyttö oleskella turvallisessa kirkonkylässämme, ennen kuin surma hänet tavoitti. Kun muistelen vanhaa pihapiiriämme, näen sieluni silmillä penkillä istuvan nuoren neidon, joka jo silloin oli siirtynyt toiseen todellisuuteen.

   Vanhan hämäläisen kirkon kyljessä hiljaisella hautuumaalla, vaiteliaan paaden alla lepää kaunokutri Karjalasta, impi uljas Uhtualta.

   Suikka          

   Istuimme iltaa tuttavaperheeni terassilla. Ilta-aurinko valaisi ikkunan läpi olohuoneen seinällä riippuvia aseita ja mitaleja. Muistoja ystäväni isän sotareissuilta. Keskustelu kääntyi lapsuusmuistoihin. Vaikka olin jo yli kuudenkymmenen, rinnalleni ei ollut ilmestynyt mieleistä naisystävää. Isäntäväkeni joskus kiusoitteli minua ja yritti toimia puhemiehenä eri tilaisuuksissa. Nytkin talon emäntä kehotti minua leikkisästi:

 - Sinä sinkkumiesystävämme, kerropas meille, millainen oli ensikosketuksesi naissukupuoleen.  

 - Älä ole tunkeilevainen, Eeva, moitti hänen aviomiehensä nolona. – Ei tuollaista sovi kysyä.

 - Voin minä siihen vastatakin, rauhoittelin Yrjöä. – Varsinkin, kun ensitapaamiseni vastakkaisen sukupuolen kanssa tapahtui minulle noin neljävuotiaana. Totta kai äiti oli ensimmäinen, mutta eihän häntä lapsi miellä naiseksi.

 - Tämäpä kuulostaa kiintoisalta, joten anna tulla vain.

   Asuin sodan jälkeen äitini kanssa vuokralaisena erään talon siipirakennuksessa. Talon omisti leskimies, jolla oli kolme lähes aikuista poikaa. Minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa tytöistä tai muistakaan aikuisista naisista sitä ennen.

   Äitini elätti meitä ompelemalla ja suunnitteli myös itselleen kauniita ja muodikkaita vaatteita. Eräänä päivänä hän jälleen hääräsi ompelukoneensa kimpussa. Minusta oli hauska seistä vieressä ja seurata neulan näppärää nokkimista kankaalla. Jos yritin koskea koneeseen, äiti varoitti tiukasti:

 - Et saa koskea neulaan, se pistää kipeästi. Ei pidä tunkea sormiaan mihin tahansa soppaan. Sen olen elämässäni karvaasti saanut oppia. Teen sinulle tässä lakkia, sellaista suikkaa, jota sotilaatkin käyttävät. Se on kohta valmis ja saat mennä kokeilemaan sitä pihalle.

   Lakki oli veneenmuotoinen, vihreätä kangasta ja siihen oli ommeltu koristeeksi kirkasväristä nauhaa, josta jäi takana roikkumaan kaksi kymmenen sentin pätkää. Ne kutittivat mukavasti niskassa. Peilailin itseäni ja kuvastimesta katsoi vastaani tosi onnellinen pikkupoika. Tumma hurmauskiehkura pisti esille suikan alta, silmät säteilivät ja veikeä hymykuoppanen oli ilmestynyt toiseen pyöreään poskeen. Sitten juoksin pihalle näyttämään aarrettani vuokraisännälle.

   Ulkona koinkin melkoisen yllätyksen. Puutarhakeinussa istui kaksi isoa tyttöä. Varmaankin jo koulussa. Heillä oli vaaleat kiharat, punainen silkkirusetti päässä ja muutenkin he olivat pukeutuneet kuin satukirjan prinsessat. Vaikka minua ujostutti, menin lähemmäksi ja silittelin ylpeänä suikkalakkiani.      

   Tytöt katsoivat minua ja alkoivat nauraa. kimeästi ja välillä kikattaen.

 - Kas vain pystynokkaa. Lakissakin samanlainen nokka. Mikäs se tuommoinen lakki muka on? Näytä tänne.

   Toinen sieppasi suikan päästäni, hypisteli kovakouraisesti koristenauhaa ja alkoi repiä sitä irti.

   Yritin saada päähineeni takaisin. Ehkä jo hieman tuhersin itkuakin, mutta tytöt vain nauroivat ja viskasivat suikkani lätäkköön.

 - Siitäs sait, sotilaitten äpärä, saksalaisten pentu. Mene kantelemaan äidillesi, sille mokomalle ompelijattarelle.

   Tytöt kipaisivat tiehensä vaaleat kiharat heilahdellen. Minä ongin lakkini lätäköstä ja yritin oikoa sitä ja painella nauhaa paikoilleen. Kyyneleet valuivat poskilleni.

   Isäntäväkeni oli kuunnellut vakavana kertomustani. Jatkoin:

 - Olen tavannut elämässäni monia mukavia naisihmisiä. Joskus olen miettinyt, voisiko epämiellyttävä lapsuuskokemus olla niin voimakas, että se estää luottamasta johonkin määrättyyn ihmisryhmään. Nöyryyttävä ja varoittava ensikosketus.    

   Sirpale-elämää              

   ”Tuolla kulkee minun kaikkeni” on amerikkalainen laulu, joka kertoo tunteista rakastettua kohtaan. Hän on kaikki, mitä tarvitsen. Kaikki tai ei mitään.

   Eräässä keskustelussa yritettiin löytää ratkaisua ongelmaan, miten voisi samalla olla sekä hyvä perheenemäntä että virkanainen. Jonkinlaista keskitietä, kohtuutta, jotta elämä ei kävisi aivan ylivoimaisen raskaaksi. Muuan keskustelija suhtautui varsin epäilevästi sanaan ”kohtuullisuus”. Hänen mielestään ihmiset eivät ihannoi kohtuuden kannattajia vaan sankareita, jotka selviävät tehokkaasti usealla eri alalla samanaikaisesti. Taistelijoita.

   Harvan ihmisen onnistuu saada ”kaikkea” elämässään. Hän saa vain sirpaleita, muruja rikkaitten pöydiltä. Psykiatri C. G. Jung on sanonut, että moni avioliitto pysyy pystyssä vain ulkopuolisen suhteen avulla. Ehkä tuon yhteyden voisi tulkita tarkoittavan, paitsi ystävystymistä toisen ihmisolennon kanssa, myös suhdetta johonkin uskontoon, aatteeseen tai harrastukseen. Saattaa olla, että moni kestää edes jotenkuten nykyistä elämäntilannettaan: työttömyyttä, ihmissuhdevaikeuksiaan, sairautta, masennusta ja puutetta, koska hän saa lohtua ja voimaa jostakin aivan eri alueella tapahtuvasta toiminnasta.  

   Jollei itse hyvällä suostu ja alistu sirpale-elämään monessa pienessä lokerossa, elämän kohtalot saattavat odottamatta iskeä kaiken pirstaleiksi. Särkemistä, parsimista, korjaamista ja katumista, sitä me koemme harva se päivä.

   Eräs menestyvä liikemies joutui jäämään eläkkeelle terveydellisistä syistä ja omasta mielestään liian varhain. Työ oli täyttänyt koko hänen elämänsä. Hän tunsi itsensä syrjäytetyksi ja katkeroitui. Perhe ja ystävät riensivät antamaan hyviä neuvojansa. Sinullahan on laaja valokuvakokoelma. Järjestä se kuntoon. Sinulla on päiväkirjamerkintöjä sotien ajoilta. Muokkaisit ne kirjaksi, ja siitä olisi hyötyä tuleville sukupolvillekin. Liity miesten raamattupiiriin. Hanki jokin harrastus. Aikaisemmin pelasit shakkia. Ota selvää jostakin kerhosta. Kyllä näin suurella paikkakunnalla mahdollisuuksia riittää, jos vain on halua.

   Mies vastasi: ”Tuollainen harrastaminen olisi keinotekoista näpertelyä. Minä kaipaan todellista kunnon työtä. ja siihen en enää kelpaa. En minä jaksa ruveta itseäni pettämään ja suggeroimaan.” Hän kuoli melko pian tuon keskustelun jälkeen. Perhe mietti, olisiko isän sittenkin pitänyt tyytyä puolinaisiin kohtuuden ratkaisuihin.

   Eräs aviovaimo kysyi ystävättäreltään neuvoa, että olisiko hänen parempi erota vai ei. Hän sanoi olleensa kauhean onneton jo vuosikausia, mutta… Sitten hän luetteli pitkän listan avioliittonsa siedettäviä puolia. Taloudellinen turvallisuus etunenässä. Ystävä vastasi: ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki. Tunne on tai sitä ei ole. Nainen on raskaana tai ei ole. Näissä asioissa ei ole keskiarvoa. Kaikki muu on selitystä.”

   Ota siitä sitten selvää. Kohtuus vai kaikki taikka ei mitään? Sitäpä taas kelpaa miettiä itse kunkin.

   Joulun tähtöset    

   "Tuikkikaa, oi joulun tähtöset, kilpaa lasten tähtisilmäin kanssa! Kertokaa te joulun satua, yhtä uutta, yhtä ihanaa, mieltä viihtäen kuin muinoin lasna."

   Kauko Honkavaara istui leppoisasti suuressa nojatuolissaan ja ihaili edessään olevaa näkyä. Kattoon asti ulottuva joulukuusi, kuten oli ollut tapana hänen ja myös Marian lapsuudenkodissa. Suomenliput kiersivät oksilla. Kuusta koristivat pörröiset hopeanauhat, tuoksuvat omenat, piparkakut, kauniisti kiiltelevät eriväriset pallot sekä ylimpänä koko komeuden päällä suuri, hopeinen tähti. Sen keskellä oli pieni kiiltokuvaenkeli. Tähti oli ollut käytössä jo Kaukon isoisänkin aikana. Perinteet, niitä noudatettiin tässä viihtyisässä kodissa.

   Perinteestä oli poikettu sen verran, että kuusessa loistelivatkin asialliset sähkökynttilät. Varmuuden vuoksi. Olihan talossa kaksi pientä lasta. Kilttejä tyttöjä tosin, mutta koskaan ei voi olla kyllin varovainen rakkaimpiensa turvallisuuden suhteen.

   Ylpeä isä antoi katseensa kiertää jouluiloisessa olohuoneessa. Lankatonttuja ja suloisia virkattuja enkeleitä kurkisteli joka puolelta. Lasten iloksi, sillä eihän se heidän aikuisten mielestä ollut kovin tyylikästä. Tyyliä ja tasoa, sitä korostettiin tässä kulttuurikodissa. Kauko oli pankinjohtaja jo toisessa sukupolvessa. Isoisäkin oli ollut liikealalla, menestyvän tehtaan omistaja.

   Kauko huokaisi tyytyväisyydestä ja melkein taputti vatsaansa, sillä jouluateriat olivat maittavia ja rakkaudella valmistettuja. Sitten hän keskittyi kuuntelemaan tunnelmallista joululaulua, jota hänen musiikinopettaja-vaimonsa parasta aikaa esitti. Sointuvalla äänellään ja säestäen itseään valkoisella flyygelillä. Sen Kauko oli saanut erittäin edullisesti eräästä konkurssipesästä. Vanhaa hienoa saksalaista merkkiä.

   Mies ihaili hetken aikaa vaimonsa tyylikästä vihreätä samettileninkiä. Pitkää ja erittäin kapeata, sillä Maria hoiti itseään ja linjojaan esimerkillisesti. Vaimon ranteessa välkehti kultainen rannerengas, jonka hän oli edellisenä iltana saanut joulupukilta. Kaukoa hymyilytti, kun hän muisteli aattoillan riemua. Siispä hänen  katseensa hakeutuikin koko kodin kalleimpiin aarteisiin: kuusivuotiaaseen Marjaanaan ja kaksi vuotta nuorempaan Emiliaan.

   Lapset istuivat flyygelin alla, kuten heidän tapansa oli äidin musisoidessa. Eilen illalla joulupukki oli tuonut heille runsaat lahjansa. Näistä osa oli tyttöjen sylissä pianon alla. Siellä oli nallea, nukkea, pelejä, kirjoja ja somia vaatekappaleita. Ainakin 20 lahjaa kummallekin. Heidän seurassaan köllötteli perheen neljäntoista vuoden ikäinen, hohtavanvalkoinen angorakissa, aatelisherra ja nimeltään von Schwanze. Silmät olivat viiruina ja korvat luimussa ainakin forte-paikkojen kohdalla.

   Molemmilla tyttärillä oli pitkät vaaleat kiharat, perhosmainen silkkirusetti ja todellakin tähtisilmät. Mistä tuollaisia enkelilapsukaisia oikein syntyy tänne keskeneräiseen maailmaan? Nuoremmassa oli jotakin aivan ylimaallisen herkkää ja hienostunutta, ja sitten ne sanomattoman kauniit silmät. Ehkä hiukan surumieliset kaikesta loistosta ja hemmottelusta huolimatta.

   Kauko ei halunnut ajatella mitään surullista. Ei ollut edes syytä sellaiseen. Kaikki oli niin hyvin kuin olla saattaa. Varallisuutta ja haastavat työt kummallakin. Terveyttä, ainakin tähän asti. Yksi asia oli alkanut jäytää mieltä jostakin hyvin syvältä. Maria ei ollut aivan kunnossa. Sitä yskää oli kestänyt liian kauan. Ehkä hän suostuu joulun jälkeen menemään tarkastukseen.

   Nyt Maria lakkasi soittamasta. Ai niin, kaksi säkeistöä? Kauko muisti, että niitä oli kolme, joista viimeinen oli melko murheellinen. Kenties Maria juuri sen vuoksi keskeytti. Kolmas ei sopisi tänne lämpimään, onnelliseen lintukotoon. Silloin Marjaana yhtäkkiä tokaisi:

 - Äiti, laula vielä. Laula kaikki säkeistöt.

   Äiti epäröi hetken, yskähti taas kuivasti, mutta aloitti sitten tummalla altollaan laulaen kuitenkin hitaammin kuin kahta edellistä säkeistöä:

    "Kerran loppuun satu joulun saa, suru säveliä samentaapi. Kerran silmän täyttää kyyneleet, virtaa vuolahina tuskan veet, siks' oi tähtisilmät, loistakaa!"

   Perhe istui aivan vaiti. Maria hengitti raskaasti. Sitten kuului pienemmän tytön hento ääni:

 - Äiti, mikä se suru on?

   Puuta-varaa                                        

   Verbaalista ilottelua kaamosajan iltapuhteiksi.  

   ”Joulupuu on rakennettu…”, laulaa puutavarafirman johtaja P.U.U. Puupää perheineen kuusipuun ympärillä. Tikapuut ovat vielä kuusen juurella, ja johtajan katse kiinnittyy Suomenlippuun, joka on hieman vinossa ja vaappuu. Hän aivan tikahtuu tähän hoppuun, ja häntä ottaa rankasti pumppuun. Joulutouhut vetävät koko perheen piippuun. Siksi vaarikin tarttuu piippuun ja ottaa rauhoittavat henkisavut, sillä hän uupuu helposti. Onhan hänellä painava puujalka..  

   Paikalle lipuu talon emäntä, ja muut luovat ihailevan silmäyksen uhkeaan Varpuun. Hän ei ole pukeutunut hamppuun, lumppuun, olkituppuun, puukenkiin eikä tumppuun. Puuteri vain korostaa hänen hehkeää ihoansa eikä hänen kauneutensa ole jäänyt mihinkään nuppuun, vaan kukoistaa täydeltä terältä. Hän supistaa ensin suunsa suppuun ja lausuu sitten: ”Olen siivonnut ja puunannut päiväkausia enkä kaihda käymästä raskaittenkaan askareitten kimppuun. Ruokalistassani en tyydy johonkin papuun, puutiaiseen tai puumaan, sillä olen mieltynyt katkarapuun.”

   He asuvat Puumalassa, komeassa puutalossa, joka on rakennettu kauniista mäntypuusta ja joka ei missään suhteessa ole puutteellinen. Talo sijaitsee keskellä puutarhaa, joka ei tosiaankaan ole puuton. Siellä kasvaa havupuita, lehtipuita ja joukossa muutama koiranheisipuu ja piilipuu. Ei sentään palmupuita.    

   Olohuoneen seinät ja huonekalut ovat arvokkaasti harmaantunutta kelopuuta. Miesväki harrastaa puutöitä, joten puisia kynttelikköjä ja puuristejä on sijoitettu pitkälle puupöydälle. Tarjolla on monenlaisia herkkuja kuten esimerkiksi riisipuuroa, jota ammennetaan puukulhosta puukauhalla. Puurotta ei pärjäisi edes kiinalaisen horoskoopin puurotta. Pöydän päällä riippuu lommoinen öljylamppu. Lamppuun on muodostunut jo ruostekerros.

   Perhe tuntee kaipuuta vanhoihin perinteisiin, joita puu-ukkoa muistuttava vaari selostaa puisevalla äänellään. Koska isoisä on entinen merimies, hän liittää puuropuheensa loppuun myös sanat paapuuri ja tyyrpuuri. Hän muisteli, miten hän oli aina voinut turvata laivansa reiluun kapuun. Vaikka puhe ei olekaan ihan puuta heinää, nuorimpien jalat ovat jo kovasti puutuneet, ja he odottavat hartaasti, että vaarin puhe pian loppuu. He ovat aivan kyllästyneitä siihen puppuun. Kunpa jo pääsisi syventymään Hupuun, Lupuun ja Tupuun.  

   Täysin puukoton, resuiseen kaapuun ja huppuun sonnustautunut naapuri, joka ei ollut mikään puukkojunkkari eikä ollut koskaan puukottanut ketään, saapuu taloon ja pyytää hiukan polttopuuta puuvajasta, mutta mahtavan puulaakin pomo katsoo vihaisena Emppuun ja sanoo: ”Hanki hampuusi puusi muualta taikka jo tartun pamppuun. Et sentään asu puurajan yläpuolella. Polta vaikka oma puuseesi.” Emppuun tämä vaikuttaa masentavasti, hän vaipuu epätoivoon, kokee joutuneensa yhteiskunnan sumppuun ja hänessä herää kaipuu parempaan elämään, mutta hän taipuu päätökseen, koska ei voi turvata kenenkään apuun. Sitten hän on vähällä kompastua liukkaaseen rappuun.  

   Puunto pilven haipuu aattoiltana, ja perhe, joka ei ollut koskaan kärsinyt puutetta, on ahtanut niin runsaasti muonaa kupuunsa, että Puupään muhkeaan vatsakumpuun on muodostumassa uusi rasvakerros. Samoin rouva Puupään peppuun. Tähän harmilliseen kipuun ei löydy lääkettä. Täytyisi vain toppuutella ahmimista ja vuoden loppuun mennessä kirjoittaa uusi dieetti lappuun. Rattoisa joulu-ilta hiipuu ja haipuu hiljallensa.

   Aurinkoinen kesäpäivä    

   Oli minun vuoroni osallistua suomenopettajien koulutuspäiville. Ihan kivaa. Sattumalta tapasin siellä yli kymmenen vuotta vanhemman serkkuni, jota en ollut nähnyt kuin lapsena. Pääsimme jopa samaan huoneeseen puhuttuamme suomea melkoisen tovin.

   Kursseilla oli tarkoitus analysoida oppilaitten kirjoittamia aineita, ja olin ottanut mukaani sellaisenkin, jonka olin itse kirjoittanut suunnilleen kymmenvuotiaana. Pidin siitä kovasti ihan nostalgisista syistä ja olin saanut siitä kohtalaisen arvosanankin. Aloin lukea sitä hänelle iltapuhteella.    

   Aloitin paatoksella:                  

 - Aurinkoinen kesäpäivä. Olin vielä alle kouluikäinen, kun pääsin isäni kanssa matkalle. Se oli hyvin tärkeää minulle, koska tällä kertaa äitini ja pikkuveljeni eivät olleet mukana. Isä sanoi, että hän haluaa nimenomaan matkustaa kanssani kahdestaan, jotta voi paremmin tutustua tähän rakkaaseen pikkuneitiin. Sain ensimmäistä kertaa matkustaa lentokoneessa. Kun saavuimme Helsinkiin, aurinko paistoi eikä pilvenhattaraakaan purjehtinut heleänsinisellä taivaalla.

   Majoituimme hienoon hotelliin, ja isä vei minut syömään kalliiseen ravintolaan. Ai niitä herkkuja ja lopuksi suuri annos jäätelöä, suklaakastiketta ja kermavaahtoa. Ylimpänä tuon ihanuuden päällä oli pieni paperinen vaaleanpunainen päivänvarjo. Sitä en ole ikävä kyllä enää löytänyt mistään.  

   Seuraavan päivän vietimme Linnanmäellä, ajoimme karusellissa, hurjastelimme vuoristoradalla, ahmimme hattaroita ja nauroimme pakahtuaksemme pellen metkuille ja villakoirien tempuille. Isä sanoi, ettei hän ollut pitkään aikaan kokenut mitään niin hauskaa.

   Se aurinkoinen ja onnellinen heinäkuun päivä on jäänyt lähtemättömästi mieleeni.

   Serkkuni pyysi nähdä ainettani, hypisteli sitä hetken käsissään ja kysyi epäröiden: - Tarkoitatko sen vuoden heinäkuuta, jolloin isoisämme kuoli?

   Myönsin, koska sinä syksynä olin aloittanut esikouluni. Serkkuni totesi mietteliäänä: - On sinulla vain mielikuvitusta. Eihän tässä pitänyt mikään paikkaansa.

   Loukkaannuin, mutta hän alkoi oikoa niitä väärinkäsityksiä, joita aineessani ilmeni.

 - Ensinnäkään sinä et matkustanut Helsinkiin, vaan tulit meille Mikkeliin. Isäsi ei ollut laisinkaan mukana, vaan olit äitisi ja pikkuveljesi kanssa. Olitte meillä monta päivää, ja muistan kuinka minua harmitti, etten saisi rauhassa paikkailla ruotsin kielen taitojani. Minun piti seuraavana keväänä kirjoittaa ylioppilaaksi.  

 - Missä isäni sitten oli?

 - Hän oli matkoilla. Jokin tärkeä juttu. Äitisi itkeskeli koko ajan ja purki sydäntään sisarelleen. Minunkin isäni oli matkoilla, joten naiset saivat rauhassa selvitellä ongelmiaan.

 - Nyt alan muistaa, mutisin epävarmana. – Veljesi kiusasi minua rankasti.

 - Höpö höpö, vanhempi veljeni oli häämatkalla Pariisissa. Muistan sen hyvin, koska tuijottelin päntätessäni kaunista korttia, jossa nökötti Eiffel-torni. Ajattelin, että sitten minäkin matkustan, kunhan vain pääsen eroon tästä koulusta.

 - Entä nuorempi veljesi? Jos se kiusanhenki olikin hän?

 - Ei voinut olla, koska hän oli silloin partioleirillä toisella puolella Suomea.

 - Kävimme kai jossakin hienossa ravintolassa? yritin vielä kursia kokoon hataria muistojani.

 - Ette varmaan, äidillesi ei maistunut ruoka, vaikka minun äitini koetti parhaansa. Kerran hän sai houkuteltua teidät seurakuntamme 100-vuotisjuhlille. Tarjolla oli tosi maukasta ruokaa, mutta valitettavasti kaupungissa riehui jokin pöpö, joten sekä sinä että pikkuveljesi saitte ripulin.

 - No se poutasää ainakin piti paikkansa vai?

 - Ei sekään, totesi serkkuni kuivasti. – Satoi ja ukkosti koko ajan, ikään kuin taivaskin olisi tahtonut yhtyä Hilkka-tätini kyyneliin. En päässyt lukemiseni välissä edes terveelliselle jalkalenkille.

 - Miksi äitini sitten itki?

 - Etkö todella muista sitä? ihmetteli serkku. – Isäsi oli ilmoittanut hänelle, että hän muuttaa asumaan uuden naisen luokse. Lähtivät ensin jonkinlaiselle häämatkalle. Siitä äitisi oli niin murtunut, että tuli meille.

 - Niin, sanoin alakuloisena. – Äitini sairastui nivelreumaan sinä syksynä, ja isä oli kuulemma aina liikematkoilla. Myöhemmin minulle tietenkin selvisi, että he olivat eronneet. - Joka tapauksessa tuo lämmin kesäpäivä on lapsuuteni onnellisimpia muistoja, vaan mitä se on nyt?  

 - Olethan kuitenkin saanut tavata isääsi todella usein, jota mahdollisuutta ei monellakaan ole. Teillä on ihan hyvät välit. Säilytä se tunnelma mielessäsi. Joskus saattaa unelma olla todellisempaa kuin tosiasiat.

   Suusta suuhun       

- Se suusta-suuhun-menetelmä on varmaankin oivallinen. Mitä sinä siitä arvelet, Tiia?

 - En tiedä, kun en ole koskaan kokeillut. Paljonhan sitä käytetään. Ehkä se on tehokkaampaa kuin muut vastaavat keinot. Oletko sinä siihen perehtynyt, Petteri?

 - Jo vain. Monta kertaa. Samoin olen usein nähnyt sitä käytettävän. Tosin nykyään on taas palattu siihen rytmikkääseen rinnan painelemiseen.

 - Missä sinä sellaista suu-menetelmää olisit voinut katsella? Ei sitä niin usein tapahdu, että maallikkokin pääsisi siihen tutustumaan.

 - En niinkään todellisuudessa, mutta telkkarissa sitä näytetään tämän tästä sekä myös alan lehdissä.

   Tiia näytti epäröivältä.

 - Olen monesti ihmetellyt, miten esimerkiksi ensiapuhenkilökunta uskaltaa käyttää sellaisia elvytysmenetelmiä. Nykyaikana, jolloin on niin vaarallisia tauteja liikkeellä. Eiväthän he voi laittaa suojakäsineitä suuhunsa. Kyllä ne pöpöt syljenkin kautta tarttuvat.

 - Onhan heillä joitakin välineitä sen varalle.

 - Yhteen aikaan meillä työpaikallakin esiteltiin sellaista metodia, mutta eihän tavallinen meikäläinen voisi enää kuvitellakaan antautuvansa moiseen vaaraan, ventovieraan kanssa ainakaan.

 - Mitä sinä nyt tuollaiseen aiheeseen hyppäsit? Meidän yhteiselämästämmehän tässä oli puhe. Uusista keinoista ja kokeiluista. Naiset ne eivät pysy asiassa.

 - Älä aina mollaa naisia. Meillä on juuri kyky nähdä asioita hiukan laajemminkin ja käyttää yhdistelykykyämme ja luovuuttamme.

 - Käytetään niitä oitis. Ei meillä ole koko päivää aikaa näihin lätisemisiin.  

   Petteri ja Tiia makasivat parisängyssä hämärässä huoneessa. Oli vasta iltapäivä, mutta he olivat päättäneet panna toimeksi ja varastaa itselleen pieniä onnenhetkiä, kun oli muuten rauhallista. Petterillä oli vasta iltavuoroon meno ja Tiialla vapaapäivä. Hän oli sopinut, että Minna hakisi pienemmät lapset päivähoidosta ja koulukkaat painelisivat tällä kertaa koulusta suoraan isoäitinsä luokse päivälliselle.

   Edes pari tuntia yhteistä aikaa. Jokaista suhdetta täytyi hoitaa, muuten se lakastuisi kuin huonosti kasteltu ruukkukasvi. Heillä oli vain niin harvoin mahdollisuutta tällaisiin ihaniin kaksistaan olon hetkiin. Täytyi miettiä ja järjestellä, sopia ja anella. Perua ja pettyä. Ja vielä kerran yrittää sopuratkaisua.

 - Meidän pitäisi lähteä yhdessä lomamatkalle, vaikka vain viikoksi. Olisi kerrassaan mahtavaa, kun voisi jättää kaikki perhehuolet taakseen. Lähdettäisiin vaikka Kööpenhaminaan. Tai kyllä minulle Suomikin kelpaisi, kun vaan oltaisiin tarpeeksi kaukana kotoa.

   Petteri vääntelehti kiusaantuneena.

 - Tiedäthän sinä, ettei se noin vain onnistu. Sitten vielä se raha, kun on niin tosi tiukkaa. Teen muutenkin jatkuvasti ylitöitä.

 - Jos on todella halua, niin rahaakin löytyy. Täytyy löytyä, koska minä en enää kestä tällaista arkista puurtamista ja muuten niin antoisan suhteen mahdollista väljähtymistä.

 - Turhaan pelottelet. Meistähän se on kiinni. Ei siinä maailmanympärimatkatkaan enää auta, jos jokin on loppuakseen. Tiedäthän sinä Taavitsaiset? Heiltä se loppui koko avioliitto Aasian matkaan, kun joutuivat törmäyskurssille Kiinan muurin kanssa. Eivät kärsineet nähdäkään toisiaan sen jälkeen. Niin oli ollut kiukkuamista ja riitelyä joka asiasta.

 - Jos heillä ei synkannut muutenkaan? Ei se matkan syytä ollut. Meillähän kyllä riittäisi räiskettä, jos vain aikaa löytyisi.

 - Heillä oli tosiaan ollut kohtalaisen viileä tilanne jo kotonakin, koska he asuivat suuren omakotitalonsa eri päissä. Sitten he joutuivat puikkelehtimaan kuin kärpät samoissa ahtaissa hotellihuoneissa lähes kuukauden. Olivat tulla hulluiksi, kun koko ajan saivat väistellä toisiaan. Eivät sietäneet toistensa kosketusta ja läheisyyttä. Eivät pystyneet enää suullisestikaan kommunikoimaan keskenään. Tuomari hoiti kaiken puhumisen.

 - Jo sellainen liitto sai purkaantuakin. Eihän meillä ole yhtä huonoa tilannetta. Eihän Petteri?

 - Mum-mum, sanoi mies ja yritti aloittaa suutelemisen. - Kokeillaan nyt niitä suullisia hommia.

 - Meillä on enää tunti aikaa, huudahti Tiia hätääntyneenä. - Ei tästä mitään tule. Turhauttavaa touhua.

   Petteri oli tosi loukkaantunut.

 - Varmasti hallitsen nämä asennot. Sinä olet vain sellainen möhry. Voimistelisit enemmän. Olet notkea kuin rautakanki.

 - Jos tuolle linjalle suunnistaudut, lähden heti hakemaan lapsia. Ilahtuvat, kun tulen aikaisemmin kuin on sovittu. Joelillakin on nuha tulossa. Ettei vaan olisi taas menossa korviin.

 - Sinä se osaat olla arkinen. Pystyt tukahduttamaan kaikki romanttiset tunteet ja intohimon. Litistyn ja latistun koko mies.

 - Se on sinun päänsärkysi. Minä ainakin kuulemma pullistun ja paisun jatkuvasti. Ehkä vielä tiivistyn ja kovetunkin, kun kuuntelen saarnojasi ja moitteitasi.

 - Älä nyt kimpaannu, rakas Tiia. Miksi otit puheeksi kovettumisen? Meillähän menee yleensä hyvin. Itsehän vihjaisit viime kerralla, että haluaisit kokeilla jotakin uutta, esimerkiksi näitä suuhommia.

 - Kokeillaan, kokeillaan, mutta äkkiä, koska minun täytyy vielä mennä valintamyymälän kautta. Maito ja makkarat ovat ihan lopussa.

 - Ja minulta on puhti lopussa sekä kärsivällisyys, mylvähti Petteri. - Haluatko yleensä jatkaa minun kanssani vai...?

 - Totta kai haluan. Sinun pitää vain olla kärsivällinen. Meidän tilanteemme ei ole niitä kaikkein yksinkertaisimpia.

 - Näin on. En minä sille keksi muutakaan ratkaisua. On otettava se irti mikä lähtee. En rupea enää enempää mutkistamaan elämääni. En omaani enkä muitten.

   Rakastunut pariskunta pukeutuu kiireesti. He halailevat ja suukottelevat vielä eteisessä.

 - Minun tulee sinua niin ikävä, rakas Petteri.

 - Tuleekohan? Epäilenpä sitä tämänpäiväisen lemmiskelyn jälkeen.

 - Tietenkin tulee, sillä olet minulle kovin tärkeä. Kyllä me tähän suulliseenkin totumme, kun kovasti harjoittelemme.

 - Miksi välttämättä haluat sitä? Miksi entiset tavat eivät kelpaa?

 - Olenhan minä siitä sinulle maininnut. Minusta tuntuu, että suullisilla järjestelyillä emme itse asiassa olekaan missään sukupuoliyhteydessä. Se on vain sellaisen esiaste. Jonkinlaista teini-ikäisten pettingiä. Tai presidentillistä rakkautta.  

 - Miten sinä noin voit ajatella? Oletpa sinä Tiia lapsellinen. Totta kai se on samanlaista seksiä kuin muukin.

 - Ei ole, koska siitä ei tulisi lasta seuraukseksi. Se on vain korviketta. Ei niin vakavasti otettavaa.

 - Etkö halua ottaa minua vakavasti?

 - Haluan, haluan, mutta ymmärräthän, että minulla on parempi omatunto, kun en ole vienyt asioita loppuun asti.

 - Ne naisten päättelyt. Menen nyt suoraan töihin. Voinko ajaa sinut jonnekin?

 - Ei kiitos. Aviosiippani tai anoppini tai joku naapuri saattaisi nähdä minut sinun autossasi. Tai vaimosi Aira. Parasta olla hieman varpaillaan. Hei vaan.

 - Heippa, rakas Tiia. Tavataan taas joskus, kun sattuu sopimaan.

   Ratkaisu unessa              

   Vuosia sitten istuin telkkarin ääressä ja seurasin järkyttyneenä uutisia, joissa kerrottiin Ruotsin pääministerin Olof Palmen murhasta. Hänellä oli paljon vihollisia ahneitten mahtimiesten ja omia etujaan ajavien supervaltojen keskuudessa. Hänhän ajoi rauhan asiaa ja hänen sanottiin olevan maailman omatunto. Siis monen mielestä vastenmielinen persoona.

   Seuraavana yönä näin ahdistavan unen. Siinä oli miehen profiili, ja erityistä huomiota kiinnittivät hänen villit hiuksensa. Ne liehuivat aivan vaakasuorassa kuin kovassa vastatuulessa. Kutsuin häntä heti ”Tuulitukaksi”. Sitten näkyi erittäin selvänä juomalasi, jossa oli jalka. Konjakki- tai viinilasi. Lopuksi uneni ”kuvaruutuun” ilmestyivät nimet: Edward ja Malcolm Gerald. Juuri tässä järjestyksessä, vaikka luulisi Malcolmin olleen sukunimi.

   Kirjoitin ja piirsin näkemäni heti paperille ja aioin lähettää sen Ruotsin poliisille. Luovuin tietysti noin hassahtavasta ideasta, vaikka poliisit saavat varmasti haltuunsa toinen toistaan höyrähtäneempiä viestejä.

   Lasi, sekä sanana että materiaalina kiehtoi minua edelleen. Ampuma-asetta ei myöhemminkään löydetty, joten ryhdyin jäljittämään sitä lasi-sanan tuomien mielikuvien joukosta. Ensinnäkin kaikenlaiset juomalasit ja kulhot, mutta myös silmälasit ja lasisilmät. Samoin kuin erilaiset ikkunat, ovet ja katot sekä muutkin monenlaiset rakennelmat kasvihuoneista lasipalatseihin asti. Taideteokset ja museoitten lasivitriinit..  

   Entä jos? Mihin olisi helpompaa piilottaa asetta kuin muiden samanlaisten joukkoon, esimerkiksi asemuseoon? Vielä kahdenkymmenen vuoden päästäkin murha-ase on kadoksissa. Kenties viestitän sittenkin tietoni viranomaisille?      

   Yllättävä rippisalaisuus

   Sairaalapastori riensi kiireesti kuolevan potilaan luokse, joka halusi kertoa raskaista tunnonvaivoistaan. Tavallinen perheenäiti ja varakkaan tehtaanomistajan leski.

 - Se on vanha asia, aloitti Laila tukahtuneella äänellä. – Avioliittoni ei ollut onnellinen, vaan minulla oli alituinen kaipuu ja ikävä. Sitten koitti mahdollisuus lievittää sitä korpivaellustani. Liikkeeseemme tuli uusi konttoripäällikkö, naimisissa. Viihdyimme toistemme seurassa, ei sen kummempaa. Aluksi. Voi, miten pystyisin kertomaan tästä sinulle, voihki Laila.                            

 - Puhu vain, vaikka tunnollasi olisi kuinka raskas rikos tahansa, voit olla varma anteeksiannosta.

 - Niin niin, mutta silloin vasta tiesin, mitä rakastaminen on. Se ylitsevuotava, kaiken voittava tunne, joka hyväilee kuin kuuma aurinko ruumista ja sielua. Jolle ei voi muuta kuin antautua. Mieheni oli matkoilla, Anterolla oma asunto, jatkoi Laila kiihkeänä lyhyin lausein kuin hänellä olisi ollut kiire jonnekin. Ehkä olikin. – Olimme kuin huumaantuneita, menimme olohuoneeseen, sohva. Antero alkoi riisua minua, hätäisesti. Kengät, takki, huivi, hame, puolialushame…

   Pastori melkein punastui. Miksi tämä luettelo? Laila alkoi itkeä suuressa epätoivossaan.

 - Sitten rakkaani alkoi vetää paitaa pääni yli.

   Sairaalapastori lohdutti ja piti naista kädestä. Saarnasi ja julisti anteeksiantoa.

 - Kuule Laila. monet ovat langenneet kiusaukseen ja saaneet armon, kun katuvat tekoaan.

 - Enhän minä langennut mihinkään kiusaukseen, Laila aivan huusi viimeisillä voimillaan. - Sitähän minä juuri itken, että en suostunut rakastamalleni miehelle, vaikka tiesin siitä tunteeni ja ruumiini värinästä, että olisimme olleet onnenautuaita. Keskeytin riisumisen, puin eteisessä päälleni ja juoksin ulos. Tuntuu kuin joutuisin neitsyenä hautaan. Sitähän minä niin katkerasti kadun. Elämätöntä elämää!  

   Ihmissyöjiä

   Pilapiirtäjä voihkii vaimolleen:

 - En käsitä, mitä teen näille pilapiirroksilleni. Ehkä minun pitäisi hävittää ne, jos ne ovat liian karkeita ja piikikkäitä.

 - Sinähän olet taitavasti ravistellut yhteiskunnan tabuja ja lukkiutuneita asenteita tähänkin asti. Olet saanut palkintojakin tinkimättömästä ja kuvia kumartelemattomasta otteestasi.

 - Mutta jos jotkut loukkaantuvat niistä.

 - Joka ei mieltään pahoita, se ei myöskään tapojaan paranna. Nykymaailma tarvitsee kovakouraistakin omantunnon ovelle kolkuttelua. Näytäpä minulle niitä piirroksiasi.

 - Niitä on kaksi, ja molemmat käsittelevät uskontoa.

 - No eiväthän uskonnotkaan ole mitään evoluution huippua, joten parantamisen aihetta toki riittää. Tässähän on pitkään viittaan pukeutunut, vanhahko mies, jolla on suippolakki päässään. Ympärillä on pikkulapsia. Kaunis kuva, herttainen pappa ja isällistä rakkautta. Antakaa lasten tulla minun tyköni. Mitä pahaa tässä on?

 - Lue se teksti.

 - Kato äiskä, paavi poikii, kun sen helman alta kömpii pienii poikii.

 - Huh huh, entä se toinen? Ahaa, tässä kuvassa mies iskee vahvat hampaansa ristiinnaulitun kylkeen ja ahmii hänen lihaansa. Samalla naisvampyyri imee verta ihmisuhrista. Tekstinä on: ”Veristä todellisuutta tuhansia vuosia sitten ja myös nykyään. Teurastajatarinoita.”

 - Uskontojen väkivaltaisissa malleissa ja jumalakäsityksissä on jotakin mätää. Kuinka tuollainen vihaisen isän lepyttelyn ihannointi voisi tuoda maailmaan rauhaa ja rakkautta?

   Inhimillinen erehdys                

- Olen tähän asti hävennyt kertoa pojistani, koska kumpikin on jonkin verran vammautunut. Nyt heillä on vihdoinkin tiedossa työtä.

 - Hienoa, kyllä Suomi on yhä vielä loistava hyvinvointivaltio, kun se osaa ja jaksaa pitää huolta maan pienimmistäkin.

 - Näin on, vanhempi poikani saa pysyvän suojatyöpaikan eräässä yrityksessä.

 - Onnittelen, miten se onnistui?

 - Hän toi tänne ulkomailta suuren määrän hintavaa tavaraa eikä maksanut tullia.

 - Kuinka sellainen kävi päinsä?

 - Hän on värisokea ja työnsi kärryään vihreätä viivaa pitkin.

 - Eikö se tullut ilmi?

 - Toki tuli, mutta koska se oli inhimillinen erehdys, Kalle sai oitis anteeksi ja hänestä leivottiin suuren konsernin toimitusjohtaja.

 - Entä toinen poikasi?

 - Hän toimi ensin vaatimattomana kirjanpitäjänä pikkuliikkeessä, mutta homma laajeni ja valtavat rikkaudet siirtyivät näppärästi Rellun omalle tilille.

 - Ja oikeusprosessi odottaa?

 - Ei sinne päinkään, vaan Rellulla on jatkuvaa kysyntää superfirmoissa. Hän sekoittaa debetin ja creditin, koska hänellä on lukihäiriö.

   Asento-ongelma          

   Ahdistunut miespappi tulee valittamaan vaikeuksiaan rovastille.

 - En millään pääse irti eräästä piinaavasta ajatuksesta. Olen yrittänyt unohtaa sen, rukoilla ja tutkia raamattua, mutta yhä se mielikuva hyökkää kimppuuni kuin kiljuva jalopeura.

 - Kiusaus on vain uljaasti torjuttava. Muista toki Jeesusta temppelin harjalla. Tai oppi-isäämme Lutheria, joka heitti paholaista mustepullolla.

 - Henkiolentoa saa sillä tavalla uhkailla, mutta ei todellista ihmistä. Siitä saisi syytteen pahoinpitelystä, ja tuskin sekään auttaisi. On se tyyppi vain niin itsepäinen.

 - Onko kyseessä naapuri vai joku perheenjäsen? Anoppi ehkä?

 - Ei, vaan työtoveri. Suosittu ja toiminut pastorina jo kymmenen vuotta.

 - Varmaankin tunnen hänet ja voisin yrittää puhutella. Työpaikkakiusaamista esiintyy valitettavasti meidänkin katraassamme, hyvän paimenen kilvoittelevassa laumassa. Hienoa, että tulit puhumaan siitä minulle. Olen toiminut sopukonsulttina varsin kiperissä tilanteissa.

 - Tässä et pysty minua auttamaan, koska hän ei mitenkään voi päästä irti olemukseensa kuuluvasta epäkohdasta.  

 - Onko hän joku vammainen? Silloin sinun pitää muuttaa asennettasi vähäosaisia kohtaan. Hän on siis pappi, vaikka onhan meillä tietysti palveluksessa näkö-, kuulo- ja liikuntavammaisiakin. Hartaita työntekijöitä. Päteviä ja empaattisia alallaan.

 - Olen kadotettu sielu, huohotti miespastori hädässään. – Hän houkuttelee minua irstauteen.

 - Vaikka hän olisi kuinka paha ja kieroutunut, niin saamme varmasti voimia hänen vastustamiseensa.

 - Minä en millään voi seistä naispapin vieressä alttarilla, kun minulla heti alkaa seistä.

   Freudilainen lipsahdus

   Pitkäaikainen shakkikaverini tunnusti minulle kolmen häviönsä jälkeen erään hävettävän muistonsa.

 - Olimme Ingan kanssa nuori pari ja teimme taas ostoksia ruuhkaisena perjantai-iltapäivänä. Emme ole kertoneet tätä juttua juuri kenellekään. Lapsetkaan eivät tiedä. Harmittaa ja oikeastaan kaduttaa. Alitajunta ei anna anteeksi.

 - Tuskin te niin suuriin rötöstelyihin olette syyllistyneet. Kaksi kunnon opettajaa ja sinä vielä kirkkovaltuuston kunnioitettu jäsen, naureskelin minä. – Makeisiako näpistelitte?  

 - Mitä vielä. Olimme siis suuressa valintamyymälässä. Lapset pyörivät ja kiukuttelivat jaloissa. Kassajonossa kinastelimme vielä kattilan oston tarpeellisuudesta. Maksoimme ja raahasimme ostokset ja kersat ulos autolle. Samalla haukuimme toisiamme kaikista mahdollisista mokista.

 - Ei kai nyt normaalista perheriidasta kannata syyllisyyttä kantaa.

 - Ei se sitä ollut, vaan odotapas. Koneellisesti olimme valjastaneet pennut turvaistuimiinsa ja tungimme tavaroita takakonttiin ja auton sisälle. Inga alkoi jakaa heille tikkareita palkinnoksi siitä, etteivät olleet käyttäytyneet vieläkin huonommin. Silloin hän, en minä, huomasi, että kolmas turvaistuin oli tyhjä. Juoksentelimme hätääntyneinä auton ympärillä, ja silloin kaupasta tuli kassarouva nuorin poikamme sylissään. Olimme unohtaneet hänet ostosrattaisiin.

 - Hah haa, mitä pahaa tuossa nyt on? Voisi sattua kenelle hyvänsä.  

 - Tausta on se, ettei poika ollut toivottu lapsi. Molemmat aikaisemmat synnytykset olivat olleet kamalia ja vaarallisia. Olimme olleet aikeissa lähteä kaksistamme aurinkolomalle, mutta silloin pikkukaveri ilmoitti tulostaan. Ehkä alitajuisesti halusimme päästä eroon koko muksusta.  

   Usvatytöt                                  

   Ajelin hiljalleen kotia kohti, ja matkaa oli vielä jäljellä nelisenkymmentä kilometriä. Olin ollut naapurikylässä tuuraamassa kanttoria. Tyttökanttorit toki hyväksyttiin täällä Lapinkin maaseudulla. Iltatilaisuudessa oli erityisesti muistettu varattomia lapsia, joten ohjelma oli sen mukaista. Herttaisten, piipittävien pyhäkoulupalleroitten sekava kuoro lauloi hennolla äänellään: ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie”. Ihan liikutti se suloisuus ja viattomuus.

   Ilta oli jo vaihtumassa yöksi, ennen kuin pääsin irtaantumaan vieraanvaraisista kyläläisistä. Haukotutti, joten ajoin  todella varovaisesti. Seuraavan mutkan takana saisi olla erikoisen varuillaan, sillä siellä olisi vastassa suuri aukea niitty, ja tie laskeutuisi pienehköön notkelmaan. Se saattoi näin kesäyön tunteina tulvahtaa täyteen sankkaa usvaa.

   Aloin juuri hyräillä: ”Halk´ illan ruskon auerman”, kun se tapahtui. Olin silmänräpäyksessä keskellä läpinäkymätöntä sumua. Hiljensin vauhtia ja yritin kurkistella ikkunasta maantielle. Utu hälveni jonkin verran ja säikähdyksekseni huomasin tiellä kaksi hahmoa. Ei toki poroja, vaan kaksi pientä tyttöstä oli kiiruhtamassa tien yli. Noin yhdeksänvuotias tyttö veti kädestä perässään arviolta kuusivuotiasta pikkusiskoaan. Isommalla oli pitkä tukka hajallaan selässä. Yllään heillä oli vaaleat ohuet kesämekot.

   Ehdin jo ajatella, että kas kun vanhemmat päästävät tuollaiset pikkuiset maantielle keskellä yötä ja vielä noin vähissä vaatteissa. Silloin auto alkoi yskähdellä ja pysähtyi. Vilkaisin bensiinimittaria ja kun nostin katseeni, lapset olivat kadonneet. Totaalisesti. Nousin autosta sydän pamppaillen, koska pelkäsin, että tytöt olisivat hätäännyksissään kaatuneet ojaan. Siellä ei ollut kerrassaan mitään, ei myöskään avaralla niityllä, sillä eivät ne pienokaiset olisi sentään kulleroitten ja metsäkurjenpolvien sekaan voineet piiloutua.

   Aikani ihmeteltyäni, yritin käynnistää autoani. Rykien ja köhisten se kuljetti minut nykivin liikkein lähellä sijaitsevan korjaamon pihalle. Pompin heidän nurmikollaan kuin suuri harmaa sammakko. Pohjolan yössä ei paljon nukuta, joten pihalla liikuskeli mies työkaluja kädessään, ja portailla emäntä huuteli häntä kahville.

   Pyytelin anteeksi häiriötäni, mutta mies lupasi katsoa ajopeliäni.

 - Missä se alkoi reistailla?  

 - Tuolla notkelmassa, kun sumu yllätti minut.

 - Siis sen kulleroniityn ja järven kohdalla? tiedusteli emäntä.

 - Juuri siinä, kun ne…ne, keskeytin puheeni, koska minusta alkoi tuntua, että olen kertomassa jotakin ufo-tarinaa.

 - Ilmestyikö tielle kaksi pikkutyttöä?

   Nyökkäsin. Isäntäväki katsoi merkitsevästi toisiinsa, ja mies virkkoi:

 - Ne olivat tietysti jälleen ne Ventolan tytöt. Ovat liikkeellä, kun se synkkä merkkipäivä lähestyy.

   Emäntä kertoi minulle, että parikymmentä vuotta sitten heillä oli ollut pieni saunamökki sen läheisen järven rannalla. Heidän naapureinaan oli ollut Ventolan perhe: isä, äiti ja kaksi pientä tytärtä. Eräs tapahtuma oli erityisesti jäänyt pariskunnan mieleen. Emäntä oli ollut kitkemässä kasvimaata aivan tonttien rajalla, kun pikkutyttöjen pallo lensi naapurin tontille. Lapset juoksivat touhuissaan emäntää kohti, mutta silloin kajahti vihainen käsky.

 - Tytöt, ei saa mennä vieraalle tontille. Siinä on raja.

   Tytöt pysähtyivät kuin halvaantuneina tonttien rajalle. Seisoivat ja asettelivat pieniä varpaitaan juuri rajaviivalle punaisten apiloitten joukkoon. Katsoivat tarkasti, ettei milliäkään ollut naapurin puolella.

   Emäntää oli miltei naurattanut se tarkkuus ja hän oli kehottanut lapsia hakemaan pallonsa. Tytöt eivät häälähtäneetkään, vaan tuijottivat häntä huolestuneina. Emäntä oli hakenut pallon ja heittänyt sen takaisin.

 - Tulkaa vain joskus meille kylään ja tuokaa vanhempannekin. Tarjoan pullakahvit ja teille tytönpirpanoille mehua ja pipareita.

 - Tytöt sisälle ja heti paikalla, kajahti isän vihainen ääni portailta. – Ettekö usko, senkin saamarin penikat, että naapurin rajaa ei ole lupa ylittää.

   Oli vierähtänyt vain pari viikkoa, kun emäntä kuuli naapurista kovaäänistä puhetta ja ärhentelyä.

 - Taasko joku roskajoukko on meidän metsässä luontoa raiskaamassa. Miksi et ajanut niitä pois?

 - Eivät ne minusta piitanneet, valitti Ventolan vaimo. – Niitä on monta ja oikein telttakin mukana. Sellainen rääväsuinen jengi. Mälkyttivät vastaan, kun kehotin heitä lähtemään.

 - Minullepas ei mälkytetä, huusi mies ja lähti haulikko kourassa juoksemaan metsikköön päin. Hetken päästä kuului laukaus ja sitten useampia.

   Ventola oli kohdannut metsässä kaksi poikaa ja tytön, jotka paistoivat makkaraa. Poistumiskäskyyn he olivat rauhallisesti tokaisseet, että kyllä he lähtevät, kunhan ovat murkinoineet tarpeeksi ja purkaneet telttansa.

   Pieni, vino teltta oli nököttänyt koivun juurella. Ventola oli kironnut, suunnannut aseensa sitä kohti ja ampunut useita laukauksia.

 - Korjatkaa nyt se riivatun rätti pois täältä ja sassiin, saakelin rosvot.

   Teltasta löytyi pahasti haavoittuneina vieras tyttö ja Ventolan molemmat tyttäret, jotka olivat olleet siellä vieraisilla juomassa mehua. Pikkutytöt menehtyivät myöhemmin vammoihinsa.

 - Voisiko kanttori lukea tuolla maantiellä jonkin rukouksen, jotta tyttöraukat pääsisivät rauhaan.

   Menimme kolmistamme siihen usvaiseen notkelmaan, luin joitakin rukouksia ja Herran siunauksen. Sitten lauloimme yhdessä: ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hänt´ ihana enkeli kotihin vie.”

   Täitä ja enkeleitä              

   Elettiin sodanjälkeistä aikaa. Pääsin alakoulun toiselle luokalle. En ollut mennyt ensimmäiselle, koska äitini kävi puhumassa opettaja-ystävättärelleen, etteivät vanhempani halunneet päästää ainikkiaan kulkemaan yksin parin kilometrin koulumatkaa vielä niin nuorena. Lisäksi olin osannut lukea jo viisivuotiaana, ja äitini lupasi opettaa minulle kaiken muun itse. Siispä vietin vielä mukavan vuoden kotona. Äitini opetusinto lopahti piankin, ja saatoin taas ilomielin sukeltaa kirjojeni maailmaan. Minulle kelpasivat yhtä hyvin Goethen kootut teokset, Topeliuksen mieltä kiehtovat Välskärin kertomukset kuin myös Seitsemän veljestä vanhalla fraktuuratekstillä. Venäläisten sotataito-kirja oli ainoa, jota pidin liian kuivana luettavana.

      Koulussa oli mukavaa. Toverielämä uutta ja jännittävää, koska en ollut saanut leikkiä naapurin lasten kanssa, etten olisi oppinut rumia sanoja. Ei laisinkaan ikävystyttävää, vaikka suurin osa asioista olivat joko tuttuja tai helppoja. Seurasin mielenkiinnolla muitten toimintoja. Pojat olivat kuin eri rotua. Heillä oli likaiset kynnet ja limakynttilät valuivat nenän alla. Takana istuva viikari pisteli minua mustekynän terällä. Opettajamme, jota joskus vahingossa kutsuin Toini-tädiksi, huusi heille kasvot tulipunaisina. Yhtäkkiä hän kumartui puoleeni ja kuiskasi: ”Pirjo, älä ole niin pelästyneen näköinen. Noille pojanjulleille minä suutun, kun ne ovat niin levottomia.”

   Kerran sattui tapaus, jolloin luottamukseni opettajan oikeudenmukaisuuteen pahasti horjui. Luokalla oli Vuokko-niminen tyttö, joka oli köyhä. Hänellä oli rumat, harmahtavat vaatteet, punainen sotkuinen tukka sitaistu huolimattomasti paksulle palmikolle ja leveä naama täynnä pisamia. Hän oli taululla kirjoittamassa jotakin. Aivan odottamatta opettaja tiuskaisi hänelle kuuluvalla äänellä: ”Vuokko, miksi sinulla on koko ruokalista mekkosi rintamuksessa? Pyytäisit äitiäsi pesemään sen joskus.”

   Tyttö tuijotti opettajaa. Toisessa silmässä oli aina hieman rähmää, ja ripset olivat vaaleat kuin porsaalla. Hän oli todella nolona tuon julkisen häpäisemisen vuoksi. Siihen ei ollut mitään syytä, koska Vuokko oli hiljainen ja kiltti oppilas. Tiesimme, että hänen isänsä oli kuollut ja heitä oli monta sisarusta sairaalloisen äidin hoivissa. Hypistelin kapeita, punaisia samettinauhoja, jotka koristivat sievää, rimpsuhelmaista mekkoani. Ihmettelin Toini-tädin käytöstä ja tutustuin voimakkaaseen säälin ja myötäelämisen tunteeseen.

   Välitunnit olivat melkein parasta koulunkäynnissä. Upea, monikerroksinen kivirakennus, arvostettu ja vanha. Valtava piha-alue, jonka toisessa päässä temmelsivät yläluokkalaiset ja toisessa me koulualokkaat. En ollut tottunut leikkimään suuressa joukossa, mutta sopeuduin siihen pian. Se oli hauskaa. Hyppäsimme muskroottaa, taiteilimme hyppynarun kanssa, pallottelimme ja opimme monenlaisia ryhmäleikkejä. ”Kuningas seisoo palatsissa, niin musta kuin multa, niin valkea kuin varsa. Mitä varten sotamies on parempi kuin herra? Se kun tulee viimeiseks, niin se on kuolema.”

   Eräänä päivänä muodostimme suuren piirin. Olimme jo valmiina käsikädessä, kun vilkaisin taakseni. Vuokko seisoskeli jonkin matkan päässä, ja koko hänen olemuksensa henki yksinäisyyttä. Pörrötukkainen pää oli vinossa ja katse luotuna alas märkään hiekkaan, johon hän piirteli kuvioita kömpelön kumimononsa kärjellä. Paksut harmaat sykkyrälle valuvat villasukat.

   Kysyin muilta, miksei Vuokko tullut piiriin. Joku vastasi: ”Ei sitä voi ottaa, kun sillä on täitä.”

   Nakkelin niskojani niin että suuri valkoinen silkkirusetti heilahteli ja tokaisin: ”Jollei Vuokkoa oteta, en tule minäkään.” Menin tytön luokse, tartuin hänen sierettyneeseen käteensä ja vedin hänet mukaan. Kukaan ei vastustanut, ja leikin muutakin Vuokon parina.

   Illalla kotona alkoi melkoinen mekkala. Äitini huomasi, että minulla oli tukassa täitä. Hän kauhistui kerrassaan ja motkotti: ”Voi häpeä. Mistä sinä noita olet saanut? Koulustako? Kauheata, jos joku saa tietää.” Kiivaasti hän alkoi pestä hiuksiani, vaahdotti monta kertaa ja huuhteli vielä lopuksi kirpeätuoksuisella etikalla. Minun oli pakko tunnustaa, että olin nähtävästi saanut ne Vuokosta.

   Alkoi uusi saarna: ”Miksi et uskonut luokkatovereitasi? Enää et leiki sen hompsantuun kanssa.” Isäni ja kotiapulaisemme olivat tulleet seuraamaan sitä näytöstä, ja huomasin ilokseni, että isä ei ollut vihainen, vaan hymyili ja sanoi ihailevasti: ”Reipas tyttö, hienoa, että pyysit Vuokon mukaan.” Hän oli joskus kertonut, että hän pikkupoikana oli puolustanut heikompia kavereitaan, jopa tapellut, jos näitä kiusattiin.

   Kevätpuolella sain jo kulkea koulumatkan yksin tai toverieni seurassa. Nekin hetket olivat mielestäni yhtä seikkailua. Matkan varrella oli autio tontti, josta talo oli purettu pois. Oli ehkä tuhoutunut pommituksessa. Siellä oli kaikenlaista jännittävää rojua. Keskellä oli korkea, ainakin parimetrinen rakennusjätekasa. Siinä oli röykkiöittäin losolautoja, joista sojotti ruosteisia rautanauloja. Kaksi poikaa ja tyttö kapusivat läjän päälle, minä hieman vaivalloisesti perässä. Vuokko ei kiivennyt toisten mukana, vaan varoitti minuakin vaarasta. Lapset alkoivat juosta ja loikkia lautojen päällä, jotka liikahtelivat levottomasti kuin meren aallot. Koko pino horjui, ja osa laudoista tipahteli maahan.

   En osannut tehdä mitään, en edes pyrkiä takaisin maan pinnalle, vaan seisoin  pinon reunalla ja seurasin huolestuneena sitä menoa. Jouduin ottamaan pari askelta taaksepäin, jotta luokkatoverini eivät olisi törmänneet minuun. Äkkiä Vuokko huusi: ”Pirjo, varo!”

   Aloin pudota selkä edellä maahan. Tömähdys, ja huomasin istuvani jonkin lankun päällä. Sattui vain hiukan takapuoleen. Katsoin vasemmalle. Vieressäni törrötti pitkä ruosteinen naula. Vilkaisin oikealle. Siinä oli aivan helmani kohdalla toinen vaarallinen piikki. Tapaukseen liittyi monta kummallista seikkaa. Joka puolella oli kiviä, tiilikasoja ja lautoja sikin sokin. Miksi olin pudonnut juuri tälle melko pehmeälle alustalle tarkalleen niiden kahden naulan väliin ja miksi istuvassa asennossa? Olisi luullut, että niin pitkän pudotuksen seurauksena olisin retkahtanut selälleni ja lisäksi loukannut pääni johonkin.

   Oliko Vuokon varoitushuuto jotenkin jäykistänyt minut istuvaan asentoon? En tohtinut kertoa vaaratilanteesta vanhemmilleni. Häntäluu oli arka pari päivää. Minusta on tuntunut, että suojelusenkeli ohjasi lentomatkaani ja laskeutumispaikkaa.

   Myöhemmin, kun muistelen kokemiani tapauksia, olen tuuminut, että jo lapsille pitäisi opettaa myötämielistä suhtautumista heikompiin ja vähäosaisiin. Myös eläimiin ja kasveihin, koko luomakuntaan. Olisi syytä oppia kunnioittamaan erilaisuuden kauneutta.

   Jostakin olen lukenut, että aina on olemassa joku, joka voi toimia enkelinä toiselle ihmiselle.

   Kaunis sammakko    

   Olin kauan sitten harjoittelemassa Etelä-Saksassa. Opettelin sairaanhoitoa, kieltä ja etenkin ihmistuntemusta, koska aikomukseni oli erikoistua mielenterveysalalle. Minua kiehtoi ihmismielen salaperäisyys ja arvaamattomuus. Olin varma, että vihdoin oppisin lukemaan lähimmäisteni sielunliikkeitä kuin aamulehteä. Varuillaan tietysti piti olla, mutta mitä ei oppisi, kun oikein haluaa ja ahkeroitsee.

   Muutaman kuukauden työskentely kauniissa ja majesteetillisen jylhässä alppimaisemassa oli samalla kuin parasta lomaa. Ystävystyin toisten nuorten kanssa, ja yhdessä teimme retkiä vuoristoon ja lähikyliin. Iltaisin istuimme kodikkaassa oluttuvassa laulamassa ja nauramassa nuoruuden riemua.

   Vanhainkoti oli tarkoitettu varakkaille, ja totesin, että raha antaa oikeuden olla myös varsin kummallinen. Köyhempi olisi pantu mielentilatutkimuksiin, mutta nämä ihmiset olivatkin vain persoonallisia ja hieman oikukkaita. Monet heistä olivat sangen puheliaita, ja sehän sopi minulle, koska kieltähän juuri halusin oppia. Rajoituksia mutkattomaan ymmärtämiseen toivat kuitenkin murre, hammasproteesit tai hapuilevat muistikatkot.      

   Jouduin onneksi aika harvoin tekemisiin laitoksen suurimman äkäpussin kanssa. Hän oli lähes 90-vuotias mies, josta heti huomasi, että hän oli ollut jossakin huomattavassa asemassa. Ehkä suurliikemies puheista päätellen. Raha tai tuotto esiintyivät joka toisessa lauseessa. Hän oli katkera ja pisteliäs, ja jo hänen silmänsä säkenöivät pidätettyä kiukkua ja epäluuloisuutta.

   Herra Meyerin vaimo kävi häntä silloin tällöin tervehtimässä. Ystävällinen tumma nainen ja miestään tuntuvasti nuorempi. Ylväs ryhti ja hieman käyrä nenä. ”Juutalainen”, kuiskasi joku hoitajista. Pariskunta oli joutunut paljon kärsimään natsien vainon aikaan. Minun tuli sääli herra Meyeria, joten kohtelin häntä ystävällisesti enkä välittänyt hänen töykeydestään ja arvostelevista kommenteistaan. Mielihyväkseni totesin, että jäävuorikin voi hieman sulaa, kun päivänpaiste sitä hyväilee. Hän ainakin sieti minua, varsinkin kun kuuli, että olin Suomesta.

   Aina löytyy vastapooli asioille ja ihmisluonteille. Jos Meyer oli oikea ärripurri, herra Schneider oli puolestaan lempeyden ja kohteliaisuuden perikuva. Olemukseltaan hän oli hienostunut, ryhdikäs ja kauniisti harmaantunut. Todella charmikas herrasmies, suorastaan hauskannäköinen. Hänellä kävi vain yksi vieras, harvoin hänkin. Noin 50-vuotias nainen, kuulemma tytär.

   Magda muistutti naispuolista salaista agenttia. Aina mustat lasit, sisälläkin. Huivi tai hattu vedettynä otsalle, tummiin puettu ja liikkeissään hiipivän varovainen. Niin pidättyväinen, että tuskin tohti keskustella henkilökunnan kanssa vanhusta koskevista hoitotoimenpiteistä. Tervehti isäänsä viileästi ja etäältä. Katosi huoneesta hyvästiä jättämättä ja kiiruhti hienolle autolleen. Starttasi kovaäänisesti kuin olisi paennut jotakin. Ihmettelimme, että niin herttaisella ikäihmisellä saattoi olla sellainen tytär. Oli suorastaan rikollista kohdella omaa isäänsä tuolla tavalla.

   Herra Schneiderilla oli omalaatuinen heikkous. Hän pelkäsi aivan hysteerisesti pienintäkin kipua. Hänen oman hoitajansa Elsen piti aina olla mukana tutkimuksissa ja pidellä isoa miestä kädestä, vaikka kyseessä olisi ollut vain mitätön verikoe. Verta hän ei sietänyt katsoa ollenkaan, vaan puristi silmänsä tiukasti kiinni ja ähki valittaen. Ehkäpä raateleva maailmansota oli jättänyt häneenkin jälkensä. Kukaan ei tuntunut tietävän miehen aikaisemmista vaiheista.

   Else alkoi sairastella, valitti vatsaansa ja oli kovin huolestunut ja stressaantunut, joten hänet määrättiin sairauslomalle. Se vain venyi, joten minut kelpuutettiin hänen sijaisekseen, sillä laitoksessa oli jo pantu merkille innokkuuteni, ihmisten käsittelytaitoni ja jopa muukin pätevyyteni. Ilomielin keskityin hoivaamaan tuota miellyttävää vanhusta.

   Uskalsin tuoda ilmi ihmettelyni hänen vähäisestä kivunsietokyvystään. Hieman empien vanha mies kertoi kovasta lapsuudestaan sadististen ja kovakouraisten kasvattivanhempiensa hoidossa. Liiankin yksityiskohtaisesti hän alkoi kuvailla niitä erilaisia kidutusmuotoja, joiden kohteeksi hän oli poikasena joutunut. Lyömistä, viiltelyä veitsellä, neulalla pistelyä eri puolille kehoa, lumihangessa seisottamista yöpukineissa, nälkää, janoa, pimeitä komeroita, tarpeettomia kivuliaita lääkärintutkimuksia ja niin edelleen. Kasvatusisä oli ollut arvostettu kirurgi.

   Kauhistuneena kuuntelin kaikkea tätä ja yritin olla entistäkin palvelevaisempi ja hellempi miesparkaa kohtaan. Kun kyselin, oliko hän sodan aikanakin ollut pelottavia ja vaarallisia kokemuksia, hän vältellen vihjaili, että onneksi hän oli ollut kotirintamalla jonkinlaisissa huolto- ja lääkintätehtävissä sekä erään laitoksen johdossa. Näitäkin tietoja hämmästelin, koska olemukseltaan hän olisi kelvannut vaikka kenraaliksi, mutta syitä rintamalta välttymiseen hän ei paljastanut. Arvelin, että lapsuudenaikaiset traumat ja kenties fyysisetkin vammat olivat olleet esteenä.

   Olin juuri aikeissa hakea jatkoaikaa harjoittelulleni vanhainkodissa, kun jostakin syystä aloin yhä paremmin viihtyä herra Meyerin Helga-vaimon seurassa. Hän kertoi miehensä ja tämän aikaisemman perheen synkistä kohtaloista. Ensimmäinen vaimo oli ollut juutalaista syntyperää, ja koko perhe, kolme pientä lasta mukaan luettuna, kuljetettiin erääseen natsiajan huonomaineisimmista keskitysleireistä. Vaimo ja lapset menehtyivät, mutta herra Meyer selvisi hengissä. Vaikka hän perusti uuden perheen Helgan kanssa, katkeruus ja kostonhalu eivät vain hellittäneet.

   Meyer oli käyttänyt paljon aikaa ja rahaa keskitysleirin johtajan metsästykseen, ja vasta muutama vuosi sitten se oli onnistunut. Leirin raaka hirmuvaltias oli vedetty oikeuteen, mutta vapautettiin myöhemmin. Vanhus ei olisi kestänyt oikeudenkäynnin rasituksia. Hänellä oli korkea verenpaine, halvaantumisen vaara ja monta muutakin vaivaa. Eipä keskitysleirin vangeilla ollut mahdollisuutta saada vapautusta kärsimyksistään huono terveydentilan vuoksi. Ei siinä auttanut sydänvika ei migreeni eikä vatsahaava. Siitäkin Meyer oli katkera, että vaikeasta nivelreumasta kärsinyt vaimo oli pakotettu raskaaseen rakennustyöhön, vaikka hän tuskin jaksoi laukkuaan kantaa.

 - Mihin se johtaja sitten joutui? kyselin. – Johonkin laitokseenko?

 - Aivan oikein, vastasi Helga ivallisesti hymyille. – Tähän vanhustentaloon. On täällä arvostettuna ja runsaasti maksavana asukkaana. Sinäkin tunnet hänet.

   Mietin hetken ja kysyin kauhistuneena:

 - Ei kai vaan herra Schneider? Hän sanoo aina olleensa harras kristitty. Ei kai vaan se herttainen lempeäkäytöksinen vanhus, joka lapsena oli saanut kokea niin paljon pahoinpitelyä kasvatuskodissaan?

 - Juuri hän. Nimi on tietysti muutettu, ja mitä tulee niihin lapsuuden tuskanelämyksiin, hän kuvailee sinulle omia toimenpiteitään avuttomille vangeille. Kokeili heilläkin, lääkärinsä avustamana, kaikkia mahdollisia epäinhimillisiä leikkauksia ja tautien istutuksia.

 - Miksi miehesi ei muuta johonkin toiseen vanhainkotiin, niin hän saattaisi helpommin päästä eroon menneestä?

 - Olen ehdottanut sitä, koska pelkään, että hän yrittää kostaa kiusaajalleen. Hän ei tahdo lähteä, koska hän haluaa odottaa luonnollista ja ”lopullista ratkaisua” Schneiderin kohdalla.

   Sain muultakin taholta vahvistusta tälle pöyristyttävälle selonteolle. En enää kyennyt hoitamaan Schneideria, ja kaiken kukkuraksi minullakin alkoi olla epämääräisiä mahaoireita. Sanouduin irti toimestani ja matkustin Suomeen. En ollut pystynyt enää kohtaamaan sitä hyväntahtoista vanhusta enkä edes hyvästelemään häntä. Poistuin kiireesti laitoksen alueelta, pakenin. Sain hyvän paikan sairaalasta, en toki mielenterveyspuolelta, vaan lastenhoitajana.

   Myöhemmin sain Magdalta kirjeen, jossa hän kertoi, että Else oli kuollut eikä kuolemansyytä ollut saatu tarkoin selville. Mahdollisesti myrkytys, mutta miten? Itse olin jo täysin tervehtynyt, mutta minua oli jäänyt kiusaamaan ajatus jonkinlaisista maagisista voimista. Voiko joku henkilö ja hänen pahat tekonsa menneisyydessä saastuttaa ympäristöä niin perusteellisesti, että lähellä olevat ihmiset sairastuvat? Voiko ulkokuori olla niin petollinen? Tosin jotkut eläimet voivat juuri kauneudella ja kirkkailla väreillä viestittää myrkyllisyydestään, esimerkiksi eräs sammakkolaji. Kaunis sammakko.

   Pakolainen              

   Noin 50-vuotias Valto makaa paareilla ja aukoo hämmästyneenä silmiään. Lattiaa pyyhkii nuori tyttö.

   VALTO: - Huu-huu. Onko täällä ketään? Missä minä olen?

   TYTTÖ: - Kauhistus. Heräsitkö sä?

   VALTO: - Eikö pitänyt? Olen aivan sekaisin. Mitä minulle on tapahtunut?

   TYTTÖ: - Olet Kahjonkankaan terveyskeskuksessa, ja lekuri tulee toteamaan, että oot ihka oikeasti vainaa.. Mut ne pakotti siivoamaan, kun se edellinen raato oli sökönä.

   VALTO (kiukkuisena): - Olen kaikkea muuta kuin mätänevä ruumis. Näethän itsekin. Vireä ja viriili mies. Annas kun nousen tästä. Rintaan vähän koskee ja viluttaa armottomasti. Mikä ihmeen ruumispaita minulla on päälläni?

   TYTTÖ: - Se on ruumispaita. Tietenkin. Mun täytyy nyt hopusti häippästä tästä, etteivät ne morkkaa mua sun herättämisestäsi.  

   VALTO: - Odota vähän. Millä osastolla minä olen? Voisitko tuoda minulle vaatteeni.

   TYTTÖ: - Ruumiskellarissa tietty. Kuteistasi en tiedä mitään. Olivat kai litimärät ja risana. Sä olit kuukahtanut johonkin lampeen.

   VALTO: - Tosiaan. Olin räknäämässä niitä liito-oravan pesiä ja putosin jonnekin. Sen jälkeen on vintti ollut pimeänä. Hei, älä mene. Hommaa ihmeessä minulle jotkin vaatteet. No nyt se likka katosi. Mutta tuossahan on lääkärin takki.

       Valto nousee kankeasti paareilta ja kietoo ympärilleen valkoisen takin Sitten hänen onnistuu hiipiä ulos sairaalasta ja päästä onnellisesti kotitalonsa ovelle.

   VALTO (hampaat kalisten): - Hitto, mihin se vaimo on karannut? Täytyy kai mennä naapuriin lämmittelemään. Ai, siinähän sinä tuletkin, kultaseni.

   MARJA: - Apua. Valto?

              Marja pyörtyy miehensä käsivarsille, Valto kaivaa avaimen käsilaukusta ja kantaa vaimonsa sisälle.

   VALTO (herätellen Marjaa): - No niin, johan alat virota. Meinasin jo soittaa ambulanssin. Oletko sairas?

   MARJA (tuijottaen miestään kauhistunein silmin): - Enhän minä, mutta sinunhan piti olla kuollut. Sairaalasta ilmoittivat, että oli pudonnut johonkin suonsilmäkkeeseen, ja Veikkola oli kiskonut sinut ylös ja hoitanut paikalle ensiapumiehet. He totesivat sinut kuolleeksi ja kuljettivat sairaalaan tarkistusta varten.

   VALTO: - Joko sinäkin alat siitä samasta asiasta jankuttaa? Usko jo hyvällä, että minä elän, ja sillä sipuli. Laittaisitko jotakin sapuskaa, kun hiukoo niin kovasti?

   MARJA: - Mikä sotku tässä oikein on? Se Veikkolakin tuli oikein henkilökohtaisesti kertomaan, miten sinulle oli käynyt. Olivat yrittäneet elvyttää lähes tunnin eikä mitään elonmerkkejä. Mitä ne sanoivat siellä sairaalassa?

   VALTO: - Makasin vain paareilla eikä lääkäreistä näkynyt vilaustakaan. Perjantai-ilta. Sellainen siivoojatyttö kertoi, että jonkun piti tulla julistamaan minut kuolleeksi. En minä sellaista tuomiota jäänyt vartoamaan.

   MARJA: - Hoopoko olet, kun et odottanut, ja asia olisi selvinnyt sillä tapaamisella. Kävin sairaalassa, ja he sanoivat, ettei sinua voitu vielä näyttää, ehkä myöhemmin.

   VALTO: - Ei takuulla voitu, kun tutisin täällä kotiportailla. Kertoivatko lääkärit, että ruumis oli hukassa?

   MARJA: - Ei, vaan että myöhemmin voin tulla sinua katsomaan. Luultavasti he eivät olleet koko katoamista huomanneetkaan. Luulivat, että olet jo kylmiössä. Huomispäivänä marssimme sairaalaan näytille ja samalla tarkastukseen. He arvelivat, että sydän oli vain pysähtynyt, kun upposit sinne kylmään veteen. Sentään jo lokakuu.

   VALTO: - Tuoksuupa herkulliselta. Olet sinä mainio kokki, eukkoseni. Kas, puhelin. Viitsitkö vastata.

   MARJA: - Haloo…jaa että jokin sopimus?…Ettäkö elinluovutussopimus? En minä  sellaisesta tiedä, ei Valto ole minulle maininnut…Jaaha…että omaisille pitäisi kertoa, mutta että se on selvä asia ja laillinen…Ai, että aikaisempien tarkastusten mukaan maksa ja munuaiset ovat ihan ok?…Jaa, että jo ennen kuolemista, ettei jää kitumaan…Haloo, kuulkaahan, eihän se enää päde…Haloo, no nyt se katkaisi. Onko sinulla semmoinen paperi?

   VALTO (miettien): - Taitaa olla. Olimme Koikkalaisen kanssa apteekissa pari vuotta sitten, ja siellä näytettiin sellaisia kortteja, joita sai allekirjoittaa. Oltiin vähän maistissa, ja Kalle halusi leikin päiten täyttää yhden. Minä myös raapustin nimeni yhteen. Eihän siinä mitään. Sehän toteutuu vasta kuoleman jälkeen.

   MARJA: - Sinä olit sepitellyt siihen jostakin masennuksestasi ja muistikatkoistasi, ja että heti kun olet kykenemätön päättämään asioistasi, elimiä saa ruveta nyppimään.

   VALTO: - En millään muista mitään sellaista. Täytyy kysyä Koikkalaiselta, mutta ei kai ne sairaalassa semmoista höperrystä todesta ota?

   MARJA: - Suomalaisen miehen allekirjoitus pitää kuin ikiliima. Niinhän se on takuupapereissakin. Muistathan sen surkean Häppösen, jolta meni talo ja metsät niitten vekseleitten takia. Sitä puumerkkiä ei purkanut kaupungin paras asianajajakaan.

   VALTO: - Sen tähden siis olin siellä patologisella laitoksella jo valmiina. Mihin hiivattiin ne luulevat pistäneensä minun ruumiini? Sitä byrokratiaa.

   MARJA: - Postikin sekoittaa nykyään kaiken, koska on. liian vähän henkilökuntaa. Pian joutuu itse hakemaan postinsa Helsingistä asti. Ja jos tarvitsee hätäkeskusta, täytyy oikein kartasta mittailla, kumpi on lähempänä, Oulu vai Turku.  

           Seuraavana päivänä Marja ja Valto suunnistavat sairaalaan setvimään asioitaan. Nuori, virkaintoinen lääkäri katselee epäluuloisena Valtoa.

   LÄÄKÄRI: - Papereissa lukee, että Valto Eemeli Väisänen on kuollut, sydän on pysähtynyt ja hänet on tuotu sairaalaan patologiselle laitokselle, jotta terveet elimet voidaan heti ottaa käyttöön. Niistä on huutava pula. Tietokone vahvistaa yksiselitteisesti nämä faktat.

   MARJA: - Näethän itsekin, että Valto istuu tässä ihkasen elävänä. Peru ne lausunnot väärinä, ja tekstaa sinne, että Valto Väisänen on elossa.

   LÄÄKÄRI: - En minä voi virallisia papereita mennä jonkun yksityisen kansalaisen käskystä muuttamaan. Sen sijaan kysyisin, että kuka te oikein olette. Näyttäkää henkilöpaperinne.  

   VALTO: - Ole hyvä. Joko uskot?

   LÄÄKÄRI: - Saattavat olla väärennetytkin. Täytyy viedä korkeammille päättäjille. Taidan kutsua poliisin varmuuden vuoksi paikalle, koska voitte olla joku luvaton maahanmuuttaja. Vaikkapa terroristi.

   VALTO (tulikiukkuisena ja punoittaen): - Totisesti. lähdetään yhdessä ruumishuoneelle tsekkaamaan, olenko siellä vai en.

   LÄÄKÄRI: - Älkääpäs riehaantuko, sillä se ei auta näissä asioissa. Rentoutukaa. Onko teillä ennenkin ollut taipumusta väkivaltaisiin kohtauksiin?

   MARJA: - Valto on lempeä mies, mutta oletteko useinkin hukannut ruumiita? Lähdetään alakertaan, ja ota joku todistajaksi mukaan.

   LÄÄKÄRI: - Ei ole tarpeen, koska tiedot ovat näin selvät ja vesivarmat.

   MARJA: - Miehestäni on monena vuotena otettu verikokeita sun muuta. Tehkää ne samat tutkimukset uudestaan, niin näette, täsmäävätkö ne.

   LÄÄKÄRI (viileästi): -  Kiitos kaunis neuvoistanne, mutta tehän epäilette meidän asiantuntemustamme ja sairaalamme toimintaa. Pyydän teitä siirtymään odotushuoneen puolelle, mutta älkää lähtekö minnekään. Tämä alkaa olla poliisiasia. Samalla kunnia-asia. Meiltä eivät ruumiit karkaa. Me otamme haltuumme Valto Väisäsen elimet, on hän sitten elävä tai kuollut. Hän on antanut siitä sanansa, hieman erikoisen, koska se antaa luvan operoimiseen jo ennen kuolleeksi toteamista, siis varteen otettava ennakkotapaus. Odottakaa käytävässä hoitajaa, koska hän tulee antamaan teille rauhoittavan piikin.

          Aviopuolisot poistuvat huoneesta kiihkeästi keskustellen. Valto pitelee rintaansa.

   VALTO: - Tuohan on jo tappouhkaus. He surmaavat minut jollakin aineella eivätkä he näin ollen kuitenkaan syyllisty mihinkään rikokseen, koska ei kai nyt kuolleen myrkyttämisestä tuomiota voida julistaa. Tänne emme jää. Äkkiä kotiin miettimään, täytyykö minun paeta jonnekin.

   Valto Väisänen aloitti pitkän evakkomatkansa. Vaimo yritti uskollisesti auttaa miestään ja hommasi tälle väärennettyjä papereita ja rahaa. Lopulta sairaala myönsi, ettei heillä ollut ketään Valtoa hallussaan. Sen sijaan he alkoivat syyttää Marjaa miehensä ruumiin kätkemisestä sekä mahdollisesta elinkaupasta omaan laskuun. Mustan pörssin pimeitä toimia ja verottajan petkuttamista.

   Pariskunta kiersi Eurooppaa, kärsi puutetta ja monenlaisia vaikeuksia sekä hämmästeli vielä viidentoista vuoden jälkeenkin, kuinka Suomessa saatettiin kuvitellakaan, että ylistressatussa miehessä olisi enää mitään myymisen arvoista tavaraa. Silti etsintäkuulutus oli yhä voimassa.

   Kulhotusta                

   Hytin lohduttava hämäryys. Kaipaukseni kohteita olivat tällä hetkellä vain se ja hän. Kunhan pääsen uuteen työpaikkaani, ehkä tämä tuska ja kaipaus silloin helpottavat. Vihdoinkin keskipetille kavunnut matkustaja on lakannut touhuamasta ja pungertamasta. Ähkäisi kuuluvasti ja napsautti valon sammuksiin. Vanhempi pyylevä naishenkilö ja omaisuutta hyllyllä, lattialla ja vuoteen jalkopäässä. Tikapuut aivan notkuivat ja turvaremmit tutisivat, kun se elefanttitautinen kamppaili itsensä makuulokeroonsa.

   Yläpetillä ei tainnut olla ketään. Olin tullut osastooni viimetingassa, koska halusin hyvästellä häntä yhä uudestaan. Saattajaltani ei vain liiennyt aikaa jäädä laiturille rupattelemaan. Hermostuneena hän vilkuili aseman kelloa ja omaansa, mutisi jotakin parkkimaksusta ja kiireistään. Suurin huoli totisesti oli, että eräs tietty henkilö bongaisi tutun auton asemarakennuksen edestä.

   Vaunujen yksitoikkoinen jyskytys. Alkava migreeni. Ristiriidat ja omatunto. Meedio. Hätäpäissäni olin turvautunut rouva Jaskariinkin, joka oli juuri aloittanut vastaanottonsa Puutarhakatu seitsemässä. Hämärä, pitkä eteinen, vihreät esirippumaiset samettiverhot, alakuloisesti rotkottavat tupsut, istuimena vuosikymmenien ajan syvämietteisissä pohdinnoissa kulutettu, äkkinäisesti upottava nojatuoli ja piirittäjinä pistäväsilmäisiä mystikkoja seinillä. Nainen oli tarttunut käsiini ja vuolassanaisesti vakuuttanut minulla olevan voimakasta säteilyä. Lopulta päästiin asiaan eli rakastaako hän minua ja tuleeko siitä mitään.

   Pyörien raju rytinä, kun juna etsii hurjassa vauhdissaan uusia raiteita, uutta tietä ja suuntaa. Meedio oli vatkuttanut elämän katoavaisuudesta, kaiken epätäydellisyydestä ja pettymyksien kasvattavasta voimasta. Kuoleman väistämättömyydestä. Siihen jaaritukseen olin tokaissut, etten välitä kuunnella mitään sairauskertomuksia, vaan miten meidän suhteellemme käy. Niiskuneidin näköinen ohutsaparoinen meedio oli irrottanut otteen säteilevistä käsistäni, niiskautti ja tunnusti vihdoin, että henkinen toveruus kyllä säilyy, mutta mies ei tohdi erota vaimostaan ja perheestään.        

   Ripustimissaan roikkuvien vaatteitten veltto ja hetkuva tanssi seinällä. Sen kuolemantuomion olisi minulle ladellut kuka vain, vaikkapa realistinen ja pullantuoksuinen veljeni vaimo. En tietenkään uskonut rouva Jaskaria. Höpötti mitä mieleen sattui. Taikauskoa, rahastusta. Vieläkin kirpaisi, kun muistin, millaisen setelitukun olin hänen kuivaan ja rypistyneeseen kouraansa ladellut.                            

   Hytissä kuului jatkuvaa, outoa ääntä. Voihkiko hytissä joku? Taikka jokin? Joku muukin kuin minä itse. Ikkuna oli jäänyt raolleen. Sieltä kai vinkui ja huokaili vastaamme marraskuinen kaamostuuli? Nousin ja suljin räppänän. Juna keinui kaarteessa kuin vanha pyöreäpohjainen laiva. Haaksirikko. Myöskö suhteessa? Eräs ennustus oli jäänyt kaivertamaan mieltäni. Meedio oli kehottanut olemaan varovainen liikenteessä. Autot, lentokoneet, mopot ja mikseivät myös junat. Kas kun eivät liukuportaat. Liiallista, ylihuolehtivaa mielikuvitusta. Miksi edes meninkään koko noitavaimon luokse.

   Läpinäkyvään kääreeseen kiedottu kukkakimppu kiilteli ja kiemurteli naulassa kuin nahkansa luomiseen valmistautuva käärme. Mahdottoman pitkä ja näyttävä auringonkukka. Keltainen ja keskellä ruskea, mulkoileva silmä. Kaiken kattava katse. Mitä se tuumisi minun haaveistani? Eikö oikeus ole joskus suurinta vääryyttä, epäoikeudenmukaisuutta? Missä on raja? Kiemurtelin, oli pakahduttavan kuuma, vaikka en vielä siinä iässä ollutkaan. Aikaa ja vuosia ei kannata enää hukata. Käärme houkutteli Eevan ja Eeva Aatamin. Turhaa soimata itseään. Osaa se Aatamikin kännykkäänsä sihistä: ”Shh, Sirpa kuulee.”. Yliuskollinen hän.

   Kukkia. Onko kukaan vakuuttanut rakkauttaan noin massiivisella tuotteella? Kaksikymmentäviisi rakkaudenpunaista ruusua olisivat olleet kiihkeämpi kosinta ja miellyttäneet enemmän. Kukat. Hänen kesämökkinsä, veljeni naapurissa. Näin sieluni silmillä meidät istumassa pirtinpöydän ääressä. Hän, veljeni ja tämän vaimo. Kahvittelimme ja rupattelimme leppoisasti. Äkkiä veljeni katsoi ulos ikkunasta. ”Kas, taitaa nousta rajuilma. Me tästä lähdemmekin. Tulkaapas vaimo ja Jenni.” Hän pyysi aivan ilmeettömänä: ”Älkää vielä lähtekö, kaadan lisää kahvia.” Istahdimme paikoillemme hieman hämmentyneinä.

   Vaunujen jyrinä, nousevan ukkosen mustelmansininen ja uhkaava jyrinä. Ihmismielen ytimiä järisyttävä viha ja kosto. Olin minäkin vilkaissut ikkunasta ja ymmärsin, mitä veljeni oli sanoillaan tarkoittanut. Sydäntä riipaiseva näky. Hänen vaimonsa Sirpa tulla viuhtoi polkua ylämäkeen sylissään levoton vauva ja roikottaen toisessa kädessään valtavaa ostoskassia. Hänen kintereillään kompuroi ja kaatuili heidän kuusivuotias Jussinsa.. Sirpan koko olemus viestitti raivokkaita tunteita. Tenavat itkivät suu väärässä.              

   Äiti lapsineen ilmestyi pirttiin. ”Sinä pirun ryökäle et tullutkaan linja-autolle vastaan. Katso nyt meitä. Tällaisessa helteessä lasten ja kantamusten kanssa kolme kilometriä. Ettet häpeä. Hyi helvetti.” Hän tuijotti pöytää ja mumisi, että oli päässyt unehtumaan. Sirpa laski vauvan lattialle, sieppasi lasikulhon tiskipöydältä ja sinkautti sen marjoineen päivineen täydellä voimalla kohti pöytää. Veli vaimoineen istui sivummalla, mutta raskas malja osui ikkunan pieleen, niin että lasit helisivät. Eivät sentään särkyneet, mutta mansikoita ja kulhon sirpaleita lensi kahvikuppien päälle. Raivoammus oli osunut hänen ja minun väliin, noin puolen metrin etäisyydelle päästäni.                    

   Me muut istuimme aivan hiljaa, mutta lasten itkuun sekoittui nyt myös äidin vollotus. Lähdimme vähin äänin ja vaimeasti kiittelimme kahvista. Pihalla veljeni huomautti: "Voivat ne pienetkin naiset olla tosi väkivaltaisia. Sirpa uhkasi kerran parin olutlasillisen jälkeen, että hän kuohii miehensä saksilla, jos tämä vilkuilee muita naisia. Enpä yhtään ihmettelisi enää. Saat kiittää onneasi, Jenni, ettei pahemmin sattunut. Taisi olla varjelusta mukana.”

   Kamppailiko täällä hytissä joku? Ja kenen kanssa? Keskipetin lyllerö kääntelehti rajusti. Ees ja taas. Peitteen kulma valahti reunan yli ja heilui kuin Damokleen miekka yläpuolellani. Kuin kolmionmuotoinen viiri. Sotalippu. Kolmio. Jokin mystinen merkki? Mitä sellainenkin meriteeraa? Kolmoisdraama, kolmas pyörä vaunuissa, kolmas kerta toden sanoo. Olinko tullut yliherkäksi ennusmerkeille tässä ainaisessa jahkailussa ja jossittelussa?

   Lasten haikea itku. Lohdutonta, kuten oli tämä minunkin kohtaloni. Eivät ne enää lapsia olleet, hänen pesueensa. Vanhin jo yläasteella. Se Jussi. Raskas tulevaisuus. Oli ajanut pyörällään traktorin eteen. Kumma, että henki säilyi. Pyörätuolissa poika, lahjakas ja ahkera. Voi, kun vielä toipuisi. Hän väitti, että se oli rangaistusta jostakin eli tästä meidän stooristamme. Puolinaisesta ja täyttymättömästä.

   Ahtaan hytin ja kapean vuoteen epämääräinen natina. Taukoamaton valitus. Ahdistaa ja kuristaa koko elämä. Itse asiassa sittenkin hyvä, että muutan muualle, sillä ei tätä epävarmuutta kukaan kestä. Tutustun uusiin ihmisiin. Lähetänpä Jussille jonkin mieleisen kirjan. Onhan hän kummipoikani. Tuskin se Sirpa siitä raivostuu. Tokkopa tietääkään hänestä ja minusta?

   Eikö tuo yläkerran matamin piehtarointi koskaan lakkaa? Parasta mennä käytävään ja kävellä jonkin aikaa, niin rauhoitun. Pistän vain takin päälle, kengät jalkaan ja hipsin ulos. Ai, iskin varpaani sen rouva Norsun kapsäkkiin. Kipua on niin monenlaista. Kolmaskin takki tässä heiluu. Kas vaan, jospa siellä ylimmällä tasolla on sittenkin joku.

   Pitkä autio käytävä. Käväisen eteisenkin puolella. Kovempi kohina, kolina ja kolke. Aivan holtitonta heiluttamista. Sentään viileämpää. Kyyneleinen tumma lasi, kyyneleinen tumma hahmo ikkunassa: minä. Raiteet jyrisevät ja valojen häikäisevä välkytys alkaa. Nyt se hidastaa ja pysähtyi. Missähän päin Suomea ollaan? Väkeä lappaa sisälle vaunun toisesta päästä. Jostakin kopista näytti pujahtavan hoikka nainen käytävän puolelle. Pyrkii kiireesti vastavirtaan uusien matkustajien ohi. Lähdenpä sittenkin viereiseen vaunuun, niin saan mietiskellä ja kyynelehtiä rauhassa. Vilkaisen vielä ikkunasta, ja laiturilla seisoo lyhyehkö naishahmo, joka katsoo suoraan minuun päin. Hänellä on huppu osaksi kasvojen edessä. Jotakin tuttua, mutta silloin juna jo nytkähtääkin liikkeelle.    

   Lorvailen vielä aikani toisessa vaunussa, ennen kuin palaan omaani. Tuntuu jotenkin vaikealta avata hyttini ovea. Astun sisään ja hämmästyksekseni huomaan valtavan tavarakasan lattialla. Sen alla ja päällä ja vieressä istuu aivan äimistyneenä se pullerorouva. Ei muuta vahinkoa, kuin että kyynärpäähän hiukan koskee. Vuoteen tuet olivat pettäneet ja naisparka kierähti sieltä kuin hylje kalliolta. Jos olisin maannut hänen alapuolellaan, petin reuna olisi saattanut tehdä minulle pahaa jälkeä. Ruhjoa kasvojani ja muutakin. Yläpetillä ei ollut ketään, vaikka vuodevaatteet olivat epäjärjestyksessä.

   Junailija arveli, että siivooja oli vahingossa jättänyt kääntämättä rautatuet keskimmäisen vuoteen alle ja laiminlyönyt myös turvahihnojen kunnollisen kiinnittämisen. Paljon mahdollista, mutta itse jäin miettimään sitä laihaa naishenkilöä. Suuresti ihmettelin myös sitä, että kesken kaiken poistuin hytistä, vaikka siihen ei tuntunut olevan mitään järjellistä ja pakottavaa syytä.

   Anti-nero              

   Salme seisoi jälleen olohuoneen ikkunan ääressä ja odotti miestä. Eihän se hänen tehtäviinsä kuulunut. Yhtä hyvin hän olisi voinut olla odottamattakin, mutta siitä oli vain tullut hänelle sellainen tapa. Kenties aivan päähänpinttymä, josta hän ei osannut luopua. Josta hän ei välittänytkään luopua.

   Naiselle tämä vaartoilu tuotti jonkinlaista sairasta nautintoa. Mielihyvää, kun oli tilaisuus katsella ihmistä, joka oli alemmalla tasolla kuin hän itse. Salme ei voinut olla hymyilemättä ivallisesti. Tällä kertaa itselleen. Hän tajusi varsin hyvin ajatustensa tekopyhyyden ja farisealaisuuden. Tiesihän hän tietenkin, että miehellä oli ollut vaikeuksia selviytyä edes apukoulusta. Lukemaan oppi jotenkuten, mutta kirjoittaminen takkusi. Ihme kyllä laskeminen sujui aika näppärästi, ja sitä hän todella tarvitsi elantonsa hankkimisessa.

   Salme sitä vastoin oli ylioppilas, parhaat arvosanat. Hän oli testauttanut älykkyytensä, ja sekin oli todettu varsin korkeaksi. Hän huokaisi. Ensin melkein tyytyväisenä, mutta syventyi sitten katkerana pohtimaan niitä olosuhteitten oikkuja, jotka olivat estäneet häntä saavuttamasta  korkeampaa koulutusta ja vakanssia. Hän oli ryhtynyt opiskelemaan ruotsia ja englantia. Aluksi hän tähtäsi kielten opettajaksi, mutta kenties myöhemmin tohtoriksi, kuten ammatinvalinnanohjauksessa oli kehotettu.

   Sitten tuli se Arto, joka riehui osakunnassa ja tansseissa. Näin jälkeenpäin ajatellen hän oli varmaankin toiminut vakituisena tanssinopettajana ainakin  parillekymmenelle tyttölapselle, mutta Salme vain oli typerässä sinisilmäisyydessään luullut olevansa se ainoa oikea.

   Arto tanssi ja Salme tanssi. Arto opiskeli ja Salme yritti opiskella. Toisinaan jäi tentti väliin vain siitä yksinkertaisesta syystä, että hän oli unohtanut kirjoittaa koepäivän kalenteriinsa. Siihen kun oli niin paljon muuta tuiki tärkeämpää merkattavaa. Onneksi pysyivät säännöllisinä. Kummasti häneltä unohtui myös tenttiin valmistautuminen.

   Arto valmistui ja Salmella oli melkein kaikki suoritukset vielä levällään. Äiti joskus motkotti, mutta tytär rauhoitteli häntä sanomalla, että mitä hän mokomilla arvosanoilla tekisi varakkaan tuomarin rinnalla. Hänpä hoitaisi vain taloutta ja suloisia älykkäitä tenavia. Järjestäisi upeita kutsuja seurapiireille.  

   Nuori varatuomari sai heti hyväpalkkaisen toimen. Lupaavat ylenemismahdollisuudet, mutta joutui pahaksi onneksi muuttamaan Tampereelle, joka Salmesta oli tietysti järisyttävä asia. Miestä oli varsin vaikeata tavoittaa puhelimitse. Työpaikalta sanottiin, että hän oli lounaalla, ja asunnossaan hän nähtävästi pistäytyi ylen harvoin. Taas Salme huokaisi. Hänelle ei enää ollut riittänyt sijaa rakkaan sulhasehdokkaansa ajatuksissa. Arto ei ollut muistanut pitää tyttöystäväänsä tilanteen tasalla, vaan tämä kuuli eräältä opiskelutoveriltaan miehen kihlautumisesta.

   Äiti kehotteli jatkamaan lukuja, mutta Salme ei enää jaksanut. Koko yliopisto ja opiskelijamaailma aivan hirvitti häntä. Liikaa kirveleviä muistoja. Hän sai jonkin tilapäisen työpaikan kaupungin virastosta. Se oli kai niin pieni ja mitätön toimi, ettei häntä huomattu edes myöhemminkään poistaa kaupungin leivistä. Siellä hän oli yhä vieläkin, tosin muutamia kursseja viisaampana. Pyöritti ensin kynää, sitten hakkasi kirjoituskonetta ja nykyään näppäili tietokonetta. Melkein sama pöytä ja huone jo yli kaksikymmentä vuotta.

   No eipä silti, Salme sai olla tyytyväinen, että hänellä oli tämä ”lähes vakinainen” toimi ja pieni vaatimaton asunto sivukadun varrella. Hänellä oli ihan sopiva kävelymatka töihin. Terveellistä. Matkan varrella hän istahti joskus puiston penkille katselemaan lapsia ja lintuja. Salme nousi nopeasti pöydästä, otti punaisten sydämien koristaman kahvimukin mukaansa ja siirtyi taas ikkunan luokse tarkkailemaan hiljaista pikkukaupunkilaiskatua. Oliko se Mikkonen jo ehtinyt livahtaa kotiinsa?

   Naista harmitti, että hän huomasi aina vähän päästä ajattelevansa tuota miestä. Niin kuin hänen tasoisellaan virkanaisella ei olisi ollut parempaakin pohdiskelemista kuin jonkun heikkoälyisen köntyksen arkiaskareet. Mahtoiko raasulla olla enempää älyä kuin tuolla sileäpäisellä ja tuijottavasilmäisellä pululla, joka mennä nyökytteli pitkin katuojaa noukkien makupalan sieltä, toisen täältä. Miehenkin ohut hiekanruskea tukka oli suittu yhtä sileäksi. Hän oli muutenkin erittäin huolellisesti pukeutunut. Huokea, jokseenkin vanhanmallinen tummanharmaa koko puku, hillitty solmio ja mustat huolella lankatut kengät. Siisti ja järjestelmällinen, mutta...

   Salme oli joskus miettinyt, mahtoiko se Aulis Mikkonen olla jotenkin kiinnostunut hänestä. Mies oli ylen kohtelias ja huomaavainen. Avasi oven ja kumarteli pariin kertaan. Ei silti epämiellyttävän maireasti. Se tuntui tulevan sydämestä. Hän oli sentyyppinen jo luonteeltaan. Lähimmäisensä huomioon ottava. Sellainen mies on aarre, jos kohdalle sattuu. Täydellistähän ei ole mikään. Nainen nytkäytti olkapäitään ärtyneesti ja siemaisi kulauksen rakkauden symbolein koristellusta mukistaan sekä päätti tiukasti, ettei enää päästä sensuuntaisten ajatusten häivääkään mieleensä. Järjetöntä. Älykääpiömäistä, oikein sananmukaisesti.

   Entä millaisia tarpeita pesii Auliksessa? Tuskin mitään sensuuntaista. Ei erotiikkaa, ei ihastumisia, ei kiihkeätä rakastumista. Hänen ystävällisillä kasvoillaan oli niin suuri rauhan ja tyytyväisyyden ilme, että tuskinpa minkäänlaiset intohimot, sukupuoliset sen paremmin kuin mihinkään muuhunkaan kohdistuvat, riehuivat inkkaritanssiaan hänen sisimmässään.

   Olikohan Mikkonen sittenkin päässyt pujahtamaan ulko-ovesta hänen huomaamattaan? Ei varmaankaan vielä, sillä juuri näihin aikoihin miehellä oli tapana ilmestyä kulman takaa matkalaukkuineen ja kirjavine muovipusseineen. Nainen tiesi, että niissä oli piimää, leipää ja takuulla makkaraa. Suurta ahtaan muovikalvon alle puristettua lenkkiä. Suomalaisen miehen himoruokaa.

   Salme ei voinut olla ajattelematta Artoa, kun hän näki sellaisen ihonvärisen piukeasti pullistelevan makkaranpötkyn. Vaikka hän oli yksin huoneistossaan, hän punastui. Huokaili ja muisteli. Miksihän se ei hänestä sittenkään välittänyt? Nautti kyllä, silminnähtävästi ja korvinkuultavasti nautiskeli hänen seurastaan. Herkkupötkyinensä, mutta ei vaan vienyt vihille. Senkin retale.  

   Nainen tiesi Auliksesta oikeastaan aika paljon, koska naapurin rouva oli ollut tämän äidin ystävätär. He olivat asuneet tässä vanhassa kerrostalossa yli kolme vuosikymmentä. Rouva Mikkonen oli jäänyt varhain leskeksi. Hän oli ansainnut elantonsa kauppojen siivoojana ja kasvatti yksin suurikorvaista ja hintelää poikaansa.

   Hiljaista ja kohteliasta Aulista. Miellyttävällä käytöksellään poika korvasi älynsä vajavuuden. Poika suoritti pieniä ja vähemmän aivotyötä vaativia palveluksia naapureille, auttoi äitiään siivoamisessa ja hoiteli talonmiehen kanssa vanhaa villiintynyttä piha-aluetta. Syötti kissoja ja puluja ja yhtä kaikki myös rottia, jotka silloin tällöin ilmestyivät roskalaatikon taakse hullaantuneina kevätauringon lämpimästä paisteesta.

   Eräänä aamuna viitisen vuotta sitten rouva Mikkonen löydettiin keittiöstään kuolleena. Oli juuri ollut valmistamassa aamupalaa. Auliksen suru oli niin syvää ja koskettavaa, että koko talon väki osallistui hänen lohduttamiseensa ja auttamiseensa. Hän sai jäädä asumaan omaan kotiinsa, jonka vuokran hän ihme kyllä pystyi maksamaan. Ynnä ne piimät ja makkarat. Hän oli nimittäin jo äitinsä eläessä saanut työpaikan. Ilman mitään huimaavia akateemisia tutkintoja. Taas Salme hymähti pilkallisesti. Lähinnä vain itselleen.

   Ystäviä Salmella ei ollut. Ehkä hän oli liian katkeroitunut onnistuakseen vetämään puoleensa seuraa. Ihmiset kai välttävät lähestymässä myrkkykasvia. Hänen täytyi oikein kauan miettiä, ketä voisi pyytää kaverikseen, jos hän silloin tällöin halusi käydä teatterissa tai elokuvissa. Parasta mennä yksin, niin ei tarvinnut miettiä. Lähtee vain ja sillä siisti.

   Sitäkin Salme pohdiskeli mielessään, kuinka Aulis pystyi hoitamaan työnsä kunnollisesti? Hyvin hän siitä kaikesta päättäen selviytyi, koska hän kerran vuodesta toiseen sai pitää työpaikkansa. Kaiken kukkuraksi mies änkytti ja takelteli puheessaan. Miten hänestä oli kaupparatsuksi? Mikä oli hänen menestyksensä salaisuus?

   Aulis oli nimittäin rihkamatavarakauppias, joka kierteli ovelta ovelle myymässä kaikenlaista pientä taloudessa tarvittavaa esinettä. Heikko lukutaito kai edesauttoi siinä, ettei hän jaksanut tavata loppuun asti useimmissa porraskäytävissä komeilevaa kylmäkiskoista kylttiä: KAUPUSTELU KIELLETTY. Sitten kun hänen oli jo onnistunut aloittaa kierroksensa eri kerroksissa, kukaan ei nähtävästi raaskinut hätistellä häntä pois.  

 - Mitenkä se mies pystyy edes asiaansa esittämään kun vielä lisäksi änkyttelee? kummeksui Salme naapurin rouvalle.

   Mikkosen kaupankäyntitaidoissa ei tainnut sittenkään olla moittimista. Jenny tiesi kertoa, että työnantaja oli ihan tyytyväinen myyntimieheensä. Tämä vain puheli ja änkytti ja hymyili hellyttävästi hyväntahtoisella naamallaan, johon jatkuva hymyily oli uurtanut pysyvät vaot. Ne olivat kuin vesiojat, joihin hymyn oli hyvä tulla ja virrata sitten edelleen toistenkin iloksi.

   Kauppa syntyi, sillä jälleen heltyi jonkun perheenemännän sydän, ja hän osti kauhan tai vaateripustimen, jota ei olisi lainkaan tarvinnut. Naisten hoivaamisvietti, myhähteli Salme. Eipä silti, etteikö hänellä itselläänkin olisi ollut peräti seitsemän kampaa laatikossaan. Kaikki olivat keltaisia.              

 - S-s-she o-on ni-iin ka-ka-kaunis vä-äri, oli Mikkonen kehuskellut.

   Salme päätti olla vähään aikaan ostamatta mitään, ettei mies vain erehdy luulemaan, että Salme on jollakin tavalla kiinnostunut hänestä. Jenny nimittäin oli kiusoitellut ystävätärtään ja väittänyt, että Aulis oli tykästynyt tähän ja kehuskellut tätä hienoksi ja viisaaksi naiseksi. Voi kauhistus.

   Vaikka ei Aulis Mikkonen itse asiassa ollut aivan mahdottoman näköinen. Ihan tavallinen suomalainen mies. Tosin lyhyehkö, mutta ei liikaa., ei laisinkaan Salmea pienempi. Terve ja tasapainoinen ja elämäntavat aivan kiitettävät. Arto muuten oli juonut aika reippaasti viinaa jo nuorena. Mikkonen oli siisti ja ahkera. Voi kauhistus, mitä hän tässä rupeaa naapurin hyviä puolia luettelemaan.

   Aulis oli sangen arvostettu seurakuntansa piirissä. Hän kuului johonkin lahkoon. Hän oli kuulemma itseoikeutettu kolehdin kerääjä. Tunnollinen ja tarkka. Piti itsepintaisesti haavia itarimmankin syntisäkin edessä, kunnes tämän oli pakko kaivaa jokin lantti kukkarostaan. Palkkioksi hän sitten sai ystävällisen hymyn ja kiitoksen Mikkoselta.

   Vihdoinkin hartaasti odotettu naapuri tallusteli alas katua. Hän oli jo yli varttitunnin myöhässä. Mikähän nyt on vinossa? Nainen vetäytyi piiloon verhojen taakse, ettei mies vain huomaisi häntä, vaikka tuskin Aulis olisi pystynyt siitä vetämään mitään johtopäätöksiä. Eihän siitä mitään päätelmiä sopinut tehdäkään. Ei ollut aihetta, ei hitustakaan. Ainoa tunne, jonka Salme myönsi itselleen, oli sääli tuota vähäosaista ja -älyistä kohtaan. Hän tunsi myös katkeraa tyydytystä siitä, että oli edes joku, jota hän voisi sumeilematta katsoa ylhäältä päin. Omalta jalustaltaan.

   Salme myönsi ihmettelevänsä toisinaan, miksi hän itse ei koskaan tullut työstä yhtä tyytyväisenä kuin tuo. Miksei hänen kasvoiltaan paistanut se hyvin velvollisuutensa täyttäneen ihmisen omanarvon tunne, mikä oli luonteenomaista kotiinsa palaavalle Aulikselle? Miksei hän heilutellut hilpeänä ostoskassiaan ja pakettejaan, pysähtynyt nuuskimaan portinpielessä kukkivaa valkoista sireeniä?

   Nainen huomasi hämmästyksekseen, ettei hän ollut ollenkaan havainnut koko pensaan kukkimista ennen kuin nyt. Helppoko tuon miehen oli nautiskella elämästään. Hän sai olla tyytyväinen, että hänellä oli asunto ja ruoka tiedossa ja sellainen toimi, johon hänen älynlahjansa juuri ja juuri riittivät.

   Harmikseen Salme totesi kyselevänsä itseltään, että olisiko sitten hänelläkään ollut sen kummemmin mahdollisuuksia johonkin enempään. Totta kai älyn puolesta, mutta jokin esti. Tässä hän oli eikä muuallekaan enää uskaltanut hakea. Ei vaihtaa asuntoa eikä työpaikkaa. Eläkekin jo tiedossa. Ei hän tohtisi peukaloida muitakaan elämänympyröitään. Ihmissuhteitaan. Tinkiä laadukkaasta vaatimustasostaan. Katsoa läpi sormien toisten puutteita ja vajavaisuuksia. Vaikka itse olikin suhtkoht täydellinen. Tai ei ainakaan näkyvämpää vikaa. Ainakin älykäs.

   Salme tuijotti kadulle todella hämmästyneenä. Eihän Mikkonen ollutkaan yksin. Lastenvaunuja työntävä suunnilleen alle nelikymppinen nainen pysähtyi myös haistelemaan sireeniä. Hän hymyili Aulikselle, joka virnisti leveästi vastaan. Sitten he näyttivät rupattelevan keskenään. Nainen odotti aina kärsivällisesti, että mies oli saanut soperrettua asiansa. Näytti siltä kuin he olisivat olleet vanhoja tuttuja. Niin oli luontevaa ja viihtyisää.

   Aulis kumartui vaunuihin päin ja kosketteli lasta. Sitten hän avasi oven ja auttoi naista nostamaan vaunut sisälle. Pian rappukäytävästä kuului puhetta ja kolinaa. Myös naisen helisevää naurua. Ovi pamahti. Hiljaisuus. Kumma ounasteleva jyskytys Salmen aivoissa.

   Naapurin rouva selosti tilannetta. Salme ei ollut uskoa korviaan.

 - Onko se joku sukulaisnainen? Vai tuttava?

 - Ei kun Auliksen vaimo. He ovat laillisesti naimisissa. Aviopari.

 - Sen vauvan takiako heidät vihittiin? Nainen halusi isähahmon äpärälleen?

 - Ei kun vauva on myös Auliksen.

 - Miksi heidät nyt vasta on vihitty?

 - Ei nyt vasta, vaan yli vuosi sitten. Ennen kuin rouva edes odotti lasta. Hehän ovat molemmat uskovaisia, joten he eivät hyväksyisi ennenaikaisia lapsentekopuuhia.

 - Miksi se vaimo vasta nyt muuttaa tänne? Missä se on asunut tähän asti?

 - Se on asunut toisella puolella kaupunkia sairaan isänsä kanssa. Ei halunnut laittaa tätä vanhainkotiin. Hoiti samalla sekä poikaa että isää. Tosi kauniisti tehty.

   Salme melkein punastui, kun hän ajatteli oman äitinsä kohtaloa. Sisaret olivat vaivihkaa ehdotelleet, että Salme ottaisi äidin luokseen, sillä eihän  naimattomalla naisella ollut muutakaan tekemistä. Hoitaisi nyt sentään vanhan äitinsä loppumetreille asti. Mutta kun ei niin ei. Kauhisti koko ajatuskin.

   Naapurin rouva kertoi lisää nuoresta parista:

 - Auliksen vaimo on torikauppias. Heillä on yhteisiä tavaroita. Ja tietysti myös yhteinen usko. Vaimokin kuuluu siihen lahkoon.

 - Voiko se millään olla Auliksen lapsi? Tarkoitan, että jos häntä on jymäytetty. Kuinka Aulis voisi saada...?

 - Miksei saisi? Kyllä hän muuten on aivan terve. Aulis taitaa olla kovasti rakastunut.

 - Niin mutta sittenkin. Ovatko he edes käyneet isyyskokeessa?

   Jenny nauroi makeasti.

 - Ei siinä totta vie mitään isyyskoetta tarvita. Talonmiehen rouva sanoi, että pojalla on justiinsa samanlaiset hörökorvat ja samanlainen satulanenä kuin Mikkosellakin.

 - Entä nainen? Jos se on ihan vähä-älyinen, kun ottaa...?

 - Se on aivan tervejärkinen. Käynyt kansakoulunsa loppuun. Pärjää hyvin kauppiaana. Vaalii perinteitä jo toisessa sukupolvessa. Ehkäpä heidän poikansakin tulee perimään myyntikojun torilta.

 - Kuinka viranomaiset hyväksyvät tuollaista liittoa? Onko se edes luvallista ja laillista?

 - Kuinka sinä nyt olet noin negatiivinen? Oikein väen vängällä yrität kangeta Auliksen alas onnensa valtaistuimelta.

 - Enhän minä siitä välitä, en hitustakaan. Tehköön mitä lystää, mutta on vain sääli, jos lapsestakin tulee houkka.

 - En usko että tulee. Tiedätkö muuten, että Auliksen hidasälyisyys johtuu hänen äitinsä vaikeasta synnytyksestä. Siinä tapahtui jokin vaurio. Eivät ehtineet sairaalaan. Ihme että jäivät yleensä henkiin. Rouva Mikkonenhan oli niin kovasti heiveröinen ja huonokuntoinen jo siihen aikaan. Oli kai raatanut itsensä aivan loppuun. En usko, että pikkulapseen periytyy mitään vajavaisuutta.

 - Niin kai se on. Oli tämäkin yllätys, Salme mumisi raskaitten ajatustensa hämmentämänä. -  Monellakin tapaa. Uusi kymmentä vuotta nuorempi vaimo, uusi lapsi ja uusi elämä.

   Nainen huomasi taas seisovansa olohuoneensa ikkunan ääressä. Kellastuneet ohuet verhot, joiden lomasta hän pystyi hämärästi näkemään kadulle. Toisten elämään ja maailmaan. Kuin suruharson läpi.

   Olohuoneessa oli koko ajan tiellä ylimääräinen vääräsäärinen sohva. Haapeaksi kulunut silkkipäällys. Monen ihmisen istuma. Tavaraa kuin huonosti järjestetyssä museossa. Jos hän olisi itse saanut määrätä, hän olisi kuskannut puolet kirpputorille tai kaatopaikalle. Ehkä sitten kun äiti...Salme ihan säikähti epäystävällisiä ja kapinallisia ajatuksiaan. Minne hän niitä veisi? Äiti oli muuttanut palvelutaloon ja oli alkanut jaella omaisuuttaan heille lapsille. Monet kauniit korut ja hienommat huonekalut oli lahjoitettu sisarelle ja veljelle. Siltä Salmesta ikävä kyllä tuntui.

   Vanhat esineet antoivat hänelle muka turvallisuutta, nostalgisia muistoja, väittivät sisarukset, mutta mieluiten Salme olisi lahjoittanut koko lapsuuskotinsa turvallisuuden ja lämmön vaikka pultsareille, kun olisi sen vastineeksi saanut maistaa oman perheen lämpöä ja omaa miestä. Taas ne samat haikeat ajatukset ja toivottomat kysymykset: Miksi ja Miksi ei? Mikä minussa on vikana? Kun tuommoinen Auliskin. Mokomakin käppänä. Ja se paksu torikauppias.

   Yllätyksekseen Salme huomasi, että Aulis oli taas ilmestynyt  kadulle perheineen. Vielä näin myöhään. Molemmat vanhemmat kumartuivat huolekkaina ja hoivaavina pienten sinisten vaunujen yli. Pyllistelivät aikansa. Vaimolla oli aika tukevat istumalihakset. Oli kai miehen mielestä äidillinen ja pyöreä. Lopulta mies nosti poikansa hellin käsin syliinsä. Sillä välin vaimo petasi pikkuruista vuodetta. Penkoi ja järjesteli tavaroita vaunun alla roikkuvassa verkkopussissa ja suuressa kangaskassissaan. Aulis piteli pienokaistaan hellävaroen käsivarrellaan. Hymyili ja nähtävästi leperteli. Poikahan oppii änkyttämään, jos kuuntelee vain isäänsä?

   Mies kosketteli vauvan myssyä ja hentoa otsatukkaa. Lyhyellä tylpällä etusormellaan hän sipaisi sanomattoman varovaisesti lapsen rusottavaa poskea. Pyöreä pallero. Kaikki virkattua. Nähtävästi omin käsin. Myssy ja nuttu ja kirjava peite. Vieläpä leveä koristenauha  kuomun reunassa. Odotettu ja toivottu lapsi. Tutti löytyi. Onnellinen isä työnsi sen pienokaisen suuhun. Sitten vain prinssi vaunuihin. Vanhemmat hymyilivät toisilleen ja nyökkäsivät yhtä aikaa. Nyt lähdetään. Iltakävelylle taikka seurakunnan rientoihin. Vaahteratkin huiskuttivat heille ystävällisesti leveäsormisia kouriaan jäähyväisiksi.

   Yläraja, ajatteli Salme. Tuo perhe oli saavuttanut kaiken sen, mihin heillä oli edellytyksiä. Minkä he pystyisivät suorittamaan kaikella kunnialla. Hoitamaan leiviskänsä ja selviytymään elämästä. Kuinka oli mahdollista, että Aulikselle oli tapahtunut jotakin tuollaista? Millä hän oli sen ansainnut?

   Salme nojasi otsaansa kylmään lasiruutuun. Se jotenkin helpotti, aivan kuin jääpussi päänsäryssä. Oliko hän sen vuoksi jäänyt ilman perhettä, että hän oli jo saavuttanut ylimmän pisteen elämän kaaressaan? Hänestä ei heruisi hellyyttä eikä tarvittavaa määrää rakkautta miehelle eikä lapsille. Hän oli tyhjä ja kylmä ja katkera. Se oli pakko myöntää. Mikä voisi korvata oman perheen? Voiko ihminen muuttua? Voiko hänelle vielä tässä iässä koittaa uusi rikkaampi elämä?

   Nainen vetäytyi äkkinäisesti pois ikkunasta ja löi samalla kipeästi lonkkansa äidin raskaaseen piironkiin. Se nyt ei antanut myöten piiruakaan. Jalkaa kolotti vielä silloinkin, kun hän jo istui ahtaassa keittiössään nauttimassa iltapalaa. Äidin antamat hohtaviksi kiillotetut kuparikattilat möllöttivät seinällä ja heijastivat ilta-auringon himmeneviä säteitä.

   Luonnonrauhaa                      

   Vierailin ensi kertaa entisen opiskelukaverini Taunon luona hänen loistokkaassa kesäpaikassaan. Rauhallinen järven selkä, omaa hiekkarantaa satoja metrejä ja ympärillä lähes luonnontilassa humiseva metsä. Naapureita vasta kilometrien päässä. Ihanteellinen paikka rentoutumiseen ja itsensä kokoamiseen kelle tahansa, puhumattakaan kiireisestä liikemiestuttavastani. Joitakuita onnistaa, että löytävätkin sellaisen paratiisin ja sellaiset rahat.

   Vanha peräpohjalainen päärakennus pilkotti koivujen ja mäntyjen keskeltä, kun kaarsin puitten varjojen hauskasti raidoittamalta tieltä rehevään pihapiiriin. Tauno oli jo seissyt portailla odottamassa ja asteli sitten vakain ja omistavin isännän askelin minua vastaan. Tervehti ystävällisesti ja johdatteli minut suureen kodikkaasti sisustettuun pirttiin. Vanha valkoiseksi kalkittu muuri, leveät kelolaudat seinissä ja mahtavat kelohirret kattoa kannattamassa. Kaikesta huokui perinteellisen maalaistalon arvokkuus ja rauha.

   Yllätyin hieman, kun muuta perhettä ei ollutkaan kotosalla. Ihmettelin myös Taunon riutunutta ja huolten painamaa ulkonäköä. Ettei hän vain ollut vakavasti sairas. Heti alkajaisiksi isäntäni alkoi valitella huonoa vointiaan ja stressaantumistaan. Hän halusi olla yksin maalla saadakseen selvitellä ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Kiirehdin vakuuttamaa, etten viivy kauan. On muitakin tuttavia kaupungissa, joten…

 - Ei toki, halusin tavata sinua, Arvi. Tulen hulluksi, jollen saa purkaa mielipahaani kenellekään. Kukaan ei ymmärrä vaikeuksiani, ei psykiatrikaan, jonka puoleen olen jo hädissäni ehtinyt kääntyä. Vaimo ja lapset pitävät minua aivan vinksahtaneena, turhanpäiväisenä oikuttelijana.

   Ympäristön rauhattomuus ja valtava melu olivat ne pahimmat ongelmat Tauno –raiskan elämänpolulla. Tiesin, että hän asui kaupungin keskustassa, korkean kerrostalon ylimmässä kerroksessa, joten luulisi, etteivät kadun äänet siellä pahemmin haittaisi. Tauno oli jo opiskeluaikana ollut varsin herkkänahkainen ja oli monesti ruikutellut minulle sydänsurujaan ja muka aiheettomia reppuja tenteissä. Olin vain vaieten kuunnellut hänen marinaansa, nyökytellyt ja saanut ymmärtävän ystävän maineen melko vilpillisin perustein.

   - Voitko kuvitella, kuinka ahdistun jo siitä, että joka puolella saan kokea monenlaista häirintää ja tungettelua. Täytyisi hankkia ritariajan rautahaarniska, jotta kestää kaiken sen nipistelyn ja pistelyn. Jo lapsena itkin, jos päälleni puettiin puristavat ja hiertävät vaatteet. Herkkä iho.        

   Tauno kuvaili ahdistuneena, kuinka mihinkään ei voi asettua rauhassa työskentelemään. Joka puolella on pörinää, sihinää, piipitystä, ininää, vinkumista, rapinaa, naksutusta, kirkumista, ulvomista ja vihellystä. Jos istahtaa hetkeksi vaikkapa lehteä lukemaan, homma keskeytyy lakkaamatta johonkin stressaavaan toimintaan, jonkun häirikön ilmaantumiseen ja mellasteluun.

 - Asun itsekin kaupungissa, totesin mietteliäänä. – Tietysti ymmärrän jotakin pulmistasi. Liikenteen hälinä ja autojen jarrutukset saattavat olla kiusallisen voimakkaita ja lyhyin väliajoin toistuvia. Talon sisäiset äänet ovat myös sangen hallitsevia: hissit, ovien paukuttelu, vessan vetäminen, pesu- ja ajoittain myös porakoneet. Televisiot, radiot, stereot ja pianoa pimputtavat musikaaliset naapurit sekä heidän kovaääninen riitelynsä, riehakointinsa ja juhlimisensa aiheuttavat paljon närää asukkaiden keskuudessa. Vauvojen itku ja lapsilauman tömistely portaissa sekä kimeät kiljumiset pihalla voivat olla rasittavaa korville.

 - Odotas, en tarkoita aivan tuota, vaan minä…  

 - Sinullapa on oiva ratkaisu ongelmaasi, innostuin lohduttelemaan Taunoa. – Harvalla on näin upeata rentoutumispaikkaa kuin teidän perheellä. Luonnonrauhaa sylikaupalla. Onnittelen sinua, kun vain itsekin huomaisit, millainen kohtalon suosikki olet.

 - Voi, älä nyt. Ymmärsit minut vallan väärin. Olen yrittänyt vetäytyä tänne kokoamaan vaativaa tutkimustyötäni, mutta pakko minun on muuttaa takaisin kaupunkiin.

 - En ymmärrä, mitä tarkoitat?

 - No täällähän sitä vasta rauhatonta on, todella katastrofaalista. Ukkosen jyrähtelyä ei edes huomaa kaupungissa, mutta täällä se vaikuttaa suursodan pommitukselta. Salamat välkyttävät pirtin valkoiseksi, ja valot lepattavat aavemaisesti taikka sammuvat kerrassaan. Hirsirakennus natisee ja narisee. Kuuluu outoja ääniä, joille ei löydy järkevää selitystä. Haamujahan täällä rupeaa tällä menolla pelkäämään. Häirikköhiiret ja -myyrät rapisevat joka puolella pyydyksistä huolimatta. Sade rummuttaa äkäisesti ruutuja, kas kun eivät mene säpäleiksi siitä tulituksesta. Kurrekaarti myllää seinien täytteissä ja tanssii ripaskaa katolla. Itsepäinen hirvikärpänen ja umpikiukkuinen ampiainen pörräävät ikkunaruudussa tai tulevat pistelemään minua raukkaa.

 - Ulkonapa voisit samalla ihailla rauhallista järveä, kuunnella lintujen laulua ja ikihonkien tyynnyttävää sinfoniaa. Avuksesi tulisi vielä raikas ja terveellinen maalaisilma. Keuhkosi vahvistuvat ja mielialasi kohenee.

 - Mitä vielä. Siirsin pöytäni ulos rannalle. Entistä kauheampaa. Jollei äkillinen sadekuuro tai tuulenpuuska ole uhkaamassa, lokit, varikset ja harakat metelöivät raivoisasti ja varastavat voileivän kädestäsi. Pikkulinnutko laulavat kauniisti? Mitä musiikkia se on, kun metsä on täynnä epämiellyttävää kimitystä ja vihellystä? Sääsket inisevät ja tökkivät keihäillään viiden sekunnin väliajoin. Niiden pois huiskimiseen kuluu koko työskentelyaika. Voiteet eivät auta, kun iho punottaa jo muutenkin. Raikas maalaisilma on tulvillaan allergian aiheuttajia. Aurinko paahtaa ja häikäisee, vaikka minne päin tuoliansa kääntäisi. Päivänvarjon kaatoi muuan puhuri suoraa papereitteni ja olutpulloni päälle. Roskia ja lehtiä varisee kahviin.

 - On sinulla turhan synkkä kuva luonnosta ja sen asukkaista, liioittelet.

 - Enkä liioittele, huusi ystäväni aivan suivaantuneena. – Muurahaiset tunkeutuvat sääriin asti pistelemään, hämähäkin verkko tarrasi kasvoihini, kun vedin tuoliani pensaikon varjoon. Ties, mitä hengenvaarallisia punkkeja siinäkin majailee. Olin näkevinäni käärmeenkin luikertelevan heinikossa. Papereille tipahteli kummaa mönjää puista. Käteni ovat tahmaiset pihkasta, itikanraadoista, omasta verestäni ja jonkin kasvin eritteistä. Nokkonenkin läiski minua käsivarteen vihapäissään.

 - Älä tuijota tuollaisiin pikkuasioihin. Ota luonto kokonaisuutena. Aava järvi ja siintävä, metsäinen vaara sen takana.

 - Järvi se superrauhaton onkin. Vesi liplattaa, väreilee, kiiltelee ja välillä aaltoilee aivan vaahtopäiseksi asti. Paperit eivät pysy pöydällä, vaikka rähmälläni niitten päällä makaisin. Kaikki heiluu, niin että päätäni alkaa huimata: puut, pensaat, pöntöstään tiiraileva hermostunut pöllö ja alati muotoaan muuttavat pilvet. Tulen aivan merisairaaksi kaikesta tästä. Täällä vallitsee pahimman lajin liikenneruuhka ja melusaaste mittaamaton.

 - Jaaha, mumisin moniselitteisesti.

 - Anteeksi vaan, tiedän toki, ettei näin paljon yleisistä käyttäytymissäännöistä poikkeavia mielipiteitä saisi ääneen ilmaista. Suomalainenhan saa kuulemma mielenrauhaa luonnosta. Taitaa olla ihan kiellettyä mainita metsää ja maaseutua tällaisissa tunnelmissa. Koetathan ymmärtää minuakin, tällaista urbanisoitunutta Suomen kansalaista?.

   Katsoin kelloa ja mutisin hämilläni: - Minun onkin tästä valitettavasti lähdettävä. Kiitokset kahvista ja makoisista leivonnaisista. Kiitä vaimoasikin puolestani. Tapaillaan.

   Viimeisen sanan hymisin melko hiljaa ja vaimeasti. Olin itsekin lähes ylirasittumisen partaalla saatuani vierailla ystäväni luona luonnonrauhassa.

   Tohtori Polle

   Reetta istui ja odotti. Niin hän oli tehnyt lähes  koko elämänsä ajan. Odottanut ja pettynyt. Nyt oli tulossa sellainen viesti, joka siirtäisi hänet ihan tavallisten, normaalien ihmisten joukkoon. Tai melkein.

   Miellyttävien asioiden odottaminen oli itse asiassa päättynyt silloin, kun hän seitsenvuotiaana lähti ylittämään katua Mannerheimintiellä. Hän oli ollut menossa kouluun, ensimmäistä päivää. Äidin kanssa he olivat harjoitelleet reittiä yli kaksi viikkoa. Tällä kertaa äiti ei päässyt, kun hänellä oli jokin tärkeä meno. Johan Reetta itsekin osasi, melkein jo koulutyttö. Hän odotti tottelevaisena liikennevalon vaihtumista vihreäksi. Mielissään tyttö korjasi uuden punaisen lakkinsa asentoa, loi silmäyksen vaaleanpunaisiin kenkiinsä ja hypisteli varmuuden vuoksi uuden reppunsa hihnoja. Oli se toki selässä. Vaaleansininen, jossa heilahteli hilpeänä onnenmaskottina pieni vaaleanpunainen nalle. Sillä oli jo nimikin, Mommi.

   Liikenne oli päätä huimaava, autot syöksyivät eteenpäin kuin kilparadalla. Aikuiset ja lapset liikahtelivat kärsimättöminä jalkakäytävän reunalla, mutta tielle ei tohtinut rynnätä kukaan. Ei edes naapurin pitkä Jusu, joka oli jo lukiossa. Nyt tuli vihreä valo ja lupa lähteä. Hetkessä muut olivat kadun toisella puolella. Reetta katsoi vielä kerran vasemmalle ja oikealle. Lähti, vihreä paloi yhä, kun se tapahtui ja mukavien asioiden odottaminen kaikkosi tavoittamattomiin.

   Reetta heräsi sairaalassa. Äiti ja isä itkivät vieressä. Suuri Audi oli ajanut päin punaista täysillä suojatielle, vaikka  tyttö oli jo ollut keskellä katua. 36-vuotias kiireinen liikemies oli aivan selvänä ja kirkkaalla säällä runnonut pikkuisen koulualokkaan niin pahoin, ettei tämä enää koskaan pääsisi kävelemään.

   Alkoi odotus. Ei toivorikas vaan pelokas. Leikkauksia ja kuntoutusta. Itkua ja kipuja. Reetta oli ainoa lapsi, ja äiti päätti paneutua kokonaan tämän hoivaamiseen. Hän tunsi syyllisyyttä laiminlyönnistään. Se tärkeä meno, joka esti häntä saattamasta lasta kouluun, oli ollut vain kampaaja. Iltapäivällä piti olla jokin tähdellinen firman kokous, jossa arvostettu ja kunnianhimoinen myyntipäällikkö halusi näyttää mahdollisimman edustavalta.

   Perhe muutti maalle, jotta kauhea tapahtuma edes hieman lievenisi. Isä oli entistä enemmän poissa kotoa, koska hän yritti saada elintason pysymään ennallaan, sillä äitihän oli jäänyt pois työstä. Äiti puuhasi ja teki kaiken. Hän puki ja riisui ja syötti tytön, vaikka lääkärit varoittivat. Tyttöhän oli aivan kunnossa vyötäröstä ylöspäin. Näppärä käsistään ja pärjäsi omassa koulussaan varsin hyvin. Ei olisi saanut liikaa hoivata, että oma-aloitteisuus ja toimintakyky kehittyisivät. Turhaan. Ainoa, minkä Reetta sai omin päin tehdä, oli koulunkäynti ja läksyt.

  Äiti kuljetti pyörätuolissa istuvaa ainokaistaan kaikkialle. Ostoksille, virastoihin, teattereihin, musiikkitapahtumiin ja tietysti alinomaa lääkäriin. Eräänä päivänä he sattuivat kulkemaan ratsastustallin ohi. Majesteetilliset, kauniit hevoset juoksivat rytmikkäästi ympäri kenttää, ja he pysähtyivät niitä seuraamaan. Joku tuttu hevoshoitaja ehdotti, että Reetta voisi ensin ratsastaa jollakin säyseällä ponilla. Äiti kauhistui ja ehdottomasti kielsi niin vaarallisen kokeilun. Jo tässä oli tarpeeksi liikuntavammaisuutta ja murhetta muutenkin.

   Tyttö inui ja marisi niin kauan että äiti viimein antoi periksi, joten seuraavana päivänä Reetta aloitti ratsastuksen. Siitä tuli mieleinen ja pitkäaikainen harrastus. Tyttö tunsi kasvavansa muitten ihmisten mittoihin istuessaan huimaavassa korkeudessa ja pystyessään pienillä liikkeillä ja sanoilla ohjailemaan mahtavaa ystäväänsä. Mieliala kohentui ja fyysinenkin kunto parani.

   Sitten Reetan ollessa 17-vuotias tapahtui toinen suuri katastrofi perheen elämässä. He odottivat eräänä lauantai-iltapäivänä äitiä kotiin kaupasta. Kesti kauan, mutta viimein tuli tieto, että äiti oli kesken ostoksiaan tuupertunut maahan, viety sairaalaan eikä mitään voitu enää tehdä. Aivoinfarkti.

   Isän suru oli ylivoimainen. Hänkin alkoi potea kaikkea mahdollista, joutui sairauseläkkeelle, menetti elämänhalunsa ja istui keittiössä ulos tuijottaen. Reetta yritti saada edes ruokaa pöytään. Molemmat yhtä avuttomia utameita ja äidin passaamia. Ratsastusharrastukseen oli tullut pitkä tauko, mutta talleilta alettiin kysellä, mihin se taitava ja eläimiä ymmärtävä neitonen oli oikein kadonnut.  

   Kunnan viranomaiset kävivät heitä katsomassa ja totesivat, että parasta olisi, jos Reetta menisi johonkin laitokseen. Voisi silti jatkaa opintojaan, mutta kahdestaan he eivät pärjäisi. Isän tilannetta mietittiin myös vakavasti. Silloin Reetta sisuuntui ja aloitti harrastuksensa uudestaan. Reipas ratsastaminen ja vahva Polle-ystävä virkistivät nuorta tyttöä ihmeesti ja antoivat hänelle uusia voimia. Hän pani toimeksi ja hankki heidän asuntoonsa liikkumista helpottavia rakennelmia ja laitteita. Keittiön pöytiä madallettiin, kaapistot ja hyllyt asetettiin paremmin tytön ulottuville. Äidin rakkaan puutarhankin hän piti esimerkillisessä kunnossa, konttasi, kasteli ja kitki. Jopa autoon hoidettiin sellaiset vaihteet, että hän pystyi sitä itse ajamaan.  

   Myös opintojaan hän jatkoi, sai uusia ystäviä ja huomasi pärjäävänsä muittenkin ihmisten maailmassa. Koska ratsastaminen ja hevosten kanssa seurustelu olivat niin suuresti kohentaneet hänen elämänlaatuaan, hän alkoi toveriensa kanssa auttaa muitakin liikuntarajoitteisia järjestämällä heille kursseja, leirejä ja mahdollisuutta hoitaa hevosia.

   Nyt hän siis istui kotonaan ja odotti viestiä. Se tulikin vielä samana päivänä, ja siinä ilmoitettiin, että hän oli saanut vakinaisen toimen siinä samaisessa sosiaalivirastossa, joka oli ehdottanut hänelle vammaisten kotiin muuttamista. Reetta hymyili ja kuiskasi: ”Kiitos, rakas Jumala, että lähetit minulle viisaan tohtori Pollen.”

   Portin pielessä                

   Istuimme tyttöjen kanssa iltaa Sannan kesämökillä ja kukin meistä kertoi vuorollaan, miten hän oli joutunut nykyiseen ammattiinsa. Sannakin selosti meille käsitystään omasta ammatinvalinnanohjauksestaan.                  

   Seisoin kotipihamme portin pielessä ja katselin ihmisvilinää kadulla. Olin suunnilleen viisivuotias ja olimme äitini kanssa lähdössä vierailulle. Oli lämmin kesäpäivä, ja jokin lintu siritti hilpeästi korkeassa koivussa. Minulla oli ylläni mekko, jonka yläosa oli tummanpunaista samettia ja alaosa kevyttä kukallista kangasta, joka levisi röyhelöhelmaiseksi kelloksi. Kengät olivat mustaa kiiltonahkaa, ja niiden somisteena oli pieni ruusuke. Kiharaisessa tukassani oli suuri valkoinen silkkirusetti. Kädessäni pidin pientä punaista laukkua, jossa oli valkoisia pilkkuja.  

   Äitini huuteli ikkunasta: - Odota vielä hetki, mutta älä vain mene ulos portista.

   Katsellessani portin säleikön läpi kadulle eräs mies pysähtyi kohdalleni. Hän oli keski-ikäinen, harmaaseen pukuun sonnustautunut, ja hänellä oli vaaleat, aaltoilevat hiukset. Peräännyin hieman, koska minua oli kielletty puhumasta vieraitten kanssa.

   Mies hymyili ja otti jotakin taskustaan. Hän ojensi sitä minulle ja sanoi: - Saat tämän markan, kun olet niin nätti.

    Otin rahan kiittäen käteeni ja juoksin iloisena näyttämään sitä äidille. Vieläkin muistan sen ilon ja ylpeyden tunteen, sillä olinhan ansainnut jotakin ihan itse. Omana itsenäni. Pikku-Matti-laulussa pieni poika sai lantin avattuaan veräjän ohi kulkeville. Minunpa ei tarvinnut tehdä sitäkään.

   Äitini näytti epäröivältä, mutta ei vaatinut markkaa minulta pois, vaan varoitteli: - Et olisi saanut ottaa vastaan mitään vieraalta mieheltä.

 - En ottanutkaan makeisia, tämähän on rahaa.

   Jostakin syystä tämä tapahtuma on painunut syvälle mieleeni. Se ei kuitenkaan vaikuttanut niin ratkaisevasti ammatinvalintaani, että olisin pyrkinyt valokuvamalliksi, näyttelijäksi taikka hakeutunut missikisaan. Nehän ovat varsin narsistisia aloja, mutta ymmärrän yhä hyvin, että joku haluaa asettaa parastaan näytteille ja saa osakseen ihailua, jopa palvontaa. Puhumattakaan niistä taloudellisista eduista, jotka saattavat olla seurauksena itsensä likoon panemisesta.    

   Aloin lukea valtiotieteitä yliopistossa ja opiskelukaverinani oli eräs Mirva, jonka kanssa talostelimme samassa asuntolassa. Hän oli eloisa, tumma ja sutjakka neitonen. Tukan väri vaihtui tavan takaa. Hän oli kihloissa, ja sulhanen opiskeli ulkomailla. Heillä oli suuret suunnitelmat, koska mies varmasti saisi valmistuttuaan arvostetun viran. He haaveilivat komeasta omakotitalosta, ylellisistä matkoista ulkomaille ja tietenkin lapsikatraasta.

   Mirva oli ottanut jonkin osa-aikatyön, jolla hän toivoi saavansa kokoon kohtalaista pesämunaa heidän haaveilleen. Monina iltapäivinä, jolloin ei ollut luentoja tai tenttejä, hän alkoi valmistautua työhön menoon. Hän valikoi päälle pantavaa todella näyttävästä vaatevarastostaan. Istui ja meikkasi vähintään tunnin. Ihmettelin tuota touhua ja kysäisin, että missä toimistotyössä hän tuollaista sotavarustusta tarvitsi.

   Mirva vilkaisi minuun varovaisesti arvioiden ja totesi: - Tarvitsenpahan vain. Siellä arvostetaan hyvin pukeutuneita ja tyylikkäitä naisia. Palkka on sitten sen mukainen.

 - Parin tunnin keikasta eikä edes joka päivä ei millään voi saada niin suurta ansiota, että tuo kannattaisi. Mitä sulhasesi tuumii työstäsi?

 - Olisitko kiltti etkä mainitsisi hänelle mitään, koska hän ei todellakaan tiedä tästä. En minä aio tällä tavalla kauan jatkaa. Ainoastaan siihen asti, että rahaa alkaa olla kunnolla koossa. Tunnen joitakin perheenäitejäkin, joilla on samat kuviot. Haluavat omaa rahaa.

   Viimein hän kertoi, että hän ottaa jossakin huoneistossa vastaan herrasmiehiä, todella vain sellaisia, jotka käyttäytyvät hyvin ja haluavat myös henkevää seuraa ja keskustelua. Mirva hallitsi kolmea vierasta kieltä ja oli kaikin tavoin aikaansa seuraava nuori nainen. Vanhasta kulttuurisuvusta peräisin oleva sulhanenkin ihaili juuri niitä piirteitä rakastetussaan.

 - Millaisia vieraita sinulla käy? Pysyykö asia varmasti salassa? änkyttelin hämilläni ja mieleeni juolahti heti se lapsuudenajan kokemukseni.  

 - Pysyy takuulla, naurahti ystävättäreni. – He ovat naimisissa olevia poliitikkoja, suurliikemiehiä, jopa suurlähetystöjen diplomaatteja. Yksi kirkonmieskin kaartissa. Vaitiolovelvollisuus on ensimmäisiä vaatimuksia tällaisissa puuhissa, kuin kaksoisagentilla, mutta kahisevaa tulee ja rutkasti. Jos sinulla on rahapulaa, saanko antaa puhelinnumerosi jollekulle turvalliselle tyypille?  

   Hänen todisteluistaan huolimatta en millään saanut karkotettua mielestäni aivan toisenlaista muistikuvaa: Hampurin satamakorttelissa punaisten lyhtyjen alla asiakkaita kyttäileviä elähtäneitä naisia. Jotkut asuntonsa oven pieleen nojailemassa tupakka hampaissa, toiset näyteikkunassa tarjolla kuin houkuttelevat ihmispaistit.

   Suuntautumiseeni nämä tapahtumat kyllä vaikuttivat. En sentään ryhtynyt sosiaalityöntekijäksi enkä papiksi, mutta kirjoitan ahkeraan erilaisista naiskohtaloista. Myötätunnolla, koska ”jokainen ihminen on laulun arvoinen”.

   Pako    

   Tähänkö sitä on sitten tultu? Anja katselee alakuloisena tytärtänsä Emiliaa, joka istuu rauhallisena tuolillaan ja soittaa viulua. Jotakin klassista, helpotettuja sovituksia. Ehkä Bachia. Miksei se opettaja koskaan anna tytölle mitään iloisempaa musiikkia, vaikkapa Kaustisten pelimannipolkkaa? Eipä silti, etteikö Anja olisi mieltynyt kaikenlaiseen musiikkiin, mutta nykyisessä mielentilassaan hän kokee Bachin haikeana ja ahdistavana uikutuksena. Vaikka siitähän se kaikki alkoi, Bachin sävellyksestä ”Toccata ja fuuga”. Anja jatkaa tyttären kassin pakkaamista. Tämä on lähdössä yökylään isovanhempiensa luo.

 - Lopeta jo, Emilia. Mummu odottaa kadulla autossa. Ota viulu mukaan ja soita mummulle ja vaarille.

   Tyttö katsoo äitiään suurilla harmailla silmillään ja alkaa vitkastellen laittaa soitinta koteloon. Anja huiskuttaa ikkunasta tyttärelleen, joka urheasti tallustelee autolle raahaten selässään suurta kassiaan. Pieni hintelä taakan kantaja. Viaton. Syytön vanhempiensa temppuiluihin. Äitinsä veriruskeat synnit, vaikka eihän se siltä ollut siihen aikaan tuntunut, parisen vuotta sitten. Kaikki oli ollut kuin unta ja autuutta, jopa kohtalon johdatusta. Pakokin.

   Anjan mies oli pappi, vakava ja kutsumuksestaan tietoinen. He olivat tutustuneet jo lukioaikanaan ja lopulta avioituivatkin. Ei Pertti polvillaan rakkauttaan tunnustanut. Kosiko laisinkaan, vaan nuoret päättivät, että nyt, koska vanhemmatkin jo ihmettelivät pitkäksi venyvää seurusteluaikaa. Mies sai työpaikan seurakunnasta, lähinnä avioliittoneuvontaa. Anja ahersi sosiaalitoimistossa. Asunto suorastaan putosi syliin, koska Pertti peri kummitätinsä. Tytär syntyi.

   Kun Emilia oli seitsenvuotias, elämä sai uuden odottamattoman käänteen. Hyvän vai huonon? Sellaista on vaikeata ennustaa etukäteen. Kaksi neljästä osapuolesta olisi ylistänyt, että hyvän, mutta ne muut kaksi sen sijaan, että koko stoori oli katastrofi.

   Teemu oli Pertin luokkatoveri ja paras ystävä. Hän oli lääkäri ja hänen vaimonsa teki kolmivuorotyötä sairaalassa. Heillä oli kolme lasta. Perheet tapasivat mahdollisimman usein, aina kun työvuorot suinkin antoivat myöten. Miehet varsinkin halusivat pitää tiivistä yhteyttä. Anjan ja Orvokin välit olivat viileämmät. Teemu oli hauska seuramies, ystävällinen ja auttavainen. Orvokki seurasi kaikkea kuin sivustakatsoja, pidättyväisenä ja hieman jaakeana.

   Sitten sattui, että vain Teemu ja Anja olivat illalla vapaina. Pertti kehotti perumaan koko illanistujaiset, mutta Teemu oli silti innokas tulemaan. Anja oli valmistanut herkullisen aterian ja häntäkin olisi harmittanut napostella sitä yksikseen. Pertti oli laukaissut tylyyn tapaansa:

 - Mitä teillä kahdella olisi puhuttavaa? Teemu haluaa keskustella syvällisistä asioista, joten miten sinä…                

   Mies sentään keskeytti lauseensa, mutta Anjaa harmitti ja hän päätti osoittautua oikein säkenöiväksi ja viehättäväksi emännäksi. Siispä luokkatoveri ilmestyi Anjan luo hurmaavine hymyineen ja kukkavihkoineen. Ilta sujui odotettua hupaisemmin. Nyt vasta he todella alkoivat tutustua toisiinsa ja kiinnostua toistensa sanomisista ja tekemisistä.    

   Pianon nuottitelineellä oli Bachin sävellys ”Toccata ja fuuga”. Anja oli aikanaan ottanut soittotunteja useita vuosia ja soitteli vieläkin aikansa kuluksi ja innostaakseen tytärtään musiikin maailmoihin. Teemu pyysi Anjaa esittämään sen kappaleen. Hieman kursailtuaan ja kiherreltyään nainen suostui. Soittikin aika hyvin, herkästi, jopa kiihkeästi välillä.

   Teemu kuunteli ihaillen ja totesi, että fuuga oli latinaa ja tarkoitti pakoa. Hetken mielijohteesta Anja sieppasi nuotit käteensä ja syöksyi toiseen huoneeseen, Teemu innolla perässä. Näin he juoksivat edestakaisin, kiusoittelivat toisiaan ja kikattivat. Lopulta mies sieppasi Anjan syleilyynsä. Mitään sen enempää ei toki tapahtunut, mutta he seisoivat kauan lähekkäin ja katsoivat  toisiaan silmiin.            

   He alkoivat tapailla usein ja melkein missä vaan. Erittäin helppo kohtaamispaikka oli Teemun syrjäinen kesämökki, jossa he saivat iloita toistensa seurasta huolettomina ja kenenkään häiritsemättä. Teemu ihaili ystävänsä herkkyyttä ja naisellisuutta. Papinrouvasta tuntui, että hän ei ollut koskaan ollut niin onnellinen. Peilistä katsoi nykyään todella viehättävä ja haluttu nainen, kaiken lisäksi kiinnostava keskustelukumppani. Rakkaus kaunistaa ja viisastuttaa.    

   Tätä jatkui kuukausikaupalla. Pertti ja Orvokki eivät todennäköisesti aavistaneet mitään. Anjan itsetuntoa hiveli erityisesti se, ettei hän enää ollut se sama henkilö, josta sanottiin: ”Anja on niin harmaa ja väritön, että hän sopii oikein hyvin kirkkoruhtinaan hiirimäiseksi vaimoksi.” Kaupunki oli sen verran suuri, ettei tarvinnut pelätä törmäävänsä joka kadunkulmassa aviopuolisoihin eikä juuri tuttaviinkaan. Tosin he eivät yleensä liikkuneet avoimesti kadulla.

   Kerran he kuitenkin poikkesivat johonkin syrjäiseen valintamyymälään ostamaan ruokatarvikkeita lemmenpesäänsä varten. Silloin he huomasivat Orvokin kävelemässä aivan muutaman metrin päässä. Nopeasti nuori rakastunut pari ryntäsi autoon ja ajoi karkuun. He jaksoivat nauraa ja pitää peliään siitä ”fuuga” -sanasta, koska heidän kohtalonaan oli paeta kiireen vilkkaa ja ainakin vielä jonkin aikaa.            

   Sitten tuli esille se hetki, että Anja alkoi vihjailla avioeron mahdollisuudesta. Sitä jahkailtiin puolin ja toisin. Lopulta kumpikin oli sitä mieltä, että se olisi paras ratkaisu. Nykyään ero ei ole asia eikä mikään, jopa papit jättävät perheensä. Pertti ja Orvokki saisivat jäädä entisiin koteihinsa, jotta lapsilla olisi mahdollisimman tuttu ja turvallinen elinympäristö.  Tapaamisoikeudet varmaan järjestyisivät parhain päin näin sivistyneitten ihmisten kesken. Teemu ja Anja kävivät jo katsomassa uutta kotia. Tosin mies halusi aika kallista ja suurellista, mutta eiköhän siitä selvittäisi lääkärin hyvällä palkalla. Sittenhän olisi tilaa jopa kolmenlaisille lapsille.          

   Ajankohta valittiin mahdollisimman suotuisaksi. Orvokille kerrottaisiin, kun hänellä oli edessä pari vapaapäivää, samoin Pertti olisi rennoimmillaan lomansa aattona. Silti molempia rakastavaisia pelotti ja jännitti. Anja laittoi maukkaan illallisen, odotti, että mies tuli saunasta kohtalaisen hyväntuulisena ja sen jälkeen se alkoi.              

   Yllätys oli täydellinen sekä Pertille että Anjalle. Mitkään perustelut eivät kelvanneet. Etkö yhtään ajattele pientä tytärtäsi? Miten tämä järkytys vaikuttaa hänen koulunkäyntiinsä? Entä Orvokin kolme avutonta lasta? Hirviökö olet? Entä Teemu? Paras ystävä muka, puukottaa selkään. Mokomakin rietas naisten viettelijä. Miten ihmeessä olet saanut sellaisen keikarin koukkuusi? Taikajuomaako olet käyttänyt, noita-akka? Sen näköinenkin olet. Hiukset hapsottaa ja silmät pyörivät kuin hullulla. Entä meidän vanhempamme? Äitisi kuolee suruun ja häpeään, kun on muutenkin sairaalloinen. Ja minun vanhempani, isä kaupunginhallituksen puheenjohtaja. Voi tätä skandaalia. Entä minä? Häpäiset ja vedät lokaan koko pyhän aviosäädyn ja sielunhoitajan ammatin. Miten kehtaan saarnata avioliiton pelastamisesta ja siveydestä, kun vaimona on irstas huora?                

   Anja yritti kysyä, eikö mies ollenkaan surrut vaimonsa menettämistä.

 - Mitä vielä. Kaikki on lopussa nyt ja tällä minuutilla. Muuta vaan kiireesti pois, ettet saastuta koko kotiani, sinä kirottu narttu.    

   Anja muutti, pieneen epäviihtyisään auringon paahtamaan kaksioon meluisan kadun varrelle, laatikkomaisen rakennuksen kahdeksanteen kerrokseen. Ero järjestyi nopeasti, kun syvästi loukattu aviopuoliso oli vauhdittajana. Lasta he hoitaisivat puoleksi. Siinä Pertti oli ehdoton, koska hän ei halunnut kostaa lapselle äidin tekemiä rikoksia. Omat vanhemmat raivostuivat, appivanhemmat samoin. Emiliaa he silti hellivät ja hoivasivat. Nainen siis menetti kaiken, tyttärensäkin puoleksi, vaan olihan hänellä Teemu, sydämen ihana rakastettu ja kaipauksen kohde.

   Rakastettu tuli tapaamisiin aikansa vetkuteltuaan. Oli niitä työpaineita. Viimein hän tunnusti Anjalle, että heidän täytyisi ehkä pitää jonkin aikaa tuumaustaukoa, koska Orvokki ei tykännyt hyvää, jos he tapasivat.

 - Mitä Orvokki tähän kuuluu? Tehän eroatte? Kai sinä olet puhunut siihen malliin?

   Vastauksena epämääräistä selittelyä:

 - Kyllä ja joo, mutta Orvokki kyllä antaa anteeksi, kuten ennenkin.

 - Onko sinulla aikaisemminkin ollut muita naisia?

 - Ei mitään näin vakavaa, puolusteli mies. – Onneksi puolisona on niin suuripiirteinen nainen.

 - Suuri on ainakin perä, Anja aivan hiiltyi. – Aina niin ynseän näköinen. Mikä siinäkin miestä muka viehättää?

 - Älä sinä morkkaa minun vaimoani. Mehän niitä syyllisiä ollaan. Ei Orvokki ole sinulle mitään pahaa tehnyt.

 - Voi älä nyt suutu, minulle tulee paha mieli.

 - Paha mieli tässä tulee itse kullekin. Menettämistä ja ikävää. Pelottavan suuria elämänmuutoksia, kun lapsetkin ovat vielä niin pieniä. Tulisi liian kalliiksi pitää yllä kahta asuntoa, sillä Orvokki ei yksin pärjäisi sen meidän tilavan omakotitalomme kanssa. Velkaakin on.

   Tapaamiset loppuivat, toistaiseksi. Näin lohdutti Anja itseään aluksi. Ei enää. Pianon nuottitelineellä on yhä se Bachin kappale. Yksinäinen yö edessä, kun tytärkin on poissa. Silloin soi puhelin. Ehkä Teemu?

   Pertin äiti soitti.

 - Halusin vain ilmoittaa, koska minusta se on reilumpaa. Tulimme Emilian kanssa Pertin luokse. Täällä on juhlatilaisuus, kihlajaiset. Pertti on löytänyt uuden ystävän seurakunnasta, Tuijan. Oikein  mukava nainen, hieno nainen, ei mikään hepsankeikka. Emiliakin hänestä pitää.

  - Emiliako? Onko hän tavannut sen naisen? Eipä ole maininnut mitään.

 - Pyysimme, ettei hän vielä puhuisi, mutta nyt se täytyy paljastaa. Tyttöhän kuitenkin viettää niin paljon aikaa isänsä luona. He menevät naimisiin aivan pian. Emiliaa on pyydetty morsiusneidoksi. On aivan innoissaan. Tuija on luvannut ommella hänelle sievän mekon. Tuomme tytön taas sunnuntai-iltana. Ai niin, hän lähettää sinulle terveisiä.

   Taustalta kuuluu iloista puheensorinaa. Kihlajaiset. ”On mulla hautajaiset, sulla häät.” Anja siirtyy koneellisesti pianon luo ja alkaa tapailla fuugaa. Ei onnistunut, sormet kylmät ja kankeat. Kyyneleet valuvat poskille, kuin sumuverhon läpi hän yrittää lukea nuotteja. Hitaasti hän nousee ja menee ikkunan ääreen. Pako.            

   Päivän ihmettelyt      

   Nousin tänään 2.2.2009 kello seitsemältä, jotta ehdin tapani mukaan katsoa televisiosta aamu-uutiset. Näin olen tehnyt jo New Yorkin torni-iskuista 11.9.01 lähtien. Tapaus muutti maailmaa, mutta herätti minussa voimakkaan kiinnostuksen ulkopolitiikkaan ja yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Aloitin ns. sotapäiväkirjani tekemisen, ja sivuja on kertynyt jo yli 700.  

   Tänään ”uutta” uutista oli Israelin ilmaisku Gazaan. Itse asiassa vanhaa uutisointia. Ensin palestiinalaisten Hamas -järjestö tuikkii kuin pahaiset pikkupojat raketeillaan Israelin puolelle, joskus jopa osuvatkin johonkin rakennukseen. Ihmisille harvoin koituu pahempia vaurioita. Sitten Israel tulittaa takaisin, mutta järeillä aseilla, ja osumatarkkuus on suurempi, jopa osuvat pikkuvauvoihin. Kostonkierre vain jatkuu. Toivotonta, saa nähdä, pystyykö USA:n uusi hallintokaan hillitsemään sitä silmitöntä vihaa ja ehdottomasti oikeassa olemisen tarvetta. Vaarallinen yhdistelmä: uskonto ja politiikka. Suurillekin aatteille pitäisi kirjoittaa viimeinen käyttöpäivä. Niillä on taipumus pilaantua ja muuttua vaaralliseksi myrkyksi.

   Säätä tulee seurattua aika tarkkaan. Lämpötilojen äkillinen vaihtelu hämmästyttää. Tänä aamuna oli Rovaniemen korkeudella –17 astetta, mutta Utsjoella 0 astetta, suunnilleen saman verran kuin Helsingissäkin. Ei vuosikymmeniin Kemijoki ole ollut puoleksi auki kaupungin kohdalta. Joki on jaettu kahtia, mustaa ja valkoista, kuten ikävä kyllä on usein meidän ihmisten ajattelu ja asenteetkin. Kaikki tai ei mitään. Sillä periaatteella saa moni tyhjän takaa pällistellä. Ihmissuhteissa, työasioissa, asunnon valinnassa ja hengellisessä elämässä.

   Vielä viitisen vuotta sitten joululoman aikaan Kemijärven jäällä ikkunamme alla oli pieni porokylä, jossa oli laavu, kota ja suuri aitaus kahdelle porolle. Kodassa tarjoiltiin mehua, kahvia, kampanisuja ja grillimakkaraa. Ihmisiä vaelteli pitkin jäätä, alavirtaan tai pohjoiseen sekä joen poikki noin 400 metrin päässä olevalle vastarannalle. Kätevä talvitie lyhensi kovasti matkaa kaupunkiin. Oli hiihtäjiä, koirankuljettajia ja moottorikelkkailijoita, useita kymmeniä. Kenenkään mieleen ei juolahtanut, että jää voisi pettää, vaikka oli vasta joulukuu.

   Poroilla ajelutettiin väkeä, meidänkin lapsenlapsemme, alle kouluikäiset tyttö ja poika nauttivat ”Kiva” –poron kyydistä. Nyt jäälle ei taida uskaltautua edes variskaan. Jää on yhtä pehmeätä höhhöä, ja läpikuultavan hauraita jäälauttoja soljuu hiljalleen merta kohden virran mustassa osassa. Pian siellä voisi järjestää uistinkilpailut tai regatan helmikuussa. Moottorikelkat pörräävätkin rantatörmillä.

   Olen innostunut kirjoittamaan nykyajan arkkiviisuja ja kupletteja kaikenlaisista ällistyttävistä tapahtumista.

          ILMASTONMUUTOS

1. Suomalaisen järven jää                  

    on taakse jäänyttä elämää,

    on talvella sohjoa, railoja

    ja aaltoja, juu.

    Se ei kannata kulkijaa,

    ei kelkkaa eikä luistelijaa,

    on tilalla paatit,.

    kanootit ja lossit, juu.

2. Pian öljy on kortilla,

    ekomyllerrys portilla,

    jäähän kalanmaksaöljyt

    ynnä risiiniöljyt, juu.

    Joku kaipailee menneeseen,

    aikakautehen nostalgiseen,

    on vain luolassa loimu

    ja karhuntaljan poimu, juu.

3. Sähkö armotta reistailee,            

    miehet linjoja korjailee,

    puita myrskyssä kaatuu

    ja sammalikkoon maatuu, juu.

    Valolähtehetkin himmenee,

    ilta yöksi kun tummenee,

    pelkät pärehet loistaa,

    meille historiaa toistaa, juu.

4. Pian on päreetkin laittomat,

    takkatulet myös mahdottomat,              

    savu pilviä mustaa,

    ja ongelmia rustaa, juu.                                              

    Onkin elettävä hissukseen

    pienten ihmisten vaivoineen,

    suuret valtiot meuhkaa,

    ovat isäntää leuhkaa, juu.

5. Tupruttavat maailmaan

    tähän rakkaaseen ainoaan

    kaikki moskat ja mönjät,

    ovat aivan kuin pöljät, juu.                            

    Emme tohdi enää puuhastaa,              

    edes grillata makkaraa,

    pois myös sääskisavut, saunat,

    kokot, kynttilähaudat, juu.

6. Kohta pysty emme maksamaan

    sähkölaskujamme ollenkaan,

    sijoittajat nauravat,

    kansalaiset riutuvat, juu.                

    Jos se Golf –virta perääntyy,                      

    Suomeen pakkasia kerääntyy,                    

    tänne tundralle jäädymme,

    mammuteiksi päädymme, juu.

   Todella järkyttävä uutinen näytti salaa kuvatun filmin Unkarista, jossa hanhia kynitään elävältä, jotta untuvatuotteet olisivat parempia. Linturaukat huusivat ja valittivat tuskissaan. Sitä ihmisten ahneutta ja rahan palvontaa. Ei se EU sentään kaikkeen ehdi sääntöjään panemaan. Sen alueella saattaa olla USA:n salaisia vankiloitakin kaikkine kauheine kidutuksineen. Uutta natsihallintoa. Direktiivien kohteena ovat kyllä nuuska, kurkun muoto ja parvekkeella sauhuttelu. Ihme kyllä, ettei jo kahvikin. Sekin taisi joskus aikaisemmin olla syntiä. EU on niin nuori järjestö, että pitää ymmärtää vauvankengissä taapertavaa. Hyvä on pyrkimys, ja suurempi yhteisö suo tietysti turvaa pikkuisille kansoille. Usein turvallisuus tuo muassaan myös valvonnan, mielivaltaiset säännöt, sensuurin, vieläpä syrjimisen ja sorron.

          EU-TÄTI ANNIKA

1. On meillä touhutäti, tuo täti Annika,  

    kun kiirehtii hän Brysseliin, on näky upea.

    Kas noin salkku heiluu, ja kännykkäkin näin,

    on tietokone kuumana, ja kaikki oikeinpäin.

2. On mulla kova kiire, kun kokouksissa

    mä uutta direktiiviä taas laadin kiihkossa.

    Se tervan, nuuskan kieltää ja savusaunatkin,

    se suden häädön estää ja karhujahdinkin.

3. Hän Jussin munat syynää ja kurkun muotoa,

    pian silakkakin uiskentelee ilman ruotoa.

    On ohjastettu tarkkaan myös laaja Lappikin,

    ja annosteltu asukkaille puhdas happikin.

4. Niin raskas vastuu painaa nyt juppihartiaa,

    kun monta muurahaista on ilman vartijaa.

    Oi, rakas Suomen kansa, te naista auttakaa,

    ja äänestäkää vielä kerran täti Annikaa.

5. On meillä synkkä setä, Maajussi Suominen,

    kun hoitelee hän sarkojaan, on ilme itkuinen.

    Kas noin kuokka heiluu ja haravakin näin,

    vaan huolten taakka kasvaa, käy onni väärinpäin

6. Mies pellolle ei ehdi, ei jouda kyntämään,

    kun papereita täyttelee hän aivan yhtenään.

    Jos viljelet sä liikaa, niin tuet heikkenee,

    siis käskystä hän viittä nauristansa hoivailee.      

7. Niin kova hoppu meillä on joka portaalla,

    kun haluamme pysytellä ajan hermolla.

    Jos yritämme suoritella jotain suurempaa,

    niin mahtoiko se lopultakaan olla kummempaa?

   Valitsen parasta aikaa kansikuvaa kirjaani. Minua miellyttää kesäpaikastamme otettu kuva: hiekkarantaa, suuria kiviä, aukeavaa järven selkää ja taaempana siintää vastarannan tummaa metsää. Ja se rantalakisota oli kauhia. Tarkastajat ovat ehtineet meidänkin maisemaan. Sievä ja pieni aurinkomajammekin pitäisi siirtää vielä 7, SEITSEMÄN, metriä lisää pois rantaviivasta. Ruusupensaitten takaakin pilkottaa onneksi kimaltelevaa järveä, kun nautimme iltakahvista tunnelmallisessa pitsimökissämme. Siinä ei toki ole tulisijaa. Perinteellinen ranta-aittamme, ainakin yli sata vuotta vanha malli, on jo runnottu maan tasalle. Puuseen korjaustyöt epäilyttivät tarkastajaa, koska kattoa oli paranneltu ja levitetty, jotta alle mahtuisi joitakin puutarhatyökaluja yms.

   Aallot saapuvat odottavaan rantaan

   yksi toisensa jälkeen

   yksi muita korkeampana

   korskean valkoisena

   kaikki ne särkyvät pisaroiksi hiekan siruihin

   kuivuvat rannan kuumille kiville

   jokainen kantoi kuvaa sinusta

   kirkasta – särkyvää.

   Kaikki roskat tuomme aina kaupunkiin, olisi kallista viedä kaatopaikalle. Puuseen paikka oli jo alun perin tarkkaan harkittu, soraakin pitäisi olla tarpeeksi, mutta saa nähdä, passaako se. Jännittää, kuinka suuriin maksuihin tässä vielä joudumme, vaikka kesäpaikalla on aika vähän käyttöä.

          KAATOPAIKKAA ETSIMÄSSÄ

1. Meitä ottaa ihan aivoon, jopa joudummekin raivoon,  

    kun imeytyskaivoon rahat uppoaa.

    Nyt ei passaa enää puusee eikä riuku eikä veesee,

    koska jätöksemme haisee, korven saastuttaa.

    Tule meidän rantaan, kunhan vain et astu lantaan,

    täällä tuoksun myös antaa koivupuu, raitapuu, haapapuu.

    Nyt ei sorakerros riitä, suuttui tarkastaja siitä

    eikä meitä enää kiitä. Voi kun harmittaa.

2. Nyt se EU meitä määrää, kummat heput siellä häärää,

    innoin värkkäävät he väärää ohjelistaa, hei.

    Onpa kohteenansa makki, jossa pariskunta kakki,

    heti ulkomainen sakki meiltä rauhan vei.

    Eipä kelpaa pieni kaivo eikä suuri sakokaivo,

    jätteet kauas viedään, kilometrien taa, kiukuttaa, potuttaa.

    Siell´ on kaatopaikka heillä, rullaa jäteautot teillä,

    pakokaasut kasvaa, luonnon saastuttaa.

3. Onhan Lapinmaamme suuri, silti kuulimmekin juuri,

    miten huono tuuri meitä vainoaa.

    Vain on sallittuja täällä joka ilmalla ja säällä

    valvottuina paikan päällä pari maisemaa.

    Aja Ivalosta asti, sitten heitä koko lasti

    Rovaniemen seutuun, ehkä Tornioon, mie varma oon,

    että kallis on se retki, koittaa meille synkkä hetki,

    kun eurot loppuu, käymme tunkioon.

4. Jo se hipoo järjen rajaa, kun saa tuhat kilsaa ajaa,

    lastinansa vajaa jätepussukka.

    Siinä pulman eessä taipuu sekä töhrijäksi vaipuu,

    on mielessä vain kaipuu päästä roinasta.

    Metsät peittyy moskaan, joka lopukaan ei koskaan,

    siellä sytytetään roskaan aarnivalkeaa, valtavaa.

    Teitten vierillä on muuri, paksu, korkea ja suuri,

    kodinkoneista tehty, tosi mahtavaa.

   Tottahan toki on hyvä, että valvotaan ja keksitään uudistuksia, mutta joskus ollaan liian hätäisiä ja vainotaan kyllä pieniä ihmisiä. Suuret maat ja firmat saavat saastuttaa ja pöllyttää ilmoille ja vesistöihin, mitä lystäävät. Toiset ovat kai aina hieman tasa-arvoisempia kuin toiset.  

   Tänään minulle taas soitettiin ja pyydettiin esiintymään Lappia -taloon erääseen kevätjuhlaan. Säestän siellä paria laulajaa ja mahdollisesti esitän jonkin kuplettini. Maailmassa on suunnaton määrä mielenkiintoisia asioita. Joskus ihmetyttää, että joku voi olla ikävystynyt.

II  PÄIVÄKIRJAA VUOSILTA  2001-2003                    

   Rauniotko tuottavat demokratiaa?

   Erään valtion päämies palautti kansalaisten mieliin sen tärkeän ohjeen, että lapsille ja nuorille pitää kertoa, mikä on oikein ja mikä väärin. Mikä on hyvää ja mikä on pahaa. Samaa kehotusta pitäisi noudattaa myös koko maailmaa koskevissa ongelmissa ja ristiriidoissa.

   Fanaattisen intohimoisesti USA:n presidentti George W. Bush julisti, että Osama bin Laden on paha. Samoin hän luettelee muutamia valtioita, jotka muodostavat pahan akselin.

   Yhtä kiistattomalla tavalla amerikkalaiset julistetaan hyviksi ja rikkeettömiksi. WTC –torneihin kohdistuneen terroriteon jälkeen eräs amerikkalainen nainen itkee kadulla ja ihmettelee epätoivoisena, kuinka kukaan voi vihata Amerikkaa niin paljon. Kun Norman Mailer aikoinaan kyseli, mikä tekee amerikkalaiset niin vihatuiksi, hän sai epäisänmaallisuudestaan melkoisen ryöpytyksen osakseen.

   On itsestään selvää, että hyviksi julistetaan myös ne kansat, jotka varauksettomasti tukevat Yhdysvaltain sotapolitiikkaa. On murskattava terrorismi. Myöhemmin jouduttiin tosin kohtuullisesti pahoitellen kertomaan, että siinä sivussa sattui syntymään siviiliuhrejakin.

   Terrorismia vastustaville valtioille ei annettu mitään lievempää eikä diplomaattisempaa vaihtoehtoa, sillä ”Olette joko meidän puolellamme tai meitä vastaan”. Aika jyrkkä ehto, kun sen sanelee maapallomme tavallinen kuolevainen asukas eikä mikään ylimaallista valtaa edustava profeetta.              

   Afganistanin pommitusten jäljiltä raunioista kaivettiin esille pienen tytön vaaleanpunainen sandaali. Sitä pienokaista oli tuskin mikään al-Qaidan terroristi tai taleban surmannut. Kuka sitten on teon takana? Lienevätkö syynä olleet ”ystävällismielisen” kansan pommitukset? New Yorkin torni-iskuissa saattoi menehtyä joku lapsikin, mikä on aivan järkyttävää, mutta eivätkö ihmiset olekaan joka puolella maapalloamme samanarvoisia? Eikö sandaalikaan herätä meitä huomaamaan, että jotakin on pahasti pielessä?

   Kuinka voidaan väittää, että tuo tyttönen oli terroristien suojelija tai kannattaja? Hän ei ollut saanut käydä koulua, joten tuskin hän edes tiesi, missä päin Amerikka sijaitsee. No, sehän ei ollut USA:n sotapolitiikan syytä, vai oliko sittenkin? Edellisen röykytyksen jälkimainingeissa syntyi taleban-liike. Ketkä heitä kouluttivat ja aseistivat, jotta Neuvostoliitto jäisi ottelussa toiseksi?    

   Myönnettäköön, että tyttö saattoi olla viaton, mutta entä hänen äitinsä? Jospa tuo alistettu ja paljon kärsinyt nainen olikin mukana suunnittelemassa tuomittavaa konekaappausta? Hänellä oli ehkä ollut mahdollisuus opiskella jossakin salaisessa koulussa koko ajan peläten ja pälyillen ympärilleen. Tuskin niissä olosuhteissa päästään kertotaulua pidemmälle. Sillä taidollako hän osaisi laskea, mihin kerrokseen lentokoneen olisi kaikkein tehokkainta iskeytyä?  

   Ei mutta nythän tytön syyllisyys selvisi. Hänen sukulaisiaan, jopa ihan pikkuserkkujaan, saattoi kuulua terroristijärjestöön. Siispä pyrittiin varmuuden vuoksi surmaamaan koko suku ja kyläkunta, ettei uusia rottia pääse sikiämään uhaksi maailman rikkaimmalle ja parhaiten varustautuneelle valtiolle. Mieleen tulevat hakematta Natsi-Saksan aikaiset juutalaisvainot, jolloin pieni pisara vierasta verta kaukaisessa menneisyydessä oli pätevä syy passittaa onneton sukulainen keskitysleirille.

   Täsmäaseitten tehokkuutta ei kannata epäillä, sillä saattoihan raunioissa virua joku talebaneja salaa mielensä sopukoissa kannattanut partasuu-ukko, joka oli kuvitellut, että tiukalla järjestyksellä ja kovalla kädellä saadaan rempalleen menneet asiat kääntymään siedettävämpään suuntaan. Vertaa 1930-luvun toivorikkaat saksalaiset ja nykyajan pelokkaat amerikkalaiset.

   Totta kai rikollisuus ja terrorismi ovat pahaa ja väärin, sen kaikissa muodoissa, mutta eikö myös liioiteltua hätävarjelua pidetä sopimattomana länsimaisessa yhteiskunnassa? Yhden pankkirosvon metsästyksessä pannaan koko kortteli siliäksi. Varsinkin, jos tuolla hillittömällä väkivallalla ei saada ongelmaa edes poistettua eikä pääsyyllisiä edesvastuuseen.

   Uskovatko maailman johtajat tosissaan sillä keinolla lunastavansa maapallollemme tuhatvuotisen rauhan ja rakkauden valtakunnan, että tappavat äitejä ja lapsia? Ellei se peräti ole murhaamista, koska koko teurastus on niin tarkoin suunniteltua ja harkittua.

   Pieni vaaleanpunainen sandaali. Onko sellainen mielipuolinen raivo ja tuhoaminen hintansa arvoista? Saavutetaanko sillä mitään hyvää ja pysyvää? Poistetaanko sillä rikollisuus ja väkivalta yhdellä iskulla? Väkivallalla väkivalta? Vai suuri pahuus vielä suuremmalla pahuudella?

   Auttaisivatko sitten rauhanomaiset keinotkaan? Tiedustelupalvelu, taloudelliset pakotteet, tutustuminen vieraisiin kulttuureihin, keskustelu ja pitkälliset neuvottelut. Ehkäpä eivät, mutta säästyisivät ainakin muut valtiot tahraamasta käsiään vereen. Välttäisivät sen karmean kohtalon, että muuttuvat entistäkin suuremmiksi syyttömien ja heikompien vainoajiksi. He eivät siis tieten tahtoen osallistuisi kansanmurhiin.

   Jos ne äärettömän oikeuden, totuuden ja oikeudenmukaisuuden kannattajat ja jalot uskon ritarit olisivat edes itse kohtalaisen tahrattomia, voisimme ehkä myöntää, että listikööt nyt se ylen pyhä ja kaiken arvostelun yläpuolella oleva paratiisivaltio aina yhden rikollisen sadan sivullisen ohella. Sittenpähän muillekin pääsee koittamaan läntisen kultamaan onnen aika, mutta miten ollakaan?

   Miten he pystyvät säilyttämään sädekehänsä, kun tuomarina on sellainen valtio, jossa koulun pihalla pikkupojat tulittavat kavereitaan ruumiskasaksi ja jossa kaduilla vuosittain tapetaan pelkästään ampumalla yli 20 000 ihmistä.noin vain, aivan kuin sivumennen, ja jossa alaikäinenkin voidaan tuomita kuolemaan? Mieleen tulee sanonta: ”Sokea sokeaa taluttaa”.    .

   Ehkä viisaampia ja maltillisempia keinoja terroristien pidättämiseen ei keksitä, mutta silti ihmettelemme, miksi YK, EU, eri uskontokunnat ja monet lähimmäistensä hyvinvoinnista huolta kantavat valtiot, järjestöt ja yksityiset sallivat tuollaisen teurastuksen. Miksi kukaan ei ponnekkaammin sano pahaa pahaksi ja väärää vääräksi? Vai onko heidät jo vaiennettu?

   Olemme varmoja, että monipuolisesta ja lahjakkaasta Yhdysvaltain kansasta löytyy ihmisiä, joilla heikomman auttaminen ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen ovat sydämen asiana. Missä ovat nykyajan Abraham Lincolnit, Kennedyt ja Martin Luther Kingit? Niin, heidäthän tietysti murhattiin, joten uudet manttelin perijät eivät juuri uskalla ilmoittautua.

   Voipa käydä niinkin, että muun maailman ei tarvitse lainkaan puuttua asioihin hillitäkseen tämän suurvallan hyökkäysvimmaa, koska monien valtakuntien hallitukset ovat usein tuhonneet itse itsensä sisältäpäin. ”Punnittu ja köykäiseksi havaittu.” Savijalkainen jättiläinen romahtaa kuten muinainen Rooman valtakunta taikka Neuvostoliitto omaan korruptioonsa ja turmeltuneisuuteensa.

   Kun työpaikat luisuvat alta, millä virkavalta hillitsee nälkäiset ja raivostuneet amerikkalaiset, joilla on käsiaseita jopa pitsityynyn alla? Röykytetäänkö silloin kokonaisia slummeja mäsäksi? Entä jos keskiluokkakin riehaantuu, kun konkurssit alkavat ja sijoitukset katoavat? Kohdistetaanko pommi-iskut silloin heidänkin herttaisiin koteihinsa? ”Koti, suloinen koti.” Pikkukaupunki-idylli on vaarassa särkyä ihan kirjaimellisesti, ja tulittajina ovatkin omat sotilaat.

   Sanotaan, että joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Hukkuuko vallanhimoinen suurvalta omaan työttömyyteensä ja kansalaisten tyytymättömyyteen? Se olisi vain kovasti surullista, jos lännen kultalastakin poimittaisiin talteen pienen tytön pinkinvärinen kenkä, tytön, joka on kuollut nälkään tai joutunut viattomaksi uhriksi omien sotilaitten ja oman kansan välisissä raivokkaissa katumellakoissa.

   Sääliksi käy Amerikan kansaa. Ennen kuin toinen maailmansota alkoi, Natsi-Saksan propagandaministeri Göbbels kysyi riemuitsevalta väkijoukolta: ”Tahdotteko totaalista sotaa?” Ulvoen kansa antoi suostumuksensa. Sääli ihmistä, kun horroristit jahtaavat terroristeja.        

   Rauhan juhlaa

   Joulu on lasten ja rauhan juhla. ”Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.” Nykyään tuollaiset lauseet kuulostavat pelkiltä katinkultaa kimaltelevilta kuusenkoristeilta, jotka pari viikkoa somistavat joulupuun oksia. Sitten ne riisutaan pois ja heitetään roskiin ja unohduksiin.

   Ei sitä joulurauhaa enää kunnioiteta edes kristityissä maissa. Velvollisuudet on toki hoidettava pyhäpäivinäkin. eräässä ranskalaisessa elokuvassa kuvattiin saksalaisten upseerien joulunviettoa jossakin miehitetyssä maassa toisen maailmansodan aikoihin. Kauniisti koristellun kuusen ympärillä upseerit lauloivat moniäänisesti maailman rakastetuinta joululaulua ”Jouluyö, juhlayö”.  

   Herkkää ja liikuttavaa. Laulunloppuakordien vielä leijuessa ilmassa eräs upseereista kalautti kantapäänsä yhteen ja pyysi kohteliaasti anteeksi poistumistaan. Hän lupasi pian palata tunnelmalliseen juhlaan, kunhan on ensin käynyt teloituttamassa muutamia vankeja.

   Enkelien julistama ilosanoma kaikui aikoinaan pelästyneille paimenille kedolla, mutta nykyisissä oloissa se saa uusia kummallisia ulottuvuuksia. ”Älkää peljätkö” kohdistetaan hyvin erilaisille ihmisille ja ryhmittymille.

   Valtioitten päämiehet niin Lähi-idässä kuin Yhdysvalloissakin yrittävät rauhoitella kansalaisiaan vakuuttamalla heille suojelua. Suuria juhlapäiviä vietetään kohtuullisen turvallisesti, kun suunnaton määrä poliiseja ja sotilaita on komennettu paikalle ylläpitämään järjestystä. Nuorta naista haastateltiin ennen talviolympialaisten alkamista USA:ssa vuonna 2002 ja hän totesi, että enemmän kuin terroristeja hän pelkäsi ase kädessä hääriviä turvamiehiä.

   Poliisivaltioissa on se ikävä puoli, että kuka tahansa , sivullinenkin, voi joutua vainoamisen ja väkivallan kohteeksi. Kun pärstäkerroin ei miellytä lainvalvojaa, kaveri saatetaan suoralta kädeltä korjata talteen ja pitää pidätettynä tuntemattomassa paikassa ennalta määräämättömiä aikoja. Kidutukset ja pahoinpitelyt yleistyvät. Lyhyt askel diktatuuriin. Kuka uskaltaisi tuollaisessa valtiossa vetää pakkaspäivinä myssyä silmille tai nostaa kaulahuivia suun eteen?

   Hirveintä on, kun tuhoaminen täytyy jossakin vaiheessa kääntää omiakin kansalaisia vastaan. Aina joku suulas yrittää tuoda esille arvostelua ja vastakkaisia mielipiteitä. Silloin demokratiaa ja sananvapautta puolustava valtio on todella helisemässä. Historiasta löytyy tähän tilanteeseen sopivia, opettavaisia esimerkkejä, joten henki pois hulluilta ja toisella tavalla ajattelevilta kanssaihmisiltä.

   Israelin pääministeri Ariel Sharon oli aikanaan nimenomaan valittu virkaansa, jotta hän takaisi kansalleen turvallisuutta, mutta karmea tosiasia on, että koskaan ei Jerusalemin kaduilla ole ollut niin turvatonta kuin nykyisin. Siispä lause ”Älkää peljätkö” on osoittautunut pelkäksi kuplaksi.

   On tuntunut suorastaan armeliaalta, kun Israelin tankeista kehotetaan megafonin välityksellä palestiinalaisia tulemaan ulos taloistaan, ennen kuin kodit runnellaan kasaan. Edes jonkinlainen yritys välttää siviiliuhreja.

   Tällaista kehotusta ovat USA:n pommittajat tuskin antaneet Afganistanissa. Vaikka saattaa tietysti olla niinkin, että lentäjät ovat kymmenen kilometrin korkeudelta kiljuneet varoituksiaan äideille ja lapsille, mutta jostakin kummasta syystä viesti ei ole mennyt perille.

   Ympärillä vallitseva kaaos ja paniikkitunnelma on varmaankin vaikeuttanut äitien keskittymistä kuuntelemaan ”ystävällismielisen” hyökkääjän latelemia ohjeita. Ruokapaketteja ja pommeja vuoronperään on tietysti erittäin stressaava tilanne kenelle tahansa. Tämä vain mainittakoon puolustuksena tottelemattomille siviileille.

   Amerikkalaisten sotilaitten ei todellakaan tarvitse arkailla lähtiessään taistelemaan uskonnon, demokratian, oikeudenmukaisuuden, rauhan ja koston puolesta. Hehän käyvät uljasta puolustussotaansa 15 000 kilometrin päässä kodeistaan. Monen kilometrin korkeudessa, kas kun ei koko maapallon ilmakehän ulkopuolella. Sinne ei pysty edes lapsiensa menettämisestä hermostunut äiti kattilaansa sinkoamaan. Vaarantamaan sankareita.

   Mieshukkaa  

   Eräässä kohdassa USA:n presidentti George W. Bush näyttää pitäneen sanansa, ainakin tähän mennessä. Vakaana pyrkimyksenä on ollut, että omia sotilaita säästetään. Tosin jo Afganistanin sodan alussa ennustettiin, että jos kaatuneita ja haavoittuneita alkaa tulla suurehkoja määriä, johtaja ja koko sotaoperaatio menettävät uskottavuutensa ja napina alkaa. Kotirintaman isänmaallisuus ei ehkä kestäisikään kasvavaa arkkujen tulvaa.

   Uhrien määrää ei kyselty, kun Suomi kävi epätasaista Talvisotaansa itäisen suurvallan hyökkäystä vastaan. Kun saksalaiset ryntäsivät Neuvostoliiton rajojen yli, ei myöskään venäläisten kotirintamalta tiedusteltu ”isänmaallisen” sodan tiimellyksessä, että salliiko se vielä kolme sankarivainajaa. Mutta vihollinen ei ollutkaan luuloteltu eikä myöskään tuhansien kilometrien päässä, vaan kolkutteli jo Moskovan portteja.

   Molemmissa edellisissä tapauksissa puolustajat uskoivat asiaansa. Miten on USA:ssa? Kansalaisten on varmaankin tutkittava maapallon karttaa, jotta he tietäisivät, missä kaukaisessa maassa eturintama milloinkin sijaitsee. Heidän on  todennäköisesti vaikeampaa uskoa ”puolustussodan” oikeutukseen, joten kupla on vaarassa särkyä.

   Yhdysvalloissa siis päätettiin, ettei saa tulla mieshukkaa, nimittäin amerikkalaisten puolella. Liittolaisina toimivat Pohjoisen liiton sotijat eivät sen sijaan ole olleet yhtä suuren huolenpidon kohteina. Heitä ovat tulittaneet talebanit, heimopäälliköt, satunnaiset rosvojoukot sekä valitettavasti myös oma aseveli, suuri ja mahtava Yhdysvallat, joka on samoin vahingossa saattanut hengiltä neljä kanadalaista aseveljeään.

   Kaukaa katsottuna luulisi, että moinen hutien määrä herättäisi närää kansan keskuudessa, mutta eihän siinä nurina auta, kun ei kerran muukaan maailma, ei suurvallat eikä ihmisoikeuksia puolustavat järjestöt saa ääntään kuuluville.   Ja jos saavat, kaikki kaikuu kuin kuuroille korville.

   Ennen kuin Yhdysvallat hyökkäsi Kuubassa sijaitsevaan Grenadaan 1900-luvun loppupuolella, presidentti Reagan julisti: ”Kun päätös on tehty, keskustelu saa loppua.” Eriävät mielipiteet vain häiritsevät reipasta sodankäyntiä. Jos kerran on tehty oikea ja jo taivaassa siunauksensa saanut päätös, mitä siinä on enää pulisemista?

   Olisivat vain ne herrat saaneet pohdiskella  ja hankkia hieman uudempaa materiaalia. USA:n armeijalla oli hallussaan lähes sata vuotta vanhoja karttoja, ja uskoessaan ampuvansa sellaista rakennusta, jossa piti majailla kommunisteja he tulittivatkin amerikkalaisten opiskelija-asuntolaa. Henkilövahinkoja ei päässyt syntymään, vaikka kyseinen ammuskelu tapahtui aivan lyhyen matkan päästä mereltä käsin. Siispä Amerikan kansalaisillekin on edullista, että harhalaakeja tulee.    

   Mieshukkaa pystytään siis yhdysvaltalaisten keskuudessa välttämään, mutta miten lienee laita nais- ja lapsihukan? Vapaudenpatsaan hallitsema suurvalta on myös tietenkin koko ajan ollut talebanien sortamien naisraukkojen asialla. Tällä hetkellä pitäisi kai oikeammin sanoa että naisvainajien, mutta ”Elävänä tai kuolleena” on muutenkin Villin Lännen sankarien iskulauseita.

   Talebanit lupasivat taistella viimeiseen mieheen asti, kun taas USA halunnee taistella viimeiseen naiseen ja lapseen. Vaikkakin jokunen siviili on vielä sodan päättyessä jäänyt teurastamatta, Afganistanin kova talvi, kuivuus, nälänhätä, taudit sekä miinoitetut alueet pitävät lopusta huolen. Varsinkin kun täsmäaseet ovat lopultakin osuneet niin tärkeisiin kohteisiin kuin lentokenttiin, teihin, ruokavarastoihin ja sairaaloihin. Tälläkin tavalla suurvalta varmistaa uljaan voittonsa.

   Pienessä kylässä, raunioiden keskellä haastateltiin afgaani-isää, joka kiitteli ihmeellistä pelastumistaan ja kertoi, että hän oli yöllä kuullut pommin putoavan ja oli heti paikalla juossut ulos. Murheellista oli kuitenkin se, että vaimo ja neljä tytärtä olivat menehtyneet raunioihin.

   Ilman pienintäkään halua arvosteluun emme kuitenkaan malta olla toteamatta, että jos tällainen uhkatilanne olisi sattunut vaikkapa Pudasjärvellä, uskoisimme, että isä olisi ehtinyt siepata mukaansa edes yhden tyttäristä. Mutta mehän emme tiedä mitään pommituksista.    

   Maanisä huolehtii rakkaistaan. Niin luulisi olevan Amerikassakin. Saksassa haastateltiin nuorta vihreitten edustajaa, joka kertoi sen tähden vastustavansa saksalaisten joukkojen lähettämistä sotatantereelle, ettei hän halua vetää terroristien vihaa ja kostotoimenpiteitä kansansa ylle. Jonkun mielestä pelkuruutta ja vastuun pakoilemista. Toisen mielestä se on vain oman kansan turvallisuuden vaalimista, koska rosvojoukkojen rettelöintiin ei juuri kannata sekaantua.

   Tätä pelkoa ja huolenaihetta, että oma maa ja kansa joutuisi vielä suuremman terrorismin ellei suorastaan sodan kohteeksi, ei tunnu USA:n johtajalla olevan. Niin suuresti kuin hän perhettä ja perinteellisiä arvoja palvookin.

   Amerikka julistaa, että taistelu on kohdistettu terroristeihin ja rikollisiin ja että tässä puolustetaan länsimaista vapautta ja demokratiaa. Entä jos nämä ovat vain kauniita vaalilauseita toisenlaiselle kamppailulle? Taistellaan kaikin voimin nykyisten arveluttavien talousjärjestelmien hyväksi, jotta taattaisiin etuoikeutetuille ryhmille vieläkin suurempia etuoikeuksia.

   Vallassa olijoitten hätä on suuri kaikkialla, missä rahanvalta on vaarassa luhistua. Sekö tekee valtiot, jopa Euroopan Unioninkin niin nöyriksi selitysten ja painostuksen edessä? Tässä on vähän jokaisella oma lehmä eli rahapussi ojassa. Monin keinoin valtioita taivutellaan tähän jaloon ja yhä paisuvaan terroristijahtiin.

   Suurta valtaa käyttävät rikollisliigojen pomot ovat sanoneet, että kaikella on hintansa. Kaikkea voidaan siis ostaa, kun vain hinnoista sovitaan. Näinkö on? Vaan ihmishenkeä ei saa rahallakaan takaisin.    

   Kolme vastenmielistä T:tä  

   Siinä ovat nuo kolme T-kirjaimella alkavaa olentoa, joita amerikkalaiset tuntuvat erittäin kovasti inhoavan. Sydän kurkussa ihmiset saavat nykyään pelätä, että jokin toiminta nimetään terrorismiksi. Se ei valitettavasti olisi mitään sanahelinää vaan totista miekkojen kalsketta. Siitä on tullut oikein muotisana. Sen nimissä saa hyvällä omallatunnolla kiduttaa ja teurastaa myös viattomia. Terroristijahti on vahva kuin jokin uusi uskonto, jota ei saa arvostella.

   Emme ihmettelisi, vaikka joku naapuriinsa suivaantunut huvilanomistaja ryhtyisi nimittelemään tätä tuolla sanalla. Samoin jokainen saa olla varuillaan uutta työntekijää palkatessaan, ettei tällä vain ole taustassaan jotakin terroristia tai ainakin terrorismia tukevaa henkilöä tai ryhmittymää.

   USA:n presidenttikin on kehottanut kansalaisiaan tarkkailemaan toisiaan. Seuraava aste on ilmianto, sitten aiheeton ilmianto ja seuraukset ovat aika karmeat. Naapuriaan morkkaava ja mukiloiva saisi siis tukea ja apua ihan valtameren takaa. Kun sitten vastenmielinen lähimmäinen on passitettu Kuubaan Guantanamon vankilaan, naapuritontin saa varmasti ostettua sopuhintaan.

   Kun Australian järkyttävät pensaspalot alkoivat ja niistä osa todettiin tahallaan sytytetyiksi, odotimme, koska sana ”terrorismi” putkahtaa esiin. Nuorin tuhopolttaja oli luultavasti vasta yhdeksänvuotias, joten Australian lastenkodit ja -sairaalat lienevät täydessä valmiustilassa. Mistä sitä tietää, vaikka niissä koulutettaisiin uusia  Nappulaliigan jäseniä terroristeille. Siispä läntinen suurvalta pommittaa varmuuden vuoksi kaikkia lastenkoteja.

   Luonnonmullistusten, kuten tulvien, tulivuoren purkauksien, hirmumyrskyjen ja lumivyöryjen kohdalla asiat otetaan vielä aivan luonnollisina, mutta olemme joskus miettineet, eikö maaemo tai luontoäiti hermostu siitä Afganistanin vuoristojen ylenmääräisestä röykyttämisestä. Onko sellaista missään ennen tapahtunutkaan yhtä suuressa mittakaavassa? Entä jos vuoret päästävät uumenistaan joitakin outoja aineita tai bakteereja, kun niitten tasapainoa järkytetään?

   Totta kai ihmiset ja heidän omaisuutensa ovat ensi sijalla, mutta jotkut ovat kokeneet nuo massiiviset pommitukset jonkinasteisena luonnon ja ympäristön yliolkaisena kohteluna. Kivistä muodostuneen luonnon rienaamisena ja ärsyttämisenä. Mitä tästä arvelisivat sellaiset kansat, jotka muutenkin ovat lähempänä luontoa ja kunnioittavat sitä? Tosin, eivätpä ne ympäristöongelmat ole tähänkään asti olleet USA:lle mikään tähdellinen asia.

   Terroristi-sanaa olisi varsin hyödyllistä käyttää, kun muotoillaan puolustuspuhetta sotarikollisille ja kansanmurhaajille, miksei myös muille ihmishengen riistäjille. Teinitappajienkin kohdalla vedottaisiin siihen pätevään syyhyn, että nämä nuoret ovat vain omalta osaltaan taistelleet terrorismia vastaan. Aina joku terrorisoi toista, vaikkapa huomauttamalla etuilemisesta jonossa tai katsomalla lähimmäistään tavallista pidempään.  

   Tällaista puolustusmekanismia on Jugoslavian entinen presidentti Milosevic jo osannutkin hyödyntää, kun hän Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa väittää vain taistelleensa terroristeja vastaan, vaikka oli tapattanut suuret määrät aseettomia siviilejä pakolaisleirissä. Ihmetyttää vain, miten kukaan uskaltaa lausua yhtäkään moitteen sanaa tällaista terrorismin vastustajaa vastaan. Syyttäjän on siis parasta varautua lavastettuihin auto-onnettomuuksiin.

                                           - - -

   Talebanit ovat luku sinänsä toisten ihmisten terrorisoimisen historiassa. Varoittava esimerkki siitä, mihin ehdoton fundamentalismi ja aina oikeassa oleminen johtaa. Eräältä taleban-johtajalta kysyttiin, eikö se ole surullinen asia, että liiallisen ankaruuden ja esimerkiksi musiikin tuomitsemisen myötä myös ilo on kadonnut hänen maastaan. Mies vastasi, että se on iloa, kun oikeudenmukaisuus tapahtuu. Tällä hän tarkoitti moraalittomasti käyttäytyneitten naisten teloituksia urheilustadionilla.

   Edellä mainittu ryhmittymä vieroksui televisiota, mutta niin tekevät jotkin meidänkin herätysliikkeemme. Afganistanissa vastustetaan parran ajamista, kun taas meillä jotkut tuomitsevat sen kasvattamisen. Meidänkin maassamme jotkin uskonnolliset ryhmittymät ovat pitäneet syntinä ikkunaverhoja, polkupyörällä ajamista, iloisia värejä vaatteissa ja lasten voimistelua musiikin säestyksellä.

   Vanhojen Buddhan patsaitten tuhoaminen herätti syvää närkästystä länsimaissa, jotka haluavat kunnioittaa muinaista kulttuuria ja sen taideteoksia. Vaan eikö Afganistanissa ole ainuttakaan säilyttämisen arvoista rakennusta? Eikö edes kauniisti koristeltua moskeijaa tai palatsia, kun kaupungit niin huolettomasti murskataan raunioiksi? Minne se kulttuurin ihannointi on nyt kadonnut?

   Sopivaisuus ja hyvä käytös ovat tietysti tärkeitä, mutta se vain tuntuu kummalliselta, että moralistin omatuntoa ei juuri paljon kolkuta, kun esimerkiksi liike-elämässä pyritään suuriin voittoihin hinnalla millä hyvänsä. Jättiyhtiöitten johtajat kahmivat etukäteen taskuihinsa miljoonia juuri sopivasti, ennen kuin firma romahtaa tai joutuu taloudellisiin vaikeuksiin. Sehän on tuttua jo Suomessakin, mutta Amerikassa kaikki on paljon mittavampaa, joten yleismaailmalliset vaikutukset ovat sen mukaiset.  

   Rikastukoot, voisimme sanoa, mutta kun seurauksena on vaatimattomampien sijoittajien kokemat menetykset, eläkerahastojen katoamiset sekä tuhansien kansalaisten työttömiksi jääminen, sellaista bisnestä ei voida enää pitää isänmaallisena ja reiluna toimintana.

   Muuan huomattava amerikkalainen tupakkatehdas osallistuu häikäilemättömästi tuotteittensa salakauppaan, ja tiedämme varsin hyvin, että tämän tapaiseen rötöstelyyn usein kytkeytyy myös huumekauppaa ja lasten hyväksikäyttöä. Myös seksuaalisesti. Missä silloin piilottelevat ne tarkkasilmäiset moraalinvartijat?

                                           - - -

   Ei tarvitse todellakaan sukeltaa sadan vuoden taakse, jotta esiin putkahtaisi yli-innokkaita säädyllisyyden valvojia. 1930-luvulla muuan amerikkalainen taiteilija joutui pidättämisen uhalla muotoilemaan teoksilleen viikunanlehdet niihin pahennusta herättäviin paikkoihin.

   Myös tältä uudelta vuosituhannelta on havaintoja samantyylisestä ylihuolehtimisesta. USA:ssa todettiin hiljattain, että oikeusministeriössä sijaitsevat nakupatsaat ovat pahaksi vierailijoitten ja henkilökunnan moraalille, etenkin kun korkea-arvoisia virkamiehiä jouduttiin kuvaamaan niitten edessä. Häveliäitten mekkojen teettäminen olisi ollut kovasti kallista, joten ne muka show-tyttöjä muistuttavat veistokset peitettiin yksinkertaisesti tummilla verhoilla.

   Kun pitkät, mustat kankaat valahtivat alas, katsojalle jäi mielikuva raskaasta rautaesiripusta, jolla tukahdutetaan koko länsimainen taide ja kulttuuri. Odotettavissa on, että sitä mukaa kun USA alistaa maita valtansa alle, jopa antiikin ajoilta peräisin olevat loistavat taideaarteet ovat vaarassa päätyä mustiin käärinliinoihin.

   Huhutaan, että bin Ladenilla on Euroopan päämajansa Italiassa.  Tässäpä on mahdollisuus saada kaksi kärpästä yhdellä iskulla: Laden ja säädyttömät alastonpatsaat. Kunpa he jättäisivät edes Milon Venuksen päättömän patsaan näytteille. Se olisi todella oiva vertauskuva tämän nykyisen ”kulttuurivallankumouksen” ratkaisuista.

   Ranskalainen valistusfilosofi Voltaire sanoi jo aikanaan, että mitään vallanpitäjät eivät niin paljon pelkää kuin naurunalaiseksi tulemista ja kansan pilkkaa. Amerikkalaiset ja britit osaavat tehdä todella koomisia ja tehokkaita elokuvia. Herkullisia aiheita kun riittää. Tosin loistokas suurvalta on jo ihan omin neuvoin tehnyt itsensä naurunalaiseksi varsin monella rintamalla.

   Jokin aika sitten eräs yhdysvaltalainen mies on ilmoittanut vastustavansa Teletappeja, noita pulleita, värillisiä pehmoleluja, joista pienokaiset niin kovasti pitävät. Mikä mahtaa olla syynä? Hän mainitsi varsin pätevän syyn. Teletapit houkuttelevat lapsia homoseksuaalisuuteen. Siis joskus pitää sittenkin olla jossakin kohdassa tappi.

   Lausuiko tämän mielipiteen joku mielisairaalan vainoharhainen potilas? Eihän toki. Kyseinen mies kuuluu Yhdysvaltain senaattiin. Tuskin se mitään leikinlaskuakaan oli, sillä sellaista ei juuri kannattaisi tarjoillakaan niin herkkäuskoiselle kansalle.

   Jotkut ovat aprikoineet, voiko tuollaiseen senaattoriin täysin luottaa, kun hän on mukana ratkaisemassa maailmanlaajuisia ongelmia, kuten esimerkiksi markkinataloutta, kansainvälistä ympäristönsuojelua, ydinaseitten vähentämistä, maailmanrauhan edistämistä, ihmisoikeuksien valvomista sekä voimakkaan supervallan koko valtaisaa systeemiä.

   Toivottavasti niin suuressa valtakunnassa riittää edes joitakin opposition edustajia, jotta hallituksen ohjaksissa olevat eivät aja maataan ihan talebanien hallinnon tasolle. Niin että äidit ja isät yhä uskaltaisivat ostaa kullanmuruilleen Teletappi-kirjoja ja -leluja, sillä me emme halua olla mitään nuorison turmelijoita.              

   Menetetyt kasvot    

   Kasvot kuluvat. Ei pelkästään yksityishenkilöillä, joilla huolet juovittavat valkoisimmankin otsan. Politiikassakin on tiedostettu tämä kulumisen ongelma, niin tärkeä ja hyödyllinen kuin televisio onkin henkilöitten ja asioitten esille tuomisessa ja myös esillä pitämisessä.

   Ehostamalla ja kalliilla voiteilla yritetään pitää kasvot edustuskelpoisina. Pyrimme säilyttämään kasvomme. Siitä huolimatta olemme melko huomaamatonta, harmaata ja kasvotonta massaa maailman katukuvassa. Poppamiehen maalikoukerot ja hurjimmatkaan tatuoinnit eivät tee meistä kuolemattomia eivätkä saa meitä kohoamaan julkisuuden suurille areenoille.

   Jotkut pelkäävät, että heidät huomataan, joten he piiloutuvat mitäänsanomattomuuteen ja maskikuoren alle. Toiset taas yrittävät kaikin voimin päästä pinnalle.

   Menettää kasvonsa on melkein kauhistuttavinta, mitä joissakin kulttuureissa voisi tapahtua. Japanissa on ollut yleistä, että maineensa, uskottavuutensa ja siis kasvonsa menettänyt mies saattaa ajautua jopa itsemurhaan. Ei tuollainen ratkaisu ole harvinaista muuallakaan päin maailmaa.    

   Maineen voi menettää viidessä minuutissa, mutta sen takaisin voittaminen kestää vuosikausia, kuten hyvin liike-elämästäkin tiedämme.

   Suurvaltojen johtajat pelkäävät varmasti ylettömästi kasvojensa menettämistä, koska heillä on niin paljon enemmän hävittävää kuin resuisella kadunmiehellä. Hallitsijoilla on ollut oiva lääke kansan napinaa ja tyytymättömyyttä vastaan. Soturit viedään jollekin hyökkäys- tai valloitusretkelle. Väki hurraa ja leipähuolet unohtuvat. Sisäpoliittiset probleemat saavat odottaa, kun kansalaisille tarjotaan sirkushuveja eli elämyssotaa.

   Alamaisten piilevää tyytymättömyyttä taltuttavat myös valtion säätämät erikoislait. Vedotaan hätätilanteeseen. Epämääräiset pidätykset vaikka keskellä katua, jos se tuntuu aiheelliselta. Kovennetut rangaistukset vastarannankiiskille, jolla on arvostelevia mielipiteitä kansan syöksemisestä sotatilanteeseen. Sodissa kun kaikki ovat hävinneitä.

   Varmaan Amerikankin presidentillä on huoli ja hätä tappiosta ja maineen menetyksestä. Saattaa hän ajatella kansalaistensakin tunteita, mutta kyllä kai se uudelleen presidentiksi pääseminen eniten öitä valvottaa.

   Niin maineikasta kuin tuo Afganistaniin suunnattu sotaretki on ollutkin, ne toimenpiteet miten sitä on toteutettu ovat monin paikoin jo romahduttaneet ja turmelleet suuren valtion julkisivua. Kritiikkiä esitetään ja seuraamuksia pelätään. Maine saattaa olla monta piirua alempana kuin sodan riehakkaina alkupäivinä. Entä mikä on tilanne siellä omassa maassa? Ovatko toisinajattelijat jo pidätettyjen joukossa? Tai ainakin jollakin mustalla listalla? Tuntuuko hyökkäys Irakiin tai muihin Pahuuden akselin maihin enää yhtä houkuttelevalta?  

   Maailman suuret johtajat eivät välttämättä tee itsemurhaa huomatessaan menettäneensä kasvonsa. Ei tosiaankaan, vaan he värväävät pari turvamiestä lisää tai suuntaavat katseensa muihin maihin ja keksivät jonkin sopivan ja uskottavan motiivin päästäkseen uusille valloitusretkille.

   Merkille pantavaa on, että niinkin suuri vaikuttajayksilö kuin Afganistanin hengellinen johtaja mullah Omar ei kykene menettämään kasvojaan, koska hän ei ole niitä milloinkaan kunnolla näyttänytkään.  Hän on kartellut kuvaamista kuin joku ennen aikojaan elähtänyt filmitähti.

   Tilanne tuntui melkein vertauskuvalliselta, kun Lännen suuri päällikkö näyttäytyi kuvaruudussa sen pikkuhaaverin jälkeen, joka hänelle sattui hänen oman kotinsa sohvalla. Presidentti vaikutti suorastaan inhimilliseltä ja herätti myötätuntoa, kun hän pieni ruhje poskessa ja pitkän mustan ulsterin kaulukset pystyssä hieman takellellen kertoi olevansa kunnossa.  

   Mieleemme muistui kuitenkin kuva Hitleristä hänen viimeisinä elinpäivinään, kun hän lippa silmillä ja kaulukset pystyssä kätteli teini-ikäiset nuoret sotilaansa, ennen kuin nämä lähtivät ensimmäiseen ja viimeiseen toivottomaan taisteluunsa isänmaan puolesta.

   Kuinka pieni ja haavoittuvainen ihminen onkaan, jopa suuri johtaja. Tuntuu jotenkin säälittävältä, että mitätön suolarinkelin murunen aiheutti hengitysvaikeuksia mahtavalle hallitsijalle, joka menetti hetkeksi tajuntansa. Hänestä nähtävästi tuntui, että happi oli loppumassa.  

   Mitä mielikuvia tämä herättää? Afganistanissa on käytetty sellaisia pommeja, jotka tuhoavat hapen varsin laajalta alueelta, joten lähistöllä olevat elävät olennot menehtyvät tukehtumalla. Entä ruhjevamma poskessa, pieni vaurio kasvoissa? Onko pieni osa kasvoista jo menetetty?

   Kamppailukeinoja  

   Mies miestä vastaan. Liian vanhanaikainen ja homehtunut sanonta. Pitäisi tietenkin olla, että mies naista vastaan. Sekään ei enää pidä paikkaansa, ei ainakaan Afganistanin sodassa, jos toisena osapuolena on amerikkalainen ja toisena afgaani. Yhdysvaltain urheat soturit ovat sentään jo uskaltautuneet viiteen kilometriin pommittaessaan sitä köyhää ja raunioituvaa maata. Ehkä heitä on hirvittänyt, että joku afgaaniäiti uhkailisi leipälapiolla lastensa surmaajia. Epäystävällistä ja karkeata käytöstä länsimaisen kulttuurin puolustajia kohtaan.

   Joskus ennen vanhaan jotkut heimot, esimerkiksi keltit, saattoivat ratkaista riitatilanteitaan järjestämällä kaksintaisteluita. Mitä nyt tuhoamaan koko sotajoukkoa? Riitti, kun kummastakin valittiin esimerkiksi paras miekkailija. Voittaja määräsi, miten homma hoitui jatkossa.

   Edellä mainittua keinoa ei ole taidettu soveltaa nykyaikana. Korkeintaan perheoloissa, etenkin juhlapyhien aattona ja viikonloppuisin. Nainen ja mies vastakkain. Useimmiten vahvempi sukupuoli voittaa, mutta olemme kuulleet, että turvakotien ovia kolkuttelevat myös isät turvattomine lapsiraukkoineen, kun äidit riehuvat päihdetokkuroissaan kotikullan kammareissa.

   Kuka rohkenisi ehdottaa, että nykyhetken maailmanpoliittinen kriisitilanne ratkottaisiin rehdin kaksintaistelun avulla? Yksi mahtava mies jahtaa toista mahtavaa miestä. Kuin Villissä Lännessä, jossa sheriffi ja rosvo filmin loppumetreillä selvittelevät välejään. Oikeuden puolella ollut ja muutenkin kunnon mies aina voittaa. Siis luotettava keino.

   ”Parempi, että yksi mies kuolee, kuin että koko kansa hukkuu”, totesi jo muinoin juutalaisten ylipappikin, kun Jeesus luovutettiin teloittajien käsiin.

   Siispä, asetetaan vastakkain Bush ja bin Laden, jos hänet nyt ensin löydetään. Kaiken täytyy tapahtua ehdottoman puolueettomassa ilmapiirissä. Reilu peli on mottona tälle sovittelutilanteelle. Molempien pitäisi olla tyydyttävässä fyysisessä kunnossa ennen ottelun alkua, sillä olisihan noloa, jos USA:n presidentti yhä köhiskelisi suolarinkelin murusia keuhkoistaan ja tulisi taisteluareenalle naama jo ennenaikaisesti verillä. Äiti-Bushin hellin käsin asettama Mikki-Hiiri-laastari varmasti pian parantaa pipin.

   Laden puolestaan, kunhan häneen ensin saadaan yhteys, tulee tietysti myös kokemaan emon lämpöistä hoivaa ja myötätuntoa. Kaikkien kunnon äitien tavoin tämä oli videonauhojen löytyessä kiihkeästi todennut, että Osama se ei voi olla. Ei hän puhu tuolla tavoin eikä voisi sanoa tuollaista.    

   Köhää saattaa terroristijohtajakin potea, koska hän on niin kauan oleskellut vetoisissa ja kosteissa luolissa. Univelkaakin varmasti on, kun hänen on täytynyt koko ajan kuulostella, koska takaa-ajajat ovat kintereillä. Hilkulla se on ollut monta kertaa siitä päättäen, että papereita on jäänyt polttamatta ja nauhoja hävittämättä. Jaa-a. Muistuttaa jonkun pikkurikollisen ajolähtöä rähjäisestä kolmannen luokan hotellihuoneesta.  

   Mistä sitten löytyisi tarpeeksi puolueeton areena kahden urhon taistelolle? Bush tietenkin kannattaa amerikkalaista maaperää, joten melkein jokainen kolkka planeetallamme kelpaisi, koska hänellä näyttää olevan valtauspyrkimyksiä joka suuntaan. Ainakin 400 sotilastukikohtaa ympäri maapalloa.  Samoin Ladenille kelpaisi mikä tahansa valtio, koska terroristeja on todennäköisesti levinnyt lähes kaikkialle.

   Ehkäpä sittenkin jokin puolueettomaksi määritelty maa? Puolueettomuuskaan ei muuten enää ole mikään myönteinen termi. Suomea kutsutaan rauhanturvaajien suurvallaksi, mutta tästä tittelistä pitää tästedes tyystin vaieta. Vapautta ja demokratiaa kannattava suurvalta oli kieltänyt rauhanturvaajia tulemasta paikalle ja häiritsemästä terroristijahtia eli sotatoimia Afganistanissa. Joukkojen olisi kai pitänyt esitellä itsensä sodanturvaajina.

   Liian sopuisa ja sodan lietsomisessa vaisu valtio joutuu niskat kyyryssä pelkäämään, että se USA:n kartalla merkitään valkoisella läiskällä, mikä tarkoittaa, että kyseinen valtio ei ole todellinen terrorismin vastustaja. Samanlainen merkinnän on saanut osakseen muun muassa Somalia, joka saattaa olla seuraava pommitusten kohde.

   Jos Suomi sittenkin, huonosta sotaisuusmaineestaan huolimatta, valitaan kaksintaistelun näyttämöksi, ehdotamme suoralta kädeltä Hartwall-areenaa. Tuskin musiikkitalo ehtii valmistua ennen ottelua, ja Olympiastadioninkin kattaminen on vielä epävarmaa. Niin, jos Ladenia nyt yleensä bongataan.

   Erotuomareita tarvitaan paljon ja päteviä. Heidän tulee myös olla luotettavia, jotta katsomossa ei synny verisiä kahakoita eikä yleistä mellakkaa virhetuomioitten vuoksi. Brittejä ei turvallisuussyistä uskalleta päästää lainkaan yleisön joukkoon häiriköimään. Koska kuitenkin koko maailman tulevaisuus on vaakalaudalla, poliitikkoja on luultavasti pakko hyväksyä tuomareiksi, vaikka reilun pelin henki siitä varmasti kärsii.  

   Luodinkestävässä lasikaapissa kököttää kaksi ukkoa. Tietenkin eri vitriineissä. Toinen on parrakas taleban, joka edustaa mullah Omaria, jota tuskin on siihen mennessä tavoitettu, koska ei vieläkään tiedetä, miltä hän näyttää. Siksipä ei ole kovin suuri rike, jos joku muu karvasuu häntä tuuraakin.  

   Toisessa kopissa istuu parraton paavi. Hänellä on valtavasti uskollisia kannattajia ympäri maailmaa, joten mihin hän sitä lasikaappia ja turvamiehiä tarvitsee? Luulisi noin mahtavalla miehellä olevan toisenlaisiakin suojelusenkeleitä. Tietääksemme paavit eivät ole suurestikaan lausuneet mielipiteitään kriisitilanteissa. He näet kantavat suurempaa huolta ehkäisystä eli siis vielä syntymättömien ihmisolentojen kohtalosta kuin jo maapallollamme taapertavista lapsukaisista.    

   Melkein kaikki talebanien ja terroristien korkeimmat johtajat katsovat parhaimmaksi seurata ottelua digi-telkkariensa tai suomalaisten kännyköitten ruudusta. Mitä ihmettä? Sallivatko amerikkalaiset Kuuban vankiloissa viruville niin hienot ja modernit laitteet?

   Eihän toki, mutta tuskin johtajia on vielä siihen mennessä saatu kiinni, ja vankeina olevat rivimiehet ja maatyöläiset eivät ole televisioon tähänkään asti tottuneet, vaikka heiltä jo olisikin kyseiseen otteluun mennessä poistettu siteet silmiltä ja tulpat korvista.

   Sitten pitäisi vain valita aseet. Bushille tietenkin uunituoreet ohjukset. Lienevätkö vallan peräisin isukin aseverstailta? Jälleen upea tilaisuus tappoaseitten testaukseen eikä kohteena ole pelkkiä äitejä ja vauvoja. Edistystä sekin.          

   Bin Laden luultavasti turvautuu likaiseen pommiin, mutta sitähän eivät Suomen korkeakoulutetut siistijät huoli mihinkään julkiseen tilaan. Näin ollen kamppailun täytyy sittenkin tapahtua jollakin kaatopaikalla taikka Päijänne-tunnelissa taikka öljyjen huuhtoman Ruissalon ihanilla rantamilla.                  

   Merkityksiä

   Afganistanin sodan alkupäivinä Venäjän presidentti Vladimir Putin lausui kantanaan, että varsinaisen taistelun USA saattaa voittaa, mutta informaatiosodan se häviää. Sitten kävi kuitenkin ilmi, että median valvonta pääsi jo hyvissä ajoin käyntiin. Ei tehty enää sitä samaa erehdystä kuin Vietnamin sodan aikana, jolloin järkyttävä kuva palavasta pikkutytöstä pääsi livahtamaan lehtien sivuille ja levisi kautta koko maailman, jopa Yhdysvaltoihin asti.

   Jostakin syystä tuo valokuva oli omiaan vähentämään kansalaisten taisteluhalukkuutta, vaikka nähtävästi silloinkin oli kysymyksessä pyhä puolustussota kaukana isänmaan rajojen ulkopuolella.

   Mitä kuvia ja uutisia USA:n media-välineissä nykyään näytetään, on tavallisilta suomalaisilta salassa. Luulisi, ettei kovin paljon kärsivistä siviiliuhreista eikä itkevistä omaisista. Saattaa sitä siitä huolimatta jotakin tietoa vuotaa niinkin omiin ympyröihinsä sulkeutuneen kansan luettavaksi.

   Historia täytyisi varmaankin kirjoittaa uusiksi, vaikka eipä silti etteikö sitä olisi tähänkin asti vääristelty ja korjailtu kulloisenkin vallassaolijan mielen ja tarpeitten mukaan. Jos ryhdytään tosissaan pohtimaan, kuka on terroristi, menneisyys näyttää meille uudet kasvonsa. Ketkä miehet ja mitkä ryhmittymät olivatkaan terroristeja?                        

   Eikö vain siihen ryhmään tulisi kuulua suurten uskontojen perustajat? Samoin kuin monen monituisten herätysliikkeitten, lahkojen ja salaseurojen alkuunpanijat. He kaikki toivat jonkin uuden, ehkä vaarallisenkin, näkemyksen entiseen elämäntapaan ja tottumuksiin.

   Joku voisi väittää vastaan, sillä eiväthän yllämainitut liikkeet ole väkivaltaisia ja tuhoavia. Eivät ehkä alunperin, mutta kyllä jokaisesta suunnasta, jossa ihmisparka on osallisena, löytyy jossakin vaiheessa suhteetonta ja muita runnovaa vallankäyttöä. Jo pelkkä uhka ja uhkaukset tulevista kärsimyksistä ja helvetistä muodostavat esteen vapaudelle ja yhdenvertaisuudelle.

   Suunnaton joukko poliittisia ja hengellisiä johtajia ja heidän kannattajiaan joutunevat kantamaan terroristin titteliä. Heillä on ollut arvostelevaa huomautettavaa silloisesta hallinnosta. Eikä vain sanallista kiistaa, vaan useissa tapauksissa erimielisyydet ovat puhjenneet verisiksi kahakoiksi. Hävinnyt on tietysti ollut se väärän asian puolesta taistellut osapuoli, jota on rikkomustensa vuoksi ankarasti rangaistu.

   Lukuisat orjakapinat ja vähäosaisten aloittamat vallankumoukset kaikkialla maailmassa pitäisi kaikesta päättäen luokitella terrorismiksi. Kuka vetää enää minkäänlaista rajaa terroristien ja niin sanottujen vapaustaistelijoitten välille? Mieleen tulee Yhdysvaltain kansalaissota, samoin meidän. Valkoiset ja punaiset. Terroristeja molemmat, jos näkökulmaa vaihdetaan.  

   Nimettömät ja kasvottomat joukot ovat joka puolella yrittäneet nousta sortajiaan vastaan. Keinot ovat olleet toinen toistaan rajumpia ja julmempia. Tuhoavia ja tappavia. Kauheata, että vapaus ja ihmisenarvoinen elämä pitäisi lunastaa kädet veressä.  

   Monesta varmaan tuntuisi varsin ikävältä, jos Ranskan, Alankomaitten ja Norjan maanalaisen vastarintaliikkeen miehiä ja naisia täytyisi tästä lähtien nimittää terroristeiksi. Entä Jugoslaviassa Titon aikaiset partisaanit? Taikka Natsi-Saksan hirmuvaltaa vastaan kapinoivat salaliittolaiset?

   Mitä sanottaisiin eri sodissa monilla mitaleilla palkituista sisseistä ja tarkka-ampujista? Jos joku ampuu kymmenen ihmistä kadulla, hänelle ehdotetaan kuolemantuomiota. Jos joku ampuu 500 ihmissotilasta sodassa tai mellakoissa, hänen osakseen koituu eläke ja kuntoutusta. Niin mutta tarkka-ampujathan taistelevatkin jonkin armeijan sotilaita vastaan, voisi joku väittää. Ehkä ihan kahakoitten alussa, mutta armeijoittenkin välisillä yhteenotoilla on ollut taipumusta muuntua siviileitten teurastamiseksi.

   Näin on koko ajan tapahtunut Lähi-idässä. Israel väittää säästävänsä siviilejä, mutta koska vastassa ei ole varsinaista univormuihin pukeutunutta sotajoukkoa, rintama kulkeekin keskellä siviiliasutusta, ja seuraukset ovat kaikkien nähtävissä. Varsinkin kun poliisiratsiaa suorittavalla naapurilla on ehdoton aseellinen ylivalta. Myös palestiinalaisten häikäilemättömät itsemurhaiskut surmaavat etupäässä juuri sivullisia.

   Afganistanin sota herättää niin ikään kysymyksen: Ovatko siviilejä ja heidän kotejaan pommittavat amerikkalaiset myös terroristeja? Sitä kysymystähän ei saa tuoda julki, joten se siitä.

   Listaan voidaan liittää vielä kaikenkarvaiset mielenosoittajat. Toiset puolustavat kettuja ja toiset köyhiä, mutta yhdessä silmänräpäyksessä homma karkaa käsistä ja järkevästä hallinnasta muuttuen murhaavaksi myllerrykseksi.

   Kauna, katkeruus, viha ja kosto. Liian monimutkaista pienelle ihmiselle, josta sanotaan, ettei hän vielä edes kykene valitsemaan hyvän ja pahan väliltä, vaan ainoastaan noukkimaan itselleen kahdesta pahasta sen pienemmän. Vaikeata, mutta silti veriteko on veriteko suorittaa sen kuka hyvänsä.  

   Jos terroristi-titteli liimaantuu nykyisin mihin tahansa vastaan panevaan ryhmittymään, myös toisinajattelija on saanut uusia ulottuvuuksia. Eräässä arabimaassa on valittu vuoden mies ja persoonallisuus. Hän on ”toisinajattelija” Osama bin Laden. Jos missä ihminen on hyvä ja taitava, niin sanojen keksimisessä, käyttämisessä ja selittämisessä.

   Mistä sen tietää, vaikka joskus satojen vuosien päästä joku historiankirjoittaja käyttää nykyisistä terroristitaistelijoista nimitystä sissit tai vapaustaistelijat?        

   Näppärillä sanoilla pommittamisella ja propagandalla ihminen saadaan kannattamaan vaikka tiikerinpuraisua. Sanotaankin, että jos suoritetaan gallup mistä tahansa asiasta, yksimielisyyttä ei synny koskaan. Aina ilmaantuu joitakin kiusallisia toisinajattelijoita, jotka ovat sen tiikerinpureman kannalla. Henkeen ja vereen asti.

   Niin tietysti, onhan sitä yksimielisyyteen pakottamista, jopa huijaustakin. Esimerkkinä mainittakoon sopuisa yhteispäätös Afganistanin pommitusten aloittamisesta. Tosin mediassa vilahti ohimennen sellainenkin suomalaisen poliitikon lausuma, että heidät ”painostettiin” antamaan suostumuksensa.

   Emme me maallikot sitä varmuudella tiedä, mutta epäilyksiä sellainen sopuisuus herättää. Mikä on  ollut porkkanana YK:lle, EU:lle ja monille rauhaa kannattaville valtioille? Torniin osuneitten pommi-iskujen aiheuttama hämmennys ja kauhu on ollut eräänä selityksenä sille, miksi ei ryhdytty harkitsemaan muita vaihtoehtoja.

   Tunnekuohussa ja syvässä myötätunnossa Amerikan kansaa kohtaan luvattiin mitä vain. Se tuli niin äkkiä kuin entiselle tytölle kosinta. Miten vaarallista, jos pelkät tunteet saavat raivata tietä kolmanteen maailmansotaan ja koko kulttuurimme tuhoon. Kuka valvoo, ettei ydinaseita laukaisevien nappien painaja satu hänkin olemaan suuren tunnekuohun vallassa?

   Ihmiset olivat todella järkyttyneitä seuratessaan TV:stä New Yorkin tornien murtumista ja urheita pelastusoperaatioita. Moni poliisi, palokuntalainen kuten myös vapaaehtoinen auttaja menetti henkensä toisia pelastaessaan. Ei toki tappaessaan. Todellista sankaruutta. Myös kaukana Suomessa pienen kaupunkimme pienellä työpaikalla hiljennyttiin kunnioittamaan terroristi-iskun uhreja. Veisattiinpa vielä virsikin päätteeksi.

   Tuo kaikki tuntuu olevan tavattoman kaukana menneisyydessä. On kuin se tuho olisi tapahtunut aivan eri kansalle kuin amerikkalaisille. Tähän väliin on tullut uutisia ja kuvia raivokkaista pommituksista, harhalaakeista, Afganistanin kärsivistä äideistä ja heidän pienokaisistaan. Raivoisa, suorastaan mielipuolinen kostonkierre Lähi-idässä tuntuu meistä tavallisista kansalaisista yhä vain lisääntyneen, kun supervaltion isoveli näyttää hyvää esimerkkiä ongelmien ratkaisumalleista.

   Hyvän, lähes pyhän sodan mainetta ovat myös tahranneet muitten valtioitten arvostelevat lausunnot Kuuban vankien kohtelusta ja yrityksistä laajentaa sotaa yhä uusiin maihin. Kostoa ja ihmisoikeuksien ylenkatsomista, vaikka sen kuinka kauniisti selittäisi.  

   Mitä muita USA:lle epäedullisia seikkoja saattaa vielä tulla julkisuuteen? Suurvallan suosio alkaa mahdollisesti horjua jopa omankin kansan keskuudessa. Onko sensuurin esirippu sittenkään tarpeeksi tiivis?

   Muutamassa kuukaudessa maailman väestön valtava myötätunto Amerikkaa kohtaan on hiipumassa ja muuntumassa. Siinäkin tarvitaan melkoista taitoa, että joku valtio osaa niin lyhyessä ajassa kääntää voiton tappioksi.    

   Lakien yläpuolella  

   Lait eivät ole samat kaikille, eivät myöskään yhteiset kansainväliset sopimukset. Totta kai ne sitovat vähäosaisia ja heikkoja, joita tunnontarkasti estetään liukumasta rikoksen teille. Suurilla ja mahtavilla on omat Lapuan ja Texasin lakinsa.

   Torni-iskujen syksynä Irak oli vähällä joutua pommitusten kohteeksi, koska se ei päästänyt YK:n tarkkailijoita tutkimaan mahdollisia joukkotuhoaseitaan. USA sen sijaan jyrkästi kielsi pääsyn kemiallisten aseittensa laboratorioihin. Tosin se olisi ollutkin sotkuista ja vaarallista puuhaa, koska pernaruton levittämisoperaatio oli vasta alullaan. Omat miehet asialla.

   Miksi YK ja muut eivät uhkailleet Yhdysvaltoja pommi-iskuilla tai ainakin taloudellisilla pakotteilla? Sovittaisiin vain, että enää ei ostettaisi hampurilaisia, ei mäiskyteltäisi Jenkki-purkkaa eikä mentäisi katsomaan amerikkalaisia elokuvia. Lännestä päin tuleva uhka ei ehkä ole niinkään vähäinen, koska USA on ainoa suurvalta, joka on käyttänyt ydinaseita siviilejä vastaan. Niinhän Hiroshimassa tapahtui.

   Taleban- ja al-Qaida-vankeja ei haluta kohdella sotavankeina eikä siis noudattaa Geneven sopimusta. USA väittää, että kyseiset pidätetyt ovat laittomia ja oikeudettomia taistelijoita.

   Kas vain, eivät siis ole sotimisessaan ja tappamisessaan noudattaneet kansainvälisiä sopimuksia ja lakeja. He ovat siis asettautuneet lain ulkopuolelle ja yläpuolelle. Entä USA kiertäessään sopimuksia? Esimerkiksi ilmastoa, sotatuomioistuimia, kidutusta ja ydinaseitten purkamista koskevia. Ovatko he laittomia poliiseja ja oikeudettomia tuomareita? Eivät tietenkään, koska he ovat vahvempia ja omasta mielestään puhtaita kuin pulmuset.

   Mikä muu valtakunta, varsinkaan YK:hon kuuluva, uskaltaisi enää suhtautua noin yliolkaisesti kansainvälisiin julkilausumiin, sopimuksiin ja sitoumuksiin? Poikkeuksen muodostaa tietenkin Israel, joka jatkaa palestiinalaisalueitten miehitystä ja verenvuodatusta piittaamatta rahtuakaan muitten mielipiteistä ja kielloista.

   Tottelemattomuudesta on yleensä seurauksena melkoista motkotusta ja paheksuntaa. Mutta Amerikkapa on myös kaiken arvostelun yläpuolella. Kuten Zimbabwe, jonka pitkäaikaista presidenttiä ei saanut arvostella, etteivät uudelleen valitsemisen mahdollisuudet pienenisi.

   Ulkopuolisia vaalitarkkailijoita ei suvaita edellä mainitussa Afrikan valtiossa. Olisivatko sellaiset tarpeellisia tulevissa Yhdysvaltain presidentin vaaleissakin? Vertaa Floridan mahdollinen vaalivilppi.              

   Entä USA:n presidentti George W. Bush? Kannatus toki kasvaa, kun tiedonvälitystä kavennetaan, kritiikki ja keskustelu tukahdutetaan ja sotilaitten palkkoja nostetaan. Tapahtumia tulkitaan sopivasti ja suurten firmojen konkurssit, ja amerikkalaisten superjohtajien halpamaiset varojen ryöväämisetkin selitetään nekin varmaan terrorismista johtuviksi. Veistäkö on pidetty energiajätti Enronin johtajien kurkulla, kun he suostuivat kahmimaan omiin taskuihinsa miljoonia eläkeläisten rahastoista?    

   Että Taleban-hallinto oli hirveää, siitä kai useimmat ovat samaa mieltä, mutta länsimaisen oikeuslaitoksen toimintaperiaatteisiin kuuluu pidätettyjen, jopa syyllisiksi todettujen, inhimillinen ja ihmisarvon mukainen kohtelu.

   Ihmisarvo, kumma kyllä, saattaa kärsiä ristikon molemmilla puolilla, sekä vangeilla että vangitsijoilla. Sekä teloitettavilla että pyöveleillä. Ehkä rikollisuus ja väkivalta ovatkin virustauteja? Ne tarttuvat puomin molemmilta puolilta. Seura tekee kaltaisekseen.

   On karmeata todeta, miten sama tunnelma on siirtynyt rikkumattomana sukupolvien yli. Aikoinaan natsit ahdistelivat ja tuhosivat Varsovan getossa juutalaisia, jotka puolestaan tällä hetkellä piinaavat palestiinalaisia uusissa getoissa.

   Millaista esimerkkiä valtakunnat, yhteisöt ja vallassaolijat näyttävät lapsillemme ja nuorisollemme? Miksi näiden odotettaisiin käyttäytyvän myötätuntoisesti, rehdisti ja lainkuuliaisesti, jos kaikkialla aikuisten maailmassa vallitsee julmuus ja vääryys? Liian raskas urakka nuorille ja kokemattomille.

   Meitä ihmetyttää vielä sekin, että miksi se raaka taleban-järjestelmä ei aikaisemmin ollenkaan häirinnyt amerikkalaisia sen paremmin kuin muitakaan, vaikka sitä oli jo kestänyt kuutisen vuotta. Tiedotusvälineet tuntuvat olevan peräti hitaita ja heikosti uutisoivia joissakin tapauksissa. Vai onko se kaikkien sotien takana kummitteleva öljyinen raha päässyt jälleen motivoimaan ja voitelemaan tätä pyhää ristiretkeä?  

   Mistä terroristivankeja sitten syytettäisiin? Luultavasti tullaan käyttämään samaa lausetta kuin aikanaan Nuernbergin sotatuomioistuimessa toisen maailmansodan jälkeen: ”Syytetään rikoksesta ihmisyyttä vastaan.” Rehellisyyden nimissä sitä pitäisi hieman laajentaa: ”Syytetään rikoksesta ihmisyyttä, amerikkalaisten itsetuntoa ja rahan valtaa vastaan.”

   Torniin kohdistuneissa iskuissa oli tietysti erittäin murheellista, että siinä sai surmansa niin monta viatonta siviiliä. Ei kai kuitenkaan paljon lapsia, mutta lapsiuhrien kiintiö maailmassa onkin jo mukavasti saatu täyteen USA:n toimeenpanemilla pommituksilla Afganistanissa. Röykytyksen jälkiseuraukset mahdollisen nälänhädän ja tautien muodossa pitänevät huolen siitä, ettei lapsivainajien vajetta pääse syntymään.

   ”Ja minä näin oikeuspaikan, ja siellä vallitsi vääryys.”    

   Uhreja

   Minne sotalesket kadonneet? Sotiin yleensä kuuluvat sankarivainajat ja surevat sotalesket sekä turvattomat sotaorvot. Tällä tietämällä USA:n osaksi on Afganistanin sodassa langennut vasta toistakymmentä kaatunutta sotilasta, ja heistäkin on osa saanut surmansa onnettomuudessa, kuten esimerkiksi helikopterin alas syöksymisessä Pakistanin alueella, ennen kuin he olivat edes ehtineet vihollismaan rajojen sisäpuolelle.

   Kun tuo helikopteri tuhoutui aivan sodan alkuvaiheessa, USA:n presidentti ilmaisi omaisille syvän surunsa ja osanottonsa tapahtuneesta. Hän kertoi, ettei hän löydä sanoja murheensa esille tuomisessa.

   Luulisi, että sodan tämänhetkisissä tunnelmissa presidentistä olisi jo tullut varsin harvasanainen ellei suorastaan mykkä, kun loukkaantuneita ja vainajia kertyy sotanäyttämölle satamäärin, mutta hehän ovatkin etupäässä vihollismaan siviilejä, äitejä ja lapsia sekä YK:n työntekijöitä. Harhalaukauksia on kohdistunut myös Yhdysvaltain aseveljiin. Jopa useaan otteeseen.

   Nykyiset liittolaiset eli Pohjoinen liitto lienevät vain tilapäistä työvoimaa, joten heidän kuolemansa ei ole minkään pohjattoman murehtimisen aihe sen paremmin kuin talebanien menehtyminen, vaikka hekin olivat vain jokunen vuosi sitten suurvallan aseveljiä ja ystäviä. Niin pian lojaalisuus, sitoutuminen ja lupauksetkin unohdetaan. Elämä jatkuu, jos jatkuu.                    

   Amerikassa järjestetään totta kai näyttävät ja tunnelmalliset hautajaisjuhlallisuudet aina kun sankarivainaja sattuu kohdalle osumaan. Tunnemme syvää myötätuntoa surevia leskiä ja orpolapsia kohtaan, kuuluvat he sitten voittajien tai hävinneitten leiriin. Suru on surua kaikkialla.

   Ilkeältä tuntuu kuitenkin katsella, miten eri tavalla vainajia kohdellaan kansan valta-asemasta johtuen. USA:ssa arkku on peitetty tähtilipulla, seppelemäärä on valtaisa ja kunnialaukauksia ampuvat uljaat sotilaat, joilla on vitivalkoiset hansikkaat käsissä. Symbolisoivat nähtävästi puhtautta, joten heidän ei tarvitse Pilatuksen tavoin ruveta pesemään käsiään kesken kaiken.

   Afganistanissa sen sijaan tutkitaan raunioihin ja kentille jääneitä ruumiskasoja. Joukossa on tietysti vihollissotilaitakin, mutta varmasti myös muita. Kuka sitä jaksaa jokaisen kohdalla kumartua ja kunnioittavasti ottaa selville, onko vainaja mahdollisesti tuttu. Jalalla käännellään ellei suorastaan potkita ruumiita toisin päin, jotta tunnistaminen sujuisi.

   Eivät ne kaikki ruumiit voi olla pelkkiä rikollisia ja terroristeja, koska yhden ainoan tuhoisan hyökkäyksen jälkeen saattaa tuloksena olla satoja vainajia.  

   Emme ihannoi perinteellistäkään sodankäyntitapaa, emme minkäänlaista toisten ihmisolentojen teurastamista, mutta jos luonnoton voi olla vieläkin luonnottomampaa, niin tätä se on.

   Ainahan siviilit ovat joutuneet kärsimään myös tärkeille ja pyhille asioille omistetuissa sodissa. Yleensä taisteleminen suoritettiin kuitenkin sillä tavalla, että miehet kamppailivat keskenään kaukana asutusalueilta.

   Olivatko naiset ja lapset silloinkaan turvassa? Saattoivat olla siinä tapauksessa, että he pääsivät kätkeytymään metsän pimentoihin. Usein kävi valitettavasti niin, että sotilaat voitonhuumassaan ryöstivät ja polttivat kylät ja omaisuuden, hakivat sitten pakolaiset piiloistaan, raiskasivat naiset ja surmasivat, kenet kynsiinsä saivat.      

   Ehkä silloin oli nopsajalkaisella edes jonkinlainen mahdollisuus paeta ja selviytyä hengissä, mutta miten käy nyt, kun siviilien ja taistelijoitten kimppuun hyökätään useitten kilometrien korkeudelta? Siinä on jotakin niin pelkurimaista ja mätää, että ellottaa ajatellakin. Nurkan takaa ja selkään ampumista on yleensä pidetty raukkamaisena käyttäytymisenä, jopa Villissä Lännessäkin.                  

   Ensimmäistä maailmansotaa käytiin siinä hurskaassa toivossa, että sodat saataisiin loppumaan. Sitä päämäärää on samoilla rauhattomilla ja verisillä keinoilla sisukkaasti tavoiteltu useaan otteeseen. Ehkä niistä on joillekuille hyötyä syntynyt. Yleensä rikolliset on pyritty saamaan oikeuden eteen kohtalaisen oikeudenmukaisesti tuomittaviksi. Edesmenneitä ja nykyisiä diktaattoreita ja ihmisoikeuksien polkijoita riittää. Luettelossa vilahtelevat Iivana Julma, Idi Amin, Stalin, Hitler, Pinochet, Osama bin Laden, Saddam Hussein jne. Ei sovi unohtaa myöskään Peräkorpelan omaisiaan pahoinpitelevää perheenpäätä sekä nykyajan valtioterrorismia harjoittavien valtioitten pomoja.

   Yksityisten ihmisten on yleensä tehtävä loputonta valintaa ja arviointeja. Tietysti jos kansan johtaja tietää varmasti olevansa oikeassa, ristiriidat ovat mitättömiä. Pelko valtakauden loppumisesta kai eniten stressaa öisin. Aamulla luetaan taas hartauskirjaa ja uskotaan tehtävään Jumalan oikeana kätenä. Sitten onkin jo aika lähettää tappajat liikkeelle. Tämä käsky ei koske vain armeijaa, vaan jotkut katsovat omaavansa oikeuden murhauttaa toisen valtion päämiehiäkin. Karmea esikuva myös Peräkorpelan asukkaille. Koko tienoon talot murskataan, sivulliset tapetaan ja ilkeän perheenisän tai epämiellyttävän kunnanjohtajan lynkkaus pannaan toimeen, jos häntä enää tavoitetaan.

   Sodilla on historiassa erilaisia nimiä, kuten ”Ruusujen sota”, ”Isoviha”, ”Kolmikymmenvuotinen sota”, ”Vapaussota”, ”Talvisota” ja niin edelleen. Miten nykyistä Afganistanin tiimellystä tullaan nimittämään? Miten olisi vaikkapa ”Pelkurien sota”? Syyskuun 11. päivän torni-iskuissa palomiehet, poliisit ja sivulliset osoittivat todellista rohkeutta. He uhrasivat henkensä pelastaessaan toisia eikä toki tappaessaan heitä.

   Irakin sodasta kai kehittyy ”Pelkurien sota 2”, ja sitten tulee kolmonen, jossa määränpääkin taitaa olla tiedossa. Onhan naapurimaata kutiteltu rajaloukkauksilla. Yhdysvaltain kalustokin on jo sopivasti valmiina paikalla. Mitä sitä sotaletkakiertuetta kannattaa välillä edes kotimaassa käyttää. Emme rupea ennustamaan, missä järjestyksessä Pahan akseli valtioita tuhotaan. Kanadalainen ministeri kyllä pyysikin nähtäväksi tuollaista luetteloa. Kai siellä on pieni Monacokin häntäpäässä, kunhan uuslukutaidottomat siilitukkapojat ovat sen ensin kartalta löytäneet eivätkä ole huomanneet, että se on eri maa kuin Marokko.  

   Kenties piankin sodan nimityksenä saattaisi olla maailmanlaajuinen ”Tietokonepelisota.” Yhdysvaltain uljaat nuoret sotilaat istahtavat mukavasti pehmeälle sohvalle kotimaassaan, ottavat maissihiutalepakkaukset ja cokispullot pöydälle ja aloittavat purkkaa mäyssyttäen tuhoisat ilmaiskut vain nappeja painelemalla.

 - Jännää! Ydinohjus tuonne ja myrkkykaasupilvi sinne.

 - Ohoh, mikä maa se oli?

 - Taisi olla Chile tai Kiina. Tuo oli ainakin Hampuri tai Hammerfest.

 - Hei kaveri, ehditkö lukea nimen? Oliko se Mosambik vai Montenegro? Entä Pariisi vai Pietari?

 - Sorry, jokin se oli.

   Sodan alkaessa voi vakaana tarkoituksena olla, ettei siviilejä vahingoiteta tai vain vähän tai vain kohtuullisessa määrin ja vahingossa. Mikä on kohtuullinen määrä siviiliuhreja, joita jonkin pyhän ja moraalisen päämäärän vuoksi on luvallista tuottaa? Päämäärä, joka ehkä jää toteutumatta kaikessa kauneudessaan ja karmeudessaan. Kuinka paljon puolestaan saa ihmisiä tappaa, jotta lukumäärää ei alettaisiin nimittää kansanmurhaksi?              

   Sankaritarinaa

   Sankareita on ihailtu kautta aikojen, ja heitä onkin riittänyt joka lähtöön. Lukematon liuta sotapäälliköitä, hengellisiä ja poliittisia johtajia. Palvonnan kohteina ovat myös olleet urheilijat, näyttelijät ja muusikot sekä tieteitten, kuvaamataiteitten ja kirjallisuuden edustajat.  

   Jokaiselle maku- ja mielipidesuunnalle on tarjolla idolinsa ja ikoninsa. Valinnanvara on suuri, samoin kuin kilpailu paikasta auringossa. Useita kansalaisia huolestuttaa, mihin kuppikuntaan tai jengiin rakas nuorisomme milloinkin on ajautumassa. Johtajien loistokkaan hahmon alta on vaikeata arvioida todellisia motiiveja ja tarkoitusperiä.  Niin perin usein on riemuitseva fanilauma johdettu harhaan, jopa tuhoon.

   Robin Hood on monelle nuorelle ollut rohkeuden, reiluuden ja köyhien ystävän vertauskuva. Hän taisteli vallankäyttäjien edustamaa sortoa ja vääryyttä vastaan. Oikea rehdin maailmankansalaisen perikuva.

   Ei Robin Hoodkaan mikään pulmunen ollut. Runsaasti oli kahakointia ja verisiä otteluita, mutta tarkoitushan oli varsin hyvä. Lisäksi aikakausi oli toinen eikä heidän puuhiaan voi verrata avaruusajan korkeakoulutettujen ja sivistyneitten kansalaisten käyttäytymiseen ja asenteisiin. Vai voiko?

   Kun nykyajan sankarit lähtevät sotaretkelleen, heiltä jossakin vaiheessa lipsahtaa sana ”kosto”, mutta se lieventyy ja ehostaa itsensä esittelykelpoisempaan muotoon, kuten esimerkiksi: ”Vapaus”, ”Vääryys on korjattava” ja ”Äärimmäinen oikeus”.    

   Jalona ideana vääryyksien korjaamisessa lienee rohkea tarttuminen yleismaailmallisiin ongelmiin, kuten nälkä, köyhyys, epätasa-arvoisuus ja heikomman sortaminen. Maailmanlaajuisiin sotatoimiin ainakin pyritään, joten sittenhän samalla iskulla tavoitetaan kaikki hätää kärsivät lähimmäisemme. Jopa lisätään näiden määrää, jotta avustusjärjestöillä riittää työtä ja motivaatiota. Upeaa.

   ”Vääryys on korjattu.” Tämän ilosanoman suurvallan johtaja, George W. Bush, meille tavallisille maapallon asukkaille ilmoittikin, kun oli saatu kiinni joitakin terroristeja ja otettu haltuun perin raskauttavia papereita ja muita todistuskappaleita.

    Tosin oli saman tien ehditty surmata jo melkoinen joukko siviilejä ja niitä vääryyttä kärsineitä äitejä ja lapsia. Sanotaan, että rapatessa roiskuu, mutta tuskin sillä toteamuksella tällaista pian koko maapalloamme käsittävää veren roiskumista tarkoitettiin.

   Yhteenvedoksi tulee ikävä kyllä oivallus, että kun Robin Hood aikoinaan taisteli köyhien puolesta, ryösti rikkailta ja jakoi omaisuutta vähäosaisille, nykyajan Robin Hoodit kaikesta päättäen taistelevat vaurastuvien ja epäoikeudenmukaisten talousjärjestelmien puolesta, riistävät ja ryöstävät köyhiltä ja jakavat saaliinsa miljonääreille ja yhä paisuville suurkonserneille.      

   Ehkä olemme tulkinneet tätä uljasta ja liikuttavaa Robin Hood-tarinaa väärin, mutta emmehän me olekaan mitään taloustieteen professoreita emmekä huippupoliitikkoja. Olemme tavallisia ruohonjuurikansalaisia, mutta juuri meidän on ihmeteltävä, esitettävä tyhmiäkin kysymyksiä sekä kyseenalaistettava itsestäänselvyyksiä. Vastatkoot ne, jotka asioista enemmän tietävät ja joilla on vaikutusvaltaa.                

   Pyhät tarkoitukset

   Jesuiittojen vanha sanonta, että tarkoitus pyhittää keinot on todettu käyttökelpoiseksi tilanteessa kuin tilanteessa, etenkin silloin kun moraalisista tai eettisistä normeista on jouduttu tinkimään. Tällä hetkelläkin se on kukoistuksessaan.

   Kunhan vain pyhä ja oikeutettu tarkoitus eli terrorismin lopullinen kitkeminen rakkaalta maapalloltamme tullaan saavuttamaan, ei kannata ruveta kurnimaan hyttysiä eli äitien, lasten ja muitten siviilien kärsimyksiä ja ruumiita. Kunhan vain omia sankarivainajia ei pääse syntymään, toisten uhreista viis. Itse asiassa ei piitata siitäkään, että harkitsemattomat toimenpiteet saattavat altistaa omankin kansan siviilit terrori-iskuille kautta koko maailman.

   Hyvinvointivaltion puolesta kamppailtaessa maa johdetaan yhä suurempaan paniikkiin ja pahoinvointiin. Mikä se sellainen maanisä on, joka ei tasapuolisesti pidä lapsiensa puolta? Kansalle luvattiin juhlallisesti syyskuun torni-iskujen jälkeen, että syyllisiä rangaistaan. Miten niitä itsemurhalentäjiä enää edesvastuuseen saadaan, jollei ole yhteyksiä tuonpuoleiseen maailmaan? Sitäkään ei tässä enää ihmettelisi, koska mahtipontisuus ja uhoaminen tuntuvat olevan kuin toisesta todellisuudesta.

   Joitakin terroristeja toki pystytään pidättämään, mutta entä jos valmiiksi koulutettuja on jo kymmeniä tuhansia? Jatkuvasti sikiää varmasti lisää, koska maltillisetkin suivaantuvat kovista otteista ja monilukuisista harhalaakeista. Kaiken kukkuraksi kansat alkavat pikku hiljaa aavistella, keiden edut todellisuudessa ovat tämän hillittömän ajojahdin takana.

   Amerikan kansaa on pyritty suojelemaan parhain mahdollisin keinoin. Heille luvataan oikein ohjuskilpiä torjumaan iskuja. Kilpiä tai ei, tuskin WTC:n tornit olisivat säästyneet, jollei niitä kilpiä olisi ripustettu kaikkien pilvenpiirtäjien ja tärkeitten rakennusten ympärille.  

   Eiköhän vain katse ole taas suunnattu Yhdysvaltojen ulkopuolelta tulevia ohjuksia torjumaan? Vaarallista, jos jälleen ryhdytään lietsomaan sotahysteriaa ja manaamaan esille uusia ja entisiäkin vihollisia.

   Miten ohjuskilvillä varjeltaisiin kansaa sisältäpäin versovalle terrorille? Pernarutto- tai vieläkin vaarallisimmilta kirjeiltä ja koko omalta väkivaltaiselta systeemiltä?

   Amerikkalaiset olivat toki toivorikkaita. Nuoret naisetkin ostivat itselleen käsiaseita torni-iskujen jälkeen. Uskovatko he revolveria heiluttelemalla suojautuvansa biologisilta aseilta? Bakteereita ja viruksiako he aikovat tähtäillä?  

   Siispä nuo nuoret kouluttamattomat tarkka-ampujat osoittautuvat tarkemmiksi ja taitavammiksi kuin USA:n armeija konsanaan. Molemmille on vihollinen lähes näkymätön. Kotirintamalle bakteerit, ja ammattisotilaille pienokaiset kilometrien korkeudelta katsottuina.

   Täytyykö Amerikka kietoa sellofaniin kuten astmapotilas kalvonsa alle, jotta heitä pystyttäisiin varjelemaan? Liian sisäänlämpiävää, mutta sekin piirre on tuon suurvallan asukkaille jo tuttua. ”En ole kiinnostunut muista kulttuureista”, lausui eräs nuorimies rehellisesti kantansa amerikkalaisessa TV-ohjelmassa.            

   Mistä sitä rahaa riittää?

   Mistä sitä rahaa riittää? Nimittäin pommeihin ja ohjuksiin? USA toimittaa Israelille aseita kahden miljardin dollarin edestä vuosittain. Mahtavatko veriveljet toimia rahoittajina? Tämä on vain pisara meressä. Afganistanin sotaa oli käyty vasta pari kuukautta, ja siihen mennessä siihen oli hassattu pommeja jo 12 000 kappaletta. Entä nyt, kun mylläkkää on jatkunut yhä vain?

   Hävitetyn maan jälleenrakennukseenkin on luvattu valtavia summia. Sotaa on vielä tarkoitus laajentaa muihinkin maihin päin, tosin sotaharjoitusten nimellä, mutta eivät nekään ilmaisia ole. Yhdysvalloilla on suunnattomia rahareikiä myös omassa maassaan. Suuryhtiöitä avustetaan ja sotilaitten palkkoja nostetaan. Valtion kassaan karttuu sentään jotakin, kun rahoja lohkaistaan teitten parantamisesta ja oppisopimuskoulutuksesta. Myös sosiaaliturvan määrärahoja supistetaan.

   Amerikka on vauras maa, mutta siltikin ihmetyttää. Valoisalta näyttää toki asekaupan kohdalla. Ennen terroristi-iskuja aseitten myynti oli aivan nollalukemissa, mutta heti sen jälkeen kauppa kävi kuin siimaa. Viranomaisia tosin hieman huolestutti, että taitamattomien aseenkantajien määrä yhä vain nousisi.

   Markkinoitavat tuotteet täytyy yleensä huolellisesti testata, etenkin lääkkeet. Kokeisiin käytetään kaniineja, apinoita, sikoja ja lampaita. Aseita ei ole hoksattu kokeilla niihin, mitä nyt vahingossa jokin maalinsa mistaava täsmäase on osunut kameliin tai kulkukoiraan. Kun puolustusministeri Donald Rumsfeldilta kysyttiin, että mitä pommitettavaa Afganistanissa olisi, hän vinoili, että ainakin kamelin takapuoli.

   Joskus tuntuu siltä, että nykyajan sodissa on samalla kysymyksessä suuren luokan laboratoriokokeilu, sillä aina keksitään jotakin uutta ja tuhoisampaa. Sirpalepommeja ja sellaisia, jotka tuhoavat hapen laajalta alueelta, on kuulemma pudotettu tässä Afganistanin terroristijahdissakin.

   Persianlahden taisteluissa vuonna 1991 turvauduttiin kemiallisiinkin aseisiin, joiden vaikutuksista useat amerikkalaissotilaat saivat kärsiä vielä vuosia kotimaahan palattuaankin. Erään soturin isä oli käynyt silloiselta presidentiltä pyytämässä, että kyseisten materiaalien vuoksi sairastuneet ja sittemmin menehtyneet sankarivainajat saisivat edes nimensä suuriin muistopaaseihin. Se evättiin ystävällisesti, sillä olisihan voinut käydä niin, että asiaa olisi ruvettu tarkemmin tutkimaan.

   Vietnamin sodassa käytetyt tuhoamiskeinot saattoivat samoin kääntyä käyttäjiään vastaan. Omien vammautuminen vieraissa viidakoissa oli kuitenkin pientä verrattuna siihen, että aseita olisi testattu kotimaan tuntumassa. Senkin vuoksi oli edullista pitää eturintama niin kaukana Yhdysvalloista kuin mahdollista, vaikka oikeutettu ja välttämätön puolustussota olisikin käynnissä.

   Presidentti Nixon halusi kuulemma turvautua ydinaseisiin nujertaakseen vietnamilaisten sitkeän vastarinnan. Siihen ei sentään suostuttu. Olihan atomipommia muuten jo riittävästi testattu Hiroshimassa. Oliko pommin pudottaminen sielläkään ollut enää aivan välttämätöntä maailman rauhan, vapauden ja demokratian nimissä? Saksan ja akselivaltojen osalta sota oli jo loppuvaiheessaan.

   Silloin väitettiin, että niin mahtavalla pommilla vähennettäisiin uhrien määrää, koska rauha saataisiin nopeasti ja kerralla. Keiden uhrien? Jälleen liioiteltua hätävarjelua, mutta USA:n mielestä nähtävästi tarpeellista, koska pommin tuhot saatiin helposti testattua ja koekaniineina olisivat erirotuiset olennot.

   Uhrien määrä, yli 200 000 japanilaista, taisi vielä siihen aikaan jäädä liian vähäiseksi arvioksi, koska jälkipolvetkin kantavat yhä tuon raakalaismaisen teon seurauksia ruumiissaan. Siinäpä tiedemiehillä kokeilukenttää riittää.

   Mielessä herää epäluulo, että kysymyksessä olikin koston akseli suunnassa: Japanilaisten hyökkäys amerikkalaisten maaperälle Pearl Harboriin – Hiroshima. Entä nyt? Olisiko kovin harhaista päätellä, että kyseinen akseli on tällä hetkellä: New Yorkin pommi-iskut – Afganistan? Ja niin edelleen.

   Yhdysvalloissa siis valmistellaan hyökkäystä joitakin vaarallisiksi määriteltyjä valtioita vastaan. Niiden pelätään luovuttavan joukkotuhoaseita terroristeille ja ne on nimetty ”Pahan akseliksi” Venäjäkin saa samalla mukavasti taustatukea verisille sotatoimilleen Tshetsheniassa..

   Kaikkien sotien sanotaan johtuvan taloudellisista syistä, ja siksi yritämme katsella kulissien taakse nähdäksemme, missä se rikoksien ”kohtalokas nainen” oikein piileksii. Aseteollisuus on avainasemassa ja erittäin tuottavaa, jos hyvin pyyhkii. Toinen suuri rikastuttaja on tietenkin öljy. On heitetty sellainenkin ajatus, että tämän suurisuuntaisen rellestämisen takana ovatkin jättiläismäiset angloamerikkalaiset öljy-yhtiöt?          

   Jos tarkastellaan maapallon karttaa, huomiota kiinnittää, miten monessa pisteessä on jo havaittavissa USA:n ”läsnäolo”. Siinäkin uusi hieno propagoiva sana. Ennen sanottiin ”hyökkäys”, ”siirtomaan valtaus” tai ”miehitys”. Nykyään hieman miedommin ilmaistuna ”sotaharjoitus” tai ”sotilaallinen neuvonantaminen”, jos alistettavan valtion perustuslaki kieltää vieraitten sotilaitten maahan tunkeutumisen.

   Esimerkiksi Georgian läpi kulkevan öljyputken vahtiminen käy ihan täydestä, kun perusteluksi esitetään terrorismin vastustamiseen kouluttaminen. Eihän sellaisten ”valistusjoukkojen” maahan pääsyä kukaan tohtisi torjua. Öljyyn kastettu terroristi on muutenkin paljon halutumpi saalis kuin vaikka maissipellossa mönkivä.

   Suurvallan läsnäolo voi olla kipeä asia. Amerikkalainen sotilas raiskasi japanilaisen naisen. Jenkkejä on Japanissa läsnä noin 10 000, joten uskalsivat sentään käydä naisen kimppuun. Ehkä tämä oli aseeton. ”Läsnäolijat” siis vain harjoittelevat miehittäjän otteita.

   Raha ja valta. Vaurautta haalitaan jopa muiden maitten alueilta häikäilemättömällä riistopolitiikalla. Ympäristönsuojelusta ei piitata, koska asioitten tärkeysjärjestys on kilpailevan markkinatalouden ja kiihtyvän tuottavuuden sanelemaa.

   Joka puolella ilmenee voimattomia mielenosoituksia, jotka sitten kyllä voimakeinoin tukahdutetaan. Argentiinassa kansa lähti osoittamaan mieltään, kun tilit suljettiin ja kiukkua herätti politiikkojen harrastama petollisuus ja korruptio.

    Käsilaukkujaan heiluttelevat perheenäiditkin lasketaan kai jo terroristeihin kuuluviksi. Samoin lastenvaunuja lykkivät nuoret isät ja äidit. Harmaahapsiset isoisät rummuttavat peltitölkeillä kuin villi-ihmiset, vaikka ulkonäöstään päätellen he ovat kauppiaita tai virkamiehiä, ehkä koulujen rehtoreita. Eivät juuri vaikuttaneet mellakoivalta roskajoukolta. Rikollisilta terroristeilta.

   Maailmassa vallitsevan talousjärjestelmän täytyy olla perusteellisesti mätä ja vinoutunut, jos tavalliset, lainkuuliaiset, keskiluokkaan kuuluvat kansalaisetkin katsovat tarpeelliseksi metelöidä kaduilla ja perätä kovaäänisesti elantoaan ja oikeuksiaan. Vähävaraisista ja nimettömistä mielenosoittajista ei ole koskaan juuri välitetty.                  

   Korvauksia

   Ei enää senttiäkään avustusjärjestöille, päätimme me harmistuneet kansalaiset. Tähän jyrkkään päätökseen täytyy olla jokin syykin. Olemme kyllästyneet järjettömään tuhoamiseen. Sekä yksityiselämässä että kansojen kesken.

   Ihanteellisin käytäntö lienee se, että joka rikkoo tai turmelee toisen omaisuutta, suorittaa siitä kohtuullisen korvauksen joko rahallisena taikka vastaavanlaisen uuden esineen muodossa. Jos kolhit pihalla naapurisi autoa, pyritte keskenänne sopimaan korvaussummasta. Joskus tarvitaan avuksi viranomaisia ja tuomioistuinta, mutta silloinkin on pyrkimyksenä päästä suhtkoht oikeudenmukaiseen ratkaisuun.

   Tätä on sovellettu omassa maassammekin, kun esimerkiksi pojat ovat holtittomasti tärvelleet leikkipuiston keinuja ja muuta välineistöä. Isät ja pojat ovat yhdessä suorittaneet korjaustyön, ja silloin nuori on itse huomannut, kuinka vaivalloista ja kallista on hankkia sopivat materiaalit, kasata monimutkaisia härveleitä ja saada ne taas käyttökelpoiseen kuntoon. Yhdellä huitaisulla jokin on mäsänä, mutta ennalleen saattaminen vaatii aikaa, rahaa ja taitoa.

   Miten edellä mainittua sovelletaan suuren ja tuhoisan sodan jälkikuohuissa? Luvataan kyllä mahtipontisesti olla mukana jälleenrakennuksessa ja on jo taistelun eli yksipuolisen pommituksen kestäessäkin pudoteltu ruokapaketteja ja niihin kuuluvia serviettejä ja muovisia ruokailuvälineitä vaarallisille miinakentille sekä jopa hätää kärsivien niskaan.

   Se nyt vielä puuttuisi, ettei edes luvattaisi eikä annettaisi avustusta. ”Emme jätä teitä yksin, kuten tapahtui edellisen Afganistanin sodan jälkeen”, lohdutteli kansaa Britannian pääministeri Tony Blair.

   Taaskin kaivertelee epäilyksen kyy sydänalassamme. Amerikkalaisilla ovat jo silloin uudet taistelukentät, ei kun taistelupilvet, tiedossa. Tuskin he malttavat jäädä vanhoja tuhojaan paikkailemaan.  

   Rahaa tosin on, mutta eikö sille sittenkin löydy tärkeämpääkin käyttöä? Esimerkiksi aseissa ja ammuksissa? Sotilaitten palkkojakin on kuulemma taas korotettu huomattavasti. Sillä taholla ei siis ainakaan ole aihetta napista eikä lakkoilla.

   Pelkkä rahallinen antikaan ei tässä tilanteessa riitä, koska jonkun täytyy olla paikalla neuvomassa, rakentamassa ja valvomassa, etteivät ruokasäkit ja muut tarvikkeet joudu vääriin käsiin. Keitä nämä läsnäolijat ovat? Kaikesta päättäen tuo henkilökunta koostuu monikansallisista rauhanturvaajista sekä hyväntekeväisyysjärjestöjen ja uskontokuntien työntekijöistä.

   Hienoa. Missä sitten piilee ongelma ja asian traaginen puoli? No mutta Afganistanissa työskenteleminenhän ei ole mikään huviretki eurooppalaisen kaupungin vehreään puistoon. Se on vaarallinen monessakin suhteessa. Oikea kuolemanloukku.    

   Miinoja raivataan tietysti suurella asiantuntemuksella, mutta vahinkoja sattuu viisaillekin. Ihmisiä ja autoja saatetaan tulittaa ihan mistä suunnasta ja ihan minkä ryhmittymän taholta hyvänsä. Myös amerikkalaisten toimesta. Ei olisi ensimmäinen kerta.

   Meistä tuntuu kohtuuttomalta, jopa rikolliselta, että sellaiset ihmiset ja yhteisöt, jotka eivät alunperinkään ole sotaa ja väkivaltaa halunneet, pistetään raatamaan ja kärsimään niin riskialttiissa ympäristössä. Että heidät altistetaan uhreiksi vammautumiselle ja kuolemalle. Se on niin väärin, että luulisi kivienkin huutavan tuollaista terrorismia vastaan.

   Menkööt amerikkalaiset ja britit joukolla Afganistaniin ja raivatkoot, siivotkoot ja rakentakoot uusiksi koko sotkunsa. Muut voisivat tulla jatkamaan työtä, sitten kun se on edes jotenkuten turvallista.

   Olemme roposillamme uskollisesti avustaneet sekä Punaista Ristiä että erilaisia YK:n järjestöjä. Mitä se kannattaa, koska jo lähes ensimmäiset pommeista osuivat Punaisen Ristin ruokavarastoihin. Se ei ole mikään puolustus, että niissä oli saattanut olla piilossa terroristeja ja heidän aseitaan. Väärin on väärin, vaikka sen voissa paistaisi ja pähkinävoilla tai vaahterasiirapilla sivelisi.

   Älkäämme myöskään unohtako niitä neljää YK:n paikallista työntekijää, jotka sodan ensipäivinä antoivat henkensä ihmisyyden ja ihmisen arvoisen elämän puolesta. Siinä meillä on todelliset sankarivainajat. Ei toki USA:lla, jonka kai täytyy ruveta merkitsemään rekistereihinsä kuolleita sieluja vanhoilta hautausmailta, jotta jälkipolvet edes jollakin tavalla saisivat tietoonsa, että mitään Afganistanin sotaa on ollut olemassakaan.

   Jos yksikään suomalainen nuori menettää henkensä rauhanturvaajana tai muissa humanitäärisissä tehtävissä joutuessaan korjaamaan isojen poikien särkemää leikkikenttää, meidän pitäisi ehdottaa, että heidät juhlamenoin haudattaisiin Yhdysvaltojen sankarihautaan. Tilaahan siellä on.

   Siispä olemme päättäneet, että ei senttiäkään hyväntekeväisyysjärjestöille, tai ehtona on ainakin oltava, että avustus menee muille alueille kuin Yhdysvaltain tuhoamille. Silloinhan jäisi enemmän avustuksia vaikkapa tulivuoren purkauksien ja tulvien uhreille.

   Ei senttiäkään rikkaalle suurvallalle, jotta se taas pääsisi hyvällä omallatunnolla teutaroimaan jossakin köyhässä maassa. Maksakoon tuo oikeudenmukaisuutta janoava supervalta ensin omat sotakorvauksensa ja auttakoon runtelemansa kansan uuden elämän alkuun. Ei toki sentään henkiolennoiksi tuonpuoleiseen elämään, sillä se kiintiö saisi jo olla täynnä.      

   Vallan turmelevaa valtaa  

   Ihmiset uskovat olevansa turvassa, mutta lähellä vaanii suuri vaara. Ihmisen kauhistuttava pimeä puoli. Ensin on valtava alemmuudentunne. Siksi täytyy saada valtaa, yhä vain enemmän valtaa. ”Valta turmelee aina, ja absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti.” Yksilöt ja valtakunnat. Mikään ei riitä, mikään ei tyydytä sitä himoa. Se lienee vieläkin mahtavampi kuin kiihko saada rahaa ja rikkauksia.

   Maailmassa on monta petoa irrallaan. Jos karhu lähestyy kylää, sitä jahdataan vuorokausimääriä. Sirkuksesta irti päässyt tiikeri tai myrkkykäärme pyydystetään ja suljetaan taas häkkiinsä. Kukaan ei olisi turvassa sellaisten villieläinten vaaniessa askeleitamme.

   Mutta ihmispetoja ei välitetä pyydystää eikä hillitä heidän mielivaltaansa ja raivokkaita tihutöitään. Viattomia kyllä vainotaan ja jahdataan kuin älytöntä metsänriistaa. Niin idässä kuin lännessä, kaikissa ilmansuunnissa. Kidutetaan, raiskataan ja murhataan hillittömässä kostonhimossa. Tyrannit ja diktaattorit väittävät, että he metsästävät vain terroristeja, vaikka itsekin muuttuvat samanlaisiksi ja vielä pahemmiksi, koska heillä on valta ja aseet.

   ”Mikä laki? Meillä on aseet”, vastasivat muinaiset roomalaiset valloittamansa kylän asukkaille, kun nämä hädissään vetosivat Rooman lakiin. Samoin tapahtuu tälläkin hetkellä tässä muka sivistyneessä maailmassa. Mikä kansainvälinen laki? Mitkä sopimukset? Mitkä ihmisoikeudet?

   Pääseminen toiseksi kaudeksi presidentin virkaan on tärkeämpää kuin ihmiset, jopa omat kansalaiset. Koko maapallo saatetaan hukuttaa vereen vain muutaman vallanhimoisen diktaattorin toimesta. Kuka uskaltaa saarnata synnin synniksi? Onko terroristijahdista tullut uusi uskonto? Uusi inkvisitio, joka raakalaismaisesti tukahduttaa kerettiläiset mielipiteet, diplomaattisen sovittelun ja kompromissit.

   Kuka uskaltaa pitää peiliä johtajien ja heidän käskyläistensä edessä? Eikä vain maailman mahtavien, vaan meidän kaikkien edessä. Eiväthän valtioitten hallitukset ole irrallisia, toisella taivaankappaleella toimivia yksikköjä. Ne ovat oman kansansa edustajia, meidän ajattelutapamme tulkkeja, useassa tapauksessa meidän itsemme valitsemia ja kannustamia. Meidän tahtomme ja itsekkäitten päämääriemme toteuttajia.

   Ovatko johtajamme Ilmestyskirjan petoja, joille kukaan ei rohkene panna vastaan? Tyrannien ja valtakuntien nimet muuttuvat, vuosisadat vaihtuvat, mutta nämä lausumat ovat valitettavasti aina ajankohtaisia. Yhä tarvitaan epäitsekästä rakkautta ja taistelua rauhan, ihmisoikeuksien ja paremman tulevaisuuden puolesta.

   Mietitäänpä kukin kohdallamme, onko lääke pahempaa kuin tauti. Onko painostamalla ja väkivalloin hyväksi määritelty tavoite sekä olettamuksiin ja harhakuviin perustuva valkeus synkempää kuin itse pimeys?  

   Uskon puutetta

   Ennen minä uskoin, mitä minä toivoin, nyt tuskin enää uskon. Rakkauden ja sovinnon sanomaan, ihmisoikeuksien noudattamiseen ja kunnioittamiseen, tasa-arvon kannattajiin, rauhanliikkeisiin, hyvän ja myönteisyyden voimaan. Kaikki kauniit periaatteet ovat meiltä murtumassa.

   Kaikkein sinisilmäisin ja luottavaisinkin maapallon asukas on alkanut epäillä. Terrorismi on näyttänyt maailmalle niin kauheat kasvonsa, että onhan sitä pakko vihdoin ja viimein tehdä jotakin. Ei enää ymmärtämistä ja hyssyttelyä, vaan on kai puututtava historian kulkuun. Kun kerran hyvä tahto, kärsivällisyys ja sovitteleva asenne eivät näytä auttavan, jäljellä on vain voima ja väkivalta.

   Luottamus Kansainliiton mahdollisuuksiin rapistui toisen maailmansodan syttyessä, rauhanliikkeille ja niiden edustajille naureskeltiin. Lapsellista ja epärealistista hempeilyä. Onko YK:kin jo osoittanut voimattomuutensa? Jollei sillä ole hallussaan huipputeknologiasta kertovaa aseistusta eikä suunnattomia sotajoukkoja, mitä se millekään mahtaa tässä susien ja rosvojen maailmassa?

   Raivoavan tiikerin kanssa on turhaa yrittää järkevästi neuvotella ja pyytää harkitsemaan erilaisia vaihtoehtoja. Sen kanssa ei kannata ryhtyä painimaan eikä mittailemaan voimiaan. Ainoa keino sen taltuttamiseksi lienee järeä ase ja tarpeeksi ruutia. On tähdättävä kaukaa ja tarkasti, painettava liipaisinta ja niin on jälleen yksi ongelma ratkaistu. Ainakin toistaiseksi.

   Kiinan johtaja Maokin sanoi jo aikanaan, että valta kasvaa kiväärinpiipusta. Eikö meidän siis ole syytä olla kiitollisia, että läntisellä isolla veljellä on kaikkea? Ei masentavia itsesyytöksiä, koska kerran ollaan niin reiluja, rehtejä ja turvallisesti hyvän puolella. Kaukana Pahan akselista. ”Jumalan oikeana kätenä”, kuten eräs amerikkalainen sotilaspappi asian ilmaisi.

   Siispä supervalta, ehkä jo hypervalta, ei ainakaan tällä hetkellä tunne hyödytöntä ja hermoja raastavaa jossittelua ja vaihtoehtojen pohtimista, vaan sillä on yllin kyllin tulivoimaa ja intoa taistella sekä toteuttaa ystävällismielinen läsnäolonsa maapallon kaikissa sille taloudellisesti ja poliittisesti tärkeissä kohteissa.

   Israelin pääministeri Ariel Sharon ei millään tavalla noteeraa muitten valtioitten moitteita, vaan hän väittää, että tämä on hänen ikioma terrorismin vastainen taistelunsa. Hän jatkaa sitä niin kauan kuin katsoo tarpeelliseksi. Miten USA, joka on tukenut ja aseistanut ystäväänsä miljardeilla dollareilla,  pystyisi arvostelemaan noin jaloa periaatetta, koska itsekin on koko ajan sotajalalla?

   Kun Yhdysvaltain puolustusministeri Colin Powell lähetettiin välittämään rauhaa Lähi-itään, hänellä tuntui olevan asiaa kaikkialle muualle kuin Länsirannan hätää kärsiville alueille. Oliko Sharonin kanssa sovittu, että tankit saavat rauhassa tehdä tuhoamistyönsä ”Lopulliseen ratkaisuun” asti?          

   Edellä kuvattu muistuttaa suuresti erästä toista tapahtumaa lähihistoriassamme. Kun  toisen maailmansodan loppurytäkässä venäläiset joukot lähestyivät Varsovan gettoa, juutalaiset tekivät kapinan ja uskoivat, että he saavat apua voittajilta. Kuinkas kävikään? Venäläiset viivyttelivät nähtävästi tahallaan sen verran, että saksalaiset ehtivät jatkaa teurastustaan.

   Onko nykyäänkin menossa jokin kylmä ja kyyninen suunnitelma, jossa ihmisuhrit eivät paljon paina? Ovatko tähtäimessä vain tulevat hyökkäykset ”Pahan akselin” valtioita vastaan? Etenkin Irakia, koska USA:n presidentin isällä on varmaankin paljon hampaan kolossa aikaisemman sodan jäljiltä. Vaikka koko maapallo tuhoutuisi, ei väliä, kun vaan joku yksityinen saa purkaa vanhat kaunansa. Samaa suhtautumistapaa heijastanee myös Sharonin ja Palestiinan presidentin Jasser Arafatin kireä suhde?

   Eräässä haastattelussa Yhdysvaltain presidentti kiitti Sharonia ”Rauhan mieheksi”. Tarkoitetaanko rauhalla kuoleman hiljaisuutta, kun vihollinen on saatu vaiennettua hyvin käyttäytyväksi hyvin yksinkertaisella keinolla: tappamalla?

   Jossakin vaiheessa pyrittiin selvittämään palestiinalaisten pakolaisleireillä tapahtuneita rikoksia ja tuhoja. Suoranaista vandalismia. YK:n valtuuttamaa ryhmää ei saanut nimittää tutkimusryhmäksi vaan selvitysryhmäksi. Se vain kerää tietoja, aivan kuin se olisi tekemässä arkeologisia kaivauksia. Tutkimus-sana voisi heittää ikävän epäilyksen varjon Israelin ylle.

   Epäilyistähän tässä juuri on kysymys. Missä oikeusvaltiossa olisi mahdollista, että murhaajaksi ja ruumiin kätkijäksi epäilty kaveri saisi tuppautua mukaan keräämään ja jopa hävittämään todisteita, kuulustelemaan todistajia ja kaikin tavoin ”auttamaan” poliisia tutkimuksissa? Ehkä hän vielä sanelee tuomarillekin, minkälainen päätöslauselma tämän tulisi antaa?        

   Yhdysvallatko se on sittenkin se nykyajan toivoa herättävä rauhanturvaaja, rauhaan pakottaja ja sodan estäjä? Siihen kai on tyydyttävä, kun parempaakaan ei ole tiedossa.

   Kehityskykyiset ja maltilliset humaanisuuden puolustajat kasvavat samassa ahtaassa karsinassa alkeellisten ja raakojen villi-ihmisten kanssa. Etupäässä juuri jälkimmäisten armoilla ja ehdoilla.

   Hyvä ja paha, jyvät ja akanat, ovat valitettavasti vielä sekaisin, piilotettuina toinen toistensa joukkoon. Akanoita jahdataan, mutta jyviäkin tuhoutuu samalla. Lapsia heitetään pois pesuveden mukana. Harhaiskuillakin koetetaan taata edes jonkinlainen rauha ja järjestys. Tähänkö olemme tulleet?

   Herra se löytyy herrallekin. Talebanien hirmuvalta on murtumassa. Naiset pääsevät taas kouluun ja pakolaiset palaavat rakentamaan hävitettyä kotiseutuaan. Ehkä se siitä valkenee? Tosin kerrotaan toistuvasta kapinoinnista. Rauhanturvaajiakin tulitetaan.  

   Seuraavaksi isoveli käy tietenkin jälleen jonkun muun epämiellyttävästi käyttäytyvän valtion kimppuun, jonkun sellaisen, joka ”uhkaa” suurvallan etuja. Mahtaako koskaan olla vuorossa taistelu huumekauppaa, epäoikeudenmukaista markkinataloutta, köyhyyttä ja heikompien riistoa vastaan? Joka tapauksessa periaatteena näyttää olevan se, että väkivalta tuhotaan vieläkin suuremmalla väkivallalla. Näin on. Vai onko?

   Kaiken ahneuden, epäoikeudenmukaisuuden ja mielivallan takaa löytyy joku herra X, jota jahdataan yhä ahtaammalle. Hän muuttaa muotoaan ja asustaa milloin missäkin valtiossa. Vihdoin onkin todennäköisesti vastassa tavallinen herra tai rouva tai neiti  Kukatahansa. Jokainen meistä. Toivotonta.

   Yhdistyneitten Kansakuntien ihmisyyden julistus on nähtävästi toistaiseksi haudattava ruusunpunaiseen kansioon, jossa säilytetään ihmiskunnan toteutumattomia unelmia ja pyrkimyksiä johonkin parempaan. Siellä ne odottavat otollisempaa aikaa.

   Punainen Risti, Amnesty International ja monet monituiset järjestöt, uskontokunnat ja urheat yksityishenkilöt tekevät tärkeätä työtään kaikkien osapuolten hädän lievittämiseksi. He eivät kysele, kannattaako se. Heillä on vain sisimmässään se kummallinen tunne, että hyvyys ja rakkauden valta viimein voittavat.      

   On vain niin raskasta luopua unelmistaan, vaikka ne osoittautuisivat pelkäksi haihatteluksi.

III  SATIIREJA  

   Äimistelen, siis olen olemassa

   Olemme kuin Liisa ja Matti ihmemaassa. Joka päivä mediaa tutkiessamme kummastelemme, millaiseen maailmaan meidät on oikein heitetty. Täysipäisiä, puolipäisiä, vähäpäisiä ja päättömiä suunnitelmia ja ratkaisuja riittää. Harkittujakin päätöksiä joudutaan perumaan melko lyhyen ajan kuluttua. Kiellettiin avaamasta huumevankien postia intimiteettisuojan vuoksi, mutta vankilasta käsinhän sitä kauppaa tehdäänkin. Kielto kumottiin. Hyvääkin tarkoittavat säännöt voivat tuottaa enemmän vahinkoa kuin entinen ihmisoikeuksia ehkä jonkin verran loukkaava tilanne. Lääke on joskus vaarallisempi kuin itse tauti.

   Sanotaan, että historia on paras opettaja, mutta siihenpä saksalainen filosofi Georg Wilhelm Hegel on lisännyt kommenttinaan, että opimme historiasta sen, ettemme koskaan voi oppia mitään historiasta.

   Onneksi ihmettelyä ei ole vielä kriminalisoitu maassamme. Tavallista ihmistä kummastuttaa sattuman ja tilanteitten hyväksikäytön osuus maailman tapahtumissa. Sellainen tuntuu kovasti suosivan suuria ja voimakkaita. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa vuodelta 1933 Berliinin valtiopäivätalo, jonka polttamisesta syytettiin kommunisteja ja samalla saatiin sopiva motiivi näiden vainoamiseksi. Kuinkas ollakaan, myöhemmin on arvailtu, että natsit itse riehuivat sytytyspuuhissa oman kaupunkinsa julkisessa rakennuksessa.

   Kuka nyt sellaista uskoisi, että joku tuhoaisi omaa omaisuuttaan tai surmaisi omia kansalaisiaan? Valta ja raha ja nykyään eritoten öljyinen raha on omiaan poistamaan kaikki esteet moraalin, eettisyyden ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen tieltä.

   Sitäkin on ounasteltu, että Moskovan kerrostalon räjäytyksen vuonna  1999 olikin suorittanut  Venäjän turvallisuuspalvelu itse, koska se antoi pätevän syyn aloittaa uusi Tsetsenian sota. Myös niin sanottuja Mainilan laukauksia Talvisodan alussa syksyllä 1939 ei ammuttukaan Suomen puolelta Neuvostoliittoon, vaan juuri päinvastoin, sopivaksi motiiviksi suurvallalle vyöryä rajan yli.

   Siksi joitakuita on oudoksuttanut, että syyskuun 11. päivän torni-iskut ”sattuivat” oikein kreivin aikaan. Vai täytyykö ”sattumaa” joskus hieman avittaa? Joka tapauksessa supervalta sai pätevän ja valitettavasti myös yleismaailmallisesti hyväksyttävän syyn aloittaa hyökkäyksensä Afganistaniin syksyllä 2001 ja myöhemmin Irakiin, ja jos ilmapiiri on sotaletkalle yhä suotuisa, ties vaikka muuallekin. Epädemokraattisia valtioita ja niitten epämiellyttäviä johtajia riittää. Kuten myös öljyä ja muita rikkauksia. Jostakin syystä ei sentään Saudi-Arabiaan, vaikka torneihin törmänneitten lentokoneitten kaappaajista suurin osa oli saudeja ja kyseisessä maassa ihmisoikeuksienkin laita taitaa olla vähän niin ja näin.

   Me tavalliset ihmiset äimistelemme sitäkin, että kuinka eräitten kuuluisien ja kansainväliseen politiikkaan vaikuttaneitten henkilöitten murhat voivat jäädä selvittämättä, kuten esimerkiksi presidentti Kennedyn ja Ruotsin pääministeri Olof Palmen tapauksissa. Tuskin poliisit niin kovin taitamattomia ovat, mutta entä jos vastassa onkin vielä suurempi tieto-taito, suunnittelukyky ja runsaasti kokemusta häikäilemättömien salamurhien suorittamisessa?

   Ulkoministeri Anna Lindhin raakalaismaisen murhan jälkeen eräässä lehdessä kerrottiin, että hän vastusti sotaa ja puolusti ihmisoikeuksia. Seuraavassa lauseessa kysyttiin, mikä voisi olla motiivina niin pöyristyttävään surmatyöhön. Vastaus löytynee juuri sanoista: ”vastustaa sotaa ja puolustaa ihmisoikeuksia”. Nehän ovat kuin punainen vaate eri äärijärjestöille kautta maapallon, jopa ”sivistyneille” mahtivaltioillekin. Myös Olof Palme uskalsi arvostella mm. suurvaltojen Lähi-idän politiikkaa, ja häntä kutsuttiin maanosamme omaksitunnoksi.    

   Lahjominen, uhkailu, salamurha ja täsmäpommi, vieläpä miniydinpommi, ovat tehokkaita välineitä, kun ”demokratiaa”, ”äärimmäistä oikeutta”, ”rauhaa, vakautta ja vaurautta” ryhdytään levittämään muuhun maailmaan. Toivomme hartaasti täällä Euroopan laitamilla, etteivät ne demokratian mustat lonkerot laittomine pidätyksineen, kidutuksineen ja kuolemanrangaistuksineen vielä pitkään aikaan ulotu tänne Peräkorpelaan. Me tavalliset kansalaiset luotamme yhä vanhan Euroopan demokraattiseen oikeuskäytäntöön.

   Pikkuveli noudattaa ison veljen ”moraalia”, joten huolestuttaa, että demokraattisesti valittu Palestiinan presidentti pyritään ”syrjäyttämään” eli ”poistamaan” eli ”murhaamaan” yleisen mielipiteen vastustuksesta huolimatta. Tappamalla muuten pyritään eliminoimaan myös liian kiusallisiksi käyvät todistajat. Jopa Saddam Hussein haluttiin jossakin vaiheessa saada pyydykseen mieluummin kuolleena, koska oikeudenkäynnissä saattaisi tulla esille jotakin epäedullista ”Amerikan rauhan apostoliksi” itseään nimittävän presidentin hallinnosta.

   Sellaistakin on tavallisten äitien vaikeata sulattaa, että miksi joillekin yksityisille ja valtioille annetaan niin vahva syytesuoja, että he voivat noin vain tappaa siviilejä, jopa rauhan oloissa, kuten esimerkiksi ne kaksi pikkutyttöä Etelä-Koreassa, kun amerikkalainen sotilasajoneuvo ajoi heidän päälleen. Tuliko kuskeille edes nuhteita huolimattomasta ajosta?

   Lukemattomien tapausten joukosta mainittakoon vielä se, kun amerikkalaiset surmasivat Afganistanissa taleban –johtajan sekä kahdeksan sivullista. Miten tuollaista jatkuvaa teurastusta enää sulatetaan? Irakissa miehittäjät ampuivat kahdeksan poliisia, vaikka olivat itse heidät kouluttaneet ja yhdessä jahtasivat samoja rikollisia. Ei auttanut, vaikka kauan kestäneen tulituksen kohteena olevat miehet huusivat olevansa poliiseja. Ehkä heillä oli brittienglannin aksentti, jolloin on mahdollista, että heitä ei ymmärretty.  

   Kunnioita emoasi, poikanen

   Lajin säilymisen kannalta on tärkeätä, että poikaset noudattavat emonsa ohjeita, tehokkaita selviytymiskeinoja. Linnunpoikanen jähmettyy paikalleen ruohikossa, kun kettu hiiviskelee lähettyvillä. Miekkavalas opastaa huolellisesti jälkeläistään ravinnon hankkimisessa. Kumma, ettei poikanen kiroile, ei kieltäydy syömästä, ei lähde kavereitten kanssa seikkailemaan avomerelle eikä kiukuttele muullakaan tavalla. Siispä ne menestyvät ja kauan elävät meressä.

   Eräällä eläkeläispariskunnalla oli pieni tyttärentytär kylässä mökillä. Sanoivat, että muuten menee mukavasti, mutta käy raskaaksi, kun nelivuotiaalle täytyy selittää ja perustella kaikkein yksinkertaisinkin pyyntö tai käsky. Kaikesta vahtimisesta huolimatta pienokainen lähti kerran piipertämään rantaan. Pitkä, sateesta liukas laituri ja äkkisyvä vesi molemmin puolin. Isoisä ei olisi millään kerinnyt juoksemaan hänen jälkeensä eikä selostamaan ja analysoimaan mielipiteitään laiturin vaaroista sekä nöyrästi kuuntelemaan lapsukaisen vastaväitteitä. Siispä hän karjaisi vanhan vääpelin äänellä: ”Maria, seis!”

   Tyttö pysähtyi kuin naulittuna. Siinä kajahti hätääntyneen, rakastavan emon varoitushuuto miljoonien vuosien takaa. Isoisä ehti apuun eikä hänelle nostettu syytettä epähienosta puhuttelusta. Jotain lepsua on nykyajan lastenkasvatuksessa, kun kaikkein alkeellisimpiinkaan elämän edellytyksiin vanhemmat eivät pysty vaikuttamaan. Ei syömiseen, riittävään nukkumiseen, työntekoon eli koulunkäyntiin eikä juuri siihenkään, että toista ihmistä ei saa vahingoittaa.

   Kaikkeen on nuorisolla vastaveto: ”Mutta kun kaverikin syö vain sipsejä, valvoo aamukolmeen, myöhästelee koulusta, vaeltaa yömyöhään kaduilla, sai taas uudet farkut, pelaa tietokonepelejä tuntikausia jne.” Ennen vanhaan tämäntapaiset puolustelut olivat vanhempien varastoa: ”Mitä naapuritkin sanovat moisesta käytöksestä, tuolla tavalla ei sovi tehdä meidän seurakunnassamme, noin holtittomasta terveyden vaarantamisesta ei hyvää seuraa, pitää nukkua tarpeeksi ja syödä monipuolisesti.”

   Joissakin kaupungeissamme on tultu vanhempien avuksi ja yhteistuumin määrätty nuorille kotiintuloajat viikonloppuisin. Siihen on avuttomimmankin isän ja äidin helppo vedota. Eihän se sovi, että miekkavalaan poikanen määrää, miten meressä käyttäydytään ja ravintoa hankitaan. Sen aika tulee vielä, kunhan se ensin oppii säännöt ja tekniikan emoltaan. Elintärkeät hengissä selviytymisen ehdot.    

   Tuhoutuuko ihmiskunta ylettömään velttoiluun ja luonnonlakien rikkomiseen? Yhden pienen ihmislapsen epäterve elämäntapa heijastuu lopulta yhteiskuntaan ja koko maailmaan.

   Norsunaaras ja julkimoitten juhlat

   Vielä takavuosina nainen katsottiin menetetyksi neljäkymmentä vuotta täytettyään, koska hän ei enää pystynyt tuottamaan jälkeläisiä. Sama ikäraja pätee yhä edelleen moniin muihinkin työtehtäviin. Mieskin saattaa varttuneemmalla iällä olla hyljeksittyä työvoimaa, ainakin joillakin aloilla. Ei ymmärretä arvostaa kokemusta vaan nuoruutta, sileitä poskia ja kohtalaisen suurta teoreettista tietomäärää. Eräs eläkkeelle jäänyt psykiatri harmitteli, että juuri silloin, kun hän omasta mielestään on alkanut oppia jotakin ihmisistä ja elämästä, hänet lähetetään kiikkutuoliin torkkumaan.

   Aikoinaan vanhuksia ja heidän oppimaansa elämänviisautta osattiin käyttää hyväksi heimon piirissä. Jopa eläimet hyödyntävät menneitten sukupolvien kehittämiä taitoja. Pian eläköityvä, kurttuinen norsunaaras johtaa rutikuivalla aavikolla tottuneesti laumansa paikalle, josta tulikuuman hiekan alta löytyykin vettä. Voimiensa tunnossa uhoava nuori polvi olisi avuttomana nääntynyt erämaahan.    

   Yhdysvalloissa saatetaan nykyään rekrytoida hyvinkin iäkäs henkilö, ainakin osa-aikaiseen toimeen. Joku kysyi, että mikä ikä on rajana paikan saantiin. Ainoana vaatimuksena oli, että kyseinen ikäihminen pystyy omin avuin nousemaan muutaman porrasaskelman. Työvoimapulan vuoksi meilläkin aiotaan tuntuvasti pidentää työssäolokaarta.

   Vähän joka puolella törmätään uskomattomilta tuntuviin esteisiin ja rajoituksiin. Muuan hyvännäköinen, varakas julkkisrouva totesi, että hän kutsuu juhliinsa ainoastaan kauniita ihmisiä. Toinen puolestaan valitti julkisesti, että häntä hermostuttaa olla rumien ihmisten joukossa. Tietysti heillä on varaa pysytellä kauneusleikkausten avulla ihanteittensa kaltaisina. Kenties heidät palsamoidaan tai pakastetaan. Täydellisyysrasismia, joka edesauttaa peräti vaarallista luokitusta: vastenmielinen – pelättävä – vihattava – ei enää ihminen – vapaata riistaa saalistajille.

   Onko sitten ihme, että maailmassa syrjitään ja kiusataan toisista hiemankaan poikkeavia yksilöitä, joiden raskaimpana puutteena on kuulua eri uskontoon, puolueeseen, rotuun, kansallisuuteen, terveysluokitukseen, sukupuoliseen suuntautumiseen, yhteiskunta- tai varallisuuskastiin. Hengellistenkin yhteisöjen työpaikoilla saatetaan ylenkatsoa huonommin pukeutunutta tai halvemman auton omistavaa kollegaa.  

   Mitä voidaan odottaa lapsilta ja nuorilta, jos muka täyspäiset aikuiset mediassa lausuvat sammakoitaan lähimmäisensä ulkomuodosta, oletetusta rumuudesta? Kouluissa epäsuosioon joutuminen saattaa johtua vääränmerkkisistä farkuista ja repuista. Sääli vähävaraisia vanhempia.      

   Sikoja ja ihmisiä

   Sikojen kohtalo puhuttaa kuluttajia näin joulun tienoilla eli saivatko possut viettää onnellista ja laadukasta elämää ennen teurastusta. On hienoa, että yritetään puolustaa eläinten oikeuksia. Televisiossa esitetyt filminpätkät olivat murheellista katsottavaa. Pöyristyttävän ahtaitten karsinoitten lattiat olivat liejun ja muun töryn peitossa. Eräs suuri emakko oli tosin varsin puhdaspintainen, paitsi että se oli kokonaan kärpästen armoilla.              

   Pelkkä lieju ei taida sikoja niinkään häiritä. Esimerkiksi norsut rypevät mielellään mudassa, koska savi suojaa niiden karvatonta nahkaa syöpäläisiltä. Siispä sikolättikin saa olla hieman sikolätti, ettei sikaparoille käy kuten entiselle koiralle. Sen emäntä ihmetteli huolestuneena, että miksi hauvalla oli yhä ihottumaa, vaikka hän imuroi sen kolmesti päivässä.

   Asioilla tapaa olla monta puolta. Suomalaiset sairaalat ja palvelutalot ovat erittäin siistejä ja steriilejä laitoksia. Kuitenkin kerrotaan, etteivät hoitajat ehdi vaihtamaan vanhuksille vaippoja kyllin usein. Henkilökuntaa ei riitä. Eräs alle 80-vuotias nainen menehtyi vietettyään melko lyhyen aikaa hienossa, kiiltävälattiaisessa terveyskeskussairaalassa. Joku tuttava kysyi omaisilta kuolinsyytä, sillä potilaan ei tiedetty olleen kovinkaan sairas. Hieman epäröityään he vastasivat: ”No, äiti oli kyllä aika masentunut, koska ne makuuhaavatkin vaivasivat häntä kovasti.” Nainen oli tunnetusti erittäin tarkoin kotinsa siisteydestä huolehtiva peräpohjalainen perheenemäntä.        

   Pitäisikö perustaa virallisia vanhustensuojeluyhdistyksiä? Silloin EU:kin nähtävästi kiinnostuisi asiasta, vaikka mummoista ei enää rahallista tuottoa olisikaan eikä muunlaistakaan kuten kinkuista. Suunnaton määrä parhaassa iässä olevaa väkeä kiskoo vempaimia ja nostelee puntteja kuntosaleilla tai hölkkää ja sauvasaapastelee ympäriinsä kantaen hikensä metsään. Miksei heitä värvätä kääntelemään, kuljettamaan vessaan, syöttämään ja ulkoiluttamaan ikäihmisiä? Myös jututtaminen ja askarruttaminen voisi olla vapaaehtoisten käsissä. Sikakarsinoihinkin vaaditaan virikemateriaalia.

   Niin mutta se raha. Kukaan ei liikauta sormeaankaan ilman kunnollista korvausta. Vaan miten se Lappi nousikaan tuhkasta ja raunioista? Naapurit tulivat ruokapalkalla apuun rakentamaan sotaleskelle kotia. Silloin ei vahdittu kuutamokeikkailua eikä tuhkanharmaata taloutta. Missä on talvisodan talkoohenki?

   Katkottua elämää

   Jossakin keskustelussa tuli ilmi, että Suomi ei ole metsäteollisuudelle suotuisa maa. Jaaha, me metsien kansa, joka sodan jälkeen juuri puista kiskoi maallemme tuohta ja hyvinvointia. Kelpaamme kai ainakin siirtomaaksi, jonka rikkaudet viedään muualle jalostettaviksi.

   Tehdäänpä retki Belgian Kongoon runsaan sadan vuoden päähän menneisyydessä. Oli paahtavan kuumaa. Lähellä näkyi korkeita kumipuita, joiden runkoja pitkin miehet kiipeilivät. Alhaalla työskenteli ryhmä mustia, jotka keräsivät kautsua suuriin astioihin. Kova työtahti, mutta toisinaan kumia kertyi liian vähän työnjohtajien mielestä. Vaikutti ehkä palkkaan. Eikä vain siihen, vaan tulosten niukkuudesta seurasi ankara rangaistus.

   Joukko ihmisiä istui tuuheitten puitten varjossa. Mustat olivat etupäässä nuoria miehiä, mutta oli joukossa naisiakin ja murrosikäisiä poikia. Nuorilta ihmisiltä oli katkaistu joko toinen tai molemmat kädet. Surullisina he kohottelivat tummia kädentynkiään. Kautsua myyvät yritykset halusivat saada kunnon voitot hinnalla millä hyvänsä. Belgian kuningas Leopold II, jonka hallinnassa Kongo siihen aikaan oli, tiesi nähtävästi näistä julmuuksista, mutta kauppa se on joka kannattaa. Hän saattoi olla aivan hurskas ja Jumalaa pelkääväinen mies, ainakin hautajaiset olivat komeat ja kunnioittavat.  

   On helppoa tekeytyä tietämättömäksi, kun on tarpeeksi kaukana uhreistaan. Kun keksittiin kaukaa tappavat tykit, sen sanottiin helpottavan ampujien omantunnontuskia. Valtamerien takana ahneet Amerikan mammat naukuvat yhä vain lisää osinkoja eivätkä taida edes tietää, missä pikkuruinen Suomi sijaitsee. Murheellista vain on, että maahamme kohdistuvaa siirtomaapolitiikkaa ei ohjaillakaan pelkästään maailman ääristä, vaan omat rakkaat Suomen papat ovat hoputtamassa teollisuutemme painopisteitä muille maille markkinoille. Ja niin kun on saarnattu kehitysmaille, että pitäisi saada jalostamisteollisuutta omaankin maahan.  

   Maailma on kehittynyt. Nyky-Suomessa ei toki katkota metsurien eikä tehtaitten toimihenkilöitten käsiä, vaikka voittoa ei virtaakaan tarpeeksi. Aivan terveinä ja parhaassa työiässä heidät  passitetaan koteihinsa.

   Katkottu elämä. Keskeytetty mieleinen työskentely. Tehtävä kipeitä ratkaisuja, jotta tulevaisuudessakin olisi töitä. Keillä? Ehkä johtoportaalla, ja jos uraputki jostakin syystä lakkaa, saattaa tuloksena olla kymmenientuhansien eurojen eläke kuukaudessa. Onhan se jonkinlainen lohdutus. Saksassa yritetään soveltaa osa-aikatyöskentelyä, jotta ihmisillä olisi edes toivoa päästä entiseen ammattiinsa. On kuulemma huokeampaakin säilyttää kontakti ammattitaitoisiin työntekijöihin, kuin aloittaa uusille tulokkaille perusteellinen koulutus pystymetsästä. On kai tyhjää parreempi. Miten sellainen soveltuisi suomalaisille? Kaikki tai ei mitään, ja lopputulos on usein: ei mitään.

   Mummojen julkilausuma

   Lynkkausrutto leviää kaikkialle. Väkivallan ihannointi ja käyttö lähes ensimmäisenä vaihtoehtona. Väkivallan kulttuuri.

   Vuonna 2005 ryhmä isoäitejä katseli huolestuneena televisiosta, miten Lontooseen kohdistuneitten pommi-iskujen jälkeen kaksi poliisia piti avutonta, takaa-ajettua miestä maassa, samalla kun siviilipukuinen poliisi ampui viisi laukausta pidätetyn päähän. Nuori brasilialainen osoittautui myöhemmin syyttömäksi. Eräs mummoista oli lähdössä Lontooseen tyttärensä luokse. Entä jos toppatakkiin pukeutuneella mummolla olisi kassissaan tikittävä herätyskello? Entä jos hän ottaa muutaman kipittävän juoksuaskelharjoitelman ehtiäkseen bussiin? Entä jos hänetkin lynkataan?

   Muut mummot eivät nauraneet, koska he ovat huomanneet, että tähän on maailma mennyt: liioiteltuun hätävarjeluun ja tavallisen, kunnon kansalaisen oikeuksien kaventamiseen, jopa sortoon, virkavallankin taholta uhkaavaan terrorismiin. Poliisin otteita ja toimivaltaa halutaan tiukentaa ja laajentaa. Saimaan tervahöyryillekin vaaditaan pian varmaan turvatarkastuksia. Jos se edes auttaisi, mutta ei. Sen verran kokemusta mummokaartilla on tästä maailmasta. Väkivalta synnyttää väkivaltaa, julmuus julmuutta, terrorismi Villin Lännen ”Äärimmäisen oikeuden” liipaisinherkkyyttä ja horrorismia.

   Ikävä on ollut havaita, että pelottava kolmas maailmansota jo virittelee alkufanfaarejaan. Ei vielä ilmapommituksin eikä ydinasein, mutta epäluulona, vainona ja lopulta neuvostoliittomaisena epämiellyttävän naapurin ilmiantamisena.

   Mummojen mielestä jo Hiroshiman raakalaismainen tuhoaminen aloitti Yhdysvaltojen eettisen alamäen. Sitä ydinpommia ei voi puolustella millään sepustuksella muka ihmishenkien säästämisestä ja sodan pikaisesta loppuun saattamisesta. Ihmisiä ne kai olivat japanilaiset siviilitkin. Armotonta kostoa se oli. Silmä silmästä. Pahuuden akselin takomista jo silloin. Ihmiskokeita vieraalla rodulla kuten kuolemantohtori Josef Mengele teki juutalaisille.

   Amerikkalaisille oli tietenkin ollut melkoinen shokki, että japanilaiset pääsivät iskemään heidän omalle maaperälleen Pearl Harboriin. Mummot arvelivat torni-iskujen olevan tavallaan historian toisintoa, ja ne muuntuivat tällä kertaa sotaletkaksi Afganistaniin ja Irakiin. Entä muualle?

   Totta kai syyskuun 11. päivän terrori-iskut olivat rikos ihmisyyttä vastaan, mutta vallanpitäjien ei pitäisi alentua väkivallantekijöitten tasolle. Jos esimerkiksi kaupunginosassa A suoritetaan aseellinen pankkiryöstö, sivistysvaltion ei ole tapana rynnäköidä alueelle B toisella puolella kaupunkia ja pommittaa se maan tasalle, koska on saatu tietoja, että rosvot ovat mahdollisesti paenneet sinne tai pitäneet siellä harjoitusleirejään.

   Lontoossa surmattu nuori mies oli ”näyttänyt aasialaiselta”, mutta olikin brasilialainen. Yhdysvaltain presidentti Bush on kuin ilmetty apina. Pitäisikö hänet siis sulkea eläintarhaan, niin maailman tilanne saattaisi rauhoittua? Syyttömän miehen äiti, ryppyinen ja tavallinen, itki ja sanoi: ”Tämä on äärettömän surullista. Jumalan täytyy löytää oikeutta.” Maailmassa on vallalla peräti kummallinen ”oikeus”. Jos joku USA:n presidenteistä lankeaa epäsovinnaiseen käytökseen seksin alalla, hän on vaarassa menettää virkansa, mutta luulisi myös ihmisten teurastamisen ja kiduttamisen olevan jollakin elämänalueella epäsovinnaista ja tuomittavaa. Ei nähtävästi maailmanpolitiikan, öljyn tuotannon, uskonnon eikä moraalin.

   Mummot olivat torni-iskujen jälkeen osallistuneet koko maapallollamme pidettyyn hiljaiseen hetkeen. Sen jälkeen he olivat laulaneet J. S. Bachin ”Rakkahin Jeesus”. Vanhin mummeli lausahti: ”Nyt on sitten Bushilla näytön paikka. Saa nähdä, lähteekö hän koston tielle.” Odotusta kesti parisen viikkoa, ja sitten jo hyökättiin Afganistaniin. USA:n silloinen turvallisuusneuvonantaja Condoleezza Rice kertoi myöhemmin, että heidän piti oikein kartalta katsoa, missä se Afganistan sijaitsi, ja että he eivät olisi edes halunneet hyökätä siihen maahan. Uskovaisena naisena hän varmaan tunsi Raamattunsa: ”Sitä pahaa, mitä en tahdo, sitä minä teen.” Mummoille oli järkyttävä pettymys, että Yhdistyneet Kansakunnat antoivat tukensa moiselle ryöheltämiselle.

   Al-Qaidan leirit nähtävästi tuhottiin, mutta verkoston soluja riehuu yhä, jopa laajemmalla alueella kuin ennen. Kasvavaa rauhattomuutta joka puolella. Siis kannattavatko sotien siviiliuhrit eli kalseasti sanottuna oheisvahingot? Ehkä eivät, koska myöhemmin, esimerkiksi Irakin sairaaloissa, heitä ei saanut edes laskea. Metsien liito-oravatkin tilastoidaan, mutta onko ihmishengellä enää mitään arvoa?

   Amerikkalaisten sotilaitten menetykset olivat vielä vähäiset Afganistanissa, siinä Pelkurien sodassa, jossa 15000 kilometrin päässä kotimaastaan mellastava ristiretkeläisjoukko pommitti viiden kilometrin korkeudelta Punaisen Ristin ruokavarastoja, YK:n paikallisia työntekijöitä sekä muita siviilejä. Todelliset täsmäpommit osuivat jopa pikkuvauvoihin. Raunioista löytyi pieni, vaaleanpunainen sandaali, joka herkisti mummot nyyhkytyksiin asti. Olihan heillä kaikilla senikäisiä lapsenlapsia.

   Käydyn sodan tappiot ja häpeät vesitetään nopeasti hyökkäämällä seuraavaan Pahan akselin maahan. Irakin öljytynnyreitten kimppuun. Syyskuun torni-iskut tulivat siis Bushin hallinnolle oikein kreivin aikaan. Merkillinen sattuma, vai avitettiinko sitä kohtaloa pikkuisen jostakin oman maan korkeammasta instanssista? Kuten natsit polttivat aikoinaan ikioman valtiopäivätalonsa ja saivat järkähtämättömän aiheen syyttää ja vainota kommunisteja. Mitähän nixoilua tullaan myöhemmin löytämään salaisista kansioista? No, mummoilla on vilkas mielikuvitus. Eräs heistä keksi tuolle Texasin kalmanruusulle lempinimiä: Ilmestyskirjan apinaotsainen peto, Baby-Killer, Leuhkapuska. Uusio-Hitler.

   Pitäisi perustaa yhdistys isovanhemmille, jotka ryhtyisivät ajamaan lasten ja vähäväkisten asiaa. Tuskin vallanpitäjät vaivautuisivat heihin luoteja tai häkkejä tuhlaamaan. Vastuu on kaikilla. Väärinkäytöksistä ja rikoksista ihmiskuntaa vastaan ei pidä matti ja maija meikäläisenkään vaieta. Pahan akseli teutaroi itse kunkin omassa sydämessä. Siis haastetaanpa kaikki maapallomme isoäidit ja –isät kampanjaan lasten, ihmisoikeuksien ja rauhan puolesta. Myös herttaiset ja vieraanvaraiset vaahterasiirappiohukaismummit Yhdysvalloissa, sillä bushit, hitlerit ja iivana julmat tulevat ja menevät, mutta kansa pysyy.  

   Notre Damen kellonsoittaja

   Euroviisuvoittajan Lordin tiimoilta tunnelmat ovat lähes samat kuin 1800-luvulla julkaistussa Victor Hugon liikuttavassa romaanissa, joka kertoo Notre Damen kellonsoittajasta. Katsotaan pelkkään karseaan ulkokuoreen, ja jos joku ei täytä kauneuden mittapuita, hänet leimataan vaaralliseksi kummajaiseksi ja mahdollisesti vielä pimeyden voimien edustajaksi.

   Katsokaa vaikkapa vaikeasti kehitysvammaista, jota ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa kauniiksi. Luonne saattaa silti olla miellyttävä, ja hänen taitojensa rajoissa suoritettu työ aivan tyydyttävää. Käykää tervehtimässä viimeisellä vuoteellaan riutuvaa vanhusta. Luurankomiehen läheisyys kutistaa ja vääristää ennen niin viehättävän naisen rujoksi hirviöksi, joka vihaisesti tuijottaa ympäristöään. Silti omaiset silittelevät ja suukottelevat hellää mummua ja rakastavaa äitiä, joka aikanaan epäitsekkäästi palveli perhettään.

   On suunnaton määrä onnettomuuksien ja tulipalojen, mutta valitettavasti myös sodan, pommi-iskujen ja raakojen kidutusten runtelemia ihmisiä. Etiketin mukaisesti sonnustautuneitten, tyylikkäitten lähimmäistemme tihutöitä. Jos missi menettää ihanat kasvonsa, ei hänestä automaattisesti tule noita-akkaa eikä pahan akselin kannattajaa.

   Hirviörokki herätti monenlaisia ajatuksia. Ihmettelee, että nuoret osaavat niin koruttomasti puuttua nykymaailman sortoon ja piittaamattomuuteen, mutta lasten ja imeväisten suusta asetetaan keisarienkin uudet vaatteet kyseenalaisiksi. Mitä muuta nykymaailman armottomuus ja pienten ihmisten yliolkainen kohtelu on kuin ”syntisten yötä”? Hienommin sanottuna: globaalista kehitystä ja kipeitä ratkaisuja. Ainoat pomoille kipua tuottavat asiat ovat kiiltonahkakenkien kiristäminen ja optioiden pienuus.

   Eri uskontokuntien edustajat ovat kauhistelleet rumia asuja ja syyttäneet yhtyettä saatanan palvonnasta. Kauhistelivatko kirkot juutalaisten vainoa ja joukkotuhoa? Entä terroristijahdin tuottamia oheisvahinkoja eli siviilien teurastamista? Entäpä joka ikisen sotaa käyvän maan tai sissiryhmän aseistamista, kun vaan rahallista tulosta tulee ja pörssi kukoistaa?

   Afganistanin sodan aikana pommikone oli lähdössä runtelemaan köyhän maan äitejä ja lapsia. Nuoret jenkkisotilaat seisoivat rehvastellen koneen vieressä. Sen kyljessä luki: ”Number 666 Beast”, joka on Pedon merkki. Ilmestyskirjan pedonko lipun alla hyvin pukeutunut presidentti George W. Bush purjehtiikin? Solmio on ja hiukset taidokkaan parturin jäljiltä. Siksikö hengenmiehet eivät lausu moitteen sanaa? Eivät ainakaan tarpeeksi voimakkaasti, koska luulisi hartaasti uskovaisen aamuhartauksien pitäjän ottavan oppia toisten kristittyjen nuhteista. Elegantti pukeutuminenko takaa horroristillekin työrauhan? Amerikkalaiset ovat ennenkin moittineet epäpäteviä johtajiaan. Reipas kansa ei suostu mihin tahansa kohteluun.

   ”Joka ei ole meidän puolellamme, on meitä vastaan.” Lausuiko tämän mielipiteen joku uusi Jumalan valtuuttama profeetta? Ei vaan supervallan presidentti. Eikö se kuulosta rienaukselta uskovaisen korvissa? Lordin laulu varoittaa vääristä profeetoista. ”Muurit sortuvat…tarvitsemme vain salaman…, joka lyö maahan väärät profeetat.” Niistähän Jeesuskin varoitti. Ovatko nykyhallitsijat, poliitikot ja yrityspomot susia lammasten vaatteissa?

   Kun Natsi-Saksa oli sortumassa, Adolf Hitler väitti, ettei Saksan kansa ollut hänen arvoisensa. Entä jos terrorismin vastainen sota pitkittyy ja mutkistuu tai muuttuu maailmanpaloksi? Minkä tuomion lännen sotapresidentti silloin antaa kärsiville ja uhrautuvaisille amerikkalaisilleen?

    ”Karitsat ovat eksyneet ilman opastavaa valoa”, laulavat hirviörokkarit. Rohkeata puhetta, kun toisinajattelu ja vastaansanominen lasketaan paheeksi jopa kuolemalla rangaistavaksi rikokseksi tällä enkelien ja pirujen näyttämöllä. Jo entisinä aikoina hovinarrit olivat niitä harvoja, jotka uskalsivat arvostella hallitsijoitten tekemisiä.          

   Jeesus salli muittenkin kuin opetuslastensa suorittaa parantamistyötä. Monella erilaisella saralla riittää työtä suvaitsevaisuuden, rauhan, lähimmäisen rakkauden ja ihmisoikeuksien puolesta. Kiitokset rohkeille rokkareille.

   Libanonin lapsisotilaat

   Me äidit ihmettelemme, että onko niitä lapsisotilaita Libanoninkin sodassa vuonna 2006. Israelin pääministeri Ehud Olmert julisti, että tulitusta jatketaan, kunnes sotilaalliset tavoitteet on saavutettu. Seuraava kuva näyttikin jo sodan lapsiuhreja sairaalassa: Itkeviä pienokaisia, joilta saattoi olla jalka amputoitu, koska pommit ovat juuri sen lajin tuholaisia. Uuden, hienon teknologian tuotoksia. Kuka nekään tutkii ja tuomitsee?

   Piittaamatonta ja häikäilemätöntä ihmisten ja kotien runnomista. Sotarikoksiin vastataan sotarikoksilla sekä terrorismiin valtioterrorismilla ja horrorismilla, mutta synti on saarnattava synniksi, sanotaan. Euroopalla varsinkin on melkein ylitsepääsemätön trauma juutalaisiin nähden. Heistä ei saa edes ajatellakaan negatiivisesti, saatikka tuomita heidän tuhoisia tekojaan. Kuitenkin rikos ja murha pysyvät sellaisina tekee ne sitten fanaattinen itsemurhapommittaja tai venäläinen tai kiinalainen tai pohjoismaalainen perheenisä tai yhdysvaltalainen Raamattu kourassa meuhkaava Ilmestyskirjan peto ynnä hänen Musta Neitsyensä tai Vanhan Testamentin hurskas juutalaisnyökkäilijä.

   Miten me selitämme lapsillemme, että jos terroristi surmaa äitejä, lapsia ja muita siviilejä, se on väärin, mutta jos sen hirmuteon suorittaa yhdysvaltalainen tai israelilainen sotilas, se on oikeutettua puolustussotaa, jopa terrorisminvastaista pyhää sotaa. Siitä räyhäämisestä ja vandalismista on tullut uusi uskonto ja tabu, jota ei saa kritisoida. Olisi kuulemma poliittinen itsemurha. Me äidit emme paljon politiikasta ymmärrä, mutta vedimme kuitenkin viivan EU:n puolesta, koska kuvittelimme sen edistävän maailmanrauhaa ja ihmisoikeuksia.

   Hyvää tarkoittavat politiikan rouvat ja herrat ovat vain vaisusti järkyttyneitä Libanonin tapahtumista, koska heidän täytyy korrektisti kuunnella virallista tahoa. Meillä äideillä ei ole muuta virallista taustaa kuin väestörekisteri ja olemme niin mitättömiä epäjulkkiksia, että naapurin rouvakaan ei aina huomaa meitä tervehtiä. Siispä me emme kumarra YK:ta, emmekä EU:ta, emmekä Hitleriä, emmekä Stalinia, emmekä kahden maapalloa isännöivän supervallan, USA:n ja Israelin, ”demokratiaa” mainostavia tyranneja.

   Lapset kysyvät: Mikä ero on natsilla ja juutalaisella? Emme tiedä. Kun saksalaiset vetäytyivät Lapista toisen maailmansodan jälkeen, kauhisteltiin, että poltetun maan taktiikassaan he eivät olleet säästäneet edes heinäseipäitä. Siis se ero on: Libanonissa ei taida olla heinäseipäitä.

   Mikä ero on presidentti Bushilla ja vainoharhoissaan riehuneella Stalinilla? Emme tiedä. Suurta isänmaallista sotaa käyneellä Stalinilla ei vielä ollut ydinasetta eikä niitä epäinhimillisiä kemiallisia aseita, joita on kylvetty mm. Irakin maaperään, mahdollisesti myös Libanoniin.

   Libanonissa vallitsee huolestuttava hävitys ja vielä lisäksi ekokatastrofi, koska öljy raunioittaa maan tärkeät elinkeinot. Sotakorvauslasku on ilman muuta suunnattava maksettavaksi Israelille ja siitä edelleen USA:lle ja yhä edelleen Yhdysvaltain rikkaille juutalaisille, jotka kylmäverisesti tapattavat heimoveljiään Pyhällä maalla. Siinäpä uusi, oiva ”Pyhän akseli”.

   YK pelkää, että uskottavuus heidän maailmanjärjestöönsä horjuu. On jo horjunut. Suojelurahat heidänkin on vastaanotettava supervallalta. Kallis systeemi, mutta ”kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”. Yhdistyneet Kansakunnat näyttää tyystin olevan Yhdysvaltain fasistisen rautasaappaan alla. Ennen pelättiin taivaanrantaa pimentävää hakaristiä taikka sirppiä ja vasaraa. Nyt me joudumme säikkyen kuulostelemaan USA:n symbolin, veripääkotkan siipien havinaa. Onko se ihmisenarvoista elämää?

   Kun Jeesusta vietiin ristiinnaulittavaksi, juutalaiset uhosivat: ”Tulkoon hänen verensä meidän ja meidän lastemme päälle.” Ehkä sattumaa, että juutalaisia on kohdannut niin monta järisyttävää vastoinkäymistä: isänmaan menetys, monet vainot ja keskitysleirit. Kärsimyksen sanotaan kirkastavan. Ainakin se kirkastaa vanhurskaan juutalaiskansan kostonhimoisen ja ehdottomasti oikeaan kohteeseen iskevän miekan. Historian kauhukuvien: Hiroshima, Vietnam, Nicaragua, Afganistan, Irak, Palestiina, Gaza ja Libanon lipuessa silmiemme ohi USA ja Israel kait huutavat yhteen ääneen: ”Tulkoon heidän verensä meidän ja meidän lastemme päälle.” Se siitä.                  

   USA pitää itseään valittuna kansana, ja presidentti George W. Bush uskoo, että Jumala käski hänen hyökätä Irakiin. Valittu kansa on myös Israel. Onko valitsijana kenties se pelottava olento, jolla on kaksi sarvea ja pitkä häntä? Palvontaa on näemmä monenlaista.                                                                                                                            

   Säästöpossumiina

   Naapurini Auli itkeskeli kaksi viikkoa, koska hänelle oli kylmästi ilmoitettu, ettei hänen palveluksiaan enää tarvita. Hän oli työskennellyt parikymmentä vuotta suuren palvelutalon virikeohjaajana. Antaumuksella hän oli opastanut ikäihmisiä askartelussa ja käsitöissä. Uutterasti hän oli järjestänyt heille monenlaista kulttuuritoimintaa ja kuljettanut heitä kirkossa, konserteissa ja taidenäyttelyissä.

   Omassa piirissään vanhukset saivat nauttia tunnelmallisista synttäreistä ja juhlapäivistä. Laulettiin, leikittiin ja usein myös naurettiin. Omaisetkin olivat tyytyväisiä, kun heidän rakkaitaan sillä keinoin hoivattiin, viihdytettiin ja aktivoitiin. Siitä ei vain koitunut numeroilla todistettavaa tuloksellisuutta. ”Kun sun lysti on, niin kätes yhteen lyö” ei heruta näkyville kiiltäviä eurokolikoita. Vai heruttaako sittenkin pitkällä tähtäyksellä?

   Auli oli kysynyt, että kuka tästä lähtien hoitaa niitä virikehommia. Kuulemma joku perushoitaja sivutöinään. Niin kuin he eivät jo muutenkin olisi ylirasittuneita ja tuskin he yhtä suurella innolla paneutuisivat uusiin ylimääräisiin ja kenties vastenmielisiinkin tehtäviin. Varmaan sydänlääkärikin tuntisi itsensä syrjityksi, jos hänelle kerrottaisiin, että joku reumatohtori hoitelee hänen virkaansa noin vain ohimennen. Tai historianopettaja joutuu opastamaan koululaisia saksankielessä kaiken muun työnsä ohella.

   Koska Aulilla oli perushoitajan koulutus, hänelle kyllä tarjottiin työtä eräässä sairaalassa 40 kilometrin päässä kotoa. Hänen olisi vain vaikeata ajaa päivittäin sellaista matkaa ja jättää kuusihenkinen perheensä oman onnensa nojaan. Voi sitä pienen ihmisen ammattitaidon ja kutsumustyön aliarvioimista.

   Mummo ja vaarallinen ase          

   Rauha-mummolla oli ollut tapana jo neljänkymmenen vuoden ajan käydä lähes joka vuosi sukuloimassa Yhdysvalloissa. Koska tytär asui Kaliforniassa ja mummo Kemissä, ikäihminen joutui vaihtamaan ajoneuvoa useita kertoja. Hänellä oli oma keinonsa viihdyttää itseään monia tunteja kestävillä lennoilla. Nukkua hän ei tohtinut ja lukeminen oli työlästä heikon näön vuoksi, mutta hän oli intohimoinen virkkaaja, joka sormi tuntumalla vanhasta tottumuksesta osasi luoda kauniita kuvioita huiveihin ja pöytäliinoihin. Työ mahtui helposti hänen käsilaukkuunsa, ja niin pitkäkin matka taittui rattoisasti.

   Viime joulukuussa Rauha oli jälleen matkalla valtameren taakse. Lentokentän turvatarkastuksessa häneltä haluttiin ottaa pois pieni virkkuukoukku. Sanottiin, että se pitää laittaa koneen ruumaan. Mummo yritti vastustella: ”Mitä hyötyä siitä silloin on, jos haluaisin virkata koneessa tai odottaessani seuraavaa lentoa kentillä? Vai ehkä minulla onkin mahdollisuus suoraan lentoon siellä ruumassa? Siellähän velipoikakin matkasi, kun hän oli menehtynyt sydänkohtaukseen etelän aurinkorannoilla. Palasi kotiin sinkkiarkussa.”

   . Lentovirkailijat silmäilivät kohteliaasti hymyillen nenäkästä 91-vuotiasta vanhusta ja takavarikoivat tietysti koukun. Määräykset ovat määräyksiä.

                         TURVATARKASTUS

1. Minä turvatarkastuksen taas kerran läpäisin,

    kun tahdoin päästä hissiin, vain hiukan strippailin,

    heitin kaukaloon mä pusakan, pikkupöksyt, farkutkin,

    ja rintsikat ja tekarit sekä afroperuukin.    

          Kun USA:lta käskyt käy, ne Brysseliin kirjataan,

          ja vaino jatkuu Suomeenkin joka Takanurkkalaan.

          Ei auta siinä järki, ei pohjalaistaustakaan,

          kun tarkastajat käpälöivät nakuneitoa, ruustinnaa.

2. Kaikki vesimiehet karsitaan ynnä janoiset pultsarit,

    jos sylki roiskuu lattiaan, siitä rankasti rangaistaan.

    Ei siisteyttä jahdata, vaan nestepommia.

    Voi turman meille tuottaa kai joka sadepisara.

3. Pieni vauva kasteli vaippansa kesken hissin nousua,

    hänet kohta vietiin äidiltään huippusalaiseen vankilaan.

    Oli aikomus kai julma, vaikka pommi ei toiminutkaan.

    Baby-raasu saattoi kuuluakin terroristien miniliigaan.

4. Nämä käskyt kaikki antoi Bush varmauskoinen,

    on neuvonantajanaan hällä isä taivainen.  

    Bush kehitysoppia pelkää ja esi-isiään,

    vaikka taitaa King-Kong olla ihan veriveljenään.

          Kun USA:lta käskyt käy, ne Brysseliin kirjataan,

          ja vaino jatkuu Suomeenkin joka Takanurkkalaan.

          Ei auta siinä järki, ei pohojalaistaustakaan,        

          kun Korpijoen lossille vaadittiin konepistoolivartijaa.

   Sota vain on sellaista

   Eräs vaikea tapaus oli erityisesti jäänyt sairaalapastorin mieleen. He olivat olleet kahden puolihämärässä potilashuoneessa katsellen ulkona tummuvaa taivasta. Vanhusta ei sopinut hoputtaa. Siispä he vain vaikenivat ja kuulostelivat toisiaan ja syystuulta.

 - Se tapahtui eräänä sateisena syysiltapäivänä etulinjassa. Oli ollut melkoinen taistelun mylläkkä, ja olin jäänyt muusta ryhmästä hiukan jälkeen. Kaatuneita makasi joka puolella. Omia ja vihollisia. Yhden ruumiskasan takaa nousi seisomaan nuori, pienikokoinen mies. Naapurimaan sotilas. Hän ei ollut huomannut minua. Äkkiä nuorukainen käännähti ja seisoi edessäni vain parin metrin päässä. Hän oli täysin kunnossa, Tähtäsin häntä aseellani  En koskaan pysty unohtamaan hänen katsettaan. Suuret harmaat silmät. Nuorimmalla tyttärelläni on samanlaiset, huokaisi vanhus.

 - Ammuin poikaa keskelle rintaa ja hän menetti henkensä välittömästi.

 - Sodassa tapahtuu sellaista. Tapa tai tule tapetuksi. Hänhän olisi voinut yhtä hyvin surmata sinut. Olit vain tällä kertaa nopeampi.

 - Ei hänellä ollut asetta. Olisin voinut antaa hänen mennä, eikä kukaan olisi tiennyt mitään. En olisi saanut tappaa häntä.

 - Ei saa tappaa yksilötasolla. On eri asia, kun yhteisö määrää jotakin. Esivalta ei turhaan miekkaa kanna ja...

 - Esivaltaa ei ollut mailla halmeillakaan, vaan siinä oli kaksi yksilöä vastakkain: aseistettu ja aseeton. Se oli harkittu teko. Hän aneli armoa. ”Ei ampua, eiii!” Ehkä heimoveljiä.

 - Teit sen hyvässä uskossa. Sota on sellaista. Tehtävänäsi oli puolustaa isänmaamme vapautta.

   Mies ei näyttänyt vakuuttuneelta. Hän kuoli seuraavana yönä.                                                                                                

   Historiaa vinksin vonksin

   Yhdysvalloissa vanha, varakas juutalainen huokailee tunnontuskissaan viimeisellä vuoteellaan:

 - Minulla on tiedossani karmea salaisuus ja tunnen suurta syyllisyyttä osallistumisestani siihen.

 - Kerro se vain minulle, houkuttelee rabbi. – Olenhan uskollinen ystäväsi.

 - Historiankirjoittajathan arvelevat, että keisari Nero aikoinaan itse käski sytyttää Rooman kaupungin palamaan, mutta kristityt saivat syyn päälleen, ja vainoihin tuli tällä tavalla lisää aihetta ja tehoa.

 - Mitä sinä sellaisesta huolehdit, syytön mies, vai uskotko mahdollisesti jälleensyntymään?

 - Enhän minä, mutta toinenkin asia muistuu lakkaamatta mieleeni. Kolmannen valtakunnan alkuvaiheissa Berliinin valtiopäivätalo poltettiin, ja siitä syytettiin erästä kommunistimiestä. Näin löytyi painavaa motiivia sosialistien tuhoamiselle.

 - Ei ole sinun asiasi murehtia tuollaista. Onko vielä jotakin muuta?

 - Minähän tässä juuri pohjustan sitä omaa rötöstäni. Moskovassa räjäytettiin suuri kerrostalo, jonka seurauksena alkoi uusi Tshetshenian sota. Vieläkin pohditaan, olisiko sittenkin Venäjän valtio itse syyllistynyt tuohon tihutyöhön.  

 - Juu, juu, mutta eihän sinulla ole ollut minkäänlaisia yhteyksiä Venäjälle, joten jätä turhat kuvittelut ja kiitä Jumalaa pitkästä ja kunniallisesta elämästäsi ja rakkaasta perheestäsi.

 - Heti New Yorkin torni-iskujen jälkeen jotkut miettivät, että ketkä olisivat niin rikkaita ja keillä olisi hallussaan niin mahtava tekninen tuntemus, että he osasivat suunnata koneet juuri oikeaan kohtaan pilvenpiirtäjissä. Työryhmäni oli suunnitellut sellaisen malliksi korkeammalta taholta tulleen käskyn mukaisesti, mutta sitten selvisi, että Bushin hallinto oli jo päättänyt hyökätä Irakiin, kunhan sopiva syy löytyisi.                      

   Väärän lipun alla

- Saanko tätä mokaani koskaan anteeksi? huokaili nuori lentäjä sotilaspastorilleen.

 - Armon meri on rajaton.

 - Olen tahtomattani parjannut armeijamme ylipäällikköä ja edesauttanut lisänimen antamista.

 - Tokko sinulla tavallisena sotilaana on niin suurta vaikutusvaltaa voinut olla?

 - Suurvaltamme kunnioitettua presidenttiä Jorri Leuhkapuskaa kutsutaan nykyään Ilmestyskirjan pedoksi ellei suorastaan Antikristukseksi.

 - Olen valitettavasti huomannut, mutta haukkumanimet unohtuvat, kun henkilö todistaa teoillaan herjaukset turhiksi tai paikkansapitämättömiksi.

 - Historia ei niin vain unohda, joten en käsitä, miten voisin sovittaa rikkomukseni.

 - Ryhdy levittämään toisenlaista tietoa, ylistävää ja ihailevaa, sillä hänhän on ollut jopa Nobelin rauhanpalkintoehdokkaana. Vaikka ei sellainenkaan aina kestä ajan mittaan. Tiedät kai, poikani, että Hitleriä kutsuttiin Messiaaksi, joka pelastaa Euroopan bolshevismilta?

 - Jaa ja minusta on kornia, että Italian pääministeri nimittää itseään politiikan Jeesukseksi.

 - Mistä olet saanut päähäsi, että omat tekosi ovat jotenkin olleet aiheena sille Ilmestyskirjan peto-nimitykselle?

 - Osallistuin pommituslentoihin Afganistanissa, ja koneellemme piti antaa nimi.

 - Kaunista ja herkkää, kuten Hiroshimaa pommittanutta koneetta kutsuttiin erään lentäjän äidin mukaan nimellä Enola.

 - Joo, mutta minun piti maalata koneen kylkeen se teksti ja jostakin sain päähäni kirjoittaa: Number 666 Beast. Pedon merkki.

 - Ehkä sinä tarkoititkin tekstata siihen 999, joka symboloi Jeesusta?

 - Noinko te yritätte kääntää asiat päälaelleen? Selittää mustan valkoiseksi?

   Psykiatrin kömmähdys

 - Saisinko keventää sydäntäni sinulle kokeneelle kollegalleni? kysyi nuori psykiatri Mielikki Mielenjärkky esimieheltään.

 - Ole hyvä vain, sillä sielunhoitajankin sielu kaipaa puhdistumista ja lohdutusta. Mikä sinua painaa?

 - Pelkään, että olen johtanut erästä potilastani harhaan ja tällä teolla mahdollisesti tuottanut yhteiskunnalle ongelmia ja kärsimystä.

 - Se riski on otettava, emmehän ole täydellisiä mekään.

 - Minulta haki jokin aika sitten apua potilas, jolla oli suuria sopeutumisvaikeuksia, jopa rikoksiakin kontollaan. Minusta tuntui, ettei hän ollut löytänyt itseään ja tehtäväänsä. Vahvoja puoliaan ja mahdollisuuksiaan. Siispä kehotin häntä rohkeasti toteuttamaan itseään ja kuulostelemaan, mikä tuntui hyvältä ja tyydyttävältä. Toteuttamaan unelmiaan ja kunnianhimoaan.

 - Hienoa, noin minäkin olisin tehnyt, rauhoitteli vanhempi psykiatri. Miten hänelle kävi?

 - Hän katosi, ja pelkäsin, että hän oli tehnyt jotakin itselleen. Onneksi ei sentään. Yllättäen sain häneltä kirjeen Amerikasta. Repe ilmoitti, että nyt hän oli omalla alallaan ja oli löytänyt mieleisensä ja laajalti arvostetun työpaikan, jossa saattoi olla ihan rauhanpalkintokin tiedossa.

 - Tämäpä mielenkiintoista. Nyt huomaat, kuinka tärkeätä meidän työmme on.

 - Repe työskentelee Yhdysvalloissa turvallisuuspalveluja tarjoavan yrityksen leivissä ja kiertää ympäri maapalloa opettaen kuulustelijoita käyttämään tosi julmia kidutus- ja häpäisykeinoja. Saatujen tietojen todenperäisyydestä ei ole väliä, kunhan ne palvelevat pelokkaan USA:n turvallisuutta.

   Tasa-arvon tavoittelua

   Ylenmääräinen tasa-arvoilu saattaa tuottaakin tyranniaa. Myanmarin oppositiojohtaja ja Nobelin rauhanpalkinnon saaja Aung San Suu Kyi lausui 15-vuotisesta kotiarestista vapauduttuaan, että hän haluaa edistää demokratiaa yhdessä kansansa kanssa eikä toteuttaa sitä yksin, koska silloin hän muuttuukin diktaattoriksi. Viisasta ja nöyrää sanomaa.

   Olemme huomanneet, että tasa-arvon kiihkeä tavoittelu synnyttää valitettavan usein epätasa-arvoa. Ihmettelin aikanaan, miksi myös hyvin toimeentuleville perheille jaeltiin lapsilisiä ym. tukia. Nykyäänkin luulisi esimerkiksi tavallisen virkamiespariskunnan pystyvän varsin hyvin ruokkimaan ja kouluttamaan pari lasta, kun heillä kuitenkin näyttää olevan varaa ostaa joka vuosi uusi auto, maalauttaa vuosittain keittiön kaapistot, matkustaa minne vaan ja ostella huolettomasti mitä mieleen mahtuu. Emme voi syyttää muita kuin itseämme, että olimme siihen aikaan niin nynnyjä, ettemme kieltäytyneet avustuksista. Rahan ahnehtimisessa on ainakin päästy tasapäisyyteen. Samassa kaartissa olemme kaikki: hypereläkeherrat, virkamiehistö, duunarit ja hengellinenkin sääty.

   Meidän olisi pitänyt perustaa kansanliike ja julistaa: ”Lapsilisät pois pärjääviltä.” Valtiolle ja kunnille rahaa sieltä, missä sitä on.” Jatkuvan törsäämisen vuoksi apua ei riitä enää tositarpeessakaan oleville. Lisäksi varattomuus on valtaamassa yhä suurempia yhteiskuntaryhmiä. Ruokajonot pitenevät ja täyttyvät kohta tohtoreistakin.

   Hiljattain uutisoitiin, että isyysrahaa pitää maksaa kaikille, siis Optio-Oskareillekin? Selitys oli, että demokraattisessa maassa täytyy kaikkia kohdella tasapuolisesti. Siis joillekuille taas jotakin lisää, vaikkakin turhaa ja ylimääräistä. Onko tasa-arvosta tullut uusi epäjumala? Eihän sillä muuten olisi väliä, jos rahaa riittäisi, mutta heikompien elinmahdollisuuksiapa supistetaan: lapset, vanhukset, sairaat, vähäosaiset ja syrjäytyneet. Pystyisikö joku laskemaan, kuinka paljon varoja jäisi hyödylliseen käyttöön, jos kerrankin suoritettaisiin kastijako: Ne, jotka jaksavat, maksaisivat itse elantonsa ja asumisensa, lastensa ja vanhustensa ylläpidon, ja ainakin huokeamman terveydenhuollon.

   Varakkaatkin siinä hyötyisivät, koska ehkäpä monet korkeat kustannukset alenisivat. Myös verotaakan keventyminen helpottaisi sekä yksityisiä että yrittäjiä. Työllisyyskin saattaisi parantua. Sen ymmärtää, että politiikan piirissä ei kukaan uskaltaisi ehdottaa sellaista omavaraisuutta, koska on mielisteltävä äänestäjiä. On kuin luonnonlaki tai jokin pyhä säädös, että kaikkien pitää saada kaikki ilmaiseksi ja heti. Vaikea sitä on myönnettyjä etuisuuksia mennä purkamaankaan, kun on päästetty kerskakulutus valloilleen. Valitettavasti purkamistoimenpiteitä yritetään sitten toteuttaa sieltä nokkimisjärjestyksen alapäästä, heikoimmilta ja vähäväkisiltä. Päiväkodeista, peruskouluista, bussi-, ambulanssi- ja postinjakeluliikenteestä sekä lähikauppapalveluista jne.

   Miksi oppikirjatkin on pakko uusia joka vuosi? Tietysti kustantajien markkinoitten kasvu on siinäkin selityksenä. Se ainainen ilmapallomainen pullistelu, joka ennustaa kuplan puhkeamista ja tuhoa. Ennen vanhaan sama oppikirja kiersi kautta koko sisarusparven. Jo siitäkin kieltä oppi, ehkä yhtä hyvin kuin nykyisistä kertakäyttö- ja irtolehtipainoksistakin. Miksei kirjoja kerätä keväällä pois ja jaeta syksyllä oppilaille uudestaan? Tottuupa käsittelemään tavaroita, omia ja muiden, varovaisesti ja huolella. Siinäkin toteutuisi se innokkaasti tavoiteltu säästö.

   Erään peruskoulun yläasteella kauhisteltiin, kun joku oppilas oli heittänyt mustikkajogurtin kattoon. Hän puolustautui sanomalla, että hän ei pitänyt sen mausta. Tuskin oman äidin laittamia eväitä uskallettaisiin niin vain tuhota tässä nälkää näkevässä maailmassa. Onko liian nostalgista muistella, että ennen vanhaan kalliissa yksityiskoulussakin oli täyttä päätä duunarien lapsia. He anoivat vapaaoppilaspaikkaa tai stipendiä, ja saivatkin sellaisen, koska ei ollut mustikan jälkiä katossa. Hyvin käyttäytyviä, reippaita ja oppivaisia nuoria. Saattoivat menestyä yhtä hyvin kuin rikkaitten lapset, joskus paremminkin, koska oppivat tekemään työtä, myös kesäisin. Entä niitten vapaaoppilaaksi anoneitten kokema nöyryytys? Tuskin ainakaan suurempi kuin niillä pätevillä työntekijöillä, joita nykyään yt-potkitaan työstä pellolle huolettomasti kuin vanhoja kenkärisoja. Niitä pakollisia ”kipeitä ratkaisuja”. Voi aikoja, voi tapoja.

   Myös eräs muu tasa-arvosorto on nykyään sydäntä riipaisevaa seurattavaa. Peruskoulu yritti suoda kaikille samanlaisen mahdollisuuden suorittaa keskikoulu. Hupsista. Erilaisia tasoryhmiä ja tukiopetusta, mutta epätasa-arvoisuus oikein kukoisti. Olisi toki pitänyt julistaa, että jokainen ihminen on syntynyt tasa-arvoiseksi ilman että hän on kielinero tai huippumatemaatikko. Miksi kaikkien pitäisi olla ylioppilaita tai maistereita tai tohtoreita? Nyt on onneksi herätty arvostamaan ammattikouluja.

   Jotkut oppivat, kunhan heille hieman asiasta vihjaistaan. Ottavat itse selvää pelkästä kiinnostuksesta. Toiset eivät opi, vaikka opettaja itkisi. Eräskin täysjärkinen uudelleen koulutettava kunnollinen perheenisä ei hahmottanut yksinkertaisintakaan vieraskielistä lausetta. Matematiikka, ATK, kirjanpito ja muut aineet sujuivat aivan mukavasti. Hänen lapsensa kirjoitti samana keväänä ylioppilaaksi. Mainittakoon vielä, että kyseinen mies oli menestyksellisesti elättänyt perheensä parinkymmenen vuoden ajan ravintolan palveluammatissa. Hän oli pyytänyt paikalle muita, jos asiakkaaksi oli tullut ulkomaisia turisteja.      

   Mikä muu keino voisi olla tehokkaampi, jos haluaa säilyttää edes rippeitä itsetunnostaan, kuin että häiriköi luokassa? On helpompi selittää itselleen, että olisi kyllä oppinut, jos olisi kuunnellut. Entä se, joka kuuntelee tarkasti ja yrittää parhaansa, ja silti saa jatkuvasti ala-arvoisia numeroita? Jos tasa-arvon tavoittelu jakaa ihmiset ”tyhmiin” ja ”älykkäisiin”, se on suurinta julmuutta. Epäkäytännöllinen kieltenmaisteri seuraa ihaillen ja kadehtien, kuinka joku ammatti-ihminen korjaa näppärästi kuntoon auton, tietokoneen, vesijohdot, varpaankynnet ja mitä vain.

   Työn kunnioitus on samalla elämän kunnioittamista. Todellista tasa-arvoa. Kukin työskentelee omalla sarallaan. Puolustakaamme erilaisuuden kauneutta.              

   Varokaa vuoristoretkiä

   Ikäihmisistä on kertymässä melkoinen määrä ongelmajätettä. Kaikki siivous pitäisi kuitenkin tapahtua mahdollisimman korrektisti ja vähin äänin, jotta ihmisoikeusjärjestöt eivät puuttuisi asiaan. Vuosikaupalla on panostettu terveelliseen elämäntapaan. Ei saa tupakoida, juopotella, syöpötellä, stressaantua työstä tai työttömyydestä, ei saa hermostua lomasäästä, perheestä, naapureista, työtovereista, patterinnaksutuksesta eikä veroviranomaisista. Haastava ja vaativa luettelo on niin pitkä, ettei sitä jaksa edes kirjoittaa näkyviin.

   Mediassa toitotetaan, kuinka kansalaisten elinikä on huomattavasti pidentynyt, myös miehillä.  Eräs entinen ministerikin totesi, että pienellä elämäntavan muutoksella saadaan aikaan merkittäviä säästöjä terveydenhuollossa. Samalla ihmisten hyvinvointi kasvaa. Tällä hetkellä kai katkerasti kadutaan sitä kiihkeätä ja tuloksellista terveydenhoitokampanjaa. Teräsvaareja ja –muoreja syntyy jopa Pohjois- ja Itä-Suomeenkin. Minne heidät pannaan, kun heistä on vain kuluja ja haittaa? Tosin he ovat kiitettäviä kuluttajiakin. He matkustavat, käyvät kulttuuritapahtumissa ja ostavat lapsilleen ja lapsenlapsilleen lahjoja sen kun kerkiävät.

   Ennen oli harvinaista, että esimerkiksi metsuri jäi terveenä eläkkeelle. He olivat uskollisesti raataneet itsensä loppuun eivätkä rasittaneet maatamme työhistoriansa jälkeen. Tällaiset kansalaiset olisivatkin oikeata valtion talouden mallikansaa, vaan nykyään eläkeläiset hoitavat itseään ja ovat elossa. He ovat tehneet arvokkaan ja vaativan työrupeaman ja maksaneet eläkettään varten. Se ei vain riitä.

   Nuoresta polvesta ei ole maksajiksi eikä elättäjiksi. Joko ei ole työtä tai nuoremmat eivät haluakaan puurtaa jonkin sitovan aikataulun mukaisesti. Yhä useammat saattavat jäädä jo koulun jälkeen eläkkeelle. Nuorta reipasta naista haastateltiin, ja hän kertoi silmät kirkkaina, että hän arvostaa enemmän vapaa-aikaa kuin työtä ja haluaa nauttia elämästä.

   Missä mättää, jos toimeentulo on varmempaa ja tyydyttävämpää työttömänä kuin työssä? Osa kansastamme on silti turhautunutta. Miltä tuntuu vanhemmista, jotka yrittivät ahertaa perillisilleen valoisamman ja helpomman elämän kuin heille itselleen oli suotu, ja seurauksena on masentunut ja toivoton sukupolvi, joka ei koe elämää edes mielekkäänä?  Korvike-elämäksi hyväksytään päihteet ja jatkuva tunnenärä.    

   Joudutaanko palaamaan siihen, että kukin perhe huolehtii itse omista vanhemmistaan? Moni kauhistuisi. Kukapa nyt haluaisi ottaa riesakseen isäänsä tai äitiänsä kuolaamaan, pudottelemaan tavaroita ja marisemaan  vaipoissa? Niin, paitsi tietysti venäläiset ja egyptiläiset. Parasta olisi neuvoa ikäihmisiä hyvissä ajoin anomaan, että heidät otettaisiin huostaan jonkin muun kansan perheisiin ja heistä tulisi adoptoituja isoäitejä ja –isiä.

   Eräs hellämielinen suomalainen mies totesi, että hän ainakin mielihyvin hoitaisi ja vaalisi rakasta äitiään aina tämän viime hetkiin asti. No, mikset sitten vaali? kysyi toinen. Miehen äiti oli kuollut jo yli kaksikymmentä vuotta sitten.

   Puhdasoppista terveydenhoitoa voitaisiin tietenkin hieman laimentaa, liennyttää. Kun joku ohittaa sopivan pääministeri-iän eli noin 40 vuotta, hänelle oikein tuputettaisiin halpaa viinaa ja tupakkaa ja lenkkimakkaraa. Sitten mittailtaisiin verenpainetta ja todennäköistä elinikää odotellen toivorikkaana tuon tarpeettoman olion kupsahtamista. Mikään ei ole varmaa. Voi olla, että ikäihmiset aivan riemastuisivat moisesta kurin höltymisestä ja hummailisivat hyvällä omallatunnolla satavuotiaiksi asti.                

   Kannattaa tutustua historiaan. Antiikin Kreikan hämärästä löytyy vielä yksi keino lieventää vanhuksien vauhdittamaa valtiomme romahdustilaa. Isovanhemmat vietiin huviretkelle vuoristoon. Heille katettiin maukas picnic-lounas jyrkänteen reunalle. Viimeinen ateria. Runsaasti suolaa, ja jo alkaa mummeleita ja papparaisia huipata päästä. Jalat vetelöityvät, ja peräjälkeen he tipahtelevat alas rotkoon, ilman että kenenkään tarvitsi edes tönäistä. Perhe heitti pari ruusua perään, ja erittäin tarkat hautausurakoitsijat pitävät lopusta huolen. Herra Korppikotka saapuu apureineen paikalle, joten kalliilta hautajaiskustannuksiltakin säästyttiin.

    Mummeleita hauvelien vaatteissa

   Ihmiset kaipaavat sisältöä elämäänsä. Tärkeä rikastuttaja on lapsi, jonka saamiseksi ponnistellaan tosi paljon. Sanotaan, että turvallisessa teollisuusmaassa eräs terveitten nuorten suurimpia huolenaiheita on lapsettomuus. Kun on tehty kaikki mahdollinen, leikitty, lääkitty, leikelty, odoteltu ja petytty, ryhdytään anomaan perheeseen adoptiolasta. Byrokratiatätien pitkällisen paperinrapistelun jälkeen se sitten onnistuukin.

   Jos ikäihminen jää leskeksi, hänelle usein suositellaan jotakin lemmikkieläintä. Puheripulia potevaa papukaijaa leskimiehelle ja harvasanaista kilpikonnaa naispuoliselle leskelle. Koira on sen vuoksi erittäin suosittu, että se on uskollinen eikä hauku omistajaansa. Juoksuttaa tämän kyllä henkihieveriin, mutta ylimääräinen rasitushan on vain hyväksi sydämelle. Lisäksi miehet ovat tottuneet vaimojensa maratonmaisiin shoppailukierroksiin.

   Eräässä kaupunkimme mäessä kohtasin ikääntyneen naisen ja hänen lemmikkinsä. Valkoinen, ylikarvainen, ylipainoinen ja yli-ikäinen. Piski nimittäin, oli juuttunut mäen puoliväliin eikä millään jaksanut puuskuttaa ylemmäksi. Hellästi emäntä maanitteli ja yritti nykiä punaisesta hihnasta, jossa riippui sydämenkuvia. Koira lysähti karvaiseksi mytyksi maahan, roikutti kieltään ja katseli anovasti emäntäänsä.

   Rouva kertoi, että koiralla ja hänellä oli paljon yhteistä: sydämen, maksan ja munuaisten vajaatoiminta, huono näkö, koteloitunut kasvain jossakin päin kehoa, huono pidätyskyky, lonkkavika sekä pahoja huimauskohtauksia. Ainoa kohta, missä hauvareppanan sairauskertomus oli pidempi, oli heikko muisti, koska se ei tunnistanut enää nimeään. Kyynelsilmin nainen kauhisteli sitä päivää, jolloin kullanmuru pitäisi saattaa lemmikkien hautuumaalle.

   Mitä on vaikea saada, se houkuttaa. Siis ikäihmisten pääsy lapsilleen hoitoon pitäisi olla monen turhan anomisen tulos. Stressaavaa jonotusta ja kaipausta. Vaikeasti tavoiteltavia mummumorsiamia. Sukulaiset riitelisivät jopa käräjillä omistusoikeudestaan vanhukseen ja panisivat pystyyn mielenosoituksia syrjittyjen huoltajien puolesta. Vanhustenhoitosyrjintää. Toimeenpantaisiin kovaääninen kampanja siitä elvyttävästä vaikutuksesta, mikä hoidokilla olisi koko perheen ilmapiiriin. Turhautuminen ja tylsyys katoaisivat.

   Tiedetään, että seuraavat tunnusmerkit ovat ominaisia eläinten ja ihmisten jälkeläisille: Pennuilla on kirkkaampi ääni kuin uroksilla, joten ne säästyvät näitten tappamisyrityksiltä. No, vanhojen ääni on jo muutenkin inisevä. Se täyttää kriteerion, jolla hoitajat saadaan hellittelemään ikäihmisiä. Poikasilla on myös pyöreä pää, suuret silmät ja pullea keho. Siinä kohdassa markkinointimalli ei valitettavasti päde, sillä vanhusten silmät pienenevät, kehon osat kutistuvat ja kuivettuvat, paitsi jalat, jotka vaativat yhä leveämpiä jalkineita. Leviävät kuin ankan räpylät.  

   Stressilelut ovat tärkeitä hektisille nykyihmisille. Sen sijaan, että he puristelisivat palloa, he pusertelisivatkin ikäihmisiä, tietyt säädyllisyyden rajat huomioon ottaen. Se, mitä nuoremmat  naiset pitävät ahdisteluna, olisi vanhuksille kaivattuja hellyydenosoituksia. Niinpä eduskuntamme käpälöitsijät olisivat etusijalla vanhustenhoivaajina. Kuuluvat etuoikeutettuun luokkaan muutenkin.

   Pehmolelut ovat todellisia halinalleja, joten suunnitellaanpa vanhuksille rooliasuiksi pörröisiä taljavaatteita: villakoiran, kissamirrin, pupujussin ja leijonanpennun. Johan sellaiseen asuun sonnustautunut perheeseen otetaan, ja lisäksi ikäihmiset olisivat ihan tyytyväisiä karvaturkkeihinsa, koska he muutenkin helposti palelevat. Ei olisikaan kyse susista lammasten, vaan mummeleista hauvelien vaatteissa.

   Ei saa koskea                            

   Aikoihin on eletty, kun oikein tieteellisesti tutkitaan, syyllistyykö ala-asteen opettaja seksuaaliseen häirintään, mikäli hän koskettaa oppilastaan. Tulkintavaikeuksia on siis tiedossa.

   Museoissa yleinen varoituslappu Ei saa koskea pitäisi liimata ihmistenkin otsaan, jotta tuttavaa ei luokiteltaisi seksihäiriköksi, jos hän rohkenee kätellä tai luoda ystävällisen katseen hymyilevistä silmistään. Luonnolliset lohdutustavatkin on julistettu pannaan. Mies taputtaa metsästystoveriaan olalle, koska tältä on palanut talo, ja lausuu: ”Koeta pärjäillä, kaveri hyvä.” Kolmevuotias lapsi kaatuu ja loukkaa polvensa. Itkee surkeasti. Päiväkotitäti puhaltaa pipin pois ja ottaa pikkuisen syliinsä. Asia on kiireesti selvitettävä ja saatava syyteharkintaan.

   Äiti imettää onnellisena vauvaansa ja puristaa tämän hellästi rintaansa vasten. Kauheata sukurutsausta, ja jos lapsi on tyttö, lisäksi lesboilua. Tuttipulloa on pidettävä seipään nenässä sopivan välimatkan päässä. Eräs etäisyys onkin jo tiedossa. 1900-luvun puolivälissä keskikoulun sukupuolivalistustunnilla annettiin ohje, ettei tyttö saa päästää poikaa lähemmäksi kuin puolen metrin päähän. Muistan ihmetelleeni, miten sitä neuvoa pystyy noudattamaan elokuvajonon ryntäyksessä taikka kouluruokailussa. Ajovälit siis niihinkin.

   Kuka enää uskaltaa ryhtyä opettajaksi tai yleensäkään hoitotyöhön? Vanhusten vaipanvaihdot ovat vihoviimeistä intimiteettisuojan rikkomista. Myös gynekologit joutuvat työttömiksi, vaan onhan tutkimuksissa joku hoitaja paikalla. Mitä vielä. Katsojathan saattavat lisätä seksuaalista nautintoa eräissä palvelumuodoissa. Naisten rintojen tutkiminen, hoidot ja leikkaukset jäävät tietenkin käytöstä pois. Hammaslääkärit päätyvät kortistoon. Entä korvalääkärit? Joillakuilla ihmisillä eroottiset pisteet esiintyvät juuri korvissa. Haasteita käräjille sataa ihan ropisemalla.

   Perättömät ilmiannot ja kantelut lisääntyvät, kuten diktatuurimaissa on tapana. Opettajien lapsetkin antavat väärän todistuksen vanhemmistaan, jos ovat suivaantuneet kotiintuloaikoihin. Oppilaille on annettava tarpeeksi hyvät numerot, muuten seuraa ehkä vankilareissu. Parasta, jos vanhemmat itse laativat listan hyväksyttävistä arvosanoista. Opettaja vain allekirjoittaa kiltisti.

   Lopulta vainajatkin toimitetaan arkkuihin pesemättä ja nostureilla. Onhan tiettävästi olemassa ruumiittenkin rakastelijoita.

   Suomiko oikeusvaltio?  

   Alamme jo epäillä, ettei rakas isänmaamme enää olekaan oikeusvaltio. Se tuntuu asettuvan rikollisten ja myös nappularikollisten puolelle. Kuka nyyhky niitä lakeja oikein laatii? Yhä enemmän tiukennetaan käsitettä pahoinpitelystä. Joku ravistelee toista käsivarsista, ja sekin jo katsotaan lieväksi pahoinpitelyksi. Eräässä julkisessa tilaisuudessa vanhempi ronski naishenkilö halasi jokaista vuoronperään, kuten tapana on tässä EU:n väkivaltaisimmassa maassa. Kun hän tuli kohdalleni, yritin väistää, mutta en onnistunut. Nainen runnoi kovalla ja kulmikkaalla poskellaan kasvojani, jolloin luulin poskiluitteni murtuvan. Saanen tarjota tätä tapausta syyteharkintaan lievää törkeämpänä pahoinpitelynä? Lieventävänä seikkana oli varmaan lähimmäisenrakkauden osoittaminen., välittäminen.  

   Pikkupojat pudottelivat tornista isoja kiviä toisten lasten päälle. Jokin murikka osui pienen tytön selkään. Aikuinen julkkismies löysi pojat ja tarttui kai erästä niskasta kiinni. Kyseinen poika oli nähtävästi syytön, mutta eihän poliisikaan uskaltaisi pidättää ketään, jos hänen täytyisi olla  ehdottoman pätevä ratkaisemaan jonkun syyllisyys. Sehän on oikeuslaitoksen tehtävä. Syyttömiä viedään varmaan kuultaviksi pilvin pimein, myös todistajiksi. Ainahan silminnäkijöitä haastatellaan. Pojan vanhemmat tekivät rikosilmoituksen pahoinpitelystä, vaan tapahtumahan oli varsin vakava, joten luulisi jokaisen ymmärtävän paikalla olleen aikuisen miehen huolen. Entä jos tyttö olisi vammautunut pysyvästi?

   Junaradan varteen sytytetään tahallaan tulipaloja. Mitä jos joku olisi huomannut ja yrittänyt estää? Hänelle tietysti tulisi syytteitä ja hän saisi viettää seuraavan yön putkassa. Syylliset kai viiden tähden hotellissa? Joskus vastuuntuntoinen sivullinen ei vain voi olla puuttumatta väkivaltaisiin tapahtumiin, koska poliisi ei ehdi kaikkialle. Kansalaiset eivät siis enää voi pyytää eikä antaa apua hätää kärsivälle. Kuinka turvattomiksi olemmekaan tulleet.

   Huoltoasemalta varastettiin bensiiniä. Omistaja juoksi varkaan perässä ja huusikin jotakin vähemmän kohteliasta. Hänelle harkittiin syytettä jo siitäkin, että tuotti henkistä kärsimystä rikolliselle. Sanotaan, että ei se tapojaan paranna, joka ei mieltään pahoita. Kovin silokielisiksi meidän on muututtava rosmojen maailmassa. ”Anteeksi, kunnianarvoisa herra Konna. Voisitteko jättää joitakin tavaroistani minullekin?” Vastauksena raaka mukilointi tai puukotus, kohdistuen nimittäin puhuttelijaan.              

   Kerrostalon kellarivarastosta varastellaan mattoja, astioita ja muuta pikkutavaraa. Helppoa myydä ja saada viina- tai huumerahoja. Entä jos yli 90-vuotias leskirouva sattuisi paikalle ja toteaisi, kuinka naapurin kopista kannetaan ulos perintöryijyä? Mummo saattaisi ärhennellä kaverille, ehkä tarttua hihasta ja ravistella. Auta armias, jos tyyppi olisi alaikäinen, silloin ikäihmisen rikos olisi tosi raskauttava. Parasta aikaa hän jonottaa paikkaa kaupungin palvelutalosta, mutta herttainen isoäiti joutuneekin lähtemään vankilaan Vantaalle.

    Koskemattomuutta, mutta kenen?

   Kansalaisten koskemattomuutta ja loukkaamattomuutta valvotaan, mutta kenen? Häiriköt kiusaavat ja pahoinpitelevät kenet tahansa vastaantulijan. Omat ikätoverinsakin, jotka suurimmaksi osaksi ovat reippaita ja hyvin käyttäytyviä nuoria. Vaarassa ovat lapset, aikuiset ja ikääntyneet ihmiset. 90-vuotias vanhus vei kukkia hautausmaalle, häneltä ryöstettiin käsilaukku. Ala-asteen oppilas pahoinpiteli opettajansa sairaalakuntoon. Tietenkään nainen ei voinut puolustautua, ettei rikkoisi pyhää tabua.

   Pohjoissuomalaisessa pikkukaupungissa peruskoululaisia hyökkäsi yli 70-vuotiaan eläkeläisrouvan kimppuun keskellä päivää valintamyymälän lähellä. Pojat pyörittivät limsapulloa ikäihmisen pään päällä ja nauraa käkättivät. Nainen ei onneksi kaatunut kovaan katuun, mutta lakki ja takki olivat pilalla. Vanhemmat, opettajat sekä nähtävästi poliisikaan eivät voi mitään. Tavallisia ihmisiä, julkkiksia ja heidän lapsiaan pahoinpidellään. He vetoavat mediassa: ”Nuoriso on saatava kuriin.”

   ”Kuri” –sana pelottaa monia, koska se mielletään silmittömään hakkaamiseen, jota häiriköt kyllä saavat tehdä uhreilleen. ”Kuri” tarkoittaa samaa kuin järjestys, komento ja keino. Vanhemmat ja opettajat eivät pysty panemaan alaikäisiä järjestykseen. Mahtaako poliisikaan? Saman ongelman edessä ollaan myös Yhdysvalloissa. Teksasissa on vanhempien vaatimuksesta opinahjoihin palautettu mieto, parin näpäyksen selkäsauna, koska he eivät saa lapsiaan käymään koulua eikä käyttäytymään kunnolla. Pelkkä uhka on kuulemma jo auttanut.

   Koira ei tiedä luonnostaan, että hansikkaita ei saa pureskella. Sille on tehtävä selväksi kyseinen kielto ja valvottava sen noudattamista. Pelkkä sormen nostaminen merkiksi so-so riittää. Pari sataa vuotta sitten uskottiin, että lapsi on villi-ihminen, joka on kesytettävä aikuisten tavoille ja vallitsevaan kulttuuriin. Jos mahdollista hyvällä, sillä rakastivat ne meidän esi-isämmekin jälkeläisiään. Presidentti Halonen sanoi eräässä puheessaan, että nuorille on selvästi kerrottava, mikä on oikein ja mikä väärin. Tätä tietoa lapsi ei äidinmaidossaan saa ikään kuin synnyinlahjana.

    Eikö laki ja järjestys ole tarkoitettu tavallisten, rauhallista elämää kunnioittavien kansalaistemme turvaksi? Olemmeko sotatilassa kuten Irakissa, kun lähikauppaan ei uskalla mennä ostoksille päivälläkään? Onko julistettava voimaan sotalait? Aika murheellista, vaan  ulkonaliikkumiskielto tietenkin koskisi muita kuin häiriköitä. Mitäs mummu lähti kauppaan?

   Vanhan ylioppilastalon seinässä lukee: ”Toivoilleen isänmaa antoi.” Annammeko me rakkaille isänmaan toivoillemme perinnöksi kurittoman, piittaamattoman ja julman elämänmallin?

   Laukkusotaa    

   Vanhoissa koomisissa elokuvissa katsojia nauratti mahdottomasti tilanne, jossa pitkää lankkua olkapäällään kantanut kaveri äkkiä kääntyy ja kantamus mottaa takana tulijan kumoon tai pudottaa kallisarvoisia tavaroita hyllyltä.

    Nauru pidentää ikää. Nykysuomalaiset tulevat siis olemaan varsin pitkäikäistä joukkoa. Joka paikassa: kadulla, myymälöissä, busseissa, torien tungoksessa ja ahtaissa oviaukoissa kohtaamme ennen mainitun nauruhermoja kutkuttavan tilanteen. Tällä haavaa ei ole kysymys lankuista vaan laukuista. Niistä mahtavista, yli ääriensä pullistelevista olkalaukuista, joita Matti ja Maija Suomalainen ynnä arvoisat kansanedustajamme raahaavat olkapäällään, joskus kaksinkin kappalein. Helpotuksesta huokaisee, kun bussiin astuu iäkäs rouvashenkilö, jolla on vanhanaikainen, kulunut käsiväsky mahansa päällä.

   Mustapukuiset, toinen toistaan arvokkaammat jupit, nuoriso sekä keski-ikäiset naiset ja miehet. Jokaisella on tuo moderni ihmisenkaatoase hallussaan. Jos istut bussissa, se kassin iskukaari on juuri pääsi kohdalla: korvat, takaraivo, silmälasit, nenä, leuka. Mikään ei välty tuolta täsmäaseelta. Istuja yrittää väistellä, kiemurrella, kumartua, kurkotella, nostaa kätensä tai oma laukkunsa esteeksi. Reagointinopeudesta riippuen se saattaa onnistuakin. Lakki ja prillit vinossa hän nousee ja poistuu sankarina ajoneuvosta.

   Eräs tärkeän tutkimuksen aihe voisi olla: Kuinka moni on saanut kolhuja, kokenut aineellisia vahinkoja, kaatunut, todella loukkaantunut, ehkä kuollutkin tuon laukkutäsmissodan tulituksessa? Puhumattakaan henkisestä stressistä, kun täytyy olla valpas kuin sissi viidakossa tai rauhanturvaaja Afganistanissa. Liikenteen vaaratkin siinä vilkuilemisessa unohtuvat.

   Koulujen opetussuunnitelmia muotoillaan uusiksi vähän päästä. Miksi ei matematiikan tai fysiikan yhteyteen otettaisi opetuskohteeksi Tilan tajua. Kuinka suuri on ympyrän säde ja kaari, jotka sen ja sen suuruinen laukku tekee pyöriessään? Samaa taitoa tarvitsee kuorma-auton kuljettajakin, ettei hän ylikorkealla nosturillaan silpaise kävelysiltaa mäsäksi, kuten hiljattain pääkaupunkiseudulla tapahtui.

   Onko kyse tyhmyydestä, liian uudesta ja monimutkaisesta asiasta arvioitavaksi vai yksinkertaisesti piittaamattomuudesta? Minä itte ja minun ympyräni.

   Yhden näistä pienimmistä        

   Ihmetyttää kauhiasti, minkälaisessa muodossa mediat uutisoivat koulukiusaamisesta. 700 lasta oli ollut haastattelun kohteina, ja heistä lähes 90% oli törmännyt kiusaamiseen välitunnilla. Näistä kolme neljäsosaa koki tulleensa ”jollakin tavalla” kiusatuksi. Oman ilmoituksensa mukaan nuorin oli 8-vuotias. Jos tiedustellaan suomalaisten mielipidettä suuremmistakin kysymyksistä, esimerkiksi Natoon liittymisestä tai ydinvoimaloista, kelpaako vakavasti otettavaksi vastaajaksi sellainen, joka vain ”oman ilmoituksensa” mukaan on Suomen kansalainen, täysi-ikäinen ja täysipäinen?

   Mieleemme välähti heti, että tietenkin kyse on vaikkapa pipon piilottamisesta tai ettei oteta mukaan leikkeihin tai että ei päästetä istumaan samaan pöytään kouluruokailussa tai ehkä tönitään jonossa taikka ihan pahimmassa tapauksessa, että lasta on nimitetty ”pallinaamaksi”, jollaisesta häväistyksestä jokin vuosi sitten vaahdottiin lehdissä.

   Aivan hiljattain kerrottiin, että joku isä oli kutsunut viisivuotiasta poikaansa ”ääliöksi”. Miestä vastaan oli nostettu syyte! Ei kai tenavan taholta, mutta ehkäpä katkera äiti oli asialla. Emme tiedä taustaa. Oliko poika juossut suinpäin ajotielle? Iskän kultivoitunut kielenkäyttö unohtui hetkeksi. Ennen vanhaan isäpappa olisi vastaavassa tapauksessa pelästyksissään päästellyt ärräpäitä.

   Siis ”jollakin tavalla”. Tähän kategoriaan kuuluivat lasten mielestä myös internetin yhteisösivustoilla esiintyvä ilkeä kirjoittelu ja haukkuminen. Sieltähän löytyy vaikka mitä, mm. tappouhkauksia ministeritasolle taikka epämiellyttävän tiukkapipoisille, hankalia kotiintuloaikoja määrääville äideille suunnattuina. On tullut julki myös koulukiusatun tytön surmaamisuhkaus kiusaajilleen, aika pelottavaa ja ylitseampuvaa.

   Kouluissa on jo vakavasti mietitty parannuskikkoja huolestuttavaan tilanteeseen. Pienten draamoja ja keskustelutuokioita avuksi käyttäen yritetään puhdistaa ilmapiiriä ja neuvoa nuorille selviytymiskeinoja. Toteuttaa ”Kiva koulu”-periaatetta, joka on jo antanut hyviä tuloksia ja jota aiotaan levittää myös ulkomaille.

   Millaisesta taustasta tulevat ne herkästi tulistuvat ja aseeseen tarttuvat tappajat, kuten hiljattain Porvoon tapauksessa? Mitättömästä syystä vasta vankilasta vapautunut elinkautisvanki surmaa kolme sivullista. Lapsenako jo ollaan niin kovasti loukkaantuvaista lajia? Miksi alaikäisiä yleensä päästetään yksin kyseisille nettisivustoille? Ettei vain pieniä kokemattomia kansalaisiamme johdeta harhaan? Sumentuuko heiltä suhteellisuudentaju, käsitys oikeasta ja väärästä, vaarattomasta ja vaarallisesta sanomisesta ja toiminnasta? Myllynkiviäkö aikuisille?

   Pätkäsuomea    

   Kommunikointia on monenlaista. Varmaan useimmilla meistä on kokemusta runsaasta ja rikkaasta kirjeenvaihdosta. Siis ystävien ja sukulaisten kesken eikä vain tilauksenvahvistuksia ja karhumakirjeitä. Tekstit vilisivät herkullisia maisemakuvauksia ja syvälle luotaavia luonneanalyysejä. Niissä pohdittiin omakohtaisia kokemuksia, elämän suuria kysymyksiä, siteerattiin runoja, tieteellisiä julkaisuja, taidearvosteluja ja saarnoja. Joukossa ehkä jokin hellyttävä tarrakuvakin tai omakätinen piirros. Tietokoneaikakaudella tällainen kirjailu saattoi jatkua täyttä päätä, jopa entistäkin helpommin, kun kiihkoisat lyöntivirheetkin tuli vaivattomasti korjattua.

   Sitten astuttiin tekstarien valtakauteen. Vertailu entiseen on helppo suorittaa, kun nimenomaan sama entinen rikaskielinen kirjeenvaihtokaveri muuntuikin uuden, älykkään kännykkänsä myötä pih-pah-puh-tyypiksi. Säästeliäs sähkösanomainformointi on palannut entistäkin karummassa ja kituliaammassa muodossa.

   ”Olen V:lla, jäät lähd. H meni R:lle, tutkim., ysk., ahd., kok.toiv. pik. p. Kuissiell? Tul. A:n synt.päiv? Viet.U:n til.touk. Var.hot.h? K möi p.v. S:lle tapp., luus.yr.matk.pohj.not. voi hyv.”

   Älköön arvoisa lukija hermostuko, jollei ymmärtänyt kaikkea. En ymmärtänyt minäkään, vaikka tunnen kirjoittajan ja olen ollut hänen kanssaan kirjeenvaihdossa yli kymmenen vuotta. Toivottavasti kansallemme tiedottaminen ei jää tulevaisuudessa tuollaisen konekivääripapatuskielen varaan, kun jokin hätätilanne uhkaa: ydinvoimalaräjähdys, terroristihyökkäys, uusi vaarallinen kulkutautiepidemia jne.

   Kunhan vain ei hätäkeskuksissakin jouduta miettimään entisen pikakirjoittajan tavoin, että mitä minä tuohon kirjoitinkaan. Arvellaan, että nykyajan kielet ovat saaneet alkunsa joistakin alkuihmisen örähdyksistä: aa-öö-ää-ööh. Siispä palaamme juurillemme. Nostalgiaa, aah. Siellä nuotion loimu ja karhuntaljan poimu, uuh.                                                                                              

                                 Ritv.liis.Harj…aa, rovan. kielt.op…ja

   Moraalin unelmavaltakunnassa                        

   Yhdysvalloissa on levinnyt käsitys, ettei pyykkiä sovi kuivattaa ulkona, koska se on moraalisesti arveluttavaa.

Amerikkalaisten mielestä narulla hulmuavat vaaleanpunaiset alusvaatteet antavat myös kuvan, ettei talonväellä ole varaa ostaa kuivausrumpua ja että alue on siis vähävaraisten asuttamaa. Kukapa varakas kunnon kansalainen sinne haluaisi kotiansa perustaa.

   Asioilla on taipumus levitä aivan mielettömiin mittasuhteisiin. Yhdysvalloissa eräs mies ampuikin naapurinsa pyykkinarukiistan vuoksi. Ensin nahistellaan mitättömistä asioista, mutta vähän ajan päästä ollaan jo uuden maailmansodan kynnyksellä. Pyykkisota, raja-aitasota, öljysota, vesisota, kaatopaikkakahakka ja mitä vielä? Me suomalaiset seuraamme hanakasti ison veljen trendejä. Tulevaisuuden näkymät ovat todella huolestuttavia. Tuleepa tässä mieleen ankeita kuvia moraalin unelmavaltakunnasta.

   Varmaan asetetaan komiteoita, jotka tutkivat, mikä kaikki voisi aiheuttaa epäsiveellisiä mielikuvia ja reaktioita. Ensin on aloitettava kodin tavaroista ja toiminnoista. Banaanit ja kurkut pois ruokapöydästä, samoin porkkanat, puikulaperunat, lakritsi- ja suklaapatukat. Patongit ovat peräisin jo muutenkin arveluttavasta maasta eli hilpeästä Ranskasta. Ranskanleipä on niillä rajoilla, kunnes saadaan todistettua, että jollakulla tanakalla miehellä on sittenkin sen paksuinen SE.

   Kynttilät, paitsi tosi paksut, ovat kauhistus. Niitten käyttö naisten ”kynttiläillallisilla” on toki tiedossa. Siis pois hautausmailta, juhlapöydistä ja joulukoristeista. Samoin palleroiset hehkulamput, joista jo muutenkin päästään, kun siirrytään kiemuraisiin ja juomuisiin säästölamppuihin. Hm? Oven kädensijoihin tuskin uskaltaa koskea, jos ne ovat SEN muotoisia. Loputon määrä kahvoja, nuppeja, tappeja ja taloustarvikkeita ovat tulenarkaa kamaa. Mitä kaikkea pornahtavaa esineistöä ovatkaan tehtaat, satamat, rakennustyömaat ja kaupat pullollaan. Nähtävästi myös sairaalat, teatterit, koulut ja kirkot.

   Tomaattisosepullot, sinappiputket, kaikensorttiset pullot ja putkilot on parasta raakata pois näkyviltä, ettei puhdashenkiset ja viattomat kansalaisemme lankeaisi kiusaukseen. Paljon tulee esille sellaistakin, josta ei kokeneinkaan ilotyttö olisi keksinyt mitään toisille nautintoa tuottavaa, mutta hurskailla moraalinvartijoilla tuntuukin olevan rikkaampi mielikuvitus. Ruokailuvälineeksi jää pelkkä haarukka? Ei toki, sillä parisensataa vuotta sitten Euroopassa mestattiin eräs markiisi, koska hän oli syönyt päärynää haarukalla. Se muistutti paholaisen hiilihankoa, ja etenkin kirkonmiehet olivat närkästyneitä moisesta rienauksesta.  

   Vaatekappaleet peittävät, mutta myös kiihottavasti paljastavat. Muun muassa kansanedustajiemme somat neulepuserot korostavat kahta somaa omenaa käyttäjällään. Omenista puheen ollen, ne ja muut pyöreät ja pitkulaiset hedelmät ja vihannekset oitis roskakoriin. Eräs suomalaisnainen antoi repiä itseltään pois rinnat, koska miesystävä tykkäsi latteapovisista naisista. Mitä emme tekisi rakkauden ja rakastettumme vuoksi.

   Löysät äitiysmekot vain päälle, tai ei sentään. Äitiraukkahan on harrastanut SITÄ isäressun kanssa, jolloin heti välähtää mieleemme vaikka mitä. Ainakin sen jälkeen, kun meiltä herkkäuskoisilta on haikarausko kadonnut. Tavallinen nunnan kaapu tai islamilaisten naisten löysä vaatetus olisi hyvä ratkaisu. Niinpä eräs länsimaissa opiskellut, ammatissaan taitava irakilainen naislääkäri puolusti huntua ja muuta verhoavaa vaatetusta, koska se todella suojelee häntä miesten lähentelyiltä. Varteenotettava neuvo myös meidän parlamenttimme käpälöintitouhuissa.

   Siispä meidän, Jumalan luomien, ruumiinosatkin ovat omiaan  turmelemaan puhdasotsaisia. Länsimaalaisten terävä tai hieman riippuva nenä on vakava uhka. Parasta, että se litistetään. Kauneuskirurgit saavat työtä. Kaikki sormet ovat epäilyttävää tavaraa. Etenkin keskisormi, jonka merkkikieli on tuttua jopa pienelle pojankoltiaiselle.

   Komitea siis suunnittelemaan lakia, jonka perusteella kaikilta suomalaisilta katkaistaan jo vauvana keskisormi. Eihän Mikki-Hiirellä eikä Kolmella pienellä porsaallakaan ole kuin neljä sormea. Soittimien ja tietokoneitten käsittely menee tietenkin uusiksi, mutta sittenpähän musiikinopettajat, tutkijat ja keksijät saadaan uudelleen työllistettyä. Sen lajin innovaatiota. Laki ei vielä ulottuisi useampiin sormiin. Sitä vastusti ponnella eräs koko kansan etuja ajava yhteiskuntaryhmämme: Optio-Oskarit ja Huippueläke-Elmerit kyselivät huolestuneina, että miten he sitten pystyvät hivelemään ja räknäämään suuria seteleitään.

   Peukalo on kyllä varsin huolestuttava sormi, koska pikkulapsilla on taipumus imeä sitä, mutta onneksi he myöhemmin luopuvat moisesta irstailusta pitkällisen valistuksen seurauksena. Isovarvastaan lapsi ei itse ylety imemään kovinkaan pitkään, mutta toiselta ihmiseltä se toki sujuu, ja silloin vasta lähestytäänkin turmiollisia vyöhykkeitä. Suuseksi on kriminalisoitu joissakin USA:n osavaltioissa. Englanninkielen pahimpia kirosanoja on fxxx, jonka alkuperästä ei olla ihan varmoja. Saattaa olla, että se on saanut alkunsa sanasta suck = imeä.

   Harvalla ihmisolennolla on pää liian terävä, joten päättömiksi meidän ei sentään tarvitse ruveta. Tosin giljotiini yritti ratkaista sitäkin pulmaa jo vallankumouksen aikoihin. Entä se piukoissa farkuissa pullottava miehen SE? Eunukkikomitea on totta kai jo perustettu. Kiireellä pullotetaan spermaa, ettei ihmiskunta suistuisi vallan sukupuuttoon. Voi, ei sentään pulloihin. Lain täytyy olla tasapuolisesti sama kaikille, jopa vauvojen tuttipulloille.  

   Tulevaisuuden ihannevaltion unelmissa Suomessa seisoo joka päivä pitkässä rivissä huonon moraalin vuoksi telotettaviksi tuomittuja. He ovat etupäässä äitejä ja hoitajia. Hehän tekevät samaa rivoa liikettään päivät pitkät eli työntävät lusikkaa lapsen, potilaan tai vanhuksen pyöreään vaaleanpunaiseen aukkoon. Teloituksia on jouduttu välillä lykkäämään, koska miespuolisista ampujista oli tuntunut siveettömältä osoitella suippopiippuisilla kivääreillään jopa mieshoitajia. Omatunto se on pyöveleilläkin. Tosin aseita on yksityistalouksissakin tuhatmäärin. Myöskään lentokoneitten ja siviileitä surmaavien ohjusten muoto ei näytä haittaavan hurskaita päättäjiä. Moraalissakin tuntuu olevan omat porsaanreikänsä. Ai, ei reikiä.  

   Kengät ja muut jalkineet ovat ennenkin olleet houkutuslintuina. Jalka pujotetaan sinne ja pois, siis jalkarätit taas käyttöön, ja rääsyläisten armeija vaeltaa Esplanadilla. Hihat, lahkeet, lapaset, taskut, kintaat, huh ja sormikkaat. Äkkiä keksimään uusia vaihtoehtoja. Riepuihin käärityillä käsillä on vaikeata ajaa autoa, täyttää lottoriviä, kätellä merkkihenkilöitä tai sijoittaa pankkikorttia erääseen tuottavaan rakoon. 1900-luvulla Yhdysvalloissa flyygelin jalat peitettiin häveliäästi kankaalla, jotta ne eivät olisi loihtineet hartaille musiikinystäville mielikuvaa naisen sääristä.

   Vielä muutama vuosi sitten Yhdysvaltojen oikeusministeriössä haluttiin piilottaa alastomat naispatsaat tummien verhojen alle, etteivät ne olisi kuvaustilanteissa hävyttömästi kurkistelleet jonkun kunnia-arvoisan poliitikon olkapään yli. Asian hyvä puoli on se, ettei Suomemme taantumasta kärsivillä tekstiilitehtailla ole enää huolen häivääkään. Hopusti vain suunnittelemaan haalareita Vanhan Ylioppilastalon edessä takoville Kolmelle sepälle sekä asiallisia työasuja Eduskuntatalon seinillä komeileville nakupatsaille, miehille liituraitapukuja ja naisille tummia bleisereitä.

   Tarvitsijoita riittää ympäri maailmaa, ei vain ihmishahmoja, vaan Berliinissä sijaitsevan Brandenburgin portin nelivaljakoissa korskuvat orhitkin kaipaavat ehdottomasti tyylikkäitä ja löysiä hölkkäpukuja. Muotitaiteilijat vain töihin, onhan Helsinkimme valittu maailman muotoilupääkaupungiksi. Vientikauppamme alkaa taas kukoistaa ja laajeta.

   Ihminen on sangen henkinen olento. Pelkästään esineet eivät ole siveydelle vaarallisia, vaan myös niitä tarkoittavat sanat. Silläkin alueella väistelytekniikka on suorastaan nerokasta. Bostonissa oli noin sata vuotta sitten kuusimiehinen orkesteri, siis sekstetti. Sehän ei passannut lainkaan, vaan nimi muutettiin kvintetiksi, jossa tosin kuuluisi olla viisi soittajaa, mutta moraalin, kuten myös sodan, edessä voidaan uhrata jopa totuus.

   Onko moraali koskaan ollut estämässä ihmisiä kiduttamasta ja tappamasta toisiaan? Eettisyys ja aito lähimmäisenrakkaus ovat asia erikseen. Neuvostoliitossa Stalin teloitutti miljoonia omiakin kansalaisiaan, mutta vahti tiukasti, ettei elokuvissa suudelma kestänyt liian pitkään.

    Tasatarkka huti

   Ennen Normandian maihinnousua vuonna 1944 länsiliittoutuneet kerskuivat sillä, että heidän pomminsa osuivat suolakurkkupurkkiin kuuden kilometrin korkeudelta. Myöhemmin on todettu, että pommit eivät aina onnistuneet möyhentämään edes samaa rantaosuutta.  

   Ensimmäisessä Persianlahden konfliktissa vuonna 1991 yhdysvaltalaiset olivat tosi ylpeitä Patriot -ohjuskilvistään, joilla he uskoivat torjuneensa Irakin lähettämiä ammuksia. Amerikkalaiset sotilaat viettivät rauhallista koti-iltaa parakissaan, koska he luottivat suojaukseen ja tietysti pomoonsa. Silloinen presidentti George  H. W. Bush mainosti kilpiä sataprosenttisina. Hutien määrä olikin sitä luokkaa, sillä USA:n sotilasasiantuntijat pitivät osumatarkkuutta jopa nollan arvoisena. Ohjukset näyttivät kyllä kohtaavan monitorissa, mutta todellisuudessa ne sievästi ohittivat toisensa koskettamatta.

   Presidentti ei uskonut moista panettelua. Hän jatkoi itsepintaisesti ohjuskilpien suoltamista Lähi-itään, vaikka sattui sellainenkin tapaus, että vieras pommi pääsi tuottamaan tuhoa omien parakissa. Olisihan ollut noloa lopettaa koko torjunta-aseen valmistus. Ehkä valtion päämiehellä oli myös omia taloudellisia intressejä tuossa tuottoisassa asetehtaassa.

   Paljon ylistystä on suitsutettu myös uudessa Irakin sodassa käytettävien aseitten osumatarkkuudesta. Ennen näkemätöntä ja loistavaa, kommentoivat Yhdysvaltain sotilaat ja poliittiset johtohahmot. Kai se on sitten uskottava, koska asiantuntijat niin vakuuttavat. Ensimmäisen pommitusyön jälkeen kuvaruudussa näkyi korkea-arvoinen amerikkalainen upseeri, joka kehui sodan hyvää alkua. Se lause muuttui suorastaan sarkastiseksi, kun koko päivän ajan näytettiin kuvia siviiliuhreista.

   Ainutlaatuisen tehokasta, kuten muukin sotakaluston liikuttelu. Tuo mieleen Hitlerin salamasodan, jossa panssarivaunut vyöryivät maasta toiseen. Joku voisi sanoa, että tuo nyt on liioittelua. Eivät ne vaunut vielä sentään maasta toiseen jyrrää. Vähältäpä pitää, sillä Iranin puolelle ja Turkkiin on jo ammuttu ohjuksia. Kummastuttaa, kun ilmatilan loukkauksista rauhan aikanakin nostetaan melkoinen melu. Äimistyttää muuten, että miten täsmis muka osuisi vain kadun varrella sijaitsevaan sotilaskohteeseen ja jättäisi vieressä olevan sairaalan koskemattomaksi, kun suuren maan rajojen sisäpuolella pysyminen jo tuottaa tähtääjälle vaikeuksia. Tietysti aseet lienevät erilaiset aavikolla kuin suurkaupungissa käytetyt, mutta silti.

   Eihän USA:n varustusta sovi moittia, vaikka he osuivat liittoutuman uskolliseen aseveljeenkin ja pudottivat yhden brittikoneen. Asiantuntijat vain totesivat, että kun siinä on niin mahdoton kiire ja ratkaisut pitää tehdä nopeasti ja on niin monta asiaa, joita täytyy ajatella. Näin kai hyväkuntoinen kolmekymppinen juppikin puolustelee törmäilyään ajettuaan loistokaarallaan pikkutytön päälle suojatiellä, kuten esimerkiksi Helsingissä Mannerheimintiellä joku vuosi sitten tapahtui.    

   Auta armias, jos joku hätähousu pääsee painelemaan tutisevin hyppysin sitä punaista nappulaa, jolla laukaistaan jokin tehokas ydinohjus maan ääriin. Ajatukset ovat saattaneet olla muualla, kuten erään skandinaavisen valtion kansanedustajalla, kun piti päättää tärkeistä sotatoimista Lähi-idässä ja hänet kuvattiin pelaamassa mielenkiintoista ja harkintaa vaativaa kännykkäpeliä istunnossa. Kaipasi kai jännitystä.

   Harhaa ja valhetta versoo kaikkialla. Sotaan suostuttelua, painostamista jopa pakottamista. Todisteet voivat olla vanhoja, liian heiveröisiä tai suorastaan väärennettyjä.

   Suositeltavia oheisvahinkoja

   Afganistanin sotaa on kestänyt jo runsaat yhdeksän vuotta, ja jopa USA:n sodanjohto myöntää epäonnistuneensa siinä operaatiossa. Heti kaksi viikkoa vuoden 2001 New Yorkin torni-iskujen jälkeen tavallinen perheenäitikin huomasi, että nyt taidetaan olla hakoteillä siinä sodan aloittamisinnossa. YK antoi ihmeen auliisti siunauksensa sille rangaistus- eli kostoretkelle, joka suuntautui terroristien pesimäpaikalle. Onhan ihmisistä koostuva järjestö ennenkin erehtynyt, esimerkiksi myöhästyi Ruandan kansanmurhan tapauksessa. Se etoi äitien mieltä, että Afganistanissa pommeja raukkamaisesti pudotettiin kymmenen kilometrin korkeudesta siviilien niskaan. Olihan kyse erittäin köyhästä maasta, jossa jo silloin lapsikuolleisuus oli maapallon suurimpia.

   Afganistan on todella kauan pystynyt torjumaan sekä valloittajat että vapauttajat, tulivat he sitten Iso-Britanniasta 1800-luvulla tai Neuvostoliitosta 1900-luvun loppupuolella taikka Yhdysvalloista tällä hetkellä. Jalo ajatus pelastaa naiset ja muu kansa talebanien hirmuhallinnosta näyttää yhä vain siirtyvän kauemmaksi tulevaisuuteen, jos se tapahtuu silloinkaan. Fundamentalismiin sorrutaan ylen helposti kaikkialla, kun on kysymys ainoasta oikeasta uskosta, vahvoista moraalipyrkimyksistä ja mahdollisuudesta valvoa normien täyttämistä väkivalloin.

   ”Hyvien” ja ”pahojen” välisissä mittelöissä kärsivät raskaasti ja peruuttamattomasti juuri ne, joiden sielun tai ruumiin puolesta ollaan oikeutta jakamassa. Puhdistusoperaatiossa joutuvat likaamaan kätensä USA:n lisäksi Nato ja sen ahkerat apulaiset yli neljästäkymmenestä maasta. Ilmankos sotilasjohto jo perää uutta näkemystä eli ettei turvauduttaisi vain aseisiin vaan yritettäisiin tukea siviilikriisihallintoa ja jälleenrakennusta. Presidentti Martti Ahtisaari ehdotti talebanienkin ottamista neuvotteluihin mukaan.

   Oikein asiantuntijoiden suulla todistetaan, että sodissa tulee aina siviiliuhreja. Niillä on hieno nimikin, joka kenties lieventää mielipahan ja pelon tunnetta. Sellainen käytäntö on yleistä kansankin kielessä. Karhu on mesikämmen tai metsän kultaomena. Siviiliuhreja nimitetään ”oheistappioiksi” tai ”oheisvahingoiksi”. Kas kun ei joku rosvoileva yksityishenkilökin saa lievempää tuomiota, jos pankkiryöstön yhteydessä sattui syntymään yksi oheisvahinko eli vartija ammuttiin.

   Sangen persoonatonta. Tuskinpa vanhemmat tuntevat oloaan yhtään lohdutetummaksi, kun he lapsensa kuolinilmoitukseen kirjoittavat: "Rakas ainoa tyttäremme, oheisvahinko numero X, menehtyi auttaessaan ystävällismielisen suurvallan pommittamasta sairaalasta potilaita turvaan.”   Irakin sodassa kiellettiin jossakin vaiheessa laskemasta siviiliuhreja, joilta ei siis voida välttyä uudenaikaisessakaan sodankäynnissä, ja tuntuu että etenkään ei juuri siinä. Ennen asukkaat saattoivat paeta metsiin vainolaisen uhatessa. Toisessa maailmansodassa siviiliuhrien määrä oli 50 prosenttia, mutta Vietnamin taisteluissa jo 70 prosenttia. Huipputeknologian modernit täsmäaseet löytävät kohteekseen jopa pikkuvauvoja eikä vain koteja, sairaaloita, Punaisen Ristin ruokavarastoja, YK:n työntekijöitä, uskollisia liittolaisia, liian remuisasti juhlivia häävieraita jne. Totuuden nimessä vihollistaistelijoitakin.

   Kun Israel vuonna 2003 suunnitteli täsmäiskua Gazaan surmatakseen palestiinalaisen Hamasin johtajan, armeija värväsi matemaatikon antamaan ohjelukuja siitä, kuinka monta siviiliuhria voidaan hyväksyä. Oli ehdotettu, että 3,14 sivullisen kuolemaa vastaisi kohtuullisesti yhtä kuollutta terroristia. Matematiikan 3,14 on piin luku, ja joidenkin uskomusten mukaan se symboloi jumalaa.

   Noinko kevyesti arvotetaan eri valtioitten siviilit? Jotta yksi terroristi tai muuten epämiellyttävä henkilö saataisiin hengiltä, tuon "hyväksytyn" tilaston turvin surmattaisiin esimerkiksi isä, äiti, isoisä ja pikkulapsi. Raakaa ja ihmisarvoa alentavaa moiset täsmätapot, jos hiukankaan pystyy samaistumaan toisen kärsimykseen ja myötäelämään yksilön kohtaloa. Supervalloilla desimaalipilkku on tietenkin vallan eri kohdassa, suuripiirteisempää. Kenties niillä sallituksi luvuksi tuleekin 314,00 sivullista - elämänhaluisia ihmisolentoja, lähimmäisiämme?

   On muuten outoa eriarvoisuutta, että jos yksityinen salamurhaa toisen ihmisen, häntä yleensä rangaistaan, mutta jos jokin uskonnollinen tai poliittinen ryhmä tekee samaa, heitä oikein yllytetään siihen palkkioitten avulla. Vielä karmeampaa on, että länsimaailman uskonnollisin valtio vaatii likvidoimaan itselleen epämiellyttäviä muitten  kansojen johtajia ja vaikuttajia. Tätä toitotetaan mediassa kautta maapallomme. Ei ihme, että nuorisolta sekoittuu käsitys oikeasta ja väärästä. Netissä saattaa jopa teini-ikäinen tyttö esittää tappouhkauksia äidilleen tai koulukiusaajilleen.

   Siviiliuhrien määrä yhä kasvaa, kun julkisuuteen pääsee vuotamaan lisää tietoja salaisista lähteistä. Miehittäjät eli ”vaurauden, vakauden ja demokratian” sanansaattajat väittävät ottavansa maaleikseen vain sotilaallisesti tärkeitä kohteita, vaan seurauksena onkin sivullisten surma. Sotilaiden tuhoamista tavoittelevat kai itsemurhapommittajatkin, mutta omat tavalliset kansalaiset siinä kuitenkin raskaimman veron maksavat. Kasvavaa sairautta, nälänhätää ja koko yhteiskuntarakenteen romahtamista. Ristiretkestä on todella muotoutunut ristien tie, sekä sotilaitten, avustustyöntekijöitten että afgaanien.                                  

   Unelmana on rauha maapallolla, tuhatvuotinen valtakunta, vaan saattaapa tiedossa ollakin tuhatvuotinen sota. Suurvallat, Nato ja EU eivät vain anna periksi. Afganistaninkin ”sodantapainen” vai ”rauhantapainen” tilanne yhä pahenee, ja uusia ruutitynnyripesäkkeitä viritellään eri puolilla. Jollei yli neljäkymmentä huipputeknologialla varustettu valtiota saa 30-miljoonaista sisukasta ja ennenkin puoliaan pitänyttä vuoristokansaa aisoihin, luulisi nuorten afgaanimiesten tuntevan jonkinlaista kansallisylpeyttä sankaruudesta. .

   Ainoita rauhallisia paikkoja taitavatkin olla sotilasleirit, kun taas talebanit riehuvat vapaasti kansan keskuudessa. Pian sotilaita täytyy ruokkia ilmasillan avulla, jotta heidän ei tarvitsisi ollenkaan poistua turvapaikoistaan. Totta kai on pelottavaa ajatella, että he kokonaan vetäytyisivät taistelunluontoisesta maasta. Saisivat sotilaat kuitenkin poistuessaan ottaa mukaansa panssarivaunuihin kaikki halukkaat pakenijat. Luulisi sentään 42:sta maasta löytyvän turvapaikkoja sijaiskärsijöille.

   Nauruko pidentää ikää?

   Nobelistikirjailija Dario Fo on sitä mieltä, että vallanpitäjät pitää riisua alusvaatteisilleen. Amerikkalaisten sanotaan olevan oikeita irvailun mestareita, joten hyödyntäkööt nyt sitä taitoaan ja pistäkööt kynät pyörimään ja filmikamerat surraamaan. Pienessäkin asiassa ja mitättömässä tilanteessa he kykenevät näkemään ihmisolennon huvittavuuden, mutta myös liikuttavan raadollisuuden. Olisi hyvä, jos koko maailman kuvataiteilijat, kirjojen ja elokuvien tekijät ryhtyisivät oikein tosissaan käsittelemään nykymaailman tilannetta huumorin ja satiirin keinoin.

   Pakistanilaisen radion kuunnelmien esittäjiä haastateltiin, ja sekä naiset että miehet kertoivat, kuinka hauskaa heillä oli tehdessään ja tulkitessaan koomisia tekstejä. Ilo siitä kertyi myös muille ja sillä keinoin he saivat tärkeitä ja aivan arkisiakin asioita hyödyttämään kuulijoitaan. Vaikkapa ruokailutottumuksia, varovaisuutta liikenteessä ja terveydenhoitoa. Heidän mielestään ihminen on vastaanottavaisempi huumorin höystämille ohjeille ja kannanotoille kuin puiseville ja tuiki asiallisille selostuksille ja kehotuksille. Nykyään myös Suomessa suosiota saanut Stand-up-teatteri on luonut monipuolisen ja hedelmällisen areenan mielipiteitten ilmaisulle ja ihmisten mielenkiinnon herättämiselle.

   Eino Leinon sanoma: ”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista” pätee nähtävästi kaikkiin muihin paitsi vihamiehiin. Silti hymyttömiin ja haudanvakaviin terroristeihin ja heidän joukkoihinsa luisumassa oleviin koulupoikiin, poliitikkoihin, konsernin- ja kansanjohtajiin voitaisiin ainakin kokeilla muutakin keinoa kuin hymytöntä, syrjivää ja kostonhaluista parjauskampanjaa. ”Tiplomatiaa” täsmäpommien asemesta.

   Liian utopistista. Hitleristä kerrotaan, että hän ei oikeastaan koskaan nauranut sydämensä pohjasta eikä ainakaan osannut nauraa itselleen. Tuo tosikko saattoi pilkallisesti hymähtää toisten töppäyksille, jopa ylimielisesti kohdella sen talon emäntää, jonka vieraanvaraisuutta hän oli parasta aikaa nauttimassa. Esimerkiksi valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin kotona.

   Sotilasdiktatuurien kolkot ja vihamielisyyttä pursuavat kenraalit karseata katseltavaa. Saattaa heiltäkin pieni voitonvarma nauruntirskahdus päästä ainakin, jos he seuraavat jonkun lähimmäisensä kiduttamista tai teloitusta.

   Euroopan unionin jäseniä kootaan perhepotrettiin joka kissanristiäisten jälkeen. Mieleemme tulee Wienin iloinen, tanssiva kongressi. Mitäs pahaa siinä on, jos aiheena ovat jännittävät uudet euromme taikka eri virastojen  sijoittelu jäsenmaihin tai punaleiman läiskäyttäminen kananmuniin. ”Ain´ laulain työtäs tee.” Iloista rupattelua ja kumartelua kuin paimenpoika ja –tyttö vanhassa rokokookellossa. Hiusten, jos niitä sattuu olemaan silittelyä ja omiin kenkiinsä tuijottamista, kun ei näytä olevan muutakaan tähdellisempää tehtävää. Pienemmän maan edustajalla semminkään. Mikäs sen nätimpää uudessa yhteisessä heimokokouksessa. Mutta kun juuri on päätetty tai painostettu yksimielisesti päättämään, että suostutaan Afganistanin pommitukseen, silloin tuo ylenmääräinen riehakointi tuntui jotenkin ällöttävältä.

    Saksan silloinen liittokansleri iski leikkisästi nyrkillä naapurimaan EU-jäsentä kylkeen. Juuri kuin teini-ikäinen nuorukainen, joka ei kehtaa ystävällisiä ilon tunteitaan muullakaan tavalla ilmaista. Siitä ei kyllä ole pitkäkään aika, kun saman valtakunnan sotilaat iskivät pistimensä kyseisen maan kansalaisten kylkiluitten väliin. Televisio on vain niin kovin armoton noissa elekielen paljastuksissaan. Meillä äideillä on taipumusta kokea asiat varsin tunnepitoisesti, mutta mehän sitä yritämme olla niitä empatian ja myötätunnon välittäjiä tässä maailmassa.

   Ei tarvitse sentään lähteä niin varhaisista ajoista, kuin että miksi Saara nauroi. Lähempänäkin on ihmetystä herättäviä mielihyvän ilmaisuja. USA:n ulkoministeri Condoleezza Rice kertoi, että heitä nauratti, kun täytyi oikein kartalta katsoa, missä Afganistan sijaitsi. Nytpä sen tietävät, ja sen tiesivät myös ne siviilit, joiden niskaan täsmäpommit pudotettiin, ensin kymmenen ja sitten viiden kilometrein korkeudelta, kun uskallettiin jo lähestyä maalia. Äidit eivät jaksaneet heittää kattiloitaan niin korkealle eivätkä siis uhanneet uljaita taistelijoita.

   Meillä kaikilla oli niin mukavaa, vaan onpa hyvä, ettei kaikissa tilanteissa ole tarvinnut olla läsnä. Yhä uudelleen on näytetty Afganistanissa otettuja kuvia Pohjoisen liiton sotilaista, jotka istuivat tankin päällä ja hymyilivät kameralle. Ennen kuin mahtava ja oikeudenmukaisuutta janoava suurvalta oli ehtinyt ottaa heidät aseveljikseen ja kamuikseen, Pohjoisen liiton taistelijoilla oli sangen huono maine ihmisoikeusrikoksien tekijöinä. Ehkä he nyt ovat puhdistuneet ja tehneet parannusta, koska saavat olla ison veljen suojeluksessa ja ottaa häneltä oppia moraalisista ja demokraattisista toimista.

   Se, mikä kiinnitti huomiotamme, oli noitten soturien sanomaton rentoutuneisuus. Paitsi hilpeätä ja suorastaan kaunista hymyä, koko heidän olemuksensa heijasti hyvää oloa ja tyytyväisyyttä. Totta kai, koska heidän ei ainakaan vielä tarvitse kärsiä nälkää eikä juuri vainoakaan, jollei isoveli kovasti muuta kantaansa tai hylkää entiset suojattinsa, kun uudet metsästysmaat aukenevat, kuten oli tapahtunut Irakissa. Kaverit heiluttelivat jalkojaan niin vapautuneina, että tuntui kuin he olisivat menossa vain hauskalle huviretkelle, ehkä partiopoikien hengessä. Aina valmiina, mutta mihin?

   Samankaltaisia kuvia näytettiin myös Natsi-Saksan nuorukaisista, kun he hyväntuulisina huiskuttivat tankkiensa päältä suunnatessaan kulkunsa joko Puolaan tai Itävaltaan tai Ranskaan tai Neuvostoliittoon… No, mitä sitä kaikkea luettelemaan, sillä toisenlaisiakin näkymiä tuli myöhemmin. Kurjuutta, verta, paleltumia, rääsyjä ja kuolemaa.

   Pommikone on lähdössä tulittamaan Afganistanin kyliä ja niitten asukkaita. Maalina kai terroristit ja sotilaskohteet. Kaksi nuorta amerikkalaislentäjää seisoo koneen vieressä. He asettelevat kypäriä päähänsä ja rupattelevat vielä huolettomina niitä näitä. Tukikohtaan paluu on jokseenkin varmaa, jolleivät aivan toheloi ohjaustankojensa kanssa. Vihollisen tulituksesta tuskin on vaaraa, koska korkeudet ovat niin suuret, kymmeniä kilometrejä. Nuorukaiset nauravat rentoina, melkein kaksinkerroin taipuneina. Hauskaa vaihtaa kuulumisia, etenkin sitten onnistuneen iskun jälkeen. jokunen huti sinne tai tänne, mitä se nyt vääräuskoisten maassa haittaa. Pahan akselilla. Erästä nuorta lentäjää haastateltiin, ja hän kertoi taistelevansa uskon puolesta. Presidentti Bushin ensimmäiset puheet ristiretkestä ovat nähtävästi hyvin muistissa. Vai onko muistia välillä virkistetty?

   Minkä puolesta siinä soditaan? Terrorismia vastaan vai jonkin ryhmän taloudellisten etujen vuoksi? Aika näyttää.

   Itku ja kauhu                  

   Kylmätunteisessa informaatiosodassa ollaan varsin tarkkoja, millaisia kuvia media julkisuuteen päästää. Muistamme Vietnamin sodan ajoilta kuvan palavasta pikkutytöstä, joka järkytti katsojia ympäri maailmaa. Loputtomat kuvat epätoivoisesti itkevistä äideistä ja pelon lamauttamista lapsukaisista. Myös Afganistanin ”ystävällismielisen” taistelun seurauksena mieliimme on lähtemättömästi jäänyt suuri rauniokasa, jonka keskellä oli pienen tytön vaaleanpunainen sandaali. Yksi vain.

   Mikä pyhä tai pyhäksi manipuloitu asia voi olla niin tärkeä, että sen vuoksi kannattaa panna alttiiksi lapsia ja viattomia sivullisia?  Sodissa kuulemma tulee aina uhreja, väitetään. Siistikin puolustussota vaatii kai kohtuullisen määrän vainajia. Itsekkäässä, ennakoivassa, ei-oikeutetussa hyökkäyssodassa yksikin uhri on liikaa. Ihmiselämää ei voi mitata rahassa eikä punnita öljyssä.

   Bagdadin pommitusten jälkeen kuvaruudussa on näytetty noin nelivuotiasta poikaa, joka istuu sairaalan vuoteella ja itkee sydäntä särkevästi. Hänellä on suuri kääre päässä ja samoin kädessä.  Kyyneleet vierivät pitkin poskia ja katse etsii turvaa. Tämä poika on hämmästyttävällä tavalla tavallisen suomalaislapsen näköinen. Hyvin hoidettu ja itkuun avautuneessa suussa näkyvät pienten, vitivalkoisten hampaitten kaunis rivistö. Suurten silmien hätääntynyt, etsivä ilme on niin järkyttävä ja mieltä raastava, että tuokin kuva saisi levitä joka puolelle maapalloamme, aina perinteellisiä arvoja ja perhettä intohimoisesti palvovaan USA:han asti. Äitien päivän keksijään. Miksei juuri tuo otos voisi olla käänteentekevä historiantapahtumien kulussa?

   Meille äideille yritetään tietysti selittää, kuinka monimutkainen maailma on ja että kaikki ei ole niin yksinkertaista politiikassa eikä sodankäynnissä. Mielestämme kärsimys, sairaus, tuska ja kuolema eivät tekopyhiä lisäselvityksiä kaipaa.

   Kauhussa, itkussa ja naurussa on jotakin samaa. Niitä on vaikeata hallita. Olemme nähneet televisiossa kuvia irakilaisten vangeiksi joutuneista amerikkalaissotilaista. Niin suunnatonta ja hermostunutta kauhua näkyy harvoin. Se oli peittelemätöntä ja alastonta. Todella, kun valtavat suojavarusteet oli riisuttu eikä enää istuttu hyökkäysvaunun päällä tavoittamattomista. Mustaihoinen nainen peittää rinnat käsivarsillaan. Pälyilevä, kauhistunut katse kiertää puhuttelijasta toiseen.

   Heti Yhdysvalloilla alkoi hätäinen vaatimusten vyöry, että sotavankien oloissa on paljon korjattavaa. Entä Kuubassa sijaitseva talebanvankien kohtelu? Eikö se ole nöyryyttävää? Mitä me heidän kohtelustaan tiedämme, koska USA ei ole alistunut edes kidutusta tuomitsevaan sopimukseen? Heitä ei lasketa sotavangeiksi, koska taistelijoilta oli paraatiunivormu jäänyt kotiin. Entä nyt Irakissa? Yhdysvaltalaisilla on tietojen hankinta ja terroristijahti muuttumassa paniikiksi. Kaikki keinot saattavat olla luvallisia sodassa ja pyhässä ihmismetsästyksessä.

   Sotavankien inhimillistä kohtelua siis perätään USA:ssa. Ainoa inhimillinen asia tässä teurastuksessa taitaa olla ”erehdys”. Erehtyminen on niin inhimillistä.

   Kantoraketilla taivaaseen        

   Miten papiksi aikovien herkkä omatunto laisinkaan kestää niin monenlaisten ”harhaoppien”, myyttien ja ainoaksi oikeaksi Jumalan sanaksi väitettyjen fraasien tuputtamista avuttomille seurakuntalaisille, etenkin nuorille.

   Kiistanalaisten tarinoitten lista on pitkä, joten tässä voidaan mainita vain muutamia vähänkin itsenäisesti ajattelevaa ihmistä huolestuttavia esimerkkejä. Neitseellinen syntymä, Vanhan Testamentin raakuudet, muka Jumalan valtuutuksella, sekä Uudenkin Testamentin koko veriurheilu kristinuskon symbolin ristin eli kidutuspuun merkeissä. Kaikenlaisten vähemmistöjen ja toisinajattelijoitten raaka vainoaminen, sorto ja rääkkääminen, jopa elävältä polttaminen.

   Lisäksi vielä taivaallisen, ehkä aivan olemattoman tonttipaikan pakonomainen kauppaaminen, kadotuksella kiristäminen ja uhkaileminen, kuten myös kirkkojen henkisesti ja fyysisesti riistävä ja jatkuvasti etupäässä vahvan sortajan puolelle asettumisen häpeällinen historia, jonka aikaansaannokset eivät juuri jää toiseksi Hitlerin, Stalinin ja muitten hirmuhallitsijoiden harjoittamasta politiikasta.

   Poikkeuksia on tietysti aina sekä yksilöitten että yhteisöjen puolella, mutta niinhän se on muissakin ismeissä. Kommunismikin oli aluksi kovasti köyhien ja vähäväkisten asialla. Toivottavasti kirkkokin keskittyisi hyväntekeväisyyteen, murheellisten lohduttamiseen ja ahdistettujen puolustamiseen.      

   Kenties on koittanut aika, jolloin kirkkoja ja uskontoja ei enää tarvita. Niiden viimeinen käyttöpäivä on jo aikoja sitten sivuutettu ja niiden tarjoama ”manna” on muuttunut vaaralliseksi myrkyksi. Alunperin hienotkin ja humanistiset aatteet ovat vaarassa pilaantua, kun ne joutuvat ihmisparkojen turmeleviin käsiin. Varhaiskristillisellä ajalla mm. gnostilaiset olivat sitä mieltä, että pelastuminen ei tapahdu kirkon kautta vaan salaisen tiedon avulla ihmismielessä. Ihmisellä voi olla suora ja välitön kokemus jumalallisesta. Raamattukin lupaa, että Hän on kirjoittava lakinsa heidän sydämiinsä, jolloin elämää tukahduttavat kirkko- ja uskontovankilat käyvät tarpeettomiksi.

   Uskonnot ja käskyt ovat toimineet vain kantoraketteina hartaasti ikävöityyn parempaan maailmaan. Kun yksityinen avaruusalus, ihminen, on saanut muutamia hyviä ja lähimmäisenrakkauteen opastavia ohjeita, alkaakin itsenäinen vaellus, kukin oman leiviskänsä ja jumalakäsityksensä mukaisesti. Kantorakettina palvellut uskonto on tehnyt tehtävänsä ja saa mennä menojaan.  Sanotaan, että lue Koraani tai Hitlerin Mein Kampf, mutta ajattele itse. Se ohje sopisi Raamattuunkin.    

   Sensuroitua sananvapautta

   Erään huomattavan yrityspomon aiheuttama kohu vuonna 2009 herättää varsin monenlaisia tunteita. Ehkä vääränlaisiakin, mutta itsensä sanallisesti ilmaiseminen lienee vielä sallittua Suomessa, jollemme ole luisumassa yhden puolueen, yhden mielipiteen ja yhdenlaisen arvotuksen piiriin. Ei haukku haavaa tee.

   Kyseinen Audi-johtaja oli hoitanut tehtävänsä yrityksessä hyvin ja saanut aikaan jopa rahallista tulosta, jota nykymaailmassa arvostetaan yli kaiken. Tehtävästä erottaminen tuntuu varsin ankaralta rangaistukselta muutamien möläytysten vuoksi. Jos hän olisi huomannut julkaista niistä novelleja tai romaanin, hän olisi kuuluisa kirjailija eikä sanktiotoimenpiteistä olisi pelkoa. Sananvapaudessa sallitun ja kielletyn raja on siis todella tuuleen heitetty lanka.

   Vertailun vuoksi muutamia esimerkkejä tasa-arvon ja ihmisoikeuksien tiimoilta.

   1. Pomo ei tiettävästi ole lähettänyt lemmekkäitä tekstareita naisille. Sellaisestahan on jo ennakkotapauksia, jopa oikeudenkäynnin merkeissä. Ei tiettävästi myöskään rivoja viestejä, jollaisilla eräs tiukkapipoinen virkanainen tykitti aviomiehensä oletettua naisystävää. Uhkasipa kannella naisen työnantajallekin.

   2. Pomo ei ole nähtävästi raiskannut tai tappanut ketään. Tuskin edes pahoinpidellyt perhettään tai golfauskaveriaan.

   3. Tuskin se johtaja on edesauttanut teollisuusvakoilua tai muutakaan kansalaistemme hyvinvointia haittaavaa urkintaa. Sairaalloisen mustasukkaiset vaimot vahtivat miestensä postia, närkästyvät tämän kännykän pienimmästäkin piipauksesta ja rajoittavat siippansa liikkumista hyvissäkin harrastuksissa, kun taas intimiteettisuojan vuoksi huumevankienkaan kirjeitä tuskin tohditaan avata.

   4. Lehdistä päättäen kyseinen mies ei ole maininnut kenenkään yksityisen nimeä parjausmielessä. Hän on vain räväkästi ilmaissut käsityksensä naisihanteestaan. Monella sen ikäluokan miehellä saattaa olla samantapaisia fantasioita, mutta he ymmärtävät pitää suunsa tiukasti kiinni.

   5. Mainittu johtaja ei ole hassannut miljardeja pöljiin kauppoihin ulkomailla, langennut lahjuksiin, vaalirahaskandaaleihin eikä muihinkaan talousrötöksiin. Siispä kallista, vaivalloista ja valitettavasti myös turhaa talousrikollisen jahtaustakaan ei hänen kohdallaan tarvitse suorittaa.    

   6. Saattaa olla, että hän ei ole ollut potkimassa ihmisiä pois työpaikoilta eikä käyttänyt julmaa virkettä: ”On tehtävä kipeitä ratkaisuja, jotta tulevaisuudessakin olisi töitä”. Edellisen lausuman julistajaa, johtoasemassa olevaa juppirouvaa ei ole haastettu tilille laihasta ”lohdutuksestaan”.

   7. Eräältä eduskuntamme naispäättäjältä kysyttiin, oliko opettajien lomautus laitonta. Pitkän selvityksen keskeltä putkahti esiin toteamus: ”Se on vain tilapäistä”. Jonkinasteinen sammakko piili siinäkin, koska nähtävästi myös murhia ja ryöstöjä saa tehdä tilapäisesti. Tilapäisiksi kai ne natsien keskitysleiritkin oli tarkoitettu. Kunhan juutalaiset on saatu raivattua maasta lopullisen ratkaisun puitteissa, heille rakennetut leirit olisi nähtävästi otettu muuhun käyttöön.

   8. Haastateltava pomo ei ole lausunnoissaan yllyttänyt kapinaan, väkivaltaan, maanpetokseen eikä jumalanpilkkaan. Hänen naisista esittämänsä lausumat saattavat osin pitää paikkansakin, ja lisäksi monissa kommenteissa on lieventäviä sanoja: Nainen pärjää usein huonommin johtaja-asemissa. Naisilla on oma logiikkansa, ja ”tietyissä tilanteissa” sitä on vaikea ymmärtää. Hän toteaa, että nainen on ”erilainen” kuin mies. Jo vain on, varmaan jokaisen lääkärinkin mielestä.

   9. Se väittämä, että naisella ”tunne menee usein järjen edelle”, on valitettavasti toteutunut tämän haastattelun jälkimainingeissa. Naiset ovat reagoineet hämmästyttävän ahdistuneesti ja epätasapainoisesti. Joku tutkija ennustaa, että myöhemmässä vaiheessa naiset tulevat hallitsemaan maailmaa.  Pelottavaa. Vaikka tuttuahan se on vaikkapa Neukkuajalta, että aviopuolisotkaan eivät uskaltaneet laukoa omia mielipiteitään kuin salaa peiton alla. Naisvaltikan aikana ei uskalleta tehdä sitäkään, koska kumppanina on verivihollinen - eli mies.

   Kimurantit symbolit

   Kun tuli tieto, että Italiassa ei enää sallita krusifiksia koulujen seinillä, eräs nuori suomalainen, luterilainen äiti piti ensin asiaa hyvänä ja luonnollisena. Hän oli aivan viattomasti luullut, että se symboli poistettiin siitä syystä, etteivät lapset pelkäisi niin julmaa kidutuspuuta. Lapset kun saattavat säikkyä herttaista Rölli-peikkoakin, Muumikirjoissa seikkailevaa Haisulia ynnä rukoilijasirkkaa rouskuttavaa liskoa.

   Tuntuu varsin haastavalta yritykseltä ryhtyä raakkaamaan näkyviltä kaikkien maailman uskontojen vertauskuvat, myös ne, jotka saattavat herättää uskonnollisia mielikuvia. Siinä saisi taas jokin komitea suorittaa pitkäpiimäistä ”istumatanssiaan” ja nostaa ruhtinaallisia korvauksia työstään. Lopulta kai kiellettäisiin narsissit, hyasintit, kanan- ja suklaamunat, jänis-, porsas- ja lammaspaistit, piparkakkuporsaat, punaposkiset omenat, kynttilät, metsissäkin kasvavat kuuset, taiteilijan pitkä risuparta, leirinuotiot, suitsuttelevat sääskisavut, hautakivet, uskonnollisia hahmoja esittävät maalaukset ja kuvapatsaat, hengelliset laulut, rummut sekä käsien nostelu rockkonserteissa ja urheilukatsomoissa, koska ne tuovat mieleen uskonnollisia juhlia Suomessakin.  

   Pussihousut lienevät niin muodoin sopimattomat, koska jokin uskonlahko Israelissa käyttää sellaisia. He kun uskovat, että Messias syntyy maailmaan tällä kertaa puhtaan ja saastumattoman miehen kautta eikä hän saa pudota mätkähtää kovaan maahan.  

   Vertauskuvien jahtaamisella päädytään entistä suurempaan suvaitsemattomuuteen ja vainoon. Miksei joskus kokeiltasi sitäkin, että aina kun kouluun tai asukasyhteisöön ilmestyy uusi vierasmaalainen, hänet päinvastoin toivotettaisiin tervetulleeksi, ja sen varmistukseksi hän saisi tuoda mukanaan oman maansa lipun ja omat tärkeät hengelliset merkkinsä. Ulkomaillakin suomalaisesta tuntuu miellyttävältä, kun hotellin salkoihin ja pöytään ilmestyy siniristilippu ja hänelle mongerrellaan: ”Kittos ja hyvee hoomenta” tai ”Tingi tyttö”.  

   Tasapuolisuuden vuoksi pitäisi myös ei-uskovaiset huomioida. Jos tätä linjausta jatkamme, sensuurin hampaisiin putkahtavat yhtäkkiä myös sirpit ja vasarat, Ku Klux Klanin huput, ehkäpä kauhistuttavat hakaristitkin, jotka kuitenkin joissakin idän maissa ovat auringon ja kaiken hyvän vertauskuvia. Jopa Intian Punainen Risti on harkinnut ristin korvaamista hakaristillä, vaan aina joku kokee olevansa loukattu tai sorrettu. Meittii kun on niin moneks.    

   Nöyryytystä sekin  

   Jokin aika sitten mediassa ilmaistiin huolestuneisuus siitä, ettei vankiloitten kopeissa ole omaa käymälää, joten asukkaat joutuvat tekemään tarpeensa sankoon, ja mikä kauheinta, sellikumppaninsa läsnäollessa. Se on kuulemma liian ”nöyryyttävää”. On sitten kysymys murhaajasta, raiskaajasta, pahoinpitelijästä, talousrikollisesta tai jostakusta muusta varkaasta, jonkin asteen nöyryyttämistä on toki tapahtunut uhrillekin.

   Esimerkkinä vaikkapa nuori tyttö, jota viisi miestä raiskaa vuoronperään uhrin säälittävästä itkusta ja armonanomisesta piittaamatta. Taikka ne pienet lapset, jotka samassa huoneessa joutuvat katsomaan, kuinka joku hirviö pahoinpitelee tai surmaa heidän isänsä tai äitinsä. Tai ne lukemattomat perheet, joilta joku ahne ja sutki liikemies on kauniilla lupauksillaan keplotellut alta kodin ja omaisuuden, mutta itse on rikastunut muitten hädällä ja kärsimyksellä. Taikka sitten niitten kuolemansairaitten lapsukaisten vanhempien tuska, kun nuori finninaama kavaltaa hyväntekeväisyysjärjestön varat, säälimättä hitustakaan syöpäsairaita lapsia tai muitakaan.

   Jos nyt jostakin sellistä puuttuu sydämenmuotoinen poreallas, huippukallis taulutelevisio, hieno tietokone, jolla sivumennen sanoen on helppoa hoitaa rahakkaita huumekauppoja, ynnä tammiparketti ja persialainen matto eikä seiniä puolen vuoden välein maalata design-tyyliin, maalaisjärjellä ajatellen se ei taida olla niin kovin tuhoisaa vangin mielenrauhalle ja onnellisuudelle.

   Ihmisoikeusjärjestöt pitävät tarkkaa lukua siitä, ettei vankeja kohdella huonosti eivätkä rangaistukset ole kohtuuttomia. Hyvä näin, mutta kyllä kai tämä ajatus on alun perin syntynyt siitä, kun joissakin maissa syyttömiäkin pidätetään summittaisesti, heille ei järjestetä oikeudenkäyntejä, heitä kidutetaan ja jopa tapetaan vankilassa. Myös yritetään valvoa, ettei alaikäisiä teloiteta, kuten esimerkiksi Nigeriassa pikkulapsia noituudesta. Ihmisillä on taipumusta päästää hyviksikin tarkoitetut ohjeet paisumaan ylettömiin mittoihin ja vihdoin vastakohdikseen, jopa arvostetuissa kansainvälisissä järjestöissäkin. Kiihkeä ihmis- tai eläinarvon kunnioittaminenkin saattaa toisaalla aiheuttaa sen järjetöntä polkemista.

   Värillistä raiskaajaa ei uskalleta palauttaa kotimaahansa, koska hän voi joutua siellä ”vaaraan”, vaan millaiseen vaaraan jäävät täällä Suomessa niin mustat kuin valkoisetkin sisaremme? Tasavallassamme tuomareille annetaan yleiseksi nyrkkisäännöksi, että kaikessa pitää tapahtua oikeus ja ”kohtuus”. Siinäpä pureskeltavaa oikeusprosessin joka vaiheeseen. Sääli vankia, sääli uhriakin.

   Rosvoille avoimet ovet            

   Piti taas kuuluttaa oikein TV:ssä, että jos tulee mahdollinen vartijalakko, siitä kärsivät mm. myymälät, rahankuljetukset sekä ydinvoimalat, jotka myös jätetään vuorokaudeksi vartioimatta. Luulisi, että terroristit jo pakkaavat reppujaan ja tilaavat yksityiskonetta. Vähän päästä paikallisradiokin kailottaa, että tulevana viikonloppuna pankeissa on avoimien ovien yö pankkiholveja myöten. Tai että siinä ja siinä kaupunginosassa asukkaat jättävät kaikki ovensa ja kaappinsa lukitsematta. Puuttuu vain sana Tervetuloa, mutta senkin hyvin kasvatettu toimittaja varmaan lisää tekstiinsä.

   Sensuuri on kauhistuttava sana demokraattisessa valtiossa, mutta toivoisi, että mediassa jo itse työntekijätkin miettisivät mahdollisia seurauksia yksityiskohtaisten tietojen julkisuuteen päästämisessä. Heidän puolustuksekseen on sanottava, että työpaikan säilyttäminen on elintärkeä asia. Paniikin lietsomisella, kansalaistemme yksityisasioitten tonkimisella ja kaiken negatiivisen ja väkivaltaisen esille tuomisella taataan innostunut ja rahoittava lukijakunta, siis me tiedon- eli juorunjanoiset kunnon kansalaiset.

   Joitakin vuosia sitten erään lehden etusivulla oli teksti: ”Pojat ristiinnaulitsivat kissan seinälle.” Että tuollaista edes välähtää jonkun mieleen. Emme voi tietää varmasti, tapahtuiko uusia tuollaisia raakuuksia heti lööpin jälkeen jossakin kolkassa maatamme. Ollaan huolestuneita internetin turmelevista vaikutuksista esimerkiksi pommintekoreseptien helpossa saatavuudessa. Kuitenkin tavalliset arkipäiväiset otsikot ja uutiset saattavat antaa vinkkejä rikolliseen toimintaan, vaikkapa rahanryöstöauton tekemien erilaisten harhautusliikkeitten tarkkojen kuvausten muodossa. Mediasta löytyy myös tosi tarkat toimintaohjeet järkyttävissä kidnappaustapauksissa.

   Parin päivän mittaisen lakon ennustetaan tyhjentävään kaupan hyllyt. Oitis alkaa mieletön hamstraus. Sama juttu tapahtui flunssalääkkeitten kanssa, vaikka sitten todetaan, että niitä onkin liikaa varastossa ja että ne eivät enää ehkä tehoakaan helposti muuntautuvaan taudin aiheuttajaan tai ovat suorastaan vahingollisia. Kesken aktiivisen rokotuskampanjan joudutaan ykskaks tutkimaan, onko kyseinen aine mahdollisesti aiheuttanut lapsille vakavaa vahinkoa, esimerkiksi narkolepsiaa. Joissakin ihmisissä saattaa olla suoranaista rokotusallergiaa, mutta onko sitäkään tarpeeksi noteerattu ja tutkittu?

   Jos lööpit antaisivat pienenkin vihjeen, ihmiset möisivät omaisuutensa ja menisivät istua kököttämään järven jäälle odottamaan taivaasta rantautuvaa kristalliarkkua, kuten maassamme on joskus ennenkin tapahtunut pohjoisen herätysliikkeen innoittamana. Samantapaisia ilmiöitä on todettu jopa Yhdysvalloissa asti. Hyvin koulutetut kansalaiset on aivopesty yhteisiin itsemurhiin asti.

   Lehtien otsikot, mainokset ja suositukset ovat nykyajan raamattu, jota jokainen kunnon kansalainen mukisematta tutkii ja noudattaa. Eräs Britanniassa asuva suomalainen kävi parin vuoden väliajoin maassamme, ja ihmetteli, miten joka kerta on aina jokin uusi vouhotus meneillään. Hölkätään henkihieveriin, sauvasaapastellaan niskat kyssyssä, nostellaan silmät pullistuen puntteja kuntosalilla, syödään kuitua ja yrttejä, laihdutetaan luurangoksi, vahditaan rasva- ja sokeripitoisuuksia, tupakkaa, hometta, naapuripihojen ruohon ja luonnonkukkien siivotonta kasvua. Pelätään vuodevaate- ja muita punkkeja, unettomuutta, muistinmenetystä, stressiä, masennusta, koirien ulostuksia nurmikoilla, halataan runnoen jokainen vastaan pyristeleväkin vastaantulija sekä tutkitaan myönteisyyden ja elämäntaidon oppaita hampaat irvissä.

   Tietysti jossakin suuressa maassa on jatkuvasti päällä kaikenlaista touhua, joten keskivertokäsitystä jonkin muotivirtauksen intohimoisesta seuraamisesta on vaikea saada. Viimeistään jo kouluissa pitäisi opettaa lehtien valikoivaa ja kriittistä lukemista. Kaikki ei sovellu kaikille. Täydellisyyden hysteerinen tavoittelu romahtaa viimein niskaan epätäydellisyyden rujossa muodossa.

   Isot edellä, pienet perässä

   On surullista lukea lehdistä, että jo päiväkodeissa pienokaiset joutuvat kiusaamisen kohteiksi. Ei ole ihme, etteivät opettajat kykene estämään sellaista, koska joutuvat itsekin kokemaan häiriköintiä eivätkä pysty nykyaikana tekemään juuri mitään sen torjumiseksi. Yksi häirikkö voi terrorisoida kokonaista luokkaa, niin että aikuinen ei saa opettaa rauhassa eivätkä lapset kuule uusia tärkeitä asioita. Jos tällainen terroristi on poissa koulusta yhdenkin päivän, koko luokka opettaja mukaan luettuna, huokaisee helpotuksesta ja ihmettelee sitä leppoisaa hiljaisuutta ja työrauhaa. Opettajista on tehty hampaattomia leijonia, kuten vanhemmistakin. Ihmisarvo ja koskemattomuus kun saattavat olla vaarassa, nimittäin häirikön.

   Eräs nuori naisopettaja huomasi pihalla, että iso 12-vuotias kaveri runnoi uhkaavasti alla makaavaa pientä uhriaan. Muut pojat seisoivat ympärillä yllyttämässä ja mökä oli kova. Opettajan kieltoja ei kukaan noteerannut. Silloin hän vaistomaisesti aikoi tarttua mukiloijaa olkapäästä, jotta tämä edes havaitsisi, että valvoja on läsnä. Opettaja veti kiireesti kätensä pois, kun muisti ankarat säännöt. Hän ei halunnut vaarantaa vasta alkanutta virkauraansa. Hän jatkoi kieltojen huutamista ja seurasi säälien pahoinpitelytapahtumaa. Kello soi ja tilanne raukesi.

   Pian kai poliisitkin joutuvat voimattomina katselemaan, kun kadulla kulkijaa pahoinpidellään ja viillellään puukolla. Ei saa koskea. Kohteliaasti vaimealla sivistyneellä äänellä virkavalta lausuu kieltojaan ”asiakkaalle”, ettei tämä vain loukkaannu ja saa henkisiä traumoja.  

   Mutta kolikollapa on kaksi puolta. Vanhemmat pyrkivät pitämään hyvää huolta lastensa fyysisestä kunnosta. Heitä karaistaan kestämään kylmää ja ponnistuksia. Ylittämään itsensä, jopa riskeeraamaan. Hyvin nuoretkin laskettelevat jyrkissä rinteissä, ovat telttaretkillä luonnossa, uivat keväällä melkein jäitten seassa, nyrkkeilevät, harrastavat vuoristokiipeilyä, sukeltamista, patikkaretkiä vaikeassa tunturimaastossa ja monin tavoin rääkkäävät kehoaan kestämään vaikeuksia ja vastoinkäymisiä.  

   Sietokyvyn karaiseminen henkisellä puolella on kai perusteellisesti laiminlyöty. Joku lastensuojeluviranomainen sanoikin, että on vaikeata erottaa kiusaamista tavallisista lasten leikeistä. Johan pelkkä koripallokin on pallon mutkittelevaa kuljettamista ja vastapuolen hämäystä. Samaa pikkukaverit leikkivät pihalla kaverinsa pipolla tai lapasilla. Loruilu, kuten ”Sano Matti, sun päässäs kasvaa tatti”, seuraa samaa linjaa ja on kovasti mieleistä lapsille.

   Tietysti pitää tarkkailla, ettei pelinpito kohdistu aina samaan yksilöön, vammaiseen, heikommin pärjäävään, erirotuiseen taikka muutu väkivaltaiseksi. Lasten pitäisi jo varhain oppia, ettei haukku haavaa tee. Monilapsisissa perheissä se opittiin ennen luonnostaan, kun haukkumasanoina käytettiin koko eläinopin sisältö, vuoron perään kuhunkin sisarukseen.

   ”Se on ihan höpö, joka leikistä suuttuu.” Heikolla itsetunnolla varustetulle tosikkomaiselle aikuiselle riittää yksi irrallinen sana tai katse, kun hän suuttuu silmittömästi ja on valmis tappamaan yhtä hyvin tuntemattoman, naapurin kuin oman perheensä jäsenenkin. Samaa 0-toleranssia taitavat usein todistaa työpaikkakiusaamiset, jopa uljaan parlamenttimme käpälöinti-uikutukset.

   Tehokasta tuuletusta

   Eräs äveriäs naishenkilö istahti olohuoneensa nurkassa olevaan nojatuoliin ja alkoi seurata luontofilmiä televisiosta. Kiintoisaa, kertoi pingviineistä, jotka sinnittelivät kylmän talven läpi 40 asteen pakkasessa.

 - Onpa tehokas vaikutus elokuvalla, tuumi nainen ja haki kesken kaiken villatakin harteilleen.

   Yhä vain viima jatkui, sillä oltiinhan tammikuussa. Asunto oli ollut todella kallis, ja kerrostalo oli vasta valmistunut keskikaupungille. Nainen meni käsin koettelemaan seinää. Painoi sormellaan kevyesti kauniskuvioista tapettia nurkassa. Hupsis, sormi putkahti läpi ja osoitti suoraan Valtakadulle. Rakennuksen kulmassa oli melkoinen aukko, pelkkä tapetti oli peitteenä.

   Yleisöllä on tapana nostaa kätensä ylös urheilukatsomossa, tuulettaa. Nainenkin nosti kätensä pystyyn, ei kuitenkaan innosta vaan säikähdyksestä todetessaan kotinsa tehokkaan tuuletuksen.

   Vaikka tekniikka on huimasti kehittynyt samoin kuin materiaalit, kaikenlaisia rakennusvirheitä todetaan jatkuvasti, ainakin 10 prosentin verran. Ylimmässä kerroksessa saattaa katto vuotaa, koska tiilet on ladottu nurinpäin. Taikka arkkitehti on piirtänyt väärin, ja ilmanvaihtohormi on aivan vesijohtoputken vieressä. Kylminä talvina on toinen puoli rakennusta jäätymässä, joten sitä sulatellaan lampuilla tuntitolkulla. Entä, kun jo rakentamisvaiheessa öljyä päästetään valumaan lattioihin? Purettavaa ja siivottavaa riittää.

   Eräs vanhempi rakennusalan veteraani kauhisteli, kuinka suuressa kerrostalossa joku kaveri juoksi huoneesta toiseen ja muka pisteli eristysvillaa seiniin. Sellaisella kiireellä, että se heti tipahti lattialle. Työnjohtaja joutui kulkemaan perässä paikkaamassa hutiloimisen jälkiä. Usein eivät lopputarkastuksen suorittajatkaan ole moksiskaan, joten mokat jäävät korjaamatta. Piittaamattomuutta kaikissa kansankerroksissa. Mihin ovat kadonneet ammattimiesten omanarvontunto ja ylpeys hyvin suoritetusta työstä?

   Sillat, urheiluhallit, kylpylät ja supermarketit romahtelevat kuin korttitalot, savijalkaiset jättiläiset. Mediassa kerrottiin, että lujuuslaskelmainsinöörien ammatti ei enää jostakin syystä houkuta nuoria. Eipä silti, nuoret kun lähes pakotetaan työttömiksi ja samalla työtä vieroviksi, hallituksen kauniista lupauksista huolimatta.  

   Kun Kölniin rakennettiin maanalaista, osa siitä kulki satoja vuosia vanhan tuomiokirkon nurkan alta. Pelättiin, että koko vanhus kuukahtaa, vaan eipäs sentään. Hieman tutisi ja siellä se yhä komeilee 157-metrisine torneineen. Kirkkoon osui sodan aikana yhteensä 14 pommia. Se vaurioitui, mutta ei romahtanut.

   Jos ja kun meille rakennetaan lisää ydinvoimaloita, täytyy vain toivoa, että ne kestävät, jolloin poikkeus vahvistaa säännön. Niissä käytetään kai supersuunnittelijoita, täsmätyöntekijöitä, hyperhuoltajia ja valiovalvojia sekä tositestattuja tarvikkeita. Virheitten aiheuttamat harmit olisivat näemmä hieman toista luokkaa kuin kiusallinen kolotus olkapäissä.

   Öljyä, öljyä                    

   Öljyä, öljyä, sanoi ex-varapresidentti Dick Cheney, kun hän kannusti Yhdysvaltoja lähtemään sotaretkelle Irakiin vuonna 2003. Hän oli suuren Halliburton –yhtiön toimitusjohtaja ja oli antanut liikemiehille ”kultaisen kädenpuristuksen” sekä lupauksen päästä hyville apajille. Siellä amerikkalaiset ovat yhä kuin ”aasi mudassa”, kuten muuan arabi asian ilmaisi. Cheney johti myös ensimmäistä Persianlahden sotaa 1991, mutta Vietnamin sodan kutsunnoista hän oli onnistunut laistamaan peräti viisi kertaa.    

   Musta kulta onkin muuttumassa mustaksi vereksi Meksikonlahden katastrofissa. Brittiläisen öljy-yhtiö BP:n öljynporauslautta räjähti ja upposi jo kaksi ja puoli kuukautta sitten, mutta vieläkään vuotoa ei ole saatu tukituksi. Jatkuva polttoaineen saanti on siis varmaa, paitsi, että sen keräämisessä ja puhdistamisessa riittää kallista ja toivotonta raatamista. Saastunut meri ja jo rannikotkin aiheuttavat kärsimystä niin kalastajille, pienyrittäjille kuin myös turisteille. Kalat, linnut ja muut eläimet kamppailevat hengestään ja kituvat. Cheney oli muuten eräs vahvimpia kidutuksen kannattajia terrorismin vastaisessa sodassa.

   Kun Jeesusta tuomittiin ristiinnaulittavaksi, juutalaiset huusivat: ”Tulkoon hänen verensä meidän ja lastemme päälle.” Mahtoiko Cheney letkauttaa pommitusten lomassa Irakin kärsiville siviileille: ”Tulkoon teidän öljynne meidän ja lastemme päälle”? Meksikonlahden saastuneille alueille näet povataan ihmisellekin haitallisia terveysvaikutuksia.

   Kun BP ei pystynyt tukkimaan vuotoa, he puolustautuivat, että sellaista toimintaa ”niissä syvyyksissä, noin 1500 metriä, ei ennen ole kokeiltu ilman ihmisen läsnäoloa”. Tulee vain mieleen, että kuinka pitkä kokemus meillä on ydinvoimaloitten jatkuvasta toiminnasta yhä huolimattomampien ja piittaamattomampien työntekijöitten käsissä? Vastuuntuntoiset ammatti-ihmiset eläköityvät ja vainajoituvat. Laivat törmäilevät toisiinsa ilman parrakasta kipparia, junat putoavat raiteilta ja myöhästelevät, vaikka ennen VR oli luotettava kuin almanakka. Kaikki  sippaa, homehtuu ja tärvääntyy.                

   Ehkäpä ydinvoimalat onkin tehty valiotyövoimalla ja huipputuotteista? Entä ydinjätteet? Maanjäristyksiä jo Pohjanmaalla asti. Tulvia ja maanvyörymiä. Säilytyspaikaksi on ehdotettu suomalaista peruskalliota, koska se kestää. Esimerkiksi Ounasvaaran Juhannuskallio on noin  kolme ja puoli miljardia vuotta vanha. Ongelmajätteiden kaatopaikaksiko me saamme kunnian muuttua? Työllistämistä sekin. Perusrehellinen roskakuskivaltio.

   Lupa saatiin kahdelle uudelle ydinvoimalalle, ja kannattajat säteilivät kuin puhtain radium. Se Isä Aurinkoisten hymy taitaa langeta vielä tulevienkin sukupolvien ylle.

   Toiveajattelun mukaan jätteet muuttuvat vaarattomiksi tuhansien vuosien kuluttua. Onko siitäkään jäänyt mitään testattua, ydinvoimagorillojen lobbaamaa 0-tutkimusta riemukunniatohtori Aatami Alkuihmiseltä?

   Juokse, Suomi-neito!

   Kilpailu on avainsana länsimaisessa kulttuurissa, ja muut pyrkivät seuraamaan annettua ihannetta ja esimerkkiä. Heikot jääkööt jalkoihin. Kukin on oman onnensa seppä, ja markkinatalouden sekä yrittämisen vapaus näyttää olevan rajaton.

   Talouskasvua harva tohtisi moittia saati sitten rajoittaa. On unohdettu kohtuuden ja keskitien kauneus. Kun tavoite on saavutettu, pitää saada yhä vain lisää. Tällainen asenne muuttuu helposti kyltymättömäksi ahneudeksi, heikompien riistoksi ja tuhoamiseksi. Taloudellisiksi sodiksi. Pian säädetään ”ylioppilaskirjoitukset” jo kolmivuotiaille tenaville. Tulosvastuu imettävällä äidillä. Laastarista käytetään vain puolet ja umpilisäkkeen poisto jätetään puolitiehen. Enää ei kilpailuteta laatua vaan hintaa. Palveluja tarvitseva ihminen jää sivuseikaksi. Sairaaloissa, kouluissa, päiväkodeissa, liikenneyhteyksissä ja kaupan alalla.

   Ei riitä, jos tuotannon tai myynnin tulos on erittäin hyvä, vaan sen on oltava superhyperhyvä.  Pikkuisen Suomen olisi oltava vertaisryhmä rikkaille ja mahtaville suurvalloille. Presidentti Reagan kilpailutti Neuvostoliiton henkihieveriin asevarustelussa. Kunnianhimoiset kansalaiset menehtyvät rakkaaseen saunaamme ja hölkkälenkeille.

   Optioitaan ja palkkojaan suurjohtajat puolustavat sanomalla, että eiväthän ne täällä ole läheskään yhtä mittavat kuin muissa maissa. Yhdysvalloissako? Onko maastamme tullut suuruudenhullu, pullisteleva elefantti-ilmapallo, todellisuudeksi kuviteltu kupla? Ollenkaan vähättelemättä uutteran kansamme teknologiaa ja taitoa. Jossakin on kuitenkin vastassa raja. Täydellisyys on valmista tuhoon.

   Etelä-Amerikassa banaaninviljely kuihtuu, ja asukkaat köyhtyvät entisestään. Tiibetin vuorilla jakin kasvattajat eivät enää pysty kilpailemaan muualta tuodun lihan kanssa. Kokonaisia kyliä jää riutumaan eikä ihmisillä ole tulevaisuutta. Meillä sentään pyritään koulutuksella korvaamaan riistetty työmahdollisuus. Silti on uhkana köyhtyminen, toivottomuus, alkoholisoituminen, sairastuminen ja ehkä ennenaikainen hauta.      

   ”On tehtävä kipeitä ratkaisuja, jotta tulevaisuudessakin olisi töitä.” Keillä nimittäin? Pomoja harvemmin yt-potkitaan, vaikka olisivat syyllistyneet väärinkäytöksiin, jopa rötöksiin. Haalaripukuinen sanoi:” Olen hyvässä kunnossa ja pidän työstäni.” Potkittiin ulos. Samat sanat lausui jättiyrityksen huippupomo, mutta hänpä sai hommailla omassakin työpaikassaan ja löysi itselleen vielä rahakkaamman areenan jossakin megafirmassa.        

   Työntekijät näyttävät olevan jotakin ylimääräistä rihkamaa, josta on päästävä eroon. Mitä parempi tulos, sitä enemmän potkuja. Kas kun eivät poista kaikkia muita paitsi pääjohtajaa. Lopulta hän istuu ypöyksin menestyvässä firmassaan ja väkeltää valkoiset tumput käsissä yhdennentoista sukupolven älyvempeleitään. Pörssiin pääsy on sikavarmaa.    

          YT-POTKITTU

1. Pot, pot, yt-potkut sain ilman varoitusta,

   erokirjeen firmaltain, särkyi unelmain.

   Mut, mut, mulle tarjotaan töitä Timbuktusta,

    koti jää ja perhekin, kun muutan parakkiin.

    Ei se mitään, ei se mitään, länteen, itään, länteen, itään,

    tuotantomme viedään nyt maihin kaukaisiin.

    Puolaan, Kiinaan, Puolaan, Kiinaan,

    markkinointimiinaan, säästöpossumiinaan

    Suomessa me siihen taas kerran astuttiin.

2. Mut, mut, mut, mut, muutoksiin oltava on valmis.

    Jollet taivu päätöksiin, jarru oot ja kalkkis.

    Kas, kas, kasvu kukoistaa, mahtavaa on tulos.

    Johto meille vilkuttaa, marssimme kun ulos.

    Ei se mitään, ei se mitään, länteen, itään, länteen, itään.

    Muutoksia koituu myös superherroille.

    Palkka nousee, palkka kasvaa,

    optiot karttuu, optiot varttuu,

    eurokasa pyörii myös sijoittajille.

3. Jup, jup, juppirouva näin lohduttaapi meitä:

    Ratkaisut on oikeita ja joskus myös kipeitä.

    Tuskaa hälle tuottaa vain kengät liian piukat,

    rahaa jos ei virtaa lain, ilmeet on jo tiukat.

    Ei se mitään, ei se mitään, länteen, itään, länteen, itään,

    kartanoaan siirrä ei syrjäseuduille

    pomo juuri, pomo suuri; rahamuuri, eurokuuri    

    turvana on aina se juppikansalle.

   Perinteitten puristuksessa

   Traditiot ovat tärkeä tekijä kulttuurin siirtämisessä tuleville sukupolville sekä kansakunnan identiteetin vahvistamisessa. Suositaan perinteellisiä kansallispukuja, ruokia  ja tapoja. Sytytetään kynttilät itsenäisyyspäivänä ja luodaan tunnelmaa kirkkovuotemme juhlahetkiin. Vanhemmat haluavat ehdottomasti papin vauvaa kastamaan ja kummeja jopa kuusin kappalein, herttaista. Tosin nuori äiti kysäisi, että miksi sitä helatorstaita oikein vietetään. Kannattaisi siinä kummien hieman opastaa koko perhettä kristillisessä kasvatuksessa.  

   Joskus perinteitten noudattaminen saattaa lisätä stressiä. Vanhempi miesopettaja kertoi, että hänen on ihan pakko viedä matot ulos perjantaisin, koska äitikin oli tehnyt niin. Muuan taidemaalari ei voinut ottaa vastaan maaherraa, koska hänellä sattui juuri siihen aikaan olemaan  kerrostalon saunavuoro. Naisparat ovat aivan puhki puuhattuaan kotinsa joulukuntoon. Aattona heidän ainoa lahjatoiveensa onkin  ”Hiljaa, hiljaa”.

   Tämä on vielä pientä verrattuna siihen riesaan, mitä perinteet voivat todella aiheuttaa. Ne jarruttavat kehitystä yhtä hyvin tieteen, taiteen, yhteiskunnan kuin myös uskonnon kentillä. Edesauttavat sortoa ja teloituksia. Mitä tahansa uutta ja humaanisempaa näkökulmaa yritetään tuoda esille, usein on uskonnollisten ja poliittistenkin päättäjien ensimmäinen sana Ei.

   Perinteisesti uskottiin, että aurinko kiertää maapalloa. Henkensä uhalla Kopernikus ja Galilei koettivat todistella muuta. Kolumbuksen merimiehiä hirvitti purjehtia kauas länteen, koska he pelkäsivät putoavansa litteän pannukakkumaapallon reunalta tyhjyyteen, joten senkertaisesta  Amerikan löytämisestä oli vähällä tulla pannukakku. Synnyttäjille on pitkään oltu haluttomia antamaan tuskia lievittäviä lääkkeitä, koska kivulla naisen pitää synnyttämän. 1920-luvulla eräs mies säälitteli työläisiä, joilla oli raskaita 12 tunnin työpäiviä. Siihen hänen uskovainen isänsä tokaisi: ”Poika, poika, onko sinusta tullut sosialisti? Otsasi hiessä jne.”  

   Puhdasta rotua ja oppia on puolustettu likaisin keinoin. Seksuaalisesti poikkeavia sekä juutalaisia ja kansanparantajia poltettiin roviolla. Myös Stalin ja Hitler olivat rakkauden opin julistajien ohella tehokkaita vähemmistöjen vainoajia. Eivät Pyhät kirjat aina ole syyllisiä ihmisoikeuksien polkemiseen. Kierot tulkinnat lienevät johtaneen harhaan. Koraanissa ei nähtävästi edellytetä pikkutyttöjen sukuelinten silpomista. Sitä vaativat hellät äidit ja isät perinneihanteineen.

   On arveluttavaa, jos valtioitten lainsäädäntö ja kansalaisten käskyttäminen nojautuvat liikaa perinteisiin. Siispä tuntuu huolestuttavalta ohjeistukselta, jos homoparien avioliittoon vihkimisen ja lasten adoptoimisen esteenä on se, että liitto ”perinteisesti nähdään” vain miehen ja naisen välisenä parisuhteena, kuten eräs kansanedustajamme asian ilmaisi. Enää emme uskalla vaalia muita perinteitä kuin joulupukkia, kuivalihavelliä, jonka tuoksu tuo kotiin metsään eksyneenkin, sekä sitä löyhkäävää herkkua, hapansilakkaa.

   Miniuskonto eli kohtuus kaikessa

   Jatkuvasti varoitellaan tupakasta, lisäaineista, rasvasta sekä suolasta, joka kuitenkin on tärkeä hyödyke mausteena ja säilöntäaineena. Sen kohtuukäyttö takaisi ainakin kohtuullisen hyvän olon. Eihän suolaista merivettäkään latkita janoon, todella vaarallista.

   Mielen alueella ei lainkaan tajuta kohtuullisuuden vaatimuksia. Idän viisaitten keskitie ei kiehdo nykyihmistä. Keskinkertaisuus hirvittää, vaikka kuitenkin taiteissa ja tieteessä keskeislyriikka ja nollatutkimus saattavat tuoda puurtajalleen parhaat mahdollisuudet. Aivojen villinä laukkaavia ajatuksia ja pakkomielteitä ei pystytä pitämään kurissa. Seurauksena on stressiä, unettomuutta, liikalihavuutta, päihdetottumuksia ynnä äreätä, katkeroitunutta ja ahnehtivaa mielenlaatua väkivaltoineen kaikkineen. Helsingin uusi piispa Irja Askolakin mainitsi saarnassaan käsitteen ”kohtuullisuus”.

   Eräällä sektorilla kohtuuttomuus ja ylilyönnit ovat suorastaan arvostettuja ja ainoa kulkutie taivaan ihanuuteen. Itsemurhaiskuilla varmistetaan pääsy paratiisiin, ja kaiken kahmivalla rikkauden metsästämisellä pyritään avaamaan ovet maalliseen onnelaan. Eri tavalla hengellisistä asioista ajattelevaa lähimmäistä syrjitään ja vainotaan. Fanaattisuus, aina oikeassa olemisen tarve ja muitten alistaminen samaan hullunmyllyyn ovat olleet tiiviisti edustettuina uskonnoissa, sanoisin että kaikissa, ainakin parin vuoden kuluttua uuden aatteen perustamisen jälkeen.

   Samaan kiihkokategoriaan kuuluvat myös poliittiset ja yhteiskunnalliset ismit: fasismi, natsismi, kapitalismi, kommunismi, sosialismi, moralismi, globalisointi-ismi, ympäristönsuojelu-ismi, vieläpä terveydenhoito-ismikin. Alun perin järkevätkin asiat kääntyvät vastakohdikseen, jos ne päästetään menemään överiksi, mustavalkoisiksi.

   USA:ssa pieni kansankiihottajaporukka aikoi polttaa koraaneja muistutuksena syyskuun 11. päivän terrori-iskuista ja vastalauseeksi lähistölle rakennettavalle moskeijalle. Vaikka pastori Terry Jones peruikin uhkauksensa toistaiseksi, katkeraa kostonhalua lietsova kipinä on jo kiirinyt ympäri maailmaa.

   1800-luvulla elänyt juutalaissyntyinen runoilija Heinrich Heine on lausunut, että ”kun poltetaan kirjoja, poltetaan lopulta myös ihmisiä”. Hänenkin teoksiaan tuhottiin natsien kirjaroviossa Berliinissä vuonna 1933, ja vähän ajan kuluttua ihmiset kokivat saman kohtalon keskitysleireissä.    

   Uskontoa ja muita ihanteita pitäisi nauttia ainoastaan pieninä pisaroina, kultahippusina, onnen pipanoina. Niitä lisätään elämään vain hieman mausteeksi, pikantiksi suolaksi, ja niin jokapäiväinen leipämme maistuu terveelliseltä ja aidolta elämältä, joka ei vahingoita eikä tuhoa kanssaihmisiämme.

   Siis joskus näinkin päin: Eläköön pyhä keskinkertaisuus!

   Herää, Suomi, torkkupeittos alta!

   Oi, herää, Suomi, torkkupeittos alta, voisimme laulaa nykyään. Eräs perushoitaja ihmetteli, että mikä se sellainen työpaikka on, jossa saa ottaa päivänokoset oikein valtion kustantaman torkkupeiton alla. Hän oli menossa sairaalaan valvomaan toista yötä peräkkäin. Virkistävän kahvikupposenkin hän maksaa itse.

   Onhan edustajiemme työ raskasta ja usein pitkäpiimäistäkin, mutta luulisi heidän sillä palkalla pystyvän hankkimaan omat persoonalliset tekstiilinsä. Ymmärtäisimme, jos puolestapuhujamme tyytyisivät hieman nyppyisiinkin peittoihin, mutta ei, ne pitää vaihtaa uusiin ja ehompiin. Täydellisiin, kuten kai ovat niitten alla loikojat itsekin. ”Täydellinen on valmista tuhoon”, sanovat japanilaiset. Millekähän ylikuormitetulle kaatopaikalle nekin kauniit tekstiilit kuskataan? Jospa ne edes lahjoitettaisiin maamme asunnottomille tai Haitiin kolerasairaitten lämmikkeeksi.

   Arvoisille kansanedustajillemme ja hallitukselle ei pian riitä, että he koisivat jossakin oman huoneensa pimennossa. Kohta tietysti vaaditaan istuntosalin laajentamista, jotta istuimet voidaan laskea vaakasuoraan asentoon. Sitten vain tulpat korviin, koska rasittuneet hermot eivät kestä pienintäkään risahdusta. Vallitsee yksimielinen kuorsaus, jonka rikkoo puhemiehen kohtelias lausahdus: ”Anteeksi, herätys, kansanedustaja X. Teillä on nyt puheenvuoro.”

   Jokainen äiti ja isä tietää, kuinka vaikeata on aamuisin herätellä teini-ikäistä kouluun, mutta parlamentaarikkomme ovatkin jo täysi-ikäisiä. Silti entisaikojen unilukkareita on kutsuttava haudoistaan kopistelemaan sauvallaan autuaasti uinuvaa seurakuntaa. Onneksi samalla tulee menneitten sukupolvienkin työuraa pidennettyä tuntuvasti.

   Toivottavasti kullakin puolueella on ainakin yksi tyyppi virkkuna vahdissa, jotta tiedetään, missä mennään, varsinkin edustajien palkkojen korotuksissa. Olisi myös ikävää, jos unifilmejä seuraillessa kansan valitsemilta päättäjiltä menisi elintärkeitä ratkaisuja sivu tajunnan: Poistetaanko vanhuksilta ja lapsilta yksi ateria päivässä? Ulkoistetaanko terveydenhuolto, hätäkeskukset, opetustoimet, maanpuolustus ja ympäristönsuojelu kaukaisiin maihin tai peräti toiselle planeetalle? Lähetetäänkö satavuotiseen Afganistanin sotaan rauhanturvaajiamme auttamaan siviilejä vai heitä tappamaan?

   Media on usein armoton ja sääliksi käy edustajiamme, jos he joutuvat olemaan kansan pilanteon kohteena, vaan meilläpä on upea maa, jossa ihmettelyä ja naureskelua ei ole vielä kriminalisoitu. Maamme on siirtymässä yhden puolueen järjestelmään. Voimme kaikin äänestää Nukkuvien puoluetta. Makoisia unia! Säästöistä viis.

   Muuttuva maailma

   Eräs pariskunta oli usean vuoden ajan turhaan yrittänyt saada omaa lasta. Heille esiteltiin nelivuotias pikkutyttö, kotiselvitystä tehtiin, ja aviopari katsottiin soveliaaksi vaalimaan tätä pientä ihmistainta. Vähän ennen lopullista ratkaisua biologinen äiti ilmestyi näyttämölle. Kohta tytön syntymän jälkeen nainen oli jättänyt hänet lastenkotiin ja jatkoi päihteitten ryydittämää elämäänsä.

   Nyt nainen oli saanut tietoonsa, että lapsi koetetaan riistää häneltä. Tietysti hän nousi puolustamaan oikeuksiaan, vaikka hän tähän asti ei ollut välittänyt jälkeläisestään hitustakaan. Koitti stressaava epävarmuuden aika, kun pelättiin, että luovutetaanko tyttö ”lihalliselle” äidilleen, joka oli jo ehtinyt synnyttää eri miehille uusiakin vauvoja  hankeen ja sänkeen. Onneksi tällä kertaa ei antauduttu ”äitimyytin” palvomiseen, vaan lapsi adoptoitiin uuteen kotiinsa ja myöhemmin hän perusti oman perheen. Tarinalla oli siis kaunis loppu. Nykyään ikävä kyllä monet vauvat syntyvät vammaisina humalaisten äitien holtittoman elämäntyylin seurauksena.          

   Synnyttäjä-äiti ei ole aina paras mahdollinen lapsenhoitaja. Avioerotapauksissa voivat sekä isä että lapsi tuntea suurta pelkoa väkivaltaista äitiä kohtaan, mutta tapaamisoikeus vain myönnetään, koska toimien pitää olla oikeudenmukaisia. Vaiston varoitukset eivät riitä, kun vastassa on  byrokratia, ”lapsen etua” ajava laki ja horjumaton usko äidinrakkauteen.

   Homopareja karsastetaan, ja Raamattuun vedoten heille ei tohdita suoda kirkollista vihkimistä eikä adoptiolapsen hoivaamista. Lapsi kuulemma tarvitsee ehdottomasti miesisän. Entä sotalesket? Kelpasiko heidän kotinsa lasten kasvupaikaksi? Entä tuhannet yksinhuoltajaäidit, joiden miehet ovat hipsineet tiehensä eivätkä välitä edes elatusmaksuja hoitaa?

   Tuntuu myös aika oudolta, kun joku julkisesti toitottaa, että yhtä hyvin voitaisiin sallia lampaaseen sekaantuminen kuin homosuhde. Eläinkuntaan kuuluviksiko homot lasketaan? Neekeriorjuuden aikaan uskottiin, ettei musta voi oppia lukemaan, koska hän oli alhaisemmalla tasolla kuin valkoiset. Kas vain, USA:ssa on musta presidentti. Ehkä joku allekirjoittaa paperit hänen puolestaan. Juutalaisia, joita natsit nimittivät ”sikakoiriksi”, slaaveja, homoseksuaaleja ja toisinajattelijoita ei pidetty inhimillisinä olentoina, joten ne viime sotien ”inhimilliset” tyypit katsoivat oikeudekseen teurastaa heitä niin lännessä kuin idässä.

   Sen ymmärtää, jos Raamattu ei suvainnut homoja, koska ihmiskunta oli alkuaikoinaan sukupuuton partaalla. Piti lisääntyä ja täyttää maa, ja miten se olisi onnistunut samaa sukupuolta olevan kanssa? Nykyään liikakansoitus uhkaa maapalloamme, joten kirjoitettakoon ihmiskunnalle uusi kehotus: ”Älkää kaikki lisääntykö ja täyttäkö maata. Eläkää jotkut vaikkapa homosuhteessa ja ottakaa hellään, rakastavaan perheeseenne joku heteroitten hylkäämä lapsukainen, Jeesuksen pieni karitsa.” Silloin ei ehkä seurata Raamatun sääntöjä, mutta yritetään edes täyttää Kristuksen laki. ”Joka ottaa luokseen yhden näistä pienimmistä, ottaa luokseen minut.”  

   Homekalloja raavituttaa

   Maamme kipuilee vaikean kansanterveyteen vaikuttavan pulman kanssa. ”Haista home” on tulossa aivan vaalilauseeksi, ja kalliiksi sellaiseksi. Koulut häädetään evakkoon, jossa ollaan kuukausia. Kun on palattu muka korjattuihin tiloihin, samat homeongelmat rehahtavat jälleen esille täysillä. Missä on entinen ammattitaito?

   Opettajat ja oppilaat saavat monenlaisia allergisia oireita: päänsärkyä, hengitysvaikeuksia ja iho halkeilee verille asti. Väitetäänpä, että jotkin syöpälajitkin olisivat homeisen ympäristön seurausta. Huoneilma on huonoa. Entä jos syynä sairasteluun ei olisi ainoastaan liiallinen kosteus vaan myös karhea kuivuus? Eräs opettaja luuli, että hänellä on diabetes, koska häntä janotteli uudessa koulussa aivan tavattomasti, vaan ei kotona.

   Talot on virheellisesti rakennettu. Seinissä on vääriä rakennusmateriaaleja, joita ei ole ehditty testata tai ne ovat väärässä järjestyksessä, jolloin homevauriot pakkautuvat sisätiloihin. Äkkiä on saatava tuote markkinoille ja rahat kassaan. Sama välinpitämättömyys ja hoppu vallitsee myös lääketeollisuudessa ja jopa lelujen valmistuksessa.

   Aikaisemmin mökit olivat nelivetoisia, ja jos palelsi, lisättiin vaatetusta. Ilma oli raitista ja  tarpeeksi kosteata. Oli helppoa hengittää hengittävässä rakennuksessa. Monet ovat havainneet, että nenän tukkoisuutta ja pikkuyskää ei ilmene ollenkaan kesällä eikä kosteina syyspäivinä.

   Nykyään koneellinen ilmastointi pörisee, puhaltaa ja kieputtelee pikkuolioita sinne tänne. Eräänkin juhlasalin flyygelin ympärillä tarvitaan talvella ilmankostuttimia kolminkin kappalein. Tuulessa se pyykkikin kuivuu, miksei sitten ihminen? Sairaalassa sitä viimaa ei pääse pakoon. Sitten vain annetaan nenää avaavia rohtoja, ja lääketehtaat riemuitsevat.

    Oi niitä aikoja, jolloin tunkkainen sisäilma päästettiin kädenkäänteessä pihalle, iso ikkuna vain auki. Joku vilukissa käänsi taas rannettaan, ja ikkuna sulkeutui manuaalisesti. Viitisen  minuuttia tuuletusta riitti pakkasilla eivätkä energiakustannukset kai taivaisiin nousseet. Ennen asunnot saivat raittiin ilmansa painovoimaisen ilmastoinnin avulla. Lämmin ilma nousee näet ylös. Seinän tai ikkunan yläosassa oli pieni venttiili, jota auottiin tarpeen mukaan eikä lämpö silti karannut harakoille. Jos ilmastointi on koneellista, se tietysti maksaa ja on vaarassa reistailla.

   Kaksi opettajaa keskusteli käytävällä hiukset liehuen ja toistaen sanaa ”mitä”. Sitten he siirtyivät hieman sivummalle eikä ilmastointi enää häiriköinyt. Lukusalistakin on yritettävä löytää sellainen paikka, jossa hartioita ei ala kolottaa. Eräs rehtori työskenteli pienessä huoneessa, jossa ei kesälläkään ilmastointia pystytty sulkemaan. Ristiselkää vihloi, mutta hän ottikin pahvilevyn ja teippasi sen seinään selkänsä kohdalla olevaan ritilään. Auttoi.

   Joissakin kouluissamme on keksitty allergiaoireita helpottava keino ja viety opetus pihalle hataraan parakkiin! Eläköön, vanhat kyläkoulutko otetaan taas käyttöön? Vanha keino voi olla parempi kuin pussillinen uusia, vahingollisia ja sikakalliita. Termiititkin ovat hoitaneet korkeitten kekojensa ilmastoinnin laadukkaasti ja ”asiantuntemuksella” jo miljoonia vuosia. Toivottavasti rakennusteollisuus ottaa niistä oppia.

   Hutkittua journalismia

   Joka puolella mediaväkeä tavataan tunkeilemassa, kuvaamassa, nakertamassa ja tuikkimassa vuotavia reikiä salaisiin arkkuihin. On kieltämättä ikävää, kun yksityishenkilöitten huteroa rakkauselämää pengotaan ja riepotellaan, mutta asialla on toinenkin puoli. Jos pystyttäisiin asettamaan tehokas sensuuri lähes kaikelle tiedolle, maailmasta tulisi entistäkin kolkompi ja diktatuurivaltaisempi paikka asustella.

   1900-luvun alussa Belgian Kongossa vallitsi uskomaton hirmuvalta. Jos alkuasukkaat eivät saaneet kerättyä tarpeeksi kumia, heiltä saatettiin katkaista jopa molemmat kädet. Voittoa piti saada vaikka nuorten ihmisten terveyden hinnalla. Lähetyssaarnaajat ja muutkin yrittivät kertoa julmuuksista maailmalle, mutta eihän heitä uskottu. Liian monella valtiolla oli rahamassinsa kautsumetsissä.

   Vihdoin eräs amerikkalainen värillinen lehtimies jaksoi ottaa tämän pöyristyttävän ihmisoikeusloukkauksen kerta toisensa jälkeen esille ja informoida asiasta niin kauan, että olosuhteita ryhdyttiin edes hieman parantamaan. Luonnonvaroistaan rikas Kongo, nykyisin Zaire, on kuitenkin yhä riiston kohteena. Nykyään yritetään julkistaa tietoa kaivosmiesten kurjista olosuhteista ja verimetallista, jolla rahoitetaan veristä sisällissotaa. Nimet vain muuttuvat, ihmisten ahneus ja julmuus ei.

   Länsimaissa kauhistellaan, jos jonkin itäisen valtion epäkohtia paljastanut kirjailija joutuu piileskelemään salamurhaajia koko elämänsä ajan. Myös tutkivan journalismin edustajat alkavat olla uhanalaisia, ja heitä vainotaan rikollisina niin idässä, mutta kas kummaa, myös lännessä.

   Yksityisillä työpaikoilla vaino aloitetaan sanomalla, että kyseinen henkilö ei ole yhteistyökykyinen, sitten hänet passitetaan mielentilatutkimukseen. Valtiot eivät tyydy tähän, vaan he vievät toisinajattelijalta maineen ja syyttävät rikoksista, joille kyllä saadaan rahalla todistajia tarpeen mukaan. Journalisteja myrkytetään, ammutaan tai he joutuvat auto-onnettomuuksiin. Myös totuutta janoavat lakimiehet ja todistajat ovat tulilinjalla. Vuonna 1936 Gestapo kidutti erittäin raakalaismaisesti hengiltä asianajaja Joachimin, joka oli puolustanut homoja.

   Eettisyyden kannalta on todella järkyttävää, että valtiot avoimesti ilmoittavat surmaavansa heille epämiellyttäviä johtajia Lähi-idässä. Onnistuvatkin, ja samalla menehtyy useita sivullisia. ”Äärimmäisen oikeuden” toitottajat saavatkin aikaan äärimmäistä vääryyttä. Niinpä netissä saattaa teini-ikäinenkin ladella tappouhkauksia äidilleen tai koulukiusaajilleen.  

   Ihmisoikeuksien edistämistyölle löytyy toki jatkajia. Kun kristittyjä heitettiin leijonien eteen, heidän kannattajiensa määrä vain lisääntyi. Vuotoja syntyy kaiken aikaa rötösherrojen rosvousaluksiin. Sanotaan, että suurvallat ovat alkaneet sekoittaa diplomaattien ja vakoojien roolit. Karmeata on todeta, että ne myös sekoittavat demokratian levittämisen ja salamurhan. Niin kauan kuin muutama median edustaja on vielä hengissä, heille pitäisi myöntää rauhanpalkinto tutkivasta ja hutkitusta journalismista.

   Haavoittunut enkeli vai orjuus pois

   Sensuuri on nykyään todella tehokasta, kun se koskee myös enkeleitä. Maassamme on joidenkin koulujen joulujuhlista jätetty pois esimerkiksi virsi ”Enkeli taivaan” sekä Jeesus-lapsen seimi, jotta ei loukattaisi toisten uskontokuntien tunteita. Hakematta tulee mieleen Hugo Simbergin maalaus ”Haavoittunut enkeli”, jossa paareilla istuu silmät sidottuina valkoinen olento, jota totiset pojat kantavat pois. Joulujuhlakaplakassa taitavatkin olla  tositosikot kaverit puuhastelemassa.

   Jos haluamme jatkaa mielikuvamatkailua, seuraava hahmo olisi oikeuden jumalatar, joka yrittää side silmillä tasapuolisesti jakaa oikeutta. Tietysti on ilahduttavaa, jos jotkut päättäjämme koettavat ottaa huomioon myös luterilaisen kirkkomme ulkopuolella olevien toiveita ja  elämänkatsomusta, mutta luulisi oikeudenmukaisuuden koskevan myös meitä suomalaisia. Kyllä  meidänkin kansallisessa kulttuurissamme on runsaasti arvokasta ja säilyttämisen arvoista perinnettä.

    On vain valitettavaa, että pyrkiessämme yhä täydellisempään ihmisoikeuksien vaalimiseen syyllistymme samalla jonkin ryhmän etujen polkemiseen. Joka suuntaan  kumarteleminen kun ei tahdo oikein onnistua. Eräässä eteläsuomalaisessa kaupungissa oli liikenne-esteinä possupatsaita, mutta ne jouduttiin poistamaan. Alkaakin tuntua siltä, että sitä  eivät olekaan vaatineet maahanmuuttajat, vaan me muiden kansallisuuksien edessä orjailevat suomalaiset. Suutelemme vierasmaalaisen saapasta, ennen kuin hän on edes meitä vielä potkaissut. Lieneekö heikkoa itsetuntoa vai historiamme opettamaa varovaisuutta?

    Joiltakin kansoilta tiedusteltiin, millaisia kysymyksiä he esittäisivät elefantille. Amerikkalaiset kysyivät oitis, miten norsun saisi tuottamaan. Saksalaiset tivasivat, miten sen saisi myytyä. Ruotsalaiset olivat uteliaita tietämään, oliko se ollut mukana Kaarle XII:n sotaretkillä, mutta suomalaisetpa kyselivät huolestuneina, mitä elefantti meistä ajattelee.

   Jospa riisuisimme siteen oikeuden jumalattaren silmiltä, jotta hän huomaa, että ihmisoikeudet ja tasa-arvo ne ovat meikäläisilläkin.    

   Imeväistarinaa

   Vaikea on ulkopuolisen arvioida, mitä suljettujen ovien takana tapahtuu, mutta jotkin ylimmältä taholta vuotaneet lausahdukset väkisinkin äimistyttävät. Nuoren naispotilaan nännejä imeneelle mieslääkärille määräsi korkein oikeus seksuaalisesta hyväksikäytöstä sakkoja ja naiselle kärsimyskorvausta 1200 euroa, vaikka alemmat instanssit olivat antaneet vapauttavan tuomion.

   Lääkäri oli levittänyt rintoihin ultratutkimusta varten tarvittavaa geeliä ”paljain käsin”. Miten ohuenohuitten käsineitten käyttö olisi voinut tehdä toimenpiteestä hurskaamman ja vähemmän  kiihottavan? Kondomien valmistajat peräti närkästyisivät moisesta arvioinnista. Paksuilla nahkaisilla työrukkasillako lääkärin olisi suojauduttava nautinnoltaan? Vai leviteltävä geeliä viileällä voiveitsellä? Vai lauottava sitä jostakin aukosta lasiruudun takaa?            

   Mies oli tutkinut potilaansa rintoja ”eri asennoissa”. Johan naisia jatkuvasti kehotetaan itse tunnustelemaan rintojaan vaarallisten kyhmyjen varalta. Ehkä taitava tohtori pystyy jo  ylivalottuneesta seuramatkavalokuvasta päättelemään, onko kyseisellä pörröiseen angorapuseroon sonnustautuneella naisella jotakin hälyttävää rinnoissa. Jos joku henkilö on  loukannut jalkansa, kuinka tavattoman moneen kiemuraan sitä yritetään kääntää ja eri kohdista painella, jotta tiedettäisiin, kuinka pahasta vammasta on kysymys.

   Lääkäri oli ”kehunut rintoja hyvän muotoisiksi”. Siis ei ainakaan ylimääräisiä patteja. Sietääpä varoa hammastohtorienkin, etteivät ihastele kaunista hammasrivistöä lapsukaisella tai sorealla teinityttösellä. Kuinka monesti potilasta on ilahduttanut hoitohenkilökunnan antama tunnustus ei-turvonneista nilkoista, hyvästä ja terveenvärisestä hipiästä, normaalipainoisesta vartalosta, ei-aneemisista huulista ja  kirkkaista silmistä, joista lääkärit ovat kautta aikojen kyenneet arvioimaan terveydentilaa.

   Sairauskertomuksiin kirjoitetaan siis tästä lähtien: ”Tarkastelin kadulla seisovaa neiti Heinosta kolmannen kerroksen ikkunasta kolminkertaisen lasin läpi. Nähdäkseni hän pysytteli samassa asennossa jäykkänä ja löysään viittaan kääriytyneenä. Hän on ruma ja vanha kuin taivas. Todennäköisesti hän on kohtalaisessa kunnossa, koska pysyy pystyssä omin avuin.”  

   Onhan se hyvä, että valtakuntamme korkeimmissa sfääreissä on jäseniä, jotka ovat leijuneet kauas maallisten murheitten laaksosta. He ovat niin terveitä, ettei heillä ei ole tarvetta alentua lääkärien suorittamiin tutkimuksiin eikä epäilyttäviin kosketteluihin.

   Tavallisia kansalaisia on toki puserreltu, väännelty ja lelluteltu. Kai he nyt ottavat kiireesti esille vanhat allakkansa ja laativat yhteistä kannetta lääkäreistä, hoitajista, hierojista,  fysioterapeuteista, ensiapu- ja palomiehistä sekä papeista, jotka laskevat siunaavan kätensä jonkun kihara- tai kaljupään päälle. Yli 50-vuotiaille tulee jo niin huimat korvaukset, ettei työhistorian pidentämisestä sen paremmin kuin köyhän isänmaamme maksamista eläkkeistä tarvitse hiiskahtaakaan. Rahastuksen kohteina ovat siis meidän auttajamme.    

   Tyhjän panttina

          (Kirjoitettu tammikuussa 2011)

   Ihmiselle on yleensä kovin vaikeata odottelu, varsinkin turhanpäiväiseltä tuntuva: lentokentillä, asemilla, terveyskeskuksessa ja bussipysäkillä. Yhteiskunta ja koko hallintokoneisto eivät siedä tyhjän panttina olemista, etenkään jos suuret rahat ovat kysymyksessä.

   EU:n taistelujoukkojen joutilas päivystys huolettaa hallitusta. Joidenkin päättäjien mielestä näyttää olevan toivottavaa, että kriisipesäkkeitä ilmaantuisi sinne ja tänne, koska varallaolo maksaa miljoonia ja rahalle pitäisi saada vastinetta.

   Joskus turhaltakin tuntuva työ on juuri sitä tärkeintä. Vanhemmat vahtivat uupumukseen asti, lapsiaan, ja paljolta pahalta on varmaan vältytty sen 24-tuntisen päivystyksen  ansiosta. Ehkä joku tenava on joskus päässyt putoamaan pöydältä tai polttamaan sormensa kynttilänliekissä, mutta ylipäänsä ottaen suomalaiset vauvat selviävät aikuisikään saakka.

   Joka yö roihuaa tulipaloja jossakin päin Suomea. Entä jos kuluisi pari päivää ilman tulikukon riehumista? Pitäisikö palokunnat lakkauttaa pelkkinä rahansyöjinä? Siis antaapa palaa. Entä  sairaskuljetukset, ensiapupäivystykset, puolustusvoimat, rajavartiosto ja poliisilaitos? Lyhyen  rauhallisen rupeaman jälkeen koko auttamisvalmius katsottaisiin turhaksi rahareiäksi. Kirurgi saattaisi päivystää pari yötä ilman leikkauksia, ja jo hänet lempattaisiin tarpeettomana taakkana yhteiskunnalle.    

   Suomi on pinta-alaltaan Euroopan viidenneksi suurin maa. Silti meillä on hätäkeskusten määrä tipautettu seitsemään. Inhimillinen olento siirretään karttojen ja numeroitten taakse. On jo ollut tapauksia, että hätäpuhelimeen vastaava virkailija on vain tingannut tarkkaa postiosoitetta, vaikka onnettomuus tai pahoinpitely on tapahtunut jonkin kaupungin keskustassa sijaitsevalla torilla. Samannimisiä paikkakuntiakin saattaa esiintyä, ja aina on olemassa erehtymisen mahdollisuus. Paikallistuntemusta ei arvosteta. Lahden tienoilla asuva ei varmaankaan aloita jutustelua aiheesta: ”Ai, radiomastojenko luona? Mikä postinumero ja katuosoite? En tunne lainkaan koko Lahtea. En voi ottaa vastaan ilmoitusta”

   Jos hätänumero on varattu,  niin vaikkapa Ivalosta tuleva

puhelu siirretään toiselle, esimerkkinä hyppelystä: Oulu –  Pori – Kouvola. Lohdutuksena kansalaisillemme mainittiin, että joskus paikalla on ylimääräinen päivystäjä, mutta eihän häntäkään voi istuttaa ”tyhjän panttina”. Minkä tyhjän? Ihmishengenkö?

   Ihmishengen arvo on tullut jo esille ilmaiskujen siviiliuhreina, ”oheisvahinkoina”. Libanonin sodan aikana Israelin asiantuntijat oikein laskivat, kuinka monta siviiliuhria saa ”kohtuudella” tulla, jotta yksi terroristijohtaja saadaan hengiltä. Vastaus oli matemaattisen tarkka: 3,14 ihmistä. Siis vaari, äiti, isosisko ja pienokainen. Jokainen ihminen on auttamisen ja tarinan arvoinen.